Front matter (continued 5)

Vihdoin luuli poika onnistuvansa tehtävässään, kreivin tullessa salin ovipuoleen, mutta juuri kun hän oli raivautumaisillaan hänen luokseen, ehti Tressilian hänen edelleen. Kun pojalla oli yhtä terävä korva, kuin järkikin, kuuli hän heidän sopivan kohtauksesta huvikentällä, ja päätti yhtyä kolmanneksi joukkoon, toivoen joko mennessään tai tullessaan saavansa tilaisuuden antaa kirjeen Leicesterille; sillä kummallisia huhuja alkoi liikkua palvelijain keskuudessa, ja ne panivat hänet pelkäämään kreivittären turvallisuutta. Joku sattuma pidätti Dickonia kuitenkin niin paljon, että hän jäi jälkeen kreivistä ja että hän pylväskäytävään tullessaan näki heidän olevan jo täydessä tappelussa; silloin kiiruhti hän kutsumaan vahtia, aavistamattakaan, että jos heidän välillään verenvuodatusta tapahtui, tapahtui se juuri hänen kepposensa takia. Yhä väijyessään pylväskäytävässä kuuli hän kreivin erotessaan määräävän toisen kohtauksen, ja hän piti heitä sitten tarkasti silmällä coventrylaisten kahakan aikana, kun hän suureksi hämmästyksekseen näki Waylandin väkijoukossa, oivallisessa valepuvussa, mutta ei kuitenkaan niin oivallisessa, ettei hänen vanha toverinsa terävä katse olisi häntä keksinyt. He poistuivat tungoksesta syrjemmälle selittämään toisilleen asemansa. Poika tunnusti Waylandille kaikki, mitä olemme ylempänä kertoneet, ja seppä vuorostaan ilmoitti, että hänen syvä huolensa sen onnettoman naisen kohtalosta oli tuonut hänet takaisin linnan lähettyville, kun hän ensin oli eräässä kylässä noin kymmenen peninkulman päässä Kenilworthista saanut kuulla Varneyn ja Lambournen, joiden vihaa ja väkivaltaa hän pelkäsi, molempain lähteneen linnasta edellisenä yönä.

Vielä puhellessaan näkivät he Leicesterin ja Tressilianin eroavan tungoksesta, hiipivät heidän jäljissään siksi kun he nousivat hevostensa selkään, jolloin poika, jonka nopsajaikaisuudesta olemme ennen maininneet, saapui kuitenkin ajoissa perille pelastamaan Tressilianin hengen, vaikkei hän luonnollisesti voinutkaan pysyä aivan heidän kintereillään. Poika oli juuri päässyt kertomuksensa loppuun heidän ehtiessään parveketornin juurelle.

XXII Luku.

Aurinko jo nousee yli idän vuorten, Yö petollisin varjoinensa häipyy pois. — Niin voittaa vilpin vihdoin totuus.

Vanha Näytelmä.

Kun Tressilian ratsasti pitkin siltaa, joka vielä aivan äsken oli ollut niin hullunkurisen ilveilyn näyttämönä, ei hän voinut olla huomaamatta ihmisten ilmeiden ja käytöksen kummallisesti muuttuneen sillä lyhyellä ajalla, minkä hän oli viipynyt poissa. Pilasota oli loppunut, mutta äskeisiin naamiopukuihinsa jättäytyneitä ihmisiä seisoskeli kaikkialla ryhmissä kaupungin asukkaiden tavoin, jota ovat juuri hämmästyttäneet oudot ja tuhoa ennustavat uutiset.

Hänen ennätettyään ulkopihalle oli näky sama — palvelijoita, huoveja ja alempia virkamiehiä seisoi parvissa kuiskailemassa ja tähystelemässä suuren salin akkunoihin, katseissaan kuvastaen sekä levottomuutta että salaperäisyyttä.

Ritari Niklas Blount oli ensimäinen tuttu, jonka Tressilian tapasi ja joka ei jättänyt hänelle kyselemisenkään aikaa, vaan tervehti häntä näin sanoen: »Jumala Sinua armahtakoon, Tressilian, Sinä olet sopivampi talonpoikaistolloksi kuin hovimieheksi — Sinä et osaa esiintyä hänen majesteettinsa seuralaiselle kuuluvalla tavalla — Täällä Sinua huudetaan, kysellään, odotetaan — ilman Sinua ei tulla toimeen; ja tuossa Sinä nyt sitten lopultakin väntystät ja raastat hevosesi niskassa niin vietävän rumaa pojannulikkaa, että Sinua luulisi jonkun imevän paholaisenpenikan kaitaluiseksi hoitajattareksi, joka juuri palaisi tuuletteluretkeltä.»

»No, mikä nyt on sitten hätänä?» kysyi Tressilian, päästäen pojan hyppäämään maahan kevyenä kuin höyhen ja samalla laskeutuen itsekin satulasta.

»Sitä ei tiedä aivan varmaan kukaan», vastasi Blount; »en minäkään ole saanut siitä vainua, vaikka minulla on yhtä tarkka nenä haistamaan kuin kenellä hovimiehellä tahansa. Leicesterin kreivi vain ratsasti sillan poikki niin hurjaa vauhtia kuin olisi tahtonut kaikki survottaa, pyysi päästä kuningattaren puheille ja on nyt tuolla salissa hänen kanssaan; Burleigh ja Walsingham ovat myös siellä — ja Sinuakin haetaan — mutta onko sitten kysymys valtiopetoksesta tai jostakin vielä pahemmasta, sitä ei tiedä kukaan.»

»Kautta taivaan, hän puhuu totta!» vahvisti Raleigh, joka saapui samassa paikalle; »Sinun täytyy viipymättä mennä kuningattaren puheille.»

»Älähän nyt miestä noin hätyytä, Raleigh», varoitti Blount, »muista hänen saappaitaan. — Taivaan nimessä, mene huoneeseeni, rakas Tressilian, ja vedä jalkaasi ne minun uudet kukikkaat silkkikaationi — minä olen pitänyt niitä vain kahdesti.»

»Joutavia!» vastasi Tressilian; »pidä Sinä huolta tästä pojasta, Blount; ole ystävällinen hänelle ja katso, ettei hän pääse karkuun käsistäsi — hän voi olla meille erinomaisen tärkeä.»

Tämän sanottuaan seurasi hän Raleighia kiireisin askelin ja jätti kunnon Blountin siihen seisomaan hevosen marhaminta toisessa kädessä ja pojan kaulus toisessa. Blount katsahti pitkään heidän peräänsä.

»Ei kukaan kutsu minua niihin salaisuuksiin kurkistamaan», puheli hän — »ja tuokin se jättää minut tähän hevosten ja lasten vartijaksi yhtaikaa. Enhän minä siitä toisesta niin välittäisikään, sillä minä pidän paljon hyvästä hevosesta; mutta kun minulle pannaan rasitukseksi tuollainen rujo nulikka! — Mistä sitä nyt niin tullaan, kaunis pikkukuomaseni?»

»Suolta, suolta», vastasi poika.

»Ja mitä sieltä tekemästä. Sinä rikkiviisas paholaisen sikiö?»

»Pyydystämästä räpyläjalkaisia, sinisäärisiä keltanokkia», laukaisi poika.

»Hnyhyy!» vastasi Blount ja katsahti suunnattomiin nauharuusukkeihinsa —. »Ei, piru Sinulta ruvetkoon enempiä kyselemään.»

Sillä välin kulki Tressilian koko suuren salin läpi, missä ihmettelevät hovimiehet kuiskuttelivat salaperäisesti ryhmäkunnittain, kaikkien tarkoin tähystäessä ovea, joka vei salin perältä kuningattaren omaan huoneeseen. Raleigh viittasi siihen oveen — Tressilian koputti ja pääsi heti sisään. Moni kaula kurkotti katsahtamaan huoneeseen; mutta verho pudotettiin sisäpuolelta niin äkkiä alas, ettei kukaan saanut uteliaisuuttaan vähimmässäkään määrässä tyydytetyksi.

Astuttuaan sisään huomasi Tressilian sydämensä lujasti jyskyttäessä joutuneensa suoraan Elisabetin eteen; kuningatar mitteli lattiaa tavattoman kiihtymyksen vallassa, jota hän ei näyttänyt viitsivän salatakaan; pari kolme hänen viisainta ja luotetuinta neuvonantajaansa vaihtoi levottomia silmäyksiä keskenään, mutta oli puhumatta siksi kunnes hänen raivonsa olisi hieman asettunut. Tyhjän kunniatuolin edessä, jossa Elisabet oli istunut ja joka oli puoleksi kääntynyt sivuttain, niin rajusti oli kuningatar siitä hypähtänyt, oli Leicester polvillaan, käsivarret ristissä, katse maassa, äänettömänä, liikahtamattomana kuin hautojen marmorikuvat. Hänen vierellään seisoi Shrewsburyn kreivi, Englannin silloinen hovimarsalkka, virkasauva kädessään — kreivin miekka oli vyöstään päästettynä hänen edessään lattialla.

»Kuinka, herra!» huusi kuningatar, tullen aivan Tressilianin eteen ja polkien jalkaa aivan kuningas Henrikin tavoin; »Te tiesitte tästä kauniista tekosesta — Te olette myös syyllinen petokseen, jota on juljettu harjoittaa meitä kohtaan — Te olette suurelta osaltanne johtanut meidät tekemään vääryyttä!» Tressilian lankesi polvilleen kuningattaren jalkojen juureen, koska hänen tarkka vaistonsa sanoi hänelle, että oli kovin vaarallista ruveta puolustautumaan niin kiihkeän suuttumuksen hetkellä. »Oletko Sinä mykkä, mies?» jatkoi kuningatar; »Sinä tiesit tästä asiasta — etkö tiennyt?»

»En, armollinen Valtijatar, minä en tiennyt sitä naisraukkaa Leicesterin kreivittäreksi.»

»Eikä kukaan tule häntä siksi tietämäänkään», jatkoi Elisabet. »Elämäni kuolema! Leicesterin kreivitär! — Minä sanon rouva Amy Dudley — ja hyväpä hänen, ellei hänellä ole kohta syytä sanoa itseään petturi Robert Dudleyn leskeksi.»

