SISÄLLYS: (continued 3)

Viimeistä lausetta seurasi varoittava katse toisinaan vähän rauhattomille kaksoisille.

"Tunsitteko minun äitini?" kysyi Anna ilman mitään johdantoa.

"Kyllä, rahtusen, varsin vähän."

"Tuntuu niin raskaalta, kun ei kenkään saata hänestä minulle mitään kertoa."

Pesijätär näytti onnettomalta. Hän ei tietänyt mitään hyvää Amaliasta. Se oli ollut vankka vaimo ja osannut käyttää kieltänsä yhtä vilkkaasti kuin käsiään. Pesijätär oli kerran lainannut hänelle naulan suopaa, talikynttilän ja ruukun — hyvän, uuden ruukun —, vaan ei milloinkaan ollut yhdestäkään niistä saanut edes vilahdusta nähtä. Tuo ei ollut oikein säädyllistä, ja tuon kunnon ihmisen veri kiehui vieläkin, sitä historiaa muistellessaan. Hänen oli mahdoton saada kiittävää sanaa huuliltansa — ei, eipä edes nuorta neiti parkaa lohduttaakseen.

"Kotona olijat saavat siis jakamatta rakkauteni pitää", ajatteli Anna, pienen kyökkinsä akkunan ääressä istuissaan ja tirkistäissään kohti kirkasta taivasta, jossa lukemattomat tähtöset tuikkivat ja välkähteliyät; "eikä se ole vähenevä, vaikka en heitä enää milloinkaan nähdä saisi."

IV.

"Tässä on jotakin teille, neiti!" huusi Pekka seuraavan päivän aamupuolella, pistäen päänsä ovesta sisälle; "hienoin nahka-arkku, minkä toivoa voi. Sen näin postimestarilla, jossa käyn apua tekemässä." — Pekka kävi melkein kaikkein ihmisten luona apua tekemässä —, "ja minä lainasin heti käsikärryt, jotta olisitte sen saaneet mitä pikemmin sitä parempi. Hei vain, miten raskas se on! Saanko sen sisälle kantaa? Olkaa hyvä, täss'on pieni avainkimppu."

Kotoa! Hän tarkasteli ihastuksella suurta, keltaista arkkua, kenties oli siinä joku sana, joku tervehdys! Hänen kätensä värisi mielenliikutuksesta, kun hän sen aukaisi. Mieletöntä kuitenkin oli toivon vakaan antautua; sanoihan jo osoite, että kaikki oli ohitse. "Neitsyt Anna Mårtensen, osoite: muurari Johan Mårtensen", oli siinä — hän luki sen kolmeen kertaan. Sitte hän aukaisi innokkaasti kapineet ja haki joka poimusta paperin palaa, ainokaistakin riviä; vaan kaikki etsiminen oli turhaa. Isä oli aivan varmaan kieltänyt heitä kirjoittamasta — voi, siitä hän oli vakuutettu. Arkku sisälti suuren joukon liinavaatteita, kolme, neljä hänen talvista, jokapäiväistä vaatekertaansa, paksun pinkan nuotteja ja muutamia valituita kirjoja. Hän pudisteli kärsimätönnä toista toisensa jälkeen; mutta niistä ei mitään pudonnut. Viimeiseen ehdittyänsä hän pysähtyi. Se oli varsin vanha, hopeahakainen raamattu, suvussa kulkenut perintö. Hän oli kasvatusäitinsä usein kuullut sanovan, että se oli rakkain hänen omaisuudestaan ja ensimäinen, jota hän tulipalosta pelastaa koettaisi. Anna suuteli kunnioituksella. Olisiko mikään kirjoitettu sana saattanut sanoa puoliksikaan niin paljon kuin tuo vanha kirja? Sehän julisti hänelle äidin täydellisen anteeksi-annon, puhui äidin rakkaudesta sekä osoitti, mistä hänen tuli lohdutusta etsiä. Mutta mitähän tuolla kulmassa kiilsi? Hän veti esille kolme pientä, välkkyvää avainta, joita vehreä silkkipunos piti yhdessä koossa. Kuinka hyvin hän ne tunsi. Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä avaimet. "Kenkään ei ole sinun kätköihisi käyvä, ennenkuin sinä itse tulet", niin tuntui niiden hauska kilinä tahtovan sanoa. Oi, Jumala siunatkoon äitiä ja sisarta heidän rakastavan sydämensä tähden, joka opetti heidät kieltoa kiertämään ilman sitä rikkomatta!

Nuori tyttö itki runsaasti, kun hän kapineita laatikkoihinsa huolellisesti järjesti; mutta lohduttomia epätoivon kyyneleitä ne eivät enää olleet. Kuinka monta rakasta muistoa olikaan kaikkiin kiintyneenä! Ompelurasiassa oli useita aljetuita teoksia, jotka olivat aiotut joululahjoiksi. Oi, tuo niin rakas joulu oli tuleva hänelle varsin surulliseksi tänä vuonna, eikä, valitettavasti, yksin hänelle, vaan hänen tähtensä myöskin heille kaikille, ja enimmän kenties isälle. Kuinka usein olikaan hän entisinä onnen päivinä toivonut saattavansa jotakin isän hyväksi tehdä, toivonut saavansa tilaisuutta näyttämään, kuinka äärettömästi hän isää rakasti, ja kuinka paljon hän tahtoi kärsiä ja kestää isän tähden! Oi, jos hän toki olisi kuollut!

Hänen pieni rahakukkaronsa oli myöskin ompelurasiassa. Se oli niin täynnä, että se tuskin kiinni meni, ja sisälti kaikki ne kauniit kultarahat, jotka hänellä ja Klaaralla olivat säästölaatikossa olleet.

Juuri hänen lopetettuaan, koputettiin hiljaa ovelle. Olikohan se Tiina tahi Kristoffersen taikka vielä pahemmin — rouva Klemme. Nyt hän ei tuntenut ollenkaan halua kenenkään kanssa puhua ja aukaisi hitaasti. Tulija ei kuitenkaan ollut kenkään odotetuista, vaan kaljupää, ryppykasvoinen, pienenläntä herra, koko olennossa jotakin levotonta ja yllä kapea, vanhanaikainen takki. Annasta oli ikäänkuin hän olisi joskus ennen tuon nähnyt — missä, sitä hän ei saattanut muistaa.

"Onko neiti — oletteko te kotona?" kysyi vieras aivan hämillään; "minä tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?"

"Saanko kysyä, ketä minun on huvi…"

"Huvi ei suuri ole; minä en totisesti huvin vuoksi tule… suokaa anteeksi… minä olen muuten urkuri Fogelsang, mutta siitä ei luonnollisesti huvia ole."

Anna muisti heti hänet siksi, joka edellisenä iltana oli hänet tuskallisesta tilasta pelastanut, ja hän tervehti kiitollisella ja tutulla katseella, käskien häntä nojatuoliin istumaan.

Tuo hyvänluontoinen, vanha mies tuli istumaan päästyään levollisemmaksi. Kieli ei kuitenkaan tahtonut liikkeesen päästä, vaikka hän pienen kamarinsa lattialla edestakaisin kävellessään sekä pukiessaan oli tarkoin ajatellut kaikki, mitä hänen sanoman piti.

"Huomaan, ettei ole hyvä liian paljon yksinänsä olla", hän aloitti vihdoin; "siten tulee ihmisiä arastavaksi, ja surkeata on, että vieraat kasvot voivat saattaa hämmennyksiin. Minä lähden harvoin kotoani, ja oikea onnenkohtaus oli, että sain teidät eilen nähdä. Te, neitini, ette sopinut siihen seuraan. Minulle on kerrottu teidän historianne, enkä koko yössä ole teidän tähtenne saattanut silmiäni sulkea. Lapsenrakkaus on teitä pakottanut, ja se herätti minun myötätuntoisuuteni; vaan kuitenkin väitän, että olette tehnyt väärin, ja toivon, että teidän itkeneet silmänne todistavat teidänkin sen havaitsevan."

Vähitellen, kun urkuri puhui itsensä lämpöiseksi, haihtui hänen liikkeidensä epävarmuus, melkein naurettavaisuus, ja hänen silmänsä katsoivat kiinteästi ja läpitunkevasti nuorta tyttöä, joka kuiskasi:

"Minä olen tehnyt väärin."

"No, minua iloittaa, että niin kerkeästi sen myönnätte. Te tahdotte siis viipymättä pyytää anteeksi, tahi ettekö kenties saata itseänne taivuttaa siihen? Teenkö minä sen teidän nimessänne?"

"Ah, ei, Jumalan tähden! Se on mahdotonta!"

"Kuinka! Mitä sitte teidän kyyneleenne merkitsevät? Se on huono ja hyödytön katumus, joka ei tunnustukseen pakota!"

Vanhan miehen olennossa oli niin paljon totisuutta ja syvää hartautta, ett'ei Anna voinut suuttua, vaikka mies puhui kiivastuneella, melkein uhkaavalla äänellä.

"Teillä on useimmissa suhteissa aivan oikein", vastasi Anna säysästi, "vaan te ette tunne…"

"Tietättekö, mitä minä tunnen", katkaisi mies innokkaasti; "tuhlatun elämän, hyödyttömän katumuksen, sen tunnen, ja siitä tahdon, niin paljon kuin kykenen, teitä ja joka ihmistä pelastaa. Hyödytön! Oletteko milloinkaan tuon sanan merkitystä ajatellut? Ette milloinkaan; vasta rakastetun olennon haudalla sen saatte tuntea. Tahdotteko kuulla minun elämäkertani? — Se ei ole pitkä. Muutamissa lyhyissä silmänräpäyksissä laskin siemenen koko elämäni suunnalle. Äitini oli leski. Hänellä oli aivan niukka eläke, ja hänen täytyi ahkeroita sekä tehdä työtä ankarasti, saattaakseen minun antaa lukemisiani jatkaa. Sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli velvollisuutensa täyttävä, totinen tyttö. Minä taas olin vilkas ja iloinen, ja minua äitini enimmin rakasti. Köpenhaminassa sain pian monta tuttavaa, ja kun häpesin köyhyyttämme omistaa, niin otin kaikkiin heidän huveihinsa osaa. Seuraukseksi täytyi minun tehdä velkaa, ensinnä pienempiä summia, sitte suurempia. Äiti maksoi kaikki kärsivällisesti, kenties liian kärsivällisesti. Eräänä päivänä tulin epätoivoisena kotiin. Olin 50 riikintaaleria menettänyt pelissä, ja minun piti heti maksaa! He istuivat molemmat akkunan ääressä ja ompelivat ahkerasti, kun sisälle astuin. Äidilläni oli silmälasit silmillä, ja hän näytti kelmeältä, vaan otti minut lempeästi ja ystävällisesti vastaan, miten ainakin. Kun olin pyyntöni esittänyt, niin hän kuitenkin väänteli käsiänsä: Paavo, Paavo, siihen menee koko hyyryrahamme! — Sinulla on siis rahaa! huudahdin minä! Jumalan kiitos! Isäntä saapi odottaa; anna raha minulle, äiti, muuten olen hukassa! Hän nousi heti ylös, aukaisi laatikon ja kurotti minulle setelin. Maria katsoi katkerana minua. Sinä et meistä suuresti välitä, Paavo, sanoi hän. — Ettekä te minusta, te säälitte varsin vähän minua, sanoin minä. Äitini näytti totiselta ja murheelliselta: Oi, Paavo, sinä olet varsin kiittämätön! — Minäkö ratani valinnut olen? kysyin tulisesti; sinä tahdoit, että minun piti lukea, ja saat nyt maistaa seurauksia. Sana syttyi sanasta; vihdoin johdatti sisareni äitini ulos ja viittasi minulle, että minut piti mennä. Sen teinkin, vaan vanhan äitini suruinen, lempeästi nuhteleva katse vainosi minua, ja minä käännyin takaisin; tahdoin häneltä anteeksi pyytää. Maria otti minut porstuassa vastaan. Mitä sinä taas tahdot? hän kysyi kärsimättömästi, ikäänkuin olisi odottanut uutta solvausta. — Unohdin sauvani, vastasin lyhyesti ja jyrkästi; taipumattomuus ja ylpeys heräsi minussa heti hänet nähtyäni, ja minä menin sovinnollista sanaa sanomatta. Kahdeksan päivän perästä sain kirjeessä tiedon, että äitini oli vaarallisesti sairaana. Minä lähdin samalla hetkellä, vaan tulin kuitenkin liian myöhään. Synkkänä ja sanatonna, elävänä nuhteena, seisoi sisareni edessäni. Maria, luuletko… kysyin, ja tuntui siltä kuin jos elämäni olisi hänen vastauksestaan riippunut; hän havaitsi sen, vaan ei tuntenut mitään sääliä. Minä luulen, että hänen sydämensä pakahtui surusta sinun tähtesi; enempää en kuullut. Tulinen kuume saattoi minut tainnuksiin. Jos en olisi tullut kipeäksi, niin olisin järkeni menettänyt. Toinnuttuani oli sisareni polvillaan vuoteeni vieressä. Neljään viikkoon ei hän ollut sairasvuoteeni äärestä poistunut. Oi, hän on elävä! Jumalan kiitos, hän rupeaa elämään! Näen, että hän tuntee minut! Kuule siis, Paavo, mitä minun olisi heti pitänyt sanoa: äitimme siunasi sinua kuolinhetkellään; etkä sinä myöskään ole vaikuttanut hänen kuolemaansa: hän oli varsin kauan heikko. Mutta minä luulin kuitenkin niin, ja kalvava katumus viivytti parantumistani. Äidin siunaus oli tosin suurena lohdutuksena; mutta niin ylenpaltisen rakkauden rinnalla minä tunsin itseni vielä rikollisemmaksi. Lapsena ollessani hän oli usein leikillä nimittänyt minua vanhuutensa tueksi; en aavistanut silloin, että tuo hyväileminen oli pistäväksi orjantappuran piikiksi sydämeeni tuleva. Te itkette minun tähteni; kiitos, kiitos, nuori tyttö; Mutta huomatkaa, ett'en ole surullista historiaani kertonut teille, herättääkseni sääliänne, vaan että ottaisitte oppia siitä. Tahdotteko kuulla lopun? Sisareni joutui naimisiin erään papin kanssa Norjassa. Minä lakkasin lukemasta ja sain pienen urkurinpaikan tässä kaupungissa. Minun kotini oli äitini haudan vieressä, ja vastainen elämäni oli kuni pitkä toivioretki, jollainen se on ollutkin. Teidän kasvatusvanhempanne olen tuntenut; majurin rouva sääli minua, kutsui usein minua luonansa käymään ja torui minua kun en kutsumatta tullut. Olenpa teidätkin nähnyt. Se tapahtui eräänä aamuna vähän jälkeen palon, kun majurin pieni poika, minun ohitse mennessäni, tuli juosten ulos ja huudahti: 'Me olemme saaneet pienen tytön lisäksi, sinun pitää tulla sisälle häntä katsomaan!' Te istuitte valkoisessa puvussa majurin käsivarrella ja tarkastelitte minua suurilla, tummilla, kummastelevilla silmillä; sitte käänsitte päänne pois ja kätkitte sen majurin rinnalle. Kas vain, sanoi majurin rouva, nyt tulee pikku Klaarani lapsipuoleksi, luulen ma; mutta hän lisäsi heti, pientä, tummakutrista päätä taputtain: Jumala siunatkoon tuota rakasta piskuista ja antakoon minulle äidinsydämen häntä kohtaan. Se hänellä on ollut — eikö niin? — ja teidän tulee nyt näyttää olevanne hyvä tytär. Älkää lykätkö tuonnemmaksi; ajatelkaa, että katumuksenne saattaisi tulla liian myöhään, muistakaa kuolemaa! Taivuttakaa ylpeä mielenne; rukoilkaa anteeksi! Jos teidät sysätään pois, niin tulkaa takaisin; pyytäkää hartaasti ja nöyrästi!"

"Teidän täytyy nyt kuulla minua", sanoi Anna liikutettuna, laskien kätensä vanhan miehen käsivarrelle ja häntä luottamuksella silmäillen. "Minä toivon teidän minua ymmärtävän. Jos kirjoittaisin ja pyytäisin anteeksi, niin heittäisin eripuraisuuden siemenen kotiini. Äiti ja Klaara alkaisivat ahdistaa isää, hänen omat tunteensa ahdistaisivat häntä, vaan kaikki turhaa. 'Ikipäiviksi vieras!' Oi, minä koettelin kauan hänen kärsivällisyyttään, ennenkun hän lausui tuon, ja hän lausui sen mietittyänsä. Hän ei milloinkaan riko sanaansa. Ja vaikka mahdoton tulisikin mahdolliseksi, vaikka koti avautuisikin minulle, niin hän ei kuitenkaan tulisi minua kohtaan samallaiseksi kuin ennen. Jumala tietää, ett'ei se ole ylpeyttä, mutta saman katon alla isän kanssa en saata vieraana elää, se musertaisi sydämeni. Säälikää minua, ymmärtäkää minua, te, joka itse niin paljon kärsinyt olette! Vakuutettu olen, että jos kirjoittaisin ja tunnustaisin vikani, niin hän pitäisi velvollisuutenansa minulle apua lähettää ja meidän toimeentulostamme huolta pitää; mutta sitä en voisi kestää. Minä en tahdo, että minut ymmärretään väärin, en tahdo, että hän luulisi minun antavan myöten ainoastaan siitä syystä, ett'en itse itseäni auttamaan kykenisi. Ulkonaisia etuja saattaisin voittaa, sijani isän rakkaudessa olen sitä vastaan menettänyt, — Jumala minua auttakoon! Jos tunsitte hänet, miten minä hänet tunnen, niin tietäisitte että se, mitä sanon, on totta."

Vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänet, valitettavasti", hän sanoi.

"Sitä paitsi", lisäsi Anna vähän empien, "on syy, jonka tähden kodin jätin, vielä käsillä. Puolustamaton teko minulta olisi jättää sairas, vanha isäni yksikseen."

Monin kerroin kerrottu vaikeroiminen kuului samassa sivuhuoneesta; muurari oli levottomalla jännityksellä keskustelun kulkua seurannut ja katsoi nyt ajan sopivaksi vahvistaa Annaa päätöksessään kärsimisiänsä muistuttamalla.

"Suokaa minun kuitenkin", sanoi urkuri lähtiessään, "toimittaa teille oppilaita. Koska osaatte soitantoa ja kieliä, niin niiden saanti ei tule vaikeaksi, etenkin jos tahdotte perheissä käydä."

Se ei tullut urkurillekaan vaikeaksi, ja pian oli Anna täydessä toimessa. Hän ei tosin suurta palkintoa saanut, vaan kun hän oli erinomaisen säästäväinen, niin hän tuli hyvin toimeen, vieläpä, velkansa maksettua, sai vähän rahaa säästöönkin suurimpain tarpeiden varalle. Tuo ponnistava ahkeruus oli hänelle pelastuksena, kun se jätti hänelle varsin vähän aikaa hyödyttömiin mietiskelyihin.

