Front matter (continued 3)

XII Luku.

Nyt torni jyräämään — hän lähestyy! — Puhukaa puolestamme, kellot — torvet Kimakat; sytytin kouraan, tykkimies, Ja kanuunaasi laulata kuin oisi Käärelakkipakanoita ryntäämässä! Myös näytelmiä — mut älyä tarvis Niiden tekoon, ja min' oon vain miekan mies.

Neitseellinen Kuningatar — Murheellinen huvinäytelmä.

Kun Wayland oli edellisessä luvussa kerrotulla tavalla lähtenyt Tressilianin luota, jäi tämä epätietoisena miettimään, mihin nyt olisi ryhdyttävä, kun Raleigh ja Blount lähestyivät häntä käsikoukussa ja tapansa mukaan ankarasti riidellen. Tressilian ei silloisessa mielentilassaan suurestikaan halunnut heidän seuraansa, mutta heitä ei käynyt enää väistäminenkään; lisäksi tunsi hän, että kun hänet nyt kerran oli toimettomuuteen sitonut Amylle antamansa lupaus pysyä hänestä kaukana ja olla yrittämättä mitään hänen hyväkseen, hänen olisi parasta sekaantua yleiseen tuoksinaan ja näyttää kasvoillaan niin vähän kuin hän suinkin voi sitä tuskaa ja levottomuutta, joka raskaana painoi hänen sydäntään. Hän taipui siis urheasti välttämättömyyteen ja huikkasi tovereilleen: »Kaikkea iloa vain teille, hyvät herrat! Mistä te tulette?»

»Warwickista tietysti», vastasi Blount; »meidän täytyi väkisinkin palata muuttamaan vaatteita, niinkuin köyhät näyttelijät, jotka niin kernaasti monistavat ulkonaisen ihmisensä pukua vaihtamalla; ja viisainta olisi Sinun tehdä samoin, Tressilian.»

»Blount on oikeassa», vahvisti Raleigh; »kuningatar pitää paljon sellaisesta huomaavaisuudesta ja katsoo sitä kunnioituksen puutteeksi, jos joku ilmestyy hänen välittömään läheisyyteensä likaisessa ja rypistyneessä ratsastuspuvussaan. Mutta katsohan Blountia, Tressilian, kautta makeimman naurun, ja näe, millaiseksi hänen räätälilurjuksensa on hänet sonnustanut — sinistä, viheriää ja tulipunaista, punertavat nauhat ja keltaiset rihmaruusukkeet kengissä.»

»No, ja mikä siinä sitten on vikana?» kysyi Blount. »Minä käskin sen pihtikinttuisen varkaan panemaan parastaan eikä säästämään kustannuksia; ja luulenpa siitä tulleenkin koreaa ja kaunista — koreampaakin kuin nuo Sinun hetaleesi — Tressilian arvostelkoon.»

»Suostun — suostun», huudahti Walter Raleigh. »Ratkaise riitamme, Tressilian, taivaan nimessä!»

Näin tuomariksi pyydettynä tarkasti Tressilian heitä molempia ja huomasi heti ensi silmäyksellä, että kunnon Blount oli räätälinsä neuvosta laittanut kovin kirjavaa ylleen ja että hän oli yhtä saamaton ja kömpelö kaikkien niiden nauhojen ja punosten keskellä, jotka hänen puvussaan löyhyivät, kuin talonpoika pyhävaatteissaan; kun taas Raleighin puku oli sekä siro että huoliteltu, ja sopi liian hyvin hänen solakkaan, muhkeaan vartaloonsa, herättääkseen erikoista huomiota. Tressilian julistikin siis, että Blountin puku oli koreampi, mutta Raleighin aistikkaampi.

Blount oli tyytyväinen tähän ratkaisuun. »Tiesinhän minä, että minun pukuni oli koreampi», riemuitsi hän; »jos se tikkimestari-lurjus olisi tuonut minulle tuollaisen yksinkertaisen nutun kuin Raleighin on, olisin minä iskenyt häneltä aivot päästä hänen omalla silitysraudallaan. Ei, jos sitä kerran narreja ollaan, niin ollaan sitten oikein aika mekosta, sanon minä.»

»Mutta miks'et Sinä ole paneutunut parhaimpiisi, Tressilian?» kysyi Raleigh.

»Erään hullunkurisen erehdyksen takia olen joutunut ulos huoneestani», vastasi Tressilian, »niin etten pääse käsiksi matkalaukkuuni. Aijoin tästä juuri lähteä Sinua hakemaan, jos vaikka Sinä ottaisit minut siksi aikaa asuntoosi.»

»Varsin mielelläni», sanoi Raleigh; »minulla onkin komeat paikat. Leicesterin kreivi on ollut kovin ystävällinen meitä kohtaan ja majoittanut meidät oikein ruhtinaallisesti. Vaikka hänen kohteliaisuutensa tapahtuukin pakosta, niin ulottuu se ainakin avaralle. Sinun olisi nähdäkseni viisainta puhua pulastasi kreivin kamaripalvelijalle — asia tulisi silmänräpäyksessä autetuksi.»

»Ei, eipä maksa vaivaa, kun kerran minä sovin Sinunkin huoneeseesi», virkkoi Tressilian. — »Minä en mitenkään tahtoisi olla haitaksi. — Tuliko muita mukananne tänne?»

»Tulihan noita», selitti Blount, »Varney ja kokonainen lauma leicesteriläisiä sekä parisenkymmentä kelpo miestä Sussexin väkeä. Meidän tulee kuulemma odottaa kuningatarta parveketornin edustalla — siksi ne kai sitä kiviläjää sanovat — ja katsella siellä muutamia hullutuksia; ja sitten on meidän määrä, Jumala armahtakoon, pitää seuraa kuningattarelle isossa salissa sen aikaa, kun Hänen Majesteettinsa nykyiset saattajat ovat luomassa nahkaansa tai toisin sanoen riisumassa ratsastuspukuaan. Taivas minua auttakoon, mutta jos Hänen Majesteettinsa sattuisi minua puhuttelemaan, en minä totisesti tietäisi, mitä vastata!»

»Ja mikä pidätti heitä niin kauan Warwickissa?» tiedusteli Tressilian, tahtoen pysyttää keskustelun etäällä hänen omista asioistaan.

»Sellainen hassutusten sarja», vastasi Blount, »ettei moista ole vielä nähty edes Pärttylinmarkkinoillakaan. Siellä sitä oli puhujaa ja näyttelijää ja koiraa ja karhua ja apinoita esitteleviä miehiä ja eläviksi nukiksi paneutuneita akkoja — ihme, että se kuningatar kesti sen kaiken. Mutta tuon tuostakin tuli aina jotakin 'hänen armollisten kasvojensa suloisesta paisteesta' ja muuta sellaista hölynpölyä. Ja ah! turhamaisuus tekee narrin viisaimmastakin. Vaan tulkaa, lähtekäämme sinne parveketornin edustalle, — vaikk'en minä ymmärrä, Tressilian, minne Sinä panet tuon ratsastuspukusi ja nuo saappaasi.»

»Minä asetun Sinun taaksesi, Blount», sanoi Tressilian, joka näki ystävänsä ylenpalttisen komeuden nousseen hänen päähänsä. »Sinun kookas ruhosi ja kaunis pukusi peittävät minun heikot puoleni.»

»Teekin niin, Edmund», vastasi Blount. »Ja totta puhuakseni olenkin minä hyvin mielissäni, että Sinä pidät tätä minun pukuani kauniina, huolimatta kaikesta siitä, mitä tuo herra Älypää tuossa saattaa sanoa; sillä kun joku kerran hassuksi rupeaa, niin ruvetkoon sitten oikein perinpohjaisesti.»

Näin puhein kohensi Blount lakkiaan uljaampaan asentoon, oikaisi säärensä ja alkoi miehekkäästi astella eteenpäin aivan kuin olisi hän tepastellut piikkimiestensä etunenässä, tuon tuostakin tyytyväisenä katsahtaen tulipunaisiin sukkiinsa ja kengissään kukoistaviin suunnattomiin keltaruusuihin. Tressilian seurasi häntä omiin murheellisiin ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten Raleighia, joka kuiskaili Tressilianin korvaan niitä sukkeluuksia, joita hänen eloisa mielikuvituksensa kunnianarvoisan ystävän kömpelön turhamaisuuden huvittamana loi.

Tällä tavoin kulkivat he pitkän sillan eli kilpatantereen yli ja asettuivat muiden aatelismiesten mukana parveketornin ulkoportin edustalle. Kaikkiaan oli heitä noin neljäkymmentä ritarien parhaimmistosta valittua miestä järjestettyinä kunniavahdiksi kahteen riviin portin molemmin puolin ja sen tiheän peitsi- ja tappara-aitauksen sisään, jonka muodostivat Leicesterin komeihin varustuksiin puetut huovit. Aatelismiehillä ei ollut muita aseita kuin miekat ja tikarit, ja olivat he niin loistavasti puetut kuin suinkin saattoi kuvitella; ja kun sen ajan kuosi piti tuhlailevan komeuden näyttelemisestä, näkyi siellä vain samettia ja kulta- ja hopeakangasta, nauhoja, sulkia, jalokiviä ja kultavitjoja. Huolimatta vakavammista surunsyistään ei Tressilian kuitenkaan voinut olla tuntematta, että hän ratsastuspuvussaan, niin oivallinen kuin se saattoi ollakin, esitti oikeastaan hyvin surkeata osaa tällä »prameilevan komeuden» näyttämöllä, etenkin kun hän näki sopimattoman asunsa herättävän ihmettelyä ystäviensä ja ivaa ja halveksumista leicesteriläisten joukossa.

Me emme voi olla mainitsematta tätä seikkaa, vaikka se näyttäisikin olevan ristiriidassa Tressilianin luonteen vakavuuden kanssa; sillä totuus on, että huolehtiminen ulkonaisesta ihmisestämme on laji itserakkautta, josta eivät viisaimmatkaan vapaudu ja johon mieli niin vaistomaisesti ohjautuu, ettei ainoastaan melkein väistämättömään kuolemaan kiiruhtava sotilas vaan jopa läheisestä mestauksestaan varma rikollinenkin pitää erikoista huolta ulko-asunsa kelvollisuudesta. Vaan älkäämme poiketko kertomuksestamme.

Kesäillan hämärä (9 p. heinäk. 1575) oli laskeutunut maille ja vesille, sillä aurinko oli hiljattain kadonnut näkyvistä, ja kaikki odottivat jännitettyinä kuningattaren pikaista saapumista. Väkijoukko oli jo ollut koolla useita tunteja ja se kasvoi vain kasvamistaan. Anteliaasti jaellut virvokkeet, paistettu häränliha ja eri paikoissa tien varrella avatut oluttynnyrit olivat pitäneet kansanjoukkoa mainiolla ja hyvänsävyisellä tuulella kuningatarta ja hänen suosikkiaan kohtaan, mikä ei ehkä olisi tapahtunut, jos odottajain olisi lisäksi täytynyt paastota. He tappoivat siis aikaa tavallisin rahvaan huvitteluin, huutaen, hoilaten, kiljuen, tehden repäiseviä kujeita toisilleen ja kohottaen ilmoille sen sekasortoisen hälinän, joka aina liittyy moisiin tilaisuuksiin. Kaikki tiet ja kentät olivat täynnä kansaa, mutta erittäinkin metsästyspuiston portin edusta, minne suurin osa alempaa rahvasta oli kokoontunut; melu ja rähinä kävi yhä äänekkäämmäksi, kun yht'äkkiä sähikäinen suhahti taivasta kohti ja samalla hetkellä linnan ison kellon kumahdukset alkoivat vyöryä yli maiden ja mantereitten.

Heti syntyi kuoleman hiljaisuus, jota seurasi syvä odotuksen hyrinä, monen tuhannen hiljaa puhuvan ihmisen yhdistynyt ääni, tai yksinkertaisemmin sanoen, suunnattoman kansanjoukon kuiske.

»Nyt ne varmaan tulevat», virkkoi Raleigh. »Tressilian, tuo humina on suurenmoinen. Me kuulemme sen tänne asti, niinkuin merimiehet pitkän matkan jälkeen kuulevat yö-vartiollaan maininkien kohahtavan jotakin kaukaista, tuntematonta rantaa vasten.»

»Loruja!» vastasi Blount. »Minusta kuulostaa se aivan samanlaiselta kuin hatasarvieni mylvinä Wittenswestlowen niityltä.»

»Kohta rupeaa hän saarnaamaan meille karjoistaan», sanoi Raleigh Tressilianille; »hän ajattelee vain lihavia härkiä ja meheviä laitumia — hän on tuskin omia elukoitaan parempi ja muuttuu uljaammaksi ja ylevämmäksi vasta kun hänet yllytetään huitomaan ja ryntäämään.»

»Pian hän siihen työhön rupeaakin», varoitti Tressilian, »ellet Sinä säästä sukkeluuksiasi.»

»Hui hai, siitä välitän minä viisi!» vastasi Raleigh; »mutta Sinustakin, Tressilian, on tullut jonkunlainen tarhapöllö, joka lentelee vain öisin; Sinä olet vaihtanut laulusi ilkeään rääkyntään ja hyvän seuran seiniläsköynnöksiin.»

»Mutta mitä eläimen lajia sinä sitten itse luulet olevasi, Raleigh», kysyi Tressilian, »kun Sinä katselet meitä kaikkia noin vain yli olkaisi?»

»Kuka, minäkö», vastasi Raleigh. »Kotka minä olen, joka en koskaan halua ajatella kurjaa maata niin kauvan kuin on taivas liihoiteltavana ja aurinko tuijotettavana!»

»Kautta Pyhän Barnabaan, mainiosti kerskattu!» virkkoi Blount; »mutta, hyvä herra Kotka, varohan häkkiä ja varohan metsästäjää. Moni lintu on lentänyt yhtä korkealle, ja kuitenkin olen minä nähnyt ne olkitukko mahassa roikkuvan poutahaukkojen peloittimina. — Mutta kuulkaahan, mikä kuolonhiljaisuus valtasi ne nyt äkkiä!»

»Kulkue pysähtyy metsästyspuiston portille, missä tietäjä-akka, muuan fatidicae-naisista astuu kuningatarta vastaan, ennustamaan hänen tulevia vaiheitansa», selitti Raleigh. »Minä näin ne säkeet; niissä on hyvin vähän makua ja pontta, ja Hänen Majesteettiinsa on jo sullottu kelpolailla tuollaisia runollisia kohteliaisuuksia. Hän kuiskasi minulle siellä Ford-millissä, lähestyessään Warwickin yltäkylläisyyttä, kunnantuomarin puheen aikana, että hän oli 'pertaesa barbarae loquelae'.»

»Kuningatar kuiskasi hänelle!» ihmetteli Blount itsekseen; »hyvä Jumala, mitähän tästä maailmasta vielä tulee!»

Hänen enemmät mietiskelynsä keskeytti väkijoukon riemuhuuto, niin hirvittävän voimakas, että sen kaiku kiiri peninkulmia avaralle yli koko tienoon. Tien sivuille lähekkäin asetetut vartijat yhtyivät kukin vuorostaan huutoon, joka kulovalkean tavoin kiiti linnaan, ilmoittaen siellä kaikille, että kuningatar Elisabet oli ratsastanut Kenilworthin kuninkaallisen metsästyspuiston portista sisään. Kaikki linnan soittokoneet ulvahtivat täyteen ääneen, ja kaikki tykit ja kaikki pienemmät tuliluikut laukaistiin muureilta; mutta rumpujen pärinä ja torvien toitotus ja kanuunainkin jyrähdykset kaikuivat vain heikkona säestyksenä kansanjoukon huikean huudon ja kiljahdusten keskeltä.

Kun melu oli hieman asettunut, alkoi puiston portilta näkyä väkevää valoa, joka avonaista ja kaunista, ja — kuten jo olemme huomauttaneet — molemmin puolin Leicesterin kreivin huovien reunustamaa lehtokujaa pitkin parveketornia lähetessään yhä vain paisui ja kirkastui. Käsky vieri pitkin riviä: »Kuningatar! Kuningatar! vaiti, seiso suorana!» Ja eteenpäin lasketti kulkue kahdensadan paksun, yhtä monen ratsumiehen pitelemän vahatuohuksen valaisemana, niin että koko saattue näkyi yhtä selvästi kuin keskellä kirkkainta päivää, mutta erittäinkin sen pääryhmä, minkä keskuksen loistavasti puettu ja jalokivin kimalteleva kuningatar muodosti. Hän ratsasti maidonvalkoisella hevosella, jota hän ohjasi erinomaisen kauniisti ja arvokkaasti; ja koko hänen uljaasta ryhdistään ja jalosta käytöksestään näkyi, että hän oli satojen kuninkaiden jälkeläinen.

Hänen Majesteettinsa rinnalla ratsastavat hovinaiset olivat pitäneet huolta siitä, ettei heidän ulko-asunsa ollut millään tavoin komeampi kuin heidän arvonsa ja nykyinen tilaisuus välttämättä vaativat, jottei mikään halvempi loiste pääsisi himmentämään kuninkaallisen valon säteilyä. Mutta heidän henkilökohtaiset sulonsa ja upeus, joka kaikesta varovaisuudestakin huolimatta vallitsi heidän puvuissaan ja varustuksissaan, osoittivat heidät loistostaan ja kaunottaristaan kuuluisan valtakunnan parhaimmistoksi. Ja naisia rajoittavista näkökohdista riippumattomain hovimiesten komeilu oli kerrassaan hillitön.

Leicester, joka epäjumalankuvan tavoin kimalteli jalokiviä ja kultakangasta, ratsasti hänen majesteettinsa oikealla puolella, niin hyvin hänen isäntänään kuin hänen tallimestarinaan. Hänen mustan orhinsa ruumiissa ei ollut ainoatakaan valkoista karvaa, ja oli se Europan kuuluisimpia sotaratsuja, jonka kreivi oli suurin kustannuksin hankkinut erikoisesti tätä juhlallista tilaisuutta varten. Jalo eläin tuskastui saattueen hidasta kulkua, kaarsi uljasta kaulaansa ja pureskeli hopeakuolaimia, jotka estivät sitä syöksähtämästä täyteen vauhtiin, niin että vaahto purskui sen suusta ja täplitti ikäänkuin lumihiutaleina sen mahtavan rinnan ja sen kauniit etujalat. Ratsastaja tuotti kaikkea kunniaa sille korkealle paikalle, missä hän oli ja sille uljaalle orhille, joka häntä kantoi; sillä ei kukaan koko Englannissa, ehk'eipä koko Europassakaan ollut Dudleyta etevämpi ratsastustaidossa ja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa. Hän oli paljain päin, kuten kaikkikin hovimiehet kulkueessa; ja tuohusten punainen valo väikkyi hänen pitkillä, mustilla kiharoillaan ja hänen kasvojensa jaloilla piirteillä, joiden ehdottomassa kauneudessa ankarinkin arvostelija olisi löytänyt vain yhden, niin sanoaksemme ruhtinaallisen virheen, sen nimittäin, että otsa oli hiukan liian korkea. Tänä ikimuistettavana iltana kuvastivat nuo piirteet alamaisen nöyrää kiitollisuutta, joka ymmärtää pitää arvossa sitä suurta kunniaa, minkä kuningatar oli hänelle suonut, ja myöskin kaikkea sitä ylpeyttä ja tyytyväisyyttä, jonka niin ylevä hetki oli hänen sydämessään herättänyt. Mutta vaikkeivät siis hänen silmänsä eivätkä kasvonsa ilmaisseet muita kuin tilaisuuteen täysin soveltuvia tunteita, huomasivat kuitenkin muutamat kreivin läheisimmät ystävät, että hän oli tavattoman kalpea, ja pelkäsivät kaikki hänen rasittavan itseään enemmän kuin hänen terveytensä salli.

