ENSIMMÄINEN JA VIIMEINEN KERTA

(Kaksi muistelmaa Topeliuksesta).

Mitä hyvää nuorena lukee, kun sydän on lämmin ja mieli turmeltumaton, se painuu mieleen.

Tätä voinee sanoa varsinkin niistä nuorista, jotka kasvavat yksinäisessä ja hiljaisessa seudussa kaukana maailman touhuista, jossa ei ole monia huveja ja jossa tilaisuus henkiseen kehitykseen on jotenkin niukka.

Jos tämän lisäksi vielä varat ovat vähäiset, niin että kirjojen osto, joll'ei olekaan aivan mahdotonta, kuitenkin vaatii suuria uhrauksia, niin voin omasta kokemuksestani vakuuttaa, että kun silloin kerran kirjan saa, sille myöskin arvon osaa antaa.

Jos vieras olisi nähnyt minun nidotut kirjani, toinen rouva Lenngren'in ja toinen sanomalehdistä leikattu Wilhelm von Braun'in "Muotokuvani", jotka minä onneksi jo kolmetoista vuotisena koulutyttönä omistin, olisi hän varmaan, kuluneesta muodosta päättäen, arvellut niiden lainakirjaston kirjoina lukemattomia kertoja kulkeneen kädestä käteen. Mutta meidän pienessä kaupungissamme ei ollut lainakirjastoa ja jos olisi ollutkin, niin tuskinpa näillä kirjallisilla aarteilla juuri suurinta vetovoimaa olisi ollut. Mutta minusta ja parista muusta samanmielisestä koulutoveristani olivat ne paraat kirjat maailmassa ja siksipä niitä ahkerasti luimmekin, niin että osasimme ne ulkoa paljoa paremmin kuin katkismusläksymme. Kauan aikaa me täten ahmien nautimme aarteistamme, kunnes paria vuotta myöhemmin, v. 1845, ilmestyi Topeliuksen ensimmäinen kirja, Ljungblommor (Kanervakukkia), ja kun sitä kirjaa olimme lainailleet ja lukeneet, ei maailma meidän mielestämme enää muita kirjoja tarvinnutkaan. Parempaahan ei voitu kirjoittaa ja huonompaa ei kenenkään olisi pitänyt lukea.

Sellainen oli meidän arvostelumme kirjallisuudesta.

Nyt olisi luullut meidän olevan tyytyväisiä, kun olimme saaneet lukea arvoikkaimman ja paraimman kirjan maailmassa, ja osaksi me sitä olimmekin. Mutta vielä oli meillä eräs rohkea ja kiihkeä toivomus: saada kerrankin nähdä kasvoista kasvoihin ainakin toista ihmeteltävistä neroistamme, Topeliusta taikka von Braun'ia. Rouva Lenngrenhän oli jo kauan sitte jättänyt näyttämön.

"Jos sinä saisit nähdä toisen heistä, niin mitä silloin tekisit?" kysäsimme eräältä punaposkiselta ja pystynokkaiselta toveriltamme.

"Lentäisin selälleni", vastasi hän heti paikalla ja jokaisesta meistä tuntui, kuin voisi meillekin sellaisessa tapauksessa käydä samoin. Pian sen jälkeen toteutuikin toiveemme toisen suhteen.

Wilhelm von Braun tuli nimittäin käymään pienessä kaupungissamme, jossa hänen isänsä, muhkea vanhus, överstiluutnantti, silloin oli postimestarina.

Ja nytkös me vanhemmat koulutytöt panimme — häpeäksi mainiten — toimeen oikeen kiihkoisan jahdin, saavuttaaksemme tuota kirjallisuuden alalla kuuluisaa riistaa. Harvat meistä tosin olivat hänen kirjojaan lukeneet, mutta kaikki olimme kuulleet hänestä puhuttavan ja olihan hänen lapsuuden kotinsa kaupungin hienoimpia taloja. Tietysti täytyi häntä saada nähdä.

Niin usein kuin mahdollista olimme ryhmittäin kävelemässä pitkin sitä syrjäistä ja kaunista katua, jonka varrella postitalo komeili; ystävän ja hänen ystäviensä kautta koetimme saada selkoa missä ja milloin ihailumme esineen oli tapana kävellä; hajaannuimme yhä useampiin ryhmiin koettaen sitten jossakin kadun kulmassa yllättää hänet, ja vihdoin eräänä päivänä oli onni meille suotuisa: juuri kuin "minun osastoni" oli kulkemaisillaan erään kulman ympäri, tulla pyrähti hän melkein koko tyttölauman keskelle…

Voin vakuuttaa teille, että siinä niiailtiin aikalailla ja todistaa, että hän kumarsi meille hyvin ystävällisesti. Tunsimme hänet kohta erään kuvan mukaan, jonka olimme nähneet muistaakseni Nordstjärnan nimisessä kalenterissa, ja myöskin hänen koostaan, josta kaikki olimme kuulleet kerrottavan.

Niin, eihän hän mitenkään voinut olla tavallisten ihmisten kalttainen, mutta niin ihmeelliseksi emme häntä kumminkaan olleet ajatelleet… Varmaan muistutti hän jotakin pohjoismaalaisten jumalaa, ehkä enin Brage'a tai mahdollisesti myös Heimdal'ia Gjallarsarvineen (tarkoitetaan nenää). Kaikessa tapauksissa olimme me ylen määrin ihastuksissamme.