Rouva Klemme oli suuresti suutuksissaan tuosta tapausten uudesta käännöksestä. Hän oli luullut saavansa yksinään tulla neuvonantajaksi ja kertoi nyt uskotuilleen, että hän oli häpeällisesti syrjälle sysätyksi tullut, vaan ett'ei tämä maailman kiittämättömyyden uusi todistus häntä hiukkaakaan kummastuttanut. Muurari oli aina ollut kehno ihminen, eikä omena tietysti ollut kauas puusta pudonnut. Hän muka toivoi nyt vain, ett'eivät he tuota puolihupsua urkuriakin peijaisi.

Useat perheet osoittivat muuten suurta ystävällisyyttä nuorta tyttöä kohtaan; mutta hän oli erinomaisesti erillään pysyvä eikä sallinut kenenkään kanssansa likempään yhteyteen tulla. Se loukkasi häntä, kun ihmiset, joita sivistyneempi hän oli, tahtoivat häntä suojella, ja hän antoi selvästi tuntea, ett'ei hän sallinut suruistansa puhuttavan, ja ett'ei hän pyytänyt neuvoa eikä surkuttelemista. Tuo ei tosin ollut kauniisti, vaan hänellä oli pöyhkeä luonne, eikä sellainen kerrassaan taivu. Urkuri yksin tuli usein hänen luoksensa, ja tuo vanha, omituinen mies elpyi uudelleen, tuntiessaan äkisti olevansa nuoren, hyljätyn olennon lohdutuksena ja tukena, Se oli iloista tietää, ja urkuri kiitti nöyrästi taivasta niin odottamattomasta siunauksesta.

Vanha Jussi toipui päivä päivältä ja saattoi pian maata peitteellä. Hänen hyvä mielensä ei kuitenkaan kasvanut terveyden kanssa samassa määrässä; päinvastoin, mitä enemmän hän tuohon murheettomaan, joutilaasen elämään tottui, sitä vähemmän arvon hän sille antoi. Päivä tuli hänelle pitkäksi, hänen vanhat ystävänsä eivät tulleet hänen luoksensa, ja tyttärensä seurassa hän oli hämillään; hän ei saattanut hänen kanssansa vapaasti puhua ja hän hengitti aivan keveästi, kun tytär ulos meni. Anna oli hyvä tyttö ja piti huolen ruoasta ja juomasta, tupakasta ja vaatteista; mutta onhan ihmisellä muitakin tarpeita, arveli Jussi, ja silloin hän nykäytti olkapäitänsä sekä huokasi sitä, ett'ei hän kyennyt menemään ulos; sillä hänen mielikuvituksessaan väikkyi pienen, likaisen kapakan kuva, kapakan, jossa hän kolmen muun lystin veitikan kanssa oli tavallisesti knakkia pelannut. Hän oli ollut leikinlaskijana heidän joukossaan, ja sille hän antoi arvoa. Annalla ei ollut ollenkaan halua hänen sukkeluuksiansa kuulemaan; hän katseli häntä niin totisesti, kun hän jonkun ainoan kerran niitä yritti esiin tuomaan. Ja muurari silmäili ikävällä ulos avaruuteen, nuuskasi ynnä keinotteli saadaksensa kutsumuksen kumppaneilleen. Jos he kainostelivat hänen hienon tyttärensä tähden, niin saattoivathan he hänen poissa ollessaan tulla — hän oli niin paljon poissa.

"Tahdotko lähteä meidän kerallamme käymään?" kysyi Tiina eräänä sunnuntaina, kun hän astui sisälle, sievistetyn, vaan ei suinkaan kaunistetun Kristoffersenin käsivarresta pitäen. "Minä olen vapaana kello kahdeksaan, ja nyt on kaunis ilma sekä kuuvalo. Eihän lukemisella liene niin hirveän kiire", lisäsi hän, laskien raskaan kätensä avatulle kirjalle.

Anna istui hetkisen hiljaa, arvellen tahi, oikeammin sanoen, taistellen itsensä kanssa; vaan tuo säädyllinen sepän sälli auttoi häntä pulasta.

"Kieltäkää vain, pieni neitsyt; me emme ole sopiva seura hänelle, sen mahdamme itse käsittää; niin, katso vain minua, Tiina; se, mikä on totta, se on totta."

"Niin kyllä, menkäämme siis. Itse tähteni häntä en mukaan tahtonut; minä luulin häntä huvittavan nähdä majurin istutusta."

"Majurin istutusta! Minkä majurin?"

"En tietä. Minulla ei, Jumalan kiitos, ole mitään tuommoisten isoisten kanssa tekemistä."

"Hyi, Tiina, tuleeko sinulle taas paha pää. Ette saa luulla, neitsyt, että hän on niin häijy kuin näyttää; ne ovat vain pieniä oikkuja, jotka tulla tupsahtavat. Sanottua paikkaa nimitetään aivan oikein 'Majurin istutukseksi' teidän kasvatusisänne mukaan, kun hän on sitä viljellä alkanut. Kas niin, ota käsivarteni nyt, Tiina, herrasväen tavalla; älkäämme lyhyttä vapaata aikaamme ikävystyttävästi kuluttako, vaan huvitelkaamme."

Ystävällisellä ja kuitenkin käskevällä katseella, joka aavisti hyvää tulevalle avioliitolle, otti Kristoffersen Tiinan vastahakoisen käden käsivartensa alle ja poistui iloisesti nyökäten.

Istutus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Se hänen piti välttämättä nähdä, vaan mieluimmin yksinään tahi, mikä oli aivan samantekevä, pieni Riikka seurassaan. Anna otti melkein aina hänet päiväisille kävelyilleen mukaansa. Tuo pieni, heikko tyttö ei kuitenkaan jaksanut kauas käydä, ja Annan oli tapana vetää häntä pienissä koppavaunuissa, jotka Pekka oli tehnyt. Seuraavana aamuna oli selkeä talvisilma ja säteilevä päivänpaiste. Anna toimitti reippaasti askareensa ja meni sitte Riikkaa hakemaan. Ovessa hän kohtasi kaksoiset kouluun menemässä; heillä oli pieni, punainen nenä, kumpaisellakin taulu kainalossa ja laukku kädessä. Pesijätär seisoi tuvassa vaatteita silottaen. Pekka piti oikeassa kädessään paperikääröä, jossa oli konepiirrustuksia, ja teki vasemmalla kädellään innokkaasti liikkeitä, esitelmäänsä enemmän valaisevaksi saattaaksensa.

"Mutta nyt, äiti, käsittänette asian?"

"En vähintäkään, rakas poikani. Äitisi on oikea pölkkypää, ja sinä saanet hänet antaa olla sellaisena kuin hän on. Hyvää huomenta, neitiseni; muistatteko taas Riikkaa? Niin, me emme saata teitä kyllin kiittää siitä, että otatte hänet mukaanne. Minulla luonnollisesti on varsin vähän aikaa ja tilaisuutta käymään mennä, ja hänen tarvitsisi ulkoilmassa olla. Mitä te, neiti, meidän Pekasta sanotte? Hän oli eilen tehtaassa ja näki kaikki pyörät ja koneet siellä, ja nyt hän tahtoo selittää minulle, kuinka toinen toisen liikkeesen panee. Se on nyt elävänä hänen mielessään, ja nyt hän luulee, että kaikkein täytyy se osata käsittää; vaan niin ei ole laita. Herra on sinulle, Pekka, antanut erinomaisen hyvän ymmärryksen, eikä ken tahansa saata muassa seurata. Kas niin, nyt hän suuttuu, kun minä hänen ymmärryksestään puhun; mutta se ei ole mitään kerskaamista, ethän sinä sitä itse itsellesi antanut ole, poikani; kunnia on Herran. Katsokaa, kun kuulen puhuttavan kaikista noista pyöristä ja laitoksista, kuinka pienin on yhtä välttämätön kuin suurinkin, niin ajattelen yksinkertaisuudessani, että meillä ihmisilläkin on kullakin tarkoituksensa: pieni tarttuu suureen ja suuri pieneen, ja on niin lohdullista, kun ei kenkään ole liikaa. No, kas tässä on Riikka; tuo pieni raukka näyttää oikein ihmiseltä, niin peitettynä hän on."

Riikka, äidin suureen, puikoilla kudottuun saaliin käärittynä, näytti toki pikemmin vehreältä mytyltä kuin ihmiseltä, ja ainoastaan tuosta pienestä, valkoisesta nenänipukasta saattoi arvata, mitä sinne sisälle kätketty oli. Hän oli niin iloinen ulos pääsemisestään, sanoi hän, ja sitte oli Pekka luvannut antaa hänelle suuren omenan, eikä hän aikonut koko matkalla ollenkaan nukkua. Kuitenkin kului tuosta vakuutuksesta tuskin kymmentä minuuttia, ennenkun hän nukkui kuin pölkky.

Istutus oli jyrkällä vierulla, joka antautui rantaan päin. Härmää oli laskeutunut paksulta, ja pienet, hennot puut säihkyivät häikäisevällä valolla päivänpaisteessa. Tuuli puhalsi vähänväliä keveätä, lumihiukkeista muodostunutta pilveä suoraan nuoren tytön silmille. Hän meni pienellä kunnaalla olevaan, kauniisen huvihuoneesen — oi, sielläpä he varmaankin monena kesä-iltana olivat teetä juoneet! Ja täällä alhaalla he tietysti myös olivat istuneet tuolla pienellä penkillä, josta oli näköala vedelle päin! Kappaleen matkaa siitä oli laituri; heillä oli luultavasti ollut vene, ja ajatus tulla merimieheksi oli kaiketi jo täällä Kustaassa herännyt. Missä Kustaa nyt oli, ja mitä hän ajatteli? Anna ei rohjennut noihin kysymyksiin vastata eikä Kustaata muistelemassa viivähtää; hänen poskensa, jotka viime aikoina olivat olleet niin kelmeät, saivat äkisti hilpeän punan.

Melkein joka toinen päivä kävi Anna täst'edes istutuksella — pahalla säällä yksinään, muulloin pikku Riikka seurassaan; joskus liittyi heihin herra Fogelsang.

Aika kului niin hitaasti, niin hitaasti, vaan se kului kuitenkin; vanha vuosi loppui ja uusi alkoi. Kun päivän työ oli tehty, muurari sänkyynsä mennyt ja ympärillä kaikki niin hiljaa, niin Anna istui mieluisesti hetkisen aivan jouten ja muisteli kotoa, näki heidät kaikki ajatuksissaan sekä kuvitteli mielessään, mitä he nyt sanoivat tahi tekivät; oli melkein kuin hän olisi heidän seassansa elänyt. Sitte hän luki kappaleen äidin raamatusta, ja hänen sieluunsa tuli yhä enemmän selvyyttä, jotta hän sai voimaa kärsivästi ja hiljaa odottamaan.

Odottamaan — mitä? Sitä hän toisinaan itseltään kysyi. Eihän hänellä ollut mitään toivoa, ja kuitenkin hän odotti ynnä tunsi, ett'ei hänen ja heidän väliltään kaikki ohitse ollut — se ei voinut ohitse olla!

Eräänä päivänä, kun hän tuli kotiin luennoiltaan, näki hän kummastuksekseen vanhan Jussin tulevan ulos eräästä huoneesta. Jussi oli hänen tietämättään ja vastoin lääkärin määräystä kotoa hiipinyt; hän nojautui avutonna muuria vastaan ja etsi turhaan jalansijaa liukkaalla tiellä; hän ei saattanut, tasapainoa kadottamatta, paikaltaan hievahtaa, ja seisoi nojautuen kainolosauvaansa tahi hapuillen sillä, samassa omituisella tavallaan nytkähytellen olkapäitänsä sekä hiljaa voihkaten.

Annan kiirehtiessä hänen avukseen, vierivät kauniit, pienet vaunut pitkin katua. Anna tunsi sen sorean nuoren miehen, joka ajoi; se oli Kustaan ystävä; joka usein oli ollut Kustaata tervehtimässä ja aina Annalle osoittanut suurta, erinomaisen suurta huomiota. Anna kuuli nimeänsä iloisella, kummastusta osoittavalla äänellä huudahdettavan ja näki sitte tuon nuoren miehen tekevän syvän kumarruksen.

Ensi tuokiossa hän tunsi halun antaa vaunujen mennä ohitse, ennenkuin hän auttaisi isää, mutta heti sen jäljestä hän toki tarjosi vanhalle miehelle käsivartensa ja vastasi sitte tervehdykseen tyvenesti ja ylpeästi, entisellä ruhtinattarenkatseellaan, samalla kun hän vanhaa muuraria varovasti eteenpäin johdatti. Tuo nuori tyttö oli erinomaisen ihana, siinä kulkiessaan pystypäisenä, loistava katse silmissään. Jussi näytti niin luppakorvaiselta kuin suorastaan pahasta työstä tavattu ilkikurinen lapsi. Tuon tuostakin hän salavihkaa loi tuskaisen katseen tyttäreensä: vaan Annalla oli liian paljon itsesoimaustensa kanssa tekemistä, jott'ei hän saattanut muita nuhdella. Kuinka kurja, kuinka pelkuri hän ennen oli ollut! Aivan likeltä piti, ett'ei hän juuri vast'ikäänkin kieltänyt isäänsä — Jumalan kiitos, ett'ei hän sitä tehnyt!

"Hohhoo, jaajaa, mitä on tekeminen", aloitti muurari puolustelemaan. "Vanhaan ruumiiseni tuli sellainen levottomuus, että… ja minä lähdin pikkuisen ulos, mutta se ei käy päinsä, ei, se ei käy päinsä. Kas, kuinka nuo seisovat tuolla akkunassa irvistelemässä meitä; niin, häpeä ja vahinko seuraavat toisiaan, jaa-ah."

Anna nosti silmänsä ja näki todella joukon hymyileviä tyttöjen kasvoja vastapäätä olevassa akkunassa. He pitivät nähtävästi naurunansa häntä ja isää, joiden luokse ulos kuului heidän naurunsa — ensimmäisen nuoruuden miettimätön, arastelematon nauru, jolla ei ole pahaa tarkoitusta, vaan kuitenkin saattaa syvästi loukata. Tuossa joukossa oli muudan Annan oppilas, rovastin tytär, pieni, viidentoista vuotinen tyttö, jolla olivat ruskeat silmät, pienet poskikuoppaset, mitä lempein ääni ja lauhkein luonto. Anna oli hänestä paljon pitänyt, ja varsin raskasta oli häntä nyt noin sydämettömänä nähdä.

Sydämetön hän ei toki ollut, ja hän tuli hämärässä anteeksi pyytämään. Pieni raukka oli aivan hämillään ja jäi ovipieleen seisomaan eikä onnistunut keksimään ainoatakaan sanaa. Anna katsoi häntä kylmästi; hän aavisti kyllä hänen tarkoituksensa, vaan oli aivan syvästi loukattuna, häntä alkuun auttaakseen.

"Jos tietäisitte, kuinka murheellinen minä olen", aloitti vihdoinkin tyttö.

"Minun tähteni teidän ei tarvitse murheellisena olla."

"Mutta minä en saa ollenkaan rauhaa, ennenkun olen sanonut teille, että minä nauroin ainoastaan sentähden, kun muut nauroivat, ja että nauran aina muiden nauraessa enkä mitenkään saata lakata, kun kerran naurutuulelle tulen. Minä pyytäisin siis teiltä anteeksi."

"Se on tarpeetonta, minä en pyydä teidän sitä tekemään."

"Mutta minä tunnen tarvitsevani sen tehdä. Oletteko vielä vihainen?"

"En suinkaan; vaan minua iloittaa, ett'en tuonnoin ottanut vastaan teidän ystävyydentarjoustanne. Jos sen olisin tehnyt, niin teidän käytöksenne olisi minua loukannut, vaan ei nyt."

"Ja minä kun juuri tulin tarjousta uudistamaan; minä olisin niin ylpeä teidän ystävyydestänne! Oi, kuinka synkältä te näytätte; teillä on varmaankin varsin leppymätön luonto. Kenties te ette täst'edes enää tahdo minun kanssani soittaakkaan?"

"Kyllä, luonnollisesti, mielelläni."

Pieni tyttö viipyi vielä tuokion; sitte hän jätti hyvästi ja lähti, lausuen:

"Jumala tietää, että tein kaikki mitä kykenin; mieleni on paha, että käyntini on turha."

Anna oli vähällä huutaa häntä takaisin, vaan sitä hän ei sentään tehnyt; sen sijaan hän heittäytyi polvilleen ja itki, juurikuin sydän olisi pakahtua tahtonut. Oi, tuota jäykkää, uppiniskaista luontoa, eikö se ole milloinkaan taipuva? Kuinka hän saattoi anteeksiantoa odottaa, kun hän itsekin niin kova oli? Eiköhän Johanna tule takaisin? Jos tulisi, niin hän rientäisi häntä vastaan, syleilisi ja kiittäisi häntä. Mutta Johanna ei tullut takaisin. Johannan kärsivällisyys oli tyhjennetty, ja seuraavaksi luentotunniksi oli hän ottanut arvokkaan katsannon, joka oli huonosti sopusoinnussa lapsekkaiden kasvojen kanssa, ja hänen katseestansa saattoi lukea: "Teidän ei ole tarvis peljätä; minä en suinkaan tahdo kenenkään päälle pakkautua."

V.

Niin keväänlaisesti loisti maaliskuun aurinko pieneen tupaan. Anna oli suurta valkovuokkokimppua veteen asettamassa. Muurari istui akkunan ääressä, suussa piippunysä ja polvilla suuri, musta kissa, jota hän muun toimen puutteessa taukoomatta taputti.

"No noh, kisu; kas sitä vintiötä, kuinka se kiemuroi, irti päästäkseen!"

"Antakaa sen mennä, isä; onhan se oikein synti!"

Jussi päästi sen nyreännäköisenä, mumisten, että hänkin tarvitsi jonkun kanssa huvitella, vaan ett'ei kenkään ajatellut häntä.

"Katsokaa noita pieniä, valkeita kellokukkia", sanoi Anna pienen vaitiolon perästä, kukkavaasia häntä kohden kurottaen; "eivätkö ne ole oikein raittiita ja sieviä? Herra Fogelsang teki oikein kauniisti, kun tuli niitä minulle tuomaan."

"Sehän oli vähin teko, minkä hän saattoi tehdä", väitti Jussi, jonka oli mahdoton huonoa tuultaan salata.

"Tuleehan hän tänne joka päivä, jonka Jumala antaa, ja saa kahvinsa sekä hyvän kestityksensä. Minua suututtaa hän, sen minä sanon, hänellä ei ole monta sanaa vanhan isäsi varalle. Hohhoo, jaa, mitä on tekeminen? Millaisessa maailmassa me elämme!"

