SISÄLLYS: (continued 2)

Herra Steenin puheen keskeytti onnettomuutta ennustava kalahdus kyökissä ja sitä seuraava oven paiskaaminen, provessorin kimeä ääni ja Tiinan hätäytynyt puolustus:

"Se oli Lassi enkä minä! Lassi enkä minä!"

"Mutta mitä Lassi ruokavadilla olisi tehnyt, sen nauta; kas niin, itkeä tillitä nyt, siitä kai lähtee apua!"

Sellaiset pienet taloudelliset vauriot tuottivat vaihdoksia rauhallisessa elämässä. Viikkoa ei kulunut ilman, ett'ei Lassin täytynyt mennä kaupunkiin posliinipuotiin. Pikku Tiina ei itse milloinkaan rikkonut mitään; mutta hän oli erinomaisen hidas askareissaan ja olisi niihin pahanpäiväisesti takertunut, jos ei Lassi olisi auttanut. Se oli poika, joka joutui. Veden tuonti, lakaiseminen, kuuruu, veisten tahkominen, kaikki kävi kuin tanssi. Akkunain ja lasien peseminen oli häneltä tosin kielletty; mutta Tiina ei milloinkaan päässyt paikasta pois, ja niin Lassi uskalsi yrittää, vaan silloin kuului pian roiskis, räiskis.

Alussa provessori Bruus oli sairaalle vieraalleen aivan ystävällinen; mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin he syöksyivät yhteen. Herra Steen ei antanut itseään koulupojan lailla kohdella, eikä provessori saattanut mukautua siihen tyveneen, melkein etevämmyyttä osoittavaan tapaan, jolla herra Steen hänen intoansa kohteli. Provessorista oli muutoin herra Steenissä jotakin puoleensa vetävää, hänestä herra Steen oli elävä arvoitus. Mikä ja kuka oli tuo mies, joka, tutustuneena melkein kaikkeen, oli ollut melkein kaikkialla ja niin kursailematta vastaanotti hoitoa ja huolenpitoa?

"Miksikä on niin kiire?" kysyi tuo vieras eräänä aamuna huhtikuun lopulla, "ja miksikä Camilla neiti on niin hilpeä ja iloinen?"

"Kaupunkiin tulevat suuret tanssihuvit; ompa silloin syytä iloinen olla", vastasi Camilla ja pyöri ympäri vastahakoisen Turvan kanssa.

"Vai niin!" Herra Steen heitti silmäilyn Juliaan, jonka hyppyset lensivät niin reippaasti edestakaisin vaaleansinisellä harsolla. "Aikoneeko hänkin mennä?" ajatteli herra Steen, ja kun molemmat tytöt hämärässä jättivät huoneen, niin hän huudahti, melkein nuhtelemalla: "Vai niin, vai aikoo hän kuitenkin mennä."

Hän oli oikein suuttuneena ja tunsi itsensä pettyneeksi, vaan hän malttui toki pian.

"Itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä olen niin usein valittanut; mutta se on täällä, se on minussa itsessäni. Sellainen vanha hylky minä olen! Hän on monta viikkoa uhrautunut minun tähteni, enkä minä suo hänelle yhtä iloista iltaa."

Niin pitkälle hän oli yksinpuheessaan tullut, kun ovi aukesi, ja Julia astui sisään, jokapäiväiseen pukuunsa puettuna ja kahta kynttilää kantaen sekä hänen perässään Camilla, joka näytti oikein sievälle vaaleansinisessä leningissään, valkoisia kukkia hiuksissa.

"Mitä pidätte, herra Steen, eikö minulla ole kunniaa siitä, että olen hänet pukenut? Hyvästi, ystäväiseni, huvittele itseäsi nyt kunnon lailla ja ole varovainen; varo vetoa äläkä syö hyytelöä hiestyneenä ollessasi. Hyvästi, hyvästi!"

"Minun pitäisi tosin", sanoi herra Steen, kun vaunut, joissa isä ja tytär olivat, vierivät pois, "minun pitäisi tosin sanoa, että minun tekee pahaa, kun te jäätte kotiin, mutta se olisi teeskentelyä."

"Minua ilahduttaa, että olen tullut vähin tarpeelliseksi teille. — Meillä on oleva oikein hupaista; minä valmistan teepöydän tänne teidän luoksenne. Kukkia meiltä ei ole puuttuva; mitä pidätte näistä kevät-esiköistä ja punaisista vuokoista? Ne ovat meidän omasta pienestä puutarhasta; minä rakastan niitä kevään enteinä."

"Joka nyt saattaisi kerrankin pelata sakkia!" sanoi vanha herra huoaten, kun tee vietiin pois. "Invaliidina ei ole niinkään hauska olla."

"Kenties se kuitenkin käy päinsä; te käskette ja minä muutan meidän kumpaisenkin puolesta."

Kolme kertaa hävisi Julia kummankin puolueen mielihyväksi. Herra Steen kertoi sitte iloisia juttuja matkoiltaan; mutta äkkiä hän taukosi niistä ja sanoi:

"Neiti Julia, te kuuntelette nähtävällä mieltymyksellä ja hymyilette, mutta turhaan koetan minä houkutella teiltä sydämellistä hymyilyä. Minä en ole koko tässä perheessä oloni ajalla teiltä kuullut helisevää naurua, eikä vanhuksen korvaa iloita mikään niin paljon kuin raitis nuorison hymyily; — mutta minä pelkään, että olen tuskastuttanut teitä."

"Ette ollenkaan; mutta aika on kulunut paljon, ja te tarvitsette lepoa. Minä sytytän yölampun. Tohtori sanoo, että te nyt parhaiten tarvitsette vahvistavaa unta."

Kello oli yhden maissa, kun herra Steen aukaisi silmänsä virkistävän unen jälkeen; hän havaitsi heti Julian, joka istui pää käsiin painuneena ja itki. Se oli hiljaista, syvää, toivotonta itkua. Herra Steenin mieleen juolahti, että tyttö kenties suri sitä, ett'ei hän ollut muassa tanssihuveissa, ja hän huudahti:

"Teidän olisi pitänyt mennä muassa! Teidän ei olisi pitänyt sellaista uhrausta minun tähteni tehdä."

"Minä luulin teidän nukkuneen", vastasi Julia, pyyhkien nopeasti kyynelet pois. "Kuka puhuu uhrauksesta? Tarkoitatteko tanssihuveja? Pyhästi saatan vakuuttaa, ett'en niihin missään tapauksessa olisi mennyt."

"Ja te olette tuskin yhdeksäntoista vanha, se on käsittämätöntä! — Minä pelkään, että teillä on ollut suuria murheita."

"Minulla ei ole isää eikä äitiä", vastasi hän hiljaa.

"Se ei tule yksin siitä; tulkaa lähemmä, lapsi! Oi, ovatko ihmiset olleet häijyjä ja viekkaita teitäkin kohtaan?"

"Ei, ei, he ovat olleet hyviä minulle."

"Mutta kohtalo on ollut kova?"

"Kohtalo! Minä nimitän sitä rakkaaksi Kaitselmukseksi, joka ei milloinkaan ole eikä saata olla kova. Se murhe, joka minua painaa, on minun parhaakseni, muuten olisin siitä kyllä säästetyksi tullut, sen uskon varmasti; kerran olen sen täydellisesti käsittävä; jossakin määrässä havaitsen sen jo nyt. Nyt, kun minulla itselläni on ristini, tunnen enemmän sääliväisyyttä muita kohtaan, ja minusta tuntuu ikäänkuin pitäisin heistä enemmän ja olisin paremmin tilaisuudessa heitä lohduttamaan; oikein iloisena ollessa ei surua käsitä. — Pienenä lapsena leikitsin ja melusin kerran huoneessa, jonka viereisessä huoneessa vanha emännöitsijämme sairaana makasi. Äiti varoitti minua olemaan hiljaa, ja minulla oli parahin tahto, vaan unohdin kuitenkin heti sairauden ja varoituksen; vihdoin koetin likistää sormeani oven raossa, ja kun sitä koski, niin saatoin siitä päättää, mitä emännöitsijä kärsei. Tämä kenties on lapsellinen juttu, vaan se on tosi, ja minä tunnen tällä hetkellä jotakin samanlaatuista. Milloinkaan ei saata olla onneton, kun vahvasti ja varmasti uskoo, että kaikki johdattaa siihen, mikä paras on; enkö ole oikeassa siinä?"

"Se oli melkein ankarasti! Minun pitää siis uskoa sen olleen parhaakseni, että löin itseni lähes kuolijaaksi?"

"Niin, luonnollisesti; siitä olen vakuutettukin."

"Ehkäpä saatan teitä tuossa uskossa vahvistaa, kun tunnustan, kuinka kiivastuneena juuri loukkaantumiseni edellä kaikkia ihmisiä kohtaan olin, kuinka innokkaasti kielsin, ett'ei mikään Kaitselmus ohjaa noita sydämettömiä olennoita, joita ainoastaan oma hyöty ja itsekkäisyys elähdyttää. Te luultavasti väitätte, että minun onnettomuuteni oli oikeudenmukainen rangaistus noista ajatuksista."

"Miksi sitä rangaistukseksi nimitätte? Sellaisesta uskosta te tietysti saitte kärsiä sisällisesti paljoa enemmän, kuin mitä sairasvuoteella maatessanne saatoitte kärsiä, teitä kun siinä ympäröi ihmisiä, joiden sydämellisestä sääliväisyydestä te ette saattanut epäillä. Minä nimittäisin sitä armoksi enkä rangaistukseksi."

"Te arvelette, että minun tulee kiittää murtunutta käsivarttani ja ruhjottua jalkaani?"

"Ei saa tehdä pilaa mistään niin totisesta asiasta, herra Steen. Minä uskon, että meidän tulee olla kiitolliset kaikesta, ja olen varma, että teidän tulee olla sydämmellisen iloinen, kun jalkanne on niin parantunut, että saatatte ylihuomenna nousta ylös, ja kun käsivartenne jonkun viikon perästä saattaa tehtäväänsä tehdä."

"Minä olenkin kiitollinen, pieni sielunhoitajattareni, ja minä uskon Herraan, rukoilen Häntä siunaamaan teitä ja tekemään teidät onnelliseksi. Voi sitä, joka nuo silmät kyynelillä täyttää! Ei, älkää pudistako päätänne, minä sanon vielä kerran: voi häntä! — Lapsi raukka; te ette saa tuolla lailla hymyillä; tuossa hymyilyssä on enemmän surua kuin teidän kyyneleissänne."

Seuraavan päivän aamupuolla, kun Camilla istui kertomassa herra Steenille tanssihuveista sekä, erittäin mainitsematta pieniä riemujaan, antoi hänen kuitenkin niitä aavistaa, niin Lassi tuli huoneesen, kirje kädessä.

"Tämä on Julia neidille", hän sanoi, "missä hän on? Tällä on kiire. Tuoja istuu kyökissä vastausta vartoomassa."

"Jumala suokoon, että se sisältäisi jotakin hyvää!" huudahti vanha herra; "suokaa minun nähdä kirje, älkääkä ravistako päätänne niin toivottomasti, Camilla neitinen!"

Hän tarttui siihen innokkaasti; vaan hän oli tuskin päällekirjoituksen silmäillyt, ennenkuin hän hypähti ylös ja huudahti melkein kiljahtaen:

"Tämä ei ole hänelle! Tässä on nimi Vibe, neiti Julia Vibe, ja onhan hänen nimensä Bruus, täytyyhän teidän isänne veljentyttären nimen olla Bruus."

"Voi hyvä herra Steen, kuinka te puistelette kipeätä käsivarttanne; niin te ette totisesti saa tehdä! — Julian nimi on Vibe; hänen isänsä, eversti Vibe, oli vain minun isäni velipuoli. Miten tuskaiselta te näytätte! Niin, siten se käy, kun niin levoton olette; onhan tohtori teiltä kaiken liikkumisen ankarasti kieltänyt. Haluatteko mitään?"

"En!"

Kylmä, karski vastaus suututti Camillaa; hän ei halunnut kauemmin seurallaan tehdä onnelliseksi moista mörökölliä, vaan meni ulos huoneesta, jättäen hänet omain ajatustensa seuraan.

Ja ne olivat myrskyisiä, taistelevia ajatuksia, jotka hänen aivoissansa kuohuivat, hänen maatessaan niin levollisesti suljetuin silmin.

Oliko tuo mahdollista? Oliko hänen hellyytensä ja ihmettelynsä esine sekä hänen vihansa esine yksi ja sama? Oliko Julia todellakin eversti Viben tytär, sen miehen, joka oli häntä loukannut niin syvästi, ett'ei kuolemakaan sitä haihduttaa voinut? Eikö tuo ole vain hirveä kuumeen unelma? Ei, hän oli hereillä; tuossa oli kirje, se oli hänen poikansa käsialaa; isän kiellon uhalla hän vielä kirjoitti rakastetulleen.

"Poika, minä en anna myöten! Ja kuitenkin, mitä oli se kuin minä yöllä sanoin: voi sitä, joka noihin silmiin kyyneleitä tuottaa! Voi, niin, voi minua; mutta minä en saata antaa myöten. Hiljaa tuolla on Julia; nyt hän on lukeva kirjeen; oi, minä kärsin hirveästi!"

Herra Steen makasi pari silmänräpäystä aivan hiljaa, ikäänkuin hän olisi nukkunut; sitte hän heitti syrjäisesti katsahduksen Juliaan, jonka hän kummastuksekseen näki panevan tuon kirjeen aukaisemattomana toisen kuoren sisälle.

"Mitä te teette?" kysyi hän äkisti. "Eikö se ole synti? Hennotteko tehdä sille, joka sen on kirjoittanut, sellaisen tuskan, vai luuletteko, ett'ei se hänelle tuskaa tuota?"

"Te olette julma, herra Steen", vastasi hän ja kirjoitti päällekirjoituksen kiireisellä, vapisevalla kädellä. "Te olette säälimätön! Mieluisesti pitäisin kaiken tuskan yksikseni. Minun täytyy tehdä, miten teen; parasta kaikki toivo kerrassaan katkaista; ennemmin yksi suuri tuska kuin monta pientä! Se on ohitse, sen täytyy olla ohitse; Jumala häntä vahvistakoon ja lohduttakoon! Lassi, tässä on vastaus. Onko eukko saanut kahvia? Vai on; anna hänen sitte saada tämä."

Julian oli vallannut levoton into, joka muuten oli hänelle kokonaan vieras; näytti siltä kuin jos hän olisi peljännyt uljuutensa hänet pettävän. Sairas makasi, vaikeata taistelua taistellen; toisella puolella taistelivat kiitollisuus, velvollisuudentunto, isänrakkaus; toisella puolella vanha vihankauna, taipumaton vallanhimo, pöyhkeys ja loukattu mahtavuus.

"Te näytätte niin synkältä", sanoi tyttö pitkän vaitiolon perästä lempeästi, melkein nöyrästi; "oletteko suutuksissa minulle? Minä olin äsken todella tyly ja epäkohtelijas; mutta jos tietäisitte, mikä vaikea silmänräpäys se oli, niin antaisitte minulle anteeksi."

Herra Steen yritti katsoa häneen, mutta se ei tahtonut oikein käydä laatuun; eikä hän saattanut ystävällistä sanaakaan sanoa, näyttäymättä omissa silmissään teeskentelijältä. Olihan hänen voimassaan tehdä Julia onnelliseksi; mutta hän ei tahtonut; ei, hän ei tahtonut.

"Minä tarvitsen lepoa", sanoi hän ja sulki taas silmänsä, ja sillä lailla hän jäi makaamaan, kunnes tuli pimeä, jolloin hän saattoi Juliata salaa tarkastaa. Julia istui pienessä nojatuolissa kakluunin edessä; jotakin käsittämättömän liikuttavaista oli koko hänen olennossaan; hän ei enää vastaan ponnistellut, hän antautui murheensa valtaan, hän itki.

Ja tuon eriskummaisen, vanhan miehen sydän pehmeni; kaikkea hän oli vastaan-ottaa saanut; nyt tuli hänen vuoronsa antaa. Mitä hän antaisi? Mutta hiljaa! Ken se? Mitkä askelet, mikä ääni!

"Minun pitää, minä tahdon häntä puhutella!" lausuttiin melkein hurjalla päättäväisyydellä.

Sairashuoneen ovi avattiin ja varteva nuori mies astui kiireesti sisään. Vaikea olisi sanoa, ken näistä kolmesta enimmän liikutettuna oli, tahi kenen sydän raivokkaimmin löi.

"Sinä hennoit kirjeeni takaisin lähettää, sinä olisit saattanut antaa minut hyvästijättämättä matkustaa! Vaan ei, nyt, kun näen sinut, en saata sinua ollenkaan nuhdella; minulla ei ole sydäntä toistaa, mitä melkein ajattelin: hän ei rakasta minua. Sillä sinä rakastat minua; kuoleman synti olisi sitä epäillä; mutta kuitenkin sinä olet kova, armottoman kova. Kahden ihmisen elämän onnen sinä tahdot erään vanhan miehen oikkujen tähden uhrata. Sinä luulet tarvitsevasi sokeasti kuulla sisällistä ääntä, joka meille sanoo, mikä on oikein ja mikä väärin; mutta sekin ääni saattaa pettää. Sinussa se aina on uhrautumisen ja itsekieltämyksen kieltä puhuva; sinä tahdot uhrautua, sinä tahdot totella; mutta niin meidän tulee tehdä vain silloin, kun se tarpeellista on, nyt sitä ei ole tarvis tehdä. — Luuletko, Julia, minun mielivän houkutella sinua siihen, mikä väärin on? Niin totta kuin on yksi Jumala, sitä en tahdo, vaikka koko onneni siitä riippuisi. Täysi-ikäisenä mies valitsee itse vaimon itselleen; ja koska isäni, sen sijaan, että hänen tulisi olla valinnastani ylpeä, kieltää suostuvansa, niin minä saatan sitä ilmankin olla. Tehköön hän minut perinnöttömäksi; me saatamme varsin hyvästi äitini perinnöllä elää. Sinä pudistat päätäsi; mutta olkoon sinun tahtosi kuinka taipumaton tahansa, niin sinun toki täytyy luvata kerran omakseni tulla, silloin kun ei kenkään enää meidän välillämme ole. Minä jaksan odottaa; mutta luopua sinusta en jaksa; sitä en jaksa, Julia."

"Se on sinun sisällinen äänesi, Harald, joka sinut pettää; se puhuu intohimojen kieltä; mitä sinä tahdot, sen pitää olla oikein. — Jumala siunatkoon sinua; vaan mene! Se on ohitse! Muistatko isäsi sanaa, että hän kiroisi sinut? Ja minä saattaisin isän kirouksen sinun päällesi!"

"Oi, mahdotonta on, että sinä, jolla on niin luja usko, saatat silmänräpäystäkään otaksua, että Kaikkihyvä vanhan syntisen kirousta tottelee; se on tyhjä ääni, tahi jos se enempi on, jos se jonkun päälle lankee, niin lankee se takaisin hänen itsensä päälle."