Sinä päivänä kirjoitti varmaan ainakin kaksikymmentä toveriani päiväkirjaansa (kolme huudahdusmerkkiä perässä): Minä olen nähnyt hänet.

Mitä meidän sukkelaan, pystynokka toveriimme tulee, joka tietysti myöskin oli Braun'in nähnyt, vastasi tämä, kun toiset häneltä jälkeenpäin kysäsivät: "No, lensitkö selällesi?" tavalliseen lyhyeen tapaansa:

"Sisäisesti kylläkin". Minä puolestani taas olin suuresti liikutettu. Olihan nyt minun lapsellinen ja suurin toivomukseni täytetty: olin katsellut silmästä silmään oikeen "oikeata" neroa. Sittemmin on sellainen onni useinkin tullut osakseni, mutta tuskin koskaan olen siitä niin suuresti nauttinut kuin tällä kertaa.

* * * * *

Olenpa kuitenkin — pari kertaa, monta, monta vuotta jälkeenpäin. Ensimmäisen kerran tapahtui se loppupuolella syyskuuta v. 1875. Yhteinen ystävämme ja kustantajamme Albert Bonnier piti päivälliset Hasselbacken'illa Zacharias Topeliuksen kunniaksi, joka juuri oli ainoa kirjallisista suuruuksistamme, jota minä en vielä ollut nähnyt ja tuskin uskalsin toivoakaan saavani nähdä. Hänhän eli Suomessa, rakastettuna ja kunnioitettuna siellä niinkuin koko muussakin sivistyneessä maailmassa, ja tuli harvoin Tukholmaan, jossa minä elin hyvin vaatimattomissa oloissa, sillä "Svalan" (Pääskysen) [kuvallinen viikkolehti, jota Lea toimitti vuos. 1872—1875] siivillä minä, suoraan sanoen, en saanut enemmän kultaa kuin kuuluisuuttakaan.

Kaikissa tapauksissa minä kuitenkin kuuluin kirjalliseen piiriin, jossa olin niinkuin hienoissa perheissä hyväntahtoinen "sisäkkö".

Niinpä olin nytkin siis kutsuttu noille päivällisille — ja saisin vihdoinkin nähdä Topeliuksen ja kuulla häntä. Kunhan ei vaan mitään estettä ilmaantuisi? Pieni maanjäristys, katumellakka taikka ainakin kova sade?

Ei, onneksi ei ilmaantunut mitään, päivällistunti läheni vaan lähenemistään ja sen mukana ilon sekainen pelon tunne. Minkä näköinen mahtoi likeltä katsoen olla tuo henkilö, joka niin kauan kirkkaan tähden lailla oli valaissut ja häikäissyt minua. Millainen oli hänen käytöksensä? Kunnioitusta herättävä — ystävällinen, mutta saavuttamaton — ehkäpä hienolla tavalla luotaan lykkääväkin? Mutta mitäpä, jos hän olisi sellainen kuin hänen kirjoituksensakin: yksinkertainen ja kuitenkin syvämielinen, lempeä mutta samalla vakava ja — mitäs jos hän puhuttelisi minua! — tuo rohkea ajatus lensi kuin väärään suunnattu raketti, mieleeni… niin jos hän sen tekisi, niin olisiko minulla rohkeutta vastata hänelle — ja mitä vastaisin?

Kuten näkyy, ei taipumukseni nerojen ihailuun suinkaan vuosien kuluessa ollut vähentynyt, vaikka monet kokemukseni sen kyllä olisivat voineet vaikuttaa. Mutta minusta olivat (ja ovat vielä tänäkin päivänä) kaikki todelliset nerot armoitettuja olentoja, korkeuden lähettiläitä, joiden tehtävänä on lahjoittaa meille muille valoa ja virvoitusta monessa suhteessa. Voihan heidän varjopuolensakin huomata, ja jos ne toisinaan muuttuisivat mustiksikin kuin myrskypilvet, niin voipi se surettaa, mutta heitä itseään ei voi tuomita: ei koskaan! Suuret lahjat — suuret kiusaukset; pikku sielut — ankarat tuomiot tämä kuuluu melkein luonnonlakeihin.

Kun määrätyllä ajalla astuin Hasselbacken'in suureen juhlasaliin ja näin sen toisessa päässä melkein kaikki silloiset tunnetut kirjalliset hienoudet, niin täytyy minun tunnustaa, että oikeen päätäni huimasi ajatellessa, että heidän joukossaan myös oli hän, joka minun mielestäni oli kaikkia muita arvokkaampi.

Kun sitten ystävällinen isäntä tarjosi minulle käsivartensa ja suoraapäätä vei minut Topeliuksen luo ja esitteli minut hänelle, niin vaan pelolla uskalsin katsoa häneen.

Entä hän?

Hän lienee ymmärtänyt tunteeni, sillä ystävällisesti hymyillen ojensi hän minulle molemmat kätensä, (aivan kuin olisi aikonut tukea minua jos olisin "lentänyt selälleni") sekä mainitsi jotakin siitä, että hänestä oli hauska minua tavata; ja kun isännän samassa piti mennä jotakin uutta tulijaa vastaan, esitteli Topelius minut rouvalleen, joka oli lempeä ja miellyttävä ihminen, muistuttaen suuresti vaatimatonta kanervakukkaa.

Minä vaikenin ja niiasin — ja niiasin ja vaikenin, ja varmaan oli se parasta mitä voin tehdä.