Jussi nousi seisomaan, nilkutti pari kertaa edestakaisin tuvassa ja sanoi sitte mielittelevästi, laskien kätensä Annan tuolin selkälaudalle:

"Minä menen pikkuisen ulos; onko sulla kenties jotakin, jota voin sinulle toimittaa?"

"Ei, kiitoksia; tohditko yksinäsi mennä, isä?"

"Tohdin, tohdin. Mutta kauniisti kyllä on sinulta, että pidät minusta huolta. Oi, niin, sinä olet hyvä tyttö; kuule, eihän meillä liene muutamia killinkejä liikenemään, vai?"

Anna antoi hänelle heti kukkaronsa ja pyysi hänen ottamaan mitä tarvitsi. Jussi olisi mielukkaimmin pitänyt kaikki tyyni, mutta katsoi toki — saattaakseen toistekin samaa keinoa käyttää — neuvollisimmaksi olla jotakuinkin kohtuullinen ja tyytyi siis yhteen riikintaaleriin.

"Jumala sinua siunatkoon! Minä tulen kyllä päivälliseksi takaisin. Hohhoo, jaa-ah, minä heikko raukka!"

Muurarin mentyä, väristytti Annaa ehdottomasti. Hänen itsekkäisyytensä ja arastelemattomuutensa hän jaksoi sietää; vaan kun hän näki hänen kasvoillaan jonkinlaista alhaista, imelää liukastelemista, niin hän kauhistui, sisimmäiseen sieluunsa asti ja oli vähällä kaatua. Miten tukehduttava tuo pieni tupa oli! Hän aukaisi akkunan ja hengitti syvään puhdasta, raitista ilmaa. Korkealla liritteli avaruudessa pieni leivo. Hän seurasi sitä katseellansa; mutta kauan kuului sen iloinen liritys vielä sitte, kun hän ei sitä nähnytkään.

Millaisella ilolla Anna ennen oli kevään tuloa tervehtänyt! Kolkko, synkkä vuoden-aika nyt paraiten hänen mielialalleen soveltui, ja kukkia nähdessään hän tunsi halun itkeä. Kuinka selvästi hän muisti pienen, syrjäisen niitynkulman, josta hän kotona joka vuosi oli ensimmäiset valkovuokot poiminut — oi, niitä aivan onnellisia aikoja!

Niin ihmeellisen hiljaista ja tyyntä oli kaikkialla. Koko kadullakaan ei yhtään ihmistä ollut. Nuori tyttö antoi polvilleen vaipua työn, ja hänen mielikuvituksensa pääsi vapaasti liikkumaan. Kotiin se hänet vei, miten tavallisesti; hän istui Klaaran vieressä ja kuuli isän tulevan. Mutta hiljaa! Mitä se oli? Hän hypähti vapisten pystyyn ja kuunteli. Pettivätkö häntä vielä mielikuvien unelmat? Pettivätkö hänen korvansa hänet? Saattoiko hän pitää jonkun muun askeleita isän askeleina? Ei, ei, hän, hänen isänsä se oli! Hänen sielunsa täytti valtava ilo, riemu, joka tuskin hänen sieluunsa mahtui. Suuri Jumala, isä tuli hänen luoksensa — oi, hän tahtoi laskeutua polvilleen isän eteen ja häneltä anteeksi pyytää.

Isän varjo laskeutui huoneesen, kun hän ohitse kulki. Silmänräpäystä myöhemmin hän aukaisi oven ja astui sisälle.

Kuni kiinni kasvettuneena jäi Anna seisomaan. Hän ei saattanut häntä vastaan rientää. Isän totisessa katseessa, juhlallisessa muodossa ja kohtelijaassa kumarruksessa oli jotakin, joka sanoja selvemmin ilmaisi, ett'ei hän tullut, tehdäkseen kaikki hyväksi taas.

"Te antanette anteeksi", hän aloitti, ja tuo vieras te laskeutui kuni jää Annan sydämen ympärille, "että häiritsen teitä; vaan minulla on pyyntö teille."

Anna ei vastannut, vaan odotti jännittävällä hiljaisuudella ja alaspainunein päin.

"Tyttäreni", jatkoi isä, "on varsin vaarallisesti sairaana ja odottaa kuumeentapaisella levottomuudella saadakseen nähdä teitä. Tahdotteko matkustaa hänen luokseen? Ymmärrän aivan hyvin, että se on suuri uhraus, jota pyydämme; vaan se tauti ei ole tarttuvaa, ja sitä paitsi tuskin kestänee kauan, ennenkun kaikki on ohitse ja te saatte tänne palata."

"Suuri Jumala! Eikö siis ole toivoa ollenkaan?…" Huone kävi ympäri hänen silmissään, ja hän katseli tuota totista, kookasta olentoa melkein kauhulla.

"Ei ole toivoa ollenkaan." Isä sanoi tuon matalalla, painuneella äänellä. Miksikä hän olisikaan, Annaa säästääkseen, totuutta lieventänyt? Sehän oli isän suru, Annalla ei ollut mitään oikeutta siihen osaa ottamaan.

"Jos tahdotte pyyntömme täyttää ja päätätte lähteä, niin kuinka pian saan teitä ottamaan tulla?"

"Heti, heti! Mitä pikemmin, sitä parempi!"

"Teillä on ihan varmaan jotakin järjestettävä ensinnä", sanoi isä, ja hänen kasvoillansa näkyi kovuutta ilmaiseva muoto; hän kenties muisti heidän viimeiset jäähyväisensä, jolloin Anna myöskin oli sanonut: heti, heti!

"Oi, minä olen pian valmiina — korkeintaan neljännestunnin kuluttua."

Isä kumarsi, kiitti ja jätti huoneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä kävi Annan silmissä kaikki ympäri; mutta hän kokosi nopeasti koko sielunsa voiman. Kotona olijat tarvitsivat häntä, he ikävöivät häntä, ja välttämätöntä oli olla malttuneena ja levollisena. Hän antoi pesijävaimolle lyhyen selityksen ja pyysi häntä niin kauan hoitamaan isää ja antoi hänelle rahaa. Sitte hän pukeutui matkaa varten ja käveli senjälkeen edestakaisin, kärsimätönnä vaunuja vartoen. Jos vain hänen isänsä viipyisi poissa niin kauan, että he ennättäisivät lähteä! Hän kuolisi häpeästä, jos hänen isänsä ja kasvatus-isä toisensa kohtaisivat.

Vihdoinkin tulivat kattovaunut. Eversti auttoi häntä ylös ja peitti häntä tyvenesti sekä kohtelijaasti; hän itse istui ajajan viereen. Kun he ajoivat yli torin, niin Anna näki vilahdukselta muurarin, joka seisoi lörpötellen erään renttumaisesti puetun miehen kanssa ja pitäen sen eräästä röijynnapista kiinni. He molemmat näyttivät aivan elähtyneiltä, ja Annan korviin kuului heidän raaka naurunsa.

Kuinka kummalliselta tuntui tuossa aivan yksinään istua! Hän olisi kuitenkin niin mielellään halunnut saada tarkempia tietoja Klaarasta, rakkaasta, siunatusta Klaarasta. Ei tarttuvaa, oli isä sanonut, ikäänkuin hän tarttumisesta välittäisi, ikäänkuin ei olisi ollut onni saada kotona kuolla! Hän oli syvästi, sanomattomasti murheellinen, ja kuitenkin oli hänessä keskellä surussaankin ehdoton turvallisuuden tunne sen johdosta, että hän oli isän läheisyydessä ja hänen turvissaan.

"Tahdotteko muuttaa paikkaa kanssani", sanoi isä, heidän rautatievaunuissa istuessaan, "akkunasta vetää."

Anna katsoi arasti häneen. Eikö hänellä ollut säälin kipinää, eikö hän saattanut tajuta, että tuo muodollinen kohtelijaisuus kävi kuin miekka hänen sydämensä läpitse? Hän ei tohtinut sanoa sanaakaan pelosta, että tukahdutetut nyyhkytykset puhkeaisivat; sanatonna, kelmeänä ja raskasmielisenä hän istui isän vieressä. Hän oli yhteen yhtymisen ajatuksissaan tuhansin tavoin kuvitellut, vaan ei milloinkaan siten. Oliko tuo kylmyys teeskenneltyä, vai eikö isällä todellakaan ollut mitään hellää tunnetta häntä kohtaan? Oliko hän peräti unohtanut, että hän ennen tavallisesti oli nimittänyt häntä kukakseen, auringonsäteekseen, ilokseen?

Eversti vaipui tunnin kuluttua uneen, surusta, sielunponnistuksesta ja yövalvonnasta uupuneena. Anna rohkaisi itseänsä ja levitti saalinsa hänen ylitsensä sekä ripusti nenäliinansa akkunan raon eteen; senjälkeen hän varkaammiten tarkasteli häntä. Kuinka jalo ja mielevä se pää oli; mutta hän oli tuolla lyhyellä ajalla vanhentunut: hiukset olivat enemmän harmaat ja otsa ryppyisempi. Anna tuskin rohkeni hengittää, pelosta, että hän karkoittaisi sen ystävällisen unen, joka isän kasvoja hymyilyllä valaisi.

"Isänne nukkuu levollisesti", sanoi pieni, vanhanaikainen, vehreäharsoinen rouvasihminen, joka vastapäisessä nurkassa nyykistyneenä istui ja turhaan unta odotti.

"Anna nyökkäsi vain"; hän ei saanut huuliltaan sanoja: "te erehdytte, hän ei ole minun isäni."

Kun eversti heräsi, niin Annasta näytti, että hän silmäili häntä entisellä sydämellisellä katseellaan, mutta sitä kesti vain lyhyen sekunnin; niin pian, kun hän oli täydelleen unesta selvinnyt ja ajatuksensa koonnut, niin tuo katse oli poissa.

"Ei, vilustuttehan minun tähteni, sitä en tosiaankaan salli", sanoi hän, käärien Annan ympärille saalin ja kurottaen hänelle nenäliinaa. Samassa kohtasivat everstin silmät Annan rukoilevan, kyyneleisen katseen. Tuo ylpeä mies käänsi päänsä pikaisesti pois, ja hänen muotonsa ilmaisi omituisen sekoituksen katkeraa surua, sääliä ja järkähtämätöntä lujuutta.

Köpenhaminan aseman edustalla odottivat everstin omat vaunut. Ajaja vastasi kysymykseen, että kotona kaikki oli entisellään, ja eversti huokasi murheisena. Pieni Klaara-neiti oli perheen silmäterä.

Annan sydän kutistui kokoon yhä enemmän, mitä likemmä kotoa tultiin ja mitä tutummiksi paikat tulivat. Hänestä oli kulunut niin paljon, paljon aikaa siitä, jolloin hän täällä oli ollut, ja nyt hän tuli kuolinvuoteen ääreen; kestäisikö hän tätä koetusta? Hartaasti ja nöyrästi hän rukoili Jumalalta apua.

"Vielä yksi pyyntö minulla on", alkoi eversti, kun he olivat aivan likellä määrän päätä, niin likellä, että Anna saattoi nähdä korkeat, lehdettömät lehtikujan poppelit ja puutarhan pensaat, "se, nimittäin, ett'ette sanoisi tytärtäni vastaan, vaan suostuisitte hänen mielikuvituksiinsa, ikäänkuin ne olisivat todellisia. Miksikä hänen viimeisiä silmänräpäyksiään tarpeettomasti katkeroittaisimme?"

Lääkäri seisoi ovella.

"Onko hän muassa?" hän kysyi kiihkeästi. "Ah, se ilahduttaa minua! Tervetuloa, rakas, nuori neitini; niin, tämä on raskas hetki, vaan useita vuosia olen tietänyt, että se oli tuleva. Tahdottehan koettaa parastanne — eikö niin —, ollaksenne levollinen ja malttunut?"

"Tahdon, Jumalan avulla; oi suokaa minun heti hänen luoksensa mennä!"

Anna kiiti läpi salin ja kapinetin sekä aukaisi hiljaa heidän entisen yhteisen kamarinsa oven.

Oli niin hupaisaa tuossa ystävällisessä, valoisassa huoneessa; päivä paisti hauskasti lattiamatolle; pieni Klaara istui sängyssä levitetyin käsivarsin.

"Oi, Jumalan kiitos! Hän on vihdoinkin täällä!"

Anna tukehdutti nyyhkytyksensä ja yritti hymyillä. Sitte hän hellästi ja hiljaa suuteli laihaa kätöstä, kauneita, vaaleita kutreja, puhdasta, valkoista otsaa.

"Sisarueni, rakas sisarkultaseni, sinä kyllä tulet terveeksi taas!"

"Sitä en pyydä; nyt, kun sinut näen, olen iloinen. Mutta äiti, sinä et ole äitiä nähnyt!"

Nuori tyttö katsahti ylös levottomana; miten oli äiti hänet vastaan ottava?

Everstinna oli istunut puolittain väliseinän taakse kätkeytyneenä. Nyt hän lähestyi ja tarttui ystävällisesti Annan käteen.

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi! Minä tiesin kyllä sinun tulevan."

Mahdotonta oli Annan pitemmältä liikutustaan pidättää. Hän heittäytyi äidin syliin ja antoi kyynelten vapaasti tulvehtia. Oi, miten suloista se oli, ja kuinka hyvää se hänelle teki! Hän oli sitä kauan, kauan ikävöinnyt.

"Hiljaa, rakas lapsi, hiljaa! Käy tänne sisälle, Klaara ei saa sitä nähdä."

"Voi, äiti parka ja raukka, kun sinun pitää hänet kadottaa! Ja kuitenkin sinä olet niin lempeä ja hurskas, ja sinulla on vielä muitakin kohtaan rakkautta ja sääliä; miten voitkaan sitä? Oi, ennen en ole sinua kyllin rakastanut, vaan nyt rakastan."

Koko päivän istui Anna sisaren vuoteen vieressä. Pieni Klaara tunsi itsensä niin paljon paremmaksi ja hymyili niin hyvästi, että hän melkein alkoi toivoa; mutta kun hän sitte silmäili tulikuumaa, punaista pilkkua poskella ja kirkastunutta katsetta ja kuuli käheän, kuivan yskän, niin toivo katosi.

"Isäkö ovessa kulki?" kysyi Klaara eräänä iltana. "Niin, nyt näen sen. Älä soita, äiti, kynttilän tuomista varten; minä pidän niin paljon valkian ja kuun valosta. Kas, kuinka ne molemmat yhtyvät lattialla! Istu nojatuoliin, isä kulta, jotta saatan sinut nähdä, ja ota Anna polvellesi samoinkuin entisinä hyvinä päivinä, se on ilahduttava silmääni. Oi, Jumalan kiitos, että kaikki on hyvin taas!"

Eversti istui ja teki liikkeen Annaa kohden, ikäänkuin pyytäen häntä tuon sairaan lapsiraukan oikkuihin mukaantumaan. Annan tultua kuului hänen korvaansa hiljainen: "suokaa anteeksi!" ja niin keveästi sepäili hänen vyötäisiään isän käsivarsi, ikäänkuin sekin olisi tahtonut sanoa: "suokaa anteeksi!" Oi, tuo oli surullista, kamalaa, liikuttavaa ilveilyä! Nytpä käsitti Anna, mitä isä oli tarkoittanut Klaaran mielikuvituksiin mukaantumisesta puhuessaan. Tuo oli melkein enemmän kuin hän jaksoi sietää.

Mutta hän sieti toki sitä päivän toisensa perään ja sai voimaa unohtaa itsensä sekä ainoastaan sisartaan ajatella. Se oli hiljainen, rauhallinen, melkeinpä onnellinen sairasvuode; Klaaralla ei ollut kovia tuskia, ja hän oli niin iloinen sekä kiitollinen kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta.

"Anna", hän pyysi eräänä päivänä, "kerro minulle vähäsen isä parastasi! Onko hän vielä sairaana, ja oliko hän kyllä murheellinen, kun sinä hänet jätit?"

"Hän on nyt melkein terve, rakastettuni, ja saattoi hyvin minutta toimeen tulla."

"Mutta hänen täytyy toki kaivata sinua joka päivän hetki. Oi, kuinka suuresti hän sinua rakastanee!"

Äidin silmä tarkasti hellästi ja tutkivasti Annaa; mitä oli hän vastaava?

"Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut", jatkoi Klaara. "Sitä, että hän nyt, kun sinä tänne jäät, on tuleva asumaan siihen pieneen, keltaiseen, kunnaalla olevaan huoneesen, jonka seinää pitkin viiniköynnös kasvaa, ja jonka ulkopuolella on riippakoivuja. Sinä saatat sen akkunasta nähdä ja neljännestunnissa sinne juosta; vai ajattelitko, kenties, että… ett'ei isä antaisi hänelle lupaa täällä asua?"

"Oi, en, en!"

"Sinä näytät niin murheelliselta, Anna; minunko tähteni? Sinä et saa murehtia; minä olen sellainen pieni heikko raukka, jonka on vaikea surua ja vastoinkäymistä kantaa, ja minun tulee olla iloinen, että Herra tahtoo minut vapauttaa. Eihän, sisareni, meidän, jotka Vapahtajaan uskomme, peljätä tarvitse? Teidän täytyy minua ilolla muistella ja tottua minusta kyynelittä puhumaan; ja jos äiti ei heti sitä jaksaisi, niin sinun tulee häntä lohduttaa. Oi, minulla oli niin kaunis uni viime yönä. Minä näin sinun ja Kustaan käsi kädessä seisomassa erään pienen, kokonaan kukilla peitetyn haudan reunalla. Sinä puhelit hänelle minusta ja sanoit minun tähteni tulleesi kotiin. Jos vain hän olisi luonamme ollut, vastasi Kustaa; mutta minä ajattelin onnellisuudessani, että jos tietäisitte, millainen olo minulla on, niin sanoisittepa: Ah, jos me olisimme hänen luonansa!"

Hänen tuskin lopetettuaan tuli eversti sisälle ja näytti hyvin murheiselta; oikein oli piinallista nähdä hänen kuitenkin hymyilevän sänkyä kohden.

"Kas, Klaara, mitä minä olen pienelle tyttöselleni löytänyt."

Se oli koko kouran täysi orvokkeja. Klaara hengitti haluisesti niiden lemua, suuteli kättä, joka niistä kiinni piti, nyökkäsi kiitollisesti ja nukkui sitte hiljalleen.

Synkin, toivottomin katsein tarkasteli häntä isä; näin nukkuessa näki paraiten, kuinka kelmeä ja laiha hän oli. Mutta tuo toinen nuori tyttö, joka Klaaran vieressä polvistui, eikö hänkin ollut melkein yhtä kelmeä, eikö hänen katseessaan ollut luonnoton loiste?

"Se ei käy laatuun pitemmälle", sanoi eversti, Annaa lähestyen, ja ihmeellistä oli, kuinka paljon hyvyyttä ilmausi tuossa äänessä, ja kuinka vieras se kuitenkin oli "Te ette saa omaa terveyttänne alttiiksi panna; kun valvotte yöllä, niin teidän täytyy päivällä maata."