"Sinä rakastat isääsi, Harald, minä tiedän sen; sinä rakastat häntä huolimatta kaikesta, enkä minä tahdo teidän — hänen ja sinun — välillenne asettua; oi, jos saattaisin teidät yhdistää! Jos sinä tahtoisit täyttää viimeisen rukoukseni ja, rakkautemme tähden, antaa myöten sekä palata hänen luoksensa — kukaties hän sitte toki lopullisesti taipuisi!"

"Ei, ei milloinkaan! Ennen kivi sulaa päivänpaisteessa, kuin hänen mielensä taipuu. — Ei, Julia, sinä et saa mahdotonta pyytää; minä en saata mataa ristin luo. Hänen hylkäämänänsä sinun tähtesi ja sinun hylkäämänäsi hänen tähtensä minä matkustan avaraan maailmaan ja toivon, että Herra suo minulle aikaisen haudan."

"Juuri näinä viimeisinä aikoina olen minä paljon ajatellut isääsi, ja minusta näyttää, kuin olisi hän kovin yksinäinen ja köyhä kaikesta rikkaudestaan huolimatta. Hän on epäluuloinen, vastenmielinen, taipumaton, sanot sinä, ja minä vastaan, että hän samassa on hyvä, jalo, hyväätekevä; kuinka lämpimästi sinä häntä ylistit, ennenkuin hän suostumuksensa kielsi! Onhan isäni sitä paitsi loukannut häntä, eikä loukattua turhamielisyyttä niin helposti parata. Jos hän, teidän vihamiehinä ollessanne, kuolisi, niin se heittäisi varjon koko sinun elosi yli. Nyt hän varmaankin on tullut kotiin ulkomaan-matkaltaan; mene hänen luoksensa, Harald; jos minua rakastat, niin tee se! — Varmaankin olet kuullut kerrottavan siitä vanhasta herrasta, joka itsensä niin pahasti meidän huoneemme edustalla loukkasi; hänellä ei ollut ollenkaan sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään, joka olisi hänelle rakas, sen hän sanoi itse. Jos tietäisit, kuinka se koski minua, kun ajattelin sinun isääsi; hän on yhtä hyljätty; hän myöskin on vanha mies valkein hiuksin; hänen valkeiden hiustensa tähden, Harald!"

"Älä tee minua mielipuoleksi, Julia; ole hiljaa!"

"Sinä saattaisit tehdä hänet niin onnelliseksi; itse vähitellen tulisit levolliseksi, tulisit iloiseksi, ja kenties tulevaisuudessa — se viipyisi kauan, siitä olen vakuutettu — yhtyisit uuteen lemmenliittoon. Jos minä siihen saakka elän, niin olen kahdenkertaisesti kiittävä Jumalaa tämänpäiväisestä voimastani. Mitä minuun tulee, niin olen sinusta sydämellisesti pitänyt ja olen aina pitävä sinusta, yksin sinusta. Nyt minun täytyy mennä. Jumala sinun kaikki tiesi siunatkoon; jos isäsi luokse matkustat, niin poistat suuren kuorman sielultani."

"En, en, minä vannon!"

Eriskummallinen ähkääminen sängystä keskeytti heidän keskustelunsa. Tyttö vei Haraldin ulos, vaan lupasi toki lausua hänelle viimeisen jäähyvästin ja lähestyi sitte sairasta.

"Teillä on tuskia, herra Steen; enkö minä mitenkään saata teidän hyväksenne mitään tehdä? Suokaa anteeksi, jos häiritsimme teitä; minä luulin teidän nukkuneen."

"Minä en ole nukkunut, minä olen kuullut joka sanan. Ettekö te vihaa tuota armotonta vanhaa ukkoa, te ette todellakaan häntä vihaa?"

"Haraldin isää! Oi, en, minä pidän hänestä, ja hänen olonsa tekee minun kovin pahaa. Varsin hirveätä lienee tuntea epäsopua ja vihaa; kuinka onnelliseksi hän tulisi, jos hän tahtoisi sydämensä avata; kuinka kiitolliseksi hänen poikansa tulisi, kuinka me molemmin rakastaisimme ja kunnioittaisimme häntä! Hän alkaisi uudelleen elää ja nuorentuisi meidän onnessamme; kun hän sitä vastaan nyt parhaassa tapauksessa kohtaa pakotettua kuulijaisuutta ja laimeata kohteliaisuutta ainoalta lapseltaan, jonka sydämen hän on musertanut tietensä, joka tieto on joka päivä häntä tuskastuttava. — Nyt minun täytyy mennä; minä tulen heti takaisin."

"Silmänräpäys vain vielä! Neiti Julia, se on kovaa, ett'ei kuolemakaan tuon vanhan hylkiön mahtia murra. Minä soisin hänen menettävän sekä käsivartensa että jalkansa ja taittavan uppiniskaisen niskansa."

"Älkää puhuko niin jumalattomasti! — Jos olisin suostunut rupeamaan Haraldin puolisoksi isän kuoltua, niin hän kenties olisi isän kuolemata toivonut. Sellaisesta peljättävästä sieluntaistelusta pitää häntä säästää. — Mutta nyt minun pitää välttämättä mennä!"

"Se ei hyödytä mitään, lapsi, hän ei tottele teitä; mutta jos todella toivotte, että hän sopisi isän kanssa ja luopuisi teistä, niin saattaisin kenties minä, vanha kokenut, sanoa sanan, jolla hän tulisi ylipuhutuksi."

"Minä toivon sitä tosiaankin kaikesta sydämestäni, kuitenkin luulen tuskin, kosk'en minä saa häntä taipumaan —"

"Antaa hänen tulla; kokea sitä ainakin ansaitsee; mutta te ette saa olla sisässä; meidän täytyy kahdenkesken olla."

Nähtävästi vain vanhan miehen mieliksi tehdäkseen toi Julia Haraldin, joka seurasi häntä vastenmielisesti ja puolittain vastahakoisesti. Kun Julia oli oven sulkenut, niin Harald kysäisi lyhyesti ja pikaisesti:

"Herrani, mitä minusta tahdotte?"

"Harald! Ei, älä väisty takaisin; en minä mikään aave ole! Käy lähemmä, tartu käteeni, ei, vasempaan; tunnetko, että siinä on lihaa, verta ja voimaa sinun kättäsi likistämään? Poikani, rehellinen poikani, istu tähän ja kuule: hän, sinun morsiamesi, on valvoen vaalinut minua, hän on antanut minulle taas uskon Jumalaan ja ihmisiin. Vaikka kivikin helpommin päivänpaisteessa sulaa, kuin minun yksipäisyyteni murtuu, niin se on toki nyt murtunut; minä tahdon nuorentua ja elää uudelleen teidän onnessanne. No niin, paatuneellekin saattaa väärin tehdä, tahi oikeammin, Herra saattaa paatuneenkin masentaa. — Tule syliini, poika! Kas niin, nyt on kaikki niin kuin olla pitää!"

"Isä, saatatko todella milloinkaan antaa anteeksi, mitä sinusta sanoin? Mutta Julia, hän ei sanonut mitään muuta kuin hyvää."

"No, Jumalan kiitos, että minullakin on jotakin anteeksi annettavaa; se huojentaa. Yhden ehdon kuitenkin teen: ei sanaakaan enää tänä iltana; minä en kestä enempää. Ole olevinasi, ikäänkuin minä olisin sinut ylipuhunut; huomenna saatat takaisin tulla. — Huomisesta alkain, poikani, alotamme uuden elämän. — Julia neiti, nyt saatte tulla!"

Riemuiten ja sointuisasti kuului herra Steenin ääni tytölle, joka heti aukaisi oven.

"Hyvästi, Julia", sanoi Harald puoleksi tukehtuneella äänellä; "minä menen isäni luo, koska sinä sitä haluat. Jumala sinua siunatkoon! Hyvästi!"

Hänen mentyään, jäi Julia seisomaan liikkumatonna keskellä permantoa; vieras lausui äänellä, jonka hyväntahtoisuus tässä tapauksessa oli melkein sydämetön:

"Nyt te ette saa olla pahoillanne; saittehan te tahtonne tapahtumaan."

"Minä kiitän teitä sydämellisesti; se on kuitenkin minusta omituista, melkein uskomatonta, että te, vento vieras, niin saatoitte häneen vaikuttaa."

"Ehkäpä siinä oli hieman loitsimista apuna, — kukaties?, — Ei, minä en kestä teitä tuollaisena nähdä; itkekää ennemmin, lapsi, itkekää ja toivokaa sitte! Kenties huomispäivä saattaa jotakin hyvää tullessaan tuoda; Jumala on oikeutta rakastava."

"Niin on."

"Mutta hän on myöskin armollinen."

"Äärettömän armollinen."

"Ja te saatatte sen niin luottavaisesti sanoa, siihen mitään tulevaisuuden toivoa liittämättä? Kuinka saatatte sen sanoa tämän murheen jälkeen?"

"Juuri nyt olen Jumalan armoa oikein kokenut; minä tiedän, että huoneeni seisoo kalliolla, muuten se olisi kukistunut; sisässäni on jotakin, jota ei mikään onnettomuus saata minulta riistää; sisässäni on rauha, kiitollisuus Jumalata kohtaan siitä, ett'en antanut myöten."

"Kummallista, että myöten-antamattomuus toiselle on yhtä vaikea kuin myöten-antavaisuus toiselle. — Vaan sytytättehän te lampun, ikäänkuin aikoisitte jäädä tänne minua hoitamaan! Se ei käy laatuun; tänään teidän täytyy siitä päästä."

"Se päinvastoin tekee minun hyvää; minä en saa antautua murheen valtaan ja uskoa, että minun ristini on raskain. Katsokaa, minun asemani on monessa suhteessa liian onnellinen. Minä toivoisin, että olisi joku vanha, yksinäinen, kivuloinen nainen, jonka lohdutuksena ja ilona saattaisin olla; jos olisin jollekin välttämätön ja saisin vähäsen itseäni ponnistella, niin luulen, että se huojentaisi ja tyynnyttäisi sydäntäni."

"Vaan jos kysymyksessä oleva henkilö olisi kärtyinen ja omituinen?"

"Sitä en pelkää. Sen tulisi muuten mieluimmin olla varaton; rikkaat saavat aina apua, ja minä olen tilaisuudessa vähäsen omasta puolestani maksamaan."

"Olkaa huoletta; minä tunnen vanhan, ikävän, sietämättömän ihmisen, joka on tekevä teidän elämänne yhtä kitkeräksi, kuin te teette hänen elonsa suloiseksi; mutta siitä seikasta saatamme tarkemmin puhua huomenna, tuona suurena päivänä, jona minä seitsemän viikon perästä ensi kerran vuoteelta nousen."

Seuraavana aamuna säteili maaliskuun aurinko kirkkaasti huoneesen, jossa herra Steen, Julian ompelemaan, oivalliseen ja lämpöiseen yönuttuun sekä Camillan tehtaasta tulleesen tohvelipariin puettuna, seisoi sänkyä vastaan nojaten ja hieman aprikoiden, ennenkuin hän ensimmäisen askeleen otti.

Tyttöjen kehoittavan suosiohuudon sai tuo ensimmäinen askel, jota pian usea yhä vakavampi seurasi.

Provessori, joka ei tuohon yleiseen innostukseen ottanut osaa, oli mykkänä katsojana; kauan hän ei toki malttanut hiljaa olla, vaan vei Julian viereiseen huoneesen ja alkoi purkaa tunteitaan.

"No, Jumalan kiitos, että hän on noussut ylös; mitä pikemmin hän meiltä poistuu, sitä parempi! Kauan kyllä olen minä mukaantunut siihen, että kaikki on pyörinyt vain tuon kiittämättömän tomppelin ympärillä, jolla ei ole ollut ystävällistä sanaakaan kaikesta siitä vaivasta, jonka hän on saattanut. Nyt minä taas kerrankin mielin olla päähenkilönä omassa huoneessani, ja sinä saatat antaa hänen tietää, että mitä pikemmin hän pistää pillit pussiin, sitä tervetulleempi se on."

"Ei, setä hyvä, sinä tietysti annat lopun vastata alkua ja jatkat vieraanvaraisuuttasi. Jos hän ei ole kiitollinen sanoilla, niin on hän toki sydämessään, se näkyy hänen tyytyväisyydestään kaikkeen."

"Hänen tyytyväisyydestään! Sen uskon kyllä! Hän tahtoisi tänne ikuisiksi ajoiksi jäädä; sellaiseen kohteluun hän ei varmaankaan ole tottunut."

"Hiljaa, setä, hiljaa!"

Mutta varoitus tuli liian myöhään; sydämellinen ja hillitsemätön nauru kuului viereisestä huoneesta. Ovi aukesi, ja herra Steen näyttäytyi siinä vilkkaan näköisenä ja niin oivallisella ryhdillä, että muhkeampaa tahi arvokkaamman näköistä vanhaa herraa oli mahdoton nähdä.

"Minä pistän aivan pian pillit pussiin, paras provessori. Teidän kärsivällisyytenne loppuminen ei minua kummastuta, mutta sen näin pitkältä kestäminen minua todella kummastuttaa. — Oi, maa on toki aivan ihana! Kas ruispeltoa tuolla, niin tiheä ja vehreä; se oikein iloittaa silmiäni. Avaa akkuna, Camilla; minä haluan niin mieluisasti raitista ilmaa hengittää! Oi! oi! Hyvää huomenta, Lassi, vai niin, sinun pitäisi vettä tuoda; kas, pumppu on jääturkistaan vapautunut! Tuossa peräytyi hevonen; tuossa on se kivi, johon minä pääni löin, ja se teki hyvän hyödyn; se ei ollut mikään sattuma, Julia, sen tiedän nyt. Olinko se todella minä, joka sinä yönä ratsastaen tulin, niin katkerana, niin onnettomana! Niin, paljon on muuttunut, ja kuitenkin on ojassa vielä senpäiväistä lunta, joka ei ole sulanut, mutta jää sisässäni, se on sulanut. Kuule leivoa, miten se korkealla selkeässä ilmassa laulaa! Kas, orvonkukat pistäytyvät aidan raoista läpitse! Nyt, Camilla neiti, tulee kevät!"

"Oi, niin, se on selittämättömän herttaista!"

Herra Steen tarttui Julian käteen: "Entä te, pikku kasvatusäitini, mitä te sanotte, eikö maa ole ihana?"

Hän nyökkäsi ja katsoi ympärilleen; mutta hänen silmissään päilyivät kyyneleet; eipä kahlehtinut häntä enää mikään side tuohon ihanaan maahan; hän tunsi itsensä niin vieraaksi siellä!

"Nyt teidän, Julia neiti, pitää olla minun sihteerinäni", jatkoi herra Steen, "ja kirjoittaa minun puolestani kirje. Minä kuulin eilen niin paljon erään isän onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta poikansa onneen, että arvelen ottaa kadonneen poikani armoihin takaisin ja hänet hänen rakastettunsa kanssa yhdistää."

"Onko teilläkin poika? Oi, se iloittaa minua, ett'ette ole yksinänne, ja että tahdotte hänelle anteeksi antaa sekä hänet onnelliseksi tehdä. Jumalan kiitos, että meidän murheellinen historiamme tulee muille siunaukseksi."

"Oletteko nyt valmiina alkamaan? Hyvä! — Rakas poikani, sinua odottaa ikävällä oma isäsi."

"Enemmän?"

"Enempää ei tarvita; se on tarpeeksi. Tahdotteko nyt päällekirjoituksen kirjoittaa: Parooni Harald Kristian Gjedde — mutta lapsi, mikä teitä vaivaa? Sen uskaliaan tytön, joka yön yksinäisyydessä palavaan kaupunkiin kulki, pitää jaksaa paljon kantaa. Sen henkilön tähden, jolle hän antoi huoneen, vaatteet, ravinnon ja, mikä enemmän on, jonka paremman, melkein nukkuneena olleen luonnon hän on ymmärtänyt herättää — sen henkilön tähden hänen on täytynyt suurta murhetta kantaa, nyt hänen täytyy kantaa iloakin. — Julia, lapseni, ällös käännä päätäsi pois! Minun on tarvis sinua silmäillä!"

Julia tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen; mutta hänen katseensa oli vielä levoton ja häiriyntynyt; hän ei saattanut kaikkea tätä uskoa. Provessori seisoi kuni kuvapatsas; Camilla otti ehdottomasti askelen takaperin. Hän näki ajatuksissaan selvästi tuon vieraan kaunistettuna valkoisella nauhalla ja kamariherran avaimella, ja senvuoksi hän katui herra Steenille osoittamaansa ystävällistä vaan kieltämättä etevämmyyttä osoittavaa suojelusta.

"Siitä syystä yksin Harald itsensä ylipuhua antoi", aloitti taas vanha herra; "muuten hän ei milloinkaan sitä tehnyt olisi, ei milloinkaan, eikä hän sitte olisi ansainnut ainoata ajatustakaan, vielä vähemmin kyyneleitä. Jos hän olisi sinusta minun tähteni luopunut, niin minä totisesti olisin hänet hyljännyt. — No, provessori Bruus, annatteko suostumuksenne?"

"Sitä ei kysy kenkään; näyttää juurikuin ei minua olemassakaan olisi! Vai niin, sinä tulet toki luokseni, oma tyttöni, Jumala sinua siunatkoon! Ei, nyt meillä on kyllin kyyneleitä ollut; nyt sinun pitää olla iloinen. Onko noiden tapaisia tyttöjä nähty! Nyt ne itkevät molemmat, jotta ihminen saattaa varsin vimmatusti raivostua; tosiaankin te tarvitsisitte jotakin itkemisen syytä saada! — Mitä teihin koskee, herra parooni, niin te kieltämättä olette tehneet pilaa meistä kaikista —"

"Mutta te olette varmaan kuulleet minusta, että minä olen vanha originaali; vaikuttakoon se minulle anteeksiannon! Minä en voinut vastustaa kiusausta olla kerran ihmisenä ilman kaikkia lisäkkeitä. Kotonani luullaan minun, miten määrä oli, oleskelleen ulkomailla koko tämän ajan, muuten minua luultavasti olisi perään-kuulutettu päällekirjoituksella 'kadonnut'. — Jos sinä, Juliani, olisit ollut oikea Eevan tytär ja kurkistanut päällystakissani olevaan laukkuun, niin paperini olisivat minut ilmaisseet ja estäneet kaiken tämän ennen kehkeytymistään. Katso tyttöseni, tässä se vanha äkäpussi on, josta minä eilen puhuin; saatatko nyt päättää alati hänen luonansa olla? Hän ei tule sinutta toimeen."

"Entä me sitte", huudahti provessori, "ken on hallitseva ja vallitseva meitä kaikkia, kun hän pois tulee, sillä sitä hän ymmärtää tehdä; te tulette kyllä itsekin akkavallan alle, uskokaa minua!"