»Armollinen Valtijatar», sanoi Leicester, »tehkää minulle mitä suvaitsette — mutta älkää loukatko tätä aatelismiestä — hän ei ole sitä millään tavoin ansainnut.»

»Ja luuletko Sinä hänen tulevan paremmilleen Sinun puolusteluistasi?» tiuskaisi kuningatar, jättäen Tressilianin, joka nousi hitaasti ja riensi sitten yhä polvistuvan Leicesterin luo, — »luuletko Sinä hänen tulevan paremmilleen Sinun puolusteluistasi, Sinä kaksinkertainen petturi — Sinä kaksinkertainen valapatto? — Sinun puolusteluistasi, Sinun, jonka konnamaisuus on tehnyt minut naurettavaksi alamaisilleni ja vihattavaksi itselleni? — Minä melkein repisin silmät päästäni, kun ne ovat olleetkin niin sokeat!»

Burleigh uskalsi nyt puuttua puheeseen.

»Teidän Majesteettinne, muistakaa, että Te olette kuningatar — Englannin kuningatar — kansanne äiti. — Älkää päästäkö intohimonne myrskyä noin raivoamaan.»

Elisabet käännähti häneen päin, ja kyynel kimalteli hänen ylpeässä, vihastuneessa silmässään. »Burleigh», sanoi hän, »Sinä olet valtiomies — Sinä et käsitä, Sinä et voi käsittää puoleksikaan sitä häpeää — puoliksikaan sitä tuskaa, minkä tämä mies on minulle tuottanut!»

Mitä varovaisimmin, mitä kunnioittavimmin tarttui Burleigh hänen käteensä tällä hetkellä, jolloin hän näki kuningattaren sydämen olevan liikutetuimmillaan, ja vei hänet erilleen muista akkunakomeroon.

»Armollinen Valtijatar», sanoi hän, »minä olen valtiomies, mutta minä olen myöskin mies — mies, joka on vanhentunut Teidän neuvoskunnassanne, jolla ei ole ja jolla ei voi olla muuta tarkoitusperää maailmassa kuin Teidän kunnianne ja onnenne — minä pyydän Teitä: rauhoittukaa!»

»Ah, Burleigh», vastasi Elisabet, »Sinä et tiedä —» kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan vastoin hänen tahtoaankin.

»Minä tiedän — minä tiedän, kunnioitettu Hallitsijattareni. Varokaa, varokaa, ettette johda muitakin arvailemaan sellaista, mitä he eivät tiedä!»

»Haa!» huudahti Elisabet ja vaikeni, ikäänkuin olisi uusi ajatussarja äkkiä lennähtänyt hänen aivoihinsa. »Burleigh, Sinä olet oikeassa — Sinä olet oikeassa — kaikkea muuta, mutta ei häpeää — kaikkea muuta, mutta ei heikkouden tunnustusta — kaikkea muuta, mutta ei petetyn ja ylenkatsotun asemaa. — Kuolema! Jo pelkkä ajatuskin siitä tekee minut hulluksi!»

»Olkaa vain oma itsenne, kuningattareni», virkkoi Burleigh; »ja kohotkaa kauvas heikkouden yläpuolelle, johon ei kukaan englantilainen ole uskova Elisabetinsa vaipuneen; ellei tämän hillitön tuska pakota häntä omaksumaan niin surullista ajatusta.»

»Mitä heikkoutta tarkoitatte, herra kreivi?» kysyi Elisabet ylpeästi; »onko Teidänkin tarkoituksenne viitata sinne päin, että suosio, jota soin tuolle korskealle petturille, olisi johtunut —» Mutta nyt ei hän voinut enää jatkaa alottamaansa mahtipontiseen tapaan, vaan lausui lempeämmin: »Mutta miksi yrittäisin pettää Sinuakin, hyvää ja viisasta palvelijaani!»

Burleigh kumartui suutelemaan hänen kättänsä liikutettuna, ja — harvinainen tapaus hovien aikakirjoissa — vilpittömän myötätunnon kyynel valahti ministerin silmästä kuningattaren kädelle.

On otaksuttavissa, että tietoisuus tämän myötätunnon omistamisesta auttoi Elisabetia kestämään nöyryytyksensä ja hillitsemään rajattoman suuttumuksensa; mutta enemmän vielä vaikutti häneen pelko, että hänen kiihtymyksensä paljastaisi suurelle yleisölle sen loukkauksen ja sen pettymyksen, jotka hän sekä naisena että kuningattarena halusi pitää yhtä hartaasti salassa. Hän kääntyi Burleighista ja asteli ankarana salin lattiaa edestakaisin siksi kunnes hänen kasvonsa olivat saaneet entisen arvokkaan ilmeensä ja hänen eleensä totutun pontevan uljuutensa takaisin.

»Hallitsijattaremme on oma jalo itsensä jälleen», kuiskasi Burleigh Walsinghamille; »pankaa merkille, mitä hän tekee, mutta varokaa vastustamasta häntä.»

Hän lähestyi sitten Leicesteriä ja sanoi tyynesti: »Herra Shrewsbury, me vapautamme Teidät vankinne vartioimisesta. Herra Leicester, nouskaa ja ottakaa miekkanne — neljännestunnin olo marsalkkamme valvonnan alaisena, herra kreivi, ei meidän nähdäksemme ole kovin suuri rangaistus kuukausmäärin meitä kohtaan harjoitetusta petoksesta. Me haluamme nyt kuulla tämän asian kulun juurtajaksain.» — Hän istuutui tuolilleen ja sanoi: »Astukaa esiin, Tressilian, ja kertokaa mitä tiedätte.»

Tressilian suoritti pyydetyn tehtävän jalomielisesti vaijeten niin paljon kuin mahdollista kaikesta, mikä koski Leicesteriä, ja sivuuttaen esimerkiksi kokonaan senkin seikan, että he olivat aivan äskettäin kahdesti miekkoja mitelleet. On hyvin luultavaa, että hän siten teki kreiville hyvän palveluksen; sillä jos kuningatar olisi sillä hetkellä keksinyt jotakin, minkä nojalla hän olisi saattanut purkaa vihaansa häneen paljastamatta tunteita, jotka tuottivat hänelle häpeää, olisi kreivin ehkä käynyt huonosti. Tressilianin lopetettua kertomuksensa oli hän vaiti hetken aikaa.

»Me otamme Waylandin omaan palvelukseemme», virkkoi hän vihdoin, »ja toimitamme sen pojan kirjurinvirastoomme oppimaan, millä tavalla hänen on vastaisuudessa käsitteleminen kirjeitä. Mitä Teihin tulee, Tressilian, niin teitte väärin, kun ette ilmoittanut meille heti koko totuutta, ja Teidän lupauksenne olla sitä tekemättä oli sekä varomaton että laiton. Mutta kun Te taas toiselta puolen olitte antanut sananne sille onnettomalle naiselle, oli miehen ja ritarin velvollisuus se myös pitää; ja yleensä me kunnioitamme Teitä käyttäytymisenne takia tässä asiassa. — Herra kreivi, nyt on Teidän vuoronne kertoa meille totuus, tapa, joka viime aikoina näyttää käyneen Teille liiankin vieraaksi.»

Ahdistavin kyselyin sai kuningatar vähitellen kiskotuksi hänen huuliltaan koko tarinan hänen ensimäisestä tutustumisestaan Amy Robsartiin — heidän avioliitostaan — hänen mustasukkaisuudestaan — syistä, joihin se perustui, ja monista muista seikoista. Tämä synnintunnustus, sillä siksihän sitä voitanee sanoa, tuli kuuluville vain katkonaisesti ja väkinäisesti, mutta oli sentään kokonaisuudessaan totuudenmukainen, paitsi että hän jätti kokonaan mainitsematta oman osallisuutensa tai suostumuksensa Varneyn yrityksiin kreivittären henkeä vastaan. Ja kuitenkin oli tietoisuus tästä seikasta silläkin hetkellä hänen sydäntään lähinnä; ja vaikka hän luottikin suuresti Lambournella lähettämäänsä verrattain jyrkkään vastakäskyyn, oli hänen aikomuksensa lähteä itse Cumnoriin heti kun hän vain pääsisi eroon kuningattaresta, jonka hän arveli pian jättävän Kenilworthin.

Mutta kreivi rakensikin laskelmansa ilman vieraitaan. Hänen läsnä-olonsa ja hänen paljastuksensa olivat kyllä katkeraa sappea hänen ennen niin suosiolliselle valtiattarelleen. Mutta kun hän ei voinut käyttää muita suoranaisempiakaan kostokeinoja, ymmärsi kuningatar kiduttavansa petollista rakastajaansa näillä tiedusteluilla, ja hän jatkoi niitä siitä syystä, välittämättä enempää tuskasta, jota hän myöskin itse tunsi, kuin villi huolii omien käsiensä palamisesta tarttuessaan tulikuumiin pihteihin, joilla hän repelee vangitun vihollisensa lihaa.

Mutta vihdoin ilmaisi ylpeä kreivi vainoojiansa vastaan kääntyvän metsäkauriin tavoin kärsivällisyytensä loppuvan. »Armollinen Valtijatar», virkkoi hän, »minä olen paljon rikkonut — enemmän kuin mitä Teidän oikeutettu vihastuksenne on julistanutkaan. Kuitenkin, armollinen Kuningatar, sallikaa minun sanoa, että jos rikkomukseni onkin anteeksi-antamaton, ei se ainakaan ollut aiheeton, ja että jos kauneus ja alentuva arvokkuus voivat viekoitella tavallisen ihmisen heikon sydämen, tahtoisin minä esittää ne molemmat syiksi siihen, etten minä paljastanut tätä salaisuutta Teidän Majesteetillenne.»

Kuningatar hämmästyi niin tätä vastausta, jonka Leicester varovasti lausui vain hänen kuultavakseen, että hän oli hetken aikaa aivan äänettä, ja kreivi rohkeni käyttää tätä etua hyväkseen. »Teidän Majesteettinne, joka on antanut niin paljon anteeksi, on toivoakseni salliva minun heittäytyä Teidän kuninkaallisen laupeutenne turviin niiden sanojen takia, joita eilen aamulla pidettiin vain pienenä loukkauksena.»