Anna kumarsi päätänsä, nousi ylös ja meni ulos. Hänet valtasi everstin läsnäollessa omituinen puhumattomuuden henki, eikä hän rohjennut mitään vastaanväitettä tehdä; mutta everstin mentyä hän hiipi hiljaa sisään taas.

"Minä en voi mennä pois, äiti; täällä sisällä on minulla paraiten rauha."

"No, istu sitte tänne jakkaralle ja laske pääsi polvilleni, kenties uni sitte tulee. Lapsi raukka, miks'et milloinkaan äidillesi tilaasi valita? Miksi olet yhä hiljaa, sanatonna?"

"Luuletko, äiti, kannattavan minun sanoa hänelle, että kadun seniltaista käytöstäni? Kun näen hänet, niin kadotan koko rohkeuteni; vaan kenties minun täytyy sentään sanoa se."

"Ei vielä; hän ei kuitenkaan taipuisi, ja se vain saattaisi hänelle tunnonsoimauksia hänen povessansa vallitsevan surun ja taistelun lisäksi. Hän on sinua, Anna, sanomattomasti surrut. Usein, kun hän luuli minun nukkuvan, olen kuullut hänen nyyhkyttävän sydäntä viiltäviä, tukahdutettuja, kyynelettömiä nyyhkytyksiä. Mutta Herra on sen asian kyllä hyvään päätökseen saattava. Sinä olet lemmellisellä, kärsiväisellä käytökselläsi ajattelemattomuutesi sovittanut, ja syvässä surussani minä tunnustan hartaalla kiitollisuudella Jumalaa kohtaan, että koetus on taivuttanut sinun luontosi, puhdistanut ja jalostanut sinut. Katso, lapsi, silloin, kun sinä olit niin täynnä luottamusta itseesi, niin ylpeä, niin onnellinen, niin äitisi oli usein kovin, kovin suruinen sinun tähtesi; mutta kun kotiin tultuani kuulin, että sinä olit mennyt ja koti oli suljettu sinulta, niin tulin tosin tuskalliseksi ja levottomaksi, vaan ajattelin heti: Herra tahtoo häntä luoksensa vetää — ja niin se olikin. Jumala sinua, rakastettu lapseni, siunatkoon! Nuku nyt, että saat uusia voimia ja heräät toivolla."

Anna raukesi todellakin uneen ja heräsi ihmeellisellä rauhan tunteella sekä päänsä päällä äidin käsi.

Vähää myöhemmin aukasi Klaara silmänsä ja katseli levotonna ympärilleen.

"Missä minun kukkani ovat?" kysyi hän; "oi, rakastettu sisareni, nouda isä tänne!"

Anna seisoi taas pienessä lukukamarissa kelmeänä ja väristen; eversti, hänet nähtyään, nousi silmänräpäyksessä ja seurasi häntä.

"Suokaa minun oikein teitä katsoa", pyysi hiljaisella äänellä Klaara. "Sinä et saa olla murheisena, Anna! Sinunhan tulee lohduttaa heitä kaikkia, Kustaatakin. — Mitä minä taas uneksuinkaan? Niin, nyt muistan. Jumala on niin armollinen minulle; täällä on niin valoista, äiti… niin valoista!"

Ja hän vaipui hiljaa takaisin — se oli kuolema.

Seuraavana aamuna sai Anna everstiltä pienen piljetin, jossa hän kiitti häntä siitä väsymättömästä rakkaudesta, jota hän hänen tyttärensä sairauden aikana oli osoittanut. "Me olemme ikuisesti teille velassa", hän kirjoitti. Anna jaksoi tuskin enempää lukea; eikö everstin tytär hänen sisarensa ollut? Oi, kuinka saattoi everstillä tässä silmänräpäyksessä olla sydäntä häntä kiitollisuudellansa loukkaamaan! He eivät tahtoneet häntä kauemmin pidättää, luki hän eteenpäin, ja vaunut olivat hänen käytettävinään, milloin hän halusi. Hänellä, everstillä, ei ollut nyt voimaa ketään nähdä tahi kenenkään kanssa puhua, ja siitä syystä hän kirjallisesti lähetti hänelle syvästi tunnetun kiitoksensa sekä jäähyväisensä.

Vieraalle se olisi ollut kaunis kirje, vaan hänelle se oli katkera ja kova. Vetikö eversti siis entisyyden yli täydelleen peitteen, ja unohtiko hän, että Annallakin oli osa suruun ja tappioon?

Vähäistä jälkeemmin tuli äiti. Hän oli kauan tätä silmänräpäystä varten valmistunut, ja hänen hurskasta nöyryyttänsä oli liikuttava nähdä.

"Isä parka!" sanoi hän, tuon kirjeen luettuaan; "hän tekee ristinsä niin raskaaksi kuin voi. Minä en sinua, Anna, kiittää tahdo, vaan itkekäämme yhdessä; rakastimmehan molemmat häntä niin suuresti, niin suuresti. Olipa se ihana kuolema — eikö niin? — lohdullinen, autuaallinen hyvästijättö. Oi Jumala, että sinutkin nyt minulta otetaan! Mutta olkaamme, pieni tyttöraukkani, hyvin kärsivälliset, ja pitäkäämme lujasti toivosta kiinni. Minun silmiini siintää jo muudan keino; kaikki on Jumalan avulla selviävä. — Oletko ajatellut Kustaata, kuinka murheiseksi hän on tuleva? Sinä pidit kuitenkin, luullakseni, hänestä enemmän kuin Klaarasta."

"Sitä en nyt saata tuntea, äiti. Klaara oli aina kuin enkeli, ja minä olen ollut sellainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin vahvaksi ja luulin hänet heikoksi, ja hän oli kuitenkin paljoa, paljoa vahvempi. — Mutta miten on minun käyvä, kun takaisin palaan? Sydämeni on niin köyhä rakkaudesta, ett'et saata sitä uskoa. Oi, opeta minua, äiti, mitä tulee tehdä, kun tahtoo jotakin rakastaa eikä voi. Vaan minä en saa sinua pidättää; isä varmaan tarvitsee sinua vielä paremmin kuin minä. Suo minun suudella vielä kerran kättäsi, ja nyt hyvästi sekä kiitoksia jokaisesta rakkaasta sanasta; minä lähden nyt heti, koska hän sitä halajaa."

Oliko hän milloinkaan enää sinne tuleva, kysyi Anna itseltään, kun vaunut pitkin lehtikujaa vilkkaasti vierivät. Niin luonnotonta, niin kovaa oli heitä suruunsa jättää. Jos hän hyppäisi ulos vaunuista, palaisi takaisin ja laskeuisi polvilleen isän eteen, niin ajaisikohan hän hänet pois? Ajaisi, hän tiesi, että hän sen tekisi; olihan koko hänen olentonsa kaikkena tuona aikana ollut kuin pois luotansa ajava.

Miten nopeasti nyt matka kului, vai oliko se kenties siitä syystä, ett'ei hän kotiin ikävöinnyt? Vanhan muurarin ynnä ikävän jokapäiväisen elämän kuva väikkyi kauhean peljättäväisenä hänen mielikuvituksessaan, ja hän oli mieleltään samallainen kuin vuori-ilmaa hengittänyt ihminen, jonka täytyy mennä alas pimeään, maanalaiseen kaivokseen. Hän ei kuitenkaan tahtonut napista, vaan olla tyyni ja kärsiväinen. Tulevaisuuteen hän ei kuitenkaan saattanut toivoa, ei ainakaan vielä; ja hän itki raskaita, katkeria kyyneleitä isän, — lempeitä, lohdullisia pienen sisaren tähden.

Postihuoneella hän astui vaunuista ja meni kotiin jalkaisin. Selkiseljällään oli tuon pienen asunnon ovi, ja jokapäiväishuoneen ovi oli longallaan. Kissa istui kynnyksellä ja tirkisti kammottavasti häntä kirkkailla, vehreillä silmillään; huonon tupakan ja punssin iljettävä löyhkä virtasi huoneesta; hän voi kuulla siellä pelattavan korttia, ja hän erotti isän äänen.

"Mitä sanot ristipampusta, poikaseni? — Pistätkö sen, häh?"

Annan käsi, joka jo oli ojennettu kohden lukkoa, taipui alas; hän ei saattanut nykyisessä mielentilassaan hänelle näyttäytyä. Mutta minne hän menisi? Pikaisesti muisti hän tyytyväiset ystävänsä takapihalla ja hän kiirehti sinne.

"Astukaa sisään! Astukaa sisään! Herra Jumala, neitikö?" kuului, kuten tavallisesti iloisella, vieraanvaraisella äänellä. Tuo pieni huone oli vielä tavallista sievempi ja hienompi; valkeita narsisseja ja aurikleja oli lasissa piirongilla, eikä mitään jokapäiväistä työtä ollut näkyvissä; pesijävaimo oli mustassa juhlapuvussaan, ja kaksoisilla olivat uudet mekot yllä; siellä oli nähtävästi jotakin erinomaisempaa.

"Tervetuloa, rakas, nuori neiti! Ah, minä luulin teidän jääneen sinne, kun niin paljon aikaa kului, ja minä oikein iloitsin teidän puolestanne, vaikka meillä oli kyllä vaikea Riikkaa lohduttaa. Hän, pieni tyllerö, on nyt Pekan kanssa ulkona; he menivät isän haudalle seppelettä viemään, sillä tänään, tietäkää, neiti, on minun Pekkani syntymäpäivä, ja silloin tietysti on hauta kaunistettava. Olipa oikein, että tulitte tänne; minä näen, että tarvitsette lepoa! Herra Jumala, kuinka kelmeä te olette! Istukaa nojatuoliin, siunattu lapseni, niin minä asetan pienet jalkanne toiselle tuolille ja peitän teidät vähäsen. Kas niin; tänne ei tule ainoatakaan elävää sielua muita kuin Pekka, enkä minä ole teidän vierestänne poistuva."

Annan herätessä oli hämärä. Pieni Riikka astua tipsutti varovasti varpaillaan, kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä; Pekka seisoi seinään nojaantuneena ripilläkäyntipuvussaan eikä tietänyt oikein, mitä hän tekisi.

"Tiedätkö mitä, äiti", sanoi hän, "on niin ikävä koko päivä työtönnä olla; luuletko Herran todella siitä pitävän?"

"Herran tarkoitus tietysti on, että ajattelisimme Häntä ja koettelisimme sydäntämme."

"Niin, mutta sitä saatan paljoa paremmin työssä ollessani tehdä. — Kuule, äiti, herra Sivertsen tehtaalla lienee sanonut rovastille tahtovansa pitää minusta huolta ja antaa minun jotakin oppia. Se on paljon mahdollista, ja sitte tahdon kokea ja ahkeroita tullakseni kelvolliseksi ja siistiksi mieheksi, jott'ei lasteni tarvitse minun tähteni hävetä, miten tuo nuori neiti parka saa hävetä ryysymekkoisen isänsä tähden."

"Hiljaa, Pekka, hiljaa!"

"Niin, sen sanon", jatkoi hän vakavasti, keskeytyksestä huolimatta, "jos ei hän olisi ollut tuon neidin isä ja sellainen raajarikko raukka, niin olisin häntä lyönyt päin silmiä, kun hän tuonnoin oli sinua kohtaan hävytön."

"Hiljaa nyt, Pekka; hän liikuttaa itseään. — Oi, kuinka kunniallisesti se oli herra Sivertseniltä; kun siitä nyt vain tulisi tosi! — Mitä sinä tahdot, pikku Riikka?"

"Niin, äiti, eikö sinulla ole niistä ylitse jääneistä leivoksista yhtään häntä varten, kun hän herää?"

"Onpa kyllä, pienoseni, minä olen itse ajatellut sitä. — No, kuinka jaksatte, neitiseni? Oletteko nukkunut hyvästi? Toivon, ett'ei, meidän pakinamme ole teitä häirinnyt?"

"Ei, ei ollenkaan. Te olette niin sydämellisen hyvä ja ystävällinen minua kohtaan; minä en tiedä, kuinka voin teitä kiittää. Onnea ja Jumalan siunausta, Pekka hyvä! Ja kas tuossa on Riikka! Mutta onko se todella pieni Riikka? Sinähän olet tullut niin punaposkiseksi ja reippaaksi, että tuskin enää tunnen sinua."

"Niin, Jumalan kiitos! On aivan kuin toinen elo olisi lapseen tullut. Juokaa nyt, neiti, Pekan malja; täällä on vähän simaa ja hiukkasen omenahilloa; se on tosin jäännös sunnuntaisesta, mutta toivon toki rohkenevani sitä tarjota. No, älkää vielä menkö; me lähetimme sanan sisarellenne, ja hän on nyt tuolla vastapäätä siivoomassa. Minä en voinut olla ukolle mieliksi ja pysyin sentähden erilläni. Hän on itse puuhannut ja puhdistanut koko ajan; niin, kullakin on omat huvituksensa."

Annan tullessa isän luokse istui isä, puolittain sävein, puolittain harmillisin katsein, nojatuolissa. Tiina hääräsi tomuttamassa, hiljalleen jupisten.

"Vai tulit sinä kumminkin taas", sanoi muurari; "hohhoo, jaa, jaa; tiedä, että minä olen kaivannut sinua, tyttöni; eipä ole kaikilla sydäntä tällaista vanhaa hylkyä kohtaan, ei maarin."

Annalla oli tässä silmänräpäyksessä sangen vähän sydäntä häntä kohtaan. Oli jotakin hänen sisässään, joka nosti kapinan sitä vastaan, että hän oli hänen isänsä.

"No", jatkoi muurari, raskaalla puukengällä tahtia polkien, "kuoliko vaimo?"

"Ah ei, vaan nuori tytär,"

"Kas vain; niin, meidän pitää kaikkein sitä tietä kulkea, ennemmin tahi myöhemmin."

"Kuinka sinä olet huononnäköinen", sanoi Tiina, jonkunmoisella ystävyydellä kätensä sisaren olkapäälle laskien; "älä nyt vain sinäkin laita itseäsi kipeäksi meidän tähtemme! Toinen seikka vielä! Sinä et milloinkaan saa isälle rahaa antaa; hän vain hukkaa sitä ja saattaa meille häpeätä kaupan päälle; niin Kristoffersenkin sanoo. Usko pois, täällä oli siivoa, ennenkun minä sain vähän tuulettaa; minä kyllä osaisin hoitaa häntä, kun hän lisäksi on sairas, jos hän minun luonani olisi."

"Oi, kuinka kauhea ilta se oli! Anna kiitti Jumalaa, kun hän vihdoinkin pääsi yksikseen ahtaasen makuukamariin, jossa olivat valkoiseksi kalkitut seinät."

Seuraavana aamuna hän meni ulos aivan aikaisin; hän tunsi vastustamattoman halun tavata pientä Johannaa ja kuulla kenties sääliväisiä sanoja häneltä. Onneksi oli tuo nuori tyttö salissa yksinään; hän istui akkunan ääressä ja leikitteli kanarialinnun kanssa ja katsahti kummastuneena, kun kelmeä, mustapukuinen Anna astui sisälle.

"Pieni kasvatussisareni on kuollut", sanoi tukehtuneella äänellä Anna, "ja minä olen niin murheinen; ah, jos tietäisitte, kuinka kadun, että sysäsin luotani teidän ystävyytenne sen sijaan, kun minun olisi tullut kiittää Jumalaa siitä; minä pidän niin sydämellisesti teistä, Johanna!"

Ennenkun hän vielä oli loppuun puhunut, lepäsi Johannan käsivarsi hänen kaulansa ympärillä, ja hän tunsi poskillaan hänen kyynelensä. Tuo hyvä, pieni olento oli yhtä valmis muiden kanssa itkemään kuin nauramaankin.

"Teidän täytyy tietää, mitä isä teistä sanoo", sanoi hän hyvästi jättäessä; "hän sanoo, että te olette oikein kunnon tyttö, ja ett'ei Herra ole teitä unohtava."

VI.

Jo samana päivänä ryhtyi Anna entisiin toimiinsa; hän tunsi, että hänen tuli olla äärettömän ahkerana, jotta elämä kärsittävältä tuntuisi. Olivatpa ne pitkiä, raskaita päiviä; mutta hän taisteli urheasti epätoivoa vastaan, kantoi surunsa hiljaisuudessa ja koetti kaikin keinoin tehdä kotia hauskaksi isälle. Helppo tehtävä tuo ei kuitenkaan ollut. Kun hän luki kuuluvasti, niin isä uupui uneen, eikä heidän keskustelustaan milloinkaan tullut mitään; mistäpä he olisivatkaan saattaneet keskustella — olihan heidän elämänkäsityksensä aivan perinpohjin erilainen. Jos Anna vain olisi isässä keksinyt ainoankin ominaisuuden, jota hän olisi saattanut kunnioittaa ja rakastaa, niin olisi hän paljon anteeksi suonut —, vaan ei, hän etsei turhaan. Ainoa yhdysside heidän välillänsä oli isän saamattomuus, mutta se side olikin paljoa lujempi.

Ja viikot vieri ja kuukaudet kului, kunnes vihdoin syyskuun 28 päivä, hopeahääpäivä, sarasti. Olivat juuri markkinat tuossa pienessä kaupungissa, ja Annalla oli lupapäivä; oi, jos hän olisi kaikesta tuosta hälystä ja melakasta saattanut pois rientää ja hiljaisessa yksinäisyydessä, rukouksella ja mietinnällä sen päivän viettää!

"Minne menet, isä!"

"Menen ulos vähän katselemaan; hauskaa ei ole alituisesti sisällä istua, ikäänkuin vankeudessa olisi, etkä sinäkään minua suuresti kaivanne. Hohhoo, jaa, jaa, mitä on tekeminen!"

Anna ei todellakaaan häntä kaivannut; hän hengitti paljoa huokeammin, kun muurari oli huoneesta mennyt.

Kuinkahan rakkaassa, siunatussa kodissa tänään jaksetttiin? Kävivätkö he kahden, murheisin sydämin, haudalle, vai oliko Kustaa heidän luonansa? Hän muisteli äidin lausetta: "minun silmiini siintää jo muudan keino", ah, hän itse ei mitään keinoa havainnut. Jos Kustaa rupeaisi hänen puolestansa isää vastaan — sen hän oli tekevä, tunsihan hän hänet — eikö kotona siten syntyisi uusi taistelu ja levottomuus? Oi, olkoon Kustaa senvuoksi ennemmin poissa! Hän tahtoi mieluummin luopua kaikesta elämän onnesta kuin olla isän ja pojan välisen riidan aineena.

Kun muurari hetken perästä kotiin tuli, niin Annaa kummastutti hänen omituinen, levoton olonsa; tuo tavallinen levollisuus oli kuin puhallettu pois, ja hän heitti epäluuloisia silmäyksiä ympäri huonetta; sitte hän katsahti ulos kadulle ja vihdoin Annaa.

"Eihän täällä vain kenkään ole käynyt?"

