MITÄ HATTU SAATTAA MAKSAA.

Tuskin voi löytyä hauskempaa leikkipaikkaa kuin pormestarin pihamaa, varsinkin siihen aikaan jolloin iso päärynäpuu sen keskellä oli hedelmiä täynnä. Pitkä rivi aittarakennuksia tarjosi erinomaisia piilopaikkoja ja iso pimeä katos oli palkonkina, josta espanjalaisnaiset (koulutytöt, pitkä palmikko niskassa, kapeissa bombasiini-hameissa irtonaisine housunlahkeineen sekä joku piikojen esiliina poimuiltuna viitaksi) kuuntelivat serenaadia, jota heille, sydämmensä pohjasta mölisten, piti ritari Astolfo — apteekkarin pisamanaamainen Ville ruosteinen halstari rinnallaan ja silmät sinne tänne mulkoillen.

Ja kun leikkeihin väsyttiin oli hauska hetkiseksi juosta pihakamariin vanhan Regina mamsellin luo, joka kolmekymmentäkolme vuotta oli ollut taloudenhoitajattarena pormestarin vanhemmilla ja istui nyt kärttyisenä ja pelättynä vanhanaikuisen pöytänsä ääressä sukkaa neuloen, niin että myssynpitsit tahtia löivät heiluessaan sangallisia silmälasia vasten.

Me lapset emme mitenkään voineet ajatella mamsellin koskaan olleen toisenlaisen, ja jos joku meille olisi sanonut, että hän myssynpitseineen ja sangallisine silmäsineen oli maailmaan tullutkin, niin olisimme melkein olleet valmiit sitä uskomaan.

Emme me hänestä suinkaan pitäneet, mutta meitä huvitti härnätä häntä, ja sitä olikin hyvin helppo tehdä, mutta, vaikea jättää tekemättä. Talon poika, neljätoista vuotias Henrikki, oli jo kauan sitten ilmaissut meille mamsellin arimman puolen, jota me lasten tavallisella ajattelemattomuudella ja epähienoudella emme suinkaan jättäneet koettelematta.

"Emmekö menisi Reginan luo tänään?" ehdoitti joku meistä eräänä kauniina sunnuntai-aamuna, kokoonnuttuamme tavalliselle leikkipaikallemme.

"Niin, suututtamaan hänet oikeen aika lailla, sillä hän on silloin niin ihmeen hullunkurinen", huudettiin kuorossa.

"Mutta meidän pitää ensin ovella kuunnella, onko hän ennestään vihainen, silloin emme uskalla mennä, sisälle", tuumaili Henrikki.

Kuusi, seitsemän rasavilliä sipsutti nyt etehiseen. Vapiseva, mutta kimeä ääni kuului selvästi huoneesta:

"— ja varjele meitä Jumala maailman viettelyksiltä, perkeleen hirmuisilta juonilta ja pahasta rutosta, joka pimeissä liikkuu — — — (etkös sinä sen tollo kuule, että kahvi kiehuu yli) — amen!"

"Sen sai pikku Stiina keskellä aamurukousta", nauroi Henrikki. "Mutta ääni kuuluu kuitenkin siltä, kuin mummo ei olisi kaikkein pahimmalla päällään; kyllä me uskallamme sisään mennä".

Jäykkänä ja suoraselkäisenä istui mummo vielä 70 vuotisena, mutta kasvoista puuttui lempeys, joka on vanhuuden paras kaunistus.

"Hyvää huomenta, Regina mamselli!" tervehdimme me.

"Hyvää huomenta, kananpojat! Nyt jo lennossa. Niinkuin ei päivä riittäisi leikkimiseen mukamas. Kauheat ajat! Toista oli minun lapsuudessani".

"Eikö Regina mamselli sitte koskaan leikkinyt?"

"Leikin, sitten kun ensin olin tehnyt tehtäväni".

"Olemmehan mekin tehtävämme tehneet", huomautti eräs nenäkäs tyttö, joka oli tunkeutunut etumaiseksi.

"Minkä sitten? syöneet kylläiseksenne, sen kyllä uskon", tuumaili vanhus pilkallisesti.

"Sen olemme tehneetkin — mutta sitä ei Regina mamselli varmaankaan ole tehnyt", arveli tyttö.

"Mutta nyt aion sen tehdä, ja siksi saat sinä mennä matkoihisi. Minä en pidä nenäkkäistä lapsista. Pane kahvi tuohon, Stiina!"

"Älkää nyt huoliko, hyvä Regina", pyyteli Henrikki, "antakaa Annan olla täällä; hänhän on vielä niin pieni!"