Kuningatar katsoi häntä lujasti silmiin vastatessaan: »Ei — mutta, kautta taivaan, herra kreivi, Sinun julkeutesi sivuuttaa jo kaiken uskottavuuden ja kärsivällisyyden rajat! Mutta etpä ole siitä mitään hyötyvä. — Hei siellä, hyvät herrat, tulkaapas kaikki kuulemaan uutisia — Herra Leicesterin salainen avioliitto on ryöstänyt minulta puolison ja Englannilta kuninkaan. Hänen Jaloutensa on patriarkalinen tavoiltaan; — yksi nainen ei riitä hänelle kerrallaan, ja hän aikoi kunnioittaa meitä sivu-aviolla. Eikö tämä ole sentään liian hävytöntä — etten minä voi osoittaa hänelle muutamia tavallisen hovisuosion merkkejä, kun hänen jo pitää luulla käteni ja kruununi olevan hänen käytettävissään? — Te toivoakseni luulette minusta sentään parempaa; ja minä voisin sääliäkin tätä kunnianhimoista miestä kuin lasta, jonka käsiin on saippuakupla hajonnut. Me menemme valtaistuinsaliin — herra Leicester, me käskemme Teitä pysyttelemään aivan lähettyvillämme.»

Jännitetty odotus vallitsi koko salissa, ja suunnaton olikin kaikkien hämmästys, kun kuningatar sanoi likeisimmilleen: »Kenilworthin juhlat eivät ole vielä lopussa, hyvät herrat ja naiset — meidän on vielä viettäminen sen jalon omistajan häitä.»

Nousi yleinen kummastelun kohina.

»Se on totta, siitä annamme kuninkaallisen sanamme», jatkoi Elisabet; »hän on pitänyt sitä meiltäkin salassa, yllättääkseen meidät sillä uutisella juuri täällä ja tällä hetkellä. Minä näen Teidän olevan aivan kuolemaisillanne uteliaisuudesta, saadaksenne tietää, kuka on onnellinen morsian — hän on Amy Robsart, sama, joka kevätleikin täydentämiseksi esiintyi eilisessä pilanäytelmässä herra kreivin palvelijan Varneyn vaimona.»

»Jumalan nimessä, armollinen Valtijatar», rukoili kreivi lähestyen häntä, kasvoilla omituinen nöyryyden, kiukun ja häpeän ilme, ja puhuen niin hiljaa ettei kukaan muu häntä kuullut, »ottakaa pääni, kuten vihassanne uhkasitte, mutta säästäkää minulta nämä herjaukset! Älkää ajako kaatuvaa miestä epätoivoon — älkää polkeko murskattua matoa!»

»Matoako, herra kreivi?» vastasi kuningatar samalla tavalla; »ei, käärme on jalompi matelija ja sopivampi tähän kohtaan — se kylmä kyy, jonka tunnette ja jota lämmitettiin eräällä povella —»

»Itsenne tähden — minun tähteni, armollinen kuningatar», puhui kreivi, »niin kauvan kun minulla on vielä edes hiukan järkeä jäljellä —»

»Puhukaa kovempaa, herra kreivi», sanoi Elisabet, »ja pysykää hieman etäämmällä, jos suvaitsette — henkäyksenne kostuttaa kaularöyhelömme, Mitä Te meiltä pyydätte?»

»Lupaa matkustaa Cumnoriin», vastasi onneton kreivi nöyrästi.

»Morsiantanne hakemaanko ehkä? — Aivan niin — sehän on luonnollista ja oikein — sillä me olemme kuulleet häntä kohdeltavan siellä huolimattomasti. Mutta, herra kreivi, Te ette lähde itse — me olemme aikoneet viipyä vielä muutamia päiviä tässä Kenilworthin linnassa, ja olisihan hieman epäkohteliasta isännän poistua meidän täällä ollessamme. Luvallanne puhuen, me emme voi ajatellakaan joutua sellaiseen häpeään alamaistemme silmissä. Tressilian saa lähteä Cumnoriin Teidän sijastanne sekä hänen mukanaan joku meidän palvelevista aatelismiehistämme, jottei herra Leicesterin jälleen tarvitse ruveta mustasukkaiseksi vanhalle kilpakosijalleen. — Kenen haluaisit ottaa mukaasi matkalle, Tressilian?»

Tressilian nimesi nöyrästi ja kunnioittavasti Raleighin.

»Taivaan nimessä, hyvinpä valitsit!» jatkoi kuningatar. »Kaiken lisäksi on hän vielä nuori ritari, ja ylhäisen naisen vapauttaminen vankeudesta on erinomaisen sopiva ensi seikkailuksi. — Sillä Cumnorin kartano ei ole paljoakaan vankilaa parempi, se Teidän tulee tietää, hyvät herrat ja naiset. Sitäpaitsi on siellä muutamia roistoja, jotka me mielellämme toimittaisimme varmaan talteen. Te varustatte heille, herra sihteeri, tarpeelliset valtakirjat, niin että he voivat vangita Rikhard Varneyn ja erään Alascon joko kuolleina tai elävinä. Ottakaa tarpeeksi väkeä mukaanne, hyvät herrat, — tuokaa se rouva tänne kaikella kunnialla — älkää hukatko aikaa, ja Jumala kanssanne!»

He kumarsivat ja lähtivät salista.

Kuka onkaan kuvaileva, miten sen päivän loppupuoli kulutettiin Kenilworthissa? Kuningatar, joka näytti jääneen sinne vain saadakseen nöyryyttää ja kiusata Leicesterin kreiviä, osoittautui tässä naisellisessa kostotoimessa yhtä taitavaksi kuin kansansa viisaassa hallitsemisessa. Hänen seurueensa huomasi pian, miltä suunnalta tuuli puhalsi, ja omien loistavain varustelujensa keskellä kävellessään sai Kenilworthin herra jo omassa linnassaan taipua epäsuosioon joutuneen hovimiehen kohtaloon ja pitää hyvänään kaikkoavien ystäväinsä puolittaisen halveksumisen ja kylmäkiskoisuuden ja julkisten ja tunnustettujen vihollistensa huonosti salatun riemun. Sussex suoran sotilasluonteensa, Burleigh ja Walsingham harkitsevan, varovaisen terävänäköisyytensä ja muutamat naiset sukupuolelleen ominaisen säälittelyn johtamina olivat ainoat henkilöt koko taajassa hovissa, jotka kohtelivat häntä aivan samoin kuin aamullakin.

Niin suuresti oli Leicester tottunut pitämään hovisuosiota elämänsä pää-asiallisimpana tarkoitusperänä, että kaikki muut tunteet hukkuivat ajaksi siihen raatelevaan tuskaan, mitä hänen korskea henkensä kärsi näistä häntä vastaan tähdätyistä pikkumaisista loukkauksista ja harkitusta halveksimisesta; mutta kun hän poistui yöksi omaan huoneeseensa, osui hänen silmiinsä se pitkä, kaunis hiuskiehkura, joka oli ympäröinyt Amyn kirjettä ja joka nyt herätti vastalumon voimalla jalompia ja hellempiä tunteita hänen sydämeensä. Hän suuteli sitä tuhansin kerroin; ja ajatellessaan, että hänen vallassaan oli milloin tahansa paeta näitä nöyryytyksiä, joita hän oli tänään saanut kestää, vetäytymällä arvokkaaseen, jopa ruhtinaalliseen yksinäisyyteen tulevan elämänsä kauniin, rakastetun kumppanin kera, tunsi hän voivansa kohoutua sen koston yläpuolelle, mitä Elisabet oli suvainnut alentua harjoittamaan.

Seuraavana päivänä osoittikin kreivin koko käytös niin arvokasta tyyneyttä, hän näytti niin innokkaasti pitävän huolta vieraittensa mukavuudesta ja huvittamisesta, mutta huolivan sentään hyvin vähän heidän henkilökohtaisesta käyttäytymisestään häntä kohtaan, hän näytti pysyttelevän niin kunnioittavan etäällä Elisabetista, mutta kuitenkin kantavan niin kärsivällisesti hänen raatelevaa vihastustansa, että Elisabet alkoi kohdella häntä toisin ja kylmänä ja kaukaisena pysyenkin lakkasi ainakin häntä suoranaisesti loukkaamasta. Hän huomauttikin sentähden verrattain terävästi muillekin, jotka luulivat tekevänsä hänen mielikseen esiintymällä halveksivasti ja piittaamattomasti kreiviä kohtaan, että niin kauvan kuin he viipyivät Kenilworthissa, tuli heidän osoittaa vieraille kuuluvaa kohteliaisuutta linnan herralle. Sanalla sanoen, asema oli niin muuttunut kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, että useat kokeneemmat ja kaukonäköisemmät hovimiehet uumoilivat Leicesterin hyvin mahdollisesti pääsevän uudelleen suosioon, ja että he tarkistivat sen mukaan käytöksensä häntä kohtaan ikäänkuin jonakin päivänä lukeakseen ansiokseen sen seikan, etteivät olleet hyljänneet häntä vastoinkäymisen hetkenä. On kuitenkin jo aika jättää nämä hovijuonittelut ja lähteä Tressilianin ja Raleighin matkaan.

Heidän joukkueessaan oli kuusi miestä; sillä paitsi Waylandia oli heillä mukanaan muuan kuninkaallinen airut ja kaksi vahvaa palvelijaa. Kaikki olivat hyvin aseistettuja ja ratsastivat niin nopeasti kuin kohtuullisesti voivat hevosiltaan, joilla oli pitkä matka kestettävänään. He koettivat saada jonkunlaista tietoa Varneysta ja hänen joukostaan tiensä varsilta, mutta eivät siinä onnistuneet, tämä kun oli kulkenut yöllä. Eräässä pienessä kylässä noin kuudentoista peninkulman päässä Kenilworthista, missä he syöttivät hevosiaan, astui muuan köyhännäköinen hengenmies, seudun kappalainen, vaatimattomasta majastaan ja kysyi, oliko heidän joukossaan ketään haavatiedon tuntijaa, pyytäen häntä siinä tapauksessa katsomaan erästä kuolevaa miestä.