"Ei ainoatakaan ihmistä."

Jussi näytti levollisemmalta ja jatkoi ystävällisemmin:

"Jos sinä, hyvä tyttöni, menisit ulos markkinain komeutta katsomaan; minä olen, huomaan ma, jo liian vanha ja väsyn pian. Ah, Jumala tietää, kuinka kauan saat minua pitää."

Anna ei tietänyt oikein, mitä hän tuohon vastaisi. Kuinka kummalliselta tuo vanha mies näytti! Mikähän hänellä hätänä lienee?

"No, etkö mene nyt, Anna kulta?"

"Minä pysyn mieluummin kotona: sinä et varmaankaan ole terve."

"Turhaa, milloinkaan en ole terveempi ollut. Minä vain tarvitsen vähän lepoa ja ojentaa pikkuisen itseäni nojatuolissa. Hohhoo, jaa, kun sinä vain ulos menisit!"

Anna, kun hänen läsnäolonsa näytti Jussia häiritsevän, kiirehti pois, turhaan vaivaten päätänsä hänen käytöksensä syytä miettimällä. Oliko hän kenties, miten kerran ennen, tehnyt velkaa, ja pelkäsi Annalta sen maksua vaadittavan? Vai oliko jotakin vielä pahempaa? Anna oli aivan apealla mielellä ja hämmennyksissä.

"No, neiti", kuului äkisti Pekan ääni aivan hänen vierestään, "saiko hän selvän teistä?"

"Kuka?"

"Oh, se oli sellainen hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muurari Mårtensen asui, ja sanoi tuntevansa hänet vanhastaan sekä mielellään puhuvansa hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä vilahdukselta isänne erään markkinakojun vieressä, vaan hänen siihen tultuaan isänne oli mennyt pois."

"Oletko häntä milloinkaan ennen nähnyt?"

"En milloinkaan; vaan minä tohdin luvata lootun siitä, että se oli joku koulumestari."

Olikohan tuolla miehellä mitään yhteyttä isän levottomuuden ja halun kanssa häntä pois tieltä saada, kysyi hän itseltään, mennen kotiin takaisin; se oli melkein uskottavaa. Jumalan kiitos, ett'ei se toki mikään poliisimies ollut!

Korkeita ääniä kuului hänen korvaansa, kun hän akkunan ohitse meni, ja kun hän oven aukaisi, niin hän kuuli isän sanovan: "No, Jumala minua auttakoon, tuossa hän on!" Annan sisään päästyä muurari oli mennyt pois, ja aivan vanha mies, jolla oli valkoinen varatukka, ystävälliset, siniset silmät ja suuri, valkoinen kaulahuivi, oli ottanut hänen paikkansa nojatuolissa. Se oli, miten Pekka oli sanonut, pulskea, vanha mies, jolla oli viisaan, rauhallisen ja hyväntahtoisen näköinen muoto. Hän nojasi molemmin käsin sauvaansa, ja leuka oli kätten päällä, ja hän tuijotti miettiväisesti eteensä päin.

"Rakas, nuori tyttöni", hän aloitti hitaasti, ystävällisesti ja tutusti Annaa katsoen, "minulla on teille jotakin ilmoitettavaa; teidän täytyy valmistua odottamatonta tietoa saamaan. No noh, ei teidän peljätä tarvitse, se ei ole mikään onnettomuus, lapseni, päinvastoin. — Kas, kuinka te olette hänen näköisensä!"

"Kenen näköinen minä olen? Oi, minua värisyttää, mieleni on niin eriskummainen, mitä kaikki tämä merkitsee? Te ette saa suuttua minulle, mutta kertokaa Jumalan tähden lyhyesti, minä en muuten voi kestää."

Kunnon koulumestari hukkasi kokonaan aivoinsa avaimet hänen kiivautensa tähden.

"Minä en tosiaankaan saata niin oikopäätä asiaan tarttua, se on vastoin luontoani. Minä en ole aavistanut, että te täällä olitte. Luulin teidän olevan hyvässä säilyssä kasvatusvanhempainne luona; muutoin olisin ennemmin tullut, luuvalosta ja pienistä kivuistani huolimatta. Tänään, kun näin muurari Jussin torilla, viittasin kuitenkin hänelle, ainoastaan ajatellen, että hän mahdollisesti on jo jotakin teistä kuullut; mutta hän ei ollut minua tuntevinaan ja hiipi tiehensä, miten luonnollista oli, kun hänellä ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Hän on kovin tunnottomasti teitä kohtaan tehnyt, kun hän ei heti teille erehdystänsä ilmoittanut."

"Mitä erehdystä?" Huone kävi aivan ympäri hänen silmissään, ja hän näki tuon vanhan miehen ikäänkuin sumun läpitse. "Mikä erehdys?"

"Se, ett'ei hän ole teidän isänne."

"Eikö hän sitte ole? Oi, minä olen vähällä menettää järkeni!"

"Kaikissa elämän vaiheissa tulee kokea levollisena olla", neuvoi koulumestari. "Mutta teillä on äitinne luonto, huomaan ma; hän rakas vainaja, oli myöskin aina niin innokas. Ei, muurari ei teidän isänne ole. Kun teidän molemmat vanhempanne olivat kuolleet, niin hänen Amaliansa tarjoutui otollisilla ehdoilla hoitamaan teitä oman pienen tyttönsä keralla. No, minä tiesin hänet ripeäksi, ahkeraksi vaimoksi, ja hän suostui ehdotukseen. Sittemmin kuulin, että kunnianarvoisa, hyvinvoipa perhe oli teidät omaksi lapseksensa ottanut, ja minä luulin siis, että kaikki oli hyvästi."

"Tohdinko uskoa sitä?" kysyi Anna melkein polvistuneena. "Ettehän vain pilaa puhune?"

"Mikähän saattaisi haudan partaalla olevan ihmisen niin totisista asioista pilaa puhumaan?" lausui vanhus samalla määräkkäällä, muuttumattomalla äänellä. "Jussi Mårtensen ei, niin totta kuin Jumala on olemassa, ole teidän isänne. Teitä on häijysti kohdeltu, ja teillä on todellakin syytä kiivastuneena olla. Minä saatan kyllä käsittää, että teistä nykyisessä silmänräpäyksessä tuntuu vaikealta hänelle anteeksi antaa."

Anna seisoi aivan hiljaa ja kuunteli ihastuneena hänen selitystään. Oliko tuo peljättävä, häntä maahan painanut kuorma todellakin kerrassaan pois otettu; oliko häntä niin lujasti sitonut kahle pudonnut pois?

"Te erehdytte", hän vastasi; "minä olen ylen onnellinen, aivan sydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen, saattaakseni kiivastunut ja vihollinen olla. — Onko hän tuolla sisällä, ja peljänneekö hän tosiaankin minua."

Muurari seisoi nyykistyneenä eräässä nurkassa kuni surkea pelon ja häpeän kuva. Kun ovi avattiin, niin hän loi hämmentyneen katseen nuoreen tyttöön. Anna lähestyi ystävällisesti ja kurotti sääliväisin, melkein sydämellisin katsein hänelle kätensä. Nyt hän saattoi hänelle kaikki anteeksi antaa, kun ei hän hänen isänsä ollut.

Jussi sai tämän odottamattoman lempeyden vaikutuksesta rohkeutta puolusteleimaan. Hän ei ollut Annalle sanaa lähettänyt, Anna oli itsestään tullut, eivätkä kasvatusvanhemmat olisi häntä ottaneet vastaan, jos hän olisi takaisin mennyt. Jos hän, muurari, olisi terve ja työhön kykenevä ollut, niin hän ei suinkaan totuutta salannut olisi; mutta kiusaus oli ollut ylen suuri tuollaiselle viheliäiselle, vanhalle rämälle. No, nyt oli kyllä köyhäinhuone paljoa pahemmalta maistuva; sillä sinnehän nyt täytyi joutua: eihän Anna luonnollisesti hänestä enää huolta rupeaisi pitämään.

Tuossa muistutuksessa oli puolinainen kysymys, ja Anna vastasi iloissaan, ett'ei hänen aikomuksensa ollut häntä heti onnensa nojaan heittää.

"Itsehän olen teidät pilannut, Jussi (kuinka herttaista, ett'ei enää tarvinnut isäksi sanoa!), täytyyhän minun koettaa mitä voin tehdä."

Koulumestari pyysi sitte Annan häntä hänen kotiinsa seuraamaan, niin hän kertoisi hänelle tiellä hänen vanhemmistaan. Matka oli tuskin peninkulma, jos he metsän läpi menisivät, ja Anna saattoi maata yön kouluhuoneessa. Koulumestarin miniä ihastuisi, jos saisi hänet nähdä.

Oi, herttaista ja virkistävää oli ulos vapaasen ilmaan tulla. Hän ei alakuloisessa mielentilassaan ollut iloinnut kesälle eikä oikein havainnut luonnon suloutta, ja nyt tuntui hänestä kaikki niin uudelta ja viehättävältä. Se olikin herttainen metsä. Auringon säteet lankesivat vinoon korkeille, solakoille puiden rungoille ja saattoivat kellastuneet lehdet, joita jo toisin paikoin näkyi, kiiltämään kuni kulta. Oli aivan hiljaista, ei liikkunut lehtikään, ja ilma oli niin sininen, niin selkeä ja läpikuultava. Kun vanha koulumestari oli kehno kävelijä, niin matka kului aivan hitaasti; mutta eihän heillä, miten hän sanoi, mitään kiirettä ollut.

"Olen usein toivonut", aloitti koulumestari, "saavani, tavata teitä ja puhua teille äidistänne. Uskoin todellakin, että teillä oli hyvä olo, ja että elitte onnessa ja hyvinvoinnissa; vaan kuitenkin olen sitä halunnut ja ajatellut, että minä, tarkasti katsoen, olin hänen tähtensä velvollinen sen tekemään. Hän tuli kouluun kahdeksanvuotisena lapsena ja kaitsi meidän hanhiamme. Tuolla pienellä raukalla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta, ja hän kiintyi siis kokonaan meihin. Hän oli ketterä tyttönen, ja kun hän oli kasvanut, niin otimme hänet palvelustytöksi, ja vihdoin hän tuli melkein kuin meidän tyttäreksemme; meillä itsellä oli vain poikia. Äiti, minun vaimoni, sanoi aina, että Sissa oli siunaus perheellemme, ja silloin hymyili tyttönen niin tyytyväisenä sekä vakuutti, ett'ei hän milloinkaan pois halunnutkaan. Vaan meillä vanhoilla olivat meidän ajatuksemme; sillä poikani Maunu — jolla nyt koulunpito on — piti hänestä, ja me tiesimme sen. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Eräänä päivänä Sissa — hän oli silloin noin kahdenkymmenen — ilmoitti äidille, että muudan kalastaja kalastuspaikalla oli kysynyt häneltä, tahtoisiko hän mennä hänelle, ja hän tahtoi sitä hartaasti. Äiti väitti sitä liian halvaksi, pyysi ja torui, itki ja esitti Maunua, mutta mikään ei auttanut ollenkaan. Noh, minä menin senvuoksi katsomaan tuota poikaa, ja olipa se kaunis, pulska mies, mustin hivuksin ja ruskein silmin ja sellainen käytös kuin prinssillä. Hänen isänsä oli ulkomaalainen, ja toiset kalastajat nimittivät häntä espanjalaiseksi sekä väittivät että hän oli katoolilainen, vaan sitä en usko. Hyvä kristitty hän varmaankin oli sekä ahkera, vankka poika. Hän oli kulkenut merillä ja saanut kunniarahan ihmishengen pelastamisesta; sen hän näytti minulle ynnä mökkinsä ja vähälukuiset huonekalunsa, ja sitte hän lupasi tulla oikein hyväksi mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä, ja pulskasti se kävi; äiti oli pannut oikein parhaansa. Vanha konsistorineuvos eli silloin vielä; hän esitti morsiamen maljan ja sanoi monta kaunista asiaa. — Luonnollista oli, että kaipasimme häntä joka nurkassa; äiti muuttui kärttyiseksi, eikä uudella piialla ollut aivan hauskoja päiviä, ainakaan alussa. Minä kävin usein nuoren väen luona ja kysyttyäni Sissalta, millainen olo hänellä oli, vastasi hän aina: Oi, minä olen kuin taivaassa. Mutta harvoin on pitkäaikainen sellainen onni, ja he eivät olleet täyttä vuotta naimisissa ennenkun meri vei miehen. Päivää jälkeemmin te synnyitte, vaan Sissa kuoli. Se oli parasta, mitä Herra minulle tehdä saattoi, sanoi hän hetkistä ennen viimeiseen uneen nukkumistaan. Hän pitää kyllä pienokaisestakin huolen; minä en ole ollenkaan levoton. — Vanha vaimoni oli vähällä itkeä silmänsä pilalle. Hän olisi mieluisesti ottanut heti lapsen, vaan minä pidin viisaampana jättää sen sellaiselle vaimolle, jolla itsellään oli pieni lapsi, kunnes se tulisi vuoden vanhaksi, ja sillä lailla te jouduitte Amalialle. Äiti tuli sillä väliä sairaaksi ja kuoli, ja kun Jussi Mårtensen palon jälkeen tuli luokseni ja kertoi minulle, että lapsi on hyvissä käsissä, niin minä luulin kaikki tapahtuneen parhain päin. Minun olisi kenties tullut vähän tarkemmin tiedustella, mutta minun omasta voinnistani ei siihen aikaan juuri ollut tietoa, iloisuus oli kokonaan poissa, eikä minulla ollut halua mihinkään. — Nyt saatte nähdä haudat kirkkomaalla ja maata siinä pienessä kamarissa, joka oli Sissalla, kun hän meillä oli; miniäni käyttää sitä juuri vierashuoneeksi. Äitinne todistuskirjan saatte myös nähdä, ja kunniarahan, jota olen monta kertaa teille lähettää aikonut."

Annan sydän oli täynnä, kun hän kuunteli vanhan miehen kertomusta; hän ei saattanut olla itkemättä ja oli kuitenkin niin sydämellisen iloinen ja kiitollinen.

"Te olette aivan isänne näköinen", lopetti koulumestari; "mutta kun oikein teitä katson, niin on teissä jotakin, joka Sissastammekin muistuttaa. Kas tuossa kouluhuone on; miniäni on varmaankin appivaarinsa tähden huolestuneena, kun näin ilta ennätti; hän seisoo ovella, näen mä, pienosin käsivarrella, ja vakoilee minua."

Miniä rauhoittui silminnähtävästi, kun hän vanhuksen äkkäsi, ja huiskutti nenäliinallaan tervetuloa. Se oli vilpitön, ystävällinen ja kaunis pieni vaimo, ja hän otti Annan teeskentelemättömällä vierasvaraisuudella vastaan. Saatuaan kuulla, ken tuo nuori tyttö oli, hän löi kätensä yhteen ja huudahti:

"No, suuri Jumala, mikä merkillinen sallimus! Ja minä kun hetkinen sitte sanoin Maunulle: Kun appivaarille ei vaan liene sattunut mitään onnettomuutta; hänellä oli aamulla matkalle päästäkseen sellainen levottomuus, joka ei aavistanut hyvää. Niin, sen verran me käsitämme, me ihmiset!"

Kun ystävällinen ukko oli jonkun silmänräpäyksen levännyt, niin hän seurasi Annaa kirkkomaalle.

"Tässä se on", hän sanoi ja meni sitte itse pois toiselle suunnalle; Anna tietysti oli mieluimmin yksinään.

Anna polvistui pienen, yksinkertaisen puuristin eteen ja kiitti Jumalaa vanhemmistaan. Hän oli ylpeä tuosta köyhästä palvelustytöstä ja halvasta kalastajasta ja tahtoi säilyttää heidän muistonsa pyhänä ja kalliina aarteena.

Tuntui niin omituiselta illalla istua siinä huoneessa, jossa äiti oli oleskellut. Taivas oli aivan selkeä, etäällä näkyi valoisa juova; se oli ranta, jossa hänen isänsä oli kuolemansa löytänyt. Ja hän ajatteli sitä uskollista rakkautta, joka hänen vanhempansa oli yhdistänyt, ja kuinka turvaisesti äiti oli pienen lapsensa Jumalan käsiin antanut.

Sen jälkeen hän rukoili palavasti rakastettuin kasvatusvanhempainsa puolesta; jos hän oikean suhteen olisi tuntenut, niin hän olisi heidän luoksensa jäänyt. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, sen hän näki selvästi. Tuo näennäisesti hukkaan kulunut vuosi oli kantanut hedelmän; hän tunnusti sen nöyrällä kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Hän tiesi nyt olevansa heikko, huono olento; vaan hän tiesi myöskin, mistä hän etsisi voimaa; hän tiesi Herran tahtovan antaa hänelle kaikki, jos Hän vain hänen vaivaisen syntisen sydämensä vastalahjaksi saisi.

Seuraavana päivänä hän jätti aikaisin hyvästi ja lähti pois keveällä ja iloisella mielellä. Yksi suuri hänen ja hänen kasvatusvanhempaasi yhdistymisen este oli pois raivattuna; eiköhän Herra ollut voimakas toistakin estettä poistamaan, isän mieltä taivuttamaan? Hän kulki kerkein askelin, vaan pysähtyi toki toisinaan avatakseen kunniarahan ja todistuskirjan, siten varmistuakseen, ett'ei kaikki tyyni vain unta ollut.

Kun hän kotiin ehti, niin Tiina ja Kristoffersen olivat siellä, edellinen itkeneenä, jälkimmäinen ankaran vihaisena.

"Ettehän vain uskone, neitsyt, että me tiesimme tuosta konnan työstä?"

"En; olen varma, ett'ette tienneet; älkää niin kiivas olko, minä en ole ollenkaan vihainen, ainoastaan iloinen."

"Iloinen! Niin, sen kyllä uskon! En tiedä, mitä tahtoisin antaa sille, joka saattaisi sanoa, ett'ei tuo vanha veijari ole Tiinankaan isä."

"Oh, minä pidän kuitenkin tuosta katalasta", lausui Tiina; "mutta sinua tahi teitä on todella häijysti kohdeltu, sitä en milloinkaan kiellä. No, mitä nyt mielitte tehdä?"

"Toistaiseksi vartoon sopivaa aikaa; meistä ei millään muotoa saa vihamiehiä tämän asian tähden tulla."

Ja hän kurotti heille kumpaisellekin kätensä ja jutteli vapaammin ja ystävällisemmin heidän kanssansa kuin milloinkaan ennen.

Pesijätär tuli tavattoman iloiseksi, kun Anna hänelle asian laidan ilmoitti, ja Pekka kysyi innokkaasti, mitä hän nyt aikoi tehdä. "Varrota sopivaa aikaa", vastasi hän taas, ja saman vastauksen saivat myöskin urkuri ja pieni Johanna kysymykselleen.

