ERÄS JUHANNUS-AATTO BLEKING'ISSÄ.

Uskon kyllä juhannus-aaton olevan ihanan kaikkialla, mutta ihanimman kuitenkin Bleking'issä. On käytävä itse näkemässä sen tuuheita koivulehtoja, sen lumoavia kukkuloita ja laaksoja, kimaltelevia jokia ja järviä sekä tuoksuavia kukkaniittyjä, saadakseen käsityksen niistä, on itse kuunneltava siellä satakielen ja rastaan liverrystä, tummien metsien suhinaa ja aaltojen loisketta rantoja vasten; silloin sen ymmärtää.

Olin nuori, kahdeksantoista vuotias ja täysin onnellinen. Sydämmeen ei vielä ollut heitetty rakkauden valaisevaa, lämmittävää ja — hävittävää kipinää. Se oli tyyni kuin hiljainen kesäilta, jolloin riippakoivu kuvastuu veden kalvoon ja kuu levittää rauhaisaa valoaan yli seudun. Ja kuitenkin olin minä kasvanut kaupungissa, jossa tunteitten sanotaan ennen aikojaan kypsyvän, ja jossa tavallisesti mielikuvituksella on vapaampi ala temmeltää kuin sielulle ja mielelle olisi tarpeellista.

Mutta minä olin iloinen, tavallista iloisempi sinä aikana, josta nyt aion kertoa, sillä oli juhannus, jota viettämään minua oli kutsuttu maalle; pitihän minun nyt saada tanssia juhannusriu'un ympärillä ja sitten yöllä tienristeyksessä poimia yhdeksää lajia kukkia, sitoa niistä seppele ja panna se pääni alle ja sen vaikutuksesta unissani nähdä hänen kuvansa, jolla kerran olisi onni saada minut omakseen…

Meitä oli kolme nuorta, iloista tyttöä, joitten oli määrä matkustaa Sjöarp'in pappilaan, johon talon tytär, vanhempainsa suostumuksella, oli meitä kutsunut. Hän oli entinen koulutoverimme, ja varmaan sykkäili hänen sydämmensä ilosta samoinkuin meidänkin, ajatellessaan toivottua toistemme tapaamista.

Kello neljä iltapäivällä tuli kyyditsijämme meitä hakemaan kaksi-istuimisilla rattailla, joissa tietysti ei ollut linjaalia. Mutta mitäpä me sellaisista pikkuseikoista välitimme! Ei yksikään hovineiti, joka kruunulla koristetussa vaunuissa keinuen ajelee, olisi saattanut olla iloisempi kuin me kärryissämme ajaa kolistaen, siitä olen varma. Kyyditsijämme, valkotukkainen likakäsinen ja -korvainen poikaviikari veti suunsa leveään nauruun, kun sai niin iloisia kyydittäviä rattailleen, ja hänen vitkalliset huudahduksensa: "hei Pella, hei Kuula!" kajahtelivat virkistävinä korviimme pölyistä maantietä ajaessamme.

"Jos ajat nopeasti, niin saat juomarahoja", sanoi yksi joukostamme, joka ei tietänyt mihin kahtatoista killinkiään panna.

"Mutta jos ajan niin että kaadutte ja henkenne heitätte, mitäs sitten saan", kysäsi poika veitikkamaisesti.

"Luulenpa, että silloin saat selkääsi, kun kotia tulet", vastasi vilkas tyttö.

"Sitä minäkin luulen", vakuutti poika, "ja siksi aionkin ajaa oikeen varovasti".

Ja varovasti hän ajoikin.

"Mutta tällä tavoin emme tule milloinkaan Sjöarpiin", nurisi viimein toinen tovereistani. "Emme ehdi perille, emme saa tanssia, ei yksikään nuorimies saa meitä nähdä — me emme saa miestä, kuuletkos nyt, Pekka!"

"Siinä tapauksessa taidan tehdä teille paraimman palveluksen, minkä toinen ihminen toiselle saattaa tehdä. Minun isäntäni ja emäntäni tappelevat jokaikinen päivä".

