SISÄLLYS: (continued 4)

"Ei mitään hyvää, herra; minulla täytyy olla rahaa; taloutta ei voi rahatta hoitaa."

"Rahaa ja aina rahaa! Häpeäisinpä sinun sijassasi, Annikki; jos tätä kestää, niin me kaksi emme saata viihtyä yhdessä."

"Samantekevä minusta, vaan nälkään en tahdo nääntyä. — Kokonainen riikintaaleri! Niin, sehän nyt riittää pitkälle! Vanha saituri!"

Viimeiset sanat lausuttiin puolikuuluvasti salavihkaisen syrjäkatsahduksen ohessa, ja samassa Annikki meni ulos ovesta.

"Hän on todellakin liian nenäkäs, setä."

"Älä huoli ollenkaan siitä, lapsi; hän on parahin sielu, mikä jonkun ruumiissa voi olla."

Ja setä nauroi niin sydämellisesti, että hän näytti aivan nuorenlaiselta.

Eräänä kevätpäivänä olin poiminut suuren kukkakimpun ja asettanut sen sedän kirjoituspöydälle; vaan kun hän sai sen nähdä, niin hän pudisti päätänsä.

"Sitä et milloinkaan saa tehdä, Yrjö, et milloinkaan! Ota pois se, vie se kotiin äidillesi."

"Mutta pidäthän sinä niin paljon kukista. Minä en saata käsittää…"

"Minä rakastan kukkia ja tahdon mielelläni pitää niitä ulkona luonnossa, vaan en huoneessa, en pöydällä, enkä akkunalla; sillä, katsopa, niiden väri ja lemu loihtivat esiin kuvan, joka tekee alakuloiseksi yksinäisen mielen — perhe-elämän, kodin kuvan. Siksipä minulla ei ole yhtään pientä lintustakaan, sillä se visertää esiin saman kuvan, ja se myöskin on syynä, miks'en minä anna Annikin, miten hän tahtoisi, tuoda teekeittiötä sisälle. Sinä tuskin käsittänet minua, mutta kirkas teekeittiö, kun se oikein porisee ja kihisee, puhuu melkein selvimmin naisellisesta kädestä, onnellisesta kodista. Tuommoiset ovat haaveita, joita yksinään ollessa syntyy; sinä, Yrjö, et ole jäävä yksinäiseksi, ja kuka tietää, ehkäpä vanha poika kerran saapi sijan sinun lietesi ääressä, unohtaa haaveensa ja ystävällisessä kodissasi iloitsee kukista, lintusten viserryksistä ja kihisevästä teekeittiöstä."

Vuodet vierivät; maneittinen voima veti minua yhä rakkaasen vanhaan taloon, voima, joka alati lisääntyi. Yrjö sedän puheet olivat sekä opettavaisia että huvittavaisia; hän oli nähnyt äärettömän paljon ja käsittänyt kaikki itsenäisellä tavallaan.

Järkähtämättömällä levollisuudella kärsein ne monet pistosanat, joihin ystävällinen suhteemme antoi aihetta; sitä vastaan tulin joskus kärsimättömäksi, kun äitini kehoitti minua olemaan hyvin huomaavaisena setää kohtaan eikä olemaan omaa itseäni varjoamassa.

"Minä pidän sedästä hänen itsensä tähden, äiti."

"Luonnollisesti, ystäväni; vaan sinun tulee se hänellekin näyttää, jotta hänkin sen havaitsisi."

Minä silmäilin äitini lempeitä, miellyttäviä kasvoja; hän tahtoi minulle niin sydämestänsä hyvää; raskasta oli, ett'emme toisiamme käsittäneet.

Kuinka selvästi on eräs kolea marraskuun päivä mielessäni! En ollut tavannut setää kotosalla ja istuin akkunan ääressä selaillen kirjaa sekä odotin häntä. Annikki teki monta asiata sisälle huoneesen, astua teputti levotonna edestakaisin ja toisinaan loi minuun pari omituista silmäystä.

"Onko teillä jotakin sanomista?"

"Kyllä, sen Jumala tietää, että minulla on, pikku Yrjö" (Annikki vielä joskus nimitti minua pikku Yrjöksi, vaikka minä olin ylioppilas ja kuusi jalkaa pitkä); "vaan minä en ole aivan varma, osaatteko olla vaiti, enkä myöskään tiedä, lieneekö oikein juoruta isännästäni ja paljastaa hänen heikkoja puoliaan."

"Se ei voi ikinä olla oikein, minä en tahdo mitään kuulla."

Hän tuli hyvin lystillisen näköiseksi.

"Noh, noh, ei niin kiivaasti sentään, ei niin paljon tulta ja liekkejä! Minä luulin teidän mieluisesti tahtovan ukon oikein pohjia myöten tuntea; luulin teidän laskevan hänelle hyväksi hänen pienen heikkoutensa, jos hän tulisi suuresta synnistä puhdistetuksi."

"Puhukaa, Annikki."

"Niin, se on helpommin sanottu kuin tehty; minun täytyy silloin itsenikin paljastaa, ja se on aina vastenmielistä. Nähkääs, minä olen kaikki, mitä tiedän, onkinut, kuuntelemalla, ja nyt minä teen teidät, pikku Yrjö, rikoskumppanikseni; vaan muu ei auta. — Luuletteko isännän saituriksi? Hän on aivan päinvastoin; kaikkea hyvää, mitä hän tekee, ei saata luetella, vaan se tapahtuu salaa, ainoastaan salaa; kovalta ja kitsaalta hän tahtoo näkyä, se hänen heikko puolensa on. Jos hän aavistaisi, että minä olen hänet läpinähnyt, niin hän minut todenteolla eroittaisi. Oi, tuskin saatan nauruani pidättää, ajatellessani kaikkia hänen käyttämiänsä keinoja, kuinka hän rahakirjeitänsä lähettäissä muuttaa käsialansa, ikäänkuin hän olisi varsinainen väärentäjä, ja sitte hän käy niin uskollisesti kaikkialla, juttelee kaikenkarvaisen väen kanssa, vakoillen, ken on hätääntyneenä, ja sitä, joka on ahkera ja kelvollinen, hän auttaa, milloin halkokuormalla, milloin tukulla rihkamaa, milloin rahakirjeellä. Katsokaa vain tuota vanhaa rouvaa tuolla yliskerrassa, hän on hirveän vähissä varoissa, ja talon omistaja on olevinaan hänen armottomana isäntänään, vaikka kuitenkin juuri hän jokaisena vuosineljänneksenä lähettää eukolle viisikymmentä riikintaalaria kirjeessä, jossa — miten omin silmin olen nähnyt — hirveimmillä vuohensorkilla on kirjoitettuna: Pieneksi vanhan velan maksuksi. Käsitättekö nyt, Yrjö herra, miksikä niin usein häntä saituriksi nimitän: enhän tiedä mitään, joka enemmän tuota kunnon ukkoa miellyttäisi."

Hänen puheensa vieritti kiven sydämeltäni; minä tunsin itseni sanomattoman iloiseksi, vaan kuitenkin minua hyvin hävetti. Oi, kuinka väärässä luulossa olin hänestä ollut! Olisihan minun koko hänen elämästään, kaikista hänen puheistaan ja hänen rakastavasta sydämestään pitänyt saada se johtopäätös, että hänen oli mahdoton saituri olla; sellaisia vastakkaisuuksia ei luonnossa ole. Se mies, joka nuoruuden rakkautensa oli 40 vuotta yhtä voimakkaana ja lämpöisenä säilyttänyt, ei voinut kylmää kultaa rakastaa.

"Kas, tuossapa on poika!" huudahti setä tyytyväisenä, sisääntullessaan. "Mutta sinähän, poikani, näytät niin tyytyväiseltä, kuin jos suoraan seitsemännestä taivaasta tulisit."

Setä näytti niin riemastuneelta ja kunnianarvoiselta; minä tunsin tarpeen rukoilla anteeksi ja siunausta häneltä; vaan enhän minä saanut Annikkia pettää. Annikki pistikin pian päänsä ovesta sisälle uhallisimmin katsein ja pyysi rahaa. Vanha näytelmä uudistettiin, ja nyt ensi kerran ei siinä ollut minulle mitään vaivaavata; se päinvastoin huvitti minua suuresti. Yrjö setä oli niin sydämellisen iloinen siitä, että hän narrasi Annikkia, ja se oli kuitenkin Annikki, joka narrasi häntä.

Siihen aikaan tutustuin erään nuoren upsierin kanssa, jonka nimi oli Otto Svärd. Hän pelasti kerran henkeni, kun me kuljimme yli jään, joka murtui altani; siitä hetkestä tuli meistä ystävät, huolimatta suuresta luonnonlaatumme erilaisuudesta. Hän oli ylevämielinen ja jalo, mutta kevytmielinen, rakastettava seurassa, pintapuolinen, hauska ja kaikkiin mieltyvä. Hän oli valmis tekemään suurempia ponnistuksia, suurempia uhrauksia ystävän kuin omaksi parhaaksi, josta hän sangen huonosti huolta piti.

Meidän välillämme oli vilpitön rakkaus, ja minä halusin tehdä häntä tutuksi Yrjö sedän kanssa; se päättyi kuitenkin onnettomasti.

Otto näki tuon vanhan pojan, Annikin, talon, rouvan, kissan, vieläpä nuo suljetut huoneetkin niiden naurettavalta puolelta ja teki pilaa niistä. Sedästä ystäväni oli keikkari, joka hänen suussaan merkitsi varsin katalaa olentoa; kuitenkin sain hänen vastaamaan vieraissa käyntiä vaan kaduin sitä sittemmin.

Me löysimme Oton makaavana sohvalla kauniissa, melkein komeassa vierashuoneessaan, mukavasti kalliisen turkkilaiseen yönuttuun käärittynä ja harvinainen sikari suussa.

Se oli Yrjö sedästä liikaa; jo yönutun näkeminen oli hänelle vastenmielistä, ja lisäksi tuo huoleton asema, kuinka miehuutta puuttuva! — hän itse istui aina, kuudestakymmenestä vuodestaan huolimatta, suorana kuin ratsun seljässä — ja päällisen päätteeksi lemuava sikari! Hän vihasi tupakkia — syntirahoja, jotka puustavillisesti menivät savuna ilmaan. Vanha herra tarkasteli teeskentelemättä halveksien itsetyytyväistä polttajaa; minulle hän lähetti musertavan katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "kuinka saatat moisen ystävän kanssa seurustella?"

Tuon käynnin jälkeen olivat turhat kaikki kokeeni saada heitä toisiansa lähenemään. Setä nimitti Ottoa voidepurkiksi, vetelehtijäksi, huimapääksi, posliinijunkkariksi — kohteliaisuuksia, joita Otto palkitsi kysymyksillä vanhan myyrän terveydestä, eikö hän vilustuta itseään öisillä rahan laskemisilla, miltä vuosisadalta hänen nuttunsa polveutui, mitä hän söi, tahi oikeammin, raskitsiko hän syödä mitään.

Luonnollisesti en noita ystävällisiä lausuntoja määräpaikkaansa toimittanut, vaan pidin ne itselläni.

Eräänä päivänä tapasin Oton kadulla; hän oli parhaimmalla tuulella.

"Minä olen tullut lailliseen ikään ja saanut omaisuuteni käsiini, Yrjö; 40,000 riikintaaleria, pitäisihän se kappaleen riittää eikö niin? Nythän saavat nuo onnettomat karhutkin maksun, minua oikein ilahduttaa heidän puolestaan. Illalla minulla on osuuspidot; jos sulla on halua, niin tule pois."

Minua ei ollenkaan hänen osuuspitonsa miellyttäneet; siellä elettiin hurjasti; tyhjennettiin yksi samppanjapullo toisen jälkeen, pelattiin suurista summista, ja kohtelias isäntä maksoi kaikki mitä tapattiin.

Siitä ajasta hän eli alituisessa humussa; minä yritin pari kertaa, vilpittömän ystävyyteni pakottamana, häntä varoittaa ja muistuttaa hänelle, että 40,000 riikintaaleria saattavat loppua varsin pian, vaan hän poisti minut aina lystikkäällä pilalla. Ikäistensä neuvojana oleminen on yhtä ikävä kuin useimmiten hyödytönkin tehtävä; minä heitin sen siitä syystä pian ja vetäysin aivan erilleen hänestä. Meidän mielitekomme olivat nyt niin peräti erilaiset: minä työskentelin ahkerasti lainopillista tutkintoani varten; hän koetti vain aikaa tuhlata. Joskus toki tapasimme toisemme ja vaihdoimme silloin aina jonkun sanan.

"Hyvää päivää, Yrjö; onnittele minua, vanha poika; minä olen onnellisin kuolevaisten joukossa! Minä olen kihlannut erään enkelin, tukkukauppijas Dahlin nuorimman tyttären, Roosa Dahlin, oikein todellisen ruusun. Nyt vasta tiedän, mitä rakkaus on, niin, nyt saatan sinun vanhaa myyrääsikin käsittää; jos armaani menettäisin, niin saattaisipa minunkin päähäni pälkähtää kaivautua luolaani."

Toivoin, että kihlaus muuttaisi hänet järkevämmäksi, vaan päinvastoin; hän ei tosin enää hyväin ystäväinsä seurassa niin huimasti elänyt, vaan sen sijaan hän menetti suuria summia lahjoihin morsiamelleen, huvimatkoihin ja äkillisiin ihastuttamisiin; heillä piti aina jotakin olla. — Minä aloin tulla todella levottomaksi ystäväni tähden.

Kuukausi toisen jälkeen kului; koko suuren sukumme iloksi suoritin tutkintoni parhaimmalla arvolauseella. Äitini alkoi jo tuumailla kihlaustani — suvussamme oli nimittäin tapana kihlautua heti suoritetun tutkinnon jälkeen —, vaan itse en ollenkaan sitä ajatellut, iloitsin vain elämästä ja hain virkistystä ponnistavain luentojen päätyttyä.

Eräänä iltana huhtikuussa istuin kotona, polvillani nuorin sisareni, pieni sinisilmäinen pyryharakka, minun lemmikkini, ja pelasin "liitusarkaa" nuorinta likimmäisen sisareni kanssa, joka oli lempeä yhdentoista vanha tyttö, äitini elävä kuva. Huoneessa oli niin herttaisen ystävällistä ja hauskaa; lamppu oli juuri sytytetty; isäni luki sanomalehtiä, äitini ompeli, vanhin sisareni seisoi pianon ääressä serkkunsa, sulhasensa kanssa kuiskutellen.

"Täällä on oikein hauskaa", sanoi veljeni Kristian — apulaispappi, josta oli suuret toiveet — astuen sisälle, asettuen kakluunin eteen ja hieroen käsiään mitä tyytyväisimmällä muodolla; "oikein hauskaa; nyt tuulee vinhasti ja on pistävän kylmää ulkona. Kuuleppa, Yrjö, olipa hyvä, että katkaisit yhteytesi Otto Svärdin kanssa ennen tuota katalaa historiaa."

"Mitä historiaa?"

"Vai et sinä siitä tiedä? Niin, hän on solvaissut päällikköään ja saa pitää itsensä onnellisena, jos hän selviää seikasta virkaerolla. Hirveästi hän lienee velassa, ja nyt hyökkäävät luonnollisesti kaikki velkojat hänen niskaansa, edes jotakin saadakseen. Tosiaankin, miten vasta sanoin, on hyvä, että sinä olet katkaissut yhteytesi moisen olennon kanssa."

Äkisti laskin pikku Fannyn permannolle ja syöksyin ulos.

Tuima tuuli pieksi minua kasvoille, pitkin katuja kiitäessäni. Otto parka, niinkö pitkälle jo oli tultu! Ystävyyteni, joka niin kauan oli uinaillut, heräsi nyt uusin voimin; minä unohdin hänen virheensä ja heikkoutensa ja muistin vain hänen lämpöistä, rehellistä sydäntään.

Tultuani sen talon luo, jossa hän asui, kurkistin ylös; pimeä oli hänen nuorenmiehen-kertansa; aivan lyhyt aika sitte olin mennyt siitä ohitse; silloin loisti sieltä valo ja ylimielisiä ääniä ja hauskoja lauluja kuului.

Hänen ovensa ei ollut lukossa; astuin sisälle; huone oli niin pimeä, että suurimmalla vaikeudella saatoin erottaa olennon toisen akkunan ääressä.

"Kuka siellä?" — Hänen äänensä kuului onealta ja kolkolta.

"Minä — ystäväsi Yrjö."

"Minulla ei ole ystäviä ollenkaan! Mitä tahdot?" kuului kova, kylmä vastaus; oli oikein kammottavaa tuossa pimeässä huoneessa.

"Ottakaamme tulta, Otto, jotta voimme jutella." Hän raapaisi tulitikulla seinään ja sytytti kynttilän. "Jos tahdot nähdä epätoivoisen ihmisen, niin silmäile minua! Se, mitä edeltäpäin sanoit, on paljoa hirveämmällä tavalla tapahtunut. Sinä olet varoittanut; sinä olet tehnyt velvollisuutesi, sinulla on levollinen omatunto; mitä tahdot muuta? Mene!"

Muistatko, Otto, kun kuljimme jäällä salmen yli, niin sinä varoitit minua sivulle poikkeamasta, vaan minä en seurannut neuvoasi, ja jää ratisi sekä murtui allani: minä upposin. Kuitenkaan en sanonut sinulle: mene, sinähän varoitit minua! — En, minä huusin sinua, kurotin käteni sinua kohden, sallein sinun oman henkesi kaupalla minut pelastaa.

Hän painoi päänsä alas, hänen povensa kohoili ikäänkuin pidätetyistä nyyhkytyksistä, minä otin hänet syliini ja pyysin; "Sinulla ei voi olla sydäntä minua luotasi sysäämään."

"Kiitoksia, Yrjö! On siis olemassa todellinen ystävyys, sillä mikäpä muu saattaisi sinut etsimään minua, kadotettua olentoa? — Virkaeron olen jo saanut, enkä kuitenkaan voi katua nuhdetta, minkä annoin ylenvaltijaalle, kun hän solvaisi halpaa vaan kunniallista sotilasta. — Näeppä kaikkia noita lappuja, ne ovat laskuja, minulla ei ole ollenkaan, millä niitä maksaisin. Ja kuitenkin — mitä merkitsee se, että ratani on katkaistu, että kaikki tiet ovat minulta suljetut, sen tuskan rinnalla, jonka hän, kihlattuni, on minulle saattanut! Ainoatakaan ystävällistä sanaa ei ollut hänen kirjeessään — lyhyt, kylmä kuni jää, ohitse ainaiseksi! Minun tulee kiittää sallimusta, että sain oppia tuntemaan teidät, ennenkun liian myöhäistä oli, niin oli kirjeessä, niin kirjoitti se vaimo, joka vielä joku päivä sitte painoi huulensa poskelleni ja vannoi minulle ikuisen, vilpittömän rakkauden. Jos minulla ei olisi mitään uskoa, niin ottaisin pistoolin ja tekisin silmänräpäyksessä kurjasta elämästäni lopun, vaan minä onneton ihminen, uskon toisella puolella hautaa olevan elämän, minun täytyy siis elää, vaan kuinka jaksan elää? Minkä hyväksi eläisin?"

"Hyvittääksesi, mitä olet rikkonut, noustaksesi kuni mies, maksaaksesi velkasi, uuden radan itsellesi raivataksesi ja onnelliseksi tullaksesi. Sen täytyy voida tapahtua, sen pitää tapahtua; se Jumala, johon uskot, ei ole sinua hylkäävä."