Kun vihdoin uskalsin vähän tarkastaa muutakin seuruetta, kasvoi rohkeuteni hiukan. Täällähän oli meidän kaikkein rakastama Onkel Adam [tohtori C.A. Wetterbergh], Topeliuksen arvoisa ystävä, jonka kanssa minä jo kauan sitte olin tuttava, ja jota myös suuresti 'ihailin'; tuolla seisoi Frans Hedberg, joka kirjallisuuden alalla oli koettanut kaikkea ja onnistunut kaikissa: runoudessa, näytelmäkirjallisuudessa sekä novellien kirjoituksessa — voimakas, leveäotsainen pää pystyssä, mutta ei yhtään ylpeänä; näinpä tuolla kauempana Herman Hofberg'inkin mahtavan vartalon ja hyväntahtoiset kasvot; tuolla… mutta jopa kuului kutsu ruualle — ja kuka tarjosikaan käsivartensa kirjalliselle 'sisäkölle' häntä pöytään taluttaakseen? — Topelius! Lukijani ajattelee ehkä ett'ei 'sisäkkö' koskaan ole ollut niin ylpeä kuin nyt? Erehdys, hän ei koskaan ole ollut niin nöyrä, kuin nyt ja syystäpä kyllä.

Nämä olivat juhlapäivälliset joka suhteessa. Korkeista akkunoista tulvivat syysauringon kultaiset säteet sisään, murtuivat pöydän kristalleissa ja leikittelivät hyväillen ihanilla kukkalaitteilla. Orkesterin säveleet, monet sukkeluudet, säkenöivä viini, vapaa keskustelutapa, monet maljat ja harvat, mutta hyvät puheet — niiden joukossa varsinkin Onkel Adamin sattuvan leikillinen puhe — kaikki oli omiansa muodostamaan kuvan, jota harvoin näkee, ja jos sen kerran on nähnyt, ei koskaan unohda.

Mitäkö Topelius puheli pöytätoverinsa kanssa? Kirjallisuudesta, taiteesta, vaiko taisteluista eri puolueiden välillä y.m.s. Ei suinkaan; viisaampi hän oli. Hän puheli siitä, kuinka hänen mielestään naisessa herännyt halu antautua lääkärialalle oli liian uskallettua; sillä, vaikka nainen siinä onnistuisikin, jota hän ei ollenkaan epäillytkään, koti ylimalkaan kärsisi siitä; hän sanoi, että olisi paljoa parempi, kun nainen vaan tyytyisi käyttämään yksinkertaisia, vanhuudestaan tunnettuja kotiparannuskeinoja siihen kuuluu myöskin, lisäsi hän hymyillen, taito saada kärttyinen mies hyvälle päälle ja pitää häntä sellaisena. Edelleen ylisti hän kotielämän onnea ainoaksi todelliseksi onneksi, jota sanoessa näin hänen herttaisesti katsovan vastapäätä istuvaa vaimoaan.

Keskustelu ison pöydän ympärillä oli tällä aikaa käynyt yhä vilkkaammaksi; fanfaarit maljapuheiden jälkeen yhä kovemmiksi ja vihdoin läheni lähdön hetki. Topelius kohotti lasinsa, nousi seisomaan ja kiitti muutamin sydämmellisin sanoin isäntää siitä ilosta, jonka hän vierailleen oli valmistanut, leikillisesti huomauttaen siitä, ett'ei tässä voinut huomata pienintäkään merkkiä sellaisesta kireästä suhteesta, kirjailijain ja kustantajan välillä, josta niin usein kuulee puhuttavan. Hänen mielestään Albert Bonnier oli samanlainen kustantajana kuin isäntänä ja ystävänäkin. Joka tapauksessa oli hän hyväntahtoisuus itse.

Malja juotiin voimakkaan yhteistunteen vallitessa, jonka jälkeen koko seurue nousi pöydästä ja siirtyi verannalle, jossa tarjoiltiin kahvia.

Nyt oli minulla tilaisuus oikeen kirkkaassa päivänvalossa — ja hiukan rohkeammalla mielellä tarkastaa kunniavierasta. Hyvin vaatimaton vartalo; pää hiukan eteenpäin kumarassa, juuri kuin ajatusten painamana, otsa korkea ja kirkas; suun ympärillä silminnähtävä surumielisyyden piirre ja silmissä sellainen syvämielisyys ja lempeys, jota en tiedä kenelläkään toisella ihmisellä nähneeni, olkoon hän sitte ollut kirjailija tai tavallinen henkilö. Kun tähän vielä lisää pehmeän, ikäänkuin verhotun ja lämmöstä väreilevän äänen, niin on mahdotonta ajatella toista miellyttävämpää henkilöä. Ja kuinka herttaista olikaan katsella, miten hiljaisesti, melkeinpä nöyrästi hän otti vastaan jokaisen kunnioituksen. Ja kylläpä hänelle kunnioitusta osoitettiinkin. Tuskin sai hän olla hetkeäkään rauhassa; vihdoin hän leikillisesti kysäsi: "Missä on minun pöytätoverini? Hänen täytyy tarjota minulle kahvia".

Onnellinen "sisäkkö" kiiruhti erään pikku pöydän luo, jonka vieressä Topelius seisoi. Hän istuutui toiselle pöydän ääressä olevista tuoleista, viitaten minun käymään toiselle ja silloin tapahtui se ihme, että hän hetkisen sai olla kahden minun kanssani.

