Front matter (continued 2)

Oppaan levottomuus teki kuitenkin suuremman vaikutuksen kreivittären mieleen, kuin ne lohduttelut, jotka hän katsoi sopivaksi siihen liittää. Hän katseli tuskallisena ympärilleen, ja kun varjot väistyivät maisemasta ja kun itäisen taivaan kirkastuva loimo ennusti auringon pikaista nousua, odotti hän lisääntyvän valon joka käänteessä ilmaisevan heidät kostaville vainoojille tai paljastavan muita vaarallisia ja voittamattomia esteitä, jotka tekisivät matkan jatkamisen mahdottomaksi. Seppä Wayland oli hänkin hieman rauhaton ja soimaten itseään siitä, että oli turhan takia pelästyttänyt kreivitärtä, asteli hän teeskennellyn hilpeänä hänen rinnallaan, väliin puhellen hevoselle miehen lailla, joka täydelleen tuntee tallikielen, väliin hiljaa vihellellen katkonaisia säveljaksoja ja väliin vakuuttaen kreivittärelle, ett'ei ollut hätäpäivääkään; mutta samalla tähysteli hän tutkivasti ympärilleen havaitakseen, oliko näkyvissä mitään, joka ajaisi valheeksi hänen sanansa juuri kun ne olivat tulemassa hänen suustaan. Niin kulkivat he edelleen, kunnes muuan odottamaton tapaus valmisti heille tilaisuuden jatkaa matkaansa nopeammin ja mukavammin.

VI Luku.

Rikhard. Ratsu! — ratsu! — valtakunta ratsusta!

Catesby. — Herra, ratsun Teille hankin.

Kuningas Rikhard Kolmas.

Matkustajamme kulkivat parhaillaan erään pienen, aivan lähelle tietä ulottuvan metsikön läpi, kun he tapasivat ensimäisen elävän olennon Cumnorista lähiönsä jälkeen. Tämä oli ilmeisesti joku typerä renkipoika, harmaa nuttu yllä, pää paljaana, kaatiot kintuissa ja suunnattomat varsisaappaat jalassa. Hän piteli suitsista hevosta, jota he juuri kaikkein eniten kaipasivat ja joka oli varustettu sivusatulalla ja kaikella, mitä nainen ratsastaakseen tarvitsee; ja hän tervehti Waylandia seuraavalla kysymyksellä: »Työhän tailatten ollakkin justiin niit?»

»No aivan niitä, aivan niitä, poikaseni», vastasi Wayland hetkeäkään epäröimättä; ja myönnettävä on, että ankarammassakin siveyskoulussa kasvatetut omattunnot olisivat langenneet niin houkuttelevassa tilaisuudessa. Puhuessaan otti hän suitset pojan kädestä ja auttoi melkein samaan aikaan kreivittären oman hevosensa selästä toisen satulaan, jonka hyvä onni oli siten tuonut hänen saatavilleen. Kaikki kävi niin luontevasti, ett'ei kreivitär, kuten myöhemmin kävi selville, osannut luulla muuta, kuin että hevonen oli lähetetty siihen heidän varalleen joko oppaan tai jonkun hänen ystävänsä toimesta.

Mutta poika, joka oli niin äkkiä päässyt juhdastaan, alkoi pyöritellä silmiään ja raapia päätään, ikäänkuin olisi hän vasta nyt älynnyt luovuttaneensa elukan liian lyhyellä selityksellä ja alkanut sitä katua. — »Kylhän työ ny vissiin niit oletten», mutisi hän itsekseen, »mut teitinhän olis pitänny sanoa että papu, ettenkos työ tielä?»

»Niin, niin», puhui Wayland umpimähkään; »ja Sinun olisi pitänyt sanoa silava, kuten tiedät.»

»Eihän, eihän», vastusti poika; »hernehä min olis pitänny sanoa, ettenks työ sitkän tielä?»

»Hyvä, hyvä», myönnytteli Wayland, »olkoon nyt sitten Herran nimeen vaikka herneitäkin! huolimatta siitä, että silava olisi paremmin sopinut tunnussanaksi.»

Ja noustuaan samalla hevosensa selkään, kaappasi hän toisen ratsun suitset epäröivän pojan laukeavasta kourasta, heitti hänelle pienen kolikon ja otti menetettyä aikaa takaisin ratsastamalla nopeasti tiehensä, ilman enempiä haastelemisia. Poika näkyi vielä siltä mäeltä, jota he nousivat, ja kun Wayland katsahti taaksensa, huomasi hän sen vekaran yhä seisovan paikallaan liikkumattomana kuin tienviitan, sormet tukassa ja pää kääntyneenä suuntaan, minne he olivat pakenemassa häneltä. Ja saavuttuaan viimein mäen harjalle, näki hän pojan kumartuvan ottamaan hopearahaa, jonka hänen anteliaisuutensa oli hänelle suonut. — »No tätäpä voisi sanoa vasta Jumalan lahjaksi», virkkoi Wayland; »se on reipas, hyväkulkuinen elukka ja se kantaa Teitä koreasti siksi kunnes me saamme Teille toisen yhtä hyvän ratsun, ja sitten me lähetämme sen takaisin niin hyvissä ajoin, ettei asiasta ennätä nousta kovin suurta melua.»

Mutta hän pettyi odotuksissaan, ja kohtalo, joka alussa näytti heitä niin suosivan, uhkasi äkkiä kääntää tapauksen, josta hän niin riemuitsi, heidän perimmäisen tuhonsa syyksi.

He eivät olleet ratsastaneet lyhyttä peninkulmaakaan paikalta, minne olivat pojan jättäneet, ennenkuin kuulivat miehen äänen kirkuvan takanaan: »Ryöstö! Ryöstö! — Ottakaa varas kiinni!» ja päästelevän muita samanlaisia voimahuutoja, jotka Waylandin omatunto viipymättä vakuutti varmasti johtuvan hänen juuri äsken suorittamastaan urotyöstä.

»Olisipa minun ollut parasta kävellä jalkaisin koko ikäni», sanoi hän; »siellä ne nyt kiljuvat omaansa takaisin, ja minä olen mennyttä miestä. Ah! Wayland, Wayland, useinpa isäsi sanoi, että hevosesta se vielä Sinulle tuho tulee. Jos minä tästä vielä pääsisin ehjin nahoin Smithfieldin tai Turnballin kadun kilpa-ajajain joukkoon, niin saisivat he hirttää minut niin korkealle kuin Pyhän Paavalin kirkontorni, jos minä vielä ikinä ryhdyn tekemisiin ylimysten, ritarien ja aatelisnaisten kanssa!»

Näitä surullisia mietteitä ladellessaan kääntyi hän tuon tuostakin katsomaan, kuka heitä ajoi takaa, ja näki suureksi lohdutuksekseen vain yksinäisen ratsastajan, jolla kuitenkin oli hyvä hevonen allaan ja joka läheni heitä niin nopeasti, ettei heille jäänyt pienintäkään paon mahdollisuutta, vaikka kreivitär olisi jaksanut ratsastaakin niin kovaa kuin hänen hevosensa kavioista pääsi.

»Tästä ei tule sentään lopultakaan hullumpi leikki», ajatteli Wayland, »koska molemmilla puolin on vain yksi mies, ja koska tuokin hirtehinen istuu hevosensa selässä niinkuin mikäkin apina eikä kunnon ratsumies. Pah! Jos tästä käsirysy tulee, niin helppopa on hänet syöstä satulasta. Ei, mutta lempo soikoon! Luulenpa hänen hevosensa saavan tehdä, mitä ikinä haluaa, sillä hän pitää ohjaksia hampaissaan. Menköön helkkariin, mitä minä hänestä välitän!» sanoi hän takaa-ajajan yhä lähestyessä; »sehän on vain pieni abingdonilainen kamasaksa raukka, kun tästä asiat oikein selviävät.»

Niinpä olikin, niinkuin Waylandin tottunut silmä oli kaukaa havainnut. Sillä kun urhean rihkamakauppiaan hevonen, joka oli rivakka eläin, tunsi nopeuttansa yhä lisättävän ja näki kaksi ratsua kiitävän edellään muutaman sadan kyynärän päässä, alkoi se itsestään katkaista taivalta niin tulisesti, että sen isännällä oli työ ja tuska pysyä selässä ja ett'ei hän ainoastaan saavuttanut takaa-ajettaviaan, vaan kiitipä heidän ohitseenkin täyttä laukkaa, kiskoen ohjaksista olkainsa takaa ja kiljuen: »Seis! Seis!», komentosana, joka näytti pikemminkin koskevan hänen omaa ratsuaan kuin »ajokasta», kuten merimiehet sanovat. Samalla väkinäisellä nopeudella kiiti hän vielä jonkun matkaa myötäkeulaan (käyttääksemme toista merimiesten sananpartta), ennenkuin hän kykeni pysäyttämään ja kääntämään hevosensa, ja sitten ratsasti hän takaisin matkustajiamme kohti, kohennellen epäjärjestykseen joutunutta pukuaan, niin hyvin kuin taisi, asettautuen vakavammin istumaan satulassa ja koettaen saada kasvoilleen rohkean ja sotaisan sävyn sen hätäilevän ja tuskallisen ilmeen sijaan, joka oli niillä näkynyt hänen äskeisen pakollisen kilparatsastuksensa aikana.

Waylandilla oli juuri ollut aikaa varoittaa kreivitärtä pelkäämästä ja lisätä: »Tuo miekkonen on aika hölmö, ja minä kohtelen häntä sen mukaan.»

Kun rihkamakauppias oli hieman puhaltanut ja kerännyt tarpeeksi rohkeutta käydäkseen heitä vastaan, käski hän Waylandia uhkaavalla äänellä heti luovuttamaan hevosen takaisin.

»Kuinka», karjaisi seppä mahtavasti kuin kuningas Cambyses, »puhutaanko meille pysähtymisestä ja luovuttamisesta kruunun maantiellä? Ulos siis tupestasi, Excalibar, ja kerro tälle tyhmänrohkealle ritarille, että julmien iskujen on ratkaistava meidän välimme!»

»Tänne! Apuun! Ottakaa kiinni! Kaikki rehelliset ihmiset», huusi kauppias, »minua estetään saamasta omaani takaisin.»

»Sinä kiljut turhaan jumaliasi, kurja pakana», virkkoi Wayland, »sillä minä pysyn aikeessani, vaikka sitten henki menisi. Kuitenkin tiedä Sinä huonon palttinan ja vanusilkin petollinen kyynäräritari, että minä olen juuri se kulkukauppias, jonka Sinä kehuit tapaavasi Mayden-Castlen nummella ja jolta Sinä uhkasit repun ryöstää; tartuppas nyt siis heti paikalla aseihisi!»

»Minähän puhuin vain leikkiä, mies», vastasi Goldthred. »Minä olen kunniallinen kauppias ja porvari, enkä minä suinkaan rupea karkaamaan ihmisten kimppuun pensaiden takaa.»

»Sitten, kautta kunniani, mahtava kauppias», jatkoi Wayland, »olen tosiaankin pahoillani lupauksesta, jonka tulin tehneeksi, nimittäin että missä ikinä Sinut tapaisinkin, ryöstäisin Sinulta hevosesi ja lahjoittaisin sen armahaiselleni, ellet Sinä jaksaisi puolustaa sitä väki-iskuin. Mutta lupaus on tehty kun tehty ja merkitty muistiin, ja kaikki, mitä minä enää voin toimittaa hyväksesi on siinä, että jätän hevosen Donningtoniin, läheisimpään majataloon.»

»Mutta minäpä sanon Sinulle, hyvä ystävä», vastasi rihkamakauppias, »että minä juuri sillä hevosella aijoin tänään viedä Shottesbrokin Johanna Thackhamia tuonne kirkolle, vakaasti aikoen tehdä hänestä rouva Goldthredin. Hän hyppäsi ukko Thackhamin tuvan ikkunasta ulos; ja katsokaas nyt, tuolla hän seisoo juuri sillä paikalla, missä hevosen piti häntä odottaman, tuossa kirjavassa ratsastusviitassaan, norsunluupäällä koristettu piiska kädessään, aivankuin mikäkin Lotin vaimo. Minä pyydän Teitä oikein koreasti, antakaa pois hevoseni!»

»Olen suuresti pahoillani», sanoi Wayland, »niin hyvin sen ihanan neitosen kuin Sinunkin takiasi, korkeasti kunnioitettava musliinisaksa. Mutta lupaukset on pidettävä — Sinä tapaat hevosesi 'Enkelistä', tuolta Donningtonista. Siinä kaikki, mitä minä puhtaalla omallatunnolla voin tehdä hyväksesi.»

»Vieköön piru omantuntosi!» ärjäisi pelästynyt kauppias. — »Panisitkos Sinä nyt morsiamen kävelemään jalkaisin kirkkoon?»

»Voithan Sinä ottaa hänet tarakkaasi, mestari Goldthred», vastasi Wayland; »sehän vain hillitsisi tuon Sinun varsasi vauhtia.»

»Mutta mitenkäs, jos Te tuota — jos Te tuota ette muistaisikaan jättää sitä minun hevostani sinne, minne sanotte?» epäili Goldthred, vaikkakin arkaillen, sillä hänen sielunsa oli vahvasti peloissaan.

»Olkoon reppuni siitä panttina — siellä se on Giles Goslingin tallessa, juuri siinä huoneessa, missä on ne punakukkaiset uutimet, ja se on aivan täynnä samettia, yksinkertaista, kaksinkertaista ja kolminkertaista — puolisilkkiä ja kiiltosilkkiä ja kukkasilkkiä — nukkasamettia ja harsosamettia ja palttinaa ja kamelinlankaista kangasta — —»

»Herkeä! herkeä!» huudahti kauppias; »jos siinä on oikein tosiaan edes puoletkin kaikista niistä tavaroista — mutta enpä minä enää lempo soikoon, usko kunnon Bayardiani kaikenlaisten moukkien kynsiin!»

»Miten vain aina suvaitsette, hyvä mestari Goldthred, ja nyt hyvää huomenta — ja onnea matkalle», vastasi Wayland ratsastaen kauniisti tiehensä kreivittärineen, kun taas puijattu kauppias kääntyi takaisin paljoa hitaammin kuin oli tullut, ankarasti miettien, mitä hän esittelisi puolustuksekseen pettyneelle morsiamelle, joka yhä seisoi keskellä kruunun sarkaa odottamassa uljasta ylkäänsä.

»Se hölmö tirkisteli minuun aivan kuin olisi hän hieman muistellut minua tunteakseen», sanoi kreivitär heidän ratsastaessaan eteenpäin; »onneksi pidin minä huntuani niin ylhäällä kuin vain suinkin voin.»