"Muuttakaa kaikissa tapauksissa meille", pyysi rovasti ystävällisesti; "Johanna jakaa varsin mielellään huoneensa kanssanne, enkä minä saata kärsiä sitä ajatusta, että te siihen paikkaan jäätte."

Hän kiitti vilkkaasti, vaan tahtoi toki mieluimmin varrota vähän ja hiljaisuudessa koota ajatuksiaan.

Rovastilta palatessaan hän kulki rouva Klemmen asunnon ohitse. Tuo pieni rouva ei vielä tiennyt, mitä tapahtunut oli, ja nyökkäsi yhtä ujostelematta kuin ennenkin ulos hänelle, vieläpä aukaisi akkunankin, saattaaksensa hänen kanssaan puhella.

"Kuinka jaksatte?" kysyi rouva. "Minä saavuin juuri äsken kotiin sisareni luota ja voin siis sanoa terveisiä teille entisestä kodistanne."

"He kai jaksoivat hyvin?"

"Oh, Jumala nähköön, sen seikan laita oli niin ja näin. Eversti on vain itsensä varjo; palvelijan täytyy auttaa häntä ulos vaunuista, ja hänen hiuksensa ovat tulleet aivan valkoisiksi; minä tuskin enää tunsin häntä. Kauheata myöskin on, kuinka kovia kohtauksia muutamat ihmiset saavat. Se reipas, voimakas poika!"

"Mitä hänestä? Onko hänelle mitään tapahtunut? Onko hän kuollut?"

Annan täytyi pitää kiinni akkunalaudasta, ett'ei vaipuisi maahan. Rouva Klemme jatkoi levollisesti:

"Vai niin, vai te ette tiedä siitä? Näyttääpä oikein olevan kohtalon tahto, että minun aina pitää teille onnettomia sanomia tuoda. Niin, minä en tiedä niin varmasti sanoa, onko hän kuollut, mutta viimeksi kun hänestä kuulivat, hän makasi sairaana vieraan ilman-alan vaikuttamassa kuumeessa jonkun toisen maan-osan sairashuoneessa; minulla on niin huono muisti, ett'en tiedä niin tarkalleen, missä. Laivan täytyi purjehtia pois hänen luotaan, ja kapteeni on itse sanonut, ett'ei hänen parantumisestaan ollut suuria toiveita. — Herra Jumala, ettekö tahdo tulla sisälle juomaan lasillista vettä? Te olette varmaankin kipeä!"

"En, kiitoksia, minä olen täydelleen terve."

Hän jätti pikaisesti hyvästi, riensi kotiin ja sulkeutui pieneen makuukamariin.

Oliko Kustaa todellakin kuollut? Hän tuskin saattoi sitä uskoa; hänen ajatuksissaan oli Kustaa niin voimakkaana, iloisena ja toivorikkaana. Ja vanhat, rakkaat muistot — joita hän viimeisinä aikoina oli koko sielunsa voimalla takaisin pakottanut — valtasivat nyt hänet. Oi, kuinka sydämellisesti hän oli Kustaasta pitänyt ja ollut hänen rehellisestä, jalomielisestä luonteestansa ylpeä! Ja kuinka Kustaa oli myöskin hänestä pitänyt! vaan oli kuitenkin hänen vikansa havainnut. Kerran, hän muisti sen niin hyvästi, oli Kustaa sanonut: Sinä saat kernaasti olla isän kaltainen kaikessa muussa paitsi yhdessä suhteessa.

— Oi; kaikissa ilman poikkeusta! oli hän vastannut. — Ei, Anna, sinä et saa luulla olevasi parempi muita ihmisiä. — Hän on parempi, minä ahkeroin myöskin sellaiseksi tulla. — Puhu äidin kanssa, pyysi Kustaa silloin, hän on parempi saarnaaja kuin minä, minulla kun itselläni on niin monta vikaa, vaan minä tunnen toki, että ne vikoja ovat. Älä suutu, Anna; juuri siitä syystä, että jalokiveni on niin puhdas, en kärsisi siinä pienintäkään tahraa.

Nyt Anna tiesi, oi, niin hyvin, niin hyvin, ett'ei hän muita parempi ollut, eikä hän, Jumalan avulla, ollut sitä milloinkaan unohtava; mutta hänestä oli tullut hiljainen, vakaamielinen tyttö, ja mahtaisiko Kustaa nyt saattaa rakastaa häntä, miten ennen? Kyllä, kyllä saattaisi tuo rakas, uskollinen Kustaa; hän tunsi sen, hän olisi saattanut vaikka vannoa sen johdosta. Oi, Jumala, oliko Kustaa todellakin kuollut, vai makasiko hän — mikä tietysti oli vielä paljoa pahempi — kuoleman kielissä kaukaisessa maassa, vierasten ihmisten ympäröimänä?

Annan valtava suru oli ensinnä itsekäs; hän ajatteli vain omaa tappiotaan, mutta pian hän itki yksinäisessä kodissa olevia lapsettomia vanhuksiakin. Kustaa oli ollut heidän toivonsa ja ylpeytensä; oi, ihme ei ollut, että isän uljuus oli murtunut ja hiukset valkoisiksi tulleet. Ja äiti — oliko mahdollista, että hän saattoi kantaa tämänkin hiljaisella, kärsiväisellä tavallaan, valittamatta tahi nurkumatta?

"Matkusta sinne!" kuului äkisti ääni Annan sisässä. "Mikä sinua täällä kauemmin pidättää? Pyydä isältä anteeksi; jos hän sinut sysää pois, niin palaa takaisin; älä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastansa lupaa saada olla hänen lähellään. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee sinua; ei ole mitään syytä viipyä tahi epäillä."

Hän hypähti nopeasti ylös; ajatus oli kerrassaan päätökseksi muuttunut; omassa syvässä surussaan hän tunsi ihmeellisen voiman heitä lohduttamaan. Isä ei kodittomalta oveaan sulkisi, vaan soisi hänelle jonkun nurkan lietensä ääressä, ja tuo liesi tulisi samalla vähemmän yksinäiseksi, vähemmän surulliseksi. Velvollisuus ja taipumus pakoittivat häntä yhtä voimakkaasti sinne, ja hän tunsi olevansa rohkea ja päättäväinen.

Kauan ei viipynyt, ennenkun keltainen arkku oli pakattuna. Hänen perintönsä vanhemmilta oli ylimmäisenä. Kunnioittavalla varovaisuudella hän aukaisi todistuskirjan. "Sissa Hannuntytär", niin siinä oli, "on palvellut minua kolmetoista vuotta ja sen ajan ollut ahkera ja kunnollinen, uskollinen kuin kulta ja kaikin puolin hyvästi itsensä käyttänyt." Oi, olipa se oivallinen muistomerkki! Olihan vanha koulumestari sanonutkin hänen olleen perheen siunauksena sekä melkein kuin tytär. Oi, hän, Anna, tyytyisi myöskin olemaan melkein kuin tytär, kun hän vain tulisi siunaukseksi kotona oleville.

"No, kiitos Jumalan, että olette päättänyt matkustaa!" sanoi pesijätär, samalla kuitenkin kyyneleitä silmistänsä pyyhkien. "Totisesti olen toivonut teitä pois täältä ensi silmänräpäyksestä teidät nähtyäni; huono rakkaus, Riikka, on murehtia silloin, kun niille, joita rakastamme, hyvin käy."

"Te olette alati ollut niin lemmekäs ja hyvä minua kohtaan", sanoi Anna sydämellisesti, "ja minulle jää niin suloinen muisto teidän siunatusta, pienestä kodistanne; minä olen, uskokaa minua, paljon täällä oppinut."

"Oh, nyt puhutte pilaa, neiti; mitähän te meistä saattaisitte oppia!"

"Paljon, muun muassa olemaan ahkera ja tyytyväinen, hyväntahtoinen muita kohtaan, kiitollinen ja jumalaapelkääväinen."

Pesijätär otti nuoren tytön syliinsä ja suuteli häntä jäähyväisiksi.

"Jumala teitä, rakas, nuori neitini, kaikkina elonne päivinä siunatkoon!" hän lausui.

Anna lähetti sitte sanan urkurille ja pyysi hänen häntä saattamaan. Hän teki tuon pikemmin urkurin jäähyväisiä keventääksensä, kuin siitä syystä, että hän olisi tuon vanhan, saamattoman miehen turvaa tarvitsevansa tuntenut. Herra Fogelsangin elämälle oli matkalle lähtö oikea käännekohta; enempään kuin kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut kotinurkkia ulompana käynyt; hän näyttikin aivan hilpeältä ja hääri niin toimekkaasti, että oli hauskaa nähdä.

Heidän piti lähteä seuraavana aamuna aikaisin, jotta Annan täytyi jo samana päivänä kaikki järjestykseen laittaa. Tiina sai kaikki hänen rahansa — suuri summa se ei ollut — ja lupasi joka killingin muurarin hyväksi käyttää. Muurari seisoi Tiinan vieressä, nyyhkytti ja ruikutti:

"Niin, nyt saan niitä kaloja, joita olen pyytänytkin, hohhoo! Niin, aina ei saada aivan kuin Abrahamin sylissä olla."

Pieni Johanna joi Annan luona teetä ja viipyi siellä koko illan: mutta hänellekkään ei Anna kertonut uudesta, suuresta surustaan, hänen lähtönsä varsinaisesta vaikuttajasta; hänen oli mahdoton saada sitä sanotuksi.

Oli pimeä ja kolea aamu; sankka ja kylmä sumu peitti seudun. Oikeaan aikaan saapui vanha urkuri, hyvästi käärittynä vanhan-aikaiseen viittaan, jota aimollinen hopeahaka kiinnitti. Kädessä hänellä oli aikamoinen sauva ja sateenvarjo kainalossa.

Vaunujen vieriessä ohitse nyökkäsi Anna ystävällisesti Tiinalle, joka kamarinsa akkunan ääressä silmät punaisina seisoi; sitte hän käänsi päänsä ja viittasi viimeisen jäähyvästin pienelle, hyväntahtoiselle Pekalle sekä Kristoffersenille, jotka olivat vaunuja saattaneet.

VII.

Urkuri pysähtyi läheiseen kaupunkiin; jalkaisin ja yksinään Anna tahtoi kotihin palata. Kuinka hyvin hän tunsi oikotien yli niittyjen! Klaara ja hän olivat niin usein iloisin sydämin ja kevein askelin sitä käyneet. Hän tunsi joka puun, joka pensaan. Suuri kivi, jonka Kustaa kerran oli vierittänyt ojaan, jotta he kuivin jaloin yli pääsisivät, oli vielä paikallaan; lähimmässä aidassa oli ollut linnunpesä, jota he joka aamu olivat katsomassa käyneet.

Mitä likemmä määrää hän pääsi, sitä hitaammin hän kulki, ja kun hän seisoi portin ulkopuolella, niin hänen sydämensä oli raskas kuin lyyjy ja hänen rohkeutensa melkein kokonaan poissa. Talo näytti ystävälliseltä ja hauskalta kuten ainakin; villi viiniköynnös kiemuroi purppuranpunaisissa köynnöksissä ylös pitkin seinää ja kattoa; salin avonaisella akkunalla oli kukkiva ruusu. Hidastellen laski Anna kätensä lukolle; tuntui niin omituiselta, hän ei kuullut ainoatakaan ääntä, ei nähnyt yhtään ihmistä. Etehisessä hän kohtasi hänelle vieraan palvelijan, joka ei ollut siellä hänen aikanaan ollut. Se pidätti häntä ja sanoi, kohtelijaasti anteeksi pyytäen, ett'ei herrasväki ottanut ketään vastaan.

"Minä teen siitä poikkeuksen." Hän sanoi tuon sellaisella varmuudella, että palvelija heti astui sivulle ja aukaisi oven.

Eversti ja hänen rouvansa istuivat työkamarin pienessä nurkkasohvassa. He hypähtivät molemmat ylös, kun hän sisään astui; mutta kun äiti tuli häntä vastaan, niin eversti jäi samalle paikalle seisomaan.

Kuinka kylmännäköinen eversti oli! Sanat Annan huulilla kuolivat; mutta hänen piti, hänen täytyi puhua, nyt taikka ei milloinkaan! Hän astui everstin luo, äidin käsi kädessään, saaden toivoa ja rohkeutta äidin vienosta puristamisesta, ja kertoi, ett'ei muurari ollut hänen isänsä, ja että hän nyt oli aivan yksinään maailmassa. Sitte hän kuvaili, kuinka hyljättynä hän oli, ja kuinka sanomattomasti hän heitä ikävöi, vaan ei virkkanut sanaakaan heidän surustaan; hän pyysi vain säälimistä, mutta ei itse sitä osoittanut; tunsihan hän everstin. Ja hän puhui everstin pitkämielisyydestä tuona onnettomana iltana; silloin hän oli tuskin kuullut everstin puhetta, vaan sittemmin oli joka sana siitä hänen korvissaan kaikunut ja tehnyt hänen katumuksensa toista vertaa kalvavaisemmaksi.

"Saanko jäädä tänne?" hän lopetti. "Minä en odota, että oloni tulisi samallaiseksi kuin ennen; tyydyn, jos minua vain kärsitään."

Hän ei tohtinut katsoa everstiä. Eversti oli vaalea kuin marmori ja hänen äänensä värisi, kuin hän sanoi:

"Teidän säälinne meitä kohtaan täytyy olla erinomaisen suuri; itse tähtenne te ette milloinkaan olisi niin nöyristynyt."

"Sinulla on aivan oikein", virkkoi everstinna tavattomalla lujuudella; "hänen sääliväisyytensä on aivan suuri ja samoin, hänen rakkautensa. Lapsi raukka, sinä et ole ajatellut löytyvän ihmisiä, jotka eivät siedä, että he tulevat jalomielisyydessä voitetuiksi. — Saako hän jäädä, Hugo?"

"Luonnollisesti, niin kauan kun hän haluaa."

Eversti jätti huoneen pystypäisenä ja tyvenellä ryhdillä. Anna oli odottanut niin käyvän, vaan kuitenkin hän pillahti itkemään.

"Sinä et saa kadottaa rohkeuttasi, rakas tyttäreni. Kuinka suuri lohdutus on, että sinä olet täällä taas! Ja hänkin tuntee sen, siitä olen aivan varma. Sinun, Anna, tulee ryhtyä vanhoihin toimiisi, ikäänkuin et milloinkaan olisi kotoa jättänyt: soittaa meille, laittaa hänelle tee, lukea kuuluvasti sanomalehtiä ja asettaa kukkia hänen kirjoituspöydälleen. Minä olen tahallani jättänyt kaiken tuon tekemättä. — Sinä olet kuullut Kustaan sairastumisesta ja siitä syystä sinä tulit; minä tiesin sen heti, kun sinut näin. Minä puolestani en usko, että hän on kuollut, minä en saata sitä uskoa; sieluni syvyydessä on ihmeellinen toivo, joka pitää minut pystyssä ja lupaa, että hän on takaisin tuleva. Tyttö raukkaseni, miten kelmeä ja totisen näköinen sinä olet!"

"Jos minä vain en tulisi olemaan hänen silmätikkunaan, äiti; jos ei hän, minua välttääkseen, vain riistäisi itseltään sinun seuraasi! Sitte menen paljoa mieluummin täältä pois."

Eversti palasi toki, kun lamppu oli sytytetty ja teepöytä katettu, ja Anna kaatoi kuppiin miten vanhoina hyvinä aikoina.

"Saanko laittaa tämän valmiiksi?" hän kysyi, everstille kuppia kurottaissaan.

"Kiitos!" Annasta näytti, että eversti oli hieman kummastuneen vaan ei toki tylyn näköinen.

"Mitä minä lukisin?" kysyi Anna vähän jälkeemmin.

Everstinna kurotti hänelle pikaisesti sanomalehdet.

"Tästä, rakas lapsi; mutta etkö sinä vain ole liiaksi väsyksissä?"

"Minä en ole ollenkaan väsyksissä." Ja hän pidätti kyyneleensä sekä hillitsi äänen tärisemisen niin hyvästi kuin hän kykeni.

"Nyt saat todellakin lopettaa, tyttö kultani", keskeytti everstinna hetken kuluttua. "Pieni sininen kulmakamari on järjestetty sinua varten, ja sinä tarvitset matkan jälkeen levätä. — Minä käväisen ensin katsomassa, onko kaikki oikein järjestyksessä."

Tahallaanko hän heidät kahdenkesken jätti? Anna oli hirveässä tuskassa; hän luuli kuulevansa sydämensä sykinnän. Eversti istui näennäisesti levollisena ja jatkoi lukemista siitä, johon Anna oli lopettanut.

"Hyvää yötä!" Eversti näytti siltä, ikäänkuin hän ei olisi sitä kuullut. "Hyvää yötä, herra eversti!"

"Oi, Anna!" Eversti hypähti seisomaan ja lähestyi Annaa. "Kuinka saatoit niin sanoa!"

"Miten sitte saan sanoa?"

Tunteidensa valtaamana eversti vaikeni tuokion ajaksi; sitte hän kietoi käsivartensa Annan vyötäisten ympärille ja veti hänet likelleen.

"Sano isä!"

"Saanko? Jumala olkoon ylistetty! Minä olenkin aina ajatuksissani sinua isäksi nimittänyt. Oi, nyt minun on mahdoton levolle lähteä; minä saan luvan istua sinua katsomaan, ei salaisin, pikaisin silmäyksin, vaan oikein. Sinun pääsi on kipeä, isä, minä näen sen otsastasi; saanko panna käteni otsallesi? — Se on joskus tehnyt sinun hyvää, ja se on niin kylmä."

"Tiedätkö, mitä en milloinkaan saata itselleni anteeksi antaa, Anna? Sitä, että annoin sinun Klaaran kuoltua lähteä ilman sovittavaista sanaa. Se oli julmasti tehty."

"Mutta minä olinkin sinua julmasti loukannut, isä."

Heti sen jäljestä tuli everstinna; hän nyökkäsi lempeästi, vaan ei näyttänyt ollenkaan kummastuvan.

"Huomenna myöskin on päivä", hän sanoi vain, "ja lapsi tarvitsee levätä. Meidän täytyy hyvin varoa häntä; hän, pieni raukka, näyttää niin menehtyneeltä."

"Suuri Jumala, sairastuisiko hänkin!" Eversti tarkasteli Annaa kauhistuneena. "Jos tunnet hiukkasenkin itsesi kipeäksi, Anna, niin meidän täytyy heti, jo tänä iltana, lähettää sana tohtorille."

Anna vakuutti olevansa aivan terve ja seurasi sitte äitiä huoneesensa. Pieni, sininen kamari oli niin sievä ja hauska, vaan hän olisi toki mieluummin entisessä huoneessaan maannut; murheiset muistot tekivät sen hänelle vielä rakkaammaksi.

"Siis vihdoinkin olet taas kotona sinä, oma aarteheni — kotona huoneissamme ja kotona sydämissämme! Ylistetty olkoon Herra, joka soi sinulle rohkeutta tulemaan! Ah, uskonet, että isä on tänä yönä nukkuva paremmin kuin hamasta siitä asti, jolloin sinä meidät jätit."