Ystävällisesti minuun katsoen, otti hän vastaan tarjoamani kahvikupin, jättäen sen hetkiseksi pöydälle, ja antoi sitten katseensa ihastuneena liitää yli väririkkaan maiseman edessämme. Vaahteroiden purppuralle ja kullalle hohtava lehtipuku, vilkkaat ihmisryhmät alhaalla tasangolla, Katarinan kirkon tornien huiput, vuoret etelässä kaiken tämän taustana, sekä laaksoon laskeutuva aurinko — muodostivat kuvan, jonka hän kokonaisuudessaan näkyi tahtovan ikäänkuin sulkea yhteen ainoaan lämpimään syleilyyn. Hälinä ja puhelu ympärillämme, kahvikonsertin iloiset säveleet sekä alhaalta puutarhasta silloin tällöin kuuluva hillitty nauru — kaikki sulautui yhteen sellaiseksi eläväksi ja liikkuvaksi tauluksi, että hyvin saatoin käsittää runoilijan kasvojen erittäin tyytyväisen ilmeen.

"Kuinka täällä on kaunista", puheli hän hiljaisesti, "ja kuinka kaikki ihmiset ovat herttaisia! Ja kuitenkin", lisäsi hän vähän päästä, "olisi tämä pitkän päälle…".

Äkkiä keskeytti hän puheensa, ja hänen kasvonsa saivat haaveilevan ilmeen, kuin olisi hän nähnyt jotain hyvin kaukaista, ja hän käänsi sitten syvän katseensa suoraan minuun ja teki minulle verhotulla äänellään kysymyksen, jota en silloin, enemmän kuin sitte jälkeenkäänpäin oikeen ole osannut selittää:

"Onko Lea koskaan ollut erä-maassa yksin Jumalansa kanssa?"

Onneksi ei minun tarvinnut hänelle vastata, sillä nyt juuri tuli muutamia henkilöitä seurueesta, lausuen kunnioittavasti hänelle jonkun pyynnön, jonka sisällön olen kauan sitte jo unohtanut; ja sitte seurasi hän heitä minulle ystävällisesti hyvästiksi päätään nyökäyttäen.

Sen sijaan kiiruhti pari naisista luokseni ja sanoivat hiukan kadehtivansa minun onneani, kun sain vaikka vaan hetkisenkin olla yksin kunniavieraan kanssa. "Mutta sano nyt meille", kyselivät he, "mitä hän kanssasi puhui?"

"Oh, hän puhui Tukholman kauneudesta ja seurueen ystävällisyydestä", vastasin kartellen, sillä runoilijan keskellä myllertävää elämää lausumaa vakavaa kysymystä en saanut heille ilmaistuksi.

Ajatteliko runoilija ehkä kotiseutunsa "erämaita", soita ja lakeuksia, joilla hän varmaan useinkin on kulkenut miettien yleviä, runollisia ja hurskaita asioita vaiko epäilyksen ja surujen erämaata, jossa, kukin meistä on saanut taistelunsa taistella yksin Jumalansa kanssa, kuten Jakop muinoin.

En sitä tiedä vielä tälläkään päivänä. Sen vaan tiedän, että koko tuo mainittu juhla muodostui minulle unohtumattomaksi hetkeksi ja on sellaisena vieläkin.

Ja kun lopuksi koko seurue teki lähtöä, ojensi hän minulle kätensä ja hymyillen kauniilla tavallaan lausui: "Toivon, että vielä monasti toisemme tapaisimme!" ja minä yhdyin lämpimästi tähän toivomukseen.

Mutta, ikävä kyllä, tapasin häntä enään tämän jälkeen yhden ainoan kerran, silloin kuin hän oli viimeistä, kertaa Tukholmassa 7 päivänä Syyskuuta v. 1896 — siis kokonaista kaksikymmentäyksi vuotta jälkeenpäin.

* * * * *

Jo muutamia vuosia ennemmin olimme suruksemme kuulleet, että runoilijavanhuksen voimat alkoivat vähetä. Lievä halvaus oli lempeästi varoittavana häntä kohdannut, ja kun tieto tästä sanomalehtien kautta levisi, herätti se harrasta osanottoa jokaisen sydämmessä, joka hänet tunsi ja häntä rakasti — siis toisin sanoen kaikkien sydämmissä.

Jonkun ajan kuluttua saatiin hänestä kuitenkin ilahuttavampia tietoja: Hän oli vähitellen alkanut parantua, ja terveyttään säilyttääkseen oli hän kesällä v. 1896 matkustanut Visbyhyn, josta hän "nähtävästi virkistyneenä", saapui Tukholmaan lauantaina 5 päivänä Syyskuuta.

Hiljaa liukui höyrylaiva Gotland Ritariholman satamaan juuri keskipäivällä. Istuessaan peräkannella, näki vanhus kuinka rannalla pää pään vieressä seisoi suunnaton myllertävä joukko nuorta väkeä kantaen kohotetuissa käsissään pientä Ruotsin lippua ja hän kuuli hiljaista ihastuksen suhinaa: "Kas tuolla hän istuu, tuolla, ettekös näe!" kuiskailivat pienokaiset keskenään puolelle ja toiselle.