"Pieni töissä, mutta sanoissaan suuri", putisi Regina mamselli, jolla oli muistossa joukko sananparsia. "Minun lapsuudessani neuvottiin olemaan kohteliaita vanhoille ihmisille, mutta — toiset ajat, toiset tavat".

"Onko totta, Regina mamselli, että lasten ennen piti seisoa ruokapöydässä?" kysäsi joku, johtaakseen puhetta toiselle tolalle.

"Niinkuin palavat kynttilät", vakuutti mamselli leppeämmästi. "Ja onneton se, joka pöydässä uskalsi puhua isän tai äidin luvatta; hän sai aterian jälkeen kunnon selkäsaunan. Nuorna vitsa väännettävä, niin siitä kalu tulee".

"En minä vaan olisi tahtonut silloin elää", sanoi muuan yksitoistavuotias häikäilemättä.

"Ennätät tuota vielä nytkin", tuumaili Regina mamselli, "mutta jos silloin olisit elänyt, olisi sinusta ihminen tullut".

"Onko se totta", kyseli Henrikki edelleen, "että isoisä kerran piti päivälliset itse kuninkaalle, ja että Regina yksinään piti huolen kaikesta keittiössä, vieläpä tarjoilikin sisässä?"

"Oh, hoo — kauniisti tehty! Tarjoilemaan en olisi mennyt, vaikka olisin ennättänytkin. Mutta jokikisen palasen laitoin itse, sillä armollisella rouvalla oli tapana sanoa: 'kuta useampi kokki, sitä huonompi soppa'. Ja autuas kuningas — Jumala hänen sieluansa siunatkoon! — söi ypö yksin kokonaisen pyyn ja nuoleksi vielä sormensakin jälkeenpäin".

"Se ei kuulunut hyviin tapoihin", kuiskasi Henrikki naapurilleen.

"Ja", jatkoi mummo välittämättä huomautuksesta, "kuningas oli sitäpaitsi suvainnut kysyä armolliselta rouvalta, mistä hän oli saanut keittäjänsä, jonka rinnalla kuninkaan oma keittäjä oli vain tyhjänpäiväinen sohraaja".

"No, sitten sai Regina mamselli varmaan tulla sisään 'niiaamaan' kuninkaalle?" kysäsi joku toinen joukosta.

"Minut käskettiin suureen saliin, mutta minä menin vaan etehiseen", vastasi mamselli hiukan kainostellen.

"Kuningas oli kaiketi niin kohtelias, että tuli itse ulos", arveli Henrikki katsoen veitikkamaisesti toisiin.

"Aivan niin, nuori ystäväni. Hieno ihminen on aina hieno. Joku moukka ei suinkaan olisi sitä tehnyt. Mutta kuningas oli sangen armollinen, taputti minua olalle ja sanoi toivovansa hoviinsakin samanlaista apu-ihmistä".

"Voipas kuitenkin, kun Regina mamselli on puhellut kuninkaankin kanssa", sanoi muuan joukosta ollen suuresti ihmettelevinään, "on se sentään vähän kummallista!"

"Ei ole koiraa karvoihin katsomista", neuvoi Regina mamselli. "Minä ehkä olisin sen pyyn tähden päässyt vaikka hoviinkin, jos olisin tahtonut luopua isäntäväestäni, mutta — ennen aikaan ei ollut tapana muutella talosta taloon".

"Ei ollutkaan", myönsi joku joukosta viattomasti, "äiti on kertonut eräästä piiasta, joka oli ollut samassa talossa neljäkymmentä vuotta".

"Piiasta!" toisti Regina mamselli äänellä, joka sai meidät peräytymään ainakin kyynärän verran. "Varjelkoon Jumala, kyllä ymmärrän, mutta minä olinkin mamselli, tiedä se, jo ennenkuin sinun äitiäsi olikaan, vieläpä mamselli, joka vie voiton teistä kaikista, senkin kananpojat, jotka olette vaan synnynnäisiä mamsellia. Mutta minä olen kruunattu mamselli, nähkääs, ja olen rehellisesti ansainnut arvonimeni ja maksanut siitä enemmän, kuin te voitte käsittääkään — ja tuoss' on ovi teille jok'ikiselle! Ja sinä Henrikki saat vielä vastata työstäsi, jahka äitisi tulee kotiin, siitä voit olla varma. Hyi semmoista joukkoa! mutta niinhän se on: omena ei putoa kauas puusta".

"Muista nyt, Stiina, että jos tuo kärpäsjoukko vielä kerran uskaltaa tulla tänne, niin lyö heitä niin että maassa matelehtavat, kyllä minä siitä vastaan pormestarinnalle".