Entisen ammattinsa nojalla lupasi Wayland koettaa parastaan, ja opastaessaan häntä paikalle kertoi kappalainen, että miehen olivat löytäneet maantieltä noin peninkulman päässä kylästä edellisen aamun töihinsä menevät talonpojat ja että hän, kappalainen, oli suonut hänelle suojaa kattonsa alla. Hän oli saanut ampumahaavan, joka näytti ilmeisesti kuolettavalta, mutta oliko hän saanut sen tappelussa vaiko rosvojen pyssyistä, siitä ei oltu päästy selville, koska hänellä oli ankara kuume ja hänen puheensa aivan sekavaa. Wayland astui pimeään, matalaan huoneeseen, ja heti kun kappalainen oli vetänyt uutimet syrjään, tunsi hän potilaan vääntyneistä kasvoista Mikael Lambournen piirteet. Lähtien muka hakemaan jotakin puuttuvaa tarve-ainetta ilmoitti Wayland kiiruusti matkatovereilleen tämän kummallisen seikan, ja pahaa aavistavan pelon täyttäminä riensivät sekä Tressilian että Raleigh kappalaisen taloon katsomaan kuolevaa miestä.

Heidän sinne ehtiessään kamppaili onneton jo kuoleman kanssa, eikä häntä olisi voinut enää pelastaa parempikaan lääkäri kuin Wayland, sillä kuula oli lävistänyt kokonaan hänen ruumiinsa. Hän näytti sentään olevan ainakin osaksi tajussaan, sillä hän tunsi Tressilianin ja ilmaisi merkeillä pyytävänsä häntä kumartumaan vuoteensa yli. Tressilian totteli, ja hetken aikaa epäselvästi mutistuaan jotakin, mistä saattoi eroittaa vain Varneyn ja Leicesterin kreivittären nimet, neuvoi Lambourne häntä kiiruhtamaan, muuten tulisi hän liian myöhään. Turhaan koetti Tressilian saada potilaalta enempiä tietoja; hän näytti rupeavan hourailemaan, ja kun hän jälleen merkillä käänsi Tressilianin huomion puoleensa, tapahtui se vain hänen pyytääkseen Tressiliania ilmoittamaan hänen enolleen Giles Goslingille, »Mustan Karhun» isännälle, että hän oli lopultakin kuollut ilman saappaitaan. Ja ankara kouristus toteuttikin muutamia minuutteja jälkeenpäin hänen sanansa, eivätkä matkustajat tästä kohtauksesta muuta ymmärtäneet kuin että hänen viimeiset viittauksensa vain vahvistivat sitä aavistelevaa pelkoa, jota he olivat jo kauvan tunteneet kreivittären kohtalon suhteen ja joka sai heidät jatkamaan matkaansa mahdollisimman nopeasti ja vaatimaan kuningattaren nimessä uusia hevosia entisten uuvuttua.

XXIII Luku.

Kolmasti kuolinkello soi. Käy huuto läpi ilmojen; Kolmasti korppi leuhakoi Yli Cumnorin tornien.

Mickle.

Meidän on nyt palaaminen siihen kertomuksemme osaan, missä viittasimme Varneyn Leicesterin kreivin valtuuttamana ja kuningattarenkin luvalla varustettuna kiiruhtaneen estämään kavaluutensa paljastumista toimittamalla kreivittären pois Kenilworthin linnasta. Hän oli ensin aikonut matkustaa vasta varhain aamulla, mutta peljäten kreivin voivan sillä välin muuttaa mieltänsä ja pyrkivän toistamiseen puhuttelemaan kreivitärtä päätti hän kaikkien ilmitulemisen ja tuhon mahdollisuuksien varalta lähteä heti paikalla. Sitä varten käski hän puheilleen Lambournea, mutta sai rajattomaksi harmikseen kuulla luotettavan palvelijansa urkeutuneen juomaretkelle läheiseen kylään tai jonnekin muuanne. Hänen palaamistaan odotellen määräsi ritari Rikhard, että hänen oli heti valmistautuminen matkaan ja kiiruhtaminen hänen jälkeensä, jos hän tulisi vasta hänen lähdettyään.

Sillä välin käytti Varney tehtäviinsä erästä Robin Tider-nimistä palvelijaa, jolle Cumnorin kartanon salaisuudet olivat jo kutakuinkin tunnettuja, hän kun oli käynyt siellä useammin kuin yhden kerran kreivin mukana. Tämän miehen, jonka luonne oli Lambournen luonteen kaltainen, vaikkei hän ollutkaan niin ripeä, elleihän sitten taas niin heittiömäinenkään kuin Lambourne, käski Varney toimittamaan kolme satuloitua ratsua ja hevospurilaat takaportille. Hänen vaimonsa hourupäisyys, johon nyt yleisesti uskottiin, oli riittävänä selityksenä hänen salaiseen poistamiseensa linnasta, ja hän toivoi saman selityksen tepsivän siinäkin tapauksessa, että onneton Amy tekisi vastusta tai huutaisi. Anton Fosterin apu oli välttämätön, ja hän lähti nyt sitä tavoittamaan.

Tämä jo luonnostaan niin juro ja epäseurallinen mies, joka vielä lisäksi oli hieman väsynyt ratsastuksestaan Cumnorista Warwickshireen tuomaan uutisia kreivittären paosta, oli jo varhain poistunut juhlijain tungoksesta ja noussut huoneeseensa, missä hän nukkui, kun Varney, täydellisessä matkakunnossa ja salalyhty kädessä astui sinne. Hän pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan, mitä hänen liittolaisensa jupisi unissaan ja eroitti selvästi sanat: »Ave Maria — ora pro nobis — Ei — ei se niin ole — päästä meitä pahasta — niinhän se kuuluukin.»

»Se raukka rukoilee unissaan», puheli Varney itsekseen, »ja sekoittaa toisiinsa vanhan ja uuden uskonsa — Hän tulee kyllä tarvitsemaan enemmänkin rukouksia ennenkuin hän minusta eroon pääsee. — Ho hoi! pyhä mies — autuas katuja! — Herää — herää! — Piru ei ole Sinua vielä karkoittanut palveluksestaan.»

Kun Varney samalla ravisteli nukkujaa käsivarresta, muutti se hänen ajatustensa suunnan ja hän karjui: »Varkaita! — varkaita! Minä puolustan kultaani henkeen ja vereen asti — suurella vaivalla ansaittua kultaani, joka on tullut minulle niin kalliiksi. — Missä on Janet? — Onko Janet turvassa?»

»Riittävässä turvassa, Sinä mylvivä hölmö!» ärjäisi Varney; »etkö Sinä jo häpeä tuota kirkumistasi?»

Samassa Foster heräsi täydellisesti, nousi istualleen vuoteeseensa, kysyi Varneylta tämän näin sopimattomaan aikaan sattuvan vieraskäynnin tarkoitusta ja lisäsi: »Se ei tiedä mitään hyvää.»

»Väärä ennustus, kaikkein pyhin Antonius», vastasi Varney; »se tietää, että hetki on tullut muuttaa verotilasi vapaaläänitykseksi — Mitäpäs siihen sanot?»

»Jos olisit puhunut siitä minulle kirkkaalla Jumalan päivällä», virkkoi Foster, »olisin minä riemastunut — mutta katsellessani tällä synkällä hetkellä ja tässä himmeässä valossa Sinun kalpeita kasvojasi, jotka ovat niin kaameassa ristiriidassa pilailevien sanojesi kanssa, en saata olla ajattelematta enemmän työtä, johon minun on nyt ryhtyminen, kuin palkkiota, jonka siitä voin saada.»

»Joutavia, typerä narri, Sinunhan tulee vain saattaa suojattisi takaisin Cumnoriin.»

»Siinäkö tosiaankin kaikki?» kysyi Foster; »Sinä näytät niin kalman kalpealta, eivätkä Sinuun pienet pysty — siinäkö tosiaankin kaikki?»

»Siinä — ja ehkäpä joku pikkuseikka lisäksi», vastasi Varney.

»Ah! siinäpä se on: joku pikkuseikka lisäksi!» jatkoi Foster; »ja Sinä näytät yhä kalpeammalta ja kalpeammalta!»

»Älä huolehdi minun kasvoistani», tiuskaisi Varney, »ethän Sinä niitä selvään näekään tässä viheliäisessä valossa. Ylös työhön ja toimeen! — ajattele Cumnorin kartanoa — ajattele vapaaläänitystäsi — Sittenhän Sinä voit toimittaa jokaviikkoisia rukoushetkiä ja sen lisäksi varustaa Janetin oikein vapaaherran tyttären myötäjäisillä. — Seitsemänkymmentä puntaa ja ylikin.»

»Seitsemänkymmentäyhdeksän puntaa, viisi killinkiä ja viisi ja puoli penniä, lukematta metsän arvoa», oikaisi Foster; »ja saanko minä sen kaiken vapaaläänitykseksi.»

»Kaikki, mies — oravineen päivineen — mustalainen ei ole taittava luutaakaan — poika ei ole ryöstävä linnun pesääkään maksamatta Sinulle sakkoa. — Niin on asia — mutta suorihan nyt äkkiä päällesi — hevoset ja kaikki ovat jo valmiina, paitsi tuo kirottu roisto Lambourne, joka kiertelee ties millä saatanallisilla retkillään.»

»Niinpä niin, ritari Rikhard», virkkoi Foster, »ettepä Te ottanut neuvostani vaaria. Minähän aina sanoin Teille, että se kurja juopporatti jättää Teidät pulaan juuri tärkeimmällä hetkellä. Ja kuitenkin olisin minä hankkinut Teille erään raittiin, kunnon nuorukaisen.»