Mutta tuo nuori tyttö seisoi hiljaa akkunan ääressä, niin liikutettuna, niin onnellisena. Niin, maa oli ihana! Vehreä ruispelto, kivimuuri, yksinkertainen pieni puutarha, sininen taivas, lämmin aurinko, yksimpä vanha pumppukin, — kaikki olivat hänestä ihan kuni ihmetöitä. Turva seisoi ovessa ja haukahteli; etäältä ratsastaja täyttä nelistä kiiti, sieltä saapui se, jolta hän eilen ilopäiviksi jäähyvästin ottaneensa luuli. Oi, jos hän saattaisi hyljätyille, murheellisille tuosta rakkauden täysinäisyydestä jotakin levittää! Se oli oleva hänen elämänsä tarkoituksena, ja Jumalan nimessä se oli menestyvä!

Biina neitsyt.

"Taas kirja kädessä, Iida! Et sinä tänne maalle ole lukemaan tullut", sanoi Anna serkkuni, samassa kun hän katsannolla, joka ei mitään vastaansanomista suvainnut; kurotti minulle hattuni ja hansikkaani.

"Me lähdemme", hän jatkoi, "oikein minun mieleni mukaiselle kävelylle, ilman mitään varsinaista tarkoitusta. Älä pelkää koiraa, lapsi, ei se sinulle mitään pahaa tee. Varo itseäsi, tässä on vähän märkää; mutta täälläpä juuri on kauniimpia muistokukkia, ja kun vain hyppäämme kiveltä kivelle, niin pääsemme kyllä. Kuulitko mitä työntikärryjä lykkäävä ukko sanoi?"

"Eikö se ollut: onnea hauskalle huville?"

"Oli. Luuletko, että me, jos meidän täytyisi niin ankarasti työtä tehdä, katsoisimme kahta tyhjäntoimittajaa niin ystävällisesti, kuin hän katsoi meitä? Tule tänne, Iida, tuon pienen kalkitun tuvan luo, jonka edustalla on perunamaa; mutta älä ryvetä itseäsi tuossa vastatervatussa säleaidassa! Onko sinulla vielä entinen halusi talonpoikain akkunoista sisään tirkistellä?"

"Oi, on; vaan käykö se laatuun?"

"Aivan hyvästi! Mitä näet?"

"Suuren, valkoiseksi maalatun pöydän laatikkoineen; savuttuneen palkkikaton alla hyllyn, jolla on neljä punaista vatia; rahin ja sen alla oltavan, jossa koira pentuineen makaa; palasen peililasia, asetettu punaiseksi maalatun akkunankarmin kulmaan, ja sen vieressä linkkuveitsen, muutamia nauloja ynnä kukkaruukun. Nurkassa istuu kissa kalanluuta savilautaselta syömässä, ja sinisellä laatikkokirstulla on joukko kuminan kukkia, jotka varmaankin käytetään teeksi. Toisella akkunalla on vanha rotanpyydys, joka on lintuhäkin virkaan koroitettu; sen sisällä hyppelee pieni hamppuvarpunen, joka tuskin on täydelleen tyytyväinen vähäiseen asuntoonsa. Sen vieressä istuu nuori, kaunis tyttö, jotakin ahkerasti neuloen."

"Hänet minä tunnen. Hän ei voi mennä raskaasen työhön, kun hän on äskettäin sairaana ollut, ja hänen täytyy siis neulalla leipänsä ansaita. Pieni Anna Kaisa raukka, kuinka pitkän katseen hän ulos akkunasta luo! Tuon katseen ja linnun välillä on paljon yhtäläisyyttä; he molemmat tuntevat itsensä sidotuiksi ja halajavat raitista ilmaa, vapautta sekä seuraa. Lähtekäämme nyt; hän huomasi meidät!"

"Lieneekö tuo tytön veli, tuo pieni, punatukkainen poika, joka porsasta savikkeella ruokkii? Kuinka tässä maailmassa hän saattaa olla ystävällinen tuota rumaa ahvattua luontokappaletta kohtaan, joka näyttää niin inhottavalta tuhmine silmineen ja rengas kärsässään?"

"Hänen rakkautensa on omituista lajia, serkkut; todelliseen hyväntahtoisuuteen eläintä kohtaan on yhtyneenä ajatus sen silavasta ja oivallisesta makkarasta, jota talvella saadaan. Haluatko käydä oikealle taikka vasemmalle?"

"Mieluummin oikealle; siellä ovat niin kauniita nuo vanhat tammet tuolla ruisvainion kunnahilla. Isäsi kyllä sanoo, että puut pitäisi kaataa ja kunnaat tasoittaa; mutta minä toivon, ett'ei se tapahtuisi. Kas, kuinka kauniilta kirkko täältä näyttää; valaistus on sitä paitsi erinomaisen ihana, yksinpä pienet turveläjätkin näyttävät oikein somilta."

"Mutta oletko katsahtanut tuota eukkoa, joka menee ja asettaa turpeen läjään? Tuolla lailla hän kulkee polttavassa auringonpaisteessa edes ja takaisin, edes ja takaisin, päivän toisensa perään. Mitään ihmeellistä ei ole, vaikka hän silloin tällöin heittää ikävöivän katseen rauhallista, varjoisaa kirkkomaata kohden. Mutta tuo pieni, kallistunut tupa tuolla männyn takana on hänen kotinsa, ja muistellessaan lasta, joka tuolla ulkona istuen kapulalla maata kaivaa, hän varmaankin saa tuon kärsivällisen, uskaliaan muodon."

"Anna, minä en käsitä, kuinka sinä saatoit tuota pientä, rumaa, likaista kakaraa suudella."

"Tuo pienonen raukka, joka on ainoa lapsi ja äidin lellityttö, on itse vakuutettu olevansa tärkeä henkilö, ja hän osoitti minulle sen erinomaisen suosion, että kurotti minulle suutaan, eikä minulla ollut sydäntä häntä pois sysätä. Hän saa piankin tarpeeksi lyöntejä ja sysäyksiä ulkoapäin, sen olet näkevä; minä en mieli alkua tehdä. Pidäthän sinä kirkkomaasta — menemmekö sinne?"

"Pysähdy hiukkasen, serkku, — oikein muhkea riippusaarni, ja kas, kuinka soma seppele tuolla ristillä riippuu!"

"Rovastin ainoa lapsi, pikku Hugo, on tähän haudattu; mutta hänen kuolemastaan on monta vuotta, se oli ennen minun aikaani. Kun rovastin rouvan lempeät silmät ystävällisesti ja äidillisesti minuun katsahtavat, niin ehdottomasti muistan tuon pienen, valkoisen ristin, ja ristin nähtyäni johtuu taas hän mieleeni. Vaan mitä sanot, jos pikimmältään menisimme pappilaan vierailemaan?"

"Onko rovastin herrasväki kotiin tullut?"

"Ei, heitä odotetaan vasta myöhään illalla; käyntimme tarkoittaisi Biina neitsyttä. Oi, Iida, sinä unohdat Biina neitsyen siitä syystä, kun et tunne häntä."

"Hänethän olen nähnyt ainoastaan kirkossa, rakas Anna", sanoin puolustuksekseni, "ja myöntänethän itsekin, että hän näyttää omituiselta. En ole milloinkaan uskonut, että kukaan saattaisi olla niin pitkä, laiha ja seipäänsuora, niin kapea- ja pisamakasvoinen, niin vaaleasilmäinen, niin tyytyväinen muodoltaan, niin viljasen vissi nyökkäämistavassaan, ja että kellään olisi niin läpitunkevaa laulun ääntä?"

"Ulkonäöltään hän kieltämättä on vähän omituinen; mutta itsessään hän on helmi, ja hänessä on jotakin niin runollista."

"Ei, armas Anna kultaseni, kaikkea muuta vaan ei runollista! Minusta hän on ruumiillisentunut proosa. Sano, että hän on käytännöllinen, tarkka, luotettava, niin minä uskon; mutta runollinen?"

Ja minä nauroin niin sydämellisesti, että hän oikein suuttui.

"Se paraiten nauraa, joka viimeiseksi nauraa", sanoi hän. "Tässä on puutarha, menemmekö sen läpitse? Emme, se olisi synti; käytävät ovat juuri vast'ikään haravoidut. Tirkistäppä sisälle, eikö se näytä sievältä ja hauskalta, ja keksitkö missään ainoatakaan rikkaruohoa? Kas, tuolla ovella seisoo hän itse. Hyvää päivää, Biina neitsyt! Älkää peljätkö meitä; kyllä me kunnollisesti jalkamme pyyhimme."

"No, olipa hauska, että neidet halusivat tänne katsomaan tulla. Minä juuri ajattelin, kuinka aika kulta kello yhdeksään saakka kuluisi nyt, kun kaikki on järjestyksessä. Oh, jaloista ei mitään lukua ole"; näitä sanoja seurasi kuitenkin levoton katse permantoon, joka oli valkoinen kuin norsunluu. "Kuinka usein onkaan rovastin rouva sanonut, että hän haluaisi nähdä pieniä, mustia jalan jälkiä permannolla, ja että kaikki tämä nukkekaapin tapainen siisteys on surullinen korvaus pikku Hugosta. Niin, niin, Herra Jumala, kullakin pitää ristinsä oleman!"

Hän huokasi, vaan katsoi sitte ympärilleen silminnähtävällä tyytyväisyydellä, juuri kuin hän olisi tahtonut kehoittaa meitä tarkastamaan, oliko mitään moittimisen aihetta; mutta se oli mahdotonta. Kakluuni oli välkkyvä kuin korko-ompelusakset, ja runsaihin laskoksiin pannut akkuna-verhot olivat valkoiset kuin lumi. Sohvan edessä olevalla pöydällä oli vadissa kauniita kukkia, ja kaksi vaasia liehuvin sanajalan lehdin ynnä metsäruusuin kaunistivat molempia pähkinäpuisia, peilien alla olevia piironkeja. Me kuljimme kaikki huoneet läpitse. Joka nurkka oli siisti ja hupaisa, jotta minusta Biina neitsyt oli ainoa epäkaunis esine tuossa kauniissa kodissa.

Tummassa mekkohameessaan, jota leveä nahkavyö kiinnitti, kapeassa kauluksessaan, pitkissä, kaidoissa hihoissaan, suuressa esiliinassaan, joka todella hyötyä varten oli tehty, uskaliaasti korvain taakse työnnetyin hivuksin, jotka niskassa olivat punottuna solmuun, jotta ne ottivat mahdollisimman vähimmän tilan — tuommoisena hän näytti henkilöltä, joka ei ulkomuotoa vähintäkään kysynyt ja kaikkea turhamaisuutta uhalla vastusti. Kuitenkin havaitsi heti, että hän oli siisti ja säädyllinen; tuossa vanhassa leningissä ei ollut tahran pilkkuakaan, ja paikat terävissä kyynäspäissä olivat oikeita taideteoksia.

"Istukaa, nuori herrasväki", sanoi hän — suoruus oli hänen luonteensa pääominaisuus — "ja suokaa minun tarjota kuppi kahvia. Ei, siitä ei ole vähintäkään vaivaa, ainakaan tänään, sillä nyt on vaimojen päivä."

"Vaimojen päivä?" kysyin minä.

"Niin. Kaksi kertaa viikossa tulevat kylän köyhät vaimot, neljä aina kerrassaan, omia kapineitaan pesemään. Siitä ei ole meille mitään haittaa; pesutupa, kuivauspaikka ja kaikki siihen kuuluvat ovat syrjäpuolella. Rovastin rouvan mielestä oli vaikeinta köyhille pitää itseänsä puhtaina, siksi hän tämän käytäntöön pani. 'Sen olisi meidän poika maksamaan tullut', sanoi hän, kun puhuttiin suovasta, puista ja ruoasta. Merkillistä on, miten ihmiset aina kaikkiin asioihin tarttuvat. 'Se ei milloinkaan käy päinsä', sanottiin, ja nyt se on kuitenkin yli kymmenen vuoden käynyt. Jumala suokoon vanhan herrasväen elää; kyllä heitä kerran tullaan kaipaamaan; sitte vasta hyvälle oikea arvo annetaan, kun se ohitse on. Sellaista pappia ei kahdesti saada. Hän saattaisi milloin hyvänsä suuremman seurakunnan saada; mutta hän ei tahdo pitäjäläisiään jättää voiton tähden. Minä toivon, että Köpenhaminamatka on heitä oikein virkistänyt ja elähdyttänyt. Oikein ihmettelen, mitä kello lienee. Voi tokiinsa, vasta kuusi."

"Biina neitsyt, kuinka kauan olette tässä perheessä ollut?"

"Seitsemäntoista pois kuudestaviidettä, mitä se on?"

"Yhdeksänkolmatta."

"Niin kauan olen täällä ollut. Oi, kun sitä ajattelen! Enkä kuitenkaan ole tullut paremmaksi kuin olen. Noh, paremmaksi kuin tullessani olin, olen toki tullut; sillä minä olin kauhea tytönvesa. Köpenhaminassa palvelin kahta vanhaa naista; heillä ei ollut ollenkaan piikaa, ja minun piti muka olla emännöitsijänä, ja se on onnettominta, mitä ihmiselle tapahtua saattaa. Minua ei pidetty liian hyvänä minkäänlaiseen työhön; mutta minut pidettiin liian hyvänä vertaisteni kanssa seurustelemaan ja heidän huvituksiinsa osaa ottamaan, enkä saanut mitään sen sijaan. Jok'ikinen ilta olivat he poissa, ja minun täytyi seurata heitä sekä noutaa heidät kotiin, ikäänkuin en minä, helposti peljästyvä lapsi raukka, olisi tuhat kertaa enemmän suojelusta tarvinnut kuin he. Minä sain nähdä nälkää, joka kenties tuli siitä, että mamsellina olin liian hieno yksinkertaisen piian tavalla syömään. Kerran olin sairaana; silloin makasin koko päivän yksinäni ja itkin. Aamulla, puolipäivänä ja illalla he pistivät kupillisen kauralientä minulle, ja minä kuulin toisen kuiskaavan: 'Kokemukseni on, että mitä vähemmän niitä lellittelee, sitä pikemmin ne paranevat'. Niin, minulla oli vaikeita päiviä siellä, ja pahinta oli se ett'ei minua milloinkaan uskottu, ja se opetti minut valehtelemaan. Alemmassa kerrassa asui leskirouva, oikein ystävällinen, säälivä ihminen; hänen tuli minua surku, ja hän toimitti minulle tämän paikan. Niin selvästi kuin eileisen päivän muistan erään iltapuolen, noin neljätoista päivää tänne tulostani, kun rovastin rouva lähetti minut erään sairaan vaimon luokse, hyvän matkan päähän täältä, vaatetta ja ruokaa viemään. Hän pyysi minun tulemaan pian takaisin, koska oli vähän kiirettä kotona; mutta hän lisäsi toki heti, ett'ei hänen tarkoituksensa ollut, että minä liiallista kiirettä pitäisin. Sitä hänen ei olisi tarvinnut sanoa; minä menin tasaista hölkkääni, ja ajatus, että kotiin päästyäni saisin kiirettä, ei askeleitani jouduttanut, sillä minä olin hidas ja laiska; mutta minä olinkin edellisessä paikassani saanut häärätä yli kohtuuden, jos se jokin puolustus on. Kun kotimatkalla kävin myllyn ohitse, niin minä näin kaikki ihmiset tulevan sieltä ulos juosten ja kirkuen erään mehiläisparven perässä. Ne kalistivat kattilan kantta, siellä oli juttua ja naurua; tuo oli suurimmassa määrässä houkuttelevaa, enkä minä saattanut vastustaa, vaan unohdin velvollisuuteni ja antauduin tuohon iloiseen parveen. Kun vihdoin kaikki oli järjestyksessä, niin soitettiin illalliselle; minä tulin heti kuumaksi korvista; mutta kun olin tottunut neuvoja keksimään, niin tiesin heti, mitä tekisin, ja alotin kohta tehtäväni, joka oli se, että onnuin, ikäänkuin olisin satuttanut tahi nyrjähdyttänyt jalkani."

"'Minä juuri pelkäsin jotakin sinulle tapahtuneen', sanoi rouva ystävällisesti ja säästi minut kaikista selityksistä. 'No, hyvänen aika, kuinka sinun laitasi on?' lisäsi rovasti, 'eikö tehdä mitään jalalle?' Mieleni tuli aivan omituiseksi, vaan olin kuitenkin kylliksi kehno näyttämään tyhjää ruukkua, juurikuin olisin muka ansainnut kiitoksia siitä, että se oli eheä."

"Parempi, jos ruukku olisi rikki mennyt. Mutta istu nyt akkunan ääreen, Biina neitsyt, minä kyllä laitan niin, että saamme teetä."

Siinä sitte istuin sekä annoin passata ja hoitaa itseäni, kunnes tulin aivan apealle mielelle. Rovasti jätti saarnansa päättämisen seuraavaksi päiväksi ja tuli sisälle niin lempeänä sekä selvänä kasvoiltaan. Rouva käveli hyvin hiljaa toimissaan; teen jälkeen hän veisasi virren, sitte he kysyivät, enkö minä tahtoisi levolle mennä, ja sitä minä tahdoin kaikesta sydämestäni; minä oikein ikävöin yksinäisyyteen päästäkseni. Raskaita olivat askelet, kun minun taas täytyi ontua; ystävällinen: "tule pian terveeksi!" leikkasi minua sieluun asti, ja päästyäni pieneen kamariini, jonka permannolle kuu niin rauhallisesti ulkopuolella ole van pähkinäpuun oksain välitse kuumotti, heittäydyin tuolille ja itkin katkerasti. Minä pidin itseäni aivan kurjana ja halveksittavana olentona, jolle ei mitään armoa saattanut löytyä. Resedan lemu virtasi puutarhasta avonaisen akkunan kautta luokseni; satakieli löi selviä säveleitään; kaikkialla oli niin kaunista ja siunattua; mutta minä tunsin, hyvän pahalla maksaneeni; minä tunsin että sisässäni oli pimeää ja syntisyyttä.

Hetkisen kuluttua kuulin askeleita portailla, ja rouva tuli sisälle, kynttilä toisessa ja pullo sekä kappale kangasta toisessa kädessä. Hän näytti niin ystävälliseltä ja sääliväiseltä surupuvussaan, jota hän vielä pienen lapsensa jälkeen kantoi.

"Ylhäälläkö vielä?" hän sanoi. "Kun ei vain olisi seikka pahempi kuin luulimmekaan! Tässä on hiukan linimenttiä jalan hieromista varten. Ei mitään vastustelua; sellaista pitää aikomaan tehdä, vastaan ponnisteleminen ei auta mihinkään."