Anna makasi kauan hereillä ja ajatteli, olikohan Kustaa todellakin kuollut; hän ei olisi milloinkaan tohtinut kotiin tulla, jos hän ei olisi uskonut Kustaan elävän. Oi, Herra oli toki äärettömän armollinen ollut! Hän ikävöi aamua, saadakseen heitä taas nähdä; olikohan isä häntä kohtaan silloin yhtä lemmellinen?

Oli, isä oli yhtä, kenties enemmänkin lemmellinen; puolinaisuutta ei hänen luonteessaan ollut, ja jos hän kerta antoi myöten, niin hän teki sen tinkimättä.

"Kuinka saisimme nyt taas ruusut takaisin?" hän sanoi, Annan poskea taputtaen.

"Sinun, Hugo, tarvitsee joka päivä käydä hänen kanssaan kävelyllä ja ratsastamassa", sanoi everstinna, iloiten, että hän siten saisi hänetkin ulos menemään; eversti oli viime aikoina melkein salvannut itsensä sisälle. "Siten ruusut kyllä taas tulevat. — Ah, tuossa on posti."

Hän tuli liikutuksesta aivan kelmeäksi. Eversti aukaisi nopeasti laukun ja otti esille kirjeet.

"Ei mitään tietoja!" hän sanoi, syvästi huoahtain. Sama kohtaus oli uudistunut joka aamuna koko suven; kuinka oli mahdollista, että äiti vielä toivoa saattoi!

Aamupäivällä saapui herra Fogelsang parhaimmassa puvussaan; hänen kasvonsa olivat kiihottuneen näköiset. Hänen vakaana päätöksenänsä oli oikein lukea lakia everstille, ja hän tuli aivan kummiinsa, kun eversti kurotetuin käsin tuli häntä vastaan.

"Terve tuloa, vanha ystävä! Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teitä kohtaan. Kukin tyttärelleni tehty palvelus on minulle tehty. Suokaa minun lähettää arkkuanne noutamaan; teidän täytyy toden totta jäädä tänne ainakin muutamiksi päiviksi."

Everstinna yhtyi miehensä pyyntöön, ja Anna, muitta mutkitta, otti hatun ja sauvan häneltä.

"Hän jää", sanoi hän varmasti.

"Te käännätte suhteen nurin, herra eversti", sanoi urkuri; "minä päinvastoin olen velassa teidän tyttärellenne. Kutsumuksesta kiitän muuten sydämellisesti, vaan huomenna minun täytyy mennä; minun täytyy välttämättä: sunnuntaiksi kotiin päästä ja sitä paitsi ikävöin jo pientä, pimeää nuorenmiehen huonettani; vasta kun siellä taas hyvästi olen, saatan oikein matkasta iloita."

Annan järjestäissä kahvipöytää, esitteli herra Fogelsang elävästi ja lämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut: hänen katumuksensa, hänen ikävöimisensä, kuinka kärsiväisesti hän oli kestänyt oloa muurarin kanssa, kuinka uljaasti hän oli heidän toimeentuloansa varten taistellut.

"Eikö rouva Klemme auttanut häntä?" kysyi eversti.

"Ei; hän lainasi tosin huonekaluja, mutta minä tiedän, että niistä maksettiin kylläinen voura ja samaten asunnosta."

Eversti meni ulos ruokasaliin Annan luo ja otti hänet syliinsä.

"Oma tyttöni, silmäini riemu, ylpeyteni!"

Ja eversti kertoi Annalle rouva Klemmen haltuun uskomasta rahastaan sekä kysyi häneltä, mitä hän nyt sillä tekisi; tuo pieni, vilpillinen vaimo ei todellakaan saisi sitä pitää.

Anna määräsi tuon pienen summan Kristoffersenille ja hänen Tiinalleen, ja eversti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle, pyytäen häntä jättämään nuo neljäsataa riikintaalaria nuorelle sepän sällille.

Äärettömästi suuttui prokuraattorin vaimo kirjeen saatuaan, puhui laajalti ja lavealti mustasta kiittämättömyydestä ja tunsi voimakkaan halun olla käskyä täyttämättä; hänellä ei toki ollut onneksi rohkeutta siihen, ja Kristoffersen sai rahan. Hän oli sanomattoman iloinen; olihan tuo jo koko pieni pääoma kodin laittamista varten!

"Mutta eikö tuo ole tulisten hiilten kokoomista päämme päälle?" huomautti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.

Miten onnelliseksi tunsi itsensä Anna, kun isä pyysi hänen käsivarttansa nojatakseen; miten suotuiselta kuului hänen korvaansa isän kysymys: "Minne menet, lapsi? Tule pian takaisin!"

Eversti oli niin levoton hänen terveydestään, niin pelokas siitä, eikö hän olisi tyytyväinen.

"Sinä olet itkenyt", sanoi eversti eräänä aamuna, kun Anna tuli sisälle puutarhasta; "miksikä olet itkenyt?"

Anna hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän piti häntä kädestä kiinni, niin hän taas hyrähti itkemään.

"Oi, minä en saata muuta! Poissa ollessani oli mieleni niin levoton; minä olin niin onneton ja ikävöin niin hartaasti sinua ja äitiä; mutta nyt, kun olen täällä taas ja minulla on niin hyvä ja siunattu olo, niin herää suru pienestä Klaarasta. Muistanethan, isä, että meillä oli kaikki yhteistä, eikä ole mitään paikkaa, joka ei hänestä muistuttaisi. — Synti teitä kohtaan on niin puhua, vaan kun kysyit minulta, niin täytyihän minun vastata."

"Jumala sinua, rakastettu lapseni, jokaisesta kyyneleestä siunatkoon", sanoi äiti, häntä hellästi otsalle suudellen. "Luuletko, että mikään saattaisi sinua lujemmin sitein sydämeeni kiinnittää kuin surusi Klaaran tähden? Mutta me emme saa unohtaa, että hän pyysi meidän häntä ilolla muistelemaan."

Se syksy oli kaunis ja he tekivät melkein joka päivä pienen retken. Anna halusi sitä heidän tähtensä, ja he seurasivat muassa hänen tähtensä, ja täten kaikki elähtyivät ja voimistuivat. Ei saata sanoa, että he olivat onnelliset — siihen nähden oli suru Klaaran tähden liian tuore ja epävarmuus Kustaan suhteen ylen piinallinen —; mutta, iloiset he olivat toistensa tähden sekä kiitolliset Jumalaa kohtaan. Joskus tuli eriskummainen, levoton olo everstille, ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tuli äärettömän paljon heille molemmille sovittaa.

"Miten lemmekäs vaimo sinä olet ollut!" noin hän saattoi äkkiä puhjeta sanomaan, "ja miten monia suruja minä olen sinulle ihan ajattelemattani saattanut! Nyt näen oman elämäni sellaisella selkeydellä, joka melkein kauhistaa minua. Herra olkoon kiitetty, että silmäni tulivat avatuiksi, ennenkun oli liian myöhäistä!"

Ja hän, tuo pöyhkeä mies, pyysi Annan lukemaan vertausta tuhlaajapojasta ja kadonneesta lampaasta, ja hän kumarsi päänsä nöyrällä kiitollisuudella tuon jumalallisen lohdutuksen tähden.

Joka aamu, kun postilaukku tuli, oli silmänräpäyksen kestävä, jännittävä hiljaisuus; sitte kuului tuo masentava: "ei mitään tietoja."

"Jos hän kuollut olisi, niin saisimme kyllä tietoja", sanoi äiti toisinaan. Eversti pudisti päätänsä.

"Kuinka saatamme häntä lohduttaa?" kysyi eversti Annalta. "Hänen tapansa ei ole niin itsepäisesti toivossa kiinni riippua. Minä pelkään, että hän kieltäytyy uskomasta hänen kuolemaansa siitä syystä, ett'ei hän kestä sitä. — Onko sinulla, lapseni mitään toivoa?"

"Ei paljon."

Hän olisi kyllä saattanut sanoa: ei mitään; hän piti Kustaan kuolleena ja ajatteli häntä ja Klaaraa uudelleen yhtyneinä.

Ja talvi kului hiljaista, säännöllistä kulkuaan. Hämärässä Anna useimmiten soitti vanhemmilleen; joskus hän lauloikin, vaan se oli ani harvoin; hän ei ollut sillä hauskalla mielellä, joka ennen ehdottomasti oli pakottanut häntä laulamaan.

Miten iloiseksi tuli eversti, kun Anna tuli sisälle hänen luoksensa ja luottamuksella, miten entisinä aikoina, laski hienon kätösensä hänen käsivarrelleen sekä pyysi häneltä yhtä tahi toista. Eikä se sattunut aivan harvoin; hän oli ottanut pitääkseen huolta Klaaran köyhistä ja tarvitsi toisinaan paljo rahaa, etenkin kun tuli kylmä ja elämäntarpeet olivat kalliit. Ennen hän usein oli nauranut äidin väsymätöntä ahkeruutta kaikkein noiden pienten röijyin ja sukkien kanssa; nyt hän oli niin onnellinen siitä, että sai ottaa osaa työhön, ja hänen auttavaa kättänsä sekä lempeätä, säälivää olentoansa siunattiin monessa sen seudun köyhässä kodissa.

Vähää enemmän kuin vuosi Klaaran kuolemasta istuivat he eräänä aamuna ruokasalissa. Oli kylmä, rankka huhtikuun ilma; suuret rakeet paukkuivat ruutuihin, taivas oli täynnä mustia pilviä ja ilma, kylmästä huolimatta, niin painava, että mieli ehdottomasti tuntui tuskalliselta ja raskaalta. Kun he olivat teen juoneet, niin tuli, miten tavallisesti, postilaukku.

Äiti istui akkunan ääressä, ompeluksensa yli nojautuneena; isä huokasi toivottomasti, laukkua avatessaan; Anna katsahti samassa häntä ja havaitsi, että hän muutti väriä, ja että hänen kätensä alkoi äkkiä väristä; eversti oli kuitenkin vaiti ja sysäsi nopeasti suuren, vieraalla päällekirjoituksella varustetun kirjeen sanomalehtien sekaan. "Eihän se vain mitään lie ollut?" kysyi everstinna, ylös katsahtain. Eversti pudisti päätänsä, nousi ylös ja lähti ulos.

Se oli kauhistava silmänräpäys. Anna oli melkein varma, että kirje sisälti kertomuksen Kustaan kuolemasta, ja hänen kävi niin sanomattomasti sääliksi äiti, joka istui niin tyynenä ja turvallisena, lempeän ja rauhallisen näköisenä. Kuinka saattaisi hän häntä, äiti parkaa, lohduttaa! — Isä tuli — nyt oli isku kohtaava!

Kun eversti aukaisi oven, niin molemmat katsahtivat häntä ja huudahtivat sitte samassa henkäyksessä:

"Kustaa elää!"

"Niin, Herra olkoon kiitetty, hän elää!"

Kirje oli sairashuoneen lääkäriltä. Enää ei ollut mitään vaaraa, mutta sairasta ei vielä tohtinut laskea ulos; hän oli jättänyt kirjoittamatta kotiin siksi, kunnes saattoi tarkemmin tulonsa määrätä.

Olipa se hurmaava, onnellinen hetki. He eivät pitäneet lukua pahasta säästä ulkona, tahi oikeammin, he eivät havainneet sitä.

"Jos sinä, Anna, olisit pysynyt poissa", sanoi eversti, "niin mikä kaipaus sitte olisi sydämessäni ollut! Nyt ilo on sekoittamaton."

Anna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, vaan ajatteli samassa, ett'ei hänen oma ilonsa kuitenkaan ollut sekoittamaton; hän oli niin kummallisen levoton ja sanoi ensi kerran itselleen: kenties sinä erehdyt, ehkäpä hän pitääkin jostakin toisesta.

"Äiti", hän kysyi hetken perästä, erinomaisen ahkerasti neuloessaan, "tietääkö Kustaa, että minä jätin kodin?"

"Hän sai sen vähän ennen sairastumistansa tietää, ja nuori laivalääkäri kertoi minulle, että hän taukoamatta houraili siitä. Paino on ylen suuri, Anna uupuu, sanoi hän houreissaan; se vanha mies on niin hirveän raskas; Klaara on kuollut, eikä kukaan, paitsi minua, tahdo häntä auttaa, enkä minä kykene, minä olen taottu kahleihin, vaan minä tahdon ne murtaa. Kärsi vain lyhyt hetkinen, rakastettu tyttöni, niin minä tulen! Eivätkö nuo olleet merkillisiä sanoja, Anna? Ennen en ole tahtonut tätä kertoa pelosta, että murehduttaisin sinua, mutta nyt, kun hän elää ja tulee takaisin, niin arvelen, että sinua ilahduttaa tietää, kuinka rakas sinä hänelle olet — eikö niin?"

"Niin, äiti." Neula lensi niin nopeasti ylös ja alas, että eversti tuli aivan kärsimättömäksi.

"Pane pois tuo ikävä työ", hän pyysi, "ja tule tänne luokseni; minun kukkani on niin vaalea vielä, mistä se tulee?"

"Tänään täytyy sinun, lapsi, panna musta pukusi pois", kuiskasi everstinna, "ja laittaa hiuksesi entiseen tapaasi; se on isään hyvän vaikutuksen tekevä."

Ja niin se tekikin. Anna näytti aivan miellyttävältä vaaleassa leningissä, ja vaikka hän ei ollut niin kukoistava kuin ennen, niin hänessä oli jotakin suloista, lempeätä, puhdistettua, jota häneltä ennen oli puuttunut.

Noin kahdeksan päivää jälemmin tuli lyhyt kirje Kustaalta itseltään. Eversti luki sen ensin ja ojensi sen sitte, sydämellisesti nauraen, vaimolleen. Hänkin hymyili.

"Sinä et saa sitä lukea", sanoi äiti Annalle. "Paha poika! Se ei ole muuta kuin moitetta ja morkkausta alusta loppuun; ja kaikkea tuota täytyy kärsiä sinun tähtesi, paha lapsi! Kovat, armottomat, tunnottomat — niin, hän ei meitä tosiaankaan säästä!"

VIII.

Ilo on parahin lääkäri, ja eversti sai pian melkein täydelleen entisen näkönsä. Uudelleen elpyi everstinnakin; hänen monivuotinen rukouksensa oli vihdoinkin täytetyksi tullut; hänen ja hänen puolisonsa välillä oli täydellinen myötätunteisuus ja tuttavuus.

Kustaa saattoi tulla minä päivänä hyvänsä, ja nyt tuli suuri kiire taloon; kaikki piti olla kesää varten valmiina ennen hänen tuloaan.

"Tänään pannaan akkunaverhot paikoilleen", sanoi everstinna leikkisästi; "huomenna hän saapi tulla."

Silloin oli kaunis toukokuun päivä vähän ennen helluntaita. Yöllä oli satanut, ja kaikkialla alkoi nuorta vihannuutta ilmestyä. Eversti antoi parhaallansa ohjeita puutarhurille; hänen vaimonsa ja Anna olivat myös siinä katsomassa.

"Puutarha ei voi tulla valmiiksi ennenkun huomenna", sanoi eversti hymyillen; "ennemmin ei poika saa tulla."

Samassa kuului tietä päin olevassa käytävässä kahinaa. Anna tarttui peljästyneenä äidin käteen, ääni tuli aivan samasta sopesta, josta Kustaan, kun hän kadettina ollessaan lupa-ajaksi kotiin tuli, aina oli tapana juosta pensas-aidan yli puutarhaan. Vahti, joka tähän asti levollisena oli herraansa seurannut, hörkisti äkisti korviaan ja juoksi tiehensä.

"Vanha, kiltti poikani, oiva Vahtini, vieläkö tunnet minut?"

He kuulivat tuon raittiin, selkeän äänen, ja silmänräpäystä myöhemmin seisoi hän itse heidän luonansa ylevänä, hoikkana ja ruskeana, jotenkin laihana sairauden jälkeen, vaan, miten ennenkin, armaana, mielevänä ja ilosta hehkuvana.

"Olipa toki herttaista, että Anna on täällä", hän sanoi, "ja minä pöllö hukkasin koko eileisen päivän häntä hakemalla. Se oli pieni, sietämättömän ikävä kaupunki, ja väki, jota puhuttelin, oli niin hidasta sekä ilman sanaa suussaan, ett'eivät he saattaneet vastata kysymyksiini eivätkä antaa minulle mitään tietoja. Vihdoin tapasin toki oivallisen, hilpeän, pienen ressukan, jolla oli merkillinen selvyys seikoistaan, ja joka näytti tuntevan sinut, Anna, sekä ulko- että sisäpuolisesti; hänen ei todellakaan tarvinnut etsiä sanoja sinun ylistykseksesi, niitä tuli kuin vuolasta virtaa. — Minä kävin siinä pienessä, matalassa rakennuksessa, jossa sinä asuit; se oli minusta kuni pyhä paikka; olithan sinä niiden seinien sisäpuolella taistellut ja kärsinyt sekä ollut suuri palvelevassa rakkaudessasi. — Tuo vanha, inhottava rahjus oli siellä vielä, vaan hän näytti niin riutuneelta, sekä valitti ja voihkasi niin, että vihani kokonaan sammui ja minäkin olin melkein valmis surkuttelemaan häntä siitä, että hän oli sinut menettänyt. — Voitko antaa anteeksi, isä, ja sinä myös, minun oma äitini, että minä viime aikoina olen tuntenut erinomaisen halun ryhtyä teitä vastustamaan? Ja kirjeeni! Kun katsot minua noin rakkaasti, isä, niin se tuntuu tuiki raskaalta tunnolleni."

Äiti otti nyt hänen toisen käsivartensa ja antoi merkin Annalle, että hän ottaisi toisen. Eversti kulki perässä; hän ei tahtonut jättää poikaa näkyvistään ainoata silmänräpäystäkään.

"Tahdotko, Anna lähteä kanssani vähän kävelemään?" kysyi Kustaa iltapuolella. Anna nyökkäsi ja otti saalin hartioilleen.

"Jumala siunatkoon sinua, auringonsäteeni!" kuiskasi isä, kun he ohitse kulkivat.

Miten sykkäili Annan sydän! Hän tiesi, mitä oli tuleva, vaan ei ollut likimaillekkaan niin hämmennyksissä, kuin hän oli luuletellut; kaikki tyyni oli niin hyvästi ja luonnollisesti; hän oli niin onnellinen, niin kiitollinen Jumalaa kohtaan.

Kustaa ei käyttänyt monta sanaa, tunnustaaksensa rakkautensa ja pyytääksensä häntä omakseen, eikä Anna käyttänyt ainoatakaan sanaa, antoi vain hänelle kätensä, ja niin he menivät takaisin vanhempien luo.