Varney ratsasti ylimpänä aseenkantajana aivan herransa takana, ja hoiteli kreivin mustaa samettihattua, jota koristi timanttisolki ja jossa liehui valkoinen sulka. Hän piti koko ajan tarkasti silmällä isäntäänsä, ja Leicesterin lukuisista palvelijoista hän juuri kaikkein kiihkeimmin toivoi — syistä, jotka lukija jo tuntee — että hänen herransa voimat ja tarmo veisivät hänet kunnialla tämän niin ankaran päivän päähän. Sillä vaikka Varney oli yksi niitä harvoja — hyvin harvoja siveellisiä hirviöitä, jotka koettavat viihdyttää uneen oman sydämensä soimauksia ja jotka jumalankieltämys saattaa siveellisen tunnottomuuden tilaan, kuten opiumi poistaa kuolevain kärsimykset, niin tiesi hän kuitenkin, että hänen isäntänsä rintaan oli jo syttynyt se tuli, joka ei koskaan sammu ja että hänen herransa tunsi kaiken ylempänä kuvailemamme loiston ja komeuden keskelläkin sen madon kalvavan, joka ei koskaan kuole. Mutta koska Leicesterin kreivi oli Varneyn oman ilmoituksen nojalla varma siitä, että hänen kreivittärensä poti pahoinvointia, joka tulisi kuningattarelle täydellisesti selittämään, miksi hän ei ollut saapunut Kenilworthiin, arveli hänen ovela tallimestarinsa, ettei niin kunnianhimoinen mies sallisi ulkonaisen väsymyksen voittaa itseään.

Kuningattaren lähimpään saattueeseen päässeet miehet ja naiset olivat luonnollisesti urhouden ja kauneuden perikuvia — tämän merkillisen hallituskauden jalosukuisimpia ylimyksiä ja viisaimpia neuvonantajia, joiden nimien luetteleminen kuitenkin vain väsyttäisi lukijaa. Heidän takanaan tuli pitkät rivit ritareita ja aatelismiehiä, joiden arvo ja sukuperä, niin merkittäviä kuin ne ehkä olivatkin, joutuivat tämän kulkueen ylhäisen ja mahtavan eturintaman varjoon, samoinkuin he itse sen jälkijoukkoon.

Täten järjestettynä läheni uljas ratsasseurue parveketornia, joka, kuten olemme huomauttaneet, muodosti linnan etuvarustuksen.

Nyt oli jättiläismäisen portinvartijan astuminen esiin. Mutta se miesparka oli niin sekaannuksissaan, — suunnaton olutkannu näet, jonka hän oli vähää ennen tyhjentänyt muistinsa teroittamiseksi, olikin petollisesti vain hämmentänyt aivot, joita sen oli määrä kirkastaa, — että hän vain voihki surkeasti ja jäi istumaan kivipenkille; ja kuningatar olisi ratsastanut ohi ilman tervehdystä, ellei portinvartijan salainen liittolainen, Flibbertigibbet, joka oli piiloutunut hänen taakseen, olisi pistänyt häntä neulalla hänen aikaisemmin kuvailemamme lyhyen lonkkavaatetuksensa taka-osiin.

Jättiläinen kiljaisi julmasti, mikä ei sopinut niinkään huonosti hänen osaansa, kavahti kohoksi nuijineen ja lyödä huitaisi sillä pari ankaraa kertaa ympärilleen, ja sitten syöksähti hän kannusten raateleman vaunuhevosen tavoin keskelle runomittaisen tervehdyspuheensa tulisinta vauhtia ja lasketti Dickie Sludgen tehokkaan kuiskauksen avustamana jyrisevällä pauhulla säejakson, josta esitämme seuraavat näytteet; — lukijan on otaksuminen, että ensi säkeet ovat tarkoitetut portin luo tungeskelevalle väkijoukolle, kun taas loppu-osa lausuttiin kuningattaren lähestyessä, jonka nähdessään jättiläismäinen portinvartija, ikäänkuin taivaallisen ilmestyksen satuttamana, pudotti nuijansa, luopui avaimestaan ja jätti tien avoimeksi yön jumalattarelle ja hänen uljaalle saattueelleen.

»Mikä melske, tungos, häly täällä —? Luitanne varokaa ja etäällä Pysykää! Vahti oon, en olkimies, Äänein ja nuijain käskyn temput ties.»

»Mut vaiti — ei, seis — mikä näky tää? — Mi ihanuus se tuolta ennättää? Mikä jalo tähti seuran jalon: Timantin se voittaa säihkypalon? Huikaistuna nuijan, avaimeni Jätän; eteesi käyn polvilleni, Kirkas ihme; kulje onnekkaana; — Hajotkoon portti, mi aukene ei Sulle autuaana!»

Elisabet otti hyvin armollisesti herkulesmaisen vartijan tervehdyksen vastaan ja päätään hänelle kiitokseksi nyökäytettyään, ratsasti hänen torninsa läpi, jonka huipusta kajahti yht'äkkiä valtava, sotaisa soitanto, mihin taas vastasivat muut eri kohtiin linnan muureja ja metsästyspuistoa sijoitetut soittokunnat, niin että kun yhden sävelet vielä kaikuna kiirivät, niitä heti jatkoi toinen milloin miltäkin ilmansuunnalta.

Tämän soitonhuminan keskellä, joka ikäänkuin tenhottuna kuului milloin olevan aivan lähellä, milloin kauvempaa kajahtelevan, milloin valittavan niin vienosti ja hiljaa kuin olisi tuo etäisyys vähitellen tullut niin suureksi, että vain viimeiset viipyvät värähdykset ehtivät enää korvaan, kulki kuningatar Elisabet parveketornin läpi, nousten sitten pitkälle sillalle, joka ulottui sieltä aina Mortimerin torniin asti ja joka oli nyt kirkas kuin päivä, niin monia soihtuja oli kiinnitetty vaajavarustukseen sen molemmin puolin. Useimmat ylimykset laskeutuivat tässä satulasta, toimittivat hevosensa läheiseen Kenilworthin kylään ja seurasivat kuningatarta jalkaisin, kuten nekin aatelismiehet, jotka olivat odottaneet häntä parveketornin edustalla.

Tässä tilaisuudessa, kuten jo usein ennenkin illan kuluessa, puhutteli Raleigh Tressiliania ja hämmästyi suuresti hänen hajanaisia ja epämääräisiä vastauksiaan; kun Tressilian sen lisäksi oli luopunut huoneestaan ilman selvästi perusteltuja syitä, esiintynyt huolimattomassa puvussa juuri silloin, kun se kaikkein helpoimmin saattoi loukata kuningatarta ja näyttänyt hänen mielestään muitakin säännöttömyyden oireita, alkoi Raleigh epäillä ystävänsä joutuneen tilapäiseen mielenhäiriöön.

Tuskin oli kuningatar ehtinyt sillalle, kun hänelle jo tarjoutui uusi näytelmä; sillä heti kun soittokuntain säveleet olivat ilmoittaneet hänen saapuneen sille kohdalle, ilmestyi järvelle hirsilautta, joka oli laitettu pienen uivan saaren tapaiseksi, jota valaisivat monet soihdut ja jota ympäröivät merihevosia esittävät uivat valekuvat, mitkä taas kantoivat selässään tritoneja, merenneitoja ja muita järvien ja jokien tarumaisia jumalia; lautta lähti liikkeelle pienen haikaramajan takaa, missä se oli ollut piilossa, ja lipui keveästi sillan toista päätä kohti.

Saarella näkyi kaunis, vaaleansiniseen silkkiviittaan puettu nainen; hänen uumenillaan oli leveä vyö, johon oli piirretty samanlaisia merkkejä kuin hebrealaisten mietelippuihin. Hänen jalkansa ja käsivartensa olivat paljaat, mutta hänen ranteitaan ja nilkkojaan koristivat tavattoman jykevät kultarenkaat. Hänen pitkän, hienon, mustan tukkansa kaunistuksena upeili keinotekoisesta mistelistä väännetty kruunu eli seppele, ja kädessään kantoi hän mustaa, hopeapäistä sauvaa. Seurana oli hänellä kaksi samaan vanhanaikaiseen, tarumaiseen tapaan puettua vedenneitoa.

Koko näytelmä oli niin hyvin järjestetty, että tämä Uivan Saaren Valtijatar laski molempine seuralaisineen matkansa ihastuttavasti suoritettuaan Mortimerin tornin rantaan juuri samalla hetkellä, kun Elisabetkin ehti tämän ulkovarustuksen edustalle. Outo ilmestys julisti sitten oivallisessa puheessa olevansa se kuuluisa Järven Neito, jota niin usein mainitaan kuningas Arturin taruissa, joka oli vaalinut pelättyä Lancelotia tämän nuorena ollessa ja jonka kauneus oli voittanut mahtavan Merlininkin viisauden ja taikakeinot. Näistä varhaisista ajoista lähtien oli hän pysynyt kristallivaltakunnassaan, huolimatta niistä uljaista ja mainehikkaista miehistä, jotka olivat vuoronsa perään pitäneet Kenilworthia hallussaan. Saksilaiset, tanskalaiset, normannit, Saintlowet, Clintonit, Mountfortit, Mortimerit, Plantagenetit, niin suuria kuin he olivatkin olleet sekä asekuntonsa että voimansa puolesta, eivät olleet vielä koskaan, vakuutti hän, saaneet häntä nostamaan päätänsä vedestä, minkä pohjalla hänen ihana palatsinsa kimalteli. Mutta kaikkia näitä suuria nimiä suurempi nimi oli nyt tullut hänen kuuluvilleen ja hän oli saapunut kunnioituksensa ja velvollisuutensa tuomana toivottamaan verrattomalle Elisabetille kaikkea hauskuutta niistä huvituksista, joita linna ja sen ympäristöt, sen maat ja vedet saattoivat tarjota.

Kuningatar kuunteli sangen suosiollisesti tätäkin tervehdystä ja vastasi pilaillen: »Me luulimme tämän järven kuuluneen omiin alueihimme, kaunis neito; mutta koska nyt niin suuri kuuluisuus väittää niitä omikseen, olemme me mielihyvin jossakin toisessa tilaisuudessa lähemmin keskusteleva Teidän kanssanne meidän yhteisistä eduistamme.»

Saatuaan tämän armollisen vastauksen, katosi Järven Neito, ja Arion, joka oli myöskin ollut merijumalien joukossa, nousi delfininsä selkään. Mutta Lambourne, joka oli ryhtynyt esittämään sitä osaa Waylandin poistuttua ja joka oli kylmettynyt viivyttyään liian kauvan hänelle niin vastenmieliseen alkuaineeseen vaipuneena, ei ollut mitenkään voinut oppia puhettansa ulkoa, ja kun ei hänellä nyt portinvartijan tavoin ollut kuiskaajaakaan, päätti hän korjata asian häikäilemättömyydellä, repäisi naamuksen kasvoiltaan ja vannoi: »Vieköön sen tuhannen peijakas koko roskan! Minä en ole mikään Arion enkä Orion, vaan rehellinen Mikko Lambourne; minä olen juonut Teidän Majesteettinne terveydeksi koko upposen päivän ja nyt minä olen noussut tähän toivottamaan Teidän Majesteettianne sydämellisesti tervetulleeksi Kenilworthin linnaan.»

Tämä harkitsematon hullutus vastasi ehkä paremmin tarkoitustaan kuin koreita sanoja vilisevä puhe. Kuningatar nauroi makeasti ja vannoi — hänkin vuorostaan — että se oli paras puhe, mitä hän oli kuullut koko päivänä. Lambourne, joka heti näki, että hänen rohkea temppunsa oli pelastanut hänen luunsa, hyppäsi rannalle, potkaisi delfininsä menemään ja julisti, ettei hän tästä lähin enää ryhdy mihinkään tekemisiin kalojen kanssa muualla kuin päivällispöydässä.

Ja kun kuningatar oli juuri ratsastamaisillaan linnaan, syttyi vesillä ja mailla se ikimuistettava ilotulitus, jota kuvatakseen lukijalle entuudestaan tunnettu mestari Laneham on tuhlannut kaiken kaunopuheisuutensa.

»Sellainen oli», sanoo neuvoshuoneen oven ylivartija Kenilworthissa Elisabetin kunniaksi tapahtuneista juhlallisuuksista laatimassaan kertomuksessa, joka on vieläkin tallella ja joka on pari kertaa painettu viime aikoinakin, »sellainen oli palavain sähikäisten loiste, sellainen säihkyväin tähtien tuike, sellainen kipinäin paljous ja tulva, sellainen kiitävän tulen loimotus, sellainen salamain välähtely ja sellainen kaikkien niiden voima ja pauhu ja mahtavuus, että taivaat tärisivät, vedet vapisivat ja maa liikkui, ja että minä kaikesta rohkeudestani huolimatta jouduin väkevän pelästyksen valtaan.»

XIII Luku.

Ei, tää juttu maaliskuuhun säästä, Jänisten hulluusaikaan. Puhu järkeä, Kiihkotta kylmät todistukset näytä, Tai istunnon mä tähän päätän.

Beaumont ja Fletcher.

Meidän aikomuksemme ei suinkaan ole ruveta yksityiskohtaisesti kertomaan Kenilworthin ruhtinaallisista juhlista kuten mestari Robert Laneham, jonka kuvauksesta me lainasimme osan edellisen luvun loppuun. Riittää, kun mainitsemme, että sen komean ilotulituksen kestäessä, jonka esittämiseksi me turvauduimme Lanehamin kaunopuheisuuteen, kuningatar ratsasti Mortimerin tornin alatse Kenilworthin ulkopihaan, kaikkialla kohdaten pakanallisia jumalia ja muinaisajan sankareita, jotka polvilleen laskeutuen taritsivat hänelle lahjoja ja kohteliaisuuksia, ja että hän vihdoinkin saapui linnan suureen saliin, joka oli hänen kunniakseen koristettu mitä loistavimmin silkkiseinäverhoin, jossa kaikenlaiset haju-aineet tuoksuivat ja jossa vienon, ihanan soiton säveleet väräjöivät. Veistoksin kaunistetusta tammikatosta riippui mahtava, kullatusta pronssista tehty kynttiläkruunu; se oli muovattu lentävän kotkan muotoon, jonka levitetyillä siivillä seisoi kolme mies- ja kolme naiskuvaa, pitäen kahta haaraa kumpaisessakin kädessään. Salia valaisi siis kaksikymmentäneljä vahatuohusta. Tämän loistavan salin yläpäässä oli komea kunniakatos suojaamassa kuninkaallista valta-istuinta, ja sen vieressä oli ovi, josta näkyi pitkä rivi kuningattarelle ja hänen hovinaisilleen varattuja, mitä upeimmin sisustettuja huoneita, minne hän saattoi vetäytyä rauhaan milloin vain suvaitsi.

Talutettuaan kuningattaren valta-istuimelle, polvistui Leicesterin kreivi hänen eteensä, suuteli hänen ojennettua kättänsä, kasvoillaan ilme, jossa haaveellinen ja ihaileva lemmenkuvastelu onnellisesti yhtyi nöyrän kuuliaisuuden sävyyn, ja kiitti häntä mitä innokkaimmin ja hartaimmin hänen osakseen tulleesta korkeimmasta kunniasta, mitä hallitsijatar voi alamaiselle osoittaa. Siinä polvistuneessa asennossaan näytti hän niin kauniilta, että Elisabetia halutti pitentää kohtausta hieman kauvemmin kuin ehkä välttämättä tarpeellista oli; ja ennen kuin hän salli kreivin nousta, hipaisi hän kädellään hänen päätään niin läheltä, että hän melkein kosketti hänen pitkiä, tuoksuavia kiharoitaan, ja niin hellän taipuisasti, kuin olisi hän tahtonut sillä viitata, että hän olisi hyvin mielellään tehnyt siitä liikkeestä lempeän hyväilyn, jos olisi uskaltanut.

Vihdoin käski kuningatar hänen nousta, ja seisoen valta-istuimen vieressä, selitteli kreivi hänelle niitä erilaisia valmistuksia, joita oli tehty hänen hauskuudekseen ja mukavuudekseen ja joihin kaikkiin kuningatar antoi pikaisen ja suosiollisen hyväksymyksensä. Kreivi pyysi sitten hänen majesteetiltaan lupaa itselleen ja saattueeseen kuuluneille ylimyksille vetäytyä lyhyeksi hetkeksi laittautumaan niin jaloon tilaisuuteen paremmin sopivaan pukuun, millä ajalla näillä kunnioitettavilla aatelismiehillä (osoittaen Varneyta, Blountia, Tressiliania ja muita), jotka ovat jo ulko-asunsa uudistaneet, on oleva kunnia odottaa hänen majesteettinsa käskyjä tässä salissa.

»Tapahtukoon niin, herra kreivi», vastasi kuningatar. »Tepä voisitte hyvin teatteria hoitaa, Teillä kun on kaksinkertainen näyttelijäkunta. Mitä meihin tulee, niin aijomme me tänä iltana nauttia Teidän kohteliaisuudestanne vain aivan maalaisittain, koska ei meidän tarkoituksemme ole muuttaa ratsastuspukuamme, me kun olemme tosiaankin hieman väsyneet matkasta, jota meidän kunnon alamaistemme suuret joukot hieman hidastuttivat, mutta jonka heidän osoittamansa rakkaus samalla teki niin ihanaksi.»

Tämän luvan saatuaan poistui siis Leicester salista niiden ylimysten seuraamana, jotka olivat saattaneet kuningatarta Kenilworthiin. Aatelismiehet, jotka olivat kiiruhtaneet edelle ja jotka siis olivat pukeutuneet tätä juhlallista tilaisuutta varten, jäivät sinne. Mutta kun useimmat heistä olivat syntyperältään ja arvoltaan alhaisempia kuin poistuneet, pysyttelivät he kunnioittavan matkan päässä Elisabetin valta-istuimesta. Kuningattaren terävä silmä eroitti pian Raleighin toisten joukosta sekä pari kolme muuta, jotka hän tunsi henkilökohtaisesti, ja hän viittasi heti heitä lähenemään ja puhutteli heitä hyvin armollisesti. Etenkin Raleigh, jonka viittaseikkailun samoin kuin runon lausumisenkin kuningatar vielä muisti, sai sangen suosiollisen vastaanoton; ja häneltä Elisabet enimmäkseen kyselikin salissa näkyväin henkilöitten nimeä ja arvoa. Näihin tiedusteluihin vastasi Raleigh tarkasti, mutta samalla joskus leikillisen ivallisesti, mistä Elisabet näytti olevan hyvin huvitettu. »Ja kuka on tuo talonpoikamainen mies tuolla?» kysyi kuningatar, katsahtaen Tressilianiin, jonka tahrainen puku tässä tilaisuudessa suuresti himmensi hänen kauniita kasvojaan.

»Runoilija, Teidän Majesteettinne luvalla», vastasi Raleigh.

»Olisipa minun pitänyt arvata se hänen huolimattomasta puvustaan», virkkoi Elisabet. »Olen nähnyt runoilijoita, jotka olivat niin ajattelemattomia, että heittivät viittansa vesilätäköihin.»

»Se tapahtui varmaankin silloin, kun aurinko oli huikaissut sekä heidän silmänsä että heidän järkensä», vastasi Raleigh.

Elisabet hymyili ja jatkoi — »Minä kysyin sen huolimattoman miehen nimeä, ja Te ilmoititte minulle vain hänen ammattinsa.»

»Tressilian on hänen nimensä», sanoi Raleigh vastenmielisesti, sillä hän ei aavistanut mitään hyvää ystävälleen sävystä, jolla kuningatar hänestä puhui.

»Tressilian!» huudahti Elisabet. »Oo, tarinamme Menelaus. No, onpa hän pukeutunut tavalla, joka auttaa sangen suuresti ymmärtämään hänen kauniin, petollisen Helenansa menettelyä. Ja missä on sitten Farnham, tai mikä hänen nimensä nyt olikaan — se Leicesterin kreivin palvelija, tarkoitan — tämän devonshirelaisen lemmenseikkailun Paris?»

Vielä vastenmielisemmin nimitti Raleigh Varneyn ja osoitti, kuka hän oli; Varneyn räätäli oli tehnyt kaikki, mitä hänen taitonsa suinkin saattoi tehdä hänen ulko-asunsa somistamiseksi; ja ell'ei hän ollutkaan erikoisen miellyttävän näköinen, niin korvasi sitä puutetta hänen terävä vaistonsa ja tottunut hieno käytöstapansa.

Kuningatar silmäili vuoroin toista, vuoroin toista ja virkkoi: »Tämä sama runollinen herra Tressilian, joka on nähtävästi liian oppinut muistaakseen, kenen läheisyydessä hän on, kuuluu varmaankin niihin, joista Geoffrey Chaucer sanoo niin sattuvasti: 'Viisaimmat oppineet eivät aina ole viisaimpia ihmisiä!' Muistan, että tuo Varney on aika liukaskielinen veijari. Minä uumoilen, että sillä kauniilla karkulaisella oli hieman syytä rikkoa sanansa.»

