SISÄLLYS: (continued 5)

"Sinä siis et tahdo?"

"En, kiitoksia, täti, en tänään."

Täti pudisti päätänsä totisella, tyytymättömällä katsannolla ja poistui tyvenillä, vakavilla askeleilla.

"Kuinka hirvittävän näköinen hän on!" Regiina tarkasteli tätiä lornetilla arvostelevin katsein. "Jos hän ei olisi minun sukulaiseni, niin huvittelisin itseäni yhä hänen kustannuksellaan; nyt häpeän samassa hänen tähtensä."

Kieltämättä naurettavalta näyttikin Kristiina täti sunnuntaikomeudessaan, vanhanaikaisessa hatussa, kapeassa, lyhyessä silkkihameessa, paksupohjaisissa, pikisaumaisissa kengissä, isoäidin pyhäpäiväishuivi käsivarrella, laskoksiin pantu nenäliina sekä hakavarainen virsikirja kädessä. "Miksikä tekisin itseni hienoksi?" hän sanoi toisinaan; "kenkään ei välitä, minkänäköinen olen; vastenmielinen ja ruma minä olen ja sellaisena pysyn; ne rahat olisivat kuin veteen viskatuita; hyvä, jos kaikki siihen tyytyisivät."

Isoisää harmitti kuitenkin monta kertaa hänen siistimätön muotonsa. Isoisän kauneuden aisti oli hyvin kehittynyt, ja hän piti hilpeistä väreistä sekä kauneista, komeista puvuista. Sinäkin aamupäivänä hän oli aivan ihastuneena Regiinaan ja minuun, kun uljaimmassa puvussamme hänelle hyvästi sanoimme.

"Sieluni kautta, kaksi mitä suloisinta tyttöstä, joista isoisän lienee syytä hieman ylpeillä! Hyvästi vain, ja tervehtikää täti rouvaa; hän ja minä olemme kultaisessa nuoruudessamme monta komeata minuettia ja hauskaa hypykettä yhdessä tanssineet."

Niin rauhallisesti ja juhlallisesti kuului virrenveisuu, kun kirkon ohi ajoimme. Minä tunsin silmänräpäyksellisen katumuksen, vaan Regiina huudahti:

"Jumalan kiitos, että sinä, pikku hupsu, kuulit järkevää puhetta ja seurasit muassa!"

Noin puoli, peninkulmaa Digevoldista tulivat molemmat nuoret herrat meitä vastaan. Luutnantti ratsasti heti Regiinan luo ja kuiskaisi tunteistaan; maanviljelijä ratsasti minun vieressäni ja pakisi kanssani mitä innokkaimmin. Se oli hento, nuorekas, pieni olento, vaalein hyvästi kammatuin hiuksin, vaalein viiksin, vedensinisin silmin, hienoin kasvonpiirtein ja kelmein ihovärin. Hän ihanteli suuresti veljeään, jonka käytöstä ja puhetta hän taukoamatta koki matkia; isoisä ja minä nimitimmekin salavihkaa häntä Kaiuksi.

Rouva Gyldenpiil otti meidät suurimmalla sydämellisyydellä vastaan. Hän oli tavattoman ruumiikas rouvasihminen silkkisarsisessa leningissä, pitsimyssy päässä ja loistava timanttinen rintaneula, jonka kuitenkin aimollinen kelaleuka tavallisesti peitti. Hän käveli sangen vaivaloisesti, huohotti ja voihkasi joka askeleella, jotta oli varsin vaikeata ajatella häntä hauskassa hypykkeessä pyörivänä. Isoisän tervehdys ja vanhat muistot häntä toki huvittivat, hän näytti ylimalkaan olevan parhaimmassa mielialassaan ja kohteli meitä keveällä, viehättävällä, seuraelämään perehtyneen naisen tavalla. Havaitsin, selvästi, että hän kuiskasi jotakin minusta parille muulle vieraalle, ja että hän samassa hyväntahtoisesti surkutellen päätänsä pudisti.

"No, tosiaanko?" vastasi vanha, paljaspää herra, ulkonevat silmänsä terävästi minuun kääntäen; "hän, joka vielä lapsenkengillä kävelee."

Ah! Regiina oli varmaan esitellyt asian pahimmassa muodossaan. Mitä se hyödytti? Tehtyhän oli kuitenkin tehty.

Kaikki oli varsin komeata ja uljasta Digevoldissa. Siellä oli kaunis kasvihuone ja uhkea suihkukaivo. "Kuinka paratiisillista elämää täällä kelpasi elää!" ajattelin pois mennessämme, "ja kuinka keveältä ja rakastettavalta heistä tuntuu elämä, ei tuota ikuista totisuutta, tuota ankaraa, velvollista totisuutta." Ja Ove'n kuva seisoi synkkänä, ahdasmielisenä ja miettivänä edessäni. Hän olikin kovin totinen viime aikoina; mutta kenessä oli syy siihen? sitä en ajatellut, ja minä unohdin kokonaan, kuinka hilpeä ja ilomielinen hän tavallisesti oli.

Päivällispöydässä olimme kaikki aivan iloisina, paitsi Kristiina täti, joka oli sen näköinen kuin persoonaksi muuttunut tyytymättömyys.

"Bernhard osaa puhua aivan kuin täti", sanoi luutnantti vähää myöhemmin, kun me nuoret olimme verandalla; "se on tosiaankin oivallista. Haluavatko neitoset kuulla jotakin pientä koetta?"

"Aivan mieluisesti", vastasi Regiina; "ala heti."

Nuori herra pyysi lainaksi meidän valkeita nenäliinojamme, ja kun hän oli sitonut toisen päähänsä, toisen kaulaansa, niin hän vaatetti itsensä plaidilla ja alkoi näytöksensä.

"Oh, se on erinomaista!" Regiina taputti käsiään; "täti ilmielävänä, kasvotkin ovat samallaiset; kuinka hyvästi sinä osaat osoitella tuota piintynyttä — inhottava vaan merkitsevä sana — joka on niin luonteenomaista koko hänen olennolleen. Sinulla on todellakin suuri osoittelutaito, rakas Bernhardini!"

"Bravoo, bravissimo!" huusi luutnantti; "kas käyntiä! kunniani kautta se on mainiota?"

"Ja käsien liikkeet", lisäsin minä, "yhtä täsmälliset, äkilliset ja jäykät kuin…"

Minä vaikenin äkkiä; Ove seisoi edessämme ja tarkasteli kohtausta.

"Sinäkin, Elisabet!" hän sanoi surullisesti, käydessään ohitsemme huoneesen.

Minä kiirehdin hänen perässään.

"Se on vain pilaa, Ove; he eivät sillä mitään pahaa tarkoita; ainoastaan pientä pilaa!"

"Ei mitään viatonta pilaa, sydämetöntä se on! Ja hän on tietysti sen kuullut; hänen huoneensa akkuna suljettiin juuri kun minä tulin."

"Toivon, ett'ei hän kuullut. Oletko vihainen?"

"Murheellinen, Elisabet; — sydämestäni murheellinen."

Pariksi minuutiksi jäin seisomaan, vaan kun hän ei mitään muuta puhunut, niin palasin takaisin. Toiset pakisivat hiljaa kiihkeästi; minä tähtäsin sanat "ilonhäiritsijä" ja "eiköhän hänen korkea-arvoisuutensa aikone pian lähteä?"

Kun sitte menimme sisälle, niin isoisä ja Ove istuivat sakkipelin ääressä. Luutnantti Gyldenpiil lähestyi kumartain ja lausui hymyillen:

"Pastori jätti meidät niin äkisti, ett'en saanut aikaa pyytää teitä läsnäolollanne kunnioittamaan tätiäni pienissä tanssihuveissa keskiviikkona; hän tietää, ett'ette tanssi, vaan toivoo toki…"

"Minä kiitän suuresti ja tulisin mielelläni muussa tapauksessa, vaan sisareni on sairaana", hänen äänensä värisi, "vaarallisesti sairaana, kirjoittaa hänen miehensä, ja rouva Gyldenpiil suonee siitä syystä minulle anteeksi."

"Toorako?" kysyi isoisä sydämellisesti, "suloinen, sievä Toora, joka on naimisissa Jyllannissa; se säälittää minua sydämeni pohjasta. Vai niin, siksipä peli niin hullusti meni, tornit juoksivat ja hevoset hyppivät suoraan; en ollenkaan käsittänyt teitä, rakas, nuori ystäväni. Oh, hän paranee kyllä, uskokaa minua, hyvä luonto ja nuoruus. Ei, lopettakaamme peli; Jumala varjelkoon minua rasittamasta teitä."

"Sinä tulet luonnollisesti kaikissa tapauksissa?" kuiskaisi Regiina.

Kävisikö se laatuun? Oi, kovalta tuntui, jos ei saisi olla muassa noissa tanssihuveissa, joista olin koko kesän iloinnut! Enhän ollenkaan tuota sisarta tuntenut; niin suututtavaa, että tuon juuri nyt piti sairaaksi tulla! Oikeinta kai oli suoraan kysyä Ove'lta hänen ajatustaan. Hänen muotonsa oli kyllä peloittavan vastenmielinen, kun hän seisoi tuolla puun nojassa ja katsoi suoraan alas eteeni; mutta minä tahdoin kaikissa tapauksissa uskaltaa yrittää.

"Ove", sanoin kainosti, "sitte en kenties minäkään saa sinne mennä?"

"Saa!" ensi erän näin hänen harmista punastuvan. "Jos sulla on halua, niin luonnollisesti saat."

Mitä oli minun tekeminen? Minä käännyin isoisän puoleen ja pyysin hyvää neuvoa.

Armas vanha mies, hänelle se oli omantunnon kysymys. Koko sielustaan hän soi minulle tuon huvin, mutta hänen lemmekkäässä sydämessään oli jotakin, joka sitä vastusti.

"Jos, enkelini, jäät kotiin, niin et ole milloinkaan sitä katuva", hän sanoi lopullisesti, "jos taas menet, niin ehkäpä joskus, etenkin jos sisar kuolee, sinua on vaivaava se, että jätit hänet, kun hän oli murheinen. Mutta minä toivon sisaren tulevan paremmaksi keskiviikoksi."

Se tuli kuitenkin huonommaksi, miten kuulin muilta; itse en siitä rohjennut kysyä.

"Kuinka teet, Elisabet?" kysyi isoisä, minua ystävällisesti silmiin katsoen.

"Minä jään kotiin. Oi, minä olin niin paljon iloinnut näistä tanssihuveista!" Ja minä hyrähdin itkemään.

"Pieni raukka; käy istumaan polvelleni, isoisän sydänkäpynen! Kas niin, kas niin, nyt on hyvin taas, kiltti, uhraava tyttöni! — Kenties mekin toimitamme kerran tanssihuvit täällä, jahka kaikki hyvästi on — kukaties!"

Kristiina täti seisoi silmänsä tuijottaen isoisään, kun hän taputteli ja hyväili minua. Oi, kuinka ainoakin noista hellistä sanoista olisi häntä pitkiksi ajoiksi lohduttanut ja vahvistanut!

Kun Regiina lähti tanssihuveihin, niin minä tunsin itseni todelliseksi sankarittareksi. Isoisä ihmetteli minun lujuuttani, itse tätikin silmäili hyväksyen minua; mitä sitte Ove oli sanova?