Hän pudisti päätänsä ja alkoi uudelleen intohimoisesti armaansa tähden valittaa. Hänen toivoton asemansa, hänen synkkä tulevaisuutensa, kaikki väistyi syrjään sen ajatuksen edestä, ett'ei Roosa rakastanut häntä eikä milloinkaan ollut häntä rakastanut, ja että hänen kaunis ulkomuotonsa oli vain kylmän ja itsekkään sielun verhona.

Rajun mielenliikutuksen väsyttämänä hän lopullisesti uupui sohvalle. Minä otin kaikki laskut, lupasin puhua hänen velkojainsa kanssa, saadakseni, jos mahdollista, heitä kärsiväisyyteen, sekä saapua seuraavana päivänä kertomaan, mitä tulokseksi saisin.

Sydämeni oli täynnä sääliä ja surua, ja minun täytyi ponnistaa sieluni voimia, saattaakseni hänet jättää. Mitä kykenin tekemään? En mitään. Yhden kokeen tahdoin kuitenkin uskaltaa; riensin läntistä siltaa ja Fredriksbergin puistokatua kohden.

Kun saavuin sedän talolle, niin soitin reippaasti, ja vasta kun kello soi kuuluvasti ja selvästi syvässä hiljaisuudessa, tuli mieleeni, että mahtoi olla varsin myöhäistä; kynttilät olivat sammutetut, he olivat varmaankin levolle menneet.

Silmänräpäystä myöhemmin tuli Annikki näkyviin, liehuen palava kynttilä kädessä; hänellä oli vain alushame yllä ja suuri saali hartioille käärittynä, ja hän värisi vilusta ja peljästyksestä.

"Onko tulipalo talossa?"

"Eihän toki; minä se olen, Annikki!"

Hän näytti hämmästyvän melkein enemmän minun tähteni kuin tulipalon tähden.

"Tekö, herra Yrjö? Mitä tähän aikaan päivää tahdotte? Mitä on tapahtunut?"

Samassa saapui setä, täysissä vaatteissa, pinkka paperia kainalossa, porstuaan ja kysyi kylmäverisesti: "Täälläkö se on, Annikki?"

Minä olin jotensakin pahoilla mielin; tilani oli tosiaankin vähän lupaava, ja vaikk'ei intoni ollut laimentunut, oli minulla selittämätön epäluulo aikeitteni onnistumisesta. Pyysin heti saada sedän kanssa puhella, jonka hän myönsi kummastunein vaan ystävällisin, niinpä tuskallisin katsein.

Kuljimme edestakaisin huoneessa, minun kertoessani onnettoman ystäväni mielialaa; kynttilä liehui edestakaisin; minulla oli himmeä tieto siitä, että Annikki seisoi oven takana kuuntelemassa.

Puhuessani muuttui Yrjö sedän katse ankaraksi ja kovaksi, ja lopetettuani kysyi hän tuimasti:

"Mitä se kaikki minuun kuuluu?"

"Minä toivoin, että sinä tahtoisit auttaa häntä, pelastaa hänet täydellisestä häviöstä."

"Luulitko tosiaankin minua moiseksi narriksi? Luulitko, että minä maksaisin sen suklaan, liköörin ja viinin, jonka hän ja hänen juomatoverinsa ovat sisäänsä särpäneet? Luulitko, että minä maksaisin hänen turkkilaiset yönuttunsa, valkoiset hansikkaansa, hajuvetensä, tanssikenkänsä ja sikarinsa? Hyi, häpeäisimpä itseäni, jos sen tekisin, halveksisin itseäni hänen rikoskumppaninaan. Anna sen irstaan roikaleen kärsiä töidensä palkka, minun ei ole häntä ollenkaan sääli. Kun ahkera työmies joutuu sairasvuoteelle, kun vaimo ja viattomat lapset puuttuvat leipää, silloin tunnen sääliä. Häpeä sille ihmiselle, joka ei ennen auta rehellistä köyhää kurjuudesta, kuin saattaa pelaajan ja tuhlaajan tilaisuuteen aloittamaan elämänsä uudelleen. — Mitään enempää ei siitä seikasta sanottavaa ole. Hyvää yötä, äläkä toista kertaa vanhan setäsi yörauhaa häiritse."

Hän aukaisi sänkykamarin oven, vaan kääntyi äkisti ympäri.

"Niin totta, Yrjö, kuin olet kunniallinen mies, älä syöksy onnettomuuteen takaamalla tahi muulla ajattelemattomuudella."

Annikki laski minut ulos, vaan ei katsonut kannattavan minulle hyvää yötä vastata. Ensi erän erosin heistä epäsuosiossa.

Seuraavana päivänä tein varsin harmillisen kierroksen monien velkojien luona, jotka kaikki olivat sangen kiihottuneet ja katkeroituneet eivätkä tahtoneet kuulla odottamisesta tahi sovinnosta puhuttavankaan.

Ne olivat huonoja kuulumisia Otto rukalle; aivan alakuloisena kolkutin hänen lukittua oveaan.

Sen aukaisi aivan nuori tyttö, joka oli kelmeä ja itkenyt sekä katsoi minua suurilla, ihmeellisen tummilla silmillään sellaisella tuskallisuudella, ett'en ikinä saata unohtaa.

"Mitä tahdotte?"

"Tahtoisin mielelläni puhua luutnantti Svärdin kanssa; nimeni on Lund."

Hän antoi minun astua sisälle, katsoi taas totisilla, leppeillä silmillään minua ja teki sänkykamarin ovea kohden merkin, osoittaakseen, että Otto oli siellä, ja että meidän täytyi hiljaa puhua. Minä tarkastin häntä tarkoin; ken hän oli — oliko hän Roosa Dahl, joka siis kuitenkin oli uskollinen?

"Tiesin teidän tulevan", sanoi hän melkein kuiskuttamalla; "minä olen suuresti odottanut, saadakseni kanssanne puhella ja kysyä neuvoa teiltä; mutta kaikkein ensimmäiseksi minun täytyy koko sielustani kiittää sitä ainoata ystävää, joka on veljelleni uskollisena hänen hädässänsä pysynyt."

Hän tarttui käteeni, jolle polttava kyynel putosi.

"Ettekö ole lakimies?" hän kysyi, samassa pyytäen minua istumaan.

"Olen."

"Voiko holhojani kieltää minua veljeni velkaa maksamasta?"

"Kyllä, hän voi kieltää ja, vielä enemmän, hän onkin kieltävä."

"Mutta onhan se mahdotonta, luonnotonta! Minulla on kymmenentuhatta; minä saattaisin häntä auttaa, vaan siipeni ovat leikatut. Kun he nyt vain eivät häntä personalliseen vankeuteen panisi; jos hän vapautensa pitää saisi, niin he saisivat jok'ikisen killinkinsä. — Korkojahan multa ei toki saatettane kieltää?"

"Ei, ei tosiaankaan."

"Nyt saatte kuulla minun tuumani. Tähän maahan veljeni ei saata pysähtyä; kaikki täällä häntä entisyydestä piinallisesti muistuttaisi. Sitä paitsi huonot ystävät — surullista, että minun täytyy sellaista jalosta, rakastetusta veljestäni sanoa — kenties taas hänet minulta riistäisivät seuraansa. Hän tarvitsee toisen olopaikan, toisia tuttavia, toisen vaikutusalan; Nevyorkissa meillä on ystäviä; me lähdemme sinne."

"Me? Tekö myös?"

"Oi niin"; — hän puhui vieläkin hiljemmin — "jos minä en seuraisi muassa, niin hän olisi pian mennyt mies; hänellä täytyy olla joku, josta hän pitää huolta, ja jonka hyväksi hän ahkeroitsee. Se on antava hänelle halua ja voimaa uusiin ponnistuksiin, kun hän näkee olevansa heikon olennon tukena. Ettekö tunne häntä kylliksi, myöntääksenne olevani oikeassa?"

"Kyllä, te olette aivan oikeassa."

Minä silmäilin hänen hienoa, melkein lapsellista olentoaan, tuota lempeätä, vaan kuitenkin niin varmaa katsantoa; saattoiko häntä heikoksi olennoksi nimittää?

"Toivon", hän jatkoi, "että tuttavamme norjalainen perhe helposti saattaa hankkia veljelleni työtä, joko tilintekolaskuja, kirjanpitoa tahi muuta sellaista. Minä antaisin opetusta musiikissa ja Ranskan kielessä; korkorahani olisivat hyvänä tukenamme. — Oi, Jumalan avulla on se onnistuva! — Tämä pieni lipas ja tämä rasia sisältävät koristuksia, jotka olen äidiltäni perinyt — tahdotteko muuttaa ne rahaksi? Toivon niiden riittävän matkakulunkeihin. Mutta velkojat, antanevatko ne meidän lähteä? Enkö saata antaa heille vakuuskirjoitusta omaisuudestani? Te, herra Lund, käsitätte sellaisia seikkoja; tehän järjestätte seikat parhaiten, tehän autatte meitä; minä luotan turvallisesti teihin."

Samassa aukeni ovi, ja Otto astui sisälle vaaleana vaan tyynenä.

"Sinä täällä, Yrjö! Sellaista ystävää ja sellaista sisarta en ole ansainnut. Oletteko keskenänne jutelleet? Onko tuo narrimainen tyttö ehkä jo uskonut sinulle tuumansa?"

Sisar silmäili rukoilevaisesti minua.

"Sisaresi, Otto, ei mikään narrimainen tyttö ole, ja hänen tuumansa ovat minusta varsin järkeviä ja hyvin ajateltuja."

Otto kulki kiivaasti edestakaisin ja sanoi innokkaasti:

"Kenkään ei tiedä, mitä tunnen, kuinka häpeän, nähdessäni sinun ystävyyttäsi ja Klaaran hellyyttä. Unohdinhan pitkäksi ajaksi sinut, Yrjö, vääräin ystäväin tähden, jotka nyt minulle selkänsä kääntävät! Melkeinpä unohdin tuon lapsen kauniin vaksinuken tähden, ja nyt tulee hän, ilman soimauksen vivahdustakaan, ja lohduttaa minua, pitää minua pystyssä, tahtoo hyljätä kaikki, uhrata kaikki minun, tähteni, vaan minä en voi sallia sitä."

"Kuka uhrauksesta puhuu? Ketään maan päällä en rakasta niin suuresti kuin sinua, Otto — en ketään. Me molemmat orvot lapset olemme pysyvät yhdessä, olemme uljaasti kamppailevat onnettomuutta vastaan, ja Jumala on meitä siunaava. Tosin on isänmaani minulle rakas; mutta tuhannen kertaa enemmin siellä kaukana sinun kanssasi kuin täällä ilman sinua. Sinä et voi uskoa, veljeni, kuinka ikävöin, kun olit poissa, ja kuinka pitkiä päivät sinun, lyhyiden, ja harvain käyntiesi välillä olivat. Suuri, onni on aina saada luonasi olla, — ei, älä pudista päätäsi — toden totta, en puhu niin, lohduttaakseni sinua, se on vilpitön ajatukseni."

Hän kietoi kätensä veljensä kaulan ympäri ja kallisti päänsä hänen rinnalleen. Minä säpsähdin heidän suuren yhtäläisyytensä ja omituisen erilaisuutensa tähden. Otto seisoi siinä niin vartevana ja voimakkaana mutta arkana, alakuloisena ja itsesoimausten lannistamana; hänen sisarensa niin hienona ja hentona, vaan uljaana, täynnä toivoa, voimakkaana puhtaassa tietoisuudessaan ja sydämellisessä rakkaudessaan.

He itkivät molemmat hiljaa; minä otin sisaren koristukset ja nuo onnettomat velkalaskut sekä jätin heidät. Sisar oli sanonut luottavaisimmin katsein: "minä luotan turvallisesti teihin"; hän saattoikin luottaa, minä tahdoin tehdä kaikki hänen tähtensä.

Silmänräpäystäkään ajattelematta kiirehdin vanhan setäni luokse; tunsin viehätystä, jonka täytyi kaikki vastukset voittaa, kaikki esteet pois raivata. En välittänyt Annikin tuimasta tervehdyksestä enkä sedän jurosta hyvääpäivästä; vetosin sedän tunteihin hänen rakastettunsa nimessä; hän ei olisi kylmästi, auttamatta takaisin vetäytynyt.

Lämpöisesti esittelin nuoren tytön ylevän harrastuksen ja näytin sitte sedälle hänen koristuksensa, lippaan ja rasian. Viimemainittu sisälti esineitä, jotka olivat olleet alituisessa käytännössä, miten selvästi saattoi nähdä: kellon, kaulaketjut, joitakuita sormuksia ja rintaneulan; hän oli varmaan vast'ikään niistä luopunut.

"Oletko häntä ennemmin nähnyt?" kysyi setä lyhyesti.

"En milloinkaan; tiesin tuskin, että häntä oli olemassakaan."

Tuo vastaus näytti rauhoittavan häntä; hän nousi ylös, kuitenkin yhä kurtistunein kulmakarvoin, otti hattunsa sanoi:

"Yrjö, minä en anna sulle milloinkaan anteeksi, jos olet vedonnut Henrietten muistoon sellaisen eduksi, joka ei sitä ansaitse."

"Seuraa muassa ja päätä itse!" oli tyven vastaukseni.

Kaikeksi onneksi ei Otto ollut kotona. Yrjö setä loi terävän ihmistuntijan-katseensa läpitunkevasti Klaaraan; hän näki heti, että Klaara oli luonnollinen, teeskentelemätön. Kuivannäköisenä, ikäänkuin vain jotakin asiaa toimittamassa, hän istui sohvalle ja antoi Klaaran kehittää tuumansa, selvittää, kuinka paljon rahaa tarvitsisivat, kuinka paljon hän toivoi saattavansa vuosittain maksaa, ja minkä vakuuden hänen omaisuutensa antaisi, jos kuolemantapaus sattuisi.

Setä oli nähtävästi liikutettuna ja lupasi auttaa, vaan ei kuitenkaan voinut pidättää päästämästä pari katkeraa sanaa nuoresta tuhlarista.

"Kiitän teitä hyvästä tahdostanne", sanoi Klaara pikaisesti, nousten ylös, "vaan en saata vastaanottaa niin suurta hyväntekoa mieheltä, joka rakastettua veljeäni halveksii."

Se ei ollenkaan Yrjö setää pahoittanut; hän veti Klaaran leppeästi alas viereensä.

"No, noh, lapsi, ei niin kiivaasti; teidän tulee katsoa hieman läpi sormien vanhaa juroa, joka kuitenkin tarkoittaa hyvää."

Tuon pienen kinan ja sovinnon jälkeen antoi Klaara hänelle luettelon omaisuudestaan, jonka setä tarkasti luki läpitse ja huolellisesti pani lompakkoonsa, ikäänkuin se olisi ollut aivan tärkeä, lainmukainen ja täysikelpoinen asiapaperi.

He keskustelivat kauan keskenään; näytti ikäänkuin tuo vanha intoilija ja nuori tyttö jo olisivat toisistaan pitäneet, ja kun me lähdimme, niin Klaara, ennenkun setä saattoi estää, tarttui hänen ryhmyiseen käteensä ja vei sen huulilleen.

Matkaa varten oli paljo puuhaa; setä maksoi, minä pidin asioista huolta, ja Annikki oli väsymätön antamaan hyviä neuvoja taloudentoimiin melkein tottumattomalle Klaaralle.

Me kävimme usein heidän luonaan; vielä useammin kävin minä yksinäni, eikä viipynyt kauan, ennenkun minulle selvisi, että rakastin Klaaraa, rakastin häntä niin hartaasti, kuin ainoastaan sellainen nainen saattaa rakastetuksi tulla.

Oli heidän lähtönsä edellinen päivä; sisässäni kuohui ja elämöi; en saattanut kestää, minun täytyi puhua hänen kanssansa.

Sinne tullessani oli hän yksin; hän seisoi akkunan ääressä ja itki, vaan pyyhki heti kyyneleet ja hymyili minulle.

Sana kuoli huulilleni; noille nuorille hartioille laskettu taakka oli kyllä raskas muutoinkin, minulla ei ollut sydäntä sitä lisäämään; en tahtonut eripuraisuutta hänen sieluunsa kylvää; hänen piti saada kokonaan pyhään kutsumiseensa antautua. Sopikohan sitä paitsi minun käyttää hyväntekijän-asemaani, vaikuttaakseni hänen tunteihinsa? Oi, ei! Itsessä rakkaudessani löysin voimaa, minä rakastin häntä kyllin suuresti, saattaakseni vaijeta.

"Uskotteko", kysyi hän, "että me kerran tulemme takaisin?"

"Sen uskon ihan varmaan; minä tunnen sen itsessäni; Jumala on tuova teidät takaisin ystäväinne luo."

"Jumala on ollut aivan armollinen meille, kun Hän on meille sellaisia ystäviä antanut; te olette ollut meidän pelastaja-enkelimme, meidän tulee teitä kaikesta kiittää."

Hän oli tuskin sen sanonut, kun Yrjö setä tuli sisälle; hän oli hikinen ja hengästyksissä vastoin tapaansa, ikäänkuin hän olisi rientänyt, ajoissa ennättääkseen. Tuskaisesti vakoilevalla katseella, joka toki sittemmin rauhoittui, silmäili hän vuoroin Klaaraa ja minua.

Seuraavana päivänä saatoimme heitä laivalle. Milloinkaan en unohda niitä monenlaisia, riitaisia tunteita, jotka tuolla matkallani sielussani risteilivät.

Otto oli tyyni, vaan hyvin totinen; kun tukkukauppijas Dahlin talon ohitse kuljimme, niin hän painoi päänsä alas, vaan ei katsonut sinne päin. Klaara koki kaikin voiminsa näyttää malttuneelta, vaan minä näin kuitenkin selvästi, että hän oli syvästi liikutettuna ja murheisena. Hänen kätensä oli käsivarrellani, tuo kätönen vapisi; vielä saatoin puhua, silmänräpäyksen perästä se oli liian myöhäistä.

Ja tuo silmänräpäys meni ohitse; Klaara syleili setää, ojensi minulle kätensä ja meni sitte laivaan, veljen käsivarteen nojaten, ja he purjehtivat pois pitkiksi, pitkiksi vuosiksi.

"Seuraa minua kotiin", sanoi setä; "Jumala siunatkoon sinua, Yrjö, sinä olet taistellut kuin mies; tule meille ja puhu suusi puhtaaksi, huojenna sydämesi perinpohjin."

"Sinä olet siis sen arvannut?"

Annikki, joka oli seurannut höyrylaivalle, otti nyyhkyttäin tukehtuneella äänellä vastatakseen:

"Hyvänen aika, pikku Yrjö, sokeiksiko te meidät luulitte?"

Minä menin heidän seurassaan, ja tuo vanhapoika sekä vanha palveluspiika tulivat rakkauteni ainoiksi todistajiksi.

Kuinka odotimme ensimmäistä kirjettä, kuinka pikaisesti se nielaistiin, ja kuinka hitaasti se luettiin toinen kerta läpitse!

Matka oli käynyt onnellisesti; Otto oli heti saanut työtä tuon norjalaisen rikkaan pankkiirin konttorissa; Klaara oli toivossa saada pienen koulun käymään.

Kirje oli avosydämisesti, uskotusti, ystävällisesti kirjoitettu; minun nimeni mainittiin siinä ystävällisimmästi useita kertoja. Se teki minuun omituisen vaikutuksen; se ei oikein sointunut yhteen tuon karttavan häveliäisyyden kanssa, jota hän, hartaasta seurustelustamme huolimatta, aina oli minulle osoittanut. Oliko se hyvä vai huono merkki?