»Jos siinä olisi perää», virkkoi Wayland, »niin ratsastaisinpa takaisin ja kopahuttaisin sitä lurjusta hieman kalloon — eipä olisi pelkoa hänen aivojensa vahingoittumisesta, sillä hänellä ei ole niitä ollut koskaan edes niin paljoa, että niistä olisi voinut laittaa purotusta imevälle hanhenpojallekaan. Meidän täytyy nyt kuitenkin pitää kiirettä, ja Donningtoniin jätämme me sen pöllöpään hevosen, jottei hän enää hullaantuisi ajamaan meitä takaa, ja siellä täytyy meidän myös koettaa muuttaa muotoamme niin tehokkaasti, että hänen yrityksensä menisi hukkaan, jos hänellä vielä sattuisi olemaan halua siihen.»

Matkustajat pääsivät ilman enempiä seikkailuja Donningtoniin, missä kreivittären täytyi välttämättä saada levätä pari kolme tuntia, ja sillä ajalla ryhtyi Wayland yhtä taitavasti kuin ketterästikin sellaisiin toimenpiteisiin, joista heidän jatkuvan matkansa turvallisuus näytti riippuvan.

Muutettuaan reppurinnuttunsa työpuseroon, vei hän Goldthredin hevosen »Enkelin» majataloon, joka oli aivan kylän toisessa päässä, kaukana siitä paikasta, minne meidän matkustajamme olivat asettuneet. Kulkiessaan aamupuhteella muilla asioillaan, näki hän, mitenkä hevonen luovutettiin rihkamakauppiaalle itselleen, joka oli urhoollisen takaa-ajojoukon etunenässä tullut vaatimaan asevoimalla sellaista, mikä luovutettiin hänelle ilman muita lunnaita kuin valtavan olutmäärän hintaa; sen oluen näet kaatoivat kurkkuihinsa hänen apulaisensa, jotka kävelymatka oli ilmeisesti saattanut hyvin janoisiksi; tämän kestityksen maksamisesta joutui mestari Goldthred ankaraan riitaan kunnanvanhimman kanssa, jota hän oli pyytänyt avukseen seudun nostattamisessa.

Suoritettuaan siis tämän yhtä järkevän kuin oikeankin palautustyön, hankki Wayland kreivittärelle ja itselleen sellaisen vaatekerran, johon puettuina he molemmat näyttivät paremmanpuoleisilta maalaisihmisiltä; ja vähemmän huomion herättämiseksi päätettiin myös, että kreivittären tuli matkalla käydä oppaansa sisaresta. Hyvä, vaikkeikaan erin komea hevonen, joka jaksoi pysyä Waylandin ratsun rinnalla ja joka oli kylliksi säyseä naisenkin ohjattavaksi, täydensi matkavalmistukset; näihin ja muihin kuluihin oli Tressilian antanut hänelle rahoja riittämään asti. Ja kun kreivitär oli jälleen virkistynyt muutamien tuntien rauhallisesta levosta, lähtivät he noin puolipäivän aikaan uudestaan matkalle, aikoen kiiruimman kaupalla ratsastaa Kenilworthiin Coventryn ja Warwickin kautta. Heidän ei oltu kuitenkaan suotu jatkaa matkaansa ilman levottomuutta ja pelkoa.

On välttämätöntä huomauttaa heidän majatalonsa isännän ilmoittaneen, että muuan iloinen seurue, jolla hänen ymmärtääksensä oli aikomus esittää muutamia sellaisia ilve- tai naamionäytelmiä, millä kuningatarta tavallisesti huvitettiin hänen kesäisillä retkillään, oli lähtenyt Donningtonin kylästä Kenilworthiin päin tunnin tai pari ennen heitä. Nyt oli pälkähtänyt Waylandin päähän, että he yhtymällä tähän joukkoon heti kun he olisivat saavuttaneet sen, herättäisivät epäilemättä vähemmän huomiota kuin matkustaessaan aivan kahdenkesken. Hän ilmaisi tämän ajatuksensa kreivittärelle, joka toivoi pääsevänsä mahdollisimman pian Kenilworthiin ja joka siis jätti oppaalleen vapaan vallan määrätä, millä keinoin tämä hänen toiveensa tulisi täytetyksi. He kiiruhtivat siis hevosiaan aikoen saavuttaa noiden otaksuttujen juhlijain joukon ja jatkaa matkaa heidän seurassaan; ja he olivatkin juuri nähneet tuon pienen parven, johon kuului sekä ratsastajia että jalkamiehiä, nousevan erään matalan kummun laelle, noin puolen peninkulman päässä heistä, ja katoavan sen taakse, kun Wayland, joka herkeämättä tähysteli kaikille tahoille tarkaten kaikkea, huomasi erään ratsumiehen ajavan heidän perässään tavatonta vauhtia, niin ettei hänen palvelijansa ankarimmilla ponnistuksillaankaan voinut pysyä herransa ravaavan juoksijan rinnalla, vaan oli pakotettu usein laskemaan täyttä neliä. Wayland tarkasteli levottomana näitä ratsumiehiä, näytti hyvin hämmentyneeltä, katsahti jälleen taakseen, kalpeni ja sanoi kreivittärelle: — »Se on Rikhard Varneyn Ruuna. — Tuntisin sen tuhansien hevosten joukosta — tästäpä taisi tulla pahempi pulma kuin kohtauksesta sen kamasaksan kanssa.»

»Vetäkää miekkanne», vastasi kreivitär, »ja lävistäkää sillä rintani, sillä minä en tahdo elävänä joutua hänen käsiinsä!»

»Tuhansin kerroin mieluummin pistäisin sen hänen ruumiinsa läpi, taikka sitten omani», virkkoi Wayland. »Mutta totta puhuakseni tappeleminen ei ole parhaita puoliani, vaikka minä osaankin katsoa kylmää rautaa silmiin yhtä tanakasti kuin joku toinenkin, jos niiksi tulee. Ja mitä minun miekkaani tulee — hoputtakaa hevostanne, minä pyydän! — niin on se vain semmoinen tavallinen kurja säiläpahanen, kun taas hänellä on varmasti oikea toledolainen. Sitten hänellä on vielä palvelijakin mukanaan, ja luullakseni juuri se juoppo tappelupukari Lambourne, saman hevosen selässä, jolla ne sanovat hänen — minä rukoilen Teitä, hoputtakaa nyt toki hevostanne! — ryöstäneen sen rikkaan länsimaakunnista tulleen karjakauppiaan. Ei sen puolesta, että minä pelkäisin enemmän Varneyta kuin Lambourneakaan hyvässä asiassani. — Teidän ratsunne voi juosta vielä nopeammin, jos vain sitä hoputatte. — Mutta kuitenkin — ei, älkäähän nyt toki päästäkö sitä neliseen, muutoin ne huomaavat, että me pelkäämme heitä, ja painavat yhä tulisemmin peräämme — antakaa sen juosta vain täyttä ravia. — Mutta kuitenkin, vaikk'en minä heitä pelkääkään, olisi minusta sentään mieluisempaa, jos pääsisimme heistä eroon pikemmin viekkaudella kuin väkivallalla. Jos me vain saisimme sen joukkueen kiinni ja ennättäisimme sekaantua siihen, ei meitä ehkä huomattaisi, elleihän Varney ole suorastaan lähtenyt meitä ajamaan takaa, ja silloin Jumala meitä armahtakoon!»

Näin puhuessaan hoputti ja pidätti hän vuoroin hevostaan, haluten kulkea niin nopeaan kuin suinkin saattoi tavallisella maantiematkalla, mutta tahtoen kuitenkin välttää sellaista kiirutta, joka olisi ilmaissut heidän olevan pakoretkellä.

Tällaista vauhtia kulkien saapuivat he jo ylempänä mainitsemamme matalan kummun laelle ja näkivät sieltä ilokseen, että Donningtonista ennen heitä lähtenyt joukkue viipyi vielä alhaalla pienessä laaksossa tai alanteessa, missä tien katkaisi vähäinen, parin kolmen mökin reunustama joki. Tähän paikkaan näyttivät matkustajat pysähtyneen, mikä seikka antoi Waylandille toiveita siitä, että he pääsisivät yhtymään heihin ennenkuin Varney saavuttaisi heidät. Hän oli sitäkin levottomampi, koska hänen matkatoverinsa, vaikk'ei hän valittanutkaan eikä ilmaissutkaan pelkoa, alkoi kääntyä niin kalman kalpeaksi, että Wayland pelkäsi hänen putoavan hevosensa selästä. Mutta huolimatta tästä raukenevain voimain oireesta joudutti kreivitär hevostaan niin tarmokkaasti, että he saavuttivat laakson pohjassa viipyvän seurueen, ennenkuin Varney ilmestyi sen loivan mäen huipulle, jota he olivat juuri laskeuneet alas.

He tapasivat joukkueen, johon he aikoivat liittyä, suuren sekasorron vallassa. Naiset juoksivat hajalla hapsin ja sangen tärkeän näköisinä erääseen mökkiin ja taas ulos, ja miehet seisoskelivat siinä ympärillä ja näyttivät hyvin typeriltä, kuten on laita tapauksissa, missä ei heidän apuansa tarvita.

Wayland ja hänen suojattinsa pysähtyivät ikäänkuin uteliaisuuden valtaamina ja sekaantuivat sitten vähitellen, kyselemättä mitään ja herättämättä vastatiedusteluja, joukkoon, ikäänkuin olisivat he aina kuuluneet siihen.

He olivat seisoneet siinä tuskin viittä minuuttia huolellisesti pysytellen niin lähellä tien syrjää kuin mahdollista, asettaakseen toiset matkustajat itsensä ja Varneyn väliin, kun Leicesterin kreivin tallimestari lasketti täyttä laukkaa mäkeä alas Lambournen seuraamana, ja heidän hevostensa kupeet ja heidän kannustensa pyörylät osoittivat verisiä merkkejä siitä nopeudesta, millä he olivat kulkeneet. Mökkien ympärille pysähtyneen joukkion näkö pani ratsastajat heti arvaamaan sen luonteen ja tarkoituksen; sillä sen jäsenet pitivät karkeakankaisia mekkoja naamiopukujensa suojana, heillä oli kevyet vankkurit näyttämötarpeiden kuljettamiseksi ja he kantoivat käsissäänkin erilaisia mitä kummallisimpia esineitä, saadakseen ne siten mukavammin säilymään eheinä.

»Te olette näyttelijöitä ja aijotte Kenilworthiin?» kysyi Varney.

»Recte quidem, Domine spectatissime», vastasi muuan miehistä.

»Ja mitä pirua te siinä seisotte», ärjäisi Varney, »kun tuskin suurinkaan kiireenne vie Teidät ajoissa perille? Kuningatar syö huomenna päivällistä Warwickissa, ja tässä te vielä kuhnustelette, senkin lurjukset!»

»Oikein puhuttu, herra», vastasi muuan pieni, kääpiömäinen pojannaasikka, joka kantoi komeilla tulipunaisilla haarasarvilla koristettua naamusta kädessään ja jolla oli sen lisäksi musta sarssikankainen nauhoilla kiinteästi ruumiin mukaiseksi kiskottu nuttu, punaiset sukat ja sorkantapaisiksi muovaellut kengät. — »Oikein puhuttu, herra, oksaanpa osasitte. Minun isäni Piruhan se rupesi töihinsä ja viivytti meidän vahvaa aikomustamme, lisäämällä seuruettamme vielä yhdellä pirulaisella.»

»No, vie sun piru!» nauroi Varney, jonka nauru ei kuitenkaan koskaan ollut muuta kuin ivallista irvistystä.

»Asia on niinkuin tämä nuorukainen sanoo», vahvisti se näyttelijä, joka oli ensiksi puhunut; »meidän pääpirumme, sillä tämä on vain hänen pienempiä veljiään, on tosiaankin tällä hetkellä Lucina fer opem, tässä näin tuguriumissa.»

»Kautta Pyhän Yrjänän, tai pikemminkin kautta lohikäärmeen, se lienee sen saman vihtahousun sukulaisia, joka nyt on pahnoilla; tämäpä sangen hullunkurinen sattuma», virkkoi Varney. »Mitäpä sanot, Lambourne, haluatko ruveta tässä kummiksi? — Kun piru sellaista apumiestä tarvitsee, niin en tiedä ketään siihen toimeen sopivampaa kuin Sinut.»

»Paitsi silloin, kun on parempia läsnä», vastasi Lambourne sellaisen palvelijan kohteliaalla hävyttömyydellä, joka tietää toimensa niin välttämättömiksi, että hän joskus uskaltaa pistää pieneksi pilaksikin.

»Ja mikä oli sen pirun tai piruttaren nimi, joka valitsi aikansa niin oudolla hetkellä?» sanoi Varney. »Meidän on ikävä menettää ainoatakaan näyttelijäämme.»

»Gaudet nomine Sibyllae», vastasi ensimäinen puhuja, »häntä mainitaan nimellä Sibylla Laneham, mestari Rikhard Lanehamin vaimo —.»

»Neuvoshuoneen oven ylivartija siis», ehätti Varney; »no on siinäkin eukkoa, kun ei osaa järjestää asioitansa paremmin, vaikka hänellä on jo niin paljon kokemusta. Mutta keitä olivat ne mies ja nainen, luullakseni, jotka ratsastivat niin kiireisesti juuri äsken edelläni mäkeä ylös? — Kuuluvatko hekin Teidän seurueeseenne?»

Wayland oli juuri vastaamaisillaan onnen kaupalla tähän peloittavaan kysymykseen, kun pieni pirulainen tarttui jälleen airoonsa.

»Palvelukseksenne, herra», sanoi hän astuen aivan lähelle Varneyta ja puhuen niin hiljaa, etteivät seurueen muut jäsenet voineet kuulla mitään. — »Se mies oli meidän pääpirujemmekin pää, ja hänellä on niin paljon koukkuja ja kujeita, että hän vastaa hyvinkin sataa sellaista paholaista kuin se Lanehamin akka; ja se nainen — jos suvaitsette, oli se kätevä henkilö, jonka apua meidän pinteisiin joutunut toverimme nykyään kaikkein välttämättömimmin tarvitsee.»

»Ahaa! Te saitte siis kätilön noin vain ilman muuta!» ihmetteli Varney. »Hänpä ratsastikin äsken niin vimmatusti, että selvästi näki hänen kiirehtivän paikkaan, missä hänen apunsa tuli niin sopivaan aikaan. — Ja sitten on Teillä vielä ylimääräinen saatanakin rouva Lanehamin tilalle?»

»Niin on, herra», vastasi poika, »ne eivät ole niinkään harvinaisia tässä matoisessa maailmassa kuin Teidän korkeastikunnioitettava Ylhäisyytenne ehkä voisi otaksua. — Tämä mestari-piru on heti paikalla purskuttava suustaan tulenliekkejä ja puhaltava ilmoille pari savupatsasta, jos se vain Teitä huvittaa — luulisittepa totisesti hänellä olevan Etnan mahassaan.»

»Minulla ei juuri nyt ole aikaa, Sinä toivorikas pimeyden sikiö, katsella hänen taitonsa näytteitä», virkkoi Varney, »mutta tästä saatte hieman kolikoita juodaksenne kaikki tämän onnellisen hetken kunniaksi. — Ja sitten, kuten näytelmässä sanotaan: Jumala vaivojanne siunatkoon!»