Siinä oli useampia satoja lapsia kansakoulujen ylemmiltä luokilta, ja heidän johdattajinaan kansakoulujen tarkastaja, tohtori Bergman, joukko opettajia, opettajattaria ja laulunjohtaja, jotka kaikki olivat tulleet tänne tervehtiäkseen ja osoittaakseen kunnioitustaan suurelle runoilijalle ja lasten ystävälle.

Tohtori Bergman antoi laivalla Topeliukselle komean kukkaisvihon, jonka jälkeen tämä heti nousi maalle ja ystävällisesti tervehtien kulki hitaasti kahteen riviin järjestetyn joukon keskeltä. Samassa alkoivat nämä laulaa: "Meill' Pohjola luminen on kotimaa" (kolmenkymmenvuotisen sodan marssi). Kun laulun viimeiset säveleet olivat kajahtaneet, tervehti Topeliusta paljastetuin päin tohtori Bergman, joka lyhyessä, mutta lämpimässä puheessa huomautti siitä, kuinka kaikki Ruotsissa ja lapset varsinkin sekä tunsivat että rakastivat Topeliusta, ja että lapsista tämä hetki, jolloin he saivat katsella häntä kasvoista kasvoihin, oli juhlahetki sellainen, jota eivät koskaan tulisi unohtamaan. Ja miten voisikaan olla mahdollista, etteivät he rakastaisi häntä, joka heille on lahjoittanut sellaisia aarteita, kuin "Adalminan helmi", "Koivu ja tähti", "Aja, aja ratsastaja" ja "Telmyri" sekä monia muita ihastuttavia ja hauskoja kuvauksia.

Nyt, lopetti puhuja, tahtoivat he sydämmellisesti kiittää häntä ja toivottaa tuhansien muitten, sekä lasten että aikuisten kanssa, että hänen vielä suotaisiin elää monta vuotta terveenä ja voimissaan, voidakseen yhä lisätä sitä kaunista testamenttia, jonka hän on lahjoittanut sekä oman että meidän maamme nuorisolle.

Puhe loppui voimakkaasen huutoon: "Eläköön valtioneuvos Zacharias Topelius!" johon vienoilla äänillään koko nuorisojoukko yhtyi.

"Valtioneuvos"… Tuo nimitys lienee useimmille lapsille ollut jotenkin tuntematon. Ainakin vastasi pelkäämättä yksi poika pahanen Topeliukselle, kun tämä, kulkiessaan Erikin katua, otti häntä kädestä ja kysyi: "Tiedätkös sinäkin, kuka minä olen?"

"Tiedänhän toki; välskäri Topelius!" Tämä vastaus kuuluu suuresti huvittaneen runoilijaa.

Vieläkin lauloi nuorten joukko: "Sä Pohjolan maa ikitunturines", jonka jälkeen tohtori Bergman äänekkäästi lausui: "Meidän tervehdyksemme Suomelle! Eläköön Zacharias Topelius!": Vielä kolmenkertainen hurraa — ja sitte oli tämä kaunis kunnianosoitus ohi.

Topeliuksella, joka aina ilolla tuli Tukholmaan, jossa hänellä, kuten kaikissa muissakin paikoissa, missä hän oli käynyt, oli useita ystäviä, oli tällä kertaa erityinen tarkoitus täällä käynnillään: Hän tahtoi nähdä Skansen'ia, vanhan ystävänsä Artur Hazeliuksen neron luomaa.

Ollen iloinen, voidessaan auttaa tätä Topeliuksen toiveen toteutumista, antoi hänen kustantajansa ajoneuvot hänen käytettäväkseen, vieläpä kutsui allekirjoittaneen suureksi iloksi tämänkin tulemaan matkalle mukaan. Mitäpä Topelius ajatteli ja piti seurastaan jääköön mainitsematta, mutta otaksun, ett'ei hänen juuri sopinut ehdotukseen kieltävästi vastata. Itse olin tähän aivan syytön, sillä sellaisesta kunniasta en ollut osannut uneksiakaan.

Niin, ajoimme siis noutamaan kunniavierastamme, joka tyttärensä Evan kanssa (naimisissa tunnetun taiteilija Acke Anderssonin kanssa) asui Hotel de Suede'ssä Kuningattaren kadulla. Tyytyväisenä ja iloisena, kuten ainakin, tuli Eva — olin tutustunut häneen Onkel Adamiin kodissa, jossa useampia kertoja olin häntä tavannut — sipsuttaen rappuja alas ja sitten vaunuihin ylös, kuin pikku lintunen, tuoden "terveisiä papalta, hän tulee myös aivan kohta". Eva oli jo auttanut häntä pukeutuessa, niin että hän oli aivan kunnossa; "siellä oli vaan joku vieras hänen luonaan, joka pian lähtisi".

Ja hän tuli; väsyneenä, heikkona, epävarmasti astuen…

Kuinka paljon hän oli muuttunut näinä kahtenakymmenenä yhtenä vuotena! Kyyneleet täyttivät silmäni nähdessäni hänen kumaran vartalonsa, harventuneen tukkansa ja hänen kasvojensa väsyneen ilmeen. Mutta yksi oli entisen kaltainen: hänen syvä, ystävällinen katseensa ja kaunis, oi niin kaunis, hiukan surunvoittoinen hymynsä.

Kun Topelius vähän vaivaloisesti oli löytänyt mukavan asennon vaunujen nurkassa, ja me olimme toisiamme tervehtineet, katselin häntä siinä tarkemmin ja tulin ajatelleeksi sanomalehtien kirjoituksia hänestä, että hän oli "nähtävästi voimistunut!" Miltähän hän oli näyttänyt ennen oleskeluaan Visbyssä!