* * * * *

"Kruunattu mamselli" — se lause sietänee hiukan tarkempaa selitystä, ja sitä varten täytyy meidän siirtyä noin kymmenkunta vuotta ajassa takaperin eli siihen aikaan, jolloin pormestarin vanhemmat — varakas maanviljelijä perhe — juuri olivat pitäneet päivälliset Hänen Majesteetilleen, kun tämä oli huvittelemassa metsästysmatkoilla.

Regina mamselli oli siihen aikaan rivakka neljäkymmenvuotias nainen — ei mamselli — jota "armollinen rouva" piti suuressa arvossa, ja joka ei ulkomuotonsakaan puolesta hullumpia ollut, ei ainakaan Haglundan kapteenista, jolla oli tapana syksyiltoina käydä korttia pelaamassa Vårdsnäs'in perheen (Reginan isäntäväen) ja lippumies Ryning'in kanssa. Molempia näitä vanhoja poikia miellyttivät suuresti Reginan laittamat siistit, vaikka isäntäväen käskystä, sangen yksinkertaiset illalliset, ja ennenkuin he illalla läksivät kotiinsa, kävivät he mielellään keittiössä piippujansa sytyttelemässä. Niin, eivätpä he pitäneet sopimattomana joskus taputtaa tuota ravakkaa Reginaa olallekin ja kiittää häntä vaivoista, mutta leuan alle ei yksikään olisi uskaltanut häntä koskea, sillä silloin olisi parta nähnyt kyytinsä ja ehkäpä silmät myös, sillä Regina oli sekä kunniallinen että äkäinen tyttö. Silloin kuin nuo merkilliset päivälliset pidettiin, oli Regina ollut talossa 20 vuotta, monen suureksi ihmeeksi, koska yleensä tiedettiin armollisen rouvan olevan hyvin säästäväisen.

Noin pari päivää kuninkaalle pidettyjen päivällisten jälkeen istuivat Vårdsnäs'in armollinen herra ja rouva puhellen keskenään onnistuneista pidoistaan.

"On välttämätöntä, ystäväni, että nyt olet aulis Reginaa kohtaan ja annat hänelle kunnollisen lahjan", neuvoi perheen isä.

"Kunnioitanhan minä häntä", vastasi armollinen rouva karttaen ja sormillaan pöytään naputellen.

"Niin no, se on selvä se, mutta voit sinä antaa hänelle jotain muutakin, esim. jonkun hopeaesineen".

"Hänellähän on jo ennestään hopeainen sormistin".

"Justiina!" sanoi ankarasti isäntä, "ett'et nyt jo häpeä! Hopeasormistin sille, joka kykenee tyydyttämään kuninkaankin ruokahalun. Mutta minä tahdon, että Regina, saa lahjan, ja joll'et sinä sitä osta, niin ostan minä, ja silloin et kiitä onneasi".

Se puhe tehosi. Armollinen rouva matkusti seuraavana päivänä kaupunkiin mukanaan käsityölaukku, jossa oli jotenkin soma, vaikka kulunut viheriäinen pitkä silkkiliina. Kun hän sitten päiviin poissa oltuaan palasi kotiin, kutsuttiin kaikki palvelijat sisään ja asetettiin seisomaan puoliympyrään vastapäätä Reginaa, joka ihmeissään katseli moista hommaa.

"Regina", alkoi armollinen rouva juhlallisesti, lähestyen häntä käsissään joku peitetty esine, "sinä olet nyt ollut meillä 20 vuotta, esikuvana muille palvelijoille sekä saavuttanut sillä ajalla isäntäväkesi suuren kunnioituksen. Siksi olemme päättäneet palkita sinua tavalla, jota aina ylpeydellä olet muisteleva. Kulta ja hopea ovat katoavaisia kappaleita; niitä emme sinulle tarjoa, mutta, (istu vaan) niinkuin kuninkaat tekevät luottamusmiehistään ritareja, niin minäkin korotan sinut tämän kautta mamselliksi ja lahjoitan sinulle uuden arvosi merkiksi tämän viheriän silkkihatun!" Tätä sanoessaan paljasti hän hatun ja asetti sen Reginan päähän.

"Mitä taas teihin toisiin tulee", jatkoi emäntä, "on minun tahtoni, että tästä päivästä alkaen pidätte Reginaa lähinnä minua, käskijänänne ja jos kuka ei tähän tyydy, hän muuttakoon pois".

Vihdoinkin oli siis Reginan monivuotinen hiljainen toivomus toteutunut. Hänen emäntänsä tiesi vallan hyvin tuon muutoin niin kunnollisen palvelijansa heikomman puolen ja käytti sitä nyt hyväkseen, halvimmalla tavalla saavuttaakseen hänen kiitollisuutensa.