Näin puhuttuaan kannusti hän hevostaan ja karahutti tiehensä.

Lambourne jäi vähäksi aikaa herrastaan ja kaivoi taskustaan hopearahan, antaen sen tuolle liukaskieliselle pojanvekaralle, kuten hän sanoi, kehoitukseksi jatkamaan kaunista alkuansa helvetin tiellä, jonka tulen leimahduksia oli jo hänen mielestään siinä nulikassa havaittavissa. Saatuaan sitten pojan kiitokset anteliaisuudestaan, kannusti hänkin hevostaan ja ratsasti herransa jälkeen niin nopeasti, että kypenet kivistä sinkoilivat.

»Ja nyt», virkkoi ovela kääpiö, läheten Waylandin hevosta ja heittäen ilmassa niin taitavan kuperkeikan, että se näytti todistavan hänen ehkä olevankin tämän alkuaineen ruhtinaan sukulaisia, »minä sanoin, kuka Te olette, voitteko Te nyt vuorostanne sanoa, kuka minä olen?»

»Joko Flibbertigibbet», vastasi seppä Wayland, »tai sitten tosiaankin oikea pirun penikka.»

»Osasitpa oksaan», myönsi Dickie Sludge; »minä olen Sinun oma Flibbertigibbetisi, ukkoseni; ja minä karkasin kahleista oppineen koulumestarini matkaan, kuten sanoin Sinulle tekeväni, tahtoipa hän sitten tai ei. — Mutta mitä kainaloista kanaa Sinä kulettelet mukanasi? Minä näin kyllä, että heti ensimäinen kysymys saattoi Sinut ankaraan pulaan, ja niin riensin minä apuusi. Mutta minunhan täytyy nyt kaikin mokomin saada tietää, kuka hän on, rakas Wayland.»

»Sinä saat tietää viisikymmentä vielä hauskempaa asiaa, rakas poikaseni», virkkoi Wayland; »mutta lopetappa nyt kyselysi tällä kertaa; ja koska Te aijotte Kenilworthiin, niin sinne yritän minäkin, vaikkapa vain Sinun suloisen naamasi ja hullunkurisen seurasi takia.»

»Olisit vain sanonut minun hullunkurisen naamani ja suloisen seurani takia», vastasi Dickie; »mutta miten haluat matkustaa mukanamme — minä tarkoitan: millaisena henkilönä?»

»Kaiken varmuuden vuoksi juuri sellaisena, miksi minua sanoit — ilveniekkana; tiedätpähän, että minä olen siihen ammattiin perehtynyt», virkkoi Wayland.

»Niin, mutta naikkonen?» kysyi Flibbertigibbet; »usko minua, hän on joku, ja Sinä olet nyt hänen takiansa uponnut oikeaan levottomuuden mereen, mikäli voin päättää Sinun rauhattomasta pyörähtelemisestäsi ja hyörähtelemisestäsi.»

»Oh, hänkö, poikaseni! — hän on minun sisar-raukkani», vastasi Wayland — »hän osaa laulaa ja soittaa luuttua niin ihanasti, että kalat virrasta kuulemaan hyppivät.»

»Annappas minun kuulla sitä heti paikalla!» pyyteli poika. »Minä pidän aivan tavattomasti luutun soitosta, minä pidän siitä rajattomasti, vaikk'en olekaan sitä koskaan kuullut.»

»Mutta miten saatat siis siitä pitää, Flibbertigibbet?» tiedusteli Wayland.

»Aivan niin kuin ritarit pitivät naisistaan vanhoissa tarinoissa — kuulopuheiden perusteella», vastasi Dickie.

»Pidäppä siitä sitten kuulopuheiden perusteella vieläkin vähän aikaa, siksi kunnes sisareni on toipunut matkaväsymyksestään», sanoi Wayland, ja murisi sitten hampaittensa välistä: »Piru vieköön tuon vekaran uteliaisuuden! — Minun täytyy pysyä hyvissä kirjoissa hänen kanssaan, sillä muutoin käy meidän hullusti.»

Hän ryhtyi sitten vakuuttelemaan mestari Lupaselle omia ilveilijänlahjojaan ja sisarensa soittotaitoa. Pyydettiin muutamia näytteitä hänen tempuistaan, mitkä hän suorittikin niin loistavasti, että seurue, riemuissaan tuollaisen lisäjäsenen löytämisestä, helposti hyväksyi hänen esittämänsä estelyt, kun hänen sisarensa taitoa haluttiin koetella. Tulokkaita pyydettiin ottamaan osansa ruokavaroista, joita joukkueella oli mukanaan; ja vain vaivoin pääsi seppä Wayland aterian aikana niin paljon kahden kesken luulotellun sisarensa kanssa, että ennätti kehoittaa häntä nyt joksikin ajaksi unohtamaan sekä arvonsa että surunsa ja varmimmin tuntemattomana pysyäkseen yhtymään täydellisesti kulkueeseen, jonka mukana hänen oli matkustaminen.

Kreivitär myönsi tilaisuuden sitä vaativan, ja kun he olivat jälleen lähteneet liikkeelle, koetti hän noudattaa oppaansa neuvoa puhuttelemalla erästä lähellään ratsastavaa naispuolista seurueen jäsentä ja ilmaisemalla surkuttelunsa sen johdosta, että heidän oli ollut pakko siten jättää avuton nainen oman onnensa nojaan.

»Oh, eipä hänestä hätää, rouva», vastasi nainen, jonka puoleen hän oli kääntynyt ja joka iloisen ja nauravan naamansa takia olisi hyvin kelvannut Bath-eukon esikuvaksi; »Laneham-serkku se nyt ei välitä sellaisista vähääkään. Yhdeksäntenä päivänä, jos juhlat vain niin kauvan kestävät, on hän oleva luonamme Kenilworthissa, vaikka hänen sitten täytyisi kulkea kakara selässään!»

Siinä puheessa oli jotakin, joka otti Leicesterin kreivittäreltä kaiken halun jatkaa keskustelua; mutta koska hän nyt oli kerran rikkonut lumon alottamalla itse haastelun matkatoverinsa kanssa, piti tämä kunnon eukko, jonka oli määrä esittää verratonta Croydonin Gilliania eräässä välinäytelmässä, huolta siitä, ettei äänettömyyttä syntynyt koko taipaleella, vaan haasteli vaikenevalle vieruskumppanilleen tuhannet kaskut ja jutut tällaisilta juhlilta, alkaen aina kuningas Heikin ajoista, kuvaten kestityksen, minkä he olivat isoisilta saaneet, mainiten kaikkien niiden nimet, jotka olivat kulloinkin näytelleet päähenkilöitä siinä ja siinä kappaleessa ja päättäen aina puheensa tällä vakuutuksella: »Mutta eivät ne ole mitään näiden Kenilworthin ruhtinaallisten juhlien rinnalla!»

»Ja milloinka sitten pääsemme Kenilworthiin?» kysyi kreivitär, äänessään levottomuuden väre, jota hän turhaan koetti salata.

»Me, joilla on hevoset, voimme myöhään ratsastaessamme ehtiä Warwickiin tänä iltana, ja siitä on Kenilworthiin enää neljä tai viisi peninkulmaa — mutta sitten täytyy meidän odottaa jalkamiehiä, vaikka voihan se hyvä Leicesterin kreivi lähettää hevosia tai kevyitä vankkureita niitä vastaan, niin etteivät ne pääse kovin väsymään, se kun ei olisi oikein sopivaa, kuten arvannette, kun tässä tulee vielä tanssilavaksikin herrasväelle. — Ja kuitenkin, Jumala minua auttakoon, olen minä nähnyt senkin päivän, jolloin minä viisi pitkää virstaa patikoituani pyörin vielä varpaani kärjellä koko illan niinkuin ilveniekan tinalautanen neulan päässä;

Vaan vanhuus varkain valtas mun, Kiinn' iski kynsillään,

kuten laulussa sanotaan; mutta jos sävel ja parini minua miellyttävät, niin tanssia loiskahuttelenpa minä vielä kilpaa kenen iloisen warwickilaisen naiseläjän kanssa tahansa, joka ijäkseen kirjoittaa tuon onnettoman neljännumeron ja pistää vahvan pyörylän sen perään.»

Jos kreivittärellä oli kärsimistä tuon kunnon eukon kielevyydestä, oli seppä Waylandkin puolestaan pahemmassa kuin pulassa kestäessään ja väistäessään niitä herkeämättömiä hyökkäyksiä, joilla hänen vanhan tuttavansa Rikhard Sludgen väsymätön uteliaisuus häntä ahdisti. Luonto oli antanut tälle emävekkulille ylen tarkan silmän, joka sopi erinomaisesti hänen terävään älyynsä; edellinen johti hänet kurkistelemaan ja urkkimaan muiden ihmisten asioita, ja jälkimäinen vei hänet alituisesti sekaantumaan seikkoihin, jotka eivät häntä lainkaan koskeneet, mutta joista hän oli kuitenkin ottanut täyden selon. Koko upposen päivän yritteli hän päästä vilkaisemaan kreivittären hunnun alle, ja ilmeisesti kiihoitti se, mitä hän sai nähdäkseen, suuresti hänen uteliaisuuttaan.

»Tuolla Sinun sisarellasi, Wayland», puheli hän, »on pajatytöksi ylen kaunis kaula, ja ylen soma, hentoinen käsi värttinän vääntäjäksi — sitten minä vasta uskon Teidän sukulaisuutenne, kun variksen munasta putkahtaa ilmoille joutsen.»

»Ole nyt siinä joutavoimatta», tiuskaisi Wayland, »Sinä olet senkin vietävä lörppöleuka ja sietäisit saada hävyttömyydestäsi hieman loikkiisi.»

»Hyvä», äkäili nulikka poistuen kauvemmaksi, »muuta minä en sano — mutta muista, että Sinä nyt et halua ilmaista minulle salaisuuttasi, ja että ellen minä hanki Rolandia sinun Oliverillesi, niin ei minun nimeni ole Dickon Sludge!»

Tämä uhkaus ja etäisyys, missä suuttunut tonttunen pysytteli hänestä koko lopun matkaa, saattoivat Waylandin hyvin levottomaksi, ja hän neuvoi luuloteltua sisartaan väsymyksen varjolla ehdottamaan pysähtymistä parin kolmen peninkulman päähän Warwickin kauniista kaupungista sekä lupaamaan yhtyä joukkueeseen jälleen seuraavana päivänä. Muuan pieni kyläravintola tarjosi heille levähdyspaikan; ja salaisella ilolla näki Wayland koko seurueen, siihen luettuna Dickonkin, kohteliaiden hyvästelyjen jälkeen jatkavan matkaansa ja jättävän heidät yksikseen.

»Huomenna, armollinen rouva», sanoi hän suojatilleen, »lähdemme, luvallanne, aikaisin liikkeelle, päästäksemme Kenilworthiin ennenkuin sinne on ennättänyt kerääntyä kovin paljon kansaa.»

Kreivitär hyväksyi uskollisen oppaansa ehdotuksen; mutta hän ei Waylandin melkoiseksi hämmästykseksi pohtinut kysymystä sen laveammin hänen kanssaan, minkä takia hän jäi kiusalliseen epätietoisuuteen siitä, oliko kreivitär muodostanut mitään varmempaa suunnitelmaa vastaisen menettelynsä varalle, vaiko ei, etenkin kun hän arvasi hänen asemansa vaativan aivan erikoista varovaisuutta, vaikkei hän niin aivan tarkkaan tuntenutkaan kaikkia sen yksityiskohtia. Mutta päätellen, että kreivittärellä varmaankin oli linnassa ystäviä, joiden neuvoon ja apuun hän saattoi täydellisesti luottaa, katsoi hän parhaiten suorittavansa tehtävänsä viemällä matkatoverinsa sinne hyvässä turvassa ja täyttämällä siten tämän omatkin hartaat toivomukset.

VII Luku.

Kuule! torvet, kellot jo kaikuvat, Hän, ihanaisin, yhä vaikenee — Kas! saleissa joukot tunkeilevat, Vankina hän, suloisin, raukenee. Millaisin silmin, ylväs, katselit — Ne varmaan hovin loisto huikaisi — Tähdeks' kun kiiltomadon arvelit, Korska edelle kainon kelpasi?

Lasikenkä.

Onnetonta Leicesterin kreivitärtä olivat kaikki ne, jotka kuuluivat hänen lähimpään ympäristöönsä, lapsuudesta saakka kohdelleet yhtä rajattomalla kuin ymmärtämättömälläkin hellyydellä. Hänen luonteensa perinnäinen lempeys oli estänyt häntä tulemasta ylpeäksi ja pahanilkiseksi; mutta oikku, joka sai hänet asettamaan kauniin ja mielistelevän Leicesterin Tressilianin edelle, vaikka hänellä itselläänkin oli niin korkea käsitys tämän jälkimäisen horjumattomasta rehellisyydestä ja pettämättömästä hellyydestä — tuo tuhoisa hairahdus, joka särki hänen elämänsä onnen, perustuivat molemmat siihen liialliseen hyvyyteen, joka oli säästänyt hänen lapsuudeltaan alistumisen ja itsensähillitsemisen tuskallisen, mutta erinomaisen tarpeellisen opetuksen. Samaisesta hemmottelusta johtui myös, että hän oli tottunut vain ajattelemaan ja lausumaan toiveensa, jättäen muiden tehtäväksi niiden täyttämisen, niin että häneltä nyt elämänsä tärkeimmällä hetkellä puuttui melkein kokonahan harkintakykyä sekä tarmoa muodostaa itselleen mitään järkevää ja toimekasta menettelysuunnitelmaa.

Nämä vaikeudet nousivat uhkaavina, tuhoa ennustavina onnettoman naisen silmien eteen tuona aamuna, josta näytti valkenevan hänen kohtalonsa ratkaisupäivä. Jättäen syrjään kaikki muut näkökohdat, oli hän vain pyrkinyt Kenilworthiin ja puolisonsa läheisyyteen; mutta nyt, kun hän oli vain vähän matkan päässä molemmista, heräsi äkkiä tuhansittain arkailevia arveluja hänen mielessään, kiusaten häntä yhä lisääntyvillä epäilyillä ja pelon aiheilla, joista muutamat olivat todellisia, toiset luuloteltuja, mutta kaikki kauhistavia ja liioiteltuja hänen melkein toivottomassa, apua ja neuvoa puuttuvassa asemassaan.

Unettoman yön jälkeen oli hän aamulla niin heikko, että hänen oli aivan mahdotonta noudattaa Waylandin varhaiseen lähtöön vaativaa pyyntöä. Uskollinen opas joutui suuren levottomuuden valtaan kreivittären takia, jopa hiukan itsensäkin tähden, ja oli juuri lähtemäisillään yksin Kenilworthiin hakemaan Tressiliania käsiinsä ja ilmoittamaan hänelle kreivittären olevan lähitienoilla, kun häntä noin yhdeksän aikaan aamulla käskettiin suojattinsa luo. Wayland tapasi hänet puettuna ja lähtövalmiina, mutta kasvot niin kalpeina, että hän rupesi pelkäämään tuon onnettoman naisen terveyttä. Kreivitär tahtoi hevosia heti paikalla satuloitaviksi ja vastusti kärsimättömänä oppaansa pyytelyjä, että hän toki hieman murkinoisi ennen lähtöään.