Tähän ei Raleigh uskaltanut vastata mitään, koska hän tajusi, miten vähän hän hyödyttäisi Tressiliania vastustamalla kuningattaren ajatuksia; eikä hän ollut lainkaan selvillä, olisiko lopultakin paras seikka, mikä Tressilianille saattaisi tapahtua, se, että kuningatar kerta kaikkiaan valtansa nojalla ratkaisisi tämän asian, johon hän huomasi Tressilianin ajatusten hellittämättömän, peloittavan lujasti kiintyneen. Näiden mietteiden risteillessä hänen vilkkaissa aivoissaan, avautui salin alapään ovi, ja Leicester palasi useiden sukulaistensa ja puoluelaistensa seuraamana.

Kreivi oli nyt kokonaan puettu valkeaan; hänen kenkänsä olivat valkeaa samettia; hänen sukkansa valkeaa silkkiä, hänen kaationsa valkeaa samettia, jonka alta reiden keskikohdalle röyhelletyistä halkeamista näkyi hopeakangasta; hänen päällysnuttunsa hopeakangasta, kiinteä takki valkeaa, hopealangoin ja helmin kirjailtua samettia; hänen vyönsä ja tuppensa valkeaa, kultanastoin koristettua samettia; hänen tikarissaan ja miekassaan oli kultaiset ponnet ja oli niihin muutoinkin kultaa tuhlattu; ja kaiken yllä huljui väljä valkosilkkinen viitta, jonka kultakirjainen reunus oli jalkaa leveä. Sukkanauhan ritarikunnan kaulakoriste ja sininen sukkanauha itse hänen polvessaan täydensivät Leicesterin kreivin loistavan puvun, joka sopi niin erinomaisesti hänen solakkaan vartaloonsa, hänen miellyttävään elehtimiseensä, hänen ruumiinsa oivallisiin suhteisiin ja hänen hienoihin kasvonpiirteihinsä, että kaikki, jotka hänet näkivät, myönsivät hänet kauneimmaksi mieheksi, minkä he olivat koskaan tavanneet. Sussex ja muut ylimykset olivat hekin komeassa asussa, mutta loistossa ja ulkomuodon suloudessa voitti Leicester heidät kaikki ylivoimaisesti.

Elisabet tervehti häntä erinomaisen suosiollisesti. »Meillä olisi kuitenkin suoritettavana muuan kuninkaallisen oikeutemme alalle kuuluva teko», sanoi hän sitten. »Siinä on kysymyksessä asia, joka kiinnittää meidän mieltämme sekä naisena että englantilaisen kansamme äitinä ja suojelijana.»

Tahtomattaankin värähti Leicester kauhusta kumartaessaan syvään ja vakuuttaessaan alttiuttaan hänen kuninkaallisten käskyjensä tottelemisessa; ja sama kylmä puistatus kävi läpi Varneynkin, jonka katse (minkä hän harvoin sinä iltana käänsi isännästään) heti huomasi Leicesterin ilmeen muuttumisesta, niin heikko kuin se olikin, mistä kuningatar puhui. Mutta Leicester oli vääntänyt päätöksensä asteelle, jonka hän nurjassa valtiotaidossaan oli katsonut välttämättömäksi; ja kun Elisabet lisäsi: »Me puhumme Varneyn ja Tressilianin asiasta — onko se rouva saapunut tänne, herra kreivi?» oli hänen vastauksensa heti valmis: — »Ei, Teidän armollinen Majesteettinne.»

Elisabet rypisti kulmakarvojaan ja puristi huulensa yhteen. »Käskymmehän oli selvä ja ehdoton, herra kreivi», iski hän.

»Ja sitä olisi toteltu, armollinen Valtijattareni», vastasi Leicester, »vaikka se olisi ollut esitetty keveimmänkin toivomuksen muodossa. Mutta — Varney, käy tänne — tämä aatelismies on selittävä Teidän Majesteetillenne, miksei se nainen» (hän ei voinut pakottaa kapinoivaa kieltänsä lausumaan sanoja — hänen puolisonsa) »ole voinut ilmestyä Teidän Majesteettinne kasvojen eteen.»

Varney läheni ja selitti epäröimättä, minkä hän muuten varmasti uskoikin, ettei kysymyksessä oleva nainen (ei hänkään uskaltanut Leicesterin kuullen sanoa häntä vaimokseen) mitenkään ollut voinut saapua hänen majesteettinsa nähtäville.

»Tässä todistavat», jatkoi hän, »muuan korkeasti oppinut lääkäri, jonka taidon ja rehellisyyden armollinen herrani Leicesterin kreivi hyvin tuntee, ja eräs kunniallinen ja harras protestantti, vakava ja luotettava mies, Anton Foster, jonka talossa mainittu rouva nykyään oleskelee, että hän tällä hetkellä potee sairautta, mikä ehdottomasti estää hänet kulkemasta sellaista matkaa kuin on Oxfordin lähistöltä tähän linnaan.»

»Se muuttaa asian», vastasi kuningatar, ottaen todistuksen käteensä ja silmäillen sitä. — »Astukoon Tressilian esiin. — Herra Tressilian, me surkuttelemme suuresti Teidän asemaanne, etenkin kun Teidän sydämenne näyttää syvästi kiintyneen tähän Amy Robsartiin eli Varneyhin. Meidän valtamme voi Jumalan armosta ja rakastavan kansamme alttiista kuuliaisuudesta paljon, mutta on kuitenkin rajoja, joiden yli se ei voi mennä. Me emme esimerkiksi voi määrätä nuoren, kevytmielisen tytön tunteiden suuntaa emmekä pakottaa häntä pitämään enemmän terävästä älystä ja oppineisuudesta kuin hovimiehen koreasta nutusta; emme myöskään voi poistaa sairautta, joka nyt näyttää tätä rouvaa vaivaavan, niin ettei hän sellaisen onnettomuuden takia ole voinut saapua tänne hoviimme, kuten olimme käskeneet. Tässä ovat muutoin sen lääkärin, joka häntä hoitaa, ja sen kunnioitettavan herran, jonka talossa hän asustaa, antamat todistukset hänen tilastaan.»

»Teidän Majesteettinne armollisella luvalla puhuen», lausui Tressilian hätäisesti ja levottomana kuningatarta vastaan harjoitetun petoksen seurauksista, unohtaen ainakin osaksi Amylle antamansa lupauksen, »nämä todistukset eivät ilmaise asian oikeata laitaa.»

»Kuinka, herra!» huudahti kuningatar. — »Epäilettekö Te herra Leicesterin sanaa! Mutta me kuuntelemme Teitä kärsivällisesti. Meidän edessämme pitää kuultaman halvintakin alamaistamme yhtä hyvin kuin ylhäisintäkin, ja tuntemattomintakin yhtä hyvin kuin suosituintakin; sentähden saatte Te esittää asianne vapaasti, mutta varokaakin puhumasta sellaista, jota ette voi todistaa! Ottakaa nämä todistukset omaan käteenne, tutkikaa niitä huolellisesti ja sanokaa sitten rohkeasti, voitteko vastustaa niiden todenperäisyyttä ja millä syillä.»

Kuningattaren puhuessa muistui yhtäkkiä hänen lupauksensa ja kaikki sen seuraukset onnettoman Tressilianin mieleen, ja kun se ehkäisi hänet noudattamasta luonnollista haluaan paljastaa valhe, jonka hän omiin silmiinsä luottaen tiesi valheeksi, teki se samalla hänen ilmeensä ja käyttäytymisensä niin epävarmaksi ja levottomaksi, että Elisabet ja kaikki läsnä-olijat saivat hänestä sen takia hyvin huonon käsityksen. Hän väänteli ja käänteli papereita käsissään aivan kuin vähäjärkinen, joka ei olisi kyennyt käsittämään niiden sisältöä. Kuningattaren kärsimättömyys alkoi tulla ilmeiseksi. — »Te olette kuullakseni oppinut», virkkoi hän, »vieläpä huomattavakin oppinut, mutta Te näytätte saavan ihmeellisen hitaasti selkoa kirjoituksesta. — Mitä nyt sanotte, ovatko nämä todistukset vääriä vaiko eivät?»

»Armollinen kuningatar», änkytti Tressilian, ilmeisesti hädissään ja neuvottomana, koska hän ei voinut toiselta puolen myöntää oikeaksi todistusta, joka hänen ehkä olisi pakko myöhemmin kumota, eikä taas toiselta puolen rikkoa Amylle antamaansa lupausta, vaan suoda hänelle sen mukaisesti aikaa ajaa asiaansa omalla tavallaan. — »Armollinen kuningatar — Armollinen kuningatar — Teidän Majesteettinne vaatii minua hyväksymään todistusta, mikä niiden tulisi osoittaa oikeaksi, joilla siitä on hyötyä.»

»Oletpa Sinä, Tressilian, yhtä turhantarkka kuin runollinenkin», sanoi kuningatar, katsahtaen häneen kärsimättömänä; »minusta nähden pitäisi todistusten, jotka on esitetty sen jalon kreivin läsnäollessa, kenelle tämä linna kuuluu, ja joiden todenperäisyydestä hänen kunniansa on takuussa, pätemän Sinullekin. Mutta koska Sinä nyt kerran haluat olla niin muodollinen — Varney, tai pikemminkin herra Leicester, sillä asia muuttuu nyt Teidän asiaksenne» (nämä sanat, niin ohimennen kuin ne lausuttiinkin, kävivät läpi kreivin luiden ja ytimien), »miten voitte osoittaa nämä todistukset oikeiksi?»

Varney kiiruhti vastaamaan ennen Leicesteriä: — »Jos Teidän Majesteettinne suvaitsee, tämä nuori Oxfordin kreivi, joka on tässä läsnä, tuntee herra Anton Fosterin henkilökohtaisesti sekä hänen käsi-alansa.»

Oxfordin kreivi, nuori elostelija, jolle Foster oli useammin kuin kerran lainannut rahoja suunnatonta korkoa vastaan, myönsi näin kysyttäessä tuntevansa hänet varakkaaksi ja riippumattomaksi vapaatalolliseksi, jolla otaksutaan olevan paljon rahoja, sekä vahvisti hänelle näytetyn todistuksen kirjoitetuksi hänen käsi-alallaan.

»Ja kuka puhuu tohtorin todistuksen puolesta?» kysyi kuningatar. »Alasco näkyy hänen nimensä olevan?»

Masters, hänen majesteettinsa henkilääkäri, myönsi (sitäkin mieluummin, kun hän vielä muisti Say's Courtin töykeän vastaanoton, ja kun hän tällä todistuksellaan uskoi hyödyttävänsä Leicesteriä ja vahingoittavansa Sussexin kreiviä ja hänen puoluettaan) hyvin usein neuvotelleensa tohtori Alascon kanssa sairastapauksista ja mainitsi hänen olevan erinomaisen oppineen, jopa salatietoisenkin miehen, jonka harjoittama lääkärintoimi ei kuitenkaan käynyt aivan säännöllistä uraa. Huntingdonin kreivi, Leicesterin lanko, ja vanha Rutlandin kreivitär kehuivat häntä tavattomasti ja molemmat muistivat he hänen kauniin, kevyen italialaisen käsi-alansa, jolla hän kirjoitti määräyksensä ja joka oli aivan samaa kuin nyt esitetyssä todistuksessakin.

»Nyt, toivoakseni, on tämä asia ratkaistu, herra Tressilian», virkkoi kuningatar. »Meidän aikomuksemme on vielä tänä iltana ryhtyä toimenpiteisiin, jotka saavat vanhan ritari Hugh Robsartin katselemaan tätä avioliittoa hiukan suosiollisemmin silmin. Te olette tehnyt velvollisuutenne melkein liiankin häikäilemättömästi; mutta me emme olisi nainen, ellemme säälisi haavoja, jotka totinen rakkaus iskee; niin että me annamme rohkeutenne anteeksi ja unohdamme nuo Teidän puhdistamattomat saappaannekin, jotka lemullaan ovat melkein estäneet herra Leicesterin vaatteiden hyvät tuoksut tuntumasta.»

Näin puhui Elisabet, jonka haju-aistin herkkyys kuului hänen luonteellisimpiin ominaisuuksiinsa, niinkuin kävi selville aikoja myöhemminkin, kun hän poisti Essexin läheisyydestään samanlaisen tämän saappaita koskevan syytöksen nojalla kuin sekin, jonka hän nyt lausui Tressilianin jalkineista.

Mutta Tressilian oli tällä välin ennättänyt koota ajatuksensa, niin hämmästynyt kuin hän ensi alussa olikin siitä rohkeasta valheesta, jota niin häikäilemättömästi yhä puolustettiin ja käytettiin hänen omien silmiensä todistusta vastaan. Hän syöksähti eteenpäin, polvistui ja tarttui kuningattaren hameen helmaan. »Niin totta kuin Te olette kristitty nainen», puhui hän kiihkeästi, »Teidän Majesteettinne, niin totta kuin Te olette kruunattu kuningatar, jonka tulee jakaa oikeutta yhtäläisesti kaikille alamaisilleen — niin totta kuin Te itse toivotte tulevanne kuulluksi (minkä Jumala Teille suokoon) sen viimeisen tuomio-istuimen edessä, jolle meidän on kerran kaikkien tehtävä tili teoistamme, myöntykää erääseen pieneen pyyntööni! Älkää ratkaisko tätä asiaa näin nopeasti. Antakaa minulle vain kaksikymmentäneljä tuntia käytettäväkseni ja minä olen sen lyhyen ajan kuluttua näyttävä ja todistava, että nämä paperit, jotka väittävät sen onnettoman naisen makaavan sairaana Oxfordin lähistöllä, puhuvat helvetillistä valhetta!»

»Päästäkää laahukseni, herra!» huudahti Elisabet, jota hänen kiihkeytensä peljästytti, niin paljon kuin hänessä olikin leijonaa vähistä säikähtyäkseen; »se miesparka on varmaankin menettänyt järkensä — tuon näppärän lurjuksen, kummipoikani Harringtonin, täytyy suoda hänelle tilaa Raivoisasta Rolandista sepittämissään säkeissä! — Mutta kuitenkin, tuon valon kautta, hänen pyyntönsä kiivaudessa on jotakin outoa. — Puhu, Tressilian; mitä teet sitten, ellet Sinä näiden kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua voi todistaa vääräksi niin juhlallisesti vahvistettua tosi-asiaa kuin sen rouvan sairautta?»

»Minä lasken pääni mestauspölkylle», vastasi Tressilian.

»Joutavia!» virkkoi kuningatar. »Kautta Jumalan kirkkaan päivän! Sinä puhut mielipuolen tavoin. Kenen pää putoaa Englannissa muutoin kuin Englannin lain oikeasta tuomiosta? — Minä kysyn Sinulta, mies — jos Sinä kykenet minua ymmärtämään — esitätkö minulle, jos epäonnistut tässä mahdottomassa yrityksessäsi, hyviä ja riittäviä syitä selittääksesi, miksi siihen ryhdyt?»

Tressilian vaikeni ja epäröi jälleen; sillä hän tunsi nyt selvästi, että jos Amy pyydetyllä väli-ajalla sopisi puolisonsa kanssa, tekisi hän siinä tapauksessa hänelle mitä pahimman ja tuhoisimman palveluksen uudelleen paljastamalla koko jutun Elisabetille ja osoittamalla tämän terävänäköisen ja epäluuloisen ruhtinattaren joutuneen väärien todistusten ja valheiden uhriksi. Tämän väistämättömän pulman tajuaminen teki hänen ilmeittensä, äänensä ja käyttäytymisensä levottomuuden ja rauhattomuuden yhä huomattavammaksi; hän epäröi, katsahti maahan, ja kun kuningatar oli ankarasti, leimuavin silmin toistanut kysymyksensä, vastasi hän katkonaisin, sopertavin sanoin: »Ehkäpä — en minä nyt sentään aivan varmaan — jos erinäiset tapaukset — sattuvat — niin voisin minä sitten — selittää ne syyt ja perusteet — joiden mukaan minä olen menetellyt.»

»Kautta kuningas Henrikin sielun!» virkkoi kuningatar, »tämä on joko ilmeisintä hourupäisyyttä tai suoraa konnuutta! — Kuulehan, Raleigh, ystäväsi on aivan liian pindarosmainen tähän saliin. Toimita hänet pois ja vapauta meidät hänen läheisyydestään, muutoin hänen kävisi yhä huonommin; sillä hänen henkensä lennähdykset ovat aivan liian hillittömiä muualle kuin Parnassolle tai Pyhän Luukkaan sairaalaan. Mutta tule itse heti takaisin, kun olet ensin vienyt hänet sopivaan suojaan. — Olisimmepa tosiaankin mielellämme halunneet nähdä kaunottaren, joka on voinut saada tuonlaista tuhoa aikaan viisaan miehen aivoissa!»

Tressilian aikoi jälleen puhutella kuningatarta, mutta Raleigh keskeytti hänet saamaansa käskyä totellen ja vei hänet Blountin avulla puoliväkisin salista, koska hänkin alkoi uskoa Tressilianin pitemmän viipymisen siellä enemmän vahingoittavan kuin hyödyttävän hänen asiaansa.

Heidän saavuttuaan etuhuoneeseen pyysi Raleigh Blountia viemään Tressilianin Sussexin kreivin seuralaisille varattuun asuntoon ja tarpeen vaatiessa asettamaan vartijan hänen ovelleen.

»Tämä hillitön intohimo», sanoi hän, »ja nähtävästi myös sanoma hänen rakastettunsa sairaudesta ovat kokonaan hämmentäneet hänen muutoin niin mainion järkensä. Mutta se menee ohi, jos hän vain saa olla rauhassa. Älä millään ehdolla päästä häntä ulos; sillä hän on nyt jo kovasti Hänen Korkeutensa vihoissa, ja jos kuningatarta vielä ärsytettäisiin, voisi ystäväparkamme saada pahemman säilytyspaikan ja ankarammat vartijat.»

»Minustakin tuntui hän aivan mielipuolelta», vastasi Niklas Blount, katsahtaen alas tulipunaisiin sukkiinsa ja keltaisiin nauharuusukkeihinsa, »kun näin hänen yhä vain pitävän noita kirottuja saappaitaan, jotka lemusivat niin pahalta Hänen Majesteettinsa sieraimiin. — Minä toimitan hänet ensin talteen, ja tulen heti takaisin. — Mutta, Walter, kysyikö kuningatar, kuka minä olin? — Nähdäkseni heitti hän minuun pienen silmäyksen.»

»Kaksikymmentä — kaksikymmentä silmäystä hän heitti, ja minä kerroin hänelle kaikki, kuinka urhea sotilas Sinä olit ja kuinka — Mutta Jumalan nimessä, toimita nyt tuo Tressilian jo pois!»

»Kyllä toimitan — kyllä toimitan», myönteli Blount; »mutta arvelenpa nyt, ettei tämä hovi-elämä ole lopultakaan niin huonoa ajanvietettä kuin luulisi. Me pääsemme täällä vielä korkealle, Walter, kunnon poikaseni. Sinä sanoit siis, että minä olin urhea sotilas ja — mitä vielä, rakas Walter?»

»Sanomattoman suuri — aasi. — Mutta lähde nyt jo Herran nimeen!»

Tressilian seurasi sen enempää vastustelematta ja riitelemättä Blountia tai oikeammin salli itseään opastettavan Raleighin asuntoon, missä hänet sijoitettiin erääseen palvelijalle aijottuun vaatekomeroon pienelle kenttävuoteelle. Hän näki liiankin selvään, etteivät mitkään puheet voisi nyt hankkia hänelle ystäväinsä apua eikä myötätuntoa, kunnes se aika, joksi hän oli lupautunut pysymään toimettomana, olisi kulunut loppuun ja hän voisi joko selittää heille koko asian tai luopua kaikista perusteista ja toiveista vaikuttaa Amyn kohtaloihin, jos tämä olisi sillä välin ennättänyt asettua sovinnolliselle kannalle mieheensä.