"Ei kaikkialla sentään samanlaista ole, poika kulta. Sitäpaitsi on nyt parasta, ett'et sotke asiaa, vaan kiiruhdat hevosiasi, muutoin voit, jäädä ilman juomarahoja ja saat pitkän nenän, ymmärrätkös nyt!"

"Se ei ole vika eikä mikään, jos nenä on liian suuri, pahempi olisi, jos sitä ei olisi ollenkaan", vakuutti Pekka rauhallisesti. "Voittehan muuten tehdä miten tahdotte. Katsokaahan nyt, jos ei tuolla näy Sjöarpin kirkontornia, niin olen minä luotu Saaraksi — mitäs nyt sanotte? Olisipa minulla nyt kello taskussani, niin näyttäisin, ettemme ole viipyneet enempää kuin kolme tuntia, ja matkaa on kuitenkin yli seitsemän neljänneksen; hei Polla, hei Kuula — oo! tiedä huutia! häntäsikö sinä ohjaksen päälle nostat, hölmö! Nyt te vielä ennätätte sekä pukeutua että tanssia niin, ettei kengistä jää kuin nauhat jälelle, ja miehenkin voitte vielä saada tai ainakin sulhasen — jos haluttaa".

Nauroimme makeasti puheliaalle kyytipojallemme, joka erään mäen alla pyörähytti hevosiansa niin, että Sjöarpin kaunis pappila näkyi jo aivan lähellä edessämme.

Vastaamme tuli entinen koulutoverimme, pappilan tytär, valkoinen puku tuulessa liehuen ja vaalea tukka ruiskukilla koristeltuna. Ja nyt siinä syleiltiin ja suudeltiin, naurettiin ja puheltiin niin, ettei loppua tahtonut tulla, sillä Blekingin tytöt ovat tunnetut muita pohjolan tyttäriä vilkkaammiksi. Pekka katsella tollotti hetkisen, otti sitte suitset hevoselta, asetti heiniä sen eteen, niisti kuuluvasti sormillaan nenäänsä, kohautti lakkiaan ja sanoi vihdoin päätään raapien: "ehkä antaisitte minulle kyytipalkkani, ennenkuin rutistelette toisenne kuoliaaksi".

Hän sai sekä kyytipalkan että juomarahansa ja nyt me tytöt kiiruhdimme pappilaan. "Kuulkaas tytöt", sanoi emäntämme Emma H., "me emme tanssikkaan täällä juhannusriu'un ympärillä, vaan patroona Frimanin luona".

"Emmekö, mitä nyt sanot! Sepä ikävää ja me kuin juuri olimme niin iloinneet…"

"Kyllä siellä yhtä hauskaa tulee kuin täälläkin, uskokaa pois. Heillä on isot päivälliskutsut ja isä ja äiti eivät tahtoneet kieltäytyä sinne menemästä. Siellä on paljon vieraita tästä lähitienoolta, ja seudun paras pelimanni on kutsuttu soittamaan. Kansaa siellä on yltäkyllin ja kolme ylioppilasta (jotka myöskin tietysti ovat kansaa) ja sitäpaitsi uusi nimismies ja tuomarin kirjuri, niin että kyllä me aina tanssia saamme. Kas tuolla seisoo mammakin! Luulenpa melkein, että hän on ikävöinyt teitä yhtä paljon kuin minäkin; katsokaas, kuinka hän näyttää iloiselta!"

Lämpimästi syleilivät meitä sekä ruustinna että rovasti; täällä oli kaikki niin tutunomaista ja kodikasta, aina virvokkeihin asti, jotka salin pyöreällä pöydällä meitä luokseen houkuttelivat. Maistettuamme niitä kiiruhdimme Emman huoneesen pukeutumaan ja tulimme sitten takaisin isäntäväkeänne luo.

"Nyt lapset", sanoi rovasti, ottaen piippunsa ja hattunsa, "pitää meidän lähteä, ettei kyläläisten tarvitse odottaa. Minä tiedän, etteivät ne alota tanssia, ennenkuin me olemme siellä. Eihän meillä ole kuin 20 minuutin matka, mutta en tahdo, että rasitamme itseämme".