»Minä join lasillisen vettä», sanoi hän vain. — »Onneton raukka, jota laahataan teloituspaikalle, ei tarvitse sen voimakkaampaa juomaa, ja mikä riittää hänelle, saa riittää minullekin. — Tehkää, niinkuin käskin.» Seppä Wayland epäröi yhä. »Mitä Te nyt vielä tahtoisitte?» hermostui kreivitär. — »Enkö puhunut tarpeeksi selvään?»

»Kyllä, armollinen rouva», vastasi Wayland; »mutta sallikaa minun kysyä, mitä Te sitten aijotte tehdä? — Minä haluaisin tietää sen vain siitä syystä, että sitten osaisin menetellä Teidän toivomustenne mukaan. Koko maa on liikkeellä ja virtaa Kenilworthin linnaan. On vaikeata päästä sinne, vaikka meillä olisikin tarpeelliset suojakirjat ja lupapaperit. — Tuntemattomina ja ystäviä vailla voisi meille sattua ties mitä onnettomuuksia. — Teidän Armonne suonee minulle anteeksi, vaikka lausunkin näin suoraan halvan mielipiteeni. — Eiköhän meidän olisi vain parasta kiiruhtaa näyttelijäin jälkeen ja yhtyä uudelleen heihin?» — Kreivitär pudisti päätään, ja hänen oppaansa jatkoi: »Sitten tiedän minä enää vain yhden keinon.»

»Ilmaise se sitten», kehoitti kreivitär, joka ei ehkä ollut niinkään pahoillaan Waylandin neuvontarjouksesta, koska hän ei itse kehdannut apua pyytää; »minä luotan Sinun uskollisuuteesi — mitä Sinä aijoit sanoa?»

»Että minä lähtisin ilmoittamaan herra Tressilianille Teidän olevan täällä», vastasi Wayland. »Minä olen varma siitä, että hän heti nousisi satulaan muutamien Sussexin kreivin seuralaisten kanssa ja pitäisi hyvää huolta Teidän turvallisuudestanne.»

»Ja minulle neuvot Sinä sitä», huudahti kreivitär, »ja minua kehoitat Sinä antautumaan tuon jalon Leicesterin kreivin kunnottoman kilpailijan Sussexin suojaan!» Mutta nähtyään hämmästyneen ilmeen, jolla Wayland tuijotti häneen, pelkäsi hän liian selvästi ilmaisseensa suhteensa Leicesteriin ja lisäsi: »Eikä Tressilianistakaan voi nyt olla puhetta — älä mainitse hänelle, muista se, minun kurjaa nimeäni; se vain lisäisi kaksinkertaiseksi minun onnettomuuteni ja saattaisi hänet vaaroihin, joista ei pelastusta olisi.» Hän vaikeni; mutta kun hän huomasi Waylandin yhä tuijottavan häneen tuolla levottomalla ja epäilevällä katseella, joka näytti pelkäävän hänen järkeänsä, pakotti hän kasvoilleen varman, päättävän ilmeen ja lisäsi: »Vie Sinä minut vain Kenilworthin linnaan, kunnon mies, siihen loppuu Sinun tehtäväsi, ja minä olen siellä itse harkitseva, mihin sitten on ryhdyttävä. Sinä olet ollut minulle uskollinen — kas tästä saat runsaan korvauksen vaivoistasi.»

Hän tarjosi sepälle kallisarvoisella kivellä koristettua sormusta.

Wayland katseli sitä, epäröi hetkisen ja antoi sen sitten takaisin. »Ei sen takia», selitti hän, »että minä Teidän lahjaanne halveksisin, armollinen rouva, sillä minä olen köyhä mies, jonka on täytynyt, Jumala paratkoon, elää toisenlaisillakin keinoilla kuin mitä Teidän hyvyytenne nyt minulle tarjoaa. Mutta minä ajattelen samoin kuin vanhan mestarini hevospuoskarin oli tapana sanoa asiatuttavilleen: 'Ei apua — ei maksua.' Me emme ole vielä Kenilworthin linnassa, ja Teillä on ihmeesti aikaa korvata oppaanne vaivat matkakenkiä riisuessanne, kuten sanotaan. Minä rukoilen Jumalaa, että Teidän Armonne olisi yhtä varma soveliaasta vastaanotosta sinne saapuessamme kuin Te saatte olla vakuutettu minun hartaasta halustani viedä Teidät sinne terveenä ja täydessä turvassa. Minä menen nyt varustamaan hevosia; mutta sallikaa minun halpana lääkärinänne ja oppaananne pyytää vielä kerran, että Te sillä välin haukkaisitte pari palaa voimistuaksenne.»

»Kyllä — kyllä!» toisti kreivitär kiireisesti. »Mene nyt Sinä vain, mene heti! — Turhaan minä tässä rohkeutta teeskentelen», mutisi hän sitten, kun seppä oli poistunut huoneesta; »tuo yksinkertainen kansanmieskin huomaa minun teennäisen reippauteni ja aavistaa kaiketi pelkoni todellisen syyn.»

Sitten yritti hän seurata oppaansa neuvoa ja syödä hiukan, mutta hänen oli piankin luopuminen siitä kokeesta, koska pienimmänkin palan nieleminen teki hänelle niin pahaa, että hän oli vähällä tukehtua siihen paikkaan. Hetkisen kuluttua ilmestyivät hevoset ristikko-akkunan eteen — kreivitär nousi satulaan ja sai raikkaasta ilmasta ja liikunnasta sen virkistyksen ja voimien lisäyksen, joka usein havaitaan samanlaisissa tiloissa.

Oli hyvä onni kreivittärelle, että seppä Wayland, jonka aikaisempi epävakainen, kuljeskeleva elämä oli tutustuttanut melkein koko Englantiin, oli kaikilla Warwickin kaunista kreivikuntaa risteilevillä valtateillä ja sivupoluilla kuin kotonaan. Sillä niin taajoja olivat ihmisjoukot, jotka kaikilta tahoilta kiiruhtivat Kenilworthiin katselemaan Elisabetin tuloa tähän ensimäisen suosikkinsa komeaan linnaan, että päätiet olivat sananmukaisesti tukossa, ja että matkustajamme pääsivät eteenpäin vain mutkittelevia syrjäpolkuja pitkin.

Kuningattaren hankkijat olivat jo kierrelleet maat ja mantereet ja tyhjentäneet talot ja kylät tavaroista, joita tarvittiin kuninkaallisilla retkillä ja joista omistajat saivat jälkeenpäin periä hyvin myöhäisen maksun hovimarsalkan virastolta. Leicesterin talousapulaiset olivat samassa tarkoituksessa kulkeneet seudut ristiin ja rastiin; ja monet hänen ystävänsä ja liittolaisensa, sekä läheiset että kaukaiset, käyttivät tätä tilaisuutta hänen suosioonsa pääsemiseksi, lähettelemällä suunnattomia määriä ruokavaroja ja kaikenlaisia herkkuja ja metsänriistaa ja kokonaisia tynnyrillisiä parhaita sekä kotoisia että ulkomaalaisia juomia. Siksipä virtailikin kaikilla valtateillä kokonaisia härkä-, lammas-, vasikka- ja sikalaumoja, ja siksipä kulkikin niillä tungokseen asti täyteen ahdettuja vaunuja, joiden akselit natisivat niiden raskaan kuorman alla: siinä oli viini-astiaa ja oluttynnyriä ja suurta höystelaatikkoa ja teurastettua metsänriistaa ja suolattua ruokatavaraa ja nisujauhosäkkiä. Alinomaa takertuivat nämä vankkurit toisiinsa ja pysäyttivät kaiken liikenteen; ja niiden röyhkeät ajajat noituivat ja kiljuivat siksi, kunnes saivat hurjan sisunsa täyteen kuohuun ja alkoivat raivata tietä pitkillä piiskoillaan ja sauvoillaan; nämä satunnaiset metelit tyynnytti tavallisesti joku hankkija, lähetti tai muu arvohenkilö, taltuttamalla molempain puolueitten johtajat.

Meluavin joukoin kulki myös kaikkia teitä pitkin jos jonkinlaisia näyttelijöitä ja naamio-ilveilijöitä, silmänkääntäjiä ja taitomiehiä tätä Ruhtinaallisen Huvituksen Palatsia kohti, sillä sen nimen olivat kuljeskelevat sävelniekat antaneet Kenilworthille jo ennen odotettuja juhlia sepittämissään lauluissa. Keskellä tätä kirjavaa vilinää näyttelivät kerjäläiset todellisia tai teeskenneltyjä ruumiinvammojaan, muodostaen siten liikuttavan, vaikkakin niin tavallisen vastakohdan ihmiselämän turhamaisen touhun ja sen surun ja tuskan välille. Mutta kaikki nämä hukkuivat siihen suunnattomaan ihmisvyöryyn, jonka vain pelkkä uteliaisuus oli ajanut liikkeelle; siinä töyttäili käsityöläinen, joka ei ollut raaskinut luopua nahkaisesta esivaatteestaan, pyylevää, korskeata rouvaa, kaupunkilaisemäntäänsä; siinä astuskelivat talonpojat paksupohjaisine naulakenkineen varakkaiden porvarien ja korkeasti kunnioitettavien herrasmiesten liikavarpaille; ja siinä pisteli pontevaa käyntiään muhkea maalaistyttö, soudellen punaisten, tanakkain käsivarsiensa voimalla eteenpäin niiden sirojen ja koreilevain heilakoiden välitse, joiden isännät olivat ritareja ja junkkareja.

Mutta kaikesta huolimatta oli tässä tungoksessa ja sekasorrossa ylinnä sentään iloinen, hilpeä sävy. Kaikki olivat tulleet näkemään ja nauttimaan, ja kaikki nauroivat niille monenlaisille pikkuvastuksille, jotka muulloin olisivat yllyttäneet heidät vihan vimmaan. Ottamatta lukuun niitä tuittupäisten kuorma-ajurien kesken sattuvia kahakoita, joista olemme maininneet, kaikui tästä väkijoukkojen vilinästä vain hilpeän riemun ja kepeän pilan ääniä. Soittoniekat lurittelivat säveliään — laulajat hyrisivät mielijuohteitaan — vallattomat ilveilijät hoilottivat puoleksi iloisuuttaan, puoleksi hulluuttaan, heilutellen lyhyitä sauvojaan — maurintanssin hyppijät rämisyttivät kulkusiaan — maanmiehet hihkuivat ja viheltelivät — pojat jymähyttelivät leveätä nauruaan ja tytöt kikattelivat — ja moni veikeä sutkaus lennähti pallona tien yhdeltä puolelta toiselle, missä sen sieppasi ilmasta satutettu joukko ja paiskasi takaisin.

Eipä ole surujen sortaman ihmisen mielelle suurempaa tuskaa eikä kärsimystä kuin joutua keskelle hälisevän ilostelun näyttämöä, joka niin epäsointuisasti säestää hänen omia tunteitaan. Mutta Leicesterin kreivittärelle teki tämä melu ja hälinä ja vilinä sen surullisen palveluksen, että se esti hänen ajatuksiaan kiintymästä yhteen kohtaan ja teki hänelle mahdottomaksi hautoa omaa onnettomuuttaan tai muodostella kauheita aavistuksia kohtalonsa lähestyvästä ratkaisusta. Hän kulki kuin unessa, seuraten tahdottomana Waylandin ohjausta, tämän milloin johtaessa taitavasti heidän matkaansa ihmisjoukkojen kiivaimpaan tungokseen, milloin seisahtuessa tiepuoleen odottamaan sopivaa tilaisuutta uudestaan liikkeelle lähteäkseen, jopa usein kääntyessä poiskin valta-uralta ja seuratessa jotakin kiemurtelevaa syrjäpolkua, joka saattoi heidät isolle tielle jälleen, kun he olivat sitä pitkin kulkeneet melkoisen taipaleen mukavammin ja nopeammin.

Näin väisti hän Warwickin, jonka linnassa, tuossa muinaisen ritarikomeuden kauneimmassa muistomerkissä, mikä on säilynyt ajan hävitykseltä, Elisabet oli viettänyt edellisen yön; siellä aikoi hän viipyä kello kahteentoista, mikä oli silloin tavallinen päivällisaika koko Englannissa, ja sen aterian jälkeen oli hän lähtevä Kenilworthia kohti. Sillä välin oli jokaisella ohikulkevalla joukkueella sanasensa sanottavana hallitsijattaren ylistykseksi, vaikka siihen ylistykseen sekaantuikin hieman sitä pientä pilailua ja pistelemishalua, jolla me tavallisesti höystämme lähimäisillemme suodun kunnioituksen, erittäinkin jos he samalla sattuvat olemaan meitä arvossa ylempänä.

»Kuulitteko te», huusi joku, »miten armollisesti hän puhutteli maavoutia ja kunnantuomaria ja sitä kelpo Griffiniä, pappia, kun ne olivat polvistuneet hänen vaununikkunansa eteen?»

»Niin, niin, ja kuinka hän sanoi sille pienelle Aglionbylle: 'Herra kunnantuomari, ihmiset ovat koettaneet uskotella minulle, että Te muka pelkäisitte minua, mutta minäpä sanon Teille, että Te luettelitte niin mainiosti kaikki hallitsijattaren hyvät ominaisuudet, että minun on enemmän syytä pelätä Teitä.' — Ja kuinka armiaasti ottikaan hän sitten vastaan sen kauniin kukkaron ja sen sisältämät kaksikymmentä kultarahaa, tekeytyen aivan niinkuin hän ei siitä mielellään huolisi, mutta pitäen sen kuitenkin lopulta hyvinään.»

»Niin, niin», selitti toinen, »hänen sormensa puristelivat sitä varsin mielelläänkin, mikäli minä saatoin havaita, jos tässä nyt kaikki suoraan puhutaan; ja sitten hän, nähdäkseni, viipotteli niitä hetkisen kädessään, ikäänkuin tahtoen sanoa: toivonpa niiden olevan täysipainoisia.»

»Eipä hänen sitä tarvinnut tehdä, naapuri», virkkoi kolmas; »rikkaat porvarithan ne tällaisen köyhän käsityöläisen kuin minunkin laskuja maksaessaan työntävät hänelle kerittyjä kolikoita. — No, onpa Jumala heitä kaikkia ylempänä. — Se pieni kunnantuomari, koska sitä sanaa nyt on tässä käytetty, on paisuva suuremmaksi kuin koskaan ennen.»

»No, no, hyvä naapuri», sanoi ensimäinen puhuja, »älä nyt käänny kateelliseksi. — Hän on hyvä kuningatar ja ylevämielinen. — Hän antoi kukkaron Leicesterin kreiville.»