Vain suurilla vaikeuksilla ja suostuttelemalla Blountia hyvin kärsivällisesti ja lempeästi pelastui hän siitä häpeästä ja nöyryytyksestä, että kaksi Sussexin väkevintä huovia olisi tuotu hänen huoneeseensa vartijoiksi. Vihdoin tyytyi kuitenkin Niklas, nähtyään hänen kauniisti lepäävän kenttävuoteellaan ja pari kertaa tukevasti potkaistuaan ja yhtä tukevasti kirottuaan saappaita, joita hänen hiljattain herännyt keikarimaisuutensa piti valtavana vaikuttimena, elleikään suoranaisena syynä hänen ystävänsä sairauteen, aivan yksinkertaisesti telkeämään onnettoman Tressilianin kammion oven.

Näin olivat siis Tressilianin urhoolliset ja epäitsekkäät yritykset pelastaa naista, joka kohteli häntä kiittämättömästi, tähän asti johtaneet vain siihen, että hänen hallitsijattarensa oli vihastunut häneen ja että hänen ystävänsä pitivät häntä tuskin täyttä hullua parempana.

XIV Luku.

Viisainkin erehtyypi hallitsija. Ja käsi kuninkaan se ritarmiekan Olalle heittiönkin usein laskee, Min merkintä ois teloittajan tointa. Niin — parastaan koittaa kuningas, ja me Vastaamme tahdosta, ei tuloksista.

Vanha Näytelmä.

»On tosiaankin surullista», virkkoi kuningatar Tressilianin poistuttua, »nähdä viisaan ja oppineen miehen järjen noin säälittävästi sekaantuvan. Mutta tämä hänen mielenhäiriönsä julkinen esiintyminen näyttää meille hänen muka kärsimänsä vääryyden ja hänen syytöksensä perättömiksi; ja sentähden, hyvä herra Leicester, muistamme me nyt Teidän aikaisempaa anomustanne uskollisen palvelijanne Varneyn suhteen, jonka oivalliset lahjat ja alttius, samalla kun ne hyödyttävät Teitä, ansaitsevat myös vastaavan palkinnon meiltä, koska me hyvin tiedämme, että Te, herra kreivi ja kaikki Teidän miehenne olette minun hartaita ja luotettavia palvelijoitani. Ja me suomme Varneylle sen kunnian sitäkin mieluisammin, kun me olemme vieraana täällä Teidän kattonne alla, ja me pelkäämme, liian suurta puuhaa ja vaivaa tuottavana vieraana, ja kun me myöskin tahdomme tyydyttää sitä vanhaa kunnon devonilaista ritaria Hugh Robsartia, jonka tyttären hän on nainut, ja kun me toivomme sillä erikoisen armomme osoituksella, johon nyt aijomme ryhtyä, sovittavamme hänet vävynsä kanssa. — Miekkanne, herra Leicester.»

Kreivi päästi miekkansa ja pitäen sitä kärjestä, ojensi polvistuen kahvan Elisabetille.

Kuningatar otti sen hitaasti, veti sen tupesta ja ympärillä seisovain naisten kääntäessä silmänsä pois joko todellisen tai teeskennellyn peljästyksen valtaamina, katseli hän uteliaasti säkenöivän terän kiiltoa ja kauniita korkokaiverruksia.

»Jos minä olisin mies», sanoi hän sitten, »niin luulenpa, ettei kukaan esi-isistäni olisi rakastanut miekkaa hartaammin kuin minä. Minä katselen sitä niin mielelläni ja minä voisin järjestää hiuksiani ja kohentaa niiden koristeita tällaisen teräskuvastimen edessä kuin tämäkin — kuten se haltijatarkin, josta olen lukenut jossakin italialaisessa runoelmassa — olisipa kummipoikani Harrington nyt täällä, niin osaisi hän lausua minulle sen kohdan. — Rikhard Varney, lähestykää ja polvistukaa. Nimessä Jumalan ja Pyhän Yrjänän lyömme me Sinut ritariksi! Ole Uskollinen, Urhoollinen ja Onnellinen! — Nouskaa, ritari Rikhard Varney.»

Varney nousi ja vetäytyi sivulle, syvään kumarrettuaan hallitsijattarelle, joka oli suonut hänelle niin suuren kunnian.

»Kannusten kiinnittäminen ja muut juhlamenot suoritettakoot huomenna linnan kirkossa», jatkoi kuningatar; »sillä me aijomme antaa ritari Rikhard Varneylle toverin siihen ylevään tilaisuuteen. Ja koska me emme haluaisi jakaa sellaista arvoa puolueellisesti, täytyy meidän neuvotella asiasta serkkumme Sussexin kanssa.»

Tämä jalo kreivi, joka aina Kenilworthiin saapumisestaan, niin, aina tämän retken alusta asti oli ollut Leicesteriin nähden alemmassa asemassa, piti nytkin närkästynyttä katsantoa — mikä ei ollut jäänyt huomaamatta kuningattarelta, joka toivoi lauhduttavansa hänen tyytymättömyytensä ja joka halusi nyt kuten aina seurata valtioviisasta tasapainojärjestelmäänsä suomalla hänelle tai hänen puolueelleen jonkun erikoisen armonosoituksen hetkellä, jolloin sen arvo oli sitäkin suurempi, kun se tuli juuri hänen kilpailijansa näennäisesti täydellisen voiton jälkeen.

Kuningattaren käskystä lähestyi Sussex kiireesti valta-istuinta, ja kun häneltä kysyttiin, kenelle seuralaisistaan, jalosyntyiselle ja muutenkin ansiokkaalle, hän mieluimmin soisi ritarilyönnin kunnian, vastasi hän pikemmin rehellisesti kuin viisaasti, että hän olisi rohjennut puhua Tressilianin puolesta, jota hänen oli nähdäkseen kiittäminen hengestään, joka oli mainio sotilas ja oppinut ja joka sen lisäksi oli kunnianarvoista, tahratonta sukuperää, »ellen pelkäisi», jatkoi hän, »tämän illan tapausten —» ja sitten hän vaikeni.

»Minua ilahuttaa, että Teidän Jaloutenne on niin huomaavainen», virkkoi Elisabet; »tämän illan tapaukset tekisivät meidätkin alamaistemme silmissä yhtä mielettömäksi kuin sen hourupäisen mies-parankin — sillä me emme usko hänen käytöksensä johtuneen pahuudesta — jos me nyt valitsisimme tämän hetken osoittaaksemme hänelle erikoista suosiotamme.»

»Siinä tapauksessa», jatkoi Sussexin kreivi hieman nolona, »sallinee Teidän Majesteettinne minun esittää tallimestarini Niklas Blountin, vanhan nimen ja sievän kartanon omistajan, joka on palvellut Teidän Majesteettianne sekä Skotlannissa että Irlannissa ja tuonut sieltä ruumiissaan verisiä, kunnialla saatuja ja kunnialla maksettuja merkkejä uskollisuudestaan.»

Kuningatar ei voinut olla keveästi kohauttamatta olkapäitään tälle toisellekin ehdotukselle; ja Rutlandin herttuatar, joka luki kuningattaren koko käyttäytymisestä, että hän oli toivonut Sussexin nimittävän Raleighin ja siten tekevän hänelle mahdolliseksi noudattaa omaa mielitekoaan sekä hänen suositteluaan, odotti vain kuningattaren vastausta kreivin esitykseen ja sanoi sitten toivovansa, että koska näiden kahden jalon ylimyksen on jo sallittu esittää omat ehdokkaansa, hänellekin läsnäolevain naisten edustajana annettaisiin sama armo.

»Enpä olisi nainen, jos moisen pyynnön epäisin», vastasi kuningatar hymyillen.

»Siis pyydän minä», jatkoi herttuatar, »näiden kauniiden naisten nimessä teidän Majesteettianne suomaan ritari-arvon Walter Raleighille, jonka syntyperä, aseteot ja alttius palvelemaan meidän sukupuoltamme sekä miekalla että kynällä ennen muita ansaitsevat tämän kunnian.»

»Paljon kiitoksia, kauniit naiset», sanoi Elisabet, jälleen hymyillen, »teidän pyyntöönne suostutaan, ja siitä kohteliaasta Viitattomasta Junkkarista on teidän toivomuksenne mukaan tuleva kelpo Ritari Viitaton. Astukoot molemmat ritarinarvon tavoittelijat tänne.»

Blount ei ollut vielä palannut Tressiliania viemästä ja hoitelemasta; mutta Raleigh astui esiin ja sai polvistuneena Neitseellisen Kuningattaren kädestä kunnianimen, jota ei ole milloinkaan suotu ansiokkaammalle eikä mainiommalle miehelle.

Vähän tämän jälkeen astui Niklas Blountkin saliin, ja kiireisesti ilmoitti hänelle Sussex, joka tapasi hänet ovella, kuningattaren armollisen aikomuksen hänen suhteensa, sekä että hänen tuli nyt lähestyä valtaistuinta. On sekä naurettavaa että säälittävää nähdä, kuten joskus tapahtuu, tervejärkisen, kelpo miehen joutuvan kauniin naisen kiemailun tai jonkun muun syyn takia turhamaisen koreiluhalun uhriksi, se kun sopii vain reippaille nuorukaisille ja niille, joille tottumus on tehnyt sen toiseksi luonnoksi. Blount-parka oli nyt joutunut tähän tilaan. Hänen päänsä oli jo kokonaan pyörällä hänen tavattoman komeutensa tietoisuudesta ja luulotellusta välttämättömyydestä käyttäytyä pukunsa loiston mukaan; ja nyt tämä odottamaton ylennys täydensi hänen hiljattain heränneen keikarimaisuushenkensä voiton hänen yksinkertaisesta luonnostaan ja muutti suoran, rehellisen, kunnioitettavan miehen mitä naurettavimmaksi narriksi.

Ritariksi pyrkijä astui salin poikki, jonka koko pituus hänen oli onnettomuudekseen kuljettava, ja väänsi jalkateräänsä niin innokkaasti ulospäin, että hän joka askeleella työnsi esiin säärensä leveimmän puolen ja sai sen siten suuresti näyttämään vanhanaikaiselta, kaarevakärkiseltä pöytäveitseltä sivultapäin katsottuna. Muukin hänen esiintymisensä oli sopusoinnussa tämän onnettoman käymistavan kanssa; ja hänen kasvoillaan kuvasteleva, hätäilevä pelko ja tyytyväisyys muodostivat kaiken muun kanssa niin sanomattoman hullunkurisen näyn, etteivät Leicesterin ystävät voineet hillitä nauruntyrskähdyksiään ja ettei moni Sussexin puoluelainenkaan saattanut olla niihin yhtymättä, vaikka he olivatkin vähällä syödä kiukusta kyntensä. Sussex itsekin menetti kaiken kärsivällisyytensä, eikä voinut olla kuiskaamatta ystävänsä korvaan: »Vieköön Sinut piru! Etkö Sinä osaa kävellä oikean miehen ja sotilaan tavoin?» huudahdus, joka sai vain kunnon Blountin hätkähtämään ja pysähtymään, kunnes silmäys keltaisiin nauharuusukkeihin ja tulipunaisiin sukkiin jälleen palautti hänen itseluottamuksensa, jolloin hän urheasti jatkoi samaa käymistapaansa kuin ennenkin.

Kuningatar antoi Blount-paralle ritarinarvon ilmeisen vastenmielisesti. Tämä älykäs ruhtinatar tajusi selvästi, mitenkä tarpeellista oli noudattaa suurta varovaisuutta ja säästeliäisyyttä näitä kunnianimiä jaellessa, joita hänen jälkeensä valta-istuimelle nousseet Stuartit tuhlailivat älyttömän anteliaasti, siten suuresti alentaen niiden arvoa. Tuskin oli Blount noussut jälleen seisaalleen ja poistunut, kun kuningatar kääntyi Rutlandin herttuattaren puoleen. »Meidän naisellinen vaistomme», virkkoi hän, »rakas Rutland, on paljoa terävämpi kuin noiden ylpeileväin takki- ja kaationiekkain. Näethän, noista kolmesta ritarista on vain Sinun ehdottamasi sitä oikeata metallia, johon kannatti lyödä ritarileima.»

»Herra Rikhard Varneylla, Leicesterin kreivin ystävällä on varmaan ansionsa hänelläkin», vastasi herttuatar.

»Varneylla on viekkaat kasvot ja lipeä kieli», virkkoi kuningatar. »Pelkäänpä hänen piankin osoittautuvan aika lurjukseksi — mutta lupaus oli jo vanhaa perua. Sussexin kreivi on varmaan myöskin kadottanut järkensä, kun hän tulee ehdottamaan minulle ensin sellaista mielipuolta kuin Tressiliania ja sitten sellaista moukkamaista narria kuin se toinen. Minä vakuutan, Rutland, että kun se mies oli tuossa polvillaan edessäni muikistellen ja maikistellen suutaan aivan kuin olisi siellä ollut kuumaa puuroa, oli minulla tuska ja työ pidättäytyä iskemästä häntä kalloon olkapään koskettamisen sijasta.»

»Teidän Majesteettinne antoi hänelle tuiman ritarilyönnin», sanoi herttuatar; »me, jotka seisoimme hänen takanaan, kuulimme terän kolahtavan hänen solisluuhunsa, ja se miesparka kyyristyi itsekin kuin olisi se kovastikin koskenut.»

»En voinut sille mitään, rakas herttuatar», sanoi kuningatar nauraen, »mutta me lähetämme tämän herra Niklaan Irlantiin tai Skotlantiin tai minne tahansa, vapauttaaksemme hovimme niin vanhanaikaisesta ritarista; hän voi olla kylläkin mainio sotilas tappelutantereella, vaikka hän onkin täydellinen aasi juhlasalissa.» Keskustelu muuttui sitten yleisemmäksi, ja pian kaikui käsky pitopöytään.

Tätä kehoitusta totellen oli seurueen kulkeminen linnan sisäpihan poikki päästäkseen uutisrakennuksiin järjestettyyn avaraan ruokailuhuoneeseen, johon oli harvinaisen tilaisuuden kunniaksi katettu tuhlailevan komea illallinen.

Suuret kaapit olivat täpösen täynnä mitä erilaisimpia ja mitä komeimpia astioita, toiset niistä hyvin aistikkaita, toiset ehkä rumuutta lähentelevän omituisia niin muodoiltaan kuin koristelultaankin, mutta kaikki upeita ja loistavia sekä työn hienouden että aineen jalouden puolesta. Niinpä koristi pääpöytää perlemutista tehty laivan muotoinen mauste-asetin, johon oli ahdettu hopeaa ja kaikenlaista sotaista sälyä ja koristusta, ankkureja, purjeita ja kuusitoista tykkiä. Se kuljetti pallon varassa liihoittelevaa onnen jumalatarta, jolla oli lippu kädessään. Toinen mausteasetin oli taas muovaeltu hopeaan muhkean joutsenen näköiseksi. Jottei ritarejakaan unohdettaisi kaiken sen komeuden keskellä, upeili pöydällä myös hopeainen Pyhä Yrjänä niissä varustuksissa ja aseissa, joissa hänet yleisesti kuvattiin taistelevaksi lohikäärmettä vastaan. Kuvat oli koetettu saada myös palvelemaan käytännöllisiä tarkoitusperiä. Hevosen hännästä riippui veitsilaatikko ja lohikäärmeen rinta kävi samanlaisesta säiliöstä osteripuukoille.

Matkalla vastaanottosalista pitohuoneeseen, mutta etenkin linnan pihalla tervehtivät airueet, sanansaattajat, lauluniekat ja muut sellaiset vastaleivottuja ritareita tavanmukaisella huudolla »Largesse, largesse, chevaliers très hardis!» Tämän vanhanaikaisen huudon tarkoituksena oli herättää ritariston uusien jäsenten anteliaisuutta niiden hyväksi, joiden toimena oli esitellä heidän vaakunamerkkinsä ja ylistää niille kunniaa tuottavia sankaritekoja. Kehoitusta seurasivat tietysti avokätisesti ja kohteliaasti ne, joille se oli tarkoitettu. Varney jakeli lahjojaan teeskennellyn alentuvasti ja nöyristelevästi. Raleigh heitti kultarahansa väkijoukkoon luontevasti ja miellyttävästi, kuten mies, joka vain on päässyt luonnolliselle paikalleen ja jolle sen arvo on jo aivan tuttu. Kunnon Blount antoi kaikki mitä räätäli oli jättänyt hänen puolenvuotisista vuokratuloistaan, pudotti kiireissään muutamia kolikoita, kumartui niitä ottamaan ja jakeli ne sitten pyytäjille, kasvoillaan ja koko olemuksessaan köyhille almuja jakelevan seurakunnanpalvelijan hätäilevä ilme.

Lahjoja seurasivat tavalliset eläköön-huudot ja tavallinen suosionmelu; mutta kun saajat olivat enimmäkseen Leicesterin kreivin väkeä, tervehdittiin Varneyn nimeä äänekkäimmin kaikista. Etenkin Lambourne kunnostautui karjumalla alinomaa: »Kauvan eläköön herra Rikhard Varney! — Terveyttä ja kunniaa herra Rikhardille! — Ei koskaan ole sen ansiokkaampaa miestä lyöty ritariksi!», mutta äkkiä alentaen äänensä, lisäsi hän — »sitten Troijan urhokkaan Pandaruksen aikojen» — ja tämä hänen mahtavain ylistyshuutojensa loppu sai räjähtämään ankaraan nauruun kaikki, jotka sen kuulivat.

On tarpeetonta kuvata laveammin tämän illan juhlallisuuksia, jotka olivat itsessään niin loistavia ja jotka kuningattaressa herättivät niin ilmeistä ja suosiollista tyytyväisyyttä, että Leicester vetäytyi huoneeseensa menestyksellisen kunnianhimon pyörryttävän riemun valtaamana. Varney, joka oli jo riisunut senpäiväisen komean vaatetuksensa ja esiintyi nyt hyvin vaatimattomassa ja yksinkertaisessa puvussa, avusti isäntäänsä tämän käydessä makuulle.

»Eikö niin! herra Rikhard», virkkoi Leicester hymyillen, »Teidän uusi arvonne tuskin enää sopii tämän halvan palveluksen suorittamiseen?»

»Minä luopuisin siitä arvosta, herra kreivi», vastasi Varney, »jos uskoisin sen karkoittavan minut Teidän Korkeutenne läheisyydestä.»

»Sinä olet kiitollinen mies, Varney», sanoi Leicester; »mutta minun ei sovi sallia Sinun tehdä sellaista, joka alentaisi Sinua muiden silmissä.»

Näin puhellessaan otti hän kuitenkin epäröimättä vastaan ne palvelukset, joilla uusi ritari näytti häntä avustavan niin hartaasti ja innokkaasti, kuin olisi hän tosiaankin niitä suorittaessaan tuntenut sitä iloa, jota hänen sanansa ilmaisivat.

»Minä en pelkää ihmisten ilkeitä puheita», vastasi hän Leicesterin huomautukseen, »koska ei tässä linnassa — sallikaa minun riisua tämä kaulanauha — ole ketään, joka ei odottaisi aivan pian saavansa nähdä paljoa arvokkaampienkin henkilöiden kuin mikä minä Teidän hyväntahtoisuudestanne nyt olen, avustavan Teitä levolle käydessänne ja pitävän sitä suurena kunniana.»

»Niin olisi ehkä tosiaankin voinut käydä —» sanoi kreivi tahtomattaankin huoaten ja lisäten heti: »Väljä nuttuni, Varney — haluan katsahtaa yöhön. Eikö nyt ole melkein täysikuu?»

»Taitaapa olla, armollinen herra, ainakin almanakan mukaan», vastasi Varney.

Huoneessa oli akkuna-ovi, joka avautui pienelle, goottilaiseen malliin hammasreunusteella varustetulle kiviparvekkeelle. Kreivi avasi ristikon ja astui ulkoilmaan. Siltä paikalta näki kauvas yli järven ja metsien, missä voimakas kuunvalo väreili kirkkaansinisen veden kalvossa ja etäisillä tammi- ja jalavaryhmillä. Kuu kulki ylhäällä taivaalla ja sitä ympäröivät tuhannet ja taas tuhannet pienemmät valot. Kaikki oli hiljaa alhaalla; vain silloin tällöin kajahti vahtimiesten huuto (sillä henkivartijat olivat palveluksessa aina siellä, missä kuningatarkin viipyi) tai koirain etäinen haukunta, niitä kun häiritsivät seuraavan päivän mahtavaa metsästystä valmistelevat palvelijat ja erämiehet.