"Katsokaa", sanoi isoisä, pitäen minua riemuiten Ove'n edessä, "mitä tästä pienestä marttyyristä sanotte? Ettekö luullut hänen kaikissa tapauksissa lähteneen?"

"En, minä toivoin, että hän jäisi kotiin; minä toivoin sitä hänen itse tähtensä, koska se oli oikeimmin."

Isoisä katsahti kummastuneena; hän ei ollut ennen muutosta suhteessamme havainnut. "Sisareni tila ei ole hyvä", sanoi Ove äkisti, ikäänkuin sillä tahtoen kummallisen lauselmansa selittää. Minä puolestani riensin, ylös omaan huoneeseni ja itkin katkerasti.

Se siis oli koko kiitos ja palkinto uhrauksesta! Oi, miten kovasti ja sydämettömästi se oli! Ja nyt kai jo kajahtelivat musiikin säveleet, ja muut tanssivat tulisoihtujen valossa vehreässä puistossa, kun minä viruin täällä ja itkin.

VI.

"Kas kuinka pilvet hajoavat, ja tuossa on aurinko, me saamme herttaisimman ilman. Sade on tomun tukehduttanut, kaikki on virkistynyt. Oi, kuinka hauskaa tulee!"

Regiina seisoi ovessa ja tähysteli, milloin taivasta, tuliko hyvä ilma, milloin tietä, saapuisivatko vaunut, joiden piti meidät noutaa.

"Tuleeko sulhosi mukaan?" kysyi Kristiina täti, kurottaen minulle korillisen parhaita kirsikoita.

"Ei, tiedäthän, ett'ei hän juuri jouda lauantaina. — Kas, Regiina, eivätkö nämä marjat ole viehättäviä?"

"Vastustamattomia!" Hän alkoi syödä.

"Vaan eikö sitte huviretkeä olisi saattanut toistaiseksi lykätä?" jatkoi täti.

"Sinä unohdat tykkänään", intoili Regiina, "että tämä huvimatka, pieni kalastusretki, on rouva Gyldenpiilin toimesta, ja hän on itse muassa. Se on niin kaunis ja ystävällinen teko tuolta vanhalta rouvalta, emmekä me tosiaankaan saa tehdä mitään estelyksiä päivään katsoen."

Minä vaikenin, vaan arvelin itsekseni, että lauantai oli valittu juuri sitä varten, että päästäisiin Ove'sta.

"Mutta taivaan nimessä", huudahti Regiina äkisti, "kuka tuolla alhaalla tiellä tulee? Eikö se ole tuo punatukkainen palvelija… ompa niinkin… hän tuo tietysti ikävän sanoman."

Tuo punatukkainen palvelija ei ollut kukaan muu kuin Mette Marian veli; pieni Per Jörgen, joka toisinaan toi sanan tahi kirjeen Ove'lta. Sen erinomaisen kömpelö käytös, oli herättänyt Regiinan huomion, ja hän huvittelihe aina saattamalla tuon poika pahasen hämille.

"Tule tänne, pieni kirjekyyhky; mitä sinulla siellä on?"

Per Jörgen kumarsi kömpelösti, punastui ja hymyili, jotta suupielet vetäytyivät korviin asti, hänen Regiinan ohitse mennessään; sitte hän kurotti minulle piljetin ja sanoi nähtävällä ponnistuksella, juurikuin toinen sana olisi tahtonut toisen niellä:

"Ei tarvita mitään vastausta, neiti", jonka jälkeen hän lähti tiehensä niin, että hän kompastui omiin jalkoihinsa kiviportaille, ja kyntti sitte salamansukkelasti tielle.

Kirje pyysi minua lyhyesti vaan vastustamattomasti jäämään kotiin, se oli hänelle sangen tärkeätä, hän kirjoitti, saadakseen puhua yksinään ja häiritsemättä kanssani.

Oi, ei, se oli todella liian paljon; ryöstettäisiinkö tämäkin ilo minulta?

"Mitä se on, Betti raukkaseni? Miten alakuloiselta sinä näytät!"

"Ove haluaa puhua kanssani; minä en saata tulla mukaan."

"Niin häpeällisesti! Ensinnä tanssihuvit — ei sinun ei kannata väittää, että vapaasta tahdostasi kotiin jäit; jos hän olisi ystävällisesti sinua lähtemään kehoittanut, niin sinä olisit lähtenyt — ja nyt tämä pieni huvimatka, et edes tähänkään saa osaa ottaa! Kaikilla on rajansa, kärsiväisyydellä myös; tule mukaan kuitenkin!"

"Hänellä ovat kyllä syynsä, Regiina; minun on pakko huviretkeltä jäädä."

"No, jää sitte Jumalan nimessä kotiin; mutta sitte sinun täytyy minulle luvata häntä oikein säällisesti ripittää. Sinun tulee murtaa jää, Elisabet; se on sula velvollisuus tulevaisuutesi tähden. Hengessä jo näen sinut raukkana, masennettuna palvelijattarena omassa kodissasi hiljaa ympäri hiipivän, puettuna Kristiina tädin tavalla ja ottavan tyrannisen herra miehesi pienimmästäkin viittauksesta vaarin. Katso Santeria, kuinka hän lukee silmistäni ja tulee toivottomaksi pienimmästäkin pilvestä otsallani. Hän menisi mielellään tuleen minun tähteni, siitä olen vakuutettu, ja sillä lailla sinäkin olisit tullut rakastetuksi, jos et… Mutta mitä siitä nyt kannattaa puhua! Seuraa nyt vain neuvoani ja anna hänen ymmärtää, että hänelläkin on velvollisuuksia, etkä sinä halua aivan kokonansa poljetuksi tulla. 'Hän on kuin pieni, siveä kyyhkynen', sanoi vävyni joku aika sitte, 'jolla ei ole ollenkaan kynsiä puolustuksekseen.' — No, kas tuossa ovat vaunut! Oi, mitä minä nyt koko huviretkestä välitän!"

Regiina suuteli minua useita kertoja; huikentelevalla tavallaan hän todella piti minusta.

Rouva Gyldenpiil istui vaunuissa, tyynyjen ja peittojen ympäröimänä, ja nyökkäsi ja liikehti valitellen. Nuoret herrat pyysivät, että minä tulisin mukaan.

"Regiinan tähden", pyysi luutnantti.

"Kaikkein tähden", lisäsi Bernhard. "Katsokaa onkivapoja; tämä oli aiottu teille, neiti, ja minä olisin sen yhä matosella varustanut, miten Santeri Regiinan ongen. Oi, taipukaa lähtemään!"

Kun kaikki kehoitukset kuitenkin olivat hyödyttömät, niin seura vihdoinkin lähti. Olipa jo aikakin; minä tuskin enää saatoin kyyneleitäni pidättää. Heidän murheensa siitä, ett'eivät minua mukaan saaneet, näytti kuitenkin olevan jotenkin pintapuolista; sillä kun puutarhan kunnaalta näin heidät ajavan pois, niin he kaikki tyyni iloisesti nauroivat ja juttelivat. Regiina taputteli käsiänsä kauniin ilman tähden. "Tästä on tuleva verraton huviretki", oli viimeinen lause, jonka kuulin, ja niin he vierivät pois, ja pitkät onkivavat ylettyivät hyvän matkaa ulos vaunuista ja heiluivat edestakaisin.

Niin, minä tahdoin puhua, tämä ei saanut täten jatkua! — Oi, miten kaunis oli ilma, enkä minä ollut milloinkaan ennen onkinut! — Se oli huono rakkaus, joka tahtoi murehduttaa eikä iloittaa! — Ja nyt oli Regiina seuraavalla viikolla lähtevä; mitä oli minusta tuleva? Eikö minunkin nuoruudellani ollut oikeus huviin ja onneen? Mutta hän ei siitä pitänyt. Heittää pimennon tielleni, sekoittaa koiruohoa ilooni, siinä hänen rakkautensa; vaan nytpä tahdoinkin empimättä puhua. — Oi, kuinka mustana ja raskaana oli elämä edessäni, ja maailma oli kuitenkin niin suuri, niin rikas ja kaunis!

Tuskin tohdin ajatella tulevaisuutta, niin surulliselta se minusta näytti. Regiinalta olin oppinut pitämään taloudellisia tehtäviä kartettavana pahana; seuroista ja huveista oli kyllä hänen taipumuksensa ja meidän niukat varamme minut melkein kokonaan sulkeva; mikä sitte oli täyttävä nuo toimettomuuden tilan kuolettavan pitkät hetket? — Minä itkin sydämellisimmästä säälistä itseäni kohtaa.

Ah, tuollapa hän tuli polulla, tyvenenä kuin aina, hitaammin kuin tavallisesti; nyt hän kääntyi pihalle. Niin, minä jäin paikalleni; jos hän tahtoi kanssani puhua, niin saattoihan hän hakea minut.

Muutamia minuutteja jälkeemmin kuuluivat hänen askeleensa hiekkakäytävällä; sitte tuli Hektor, ja vihdoin hän itse seisoi siinä.

"Itketkö huvimatkan tähden, Elisabet?" Jotakin vierasta, jotakin omituisen ahdistettua oli hänen äänessään, joka kauhisti minua. Minä vaikenin.

"Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulta jonkun ilon ryöstän, kaikkein viimeinen kerta. Minun täytyy tänään kanssasi puhua; se on jo muutenkin liian pitkälle lykätyksi tullut."

Hän käveli pari kertaa kiivaasti edestakaisin, kokosi sitte kaikki voimansa ja jatkoi:

"Mitä nyt sanon, se ei ole kiivastuksissa tahi vihassa puhuttu; se on pitkäin, unettomain öiden katkeran taistelun ja itsekoettelemuksen tulos. Miten minä taistelin vastaan, ennenkuin tahdon antaa myöten, että kaikki oli ohitse, oi Jumalani, miten minä taistelin!" (hän käveli taas yhä vain edestakaisin edessäni). "Päivän toisensa perään tulin tänne, ja toivo haihtui yhä enemmän, ja pelkoni muuttui vihdoin järkähtämättömäksi varmuudeksi. — Lapsi parka, sinä olet erehtynyt itsesi ja sydämesi suhteen! Enhän sinua siitä moiti, sinä olit niin nuori; vaan minä rakensin niin lujasti, niin lujasti sinun perustuksellesi. Se oli siis vain unta kaikki tyyni, haihtuvaa unta! Kenties rakastin sinua liian paljon, — en toki, hyvä sielussani viihtyi ja kasvoi juuri sillä onnellisella ajalla; Jumala oli tehnyt minut niin rikkaaksi, minulla oli kyllin kaikille, niin minusta näytti. Nyt olen köyhä, — oi, älä itke, Elisabettiseni, Jumala minut kyllä yllä pitää, kaikki kyllä hyväksi tulee; minä tahdon nyt koettaa unohtaa itseni ja elää vain muita varten. Ollos siis vapaa! Minä, joka tahdoin antaa elämäni sinua onnelliseksi tehdäkseni, minäkö tekisin sinut onnettomaksi?"

Väristys kävi hänen läpitsensä, väkinäisesti tukahdettu nyyhkytys; senjälkeen hän taas puhui:

"Vielä yksi seikka: varjele sydämesi kevytmielisyydestä ja turhuudesta, Elisabet; rukoile Jumalalta voimaa! Hän ei tahdo mitään muuta enemmän kuin auttaa meitä, jos me vain sen Hänelle mahdolliseksi teemme. — Jumala sinua lapsi, siunatkoon ja varjelkoon!"