Seuraava kirje oli enemmän juurtajaksainen; hän teki selvän heidän tyynestä, levollisesta elämästään; hän puhui paljon veljen ahkeruudesta, kestäväisyydestä ja hellyydestä; hänestä oli niin tärkeätä kohottaa veljeänsä sedän silmissä.

Kului vuosi, kaksi, kolme vuotta; omaiseni eivät käsittänet, miks'en minä kihloihin mennyt; olihan minulla hyvä paikka — se oli kummaa, se.

"Eikö hän kuitenkin liene rakastunut?" sanoi tosin eräs vanha täti, vaan kaikki toiset kielsivät. "Eihän hän ole allapäin, hän toimittaa tehtävänsä ja ottaa osaa kaikkeen", ja niin teinkin, vaan Klaara ei toki milloinkaan poissa ajatuksistani ollut.

Minä kävin joka päivä Yrjö sedän luona. Hänen silmäinsä heikkoina ollessa luin minä hänelle ja juttelin hänen kanssansa, vaan kuinka hyvänsä keskustelun aloitimmekin, niin aina Klaaraan lopetimme. Toisinaan hän otti esille Klaaran koristukset ja huvitteli kuni lapsi niitä silmäillemällä.

Heidän kirjeensä henkäili aina tyytyväisyyttä; kuitenkin haamoitti Klaaran kirjeiden jok'ainoalta riviltä kotoikävä, mikä seikka minusta oli varsin rauhoittavaa. Maksu tapahtui paljoa nopeammin kuin Klaara oli luvannut, eikä kauan viipynyt ennenkuin viimeinen summa saapui kahdessa kauniissa kukkarossa, "toinen rakkaalle sedälle" — Klaara nimitti häntä aina sedäksi — "ja toinen rakkaalle Yrjölle." Niin, sillä lailla kirjeessä oli, me silmäilimme toisiamme — mitä se merkitsisi; Annikki tarkasteli somatekoista kukkaroa, johon oli lemmikkejä virkattu; se, arveli hän, oli hyvä merkki.

"Minua ilahduttaa todella", sanoi setä, työntäen silmäinverhoa takaisinpäin ja tarkasti laskien rahat, "että sain tämän takaisin. Se olisi hukattavaksi ollut liian suuri summa; nyt on huimapää ne itse maksanut; se on aivan kuin olla pitää."

"Raha! Aina te ajattelette rahaa; teidän tulisi enemmän Yrjö herran tulevaisuutta ajatella."

"Ajattelenpa sitäkin, Annikki, ja seuraavassa kirjeessäni kysyn Klaaralta, onko hänen sydämensä vielä vapaa."

Olipa raskas ja pitkä aika, ennenkun vastaus saapui. Se kuului näin:

"Siinä merkityksessä, missä te, setä, ajattelette, on — ja on aivan varmaan edelleenkin pysyvä — sydämeni täydellisesti vapaana. Luulen, että veljeni, te ja veljenpoikanne ovat siinä määrässä saaneet rakkauteni, ett'ei ole mitään enää ylitse jäämisen varaa. Jahka vain toivoni toteutuisi, jahka vain saisin taas teidät kerran nähdä, puhua kanssanne, Tanskaani takaisin tulla! Nyt, kun Otto on voittanut surunsa, nyt, kun hän on onnellinen, itsenäinen ja kunnioitettu, ikävöin enemmän kuin ennen."

"Hän ei rakasta minua, setä!"

"Saattaa niin olla, poikani."

Ovella kahisi, ja Annikki, joka oli kuunnellut, ilmaisi itsensä pistämällä päänsä sisälle ja sanomalla:

"Hän rakastaa teitä kuitenkin, Yrjö herra."

Sillä välin meni veljeni Kristian naimisiin, ei paljoa myöhemmin olivat sisareni häät, ja kaksi nuorempaa venyivät nopeasti. Fanny oli pieni narrinsilmä, hän nimitti minua "vanhaksi Yrjöksi" ja kysyi, aioinko sedän tavoin vanhaksi pojaksi jäädä.

"Kenties; siitä ei varmaa tietoa ole; vaan sittehän saanen sinun luonasi asua?"

"Kyllä, kyllä! Ja me, mieheni, minä ja kaikki lapsemme olemme oikein hyvät sinua kohtaan."

Minun täytyi hymyillä hänen pitkänäköisyydelleen; äitini seisoi teetä kuppeihin kaatamassa, hänkin hymyili. Oli niin miellyttävää, niin kodikasta; minä katsoin kirkasta, porisevaa teekeittiötä, ja tuntui ikäänkuin se olisi nuoresta, tummasilmäisestä tytöstäni laulanut. Vasta nyt käsitin vanhaa setää: se laulu saattoi olla mielenrauhalle vaarallista.

Eräänä kylmänä talviaamuna, juuri kun olin toimilleni menemässä, astui Yrjö setä omassa korkeassa persoonassaan ensi kerran huoneeseni.

"Alkaa selvetä, ystäväni", hän sanoi, tyytyväisesti nyökäten; "odotusaika on pitkä, vaan vihdoin se toki lopun saa. Minulla on hyviä uutisia ystäviltämme. Kihlaus! Häät! No, noh ole levossa, kysymys ei ole Klaarasta, vaan hänen veljestään. Hän nai isäntänsä tyttären ja matkustaa sitte hänen kanssansa Norjaan, jossa Otto saa morsiamensa isoäidille kuuluvassa isossa tehtaassa ylihoidon. Kevääksi he tulevat; lapsi — tarkoitan Klaaraa — on ilosta aivan poissa suunniltaan. Tänne he pysähtyvät kuukaudeksi hänen tähtensä; sitte he menevät kaikki kolme Norjaan, jos ei, miten Jumalan avulla toivon, lujemmat siteet häntä Tanskaan kiinnitä. — Sinä näytät minusta niin arvelevalta, Yrjö."

"Ajatteleppa, setä, jos nyt saisin hänet nähdä ainoastaan kadottaakseni hänet ainaiseksi!"

"Tiedä siinä tapauksessa kantaa kohtaloasi kuin mies. Mutta minulla on kaikkein parhaimmat toiveet."

Huhtikuussa olin neljätoista päivää sisareni luona; kun tulin sieltä, niin menin heti setää katsomaan. Kaikki akkunat olivat kummakseni auki. Annikin luuta hankasi voimakkaasti noiden salaperäisten huoneiden lattiata, huoneiden, joilla oli niin suurenmoinen osa lapsuuteni unelmissa. Ehdottomasti käänsin pääni toisaalle, ikäänkuin sinne sisälle katsominen olisi ollut pyhyyden häväistys.

"Tervetuloa, Yrjö! Silmäileppä ympärillesi huoneissa, täällä on tullut maalatuksi ja seinät tapeteilla peitetyiksi; minä olen voittanut kivuloiset haaveeni; ilo ja hauskuus tulevat taas saamaan sijan tässä asunnossa…" Hän pysähtyi, ikäänkuin hän olisi tullut liian paljon sanoneeksi, ja lisäsi kuivasti: "Tarkoitan, että tästä on tuleva mieluisa asunto vieraillemme siksi kuukaudeksi, jonka he tässä maassa viettävät."

Mitä enemmän heidän tulemisensa aika lähestyi, sitä useampia epäilyksiä Yrjö setä keksei. Hän, luullakseni, piti velvollisuutenaan valmistaa minua mitä pahinta varten, ja hänellä oli senkin seitsemän jos ja mutta saatavissa. Menipä niin pitkälle, että hän kerran kysyi:

"Mutta oletko aivan varma, että sinä todella häntä rakastat?"

"Olen, setä."

"Kuusi vuotta on kulunut; hän on nyt kolmenkolmatta vuoden vanha, aivan varmaan hän on muuttunut, kenties paljon muuttunut. Oletko sitä oikein ajatellut ja siihen itseäsi valmistanut?"

En tosiaankaan ollut; aina olin ajatellut häntä suloisena, lapsellisena tyttönä, jolla oli mielenilmeiset kasvot. Mutta setä oli oikeassa; hän oli luonnollisesti muuttunut, ei kuitenkaan paljon, toivoakseni.

Oli toukokuun 27:s päivä; selkeämpää auringonpaisteista päivää ei ollut milloinkaan ollut; me odotimme heitä iltapuolella junalla tulevaksi.

"Minua ilahduttaa, että olet niin tyyni", sanoi Yrjö setä, kun astuimme ylös asemahuoneen portaita, ja samassa hän katsahti minua, ikäänkuin hän ei kuitenkaan oikein olisi tyyneyteeni luottanut.

Se tulikin odottaissamme kovasti koetelluksi; vaan vihdoin toki tuli juna; matkustajat tunkivat kiireisesti ulos.

"Yrjö, ystäväni!" Otto likisti minua lämpöisesti vasten rintaansa; hän oli muuttunut tanakammaksi, näytti miehekkäältä ja hyvännäköiseltä. Hänen vieressänsä seisoi kaunis valkeanverinen nainen, hänen nuori vaimonsa.

Minä katselin Klaaraa nähdäkseni — oliko se hän, joka Yrjö sedän sylissä lepäsi? Oliko se todellakin hän? Tuo varteva tyttö rusottavin poskin ja ilosta sädehtivin katsein — oliko tuo nyt vaalea, murheinen pieni Klaara?

"Te ette varmaankaan enää tunne minua?" sanoi se ja kurotti minulle molemmat kädet.

Kyllä, minä tunsin hänet; mustat silmät olivat muuttumattomat.

Hän tarttui käsivarteeni; mieleni oli yht'aikaa tuskallinen ja autuas. Kärsimättömyys, levottomuus, pelko ja ilo taistelivat ylivallasta rinnassani.

"Sydämeni on niin täynnä", sanoi hän; "tuskin saatan kävellä kuin tavallinen järkevä ihminen; tahtoisin suudella maata ja syleillä kaikkia ihmisiä; saatatteko uskoa — melkeen loukkaannun, nähdessäni ohikäyvien niin välinpitämättömästi minua katsovan; olen kuni lapsi, joka on kotiin omaistensa luo tullut. Oi, kuni musiikki korvilleni on tuo kaikkialta kaikuva hyvä, vanha Tanskan kieli. — Oletteko tekin nyt iloinen, kun meidät takaisin saitte?"

"Sanomattoman iloinen?"

"Te olette melkein muuttumaton — hieman tummempi, hiukkaa totisempi."

Hän katsoi niin ystävällisesti ja ujostelematta kasvoihini; hänen kätensä lepäsi turvaisesti kädessäni, ja kuitenkin oli minusta, juurikuin olisimme enemmän toisistamme erotettuina, kuin milloin meret meitä toisistamme erottivat. Minä rakastin häntä, hän piti minusta — mitähän sitte välillämme oli? Sillä jotakin oli siinä.

"Kuinka herttaista", hän alotti uudelleen, "kuinka vaaleanvehreää ja hymyilevää täällä lehtikujassa on! Katsokaa noita herttaisia ihmisiä ja monia lapsia sekä suunnattoman suurta ruokakoria; he menevät tietysti vehreään luontoon huvitteleimaan. Noin herttaisen hyväntahtoisia kasvoja ei miettiväin amerikkalaisten seassa näe. Kuinka uhkeita narsisseja ja sireenejä! Poikkeammeko tästä? Onko tuo kaunis talo sedän?"

Vanha rouva istui akkunan ääressä ja katsoi häntä; kissa katsoi häntä; hän nyökkäsi ja heitti heille sormi suukkosia.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi minulle; "tuo teko ei tosin ollut sopiva, vaan en voinut muuten olla."

Hän oli hyvin kaunis, kun hän seisoi puutarhapaviljongissa, matkapuvusta riisuttuna; hän oli hyvin ihana, kun hän vanhan, jäykän herran kanssa pyöri ympäri, sanoen:

"Antakaa minulle hyvä neuvo, setä kulta! Tuleeko minun nauraa tai itkeä? Minulla on hartain halu tehdä kumpaistakin."

Annikki tuli parhaimmissa juhlavaatteissaan ja julisti, että teepöytä oli katettuna. Hän vilkutti silmiänsä Klaaralle, ikäänkuin tahtoen sanoa: "tunnetteko vielä minua?" Ja hän tunsi! Onnellista Annikkia tuli syleillyksi, kiitetyksi ja ylistetyksi niistä hyvistä ohjeista ja neuvoista, joita hän taloutta koskevissa seikoissa oli antanut.

Paljon ei nautittu, vaan sitä enemmän puheltiin! He kertoivat kaikki kolme yht'aikaa, ja Klaaralla sitä paitsi oli tuhansia seikkoja kysyttävänä.

Oloni sisällä tuli tukehduttavaksi; minä menin ulos pieneen puutarhaan.

Nyt oli tapahtunut se, jota niin kauan olin ikävöinnyt; hän oli tullut takaisin; miksikä siis katkera toivottomuuden tunne sekaantui ilooni?

Kuulin heidän nauravan ja juttelevan paviljongissa; vähän jälkeemmin ovi avattiin, keveitä askelia kuului minua lähestyvän; Klaara tuli luokseni, laski kätösensä olkapäälleni ja katsoi tutkien minua silmiin.

"Minun on sydämmestäni sääli, luulen, ett'ette ole onnellinen. Minä toivoin tapaavani hänetkin täällä."

"Hänet? Kenet?"

"Serkkunne, morsiamenne. Älkää vihastuko; Otto on kauan sitte uskonut minulle sen, ja nyt toivoin, ett'ei se enään mikään salaisuus ollut."

En vastannut hänelle sanaakaan, vaan riensin sisälle ja huusin Ottoa.

"Sinä olet luuletellut sisarellesi, että minä olen kihloissa!"

"Niin olen — vaan kuulehan minua, ihminen, ennenkun minua tuomitset! Klaaran ihastus sinuun paisui matkalla niin mahtavaksi, että se saattoi minut melkein levottomaksi. Sinä olitkin tehnyt liian paljon meidän hyväksemme, jott'en saattanut enkä tahtonutkaan sitä hillitä, vaan vahingoittamattomaksi tahdoin sen mielelläni tehdä, ja sitä varten keksein, että sinä olit salaisesti erään serkkusi kanssa kihloissa. Suo anteeksi, Yrjö; sen tein, sisareni mielenrauhan pelastaakseni; sitä paitsi pidin hyvin todenmukaisena, että sinä kerran nait jonkun monilukuisista serkuistasi. — Jos todellakin Klaaraa rakastat, niin voihan sen epähuomion helposti selittää."

"Jumala sen sinulle anteeksi antakoon, Otto!" Klaara seisoi samalla paikalla, johon olin hänet jättänyt. Palattuani sanoi hän häveliäästi:

"Älkää toki luulko, että minä tahdon teidän luottamustanne itselleni pakottaa; minä pyydän anteeksi, jos olin tyhmänrohkea eli karttamaton; olkoon harras ystävyyteni puolustuksenani."

"Mielelläni te luottamukseni saatte; olen tosiaankin onneton, sillä minun ja sen naisen välille, jota rakastan, on asettunut haamu. Rakastettuni luulee sydämeni kuuluvan jollekin toiselle."

"Noh, helpostihan se este on poistettu; rakastettunne on tuleva vakuutetuksi asian totuudesta, hän on uskova teitä."

"Suokoon Jumala, että ennustuksenne olisi tosi! Oton kertoma serkku on se haamu, joka on teidän ja minun välille asettunut."

Hän värisi, hän vaaleni; hänen katseensa muuttui tuskaiseksi; hän oli aivan samannäköinen kuin hänet ensi kerran nähdessäni.

"Siinä näette, Klaara, teillä ei ole uskallusta estettä poistaa, te annatte kieltävän vastauksen."

"En voi antaa myöntävää vastausta enkä kieltävätäkään. Suokaa minulle anteeksi, olkaa kärsiväinen; se tuli niin äkisti, niin käsittämättä. Ettekö siis milloinkaan…?"

"En milloinkaan ole rakastanut ketään muuta kuin teitä. Älkää menkö vielä! Luvatkaa minulle ensin, ett'ei se velka, jossa luulette minua kohtaan olevanne, ole päätökseenne vaikuttava."

"Sen lupaan!" Hän kumarsi päätänsä ja kiiruhti sisälle.

"Kuinka kävi?" kysyi Yrjö setä. Kun kerroin asianlaidan, niin hän tuli vihan vimmaan.

"Enkö ollut oikeassa siinä, ett'ei sen miehen kanssa milloinkaan tule mitään änttiin; nyt hän metkuineen pilaa meiltä koko ilomme! Äh! Minä en siedä enää nähdä koko miestä. Sänkyyn minä menen — sinä saat heitä hoitaa."

Ja setä meni sänkyyn, ja minun täytyi epätoivoisin mielin nuorten puolisojen kanssa jutella.

Yö tuli; kävelin edestakaisin puutarhassa; minulla ei ollut lepoa eikä rauhaa; en saattanut tuota taloa jättää.

Oi, kuinka vihasin tuota haamuserkkua! Todelliset serkkuni olivat minua tarpeeksi vaivanneet; he olivat, lapsena ollessani, ilveilleet minulle ja turmelleet leikkikaluni; nuorena miehenä olin velvoitettu heidän kanssansa tanssimaan, kun he tanssisalin seiniä kaunistamassa istuivat, pidoista heitä kotiin saattamaan, vieläpä toisinaan kaupungin ulkopuolella heidän asioitansa toimittamaan. Heistä ei minulla ollut milloinkaan muuta kuin kiusaa, ja nyt päällisen päätteeksi piti tuo luuloteltu serkku tulla koko elämäni onnea hävittämään.

Muistelin Klaaran käytöstä; nyt käsitin hänen vapaan, pakottoman käytöksensä, hänen arastelemattoman ystävällisyytensä.

Ja tähdet loistivat ja tuikkivat, vaan minun sieluni ei voinut ottaa vastaan sitä lohdutusta, josta ne puhuivat. Silmänräpäyksen tuska oli liian suuri, saattaakseni kohottautua kohden loppumattomuutta.

Vihdoinkin koitti päivä; tuuli henkäili vilpoisesti; linnut alkoivat visertää; aurinko oli noussut. Minä kuljin edestakaisin ja katsoin asuntoa kohden; he tietysti nukkuivat siellä kaikki rauhassa. Vaan ei! Puutarhan portti aukeni — uskoisinko silmiäni? Klaara seisoi siinä.

"En jaksa kärsiä", hän sanoi kainosti, "että minun tähteni niin levoton olette, siihen ei teillä ole mitään syytä. Jumala parhaiten tietää, mikä sija teillä sydämessäni on, vaan teidän tulee muistaa, että minä olen teitä toisen omana ajatellut. Nyt pyydän vain hiukkasen aikaa, saattaakseni tutustua onneeni."

Hänen onneensa! Riensin häntä kohden, vaan hän oli jo hiipinyt pois.

"Jos Yrjön naimisasia viipyi kauan", sanottiin omaisten keskuudessa, "niin se tapahtui taas aivan äkisti, kun se tapahtui, olihan tyttövunukka vast'ikään Amerikasta tullut!"

Ja he pudistivat päätänsä; he eivät pitäneet siitä, että hän oli Amerikassa ollut; se oli niin omituista, niin tavatonta. Kuitenkin, kun hän tuli esitetyksi heille, niin hänen naisellinen, vaatimaton olentonsa voitti kaikkein sydämet puolelleen. Kieltää ei voinut, että hän oli aivan herttainen, ja sitte hänellä oli kymmenentuhatta riikintaaleria myötäjäisiä; se oli niin kohtalaisesti, ei liian vähän eikä liian paljon.