"Olipa hauska vielä kerran tavata Leaa ja nähdä teidät niin pirteänä", puhelivat hänen ystävälliset huulensa, samalla kun silmät selvästi sanoivat: "tämäkö nyt on oleva hänen armonsa?"

"Tämähän se nyt on, vaikk'ei siltä näytä ajattelin hymyillen itsekseni —" ja niin oli ensimmäinen kummankinpuolinen ihmettely ohi. Puhelimme sitte vaunujen ratinan meitä toisinaan keskeyttäessä Visbyn kauneudesta, jonka kaikki olimme nähneet, runoilija viimeksi, sekä Tukholman ihmeellisestä kehityksestä, varsinkin rakennuksiin ja istutuksiin nähden, joita olimme ajaessammekin tilaisuudessa vilahdukselta näkemään sekä lopuksi Skansenista, "jonka suhteen", sanoi runoilija, "olen oikeen lapsellisen utelias. Kerran, monta vuotta sitten olin siellä", lisäsi hän, "eikä siellä silloin ollut muuta merkillistä kuin kauniinlainen näköala, mutta muuten se muistaakseni oli kolea kivikkomäki, jolle oli vaikea nousta, ja joka tuntui hyvin vähän houkuttelevalta. Ja nythän kuuluu tuhansittain ihmisiä tunkeilevan siellä vanhan ystäväni uuden luomistyön porteilla?"

"Useampia tuhansia", huomautimme me, "varsinkin sunnuntaisin, jolloin Skansenin kaikki viehättäväisyydet ovat nähtävinä. Arkipäivinä, ainakin aamupuolella, voipi siellä saada olla jotenkin rauhassa. Mutta illan tullen alkaa sinne virrata ihmisiä tiheissä parvissa kuin hyttysiä, ja yhtä vilkkaita myös kuin ne. Ei yhdelläkään huvipaikoistamme ole niin suurta vetovoimaa kuin Skansenilla, vaikka huvitukset siellä ovatkin vallan viattomia".

Pian olimme Eläintarhan alueella, jossa syksyinen luonto nyt, samoin kuin tuona muistorikkaana päivänä kaksikymmentäyksi vuotta sitten, komeili surumielisenä kauniissa puvussaan, mutta jossa nyt, kiitos siitä ystävien vaiteliaisuudelle, hänen tulonsa suhteen ei ollut tunkeilevia ihmisjoukkoja vanhusta seuraamassa ja katselemassa, kuten muussa tapauksessa varmasti olisi ollut.

Puitten värivivahdus ei kuitenkaan nyt ollut yhtä pitkälle kehittynyt kuin silloin. Viheriä väri oli vielä vallitsevana, ja vaan siellä täällä loisti joku punakeltainen lehti ikäänkuin kultainen koriste tuossa liikkuvassa puvussa. Mutta nythän olikin vasta 7 päivä Syyskuuta ja tuo unohtumaton juhla Hasselbackenilla 29 päivä, melkein neljännesvuosisata sitten.

Mutta kirkkaana loisti aurinko nyt kuten silloinkin, ja valoisa oli runoilijan katsekin nähdessään kaikkea kaunista — mutta se oli kuin ilta-auringon valoa, joka kohta oli laskeutuva, mutta joka silloin olikin ehkä kaikkein kaunein.

Juuri kuin vaunumme pysähtyivät Skansenin portilla, kajahtivat Håsjötornin kellot tervehdykseksi soimaan, ja kun tulimme aitauksen sisäpuolelle, seisoi siellä syvään kumartaen tämän taikamaailman luoja Artur Hazelius.

Kaunista oli katsella noita kahta kansan ystävää, jotka kumpikin omalla alallaan olivat niin paljon sen kohottamiseksi tehneet, ja jotka tässä nyt toisensa tapasivat.

Ruhtinaat ottavat vieraitaan vastaan komeissa linnoissaan, jotka toiset ihmiset ovat heille rakentaneet, ja valtakunnissa, joihin kohtalo on heidät herroiksi määrännyt — ja siitä ei ole mitään sanomista. Artur Hazelius vastaanotti omatekoisessa ihmemaailmassaan yhden hengen ruhtinaista, joka, kuten Hazeliuskin, koko sielullaan oli antautunut elämän tehtäväänsä ja käyttänyt siihen kaikki voimansa — niin tästä voisi paljonkin sanoa, jos vaan kykyä olisi. Minä voin vaan vakuuttaa, että näin todella oli.

Kävelimme sitten hitaasti tietä pitkin, kunnes tulimme Taalain ja Bleking'in tuville; näitten sekä ulkoasu että sisustus viehätti suuresti todenmukaisuudellaan runoilijaa. "Rakastavaiset" y.m. vahakuvat seisoivat kummulla silloin kuten nytkin ja olivat vähällä "pettää" runoilijan, niinkuin olivat tehneet monelle muulle, mutta muuttuivat kuitenkin pian siksi, mitä todellisuudessa olivat: taiteen luomia, mutta "oikeita" sellaisia.