Hän meni nopeasti pois, kertaakaan taaksensa katsahtamatta.

Minä istuin kuin kiinni lumottuna, kättä tahi jalkaakaan liikahtamatta. Mitä se oli? Oliko se mahdollista? Olinko hereillä? Tuolla hän meni eikä milloinkaan enää takaisin tullut, ja se oli ohitse ainaiseksi.

Kentät olivat täynnä työskentelevää, iloista eloväkeä; ne tervehtivät häntä tutusti ja kuitenki kunnioituksella; yksi ja toinen pidättikin häntä ja puhui ilmasta ja siitä Jumalan siunauksesta, joka sinä vuonna oli, kuinka rikkaat ja kauniit kaikki laihot olivat. Kun en häntä enää saattanut nähdä, niin nousin ylös; ajatukset pyörivät raivoisasti päässäni, minä halusin nähdä jonkun ja keskustella muiden kanssa.

Niin olin siis vapaa, todella vapaa! Se side, jota olin ikuisena pitänyt, oli purkaantunut. Viime aikana olin kyllä usein tuon siteen tähden valittanut, vaan en toki milloinkaan ajatellut sen katkeemista mahdolliseksi. Oi, tuolla tuli isoisä! Hän tiesi kaikki, sen saatoin hänen kasvoistaan lukea.

"Armas Elisabettini", — hän näytti ystävälliseltä vaan hyvin totiselta — "tämä on minua suuresti surettanut. Ei siitä syystä, että sinua mistään soimaisin, yhtä vähän kuin hän sinua pienintäkään soimaa; mutta minä iloitsin niin sydämellisesti teidän yhdistymisestänne. — No niin, sinähän olit vain lapsi, ja te olette toisistanne niin kovin erilaiset; sinä olet vaihtanut kunnioituksen rakkauteen; ylimalkaan se on ihan luonnollista, vaan tuo mies rukka rakasti pientä tyttöstäni niin suuresti. Hiljaa, älä itke, sinä teit velvollisuutesi etkä suinkaan milloinkaan olisi purkanut, jos hän ei itse olisi sitä tehnyt?"

"En, isoisä, sitä en usko."

"No, kiitä siis Jumalaa, että hänellä oli voimaa siihen. Minä kirjoitan heti äidillesi ja selitän kaikki. Anna minulle sormus; kas niin, nyt se on ohi. Jumala tehköön rakkaan tyttöni onnelliseksi. Mutta", isoisä epäili aivan neuvotonna ja hämillään, "älä toki sentään mene valitsemaan moista ytimetöntä keikkaria kuin… kuin Regiinan luutnantti!"

"Oi, isoisä, kuinka saatat mitään sellaista puhua?" Selvää oli, että Ove oli esittänyt käytökseni parhaimmassa valossa, suonut minulle anteeksi ja todistanut minut vapaaksi. Mutta sielussani oli jotakin, joka ei minua vapaaksi julistanut, jotakin, joka kiehui ja kuohui, ja joka täytyi saattaa selvyyteen ja lepoon. Olinko siis nyt onnellinen? Olihan tulevaisuus vapaana ja avonaisena edessäni!

Tiesikö Kristiina täti mitä oli tapahtunut? Minä sain ihmeellisen ikävän hänen peräänsä ja hain häntä kaikista huoneista alhaalla. Hän oli kuitenkin ylhäällä omassa huoneessaan; ovi oli raollaan. Minä hiivin aivan hiljaa sisään.

Se oli yksinkertainen, pieni huone, jossa olivat vaalenneet tapetit ja tummat huonekalut. Täti istui akkunan ääressä silmälasit silmillä ja paikkasi hienoa tamastiliinasta. Pää oli kallellaan, ja käsi kävi yhä ylös ja alas säännöllisesti kuin kone. Valo lankesi harmaille hiuksille, syville otsan rypyille, katkerille piirteille suun ympärillä; jotakin väsynyttä ja lohdutonta oli koko muodossa ja asennossa. Oi, täti raukkaa! välinpitämättömyyteni ikäänkuin suli pois. Ensi kerran oli nyt minulla sydäntä häntä kohtaan ja sääliä hänen hukkaan kuluneen elämänsä tähden.

"Kristiina täti!"

Minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja purskahdin itkemään. Luulin, että itkin ainoastaan hänen tähtensä; vaan kyyneleet tekivät minuun hyvää ja huojensivat mieleni ihmeellistä jännitystä.

"Suuri Jumala! mitä isälle on tapahtunut?"

Hän nousi ylös kiljahtain.

"Hän on terve, mutta…"

Oi, ei, sitä en saattanut suustani saada.

Täti tarkasteli minua muutaman silmänräpäyksen, vaieten, sitte hän sanoi hiljaa:

"Enkö minä sitä tietänyt, ett'ei hän saattaisi sinua rakastaa, kun… ja nyt sinä rakastat häntä, oi, oi, lapsi parkani sen näen kyyneleistäsi. Mutta me emme saa häntä ollenkaan soimata; sinä olet kovasti hänen kärsivällisyyttään koko tämän ajan koetellut, onneton tyttö!"

Kuinka kummallisen karsaasti hän käsitti tuon seikan! Minä tunsin halun sanomaan: "Hän rakastaa minua vielä, se olen minä, joka en…", vaan sanat pettivät minut. Täti itki kuitenkin hillittömästi, samassa toisinaan soimaten häntä: kuinka hän saattoi odottaa, että heikko lapsi vastaisi hänen suunnattomia mielikuvituksiaan? toisinaan minua: kuinka vähän minä olin jalon, totisen miehen rakkautta ansainnut!

"Täti", minä tartuin hänen käteensä, "pidäthän sinä kaikissa tapauksissa rahtusen minusta, eikö niin?"

"Minä!" hän näytti aivan hämmästyneeltä, "oi, rakas tyttöni, mitä sinä siitä välität! Pitäisitkö todellakin?… Ah, Jumalani, ei; minä en ole sellainen, sen tiedän aivan hyvin. Oi, jos minä vain saattaisin sinua vähän lohduttaa! Meidän ihmisparkain, meidän täytyy käydä maan päällä, vaikka se hehkuva olisi, ja uskoa, — oi, se tuntuu niin vaikealta — kaikki parhaaksemme olevan. Ja tässä näen niin selvästi Jumalan sormen; nyt sinä olet muuttuva koko elämäsi ajaksi, Elisabet!"

Hän pani taas silmälasit silmilleen ja jatkoi vaivaloista työtänsä, väliin pudistain päätänsä ja pyyhkien kyyneleen, joka haittasi hänen näkemistään.

"Liinanen tulee pesuun, minun täytyy kiirehtiä", hän sanoi, "työ on aina aseeni surua vastaan ollut; jos en työtä olisi tehnyt, niin tuskin olisi järkeni jäljellä."

Minä syleilin tätiä ja lähdin huoneesta. Minne menisin, kenen kanssa puhelisin, kenen luota löytäisin rauhan! Isoisän ja Kristiina tädin erilaiset käsitykset olivat yhtä takaperoiset; itse tuskin rohkenin tuota asiaa ajatella.

Pienessä vaasissa kirjoituspöydällä oli ruusun oksa ja siinä kolme puoleksi auennutta nuppua. Hän oli siis täällä sisällä ollut. Raamattu oli vanhalla paikallaan; sitä ei oltu sittemmin aukaistu, kun pallonlyönti meidät häiritsi. "Rakastetulle, armaalle Elisabetilleni", oli sen ensi lehdelle kirjoitettu. Oi, miten onnellisen näköinen hän oli, kun hän sen kaksi päivää kihlauksestamme minulle antoi! — Kun selailin kirjaa, niin silmiini sattuivat seuraavat sanat:

"Ei kenkään voi palvella kahta herraa, sillä taikka hän tätä vihaa ja toista rakastaa, taikka hän tähän suostuu ja toisen ylönkatsoo. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonata."

Kuinka hyvästi se soveltui minuun, kuinka se sattui suoraan sieluuni! Olinhan minä yrittänyt palvella kahta herraa, vaan sitä ei voinut! — Vieläkö avaisin toisen paikan? Arvelin hetkisen, käänsin sitte joukon lehtiä ja luin:

"Sillä mitä se auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja kuitenkin saisi vahingon sielullensa? Eli mitä taitaa ihminen antaa sielunsa lunastukseksi?"

Kuinka ihmeellistä! Olin tämän monta kertaa ennen kuullut; Ove ja minä olimme siitä puhuneet; hän oli esitellyt sen syvää merkitystä, ja nyt vasta sen käsitin, käsitin katumuksella ja vapistuksella.

Jumalani, minne menisin? Minun täytyi jonkun kanssa puhua, minä pelkäsin itse tähteni. Ja kuitenkin, isoisän muistutukset minua vain piinasivat, tädin muistutukset saattoivat sieluni hämminkiin ja levottomuuteen. — Tuossa tulivat vaunut. Oi, nyt en saattanut heitä kohdata, en kärsiä Regiinan pilaa ja iloisuutta. Kuinka he nauroivat ja jaarittelivat! Verandalta näin vaunujen vierivän pois vanhan rouvan kanssa, joka taukoomatta nyökkäili ja harsollaan viipotti.

"Onko koulumestari täällä vielä?" Se oli luutnantin ääni. "Toivon, ett'ei hän ole. Hiljaa, tuolla on majuri."

Pieni vaitiolo seurasi; sitte kuului pari riemullista huudahdusta, joita isoisän ankara oikaisu seurasi.

"Armahin Elisabet!" Regiina tuli ulos luokseni levitetyin käsivarsin; "tuo kävi yli rohkeimpain toiveiteni! Mutta sinä silmäilet minua niin eriskummaisesti, rakkaimpani?"

"Minä tarvitsen lepoa; sinun täytyy minut jättää tänne yksikseni. Sano toisille myös, ett'en minä saata kenenkään kanssa puhua."

"Kuten tahdot, vaan pieni hauskuutus sinulle juuri hyvää tekisi, niin minä puolestani luulen. — Oi, minä olen niin iloinen, että pieni lintusemme saattaa taas lentää, minne tahtoo."

Hän nyökkäsi ja kiirehti sisälle.

"Elisabet, tyttöni, nyt juomme teetä!" Isoisä itse tuli ulos ja otti käsivarteni.

"Oi, isoisä, minä en tänä iltana todellakaan jaksa. Saanko hiipiä sinun huoneesi läpitse etehiseen, minä haluan mieluimmin kenenkään havaitsematta huoneeseni päästä."

"Mielelläni. Oikeastaan ilahduttaa minua, ett'ei tyttö kultani ota asiaa niin kevytmielisesti kuin muut. Kas, nyt olen avannut oven, hiivi nyt kauniisti läpitse."

Minä riensin portaita pitkin pieneen kamariini; sitte väänsin oven lukkoon. Nyt olin siis täksi illaksi vapaa seurasta, vaan omaa seuraani en saattanut välttää, ja se oli melkein pahempi kuin mikään muu.

Akkunat puutarhaan päin olivat auki, hämärsi jo, ainoastaan lännessä näkyi vielä punaisenkellervä säije. Alhaalta puutarhapavijongilta kuului hauskoja ääniä ja naurua. Kuinka kauan sitte oli ajatus tästä Ove'ssa herännyt? — kysyin itseltäni, hän sanoi kauan sitä vastaan kilvoitelleensa ja taistelleensa, enkä ollut sitä aavistanut!