»Varmaankin jonkun hidaspuheisen, pitkäpiimäisen oman veljeskuntasi jäsenen? — Kyllä me tarvitsemme vielä sitäkin väkeä, mies — Taivaan kiitos, me voimme käyttää kaikenlaisia työntekijöitä. — Aivan oikein — älä unohda pistoleitasi. — Tule nyt, niin lähdetään.»

»Mihin?» kysyi Anton.

»Kreivittären huoneeseen — ja, muista — hänen täytyy tulla mukaamme. Sinuahan eivät pienet kirkumiset pelästyttäne?»

»Eivät, jos vain voidaan raamatun sanoilla todistaa se teko välttämättömäksi; ja kirjoitettuhan on: 'vaimot, olkaat miehillenne alamaiset.' Mutta tukevatko meitä herra kreivin käskyt, jos meidän tulisi pakko käyttää väkivaltaa?»

»Vaiti, mies! tässä on hänen sinettisormuksensa», vastasi Varney; ja kumottuaan siten liittolaisensa vastaväitteet meni hän Fosterin kanssa Hunsdonin huoneisiin, ilmoitti vartijalle aikomuksensa, näytti kuningattaren ja Leicesterin kreivin lupakirjat ja astui niin onnettoman kreivittären kammioon.

Saattaa kuvitella Amyn kauhistuksen, kun hän kuurottaisesta uinailustaan hätkähtäen näki vuoteensa vieressä Varneyn, miehen, jota hän eniten pelkäsi ja vihasi koko maailmassa. Olihan hänellä sentään edes se lohdutus, ettei hän ollut yksin, vaikka hänen olikin paljon syytä pelätä hänen juroa kumppaniansakin.

»Rouva», sanoi Varney, »tässä ei ole aikaa muodollisuuksiin. Leicesterin kreivi, täysin punnittuaan hetken vaatimukset, lähettää Teille käskynsä heti paikalla suoriutumaan meidän kanssamme paluumatkalle Cumnoriin. Katsokaa, tässä on hänen sinettisormuksensa hänen kiirehtivän ja ehdottoman tahtonsa merkiksi.»

»Sinä valehtelet!» huudahti kreivitär, »Sinä olet varastanut tuon todistuskappaleen — sillä Sinä kykenet mihin konnantyöhön tahansa, mustimmasta alhaisimpaan!»

»Minä puhun totta, rouva», vastasi Varney, »niin totta, että ellette Te nouse heti paikalla ja suoriu meitä seuraamaan, täytyy meidän pakottaa Teidät noudattamaan käskyjämme.»

»Pakottaa! — Sinä et uskalla mennä niin pitkälle, niin halpamainen kuin Sinä oletkin», huudahti onneton kreivitär.

»Sepä nähdään, rouva», vastasi Varney, joka oli päättänyt peloittelun olevan ainoan keinon hänen ylpeän sisunsa masentamiseksi; »jos Te päästätte asiat niin pitkälle, olette Te saava minusta hieman kovakouraisen kamaripalvelijan.»

Tämän uhkauksen kuultuaan kirkaisi Amy niin hirveästi, että ellei häntä olisi yleiseen pidetty hulluna, olisivat Hunsdon ja muut heti rientäneet hänen apuunsa. Mutta huomattuaan huutojensa hyödyttömyyden rukoili hän Fosteria mitä liikuttavimmin sanoin, niin totta kuin hänen tyttärensä Janetin kunnia ja puhtaus olivat hänelle kalliit, estämään, ettei hänelle tehtäisi niin raakaa väkivaltaa.

»Minkäpäs sille voi, rouva, vaimojen on totteleminen miehiänsä — sanassakin se sanotaan», vastasi Foster; »mutta jos Te nyt pukeudutte ja tulette mukaan kaikessa rauhassa, ei ole kukaan koskeva Teihin sormellakaan niin kauvan kuin minä jaksan pistolin liipasimesta vetää.»

Nähdessään, ettei apua tullut, ja rauhoituttuaan hieman Fosterin karkeista sanoistakin, lupasi kreivitär nousta ja pukeutua, jos he poistuisivat siksi ajaksi huoneesta. Varney vakuutti hänelle samalla, että he tulisivat kohtelemaan häntä kaikella avuliaisuudella ja kunnialla ja lupasi itse pysyä hänestä loitolla, koska hän nyt kerran ei voinut sietää häntä, sekä lisäsi hänen puolisonsa tulevan Cumnorin kartanoon kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa heidän sinne saapumisestaan.

Tämän vakuutuksen tyynnyttämänä, niin vähän kuin hän katsoikin voivansa siihen luottaa, pukeutui onneton Amy sen salalyhdyn valossa, minkä miehet olivat jättäneet hänelle huoneesta lähtiessään.

Itkien, vapisten, rukoillen suki onneton kreivitär vaatteita ylleen — miten erilaiset olivatkaan nyt hänen tunteensa kuin ennen koristellessaan itseään koko tajutun kauneutensa loistossa! Hän koki venyttää varustautumistaan niin pitkälle kuin suinkin, kunnes hänen Varneyn kärsimättömyyden peloittamana täytyi selittää olevansa valmis heitä seuraamaan.

Heidän juuri lähtöä hankkiessaan vetäytyi kreivitär niin kauhistuneena Fosterin turviin Varneyn lähetessä, että tämä jälkimäinen vannoi ankaran valan aikovansa pysyä hänestä aina mahdollisimman loitolla. »Jos Te vain suostutte rauhallisesti noudattamaan puolisonne tahtoa», jatkoi hän, »ette tule paljoakaan näkemään minua. Minä jätän Teidät häiritsemättä sen suojelijan huomaan, jota Teidän hyvä makunne pitää parempana.»

»Puolisoni tahtoa!» huudahti kreivitär. »Mutta se on myös Jumalan tahto, ja se riittäköön minulle. — Minä menen herra Fosterin mukaan yhtä vastustelematta kuin ikinä oikea uhriteuras. Hän on ainakin isä ja hänellä on ainakin säädyllisyyttä, elleikään inhimillisyyttä. Sillä Sinulle, Varney, vaikka tämä sitten olisi viimeinen sanani, ovat molemmat yhtä vieraat.»

Varney vastasi vain hänellä olevan vapauden valita ja käveli muutamia askeleita heidän edellään tietä näyttäen; ja puoliksi nojaten Fosteriin, puoliksi hänen kantamanaan kulki kreivitär Saintlowen tornista takaportille, missä Tider odotti hevosineen ja purilaineen.

Kreivitär sijoitettiin vastustelematta kantotuoliin. Hän näki tyytyväisyydekseen Fosterin ja Tiderin ratsastavan aivan purilaiden vierellä, joita jälkimäinen ohjasi, mutta peljätyn Varneyn jäävän yhä jälkeen ja lopulta häipyvän pimeyteen. Hetken aikaa koetti hän tien kierrellessä pitkin järven rantaa yhä katsella noita uljaita torneja, joiden herra hänen puolisonsa oli; sieltä ja täältä tuikutti vielä valoja juomaveikkojen kammioista. Mutta kun tie kääntyi toiseen suuntaan, hävisi kaikki näkyvistä, hän veti päänsä takaisin ja vaipuen nojalleen purilaihin heittäytyi Kaitselmuksen huomaan.

Paitsi saadakseen kreivittären jatkamaan rauhassa matkaansa, halusi Varney myös jälkeen jättäytyessään päästä kahdenkeskiseen keskusteluun Lambournen kanssa, jota hän joka hetki odotti yhtyväksi kulkueeseen. Hän tunsi tämän miehen ripeän, julman, päättäväisen, ahneen luonteen ja piti häntä erinomaisen sopivana kätyrinä tuleviin tarkoitusperiinsä. Mutta he olivat ratsastaneet jo kymmenen peninkulmaa, ennenkuin hän kuuli takanaan hevosen kavioiden kiirehtivää kopinaa ja näki Mikael Lambournen rinnallaan.

Hänen viipymisestään kiukustuneena otti Varney heittiömäisen palvelijansa vastaan tavallista katkerammin soimauksin. »Sinä humalainen konna», jyristi hän, »laiskottelusi ja tuo järjetön juopottelusi vievät Sinut hirteen ennen pitkää; enkä minä puolestani välittäisi, vaikka se tapahtuisi hyvinkin pian!»

Lambournen oli pöyhistänyt tavallistaan mahtavammaksi ei ainoastaan ylenmääräinen viinin juominen, vaan myöskin se tavallaan tuttavallinen keskustelu, mikä hänellä oli juuri ollut kreivin kanssa, sekä salaisuus, josta hän oli päässyt selville, eikä hän siis niellyt tällaisia herjasanoja totutulla nöyryydellään. »Minä en siedä parhaankaan kannusjalkaisen ritarin hävyttömyyksiä, minä», pauhasi hän. »Leicesterin kreivi pidätti minua erään tärkeän asian takia, ja sen täytyy riittää Teillekin, joka olette vain palvelija niinkuin minäkin.»

Varney hämmästyi suuresti hänen tavatonta kopeuttaan; mutta lukien sen väkijuomien syyksi antoi hän sen mennä ikäänkuin huomaamatta ja alkoi tutkistella sitten Lambournelta, halusiko tämä auttaa kreiviä raivaamaan tieltään hänen kohoamistaan vastustavan esteen, koska kreivi sitten valtaan päästyään voisi palkita uskolliset apulaisensa niin runsaasti kuin nämä vain haluaisivat. Ja kun ei Mikael Lambourne näyttänyt ymmärtävän hänen viittailujaan, selitti hän suoraan »noiden purilaiden lastin» siksi haitaksi, joka oli poistettava.

»Katsokaas, ritari Rikhard, ja niin edespäin», vastasi Mikael, »toiset ovat viisaampia kuin toiset, se on yksi asia, ja toiset ovat pahempia kuin toiset, se on toinen. Minä tiedän armollisen herran mielipiteen tästä asiasta paremmin kuin Sinä, sillä hän on uskonut minulle kaikki täydellisesti. Tässä ovat hänen käskynsä, ja hänen viimeiset sanansa olivat: 'Mikael Lambourne' — sillä Hänen Korkeutensa puhuttelee minua niinkuin jaloa miekan miestä ainakin eikä käytä sellaisia nimityksiä kuin 'humalainen konna' ynnä muita sentapaisten ihmisten lauseparsia, jotka eivät tiedä, miten näyttää uutta arvoaan — 'Varneyn', sanoo hän, 'tulee kohdella kreivitärtäni mitä suurimmalla kunnioituksella — minä lähetän Teidät sitä valvomaan, Lambourne', sanoo Hänen Korkeutensa, 'ja Teidän pitää tuoman häneltä minun sinettisormukseni viipymättä takaisin.'»