»Minäkö kateelliseksi — periköön Sinut piru siitä sanasta! — Mutta pianpa antaa hän kaikki Leicesterin kreiville, ellen aivan kokonaan erehdy.»

»Te voitte pahoin, armollinen rouva», sanoi seppä Wayland Leicesterin kreivittärelle, ja ehdotti, että hän vetäytyisi tien syrjään ja odottaisi siellä rauhassa toipumistaan. Mutta kukistaen ne kuohahtelevat tunteet, jotka tämä ja muut samaanne tähtäävät, hänen korviinsa ohi kulkiessa sattuvat puheet hänen sydämessään herättivät, vaati hän vain opastaan kiiruhtamaan Kenilworthiin niin nopeasti kuin lukuisat esteet suinkin sallivat. Sillävälin kasvoi Waylandin levottomuus hänen alituisten pahoinvoinnin puuskaustensa ja hänen mielensä ilmeisen sekaannuksen takia hetki hetkeltä, ja hänkin toivoi nyt yhä hartaammin voivansa noudattaa hänen alati uudistuvia pyyntöjään ja saavansa hänet viedyksi terveenä ja täydessä turvassa linnaan, missä kreivitär oli epäilemättä saava osakseen ystävällistä kohtelua, vaikkei hän näyttänytkään halukkaalta ilmaisemaan, kehen hän perusti toiveensa.

»Kunpa minä vielä tästä vaarasta kunnialla selviäisin», ajatteli seppä Wayland, »niin saisipa kuka tahansa iskeä aivot päästäni omalla väkivasarallani, jos minä ikinä enää rupean jonkun harhailevan naikkosen henkivartijaksi!» Vihdoinkin näkyi ruhtinaallinen linna, jonka kohentamiseksi, samoinkuin sen muidenkin alueitten parantamiseksi Leicesterin kreivin sanottiin käyttäneen kuusikymmentätuhatta puntaa, mikä meidän nykyisessä rahassamme vastaisi puolta miljoonaa.

Tämän komean, jättiläismäisen rakennusryhmän ulkomuuri käsitti seitsemän akren laajuisen alan, josta yksi osa oli suunnattomien tallien ja hyvin hoidettujen lehtokujien ja kukkasarkojen koristaman puutarhan hallussa, ja jonka muu osa oli ylvään linnan avarana etupihana. Mahtavan pääryhmän, joka kohosi melkein tämän muurin ympäröimän laajan alueen keskeltä, muodosti suunnaton rykelmä uljaita, torneilla varustettuja, ilmeisestikin eri ajoilta polveutuvia rakennuksia, jotka ympäröivät sisäpihaa ja jotka jokaiseen tämän uljaan ryhmän osaan liittyvine nimineen ja seinillä riippuvine vaakunoineen kertoivat ammoin kuolleista väkevistä ylimyksistä; näiden vainajain tarina olisi voinut olla, jos kunnianhimo vain olisi sallinut sille korvaa kallistettavan, tarpeellisena opetuksena sille korskealle suosikille, joka sitten oli saanut haltuunsa tämän kauniin kartanon ja sen alueita laajennellut. Muuan suuri ja jykevä torni, joka samalla muodosti linnan keskusvarustuksen, oli ijältään epätietoinen, mutta joka tapauksessa hyvin vanha. Se kantoi Caesarin nimeä, ehkäpä sen takia, että se muistutti jonkun verran erästä Lontoon Towerin tornia, jolla on myöskin sama nimi. Erinäiset muinaistutkijat johtavat sen perustamisen Kenelphistä — josta linna on saanut nimensä — eräästä Mercian saksilaisesta kuninkaasta, kun taas toiset asettavat sen heti normannilaisen valloituksen jälkeiseen aikaan. Ulkomuureilla upeili Clintonin vaakuna, tämä ylimys kun oli ne rakentanut Henrik I:n hallituksen aikana, ja vieläkin pelätymmän Montfortin Simonin aateliskilpi, hänen, joka vapaaherrojen sodassa puolusti kauvan Kenilworthia Henrik III:tta vastaan. Täällä Kenilworthissa kemuili kerran ylväästi Mortimer, rajakreivi, yhtä kuuluisa kohoamisensa kuin kukistumisensakin takia, sillä välin kun hänen valtaistuimelta syösty kuninkaansa, Edvard II, virui sen vankiluolissa. Vanha Gauntin Juhana, »ikä-arvoisa Lancaster», laajensi melkoisesti linnaa, teettämällä sen jalon ja jykevän ryhmän, joka vielä nytkin tunnetaan Lancasterin Rakennusten nimellä; ja Leicester itse voitti linnan edelliset omistajat, niin korskeita ja mahtavia kuin ne olivat olleetkin, liittämällä siihen toisen suunnattoman rakennusryhmän, joka nyt raunioiksi rauenneenakin puhuu perustajansa kunnianhimosta. Tämän kuninkaallisen linnan etelä- ja länsimuuria ympäröi ja puolusti osittain keinotekoinen järvi, jonka yli Leicester oli laitattanut komean sillan, jotta Elisabet voisi astua linnaan uutta, ennen kulkematonta tietä; tavallisesti päästiin siihen pohjoisesta, ja sinne oli hän portin suojaksi rakennuttanut vahtitornin, joka on vieläkin olemassa ja joka kokonsa puolesta kestää kilpailun monen pohjanpuoleisen päällikön vapaaherrallisen linnan kanssa, mutta joka tekotapansa puolesta on niitä etevämpi.

Järven toisella puolen oli avara metsästyspuisto, missä vilisi saksanhirviä, metsäkauriita, metsävuohia ja kaikenlaista muuta riistaa ja missä kasvoi runsaasti korkeita puita, joiden keskeltä linnan mahtava pääty ja jykevät tornit kohosivat uljaina ja kauneina. Me emme saata olla lisäämättä, että tämä ruhtinaallinen linna, missä ennen kuninkaat juhlivat ja sankarit taistelivat, milloin rynnäkön ja piiritysten verisessä kamppailussa, milloin ritarileikeissä, joissa kauneus palkitsi urhouden, nykyään on täydellisesti raunioina. Järvi on enää vain kaislaa kasvava räme, ja linnan suunnattomat rauniot osoittavat enää vain sen muinaista komeutta ja saattavat mietiskelevän katselijan huomaamaan inhimillisen omistuksen katoavaisuuden ja niiden onnen, jotka alhaisessakin asemassaan osaavat olla tyytyväisiä ja noudattaa hyvettä.

Onneton Leicesterin kreivitär näki sangen ristiriitaisin tuntein nuo harmaat, jykevät tornit, kun ne ensiksi siintivät hänen silmäänsä tuuhean, varjoisan metsän keskeltä, näyttäen sitä vallitsevan. Hän, suuren kreivin, Elisabetin lemmikin, Englannin mahtavimman suosikin eittämätön vaimo läheni nyt puolisoansa ja tämän puolison vallitsijatarta köyhän ilveilijä-raukan suojelemana pikemminkin kuin opastamana; ja vaikka hän oli tämän ylvään linnan laillinen emäntä, linnan, jonka porttien olisi pitänyt hänen pienimmästäkin sanastaan kääntymän paksuilla saranoillaan ja päästämän hänet sisään, ei hän kuitenkaan voinut salata itseltään niitä vaikeuksia ja vaaroja, jotka häntä uhkasivat hänen pyrkiessään omiin saleihinsa.

Nämä vaikeudet ja vaarat näyttivät hetki hetkeltä kasvavan ja lopulta aivan pysäyttävän heidän kulkunsa suurelle portille, mistä lähti leveä ja kaunis tie halkaisemaan kahden peninkulman matkalla koko metsästyspuiston, tarjoten mitä kauneimpia näköaloja linnaan ja järvelle päin ja päätyen vihdoin äskettäin rakennetulle sillalle, jolle se muodosti luonnollisen jatkon ja jota pitkin kuningattaren oli määrä astua linnaan tänä ikimuistettavana päivänä.

Tämän Warwickin tiehen yhtyvän lehtokujan portin tapasivat nyt kreivitär ja Wayland kuningattaren ratsastavain henkivartijain sulkemaksi. Näiden henkivartijain varustuksina olivat komeasti kirjaillut ja kullatut rintahaarniskat ja rautakypärät lakkien asemasta, ja heidän pyssynsä perä nojasi heidän reiteensä; he olivat erikoisen voimakkaita ja kookkaita miehiä, ja heidän täytyi olla palveluksessa kaikkialla, minne kuningatarkin meni. Tällä kerralla komensi heitä airut, jonka käsivarressa upeileva karhu ja ryhmysauva osoittivat Leicesterin kreivin väkeen kuuluvaksi ja joka jyrkästi kielsi sisäänpääsyn kaikilta muilta paitsi niiltä, jotka olivat juhlaan kutsuttuja vieraita tai sitten jossakin suunnitellussa huvinäytöksessä esiintyviä henkilöitä.

Tungos oli siis portilla aivan tavaton, ja jos jonkinlaiset ihmiset pyrkivät sisään jos jonkinlaisten syiden nojalla; mutta vartijat olivat kovakorvaisia ja vastasivat kauniisiin sanoihin ja kauniisiin tarjouksiinkin viittaamalla vain ohjeittensa ankaruuteen ja siihen tunnettuun seikkaan, ettei kuningatar voinut sietää suurten kansanjoukkojen malttamatonta tungeskelua aivan lähellään. Niitä vastaan, joille eivät nämä järkisyyt riittäneet, käyttivät he voimakkaampia keinoja, tunkien heitä siekailematta takaisin väkevien, haarniskoitujen hevostensa tieltä ja jakelemalla heille tukevia iskuja pyssyjensä perällä. Nämä toimenpiteet synnyttivät tiheässä väkijoukossa aaltoilevaa liikettä, niin että Wayland pelkäsi ehkä tungoksessa joutuvansa eroon suojatistaan. Lisäksi ei hän ollut lainkaan selvillä, minkä tekosyyn varjolla hän pyrkisi sisään, ja hän pohti juuri sangen epätietoisena tätä kysymystä päässään, kun kreivin airut häntä hieman tähysteltyään huusi hänen rajattomaksi hämmästyksekseen: »Vartijat, tehkää tilaa tuolle miehelle, jolla on ruskeankeltainen viitta! — Eteenpäin, kunnon ilveilijä, ja koeta kiirehtiä. Mikä piru on Teitä niin kauan pidättänyt? Käy toki sisään niine naistentarpeinesi!»

Kun airut oli näin tarmokkaasti, vaikk'eikaan juuri kohteliaasti, käskenyt sisälle Waylandia, joka ei pariin, kolmeen minuuttiin uskonut kutsua lainkaan itselleen tarkoitetuksi, tekivät vartijat nopeasti hänelle tilaa, kunnes hän, varoitettuaan matkakumppaniansa vetämään hunnun tiukasti kasvoilleen, vihdoinkin ajoi portista sisään kreivittären hevosta taluttaen, mutta niin kallella kypärin ja niin pelokkaan ja levottoman näköisenä, että väkijoukko, jota eivät suinkaan miellyttäneet yhdelle enempää kuin toisellekaan suodut etuoikeudet, tervehti heidän menoaan huutaen ja kiljuen ja pilkallisesti nauraa hohottaen.

Päästyään täten metsästyspuiston puolelle, vaikk'eikaan erikoisen imartelevalla eikä kunnioittavalla tavalla, ratsastivat Wayland ja hänen suojattinsa tulevia vaikeuksia arvaillen pitkin leveätä lehtokujaa, jota vartioivat molemmin puolin pitkät huovirivit; näillä oli aseinaan miekat ja tapparat, he olivat puetut Leicesterin kreivin komeaan asuun ja kantoivat hänen vaakunaansa: karhua ja ryhmysauvaa, ja kukin heistä oli sijoitettu askeleen päähän toveristaan, niin että koko tie puiston portilta sillalle asti oli miesketjun reunustama. Ja kun kreivitär sai ensimäisen yleissilmäyksen linnasta ja näki sen ulkomuurien pitkän, kaartelevan viivan takaa kohoavat mahtavat tornit, sen lukuisat hammasharjat ja pikkutornit ja parvekkeet, sen muureilta liehuvat liput ja sen pengermiltä ja tasanteilta välkkyväin kypäräin ja nuokkuvain töyhtöjen vilinän ja koko tuon kirjavan, uljaan näytelmän, silloin vaipui hänen rohkeutensa ikäänkuin kuolleeksi hänen rinnassaan, koska hän ei ollut tottunut moiseen komeuteen, ja hän kysyi jo itseltänsä, mitä hän oli voinut antaa Leicesterille päästäkseen hänen kanssaan tämän ruhtinaallisen loiston ja rikkauden valtijattareksi. Mutta hänen ylpeytensä ja jalo henkensä estivät häntä kuitenkaan kuulemasta epätoivon kuiskauksia.

»Minä olen antanut hänelle kaikki, mitä nainen voi antaa», ajatteli hän. »Nimeni ja maineeni, sydämeni ja käteni olen minä alttarin edessä antanut kaiken tämän komeuden omistajalle, eikä Englannin kuningatar voisi tarjota hänelle enempää. Hän on minun mieheni — minä olen hänen vaimonsa. — Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten eroittaman. Minä vaadin rohkeasti oikeuttani, sitäkin rohkeammin, kun minä tulen näin odottamatta ja näin avuttomana. Minä tunnen jalon Dudleyni! Hän on kyllä ensin hiukan suutahtava tottelemattomuuttani, mutta Amy itkee ja Dudley antaa hänelle anteeksi!»

Nämä mietteet keskeytti hänen oppaansa Waylandin kirkaisu, tämä kun tunsi yht'äkkiä pitkien, laihojen, mustien käsivarsien kiertyvän ruumiinsa ympärille; ilmeisestikin kuuluivat ne käsivarret olennolle, joka oli vartijain nauraa hohottaessa pudottautunut läheisestä tammesta hänen hevosensa selkään.

»Siellä on nyt taas joko piru tai Flibbertigibbet!» sanoi Wayland, turhaan yritettyään päästä vapaaksi ja heittää häneen tarrautuneen pojanvekaran alas; »kasvaako Kenilworthin tammissa tuollaisia terhoja?»

»Kasvaa kun kasvaakin, mestari Wayland», sanoi hänen odottamaton ratsastoverinsa, »vieläpä paljon sellaisiakin, jotka olisivat liian kovia Sinun purtaviksesi, niin vanha kuin oletkin, ellen minä Sinua auttaisi. Mitenkä olisit Sinä luullut selviytyväsi airueesta siellä ulkoportilla, ellen minä olisi hänelle sanonut, että pää-ilveilijämme tuli vasta perästäpäin? Ja tässä minä odotin Sinua, kiivettyäni puuhun vankkurikuormamme harjalta, ja nyt ne ovat kaikki aivan pyörällä päästään, kun ei minua näy eikä kuulu.»