Vastaukseksi itkin niin rajusti ja kiihkeästi, että hän aivan peljästyi, Minun täytyi sanoa hänelle kaikki, tahi kuolla häpeästä; minun täytyi sanoa hänelle kaikki, vaikka hän olisi minua inhoomaankin ruvennut. Lopetettuani tunnustukseni ei hän kääntynyt pois oikeutetussa harmissa, vaan tuli luokseni, painoi itkeneet kasvoni rintaansa vastaan ja sanoi:

"Lapsi raukka, lapsi raukka, sinä saat paljon taistella; mutta Herra vahvistaa vilpittömän tahdon, ja me autamme ja tuemme sinua kaikin voimin. Jos me kaikki saisimme voimaa yhtä rehellisesti velkamme tunnustamaan, niin se varmaan tulee anteeksi annetuksi! Ainoastaan se, joka ei täydellä todella ole virheitänsä vastaan taistellut eikä sentähden voimattomuuttaan tunne, on armoton tuomari. Me tahdomme hyvin hellästi teidän heikkouksianne tuomita, ja se tieto on saattava teidät helpommin totuudessa pysymään. Kas niin, hiljaa nyt, älkää itkekö, kaikki on hyväksi muuttuva; jokapäiväinen seurustelu papin kanssa saattaa tehdä ihmeitä."

Ja hän istui viereeni ja kertoi minulle, kuinka hilpeä hän itse oli tyttönä ollut. Hän oli hyvin tiennyt sulhonsa ankarat periaatteet, vaan oli rauhoittanut itseään sillä, että sellaiset ylelliset aatteet aika kyllä on haihduttava. Kun hän muutti pappilaan, niin hänen päänsä oli täynnä suunnitelmia oikeasta herraskartanon elämästä; kaunis kaleissi oli oleva hänen ensimmäinen pyyntönsä; mutta sitä ei tullut milloinkaan lausutuksi. Hän esitteli sitte, kuinka suuresti hänen miehensä häntä rakasti, ja kuinka vahvasti hän oli vakuutettu, että hänen vaimonsa oli oikea ja todellinen papin vaimo: hiljainen, nöyrä, kristillinen vaimo. Tuota uskoa hän ei saattanut mieheltään riistää; hänen miehensä puhe kirkossa ja elämä kotona vaikutti lisäksi, jotta hän, vaimo, päätti yhdessä miehensä kanssa palvella Jumalaa. Hänen uskonsa vahvistui, kun pienonen lapsi hänen rinnoillaan makasi; se kasvoi yhdessä lapsen kanssa ja oli tarpeeksi vahva häntä pystyssä pitämään, kun lapsi häneltä otettiin, ynnä, siitä surusta huolimatta, säilyttämään hänessä vakuutusta Jumalan rakkaudesta.

Kaiken tämän sanoi nuori rouvani, vaikka paljoa kauniimmin kuin minä osaan sen kertoa, ja me itkimme molemmat kovin. Hän tahtoi nähdä minun menevän sänkyyn, suuteli, hyvää yötä toivottain, otsaani ja meni sitte, vieden kynttilän, pullon ja kankaan palasen muassaan.

Sitä lääkitystä minä en tarvinnut; hän oli antanut minulle toisellaista lääkitystä, jonka tarpeessa olin kauan ollut.

Siitä päivin ahkeroin kaikin voimin, jonkinlaiseksi tullakseni; mutta useinkin se ei kuitenkaan onnistunut; en toki milloinkaan enää valehdellut. Helliä ja lemmellisiä he olivat alati, antoivat hyvän siemenen hiljaisuudessa versoa eivätkä häirinneet sen itämistä puheella eikä moitteella eikä edes kiitoksella. Omaa tilaansa ajatteleva ihminen on kaino, ja kun hän tekee jotakin, joka on oikein, niin sitä ei pidä mainita; ei saa olla sitä edes huomaavinaan. He eivät sanoneet mitään; mutta he luottivat yhä enemmän minuun, ja minä rakastin heitä yhä enemmän ja katsoin ylös heihin, miten tuleekin tehdä heikon ihmislapsen, jollainen minä olin, olen ja oleva olen.

Sillä välin vieri vuosi vuoden perään; minä oikein oleennuin tänne ja melkein unohdin — niin, sitä ei saata käsittää pari niin nuoria tyttöjä, kuin te olette —, että olin kihloissa Köpenhaminassa. Kenties unohdin tuon siitä syystä, että luulin itseni unohdetuksi; vaan siinäpä erehdyin. Vanha sulhoni kirjoitti vihdoinkin Jyllannista, että hän oli vähin varoja ansainnut ja aikoi seuraavana vuonna asettua kototienoolleen, Taarnby'hyn Amager'issa, lasimestariksi, jos minäkin siihen suostuisin enkä olisi ajatuksiani hänen suhteensa muuttanut.

Kaikki vanhat tunteet heräsivät tuon kirjeen kautta. Minä vastasin heti, ett'en ollut ketään muuta rakastanut, ja niin hän lähetti minulle sormuksen ja minä samoin hänelle. Talvi kului kopioiden hankkimisessa ja suunitelmain tekemisessä; kevätpuolella meidän piti yhtyä hänen perheensä luona Taarnby'ssä, lähemmin häistä puhuaksemme.

Kymmeneen vuoteen emme olleet toisiamme nähneet. Hän oli asunnoksemme ostanut pienosen huoneen, ja minulla oli säästöpankkikirja kahdelle sadalle riikintaalerille ynnä villa- ja liinavaatteita. Kaikki oli, miten olla piti; mutta se ei ollut, miten olla piti, että minä ikävöin kotiin pappilaan, vanhan sulhoni luona hänen perheensä piirissä istuissani. He olivat kunniallisia, työteliäitä ja uutteria ihmisiä; mutta heidän tapansa ilmaista ajatuksensa tuntui useinkin minusta hiukan raa'alta. Itsekin tosin olin sivistymätön nainen; mutta minä olin kuullut järkevää puhetta ja hyvää lukemista sekä olin tottunut siihen, että elämää katsottiin kokonaan toisella tavalla. Siksi oli paljon siellä minusta kovin vähäpätöistä ja vähämielistä, enkä minä saattanut heidän laillaan uskoa, että koko maailma pyöri Amager'in Taarnby'n ympäri. Sen lisäksi oli Hannu Pietari kaunis, iloinen, nuori mies, joka yökaudet pyöri tanssissa, kun taas minusta oli tullut vakava, puolivanha tyttö. Yhdessä kävellessämme ei meillä ollut paljo toisillemme sanottavaa; mitähän siitä oli ajan pitkään tuleva?

Tuo kaikki oli niin elävästi sielussani eräänä iltana, kun kävelimme puutarhassa ja silmäilimme merelle. Hannu Pietarin sisarentytär, Anna, juoksi hyräillen ympäri, kaalintaimia kastellen. Hän oli kaunis, vilpas, hyvä tyttö, ja hänet nähtyäni rohkenin tehdä sen, mikä oli meille kaikille parasta. Minä sanoin Hannu Pietarille, että rakastin häntä, vaan ett'emme oikein sopineet toisillemme; hänellä piti olla sellainen, joka oli nuori, iloinen ja kaunis.

Alussa hän ei tahtonut käsittää minua; mutta lopuksi hän toki myöntyi, ei siitä syystä, että hän minusta erinomaisen paljon piti, vaan siitä, että tuo kunnon poika piti meidän pitkäaikaista uskollisuuttamme arvossa. "Sillä lailla on kenties paras", sanoi hän; "näyttää aivan kuin sinä, Biina, olisit tullut toisellaiseksi ihmiseksi." Hyvästi jättäessäni likistin hänen kättänsä oikein sydämestäni; hän oli minulle rakas kuin nuorempi veli. Anna itki sitä, ett'emme saaneet tulla sukulaisiksi, eikä varmaankaan uneksinut, että heidän häänsä olisivat puolta vuotta myöhemmin.

Taas kotiin palattuani pappilaan, ei minulla ollut mitään sormusta sormessa; mutta sydämeni oli keveä kuni linnulla. Syleilin sekä ihmisiä että eläimiä, jopa elottomiakin kappaleita, kävin kaikkialla katsomassa ja kerroin penkeille ja pöydille, padoille ja pannuille, että nyt oli vanha Biina tänne ainaiseksi jäävä. Ja ne kirjat hyllyillä, jotka tunsin, olivat minusta kuni vanhoja ystäviä, jotka tervehtivät minua tervetulleeksi; kukin puhui äänellään, ennenkuin tiesin, mitä ne sisältivätkään.

Sinä iltana rukoilin hartaasti Herraa, että saisin kuolla ennen vanhuksia; minä en saattaisi heitä paitsi olla. Mutta se oli itsekäs rukous, ja sitä olen monta kertaa katunut. Siitä ajasta tunsin itseni täällä vielä tyytyväisemmäksi kuin ennen, kasvoin enemmän kiinni ja nautein todellista onneani enemmän, kun en elänyt tulevaisuudessa enkä uneksinut omaa kotia. Tämä on koko historiani, joka ei ole vähintäkään romantinen, vaan täynnä iloa, osoitteena kaitselmuksen ansaitsemattomasta armosta. — Kas niin, nyt se lyö kahdeksan; parasta on, että katan teepöydän; rovastin vanhukset tulevat kenties vähän ennen yhdeksää.

Anna ja minä lähdimme äänettöminä sieltä; iltakello soi niin kauniisti, satakieli sävelteli, ja luoksemme virtaeli ruusuin ja resedan lemu. Minä heitin katseen pähkinäpuuhun, jonka läpitse kuu oli tirkistänyt murheellista Biina neitsyttä, sekä niihin moniin, pieniin, kirjaviin lasten vaatekappaleihin, jotka köyhäin kuivauspaikalla edestakaisin heiluivat. Aurinko laskeutui, juuri kun kirkkomaan ohi menimme, sen viimeiset säteet kultasivat pikku Hugon haudan ristiä; suon yllä väikkyi keveä, vaalea usva; kelmeä uusikuu peilaili tyvenessä vedessä, ja maantiellä näkyi tomupilvi ynnä kahden-istuttavat vaunut. Siellä rovastin vanhukset tulivat kotiin Köpenhaminamatkaltaan.

Anna.

I.

Oli kylmä ja ankara marraskuun ilta; jää ja lumi olivat jo talven tuloa ilmoittaneet; suuret, vaaleanharmaat pilvet käsittivät toisiaan taivaalla, ja kuu sai vain poikkeustapauksissa luvan silmänräpäyksen silmäillä valkeita kenttiä.

Tuuli vinkui ja vonkui poppelikäytävässä, joka johti everstin kaunaisen maataloon; se pyöritti keltaisia lehtiä korkealla ilmassa, ja vieniläisvaunujen eteen hevosia valjastavan miehen päästä se puhalsi hatun. Valo työhuoneen akkunoista levisi ulos lumelle; tuo näytti niin hauskalta, niin viehättävältä, ja sisällä myöskin oli hauskaa; siellä oli rikasta ja aistillista, valoista ja lämpöistä, tyytyväisiä kasvoja ja hyvä mieli.

Eversti käveli vakavin, tyvenin askelin edestakaisin lattialla. Hän oli lähes kuudenkymmenen vuoden vanha mies, jotenkin laiha, varteva ja hoikka, harmahtavin hapsin, jaloin, säännöllisin kasvoin ja jokseenkin käskevin katsein. Se oli oikein hallitsijan katse; näki heti, ett'ei hän kärsinyt vastarintaa, tahi oikeammin, ett'ei hän tietänyt siitä ollenkaan. Samalla taipumattomalla tahdon voimalla hän hallitsi itseään ja muita ja piti yhtä tunnollisesti sekä lupauksen että uhkauksen. Päätöksissään hän ei milloinkaan järkähtänyt, kun hän päätti vasta sitte, kun hän oli kysynyt itseltään, mikä oli oikeimmin, eikä sitä, mikä mieluisinta oli. Hänen mieleensä ei johtunut, että hänkin saattaisi erehtyä; hän uskoi täydellisesti ja lujasti omaan ymmärrykseensä ja oikeudentuntoonsa. Muuten hän oli hellä ja hyvä perheenisä, ja lempeästipä hän silmäili puolisoaan, joka kakluunin edessä puoliksi matkapuvussa seisoi, sekä nuoria tyttäriään, joista toinen lakkasi kirjettä ja toinen katsoi ulos akkunasta, pitäen pientä nupinaa ilman tähden.

Everstinnalla oli oikein rakastettava, rehellinen kasvonmuoto, johon hänen hellä, uskollinen, lemmekäs sielunsa uskollisesti kuvastui. Vaikk'ei hän välittömästi vaikuttanut mieheensä, niin hänen läsnäolollansa oli toki, kumpaisenkaan siitä tietämättä, pehmittävä ja huojentava vaikutus. Hän oli juuri se vaimo, joka everstille oli sopiva. Miten oivallisesti hän osasi pienet mielipahat poistaa, pienet vastukset tasoittaa ja taloudelliset asiat järjestää ilman miehensä huomaamatta ja omisti mielellään ja alttiisti kaikki miehensä tuumat ja aatteet. Mutta entä mies, omistiko hän vaimonsa mielipiteet? Sitä hän ei ajatellut; vaimon suun ympärillä asuva, vieno mielenmaltin ilmaus jäi häneltä huomaamatta; vaimo eli omaa, yksinäistä, sisällistä elämäänsä, murehti, toivoi, taisteli ja kasvoi kestäväisyydessä ja uskossa.

Vanhempi nuorista tytöistä saattoi olla noin kahdeksantoista vuotinen; hän oli varteva, solakka ja hyvin kaunis. Vaikk'ei hän kasvonpiirteiltään rahtuakaan isänsä näköinen ollut, niin hänen muodossaan ja olennossaan oli kuitenkin jotakin, joka muistutti isästä; hänkin piti päänsä pystyssä, ja vieraat henkilöt sanoivat usein, että hän oli ylpeä, oikeinapa uhkamielinenkin. Sellainen hän olikin, vaan hän oli samassa lämminsydäminen, innokas, ylevämielinen tyttö. Nuorempi oli hento, kultakiharainen olento sinisin silmin, jotka tuikkivat kuni kaksi tähteä, kirkas, läpihohtava ruusu kummassakin poskessa, ihana ruusu, jota perhelääkäri kuitenkin tarkasti totisena ja äiti aavistavalla pelolla.

"Tuntuu niin omituiselta", sanoi everstinna, katsoen kelloaan, "matkustaa yksin pois; tämä on ensi kerta, kun lapset jätän, ja minä soisin, että rakkaan ystävättäreni hopeahäät olisivat ohitse, ja minä taas olisin onnellisesti ja hyvin kotona. Olenpa todella oikein raskaalla mielellä… niin, naura sinä, Anna, mutta se on tosi asia, lapsi."

"Meidänkö tähtemme sinä pelkäät, äiti kulta? Mitähän pahaa meille saattaisi tapahtua, kun isä kotona on?" Ja nuori tyttö loi tummat, säihkyvät silmänsä isään, ääretöntä rakkautta ja kunnioitusta ilmaisevalla katseella.

"Jumalan avulla ei mitään pahaa tapahdu", vastasi everstinna, keveästi huoahtain. "Pikku Klaarani täytyy olla varsin varovaisena, karttaa ilmanvetoa ja pukeutua hyvin, kun hän ulos menee. Anna minulle nyt kirje! Tunnustele, Hugo, kuinka paksu se on; kuinka iloiseksi rakas, rakas poika tulee, kun hän sen saa! Jos se vain ennättäisi jouluksi perille! — Nyt, nyt on valjastettu; sinä jäät sisälle, Klaara. Hyvästi, hyvästi!"

Eversti varusti vaimoaan huolellisesti; pieni Klaara seisoi punaisten akkunaverhoin takana ja nyökkäsi alas äidille; Anna suuteli häntä hymyillen ja pyysi häntä kaikin mokomin hyvällä mielellä olemaan — olihan se vain kolme päivää. Kolme päivää! Sitte vaunut vierivät pois, jättäen syvät, mustat jäljet pehmeään lumeen. Isä ja tytär katsoivat silmänräpäyksen niiden jälkeen, vaan sietämätön tuuli ajoi heidät pian sisälle.

"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana", sanoi eversti, pari kertaa yli lattian käytyään, "enkä tahdo tulla häirityksi; pankaa kupillinen kylmää teetä ja pari leivän viipaletta ruokasaliin minua varten. Hyvää yötä, ystäväni, katsokaa nyt, ett'en minä missään tapauksessa tule häirityksi."

Hän suuteli heitä hellästi otsalle, ja Anna toisti vakuuttaen: "ei missään tapauksessa."

"Kas, Klaara, kuinka iloisesti kakluunissa palaa! Eikö täällä toki ole hyvin hupaista? Kun lisäksi ulkona myrskyää ja vinkuu, niin katon alla tuntuu mieli kahta vertaa paremmalle."

"Monta on kuitenkin ulkona ilman, ett'ei ole lämpöisiä vaatteita yllä eikä ystävällistä kotia näköpiirissä, usko se, Anna."

"Luonnollisesti; mutta eihän toki ole mikään synti olla iloinen ja tyytyväinen siitä, että oma olo on niin hyvä, kuin se on."

"Oi, ei; ei suinkaan! Älä vihastu, Anna; minä en voi mitään tuollaisille mietteille, ne tulevat ihan itsestään. Lassi raukka, tänään hän on saapunut kotiin äitinsä luokse Jyllantiin!"

"Se on jonkunlaista kivulloista sääliväisyyttä, jonka kanssa minä en saata samaa mieltä olla", vastasi Anna kiivaanlaisesti; "on ikäänkuin isä olisi tehnyt synnin, kun hän uskottoman palvelijan pois ajoi."

"Mutta hän katui käytöstään."

"Katui! Minä en suuresti luota siihen katumukseen joka syntyy vasta rikoksen keksimisen jälkeen. Liiallinen anteeksi suominen vaikuttaa sitä paitsi tapainturmelusta muissa palkollisissa. Isän kävi sääliksi Lassia, sen havaitsin selvästi, mutta hänellä oli toki luonteenlujuutta tarpeeksi tekemään oikein."

"Mutta onko sydämen kehoitusten vastustaminen oikein? Toisinaan tulen oikein tuskalliseksi, ajatellessani, että joskus suututtaisin isän ja näkisin hänen järkähtämättömästä poiskäskevän katseensa minuun kiintyneenä. Jumalan kiitos, hänelle, meille kaikille ei Herra ole niin kova. Nyt vihastut taas, Anna, eikä minun kenties pitäisi noin puhuakkaan; mutta minä rakastan häntä niin suuresti ja sinuakin samoin, ja se vaivaa minua, että sinä näet hyveitä hänen virheissään. Vaan se oli totta, minulla on jotakin tunnollani."

"Mitä se olisi?"

"Sinä tiedät, että minä olin viimeinen, joka Kustaalle kirjoitin, ja kun kaikki kirjeet koteloon panin, niin luin isän kirjeestä muutamia rivejä, jotka minua suuresti kummastuttivat. Älä käsitä minua väärin', oli siinä, ikäänkuin mielisin esteitä tiellesi asettaa; minä toivon vain, että jättäisit rakkauden-ilmoituksesi siksi, kunnes takaisin tulet; minä toivon sitä yhtä paljon hänen kuin sinun tähtesi! Aivan siten oli siinä, minä luin sen kahdesti. Minun ei kenties olisi tullut sitä lukea, vaan minä satuin äkkiarvaamatta sen tekemään, eikä kirjeissä tavallisesti mitään salaisuuksia ole. Ken se lienee, jota Kustaa rakastaa? Ajatteleppa, että hän on sen niin hiljaisuudessa pitänyt, ett'emme me ole sitä vähintäkään aavistaneet! Kun vain saattaisin käsittää, ken se lienee! Näyttää melkein siltä, kuin jos se olisi alhaisempaa säätyä."