Leicester tähysteli taivaan sinikantta, eleillään ja ilmeillään osoittaen tuskallista kiihkoa, kun taas Varney, joka oli jäänyt hämärään huoneeseen, saattoi itse piilossa pysyen salaiseksi tyytyväisyydekseen nähdä isäntänsä vakavin liikkein ojentelevan käsiänsä yläilmoja kohti.

»Oi te elävän tulen kaukaiset kehät», niin puheli kunnianhimoinen kreivi hiljaa ja hartaasti, »vaijeten kierrätte te salaperäisiä ratojanne, mutta Viisaus on antanut teille äänen. Kertokaa minulle siis, millainen loppu on määrätty minun korkealle uralleni! Onko se suuruus, jota tavoittelen, oleva kirkas, valtava ja pysyväinen kuten teidän suuruutenne; vai olenko minä tuomittu kiitämään vain lyhyenä, kimaltelevana kaarena läpi öisen pimeyden ja vajoamaan sitten maahan kuten niiden keinotekoisten tulilenturien kurjat jätteet, joilla ihmiset ovat koettaneet jäljitellä teidän säteitänne?»

Hän katseli vielä taivasta syvän äänettömyyden vallitessa hetkisen, pari ja astui sitten jälleen huoneeseen, missä Varney näytti koko ajan sovitelleen kreivin kallisarvoisia koruja lippaaseen.

»Mitä sanoo nyt Alasco minun kohtaloni merkeistä?» kysyi Leicester. »Sinä taisit siitä jo minulle puhuakin, mutta se on taas mennyt mielestäni, minä kun panen hyvin vähän arvoa siihen tieteeseen.»

»Useat oppineet ja suuret miehet ovat ajatelleet toisin», vastasi Varney; »ja tahtomatta imarrella Teidän Korkeuttanne, minun oma mielipiteenikin kallistuu siihen suuntaan.»

»Kuinka, Saulkin profeettain joukossa?» ihmetteli Leicester. — »Minä luulin Sinun epäilevän kaikkea sellaista, mitä et voi nähdä, etkä kuulla, etkä haistaa, etkä maistaa, etkä koskea, ja minä luulin Sinun uskosi rajoittuvan aistiesi ilmoituksiin.»

»Ehkäpä, armollinen herra», myönsi Varney, »ehkäpä on minua tässä tapauksessa johtanut harhaan harras haluni uskoa tähtienselittäjän ennustukset tosiksi. Alasco sanoo, että Teille suosiollinen kiertotähti on korkeimmassa asemassaan ja että vahingollinen vaikutus — hän ei halunnut käyttää selvempää sanaa — ellei se ollutkaan vielä kokonaan voitettu, oli kuitenkin ilmeisesti katoamassa, niin hän luullakseni esitteli, tai ainakin peräytymässä.»

»Niin on», vastasi Leicester, tarkastaen tähtienselittäjän laskelmatulosta, jota hän piteli kädessään; »voimakkaampi vaikutus nousee etu-alalle, ja nähdäkseni on paha hetki juuri menossa ohi. — Auttakaahan hieman, Rikhard, että saan tämän viitan yltäni — ja jää tänne hetkiseksi, ellei se ole kovin rasittavaa herra Ritarille, siksi kunnes tässä tyynnyttäyn uneen. Luulenpa tämän päivän hyörinän ja pyörinän hieman kiihdyttäneen vertani, sillä se kiitää suonissani kuin sulatettu lyijy — jää hetkiseksi, minä pyydän — minä haluaisin niin kernaasti ensin tuntea silmäluomeni raskaiksi, ennen kuin ne suljen.»

Varney autteli isäntäänsä hyvin palvelevasti vuoteeseen ja laski jykevän hopeaisen yölampun ja lyhyen miekan marmoripöydälle aivan sängyn pääpuoleen. Joko sitten lampun valoa väistääkseen tai salatakseen ilmeensä Varneylta veti Leicester raskasta, hopea- ja kultalangoin koristeltua uudinta niin paljon eteenpäin, että se varjosti kokonaan hänen kasvonsa. Varney asettui istumaan lähelle vuodetta, mutta selkä käännettynä isäntäänsä päin, ikäänkuin viitatakseen, ettei hän suinkaan halunnut pitää häntä silmällä, ja odotti rauhallisesti siksi kunnes Leicester itse johtaisi keskustelun aiheeseen, joka täytti hänen mielensä.

»Ettäkö niin, Varney», virkkoi kreivi lopulta, turhaan toivottuaan palvelijansa ensiksi puuttuvan puheeseen, »että ihmiset hälisevät ankarasti kuningattaren suosiollisuudesta minua kohtaan?»

»Niin, armollinen herra», vastasi Varney; »mistäpä muusta ne sitten hälisisivätkään, onhan asia niin kovin ilmeinen?»

»Hän on tosiaankin minulle hyvä ja armollinen hallitsijatar», myönsi Leicester lyhyen äänettömyyden jälkeen; »mutta kirjoitettu on: Älä pane luottamustasi ruhtinaihin.»

»Oivallinen sananparsi ja tosikin», virkkoi Varney, »ellette voi yhdistää heidän asiaansa niin lujasti omaan asiaanne, että heidän täytyy pakostakin istua ranteellanne kuin haukka, jonka pää on peitetty huppuun.»

»Minä huomaan, mitä tarkoitat», kivahti Leicester kärsimättömänä, »vaikka Sinä tänä iltana punnitsetkin niin kovin tarkkaan, mitä minulle sanot — Sinä viittailet, että minä voisin naida kuningattaren, jos haluaisin?»

»Te sen sanotte, armollinen herra, enkä minä», vastasi Varney, »mutta kuka niin sanoneekin, yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ihmisestä koko avarassa Englannin maassa ajattelee niin.»

»Niinpä niin», virkkoi Leicester vuoteessaan käännähtäen, »mutta se sadas mies tietää asian paremmin. Sinäkin esimerkiksi tunnet vallan hyvin esteen, jota emme voi syrjäyttää.»

»Sen täytyy syrjäytyä, armollinen herra, jos tähdet puhuvat totta», vastasi Varney lujasti.

»Mitä Sinä tähdistä latelet», sanoi Leicester, »joka et usko niihin etkä mihinkään muuhunkaan?»

»Te erehdytte, armollinen herra, suosiollisella luvallanne puhuen», vastasi Varney; »minä uskon useihin seikkoihin, jotka tulevaisuutta ennustavat. Minä uskon, että jos sataa vettä huhtikuussa, niin sataa kukkia toukokuussa; että jos aurinko paistaa, niin kypsyy vilja; ja minä uskon moneen samanlaiseen luonnonhavaintoon, ja jos tähdet tietävät samaa, niin myönnän minä niiden puhuvan totta. Ja samalla tavalla en minä myöskään tahdo epäillä sitä, mitä minä näen toivottavan ja odotettavan maan päällä vain sen takia, että tähtienselittäjät ovat lukeneet samaa taivaalta.»

»Olet oikeassa», virkkoi Leicester, jälleen käännähtäen vuoteellaan — »maa toivoo sitä. Minä olen saanut viestejä Saksan reformeratuilta kirkkokunnilta — Alankomaista — Sveitsistä, jotka kaikki esittelevät sitä asiaa koko Europan menestykselle ja onnelle tärkeänä. Ranska ei asetu vastustavalle kannalle — Skotlannin vallitseva puolue pitää sitä asemansa parhaana tukena — Espanja pelkää sitä, mutta ei voi sitä estääkään — ja kuitenkin tiedät Sinä, että koko ajatus on mahdoton.»

»Sitäpä minä en juuri tiedäkään, armollinen herra», vastasi Varney, »kreivitär voi pahoin.»

»Konna!» kiljaisi Leicester, hypähti kohoksi vuoteellaan ja kahmaisi käteensä miekan läheiseltä pöydältä, »käyvätkö Sinun ajatuksesi sitä tietä? — Et suinkaan Sinä aijo murhaa tehdä!»

»Kenenä tai minä Te minua pidätte, armollinen herra?» kysyi Varney ylpeän loukkaantuneesti kuin viaton mies, jota epäillään syyttömästi. »Minä en sanonut mitään sellaista, joka ansaitsisi niin kauhistavaa syytöstä kuin Te nyt kiivastuksissanne huuliltanne päästitte. Minä huomautin vain, että kreivitär on sairas. Ja niin rakastettava ja rakastettu kuin hän onkin, niin täytynee Teidän Korkeutenne kuitenkin kaikissa tapauksissa pitää häntä kuolevaisena olentona? Hän saattaa siis kuolla, ja Teidän Korkeutenne käsi voi siis vielä kerran tulla vapaaksi.»

»Pois! pois!» huusi Leicester; »älä puhu minulle enää sanaakaan siitä!»

»Hyvää yötä siis, armollinen herra», virkkoi Varney, näyttäen käsittäneen isäntänsä edellisen lauseen poistumiskäskyksi, mutta Leicesterin ääni katkaisi hänen aikeensa.

»Niin et Sinä pääse käsistäni, herra Narri», sanoi Leicester; »luulenpa ritarinarvon sekoittaneen järkesi. — Tunnusta puhuneesi mahdottomuuksista mahdollisuuksina.»

»Armollinen herra, kauvan eläköön Teidän kaunis kreivittärenne», vastasi Varney; »mutta ei Teidän rakkautenne enempää kuin minun hyvät toivomuksenikaan voi tehdä häntä kuolemattomaksi. Mutta suokoon Jumala hänen elävän kauvan ollakseen itse onnellinen ja tehdäkseen Teidät onnelliseksi! Siitä huolimatta voi Teistä minun nähdäkseni tulla Englannin kuningas.»

»Ei, mutta kuule, Varney, kyllä Sinä nyt olet aivan täyden hulluuden tilassa!» sanoi Leicester.

»Toivoisinpa olevani yhtä lähellä kelpo vapaaläänitystilaa kuin sitäkin!» vastasi Varney. »Olemmehan nähneet muissa maissa esiintyvän sivu-avioliittoja erisäätyisten henkilöiden kesken — eikä se estä miestä jälkeenpäin liittymästä toiseen, hänen arvolleen sopivampaan puolisoon.»

»Olen kuullut jotakin sentapaista Saksasta», myönsi Leicester.

»Niin, ja ulkomaalaisten yliopistojen kuuluisimmat oppineet todistavat ne luvallisiksi Vanhaan Testamenttiin nojaten», jatkoi Varney. »Ja loppujen lopuksi, mikä siinä sitten olisi vikana? Se ihana nainen, jonka Te olette valinnut totisen ja oikean lempenne esineeksi, saa sitten osakseen ne salaiset hetket, jolloin Te levähdätte ja virkistytte hänen hellyytensä hoivaamana. Hänen maineensa on turvattu — hänen omatuntonsa voi nukkua rauhassa — Te olette tarpeeksi rikas pitämään kuninkaallista huolta lapsistanne, jos taivas sattuisi Teille perillisiä siunaamaan. Sillä välin voitte Te kuitenkin omistaa Elisabetille kymmenen kertaa enemmän aikaa ja kymmenentuhatta kertaa enemmän hellyyttä kuin Espanjan Filip uhrasi hänen sisarelleen Marialle; ja Te tiedätte, miten kiihkeästi Maria rakasti Filipiä, niin kylmä ja välittämätön kuin tämä olikin. Tarvitaan vain suljettua suuta ja avonaista otsaa pitämään Eleonoraanne ja kaunista Rosamundaanne kylliksi etäällä toisistaan. — Jättäkää vain minun huolekseni rakentaa pesä, jonne ei mikään mustasukkainen kuningatar tietä löydä.»

Leicester oli hetkisen vaiti, huoahti sitten ja sanoi: »Se on mahdotonta. — Hyvää yötä, ritari Rikhard Varney — tai kuulehan — voitko arvata, mitä Tressilian tarkoitti näyttäytyessään tänään kuningattarelle niin huolimattomassa puvussa? — Liikuttaakseen hänen hellää sydäntään, luulisin, ja herättääkseen hänessä kaikkea sitä sääliä, jota ansaitsee naisensa hylkäämä, epätoivoinen rakastaja.»

Varney koki tukahuttaa ivallisen naurahduksensa ja vastasi: »Minä en usko herra Tressilianin niitä asioita päässään hautovan.»

»Kuinka!» huudahti Leicester; »mitä Sinä tarkoitat? Tuossa Sinun naurahduksessasi on aina jotakin ilkeää, Varney.»

»Minä tarkoitin vain, armollinen herra», virkkoi Varney, »että Tressilian on valinnut varmimman keinon sydämensä murtumista ehkäistäkseen. Hänellä on seuralainen — naisseuralainen — rakastajatar — luullakseni jonkun näyttelijän vaimo tai sisar — siellä Mervynin kopissa, jonne minä hänet erinäisistä syistä sijoitin.»

»Rakastajatar! — tarkoitatko että oikea lemmityinen?»

»Oikea niin, armollinen herra; kuka nainen sitä nyt muutoin viipyisi tuntikaupalla jonkun nuoren miehen huoneessa?»

»Totta tosiaan, jos aika ja tilaisuus olisi soveliaampi, tulisi siitä hauska juttu kerrottavaksi», sanoi Leicester. »Minä olen aina epäillyt niitä lukuhulluja, tekopyhiä, näkösiveellisiä oppineita. Hyvä — herra Tressilian menettelee hieman liian omavaltaisesti talossani — jos minä jätän nyt asian silleen, niin saa hän kiittää siitä erinäisiä muistoja. Minä en tahtoisi tehdä hänelle pahaa muutoin kuin aivan väkipakosta. Pidä häntä kuitenkin silmällä, Varney.»

»Senpä takia minä hänet Mervynin torniin majoitinkin», sanoi Varney, »missä hän on sangen valppaan, vaan myöskin, ikävä kyllä, sangen väkeviin menevän palvelijani Mikael Lambournen valvonnan alaisena; luullakseni olen puhunut siitä miehestä joskus Teidän Majesteetillenne.»

»Majesteetillenne!» ihmetteli Leicester; »mitä tarkoitat Sinä sillä puhuttelusanalla?»

»Se tuli aivan sattumalta suuhuni, armollinen herra; ja kuitenkin kuuluu se nyt niin luonnolliselta, etten voi sitä peruuttaa.»

»Oma ylennyksesi on kokonaan pannut pääsi pyörälle», virkkoi Leicester nauraen; »uusi kunnia on yhtä juovuttavaa kuin uusi viinikin.»

»Olkoon Teidän Korkeudellanne pian syytä puhua niin kokemuksesta», vastasi Varney; ja toivotettuaan isännälleen hyvää yötä poistui hän huoneesta.

XV Luku.

Tässä uhri — tässä ylväs pettäjä — Kuin koirain ajamana peura kaatuu Eteen metsämiehen — mi aulihina, Häneltä eräpalkintoaan toivoin, Tikarin retken Dianalle tarjoo Kurkun nytkähtävän katkaisuksi.

Metsämies.

Meidän on nyt palaaminen Mervynin koppiin, onnettoman, levottomuuttaan ja epätietoisuuttaan vastaan taistelevan Leicesterin kreivittären huoneeseen tai oikeammin sanoen vankilaan. Hän ymmärsi kyllä, että päivän kaiken puuhan ja melskeen keskellä saattoi viipyä jonkun aikaa, ennenkuin hänen kirjeensä voi varmasti saapua Leicesterin käsiin, ja että vieläkin hiukan aikaa saattoi kulua ennenkuin tämä vapautui välttämättömistä velvollisuuksistaan Elisabetia kohtaan ja voi tulla katsomaan häntä tänne salakammioon. »Minä en saa odottaa häntä ennen kuin yöllä», ajatteli kreivitär, — »hän ei voi päästä kuninkaallisen vieraansa lähettyviltä, ei edes tullakseen minua tervehtimään. Minä tiedän, että hän tulisi ennemminkin jos suinkin voisi, mutta minä en nyt kuitenkaan odota häntä ennen yötä.» — Ja sittenkin odotti hän puolisoaan koko ajan; ja yrittäessään pakottaa itseään uskomaan aivan päinvastaista, herätti hänessä jokainen nopea astunta niiden monien satojen joukosta, jotka hän sinä päivänä kuuli, sen toivon, että nyt siellä Leicester kiiruhtaa rappuja ylös painamaan häntä rintaansa vasten.

Ruumiillinen rasitus, jota Amy oli saanut viime aikoina kestää, sekä mielen kiihoittuminen, joka oli luonnollista niin julmassa epätietoisuuden tilassa, alkoivat vähitellen ankarasti koskea hänen hermoihinsa, ja hän pelkäsi jo tulevansa kokonaan kykenemättömäksi säilyttämään tarpeellista tyyneyttä ja levollisuutta niissä kohtauksissa, jotka häntä ehkä odottivat. Mutta vaikka liian lempeä kasvatustapa olikin häntä suuresti vahingoittanut, oli Amyn tahdossa kuitenkin terästä ja tarmoa ja ruumiissa voimaa ja uhkeata terveyttä, seurauksena hänen osanotostaan isänsä metsästysretkiin. Hänellä oli siis käytettävänään melkoisia henkisiä ja ruumiillisia voimia, ja selvästi tajuten, kuinka suuressa määrässä hänen kohtalonsa ratkaisu saattoi riippua hänen omasta rauhallisesta esiintymisestään, rukoili hän hiljaisuudessa ruumiin kestävyyttä ja mielen lujuutta ja päätti samalla tarmokkaasti vastustaa kaikkia hermostuneisuuden puuskauksia, jotka voisivat niitä molempia heikontaa.

Mutta kun linnan iso kello, joka oli sijoitettu Caesarin torniin verrattain lähelle Mervynin tornia, alkoi paukahdella kuninkaallisen kulkueen saapumisen merkiksi, vihlaisi se niin tuskallisesti hänen levottomasta odotuksesta kiihoittunutta korvaansa, että hän oli vähällä päästää parahduksen jokaiselta tuon hellittämättömän soiton huumaavalta kumahdukselta.

Kun sitten vähän jälkeenpäin tuo pieni huone yhtäkkiä kirkastui mahtavan ilotulituksen loimosta ja kun säkenöivät pallot risteilivät ylhäällä omille toimilleen kiirehtiväin tulenhenkien tavoin tai salamanterien, jotka leiskuvat hurjassa hypyssä ilman hengetärten alueilla, tuntui kreivittärestä alussa, kuin olisi jokainen sähikäinen ammahtanut taivasta kohti aivan hänen silmiensä editse ja siroitellut säkeniänsä ja liekkejänsä niin lähelle, että ne olivat häntä polttavinaan. Mutta hän taisteli näitä mielikuvituksensa luomia kauhutunnelmia vastaan ja pakottautui nousemaan, menemään akkunalle ja katselemaan näkyä, joka joskus muulloin olisi ollut hänestä sekä hurmaava että peloittava. Linnan jykevien tornien ympärillä suihki tulilentureita valtavina kiehkuroina, tai kääri niiden huiput huntuunsa kalpea savu. Järvi hehkui kuin sulatettu rauta, ja useat tulikuulat, joiden rakennetta silloin pidettiin hyvin ihmeellisenä, mutta jotka nyt ovat aivan tavallisia ja jotka eivät sammuneet tässä niiden luonteelle niin vastakkaisessa alku-aineessakaan, sukelsivat ja nousivat näkyviin, sähisivät ja paukkuivat ja purskuttivat tulta kuin palavan järven pinnalla temmeltävät lumotut lohikäärmeet.

Amynkin tempasi hetkiseksi mukaansa tämä hänelle niin outo näytelmä: »Minä olisin luullut tätä taikavoimien toimittamaksi», ajatteli hän, »ellei se Tressilian-parka olisi opettanut minua näkemään tällaisia laitoksia oikeassa valossa. Suuri Jumala! Onhan tämä turha tulenloimotus ehkä aivan minun onnentoivoni kaltainen! — Minäkin olen ehkä vain yksinäinen kipinä, jonka pian nielee kitaansa ympäröivä pimeys, — heikko hehkupallo, joka ponnahtaa vain lyhyeksi hetkeksi ilmaan, sitten sitä syvemmälle pudotakseen! Oi Leicester! onko kaiken jälkeen — kaiken sen jälkeen, mitä Sinä olet sanonut — mitä vannonut — että muka Amy oli Sinun rakkautesi, Sinun elämäsi, onko sittenkin mahdollista, että Sinä olet se taikuri, jonka nyökkäyksestä kaikki nämä ihmeet ilmestyvät, ja Amy vain niiden hyljätty, ehkäpä vapautensa menettänyt katselija?»