Meitä ei kiiruhtaa tarvinnut. Keveinä kuin muuttolinnut riensimme eteenpäin; hiljaisina ja arvokkaina seurasivat meitä rovasti ja ruustinna. Pian saavuimme kauniisen Friberga'an, jossa ystävällinen isäntäväki sekä heidän kaksi sievää, kolmentoista ja neljäntoista vuotiasta tytärtään sekä eräs talon hyvä ystävä, neiti Linnér, lausuivat meidät tervetulleiksi.

"Meidän juhannusriukumme on tuolla alhaalla Hultaback'aan päin", selitti isäntä; "väki on jo koolla ja Soittajapelle, pitäjän taideniekka, jo siellä viuluansa virittelee. Nuorten jalat ovat liikkuvat kuin elohopea, ja mitä pikemmin nuoret pääsevät tanssimaan, sitä kiitollisempia he ovat".

Puolen tunnin kuluttua olikin tanssi täydessä vauhdissa juhannusriu'un ympärillä, jolle loistossa ja komeudessa ei vertoja löytynyt. Molemminpuoliset tervehdykset ja ensimmäinen ujous oli jo ohi. Soittajapelle istui ylösalaisin käännetyllä ja kukilla koristetulla tynnyrillä ja soitti niin, että olisi luullut kantojen ja kivienkin liikkeelle lähtevän. Poikamiehet tanssivat paitahihasillaan, juovikkaissa liiveissä ja kello taskussa ja löivät tahtia kantapäillään sekä aina väliin hihkasivat "hih ja hei!" pitäen väen voimalla kiinni tyttöjä vyötäröisistä. Ken on nähnyt yksinomaan vaan kaupungin tanssiaisia, ei saata mielessään kuvitella elämää ja iloa tällaisissa juhannusleikeissä. Silmät loistavat, posket punottavat, hiki valuu virtanaan, miehet tekevät mitä kummallisimpia hyppyjä, sylkevät kämmeniinsä, lyövät niitä yhteen niin että paukkaa ja aina vähän päästä heilauttavat ihmeteltävällä notkeudella kantapäitään korkealle taapäin. Hyppyvalssit, katrillit, polkat ja monet muut tanssit seuraavat melkein välittömästi toisiaan, ja pojat pyytävät tyttöjä tanssiin melkein aina vaan siten, että tanssikentältä sormellaan heille vilkuttavat, sillä tytöt seisovat kainoina yhteen sulloutuneina kentän laidassa. Sellaista kutsua noudatetaan aina, mutta kuitenkin vasta sitten, kuin toiset tytöt kyynäspäillään ovat tuota valittua nykineet ja huomauttaneet: "etkös näe, Elsa, että Savimaan Kalle viittaa sinulle!" taikka jotain sen tapaista. Tuollaisessa kutsussa on jotain komentavaista, mutta se ei vähintäkään näytä kauniimpaa sukupuolta loukkaavan enemmän kuin sitte naimisissa ollessa se, että mies aina, kun jalan mennään kirkkoon tai kyliin, kulkee heistä muutaman askeleen edellä.