"Olen kutsunut", sanoi Hazelius, "omat ajoneuvoni tänne, ja näen niiden juuri saapuvan. Kävisi kovin väsyttäväksi jalan kulkea katselemassa kaikkia minun valtakuntani ihmeitä. Sitäpaitsi", lisäsi hän hymyillen, "on minun pienellä hevosellani jonkunmoinen oikeus tulla huomatuksi, perin suomalainen kun on…"

Samassa kuului nopeaa ja säännöllistä kavioiden kopsetta ja pieni, vilkas punaruuni juoksija, "Urho" nimeltä, seisahtui tottuneen ajajansa johtamana pienine rattailleen aivan lähellemme.

Kolme henkeä, varsinkin jos olivat ystäviä, niihin kuitenkin mahtui, ja herrat kohteliaisuudesta sekä myös ikäni vuoksi ehdottivat minua yhdeksi niistä. Että runoilija, niissä ajaisi, oli tietysti selvä asia. Mutta minun ehdotukseni, että runoilija tyttärineen ja tohtori Hazelius isäntänä ja oppaana ajaisivat ja me toiset seuraisimme hiljakseen heitä, voitti, sillä helppo oli heitä seuratakin, kun he alituiseen pysäyttivät hevosensa ja laskeutuivat alas rattailta katselemaan noita kummallisia tupia ja muita merkillisyyksiä, jotka me jo niin monesti ennen olimme nähneet

Sydämmetöntä olisi ollut erottaa vaikka vähäksikin aikaa tytärtä rakastetusta isästään, joka alituiseen oli hänen hellän huolenpitonsa esineenä. "Onkohan papan takin napit ylös asti kiinni? Älkää ottako, pappa hyvä, hansikasta kädestänne; muistakaa että olemme ylhäällä vuoristossa! Nyt käärimme suuren takinkauluksen käsivarsien ympärille, niin ei niitäkään palella". Vielä molemmin puolinen ystävällinen ja toisiaan ymmärtävä katse ja, sitte ajamaan.

Svedenborg'in huvimajaan ja Laxbro'in tuvalle kävelimme me toiset perässä. Ensinmainitun edustalla seisoi runoilija kauan vaipuneena ajatuksiinsa, joita ei kukaan häirinnyt. Luulimme käsittävämme hänen hiljaiset mietteensä. Näillä molemmilla suuruuksilla, vainajalla ja vielä elossa olevalla, oli yksi sävel yhteinen: kumpikin rakasti kaikkea salaperäistä ja ihmeellistä, tavallisille mielille käsittämätöntä. Tämä se varmaan nytkin hyväili runoilijan korvaa kuin eolin harpun säveleet, hänen katsellessaan sitä rakennusta, jossa kerran tuo kuuluisa henkien näkijä oli asustanut, ja joka oli saanut olla äänettömänä todistajana niihin moniin ihmeellisiin kohtauksiin, joita näkijällä oli korkeamman maailman henkien kanssa, maailman, jossa nämä kaksi sukulaissielua ehkä piankin saisivat toisensa tavata.

Varmasti vakuutettuna siitä, ett'ei Topeliusta kukaan huolellisemmin hoitaisi matkalla kuin hänen oppaansa — ja ehkä hiukan väsyneinäkin, aloimme me toiset jo astua takaisin odottaaksemme runoilijaa sitten tanssilavan luona, jossa hänen oli määrä levähtää ja katsella erästä Skansenin tyttöjen esittämää tanssia.

Tänään oli Skansenilla tavattoman vähän ihmisiä, ja siellä vallitsi melkein juhlallinen hiljaisuus. Ei paljon muuta ääntä kuulunut, kuin tuulen hiljaista suhinaa puiden latvoissa ja silloin tällöin jokunen pian katoava ääni ylhäältä eläinmaailmasta.

Istuuduimme odotellessamme eräälle sohvalle kanavan vierellä, jossa vesilinnut leikkivät perhe-elämää. Tässä olikin oikein kodikasta, vaikk'ei sattunut olemaan kuin muutamia ankkoja, jotka alhaalla uiskentelivat ja aina vähän päästä suuntasivat kulkunsa meitä kohden, tehden tunnetulla, tavallaan kunniaa. Mutta varjelkoon: ankat ja pari painovapauden edustajaa — tahtoisinpa tietää mitkä paremmin sopisivat yhteen? Me nyökytimme päätä vanhoille tutuillemme ja päätimme istua tässä, kunnes kuulisimme rattaiden tulevan.

Oliko tuo nyt sama Topelius, joka tuli takaisin? Hänen silmänsä loistivat, huulensa hymyilivät ja koko hänen olentonsa näytti nuorentuneelta, kun hän astuessaan alas rattailta ojensi meille molemmat kätensä ja sanoi suuresti ihmettelevänsä ja iloitsevansa kaikesta, mitä oli nähnyt; sanoipa että tämä kaikki oli hänestä kerrassaan ihmetyö. "Kunpa", sanoi hän, "Ruotsin kansa oikeen oivaltaisi, mikä mies tohtori Hazelius heille on, joka heille säilyttää heidän entiset muistonsa ja samalla joka päivä valmistaa heille uusia ja puhtaita iloja". Erittäin ihana oli hänestä ollut näköala Håsjö'n tornista, josta hän kauan ja ihastuneena oli seutua katsellut ja sanonut, että tuskin yhdelläkään Europan suurkaupungeista sellaista olisi näyttää.