Oli kaunis heinäkuun aamu; ruusujen ja jasminien lemu tunkeutui huoneesen; kirkas teekeittiö porisi ja kihisi; Yrjö setä istui kukkapöydän ääressä ja antoi lintuselle tuoreita kasviksia; puutarhan portilla seisoi kaunis nuori vaimoni, ja puolittain ilkamoinen, puolittain surumielinen hymy oli hänen huulillaan.

"Mitä ajattelet, armaani?"

"Ajattelen, kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset olemme: kuutena pitkänä vuotena olen joka päivä rukoillut Jumalaa sinun ja sinun serkkusi puolesta, sen naisen, jota sinä rakastit, ja lähetin ajatukseni etäiseen maahan rukouksilla, että hän tekisi sinut onnelliseksi. Itseni puolesta siis rukoilinkin, Yrjö. Jos vain sinnepäinkään saattaisin täyttää ne suuret vaatimukset, jotka hänelle sälytin, sillä suuria vaatimuksia minulla oli."

"Kuulkaappa, lapset", huudahti setä vilkkaasti, luoksemme saapuen; "ei ole mitään, jota vihaan enemmän kuin unennäkyjä, unikuvia ja kummituksia; jos siis tahdotte, että tuntisin itseni onnelliseksi kodissanne, niin antakaa tämä olla viimeinen erä, milloin serkusta puhutte."

Elisabet.

I.

Päivä paistoi suoraan Vandkunstenin [pieni toripaikka Kopenhaminassa] varrella olevaan saliimme. Veljeni nojautui, sikari suussa, ulos akkunasta, koettaen keksiä vilahduksen Voldenin [Köpenhaminan kaupunginvalli, puilla istutettu kävelypaikka] vehkeistä puissa.

"Ilma on muutenkin tukehduttavaa, Kristian", sanoin minä; "sinun ei tarvitse sitä inhottavalla sauhulla pahemmaksi tehdä."

"Mitä nyt? Ulkopuolellahan minä poltan."

"Mutta tuuli tuo sauhun takaisin. Odota huomiseksi, niin saat polttaa vaikka koko päivän, jos haluat."

Minä sanoin tuon hieman harmistuneella ja kärsimättömällä äänellä, pannessani hienoja korko-ompeleita hatturasiaan.

"Sinä puhut muulloin tavallisesti akkunaverhoista, Elisabet", jatkoi Kristian hieman ivallisesti; "eiväthän ne siitä syystä vähemmän turmeltune, että sinä pois lähdet?"

"Jos äiti sallii akkunaverhojansa pilattavan, niin se on hänen oma asiansa. Oh, kuinka lämmin täällä on! Tuntuupa herttaiselta päästä maalle."

"Äiti parka", jatkoi Kristian, sivellen kädellään muutamia hienoja leninginliivejä, jotka pakattaviksi valmiina olivat, "varsin raskasta työtä lienee tällaisessa kuumuudessa kaikki nuo vaatteet silottaa."

Hän sanoi tuon varsin tyvenellä, melkein surkumielisellä äänellä, mutta se suututti minua, ja kun vereni kuohui, niin vastasin kiivaasti:

"Mitä siihen seikkaan tulee, niin muutamat tietyt henkilöt saattavat varmaankin äidille aivan yhtä paljon vaivaa kuin minä; ainakaan ne vaatteet, jotka tällä hetkellä silotinlaudalla ovat, eivät ole minun."

"Ah niin, valitettavasti. Jumala tietää, että se minua syvästi säälittää; mutta ajattele, Elisabet, ett'en minä parhaalla tahdollani saata siinä työssä äitiäni auttaa. Kun ajatus kaikesta siitä, mitä hän saa häärätä, alkaa minua liiaksi painaa, niin kiirehdin kirjaini ääreen; joskushan kuitenkin on ahkeruuteni hänelle hyväksi tuleva."

Hän heitti puoleksi poltetun sikarin kiivaasti pois, meni parilla pitkällä askeleella toiseen huoneesen ja istui pian suuressa nojatuolissa, aivan vaipuneena tutkimisiinsa.

Kristian oli varteva ja hoikka. Hänellä oli tyyni, voimakas muoto, totiset silmät ja lyhyeksi leikattu, ruskea tukka. Hän ei ollut kaunis, vaan oli erinomaisen luotettavan ja rehellisen näköinen. Hänen ja minun väli oli useimmiten jotenkin kireä, ja meillä oli tapana sanoa tuon tuostakin toisillemme totuus, joka ei ollut aina meidän väliselle sovullemme eduksi. Minusta näytti, että hänellä oli perheessä ylen suuri valta, ja että hän liian paljon käyttäytyi perheenisän tavalla. Eritoten se minua suututti, että hän hoiti rahavaroja, ja ett'ei mitään rahamenoa saanut ilman hänen suostumustaan tapahtua. Se oli useiden toivomusten haaksirikko, minä en tiennyt mitään enemmän sietämätöntä kuin hänen lauseensa: "Sitä ilman saatat varmaan mielelläsi olla, Elisabet."

Hamasta isän kuolemasta — Kristian oli silloin kuudentoista — oli hän ollut äidin neuvonantajana, tukena ja oikeana kätenä. Minä en ajatellut, että hän kaikessa tässä osoitti suurta itsekieltämystä, vaan sitä selvempänä oli minulla, kuinka usein hän minun aikeitani oli ehkäissyt.

"Tässä on rahaa matkaasi varten, tyttö kultani", sanoi äiti vähää myöhemmin, antaen minulle lompakon (hänellä oli ensinnä ollut salainen neuvottelu Kristianin kanssa, sen tiesin aivan hyvin). "Tuossa sisimmässä osastossa on 20 taalerin seteli, jos syystä tahi toisesta pulaan joutuisit; mutta mieluimmin se tulisi antaa kajoomatta olla, se on hätä-apuraha, ymmärräthän."

Hän lausui nuo viimeiset sanat vähän vastahakoisesti, puoleksi anteeksi pyytäen, samassa minua ystävällisesti taputtaen. Me saimme useimmin varoituksia sillä lailla; ankaraa tahi järkähtämätöntä puhetta äiti harvoin, tuskimpa milloinkaan käytti.

Äiti oli keskikokoinen nainen, hienoin, lauhkein, melkein surumielisin kasvoin. Hänen olennossaan ja puvussaan oli jotakin somuutta ja hienoutta, kuinka vaatimattomat hyvänsä ne kumpikin muutoin olivat.

"Nyt olen pakannut sinun vaatteesi", jatkoi äiti; "minä toivon niiden olevan hyvästi, Laura on auttanut minua."

"Oh, sitte ne tietysti tulevat rypistyneiksi; Laura on semmoinen hutilomainen tyttö."

"Mutta äiti piti vaaria työstäni, Elisabet", selitti Laura sisko, hiukkaakaan soimauksestani loukkaantumista tuntematta.

Laura oli pitkä, hoikka, viidentoista vuotinen tyttö. Hänellä olivat kirkkaat, mustat silmät ja kuoppaset poskissa. Hän oli kovin kaino ja punastui pienimmästäkin syystä aina ohimoihin asti. Hieman ajattelematon ja huolimatonkin hän oli, vaan mitä paras, hellin sydän hänellä oli. Minua — isoa sisarta — hän piti etevämpänä ja tahtoi kernaasti olla minulle mieliksi; minä sitä vastaan pidin häntä huonompana ja annoin hänen palvella itseäni. Hän oli vielä aivan lapsimainen, ja minä luulen varmasti, että hän salavihkaa leikitteli vanhan, nenättömän nuken kanssa. Iloinen ja ystävällinen oli pieni Laura aamusta iltaan.

Teepöytä oli aivan kauniisti ja somasti ruokasalissa katettuna; siinä oli kukkia, kirsimarjoja ja torttuja kuni juhlatilaisuudessa. Juhana — perheen nuorin — saapui nyt juuri kotiin, tuoden suuren pussillisen vieniläisleipää, vasta uunista tullutta, hän vakuutti. Hän oli reipas yhdeksänvuotias poika, omenanpunaisin poskin, vilkkuvin silmin ja vaalein, kähäräisin kutrin. Ainoana hänen elävyytensä esteenä olivat läksyt, jotka saattoivat hänelle paljo pään vaivaa; jos hän osasi ne, niin hän oli kuni persoonaksi muuttunut onnellisuus. Hän oli äidin lellipoika, vaan minä en hänestä oikein pitänyt; hän melusi liian paljon, paukutteli ovia tahi jätti ne auki ja päälle päätteeksi vihelteli. Hänen suuri ruokahalunsakin suututti minua; koko voileipäkasoja katosi nyt tuokiossa hänen lautaseltaan.

"Jumala tietää, milloin taas ensi kerran näin yhdessä istumme", alotti äiti, kuppeja järjestäissään. "Sinä, lapseni, jäät tietysti koko kesäksi isoisän luoksi; mutta Lauran ripillelaskentaan sinä luonnollisesti tulet kotiin, jos Jumala suo."

"Sehän minun täytynee tehdä, äiti; eikä talvella olekkaan maalla hauskaa."

Lyhyt vaitiolo seurasi, jona aikana makeiset kulkivat seuran ympäri. Äiti katkaisi taas äänettömyyden.

"Menethän kai sinä, Kristian, sisartasi aamulla seitsemältä rautatielle saattamaan?"

"Olen ajatellut sitä", vastasi Kristian tuolla tyvenellä hitaisuudellaan, joka aina suututti minua ja nytkin oli vähällä saattaa minut vakuuttamaan, ett'ei kellenkään tarvinnut olla minusta haittaa, minä kyllä saattaisin yksinäni mennä. Muudan kellon kilistys esti onneksi vastaukseni. "Regiina serkku", ilmoitti pieni Laura. Kristian ennätti töin tuskin huudahtaa: "Kas niin vain!" enkä minä ollut vielä valmis vastaamaan: "Oi, niin hauskaa!" ennenkuin mainittu Regiina oli jo sisällä keveänä ja miellyttävänä, somassa, vaaleanpunaisessa leningissään, mustassa hatussa ja mantiljassa sekä päivänvarjostin kädessä.

"Istu, Regiina hyvä, ja juo kupillinen teetä seurassamme", pyysi äiti ystävällisesti.

"Kuka tällaisessa kuumuudessa mitään nauttia saattaa? en ainakaan minä. Vaikka kenties hiukkasen kylmää vettä, jos tahdotte olla niin hyvä, täti. Muuten koskee käyntini sinua, Betti; lähdethän sinä huomenna Lehmukselaan, kuulen ma. Tervehdä isoisää tuhatkertaisesti! Kolmen, neljän viikon päästä tulen teidän luoksenne. Sulhoni käy silloin tätinsä luona, ainoastaan kaksi peninkulmaa sieltä; se sopii oivallisesti. — Ah, siinä on vesi!"

Regiina kosketti lasia huulillaan ja kurotti sen sitte pikku Lauralle, hiukan ja sievästi suuta murtaen, jolloin pienonen, punainen kielenkärki tuli näkyviin. Hän näytti siten niin somalta.

"Aadolfin täti aikoo panna toimeen tanssihuvit meitä varten, Elisabet, — ajatteleppa, tanssihuvit vapaassa ilmassa! Oi, sinä pieni raukka, jolla on niin ikävä kotona, miten iloinen minä sinun tähtesi olen!"

Tuo viimeinen kuiskaistiin, luonnollisesti. Regiina ja minä keskustelimme tavallisesti, kun hän meillä kävi, matalalla äänellä, jota ei muu perhe kuullut.

"Riisu mantiljasi, lapsi, ja istu; se on hauska Elisabetille."

"Tuhannen kiitosta, mutta minä en saata; kello on jo paljon; minä melkein pelkään mennä yksinäni Fredriksbergin puistokäytävälle."

Hän heitti merkitsevän katseen Kristianiin, joka kuitenkin näkyi olevan kokonaan kiintyneenä rapujen puhdistamiseen. Juhana sitä vastaan vääntelihe levotonna tuolillaan, aavistaen kohtalonsa.

"Juhana, pikku ystävä kultaseni, tahdotko saattaa minua? Hyvästi kaikkityyni, hyvästi, rakas Elisabettini!"

Hän niiasi veitikkamaisesti, suuteli minua ja kiiti sitte keveästi pitkin portaita, seurassansa itkemään valmis Juhana, joka tuskin sai aikaa kuiskaista: "Minä en ole vielä läheskään ravittu, äiti", samassa, kun hän lautasensa pois pani.

"Ompa hauskaa, että sinä ja Regiina saatte toisianne tavata, Elisabet kultani."

"Pidätkö sinä Regiinasta, äiti?" kysyi Kristian kuivasti.

"Hän ei minua oikeastaan miellytä, vaan ovathan he ystävät, eikä Kristiina tädin seura saata mitenkään olla kahdeksantoista vuoriselle tytölle kylliksi. Minä en tiedä vähintäkään pahaa Regiinasta; me emme saa ylen ankaria olla."

"Maailma on olemassa yksin hänen tähtensä", jatkoi Kristian levollisesti. "Poika parka, ei sanaakaan anteeksipyynnöksi siitä, että hän ajoi hänet pois teepöydästä!"

Äiti vastasi vain lisäämällä puita tuleen teekyökin alle sekä vehnäleivän palasen siihen melkoiseen läjään, joka jo ennen Juhanin lautasella oli. Kului useita tunteja, ennenkuin hän tuli takaisin, punaisena, hengästyneenä ja suuttuneena.

Ensinnä minun täytyi saattaa hänet kotiin ja sitte taas juosta Köpenhaminaan noutamaan nuottipinkkaa, jonka hän oli unohtanut. Hänpä on oivallinen serkku! Kolmessa, neljässä paikassa minun täytyi kysyä turhaan, ennenkuin sain niitä, ja sitte takaisin Fredriksbergiin mokomien nuottien kanssa; mutta milloinkaan en enää mitään sellaista tee, en milloinkaan! Herttainen, pikku Juhana! kun hän tahtoi minut mukaansa saada, ja tuskin kiitosta, kun takaisin tulin; niin, sepä kyllä on herttaista —, ja kuinka minä nyt ehdin kieliopin huomiseksi oppia!

Seuraavana päivänä itkivät sekä äiti että Laura, kun heille hyvästi sanoin. Kristian sitä vastaan näytti levolliselta ja tyytyväiseltä; hänestä ne varmaankin olivat kovin tarpeettomia kyyneleitä. Juhana nukkui vielä korvallaan; kielioppi oli päänalaisen alle pantuna toivossa, että unen hyvä henki läksyn pieniin aivoihin ajaisi. Palvelustyttömme, mitä häneen tulee, kantoi nähtävästi kirkastuneella muodolla kapineeni ajopeleihin; eipä ollut vähäinen hauskuus päästä useaksi kuukaudeksi vapaaksi perheen oikullisimmasta ja vaateliaimmasta asukkaasta.

II.

Vanhat, valtavat lehmukset, joiden mukaaan Lehmukselalla oli nimensä, olivat täydessä kukassa; tuuli toi niiden lemun vastaani, kun vaunut vierivät kohden punaista rakennusta, joka vihannuuden läpi niin ystävällisesti tirkisteli. Isoisä itse seisoi oven ulkopuolisilla, suurilla kiviportailla ja huiskutti nenäliinallaan. Hän oli varteva, hartiakas vanha herra, vilpittömin, hilpein ja hyväsydämisin kasvoin. Sanottiin, että hän oli Thorvaldsenin näköinen, joka miellytti häntä suunnattomasti, niinpä pieninkin viittaus siihen suuntaan voi hänet parhaimmalle tuulelle saattaa. Varmaankin saattaaksensa tuota yhtäläisyyttä huomattavammaksi, oli isoisän alaspäin käännetty paidankaulus jotenkin leveä ja hänen kaunis, valkoinen tukkansa taiteellisesti järjestetty. Muuten oli koko hänen olennossaan sotilaan ryhti ja käytös. Suorana ja solakkana hän seisoi, huolimatta vanhuudesta ja siitä, että hän oli invaliiti: luoti vuodelta 1848 oli vielä sääressä — niin ainakin hän väitti — ja teki sen kankeaksi sekä käynnin varsin vaivaloiseksi.

Isoisä oli kuusi vuotta sitte ollut pari viikkoa Köpenhaminassa. Hän kävi silloin joka päivä meitä katsomassa ja toi aina muassaan äärettömiä tötteröitä namusia, joita äiti turhaan pyysi hänen kätkemään ja pienissä osissa jakamaan. "Heidän pitää saada tarpeeksensa" — sanoi hän aina meidän suureksi riemuksemme; — "onhan se hauskaa, että niin pieni saattaa lapsia ilahduttaa!"

"No, siis vihdoinkin saamme sinut tänne, pienokainen!" Isoisä likisti minua sydämellisesti leveätä rintaansa vastaan, piti sitte minua käsivarren mitan itsestään erillään ja silmäili minua kauan.

"Eipä näytä pahalta, vai kuinka, Kristiina?" Viimeiset sanat olivat tarkoitetut hänen tyttärelleen, jota minä en ennen havainnut. Kristiina täti seisoi puoliksi oven takana. Hänen leninkinsä oli tummanharmaa, vanhanaikaista tekoa. Kaulassa hänellä oli pieni lumivalkoinen huivi ja aivan samallainen päässä, leuan alle solmittuna. Harmahtava tukka oli sileästi alaspäin poskia kohden kammattuna. Hän oli melkoisen pitkä, laiha ja jäykkä. Otsa oli ryppyinen, ja syvässä olevain, harmaanruskeiden silmien ympärillä näkyi punahtava vivahdus, ikäänkuin hän olisi äskettäin itkenyt. Koko hänen kasvoinsa muoto oli paljoa vanhempi kuin isoisän; katsanto ei myöskään ollut ystävällinen kuin hänen, pikemmin luotansa karkoittava, ja vaikka hän oli nähtävästi liikutettuna minun näkemisestänsä, niin näytti kuitenkin, ikäänkuin hän tahtoisi estää kaikkea tuttavallisuutta minun puoleltani.

"Minä toivon, että hän on hyvä tyttö", kuului hänen vähän oikaiseva vastauksensa isoisän kysymykseen.

"Luonnollisesti hän hyvä tyttö on, se tulee itsestään." Isoisän ääni oli kärsimätön.

"Tule luokseni taas, Elisabet; tosiaankin, sinä olet isäsi näköinen!"

Hän kietoi rakkaasti käsivartensa vyötäisteni ympäri ja vei minut saliin.

"No, kuinka on veljesi jaksanut, tyttö kultani, sittekun hän viime vuonna täällä oli? Se oli naurettava nalikka!"

"Aivan kunnioitettava nuori mies", väitti Kristiina täti. "Niin, sepä juuri on onnettomuus, täti; Kristian on niin hirveän kunnioitettava."

"Kuuleppa vain häntä", sanoi isoisä, tyytyväisenä hymyillen; "oikea kirjanmärehtijä on hän varmaan, vai kuinka?"

Aivan häijysti oli minulta, vaan minä en saattanut vastustaa halua halventaa Kristiania hiukkasen ja tehdä häntä hieman naurettavaksi. Se huvitti isoisää, ja hän ilmoitti äänekkäästi suostumuksensa. Tädin koko olento, kiinni puristetuista huulista aina levottomaan käteen asti, osoitti päinvastoin tyytymättömyyttä, joka kuitenkin vain kiihotti minua jatkamaan.

"Minä en milloinkaan olisi puhunut pahaa veljestäni, sinun isästäsi", hän sanoi lopullisesti, "ja hän yhtä vähän minusta. Muuten arvelen, että se, joka soimaa sitä, joka oikeastaan on kiitoksen arvoinen, alentaa ainoastaan itsensä." Tuon lausuminen saattoi varovalle, harvasanaiselle Kristiina tädille nähtävästi suuren ponnistuksen. Isoisä hymyili ilkkuvasti.