Pian tarttui meihinkin tuo toisten iloisuus. Alussa tanssivat herrat meidän kanssamme, mutta siirtyivät vähitellen tanssittamaan kauneimpia talonpoikaistyttöjä, joka taas rohkaisi joitakin maalaispoikia, niin että uskalsivat lähestyä meitä, sekä pyyhkäisten tukan otsaltaan ja tehden aimo kumarruksen, kysäistä: "tahdotteko tanssia tämän hyppyvalssin minun kanssani?" Ja kaikki me tanssimme, vähääkään välittämättä siitä kenen kanssa, mutta täydestä sydämmestä, ja kun Soittajapelle piti hiukan pitemmän väliajan ja me nauraen ja läähättäen vähän puhalsimme, lähestyi meitä pieni, iloinen ja ystävällinen olento — mamselli Linnér — ja antoi kullekin kevyen saalin sekä pyysi niin herttaisesti: "pankaa se nyt harteillenne, kun teillä on noin kovin kuuma!" ja sitte kiiruhti hän taas toisaalle. Hetkisen kuluttua näin hänen kulkevan väkijoukon keskellä tarjoillen ukoille, ämmille, tytöille ja pojille kelle olutta, kelle limonaatia, taikka antoi hän jollekin tulta piippuun, tai lainasi nenäliinansa hien pyyhkimiseksi, niiasi muutamalle rouvalle, tarjosi toiselle mantelimaitoa ja melonia, toi tuomarille tämän hatun ja hänen vanhalle sisarelleen käsityölaukun; tätä pientä vilkasta olentoa seurasivat kaikkialla talon molemmat tyttäret kuin valon keijukaiset, koettaen hekin parhaansa mukaan pitää huolta vierasten viihdyttämisestä. Pian katosi Linnér'in mamselli näkyvistäni, sillä tanssi alkoi uudelleen, kuin sekä herrat että talonpojat olivat nauttineet virvokkeita pitkien pöytien ääressä, joille oli asetettu kokonaisia patteria lasia, jotka, kuten kuuliaiset vasallit, seisoivat pullojen ja oluthaarikoiden ympärillä. Jopa alkoi aurinko lähennellä laskuaan; pari toisensa jälkeen hiipi tanssista pois ja asettui käsikädessä istumaan jonkun tuuhean pähkinäpuun suojaan, rauhassa siellä kuiskaillakseen sanoja, jotka ehkä ennen tulevan juhannusyön auringon laskua jo olivat unholaan vaipuneet, tai ehkäpä toisille jääneet koko elämän ajan kestävän liiton perustukseksi. Kirkkaana ja ympyräisenä kohosi kuu metsän laidasta ja kun siirtyi hiukan kauemmas tanssikentältä, voi kuulla metsästä satakielen surumielistä liverrystä, lahden pohjukasta rannan ruokojen kuiskausta ja alhaalta laaksosta pikkulinnun rapinaa, kun se puun oksalla pesäänsä huojutteli. Mutta yhä vaan jatkui temmellys juhannusriu'un ympärillä ja tanssikentällä; nuorten viaton ja iloinen nauru kajahteli "leskeä" juostessa ja "kaksi kolmatta lyö", leikkiessä, taikka kuului jostakin ryhmästä tutun yksiäänisen laulun säveleet. Nyt olivat jo pöydät katetut nurmikolle, kynttilät paloivat kirkkaasti ja hiljaisesti kesäyössä; vieraita kutsuttiin nauttimaan Jumalan lahjoista, ketä pakoittaen, ketä kumarrellen — jokaista säätynsä ja tapansa mukaisesti. Iloinen ja vilkas isäntä täytti velvollisuutensa erittäin miellyttävällä tavalla; kohtelias, mutta hieman jäykkä emäntä taas teki tehtävänsä nähtävästi vaan velvollisuuden tunnosta eikä huvin vuoksi ja tyttäret olivat nyt, niinkuin koko iltanakin, vilkkaat ja herttaiset. Mutta muita sukkelampana ja huomaavaisempana hääräili tuo pieni ja vilkas mamselli Linnér, joka ennätti kaikkialle. Hän oli väsymätön muita palvellessaan. Mutta lukemattomat olivat myös ne kiitokset ja taputukset, joita hänen osakseen kaikkialta tuli. Huomasin myöskin, että talon tyttäret aina vähän päästä kysyivät häneltä neuvoa milloin yhdessä, milloin toisessa asiassa, sill'aikaa kun heidän äitinsä istui mukavasti aivan vaiti. Vihdoinkin tanssittiin viimeinen hyppyvalssi ja vieraat jättivät ystävälliselle isäntäväelleen hyvästit. Soittajapelle otti viulunsa, asetti hattunsa toiselle korvalliselle sekä antoi kaulahuivinsa ruusunpunaisten päiden häilyä väsyneitten lokin siipien tavoin ja kulki sitten koko joukon edessä soittaen marssia, jonka sanoi oppineensa "itse Ahdilta' ja siten vaelsi sitten koko seurue soiton ja laulun kajahdellessa maantielle, josta kukin alkoi vaeltaa kotiinsa. Kolme nuorta miestä saattoi meitä — se tahtoo sanoa Emmaa ja minun kaupunkilaisia ystäviäni, sillä minua he eivät huomanneetkaan — kotiin. Rovasti jutteli erään naapurin kanssa ja nuorilla oli hauska ilman minuakin, jonka vuoksi tarjosin käsivarteni ruustinnalle.