Sitte saapui hän vihdoinkin tanssilavalle, jossa Skansenin tytöt omituisissa puvuissa ja laivaston musiikin soittaessa tanssivat kauniita tanssejaan, joita hän huomattavalla ihastuksella seurasi; nyt oli tänne jo kokoontunut noin parikymmentä muutakin henkilöä, jotka uteliaina Topeliusta katselivat ja ihmettelivät, mitä tämä ilo keskellä päivää tarkoittaa, sillä tanssi kuului varsinaisesti iltapäivän ohjelmaan. Siinä ihmeteltiin, kuiskailtiin ja arvaeltiin, sen näki selvästi, mutta, vaikka he kuvan mukaan luulivatkin suuren vieraan tuntevansa, ei yksikään tunkeutunut sen piirin sisäpuolelle, jossa Topelius ja hänen seurueensa istui.

Ja nyt oli siis tämänpäiväinen näytäntö lopussa, ja runoilija valmistautui lähtemään, mutta astui sitä ennen kuitenkin tyttöjen luo, ojensi heille kätensä ja kiitti heitä sydämmellisesti siitä huvista, jonka olivat hänelle valmistaneet. Tyttöjen iloisesta ja kunnioittavasta niiauksesta näki, että he tiesivät kenelle olivat tanssineet, ja että tämä tanssi nyt sai heidänkin silmissään suuremman merkityksen kuin ennen.

Kunniavieras oli juuri poistumaisillaan tanssilavalta, paluumatkalle lähteäkseen, kun lähistöön asetettu soittokunta alkoi voimakkaasti ja juhlallisesti puhaltaa "Porilaisten marssia", jota kuullessa runoilijan nähtävästi liikutus valtasi, ja hän pysähtyi hetkiseksi, sitten taas hiljaisesti kulkeakseen eteenpäin.

Että nuo toisetkin Skansenilla kävijät, joista äsken mainitsimme, nyt olivat saaneet tietää, kenelle juhlittiin, näkyi selvästi heidän syvää kunnioitusta ilmaisevasta tervehdyksestään, kun Topelius kulki heidän sivuksensa; tavallisella ystävällisellä tavallaan vastasi hän heidän tervehdykseensä, lempeissä kasvoissaan vieläkin ikäänkuin heijastus niistä vaihtelevista tyytyväisyyden ja ilon tunteista, joita hän tänä aamupäivänä niin runsaasti oli saanut kokea. "Miltä tuntuu", kysyin hiljaa hänen tyttäreltään, "kun on sellainen isä, kuin teillä, niin rakastettu, kunnioitettu ja jalo?"

"Ah", vastasi tämä yhtä hiljaan, "jospa ihmiset näkisivät hänet kotona omaisten keskuudessa, niin pitäisivät he häntä vieläkin jalompana. Ei ole ketään hänen kaltaistansa!"

Olimme lähellä uloskäytävää; pyysin saada sanoa heille kaikille hyvästi, koska minun oli mentävä nyt toisaalle. Tuntui niin kummalliselta, kun Topelius kauniisti hymyillen ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Kiitoksia seurastanne, Lea, tänäpäivänä — ja monta, monta vuotta sitten! Ehkä vielä kerran tapaamme toisemme; joll'ei niin on muistojen silta varma yhtymäpaikka. Siellä tavataan".

Hetkinen vielä, ja koko seurue oli ulkopuolella isoa aitausta, jonka sisäpuolelle minä olin jäänyt ja katselin sieltä, kuinka he asettuivat vaunuihin, ja kuinka Topelius heittäessään hyvästiä tohtori Hazeliukselle, veti hänet luokseen ja suuteli poskelle.

Pois vierivät sitte vaunut, ja Skansenin hallitsija seisoi paikallaan ja katseli eteneviä hattu kädessä — ja minä kaiho mielessä.

Vähän aikaa tämän jälkeen luettiin sanomalehdistä runoilijan kahdeksankymmenvuotisesta riemujuhlasta Helsingissä ja kuinka hän kokosi viimeisetkin voimansa ilahduttaakseen läsnäolollaan juhlan toimeenpanijoita; vavistuksella silloin kysyi itseltään: "Kuinka kauan hän enään saanee viipyä joukossamme?"

Silloin saapui Maaliskuun 12 päivänä 1898 sanoma hänen kuolemastaan, ei tosin odottamattomasti, mutta kuitenkin suurta surua herättäen. Surtiin kuollutta kuningasta — hengen valtakunnassa.

Ja miten valtasikaan meidät hänen sanansa kuolinvuoteella: "Olen saanut anteeksi!"

Niin, suuruus hän oli, mutta ihminen kuitenkin, vieläpä nöyrä ihminen, muutoin, emme häntä niin paljoa olisi rakastaneet, kuin nyt teimme. Mutta vaikka mitkä muut synnit hyvänsä hänen omaatuntoansa olisivat painaneet, niin kirjallisuuden alalla tehtyjä ne eivät ainakaan voineet olla. Kaikilla toisilla runoilijoillamme, suurimmillakin, on ollut joku aika — tavallisesti nuoruuden — jona heidän runoissaan on ollut kevyt, joll'ei suorastaan huonekaan henki; Topeliuksella yksin ei sitä ole ollut, Ensimmäisestä hetkestä kirjailijana ollessaan viimeiseen saakka oli hän puhdas, puhdas ja viaton, kuin ne lasten sydämmet, joihin hän ilolla kylvi rikkaan henkensä siemeniä.

Onko koskaan enään ja milloin hänen vertaistaan tuleva?