Miksikä Regiina nauroi noin? Minua vaivasi sen kuuleminen, ja ennen, kun istuin Ove'n kanssa kahden verandalla, ja hän sanoi: "uneksikaamme hiukan, Elisabet, ja jutelkaamme tulevaisuudentuumistamme ja kodistamme", — niin silloin tuolla samallaisella naurulla oli ikäänkuin vastustamaton voima, joka veti huomioni Ove'sta häneen.

Ei kenkään voi palvella kahta herraa! Oi, Ove'kin palveli vain yhtä, koko sielunsa voimalla hän palveli tuota Ainoata. Ja Ove'n kuva seisoi selkeänä, todellisena ja elävänä edessäni, muiden moitteen ja kiitoksen yli kohonneena; oli ikäänkuin en olisi häntä ennen oikein tuntenut, ikäänkuin nyt vasta hänet täydelleen tuntisin. Hänellä oli omituinen tapa itseänsä halventaa; milloinkaan hän ei mielestään kyllin tehnyt, ja kun kuuli hänen puhuvan niin yksinkertaisesti ja tyvenesti, niin unohti helposti, kuinka äärettömän paljon hän todellakin toimitti. Jos jokin ei onnistunut, niin se oli aina hänen vikansa; jos onnistui, niin se oli ilo, Jumalan armo, ei hänen ansionsa.

Ja tämä mies oli rakastanut minua ja valinnut minut elämään samaa elämää ja toimimaan samaa päämäärää varten, vaan hänen sijaansa minä olin valinnut Regiinan ystävineen; olinhan niiden kaltainen, niiden kanssa minulla oli yhteiset pyrinnöt ja toiveet; Ove'n ja minun välillä sitävastaan oli syvä juopa. — Oliko mailma nyt suuri ja rikas? Oli, peljättävän suuri, vaan niin autio, niin autio!

Tuli tuikki pienestä pajasta, poppelit kohousivat uhaten ilmaan. Silmäiliköhän hänkin nyt sinne? Millä mielellä hän oli? Oi, Jumala siunatkoon ja vahvistakoon häntä!… Niin, mitä hän, Ove, oikeastaan oli menettänyt? Ei mitään — mielikuvituksen, unelman.

Ajatuksissani näin hänen ystävällisen lukukamarinsa — kuinka selvästi muistin sen siitä päivästä, jolloin suojaa sateelta pappilassa etsimme! — suurine, kirjoista täyteläisine hyllyineen, hupainen nojatuoli kirjoituspöydän ääressä, kauniit piplialliset taulut seinillä. Huomenna oli sunnuntai; hänellä oli toimensa tehtävänä; hän ei aivan onneton saattanut olla. Sanoihan hän: "Nyt tahdon elää muita varten;" oi, jos kaikki saattaisivat samoin sanoa! Vaan meillä heikoilla, syntisillä ihmiskurjilla ei sellaista voimaa ole.

"Hyvästi! hyvästi!" kuului alhaalta, sitte hevosten juoksua ja senjälkeen keveitä askeleita portailla; Regiina koputti ovelle. En antanut ainoatakaan ääntä kuulua; sydämeni oli ikäänkuin kokonaan hänestä kääntyneenä. Parin turhan kokeen perästä aukaista ovea, hän huusi: "Hyvää yötä, jos hereillä olet, niskoitteleva tyttö!" ja meni omaan huoneesensa. Minä kuulin hänen hyräilevän hauskaa nuottia, kun hän aukoi ja sulki piironginlaatikoitaan.

Kuinka hän saattoi niin iloinen olla; hän jossa oli tuon onnettomuuden syy, sillä hänessä oikeastaan syy oli! Oi, ei, ei, mitään verukkeita, ole kumminkin suora! hän oli vain antanut huonolle luonnolleni tilaisuutta esiintymään. Mutta eikö Ove'n olisi tullut tuota luontoa vastustaa ja minua varoittaa? — tekihän hän alussa niin ja nyt lopussa myös; väliajalla tietysti pyörivät kaikki hänen ajatuksensa tuon kysymyksen ympärillä: "pitääkö hän sinusta?" — sitä paitsi hän luuli minun olevan paljoa paremman kuin olin. Koko talossa ja ympäristössä vallitsi nyt täydellinen hiljaisuus; korkeiden puiden piirteet näkyivät epäselvästi; vaalea usva oli levinneenä yli alangon; mutta ylhäällä taivaalla tuikki tähti tähden vieressä.

Minä jäin akkunan ääreen seisomaan ja tuijotin ulos yöhön, koko kuluneen elämäni liidellessä ajatusteni ohitse. Kaikissa suhteissa olin rikkonut, kaikkialla oli jotakin katumisen syytä; äiti, sisarukset, Kristiina täti ja nyt Ove kokousivat syyttäen minua vastaan, ja kuului käsky: "Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalatas kaikesta sydämestäs, kaikesta sielustas ja kaikesta mielestäs ja sinun lähimmäistäs niinkuin itseäs." Oi, nyt käsitin sen, minä näin selkeästi: kaikki, mitä olin muita vastaan rikkonut, tuli suuresta velastani Jumalalle ja lisäsi yhä sitä. Jaksoinko tuota velkaa kantaa? — ei ainoatakaan lohdullista muistoa, itserakkautta ja itsejumaloimista alusta loppuun!

"Sinä olet koko elämäsi ajaksi muuttuva", ennusti Kristiina täti. Oi, niin! tämän jälkeen en saattanut olla samallainen kuin ennen; vaan millainen sitte olisin?

"Rukoile Jumalalta voimaa", — eikö se ollut Ove'n neuvo? Oli, ja minä tahdoin sitä seurata; kehenkä muuten luottaisin? Ei ainoakaan ihminen koko avarassa maailmassa saattanut minua auttaa.

Ja kaikki, mitä olin kuullut ja lukenut Jumalan pyhästä sanasta, aukeni ja tuli eläväksi sielulleni; se oli rankaistusta ja se oli lohdutusta, ja molemmat kätkin syvälle sydämeeni.

Vähitellen asettui myrsky, ja mieleni tuli aivan tyveneksi; minä olin niin nöyryytetty, niin kiitollinen, niin lohdutettu, keskellä syvintä suruani.

Aamu jo koitti, viileä tuulen henki kävi, ja kelmeä alakuu oli taivaalla, kun vuoteelle menin; mutta sydämessäni oli rauha. Se, mikä minussa oli viime viikkoina taistellut ja elämöinyt, oli vihdoinkin taisteltu ja selvillä. "Kahta herraa ei saata palvella;" minä olin valinnut.

VII.

Parin tunnin levollisen unen perästä herättyäni, oli kaikki heti selvillä ajatuksissani. Kuinka tottumattomalta ja eriskummaiselta tämä mieliala tuntui! Olin aivan vieras itselleni. Yöllä, ensimmäisessä polttavassa katumuksessani, tuntui minusta elämä liian lyhyeltä, voidakseni sovittaa kaikki, mitä olin laiminlyönyt ja rikkonut; nyt sitä vastaan tuntui jäljellä olevain monien hetkien ja päivien paino niin raskaalta, ja se saastoi minut alakuloiseksi. Minä kohotin kuitenkin sieluni, hartaasti rukoillen voimaa ja kärsimystä, ja tunsin. ett'ei Jumala olisi minua enää milloinkaan hylkäävä.

Aivan hiljaa hiivin pitkin portaita ulos. Täti seisoi kyökissä suuret hansikat käsissä ja valmisti pähkinöitä syltyksi. Hän oli kokonaan kiintyneenä toimeensa, ja minun onnistui havaitsematta päästä avonaisen oven ohitse; tunsin vielä voimakkaan tarpeen olla yksinäni.

Näytti tulevan kaunis päivä. Tuuli hajoitti valkoiset pilvet, pyöritti ne taas kokoon ja lakaisi pois yhdelle taivaan äärelle, joten muu taivas muuttui aivan siniseksi. Ehdottomasti kuljin totuttua tietä Klintiä kohden.

Kuinka ihanaa! Minä muistelin sitä päivää, jolloin sen seudun näin, ja sitte…

Pieni Mette Maria seisoi kappaleen matkan päässä Klintillä olevasta mökistä, pää taaksepäin kumartuneena ja katse ylöspäin kääntyneenä. Mitä tarkasti hän? Kun lähestyin, niin hän kääntyi nopeasti.

"Tekö, neiti!" Hän riensi ilosta loistavana vastaani. "Minä kuulin leivon! niin, se on todella totta, ja se oli kuitenkin niin korkealla, ett'en saattanut sitä nähdä, ja teidän tulonnekin kuulin, ja — mitä se oli? — oi, suuri Jumala, ainoastaan lehti, pieni, kellastunut lehti!"

Hän otti sen ylös ja suuteli sitä ihastuksissaan.

"Eilen sen ensinnä oikein havaitsin", hän jatkoi, "kun poimin tähkiä. Heinäsirkat lauloivat, ja kaikkialla suhisivat ja surisivat pienet elävät, ja sammakot suossa, uskokaa minua, pitivät tavatonta meteliä illalla, ja vanha isoäiti hengitti niin raskaasti! Tuskin saatoin siltä nukkua."

Mette Maria teki pienen hypähdyksen ja pyörähti ympärinsä.

"Vanhaa isoäiti raukkaa, hän saikin pahimman kanssani kärsiä, ja te myös, neiti. Voi, luulen, että te itkette!"

Lapsen siniset silmät katsoivat sääliväisinä minua.

"Olen niin sydämestäni sinun puolestasi iloinen. Jumala on niin hyvä ja armollinen!"

"Sanokaappa se, neiti; nyt minäkin saatan mennä kirkkoon ja kuulla papin saarnaa ja laulaa muassa" (taas pieni hypähdys). "Luuletteko majurin välittävän siitä? — että minä voin kuulla?"

"Oi, kyllä! se tietysti ilahduttaa häntä suuresti."

"Jos niin on, niin saatattehan sen sanoa."

Mette Maria punastui kainosti, isoisä oli koko hänen pienen kiitollisen sydämensä voittanut.

"Entä Kristiina tädille?" kysyin.

"Niin, kyllä, jos tahdotte neiti."

Täti parka! siinä oli taas yksi, jolle hän oli hyvää tehnyt ja kuitenkin luotansa syössyt.

"Kuulkaa, isoäiti huutaa! — Minä tulen, minä tulen! — Vettä hän odottaa; minä unohdin kokonaan sitä tuoda", kuullakseni ainoastaan leivoa.

Yks kaks kiiti Mette Maria polkua alas, tyhjä ämpäri kädessä, ja taas ylös, ämpäri täynnä; pienonen pää kääntyi milloin oikealle, milloin vasemmalle; uusia ihmeitä oli kaikkialla.

Minä suutelin häntä otsalle, kutsuin häntä tulemaan seuraavana aamuna ja lähdin. Kuinka paljon tämä yksinkertainen lapsi oli minun edelläni! Nyt saatoin sen nähdä, nyt, kun me toki — Jumalan kiitos! — samaa tietä kuljimme.

Vaan eikö se ollut Ove, joka ulos myllystä tuli? Oli, Jumalani, ja minun täytyi hänen ohitsensa mennä, vai kääntyisinkö takaisin? En, sen saattaisi väärin käsittää.