"Oh ei, ei suinkaan, miksikä niin?" keskeytti Anna, vastenmielisyydestä punastuen; "Kustaa ei saata halpaan ja sivistymättömään mieltyä. Sitä paitsi, Klaara, on väärin kertoa minulle sitä, joka selvällä tarkoituksella on meiltä salassa pidetty. Kenties oli niillä sanoilla joku toinen tarkoitus? Minä tahdon mielelläni uskoa, että Kustaa jo… Se huolettaa ja surettaa minua, vaan kaikissa tapauksissa olen toki vakuutettu, ett'ei hän kelvotonta valinnut ole."

"Kenkään ei voi siitä olla varmempi kuin minä, mutta hänen, valitsemansa saattaa kuitenkin…"

"Säästä minua, Klaara kulta! Kaiken tuon osaan ulkoa. Saattaahan se olla yksinkertainen ja köyhä, vaan kuitenkin oivallinen ihminen. Epäilemättä, vaan siinä tapauksessa se ei kuitenkaan. Kustaalle sovi. Vähäpätöisissä oloissa sielu helposti tulee turhamieliseksi, sanottakoon mitä tahansa, ja se, joka alati puutetta tuntee, on altis tulemaan kateelliseksi ja itsekkääksi; tiettyä on, että se on anteeksi suotava, minä en sitä tosin tuomitse, vaan se tekee ihmiset vähemmän rakastettaviksi."

"Sinulla on ihmeellinen kauhu köyhyyttä kohtaan, Anna."

"Ja sinulla merkillinen mieltymys siihen. Kun vain näet kurjuutta ja ryysyjä, niin sydämesi heti kääntyy sinne, etkä ajattele, kuinka usein kurjuus on omalla vaikutuksella syntynyt. Kun istut köyhäinhuoneelaisen sairasvuoteen ääressä, niin silloin vasta oikealla tuulella olet. Autan minäkin halusta, vaan mieluisemmin etäältä ja pyytämättä. Mutta sinä näytät oikein murheelliselta, Klaara kulta; jos olen sanonut jotakin, joka tekee mielesi karvaaksi, niin suo minulle anteeksi."

"Ainoastaan sinun tähtesi, Anna, on mieleni karvas, sangen karvas. En osaa lausua, mitä tunnen, luulen kuitenkin, että se on kärsimätöntä halua siihen, että sinä tulisit paremmaksi, että itse tulisin paremmaksi. Joskus tuskin jaksan kärsiä sitä; mutta äiti sanoo, että minun tulee vain olla levollinen, niin kaikki tulee hyväksi; vaan minä soisin — sinä tietysti et minua käsitä — olevani täältä tykkänään poissa, kunnes mullaksi muutun."

Anna kiirehti nopeasti sisaren luo, silitteli hyväillen hänen kutriaan, suuteli hänen poskeansa ja tarkasteli häntä hellästi ja levottomasti.

"Oi, rakas, siunattu lapsi kulta, sinä et saa tuollaisia ajatuksia pitää; sinun tulee olla iloinen elämälle ja antaa arvo sille, että meillä on kaikki hyvin. Nyt minä soitan sinulle vähän ja laulan pienen, hauskan laulun."

Klaara kuunteli tarkkaavaisena kaunista, soinnukasta ja tuntehikasta ääntä ja, ihaillen sekä iloiten tarkastellessaan sisarta, punastui häveten sitä, että hän oli niin rohkeasti ja soimaten puhunut hänelle, jota hän kuitenkin itseään etevämpänä piti.

"Hiljaa, Anna, varmaankin tulivat vaunut."

"Ken se lienee näin myöhään? Mitä nyt?"

Viimeiset sanat tulivat lausutuiksi osaksi palvelijalle, osaksi pienelle, turkkeihin kääritylle naiselle, joka heti palvelijan perästä ovesta sisälle tuli. Se oli sangen liikkuva ja ketterä pieni olento, punaverisin, mielinkielevin kasvonpiirtein ja terävin silmin, jotka tutkien kiitivät yli huoneen ja henkilöjen. Hän oli aivan innokas pääsemään puheihin ja esitteli itse itsensä:

"Rouva Klemme, ennen Kristiana Spag. Vahinko, ett'ei everstinna ole kotona; te ette kenties milloinkaan ole Kristiana Spagista puhuttavan kuulleet."

"Olemme kyllä", vastasi Klaara ystävällisesti, ojentaen pienelle rouvalle kätensä ja pyytäen häntä istumaan; "tehän hoiditte minun vanhempieni taloutta useita vuosia ja tulitte sitte erään prokuraattorin kanssa naimisiin; minä tiedän kaikkityyni. Niin ikävää, että äiti juuri matkusti pois."

"Niin, aivan ikävää! Minä olen ollut pari päivää lankoni luona, joka Suotaloa hallitsee; tiedättekö, missä Suotalo on — vai ette tiedä? Tänä yönä matkustan kyytivaunuissa Köpenhaminaan, sillä minun pitää huomenaamulla aikaisin rautatielle päästä. Lankoni oli niin hyvä ja kyyditsi minut tänne omilla ajoneuvoillaan, kun hän kuuli, kuinka hartaasti minä teitä kaikkia halusin tavata. Kustaahan on meriupseeri, olen kuullut, ja te olette luonnollisesti Klaara. Kuinka äidinnäköinen te olette! Viimeksi, kun teidät näin, kannettiin teitä käsivarrella — niin, kuinka aika toki kuluu. Tuo on kai, luulen ma, Anna."

Keltaisenruskeat silmät kiintyivät kummallisella katseella tuohon nuoreen tyttöön, kysyvällä, vakoilevalla katseella, joka Annaa suututti ja haittasi. Anna jatkoi kuitenkin soittamistaan, antamatta häiritä itseään, ja antoi sisaren puolestaan vastata. Rouva Klemme alkoi nyt riisua turkkejaan, laski pois kissannahkaisen käsipuuhkan ja samallaisen turkinkauluksen sekä näytti ikäänkuin odottavan, että hänelle tarjottaisiin jotakin-virvoketta.

"Ei mitään vaivaa minun tähteni", hän sanoi samassa, "kaikella muotoa, ei mitään vaivaa minun tähteni!"

"Ainoastaan pieni kuppi teetä", väitti hyvänsuopa Klaara, "se on silmänräpäyksessä valmis; niin kauan saattavat kyllä vaunut odottaa."

Ja hän riensi keveästi huoneesta, katattaakseen teepöytää. Pieni Klaara rukka!

Anna jatkoi soittamistaan; rouva Klemme nousi ja lähestyi häntä.

"Te soitatte erinomaisen hyvin", hän sanoi puoleksi tuttavallisella äänellä; "harvoin niin suuria luonnonlahjoja saa kuulla."

"Pyydän anteeksi!" vastasi Anna, nousten kiireesti ja sulkien pianon. Rouva Klemme käsitti heti tuossa anteeksipyynnössä olevan loukkauksen. Nuori tyttö ei siis ollut soittanut häntä huvittaakseen, vaan päinvastoin unohtanut hänen läsnäolonsa. Sama kummallinen katse tuli taas noihin keltaisen ruskeihin silmiin. Anna kohtasi sitä alussa pöyhkeällä ja kylmällä välinpitämättömyydellä, vaan kun se yhä jatkui, ja rouva Klemme lisäsi sen merkitystä vienolla päänpudistuksella ja hiljaisella: "hohhoh! jaa!" niin hän katsoi vihdoin sopivaksi kärsimättömällä äänellä huomauttaa:

"Te katsotte minua niin kiinteästi!"

"Teinkö niin? Saattoi olla. Minua oikein ilahduttaa, että teillä on niin hyvä olo, sillä hyvä olohan teillä on — eikö totta?"

Hänen huulillaan, tätä sanoessaan, oli puoleksi ilkullinen, puoleksi säälivä hymyily. Anna tunsi selittämättömän väristyksen ja omituisen halun juosta tiehensä, vaan hän voitti sen heti. Mitä tarvitsi hänen välittää tuollaisesta, jokapäiväisestä pikku rouvasta, sitä vähemmän peljätä moista!

"Minulla on täydelleen hyvä olo", hän vastasi ja katsoi suoraan rouva Klemmen puoleksi kartteleviin silmiin. "Mutta teillä varmaankin on jotain sydämellänne; sanokaa se yhtä hyvin suoraan."

"En itse tähteni, Jumala varjelkoon, vaan elämässä on vastakohtia, jotka tunnollista ihmistä tuskallisesti liikuttavat. Minä puolittain toivoin, että te antaisitte minulle jotakin toimitettavaksi; teillä on tietysti runsaasti säästörahoja, ja Jumala tietää, että pieni apu olisi enemmän kuin hyvään tarpeesen; vaan se on seikka, joka luonnollisesti ei minua koske."

"Puhukaa selvemmin, minä en käsitä ainoatakaan sanaa."

"Minun on aivan vastahakoista murehduttaa teitä, rakas tyttöni, vaan toiselta puolen katson olevani velvollinen puhumaan. Toinen onnettomuus on toisen perään seurannut; ensinnä hän taittoi jalkansa, ja kun se oli jotakuinkin parantunut, jotta hän saattoi kainalosauvalla käydä, niin kaatui tuo kurja rahjus ja taittoi käsivartensa, Kehnotkin tyynynsä hänen on sairasvuoteestaan täytynyt myödä, ja lääkäri on luonnollisesti maksamatta. Hän, poloinen, ei surmikseen menisi köyhäinhuoneesen; mutta isäntä ei kauemmmin häntä maksutta pidä, joka on luonnollista, ja sinne hän siis kuitenkin joutuu, jos ei tauti hänestä ennemmin loppua tee. Ymmärtänettehän nyt, että minä sain monta ajatusta päähäni, kun näin teidät noin hienona ja iloisena, tietäissäni että hän poloinen makaa ilman hoivaa ja hoitoa hädässä ja kurjuudessa."

"Mutta, suuri, laupeas Jumala, kenestä te puhutte? Mitä koskee tuon olennon tila enemmän minuun kuin muihin?"

Rouva Klemme tuijotti kauhistuneena noita kelmeitä, tuskaisia kasvoja; hän katui nähtävästi, mitä oli sanonut, ja änkytti:

"Kukaties te ette tiedä siitä ollenkaan? Mitä olenkaan tehnyt! Minä luulin teidän sen tienneen!"

"Minkä?" kysyi nuori tyttö kiivaasti. "Sanokaa, mikä se on, jota en tiedä!"

"Ei mitään, olkaa levossa, se oli erehdys, minä vakuutan sen."

Mutta nuori tyttö oli jo kuullut liian palion; hän astui aivan lähelle rouva Klemmeä ja käski hänen puhua.

"Jos olen everstin mieltä vastaan tehnyt, niin se ei ole ehdointahdoin tapahtunut. Taivas on todistajani, ett'en luullut sitä salaisuudeksi, tahi että ainakin kaikissa tapauksissa olitte saanut sen tietää ripille päästessänne, ja tahdoin siis toimittaa vähän apua isä raukallenne, joka…"

"Se ei ole totta", keskeytti hänet Anna, "te valehtelette, minä en usko teitä! Tulkaa heti isän luokse, minun oman, rakastetun isäni luokse, hän on sanova teille, että te valehtelette!"

Eversti nosti päänsä kummastuneena ja harmistuneena, kun ovi aukaistiin; mutta harmi siitä, että hän häirityksi tuli, haihtui silmänräpäyksessä, kun hän näki Annan astuvan sisälle kalmankalpeana, pientä, vastahakoista rouva Klemmeä käsiranteesta kiinni pitäen ja taluttaen isän luokse, juurikuin rikollista, joka on tuomittava.

"Hän väittää, ett'en minä ole sinua tyttäresi, vaan tiedänhän minä, että se on valhe! Sano hänelle, että se on valhe!"

Eversti katsoi nuorta tyttöä hellästi ja säälivästi; sitte hän tarttui hänen käteensä ja veti hänet luoksensa, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko maailmaa vastaan.

"Sinulla on samanlainen sija sydämessäni kuin Kustaalla ja Klaaralla, sen vannon Jumalan kautta!"

Sitte hän lausui vihaisella äänellä rouva Klemmeen päin kääntyneenä:

"Ken olette te, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enköhän ole noita kasvoja ennenkin nähnyt?"

"Monta kertaa, herra eversti; minä olen entinen Kristiana Spag ja olen palvellut teitä teidän mielihyväksenne, sen tiedän. Milloinkaan elämässäni en ole mitään pahaa vaikuttaa tahtonut, ja tulin aivan viattomasti tämän tehneeksi; minä luulin…"

"Oi, isäni, mikset sano hänelle, että se on valhe?"

Anna katsoi rukoillen everstiä, tuskasta vavisten, epätietoisena, mitä hänen tuli luulla. Tuo totinen mies oli syvästi liikutettuna ja puhui lempeällä, rauhoittavalla äänellä:

"Oma, järkevä tyttöni, minun ylpeyteni ja iloni, pitäähän sinun olla levollinen ja malttavainen, eikö totta? Kaikki on kuin ennen, rakastammehan sinua aivan kuin omaa lastamme."

"Mutta en ole teidän oma lapsenne?"

"Et, vaan olet sen heti unohtava, samoin kuin me, sinun vanhempasi, sen unohtaneet olemme."

Anna seisoi hetkisen kuni rampaantuneena, sitte hän veti kätensä luoksensa ja astui pari askelta takaisin.

"Unohtava! En milloinkaan, milloinkaan! Kun veren siteillä olen köyhään, sairaasen, hyljättyyn vanhaan mieheen kiinnitettynä, niin paikkani on hänen luonansa. Kuinka saatatte puolustaa", hän lisäsi melkein uhaten, "että olette kasvattaneet minut rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä, lihallisen isäni kärsiessä nälkää! Kuinka saatatte puolustaa, että olette minulta hänen olemassa olonsakin salanneet ja varastaneet sen rakkauden, joka oikeastaan hänelle tulee!"

Eversti rypisti harmissaan kulmakarvojaan, noita odottamattomia soimauksia kuullessansa, mutta hän hillitsi kuitenkin mielensä, ja hänen äänensä oli vielä yhä sääliväinen, kun hän sanoi:

"Sinä et tiedä, mitä sanot, Anna, enkä siis tahdo sinua siitä syyttää; isku tuli niin äkisti, että se on sinun päättämiskykysi soaissut. Isäsi piti sitä hyvänä tekona, että sinut otimme; suurimmalla alttiudella hän luopui kaikesta oikeudestansa sinuun. Hän oli muurari ja asui pienessä kylässä lähellä sitä kaupunkia, jossa me oleskelimme. Eräänä päivänä syttyi tulipalo kylässä, ja hän menetti tupansa sekä huonot huonekalunsa; minä olin juuri saapuvilla ja pelastin hänen vaimonsa, joka nyt on kuollut, sekä kaksi pientä tyttöä tulesta. Toisen niistä kahdesta pienestä tytöstä otin polvelleni ja annoin hänen kelloni kanssa leikkiä; hän laski pienoset käsivartensa kaulani ympärille ja itki, kun minä tahdoin mennä. Minä kysyin silloin, saisinko hänet pitää, ja kun he kiittivät ja siunasivat minua tarjouksestani, niin kannoin sinut viittani alla kotiin; sinä nukuit pian, pienonen pääsi lepäsi turvaisesti rinnallani. — Anna, kuuletko minua?"

"Minä en jaksa, minä ajattelen yhä kainalosauvalla kulkevaa vanhaa miestä, joka kaatui ja mursi käsivartensa; minä näen hänet — oi, niin selvästi — yksinäisellä sairasvuoteella, peljäten tulevansa kadulle heitetyksi, rukoillen kuolemaa tulemaan häntä pelastamaan. Minun täytyy sinne mennä! Seisovathan vaunut ulkona; ettekö te sanonut matkustavanne heti? Minun täytyy tulla muassa; jos ehtisin liian myöhään, niin en milloinkaan elämässäni antaisi anteeksi niille, jotka ovat minun hänestä erossa pitäneet."

Eversti katsoi häntä hämmästyneenä; oliko mahdollista, että hän uskalsi noin hänelle puhua?

"Onko anteeksi anto ainoa, mitä saatamme sinulta, Anna, odottaa? Mieletön lapsi, ole varoillasi, älä lausu sanoja, jotka saattavat ikuisen juovan välillemme saattaa. Aivan luonnollista muuten on", hän jatkoi lauhkeammin, "että sinä tahdot mieluisesti häntä auttaa, ja hän on tuleva autetuksi, anna se seikka levollisesti vain minun haltuuni. Vaan itse et sinne saa matkustaa; minä tunnen ne olosuhteet — se ei saa tapahtua!"

"Sen täytyy tapahtua! Ei hän ainoastaan rahoja tarvitse, vaan minun hoitoani ja rakkauttani, ja minun on tarvis hänelle sitä antaa. Mikä minut siitä estäisi?"

"Minun järkähtämätön kieltoni!"

Silmänräpäyksen vaitiolo seurasi, silmänräpäyksen kuolonhiljaisuus. He katsoivat toisiaan. Vielä olisi kaikki saattanut hyväksi tulla; mutta äiti, jonka rukoileva katse kenties olisi voinut ankaran miehen vielä taipuvaisemmaksi saattaa, ja jonka lempeä kädenpuristus olisi ehkä saattanut sanat Annan huulilla hillitä, — oli poissa.

"Se on tunnoton kielto, enkä minä huoli siitä; sinulla ei ole mitään oikeutta minuun; minä matkustan kuitenkin!"

"Aivan totta puhut; minulla ei ole etäisintäkään oikeutta sinuun; mutta jos matkustat, niin olet ikipäiviksi — muista se, ikipäiviksi! — vieras minulle, kaikille tässä perheessä. Vielä on sinulla vapaus valita, onneton lapsi; ajattele oikein!"

Eversti kurotti kätensä varoittaen häntä kohden, vaan hän ei pitänyt siitä lukua.

"Etkö sinä tosiaankaan halveksisi minua, jos tässä arvelemaan rupeaisin? Ja minä kun luulin sinut jaloksi, ylevämieliseksi mieheksi!"

Eversti kiinnitti häneen levollisen, ylpeän katseen, joka lausui, että rajan ylitse oli menty ja side heidän väliltään katkennut. Annalla oli vapaus, vaan kuitenkin hän viipyi; hänen rohkeutensa oli äkkiä rauennut. Eikö eversti mitään enää sanoisi? Ei jäähyväisiä, ei edes nuhdetta, ei sanaakaan?

"Anna, missä olet?" kuului samassa Klaaran ääni; "suuri Jumala, kuinka sinä olet kalpea ja kylmä, ja isä… oi, isä! mitä on tapahtunut?"