»Niinkö», vastasi Varney, »sanoiko hän tosiaankin niin? Sinähän tiedät siis kaikki?»

»Kaikki — kaikki — ja Sinä tekisit viisaasti lyöttäytyessäsi minun ystäväkseni niin kauvan kuin tässä vielä ilmat kauneina pysyvät.»

»Ja oliko ketään muita saapuvilla, kun armollinen herra tuota puhui?» kysyi Varney.

»Ei sieluakaan», vastasi Lambourne. »Luuletko Sinä armollisen herran uskovan sellaisia asioita muille kuin sellaisille koetelluille toimen miehille kuin minullekin?»

»Hyvin totta», myönsi Varney; ja vaijeten tähysteli hän kuun valaisemaa tietä. He ratsastivat pitkin avaraa, autiota nummea. Purilaat olivat ainakin peninkulman päässä, eikä niitä enää näkynyt eikä kuulunut. Hän katsahti taakseen ja näki vain kuun kirkastaman tasangon, mutta ei ainuttakaan ihmisolentoa. Hän jatkoi keskusteluaan Lambournen kanssa: »Ja aijotko Sinä nyt nousta isäntääsi vastaan, joka on opastanut Sinut tälle hovisuosion uralle — jonka oppilas Sinä olet ollut, Mikael — joka on selittänyt Sinulle hovijuonittelujen syvänteet ja matalikot?»

»Älä sano minua Mikaeliksi!» kiukutteli Lambourne; »minulla on sellainen nimi, että sen eteen kehtaa panna herran yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin; ja mitä muuhun tulee, niin jos minä olen ollut oppilas, niin on nyt oppi-aikani loppunut, ja minä aijon toimia omin päin.»

»Tästä saat palkkasi ensin, Sinä hölmö!» huusi Varney ja ampui pistolilla, jota hän oli jo kotvan aikaa pitänyt kädessään, läpi Lambournen ruumiin.

Onneton putosi hevosensa selästä äännähtämättäkään; Varney laskeutui satulasta, tyhjensi hänen taskunsa ja käänsi ne nurin, jotta hän näyttäisi rosvojen surmaamalta. Hän korjasi haltuunsa kreivin kirjeen, joka olikin hänen tärkein etsittävänsä, mutta otti myös Lambournen kukkaron, jossa oli vielä jäljellä muutamia hänen juomahimonsa säästämiä kultarahoja, ja omituisten tunteiden painostamana piteli hän sitä kädessään vain niin kauvan kunnes ehti eräälle pienelle joelle, joka kävi poikki tien ja johon hän viskasi sen niin etäälle kuin suinkin jaksoi. Sillä tavalla voivat vielä vaikuttaa jo näennäisesti kokonaan tukahutetun omantunnon jätteet, että tämäkin julma ja häikäilemätön mies olisi tuntenut tehneensä häpeällisen työn, jos olisi pistänyt taskuunsa nuo muutamat sille kurjalle heittiölle kuuluneet rahat, jonka hän oli juuri niin säälimättä ottanut hengiltä.

Murhaaja latasi jälleen pistolinsa, puhdistettuaan lukon ja piipun äskeisen laukauksen jäljiltä, ja lähti rauhallisesti tavottamaan purilaita, tyytyväisenä ajatellen, että hän oli nyt niin taitavasti raivannut tieltään hänen moniin juoniinsa perehtyneen vaarallisen todistajan ja käskykirjeen tuojan, vaikkei hänellä tosin ollut aikomustakaan kirjeen sisältämiä ohjeita noudattaa, koska hän nyt saattoi sanoa, ettei hän ollut sitä koskaan saanutkaan.

Matkan loppu-osa kuljettiin niin nopeasti, että selvään näkyi, kuinka vähän välitettiin onnettoman kreivittären terveydestä. He pysähtyivät vain sellaisiin paikkoihin, missä he olivat täydellisiä isäntiä ja missä he otaksuivat valmiiksi varatun kertomuksensa hullusta rouva Varneysta saavan kerkeitä uskojia, jos kreivitär olisi yrittänyt vedota niiden harvojen henkilöiden sääliväisyyteen, jotka pääsivät häntä näkemään. Mutta Amy ei havainnut mahdollisuuden varjoakaan herättää niiden mielenkiintoa, joiden puoleen hän saattoi kääntyä, ja lisäksi kauhistutti häntä Varneyn läheisyys niin paljon, ettei hän uskaltanut rikkoa sitä ankaraa kieltoa, jolla hän sai matkustaa ilman hänen seuraansa. Kun Varney oli usein kreivin aikaisemmilla salaisilla matkoilla Cumnoriin kulkenut samaa tietä ja näyttänyt mahtinsa, toimitettiin hänelle tarvittaessa nopeasti varahevosia, niin että he lähenivät Cumnorin kartanoa seuraavana yönä Kenilworthista lähtönsä jälkeen.

Tällöin ratsasti Varney purilaiden perään, kuten usein matkan varrella, ja kysyi: »Mitä hän tekee?»

»Hän nukkuu», vastasi Foster; »toivoisinpa jo olevamme perillä — hänen voimansa ovat lopussa.»

»Kyliä lepo hänet parantaa», virkkoi Varney. »Hän on kohta nukkuva sikeästi ja kauvan — meidän täytyy miettiä, mihin saamme hänet turvallisesti sijoitetuksi.»

»Hänen omaan huoneustoonsa tietysti», vastasi Foster. »Minä lähetin jo Janetin tätinsä luo, ensin häntä perin pohjin nuhdeltuani, ja ne eukot siellä kartanossa ovat uskollisuus itse — he vihaavat tätä rouvaa sydämensä pohjasta.»

»Me emme rupea kuitenkaan heihin luottamaan, ystäväni Anton», virkkoi Varney; »meidän täytyy majoittaa hänet siihen lujaan kammioon, missä Sinä säilytät kultaasi.»

»Kultaani!» huudahti Anton hyvin levottomana; »mitä kultaa minulla nyt olisi? — Jumala minua auttakoon, minullahan ei ole kultaa lainkaan — minä niin mielelläni toivoisin olevan, mutta kun ei ole.»

»Vieköön Sinut hiisi, moisen typerän elukan! — kuka nyt ajattelee Sinun kultaasi tai siitä välittää? — Jos minä kultaa ajattelisin, eikö minulla olisi sadottain parempia keinoja sen saamiseen kuin Sinulla? — Lyhyesti puhuen: Sinun makuukammiostasi, jonka Sinä olet vahvistanut ja varustanut niin kummallisella tavalla, täytyy tulla hänen säilytyspaikkansa; ja Sinä, vanha tolvana, saat maata rötköttää hänen untuvapieluksillaan. — Minä rohkenen vakuuttaa, ettei kreivi ole milloinkaan kysyvä niiden neljän huoneen komeata sisustusta.»

Tämä viimeinen huomautus suostutti Fosterin kauppaan ja hän pyysi vain lupaa saada ratsastaa edeltäkäsin laittamaan kaikkea kuntoon; sitten kannusti hän hevostaan ja katosi purilaiden viereltä, kun taas Varney jäi noin viisikymmentä askelta niistä jälkeen, niin että niiden vartijaksi jäi Tider yksin.

Heidän saavuttuaan Cumnorin kartanoon, kysyi kreivitär Janetia ja oli hyvin suruissaan, kun ilmoitettiin, ettei hän enää saanut kamarineitosekseen sitä viehättävää tyttöä.

»Tyttäreni on minulle rakas, rouva», vastasi Foster äreästi; »ja minä toivon, ettei hän oppisi hovivehkeilijäin tavoin valehtelemaan ja karkaamaan — hän on jo liiaksikin sellaiseen tutustunut täällä, Teidän Armonne luvalla puhuen.»

Kreivitär, joka oli hyvin väsynyt ja aivan kauhuissaan matkansa tapauksista, ei vastannut mitään tähän hävyttömään soimaukseen, vaan pyysi lempeästi päästä huoneensa rauhaan.

»Niin, niin», jupisi Foster, »sehän on luonnollista; mutta, luvallanne puhuen, Te ette nyt enää mene niihin koreisiin leikkihuoneisiinne — Te nukutte tänä yönä varmemmassa paikassa.»

»Haudassani, toivoakseni», virkkoi kreivitär; »ihminen vapisee vain ajatellessaankin sielun ja ruumiin eriämistä.»

»Teillä ei minun arvatakseni ole lainkaan syytä sen takia vavista», vastasi Foster. »Armollinen herrahan tulee tänne huomenna, ja tottahan Te nyt osaatte hänen kanssaan selvittää asianne.»

»Mutta tuleeko hän tänne? — tuleeko hän tosiaankin, hyvä Foster?»

»Niinpä niin, hyvä Foster!» vastasi toinen. — »Mutta mikähän Foster minä olen huomenna, kun Te puhutte minusta armolliselle herralle — vaikka kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen omasta käskystään?»

»Olkaa Te minun suojelijani — vaikka tylykin — mutta suojelija joka tapauksessa», jatkoi kreivitär. »Oi, olisipa Janet vain täällä!»

»Hänen on parempi siellä, missä hän on», vastasi Foster — »toinenkin Teistä riittää jo panemaan järkevänkin pään pyörälle — mutta haluatteko hiukan ruokaa?»

»Oi, en, en — huoneeseeni vain — huoneeseeni. Toivoakseni», lisäsi hän pelokkaasti, »voin minä teljetä sen sisäpuolelta?»