"No onko ollut hupaisa tänään?" kysyi hän minulta.

"On, oikeen hauska", vastasin minä ja lisäsin: "mutta talonihmiset olivatkin erinomaisen herttaista väkeä. Minua huvitti parin tanssin välillä luoda mielessäni kuva heidän luonteistaan ja olen varma, että osuin oikeaan, vaikka tavallisesti ei myönnetä nuorilla olevan paljoakaan huomiokykyä".

"No annappa kuulla huomiosi, ne huvittaisivat minuakin", vastasi hymyillen ruustinna.

"Mies", ulotin minä, "kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan sanojaan peruuta, on luotettava, uskollinen ja ankaran rehellinen. Vaimo kuuluu varmasti köyhään, mutta ylpeään aatelisperheesen, jonka sydän on voittanut sukuylpeyden. Mamselli Linnér, joka lienee varsinainen perheen jäsen, on niitä harvoja ihmisiä maailmassa, joilla ei koskaan ole suruja ollut — ja sitten onkin kuvaus valmis; mitä sanotte siitä, täti?"

"Sanon, että se on erinomaisen pirteä; nyt tahdon minä puolestani kertoa sinulle seuraavan kertomuksen:

"Noin 16 vuotta sitten pidettiin täällä Fribergassa — jota silloin sanottiin Bokhul'aksi — samallaiset komeat juhlat juhannus-aattona kuin nytkin. Ne piti silloin lautamies Nils Larsson sekä omalle että naapuriväelle ja vieraitten joukossa oli silloin, kuten tänäänkin, joukko herroja. Yksi näistä, joka oli useampia vuosia ollut kihloissa erään suloisen, mutta köyhän tytön kanssa, rakastui siitä huolimatta lautamiehen kauniisen Hannaan niin, ett'ei senjälkeen saanut mitään rauhaa. Kaikki, jotka juhlassa olivat mukana, huomasivat hänen tilansa ja itse oli hän aivan epätoivoissaan onnettomasta kohtalostaan. Häät olivat määrätyt syksyllä vietettäväksi ja hänen morsiamensa, jota kaikki suuresti kunnioittivat, valmisteli sydämmen ilolla myötäjäisiään; päivän toisensa jälkeen odotteli hän sulhoaan. Vihdoinkin hän tuli, kalpeana, kiihoittuneena, häpeän ja surun painamana. Silloin melkein lakkasi morsianraukan sydän sykkimästä; hän huomasi nyt kulkupuheet tosiksi, vaikk'ei hän tähän asti niitä ollut voinut eikä tahtonut uskoa. Hän kiiruhti pieneen huoneesensa, sulkeutui sinne päiväksi ja yöksi, ja tuli sitte seuraavana päivänä sulhasensa luo, joka vapisten odotteli kohtalonsa ratkaisua, sekä puhui hänelle jotenkin näin: Ole rauhassa Oskar! Sinä kiinnyit minuun liian nuorena; et silloin vielä tuntenut omaa sydäntäsi. Nyt se on herännyt — rakastamaan toista naista, mutta sinä taistelet, sinä et tahdo pettää, et rikkoa liittoamme 'kunniasi' vuoksi. Voi, kuinka usein sitä sanaa käytetään väärin! Onko sitten kunniallista mennä naimisiin naisen kanssa, jota ei enään voi rakastaa! Minä olen nähnyt tuollaisia surullisia avioliittoja, jotka ovat solmitut väärästä kunniantunnosta ja ne ovat olleet yhtämittaista pettämistä, syntiä, kenties monta vertaa pahempaa kuin tahtomatta rikottu uskollisuuden lupaus. Minä annan sinulle takaisin vapautesi nöyrästä sydämmestä ja rukoilen Jumalaa, että ilman omantunnon vaivoja tai katumusta voisit nauttia vapaudestasi hänen kanssaan, joka sinut varmaan on tekevä onnellisemmaksi kuin minä olisin tehnyt. Ja mitä taas minuun tulee, niin — tuhat kertaa ennemmin kärsin tuskia lyhyen ajan, kuin tulen onnettomaksi koko elämäkseni! Minä olisin sitäpaitsi — sen huomaan nyt — ollut sinulle liian vanhakin. Unohda minut, Oskar, ja — Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon teitä kumpaakin!