Isä ei vastannut, vaan osoitti ainoastaan ovelle, ja niin suuri oli totutetun kuuliaisuuden mahti, että Klaara ollenkaan vastaansanomatta meni ulos, vieden muassaan melkein tahdottoman Annan.

"Te jäätte, rouva Klemme", sanoi eversti matalalla, luonnottomalla äänellä; "minun täytyy teiltä pyytää erästä palvelusta."

Pieni rouva tuli esille kakluunin nurkasta, johon hän peljästyksissään oli pakonsa ottanut, ja vakuutti innokkaasti, että jos hän olisi aavistanut varomattomista sanoistaan jotakin sellaista seuraukseksi tulevan, niin hän ennemmin olisi kielensä poikki purrut kuin niitä, lausunut.

"Kylläksi siitä, hyvä rouvani; te ette tietysti pahassa aikomuksessa niin menetellyt. Minä nyt vain pyydän teidän vastaanottamaan rahasumman ja hyväntahtoisesti käyttämään sen tuon nuoren tytön hyväksi, jonka minä nyt asetan teidän suojelukseenne. Meidän välimme on kokonaan murtunut, ja rahan täytyy tulla teidän nimessänne, sillä minulta hän ei varmaan mitään vastaanottaisi. Se kasvatus, jonka hän on saanut, ei ole tehnyt häntä soveliaaksi heti itsestänsä huolta pitämään, ja se on niinmuodoin vain yksinkertainen velvollisuus, jonka täten täytän."

"Te voitte luottaa minuun lumi kultaan, herra eversti. Kuusi viidenkymmenen ja yksi sadan riikintaalerin seteli. Suuri kiitos hänen puolestaan! Hyvästi!"

Molemmat tytöt olivat kahden työhuoneessa. Lyhyin, melkein sydämettömin lausein oli Anna kertonut kaikki hänen vieressään olevalle, vapisevalle pikku olennolle. Oikeastansa ei hän itsekään oikein käsittänyt, mitä tapahtunut oli, eikä tällä hetkellä eron katkeruutta tuntenut; koko hänen halunsa ja ikävöimisensä oli vain sairaan, hänen mielestään niin julmasti väärin kohdellun isän luokse. Hän näki ajatuksissaan isän kuihtuneena kurottavan käsiään häntä kohden, häneltä apua anoen, ja tuo kuihtunut muoto oli, hänen sitä aprikoimatta, sekaannuttavasi yhdennäköinen ennen niin korkeasti rakastetun kasvatus-isänsä muodon kanssa.

"Niin, kuinka nyt on käyvä, neiti kulta?" kysyi rouva Klemme, lyhyellä, nyyhkyttävällä äänellä, jonka piti merkitä sääliä. "Minä olen kyllä teidät haltuuni ottava, Jumala tietää, että sen olen tekevä."

"Minun on mahdoton sitä uskoa!" huudahti toivottomana Klaara. "Katso minua, Anna! Ei, älä katso tuolla kylmällä katseella, ikäänkuin et näkisi minua, vaan vanhalla lemmekkäällä katseellasi! Sisareni, oma sisareni sinä olet, vaikka koko maailma sanoisi, ett'et ole. Minä en suinkaan tuomitse sinua siitä, että tuon vanhan, sairaan miehen luo matkustat; mutta etkö sanonut mitään häijyä isälle? Minä en milloinkaan ole hänen kasvojaan sellaisina nähnyt. En toki tahdo sinua peljättää; Herra on kyllä kerran armossaan meihin katsova, sen uskon lujasti. Älä milloinkaan herkeä toivomasta, ja jos viipyy kauan, ennenkun äiti ja minä saatamme jotakin sinun hyväksesi tehdä, niin älä luule, että sinun unohtaneet olemme, vaan ajattele, että ikävämme joka päivä kasvaa ja vihdoin tulee niin väkeväksi, että se kaikki esteet voittaa. Hyvästi, Anna, rakas, rakastettu Anna! Jos sinä, raukka, jaksaisit edes itkeä!"

"Ilmanveto koskee sinuun, sinä et kestä tässä tuulessa; (kuinka kummallisen tunnottomalta Annan ääni kuului!) muista äitiäsi, jää sisään ja ole järkevä!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui rouva Klemmen vieressä pienissä, avonaisissa vaunuissa. Hän tuskin tiesi, miten se oli tapahtunut, ja hän oli itse mielestään kuni unessa-kävijä.

"Saanko ajaa nyt?" kysyi kuski; sitte hän kehoittaen maiskutti kielellään, mäjähytti piiskalla, ja niin sitä mentiin levollista, tasaista juoksua pois kodista, onnellisesta lapsuuden kodista. Tien käänteessä tuli suuren pilven takaa kuu näkyviin, ja hän näki vielä kerran tuon kaunihin paikan; niin ystävällisesti loisti valo pienestä lukukamarista; selvästi saattoi siellä tumman haamun erottaa. Anna painoi lujasti kättä otsaansa vastaan; hän ei tahtonut ajatella, ei katsoa taaksensa, — ei, eteenpäin uutten surujen ja velvollisuuksien luo!

II.

Miten hitaasti matka kului! Hän halusi astua vaunuista ja mennä jalkaisin. Hänen mielestään oli koko ijankaikkisuus kulunut, ennenkun he ennättivät Suotaloon, ja kello oli kuitenkin vain 11. Heillä oli kyllä aikaa, sanoi rouva Klemme, ja kookas, raskas, lystikäs lanko, joka tuli vaunujen luo, vakuutti, että jotakin virvoketta täytyi ottaa, ennenkun he eteenpäin lähtisivät ajamaan.

"Mitä, täällä on yksi lisäksi!" huudahti hän kummastuneena, vaan lisäsi heti hymyillen ja käsiänsä hykertäen: "No noh, ompa punssia ja leivoksia tarpeeksi tuollaisen pienen neidin varalle myöskin, luulen ma."

Anna pyysi kuitenki saada jäädä vaunuihin, ja tuon vierasvaraisen miehen yritys häntä, siitä huolimatta, nostaa alas, evättiin jäykkyydellä, joka saattoi hänet aivan hämmennyksiin.

Tämä oli nuoresta tytöstä kuin uni. Hän saattoi vaunuista nähdä suoraan huoneesen, jossa iloiset lapset ja nuoriso katetun pöydän ääressä istuivat ja söivät pähkinöitä ja omenia. Rouva Klemme seisoi etupuolella, jutteli ja teki liikkeitä, ja Anna tajusi, että hänen historiaansa kerrottiin ja tehtiin niin huvittavaksi kuin mahdollista. Molemmat kahlekoirat haukkuivat herkeämättä ja näyttivät kiihottavan toinen toistansa. Kuu tuli sillä välin näkyviin ja valaisi tuon matalan huoneen ja oudot seudut. Mies levitti hevosen loimen hänen jaloillensa ja käveli sitte edestakaisin hevosten vieressä sekä löi käsiänsä yhteen, pitääkseen itseänsä lämpimänä.

Oi, jos se olisi uni! Olihan hän ennenkin nähnyt hirvittäviä unia ja sitte herännyt aamulla rakkaassa makuukamarissa kotona, päivänpaisteessa ja ilossa — herännyt sanomattoman ilon ja kiitollisuuden tunteilla! Vaan ei, tämä oli todellisuus; oi, jos hän vain saisi matkaan lähteä, lohdutuksella ja avulla isän luokse saapua! Kuinkahan jaksoi isä tällä hetkellä? hän kysyi itseltään; tunkeutuikohan tämä tuima tuuli hänen kehnoon kamariinsa, olikohan hänen kipeä käsivartensa kylmänkankea, ikävöikö hän hellää hoitoa ja sääliväisyyttä, ajatteliko hän häntä? Ja isän kuva — kuinka perinpohjin todellisuudesta eroava, tuo kuva oli! — seisoi piinallisesti hänen sielunsa edessä.

Vihdoinkin avattiin ovi, vaan tulija ei ollut rouva Klemme — hän istui vahvassa rauhassa, syöden ja juoden paljon puheensa päälle —; se oli tuo kunnon lanko, joka toi lasin punssia ja kukkurapään lautasellisen leivoksia.

"Juokaa tämä, neiti kulta", hän sanoi sydämellisesti, "niin herttaiseni, tehkää se; me emme saata vastata siitä, että annamme teidät kuolijaaksi paleltua. Te tarvitsette tosiaankin vähän voimia, luulen ma."

Niin, hän oli oikeassa; Anna lipaisi lämmintä juomaa ja koetti vähän syödä.

"Mutta jos me ehdimme liian myöhään! Kyytivaunut ovat varmaan lähteneet, ennenkuin kaupunkiin kerkiämme."

"Ei tosiaankaan, olkaa huoleti siitä; nyt Kristianakin hankkii matkalle, näen mä. Sananen, ennenkun hän tulee. Te olette hyvä tyttö, ja minun tulee teitä surku; mitä olette tuumaillut ottaa toimeksenne häntä ja itseänne elättääksenne? Haluatteko lukea lasten kanssa?"

Hän ei ollut mitään tuumaillut, vaan vastasi, että hän halusi sitä mielellään — hän halusi tehdä mitä hyvänsä.

"Mutta heti alussa", jatkoi tuo rehellinen tilanomistaja, aivan hänen korvansa likellä puhuen, "tulee kenties pieni pula rahasta; älkää kääntykö Kristianan miehen puoleen, jos sitä saatatte välttää, sillä hän on sellainen…" Hän ei lopettanut ajatusta, vaan tuolla sanalla "sellainen" oli aivan sama merkitys, kuin jos hän olisi sanonut "oikea koronkiskuri." "Tässä", hän jatkoi, "on seteli; ei mitään kiittämistä! Minä voin vannoa, että saan sen takaisin, ja sehän luonnollisesti on toivottavinta. Itse alotin vähemmällä, niin, sen tein, ja kuitenkin olen tullut niin voipa mieheksi kuin olen. Olkoon tämä meidän kesken; sisareni saa kyllä siitä tietämätönnä olla. Kas, tuossapa hän tulee, joutukaa ja tallettakaa seteli, vaan tallettakaa se hyvin! Hyvästi, Kristiana! Hyvästi, neitiseni! Onnea matkalle!"

"Me ehdimme myöhään, me ehdimme tiettävästi myöhään!"

Mutta he ehtivät liian aikaisin, ja heidän täytyi odottaa kolme pitkää, kuolettavaa neljännestuntia kolkossa postitalon kamarissa. Sumea marraskuun päivä alkoi juuri koittaa, kun kyytivaunut vierivät Köpenhaminaan pitkin sitä katua, jonka varrella everstinna nyt oli. Anna näki sen kauniin kulmatalon ja alaslasketun akkunaverhon siinä vierashuoneessa, jossa äiti varmaan levollisesti nukkui tahi kenties juuri heräsi, huulillaan rukous kotona olevain puolesta. Portin ulkopuolella seisoi puutarhurin renki, jolla oli kaksi täyteläistä koria ruukkukasveja; olihan määrä alkaa ilo ja hopeahäät.

Vihdoin viimeinkin he istuivat rautatievaunuissa, vaan ei nytkään hänen mielestään nopeasti menty; kuinka monta ja pitkää pysähdystä oli! Rouva Klemme yritti keskustelua alkuun panna, vaan kun se ei ottanut onnistuakseen, niin hän yhtä tyytyväisenä vaipui omiin ajatuksiinsa, hypistellen suuhunsa leivoksia, joilla hänen käsisalkkunsa oli täytettynä.

"Nytpä tyttöni saavat kieliä ja musiikkia kunnollisesti oppia", hän ajatteli, "ja me saamme talostamme hyyrätyksi portinviereisen, pienen, joutilaan huoneuksen, joka juuri sopii hänelle. Ne huonekalut, jotka Klemme otti köydenpunojalta, kun hän ei saattanut velkaansa suorittaa, muutan minä sinne ja otan niiden hinnan luonnollisesti isän rahoista. Tuo poloinen on lapsi sellaisissa seikoissa — onni, että hän on näin hyviin käsiin joutunut."

Ja hän laski kerran, laski toisen, minkä arvoiset köydenpunojan huonekalut olivat, sekä mitä ne uusina olivat maksaneet, ja mitä enemmän hän laski, sitä vähemmäksi hupeni Annalle jäävä osuus noista neljästä sadasta riikintaalerista.

Sorö'ssä he astuivat ulos vaunuista ja ajoivat sitte edemmäksi pienillä talonpoikaisvaunuilla, jotka olivat rouva Klemmeä vastaan lähetetyt. Yksi, kaksi, kolme tuntia — sitte vihdoinkin oli matka loppunut, ja he pysähtyivät prokuraattorin talon ulkopuolelle. Nuori tyttö hyppäsi reippaasti vaunuista; hän tahtoi mennä heti sinne, heti!

"Hyvänen aika, rakas lapsi, saattaisittehan hänet vaikka kuolettaa; häntä täytyy luonnollisesti valmistaa. Sen teen minä; istukaa siks'aikaa kakluunin ääreen. Ei mitään melua, lapsi! Teidän tulee olla siivolla, kuuletteko!"

Rouva Klemmen kiirehtiessä katua alas, istui Anna ja tuijotti tuleen, koettaen koota sekavat ajatuksensa. Hän ei kuullut lasten leikkiä ja telmettä, ei havainnut, että he puhuttelivat häntä, vieläpä häntä koskettelivatkin. Vasta, kun prokuraattorin vaimo aukaisi oven, hän malttoi mielensä ja oli heti valmis täyttämään kuiskaamalla lausuttua:

"Nyt saatte tulla."

"Minkä vaikutuksen se häneen teki?" kysyi hän innokkaasti, kun he olivat menemässä. Rouva Klemme oli tykkänään omissa hupaisissa mietteissään, ja hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkun hän vastasi:

"Se kävi paremmin kuin uskalsin toivoakkaan; ensin se raukka luonnollisesti tuli vähän liikutetuksi, mutta sitte hän rauhoittui. Tässä on talo, niin, hänen asuntonsa ei ole juuri hupaisa, synti olisi niin sanoa; vaan me muutamme hänet jo tänä iltana toiseen asuntoon. Mutta ettehän vain sairas liene?"

"Oh, en, ei siitä vaaraa ole. Kiitoksia saattamastanne! Parasta on, että menette nyt, minä haluan mieluimmin olla yksinäni, teidän täytyy vihdoinkin mennä."

Se oli katkera pettymys uteliaalle rouvalle. Miten mielellään hän olisi todistanut ja selittänyt liikuttavan kohtauksen isän ja tyttären välillä! Hän mukautui kuitenkin kohtaloonsa ja meni vastustelematta.

Pienessä, pimeässä etehisessä riippui vanha, rääsyinen röijy; suuri, oljilla sisustettu puukenkäpari oli seinää vastaan asetettuna; näitä nähdessään Anna tunsi vanhaa, syntistä kammoaan hädän ja köyhyyden keskuuteen joutumisesta, mutta se kesti vain lyhyen silmänräpäyksen; seuraavassa tuokiossa hän aukaisi oven ja polvistui isän sängyn ääreen. Mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, ja hän oli melkein tajutonna. Vanha mies sängyssä näytti paljoa enemmän ujolta kuin levottomalta ja liikutetulta; oli ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tulisi jotakin sanoa, että häneltä oikeudella saattoi vaatia jonkun hellän sanan, vaan ettei sydän tahtonut hänelle sanoja mieleen johdattaa, ja sentähden hän tyytyi hiljaiseen ähkämiseen ja valittamiseen, samassa kun hän laski luisen kätensä nuoren tytön alaspäin taivutelle päälle.

"Kurja isä parkani! Sinulla on niin paljon tuskia. Jos olisin sen ennen aavistanut, niin olisin ennemmin tullut, mutta nyt en jätäkkään sinua milloinkaan."

Anna nosti päänsä ja katsoi ylös. Sairas makasi yhä hiljaa vaikeroiden, suljetuin silmin. Tuo oli hipunut olento, jolla oli rohjomainen, jokapäiväinen, karkeapiirteinen kasvonmuoto; mielen ilmaus osoitti omituisen sekoituksen tylsämielisyyttä, hyväntahtoisuutta ja kavaluutta. Anna hykähti takaisinpäin. Ei milloinkaan jättäisi! Mitä hän oli tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis oli uhrannut kaikki, nyt vasta hän sen tunsi ja käsitti — kaikki. Mutta se oli ainoastaan velvollisuus, vastasi hän itselleen! Olihan tuo hänen isänsä, joka oli aivan syytön niihin mielettömiin harhaluuloihin, joita hänellä isästään oli ollut. Oi, jos vain hänen sydämensä tahtoisi hänen isänsä puolesta puhua!

Mutta se oli uppiniskainen sydän. Mitä olisikaan hän tahtonut antaa, jos hän olisi saanut Klaaran hellän sääliväisyyden, anteeksi suovan sydämen, tosi kristillisen mielen!

Hän kurotti sairaalle haljenneen vesiruukun, joka oli akkunalla, ja piti hänen päätänsä ylhäällä hänen juodessaan; mutta se tapahtui vastahakoisesti, eikä hänen äänensä kuulunut samallaiselta kuin hänen ensi kerran puhuessaan; se oli väkinäinen ja epävarma:

"Voitko kestää muuttamista, minun — isä raukkani? Täällä sinulla on niin viheliäinen olo; sinä voit pikemmin parantua toisessa paikassa."

"Sairashuoneessako?"

"Ei, vaan pienessä, hauskassa kodissa, jossa minä olen sinua hoitava."

"Jumala siunatkoon sinua", vastasi sairas samallaisella äänellä ja samalla tunnon ilmauksella kuin kotona se köyhä vaimo, — jota hän ei milloinkaan ollut saattanut kärsiä — joka kunakin lauantaina sai kuusi killinkiä Klaaralta.

Vaitiolo seurasi. Vanha Jussi — se oli sairaan nimi — makasi levollisena ja hengitti säännöllisesti ja kuuluvasti. Anna luuli hänen nukkuvan, mikä oli Annalle todellinen huojennus. Niin ei kuitenkaan ollut laita, vaan sairas katsoi mukavammaksi siten maata; valkeiden silmäripsien alta hän katseli salaisesti ja tutkivasti nuorta tyttöä. Tämä käännekohta hänen elämässään oli sattunut juuri silloin, kun olo synkimmältä näytti. Hän tuskin saattoi uskoa, että joku tahtoi eteenpäin hänestä huolta pitää; tässä oli syytä kyllä kummastukseen, ujouteen sekä iloon.

"Hyväluontoinen lapsi raukka!" hän ajatteli; "minun omatuntoni on toki puhdas, enhän minä ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän ei vain näyttäisi noin kauhean hienolta! Omituista ajatella, mikä pieni matelijainen hän kerran oli; minä tunnen enää vain nuo mustat silmät."