»Ei, mutta kyllä Sinä olet lopultakin oikea pirulainen pojaksi», virkkoi Wayland. »Parasta on tehdä, niinkuin Sinä sanot ja neuvot; mutta olehan sentään yhtä laupias kuin Sinä olet mahtava.»

Hänen näin puhellessaan lähenivät he ylempänä mainitun pitkän sillan eteläpäähän rakennettua vahvaa tornia, jonka oli määrä suojella Kenilworthin linnan ulommaista porttikäytävää.

Niin surullisessa tilassa ja niin omituisessa seurassa läheni siis onneton Leicesterin kreivitär ensi kerran eläessään ruhtinaallisen puolisonsa uljasta asuinpaikkaa.

VIII Luku.

Puutiainen. Onko jalopeuran osa jo puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on, niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono ulkomuisti.

Pääkkö. Voitte lasketella omasta päästänne; Teidän ei tarvitse muuta kuin kiljua.

Kesä-yön Unelma.

Kun Leicesterin kreivitär saapui Kenilworthin linnan ulkoportille, huomasi hän tornin, jonka alitse kulki leveä kaarikäytävä, kummallisella tavalla miehitetyksi. Harjatasanteille oli asetettu jättiläismäisiä vartijoita, joilla oli käsissään nuijia, kirveitä ja muita vanhoja sota-aseita ja joiden oli määrä esittää kuningas Arturin sotureja, noita muinoisia brittejä, jotka tarumaisen muistotiedon mukaan olivat kaikkein ensinnä pitäneet linnaa hallussaan, vaikka historia ulottaakin sen ijän korkeintaan Seitsenvallan aikoihin. Muutamat näistä kauhistavista olennoista olivat oikeita miehiä, joiden ulkonaista ilmestystä oli autettu naamuksilla ja korkeakorkoisilla saappailla; toiset olivat vain kankeasta kankaasta ja pahvista kyhättyjä suuria nukkeja, jotka kuitenkin alhaalta nähtyinä ja todellisiin miehiin sekaantuneina tekivät kylläkin tarkoitetun mahtavan vaikutuksen. Mutta se jättiläiskokoinen vartija, joka seisoi alhaalla portilla täydessä toimessaan, ei ollut saanut kauhistuttavaa ulkomuotoaan sellaisin valekeinoin. Hän oli mies, joka suunnattoman mittansa, jäntereittensä, lihastensa ja muun vastaavan ruhonsa puolesta olisi kyllä kelvannut esittämään Colbrandin, Ascapartin tai muiden tarujättiläisten osaa, tarvitsematta kohota kengänkoronkaan vertaa taivasta lähemmäksi. Tämän enakimilaisten jälkeläisen sääret ja polvet olivat paljaat, samoin kuin käsivarretkin vaaksan verran, olkapäästä lähtien; mutta hänen jaloissaan oli tulipunaisten, ristikkäin kierteleväin nahkapaulojen pitelemät, messinkinaulaiset varvakkaat. Ahdas punasamettinen, kultapunoksinen nuttu ja samasta aineesta tehdyt lyhyet kaatiot peittivät hänen vartalonsa ja osan hänen jäseniään; ja hänen hartioillaan roikkui viitan asemasta musta karhunnahka. Tämän peloittavan hirviön päässä ei ollut muuta peitettä kuin pörröinen, musta tukka, joka valui kahden puolen hänen kasvoilleen; näillä kasvoilla asui se kömpelö, kankea ja raskas ilme, joka on niin tavallinen luonnottoman kookkailla ihmisillä ja joka on muutamista loistavista poikkeuksista huolimatta luonut sen yleisen halveksuvan käsityksen jättiläisistä, että he ovat erikoisen typeriä ja hidasjärkisiä. Soveliaana aseena oli tällä kauhistavalla vartijalla raskas, teräspiikkinen nuija. Hän esitti sanalla sanoen mainiosti noita kansan mielikuvituksen luomia jättiläisiä, jotka ovat välttämättömiä henkilöitä jokaisessa keijukaissadussa ja jokaisen harhailevan ritarin tarinassa.

Tämän uudenaikaisen taruhirviön käytös, kun Wayland oli kääntänyt itseensä hänen huomionsa, osoitti suurta sisäistä hämminkiä ja levottomuutta; hän väliin istahti hetkiseksi jykevälle kivipenkille, joka oli nähtävästi toimitettu siihen portin pieleen hänen tarpeikseen, väliin syöksähti hän taas jaloilleen, kyhnytteli suunnatonta päätään ja asteli edes ja takaisin vahtialueellaan, ilmeisesti tuskallisten, kiusaavain ajatusten vaivaamana. Vartijan näin kiihtyneenä leiskuessa käytävän suulla yritti Wayland vaatimattomasti, mutta ikäänkuin asiaan luonnostaan kuuluvana — ei kuitenkaan ilman pahoja aavisteluja — painautua hänen ohitseen ja kulkea portista sisään. Mutta vartija pysäytti hänet, karjaisten jyrisevällä äänellä: »Takaisin!» ja tukien tätä käskyään nostamalla teräspiikkisen nuijansa ilmaan ja jymähyttämällä sen niin väkevästi aivan Waylandin hevosen eteen maahan, että kivet iskivät tulta ja että koko kaarikäytävä kumahti. Dickien ovelaa juonta seuraten alkoi Wayland esitellä, että hän kuului erääseen näyttelijäseurueeseen, jolle hänen saapumisensa oli aivan välttämätön, että hän oli sattumalta joutunut jäämään jälkeen sekä paljon muuta samansuuntaista. Mutta vartija oli järkähtämätön ja murisi ja suhitteli vain hampaittensa välistä jotakin, mistä ei Wayland saanut vähääkään suoraa, jyrähyttäen kuitenkin siihen väliin aika ajoittain niin jyrkän kiellon, että sen tarkoitus oli liiankin selvästi tajuttavissa. Tähän tapaan hän mutisi: — »Mikä siellä nyt on, hyvät herrat?» — (Itsekseen): »Mikä melske — mikä tungos täällä?» — (Sitten Waylandille): »Sinä siinä olet kuhnusteleva lurjus, etkä Sinä pääse sisään.» — (Jälleen itsekseen): »Mikä häly — mikä huuto täällä. En minä ikinä siitä selviä. — Mikä — mi —» (Waylandille): »Pois siitä portilta, taikka halkaisen kallosi!» — (Yhä itsekseen): »Mikä — mikä — mikä — ei, minä en selviä siitä ikänä!»

»Pysyppäs hiljaa», kuiskasi Flibbertigibbet Waylandin korvaan; »minä tiedän, mistä paikasta hänen kenkänsä puristaa ja minä taltutan hänet silmänräpäyksessä.»

Hän luiskahti hevosen selästä, ventturoi vartijan luo, nykäisi häntä karhun hännästä saadakseen hänet taivuttamaan suunnattoman päänsä alemmaksi ja kuiskasi sitten jotakin hänen korvaansa. Ei ole muhamettilainen pahahenki koskaan nopeammin muuttanut hirmuista ilmettään nöyrän alistumisen sävyksi jonkun itämaisen taikakalun omistajan käskystä kuin nyt Kenilworthin jättiläismäinen portinvartija heitti kauhistavan katsantonsa heti Flibbertigibbetin kuiskauksen ymmärrettyään. Hän viskasi nuijansa maahan, tarttui Dickie Sludgeen ja nosti hänet niin korkealle ilmaan, että hänelle olisi ollut aika vaarallista tipahtaa sieltä.

»Niin se on», jyrisi hän riemuissaan — »niin juuri se on, pikku kääpiöiseni. — Mutta kuka piru sen Sinulle opetti?»

»Älä siitä huoli!» vastasi Flibbertigibbet, »vaan —» hän katsahti Waylandiin ja kreivittäreen ja alensi sitten jälleen äänensä kuiskaukseksi, jonka ei tarvinnut olla kovin lujan senkään, koska jättiläinen piteli häntä paremmin kuullakseen aivan korvansa juuressa. Vartija hyväili hellästi Dickietä ja laski hänet sitten maahan yhtä varovasti kuin huolellinen emäntä asettaa särkyneen kiinalaisen maljakon muurinsa reunalle, huutaen samalla Waylandille ja kreivittärelle: »Sisään siitä — sisään siitä — mutta varokaakin tulemasta liian myöhään toiste, kun minä satun olemaan portinvartijana!»

»Niin, niin, sisään siitä», lisäsi Flibbertigibbet; »minun täytyy viipyä vielä hiukan aikaa tämän kunnon filistealaiseni, tämän gathilaisen Goljatini seurassa; mutta minä tulen pian luoksenne taas ja pääsen kun pääsenkin kaikkien Teidän salaisuuksienne perille, vaikka ne sitten olisivat niin syviä ja pimeitä kuin tämän linnan tyrmät.»

»Sen minä kyllä uskon», vastasi Wayland; »mutta minäpä luulen sen salaisuuden piankin siirtyvän säilytettävistäni, jota tarkoitat, ja silloin on minusta aivan samantekevää, tiedätkö sen Sinä tai tietääkö sen kuka tahansa.»

He ratsastivat siis tämän ensimäisen tornin läpi, joka oli saanut parveketornin nimen seuraavasta syystä: — Koko silta, joka ulottui tästä tornista toiseen, Mortimerin torniksi sanottuun torniin järven vastakkaiselle rannalle, oli niin laitettu, että se muodosti avaran, noin sadankolmenkymmenen kyynärän pituisen ja kymmenen kyynärän levyisen kilpatantereen, jolle oli siroteltu hienoa hiekkaa ja jota kummaltakin puolen reunustivat vahvat, korkeat vaajavarustukset. Naisia varten, jotka tulisivat katselemaan tällä kentällä suoritettavia ritarillisia urotöitä, oli rakennettu tilava, kaunis parveke ulommaisen tornin pohjoispuolelle, mistä siis tämän tornin nimi johtui. Matkustajamme kulkivat hitaasti sillan eli kilpatantereen poikki ja saapuivat niin Mortimerin tornille, sen äärimäiseen kulmaukseen, mistä käytävä vei linnan etupihaan. Mortimerin tornin seinässä upeili rajakreivin vaakuna, hänen, jonka rohkea kunnianhimo syöksi kumoon Edvard II:n valta-istuimen ja joka pyrki jakamaan mahtavuutensa »Ranskan Naarassuden» kanssa, onneton hallitsija kun oli tämän kanssa naimisissa. Käytävää, joka avautui tämän kaamean muistomerkin alla, vartioivat useat komeapukuiset huovit; mutta he eivät panneet pienimpiäkään esteitä kreivittären ja hänen oppaansa etenemiselle, nähtävästikin siitä syystä, että kun parveketornin päävartija oli heidät kerran päästänyt sisään, ei näillä alemmilla airueilla ollut enään oikeutta heitä pysäyttää. He ratsastivat siis sanaakaan vaihtamatta linnan avaraan ulkopihaan, ja näkivät nyt kokonaisuudessaan tuon laajan ja mahtavan rakennusryhmän, kaikki sen uljaat tornit, kaikki sen ikäänkuin rajattoman vieraanvaraisuuden merkiksi avatut portit ja huomasivat kaikkien sen huoneiden vilisevän kaikenarvoista jaloa vierasta, puhumattakaan seuralaisista, aseenkantajista ja palvelijoista ja huviesityksien toimittajista ja apulaisista.

Wayland pysäytti hevosensa keskelle tätä komeaa, vilkkaan touhun täyttämää näyttämöä ja katsahti kreivittäreen, ikäänkuin odottaen häneltä käskyjä mitä nyt oli tehtävä, kun he näin olivat onnellisesti saapuneet määräpaikkaansa. Kun hän ei puhunut mitään, rohkeni Wayland pari kolme minuuttia odotettuaan suoraan kysyä, mitä hän nyt suvaitsi käskeä. Kreivitär nosti käden otsalleen, ikäänkuin kootakseen ajatuksensa ja tarmonsa, vastaten hänelle matalalla ja tukahtuneella äänellä, joka kuului kuin unissaanpuhujan mutinalta: — »Käskeäkö? Minulla pitäisi tosiaankin olla oikeus käskeä täällä, mutta kuka minua tottelee?»

Sitten kohotti hän äkkiä päänsä ikäänkuin ratkaisevan päätöksen tehtyään ja puhutteli erästä komeapukuista palvelijaa, joka tärkeän ja touhuavan näköisenä juuri kulki pihan poikki: — »Seis, herraseni, minä haluan tavata Leicesterin kreiviä.»

»Ketä, jos saan luvan kysyä?» virkkoi mies, hämmästyen moista pyyntöä; ja silmättyään sitten sen henkilön vaatimatonta ulko-asua, joka oli rohjennut puhutella häntä niin käskevästi, lisäsi hän kopeasti: »Mitä hulluinhuoneen karkulaisia se tämä akka on, joka pyrkii tapaamaan herra kreiviä tällaisena päivänä?»

»Ystäväiseni», vastasi kreivitär, »älä rupea hävyttömäksi — asiani on hyvin tärkeä ja kiireellinen.»

»Teidän täytyy sitten etsiä joku toinen sille asiallenne juoksemaan, vaikka se olisi kolmestikin niin tärkeä», vastasi palvelija. — »Ettäkö minun pitäisi lähteä hakemaan herra kreiviä itsensä kuningattaren luota Teidän asiaanne kuulemaan? — Saisinpa siitä kiitokseksi ruoskaa selkääni. Minä vain ihmettelen, ettei kunnon portinvartijamme ole ottanut nuijallaan mittaa moisesta tavarasta, vaan on päästänyt sen ohitseen; mutta hänen päänsä on aivan suunniltaan, niin ankaran työn tarjoaa hänelle puheensa opetteleminen ulkoa.»

Palvelijan pilkallisen puhetavan kuultuaan oli pari kolme miestä pysähtynyt heidän lähelleen, ja Wayland, joka oli jälleen käynyt levottomaksi sekä itsensä että kreivittären suhteen, kääntyi kiireesti heistä sen puoleen, joka näytti hyvänsävyisimmältä ja painaen kolikon hänen kouraansa neuvotteli hänen kanssaan hetkisen, eikö olisi saatavissa paikkaa, minne tuo nainen pääsisi edes tilapäiseen suojaan. Hänen puhuttelemansa henkilö, joka näytti olevan muita hieman arvokkaampi, nuhteli palvelijaa hänen hävyttömyydestään, ja käskien erään miehen huolehtimaan vierasten hevosista, kehoitti heitä seuraamaan mukana. Kreivittärellä oli vielä sen verran harkintakykyä jäljellä, että hän havaitsi olevan aivan välttämätöntä noudattaa hänen kehoitustaan; jättäen siis nuo raa'at palvelijat ja tallirengit veistelemään rivoja kompiaan keveistä päistä, keveistä kantapäistä ja muista sellaisista, seurasivat Wayland ja hän äänettöminä ali-airutta, joka nyt oli suostunut rupeamaan heidän oppaakseen.