"Lirinlolua! Jos niin pääsi mukaan kävisi, Kristiina, niin kuoltaisiin paljaasta kunnioitettavaisuudesta ja ikävyydestä. Tässä, Elisabet, on puutarhapaviljonki ja uusi veranda, minun ylpeyteni. Saatatko nähdä Dannebrogia [Tanskan lippu] kunnaalla alhaalla puutarhassa? Me olemme nostaneet lipun pienen vieraamme kunniaksi. Ole nyt kuin kotona, lapsi, minä tarkoitan kotona sanan täydessä merkityksessä ja tahdon tulla ymmärretyksi. Teeskentelyä ja kömpelöä häveliäisyyttä en saata kärsiä."

"Siis tahdon heti poimia pari ruusua ja panna hattuuni, isoisä. Minä rupesin haluamaan niitä jo vaunuista puutarhaan tähystäissäni."

"Siitä minä pidän! — Miellyttävä lapsi, kunniani kautta!"

Viimeiset sanat kuiskaistiin tädille, minun kiitäissäni yli ruohokentän, vaan minä kuulin ne toki selvästi.

Oikeastaan olivat ruusut minusta jotenkin arvottomia, ja minä poimin niitä etupäässä isoisääni miellyttääkseni. Kun minulta siihen aikaan kokonaan puuttui vakavaa luonnetta, niin tavallisesti koetin miellyttää niitä, joista pidin, ja joiden seurassa olin. Harvat ystäväni pitivät siitä syystä minusta paljon; minun olemistavassani he saivat jonkunlaisen heijastuksen — jos niin saan sanoa — omista mielipiteistään. Kotona sitä vastaan en koettanut milloinkaan miellyttää, ja ainoastaan siellä tuli itsekäs luontoni esille. Vilpillinen en toki oikeastaan ollut; minä seurasin muiden ajatusjohtoa väärin käsitetystä kohteliaisuudesta, suuresta huikentelevaisuudesta ja kaikkeen uuteen mieltymisestä.

"Olisi parempi, jos Elisabet poimisi puhjenneita kukkia; pensasten kukoistaminen on tuolla lailla pian kokonaan ohitse."

Kauhistuksella oli täti nähnyt sen hävityksen, jonka olin tehnyt.

"Anna hänen ottaa nuput, Kristiina, onhan hän nuppu itsekin."

Isoisä silmäili tyytyväisenä ruusunnuppuista täyteläistä seppelettä, joka oli hattuni ympärillä. Kumpikaan meistä ei ajatellut, että huomennakin oli päivä, ja että ruusupensaat joskus voisivat kukattomina olla.

"Sinulla on varmaan hyvästi nälkä", hän virkkoi; "jospa vain saisimme sinun mieliherkkujasi päivälliseksi. Sanoppa minulle nyt vilpittömästi, mitä mieluimmin haluaisit?"

"Oi, isoisä, näin maalla tekee mieli luonnollisesti hernesoppaa, paistetuita kananpoikia uusien perunain kanssa sekä mansikoita."

Tuon sanoin taas häntä miellyttääkseni ja onnistuin.

"Oikein! Hän on, totta vie, oivallinen. No, Kristiina, mitä on sinulla?"

Kristiina täti näytti varsin närkästyneeltä, vaan vastasi toki varsin tyvenesti:

"Me emme syö jokapäiväisruokana milloinkaan kananpoikia, — vuonanpaistia."

"Sitte, lapseni, saat tyytyä ensimmäiseen ja viimeiseen ruokalajiin, jotka arvasit oikein."

Isoisä lähestyi sitte, ikäänkuin tahtoen ottaa minun käsivarteni, vaan ajatteli toki ja sanoi hyväntahtoisesti tyttärelleen, joka pysyi vähän takapuolella:

"Mihinkä menet, Kristiina? Etkö tahdo auttaa ukkoa astua kömpimään, miten tavallisesti? Pikku prinsessa voi lentää edellä."

"Onko tämä sinun muotokuvasi, isoisä?" Minä pysähdyin Thorvaldsenin suuren muotokuvan eteen.

"Weijari! Tiedäthän kyllä, kenen muotokuva se on." Isoisä näytti erinomaisen riemastuneelta ja tyytyväiseltä.

Päivällisen jälkeen riensin yksinäni alas puutarhaan ja sieltä tien yli pitkin pienen, kaltaisen puron vartta, joka hedelmällisten peltojen ja niittyjen välitse luikerteli. Oli oikea sydänkesän päivä; päivä paahtoi polttavasti, vaan rannalta hengitti virvoittava leyhkä. Korkealla purjehtivat kirkkaalla, sinisellä taivaalla vaaleat hattarat. Viljapellot lainehtivat kuni vesi, muutamat jo kellertävinä, toiset varsin vehreinä, joukko elokaunokkeja ja unikkoja seassa. Purolla oli tavaton kiire joutua alas mereen; tuuli suhisi pajan viereisissä, korkeissa poppeleissa, ja pieni, iloinen varsa tanssi niityllä; minä olisin niin halusta sitä taputtanut, vaan kun lähestyin, niin emä kutsui sitä pitkällä, tuskallisella hirnunnalla, ja silloin se lähti emänsä luokse. Oi, kuinka selvästi muistan, miltä kaikki näytti tänä iltapuolena, jolloin ensikerran nuo seudut näin! Rääsyinen poika istui aidalla ja pujotti mansikoita korteen; poika oli paljain jaloin, hänellä olivat mustat, pienoset sormet eikä suinkaan puhdas vaan sydämellisen iloinen muoto.

"Kuka mansikat on saava?"

"Oh, en tiedä."

"Turhia puhut! Tiedäthän sen kyllä."

"Äiti, tiedän mä."

Läpitseni kävi ihmeellinen tunne, ja oman äitini kuva seisoi silmänräpäyksen melkein soimaavana edessäni; vaan minä riensin eteenpäin ja unohdin pian pienen pojan ynnä kotona olijat kaiken sen ihanuuden tähden, jota ympärilläni näin. Polku oli johtanut minut metsään. Molemmin puolin kohosi korkeita jyrkänteitä, ja niiden välistä, suoraan edessäni, näkyi ranta, hohtaen kuni hopea, kuohuen ja kohisten. Monta laivaa oli merellä, ja valkoiset purjeet paisuivat vinhasta tuulesta.

Siellä oli ihmeellisen ihanaa, ja minä olin pian kulkeva täällä Regiinan kanssa ja näyttävä hänelle kaikki nuo kauniit paikat; ja tanssihuvit sitte herraskartanossa — tanssihuvit!

Ehdottomasti aloin hyräillä tanssisäveltä ja pyörähdellä ympäri. Samassa kuului ylhäältä jyrkänteeltä varoittava koiran haukunta, ja suuri, ruskea koira tuli näkyviin, selvästi suurimmassa määrässä minun käytöksestäni suuttuneena. Peljästyin pahanpäiväisesti; kuinka lapsellista ja tyhmää tanssia yksinään! Mitähän, jos joku olisi nähnyt sen! — Olin kuulevinani heikon vihellyksen, sitte katosi koira, ja kaikki oli hiljaa. Tuokion kuluttua kahisi taas pensaiden välissä, ja kahden-, kolmentoista vuotinen tyttö tuli juosten rinnettä myöten, suuri tyhjä ämpäri kädessä.

Nyt äkkäsin, että pieni, viheliäinen hökkeli oli siellä ylhäällä puiden välissä. Lapsi juoksi puroon pistäytyvälle kivelle ja täytti ämpärin purosta. Se oli pieni kirpulaposkinen olento, oljenkeltaisin hiuksin ja valkein kulmakarvoin. Hänen pukunsa näytti kuitenkin kaikessa köyhyydessään olevan oivan siisti.

"Oliko se sinun koirasi?" kysyin minä, koskettaen päivänvarjostimellani hänen olkapäätänsä.

Hän kutistui kokoon, läikäytti puolen vedestä maahan ja loi minuun peljästyneet, tuntehikkaat, siniset silmät; sitte hän pudisti useaan kertaan päätänsä, ikäänkuin ei hän olisi minua käsittänyt, täytti ämpärin uudelleen ja kulki varovasti ja näppärästi ylös pitkin jyrkkää, melkein pystysuoraa polkua; puun juuret, jotka polun yli edestakaisin kiertelivät olivat hänen astuiminaan; minä luulen, ett'ei hän pannut maahan pisaraakaan.

Miten ihanaa! Vartevia, solakoita pyökkejä muhkeine latvoineen oli hamaan jyrkänteen äärimmäiseen reunaan asti — rantakin täytyi olla komea nähdä meren puolelta; — keltaiset kaprifoliot pilkistivät tummain tammenlehtien seasta; pieniä, punaisia neilikoita loisteli metsän rinteessä; kaikkialla ylvästeli vaaleanvehreitä sanajalkoja komeimpien päivänvarjostimien näköisinä. Minä poimin jättiläiskimpun ja kiirehdin sitte takaisin kotiin. Auringon säteet lankesivat vinoon puiden runkoja pitkin; kello mahtoi olla paljon.

Kummastuksekseni näin tuon suuren, ruskean koiran aivan levollisena puutarhapaviljongin ovella. Se oli sama, minä en saattanut erehtyä. Kun lähestyin, alkoi se murista, vaan tällä erällä enemmän kysyen kuin suutuksissaan.

"Hiljaa, Hektor! hiljaa poikani!"

Tuon käskyn jälkeen laskeutui se kuuliaisesti alas ja antoi minun esteettä käydä ohitse.

Isoisä istui pelaamassa sakkia muutaman vieraan herran kanssa. Sisään astuessani nousi tuo vieras ja tervehti kohteliaasti. Sillä olivat miellyttävät, tunnokkaat kasvot, ja se näytti olevan kahden tahi kolmenneljättä vanhan. Suun tienoissa leikki vieno, lähes havaitsematon hymy, josta päätin, että hän oli nähnyt minut ennen ja tunsi minut.

"Istukaa, istukaa rakas pastori, se on vain lapsi! — Te ette usko, kuinka iloiseksi tulin, kun sain pienen pojantyttäreni tänne. Minä rakastan nuorisoa, eloa ja hauskuutta, ja minä olen jo edeltäkäsin antanut hänelle luvan kääntää ylösalaisin koko talon. Mutta hyödyllisiä asioita hänen myös pitää oppia; ota tuoli ja istu tänne, pienonen! ja koeta seurata peliä."

Minua hieman loukkasi ja suututti, että isoisä kohteli minua noin vain kuni lasta, vieläpä vieraan, läsnäollessa. Niin mahtavalta suuren rouvasihmisen arvokkaisuudella, kuin minulle mahdollista oli, otin tuolin ja siirtäydyin pelaavien luo.

"Suokaa anteeksi, herra majori; neiti Hjort varmaan mielellänsä järjestäisi kukkansa ensin."

Pastori osoitti suurta kukkakimppua, jonka olin eräälle pöydälle heittänyt ja sitte unohtanut.

"Teeskentelijä!" sanoi isoisä, sydämellisesti naurahtain. "Hän itse, Elisabet, ei jaksa nähdä, että kukat saavat kuihtua; no, saatatteko sitä kieltää?"

"En peräti", vastasi hän, naurahtaen myöskin. "Kenties se on minun omituisuuteni; mutta minua oikein vaivaa, kun näen kukkia noin virumassa. Jos niitä on nyhdetty pois oikeasta kodistaan, niin tulee ainakin huolehtia, etteivät ne surkastu."

"Mitä sanot, Betti, eikö hän puhu, ikäänkuin ne olisivat eläviä olennoita? Niin, kukat ovat hyvän pastorimme keppihevosia. Jos hän kulkee vieraassa puutarhassa, jossa rikkaruohoja on, niin hän muitta mutkitta nyhtää ne pois, ja jos on hyötyvesoja, niin hän heti ottaa pienen, terävän linkkuveitsen, joka erittäin sitä tarkoitusta varten on taskussa, ja leikkaa pois. Vesikannun ja vesisäiliön hän osaa hakea ja käyttää niitä, vaikkei hän milloinkaan ennen olisi talossa ollut. Jumala armahtakoon sitä, joka hänen kasvejaan vahingoittaisi, sillä muuten, vaikka hän on sävyisin ihminen maan päällä, en mene kenenkään puolesta vastaamaan. Mitä pidätte luonteenne kuvauksesta, pastori Birk? — niin, minun tulee lisätä, että hänellä on sama halu puhdistaa, leikata hyötyvesoja ja kastaa kanssaihmistensä sieluissa kuin heidän puutarhoissaan."

Isoisä naurahti uudestaan; pastori näytti totiselta.

"Kun vain voisi täyttää toimensa oikein, herra majuri, erittäinkin viimemainitussa suhteessa", hän sanoi.

Niin naurattavaa! Se oli jotakin, jota sopi Regiinalle puhua, ajattelin minä. Mutta kuitenkin oli ikäänkuin kukat olisivat saaneet silmissäni suuremman arvon, ja minä kokosin ne suurella huolella, ainoata korttakaan unohtamatta. Sitte etsein Kristiina tädin, saadakseni niille vaasia.

Hän seisoi varastohuoneessa ja pani vaatteita kauniisen, vanhanaikaiseen liinavaatekaappiin, joka näytti kokonaiselta huoneelta. Miten mallikelpoisesti järjestyksessä siellä kaikki oli, ja miten toimekkaalta ja mahtavalta täti totisin kasvoinensa näytti!

"Viistoista, kuustoista, kuustoista, kuustoista;" hän etsi korista salveteille jatkoa, ja minun pyyntöni tuli selvästi aivan ajattomalla ajalla. Äkeätä vastausta, jota hänen kasvonsa ilmoittivat, ei kuitenkaan tullut. Kristiina täti ei juuri milloinkaan antanut huonolle tuulellensa valtaa; mutta sen näki toki varsin hyvin, ja se pakollinen muoto, minkä hänen kasvonsa siten saivat, teki varsin ikävän vaikutuksen.

"Jos tahdot Elisabet, seurata minua kyökkikamariin", hän sanoi, "niin saat katsoa, onko meillä, mitä tarvitset, vaan tuskin uskon sitä."

Miten somasti heidän lasinsa ja posliininsa olivat asetettuina! Ei missään pienintäkään tomun hiukkaa. Lopullisesti löysin kaksi vanhanaikaista vaasia, jotka olivat runsaasti kullatut vaan raskaat ja muodottomat.

"Ole varova niiden kanssa, Elisabet! Minä tuskin tiedän, jos—"

Mutta minä olin jo tiessäni.

"Isoisä, nämät saan lainata, jos olen hyvin varova niiden kanssa. Eivätkö ne ole hyvin kauniit?"

"Ne ovat inhottavat! Saat minulta jo edeltäpäin anteeksi, tyttöseni, jos niille vahinko sattuu."

Täti oli seurannut minua; hän seisoi ovella ja oli murheisen näköinen.

"Niihin vaaseihin liittyy muistoja", hän sanoi hiljaa.

Isoisä nousi kiivaasti ylös.

"No, Jumala suokoon, että kaikki muistot saattaisi yhtä helposti hävittää kuin nuo vaivaiset vaasit!"

Kristiina täti tuli varsin vaaleaksi ja vastasi syvästi loukatulla äänellä:

"Se oli sinun lahjasi äidille hänen viimeisenä syntymäpäivänään."

"No, sitte ne eivät aivan edullisesti todista minun kauneudentunnostani."

Isoisä katui kiivastumistaan ja käveli levotonna edestakaisin.

"Niin, muisto saattaa itsessään mitättömänkin pyhittää", sanoi pastori sydämellisesti. "Jättäkäämme vaasit sen hellään käteen, joka niin uskollisesti vanhoja muistoja suojelee. Minulla on monta kukka-asetinta kotona, paljoa enemmän kuin tarvitsen, ja minä saanen luvan huomenna ottaa mukaan pienen vaasin ja korin neiti Elisabetille. Saattavathan kukat siihen asti tyytyä vatiin."

Myöhempään illalla, kun seisoin verandalla ja ihmettelin auringonlaskua, tuli pastori Birk luokseni.

"Teidän kotinne tuntunee kovin tyhjältä tänään?" hän sanoi ystävällisesti.

En käsittänyt häntä heti, ja silmäilin ylöspäin kummastuneena.

"Vanhimpana tyttärenä olette varmaankin kodin sielu ja melkein välttämätön rouva äidillenne sekä kaikille."

Kävi ikäänkuin huokaus läpi sieluni, kun hän sanoi tuon, hänen selkeä, luottava katseensa minuun kiintyneenä. Havaitsin, että hänen olettamisellansa oli kokonaan väärä suunta, ja että hän sen mukaan arvosteli minua. Kenties minun olisi tullut häntä oikaista, vaan minulla ei ollut rohkeutta eikä halua.

"Teidän pienet velvollisuutenne tulevat tietysti myöskin joka päivän hetki mieleenne; oi, sen saatan niin hyvin käsittää. Mutta saattepa velvollisuuksia täälläkin, neiti Hjort; eräs tehtävä odottaa teitä."

Hän hiljensi ääntänsä:

"Olen varronnut teidän tänne tuloanne ja sitä, että saisin tuon seikan teille esittää. Saahan perheen vanha ystävä puhua suoraan?"

"Oi, saa luonnollisesti; se on ilahuttava minua."

Mitähän se olisi? Olin kuin pilvistä pudonneena. Tulisiko minun siis tehdä täällä mitään muuta kuin huvitella itseäni?

"Olette jo tietysti havainnut", virkkoi hän, "ett'ei isoisänne ja tätinne suhde ole aivan sellainen kuin toivottava olisi?"

"Minä pidän tuhat kertaa enemmän isoisästä", keskeytin innokkaasti.

"Hän onkin paljoa miellyttävämpi iloisella luonnollaan ja viehättävällä, rakastettavalla olennollaan; mutta teidän täti parkanne on niin onneton! Tietänette että hänellä nuoruudessaan oli suuri suru? Hamasta siitä ajasta on hänen mielensä ollut katkera ja epäluuloinen."

"Hänen sulhasensa rikkoi kihlauksen, olen kuullut", vastasin säälivällä äänellä, vaan itsekseni ajattelin, että hänen sulhasensa oli tehnyt oikein. Kukapa Kristiina tädin kanssa elää saattaisi?

"Niin, ja ilman pienintäkään syytä, sanotaan. Melkein samaan aikaan kuoli hänen äitinsä, eikä ollut ketään, jonka luona hän olisi sääliä ja lohdutusta löytänyt. Majuri väsyi tuohon hyödyttömän surun alituiseen mietiskelemiseen. 'Se mies ei, sieluni kautta, ole sen arvoinen; kiitä Jumalaa, että pääsit hänestä', sanoi tavallisesti majuri. Isoisänne on hyväsydäminen, jalo mies, ja jos hänen voimassaan on, niin hän tahtoo pyyhkiä kyyneleet ja haihduttaa huolen. Sitä vastaan hän ei voi sitä hiljaisuudessa kärsiä ja kestää; jos hänen on sitä mahdoton poistaa, niin hän välttää sitä."

Millä lämmöllä ja innolla hän puhui! Miksi häntä Kristiina tädin suru oikeastaan koski? Olihan hän hänet vasta paljoa, paljoa myöhemmin tuntemaan tullut, kuinka oli mahdollista, että se saattoi niin hänen mielessään maata?