»Kaikin mokomin», vastasi Foster, »sittenhän minä voin teljetä sen ulkopuolelta»; ja ottaen kynttilän käteensä opasti hän Amya sellaiseen rakennuksen osaan, missä tämä ei ollut vielä koskaan käynyt, ja vei hänet ylös tavattoman korkeita portaita, toisen eukon kantaessa edellä lamppua. Aivan mittaamattoman pitkiltä tuntuvien portaiden yläpäästä astuivat he lyhyeen, mustalla tammilaudoituksella verhottuun, hyvin ahtaaseen käytävään, jonka perällä näkyi vahva tammiovi; tämä ovi päästi heidät saiturin mitä kurjimmin kalustettuun kammioon, joka vain nimeltään erosi oikeasta vankilan kojusta.

Foster pysähtyi ovelle ja antoi kreivittärelle lampun, tarjoamatta tai sallimatta sitä kantaneen vanhan eukon avustusta. Kreivitär ei nyt huolinut muodollisuuksista, vaan sieppasi sen hätäisesti hänen kädestään, sulki oven ja telkesi sen kaikin runsain lukoin ja salvoin, joita siihen tarkoitukseen oli sisäpuolelle varattu.

Varney oli sillä välin vahtinut portaiden alapäässä, mutta kun hän kuuli ovea suljettavan, hiipi hän varpaisillaan ylös, ja Foster viittasi itsetyytyväisenä häntä huomaamaan erästä seinään kätkettyä koneistoa, joka hyvin kevyesti ja hiljaa vajotti alas osan puukäytävää nostosillan tavoin, niin että yhteys hänen tavallisen olinpaikkansa, makuukammion, oven ja sinne johtavain korkeiden kiertorappusten ylipään välillä tuli täydellisesti katkaistuksi. Tätä koneistoa liikutteleva köysi oli tavallisesti makuukammiossa, koska Foster tahtoi siten ehkäistä ketään tunkeutumasta sinne ulkoapäin; mutta kun nyt oli pidettävä vankia siellä, oli köysikin tuotu portaiden yläpäähän ja kiinnitetty sinne, ja sen avulla Foster erinomaisen auliisti pudotti aavistamattoman laskuluukun alas.

Varney tarkasteli hyvin huolellisesti koneistoa ja kurkisti useammin kuin yhden kerran kuiluun, joka ammotti laskuluukun auvettua. Se oli pilkkopimeä ja näytti rajattoman syvältä ja ulottui, kuten Foster kuiskaten ilmoitti liittolaiselleen, aina linnan syvimpiin holvikomeroihin asti. Varney heitti vieläkin pitkän, tutkivan katseen tuohon synkkään syvyyteen ja seurasi sitten Fosteria kartanon asuttuun osaan.

Heidän saavuttuaan vastaanottohuoneeseen, josta olemme aikaisemmin puhuneet, pyysi Varney Fosteria hankkimaan heille illallista ja parhaimpia viinejään. »Minä lähden hakemaan Alascoa», lisäsi hän; »meillä on hänelle hieman työtä ja meidän täytyy saattaa hänet hyvälle tuulelle.»

Foster murisi tästä pyynnöstä, mutta ei sentään pannut vastaan. Eukko vakuutti Varneylle, ettei Alasco ollut tuskin syönyt eikä juonut mitään hänen isäntänsä lähdettyä matkaan, vaan eli aina työkammioonsa suljettuna ja puheli siihen suuntaan kuin olisi koko maailman olemassa-olo riippunut hänen tutkimuksistaan.

»Minäpä opetan hänelle, että maailmalla on häneltä muutakin vaatimista», sanoi Varney, ottaen kynttilän ja lähtien kullantekijää hakemaan. Hän palasi melkoisen ajan kuluttua hyvin kalpeana, mutta entiset ivalliset uurteet poskilla ja nenänjuuressa, ja sanoi: »Ystävämme on meiltä mennyt.»

»Kuinka! mitä tarkoitat?» huusi Foster — »Paennutko — kadonnutko minun neljäkymmentä puntaani mukanaan, jotka hänen piti monistaman tuhansin kerroin? Minä toimitan virallisen takaa-ajon!»

»Minä neuvon Sinulle varmemman tien», virkkoi Varney.

»Kuinka! minkä tien?» hätäili Foster yhä; »minä tahdon takaisin ne neljäkymmentä puntaani — minä luulin jo varmasti saavani pistää ne tuhansin kerroin monistettuina kukkarooni — minä vaadin ainakin panostani takaisin.»

»Mene sitten ja hirtä itsesi ja syytä Alascoa perkeleen tuomio-istuimen edessä, sillä sinne on hän toimittanut asian.»

»Kuinka! — mitä Sinä tarkoitat — onko hän kuollut?»

»On kun onkin», vastasi Varney; »kasvot ja ruumis ovat jo aika tavalla turvonneet. — Hän on paraillaan sekoitellut jotakin saatanallista lääkettään, ja lasinaamus, jota hän aina sellaisissa tapauksissa käytti, on nähtävästi pudonnut hänen kasvoiltaan, niin että hieno myrkky on tunkeutunut hänen aivoihinsa ja tehnyt tehtävänsä.»

»Sancta Maria!» pääsi Fosterilta; — »minä tarkoitan, Jumala varjelkoon laupeudessaan meitä ahneudesta ja kuolemansynnistä! Eikö hänellä ollut siellä tekeillä mitään muutoskokeiluja? Näitkö kullan paloja sulatuskauhoissa?»

»En nähnyt, minä katselin vain sitä kuollutta raatoa», vastasi Varney; »inhoittava näky — hän oli jo niin turvonnut kuin kolme päivää teloituspyörällä virunut ruumis — Hyi hitto! saatappas tänne viinimalja.»

»Minä lähden tästä», virkkoi Foster, »minä otan itse selkoa —» Hän otti lampun ja riensi ovelle, mutta alkoi siinä epäröidä ja pysähtyi lopulta kokonaan. »Etkö Sinä tulisi kanssani?» pyyteli hän sitten Varneyta.

»Mitä varten?» kysyi Varney; »minä näin ja haistoin siellä jo tarpeeksi kaikenlaista pilatakseni ruokahaluni. Rikoin sentään akkunan raittiin ilman laskemiseksi — siellä tuntui tulikiven katkua, ja koko kammio oli niin täynnä muita yhtä tukahuttavia huuruja kuin olisi itse paholainen siellä oleskellut.»

»Ja eiköhän siinä itse pääkehno ollutkin pelissä?» puheli Foster yhä epäröiden; »olen kuullut sen olevan hyvin väkevän sellaisina aikoina ja sellaisen väen apulaisena.»

»Ja vaikka siellä olisi ollutkin se Sinun saatanasi, joka niin kiusaa mielikuvitustasi», vastasi Varney, »olet Sinä täydessä turvassa, ellei hän sitten ole maailman kohtuuttomin piru. Hän on hiljattain saanut kaksi oivaa makupalaa.»

»Kuinka, kaksi makupalaa — mitä tarkoitat?» ihmetteli Foster — »mitä tarkoitat?»

»Sen saat kyllä aikanaan tietää», vastasi Varney; — »ja sitten tulevat hänelle kohta kolmannetkin pidot — mutta Sinun mielestäsi on kai hän liian herkullinen pala paholaisen hampaille — hänellä pitää kai oleman psalminsa, harppunsa ja serafiminsa.»

Anton Foster kuuli tämän ja astui hitaasti pöydän luo: »Jumalani! Ritari Rikhard, ja täytyykö sen sitten tapahtua?»

»Täytyy, totisesti täytyy, Anton, taikka vapaaläänityksestäsi ei ole puhettakaan», vastasi hänen järkähtämätön liittolaisensa.

»Minä uumoilin koko ajan, että sinne sitä lopultakin päädytään!» jatkoi Foster; »mutta millä tavalla, ritari Rikhard — millä tavalla? — sillä minä en koko maailmankaan hinnasta kävisi käsiksi häneen.»

»En voi Sinua moittia», vastasi Varney; »en minä itsekään liioin haluaisi tehdä sitä — me kaipaamme kipeästi Alascoa ja hänen mannaansa; niin, ja sitten sitä Lambourne-koiraa.»

»Missä Lambourne sitten viipyy?» uteli Foster.

»Älä sitä kysele», neuvoi Varney; »Sinä olet kyllä hänet kerran näkevä, jos uskosi on oikea. — Mutta palatkaamme vakavampaan asiaamme. — Minä opetan Sinua, Tony, virittämään loukun hyypän pyydystämiseksi — tuo Sinun laskuluukkusi — tuo Sinun leikkikalusi pysynee kai näennäisesti turvallisena, eikö pysykin, vaikka tukeet olisikin vedetty alta pois?»

»Pysyy kun pysyykin», vakuutti Foster, »ellei vain sille astuta.»

»Mutta jos nyt armollinen rouva yrittäisi paeta sen yli, pudottaisi kai hänen painonsa sen alas?» uteli yhä Varney.

»Hiirenkin paino siihen riittäisi», selitti Foster.

»No, hän kuolee siis aikoessaan uudelleen karata, ja mitä voimme me siihen, Sinä enempää kuin minäkään, kunnon Tony? Menkäämme nukkumaan ja keskustelkaamme huomenna lähemmin suunnitelmastamme.»

Seuraavana päivänä illan lähetessä vaati Varney Fosteria ryhtymään ehdotuksen toteuttamiseen. Tider ja Fosterin vanha miespalvelija lähetettiin jonkun tekosyyn varjolla alas kylään, ja Anton itse, haluten muka katsoa, että kreivittärellä oli kaikkea mitä hän tarvitsi, käväisi hänen kammiossaan. Hänen päätökseensä vaikutti niin horjuttavasti se lempeys ja kärsivällisyys, millä kreivitär näytti kestävän vankeutensa, ettei hän voinut olla kieltämättä häntä vakavasti millään ehdolla astumasta huoneensa kynnyksen yli ennen Leicesterin kreivin saapumista, »mikä», lisäsi hän, »on toivoakseni tapahtuva hyvin pian.» Amy lupasi säyseästi alistua kohtaloonsa, ja Foster palasi paatuneen toverinsa luo omatuntonsa puoliksi keventyneenä sitä rasittavasta taakasta. »Minä olen varoittanut häntä», ajatteli hän; »varmasti on vaaraton ansa, joka on asetettu linnun nähtäville.»