Nyt olisi Reginan pitänyt olla onnellisen. Ja vähän aikaa hän olikin, mutta pian sekoittui sappea hänen ilomaljaansa. Kaikki naispalvelijat olivat kauhean kateellisia; eipä karjapiikakaan eräänä sunnuntai-aamuna, kun Regina mamselli ylpeänä kulki tietä myöten kirkkoon, malttanut olla tuohon uuteen arvomerkkiin katsomatta ja huutamatta: "hyi tuommoista variksenpelättiä!"

"Niin", lisäsi vouti, "olipa tuokin lahja; viheriä silkkihattu päässähän jokainen syntyykin!"

Tämä uusi keksintö luomishistorian alalla kävi kovin Reginan sydämmelle, sillä vouti ja hän olivat jo kauan hyvällä silmällä toisiaan katselleet, mutta nyt näki hän voudin kasvojen ilmeestä, että heidän suhteensa läheni loppuaan. Ja niin olikin. Asiaa pohdittiin vielä muutamia kertoja, mutta eräänä päivänä lausui vouti viimeisen sanansa asiassa ja se kuului näin: "minä taikka hattu?"

"Hattu", vastasi Regina pää kekassa, mutta murtunein sydämmin. Turhamaisuus oli voittanut.

Kului vuosia, joina Regina suri kaikessa hiljaisuudessa. Mutta hattu säilytti vaan paikkansa.

Reginasta alkoi Hagalundan kapteenin elämä näyttää niin kovin yksinäiseltä, ja hän muuttui ystävällisemmäksi tätä kohtaan.

"Pahuus vieköön!" naureskeli ukko eräänä päivänä istuessaan kahden lipunkantaja Ryning'in kanssa Vårdsnäs'in lehtimajassa ja odotellessaan isäntää sekä totia, "pahuus vieköön, pikku Regina, alkaa käydä yhä kesymmäksi, hi, hi, hi! Piteli itse hiiltä, kun piippuani sytytin. Mitäs veli siitä sanoo?"

"Että Hagalundan tila on hänestä aika kaunis".

"Ja kapteeni tilalla myös kaunis mies, hi, hi, hi!"

"Jos asiat sillä kannalla ovat, niin ei veljen tarvitse kuin mainita vaan…"

"Niin", vastasi kapteeni, "ihminen oli hyvä kyllä ennenkuin sai tuon hatturällän päähänsä; mutta senjälkeen taitaa häntä paholainen hallita. Jos hän heittäisi tuon vanhan latvapurjeensa menemään, niin eipä voisi niin tarkoin tietää…"

"Mutta hattu päässähän veljen vaimo kuitenkin kävisi".

"Tietysti, mutta hänen pitäisi voida kiittää minua ylennyksestään. Sitäpaitsi on — jos niin saan sanoa — piikamamselli hyvin epävakainen kappale. Sellaiset tulevat paljoa vaativaisemmiksi kuin ketkään muut. Kuten sanottu, joll'ei sitä viheliäistä silkkihattua olisi väliin tullut, niin olisi se kuitenkin voinut olla mahdollista, mutta nyt — jätä hyvästit, pikku perhonen, iloillesi!"

Kova lasien ja teelusikoiden kilinä keskeytti puhelun. Samassa tuli Regina mamselli totitarjottimineen sisään ja heitti sen pöydälle tavalla, joka selvästi osoitti, että hän oli kuullut enemmän kuin tarkoitus oli.

Tämän jälkeen pysyi keittiön ovi suljettuna, kuin herrat illoilla kotiinsa läksivät ja sytyttämättä saivat piiput jäädä. Täten kadotti Regina toisenkin kosijansa. Niin paljon saattaa yksi ainoa hattu maksaa.

Mutta kuten äidille se lapsi on rakkain, jonka tähden enin on saanut kärsiä, niin oli Reginallekin hänen viheriä silkkihattunsa. Vuodet vierivät, toiveet toisensa jälkeen raukesivat tyhjiin, mutta viheliäinen silkkihattu pysyi vaan korkeassa asemassaan. Regina mamselli unohti vähitellen pettyneet toiveensa, mutta, hän ei koskaan unohtanut olevansa "kruunattu mamselli" eikä suvainnut myöskään, että muut sen unohtivat. Jos hän vaan olisi kehdannut, niin olisi hän pyytänyt sanein vielä kirstussaankin nukkua viheriä silkkihattu päässä.

Turhamaisuus on rakkauden kaltainen siinä, että se kestää kuolemassakin.