"Tätinne on nyt kaiken hartautensa isään kääntänyt, pitää huolta hänen mukavuuksistaan, hoitaa hänen taloaan, sanalla sanoen, elää vain häntä varten. Majuri ei kuitenkaan ole sanottavan kiitollinen siitä; eloisuutta ja iloa hän ennen kaikkia vaatii, mutta kuinka täti raukka saattaa antaa sitä, jota hänellä ei ole? Se tapa, jolla isoisänne teitä tarkkaa ja ylistää, leikkaa tätiä tietysti sieluun asti; hän, teidän täti parkanne, on kovin mustasukkainen. Ja nyt, neiti Hjort, tämän sanottuani minun tuskin tarvinnee mainita, mikä teidän tehtävänne olisi: isä ja tytär täytyy saattaa lähemmä toisiaan ja hän, tätinne, vetää takaisin elämään, josta hän on melkein kokonaan pois vetäytynyt."

"Mutta Kristiina täti varmaankin paheksii minua; hän ei ole ollenkaan ystävällinen."

"Hän pelkää tulevansa takaisin sysätyksi; teidän tulee ensi askel ottaa, niin hän on pian sydämensä avaava. Hänen sieluunsa on hiipinyt ihmeellinen epäluuloisuus; hän on äärettömän arka pilanteosta, ja hän oikein kammoo nuorten naurua. Kas niin, nyt olen pannut asian hyviin käsiin ja tunnen itseni levolliseksi."

En tiennyt, mitä olisin vastannut ja taputin neuvottomana Hektorin kaunista, ruskeata päätä. Hän siis oletti varsin varmaksi, että minä innolla ryhtyisin esitettyyn tehtävään enkä mitenkään saattaisi sanoa: "Minä en vähintäkään välitä Kristiina tädistä; minä en ole milloinkaan toden perästä ajatellut ilahuttaa muita kuin itseäni."

Heti senjälkeen jätti pastori iloisesti isoisälle hyvästi, asetti tuolin tätiä varten, joka seisoi ovella, ja sanoi hymyillen minulle:

"Haluatteko pitää Hektorin, neiti Hjort? Se ei näytä osoittavan mitään halua minua seuraamaan."

"Kuinka hyvä ja jalo ihminen hän on!" huudahti Kristiina täti palavasti seuraten häntä katseellaan.

"Hän, tiedätkö, on tätisi ritari. Jos täti vain olisi kolmekymmentä vuotta nuorempi, niin…"

"Niin hän tuskin minun ritarini olisi", jatkoi täti nöyrällä, surullisella äänellä. "Minä tiedän aivan hyvin, että minä saan viehättäväisyyteni puutetta hänen huomaavaisuudestaan kiittää."

"Niin, hän on kunnon mies" — isoisä ei vastustanut tädin muistutusta — "siitä tulemme helposti yksimielisiksi, ja ilahduttava on tavata hyvettä, jolla on valoisa, tyytyväinen muoto eikä synkästi, paheksivasti ja ylpeästi lähimmäistänsä katso. — Mutta mikä lasta vaivaa? seisoohan hän tuolla ajatuksiin vaipuneena. Tule sisään, pienonen, kaste lankee."

Taivas oli vielä leimuavan punainen auringonlaskun jälkeen. Niin synkältä ja salaperäiseltä näytti lehmusten keskessä. Pienestä, kaukaisesta, maantienviereisestä pajasta loisti tuli niin kirkkahasti; vartevat poppelit sen vieressä olivat kuni mustat, vahdissa seisovat urohot.

Viehättäväisyyden puutteen tähden jotakin lähestyä — kuinka kummallista! Oliko se todellakin mahdollista ajatella? Mitenkään en sitä pois mielestäni saanut. Mitä sanoisi Regiina siitä? Kuinka hän, rakas, hupainen Regiina, nauraisi! Jos vain hän olisi täällä!

III.

Hiljaisia, onnellisia päiviä seurasi. Sielussani vallitsi harvinainen rauha, hyvää tekevä lepo. Kaipaus, mielihalut ja oikut olivat kotiin jääneet. Kenenkä kanssa olisin saattanut täällä riitaan tulla? Isoisä pilasi minut, ja Kristiina täti meni pois tieltäni. Elämä Lehmukselassa olisi kuitenkin tuntunut minusta hieman yksitoikkoiselta, kenties ikävältäkin, jos ei Regiinan tulo olisi näkyalan perältä loistavana tähtenä tuikkinut; hänen saavuttuaan oli ilo vasta oikein alkava.

Pastorin kehoituksen mukaan lähestyin minä Kristiina tätiä; mutta hän vetäytyi yhä vielä takaisin. Kenties hän tunsi ilmassa, ett'ei minun ystävyyteni tullut oikein sydämestä, ja ett'en minä oikeastaan välittänyt hänestä. Isoisä sitä vastaan ylisti minua siitä, että minä olin huomaavainen tätiä kohtaan. "Sinä olet helmi", hän sanoi ja antoi sitte valjastaa vieniläisvaunujen eteen sekä soi minulle palkinnoksi lystäilyn vaunuissa. Täti seurasi harvoin muassa; hänen oli mahdoton uskoa milloin sitä, milloin tätä talouden alalle kuuluvaa palvelusväen haltuun.

"No, siis menemme ilman sinua. — Kristiina luulee olevansa aivan välttämätön", sanoi isoisä sitte. "Luulen toki, että talo ilman häntäkin paikallaan seisoisi."

Levollisena ja täsmällisenä kuin kellolaitos täytti täti kaikki velvollisuutensa; mutta turhantarkkuudellaan hän vaivasikin piikoja jotenkin paljon ja vaikk'ei hän oikeastaan milloinkaan torunut eikä itselleen juuri mitään passausta vaatinut, niin hänestä ei kuitenkaan ollenkaan pidetty. Isoisää sitä vastaan kunnioitti koko palvelusväki, huolimatta hänen valtijasäänestään ja toisinaan jotenkin kiivaasta luonnostaan. Heistä hän oli niin kaunis ja uhkea herra — miten he sanoivat — ja hänen anteliaisuutensa ja se hyväntahtoisuus, jolla hän heille huvituksia soi, voitti kaikkein sydämet hänelle.

"Ihminen on vain kerran elämässään nuori", vastasi hän eräänä markkinapäivänä tädin esitykseen, kun täti välttämättä tahtoi jonkun olemaan kotona talouden toimia auttamassa. "Voithan palkata yhden tahi pari akkaa; heidän nuoruutensa on jo ohitse; minä en henno kenenkään omasta väestämme käskeä kotona pysymään."

Ja hän lainasi heille heinävaunut ja huusi: "onnea hauskalle huville!" ja vaunut vierivät pois.

Naapurimme, pastori Birk, tuli joka päivä, ja ne käynnit olivat meille kullekin suureksi iloksi. Jos joskus kului vähänkin hänen tavallisen tuloaikansa ohitse, niin minä useimmiten juoksin kunnaalle lipputangon viereen, häntä silmäilläkseni. Hänen kasvoistaan loisti aina rauha ja tyytyväisyys, kun hän kulki pitkin polkua läpi viljapeltojen; toisinaan hän pysähtyi ja katseli ympärilleen, ikäänkuin oikein nauttien kaunista luontoa.

Minua miellytti ja ilahdutti aina, kun pastori minua puhutteli, ja sitä hän teki yhä useammin. Minä koetin silloin puhua jotakin, joka häntä oikein miellyttäisi, ja hän puolestaan luuli minun valitsevan noita totisia aineita siitä syystä, että ne minua miellyttivät ja olivat sydämeni asioita.

"Neiti Elisabet", hän sanoi eräänä iltapuolena, "minulla on tärkeä pyyntö teille, vaan jos teillä ei ole halua sitä täyttää, niin luvatkaa minulle, että kiellätte suoraan."

"Kyllä minulla on halu."

"Kuulkaa ensin, mikä se on. Tunnettehan te pienen Mette Marian Klintillä?"

"Klintilläkö, josta on niin kaunis näköala? Kyllä, minä olen nähnyt siellä erään pienen tytön useita kertoja, mutta se on niin omituinen."

"Niin on todella. Hän on huonokuuloinen sairauden; jälkeen eikä saata nyt muiden lasten kanssa koulussa käydä. Minä olen itse ajatellut lukea tuon pienen raukan kanssa, vaan minulla ei juuri ole aikaa. Hän on opinhaluinen, ja hänellä on hyvä käsityskyky, ja hän ymmärtää varsin hyvästi, jos istuu hänen lähellään ja puhuu jotensakin kuuluvasti. Olisiko teillä, neiti Elisabet, halua häntä hiukkasen ohjata? — Ei, te ette halua, minä näen sen."

Minä olin varsin haluton siihen. Hänen pieni, vaalennut, pummulinen kaulahuivinsa rääsyisine hetuleineen oli pelottavana ajatuksissani, ja minun täytyisi istua ihan hänen vieressään, kenties huutaa hänen korvaansa!

"Jos vain olisin siihen toimeen sovelias", sanoin vähän epäillen, toivossa, että hän selittäisi epäilykseni tarkkatuntoisuudeksi; ja niin hän tekikin heti.

"Oh, jos ei mitään muuta esteenä ole, niin se kyllä käy päinsä. Minä en milloinkaan pelkää sen puolesta, joka alottaa toimensa hyvällä tahdolla ja itseluottamuksen puutteessa. Jumalan avulla tulette saamaan iloa jokaisesta tunnista, jonka hänen tähtensä uhraatte! Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, hyvä, nuori neitini!"

Hän puristi sydämellisesti kättäni; oli ikäänkuin se olisi hänen omaa asiaansa koskenut.

"Saanko siis sanoa, että hän saa tulla tänne jo huomenna, sillä miksikä toistaiseksi jättäisimme? Tuo lapsi on muuten tuttu täällä Lehmukselassa; minä olen usein nähnyt hänen tulevan täältä, pieni saviruukku täynnä maitoa tahi keitosta hänen isoäidilleen. Tätinne tekee paljon hyvää tässä seudussa."

"Isoisä tietysti toivoo, että hän tekee niin."

"Sen kyllä uskon; mutta isoisä ei kajoo niihin seikkoihin; se on tädin huolena. Siis huomenna; onko kello 8 liian varhainen?"

"Ei suinkaan; maallahan tulee ajoissa ylhäällä olla."

Kuinka minua harmitti hänen lähdettyään, että osoitin moista vilpillisyyttä ja lujuuden puutetta! Minusta näytti ikäänkuin olisin vastoin tahtoani tullut ajetuksi harhatielle, jota eteenkinpäin olisin pakotettu kulkemaan.

Seuraavana päivänä, kahdeksan lyödessä, saapui pieni Mette Maria. Ruudullista kaulahuivia piti kiinni rinnan yli suuri äimäneula, jolla oli muodoton pää lakasta. Leninki ja esiliina eivät kuitenkaan olisi voineet olla puhtaammat, ja pienoset sormet olivat kurtistuneet ja punaiset paljaasta vedessä kulaamisesta. Hiukset olivat korvan taakse sivelletyt; ne olivat vedellä kammatut ja hyvin siirallaan. Omituinen meriveden ja hauran haju seurasi koko tuota pientä olentoa. Kivitaulua kainalosta ja villaista pussia, jossa koulukirjat olivat ei puuttunut.

Isoisä kohtasi meidät etehisessä, ja minun täytyi antaa hänelle selitys.

"Vai niin, sydänkäpyseni, aiotko koulumestariksi tulla? Minä muuten en juuri haaveksi mitään sentapaista; mutta tässä on kieltämättä järkevä aihe. Minä muistan niin hyvin, kun tuolla pienellä raukalla oli tulirokkoa. Isoäiti suri jo sitäkin, mistä hän saisi arkun, ja minun täytyi luvata maksaa; no, toisin kävi. Kuinka kiltit silmät sillä pikku vunukalla ovat!"

Isoisä laski suuren, kaunismuotoisen kätensä ystävällisesti tytön päälaelle ja nyökkäsi hänelle.

Sitte, kun me istuimme ja koettelimme toistemme kärsivällisyyttä — sillä pitemmälle emme ensimmäisenä luentotuntina päässeet — niin isoisä heitti kourallisen kirsikoita akkunasta hänen helmaansa.

"Poloinen tarvitsee ruokarauhaa, Elisabet; anna hänen levähtää, kun hän syö."

Regiinan tulo jäi toistaiseksi. Se oli pettynyt toivo, vaan minä kestin sen toki jotenkin hyvin. Ylimalkaan oli Lehmukselassa herttaisen hupaista, jos kohta vähän hiljaista, ja kerranhan toki oli lyövä se onnellinen hetki, jolloin Regiina oli tuleva.

Luennoita jatkettiin yhä säännöllisesti. Vähitellen, kun tyttö tuli vähemmän araksi ja ujoksi, edistyi hän todella, ja kun sen havaitsin, niin minäkin sain vähän mieltymystä toimeeni.

Kuinka hyvästi muistan muutaman aamupäivän heinäkuun lopulla, kun Kristiina täti ja minä tulimme isoäidin haudalta kirkkomaalta! Taivas oli aivan pilvien peitossa, ja jo putosi yksi ja toinen raskas sadepisara.

"Ah, täti, meidän on mahdoton ehtiä kotiin, ennenkuin sadekuuro on ohitse mennyt. Levähtäkäämme kaikin mokomin hiukkasen pappilassa! Saatammehan seistä portissa ja odottaa satamatonta aikaa."

Minä en odottanut tädin vastausta, vaan riensin porttikatokseen. Mitään kahlekoiraa siellä ei ollut, vaan vanha musta villakoira tuli kartanolta muristen vastaamme. Nyt tuli sadekuuro. Täti pudisti hamettaan, pyyhkäisi ja veti hattunauhaa sekä yksinkertaista saaliaan; minä tirkistin uteliaana kohden ystävällistä huoneusta, jossa olivat peilikirkkaat ruudut.

Olimme siinä vain silmänräpäyksen seisoneet, kun pieni, hupaisa eukko, sitsihameesen, suureen, valkoiseen esiliinaan ja vast'ikään silotettuun aamumyssyyn puettuna, pisti punakkaat, ystävälliset kasvonsa ulos ovesta. Sade ajoi hänet kuitenkin taas sisälle, vaan hän tuli heti toisesta ovesta takaisin ja astua paukutteli meitä kohden puutohveleissa ja sateenvarjon suojassa.

"Voi, mitä te, hyvä herrasväki, ajattelette, kun täällä seisotte! Tulkaa kaikella muotoa sisälle. Neiti Hjort, joka kuitenkin on tuttu täällä, ja te nuori — niin minä olen teidätkin nähnyt kirkossa. Mitä sanoisi pastori, jos hän tietäisi, että te seisoitte portissa! Niin, hän ei ole nyt kotona; se mies ei pelkää ilmaa eikä tuulta, ei tulta eikä vettä, olin vähällä sanoa. Oh, olkaa hyvät ja tulkaa kaikin mokomin sisälle!"

Kristiina tätiä ei haluttanut; aina hän pelkäsi niin kauheasti rasituksena olevansa; mutta minua sitä vastaan halutti, ja hänen täytyi antaa myöten.

Valoisan, ystävällisen kyökin ovi oli auki, ja siellä loisti kaikki niin hienolta. Täti, tuon nähtyänsä, unohti tavallisen varovan käytöksensä kokonaan ja huudahti melkein hurmaantuneena:

"Kas, kuinka kiilloitettua ja hienoa teillä on, matami Olsen."

"No niin! Minä teen itse muassa niin hyvästi kuin kykenen; se on aina iloni ollut. Minun ei, Jumalan kiitos, tosin muiden luona olla tarvitsisi; Olsen vainaa jätti vähän jälkeensä, ja itse olen myös hiukkasen koonnut. Mutta pastorin äiti, jonka luona nuorena palvelin, pyysi minun säälimään ja toimaamaan pastorille, kunnes hän asettuu toisin elämään, ja Jumala tietää, että minulla on täällä hyvä olo. Pastorilla kyllä on omituisuuksiakin", lisäsi hän pienen vaitiolon perästä, "mutta sellaisia meillä on vähän kullakin."

"Onko hänellä tosiaankin omituisuuksia?" — En saattanut uteliaisuuttani hillitä.

"No, no, Elisabet!" varoitti Kristiina täti; mutta matami Olsen oli aukaissut sanaisen arkun eikä antanut kahdesti kysyä.

"Havaitsitteko, neiti, suloista hajua kyökissä?" hän kysyi minuun kääntyneenä.

"Huomasin kyllä; siellä tuntui kanasopan haju."

"Olisiko hän hyväin ruokain rakastaja? herkkusuu!" ajattelin; "mahdotonta!"

"Aivan oikein, herkullisinta kanasoppaa. Ja luuletteko, että pastori tahi minä maistamme pisaratakaan siitä? Eikö mitä; se pitää kaikki tyyni lähettää eräälle vanhalle rouvalle. Ja jos se edes olisi kristitty ihminen, niin voisi tuo kyllä mennä mukiin; vaan nyt tuo teko on varsin hullusti, etenkin papilta. Ja noiden vaivaisten vattujen tuolla pensaissa, joita ilokseni luulin saavani hilloksi tehdä, niiden pitää kaikkein samaa tietä mennä; ja paljon muuta samaa lajia."

"Eikö kristitty ihminen?" kysyi täti kauhistuneena.

"Ei, neiti, sen tietää elävä Jumala. Se on vanha juutalaisakka, oikein vanha paatunut, ja sinne pitää kantaa sekä märkää että kuivaa" (hän pyyhkäisi lämpöisiä kasvojaan), "ja ruusuja hän itse panee toisinaan päällimmäiseksi koriin; se on totta niin varmaan kuin tässä seison, emmekä me muut tohdi ainoaankaan kukkaan koskea; sellainen luonnollisesti tekee mielen pahaksi. — Täällä sisässä ei ole oikein hienoa, neiti Hjort, huone näyttää niin tyhjältä; teidän täytyy mennä pastorin omaan huoneesen, se on nurkkahuone, josta on kaunis näköala."

"Jääkäämme ennemmin tänne, hän ei kenties pidä siitä, että…"

Mutta matami Olsen oli avannut oven, ja minä seisoin jo sisällä.

Juuri silloin tuli aurinko näkyviin. Taivas oli vielä hyvin harmaa, mutta se oli kirkasta, väikkyvää harmaata, ihmeellistä, hurmaavata valaistusta. Aivan akkunan alla oli valkoliljoja ja muhkeita, vartevia ruusuja; tuonnempana puutarhassa oli nuori kuusimetsä; puut olivat vaaleanvehreät ja latvasta juureen asti täyteläiset; niiden välissä oli vehreä, leveä tie, jolla lammas ja muutamia lumivalkeita karitsoita oli syömässä; sen tien päässä näkyi ranta; vesikaaren alimmainen osa kohousi parhaillaan sen yli, ikäänkuin muhkea, aaltojen varassa oleva patsas.

"Oi, miten ihmeellistä täällä on, täti! En milloinkaan ole mitään niin herttaista nähnyt. Tässä akkunan ääressä saattaisin istua ja katsella ulos koko elämäni ajan, milloinkaan kyllästymättä."

"Älkää luvatko enempää kuin voitte pitää, neiti Elisabet!"

Pastori Birk seisoi akkunan alla iloisin kasvoin ja loistavin silmin. Hän oli tullut sisälle puutarhaportista meidän havaitsemattamme. Hektor oli muassa; se haukkui, tanssi, hyppeli iloisesti seinää kohden ja antoi kaikilla mahdollisilla keinoilla ihastuksensa ilmi.

"Ah, paras herra pastori, me pyydämme tuhannesti anteeksi; meiltä oli kovin uskaliaasti tehty", aloitti täti, pastorin sisälle tultua.

"Milloinkaan elämässäni ei minulle ole mieluisempaa kohtausta sattunut…" Pastori katkaisi äkisti lauseensa. "Vai miellyttää teitä näköala, neiti Elisabet?"