Hän jätti sentähden kreivittären oven telkeämättä ulkoapäin ja veti Varneyn katsellessa pois laskuluukkua tukevat laitteet, niin että se hädin tuskin pysyi vaakasuorassa asennossaan pelkän kiinnysvoiman avulla. He laskeutuivat sitten alakertaan odottamaan juonensa seurauksia, mutta saivat odottaa kauvan turhaan. Vihdoin Varney, joka oli kävellyt edes ja takaisin kasvot viittansa peitossa, heitti sen äkkiä sivulle ja huudahti: »Ei ole tosiaankaan vielä nähty kylliksi typerää naista päästämään käsistään noin oivallista pakenemistilaisuutta!»

»Ehkäpä on hän päättänyt odottaa rauhassa puolisonsa paluuta», virkkoi Foster.

»Totta! — aivan totta», huudahti Varney ulos syöksähtäen, »sitä en tullut ajatelleeksikaan.»

Tuskin oli kaksi minuuttia kulunut, kun Foster, joka oli jäänyt paikoilleen, kuuli hevosen kavioitten kopsetta pihalta ja sitten vihellystä, joka muistutti aivan kreivin tavallista tulomerkkiä; — silmänräpäys sen jälkeen avautui kreivittären huoneen ovi ja samassa vajosi laskuluukku. Humahdus — raskas jysäys — heikkoa voihkinaa — ja kaikki oli ohi.

Samassa huusi Varney akkunasta, äänessään sävy, joka oli kuvailematon sekoitus kauhua ja ivaa: »Onko lintu loukussa? — onko teko tehty?»

»Oo, Jumala meitä armahtakoon!» vastasi Anton Foster.

»Mitä siinä uriset, hölmö!» ärjäisi Varney, »toimesi on päättynyt ja palkintosi varma. Katso holviin — mitä näet?»

»Minä näen vain valkean vaatekasan, lumikinoksen tapaisen», vastasi Foster. »Oi Jumala! nyt liikuttaa hän käsivarttaan!»

»Pudota jotakin hänen päälleen. — Kultakirstusi, Tony — se on raskas.»

»Varney, Sinä olet ihmiseksi tullut saatana!» huudahti Foster; — »Ei tarvita enää mitään — hän on mennyt!»

»Niin ovat menneet myöskin meidän vaivamme», sanoi Varney huoneeseen astuessaan; »enpä olisi ikinä luullut osaavani niin hyvin jäljitellä kreivin merkkivihellystä.»

»Oo, jos taivaassa kostoa on, olet Sinä sen ansainnut», vastasi Foster, »ja se on Sinut kerran kohtaava, — Sinä syöksit hänet turmioon juuri hänen hellimpien tunteittensa avulla. — Se on samaa kuin jos keittäisi lapsen äitinsä maidossa!»

»Sinä olet uskonkiihkoinen aasi», sanoi Varney; »ajatelkaamme nyt vain, millä tavalla tästä tietoa levitämme — ruumiin täytyy jäädä sinne, missä se nyt on.»

Mutta heidän konnamaisuutensa ei oltu sallittu enää kestää kauvempaa; — sillä heidän vielä tästä neuvotellessaan hyökkäsivät Tressilian ja Raleigh huoneeseen, päästyään kartanoon Tiderin ja Fosterin palvelijan avulla, jotka he olivat pidättäneet kylässä.

Anton Foster pakeni heidät nähtyään; ja kun hän tunsi kaikki vanhan sokkeloisen talon sopet ja käytävät, ei häntä löydetty. Mutta Varney vangittiin paikalla; ja osoittamatta lainkaan katumusta töistään, näytti hän päinvastoin pirullisesti riemuitsevan neuvoessaan heille murhatun kreivittären jäännökset, samalla uhmailevasti pyytäen heitä todistamaan hänellä olleen jotakin osaa hänen kuolemaansa. Tressilian joutui niin epätoivoisen, rajattoman surun valtaan nähdessään nämä musertuneet, yhä vielä lämpimät jätteet olennosta, joka vielä hetki sitten oli ollut niin rakastettava ja rakastettu, että Raleighin oli pakko toimittaa hänet holvista väkivallalla, itse ryhtyen sitten kaikkiin asiain vaatimiin toimenpiteisiin.

Toisessa kuulustelussa ei Varney lainkaan salannut rikostaan eikä sen vaikuttimia, esittäen suoruutensa syyksi, että vaikka useat hänen tunnustamistaan seikoista olisivat voineet perustua hänen tekojaan tutkittaessa vain epäluuloihin, nuo epäluulot olisivat kuitenkin riittäneet riistämään häneltä Leicesterin luottamuksen ja kukistamaan kaikki hänen korkealle tähtäävät kunnianhimoiset suunnitelmansa. »Minä en ole syntynyt», sanoi hän, »elää kituuttamaan loppu-ikääni halveksittuna hylkynä — enkä minä myöskään aijo kuolla niin, että minun kohtaloni valmistaisi roskakansalle juhlapäivän.»

Näiden sanojen johdosta alettiin pelätä hänen yrittävän väkivaltaa itselleen, ja häneltä otettiin huolellisesti kaikki, millä hän olisi voinut toteuttaa sellaisen aikomuksen. Mutta monien muinaisajan sankarten tavoin kuljetti hän aina mukanaan pienen määrän vahvaa, varmaankin kuuluisan Demetrius Alascon valmistamaa myrkkyä. Hän oli nähtävästi nauttinut sitä yöllä, sillä seuraavana aamuna tavattiin hänet hengetönnä kopistaan; eikä hän näyttänyt kovia tuskiakaan kärsineen, sillä hänen kasvoillaan väreili vielä kuolemassakin sama ivallinen hymy, joka oli ollut niiden ominaisimpana piirteenä hänen eläessään. »Jumalattomalla ei ole kahleita kuollessaan», sanotaan raamatussa.

Hänen rikostoverinsa kohtalo pysyi kauvan tuntemattomana. Cumnorin kartano tyhjeni asukkaista heti murhan jälkeen; sillä sen huoneen läheisyydestä, jota sanottiin rouva Dudleyn kammioksi, väittivät palvelijat kuulevansa voihkinaa, huutoa ja muuta sellaista yliluonnollista melua. Jonkun ajan kuluttua tuli Janetista, kun hänen isästään ei saatu mitään tietoa, hänen omaisuutensa eittämätön haltijatar, ja hän luovutti sen sekä kätensä Waylandille, joka nyt oli kohonnut vakavaan asemaan, hänellä kun oli paikka Elisabetin palveluksessa. Mutta vasta sitten kun he olivat jo molemmat maanneet haudassa useita vuosia, toimitti heidän vanhin poikansa ja perillisensä erinäisiä tutkimuksia Cumnorin kartanossa ja keksi salakäytävän, jota sulki rouva Dudleyn kammion vuoteen takaa avautuva rautainen ovi ja joka vei jonkunlaiseen holvikomeroon; sieltä tavattiin vahva, suuren joukon kultaa sisältävä rauta-arkku, jonka kannella virui ihmisluuranko. Anton Fosterin kohtalo oli nyt selvillä. Hän oli paennut tähän piilopaikkaan, mutta unohtanutkin ponninlukon avaimen; ja kun hän ei siten enää päässyt ulos komerosta, jonka hän oli niin taidokkaasti varustanut sielunsa autuuden hinnalla hankkimansa kullan säilytyspaikaksi, oli hän menehtynyt sinne surkealla tavalla. Otaksuttavasti eivät palvelijain kuulemat voivotukset ja kirkaisut olleetkaan kaikkea perää vailla, vaan olivat lähteneet juuri tämän kurjan, kuolemantuskissaan apua ja pelastusta huutavan miehen huulilta.

Tieto kreivittären kauheasta kuolemasta teki äkkinäisen lopun Kenilworthin juhlista. Leicester poistui hovista ja antautui pitkäksi ajaksi katumuksensa valtaan. Mutta kun Varney oli viimeisissä lausunnoissaan koettanut kaikin keinoin säästää isäntänsä mainetta, sääliteltiin kreiviä pikemminkin kuin vihattiin. Kuningatar kutsui hänet sitten hoviin takaisin; hänestä tuli uudelleen mahtava valtiomies ja suosikki, ja hänen elämänuransa loppupuoli on kyllin tunnettu historiasta. Mutta hänen kuolemassaan oli jotakin kostavaa, sillä, hyvin yleisesti uskotun tarinan mukaan johtui se myrkkyannoksesta, jonka hän itse sattui erehdyksessä nielemään, vaikka hän oli tarkoittanutkin sen toiselle henkilölle.

Ritari Hugh Robsart kuoli pian tyttärensä jälkeen, asetettuaan Tressilianin talonsa ja tavaransa perilliseksi. Mutta ei riippumattoman maalaiselämän mahdollisuus eivätkä suosionlupaukset, joilla Elisabet koetti houkutella häntä hoviin, voineet karkoittaa hänen syvää surumielisyyttään. Minne hän menikin, kaikkialla oli hän näkevinään edessään rakkautensa varhaisen ja ainoan esineen runneltuneen ruumiin. Pidettyään huolta ritari Hughin, Lidcoten linnan herran perheeseen kuuluneiden vanhojen ystäväin ja vanhojen palvelijain toimeentulosta, astui hän vihdoin ystävänsä Raleighin kanssa laivaan matkustaakseen Virginiaan, ja tässä vieraassa maassa kuoli hän sitten ennen aikaansa nuorena vuosiltaan, mutta vanhana kärsimyksiltään.

Sivuhenkilöistä on meidän vain mainitseminen, että Blountin järki kirkastui samassa määrässä kuin hänen nauharuusukkeensa vaalenivat ja että hän täyttäessään velvollisuutensa urheana sotapäällikkönä oli paljoa paremmin paikallaan kuin lyhyen hovi-elämänsä aikana; ja että Flibbertigibbetin terävä äly nosti hänet sekä Burleighin että Cecilin palveluksessa suosioon ja arvoon.