Sydämeni oli raskas kuni lyyjy, jalka melkein kielsi käymästä. Hän jäi tyvenesti seisomaan ja tervehti kuin muuta vierasta, ainoastaan vähän syvemmin ja totisemmin. Ja ennen, kuinka hänen kasvonsa säteilivät, kun minä tulin, kuinka valoisaksi ja selkeäksi niiden muoto muuttui! Oi, tämä oli melkein liian katkeraa! Entä jos tohtisin? — en, en toki, se oli minulle mahdotonta!

Vähän jälkeen Kristiina tädin kirkkoon menon, lähdin yksinäni isoäidin haudalle. Se oli aivan auringon valaiseman kirkkomuurin vieressä, pieni, ystävällinen tilkku, vehreiden kasvien ympäröimänä ja rehevän riippasaarnin siimeksessä. Istuin aivan kätkössä ja hiljaa siinä, seurakunnan laulaessa; oi, miten lohdulliselta se minulle kuului:

Jos suru on Kuin suunnaton, Kyll' avun voit Sä tuottaa. Mi hätänä, Kun lähellä Vain olet Sä! Sinuhun tahdon luottaa.

Olin muiden joukossa huomaavinani Mette Marian selkeän, lapsellisen äänen.

"Elisabet kulta", sanoi isoisä seuraavana päivänä, "minä en sinua oikein käsitä; sinä varmaankin vaivaat itseäsi tarpeettomilla mietteillä ja tuumailuilla. Katsantoasi en enää ollenkaan tunne. Meidän täytyy lasta huvittaaksemme jotakin keksiä; mitä sinä sanot, Regiina?"

"Huviretki hevosella olisi varmaan vaikuttava keino, isoisä. Minä olen häneen nyt kokonaista kaksi tuntia kaiken kaunopuheliaisuuteni turhaan tuhlannut."

Niin, hän oli koko tämän aamun minua kauheasti vaivannut; ja nyt tämä huviretki hevosella!

"Minulla ei ole ollenkaan halua!"

"Lirinlorua, se on parannuskeino ja sillä hyvä."

Isoisä kohotti päätäni ja suuteli minua sydämellisesti vaan murisi samassa:

"Kuka hitto käsittää noita tytöntylleröitä."

"Sinä näyttäisit todellakin sievältä ratsastuspuvussa", huomautti Regiina, portailla odottaissamme, "jos muotosi ei niin alakuloinen olisi. Kallistunut pää hevosen seljässä on oikea irvikuva. Nyt ratsastamme oikopäätä Digevoldiin kiittämään viimeisistä ja sanomaan hyvästi."

He kaikki kolme olivat kovin iloisina, melkein pois suunniltaan. Minä tunsin omituisen yksinäisyyden tunteen heidän joukossaan; ajatukseni olivat kaukana, kaukana poissa heidän pilastaan ja vehkeistään.

Rouva Gyldenpiil oli sulaa hymyilyä ja ystävällisyyttä. Minusta oli kuitenkin melkein vastenmielistä nähdä tuon jo pian 80-vuotisen vaimon täytettynä kaikilla mahdollisilla, pienillä maailmallisilla haluilla ja kuulla hänen tekevän sellaisia suunnitelmia, kuin jos elämä olisi ijäinen.

"Miksikä ratsastat perässä, Betti? se ei ole seurallista; onhan tie kylliksi leveä. — Nyt pitäisi pistää lauluksi. Sinä, Bernhard saat alottaa."

Bernhard lauloi hauskan laulun, meidän ajaessa eteenpäin tiellä. Rehellinen talonpoikaisväki pysähtyi ja katseli meitä suu auki. Luutnantti seisahti äkisti hevosensa.

"Pardieu, tuossa tulee hänen korkea-arvoisuutensa." "Entä sitte?" Regiina löi kärsimättömästi ilmaa keveällä piiskallaan, "eihän se ole mikään syy pysähtymään." Koko ajan olin hartaasti toivonut, ett'emme kohtaisi Ovea, ja nyt hän kuitenkin tuli; tuolla hän jo seisoi punaisella portilla. Hektor seurasi herraansa levollisena, kunnes havaitsi meidät; vaan silloin se juoksi edelle ja ilon valtaamana hypähti ylös minua kohden. Juuri kun aioin sitä taputtaa, kohotti nuori Gyldenpiil piiskansa ja antoi sen varrella koiran kauniisen päähän ankaran iskun. Hektor parka vetäytyi ulisten takaisin.

"Oi, kuinka tohditte, kuinka teillä on sydäntä…" Ehdottomasti ratsastin pari askelta Ove'a vastaan sanoin — se kuului hätähuudolta —:

"Sitä en minä tehnyt, se ei minun tahdostani tapahtunut."

"Sen tiesin, olin vakuutettu siitä." Hän katsoi silmänräpäyksen ystävällisesti vaan kummastuneena minua, tervehti sitte nopeasti ja meni. Oi, kuinka mielelläni olisin sanonut sanasen jäähyväisiksi tahi vain Hektoria hyväillyt ja lohduttanut hiukkasen!

"Luulen todella, että olet noiduttu!" Regiina silmäili minua harmistuneena. "Tarvitseeko sinun hänelle töistäsi tiliä tehdä? Taivaan nimessä, vapauta itsesi kerrankin."

"Te olette vihainen, neiti, minä luen sen katsannostanne ja tahdon tehdä parannuksen." (Tuokin taas muudan veljen lausetapa). "Minä pidän itse eläimistä", hän jatkoi luonnollisemmin, "ja löin koiraa vain siitä syystä, että se näytti minusta liian kärkkäältä; pelkäsin hevosenkin levottomaksi tulevan. Kaikki saatan kestää, paitsi teidän mielipahaanne."

Kotiin tultuamme hiivin heti ylös huoneeseni ja itkin mielihaikeaani. Todellisesti onneton en toki ollut; minä laskin turvallisesti kohtaloni Jumalan armolliseen käteen. Kaikki, mitä olin rikkonut, oli Hän pyyhkinyt pois, ja minä olin nyt Hänen nimessään alkava uutta elämää. Sielussani oli jo pieni kipinä rakkautta lähimmäiseen, hiukkasen voimaa muita palvelemaan, lohduttamaan ja ilahduttamaan.

Minä ha'in Kristiina tädin kyökistä ja pyysin hänen antamaan minulle tehtävää. Hän oli aivan ystävällinen ihmeellisen aralla tavallaan, oikaisi minua kärsiväisesti ja antoi minulle kyllin tehtävää. Kuinka mielellään hän olisi tahtonut minulle jotakin lohdullista sanoa! Olen varma, että häntä vaivasi se, kun hän ei sopivia sanoja keksinyt. Usein hän toki nyökkäsi ystävällisesti minulle ja yritti, vaikka onnistumattomasti, hymyillä.

Oli niin vilpoista ja levollista suuressa, somassa kyökissä, jonka akkunan edustalla oli varjoisia puita. Piiat askaroivat ahkerasti ja hiljaa; toisella oli oikein sievä ja hyvännäköinen kasvonmuoto: tuota en ollut milloinkaan ennen huomannut.

"Annaseni, ohjaa minua hiukkasen; alituiset kysymykseni väsyttävät tätiä."

Hän tuli nopeasti rientäen — ensin pyyhittyään pyöreät käsivartensa ja pyylevät kätensä — toimekkaana ja loisena paremmasta käsityksestään. Meistä tuli heti armaat ystävät.

Iltapuolella otin mahdollisimman iloisen muodon ja tarjousin pelaamaan sakkia isoisän kanssa.

Tuo kunnon ukko näytti tulevan oikein tyytyväiseksi; hän oli tietysti katkerasti pelikumppania kaivannut. Kuinka hyvästi muistin sen päivän, jona Ove minulle sakkipelin salaisuudet ilmaisi!

"Sinun tulee oppia sitä isoisän tähden", hän sanoi; "sinun tulee oikeastaan olla minun sijaiseni ja astua minun sijaani, kun minä olon matkalla tahi muulla tavalla estettynä."

Ah, se oli silloin!

Kauan ei viipynyt, ennenkuin isoisä minut voitti.

"Sakki ja matti, lapsi. Niin harjoitus mestariksi tekee. Vieläkö pelaamme? Regiina varmaankin sinua odottaa."

"Ainoastaan kerran, isoisä; minä tahdon vuorostani voittaa. — Kas tuolla käy Kristiina täti kukkainsa keskellä. Kuinka suuttumaton hän kuitenkin on! Luulisi hänen olevan väsyksissä."

"Miksikä niin?"

"Hänellä on ollut tavaton kiire sylttäysten kanssa, seitsentä, kahdeksaa eri lajia. Hyvin ikävää lienee sille, joka ei itse herkuista välitä, että niistä niin paljon vaivaa näkee."

"Hän ei sanottavasti pidä lukua hyvistä paloista, vaan sitä enemmän hän pitää lukua siitä maineestaan, että hän on erinomainen ruoanlaittaja. Turhamaisuus siinä vaikuttimena on, sepä se on koko seikka. — Sakki ja matti taas, lapsi!"

Isoisä hymyili riemuiten, silitti hiuksia otsaltani ja suuteli minua. Kristiina täti oli unohdettu.

Pari päivää myöhemmin Regiina ja minä ajoimme erääsen herraskartanoon naapuristossa. Hän tahtoi käydä jäähyväisillä, ja minun piti olla muassa, jos tahdoin taikka en. Talo oli tullessamme vieraita täynnä. Vanhin tytär istui pianon ääressä puutarhapaviljongissa, ja nuoriso neuvotteli, olisiko tanssittava nyt tahi myöhemmin.

Isäntä otti meidät mitä suurimmalla herttaisuudella vastaan. "Tulimmeko sopimattomaan aikaan? Emme millään tavalla, päinvastoin; nyt oli hänen syntymäpäivänsä, paremmin ei olisi voinut sopia."

Talon rouva osoitti suurempaa karttelevaisuutta; havaitsi selvästi, hänen kohteliaisuudestaan huolimatta, ett'ei tulomme juuri mikään mieluinen odottamaton ihastuttaminen ollut.

"Jos toki olisin valkoisen pukuni ottanut", kuiskasi Regiina. "Vaan kaikissa tapauksissa olen iloinen, että tulimme tänne; tarvitsenhan minä hieman itseäni ilahduttaa sinun nyreytesi jälkeen."

Muutaman tuokion perästä pyöri koko seura iloisesti tanssissa. Minä hylkäsin pari tanssiinpyyntöä ja kiirehdin erinäiseen sivuhuoneesen. En olisi saattanut tanssia, vaikka elämäni olisi siitä riippunut.

Tuo pieni huone ei kuitenkaan ollut tyhjä, miten toivonut olin. Kaunis, vanha rouvasihminen, hopeanharmaassa puvussa ja valkein myssynnauhoin, istui nurkkasohvassa ja kutoi; hänen vieressänsä makasi sievä, punaposkinen tyttö levollisesti nukkuneena.

"Oi, pyydän anteeksi, en tiennyt…"

"Pysähtykää." Jotakin lempeätä ja miellyttävää oli hänen katsannossaan ja äänessään. "Ettekö tanssi?"

"Olen vähän pahanvointinen."

"Herra Jumala, te olette tosiaankin kelmeä. Istukaa kaikin mokomin ja juokaa lasillinen vettä; tämä on vastikään lähteestä tullutta."

"Tuhannen kiitoksia; oi, noin kaunis tyttönen!"

"Niin, eikö totta?" Hän kumartui alas ja suuteli pyylevätä kättä, joka oli lujasti sulkeutuneena ympäri peukalon. "Se on eräs uskottu tavara. Tyttäreni on ollut aivan kipeänä ja on nyt matkustanut erääsen kylpylaitokseen Norjassa. Niin kauan kuin hän on poissa, pitää isoäiti pienestä silmäterästä huolta."