He astuivat linnan sisäpihaan sitä leveätä käytävää pitkin, joka ulottui päätornista eli myös Caesarin torniksi sanotusta vahtitornista siihen komeaan rakennukseen, jota nimitettiin kuningas Henrikin Asunnoksi ja joka niin muodoin kohosi aivan tämän jalon ryhmän keskeltä, minkä eri päädyt olivat mitä komeimpia erilaisten rakennustapojen näytteitä, kukin ominaisine sävyineen ja koristeineen, alkaen normannilaisvalloituksesta aina Elisabetin hallituskauteen saakka.

Opas kuljetti heidät sitten tämän sisäpihan yli erääseen pieneen, mutta jykevään torniin, joka oli suureen juhlasaliin yhtyvän rakennuksen osan koilliskulmassa ja joka täytti suunnattoman keittiörivin ja tämän suuren salin välisen alan. Tämän tornin alakerroksessa asui sellaisia Leicesterin palvelijoita, joille heidän toimi-alueidensa läheisyyden takia tämä paikka oli erikoisen sopiva; mutta ylempi kerros, jonne noustiin ahtaita kiertoportaita, oli pieni kahdeksankulmainen kammio, joka nyt suuren huoneiden tarpeen takia oli laitettu vieraskuntoon, vaikka sitä sanottiinkin muinoin käytetyn erään onnettoman, sittemmin siellä murhatunkin henkilön vankilana. Muistotieto mainitsi vangin nimeksi Mervynin ja siirsi pian saman nimen tornillekin. Eikä ollutkaan niin uskomatonta, että sitä ennen oli vankilana käytetty; sillä sen katto oli holvattu, sen seinät hirvittävän paksut, vaikka koko huoneen läpimitta oli vain viisitoista jalkaa. Akkuna, niin pieni kuin se olikin, oli sen puolesta miellyttävä, että siitä avautui ihana näkö-ala niin sanotulle Huvikentälle, jota reunustivat ja koristivat kaarikäytävät, voitonmerkit, patsaat, suihkukaivot ja muut rakennustaiteelliset teokset ja jonka kautta päästiin varsinaisesta linnasta puutarhaan. Kammiossa oli vuode ja muitakin vieraan majoittamiseksi tarpeellisia huonekaluja; mutta kreivitär lainasi niille vain hyvin vähän huomiotaan, sillä hänen katseensa kiintyi heti pöydälle laskettuihin kirjoitusneuvoihin, joita ei niihin aikoihin kovin usein tavattu makuuhuoneissa; samassa pälkähti hänen päähänsä kirjoittaa Leicesterille ja pysyä piilossa hänen vastauksensa saapumiseen asti.

Saatettuaan johdettavansa tähän mukavaan huoneeseen kysyi airut kohteliaasti Waylandilta, jonka anteliaisuudesta hän oli saanut niin sitovia todisteita, eikö hän muulla tavalla voisi palvella vierasta. Tämän vihjattua, ettei pieni murkina suinkaan olisi pahemmaksi, vei hän sepän viipymättä ruokakammion ovelle, missä vierasvaraisen tuhlailevasti jaeltiin valmiita annoksia jokaiselle, joka vain halusi. Wayland sai pian hankituksi muutamia keveitä ruokalajeja, joiden hän luuli paraiten soveltuvan kreivittären heikkoa nälkää poistamaan, eikä suinkaan unohtanut itsekään nauttia hätäistä, mutta tukevaa, voimakkaampaa ateriaa. Sitten palasi hän tornihuoneeseen, missä kreivitär oli jo lopettanut Leicesterille aikomansa kirjeen ja sulkenut sen sinetin ja silkkinauhan asemasta omalla kauniilla hiuskiehkurallaan, sitoen sen niin sanottuun rakkauden- eli osmansolmuun.

»Hyvä ystävä», sanoi hän Waylandille, »jonka Jumala on lähettänyt auttamaan minua äärimäisessä hädässäni, minä pyydän Sinua viimeisenä vaivana, mikä Sinulla tulee olemaan minusta onnettomasta naisraukasta, toimittamaan tämän kirjeen jalolle Leicesterin kreiville. Saakoon se sitten millaisen vastaanoton tahansa», jatkoi hän, kasvojensa kuvastellessa milloin toivoa, milloin pelkoa, »Sinulla, kunnon mies, ei tule enään olemaan surua minusta. Mutta minä odotan parasta; ja jos ikinä joku ylhäinen rouva teki köyhän miehen rikkaaksi, niin olet Sinä sen varmaan minulta ansainnut, kunhan vain onnenpäiväni palaisivat. Anna se, minä pyydän, Leicesterin kreivin omaan käteen ja tarkasta hänen kasvojaan hänen sitä lukiessaan.»

Wayland puolestaan otti mielellään tehtävän suorittaakseen, mutta rukoili kuitenkin hartaasti kreivitärtä sillä välin hiukan syömään, minkä tämä lopulta tekikin, enemmän päästäkseen hänestä eroon ja nähdäkseen hänen lähtevän hänen asialleen kuin todellisesta halusta ja tarpeesta noudattaa hänen kehoitustaan. Wayland jätti hänet sitten yksin, neuvottuaan häntä ensin telkeämään ovensa sisäpuolelta ja pysymään pienessä huoneessaan — ja lähti etsimään sopivaa tilaisuutta asiansa toimittamiseen, samoin kuin sen suunnitelman toteuttamiseen, jonka olosuhteet olivat johtaneet hänet laatimaan.

Wayland oli kreivittären käytöksestä matkalla — hänen pitkistä puhumattomuudenpuuskauksistaan — siitä epävarmuudesta ja tarmottomuudesta, joka näkyi kaikissa hänen teoissaan sekä siitä ilmeisestä kykenemättömyydestä ajattelemaan ja toimimaan omin päin, josta hän tuntui kärsivän, vetänyt sen kylläkin luonnollisen johtopäätöksen, että hänen asemansa vaikeudet olivat jossakin määrin koskeneet hänen järkeensä.

Kun hän kerran lähti pakoon Cumnorin vankeutta ja siellä uhkaavia vaaroja, olisi näyttänyt viisaimmalta hänen kiiruhtaa isänsä linnaan tai muuanne, missä hän oli varmasti näiden vaarojen aiheuttajain ulottuvilta. Mutta kun hän nyt tämän sijasta halusikin matkustaa Kenilworthiin, oli Wayland saattanut ymmärtää hänen menettelynsä vain otaksumalla hänen tahtovan pyrkiä Tressilianin turviin ja aikovan vedota kuningattareen. Vaan ryhtymättä tähänkään luonnolliseen toimenpiteeseen pyysi hän Waylandia viemään kirjeen Leicesterille, joka oli Varneyn isäntä ja jonka alueilla ainakin, ell'eihän hänen nimenomaisesta käskystään, olivat kreivitärtä kaikki hänen tähänastiset kärsimyksensä kohdanneet. Tämä näytti Waylandista varomattomalta, niin, jopa kerrassaan tuhoisalta teolta, ja hän tiesi tulevansa levottomaksi niin omasta turvallisuudestaan kuin kreivittärenkin, ellei hän ennen hänelle uskotun asian toimittamista hankkisi itselleen jonkun suojelijan neuvoa ja apua. Sen vuoksi päättikin hän ennen kirjeen jättämistä Leicesterille etsiä käsiinsä Tressilianin, ilmoittaa tälle kreivittären saapuneen Kenilworthiin ja siten yhtä kyytiä vapautua kaikesta vastuunalaisuudesta ja vierittää tämän onnettoman naisen ohjaamisen ja suojelemisen isäntänsä hartioille, tämä kun oli häntä ensinnä kreivittären palveluksessa käyttänytkin.

»Hän osaa arvostella paremmin kuin minä», ajatteli Wayland, »onko suostuminen siihen hänen oikkuunsa, että nyt on muka käännyttävä Leicesterin kreivin puoleen; minusta ainakin näyttää se kerrassaan mielipuolen teolta; ja sentähden annankin minä koko asian isäntäni käsiin, jätän hänelle kirjeen, otan, mitä he suvaitsevat antaa minulle vaivaini palkkioksi ja sitten käännän minä koko Kenilworthin linnalle kauniisti selkäni; sillä pelkäänpä pahoin, ettei se niiden askareiden jälkeen, joihin minä nyt olen joutunut sekaantumaan, ole minun viipyäkseni mikään sovelias eikä terveellinen paikka; mieluummin kengittäisin minä orivarsoja Englannin kylmimmällä laitumella kuin ottaisin osaa heidän uljaimpiinkaan kemuihinsa.»

IX Luku.

Mä kerran oikein ihmelapsen näin: Sen peltiseppä Roopen poika Pujahti kissanreijistäkin minne tahtoi.

Ilveilijä.

Kaiken sen vilinän ja hyörinän ja pyörinän keskeltä, joka täytti linnan ja sen ympäristöt, ei ollut niinkään helppo löytää jotakin määrättyä henkilöä, ja Waylandin oli sitäkin hankalampi saada niin hartaasti hakemastaan Tressilianista selkoa, kun hän, täysin oivaltaen sen vaaran, jota suuremman huomion herättäminen hänen nykyisessä asemassaan tuottaisi, ei uskaltanut suoraan kysellä häntä Leicesterin huoveilta ja palvelijoilta. Kiertäen kaartaen sai hän sentään selville, että Tressilian hyvin luultavasti oli ollut siinä suuressa aatelisherrain joukossa, joka oli Sussexin kreiviä saattaen tullut sinä aamuna Kenilworthiin ja jonka Leicester oli ottanut vastaan mitä tarkimmalla muodollisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella. Edelleen kuuli hän, että molemmat kreivit liittolaisineen ja monien muidenkin ylimysten, ritarien ja aatelismiesten seuraamina olivat nousseet satulaan useita tunteja sitten ja lähteneet Warwickiin päin, saattaakseen sieltä kuningatarta Kenilworthiin.

Hänen majesteettinsa saapuminen siirtyi muiden suurten tapausten tavoin hetkestä hetkeen; ja nyt ilmoitti hengästynyt pikalähetti, että koska hänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut ottaa vastaan niiden lukuisain läänitysmiestensä kunnianosoituksia, jotka olivat suurin joukoin kiiruhtaneet Warwickiin häntä tapaamaan, ja sen takia viivähtänyt, ei hän ennättäisi ennen hämärän aikaa Kenilworthiin. Tämä uutinen höllitti hetkiseksi niiden tarkkaavaisuutta, jotka kuningattaren välitöntä tuloa odotettaessa olivat asetetut vartiopalvelukseen ja jotka olivat valmiita näyttelemään kullekin määrättyä osaansa siihen liittyvissä juhlallisissa menoissa; ja kun Wayland näki muutamien ratsumiesten karahuttavan linnaan, alkoi hän toivoa Tressilianin olleen niiden joukossa. Jottei hän menettäisi tilaisuutta tavata isäntäänsä, jos niin olisi ollut laita, asettui Wayland linnan ulkopihaan, lähelle Mortimerin tornia ja tarkasteli siitä jokaista, joka tuli tai meni pitkin siltaa, minkä toista päätä tämä rakennus suojeli. Näin ei kukaan voinut päästä linnaan eikä lähteä sieltä hänen näkemättään, ja erinomaisen huolellisesti katsasti hän jokaisen ratsumiehen puvun ja ulkomuodon, kun tämä ilmestyi näkyviin vastapäisen parveketornin alta ja käytteli hiljaa hevostaan tai hypitteli sitä pitkin kilpatannerta, lähestyessään ulkopihan porttia.

Kun Wayland nyt näin innokkaasti tähysteli henkilöä, jota hän ei keksinyt, nykäisi häntä hihasta olento, jonka hän ei olisi niin kovin mielellään suonut itseään huomaavan.

Dickie Sludge, eli Flibbertigibbet se siellä oli, hän kun tontun eli haltijan tavoin, minkä nimi hänellä oli ja minkä ulko-asuakin hän koki jäljitellä, näytti aina ilmestyvän juuri sinne, missä hänen kaikkein vähimmin luultiin olevan. Mitä Wayland sisimmässään tunsikin, katsoi hän sentään välttämättömäksi lausua julki ilonsa heidän odottamattomasta tapaamisestaan.

»Ahaa! Sinäkö siellä oletkin, Sinä pikku lemmikkini — Sinä pikku peukaloiseni — Sinä kaikkien pikkupirujen ruhtinas — Sinä pikku hiirenpoikani?»

»Niin», vastasi Dickie, »se Sinun hiirenpoikasi, joka nakersi poikki verkon silmukat juuri silloin, kun niihin takertunut leijona alkoi ihmeellisesti näyttää aasilta.»

»Hei! Sinäpä, pikku lintukotolaiseni, olet tänä iltapäivänä kirpeä kuin etikka! Mutta kerrohan, mitenkä Sinä tulit toimeen sen typerän jättiläisen kanssa, jonka luo Sinut jätin? — Pelkäsin jo sen riisuvan vaatteesi ja nielevän Sinut suuhunsa niinkuin joku toinen olisi kuorinut ja syönyt paahdetun kastanjan.»

»Jos hän olisi sen tehnyt», vastasi poika, »olisi hänellä ollut mahassaan enemmän älyä kuin ikinä aivokopassaan. Mutta se jättiläinen on sangen hyvänsävyinen hirviö ja paljoa kiitollisempi kuin moni muu, jonka minä myös olen pulasta pelastanut, herra Wayland.»

»Lempo soikoon! Flibbertigibbet», virkkoi Wayland. »Sinäpä nyt olet terävämpi kuin sheffieldiläinen puukko! Mutta haluaisinpa totisesti tietää, millä ihmeen kujeella Sinä sait kopan sen karhunjärrikän kuonoon.»

»Niin, tuo on oikein sitä Sinun tapaistasi», vastasi Dickie; »Sinä luulet, että somat puheenparret saavat kelvata hyvän tahdon sijasta. Mutta mitä nyt sentään siihen kunnon portinvartijaan tulee, niin tiedä, että meidän saapuessamme sille portille oli hänen aivoillansa sangen raskas työ erään häntä varten sepitetyn puheen opettelemisessa, mikä työ osoittautui melkein ylivoimaiseksi hänen jättiläisjärjelleen. Nyt oli tämän samaisen ytimekkään lorutuksen, kuten niin monen muun, kyhännyt oppinut koulumestarini Erasmus Lupanen, ja minä olin kuullut sen niin usein, että muistin ulkoa joka sanan. Heti kun minä näin hänen rehkivän ja sotkevan ja sätkivän kuin kalan kuivalla maalla jo ensi säkeessä, huomasin minä, mistä oli kysymys ja mistä paikasta häntä kenkä puristi, ja minä kuiskasin hänelle juuri silloin seuraavan sanan, kun hän ylen määrin riemastuneena nosti minut ilmaan, kuten kai näit. Minä lupasin teidän sisäänpääsynne ehdolla piiloutua hänen karhunnahkaviittansa alle ja auttaa häntä pulmapaikoissa. Kävin juuri hakemassa hiukan haukattavaa tuolta linnasta, ja olen taas menossa hänen luokseen.»