Hänen näitä tuumaillessaan, seisoi Anna aivan hiljaa keskellä huonetta. Hän ei rohjennut itkeä tahi muulla lailla tunteitaan ilmaista. Pitkänä ja toivottomana näkyi tulevaisuus hänen edessään, ja vielä eilen oli se ollut hymyilevä ja valoisa. Oli aivan kuin huima vedenpyörre olisi tarttunut häneen ja heittänyt hänet autiolle rannalle, etäälle kaikesta, jota hän kunnioitti ja rakasti. Hänen omat lohduttavaiset sanansa edellisenä päivänä: "Mitähän meille saattaisi tapahtua, kun isä on kotona?" kävivät kuin pistos hänen sydämensä läpitse. Kiihottuneessa mielessään hän oli ollut vallan varma, että hän oli oikein tehnyt; nyt sitä vastaan hän horjui. Eikö niiden äärettömän monien kiitollisuuden syiden, joilla hän oli kotiin kiinnitetty olisi tullut hänet pidättää siellä? Mutta isä oli ollut ylen kova. Ja kuitenkin, kuinka usein juuri hän oli isän lujuutta kiittänyt! Ja hän näki isän, vihastuneenakin niin jalon muodon edessään ja kuuli hänen varoittavan: "onneton lapsi, ajattele oikein!"

Hän koetti karkoittaa noita ajatuksia ja kiinnittää tarkkaavaisuutensa ympärillä oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuotisen tomun ja hämähäkin verkkojen pimentämäin ruutujen läpitse oli näköala lautapihaan päin rannalle; vesi näytti kylmältä ja sekoittuneelta; pieni venhe ponnisteli päästäkseen maalle; hän tarkasteli sitä ja muisti äkisti Kustaan. Mitä tuo rakas, uskollinen Kustaa on sanova, kuullessaan, ettei hän ollut hänen sisarensa? Tai tiesiköhän hän sen? Niin, hänen täytyi se tietää, olihan hän viisi vuotta häntä vanhempi. Kuinka elävästi tuli samassa Kustaan hävästijättö hänen mieleensä, kuinka Kustaa oli ottanut Klaaran syliinsä, sitte puolittain leikillä kumartanut hänelle ja suudellut hänen molempia käsiään, sanoen: "sinä olet suuri rouvasihminen, sinä, Anna!"

Hän muisti myöskin erään ihanan kevätaamun, jolloin hän, Anna, oli kysynyt Kustaalta, heidän puutarhassa kävellessään, miks'ei Kustaa ollut häntä kohtaan aivan samallainen kuin ennen, eikö hän häntä enää rakastanut, ja Kustaa vastasi katseella, jolla hänen selkeät, rehelliset silmänsä selvästi ilmaisivat, ettei kenkään ollut hänelle rakkaampi: "jos vain saattaisit sydämeni tunteet lukea!" Samassa muisti hän isän kirjeen Kustaalle, ja suloinen, hämille saattava ajatus ajoi veren hänen sydämeensä; mutta hän poisti tuon mietteen koko sielunsa voimalla ja rukoili intoisesti:

"Suuri Jumala, varjele minun järkeni!"

Alkoi hämärtää, eikä ketään vielä tullut heitä noutamaan. Muurari nukkui nyt oikein rauhallisesti; nuori tyttö peitti hänen käsivartensa saalillaan; ryysyinen, pieni peite ei ylettynyt tarpeeksi.

"Hohoi, vanha vekkuli!" kuului samassa ovelta, ja reipas, nuori sepän sälli, tukka pystyssä, nokinen naama ja edessä nahkainen esiliina, astui sisälle. Se näytti sairaalle pientä pulloa ja jatkoi, Annaa näkemättä:

"Kuinka käsivarren ja kuumeen laita on? Tässä on pisarainen, joka kelpaa teille. Noh, joko ukko on suostuva köyhäinhuoneesen lähtemään, vai vieläkö pitää vähäsen vastaan ponnistella? Niin", hän lisäsi sydämmellisemmin, "jos minä saattaisin jotakin siihen katsoen tehdä, niin te ette milloinkaan sinne joutuisi, mutta te saatte kernaasti taskuni ylösalaisin kääntää, isävanhus, ja katsoa mitä niissä on. Kuka siellä? Oi, pyydän anteeksi."

Oliko tuo nuorukainen Annan veli? Anna tunsi tuskin jaksavansa sitä kestää, ja kuitenkin, mikä oikeus hänellä oli ahkeraa työmiestä halveksia?

"Teidän täytyy olla vähän hiljaa; minun… sairas nukkuu. Ken te olette?"

Nuori seppä näytti siltä kuin hänellä olisi suurempi syy saman kysymyksen tekemiseen. Hän vastasi kuitenkin, puoleksi empien, säveästi:

"Niin, näetteko, minä en oikeastaan kuulu perheesen, vaan hänen tyttärensä Tiina on minun morsiameni. Minä en tunne teitä, neiti, vaan arvelen, että olette tullut auttamaan, ja sitte sanon vain, että täällä, jos missään, apua tarvitaan."

Anna katsoi häneen kääntymättä pois. Rehellisyys kuvastui noissa likaisissa kasvoissa. Vähän hölmömäiseltä hän tosin näytti, vaan samassa hyvän luontoiselta. Anna selitti muutamia sanoin aikeensa ynnä ken hän oli. Poika parka seisoi kuin pilvistä pudonneena.

"No, mitähän Tiina on sanova! Mutta eikö ole oikein synti teidän itse tähtenne, rakas ne — neitsyt" (hän olisi mieluummin sanonut neiti, vaan katsoi kuitenkin neitsyt-nimen asianhaarain mukaan sopivammaksi); "ettekö olisi saattanut häntä muulla tavalla auttaa? Tämä on liikaa, niin, todella liikaa."

Ja hänen muodostaan saattoi selvästi lukea: moinen mies ei ole sitä ansainnut.

Hetkisen kuluttua tuli rouva Klemme. Hän oli ennen mainitussa pienessä huoneuksessa kaikki järjestänyt ja oli innokas sekä hengästyksissään; nyt ei tarvittu muuta kuin kannattaa sairas sinne. Kaksi miestä ja tyynyillä varustetut paaret odottivat ulkopuolella. Sepän sälli herätti vanhuksen, nosti hänet voimakkaalla otteella sängystä sekä kantoi varovasti ulos paarille. Tuo ei kuitenkaan voinut tuskaa saattamatta tapahtua, eikä muurari koettanutkaan hillitä oihkamisiaan.

"Te olette tehnyt minulle suuria palveluksia"; sanoi Anna tyvenesti ja määräkkäästi rouva Klemmelle; "huomenna laskemme, mitä olen velkaa, ja toivon voivani…"

"Älkää ollenkaan siitä puhuko; sen saatatte pian minulle korvata, jos tahdotte vähän soittaa ja lukea minun lasteni ja muutamain muiden lasten kanssa, jotka siinä tapauksessa voivat tulla minun luokseni ja, luonnollisesti, maksaa minulle. Täällä sellaisesta ei suuresti makseta, sen saattanette käsittää; mutta siitä me kyllä aina sovimme. Minä tahdon teidät oikein säällisesti haltuuni ottaa, ja teidän täytyy usein käydä minua katsomassa."

"Lapsia opetan mielelläni", kuului vakava vastaus, "mutta teitä katsomassa käydä en voi. Ovathan meidän mielihalumme yhtä eroavaiset kuin olosuhteemmekin."

"Ei vieläkään masentunut!" ajatteli pikku rouva. Sitte hän sivumennen naputti erääsen akkunaan, jonka ääressä istui muudan hänen ystävättärensä — jolle jo oli kerrottu, mitä tapahtunut oli —, nyökkäsi sinnepäin, siten huomauttaen, että siinä nyt kulki kertomuksen sankaritar.

Uudessa huoneuksessa oli kolme pientä, matalaa huonetta ja ahdas kyökki. Palkkikatto ja seinät olivat valkoiseksi maalatut; mutta tuo paikka oli kaikissa tapauksissa kuin paratiisi muurarin entiseen asuntoon verrattuna, ja nuoranpunoja raukan huonekalut kaunistivat sitä todellisesti. Tohtori, joka illempana tuli, oli varsin kummastunut ja tyytyväinen. Nyt, kun sairas saattoi saada alituista hoitoa, ja kääreet käsivarrella saattoivat tulla säännöllisesti vaihdetuiksi, oli hän pian paraneva, sanoi tohtori. Tänä iltana hän kuitenkin oli huononlainen, mielenliikutuksesta luonnollisesti, sehän oli helposti käsitettävä.

Vanha muurari olikin todella iloinen ja ojentelihe tyytyväisenä lämpöisessä, puhtaassa vuoteessa. Hänen tyttärensä tarjoama putinki maistui erittäin hyvältä, ja niin keveästi sekä kätevästi laski tytär kääreen hänen käsivarrelleen; se oli toista kuin omin avuin vasemmalla kädellä itseänsä auttaa. Suloiset tulevaisuuden unelmat kangastivat hänen sisällisen silmänsä edessä, ja kuitenkin oli eräs pieni seikka esteenä — mutta milloinka me ihmiset saatamme sanoa, ett'ei meillä mitään esteitä ole?

Anna oli aivan väsynyt ja vaivautunut, vaan ei ollenkaan uninen. Hän istui vanhanaikaiseen isoisän tuoliin, joka oli ihan pienen kakluunin vieressä, ja istui siinä tunnin toisensa perään yhä vain ajatellen. Hän kuuli kirkonkellon lyövän; kuitenkin ennätti pieni kello, joka mahtoi olla jossakin läheisyydessä, aina hetkisen kirkonkellon edelle.

Mitähän kotona olijat nyt tekivät? Klaara itki häntä ja rukoili hänen puolestaan, sen hän tiesi. Entä isä? Hänkin suri — salaista, jäytävää, parantamatonta surua. Hän pani toivottomana kätensä ristiin. Olikohan äiti tuon tapauksen jo kuullut? Vai istuikohan hän nyt juhlapuvussa iloisena hääpöydän ääressä, ajatellen seuraavata vuotta, jolloin hän omaistensa piirissä samaa onnellista juhlaa viettäisi? Mutta Anna tiesi, että äiti lisäsi siihen: jos Jumala sallii; hän lisäsi aina: jos Jumala sallii. Ja nuori tyttö sai vihdoin lohdutuksen kyynelistä.

III.

Seuraavana aamuna nousi Anna aikaisin. Hän oli aivan apeamielisenä, vaan täynnä hyviä aikeita. Hän oli rakastava isää. Eihän se ollut isän vika, että hän oli yksinkertainen ja sivistymätön, enempää kuin se oli Annan ansio, että hän oli tullut hyvin kasvatetuksi ja opetetuksi.

Reippaasti hän aukaisi jokapäiväishuoneen akkunat, otti parhaimmalla tahdolla luudan tottumattomaan käteensä ja alkoi lakaista lattiaa. Sen jälkeen hän tomutti, otti sitte tuhan kakluunista, mutta se tuprusi ylös hänen silmiinsä, ja kun hän vihdoinkin oli sen järjestykseen saanut, niin hänen täytyi taas lakaista ja tomuttaa. Muurari nukkui vielä; Annan täytyi laittaa veden kiehumaan, ennenkun hän heräisi. Mutta mistä hän oli vettä ja tulta saava? Aivan alakuloisena hän katsoa tuijotti tyhjää ämpäriä ja hiiliä, jotka näyttivät niin mustilta ja kuolleilta. Vaan kuitenkin — hänen täytyi ruveta toimeen. Hän otti ämpärin hienoon kätöseensä, kantoi sen pihalle ja pani pumppuun riippumaan. Hän oli uljas tyttö ja valmis luopumaan kaikista sivistyneistä tavoistaan. Raskas pumpunsalko kulki ylös ja alas, ylös ja alas, kunnes hänen kätensä varsin väsyivät, ja kun vihdoinkin tuli pirahdus vettä, niin tuona tärkeänä silmänräpäyksenä hänen juuri täytyi pysähtyä ja levähtää. Kello, jonka hän edellisenä yönä oli kuullut, löi samassa kahdeksan. Lyönnit kuuluivat niin leikillisinä ja seurasivat toisiaan niin vilkkaasti, kuin jos ne olisivat kiirehtineet joutumaan valmiiksi, ennenkun kirkonkellon lyönnit alkoivat ja ne ennättivätkin ihan täsmälleen. Ääni kuului ihan taemmaisesta, pihaanpäin antauvasta huoneesta. Anna katsahti sinne ja kohtasi akkunan läpitse erään lihavan punaposkisen vaimon ystävällisen katseen. Tuo vaimo, jolla oli häikäisevän valkoinen esiliina, seisoi oikeassa höyrypilvessä ja pesi. Ystävällistä katsetta seurasi samallainen nyökkäys ynnä koko joukko merkkejä, joita nuori tyttö ei kuitenkaan tajunnut. Vaimo aukaisi viimein akkunan ja sanoi:

"Vartokaa, se on vähäpätöinen asia Pekalle. Hän tulee heti; minä en saata ymmärtää sitä, ett'ei hän jo ole täällä."

Tuskin oli vaimo tuon sanonut, ennenkun mainittu Pekka lentävässä vauhdissa oli siinä, luistaen pitkin jäätynyttä katuojaa ja välkkyvää maitohinkkiä ilmassa heiluttaen. Kainalossa hän kantoi suurta leipää, jonka hän kurotti äidille, samassa antaen hänelle iloisen läpsäyksen sekä katsoen häntä puoleksi veitikkamaisella, puoleksi kunnioittavalla katseella, joka köyhäin lapsilla on tavattavana. Sen jälkeen hän hyökäsi pumpulle, nosti karvaista lakkiaan kohtelijaasti nuorelle tytölle ja rupesi pumppuamaan.

Se oli tukeva, kolmentoista vuotinen poika, jolla oli vaalea, kihara tukka, korkea, valkoinen otsa, sininen, selkeä silmäpari, pisamaiset, punakkaat kasvot ja erinomaisen rohkeannäköinen muoto. Hänen lapsekas vartalonsa muodosti koomillisen eli leikillisen vastakohdan hänen sangen itsenäiselle katsannolleen, melkein perheen isän katsannolle, ja perheen isä hän tavallaan olikin. Hän oli jo, ennenkun Anna ehti ympärilleen katsahtaa, pesän edessä polvillaan ja oli pian tulitikkujen, polttopuiden ja lastujen avulla sytyttänyt iloisen tulen. Sitte hän kaasi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi, oliko muuta tehtävää.

"Minulla on kymmenen minuuttia aikaa, ennenkun minun pitää apteekarin luokse mennä", hän sanoi ikäänkuin mies, joka tietää, minkä arvoinen aika on.

"Ei ole mitään muuta; tuhannen kiitosta! Onko teillä kukaan sairaana? Te puhuitte apteekista."

"Oh, ei; vaan minä pidän vaaria apteekarin porsaasta ynnä toimittelen yhtä ja toista muuta, ja saan siitä traania, oivallista, puhdasta traania. Pieni Riikka rukka tarvitsee kaiken traanin, minkä hän voi saada. Uskokaa, hän, meidän Riikka, oli oikea rämä, vaan nyt hän on varsin paljon parempi. No niin, jos ei mitään muuta tehtävää ole, niin minä menen äidin luokse välipalaa ottamaan."

Tuokiossa seisoi Pekka pihalla, pieni, saaliin kiedottu, nelivuotinen tyttö käsivarrellaan ja oivallinen vehnäleipämöykky kädessään. Sen syödyksi saaminen näytti todelliselta työltä, vaan poika toimitti sen miten kaikki muutkin tehtävänsä erinomaisella reippaudella, ja nuo kymmenen minuuttia olivat tuskin kuluneet, ennenkun hän taas luisti pitkin katuojaa ja katosi kuin salama.

Heti sen jälkeen tuli äiti. Hän oli riisunut tuon suuren, karkean esiliinan ja oli aivan sievä ja hieno.

"Saatanko teitä jollakin lailla palvella?" hän kysyi, ja hänen katsannossaan ilmausi kainoutta ja kuitenkin äidillisyyttä. "Minulla on par'aikaa ankara pyykinpesu, ja jos hänellä tuolla", hän osoitti, selittääkseen, muuraria kohden, "on joitakin pestäviä vaatteita, niin tuokaa ne tänne. Minä kuulin eilen kaikki prokuraattorin rengiltä, ja Jumala tietää, että se saattaa kiveäkin liikuttaa; minä toden totta olen itkenyt teidän tähtenne, nuori neiti, kun näin teidän tulevan hänen kerallansa eilen, jos en olisi peljännyt olevani tiellä, niin olisin tullut sisälle. No, tuokaa nyt vain tänne, mitä tekee joku vaatekappale enemmän tahi vähemmän!"

"Te olette varsin hyvä, vaan sitä ei ole tarvis; sitä paitsi tulee minun itse oppia itseäni auttamaan."

"Ei ole hyvästi, neitiseni, naapurien avuntarjoomusta hyljätä; vaan saman tekevä, kenties toisella kerralla. Kun tytöt tulevat koulusta, niin lähetän heidät tänne, jos jotakin toimittamista olisi."

Ja hän poistui, kehoittavasti nyökäten. Anna oli niin omituisella mielellä, sekä liikutettuna että täynnä häveliäisyyttä. Kuinka usein hän oli päivitellyt "halvemman" kansan itsekkäisyyttä, sitä, että he odottivat maksua kaikesta, jopa ystävällisestä katsannostakin, ja nyt tuli köyhä pesuvaimo pyytämättä häntä auttamaan. Niin, hän, hyljätty, oli jo saanut paljon ystävällisyyttä kokea. Hän muisti tuon rehellisen tilanomistajan ja hänen viidenkymmenen taalerin setelinsä, josta hän ei ollut edes kiitosta saanut. Kuinka hän ennen olisikaan jättänyt hänet huomaamatta, melkeinpä kammonut häntä hänen karkeiden vaatteidensa, yksinkertaisen käytöksensä ja suorasukaisen olentonsa tähden! Kotona hän aina oli ollut niin kummallisen välinpitämätön äidin puheille niistä suurista hyveistä — kaksinkertaisesti suuret, kosk'eivät ne ole silmiinpistäviä —, joita köyhällä, vähäarvoisella kansalla on. Saattoiko hänen heikokouskoisuutensa kenties vasta oman kokemuksen kautta voitetuksi tulla? Olisiko ollut mahdotonta saada tuota ylpeyttä masennetuksi, ennenkun hän tuli noiden halveksittuni olentojen hyvyyttä ja sääliä tarvitsemaan? Oi, jos hän tohtisi uskoa, että Jumala kasvatti häntä kuin isä lastansa, että tämä suuri koetus oli hänelle rakkaudesta lähetetty — kuinka se oli huojentava kuorman ja tien valoiseksi sekä turvalliseksi tekevä! Mutta ei, vielä hän ei uskaltanut nöyrästi ja lapsellisen hurskaasti niin ylenpaltisen rikkaalle armolle ja siunaukselle sydäntänsä avata. Tähän asti hän oli ollut vieraassa suhteessa Jumalaansa ja tuntenut Hänet vain äidin ja sisaren kautta. Oli melkein kuin jos hän ei olisi Häntä tarvinnut, ja sitä paitsi oli hänellä rasittava oman halpuuden tunto Hänen suuruutensa suhteen — tunto, joka useinkin pöyhkeillä ihmisillä on. Nyt hän kuitenkin polvistui tuon pienen kyökin kivilattialle ja tunnusti velkansa, tunnusti, että jos tämä oli rankaistus — hän saattoi tätä oloa paraiten rankaistukseksi ajatella —, niin se oli hyvin ansaittu.