Hänen puhuessaan tuli emäntä sisälle.

"Vaunuja ei näy vielä", hän sanoi ja katsoi samassa kysyvästi, melkeimpä tyytymättömästi minua.

"Sitte on pojalleni tullut esteitä, vaan hän tulee kyllä. — Aivan ikävätä on tälle nuorelle neidille, hän ei ole oikein terve. Minä en tiedä hänen nimestään, kenties tahdotte esitellä…"

"Neiti Hjort", — hän näytti olevan aivan hämillään — "rouva Birk. Vai niin, ettekö jaksa hyvin? Se oli kovin ikävää."

Tunsin veren virtaavan sydämeeni. Se oli hänen äitinsä, ja nyt tuli hän itse!

"Oi, jos tohtisin pyytää vaunuja, minä jaksan todellakin sangen huonosti; voivathan ne palata serkkuani myöhemmin illalla noutamaan."

"Minä ilmoitan siitä, jääkää tänne, ne tulevat heti."

Hän näytti oikein huojentuneelta.

"Ettehän toki poikani tähden tahi minun tähteni lähtene?" Rouva Birk tuli luokseni ja tarttui molempiin käsiini. "Minä en ole kuullut teistä muutakuin hyvää, rakas, nuori tyttöni! oi, se on ihmeellistä, teidän muotonne viehätti minua heti kun sen näin."

Miten hyvältä, uskolliselta ja äidilliseltä hän näytti, ja miten hän oli Ove'n muotoinen! Oi, jos rohkenisin kallistaa pääni hänen rinnalleen ja sanoa hänelle kaikki, niin —

"Naapurien tulee seurustella kaikessa ystävyydessä", hän jatkoi; "ensi kerralla se ehkä tuntuu vähän omituiselta, vaan siihen perehtyy pian. Te saatte olla aivan levollisena; Ove ei mitään puoliksi tee; hän on saanut selväksi itselleen, että se on ohitse, kokonaan ohitse. Miksikä siis olisi välttämätöntä toisiaan välttää?"

Jumalan kiitos, ett'en tullut puhuneeksi. Kokonaan ohitse! Korvissani humisi; minä niiasin ja sanoin hyvästi melkein koneentapaisesti.

"Minä vedin kuomun ylös, sillä tullessa pirskui likaa, vaan kenties…"

"Kiitoksia, Pekka, se oli oikein hyvästi."

Miten suuri helpoitus oli istua yksin peitetyissä vaunuissa! Vähän matkaa kartanosta, puistokujan lopussa, kohtasivat meitä Ove'n vaunut. Hän istui suuren sateenvarjon suojassa ja silmäili synkästi eteensä, luulen, ett'ei hän minua havainnut:

Ohitse, kokonaan ohitse! Sade löi ruutuja vastaan; tuuli piiskasi puut ja pensaat aivan käyriksi; sänkipellot näyttivät niin autioilta ja kolkoilta; raskaat, mustat pilvet ajelehtivat taivaalla. Oi, kuinka kaikki oli parissa päivässä muuttunut! — Ohitse, kokonaan ohitse! Olinhan sen tiennyt koko ajan, vaan nyt sen vasta toki oikein tajusin.

Mitä täällä enää tekisin? Oli ikäänkuin olisin jotakin odottanut, ikäänkuin ei kaikki olisi ollut loppunut. Mutta nyt se oli loppunut, nyt minun täytyi lähteä.

Jo kodin muisto tuli äkisti eläväksi sielussani. Näin heidät edessäni kaikki, yhden toisensa jälkeen, ja ikävyys heitä kohtaan heräsi ja vahvistui vahvistumistaan. Siellä oli minun paikkani, minulla oli jotakin tehtävää, jotakin, jonka tähden sopei elää, kiitetty olkoon Jumala!

Vähitellen tulin levollisemmaksi. Oli toki ilahduttavaa, että hänen sisarensa parani! Kuinka hän, Ove, mahtoi rakastaa tuota lempeää, vanhaa äitiä, joka näytti niin järkevältä ja arvokkaalta, ja sitä pientä tyttöä! Jos hän toki heidät pitää saisi!

"Joko, ja yksin!" huudahti isoisä ihmeissään vastaani.

"Ove tuli, isoisä, ja silloin… Oi, luulen parhaaksi heti lähteä kotiin."

"Miten mielit, ystäväni. Saatan kyllä käsittää, että olosi täällä tuntuu nyt vähän epäsuotuisalta. Ihmiset, jotka tuntevat hänet ja pitivät hänestä, antavat luonnollisesti koko syyn sinulle ja unohtavat, millainen kokematon lapsi… No, minä tulen kaipaamaan sinua joka nurkassa, sydänkäpyseni, sen tiedät kyllä, ja kun juttu tulee vanhaksi ja unohtuu, miten sen pian käy, niin odotan sinua tänne taas."

"Minä arvelin, että Laura kenties saisi ripillepääsönsä jälkeen tulla, jos sinä annat luvan."

"Annat luvan? Jumala siunatkoon lasta, jos hän tahtoo."

Kristiina täti suri todellisesti lähtöni tähden; hän ei kuitenkaan mitään vastaväitettä tehnyt. "Kenties se on parasta", sanoi hänkin. Mutta pieni Mette Maria antoi empimättä surullensa vallan.

"Oi, neiti! juuri nyt, kun minä olisin teille niin paljon iloa saattanut!" nyyhkytti hän.

VIII.

Niin omituiselta tuntui seistä taas ulkopuolella tuota kunniallista, ruskeata ovea kirkkaine levyineen, jossa äidin nimi niin koreasti piirrettynä oli. He eivät odottaneet minua, minä en ollut kirjoittanut. Tulisivatko he iloisiksi? Oi, kuinka he ihastua saattaisivat; sellainen kuin olin ollut? Minä viivyin vähän ennenkuin soitin.

Keveitä askeleita kuului sisältä, ja Laura aukaisi. Hän katsoi silmänräpäyksen kummastuneena minua, sitte hän ilohuudahduksella kapsahti kaulalleni.

"Elisabet! sinäkö se todella olet? Äiti, se on Elisabet!"

"Jumalan kiitos! lue se minulle", huusi äiti kyökistä.

Hän luuli kirjeen minulta saapuneen.

Kuinka ansaitsematonta rakkautta he molemmat minua kohtaan osoittivat! Minä tunsin halun heti ripittää itseäni ja pyytää anteeksi; vaan ei, parempi oli osoittaa katumus töissä kuin sanoissa.

"Mitä erinomaista täällä nyt on tapahtunut?" Kristianin pää näkyi ovessa; "kah, Elisabet! — miks'et kirjoittanut ole?"

Se oli tuo entinen hieman mestaroiva ääni; minä tulin aivan iloiseksi, kun sen kuulin ja näin hänet yönuttuineen, piippuineen ja tuttuine käytöstapoineen.

"Minä tahdoin teitä odottamatta ihastuttaa."

"Ja sen sinä teitkin."

Äiti syleili minua uudelleen; sitte hän huomautti Kristiania, että piippu, tuo vanha riidankapula, piti siksi päiväksi syrjälle panna.

"Niin, se on totta", — hän näytti vähän närkkäältä ja suutahtaneelta — "tästä kai on haittaa?"

"Ei suinkaan; minä olen tottunut tupakin savuun isoisän luona ja pidänkin siitä."

"Kas vain! sepä on tosiaankin hyvä askel eteenpäin." Hän sauhutti nautinnolla, samassa minua jonkunlaisella uteliaisuudella tarkastaen.

Pieni sali näytti oikein hauskalta, kauniine, puhtaine akkunaverhoineen, välkkyvänkirkkaine huonekaluineen ja lumivalkeine lattioineen. Ruusupensas ja verenpisara olivat nuppuja täynnä; pieni myrtinoksa oli saanut haaroja joka suunnalle. Äiti käveli toimekkaasti ulos ja sisälle; joka kerta tullessaan hän nyökkäsi ystävällisesti minulle.

"Oletko huoneessasi ollut?"

Laura katsoi levottomasti minua.

"Älä vihastu, Elisabet", hän sanoi, "että vaatekaappi on siellä, katso, tuossa nurkassa. Makuukamari on ahtaanlainen äidille ja minulle, miten tiedät, ja siitä syystä arvelimme, että se saisi sinun poissa ollessasi täällä olla; me luulimme, että kirjoittaisit ennen tuloasi; vaan nyt se on luonnollisesti heti muutettava."

"Miksikä niin? onhan sillä tuossa oivallinen paikka."

Lauran suuret silmät tulivat kummastuksesta vielä suuremmiksi; olinhan ennen järkähtämättömästi kieltänyt kaappia huoneessani pitämästä.

"Sinä olet meitä varmaan suuresti ikävöinnyt", hän sanoi äkisti ja napsautti sormillaan, ikäänkuin vihdoinkin olisi arvoituksen avaimen löytänyt.

Heti sen jälkeen aukaistiin ja suljettiin portti omituisella tavalla; se oli pikku Juhana; nyt hän tuli portaita ylös, kaksi, kolme astuinta kerrassaan.

"Viiliä ja munakokkelia, hurraa!" hän huusi ja heitti laukun kirjoineen luotaan. "Minä olen nälkäinen kuin susi… Vaan mitä tämä on? Elisabet!"

"Ethän sinä kurota kättäsikään tervetuliaisiksi, paha poika! Tule heti tänne!"

Minä sivelin hänen paksuja, kiiltäviä kutriaan pois otsalta ja katsoin häntä oikein. Kuinka kaunis poika hän oli! Enkä ollut milloinkaan ennen ollut iloinen ja kiitollinen noin herttaisesta veljyestä.

"Kuinka tutkinnossa kävi?"

"Hyvin; minä istun toisena luokassa."

"Onko todistuskirjaasi usein a tullut?"

"On kyllä, toisinaan, vaan minulla on myös yksi c", hän lisäsi ajattelevasti.

"Minä tuon terveisiä isoisältä sinulle, Juhana. Jos oikein ahkera ja kiltti olet, niin luulen, että saat käydä häntä ensi kesäluvalla katsomassa. Sinä et usko, kuinka suuri puutarha siellä on, ja siellä on kiikku ja keinulauta, ja kirsikoita, karviaismarjoja ja kukkia loppumattomasti. Isoisällä on myös pieni varsa, joka siksi tulee niin suureksi, että sinä saatat sillä ratsastaa."

"No, eihän nyt? Oi, Elisahet, kerro enemmän!"

Hän istuutui rauhaan lähelleni ja unohti sekä viilin että munakokkelin.

"Hyvänen aika, kuinka neiti on maalla laihtunut!"

Piika seisoi ovella ja tarkasteli minua ihmetellen.

"Hän on vähän matkasta ransistuneena; siinä koko syy;" (äiti punastui kovin, luullen minun loukkaantuvan) "sinun täytyy mennä aikaisin levolle, armas tyttöni; yhden yön uni on sinulle entisen muotosi antava."

Iltapuolella tuli Kristian ystävällisesti luokseni.

"Mitä mietiskelet?"

"Ajattelin juuri sinua, Kristian, kuinka ahkera, kunnollinen ja uskollinen sinä aina olet ollut."

"Niinkö todella ajattelet?"

"Niin, aivan todella."