Jatkuva, hellittämätön, keskeytymätön, niin monelta eri taholta ja niin vaihtelevista etäisyyksistä kuuluva soitanto, joka kaikui niin iloisena ja voimakkaana, kuin olisi ei vain Kenilworthin linna, vaan myös koko läheinen tienoo yht'äkkiä muuttunut jonkun suuren kansallisen juhlan riemuitsevaksi näyttämöksi, tunki noita samoja raskaita ajatuksia yhä syvemmälle hänen sydämeensä, muutamien sävelten sulaessa etäisiksi, häipyviksi värähdyksiksi ikäänkuin hänen surujaan säälien ja toisten taas räjähtäessä pauhaamaan aivan hänen lähellään koko hillittömän ilomielen ylpeydellä, ikäänkuin hänen kurjuuttaan pilkaten. »Nämä soinnut», mietti hän, »kuuluvat minulle — minulle, koska ne kuuluvat hänelle; mutta minä en voi sanoa niille: Lakatkaa, tämä hurja melu ei minua miellytä! — ei, halvimmankin tanssiin yhtyvän talonpojan ääni vaikuttaa enemmän soiton laatuun ja sävyyn kuin sen onnettoman naisen, jonka valtijatarkäskyä täällä pitäisi kaikkien totella!»

Vähitellen vaikeni juhlahälinä, ja kreivitär poistui akkunasta, missä hän oli istunut sitä kuuntelemassa. Yö oli tullut, mutta kuu valoi paistettaan huoneeseen, niin että Amy näki ryhtyä siihen varovaisuustoimenpiteeseen, jonka hän katsoi välttämättömäksi. Hän toivoi Leicesterin tulevan huoneeseensa heti kun melu linnassa olisi lakannut; mutta mahdollista oli myös, että joku sivullinen tunkeutuisi häntä häiritsemään. Hän ei luottanut enään avaimeen sen jälkeen kun Tressilian oli päässyt sisään niin helposti, vaikka ovi oli lukittu sisäpuolelta; vaan kaikki lisävarmuus, minkä hän saattoi keksiä, oli työntää pöytä oven eteen, niin että häntä kolina varoittaisi, jos joku yrittäisi huoneeseen. Suoritettuaan tämän varovaisuuden vaatiman työn, oikaisihe onneton kreivitär vuoteelleen, odotti odottamistaan tuskallisessa levottomuudessa ja luki tunnit aina kello yhteen asti yöllä, kunnes menehtynyt luonto voitti rakkauden, surun, pelon, jopa epävarmuudenkin, ja hän nukahti.

Niin, hän nukahti. Paaluunsa köytetty indiaani nukkuu kidutusten väli-ajoilla; ja samaten tylsyttävät ankarat sielun kärsimykset liian kauvan kestettyään poloisen ihmisen tunteet niin, että välttämättä seuraa jonkunlainen turtunut horrostila, ennenkuin tuskat uudelleen alkavat.

Kreivitär nukkui useita tunteja ja uneksi olevansa vanhassa Cumnorin kartanossa ja kuulostelevansa sitä hiljaista vihellystä, jolla Leicester usein salaisilla käynneillään tapasi ilmaista odottamattoman tulonsa linnan pihaan. Mutta nyt oli hän vihellyksen asemasta kuulevinaan sen omituisen sävelen, jota hänen isänsä aina puhalsi hirven kaaduttua ja jota metsästäjät nimittivät surmantoitotukseksi. Hän oli rientävinään pihanpuoleiseen akkunaan ja näkevinään koko pihan täynnä surupukuisia ihmisiä. Vanha kappalainen oli lukevinaan ruumiinsiunausta. Kääriytyneenä muinaisaikaisen airueen outoon pukuun oli Mumblazen pitelevinään tavanmukaisin pääkalloin, ristikkäisin sääriluin ja tuntilasein koristettua vaakunakilpeä, johon kuvatusta asevarustuksesta hän oli eroittavinaan vain sen, että sen yläpuolella oli kreivillinen kruunu. Ukko oli katsahtavinaan häneen kaameasti hymyillen ja sanovinaan: »Amy, eivätkö kuviot ole oikeilla paikoillaan?» Juuri Mumblazenin puhuessa puhalsivat torvet jälleen hänen korviinsa sitä äskeistä surumielistä, mutta hurjaa surmantoitotusta eli kuolemansäveltä, ja hän heräsi.

Kreivitär heräsi todelliseen torventoitotukseen tai oikeammin sanoen useiden torvien yhdistettyyn räikkinään, joka ei nyt soinut surmansäveltä, vaan riemukasta heräystä, ilmoittaakseen Kenilworthin linnan vieraille, että päivän huvitusten oli määrä alkaa komealla hirvenmetsästyksellä läheisessä puistossa. Amy hypähti vuoteeltaan, kuunteli toitotusta, näki kesä-aamun auringon ensi säteiden jo pilkoittavan huoneeseen ristikko-akkunan läpi ja muisti vasta pyörryttävän tuskan raatelemana, missä ja millaisessa asemassa hän oli.

»Hän ei ajattele minua», mietti hän — »hän ei tule minua katsomaan! Hänellä kun on kuningatar vieraana, niin mitä välittää hän siitä, missä hänen suunnattoman linnansa loukossa minunlaiseni kurja olento kituu epätoivoa lähenevän levottomuuden vallassa!» — Äkkiä kuului ovelta rapinaa, ikäänkuin olisi joku koettanut sitä hiljaa avata, ja hänen rintansa täytti kuvailematon riemun ja pelon sekainen tunne; rientäen työntämään tieltä esteen, jonka hän oli oven eteen laahannut ja avaamaan lukon, osasi hän sentään varovasti kysyä: »Sinäkö siellä olet, rakkaani?»

»Minä, kreivittäreni», kuului kuiske vastaukseksi.

Hän tempasi oven auki ja huudahtaen: »Leicester!» löi hän kätensä ulkopuolella seisovan, viittaansa kääriytyneen miehen kaulaan.

»Ei sentään — ei sentään aivan Leicester», virkkoi Mikael Lambourne, sillä hän siellä oli, vastaten kiihkeästi hyväilyyn — »ei aivan Leicester, rakastettavin ja rakastavin herttuattareni, mutta yhtä reipas mies siltä.»

Voimainponnistuksella, johon hän olisi muulloin ollut mielestään kykenemätön, vapautui kreivitär tuon juopuneen irstailijan saastaisesta ja saastuttavasta syleilystä ja peräytyi keskelle huonetta, mihin epätoivo rohkaisi hänet pysähtymään.

Kun Lambourne sisään astuessaan veti viitan liepeen kasvoiltaan, tunsi kreivitär Varneyn inhoittavan palvelijan, viimeisen ihmisen, hänen vihattua isäntäänsä lukuunottamatta, jonka hän olisi suonut löytävän hänen piilopaikkansa. Mutta hän oli vielä tarkasti matkapukunsa peitossa, ja kun Lambourne oli tuskin häntä nähnyt Cumnorin kartanossa, toivoi hän, ett'ei tämä tuntisi häntä niin hyvin kuin hän tunsi hänet, koska Janet oli usein osoitellut häntä hänen kävellessään pihalla ja kertonut hänen roistomaisuudestaan. Kreivitär olisi voinut vieläkin enemmän luottaa valepukuunsa, jos hänen kokemuksensa olisi kyennyt sanomaan hänelle Lambournen olevan vahvasti humalassa; mutta se havainto olisi tuskin ollut omiansa rauhoittamaan häntä sen vaaran suhteen, joka saattoi uhata häntä sellaisen henkilön puolelta sinä aikana, siinä paikassa ja niissä oloissa.

Lambourne rämäytti oven kiinni jäljestään, laski kätensä ristiin rinnalleen, ikäänkuin pilkatakseen sitä epätoivoista asentoa, johon Amy oli vaipunut, ja jatkoi: »Kuuleppas, Sinä ihana Callipolis — eli rakastettava rääsykreivitär — eli jumalainen pimeän sopen herttuatar — jos Sinä näet noin paljon vaivaa kyyristelläksesi kuin pyydystetty lintu, jotta sitä olisi sitten hauskempi peloitella, niin säästäppä itseltäsi se homma. Minä pidin paljon Sinun ensimäisestä suorasukaisesta käytöksestäsi — mutta tästä yhtä vähän» — (hän käveli askeleen eteenpäin ja horjahti) — »yhtä vähän kuin — tuollaisesta epätasaisesta lattiasta kuin tämäkin, missä kunnon mies taittaa niskansa, ellei kävele niin suorana kuin ilveniekka köydellään.»

»Takaisin!» huusi kreivitär; »älä lähene minua, henkesi uhalla!»

»Henkeni uhalla! — ja takaisin! — Mitäs tämä nyt on, hyvä rouva? — Pitäisikö Teille olla vielä parempi mies kuin kunnon Mikko Lambourne? Minä olen ollut Amerikassa, neitsykäiseni, siellä, missä kulta kasvaa, ja minä olen tuonut sitä sieltä sellaisen kuorman —»

»Hyvä ystävä», virkkoi kreivitär, julmasti peljäten roiston päättäväistä ja rohkeata lähentelemistä, »minä pyydän Sinua lähtemään pois ja jättämään minut yksin.»

»Lähden, lähdenhän minä, kaunokaiseni, sitten kun olemme kyllästyneet toistemme seuraan — mutta en rahtuakaan aikaisemmin.» — Ja hän tarttui kreivittären käsivarteen, ja tuo onneton, kun ei enää muutakaan voinut, kirkui kirkumistaan. »No rääky nyt siinä vain, jos Sinua haluttaa», puheli Lambourne hellittämättä otettaan; »minä olen kuullut meren rajuimmillaan pauhaavan, enkä minä välitä ulvovasta akasta enempää kuin naukuvasta kissasta. — Saakeli soikoon! — Minä olen kuullut niiden parkuvan viisinkymmenin, sadoinkin yht'aikaa, kun kaupunkeja väkirynnäköllä valloitettiin.»

Kreivittären kiljuminen oli kuitenkin tuonut hänelle odottamatonta apua: Laurentius Tapuli, joka oli kuullut hänen huutonsa huoneeseensa alakertaan, astui sisään ajoissa pelastaakseen hänet ilmitulosta tai vieläkin julmemmasta pahoinpitelystä. Laurentius oli päissään hänkin edellisen yön juomingeista; mutta onneksi oli hänen humalansa toisenluontoista kuin Lambournen.

»Mitä pirun meteliä täällä tornissa pidetään?» karjaisi hän. — »Kuinka! mies ja nainen samassa kopissa? se on vastoin sääntöjä. Säädyllisyyttä minä vaadin huoneenhallitukseeni, kautta kahleitakantavan Pyhän Pietarin!»

»Painu heti paikalla rappuja alas, Sinä juopunut elukka», vastasi Lambourne; »etkö Sinä näe, että tämä nainen ja minä haluamme olla kahdenkesken?»

»Hyvä herra, kunnioitettava herra!» rukoili kreivitär vanginvartijaa, »pelastakaa minut hänen käsistään, Jumalan laupeuden nimessä!»

»Hän puhuu kauniisti», virkkoi vanginvartija, »ja minä rupean hänen puolelleen. Minä rakastan vankejani; ja on niitä minun avainteni takana ollutkin niin hyviä vankeja kuin ikinä Newgatessa tai minkä piirikunnan tyrmässä tahansa. Ja koska hän on yksi minun karitsoitani, kuten minun on tapana sanoa, niin ei kukaan saa tehdä hänelle pahaa karsinassaan. Kas niin, päästä heti irti se nainen, tai minä halkaisen kallosi avaimillani.»

»Minä teen sitä ennen verimakkaraa Sinun palleastasi», vastasi Lambourne, tavoitellen vasemmalla kädellään tikaria, mutta pidellen yhä kreivitärtä oikeallaan. — »Pidä siis varasi, Sinä vanha kamelikurki, jonka koko elämä on ruostuneessa avainkimpussa!»

Laurentius tarrasi Mikaelin käteen ja esti häntä vetämästä tikariansa; ja Lambournen taistellessa ja riuhtoessa hänen kanssaan, ponnisti kreivitärkin puolellaan kaikki voimansa ja temmaten kätensä hansikkaasta, josta roisto häntä yhä piteli, hän pääsi vapaaksi, pakeni huoneesta ja juoksi rappuja alas, samassa kuullen tappelijain kaatua jysähtävän lattialle, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa. Ulommainen rautaportti ei estänyt hänen kulkuansa, koska se oli avattu Lambournea varten, niin että hän pääsi onnellisesti portaat alas ja kiiruhti niin nopeasti kuin saattoi huvikentälle, joka hänen hätäiselle tähystelylleen näyttäytyi varmimmaksi pakosuunnaksi.

Sillä välin pyöriskelivät Laurentius ja Lambourne lattialla, lujasti toisiinsa takertuneina. Onneksi ei voinut kumpainenkaan vetää tikariansa; mutta Laurentius sai mäjäytetyksi Mikaelia raskailla avaimillaan keskelle naamaa, ja Mikael puolestaan puristi vanginvartijaa niin lujasti kurkusta, että veri purskahti suusta ja sieraimista, niin että he olivat molemmat verisiä ja siivottomia katseltavia, kun muuan linnan palvelija kahakan melskeen kuultuaan astui huoneeseen ja sai suurella vaivalla tappelijat eroitetuiksi toisistaan.

»Vieköön teidät piru molemmat», sanoi armelias rauhanrakentaja, »ja erittäinkin Teidät, herra Lambourne! Mitä saakelia te siinä lattialla kieriskelette ja tappelette kuin kaksi äkäistä rakkia teurastushuoneen nurkassa?»

Lambourne nousi jaloilleen ja ärjäisi, jonkun verran selvinneenä kolmannen henkilön väliintulosta, tavallista röyhkeätä julkeuttaan hieman peitellen: »Me tappelimme nartusta, ettäs sen tiedät.»

»Nartusta! Missä se on?» kysyi palvelija.

»Tiehensä kai juoksi», vastasi Lambourne ympärilleen katsellen, »ellei Laurentius niellyt sitä luineen ja lihoineen. Tuo hänen saastainen mahanrötkönsä ahmii yhtä paljon vainottuja vaimonpuolia ja onnettomia orpoja kuin ikinä mikään jättiläinen kuningas Arturin taruissa: ne ovat hänen himoruokaansa; hän korjaa ne kitaansa ruumiineen, sieluineen, kaikkineen.»

»Kas nyt, kas nyt sitä sisua!» puhuskeli Laurentius, väännältäen suunnatonta, kömpelöä ruhoaan lattialta; »mutta on sitä ollut parempiakin miehiä kuin Sinä, herra Mikael Lambourne, peukaloni ja etusormeni pienen pyörähdyksen takana; ja vielä minä Sinunkin perääsi oveni suljen, ennen kuin tästä leikki lakkaa. Naamasi hävyttömyys ei voi ijät päivät pelastaa sääriluitasi raudan puristuksesta eikä tuota ruokotonta janoista kurkkuasi hamppuköydestä.» — Tuskin olivat nämä sanat päässeet hänen huuliltaan, kun Lambourne rynkäsi uudelleen hänen kimppuunsa. »Ei, antakaa nyt olla jo», pauhasi rauhanrakentaja, »tai minä kutsun tänne sellaisen miehen, joka taltuttaa teidät molemmat: Varneyn — ritari Rikhardin, tarkoitan — hän on jo jalkeilla, sen takaan — minä näin hänen juuri käyvän tuon pihan poikki.»

»Näitkö, saatana olkoon!» pelästyi Lambourne, käyden käsiksi huoneessa oleviin pesuvehkeisiin: »Ei, mutta tee sitten tehtäväsi, alku-aine — luulinpa jo saaneeni Sinusta kyllikseni eilen illalla Orionina uida rähmästäessäni kuin korkki kuohuvan oluthaarikan pinnalla.»

Näin puhein ryhtyi hän siivoamaan kasvoistaan ja käsistään tappelun jälkiä ja laittamaan ulko-asuaan edes jonkunlaiseen kuntoon.

»Mitä Sinä sille teit?» kysyi palvelija hiljaa vanginvartijalta; »sen naamatauluhan on vallan jumalattomasti turvoksissa.»

»Minä vain painoin siihen virkahuoneeni avaimen leiman — liian hyvä merkki muuten hänen hirtehisnaamalleen. Ei kukaan saa rääkätä eikä loukata minun vankejani; ne ovat minun jalokiviäni ja minä suljen ne siis varmoihin laatikoihin. — Kas niin, kaunis tyttöseni, heitähän nyt jo uikutuksesi. — Ei, mutta varmasti täällä oli nainen!»

»Luulenpa, että te olette kaikki hulluja tänä aamuna», sanoi palvelija; »minä en nähnyt täällä en naista enkä oikeastaan miestäkään — vain kaksi lattialla kierittelevää petoa.»

»Ei, sitten olen minä hukassa», päivitteli vartija; »vankila on siis murrettu, se on selvä. Kenilworthin vankila on murrettu», jatkoi hän surkeasti valittaen, »vahvin vankila tästä Walesin rajoille — niin, ja kuitenkin on siinä talossa nukkunut ritareja ja kreivejä ja kuninkaita yhtä turvallisesti kuin Lontoon Towerissa. Se on nyt murrettu, vangit paenneet ja vanginvartija on suuressa vaarassa saada nuoran kaulaansa!»

Sitten laskeutui hän omaan luolaansa jatkamaan voivotteluansa tai nukkumaan itsensä selväksi. Lambourne ja palvelija seurasivat heti hänen jäljissään, ja hyvinpä siinä tekivätkin, sillä vartija oli pelkästä tottumuksesta sulkemaisillaan rappukäytävän rautaisen portin; ja elleivät he olisi ennättäneet sitä estämään, olisivat he saaneet kauniisti jäädä samaan tornihuoneeseen, josta kreivitär oli juuri paennut.

Tämä onneton nainen piiloittautui vapaaksi päästyään huvikentälle, kuten olemme jo maininneetkin. Hän oli nähnyt tämän komeasti koristellun paikan Mervynin tornin akkunasta; ja pakomatkalla johtui hänen mieleensä, että hän sen puiden, lehtimajojen, suihkulähteiden, patsaiden ja luolien joukosta löytäisi jonkun salaisen sopen, missä hän voisi olla piilossa siksi kunnes hän uskaltaisi kääntyä jonkun hyväsydämisen ihmisen puoleen, jolle hän saattaisi kertoa hädänalaisesta tilastaan niin paljon kuin rohkenisi ja jonka avulla hän voisi pyytää puhutella puolisoansa.

»Jos tapaisin oppaani», ajatteli hän, »saisin tietää, onko hän jättänyt kirjeeni. Ja vaikkapa näkisin Tressilianinkin, niin parempi minun olisi vihastuttaa Dudley paljastamalla koko kurja asemani hänelle, joka on rehellisyys itse, kuin joutua jälleen tämän vallattoman ja sekasortoisen linnan julkean palvelijakunnan solvaistavaksi. Minä en mene enää suljettuihin huoneisiin, minä odotan, minä tähystelen — niin monien ihmisolentojen joukosta täytyy löytyä joku lempeä sydän, joka voi ymmärtää ja sääliä minun kärsimyksiäni.»

Ja moni joukkue kulkikin tosiaan huvikentän poikki. Mutta heitä oli aina neljä, viisi ilakoivaa ihmistä yhdessä, jotka nauroivat ja elämöivät oman riemunsa runsautta ja oman sydämensä onnea.