Aurinko tuli juuri hänen noustessaan esiin ja pilkisti hymyillen puolijäätyneiden ruutujen läpitse. Pieni, kaunis lintu nokki samassa keltaisella nokallaan useita kertoja akkunaan. Anna kiiruhti pihalle, vieden muutamia jyviä sille, ja lohdullisesti kuului hänen sielulleen: ei varpunenkaan putoa maahan ilman teidän taivaallisen Isänne tahtoa, vieläpä teidän päänne hivuksetkin ovat luetut.

"Onko täällä ketään?" kuului äkisti ääni, ja kun hän meni sisälle, niin keskellä kyökkiä seisoi sievä, keskikokoinen tyttö, ehtapunainen, puumulinen huivi päässä, suuri, tikattu saali, vaaleanpunainen esiliina, kihtaavat tumpit ja käsivarrella suuri kori. Se oli oikein herttainen tyttö, vaikka se suuresti oli vanhan muurarin näköinen sekä näytti pikku viisaalta. Hän oli kovin tyhmistyneenä, vaan koki peittää sitä uljaalla ruumiin nytkäyksellä, joka ei suinkaan häntä kaunistanut.

Anna käsitti heti, ken se oli. Suutelisinko häntä? hän ajatteli; mutta se oli vähän vastahakoista. Sen sijaan hän otti kihtaavan tumpin molempain käsiensä väliin ja puristi sitä ystävällisesti.

"Sehän oli konstikkain historia, minkä elämässäni olen kuullut," alotti Tiina ja laski korin pois. "Kun vain et ajan pitkään rupea katumaan; niin, minä sanon sinäksi, sillä kun olemme täydet sisaret, niin eihän muulla lailla puhutteleminen käy päinsä."

"Ei, luonnollisesti; mutta mene tupaan, rakas Tiina, istumaan; kuppi teetä kenties maistuu sinulle näin kylmänä aamuna."

"Ei pitkinä päivinä; rouvan kanssa ei ole hyvä leikkiä tehdä, sillä ovat haukan silmät kaikista vaarinottamaan. — No, isävanhus saattaa todella sanoa, että hän on saanut oikein herrain päivät, jos vain sinä et jo puolimatkalla häneen tuskastu. Nehän olivat ankaria, kohtuuttomia ihmisiä, joiden luona sinä olit, luulen ma?"

Miten Annan korvia, leikkasi, miten koko hänen sieluaan liikutti kuulla sellaista heistä lausuttavan!

"Oivallisia, jaloja, siunatuita ihmisiä!"

"Minä olen myöskin samaa kuullut", sanoi Tiina kummastuneena, ottaen korin käsivarrelleen. "Kristoffersen oli siis kuullut hullusti; hän tahtoi uskoa, että he olivat sinut pois ajaneet."

Pois ajaneet! Väristys kävi läpi Annan, ja epätoivoinen miehuuttomuuden tunto esti hänet melkein puhumasta.

"He antoivat minun valita itsensä ja… Mutta älkäämme siitä puhuko. Tahdotko käydä sisään isän luokse, Tiina?"

"Minulla ei ole aikaa," vastasi Tiina happamen imelän muotoisena. "Sinä voit muuten olla levollinen, minä en aio sinun seikkoihisi sekaantua; mutta sen verran toki tajuan, että ne, jotka ovat niin kernaat jonkun luotansa laskemaan, ovat mieluummin sitä paitsi. Tervehdä isää! Minä olen totisesti tehnyt hänen hyväkseen, mitä olen voinut, mutta se ei luonnollisesti ole ollut paljon ja tietysti nyt unohtuu. Hyvästi! Niin, sinä olet, ymmärrettävästi, ylen hieno tulemaan minua tervehtämään."

"En suinkaan, minä tulen mielelläni sinua tervehtimään. Missä sinä asut?"

"Minä palvelen postimestarilla, suuressa, keltaisessa talossa torin varrella. Sinä saatat tulla hämärässä ja mennä suoraan minun yliskamariini; se on toinen ovi, muista se, ensimmäinen on renkikamarin ovi. Hyvästi niin kauaksi!"

Ja Tiina meni pois vakavalla katsannolla, miten henkilö, joka ymmärtää arvostansa vaarin ottaa.

Saattoiko hän elää tällaisissa suhteissa, tällaisessa seurassa? kysyi Anna itseltään, Tiinan jälkeen katsoessaan. Eikö kuorma ollut liian raskas, eikö hän uupuisi sen alle?

Vähäistä jälkeentumin heräsi vanha muurari. Hän oli aivan hyvällä mielellä; käsivartta särki vain vähäpätöisesti, ja uni oli virkistänyt sekä vahvistanut häntä. Sitä paitsi hän tunsi heräävän ruokahalun merkkejä, joka seikka nykyisissä edullisissa suhteissa oli kahdenkertaisesti miellyttävä. Kun Anna hänelle teetä tarjosi, niin hän kiitti leveällä hymyilyllä ja lausui toivovansa, että Anna oli nukkunut yhtä oivallisesti kuin hän itse. Aavistiko hän, mitä äärettömiä uhrauksia hänen tähtensä oli tehnyt tuo nuori tyttö, joka seisoi hänen vieressään, sievät kasvot niin totisen näköisinä? Ei, hän ei sitä aavistanut, oikeammin, hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli vain itseään.

"Kelpo lekko, se oli oikein; pane lisäksi kunnon lailla, tyttöni! Ah, se tekee hyvää. Anna minulle nyt vielä kuppi teetä ja ranskanleipä. Ai, sitä käsivartta! Hoh-hoo, minua vanhaa rämää, mitä minä kuitenkin olen ijässäni kärsiä saanut!"

Anna järjesti hänen päänaluksensa, asetti käsivarren mukavimpaan asentoon ja piti kiinni kupista, josta hän joi. Mutta se oli velvollisuuden tunnon kylmää apua; Annan täytyi väkisin pakottaa itseänsä tuota apua antamaan, eikä sitä seurannut ystävällisiä sanoja eikä hellää katsetta. Äkkiä katsahti muurari ylös ja sanoi:

"Niin, älä luule muuta kuin että minä tiesin sinun jaksavan hyvin. Minä tiedustelin silloin tällöin sinun vointiasi ja sain aina saman vastauksen. Ihminen saattaa kärsiä paljon, tietäessään, että ne, joita hän rakastaa, jaksavat hyvin; hoh-hoo, jaa-jaa."

"Kuinka paljon aikaa on siitä, kun äiti kuoli?" kysyi Anna hiljaa. Hän tahtoi niin mielellään kuulla jotakin hyvää äidistä, jotta hän saattaisi äitinsä muistoa rakkaana pitää.

"Oh, siitä on pitkä aika; minä en, häpeä sanoa, tiedä tarkoin, milloin se oli."

"Onko hän ollut siinä asunnossa, josta sinä muutit?"

"Ei toki; silloin meillä oli parempi olo. Majuri kai on kertonut, että hän antoi meille kaksisataa riikintaaleria, kun hän sinut sai? Eikö? Niin, sen hän teki, vaan eihän sellaista saata rahalla maksaa, luonnollisesti."

"Haluaisitko kertoa minulle jotakin äidistä?"

Vanha Jussi nousi vasten tahtoansa ylös, kummastellen moista pyyntöä. Näytti melkein, kuin hän olisi luullut Annan tahtovan kuulla jotakin pahaa äidistä, sillä hän vastasi:

"Amalia vainaalla olivat vikansa, miten meillä kaikilla; vaan minä en tahdo olla se, joka vanhaa vihankaunaa muistelen. Antaa kuolleiden levätä rauhassa."

Anna havaitsi, että useammat kysymykset olivat tarpeettomia, ja hän vaikeni siis, vaan ajatteli toki koko päivän äitiänsä ja kiintyi kummallisella kivulloisella itsepintaisuudella toivoon, että sisar saattaisi hänelle joitakin lohduttavia tietoja antaa.

Oli aivan vastenmielistä uskaltaa yksin ulos hämärässä. Hän löysi toki vaikeudetta postihuoneen, riensi reippaasti ylös pitkin kapeita, jyrkkiä rappusia ja seisoi pian onnellisesti ja hyvin, vaan sykkivällä sydämmellä matalassa piikakamarissa. Kun Tiina sillä hetkellä oli poissa, niin hän istui kolmijalkaiselle tuolille, joka seisoi punaiseksi maalatun kaapin nojalla eikä nähtävästi kelvannut muutettavaksi paikaltaan. Hän ei ollut siinä istunut kahta minuuttia, ennenkun sivuhuoneen ovi aukaistiin ja suljettiin ja piikakamarin ovi tempaistiin auki. Kakluunista tulevassa valossa hän saattoi nähdä puolikasvuisen koulupojan vartalon. Se heitti hänen luokseen parin saappaita ja karjaisi käskevällä äänellä:

"Minä tahdon päästä vapaaksi tuollaisista saappaista toisella kertaa, neitsyt Laiska-Maija!"

Ovi lyötiin kiinni, jotta pienet ruudut tärisivät. Nuori tyttö raukka oli niin liikutettuna ja harmissaan, ja viipyi niin kauan, ennenkun sisar tuli. Kun hän vihdoinkin tuli, niin Anna huomautti hänelle heti saappaita.

"Hoh, se on Julius taas," vastasi Tiina, olematta milläänkään, samassa kun hän tuppasi kakluunin puita täyteen. "Tuo uppiniskainen poika joutaa kyllä odottaa."

"Parasta varmaankin on, että teet sen heti; kuului siltä kuin hän olisi ollut suutuksissaan."

"Olkoon vain, minä en siitä suuresti välitä. No, olipa hyvä, että tulit, minulla on isää varten jotakin, jonka saatat mukanasi kotiin viedä. Nyt hän ei tosin sitä niin suuresti tarvitse, mutta minä en tohdi sitä kauemmin täällä pitää."

Hän aukaisi kaapin ja otti esille pienen, topatun tyynyn, vaan pysähtyi heti ja huudahti peljästyneenä:

"Rouva, rouva! Sinun täytyy mennä piiloon!"

Ja ennenkun Anna ehti asiaa harkita, seisoi hän, väristen kuin haavan lehti, punaisessa kaapissa, puoleksi haudattuna villahameihin tyyny sylissään. Hän kuuli kakluunin ovet avattavan ja tuiman äänen huutavan:

"Sinä et taukoa, ennenkun sytytät talon tuleen. Tänne sisälle ei saa tulla enää ainoata puikkoakaan, muuten täällä varmaan joskus tulipalo syttyy. Mieletön ihminen!"

Kamari oli aivan savua täynnä, kun Anna vankeudestaan tuli, ja Tiina näytti kiukustuneelta.

"Katso vain, hän otti pois joka ikisen murun; niin, nyt näet, millaisen väen luona olen."

"Mutta eikö rouvallasi ollut oikeus, Tiina? Puita oli kovin paljon kakluunissa. Ja tämä tyyny! Suuri Jumala, kenenkä tämä oikeastaan on?"

"No, kas niin vain! Kiitän nöyrimmästi! Minä luulin hyvin tehneeni, ja nyt sinäkin rupeat minua hätyyttämään. Herra Jumala, jos en milloinkaan olisi syntynyt! Tuo onneton tyyny! Olihan minulla lupa oma esiliinani ottaa, tiedän mä, eikä mokomaa rahtusta höyheniä milloinkaan patjasta saateta kaivata. Minä tein sen isän tähden, ja jos sinä juoruat siitä Kristoffersenille…"

Nyyhkytykset katkaisivat puheen.

"Minä en aio puhua siitä; mutta meidän täytyy täyttää patja taas, jo tänä iltana, heti! Minä en lähde täältä, ennenkun se on tehty. Voi, Tiina, etkö tiedä, että se on raskas synti?"

"Minä tiedän, että tahdot minut onnettomuuteen syöstä! Minä en tohdi sytyttää kynttilää; jos joku tulisi, mitenkä sitte kävisi?"

Mitkään vastaanväitteet eivät kuitenkaan auttaneet; Tiinan täytyi sytyttää kynttilä ja katsoa kuinka sisar kiirehtivin käsin ja hehkuvin poskin kuumeentapaisessa innossa ratkoi auki ja ompeli kiinni taas.

"No, Jumalan kiitos! nyt se on tehty. Älä milloinkaan, milloinkaan enää sellaista tee!"

Palvelustyttö raiska oli aivan alakuloisen näköinen; hän oli sekä suutuksissaan että liikutettuna.

"Sinun ei senvuoksi suurennella tarvitse. Jos sinä olisit minun tavallani saanut kärsiä ja olla kuin orjana, niin et kaiketi olisi parempi. Lupaathan, ett'ei Kristoffersen saa tästä mitään tietää?"

"Luonnollisesti. Älä itke nyt; sinusta tulee kyllä vielä hyvä tyttö. Istu viereeni tähän ja jutelkaamme vähäsen."

Tiina tunsi halun vastata, että hän oli hyvä tyttö, vaan hillitsi toki mielensä, otti vaijeten sinisen sukkansa ja istui sängyn laidalle.

"Saatatko muistaa äitiämme, Tiina?"

"Kyllä; minä olin suuri tyttö, kun hän kuoli. Hän ei toki minulle mitään pahaa opettanut ole; luulitko kenties sitä?"

"Oi, en; mutta minä tahtoisin mielelläni hänestä vähäsen kuulla. Piditkö hänestä paljon? — enemmänkö kuin isästä?"

"Oh, kyllä; mieluisestihan kukin enemmän äidistään pitää. Hän oli muuten äkäisenlainen; vaan kylläpä isä, tuo laiskajaakko, opettikin hänen tietämään, että hän eli. Hän sai hinata kuin ajurin koni, perheelle leipää laittaakseen."

"Luuletko, että hän milloinkaan muisteli minua?"

"Sen annan jäädä sanomatta; enhän minä tiennyt, että sinua oli olemassakaan."

"Mutta etkö nyt, kun sen tiedät", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä, "saata muistaa jotakin lausetta tahi muuta, josta olisit havainnut, ett'ei hän tykkänään ollut toista lastansa unohtanut? Olitko läsnä äitimme kuolinvuoteella? Eikö hän sanonut silloin…"

"Kuinka sinulla on sydäntä sellaisiin surullisiin asioihin koskea!" nyyhkytti Tiina, sinisellä sukankutimella silmiänsä pyyhkien. "Se on synti ja häpeä, on todella niinkin. Kas se, nyt on rouva täällä taas; milloinkaan ei pidä saada rauhan rahtuakaan."

Ovi avattiin, ja kaidat kasvot ynnä terävä nenä näkyivät siinä.

"Neljännestunnin kuluttua saat tulla alas ja tehdä tulen; vieraat jäävät tänne illaksi. Kuka täällä on?"

"Minun sisareni, rouva."

Rouva katsoi terävästi Annaa ja meni sitte; vaan hetkisen perästä kuului askeleita ja ääniä portailta, ja emäntä kuului kahdesti lausuvan kuuluvalla äänellä: "Koska olette nähneet koko huonekerran, niin täytyyhän teidän lapsikamari ja piikahuonekin nähdä."

Tiina hymyili.

"Kas, kuinka ovat olevinaan", sanoi hän; "sinua he nähdä haluavat, vaan luonnollisesti emme saa siitä tietävinämmekään olla."

Ovi avattiin samassa, ja parvi herroja sekä naisia kurkisti uteliaasti sisälle. Anna pysyi aivan levollisena istumassa eikä edes katsahtanutkaan ylös. Jotakin jaloutta ja liikuttavaista oli hänen ihanuudessaan, joka ehdottomasti vaati kunnioitusta, ja kaupungin urkuri — säädyllinen, vanha, naimaton mies — työnsi melkein väkivallalla muut takaisin sekä, ovea sulkiessaan, sievimmästi kumartaen lausui:

"Nöyrin palvelijanne! Pyydän anteeksi!"

"Tahdotko saattaa minua kotiin, Tiina," pyysi Anna hetken kuluttua; "minä en mielelläni mene yksinäni."

"Sinähän olet tottunut siihen, että palvelija aina on kantapäilläsi, luulen ma. Pelkään, että tuskin saatat jaloillasi seistä. Sellaista tarvitsisi vähän ennemmin ajatella."

Vanha muurari oli runsaasti unen lahjalla siunattu. Hän makasi suloisimmassa unessaan, kun Anna tuli kotiin. Anna käveli edestakaisin huoneissa, epätoivoisena, levottomana, intoisena. Minkä kauhean kokemuksen hän oli näinä muutamina päivinä koonnut! Hänen päätänsä pakotti, kun hän muisti isän sanat: "Minä tunnen ne olosuhteet; se ei saa tapahtua!"

Niin hupaisa valo loisti pesijävaimon puolelta. Hän kenties oli hänen äitinsä tuntenut ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakin sovinnollisia muistoja hänestä. Anna tahtoi vielä viimeisen koetuksen uskaltaa ja koputti hiljaa ovelle.

"Astukaa sisälle, astukaa sisälle! Kas, se on neiti! Istukaa tänne nojatuoliin, olkaa niin hyvä. No, se oli oikein hyvästi tehty!"

Vastaanotto ei saattanut sydämellisempi olla, eikä huone voinut olla puhtaampi ja viehättävämpi. He istuivat kaikki pyöreän pöydän ympärillä. Äiti silotti hienoja pyykkivaatteita, ja Pekka pilkkoi tikkuja; kaksi kahdeksanvuotista kaksoista, keltaiset hivuspalmikot alaspäin pitkin selkää, harjoitti kirjoittamista niiden kirjainten mukaan, joita äiti oli heille kirjoittanut; ja he jäljittelivät kummastuttavalla tarkkuudella niiden aivan omituisia kiemuroita ja muotoja. Pienellä, heikolla Riikalla oli myöskin tehtävänsä: hänen täytyi panna lankaa neulain silmiin ja selvittää nauhoja. Väliin katsahti yksi, väliin toinen kelloa, ikäänkuin nähdäkseen, kävikö työ tarpeeksi joutuisasti.

"Kuinka täällä on hienoa! Eihän minusta vain haittaa liene?"

"Jumala siunatkoon teitä, ei suinkaan! Niin, eikö täällä ole hauskaa? Me olemme tämän huoneen itse, Pekan kanssa kahden, paperoinneet. Ja mitä minun kellostani sanotte, neitiseni, eikö sillä sovi oikein komeilla? Me ostimme sen huutokaupasta, enkä milloinkaan ole sitä rahaa katunut. Niin, meillä, Jumalan kiitos, on kaikin puolin hyvä olo, kun me vain olisimme kiitolliset ja käyttäytyisimme sopivasti."