Hän vaikeni hetkiseksi; sitte hän kohotti päänsä ja sanoi, käsivartensa vyötäisteni ympäri kietoen ja minua syvälle silmiin katsoen:

"Kenties johtui se mieleesi ikäänkuin… ikäänkuin vastakohtana eräälle toiselle, joka ei sellainen ole?"

Hän aivan varmaan tarkoitti Ovea.

"Niin, aivan niin, Kristian", vastasin; "vastakohtana itselleni."

Vähää jäljemmin tuli äiti luokseni ja syleili minua.

"Nyt, oma tyttöni, kun kahdenkesken olemme, täytyy sinun minulle kaikki selittää. En tahdo murehduttaa tahi vaivata sinua, Elisabet, vaan ajattelin, että se kenties huojentaisi mieltäsi, jos uskoisit itsesi äidillesi. Otsallasi on sellainen totisuus, joka on minulle niin outo."

Minä tartuin hänen ystävälliseen, uskolliseen käteensä ja suutelin sitä monta kertaa. Tunteitani ilmaista en kuitenkaan saattanut, paljas ajatus, että joku tahtoisi sovitusta toimeen saada, kauhistutti minua. Samassa määrässä kuin tunnustin hänet, Ove'n, etevämmäksi, samassa määrässä tunnustin myös omat puutteeni ja erotuksen välillämme. Nyt hänkin varmaan näki minut oikeassa valossa ja kenties kiitti jo Jumalaa, että kaikki oli ohitse.

"Mitä sanoisin sinulle, rakkahin äiti, muuta kuin, että minussa syy oli; hänellä ei mitään syytä ollut."

Hän pudisti hiukan päätänsä vaan ei väittänyt vastaan.

"Isoisä sen tosin jotenkin selitti. Parempi luonnollisesti on purkaa sitoumus, kuin koko elinajaksi onnettomaksi tulla. Tyttöseni olikin liian nuori; minä tulin heti niin omituiselle mielelle, kun sain kirjeen, joka kihlauksen ilmoitti. No niin, en tahdo sinulta enempää kysellä, koska se mieltäsi vastaan on."

Hänen lempeät kasvonsa olivat niin surullisen näköiset, kun hän katsoi minua.

"Äiti kulta, älä ole murheissasi minun tähteni!" (Minä polvistuin hänen eteensä ja panin pääni hänen polvelleen). "Minä olen poissa ollessani paljon oppinut; en mistään maailmassa tahtoisi sitä paitsi olla, mitä oppinut olen: ensinnäkin rakastamaan Jumalaa ja uskomaan Häneen, miten sinä, äiti, Häneen uskot; sitte rakastamaan sinua ja kaikkia ihmisiä sekä rakkaasta, turvaisesta, pienestä kodista kiitollinen olemaan."

"Se on ennenkin sydämessäsi ollut, Elisabettiseni, vaan totisissa silmänräpäyksissä tulevat tunteet enemmän tietoisiksi ja eläviksi."

Äiti ei millään muotoa tahtonut tuomita entistä itseäni, hänen rakasta, vanhaa tyttöään, jonka vioille hän oli ollut sokea.

Illalla tuli pieni Laura hiipien huoneeseni.

"Äiti tosin kielsi minun puhumasta kanssasi… hä… hänes… tiedäthän kyllä, ketä tarkoitan;" (hänen kirkkaat, lapselliset silmänsä säteilivät veitikkamaisuudesta) "vaan en saata uteliaisuuttani hillitä. Se varmaankin oli joku eriskummainen vanha jörö, vai miten? Isoisä kirjoitti, että sinä olit liian nuori ja hän liian totinen."

"Hän ei ollut vanha eikä eriskummainen, Laura, vaan me olimme niin erilaatuiset; hän oli paljoa, paljoa parempi kuin minä. Älä, sisar kultaseni, enää milloinkaan tästä seikasta puhu; lupaa minulle se."

Hän supisti ruusunpunaiset huulensa suuteloon ja lupasi aina olla tuohon aineeseen koskettamatta; vaan hänen katsantonsa oli aivan tyytymätön.

"Sinä voisit kyllä minulle asiasi uskoa minun ikäni tähden, Betti; olenhan minä jo pian täysikasvuinen tyttö", sanoi hän ja meni.

Miten oikullinen ja itsekäs olin ennen ollut! Minä havaitsin sen lukemattomin tavoin, juuri perheemme pienistä vaarinotoista.

"Näinhän sinä, Elisabet, sen tahdot olemaan; sehän on sinun paikkasi, sinun tottumuksesi, sinun oikeutesi", niin kuului alituisesti.

Kauan viipyi, ennenkuin saatoin heitä niistä luovuttaa. Vasta vähitellen minun taloudentoimiinkin suotiin hiukan osaa ottaa.

"Minä en jaksa, äiti, toimetonna istua."

"Vaan voithan olla kävelyllä, armas tyttöni."

"Käsivarsien liikkeet etupäässä terveellisiä ovat; ja minäkin haluan mielelläni tulla kelvolliseksi, miten sinä, äiti kulta."

Ensimmäinen syy auttoi, minua ruvettiin käyttämään. "Tiedätkö, Betti, mitä toisinaan ajattelen?" kysyi pikku Juhana, joka seisoi vieressäni kyökissä, minun kermamunkkeja leipoessani, ja odotti kärsiväisesti sitä makupalaa, jonka hänelle luvannut olin. "Niin, minä luulen, että sinä siellä isoisän luona olet tullut vaihdetuksi."

"Hyi, hyi, lapsi!" Äiti katsoi niin totisesti häntä. "Se on, Jumalan kiitos, meidän vanha Elisabet."

"Oi, minä pidän monta, monta kertaa enemmän uudesta! Hän on ystävällinen, melkein kuin sinä itse, äiti, hän ei toru, kun minä höläjän, auttaa läksyjäni selville ja kertoo satuja hämärässä. Hän ei saa milloinkaan mennä pois, eikä se toinen saa enää milloinkaan takaisin tulla, vai kuinka, Betti? Kas, siinä on munkki!"

IX.

Lauran ripillepääsy lähestyi nyt suurin askelin, ja meillä kaikilla kolmella oli, puvun tähden hyvin kiire. Tuo rakas tyttönen oli niin kummastuksissaan, mielissään ja kiitollinen, kun hän niin sukkelaan oli päähenkilöksi tullut. Koko ijässään hän ei ollut uutta leninkiä saanut; minun hylkäämäni leningit olivat aina hänelle muodostetut.

"Miksikä tuhlaat minua varten niin monen monta pistosta, Elisabet? Millainen nenäliina!"

"Niin, oikea narrinteos", jatkoi Kristian, tarkastaen työtäni ylenkatseen ja ihmettelyn sekaisella muodolla. "Pane nyt se pois, Betti, ja lähde kanssani; pieni kävely Vallilla tekee meille molemmille hyvää."

"Sinähän kävelet mieluimmin yksinäsi, Kristian."

"En suinkaan. — Se on oikein, että otat levätin hartioillesi. — Noh, eikö täällä ole kaunista? Kas, kuinka aurinko keltaisenruskeilla lehdillä leikkii. — Ainoastaan silloin kuljen mieluimmin yksikseni, kun tahdon häiritsemättä ajatella läpitse, mitä lukenut olen. Nyt tarvitsee minun juuri päästä vähäsen lakitieteestä, ja sinun myös tarvitsee päästä ajatuksista, vanhoista muistoista ja en tiedä, mistä vielä, sekä luoda raitis katse elämään."

"Minä olen sydämestäni tyytyväinen, Kristian, älä usko mitään muuta!"

"Tavallasi kenties, vaan et, miten me — äiti ja minä — sinun soisimme olevan. Eilen puhelimme juuri sinusta. On ikäänkuin ei sinulla enää olisi mitään mielitekoja eikä toiveita, niin, ei mitään tulevaisuutta — ei, ei, anna minun loppuun puhua — ikäänkuin elämä olisi takanasi, Elisabet, samoinkuin se äidin takana on, ja ikäänkuin ainoastaan muiden hyväksi eläisit."

Kuinka omituista, että hän juuri noilla sanoilla ajatuksensa lausui; se teki minun niin hyvää, vaikk'ei se minuun sopinut.

"Jumala suokoon, että saattaisin heittää oman minuuteni paljoa, paljoa kauemmaksi kuin heitän, Kristian, niin saattaisin iloisempikin olla."

"Sehän koskee kaikkia ihmisiä", vastasi hän kuivasti, "vaan ethän sinä saa karkoittaa ajatusta tulevaisuudestasi; sehän on naurettavaa 19:vuotisen tytön työksi. Noh, nyt olen sen sanonut, pane se nyt kauniisti mieleesi."

Ja päivät kuluivat. Laura ja minä luimme toisinaan Uutta Testamenttia yhdessä, ja minä oikein riemuitsin sisareni terveestä, luonnollisesta käsityksestä.

"Mutta, Elisabet", sanoi äiti kerran, kun hän näki raamatun pöydälläni, "onkohan… älä suutu kysymyksestäni… onkohan aivan oikein, että sinä pidät sitä?"

Hän osoitti kirjoitusta ensi lehdellä.

"On, äiti, olen varma siitä, että se on oikein."

Minä kätkin heti kirjan; mistään hinnasta en olisi tahtonut sitä menettää.

Lokakuun puolivälissä pakkasimme Lauran matkalaukun. "Neiti Hjort, Lehmuksela." Tuo minun osoitteeni sisältävä jäykkä kortti kelpasi taas käytettäväksi. Oi, miten täynnä iloisia, liioiteltuja toiveita olin sitä kirjoittaissani ollut! Nuo korkeat, painetut kirjaimet näyttivät niin vierailta, melkein aaveentapaisilta. Nyt oli Laura saman matkan tekevä, se oli niin omituista ajatella. Hän oli elävä isoisän ja Kristiinatädin kanssa yhdessä ja saisi nähdä Ove'n! Käviköhän Ove siellä joka päivä nyt miten ennen?

"Sinun tulee kuitenkin Kristiina tädille olla ystävällinen ja tarkkaavainen, Laura, lupaa se minulle!"

"Tahdompa koettaa; vaan Kristian sanoo, että hän on sietämätön, ja äiti, joka, miten tiedät, ei kenestäkään pahaa puhu, nimittää häntä ikäväksi ihmisparaksi, ja kirjoitithan sinä itse…"

"Älä ollenkaan välitä siitä, mitä minä kirjoitin. Vasta lopulla häntä tuntemaan rupesin. Sinun täytyy kokea päästä ystävälliseen suhteesen hänen kanssansa, sisko kulta, minun tähteni!"

Kuinka suloiselta ja sievältä pieni tyttömme näytti, kun hän säteilevin vaan kuitenkin kyyneleisin katsein meille rautatievaunuista nyökkäsi. Suuri, uusi saali laskeutui niin kauniisti hänen hennon, hienon vartalonsa ympärille; sievä hattu ja muhkea leukarusetti kaunistivat häntä oivallisesti. Hän oli itsekin iloinen puvustaan, siitä että sai kiireestä kantapäähän asti noin uudenuutukainen olla, vaan se oli lapsellista, viatonta eikä turhamaisuuden iloa. Piljettiä hän piti lujasti toisessa, laukkua ja sateenvarjoa toisessa kädessään.

"Minä kyllä pidän kapineistani huolta", hän huusi, kääntyen etupäässä Kristianin puoleen, joka tavallisesti soimasi häntä huolimattomuudesta ja järjestyksen puutteesta.