Valitsemassaan piilopaikassa saattoikin hän hyvin helposti välttää kaikkea huomiota. Hänen tarvitsi vain peräytyä luolan syvimpään loukkoon, joka oli varustettu kaikenlaisilla luontoa itseään jäljittelevillä koristuksilla ja sammalpenkeillä ja jonka perällä suihkulähde lorisi, ja hän saattoi helposti joko pysyä siellä piilossa tai mielensä mukaan näyttäytyä jollekin yksinäiselle vaeltajalle, jonka uteliaisuus saattoi houkutella tänne haaveellisen yksinäisyyden helmaan. Sellaista tilaisuutta odotellessaan katsahti hän kirkkaaseen altaaseen, jonka pinnan hiljaa lirittelevä suihkulähde salli pysyä kirkkaana kuin kuvastimen, ja pelästyi omaa ulkomuotoaan ja epäili samalla, niin oudonnäköiseksi ja rumaksi teki hänet valepuku mielestään, uskaltaisiko kukaan nainen (ja juuri säälistä omaa sukupuoltaan kohtaan toivoi hän parhaiten myötätuntoa herättävänsä) ryhtyä puheisiin niin epäilyttävän olennon kanssa. Ajatellen näin naisena, jolle ulko-asu ei missäänkään tilaisuudessa ole vähäpätöinen asia, ja kaunottarena, joka luotti hieman omien sulojensa voimaan, riisui hän matkaviittansa ja väljän hilkkansa, mutta asetti ne kuitenkin niin lähelle, että hän ennättäisi pukea ne jälleen ylleen nopeammin kuin saattoi ehtiä luolan suulta sen perälle, jos Varneyn tai Lambournen tulo tekisi valepuvun välttämättömäksi. Näiden päällysvaatteiden alla oli hänellä hieman teatterimainen, sille luulotellulle henkilölle soveltuva puku, jota hänen muka piti esittämän jossakin näytelmässä. Wayland oli asian järjestänyt siten heidän toisena matkapäivänään, saatuaan edellisenä päivänä kokea, mitä hyötyä sellaisena henkilönä kulkemisesta saattoi olla. Amy suoritti pienen aamusiivouksen niin joutuin kuin mahdollista, altaan toimiessa sekä pesu-astiana että kuvastimena; sitten otti hän käteensä pienen jalokivilippaansa siltä varalta, että sen sisältämät kalleudet voisivat esiintyä välittäjinä, vetäytyi luolan pimeimpään, kaukaisimpaan soppeen, istuutui sammalpenkille ja alkoi odottaa, lähettäisikö sallimus hänelle jonkun pelastumismahdollisuuden tai jonkun hyväsydämisen suojelijan.

XVI Luku.

Sä pyyn näitkö värisevän Liki liidellessä haukan, Oksain suojaan kyyristyvän Aran, neuvottoman raukan.

Prior.

Sinä muistettavana aamuna tapahtui, että ruhtinatar, jota varten kaikki nämä huvitukset olivat järjestetyt, Englannin neitseellinen kuningatar itse, oli varhaisimpia metsästäjättäristä, jotka ilmestyivät huoneistaan täydessä kunnossa, erän ajoon lähteäkseen. En tiedä, sattumaltako niin kävi vaiko osoittaakseen hienotunteista kohteliaisuutta hallitsijattarelle, joka oli hänelle aina ollut niin suosiollinen, se vain on varmaa, että tuskin oli Elisabet poistunut askeleen verran huoneensa kynnykseltä, kun Leicester jo oli hänen sivullansa ehdottamassa, että hän suvaitsisi metsästysretken viimeisiä valmisteluja suoritettaessa lähteä katsastamaan huvikenttää ja puutarhoja, jotka se yhdisti linnan pihaan.

Heidän kävellessään tälle uudelle ihanain näkyjen näyttämölle tarjosi kreivin käsivarsi hallitsijattarelle tarpeellista tilapäistä apua siinä, missä porrasjaksot, jotka olivat silloin hyvin suosittuja puutarhakoristuksia, veivät pengermältä pengermälle ja kukkalavalta toiselle. Mukana seuraavat hovinaiset, joilla oli kylliksi varovaista viisautta tai jotka ehkä ystävällisesti halusivat näyttää sitä heillä olevan, eivät katsoneet velvollisuutensa kuningatarta kohtaan — vaikkeivät he kadottaneetkaan häntä koskaan näkyvistään, — vaativan heitä käymään aivan lähellä ja ottamaan osaa kuningattaren ja kreivin keskusteluun, ja ehkäpä sitä häiritsemään, sillä olihan kreivi sekä Elisabetin isäntä että hänen luotettu, kunnioitettu ja suosittu palvelijansa. He tyytyivät siis vain ihailemaan tätä kaunista ylhäistä paria, jonka juhlavaatteet oli nyt vaihdettu melkein yhtä komeihin metsästyspukuihin.

Elisabetin metsästyspuku, joka oli vaaleansinistä silkkiä ja hopeapunoksin ja kurepauloin koristettu, lähenteli muodoltaan muinaisten amatsonien pukua ja sopi sentähden erinomaisen hyvin sekä hänen pituuteensa että hänen piirteittensä arvokkuuteen, sillä tietoisuus asemastaan ja pitkä-aikainen käskemiseen tottumus olivat kehittäneet hänen kasvonsa melkein liian miehekkäiksi, jotta ne olisivat voineet esiintyä parhaaksi edukseen tavallisessa naisvaatetuksessa.

Leicesterin metsästyspuku oli lincolninvihreätä kangasta, runsaasti kullalla kirjaeltu, ja komeasta vyöstä riippui torvi ja väkipuukko miekan asemasta; tämäkin puku vaatetti häntä erinomaisesti, kuten hänen muutkin joko sitten hovi- tai sota-pukunsa. Sillä niin täydellinen oli hän kaikilta ruumiinsa ja kasvojensa muodoilta, että hän näytti aina esiintyvän parhaimpanaan juuri siinä tehtävässä ja puvussa, jota hän kulloinkin toimitti tai kantoi.

Elisabetin ja suosikki-kreivin keskustelusta ei meille ole säilynyt yksityiskohtaisempia tietoja. Mutta ne, jotka katselivat heitä matkan päästä (ja hovimiesten ja hovinaisten silmät ovat sangen tarkat), väittivät, ettei vielä milloinkaan ennen ollut Elisabetin liikkeiden ja eleiden arvokkuus niin selvästi sulanut neuvottomuuden ja hellyyden sävyksi. Hänen askeleensa eivät olleet ainoastaan hitaita, vaan epätasaisiakin, mikä oli aivan outoa hänen käyntitavalleen; hänen katseensa näytti olevan luotu maahan ja ilmaisevan arkaa yrittelyä poistua saattajansa seurasta, mikä ulkonainen ilme osoittaa usein naisissa, jos heidän sydäntään lähemmin tutkitaan, täsmälleen vastakkaista halua. Rutlandin herttuatar, joka uskalsi lähimmäksi, väitti eroittaneensa kyyneleen Elisabetin silmäkulmassa ja hehkuvan punan hänen poskillaan ja lisäsi: »Hän painoi silmänsä maahan väistääkseen minun katsettani, hän, joka tavallisissa oloissa katseellaan lannistaisi leijonan.» Mihin johtopäätöksiin nämä havainnot veivät, on itsestään selvää; eivätkä ne ehkä niin aivan perättömiä olleetkaan. Kahden eri sukupuoliin kuuluvan henkilön salainen keskustelu määrää usein heidän kohtalonsa ja antaa sille ehkä aivan toisenlaisen käänteen kuin he olivat odottaneetkaan. Mielistelyä sekaantuu keskusteluun, hellyyttä ja intohimoa sekaantuu vähitellen mielistelyyn. Aatelismiehet ja paimenpojat sanovat sellaisena viekoittelevana hetkenä enemmän kuin aikoivatkaan; ja kuningattaret ja maalaistytöt kuuntelevat kauvemmin kuin heidän tulisikaan.

Hevoset hirnuivat sillävälin ja pureskelivat kärsimättöminä kuolaimiaan linnan ulkopihalla; koirat ulvoivat kahleissaan, ja vartijat ja ratsastavat ja jalkaisin astuvat metsämiehet valittelivat kasteen haihtumista, koska siten vainu tuli vaikeammaksi. Mutta Leicesterillä oli nyt toisenlainen otus kierroksessa, tai puhuaksemme oikeudenmukaisemmin häntä kohtaan, hän oli joutunut erän ajoon tietämättään, tuumimattaan, uljaan metsänkävijän tavoin, joka seuraa tiellensä sattunutta haukkua, vei se sitten minne tahansa. Kuningatar, loistavan kaunis nainen, Englannin ylpeys, Ranskan ja Hollannin toivo ja Espanjan kauhistus, oli nähtävästi kuunnellut tavallista suosiollisemmin sitä tunteilevaa mielistelyä, josta hän ainakin piti niin paljon; ja kreivi oli, ehkä turhamaisuuksissaan, ehkä kunnianhimossaan, tai ehkä molempain viehättämänä lisännyt puheisiinsa yhä enemmän ja enemmän sitä huumaavaa ainetta, niin että hänen ahdistelunsa lopulta muuttui suoraksi lemmenhaasteluksi.

»Ei, Dudley», virkkoi Elisabet, vaikkakin vapisevin, katkonaisin sanoin — »ei, minun täytyy pysyä kansani äitinä. Muut siteet, jotka tekevät alhaissäätyisemmän neidon onnelliseksi, ovat kielletyt hänen hallitsijattareltaan. — Ei, Leicester, älkää puhuko siitä enää. — Jos minä olisin kuin muut ja saisin vapaasti etsiä onneani — silloin kylläkin — mutta nyt ei se käy päinsä — ei käy päinsä. — Siirtäkää metsästysretki — siirtäkää se puoleksi tunniksi — ja jättäkää minut, herra kreivi.»

»Kuinka, jättääkö Teidät, armollinen Valtijatar!» huudahti Leicester. — »Hulluuteni on siis Teitä loukannut?»

»Ei, Leicester, ei niin!» vastasi kuningatar hätäisesti; »mutta se on hulluutta, eikä sitä saa enää toistaa. Menkää — mutta älkää poistuko täältä kauvaksi — älkääkä päästäkö tänne ketään yksinäisyyttäni häiritsemään.»

Hänen näin puhuttuaan kumarsi Dudley syvään ja poistui hitaasti ja murheellisen näköisenä. Kuningatar jäi katselemaan hänen jälkeensä ja mumisi itsekseen: — »Olisipa se mahdollista — olisipa se vain mahdollista! — mutta ei — ei — Elisabetin täytyy olla vain Englannin puoliso ja äiti.»

Samassa kuului askeleita, ja tulijaa välttääkseen kääntyi kuningatar luolaan, missä hänen onneton, mutta liiankin menestyksellinen kilpailijattarensa oli piilossa.

Vaikka Englannin Elisabetin mieltä olikin jonkun verran järkyttänyt se kuohuttava keskustelu, jonka hän juuri oli lopettanut, oli se kuitenkin luonnostaan niin luja ja päättäväinen, että se pian asettui entiselleen. Se oli aivan noiden vanhojen keltiläisten kiikkukiviksi sanottujen muistomerkkien kaltainen. Pieneksi poikaseksi kuvatun Cupidonkin sormi sai hänen tunteensa liikkeelle, mutta Herkuleenkaan voima ei olisi saanut niitä tasapainostaan. Hänen edetessään hitaasti luolan perimmäisintä sopukkaa kohti, olivat hänen kasvonsa, ennenkuin hän oli kulkenut puoltakaan matkasta, muuttuneet jälleen arvokkaan näköisiksi ja hänen katseensa käskeväksi.

Siinä hetkessä huomasi kuningatar naisolennon seisovan erään alabasteripylvään vieressä tai oikeammin osaksi takana; tämän pylvään juurelta kumpusi kirkas suihkulähde, joka täytti tämän hämärän luolan äärimäisen perukan. Klassillisesti sivistynyt Elisabet muisti kohta Numan ja Egerian tarinan, eikä hän epäillyt lainkaan jonkun italialaisen kuvanveistäjän siinä tahtoneen esittää vedenneitoa, joka muinoin saneli Roomalle lakeja. Lähetessäänkin oli hän yhä kahden vaiheilla, oliko hänen edessään kuvapatsas vaiko elävä ihmisolento. Onneton Amy seisoi tosiaankin paikallaan aivan liikahtamatonna, haluten ilmaista tilansa oman sukupuolensa jäsenelle, mutta taas toisaalta kainostellen sitä komeata, ylhäistä naista, joka astui häntä kohti ja jonka hänen pelkonsa heti ilmaisi siksi henkilöksi, mikä hän todellisuudessa olikin, vaikkeivät hänen silmänsä olleet häntä koskaan nähneetkään. Amy oli noussut sammalpenkiltään aikoen puhutella tätä yksinään, ja, kuten hän aluksi luuli, niin sopivaan aikaan luolaan tullutta rouvaa. Mutta kun hän muisti, kuinka levottomana Leicester halusi estää kuningatarta saamasta pienintäkään vihiä heidän avioliitostaan, ja kun hän tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että henkilö, joka nyt läheni häntä, oli Elisabet itse, seisoi hän siinä toinen jalka toisen edellä, hänen kätensä ja päänsä eivät hievahtaneetkaan ja hänen poskensa oli yhtä kalpea kuin alabasteripylväs, johon hän nojasi. Hänen pukunsa, joka näkyi vain epäselvästi tässä hämärässä valossa, oli vaaleata merenviheriää silkkiä ja muistutti jonkun verran kreikkalaisen vedenneidon vaatetusta, koska sellaista muinaisaikaista valepukua oli pidetty varmimpana niin suureen näyttelijäin ja juhlijain joukkoon, niin että kuningattaren epäluulo, ettei hän muka ollutkaan mikään elävä olento, sai tosiaankin voimakasta tukea ympäristöstä, hänen verettömistä poskistaan ja hänen tuijottavasta katseestaan.

Elisabet ei vielä muutamien askelten päähänkään ehdittyään tiennyt, katseliko hän tosiaankin niin taitavasti muovaeltua kuvapatsasta, ettei sitä siinä heikossa valossa voinut lainkaan eroittaa todellisuudesta. Hän pysähtyi sentähden ja kiinnitti tuohon omituiseen esineeseen ruhtinaallisen katseensa niin terävästi, että Amyn liikahtamattomaksi sitonut hämmästys alkoi väistyä pelon tieltä ja että hän hitaasti loi silmänsä maahan ja laski päänsä riipuksiin hallitsijattaren tiukan katseen masentamana. Mutta paitsi tätä hidasta ja syvää pään kumartumista pysyi hän muutoin aivan värähtämättä entisessä äänettömässä asennossaan.

Hänen puvustaan ja lippaasta, jota hän yhä vaistomaisesti piteli kädessään, teki Elisabet sen luonnollisen johtopäätöksen, että tuo kaunis, vaikka mykkä olento hänen edessään oli varmaankin niiden lukuisain näytelmäkappaleiden ja muiden juhla-esitysten suorittajia, joita oli asetettu mitä erilaisimpiin paikkoihin yllättämään häntä kunnianosoituksillaan, ja että tuo tyttöparka oli hänet nähtyään säikähtänyt pahanpäiväisesti ja joko unohtanut osansa tai menettänyt rohkeutensa esittää sitä. Oli luonnollista ja armeliasta hieman rohkaista häntä; ja Elisabet virkkoikin siis alentuvan lempeästi: — »No, kuinka nyt, tämän ihanan luolan ihana impi — ovatko Sinut lumonneet ja mykäksi mananneet sen ilkeän taikurin loitsut, jota ihmiset Peloksi nimittävät? — Me olemme hänen verivihollisiaan, tyttö, ja me voimme rikkoa hänen lumonsa. Puhu, me käskemme.»

Vastaamatta hänelle opitulla puheellaan vaipui kreivitär polvilleen kuningattaren eteen, pudotti lippaansa ja lyöden kätensä yhteen katseli kuningatarta kasvoihin silmissä ja koko olemuksessa sellainen kuolettavan pelon ja hartaan rukouksen ilme, että Elisabet tunsi tulevansa suuresti liikutetuksi.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kysyi hän; »tämä on jo voimakkaampaa tunteen tulkintaa kuin tilaisuus vaatisikaan. Nouse ylös, neitoseni — mitä Sinä meiltä tahdot?»

»Suojelustanne, Teidän Korkeutenne», sopersi onneton anoja.

»Jokainen Englannin tytär saa sitä, jos hän sitä ansaitsee», vastasi kuningatar; »mutta Sinun hädälläsi näyttää olevan syvempi syy kuin unohdettu osa. Miksi siis ja missä suhteessa suojelustamme pyydät?»

Amy koetti nopeasti miettiä, mitä hänen olisi parasta sanoa, pelastuakseen häntä ympäröivistä läheisimmistä vaaroista, kuitenkaan vahingoittamatta puolisoaan; mutta syöksyen ajatuksesta toiseen kaiken sen sekasorron keskellä, mikä hänen mielensä täytti, saattoi hän vihdoin vastaukseksi kuningattaren uudistettuihin tiedusteluihin, että miksi hän suojaa tahtoi, vain änkyttää: »Voi, voi! kun en minä tiedä.»

»Tämähän on aivan hullua, neitoseni», virkkoi Elisabet kärsimättömänä; sillä anojan äärimäinen hämmennys kiihoitti hänen uteliaisuuttaan, samalla kun se liikutti hänen tunteitaan. »Sairaan täytyy selittää tautinsa lääkärille, emmekä me sitä paitsi ole tottuneet toistelemaan kysymyksiämme niin usein saamatta vastausta.»

»Minä pyydän — minä rukoilen», soperteli onneton kreivitär — »minä rukoilen Teidän armollista suojelustanne erästä — erästä Varneyta vastaan.» Hän oli tukehtumaisillaan lausuessaan tuon kohtalokkaan sanan, johon kuningatar heti tarttui.

»Mitä, Varneyta — ritari Rikhard Varneyta — Leicesterin kreivin palvelijaa vastaan? — Mitä tekemistä, neitoseni, on Sinulla hänen kanssaan ja hänellä Sinun kanssasi?»

»Minä — minä — olin hänen — vankinaan — ja hän tavoitteli henkeäni — ja minä karkasin — karkasin —»

»Heittäytyäksesi minun suojaani, eikö niin?» virkkoi Elisabet. »Minä olen Sinua suojeleva — se on, jos Sinä sitä ansaitset; sillä me aiomme tutkia tätä asiaa mitä tarkimmin. — Sinä olet», jatkoi hän, luoden kreivittäreen katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sielunsa sisimpään, — »Sinä olet Amy, ritari Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran tytär?»

»Antakaa anteeksi — antakaa anteeksi — kaikkein armollisin Ruhtinatar!» rukoili Amy, uudelleen laskeutuen toiselle polvelleen, sillä hän oli jo välillä noussut ylös.

»Mitä minä Sinulle anteeksi antaisin, typerä tyttö?» vastasi Elisabet; »senkö, että olet isäsi tytär? Sinä olet hullu, varmasti. Minunpa täytyy nähdäkseni kiskoa koko juttu Sinusta tuumakaupalla — Sinä petit vanhan, kunnianarvoisan isäsi — katseesi tunnustaa sen — Sinä petit herra Tressilianin — punastumisesi myöntää sen — ja Sinä menit naimisiin sen samaisen Varneyn kanssa?»

Amy hypähti pystyyn ja keskeytti kiihkeästi kuningattaren: »Ei, armollinen Kuningatar, ei — niin totta kuin Jumala meitä kaikkia tuomitsee, en minä ole se saastainen olento, joksi Te minut tahtoisitte tehdä! Minä en ole sen inhoittavan orjan — sen kavalan konnan vaimo! Minä en ole Varneyn vaimo! Mieluummin olisin minä kuoleman morsian!»

Kuningatar, joka nyt vuorostaan hämmästyi Amyn kiihkeyttä, seisoi vaijeten hetken aikaa ja vastasi sitten: »No sitten Jumala meitä armahtakoon, vaimo! — Minä huomaan kyllä Sinun osaavan puhua aika nopeaan, kun aihe Sinua miellyttää. Ei, mutta kerroppas nyt minulle, vaimo», jatkoi hän, sillä hänen uteliaisuuteensa liittyi nyt hämärästi aavistava epäilys siitä, että häntä oli jollakin tavoin petetty — »kerro minulle, vaimo — sillä kautta Jumalan päivän, minä tahdon tietää kaikki — kenen vaimo tai kenen rakastajatar Sinä olet? — Puhu suoraan ja puhu pian. — Parempi Sinun olisi leikkiä naarasleijonan kuin Elisabetin kanssa.»

Tähän umpikujaan ajettuna ja vastustamattoman voiman laahaamana kuilun partaalle, jonka hän kyllä näki, mutta jota hän ei voinut kaartaa — kun kiivastuneen kuningattaren tiukat sanat ja uhkaavat eleet eivät suoneet hänelle hetkenkään miettimisaikaa, änkytti Amy vihdoinkin epätoivoissaan: »Leicesterin kreivi tietää kaikki.»