"Minusta täytyy täällä välttämättä olo onnelliselta tuntua."

"Tästä akkunasta", jatkoi pastori, "saatatte nähdä niityt ja myllyn."

"Ja pajan poppelineen", jatkoin minä; "täältä se on vasemmalla. Tekin tietysti katselette sitä, kun pimeä tulee; niin minä aina teen."

"Todellako? — Ei, neiti Kristiina, te ette tosiaankaan vielä lähteä saa. Enkö saa tarjota teille, hyvät neidit, jotakin virvoketta — hiukkasen vattuja?"

"Onhan vatuilla toinen tarkoitus", sanoi ajattelemattomasti.

"Vai niin, vanha, oivallinen matami Olsen on jo panetellut minua", sanoi pastori hymyillen, "niin, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Luulen todella, että koko seurakunta loukkaantuu käytöksestäni. Tunsittehan te, neiti Kristiina, vanhan Mooses Mejerin, joka kulki ympäri pitsejä myömässä. Hänen leskensä asuu nyt viimeisessä huoneuksessa kylän päässä. Koko hänen sukunsa on kuollut, ja hän on aivan yksinään maailmassa. Hän on hiljainen, rauhallinen, vanha vaimo, joka palvelee Jumalaa ankaran lakinsa sääntöjen mukaan, tekee joka miehelle oikein ja istuu yksinäisessä, köyhässä asunnossaan Messiasta odottamassa. Ja minä uskon", hän lausui lämpimästi ja innostuksella, "että armollinen Herrani ja Vapahtajani, jota hän ikävoipi ja toivoo, tahtoo armahtaa häntä yhtä hyvin kuin niitä monia, jotka Hänen nimellänsä nimitetään, vaan eivät tunne eivätkä tottele Häntä. Nykyään hän on kipeä", hän jatkoi tyvenemmin, "ja minä käyn häntä silloin tällöin katsomassa sekä koetan tuota hyljättyä raukkaa keskustella tahi muulla ystävyydellä ilahuttaa. Luuletteko, että siinä teen väärin?"

"Oi en, en suinkaan; te olette niin sydämellisen hyvä. Mutta te uhraudutte aivan liiaksi paljon seurakunnan puolesta; en tarkoita vain tuota yksityistä seikkaa, vaan yleisesti."

Pastori katsoi aivan kummastuneena minua, kun hän vastasi:

"Minä en uhraa vähintäkään. Minä rakastan, Jumalan kiitos, kutsumustani sekä näitä ihmisiä, ja kun vain rakastaa, niin saa mieltymyksen toimeensa, senhän itse kyllä tiedätte. Jumala suokoon, että voisin olla heille hyödyllisempi kuin olen."

Kun täti ja minä paluumatkalla kuljimme kylän äärimmäisen huoneuksen ohitse, niin minä pysähdyin silmänräpäyksen. Se oli aivan pieni kalkittu rakennus. Ulkopuolella oli suuri, vanha päärynäpuu; sen vieressä oli kolmikulmainen ryytimaa, jossa oli rappeutunut, vehreältä kihtaava kaivo sekä kasvamassa muutamia sipulia ja perunoita. Ovi oli suljettuna, ja akkunoita peittivät akkunaverhot; vaan niiden takana näin selvästi lasin aivan täynnä kauniimpia ruusuja.

Oi, jos voisi olla hyvä, jos voisi olla lemmekäs, jos voisi heittää pois kaiken turhuuden, itserakkauden, kurjuuden!

Ensi kerran elämässäni tunsin elävästi tyytymättömyyttä itseeni, harrasta halua muuttua toisellaiseksi. Mutta se oli haihtuva, ohimenevä liikutus, ja minä saavuin Lehmukselaan itsetyytyväisenä miten ennenkin.

Sinä päivänä ei pastori Birk tullut meille, kaksi, kolme, neljä päivää kului; mikä mahtoi syynä olla? Mette Maria — jonka kaksoisveli, hänen elävä kuvansa, palveli pappilassa — vakuutti toki, että pastori oli ihan terve.

Me kaikki kaipasimme häntä. Isoisä murisi, minä vaivuin arveluihin, ja Kristiina täti oli vielä hiljaisempi ja umpimielisempi kuin tavallisesti. Vihdoinkin, viidentenä päivänä, juuri tullessani kotiin kävelyltä metsästä, näin hänen tulevan Lehmukselasta.

"Menettekö pois juuri nyt, kun minä tulen, vaikk'ette ole ollut täällä koko niin pitkään aikaan? — Te olette siis toki terve?"

Hän näytti kalpealta ja hajamieliseltä.

"Aivan terve; minä otan itselleni vapauden tulla taas illalla."

Ja nopeasti kumartaen, ikäänkuin tahtoen kaikkea enempää selitystä välttää, hän riensi pois. Minä kiirehdin sisälle.

"Mitä täällä on tapahtunut? Pastori Birk oli niin kummallisen näköinen!"

Isoisä käveli edestakaisin lattialla; hän oli myöskin kummallisen näköinen, puolittain lystillinen, puolittain juhlallinen.

"Kuinka vanha sinä, Betti, olet?"

"Lokakuussa yhdeksäntoista, mutta…"

"Oh, todellako? Niin, vasta kasvavasta suvusta havaitsee, kuinka vanhaksi itse tulee, ja tämä on toinen polvi! — Isoäitisi oli nuorempi, kun minä hänen kanssansa naimisiin menin."

"Sen tiedän, mutta miksikä…"

"Miksikä? niin, sinulla on syytä kysyä, ja minä tahdon suoraan käydä asiaan; esivalmistukset ja mutkittelemiset eivät ole minun tapanani. Pastori Birk oli vast'ikään täällä ja pyysi pientä sydänkäpystäni kainaloiseksi kanakseen."

"Oh, isoisä, se on mahdotonta; sinä narraat minua!"

"Empähän; tosi asia on. Eikä tuo niin ihmeellistäkään ole, minä vain olen ollut sokea ja sinä myös, miten näytät. Hän on erinomaisen oivallinen mies, jonkun verran sinua vanhempi, tietysti, vaan se ei ollenkaan haittaa; minäkin olin jonkun verran isoäitiäsi vanhempi. Sinä saat luonnollisesti itse päättää, Elisabet; hän pyytämällä pyysi minua olemaan vaikuttamatta sinuun hänen edukseen."

"Se on tärkeä, tärkeä askel", sanoi Kristiina täti, pyyhkien pari kyyneltä poskelta. "Jos hän toki vain tuntisi sinut; mutta se lienee vain mielikuvituksen itseluoma ihanne, jota hän rakastaa, etkä sinä. Ja kun hän kerran heräjää, kuinka sitte on teidän molempain käyvä? Punnitse kaikki ja tuumaile tarkoin, sinun tähtesi, hänen tähtensä."

"Moista hulluinhuoneelaisen puhetta en ole milloinkaan kuullut", tokaisi isoisä kiivastuen. "Kun tyvenmielinen, järkevä mies kosii tyttöä, niin rakastaa häh häntä luonnollisesti, ken sitä epäillä saattaa? Ainoastaan itse tähtesi, lapsi, sinun tulee ajatella."

Minä olin aivan liikutuksen valtaamana ja hämmästyksissä. Oliko se mahdollista? Kuinka ihmeellistä! Minä olin sekä peljästynyt että ihastunut. Kristiina tädin mielipiteessä oli kuitenkin jotain kiihottavaa, joka saattoi minut huudahtamaan:

"Oi, isoisä, ajatusaikaa ei tässä tarvita, kuinka saattaisin muuta tehdä kuin suostua!"

"No, Jumala siis sinua siunatkoon! Totinen rakkaus ei milloinkaan ajattelekkaan. Tule syliini; minä toivotan sinulle onnea ja hyviä päiviä koko elämäsi läpi, ruusunuppuseni."

Hän syleili minua sydämellisesti. Kristiina täti oli syvästi liikutettuna.

"Oppios tuntemaan, mikä suuri armolahja hyvän miehen rakkaus on; oppios antamaan ja säilyttämään se!" hän sanoi nyyhkyttäin.

Mitähän kotona sanoisivat? Ja Kristian, joka niin ylhäisesti minua katseli, eikö hän nyt saisi silmiään auki? Sellainen mies, hyvä, järkevä, rakastettava, oi, kuinka paljon Kristian oli hänestä jäljellä! Ja Regiina, mikä odottamaton tapaus hänestä! Minä olin neljä vuotta häntä nuorempi ja jo… Kuinka hauskaksi oli tuleva asua täällä niin lähellä Lehmukselaa; tuo kaunis asunto ruusuineen ja herttaisine näköaloineen, kaikki tuo oli nyt minun omakseni tuleva. Ja kuinka kunnioitettu ja arvossa pidetty hän, tuleva mieheni, oli! Jos satuimme yhteen missä perheessä tahansa seudulla, ulkopitäjässäkin, niin näin häntä kaikkialla arvossa ja kunniassa pidettävän; ei ainoakaan ääni kohonnut häntä vastaan. Nimittäisinkö häntä hänen ristimänimellään, Ove? Tuo oli todellakin kaunis nimi: Ove. Sellaisia ajatuksia ja monia muita, yhtä hupsumaisia, pyöri päässäni.

"Kas niin, lemmikkini, tuossa tulee sulhasesi", julisti isoisä yht'äkkiä.

"Tosiaanko? Joko?"

Peljästyneenä asetuin aivan lähelle isoisää.

"Tervetuloa, rakas ystäväni ja tuleva sukulaiseni! Elisabet ei tahtonut ollenkaan ajatusaikaa. Tässä hänet saatte, Jumalan nimessä!"

Isoisä työnsi minut lempeästi luotansa ja jätti meidät kahdenkesken.

Siinä nyt seisoimme. Käteni oli hänen kädessään, vaan hän ei puhunut sanaakaan. Hänen katseensa oli nostettu kohden taivasta. Jotakin kirkastettua, melkein koroitettua oli hänen muodossaan; en saattanut epäillä, että hän rukoili ja kiitti. Ja siinä nyt havaitsin nöyrällä kummastuksella ja katumuksella, kuinka syvä ja luja hänen rakkautensa oli, ja kuinka pintapuolinen sekä mitätön minun vastarakkauteni, jonka saatoin tarjota. Ja tuosta heikosta, kurjasta sydämestä hän kiitti Jumalaa niin sydämellisesti! Silmänräpäyksen tunsin halun ilmoittaa hänelle ajatukseni ja asettaa koko sieluni selkeänä ja avattuna hänen katseensa eteen, — oi, jos olisin sen tehnyt! — mutta se oli vain pikainen silmänräpäys, ja seuraavassa tuokiossa sai vanha itserakas minuuteni taas ylikäden.

"Jumalan armollisella avulla", niin hän vihdoin aloitti, "et ole katuva suurta luottamustasi, Elisabettini. Me tahdomme uskalluksella kulkea tietämme Jumalan silmissä emmekä koskaan päämääräämme unohtaa. Eikö niin, kallis tyttöni?"

Hän vei käteni huulilleen; minä kumarsin päätäni, hyväksyen.

Myöhemmin kävelimme puutarhassa, ja minä nimitin häntä useita kertoja nimellä Ove — tuo nimi sointui niin hyvältä, niin luonnolliselta minun suussani, hän sanoi — ja me puhelimme tulevaisuudesta sekä entisyydestä, minun kodistani ja hänen perheestään; kaikki tyyni oli kuin uni. Mutta hänen lähdettyään, pyysin isoisältä oikein hyvää kynää ja oikein kaunista paperia; minä tahdoin jo sinä iltana kertoa siitä omaisilleni kotona.

"Siitä minä pidän, lemmikkini; sinä et unohda vanhoja oloja uutten tähden; vähemmän rakastava tytär olisi seuraavaksi päiväksi odottanut. Kas, tässä on arkki, jossa on Rosenborgin linna verenpisarakasvien köynnöksessä, sen luulisin olevan kauniin."

Ja sille suurelle, hieman kellahtavalle arkille — se oli isoisän kirjoituslaatikossa varmaankin monia vuosia ollut — kirjoitin minä kauniisen kaavakirjoitustapaan pitkän kirjeen äidille. Minä esittelin kaikki Ove'n etuudet ja koristin kurjaa turhamaisuuttani, niin hyvin kuin saatoin, hänen jaloilla miehisillä hyveillään.

IV.

Omituista oli seuraavana aamuna herätä kaikkea tuota muistelemaan. Tulevaisuus oli edessäni raivattuna ja viitoitettuna, ja vielä eilen oli se ruusunpunaisiin ja kultaisiin utupilviin peittyneenä, ja minä luulin varmasti niiden takana ihmeellisiä, seikkailurikkaita vaiheita piileilevän. Tämä nyt oli niin tasaista, niin kokonaan tavallista; täällä, tällä ahtaalla alalla, minä olin elävä ja kuoleva. Mutta olihan se vapaa valintani, ja tuleva puolisoni oli niin hyvä! Eikö hän vain ollut liian hyvä minulle? oli kyllä, vaan minä olin ahkeroiva… Nopeasti puin ylleni ja kiirehdin ruokasaliin, jossa täti teepöydän ääressä seisoi.

"Hyvää huomenta, Kristiina täti! Saanko täst'edes sinua talouden toimissa vähän auttaa? Minä tahtoisin halusta tulla kelvolliseksi."

Sitä kauhua, joka tädin kasvoissa tuon pyynnön johdosta kuvautui, ei saata selittää. Hänen täytyi suurimmassa määrässä malttaa mieltänsä, saattaaksensa pyyntööni suostua, ja hän teki sen paljaasta velvollisuudentunnosta.

"Saammehan koettaa huomenna; tänään se ei juuri käy päinsä" — hän näytti levottomalta —; "äitisi ei suinkaan sinua kotona ollenkaan käyttänyt!"

"Ei varsin paljon; hän tekee mieluimmin kaikki itse, miten sinä; oi, Kristiina täti, miten totiselta sinä näytät! Sinä luulet tietysti, että minä olen kelvoton raukka, sen havaitsin eilenkin."

"Sinä et vielä ole mikään, Elisabet; tulevaisuus on osoittava, miksi tulet. Suokoon Jumala, että olen väärässä, mutta minusta nähden sinun halusi on vain koreuteen ja turhuuteen."

Kuinka ikävä ja sietämätön hän kuitenkin on alituisella saarnaamisellaan! — ajattelin — ja minä kun tulin sisälle niin hyvillä aikomuksilla!

Muutaman tuokion perästä tuli Ove ja pyysi minua pienelle aamukävelylle. Hän ei puhunut sanaakaan rakkaudestansa, vaan se loisti hänen katseestaan ja koko hänen olennostaan.

Se oli virkistävä, hauska kävely. Kaste päilyili niityillä ja aidoilla; heinäru'oista — joita vielä alhaisilla niittymailla oli — virtaili raitis lemu vastaamme; ranta näytti tyveneltä ja peilikirkkaalta; ei ainoatakaan tuulenhengähdystä tuntunut.

"Käykäämme ylös Klint'ille", hän esitti; "luola näyttää niin kauniilta ylhäältäpäin. Vähän jyrkkää tässä on, suo minun auttaa sinua; vai niin, sinä olet jo ylhäällä! Tule tänne kukkivan metsä-omenapuun luo; tästä näin sinut, Elisabet, ensi kerran; sinä seisoit tuolla alhaalla ja pyörähtelit ympäri. Minun tarvitsee vain ummistaa silmäni, niin näen sen taas niin selvästi, niin selvästi! Mutta hiljaa, mitä laulua se on? Ah, se on pieni Mette Maria, hän harjoittaa virttänsä, Jumala häntä siunatkoon!"

Me lähestyimme Klint'illä olevaa mökkiä; ovi oli selkiseljällään; Mette Maria oli puettuna pieneen, vanhaan, vehreään hameesen ja kuurasi lattiata; koulupuku oli säännöllisesti kokoonpantuna punaisella tuolilla. Päivä paistoi ystävällisesti sisälle pienistä akkunaruuduista; vanha isoäiti makasi vielä komerossa. Pienonen oli ponnistuksesta aivan punainen ja lämmennyt; hän kuurasi reippaasti ja lauloi yhtä innokkaasti. Se oli viimeistä edellinen värsy:

Vapahtajamme ystävä on paras lapsien, Luo Isän heitä kantaa käsissänsä; Eläissään täällä asetti Hän meren myrskyisen, Vaan lasten levätä soi sylissänsä.

"Emmehän häiritse häntä, vai kuinka? Kääntykäämme takaisin. Eikö se ole pieni, suloinen tyttö, aina iloinen, työteliäs ja kärsiväinen? Harvoin häntä suoraan kiitän, vaan itsekseni ajattelen usein, kun näen, kuinka kiltti hän on vanhaa, kärttyistä isoäitiä kohtaan, joka toruu aina, kun tuo lapsi parka ei heti häntä käsitä, — että olisi hyvä käydä koulua tuon pienen, nöyrän, kärsiväisen olennon luona. Onhan hänen kuulonsa muutoin nyt vähän parempi, vai kuinka?"

"On, vähän parempi."

Käydä koulua Mette Marian luona, kuinka naurettavaa! Hän, pappi, oppinut mies!

Seuraavana päivänä alkoivat minun taloudentoimeni. Isoisä ihmetteli minua kovin, kun minä syöksyin sisälle hänen luoksensa, suuri, valkoinen esiliina edessä ja vispilä kädessä. Ei kuitenkaan käynyt aivan niin kuin piti; pannukaakkutaikina tuli kokkareiseksi, auttamatta kokkareiseksi, eikä munanvalkuainen tahtonut kangistua. Kristiina täti astuskeli levotonna edestakaisin; hänellä oli oma virheetön menettelytapansa, ja hänen oli melkein sietämätöntä nähdä toisen koko ajan menettelevän edestakaisesti ja kuitenkin tarkastavan teostansa suurimmalla ihastuksella. Vähittäin tuli kuitenkin paremmaksi, ja viikon kuluttua saatoin laittaa munaomeletin isoisän aamiaiseksi, joka, hänen lausuntonsa mukaan, oli oivallisempi kaikkia, mitä hän milloinkaan oli maistanut. Kaikki panokset olivat tädin punnitsemat ja järjestämät, vaan sitä en katsonut olevani velvollinen mainitsemaan.

Ove tuli luonnellisesti joka päivä, ja pitkiä matkoja kävelimme yhdessä. Keskustelu sujui niin keveästi ja hyvästi. Minä antauduin nyt oikein todenteolla hänen mielipiteihinsä ja koko elämänkatsantoonsa sekä uskottelin itselleni, että se oli minun omani. Käsitinhän sen; eiköhän siis ollut samantekevä, tuliko se sisältäpäin tahi opinko sen muilta?

Kun noilla kävelyillämme kohtasimme ihmisiä, niin he tervehtivät aina niin ystävällisesti ja hyväntahtoisesti, samassa kuitenkin minua vähin tarkastellen. Tahtoivathan he nähdä, olinko minä tarpeeksi hyvä heidän rakkaalle pastorilleen, ajattelin, ja tällöin tunsin itseni aivan ylpeäksi siitä että hän oli minut valinnut.

"Kuinka oivallinen saarna se oli", sanoin eräänä sunnuntaina Kristiina tädille, kulkeissamme niityn yli käyvää, pientä polkua pitkin kotiin; "siitä voipi kansalla paljo hyvää olla."

"Kansalla! Tiedätkö, Elisabet, kuka kansaa on? Sinä ja minä sitä olemme", hän sanoi ankarasti.