"Kului monta vuotta. 'Oskar' meni naimisiin tuon kauniin talonpoikaistytön kanssa, joka päivä päivältä tuli kauniimmaksi kun taas hylätty morsian yhä vaan rumentui ja kun hän omasta mielestään oli tullut tarpeeksi rumaksi sekä hänen sydämmensä rauhoittunut, noudatti hän mielellään molempien puolisojen kutsua tulla heidän kotiinsa vieraisille. Mutta se käynti kesti kauan aikaa; sitä kestää vieläkin. Hänestä tuli vanhempain paras ystävä ja lasten helläsydämminen opettaja; hän teki tuosta tietämättömästä äidistä verrattain taitavan ja rakastettavan vaimon sekä loi uudesta kodistaan puhtauden ja rauhan paratiisin. Hänestä ei tullut nuoruuden sulhaisensa vaimoa, vaan hänen lastensa äiti sanan korkeimmassa merkityksessä. Mitä kaikkea hän on saanut kärsiä, ennenkuin tuollaisen harvinaisen voiton on saavuttanut, tietää ainoastaan Jumala ja yksi muu — minä, hänen paras ystävänsä. Voitko arvata, kuka tuo jalo nainen on?"

"Minä ymmärrän, se on mamselli Linnér".

"Juuri niin; hän, 'jolla ei maailmassa ole ollut mitään suruja'. Entä sulhanen, joka ei sanassaan pysynyt, kuka hän oli?"

"Patroni Friman, tietysti".

"Aivan oikeen, hän joka sinun luulosi mukaan 'ei voisi rikkoa antamaansa lupausta', joka oli 'luotettava, uskollinen ja ankaran rehellinen'."

"Täti — oikeen häpeän".

"No, ja se ylpeä aatelisneiti", jatkoi täti säälimättä, "joka oli antanut rakkautensa voittaa sukuylpeyden — on lautamiehen kaunis Hanna, joka saa kiittää hyljättyä morsianta siitä sivistyksestä ja miellyttäväisyydestä, joka hänellä nyt on. — Mitä nyt sanot nuorten ihmistuntemuksesta?"

"Täti kulta, älä masenna minua aivan kokonaan!"

"En, lapseni, se ei ole tarkoitukseni. Itseluottamus kuuluu nuoruuden vikoihin, mutta häviää myös sen mukana. Kas niin, nytpä olemmekin jo kotona. Kerää nyt juhannusyön kukkasia ja uneksi tulevasta puolisostasi, mutta — varo, jos voit, pitkällisiä kihlauksia ja jos kihlaudutkin, niin älä koskaan anna väärin käsitetyn 'kunniasanan' pakoittaa itseäsi taikka kihlattuasi tekemään ehkä suurinta syntiä maailmassa — mennä avioliittoon ilman rakkautta".

"Kenestä olet uneksinut — kenet olet nähnyt?" kyseltiin kilvan seuraavana aamuna.

Yksi oli uneksinut nimismiehestä, toinen apulaisesta, kolmas ylioppilaasta, vieläpä joku itse tuomaristakin, vanhasta leskimiehestä.

"No, entäpä sinä, Ulla?" kysyivät kaikki neljä.

"Minä — minä en nähnyt unta ollenkaan".

"Hän ei pääse koskaan naimisiin — tyttö raukka!" naureskelivat toiset.

Entä he? Joutuivat kaikki naimisiin — "tyttö raukat".