»Leicesterin kreivi!» huudahti Elisabet rajattomasti hämmästyneenä. — »Leicesterin kreivi!» toisti hän kipinöivän suuttumuksen vallassa. — »Vaimo, Sinulle on tätä neuvottu — Sinä valehtelet hänestä — hän ei katsahdakaan sellaisiin kuin Sinä. Sinut on palkattu häpäisemään Englannin jalointa ylimystä ja uskollisinta ritaria! Mutta vaikka hän olisi luottamuksemme oikea käsi tai vieläkin kallisarvoisempi meille, Sinä olet saava asiasi tutkituksi ja hänen läsnäollessaan. Tule mukaani — tule heti paikalla mukaani!»

Kun Amy peräytyi kauhistuneena, minkä kiihtynyt kuningatar selitti tietoisen syyllisyyden merkiksi, työksähti Elisabet hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa ja riensi nopein, kiiruhtavin askelin ulos luolasta pitkin huvikentän pääkäytävää, laahaten mukanaan ylenmäärin pelästynyttä kreivitärtä, jota hän yhä piteli käsivarresta ja joka sai ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen raivostuneen kuningattaren rinnalla.

Leicester oli sillä hetkellä loistavan, lehtokujan päähän pylväskäytävään eli kaarikatokseen kokoontuneen herra- ja naisjoukon keskuksena. Seurue oli asettunut tähän paikkaan odottamaan hänen majesteettinsa käskyjä metsästysretken alkamisesta, ja saattaa kuvitella kaikkien heidän hämmästystään, kun he näkivät Elisabetin unohtaneen tavallisen arvokkaan juhlallisen astuntansa ja lähestyvän heitä niin nopeasti, että hän oli heidän keskellään ennenkuin he aavistivatkaan, ja kun he sitten huomasivat pelästyen ja oudoksuen, että hänen kasvoiltaan paistoi kiihtymyksen ja vihastuksen tuli, että hänen tukkansa oli päässyt piteistään ankarassa liikunnassa ja että hänen silmänsä säkenöivät niinkuin ne säkenöivät Henrik VIII:n hengen kohotessa korkeimmilleen hänen tyttäressään. Eikä heidän kummastuksensa suinkaan vähentynyt, kun he näkivät kuningattaren voimakkaasti pitelevän toisella kädellään kalpeata, menehtynyttä, puolikuollutta, mutta siitä huolimatta yhä vielä viehättävää naisolentoa, samassa toisella viitatessaan väistymään naisia ja herroja, jotka tunkeutuivat hänen ympärilleen, luullen hänen äkkiä tulleen sairaaksi. »Missä on Leicesterin kreivi?» kysyi hän äänellä, joka vavahutti kaikkia lähellä seisovia hovikoita. — »Astukaa esiin, herra Leicester!»

Jos keskellä kauneinta kesäpäivää, jolloin kaikki on vain valoa ja hymyä, salama iskisi kirkkaalta sinitaivaalta ja halkaisisi maan jonkun huolettoman vaeltajan jalkojen juuresta, ei hän voisi silmätä sitä suitsuavaa kuilua, joka niin odottamatta avasi ammottavan kitansa hänen eteensä, puoliksikaan niin pelästyneenä ja kauhistuneena kuin Leicester nyt tarkasteli hänelle niin äkkiä tarjoutuvaa näkyä. Hän oli juuri kuunnellut valtioviisaasti kiellellen ja ymmärtämättömyyttä teeskennellen hovimiesten puoliksi lausuttuja, puoliksi viittailtuja onnitteluja kuningattaren suosion johdosta, joka ilmeisesti oli noussut korkeimpaan huippuunsa tämänaamuisen keskustelun aikana ja jonka perustalla useimmat heistä ennustelivat hänen piankin kohoavan heidän vertaisestaan heidän käskijäkseen. Ja nyt, kun se hillitty, mutta ylpeä hymy, jolla hän oli torjunut heidän vihjailujaan, vielä väreili hänen poskellaan, syöksähti kuningatar piirin keskelle ylen määrin kiihtyneenä ja raivostuneena, kannattaen toisella kädellään ja nähtävästi ilman suurempaa ponnistusta hänen menehtyvää, kalpeaa ja maahan vajoavaa puolisoansa ja toisen kätensä sormella osoittaen hänen riutuneita, puolikuolleita kasvojaan, ja kysyen äänellä, joka kajahti pelästyneen valtiomiehen korvissa kuin viimeinen kauhistava, ruumista ja sielua tuomioistuimen eteen vaativa pasuunainpuhallus: »Tunnetko Sinä tätä naista?»

Ja niinkuin tämän tuomiotorven toitottaessa syntinen rukoilee vuoria lankeamaan päällensä ja peittämään hänet, niin toivoi Leicesterkin sisimmässään sen uljaan kaarikatoksen, jonka hän oli ylpeyksissään rakentanut, repeävän lujista liitoksistaan ja hautaavan heidät kaikki raunioihinsa. Mutta iskostetut kivet, kaaret ja pylväät kestivät paikoillaan; ja niiden ylpeä isäntä itse polvistui Elisabetin eteen kuin olisi joku raskas paino taivuttanut hänet maahan ja kumarsi niin syvään, että hänen otsansa kosketti niitä marmoripaasia, joilla hän seisoi.

»Leicester», huusi kuningatar raivosta vapisevalla äänellä, »jos minä vain voisin uskoa, että Sinä olet sillä halpamaisella ja kiittämättömällä tavalla pettänyt minua, kuin tuo Sinun tavaton pelästyksesi näyttää osoittavan — minua — hallitsijatartasi — luottavaa, liiankin puolueellista kuningatartasi — niin kautta kaiken pyhän, kavala kreivi, tuo Sinun pääsi istuisi yhtä höllässä kuin ikinä isäsi pää!»

Leicesterillä ei ollut tukenaan viattomuutensa tietoisuutta, mutta ylpeys piti häntä vielä pystyssä. Hän — kohotti hitaasti otsansa ja kasvonsa, jotka olivat mustat ja paisuneet raivoisasta mielenkuohusta ja vastasi vain: »Pääni voi pudota vain valtakunnan ylimmän tuomio-istuimen päätöksestä — siihen minä asiani vetoan, enkä ruhtinattareen, joka tuolla tavalla palkitsee uskollisen palvelukseni!»

»Kuinka! hyvät herrat», virkkoi Elisabet, ympärilleen katsahtaen, »meitä nähdäksemme uhmataan — uhmataan linnassa, jonka itse olemme lahjoittaneet tälle korskealle miehelle! — Herra Shrewsbury, Te olette Englannin marsalkka, vangitkaa hänet valtiorikoksesta!»

»Ketä Teidän Majesteettinne suvaitsee tarkoittaa?» kysyi Shrewsbury kovin hämmästyneenä, sillä hän oli juuri sillä hetkellä saapunut paikalle.

»Ketäpä muuta kuin tätä petturia Dudleyta, Leicesterin kreiviä! — Hunsdon-serkku, käske vartijasi aseisiin ja ota hänet heti paikalla hoimiisi. — Kuuletko, tomppeli, pidä kiirettä!»

Hunsdon, karkea, vanha ylimys, joka sukulaisuutensa takia Boleynien kanssa oli tottunut kohtelemaan kuningatarta vapaammin kuin kukaan muu olisi uskaltanut, vastasi hätkähtämättä: »Ja kuitenkin voi käydä niin, että Teidän Majesteettinne lähettää minut Toweriin liiasta hätiköimisestä. Minä pyydän Teitä malttamaan mielenne.»

»Malttamaan mieleni — Jumala nähköön!» huudahti kuningatar — »älä puhu siitä minulle — Sinähän et tiedä, mihinkä hän on vikapää!»

Amy, joka oli sillä välin saanut tajuntansa johonkin määrin takaisin ja joka näki puolisoansa uhkaavan hänen mielestään tuhoisimman vaaran raivostuneen, loukkaantuneen hallitsijattaren puolelta, unohti heti omat kärsimyksensä (ah! kuinka moni nainen onkaan tehnyt samoin!) ja oman vaaransa hänen takiansa peljätessään ja heittäytyi kuningattaren jalkojen juureen, syleili hänen polviansa ja huudahti: »Hän on syytön, armollinen Valtijatar — hän on syytön — kukaan ei voi syyttää mistään jaloa Leicesteriä!»

»Mitä nyt, houkkio!» virkkoi kuningatar, »etkö Sinä äsken itse sanonut Leicesterin kreivin tietävän koko juttuasi?»

»Sanoinko minä niin?» vastasi onneton Amy, hyljäten kaiken puheittensa puolustelemisen ja unohtaen kokonaan itsensä. — »Oi, jos minä niin sanoin, niin minä ilkeästi valehtelin. Tuomitkoon Jumala minua niinkuin minä nyt uskon, ettei hänellä ole ollut pienintä ajatustakaan, joka olisi pyytänyt minua vahingoittaa!»

»Vaimo!» huusi Elisabet, »minä tahdon tietää, kuka Sinut on tähän viekoitellut; tai minun vihani — ja kuningasten viha on suitseva tuli — on polttava ja syövä Sinut kuin rikkaruohon hehkuvassa pätsissä.»

Kun kuningatar lausui tämän uhkauksen, huusi Leicesterin parempi enkeli hänen ylpeyttään avuksi ja osoitti hänen tekevän maailman halpamaisimman, hänet iki-ajoiksi häpeällä tahraavan työn, jos hän nyt alentuisi asettumaan vaimonsa jalomielisen uhrautumisen suojaan ja jättäisi hänet sitten hyvyytensä palkaksi kuningattaren raivon esineeksi. Hän kohotti jo päätänsä kunnian miehen arvokkuudella, tunnustaakseen avioliittonsa ja julistautuakseen kreivittärensä suojelijaksi, kun Varney, joka oli ilmeisesti syntynyt isäntänsä pahaksi hengeksi, syöksyi paikalle, kasvot ja koko ulko-asu mitä suurimman hämmennyksen vallassa.

»Mitä tarkoittaa tämä julkea tungettelu?» kysyi Elisabet tiukasti.

Ikäänkuin äärimäisen surun ja levottomuuden murtamana heittäytyi Varney hänen jalkoihinsa ja huudahti: »Antakaa anteeksi, armollinen Valtijattareni, antakaa anteeksi! — tai kääntäkää ainakin vihastuneen oikeutenne kosto minuun, sillä minä sen ansaitsen; mutta säästäkää jaloa, ylevää, viatonta herraani ja käskijääni!»

Amy, joka oli yhä vielä polvillaan, hypähti ylös nähdessään miehen, jonka lähellä ei hän saanut inholtaan olluksi, ja oli juuri pakenemaisillaan Leicesterin turviin, kun hänet yht'äkkiä pysäytti se epävarma ja arka ilme, joka oli jälleen lennähtänyt hänen kasvoilleen heti kun hänen uskottunsa esiintyminen näytti kääntävän kohtauksen uudelle uralle; hän peräytyi, kiljahti heikosti ja rukoili hänen majesteettiaan lähettämään hänet linnan syvimpään vankiluolaan — kohtelemaan häntä rikoksellisista pahimpana — »mutta päästäkää vain minut näkemästä ja kuulemasta sellaista», huudahti hän, »joka ryöstää minulta senkin vähän järjen, mikä minulla vielä on jäljellä — näkemästä tuota inhoittavinta, julkeinta konnaa!»

»Ja miksi, rakas lapseni?» kysyi kuningatar, saaden uuden ajatuksen; »mitä on Sinulle tehnyt tämä petollinen ritari, sillä sellaiseksihan häntä väität?»

»Oh, pahempaa kuin suru, armollinen Kuningatar, ja pahempaa kuin vääryys on hän minulle tehnyt — hän on kylvänyt epäsopua sinne, missä pitäisi pyhimmän rauhan vallitseman. Minä tulen hulluksi, jos minun täytyy katsella häntä kauvemmin!»

»Jumala nähköön, Sinähän olet jo luullakseni järjiltäsi», vastasi kuningatar. — »Hyvä Hunsdon, ota tämä nuori hätääntynyt naisraukka huostaasi ja toimita hänet varmaan ja hyvään suojaan siksi kunnes me jälleen tarvitsemme häntä.»

Pari, kolme hovinaista, joko sitten säälien niin omituista olentoa tai jostakin muusta syystä, tarjoutui pitämään hänestä huolta; mutta kuningatar vastasi yksikantaan: »Hyvät rouvat, luvallanne, ei. — Teillä on kaikilla, kiittäkää siitä Jumalaa, tarkat korvat ja kerkeä kieli — sukulaisellamme Hunsdonilla on mitä kuuroimmat korvat ja kieli hieman karkea, mutta hitaista hitain. — Hunsdon, katso, ettei kukaan pääse puhelemaan hänen kanssaan.»

»Pyhän Neitsyen nimessä!» sanoi Hunsdon, tukien voimakkaalla käsivarrellaan menehtynyttä, taintuvaa Amya, »hän on suloinen lapsi; ja vaikka Teidän Majesteettinne antoikin hänelle karkean hoitajan, niin osaa se hoitaja olla ainakin ystävällinen ja lempeä. Hän on minun luonani yhtä hyvässä turvassa kuin omatkin tyttärenheiskaleeni.»

Näin puhein vei hän vastustelemattoman, melkein tiedottoman Amyn mukanaan; hänen monet sodat nähnyt tukkansa ja pitkä harmaa partansa sekaantuivat kreivittären vaaleanruskeisiin kiharoihin, kun tämä nojasi päätänsä hänen vahvaan, vantteraan olkapäähänsä. Kuningatar seurasi häntä katseellaan — hän oli jo sillä itsehillinnällä, jonka täytyy välttämättä kuulua jokaisen hallitsijan avuihin, karkoittanut kasvoiltaan kaikki kiihtymyksen merkit ja näytti haluavan poistaa raivonpuuskauksensa pienimmätkin jäljet kaikkien niiden muistista, jotka olivat siinä ympärillä seisoneet. »Herra Hunsdon puhuu totta», huomautti hän, »hän on tosiaankin liian karkea hoitaja niin hennolle lapsoselle.»

»Herra Hunsdon», vahvisti Pyhän Asaphin tuomiorovasti, »tahtomatta lainkaan halventaa hänen jalompia ominaisuuksiaan, käyttää puheessaan leveätä vapautta ja sekoittaa siihen melkein liiaksikin julmia ja taika-uskoisia sadatteluja, jotka kuulostavat yhtä paljon pyhyydenhäväistykseltä kuin vanhalta paavilaisuudeltakin.»

»Se on hänen verensä vika, herra tuomiorovasti», vastasi kuningatar, käännähtäen puhuessaan kiivaasti arvoisaan kirkonmieheen päin; »ja Te saatte silloin moittia minuakin samasta synnistä. Boleynit ovat ikänsä kaiken olleet kuumaveristä ja suorapuheista sukua, kerkeämmin ilmoittaen selvän ajatuksensa kuin huolellisesti asetellen lauseitaan. Ja kautta kunniasanani — toivoakseni ei tässä puheenvahvistuksessa ole mitään synnillistä — epäilen minä, kylmenikö se paljoakaan sen kautta, että siihen sekoitettiin Tudorein verta.»

Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hymyili hän armollisesti ja katsahti salaa ja melkein huomaamatta Leicesterin kreiviin, jolle hän nyt alkoi uskoa puhuneensa liian kiivaasti ja räikeästi hetken perusteettoman epäilyksen nojalla.

Kuningattaren silmä ei tavannut kreiviä missään sovinnontarjoukselle suosiollisessa mielentilassa. Leicesterin oma katse oli myöhäistä, mutta sitä syvempää katumusta kuvastaen seurannut sitä surkuteltavaa olentoraukkaa, jonka Hunsdon oli juuri vienyt pois; nyt tuijotti se synkkänä maahan, mutta enemmän — niin ainakin Elisabetista näytti — ilmaisten miestä, joka on kärsinyt aiheettoman loukkauksen kuin ihmistä, joka on syyllisyydestään tietoinen. Kuningatar käänsi vihoissaan kasvonsa hänestä ja sanoi Varneylle: »Puhu, ritari Rikhard, ja selitä tämä arvoitus — Sinulla ainakin on vielä järkesi ja puhelahjasi tallella, vaikka me saammekin niitä turhaan etsiä muualta.»

Näin sanoessaan kimmahutti hän vielä toisen vihastuneen katseen Leicesteriin, ja ovela Varney kiiruhti latelemaan juttuansa.

»Teidän Majesteettinne läpitunkeva silmä», alkoi hän, »on jo huomannut rakkaan puolisoni kauhistavan sairauden, sairauden, jota, niin onnettomia seurauksia kuin siitä nyt on ollutkin, en halunnut mainittavaksi hänen lääkärinsä todistuksessa, koettaen siten salata sellaista, mikä nyt on tullut ilmi sitä suuremmaksi häpeäkseni.»

»Hän on siis tosiaankin mielenhäiriössä?» kysyi kuningatar — »oikeastaan emme sitä epäilleetkään — koko hänen käyttäytymisensä sitä todistaa. Minä tapasin hänet tylsänä seisomasta tuon luolan nurkasta; ja jokaisen sanan, minkä hän puhui — minun täytyi kiskoa ne hänestä ikäänkuin kidutuskoneilla — peruutti hän samassa ja väitti valheeksi. Mutta miten pääsi hän tänne? Miksi ette pidä häntä paremmassa tallessa?»

»Armollinen Valtijattareni», vastasi Varney, »se kunnianarvoisa henkilö, jonka huostaan minä hänet jätin, herra Anton Foster, saapui juuri äsken tänne, kuljettuaan niin nopeasti kuin mies ja hevonen suinkin pääsevät, kertomaan minulle hänen paostaan, joka oli suunniteltu ja suoritettu kaikella sitä sairautta poteville ominaisella oveluudella. Hän on valmis kuulusteltavaksi.»

»Jättäkäämme se toiseen kertaan», sanoi kuningatar. »Mutta, ritari Rikhard, me emme suinkaan kadehdi Teidän koti-onneanne; Teidän rouvannehan herjasi Teitä mitä katkerimmin ja oli vähällä pyörtyä Teidät nähdessään.»

»Sillä lailla ne menettelevät kaikki hänen tilassaan olevat ihmiset, Teidän Majesteettinne luvalla puhuen», vastasi Varney; »he vihaavat sen puuskauksensa käsissä ollessaan enimmin juuri niitä, jotka ovat heille heidän parempina hetkinään rakkaimpia ja läheisimpiä.»

»Olemme jotakin sentapaista kuulleet ennenkin», sanoi Elisabet, »ja uskommekin sen kernaasti.»

»Suvaitsisiko Teidän Majesteettinne siis käskeä», pyysi Varney, »että minun onneton vaimoni jätettäisiin ystäväinsä hoidettavaksi?»

Leicester vavahti hieman, mutta sai ankaralla ponnistuksella liikutuksensa hillityksi, ja Elisabet vastasi terävästi: »Pidättepä Te nyt kiirettä, herra Varney; me haluamme ensin kuulla Mastersin, oman lääkärimme selvityksen hänen terveydestään ja mielentilastaan, ja sitten vasta päättää, mitä on edelleen tehtävä. Te saatte kuitenkin puhutella häntä, niin että jos teillä on joitakin aviollisia riitaisuuksia — sellaisia olemme kuulleet sattuvan rakastavienkin pariskuntien välillä — ratkaistavina, te voitte sopia ne keskenänne, häpäisemättä enää koko hoviamme ja meitä häiritsemättä.»

Varney kumarsi syvään eikä vastannut sanaakaan.

Elisabet katsahti jälleen Leicesteriin ja virkkoi niin alentuvasti kuin vain sydämellisin osanotto voi: »Epäsopu, sanoo eräs italialainen runoilija, löytää tiensä yhtähyvin rauhallisiin luostareihin kuin perheen pyhättöönkin; ja pelkäämmepä, etteivät meidän omat vartijamme eivätkä airueemme saa sitä pysymään poissa hovistammekaan. Herra Leicester, me loukkasimme Teitä ja meillä on syytä katsoa, että Te olette loukannut meitä. Me näyttelemme leijonan osaa ja annamme ensimäisenä anteeksi.»

Leicester kirkasti katsantonsa, jos se ponnistustakin kysyi, mutta hänen mielensä oli niin syvästi järkytetty, ett'ei sen rauha niin vain palannut. Hän puheli kuitenkin kaikkea, mikä sopi tilaisuuteen, ettei hänellä ollut onnea antaa anteeksi, koska henkilö, joka häntä kehoitti niin tekemään, ei voinut yleensä häntä lainkaan loukata.