Kunakin iltapuolena luki Ove tunnin minun kanssani Uutta Testamenttia. Me istuimme silloin pienessä, puutarhanpuoleisessa kapinetissa; akkunat olivat silloin auki, reseda lemusi niin suloisesti, ja viiniköynnös tirkisteli sisälle meitä. Toisinaan hyppäsi pieni uskalias lintu akkunalaudalle, katseli uteliaana ympärilleen selkeillä, valoisilla silmillään ja lensi sitte taas pois. Kirjoituspöydällä oli pieni, kaunis vaasi, jonka Ove aina varusti harvinaisilla kukilla, milloin niittyjä metsäkukilla, milloin hänen oman puutarhansa upeimmilla kukilla. Oli niin hiljaista ympärillämme, kun hän siinä istui, luki kuuluvasti ja yksinkertaisella, sydämellisellä tavallaan selitti. Minä olin varsin tarkkaavainen, ja minua ilahdutti, että saatoin näyttää hänelle, kuinka selvästi ja nopeasti kaikki käsitin. Mutta se oli minusta vain kuin kaikki muukin oppi, enkä minä käsittänyt häntä oikein, kun hän sanoi: "Toista on tietää, toista elää sen mukaan; Jumala meille siihen armonsa antakoon!"

Vihdoinkin saapui kirje, joka meille Regiinan tulopäivän ja hetken julisti. Iloni oli suuri, vaikka viime aikoina olin vain hyvin vähän häntä muistellut. Isoisää myös hyvin elähdytti ajatus pienen piirimme lisääntymisestä. Mitä Kristiina tätiin tulee, niin hän odotti Regiinan tuloa todellisella kauhulla, joka ei toki estänyt häntä mitä mukavimmasti ja suotuisimmasti vierashuonetta järjestämästä.

Siinä tulivat vaunut! Kaksi komeata herraa uljailla hevosilla ratsasti, toinen toisella, toinen toisella puolella vaunuja. Toisella oli luutnantin virkapuku, se oli Regiinan sulhanen; toinen oli tämän veli, nuori maanviljelijä, joka nykyään koetteli tietojaan tädin tiluksilla.

Regiina juoksi suoraan isoisän syliin, senjälkeen hän suuteli minua, tervehti pikimmiten Kristiina tätiä ja kiiti sitte portaita ylös, käsivarsi vyötäisilläni.

"Hyvänen aika, minkä näköinen hän on! Tätiä minä tarkoitan. Mitään inhottavampaa kuin nuo molemmat huivit kaulassa ja päässä ei saata ajatella! Minua oikein hävettää nuorten herrain tähden, mitä he ajatellevat? Sisäpiikamme kotona on paremmin vaatetettuna."

Hän heitti mantiljansa ja sievän, pienen hattunsa sängylle, kääntyi sitte ympäri ja suuteli minua uudelleen.

"Ah, Elisabet, mitä minä sinusta saan kuulla! kuinka saatoit sinä, pieni hupsu, mennä mitään sellaista tekemään? Jos minä olisin täällä ollut, niin se ei luonnollisesti olisi milloinkaan tapahtunut; minä uskallan henkeni siitä, että sinä olet sen sulan ikävyyden tähden tehnyt!"

Vaikea, odottamaton isku oli kuulla hänen noin puhuvan; tuon seikan saattoi siis silläkin lailla käsittää.

"Sinun, Regiina, täytyy nähdä hänet, ennenkuin tuomitset."

"Oh, minä osaan hänet ulkoa, — talonpoikaiskappalainen!"

"Hän on mainio, valistunut mies, siitä ovat kaikki yksimielisiä; hän on oikein jumaloitu ympäristössä."

"Ja sinäkin kai tulet jumaloiduksi, pikku uhrikaritsa rukka! Minä saatan tuon kaikki tyyni käsittää. Jos toki olisit ollut viidenkolmatta vanha, vaan kahdeksantoista!…"

"Ja minä kun aina olen uneksinut, että sinä tulisit tämän tiluksen rouvaksi, naisit komean, rakastettavan, nuoren miehen, joka osaisi hoitaa isoisän asioita, ja saisit Lehmukselan hänen jälkeensä. Annas kun oikein katson sinua, sinä näytät jo todella hieman muuttuneelta; ryhti ei ole niin keveä ja vapaa kuin ennen, ja kädet… mitä näen, hierontarakko! Ja sinulla kun olivat mitä kauniimmat pienet kätöset, oikein aristokraattiset kätöset, joista kunkin täytyi sinua kadehtia… Oi, Elisabet! ne ovat surullisia enteitä!"

"Kuinka kummallinen tyttö sinä kuitenkin olet! En tiedä, pitääkö mun nauraa tai itkeä."

"Naura, rakkahimpani, naura taivaan tähden; aikanasi kyllä itkeä saat, usko minua."

Mieliala päivällispöydässä oli aivan iloinen ja hauska. Isoisän koko olento säteili sydämellisimmästä vierasvaraisuudesta. Hän istui pöydän päässä vartevana, ja voimakkaana, kauneine, valkeine hiuksineen ja ritariristi rinnallaan. Tyytyväinen hymyily leikki hänen suunsa ympärillä, herrojen jotenkin kuuluvasti kuiskuttaissa:

"Verrattomasti Thorvaldsenin näköinen!"

"Erinomaisesti!"

Regiina iski silmää; hän oli tietysti opastanut heidät. Minä istuin jotenkin hajamielisenä päivällisajan. Mitä Regiina pitäisi Ove'sta? ajattelin lähes koko ajan; oli ikäänkuin se seikka olisi minun elämääni koskenut.

Kun istuimme puutarhapaviljongissa ja joimme kahvia, niin Ove tuli. Hän asetti, miten tavallisesti, tuolin Kristiina tädille, joka kahvipöydän erään nurkan ääressä seisoi, ja tervehti sitte koristelematta, vapaasti ja ystävällisesti koko seuraa. Sen jäljestä hän lähestyi minua ja sanoi hiljaa:

"Tänään kai on meidän luopuminen lukutunnistamme, valitettavasti!"

"Niin, parasta se tietysti on."

Minä katselin tarkasti häntä, kun hän molempain nuorten herrain välissä seisoi, ja minusta oli hänen olentonsa liian suorasukainen, vähän liiaksi silittämätön, vaalea arkipäiväinen takki oli myöskin niin silmiinpistävä heidän hienojen vaatteidensa rinnalla. Kuinka utelias olin saamaan kuulla Regiinan ajatusta!

Regiina lähestyikin häntä juuri nyt, ystävällisesti hymyillen, ja he keskustelivat kauan verandalla. Tuo hyvä, rakas Regiina! kuinka kiitollinen häntä kohtaan olin!

Serkkuni, sisään tultuaan, pysähtyi tuokioksi sulhasensa eteen, peitti suunsa kätösellään, haukotusta salatakseen, ja huokasi hiljaa. Ah, minun ei kysyä tarvinnut, tuossa pienessä liikkeessä oli vastausta kyllin.

"Regiina ei oikein pidä sinun sulhasestasi", sanoi isoisä illalla, kun vieraat olivat ratsastaneet pois ja Regiina hyvää yötä sanonut. "Se on kuitenkin suurempi häpeä Regiinalle kuin hänelle, luulen minä."

"Regiina on yksi niitä", vastasi Kristiina täti, "jotka eivät milloinkaan anna anteeksi pienintäkään puutetta ihmisen ulkoasussa; todellisia vikoja hän paljoa paremmin sietää."

"Mitä puutetta hänen ulkoasussaan on?" (isoisä itse piti ulkoasun hyvin tärkeänä) "sitä minun olisi hauska kuulla. Minä pidän hänen ulkonäkönsä ja olentonsa paljoa etevämpänä kuin noiden nuorten, rasvattuin vispilähäntäin, tanssimestarinaamoineen ja tyhjine suukopuineen. Ennen kaikkia vaadin mieheltä, että hänen tulee olla mies. Regiina on muutoin suloinen tyttö, vaan tuo on lapsellista. Suutele minua, Elisabet; sinä olet paljoa järkevämpi serkkuasi."

Isoisän sanat lohduttivat minua jotenkin ja kohottivat taas Ove'n ajatuksissani. Oi, mua hupsua, kuinka horjuva ruoko olin!

Seuraavana aamuna, kun Mette Maria ja minä olimme parhaassa lukemisen puuhassa, tuli Regiina sisälle luoksemme valkoisessa, kohisevassa aamupuvussa. Hän oli hyvin kaunis vapaalla, komealla ryhdillään, paksuin, tummin kutrineen, sädehtivin silmineen ja välkkyvinvalkeine hampaineen. Pienonen katseli häntä kuin yliluonnollista olentoa.

"Mitä Herran nimessä sinulla on toimena? — Ah, sinä varmaan harjoitat itseäsi tulevaisiin toimituksiisi. Mutta miksikä kiljut niin kovin, rakkaani; minun hermoni ovat kovin herkät; ääni kuului aina minun huoneeseni."

"Tämä pieni tyttö on vähäkuuloinen."

"Elisabet parka! Tämä minusta on todeltakin aivan hullusti. Eikä hän näytä edes järjelliseltä; annappa minun kuulla, mitä hän osaa."

Regiina otti erään kirjoista, selaili sitä vähäsen ja teki lapselle muutamia kysymyksiä. Pieni Mette Maria raukka ei niitä luonnollisesti käsittänyt, ja kun Regiinan täytyi sanojaan kertoa, niin hänen äänensä tuli yhtä äkäiseksi kuin katseensakin. Lapsi punastui, värisi ja vastasi aivan päin seiniä sulasta peljästyksestä.

"Pieni epatto kaupan päälle! Oi, anna hänen kaikin mokomin mennä, minä puhelisin mielelläni kanssasi."

Mette Maria, joka tuskin saattoi kyyneliään pidättää, kiirehti pois; Regiina otti käsivarrestani kiinni ja vei minut alas puutarhaan.

"Minä tahdon sinulle, armas Elisabet kulta, antaa pari hyvää neuvoa, joista sinulle voi koko elämän läpi hyötyä olla; minä luulen tosiaankin, että minä täällä ainoa järkevä olen. — Mutta kaikkein ensimmäiseksi minun täytyy kysyä, mitä sinä teit aamulla, kun näin sinut kyökissä paljain käsivarsin ja esiliina aina leukaan asti?"

"Minä leivoin vehnäleipäpullan; sinä saat sitä aamiaiseksi maistaa."

"Hyvin ajattelemattomasti sinulta on moista opetella. Jos et sitä osaa, niin luonnollisesti ei milloinkaan tule kysymykseen, että sinun tulisi sitä tehdä; mutta nythän on aivan kuin itse soisit, että saisit kyökissä mähkiä. Sinulla täytyy kaikissa tapauksissa olla emännöitsijä, aseta olosi niin, rakkaimpani, ja koe ylimalkaan laittaa asemasi niin suotuisaksi kuin mahdollista. Älä tee heti kaikkea, mitä hän tahtoo, miten esimerkiksi tuon lapsen kanssa; kuinka lemmetöntä sälyttää hartioillesi moinen jokapäiväinen vaiva! Ei, sen saan sanoa, Santerin rakkaus on aivan toista lajia: hän elää vain minua huvittaaksensa ja pitää tuhat vertaa enemmän minusta kuin minä hänestä, ja niin tulee miehen aina tehdä. Kenkään ei saata teistä nähdä, että te olette vasta kihlatut; hänen levollisuutensa on tosiaankin liikuttava. — Hiljaa, hiljaa, tuossa hän on! Kas, kuinka hän kävelee nyppien ja leikaten kukkia; mitä se hyödyttää? Hyvää huomenta, rakas pastori Birk! Tahdotteko ottaa Elisabetin minulta? Hyi, hyi, hyi!"

Regiina uhkasi veitikkamaisesti sormellaan, kumarsi ja meni.

"Pidätkö sinä todellisesti serkustasi?" kysyi Ove, kun emme häntä enää saattaneet nähdä.

"Me olemme tunteneet toisemme pienestä lapsesta, ja senvuoksi on niin paljon, joka kiinnittää", vastasin melkein puolustaen.

Nyt, kun Ove'n kanssa käsi kädessä kävelin ja olin hänen vaikutuksensa alaisena, näin selvästi kaikki Regiinan viat enkä tohtinut oikein omistaa sitä ystävyyttä ja ihmettelyä, jonka hän kuitenkin minussa vaikutti. Oi, minä olin kauhean arka!

"Niin, lapsuuden vuosien muistot kiinnittävät uskomattomasti, sen tiedän kokemuksesta. Sen, jota ei myöhemmin milloinkaan olisi ystäväksi valinnut, saattaa entisyys lujasti kiinni sitoa. Serkkusi, minun ajatukseni mukaan, edustaa maailmallista, pintapuolista suuntaa, joka valitettavasti ei ole mitään tavatonta nykyaikana. Nuori tyttö parka! Jumala suokoon, että rakastettu Elisabet kultaseni saattaisi häneen oikein vaikuttaa!"

Kuinka hiukan hän minut tunsi!

Se oli hilpeä aika; meillä oli alati jotakin puuhaa. Luutnantti Gyldenpiil ja hänen veljensä tulivat joka päivä ratsastain Regiinaa tervehtämään ja häneltä määräyksiä saamaan. Me olimme kävelyllä, ratsastamassa, ajelemassa tahi purjehtimassa silloin heidän kanssansa ja iltaisin heitimme palloa tahi rengasta puutarhassa. Mitä hauskempaa oli, sitä iloisempi oli isoisä. Mette Maria ei enää tullut; kun hän useita tunteja oli minua kolme päivää perätysten huoneessani odottanut, enkä minä tullut, niin hän jäi kokonaan. "Neiti kenties ilmoittaa, kun hän saa enemmän aikaa", hän sanoi kamarineitsyelle.

Kuinka murheellista elämää Kristiina tädillä oli! Meidän nuorien ylenkatsomana, syrjälle sysäämänä ja salaa pilkkaamana hän vetäytyi yhä enemmän yksinäisyyteen. Isoisä ei enää pannut sitä merkitäkseen; hän unohti hänet melkein, luulen minä. Regiina nyt hänelle käsivartensakin tarjosi, kun hänen piti kulkea; ensi kerralla sen vastaanottaessaan hän tosin katsoi vähän anteeksi pyytäen tytärtään, vaan sitte se tuli tavaksi.

"Tuleehan Kristiina tädin suhde pahemmaksi eikä paremmaksi", sanoi Ove eräänä iltana, "ja minulla kun oli niin hyvä toivo!"

"Se on todellakin hänen oma syynsä, hän on niin kummallinen; sinä et voi uskoa, kuinka vastenmielinen hän saattaa olla; siihen vihdoin tuskastuu."

"Meidän tulee hyvää tehdä eikä väsyä. Kristiina täti parka! hän on mielestäni oikein vanhentunut näinä päivinä."

"Saitko toruja?" kysyi Regiina hymyillen, kun tämän keskustelun jälkeen puutarhasta sisälle tulin. "Bernhard, joka näki teidät akkunasta, sanoi, että koulumestari torui pientä tyttöä. Ei, sinä et saa suuttua; Bernhard parka oli oikein kiivastuneena sinun puolestasi ja väitti, että sinä olit tuhat kertaa liian hyvä mois…"

"Ole hiljaa, Regiina! minä en tahdo tuollaista kuulla, säästä minua!"

Mutta hänen sanansa tekivät minussa kuitenkin jonkunlaisen vaikutuksen.

Sielustani oli tasapaino poistettu; toisinaan olin hilpeä ja ylimielinen, toisinaan murheellinen ja katuvainen. Yhdessä tuokiossa luulin, että Regiinalla oli oikeus, että minä todellakin olin liian hyvä haudattaa tänne talonpoikain sekaan; seuraavassa tuokiossa oivalsin, kuinka paljon Ove oli minua korkeammalla, ja tunsin, ett'en likimaillenkaan ollut tarpeeksi hyvä hänelle. Muiden seurassa melkein häpesin hänen hyveitään, hänen suurta itsekieltämystään ja lämpöistä ihmisrakkauttaan, jota he ivasivat ja nimittivät ylelliseksi kiihkoisuudeksi; ja kun sitte taas hänen luonansa olin, niin häpesin heidän turhamaista puhettaan ja käytöstään. Kun hän tuli kysymään minulta, lukisimmeko hiukan yhdessä, niin nousin hitaasti, puolittain häveten muiden tähden, ja siten koko suhteemme sai pakollisen tottelevaisuuden muodon minun puoleltani. Oi, jos olisin vapaaehtoisella ilolla häneen suostunut ja rohkeasti sekä empimättä häntä puoltanut, kuinka paljoa suloisempi, luonnollisempi ja keveämpi asemani sitte olisi ollut!

Kuinka hyvästi muistan erään iltapuolen, kun istuimme kapinetissa ja Ove sanoi:

"Oikein hyvää tekee minulle, kun saan viettää levollisen hetken täällä yhdessä sinun kanssasi; toiset tahtovat aivan liiaksi pienen Elisabettini vallata. Mitä näistä kukista sanot? Minä tahdon todellakin kiitoksen niistä."

Hän oli niin herttaisen hyvän ja lemmekkään näköinen, näyttäissään minulle vihon suuria, sinisiä lemmenkukkia puhkeamattomain kanervankukkain ja sanajalkain keskessä. Oi, nyt tahdoin koettaa vain häntä ajatella!

Mutta ulkona puutarhassa lyötiin palloa, ja heidän iloiset huudahduksensa ja naurunsa kuuluivat niin houkuttelevalta ja kehoittavalta minulle avonaisen akkunan kautta. Saatoin selvästi tähdätä sanat: "koulumestari ja pieni, vangittu lintunen." Äkisti putosi hyvin osoitettu pallo alas syliini.

Ove pani kirjan kiinni ja nousi ylös.

"Mene vain ulos, Elisabet", hän sanoi surkumielisesti, "sinun ajatuksesi ovat kuitenkin siellä."

Empien tottelin hänen kehoitustaan, mutta riemu, jolla minut otettiin vastaan ja hilpastuttava pallonlyönti veti minut pian mukaansa. Isoisä istui verandalla ja katseli meitä mielihyvissään.

"Samallaiset lapset leikkivät toki paraiten", hän sanoi, "eikö Elisabetkin ole serkun tultua muuttunut toiseksi ihmiseksi?"

Ove ei vastannut, mutta synkkä pilvi laskeutui hänen otsalleen, ja siitä päivin hän oleskeli enimmiten isoisän ja tädin parissa sekä tarkasteli minua etäältä.

V.

Pieni pitäjäänkirkon kello soi toisen kerran. Kristiina täti seisoi täysin puettuna puutarhan veräjällä ja joudutti minua. Hän oli aina ajoissa valmis, monista toimistaan huolimatta; minä sitä vastaan, jolla ei mitään toimitettavaa ollut, annoin usein odottaa itseäni.

"Rakas Elisabet, älä mene kirkkoon tänään", pyysi Regiina hartaasti. "Meidän täytyy välttämättä käydä vierailemassa vanhan rouva Gyldenpiilin luona; tanssihuvit tulevat tällä viikolla, ja yksinkertaisin kohteliaisuus vaatii sitä. Kaikki on järjestyksessä; isoisä on luvannut minulle vaunut, ja Santeri on sanonut rouvalle, että me tulemme. Sinä olit viime sunnuntaina kirkossa, eikä sinun siis tarvinne nyt taas sinne mennä. Ole nyt kiltti serkkunen, pukeudu kaikkein kauneimpaan pukuusi ja lähde mukaani. — Kristiina täti!" hän huusi sitte, "Elisabet ei lähde kirkkoon."

"Sen tahdon toki mieluummin hänen omasta suustansa kuulla."

Täti katsoi kysyvästi minua.

"Regiina on epäilemättä oikeassa; pelkään, että kohteliaisuus vaatii…"