Kului jo'ku aika, ennenkuin kaikki taas kävi vanhaa, tavallista tahtiaan hänen lähtönsä jälkeen. Vasta, kun hän oli poissa, havaitsimme oikein, mikä hilpeä, rakastettava keijukainen hän todellakin oli. Äiti tietysti häntä eritoten kaipasi, vaan hän ei puhunut siitä; valittaminen ei hänen tapanansa ollut; jos hänellä oli kuorma, niin hän kantoi sen mieluimmin yksinään ja hiljaisuudessa.

Kuinka lempeä, kärsiväinen, rakastava ja itsekieltävä hän oli, vähän liiaksi heikko ja mukaantuvainen muille — olinhan itse esimerkkinä siitä — vaan vahva ja taipumaton omien velvollisuuksiensa täyttämisessä. Hänellä, miten Ovellakin, oli sydäntä kaikkia kohtaan läheisyydessään.

"Minä olen niin halukas lähettämään vähän apua, joitakin Lauran vaatteita ja hiukkasen vahvistavaa ruokaa, puusepän sällin vaimolle vintikamariin; hän on sairaana, raukka, ja monien lastensa tähden suuressa tuskassa; ajatteleppa, kuusi kappaletta, ja vanhin on vain kymmenen vuotinen. Kukkaroni on jotenkin ohut, puut ja vuokra ovat maksetut; mitä sanot; Elisabet, teemmekö niin?"

Toisella kerralla pyysi äiti minua, ett'en unohtaisi leivänmuruja.

"Pikku linnut ovat tottuneet ne saamaan", hän sanoi, "eikä nyt talvisaikana saa niitä ateriattaan jättää."

Naapurin laiha kissa oleskeli myös alituisesti kyökissämme ja löysi aina savikuppinsa maitoa täynnä nurkassa.

Eräänä päivänä, kun parhaallani silotin vaatteita, tuli äiti sisälle luokseni tyytyväisen, kirkastuneen näköisenä.

"Anna minulle rauta ja mene sisälle, Regiina on täällä! — Jumalan kiitos, että armas tyttöni saa jotakin, joka häntä hiukan ilahuttaa. Pyydä hänet jäämään päivälliseksi, minä kyllä laitan kolme ruokalajia."

Ah, se oli heikko ihastuttaminen! Regiinalla ja minulla ei ollut enää mitään toisillemme sanomista; hän havaitsikin sen aivan pian ja hylkäsi minut kokonaan.

Joka viikko saimme tiheän, pitkin ja poikin, ristin ja rastin kirjoitetun kirjeen Lauralta. Hän ikävöi kovin kotia vaan piti isoisästä; talo hänestä myös oli hauska ja kaunis ja koko seutu niin ihana. Kristiina tädin sydäntä hän ei kuitenkaan saattanut voittaa. — "Täti edellyttää", kirjoitti hän, "ett'en minä saata häntä kärsiä, ja se tekee kaiken lähenemisen niin vaikeaksi; vaan minä muistan kyllä lupaukseni Elisabetille. Epäystävällinen hän oikeastaan ei ole, kuinka omituinen, jäykkä ja synkkä hän muutoin onkin."

"Vaan mitä tuossa on ollut?" kysyi Kristian kummissaan. "Kas, kuinka tiheästi lapsi on sen ylitse vetänyt; siitä on mahdoton ainoatakaan kirjainta erottaa."

Äiti vaikeni, vaan minä saatoin nähdä, että hänellä olivat omat ajatuksensa. Minullakin olivat minun mietteeni: tuo rakas tyttönen oli varmaan kirjoittanut Ove'sta ja sitte, kun hän muisti meidän suhteemme, sen taas pois pyyhkinyt. Vähitellen hän kuitenkin tuli vähemmän varovaksi, ja Ove'n nimi oli usein kirjeissä. "Pastori oli ollut Kristiina tädin ja hänen kanssansa ajelemassa tahi heille kirjoja lainannut; hän, Laura, oli kuullut niin kauniin saarnan, joka oikein antoi halun hurskaaksi ja hyväksi tulemaan" j.n.e.

Talvi kului tasaista, hiljaista kulkuaan. Me olimme kaikki aivan ahkeroita; Kristian luki kuin henkensä edestä; äiti ja minä askaroimme yhdessä talouden toimissa ja neulan ääressä, ja illalla, kun rakas, pieni rauhanhäiritsijämme oli sänkyyn mennyt, luin kuuluvasti. Ensi kerran maistoin sitä iloa, joka ahkeruudessa on. Ateriamme ja kävelymme olivat hyvin hupaiset ja vaikuttivat niin virkistävästi hyvin kulutetun ajan jälkeen. Mitä lähemmälle joulu ja sen kanssa tutkintoaika joutui, sitä äkkipikaisemmaksi ja äkäisemmäksi kuitenkin Kristian tuli; meidän täytyi punnita sanamme ja tarkoin varoa häntä loukkaamasta. Monta kertaa hän sanoi itse: "Minä olen sietämätön, äiti, sen tiedän aivan hyvin; vaan te ette aavista, kuinka täällä päässäni pinnistää."

"Taukoa sitte taivaan tähden, rakkain ystävä", pyysi äiti.

"Saamme nähdä; älä minua vain millään muotoa vaivaa, äiti kulta."

Kuinka iloinen päivä oli se, kun hän tuli kotiin ja kertoi, että kaikki oli onnellisesti ja hyvästi ohitse! Hänen kasvonsa säteilivät sydämellisimmästä ilosta; se ei ollut vanha vakava Kristian ukkomaisine käytöksineen.

"Nyt en tosiaankaan enää tahdo olla sellainen myyrä, joka kaivaa itsensä pois kaikesta valoisasta ja hauskasta tässä maailmassa! — ja pojasta tuolla rupean myös huolta pitämään; niinpä niin, nyt minä oikein todella rupean hänen kanssansa käsikähmään."

Hyväksi aluksi hän tarttui pienen Juhanan haiveniin.

Poika kuuli tuon lupauksen paljoa suuremmalla levottomuudella kuin ilolla ja vapautti päänsä niin pian kuin hänelle mahdollista oli, ison veljen lujista kourista.

"Jos vain nyt saisimme sinut, Betti, oikein iloiseksi", sanoi Kristian paria päivää myöhemmin.

"Minä olen iloinen, Kristian; Jumala on ollut niin erinomaisen armollinen minulle. Minä olen iloinen ja kiitollinen."

"Sinä olet kuuliainen, ainoastaan kuuliainen, vaan et onnellinen; se se on, jota en saata käsittää. Tiedätkö, kenenkä kaltainen olet; saanko sen suoraan sanoa?"

"Saat, miksikä ei?"

"Sen kaltainen, joka pitää kuolleesta, ajattelee sitä ja iloitsee saadakseen sitä toisessa maailmassa tavata. Kenkään ei saata uskoa, että sinä olet heittänyt pois rasittavan ikeen ja tuntisit itsesi huojennetuksi ja vapautetuksi."

"Älä puhu niin, Kristian, se murehduttaa minua. Kun on paljon kaduttavaa ja sovitettavaa — ja sitä minulla on — niin saattaa kyllä toisinaan vähän totiseksi tulla."

"Oh, et sinä ennenkään niin hirveän häijy ollut, vaikka minä toisinaan olin sinulle oikein vihainen ja luulin, että sinun minuutesi esiintyi liian paljon äidin kustannuksella. Nyt sitä vastaan toivoisin, että sama minuus tuntuvammin esiintyisi."

Hän kietoi käsivartensa lemmekkäästi vyötäisteni ympäri.

"Jos Jumala suo, sisar kultaseni, niin tuumailen, että äiti ja sinä jäätte tulevaisuudessa minun luokseni, kun Laura ja poika ovat maailmalle joutuneet ja minä olen jalkani oman pöydän alle pannut."

Joulun aikana saimme, miten tavallisesti, koko lastin hyviä tavaroita Lehmukselasta: hanhia ja jäneksiä, juustoja ja torttuja, omenia ja saksanpähkinöitä. Kummastuksekseni oli pohjalla Mette Marian tuttu koulupussi, pähkinöitä täyteen pakattuna.

"Neiti Elisabetille Klintiltä ja metsästä, noukkinut Mette Maria" niin kuului lapsen omakätinen päällekirjoitus. Hän oli varmaan nähnyt suurinta vaivaa, kirjaimet olivat suuria ja koreita.

"Mitä luulet minulla tässä olevan, Betti?" kysyi pieni Juhana eräänä aamuna maaliskuun alussa, suljetulta käsiänsä minua kohden kurottaen.

"Kevätesiköitä!"

"Oh, hyi, Elisabet! Sinä näit ne, vehreät lehdet pistäytyivät esiin. Se ei ole rehellistä peliä."

Hän kurotti minulle kourallisen raittiita kevätesiköitä, ja niiden muassa seurasivat ensimmäiset kevättunteet. Pari päivää myöhemmin näin keltaisen kukan Vallin rinteellä. Nyt alkoi maalla kaikki versoa ja kasvaa; pian oli Lehmukselassa oleva kaunista. Vieläköhän milloinkaan sinne joutuisin? Tuota en tohtinut ajatella.

"Kun vain ei Laura olisi kipeänä; on enemmän kuin 14 päivää siitä, kun hän kirjoitti!"

Äiti huokasi syvästi. Hän oli kauan hiljaa suruansa kantanut; nyt hänen täytyi sitä purkaa.

"Saattaahan hyvin helposti esteitä tulla! Muistatko joulun edellä, äiti, kuinka kauan silloin viipyi?"

Minä koetin näyttäytyä levolliselta ja iloiselta, vaikka minäkin olin murheinen ja levoton. Me hätkähdimme joka kerta, kun soitettiin.

Vihdoinkin huhtikuun lopussa tuli Kristian riemuiten sisälle.

"Tässä on kirje! Lauran omia harakanvarpaita. Voit olla aivan huoletta, äiti; pieni lemmikki jaksaa hyvin."

Kirje sisälsi vain pari kiireessä kirjoitettua riviä: Kristiina täti oli kipeänä, vaarallisesti kipeänä; hän ikävöi minua, luuli Laura; hän itse ikävöi myös sanomattomasti. Oli niin hirveän paljon ajattelemista ja järjestämistä, eikä hän kelvannut mihinkään.

"Tyttö kultani, mitä sanot?"

"Toivon ehtiväni sinne vielä tänä iltana, äiti; lähteehän juna vasta k:lo 7."

"Sinä tahdot siis… oi, lapsi, kuinka kelmeä sinä olet! Tohdimmeko antaa hänen lähteä, Kristian?"

"Luonnollisesti lähden! muu ei voi kysymykseen tulla. Täti parka!"

"Pieni Laura parka", sanoi äiti, "ja sinä myös! Sinä et ajattele ollenkaan itseäsi säästää, lapsi."

Minä en vastannut mitään vaan kiirehdin sisälle omaan huoneeseni ja pakkasin sisälle muutamia välttämättömiä kapineita, sekavain ajatusten taukoamatta päässäni pyöriessä.

Oi, jos saattaisin ajatella vain tätiä, yksinomaisesti tätiä! Mistä nuo muut kuvat tulivat, tuo pelko, tuo toivo? Armollinen Jumala, auta minua, pidä kaikki tuo sielustani poissa, ja anna tunteideni jakautumatta Kristiina tädin ympärille kokoontua!