Seuraavana päivänä kertoi Anna Kustaalle, kun he kulkivat yhdessä kirkkomaalle, kaikki, mitä Kustaan poissa ollessa tapahtunut oli.

"Varsin merkillistä kuitenkin on, miten eri lailla sama asia saatetaan käsittää", huomautti Kustaa. "Isän kertomuksen mukaan ei sinulla ollut läheskään niin paljon, vaan hänellä paljoa enemmän syytä itseänsä nuhdella. Tiedä, että minulla kotomatkallani oli monta kummallista tuumaa: me menisimme heti naimisiin ja ottaisimme sinun isäsi luoksemme. Minun vanhempaini luokse emme milloinkaan menisi; ainakin tulisi heidän ensinnä anteeksi pyytää. Minä tunsin itseni niin kovaksi isää kohtaan, ja ylpeys, minun perintöni häneltä, vaati minua ei milloinkaan myöntymään. Sinä, lempeä, kärsiväinen Annani, näet, että minä olen ollut kovin niskoitteleva enkä ansaitsisi sitä ääretöntä onnea, jonka Jumala on minulle täällä kotona sallinut. Pieni Klaara rukka", hän lisäsi. "Ah, jos hän nyt olisi luonamme ollut!"

He seisoivat nyt pienen haudan reunalla. Se näytti niin rauhaiselta valkeine ristineen ja raittiine, ystävällisine kukkaseppeleineen. Anna likisti vienosti Kustaan käsivartta ja ajatteli sisaren unta. Ja kirkkaasti ja lämpöisesti paistoi haudalle päivä; linnut laulelivat riemuiten keväästä, ilosta ja elämästä.

Serkku.

"Yrjö ei ole oikein muiden lasten kaltainen", sanoi äitini toisinaan minusta, ja ne olivat kovia sanoja hänen suustaan, sillä muut lapset olivat juuri sellaisia kuin lasten pitää olla.

Meidän sukumme oli hyvin laaja, ja ne monet, jotka vanhempieni luona seurustelivat, olivat kaikki setiä, enoja, tätiä ja serkuksia. Useimpien näiden sukulaisten muodossa oli omituinen yhteinen hyvän-luontoisuuden, säveyden ja — niin, minun täytyy se sanoa — yksinkertaisen jokapäiväisyyden merkki. Melkein kaikki naineet miehet elivät, äitini sanain mukaan, "aivan hyvissä oloissa." Heidän joukossaan ei ollut yhtään pohattaa, vaan ei yhtään köyhääkään; ehdot vaihtelivat aivan hyvästi toimeentulevista jotakuinkin aikaantuleviin. Nuorten poikain joukossa ei ollut yhtään erinomaisen lahjakasta, vaan ei yhtään visapäätäkään, ahkerat he olivat kaikki, ja melkein kaikki, he senvuoksi saavuttivat päämääränkin: hyvän arvolauseen tutkinnossa. Nuorten tytärten muoto vaihteli hyvin kaunisten ja aivan sieväin välillä. Koko suvulla oli tietty kunnollisuuden ja arvollisuuden maine, joka ei ollut ansiotta, sillä mitä suurimmasti kammosivat kaikki kehnoja tekoja, vaan, kummallista kyllä, melkein yhtä suuresti pelkäsivät jaloja ja yleviä tekoja, milloin ne poikkesivat tavallisuudesta, milloin ne vähänkin asettuivat maailman tuomiota vastaan.

"Se saattaa olla aivan kaunista teoriassa", he arvelivat, "vaan se ei sovi tässä syntisessä maailmassa. Herra varjelkoon meitä liiallisuuksiin menemästä!"

Vaan ei mitään sääntöä poikkeuksetta, ja suvussamme oli Yrjö serkku sellainen. Iso-äitini, hänen vanhempi sisarensa, kertoi minulle hänen elämäkertansa.

Hän oli ollut ilomielinen ja hilpeä upsieri, kunnes hänen morsiamensa, rakastettava ja kaunis tyttö, kuoli; silloin hän oli ollut vähällä menehtyä toivottomuuteensa, olipa mielipuolisuuden rajalla. Turhaan hänen läheisimmät omaisensa ja vainajan isä koettivat häntä lohduttaa. Jäähyväisittä jätti hän äkisti vanhempainsa kodin ja meni pitkille matkoille. Sill'aikaa kuoli hänen rakastettu isänsä ja jätti jälkeensä hänelle koko omaisuutensa sekä kauniin talonsa Fredriksbergin puistokadun varrella. Monta vuotta kului, ennenkun hän tuli takaisin, ja häntä, kun hän tuli, saattoi tuskin tuntea. Ilman varsinaista kanssakäymistä eli hän sittemmin hiljaisessa talossaan ja jäi vanhaksi pojaksi, eväten puoleksi kohteliaalla, puoleksi ilkullisella vastahakoisuudella kaikki omaisten ystävälliset yritykset häntä lähestymään. Erästä seikkaa hän ei kuitenkaan saattanut estää: lukemattomat lapset — niiden muassa minä — nimitettiin hänen nimellään.

Hän oli keskikokoinen, laiha, suora, melkein jäykkäryhtinen mies, jolla oli harmaat hiukset, ruskea iho sekä hymyily, joka saattoi olla sekä ilkullinen että hellä, niinpä toisinaan yht'aikaa kummankinlainen. Hänen terveytensä oli erinomaisen hyvä, jonka hän sanoi karaistun, vähätarpeisen elämänlaatunsa vaikuttamaksi; ainoastaan hänen silmänsä olivat ajoittaisin aivan heikot.

"Pikku Yrjö ei ole muiden lasten kaltainen", sanoi hänkin minusta, mutta, kumma kyllä, hänen suustaan se kuului enemmän kiitokselta kuin moitteelta, ja tällöin taputti hän minun päätäni sekä käski minun käydä häntä katsomassa, jota ei tarvinnut minulle kahdesti sanoa.

Minä pidin hänestä hänen surullisten elämänvaiheidensa tähden, jotka olivat syvälle minun lapselliseen sydämeeni vaikuttanet; hänen ystävällisyytensä tähden minua kohtaan, kun hän näytti minulle monta taulua ja ihmeellistä esinettä matkoiltaan; sentähden, ett'ei hän ollut muiden kaltainen, jotka tunsin; sentähden, että mielikuvitukseni sai ravintoa niistä historioista, joita hän kertoi, jopa senkin tähden, että sain nähdä häntä ja olla hänen huoneessaan.

Melkein joka sunnuntai-iltapuolena kuljin alaspäin pitkin tuota muhkeata vanhaa puistokatua hänen luoksensa, joko sitte lumi kirisi jalkaini alla tahi sade kastoi minut läpitse, tai tomu peitti minut pilveen, tai loka ylettyi aina saapasteni yli. Viimemainitussa tapauksessa en kuitenkaan saanut mennä sisälle, ennenkun piika, pitkä Annikki, oli raappinut ja pyyhkinyt jalkojani oikein äärettömästi.

Tuo pitkä juutalainen Annikki ei tosin kaunis ollut, — minä silmäilin häntä tarkoin, kun hän minua siivosi — mutta puhdas hän oli kuin vasta munittu muna. Vasemmassa poskessa oli käsnä, nenä oli hieman pystyssä, pienillä vaaleansinisillä silmillä oli rohkea, melkein kuin vähän uhkaa ilmaiseva katse, ja kuitenkin hän näytti niin sydämellisen hyvältä ja iloiselta, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku salainen ajatus, joka häntä ihastutti.

Sedän ja hänen piikansa välillä oli toisinaan kireä suhde. Sedän mielestä Annikki kulutti liian paljon rahaa, ja hän nimitti Annikkia tuhlariksi; Annikki vastasi, että setä oli saituri, nutustelija, ja hän sanoi sen kuuluvasti ja selvästi, ovesta ulos mennessään; minä en käsittänyt, kuinka hän tohti sitä tehdä, ja minä olin varsin vihainen hänelle; Yrjö setä sitä vastaan ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta; hän hieroi käsiänsä, ja hänen ruumiinsa hytkyi ikäänkuin pidätetystä naurusta.

Kesällä puuhaili setä pienessä kauniissa puutarhassaan; minä autoin häntä kaivamisessa ja kastamisessa, ja sain siitä porkkanan, päärynän tahi kukan palkinnoksi aina sen mukaan, mikä vuodenaika oli. Puoli huoneusta oli suljettuna; siellä sisällä oli kaikki samalla tavalla, kuin hänen rakastettunsa eläissä oli ollut; hän ei hennonut siellä mitään muuttaa, sitä vähemmän vuokrata sitä. Toisessa kerrassa asui vanha rouva, joka aina istui akkunan ääressä ja katsoi minua, kun minä tulin; hänen kissansa makasi akkunalla ompelukorin vieressä; sekin silmäili minua; tuo oli oikein kammottavaa! Kammottava vaan kuitenkin houkutteleva oli porstuassa oikeanpuolinen ovikin, joka johti noihin salaperäisiin huoneihin, joita en milloinkaan ollut nähnyt; vaan hupaisaa oli Annikin kyökissä, jossa kaikki kiilsi kuni norsunluu ja kulta.

Kun Yrjö sedän silmät olivat heikkoina, niin minä menin sinne jokaisena iltapuolena ja lu'in niin hyvästi kuin osasin — parhaani todellakin panin — kuuluvasti hänelle. Hän istui silloin suorana ja jäykkänä nojatuolissaan, leikaten tauluja minulle; vehreät verhot olivat levitettyinä akkunain eteen, ja koko huoneella, hänen kasvoillaan, sanomalehdillä ja minun käsilläni oli eriskummainen, vehreänvoipa vivahdus.

Minun tuli häntä sydämestäni sääli, etenkin kun luulin hänen saaneen heikot silmät surun ja itkun vaikutuksesta; tuota arveluani en kuitenkaan muille ilmaissut.

Paremmaksi tultua poistettiin vehreät akkunaverhot, ja setä rupesi silmäinvarjostinta käyttämään.

Ilolla havaitsin, että setä piti minun käynneistäni. Hän nimitti minua pieneksi kelpo pojakseen, jutteli minulle kauniimpia kertomuksia, vieläpä toisinaan käski minun illallisellekin jäädä. Illalliseksi oli lasillinen maitoa ja kaksi killinkiä maksava ranskanleipä; mitään muuta hän ei milloinkaan nauttinut, eikä Annikki saanut mitään muuta minullekaan antaa, vaikka hän mielellänsä olisi tahtonut.

Kuitenkin tapahtui äkisti muutos sydämellisessä keskuudessamme. Oli kaunis sunnuntai elokuussa; minä kuljin, miten tavallisesti, pitkin päivänpaahteista läntistä siltaa ja iloitsin, saadakseni kävellä sedän kanssa Fredriksbergissä, miten hän oli luvannut, kun muudan serkkuni, pitkä kadettiroikkana, niinikään Yrjö nimeltään, äkkiä pysähtyi minua puhuttelemaan:

"Mihinkä, nulikka? Ahaa, tuonne kai tuon vanhuksen luo! Sinäpä vasta nokkela poika olet: keinottelet saadaksesi itsellesi koko perinnön."

Ennenkun toinnuin siitä hämmästyksestä, minkä nuo sanat vaikuttivat, oli pitkä Yrjö kadonnut tungokseen. Hänen sanansa vaivasivat ja loukkasivat minua; minä tunsin olevani karvaalla mielellä ja onnettomana sekä käännyin heti takaisin.

Kotiin saavuttuani kysyi äitini ystävällisesti, miksi en ollut sedän luokse jäänyt, ja pyysi minua, ett'en suinkaan olisi huolimaton setää kohtaan.

Tuntui siltä kuin serkun muistutus olisi ollut avaimena äidin sanoja käsittämään.

Minä hiivin makuukamariin ja itkin, itkin sydämen pohjasta; nyt en tahtonut enää milloinkaan mennä sedän luo; olin melkein kuin suutuksissani hänelle hänen rikkautensa tähden.

Viikkoa myöhemmin olin kahdella päällä: menisinkö sinne, vai enkö menisi?

"Muista nyt, poikani, mennä setää tervehtämään", sanoi äitini, ja minä vastasin heti, ett'en tahtonut mennä, enkä mennytkään seuraavina sunnuntaina, vaan minä muistelin ja ikävöin häntä.

Lähelle puoli vuotta, oli sillä lailla kulunut, kun muudan täti kertoi, että tuo rakas, omituinen Yrjö — miten häntä omaisten kesken usein nimitettiin — oli silmistänsä pahempi kuin milloinkaan ennen, josta syystä hänen täytyi sisällä pysyä.

Setä parka! Kuka nyt luki hänelle? Annikki kai, vaan se ei ollut mitään hauskaa lukemista; Annikki ajatteli ainoastaan sanoja, vaan ei ollenkaan ajatusta, sen saattoi helposti kuulla. Minä ikävöin oikein hartaasti setää, minä näin hänet niin selvästi edessäni vehreältä vivahtavassa hämärässä. Mikä taistelu oli sisässäni! Rakkaus ajoi minua sinne, vaan ylpeys veti minua takaisin; oi, kun vaan ei olisi ollut perintöä! Vaan äkkiä sain mukavan ajatuksen, otin lakkini ja riensin pois.

Oli niin pitkä aika siitä, jolloin olin siellä ollut, että talo näytti varsin vieraalta; vanha rouva ja kissa istuivat kuitenkin muuttumattomina paikoillaan ja silmäilivät minua.

Minä naputin hiljaa ovelle ja astuin sisälle epäillen, täynnä häpeätä pitkän poissa oloni tähden sekä levotonna aikeeni vuoksi, vaan vahvana päätöksessäni panna se täytäntöön.

Akkunaverhot olivat levitettyinä ja silmäinvarjostin kuitenkin virassaan. Setä kääntyi puoliksi ympäri ja kysyi:

"Kuka se on?"

"Minä olen."

"Oh!" Tuossa huokauksessa oli melkein mielipahaa. "Tulosi oli odottamaton; sinä et pitkään aikaan ole täällä käynyt."

"En, ja teistä, setä, riippuu, jäänkö nytkään, tahi menenkö pois, tulematta enää milloinkaan."

Se ponnistus, mikä minun täytyi liikutustani tukehduttaakseni tehdä, vaikutti, että ääneni kuului tuimalta, melkein sisukkaalta. Vanha herra otti varjostimen pois ja katsoi minua kummastuneena.

"Mikä poikaa vaivaa?"

"Lupaa minulle, setä, ett'en minä tule perimään ainoata killinkiäkään jälkeesi, muuten minun on täytymys mennä pois. Lupaa se — tahdotko luvata sitä?"

"Lapsi on menettänyt järkensä."

"Hyvästi sitte, setä."

"Seis, sinä siellä! Mitä historiaa se kaikki on, selitä tarkemmin!"

"Ne sanoivat, että minä kävin täällä perinnön tähden; siitä syystä näin kauan olen poissa ollut; siitä syystä en enää milloinkaan tahdo astua jalallani tähän taloon, jos sinä et lupaa minua perinnöttömäksi tehdä."

"Sitä en saata luvata."

"No, hyvästi sitte, setä."

"Pysähdy! Tuhma poika, täytyneehän minun se sitte sinulle luvata. Jos rahaa pitäisin onnena, niin en milloinkaan sellaista lupausta antaisi; vaan sellaisena en rahaa pidä. Kukin ihminen näkee kyllä minun elävän, ikäänkuin minulla ei mitään olisi. Sinä et saa periä ainoata killinkiäkään, sinä häijy, joka niin kauan olet poissa ollut — sitä syytä minä vähimmin aavistin — et äyriäkään ole saava! Kas niin, oletko nyt tyytyväinen?"

Minä vastasin heittäytymällä hänen syliinsä.

"No, Yrjö, aiotko nyt tämän kertoa muille?"

"En."

"Vaan kun he sanovat, että sinä käyt täällä perinnön tähden — häpeä jokaiselle, joka moista viattomalle lapselle puhuu! — kuinka sitte käy?"

"Antaa niiden puhua, tiedänhän minä sen seikan paremmin."

"Tiesithän sinä sen ennenkin, narri; vaan nyt tiedän minäkin sen, ja siinä se puntti lieneekin. Jumala sinun omaa voittoa pyytämätöntä, pikku sydäntäsi siunatkoon! Jok'ikinen sunnuntai olen sinua odottanut ja ollut oikein mielipahoissani, kun et milloinkaan tullut; vaan anna sen nyt olla unohdettuna. Tuolla ovat sanomalehdet; uljas poika ei saa itkeä, ja uljas poika sinä olet. Vahinko, ett'ei Annikki saanut sinua nähdä äsken, kun sinä niin mahtavasti asiaasi ajoit."

Siitä päivin tunsin minä itseni melkein kuin hänen pojakseen, ja mitä enemmän kasvoin, sitä hellemmäksi tuo suhde tuli, ja kuitenkin oli yksi seikka, jossa en oikein saattanut hänen kanssaan sopia: hänen itaruutensa. Niin, hän oli itara — sen sanoivat kaikki hänestä, sen näin itsekin! kuinka hän jok'ainoaa killinkiä käänteli ja väänteli — sen sanoi Annikki hänelle vasten silmiä.

Surullista oli tietää hänet siinä suhteessa niin koventuneeksi. Se vaivasi minua monta kertaa, ja minä rukoilin Jumalaa lapsensielun koko hartaudella, että Hän kääntäisi vanhan setä parkani.

Hän puhui usein ylpeydestä; se oli hänestä ilkeä synti. Ollenkaan katsomatta henkilöä, näki hän ylhäisessä ja alhaisessa ainoastaan ihmisen, ja tuomitsi kunkin vain sisällisen arvon mukaan. Tuhlaavaisuutta ja ylellisyyttä hän halveksui ja oli ylpeä kohtuullisuudestaan, tyytyväisyydestään sekä siitä, ett'ei hän välittänyt ulkonaisista mukavuuksista.

"Itaruus, setä", kysyin kerran, kooten kaiken rohkeuteni, "eikö sekin ole synti?"

"Kyllä, luonnollisesti. Muuten on minusta melkein mielipuolisuutta rakastaa kultaa sen itsensä tähden."

Kuinka mielelläni olisin kysynyt: "miksikä sitä sitte rakastat?" vaan en rohjennut.

Toisinaan puheli setä kihlatustaan — pienestä Henriettestä, miten hän häntä nimitti.

"Ikävää, kun ei sinulla ole hänen valokuvaansa", sanoin minä.

"Se on minulla, poikani, valokuva semmoinen, ett'ei suurinkaan mestari saattaisi senvertaista maalata, valokuva, jonka värit eivät menetä loistoaan, ja joka seuraa minua kaikkialla. Minä näen sen avoimin silmin, minä näen sen silmät ummessa; se ei kuvaa ainoastaan hänen ulkonaista ihanuuttansa, vaan pääasiallisesti hänen puhdasta, hurskasta sieluaan. Hiljaa, älkäämme enää siitä puhuko, tuossa on Annikki. — No, mitä hyvää sinulla on sanottavana?"