»Oikein, oikein, rakas Dickie», puheli Wayland; »kiiruhda taivaan nimessä! Muutoin se jättiläisparka joutuu aivan epätoivoon kääpiö-avustajansa katoamisesta. — Matkaasi, Dickie!»

»Niin, niin!» vastasi poika — »Matkaasi, Dickie! sanotaan sitä sitten kun on ensin saatu siitä Dickiestä kaikki hyöty, mitä siitä suinkin lähtee! — Sinä et siis tahdo kertoa minulle sen naisen tarinaa, vaikka hän on varmasti yhtä vähän Sinun sisaresi kuin minäkään?»

»Ja mitä hyötyä Sinulla siitä olisi, Sinä sen vietävän tonttu?» kysyi Wayland.

»Ohoo, tälläkö kannalla sitä nyt ollaan?» virkkoi poika; »hyvä, en minä niin isosti siitä asiasta välitäkään — minä vain en saa vihiä mistään salaisuudesta, ellen minä aina koeta päästä joko sitten sen oikeaan tai väärään päähän, ja nyt hyvää iltaa vain.»

»Ei, kuule, Dickie», huusi Wayland, joka tunsi pojan levottoman, juonittelevan luonteen liian hyvin ollakseen pelkäämättä hänen raivostumistaan — »pysähdy, rakas Dickie — älä nyt jätä vanhaa ystävääsi noin äkkipikaisesti! — Sinä saat tietää jonakin päivänä siitä naisesta kaikki, mitä minäkin tiedän.»

»Niin!» vastasi Dickie, »ja se päivä on kai hyvin lähellä! — Hyvästi, Wayland. — Minä menen isoraajaisen ystäväni luo; vaikk'ei hänellä olekaan niin terävää järkeä kuin eräillä, niin osaa hän ainakin olla kiitollinen palveluksista, joita toiset hänelle tekevät. Ja niin hyvää iltaa taas!»

Näin puhuttuaan heitti hän yhtä kuperkeikkaa läpi koko käytävän, ilmestyi sillalle jälleen, juoksi parveketornia kohti sillä tavattomalla ketteryydellä, joka oli hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan, ja katosi pian näkyvistä.

»Kiittäisinpä Jumalaani, jos vielä pääsisin ehein nahoin tästä linnasta!» siunaeli Wayland hengessään; »sillä kun tämä sen tuhannen pirulainen on pistänyt sormensa piirakkaan, niin ei siinä ole enää itsensä pääkehnon muuta kuin haukkaa pois vain! Soisipa taivas minun vain tavata herra Tressilianin!»

Tressilian, jota Wayland niin levottomana odotti tältä suunnalta, olikin palannut Kenilworthiin toista tietä. Hän oli kyllä aamupuolella, kuten Wayland oli otaksunutkin, seurannut kreivejä näiden retkelle Warwickiin, toivoen siinä kaupungissa saavansa joitakin tietoja lähetistään. Petyttyään tässä luulossaan ja huomattuaan Varneyn Leicesterin seuralaisten joukossa pyrkimässä tämän lähelle, aikoen varmaankin häntä puhutella, katsoi hän niissä olosuhteissa olevan viisainta väistää häntä. Hän poistui sentähden vastaanottohuoneesta juuri silloin, kun kreivikunnan ylivouti oli kerinnyt velvollisuuksiinsa kuuluvan, hänen majesteettiaan ylistävän puheensa keskikohdalle, nousi hevosensa selkään, ratsasti takaisin Kenilworthiin kiertelevää syrjätietä ja pääsi linnaan eräästä läntisen muurin pienestä hyökkäysportista ilman vähimpiäkin vaikeuksia, koska hän oli Sussexin kreivin seuralaisia, sillä Leicester oli käskenyt kohtelemaan heitä mitä suurimmalla kohteliaisuudella. Näin ei hän tullut tavanneeksi Waylandia, joka niin hartaasti tähysteli häntä saapuvaksi ja jota hän itse olisi halunnut puhutella ainakin yhtä mielellään.

Jätettyään hevosensa aseenkantajansa huostaan, käveli hän jonkun aikaa huvikentällä ja puutarhassa, pikemminkin hautoakseen omia mietteitään tässä rauhallisessa ja yksinäisessä paikassa kuin ihaillakseen niitä erinomaisia luonnon ja taiteen mestariteoksia, joita Leicesterin loistonhalu oli sinne koonnut. Suurin osa säätyhenkilöitä oli poistunut linnasta, ottaakseen osaa kreivien ratsaskulkueeseen; jäljelle jääneet olivat enimmäkseen asettuneet pergermille, ulkomuureille ja torneihin, päästäkseen nauttimaan kuningattaren tulon mahtavasta näystä. Puutarha oli siis koko muun linnan kaikuessa ihmisääniä verrattain hiljainen; siellä vain lehdet kuiskivat, suuren lintuhäkin asukkaat visertelivät kilpaa onnellisempien, vapaassa ilmassa liitelevien tovereittensa kera, ja suihkulähteet solisuttelivat herkeämättä eriskummallisten veistokuvien aukoista purskuvia vesiään mahtaviin marmori-altaisiin.

Tressilianin alakuloiset ajatukset heittivät kolkon varjon kaikkiin esineihin, jotka häntä ympäröivät. Hän vertasi täällä tarjoutuvia loistavia näkyjä Lidcoten linnan lähettyvillä avautuviin autioihin nummiin ja synkkiin metsiin, ja Amy Robsartin kuva liehui haamun tavoin jokaisen maiseman yllä, jonka mielikuvitus loihti hänen silmiensä eteen. Mikään ei ole ehkä vaarallisempaa syvästi ajattelevan ja yksinäisyyttä rakastavan miehen tulevalle onnelle kuin varhaisen, pitkällisen ja vastakaikua tapaamattoman kiintymyksen elättäminen. Se juurtuu useinkin niin syvälle mieleen, että siitä tulee hänen öittensä uni ja hänen päiviensä näky, että se sekaantuu jokaisen harrastuksen ja nautinnon lähteeseen; ja kun lopullinen pettymys sen sitten kuolettaa ja kuihduttaa, tuntuu kuin olisivat kaikki hengen versovat vesatkin kuivuneet sen mukana. Tämä sielun sairaus, tämä sellaisen varjon lakkaamaton kaipaaminen, joka on jo kokonaan menettänyt väriensä entisen kirkkauden, tämä sellaisen unelman alituinen muisteleminen, josta meidät jo aikoja sitten säälimättä on herätetty, kääntyy lopulta jalon ja ylevän sydämen raukaisevaksi heikkoudeksi. Ja näin oli käynyt Tressilianin.

Hän huomasi lopulta itsekin, että hänen oli pakko ruveta ajattelemaan muita asioita; ja sen takia poistui hän huvikentältä, yhtyäkseen muureille kokoontuneeseen meluavaan väentungokseen ja katsellakseen juhlanäytelmien valmisteluja. Mutta lähdettyään puutarhasta ja kuultuaan tuon soitonräminään ja naurunhohotuksiin hukkuvan hälinän, joka humisi hänen ympärillään, tunsi hän rajatonta vastenmielisyyttä liittyä seuraan, jonka mieliala erosi niin suuresti hänen omista tunteistaan, ja päätti sen sijaan vetäytyä hänelle varattuun huoneeseen ja kuluttaa siellä aikansa lukemalla siksi kunnes linnan suuren kellon kumahdukset ilmoittaisivat kuningattaren tekevän tuloa.

Tressilian kulki siis suunnattoman pitkän keittiörivin ja suuren juhlasalin ohitse ja nousi Mervynin tornin kolmanteen kerrokseen; mutta yrittäessään avata hänelle osoitetun pienen huoneen ovea, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen sen olevan lukossa. Sitten muisti hän, että kamaripalvelijan apulainen oli antanut hänelle pää-avaimen ja neuvonut häntä nykyään linnassa vallitsevan sekasorron takia pitämään ovensa tarkasti suljettuina. Hän pisti siis tämän avaimen lukkoon, kara ponnahti auki, hän astui sisään, näki samassa silmänräpäyksessä naisolennon istuvan huoneessa ja tunsi tämän olennon Amy Robsartiksi. Kaikkein ensinnä luuli hän kiihtyneen mielikuvituksensa loihtineen esille kuvan, johon hän todellisuudessa oli rajattomasti kiintynyt; sitten ajatteli hän näkevänsä aaveen; kunnes hän lopulta tuli pysyväisesti vakuutetuksi siitä, että hänen edessään oli Amy itse, tosin kalpeampana ja laihempana kuin huolettoman onnensa päivinä, jolloin hänellä oli metsänneidon vartalo ja iho ja keijukaisen kauneus, mutta sittenkin yhä se Amy, jonka vertaista suloudessa ja hempeydessä hän ei ollut koskaan nähnyt.

Kreivittären hämmästys oli tuskin pienempi kuin Tressilianinkaan, vaikka se kestikin vähemmän aikaa, koska hän oli Waylandilta kuullut hänen oleskelevan linnassa. Tressilianin astuessa huoneeseen oli hän hypähtänyt pystyyn ja seisoi nyt siinä häntä vastapäätä, poskiensa ankaran kalpeuden vaihduttua heleään punaan.

»Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »mitenkä tulette Te tänne?»

»Ja mitenkä, Amy, olette Te tullut tänne?» vastasi Tressilian, »ellettehän ole viimeinkin tullut pyytämään sitä apua, jota Teille viipymättä annetaan, kaikella sillä tarmolla, mihin vain miehen sydän ja käsivarsi pystyvät?»

Kreivitär oli vaiti hetken aikaa ja vastasi sitten pikemmin surullisella kuin vihastuneella äänellä: — »Minä en pyydä apua, Tressilian, ja minua voisi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää kaikki se, mitä hyvyytenne voisi tehdä puolestani. Uskokaa minua, minä olen täällä lähellä henkilöä, jota laki ja rakkaus velvoittavat minua suojelemaan.»

»Se konna on siis suonut Teille sen kurjan hyvityksen, mikä oli enää hänen vallassaan!» huudahti Tressilian; »ja minä näen nyt siis edessäni Varneyn vaimon?»

»Varneyn vaimon!» vastasi kreivitär mitä halveksivimmalla sävyllä. »Millä alhaisella nimellä häpäiseekään Teidän rohkeutenne, herra, sitä, joka on — joka on — joka on» — Hän epäröi, alensi halveksivan äänensä, loi katseensa maahan ja vaikeni aivan hämmentyneenä; sillä hän tajusi yht'äkkiä, mitä tuhoisia seurauksia siitä olisi ollut, jos hän olisi lisännyt »Leicesterin kreivitär», sillä juuri nämä sanat olivat aivan itsestään nousseet hänen kielelleen. Se olisi merkinnyt sellaisen salaisuuden paljastamista Tressilianille, Sussexille, kuningattarelle ja koko suurelle hoville, josta hänen puolisonsa vakuutti onnensa ja menestyksensä riippuvan. »En koskaan ole rikkova vaiteliaisuudenlupaustani», ajatteli hän. »Ennen kestän mitkä epäluulot tahansa.»

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän seisoi siinä äänettömänä Tressilianin edessä; tämä katsahti häneen surullisena ja säälivänä ja virkkoi: »Ah! Amy, Teidän silmänne puhuvat Teidän sanojanne vastaan. Sananne puhuvat suojelijasta, joka sekä kykenee että tahtoo ottaa Teidät turviinsa; mutta silmänne kertovat, että Te olette joutunut tuhoon ja turmioon, ja että tuo konna, johon Te liityitte, on hyljännyt Teidät.»

Kreivitär katseli häntä silmin, joista suuttumus säkenöi kyynelten läpi, mutta toisti vain sanan »konna!» halveksivasti ja inhoten.

»Niin, konna!» jatkoi Tressilian; »sillä jos hän olisi hiukankaan parempi konnaa, niin olisitteko Te täällä yksin minun huoneessani? Miksi ei ryhdytty tarpeellisiin toimenpiteisiin Teidän kunnioittavaksi vastaanottamiseksenne?»

»Teidän huoneessanne?» kertasi Amy; »Teidän huoneessanne? Se on viipymättä vapautuva minusta.» Hän kiiruhti ovea kohti; mutta siinä ryntäsi hänen tajuntaansa koko hänen hyljätyn tilansa surkeus, ja kynnykselle pysähtyen lisäsi hän sanomattoman liikuttavalla äänellä: »Ah niin! — Unohdin aivan. — Minähän en tiedä minne mennä —.»

»Minä ymmärrän — minä ymmärrän kaikki!» huudahti Tressilian, hypähtäen tukemaan häntä ja johdattamaan häntä istuimen luo, jolle hän raukeana vaipui. — »Te tarvitsette apua — Te tarvitsette suojaa, vaikk'ette tahtoisi sitä myöntää; Te olette pian saava molempia. Minun, kunnianarvoisan, murtuneen isänne valtuutetun edustajan, minun käsivarteeni nojautuen astutte Te Elisabetia vastaan juuri tämän linnan portilla; ja ensimäisenä tekona, minkä kuningatar suorittaa Kenilworthin saleissa, on oleva oikeuden hankkiminen omalle sukupuolelleen ja alamaisilleen. Minä olen kuningattaren oikeamielisyyden tukemana väkevä hyvässä asiassani, eikä hänen suosikkinsa mahtavuus ole järkyttävä päätöstäni. Minä riennän heti Sussexin puheille.»

»Älkää, älkää, taivaan nimessä!» huudahti kreivitär kovin hätääntyneenä ja tuntien välttämättömäksi voittaa edes hiukan miettimisaikaa. »Tressilian, Te olitte aina niin jalo. — Luvatkaa minulle yksi seikka ja uskokaa, että jos Te tosiaankin haluatte pelastaa minut turmiosta ja mielipuolisuudesta, Te olette tähän pyyntöön suostumalla tekevä enemmän minun hyväkseni kuin Elisabet voisi tehdä koko vallallaan ja voimallaan!»

»Pyytäkää minulta kaikkea, jota voitte tukea järkisyillä», vastasi Tressilian; »mutta älkää —.»

»Oi, älkää rajoittako lupaustanne, rakas Edmund!» huudahti kreivitär. — »Kerranhan Te piditte siitä, että minä puhuttelin Teitä sillä nimellä. — Älkää rajoittako lupaustanne järkisyillä! Sillä minun asemani on kokonaan järjen vastainen, ja hulluus vain voi antaa minulle tehokkaita neuvoja.»

»Jos Te puhutte noin kauheita», sanoi Tressilian, jonka hämmästys sai jälleen voiton sekä hänen surustaan että hänen päätöksestään, »täytyy minun tosiaankin pitää Teitä kykenemättömänä ajattelemaan ja toimimaan omin päin.»

»Oi, ei!» huudahti hän, langeten toiselle polvelleen hänen eteensä, »minä en ole hullu — minä olen vain niin sanomattoman onneton olento, ja minut on omituisten olosuhteiden pakosta laahannut kuilun partaalle se, joka luulee minua siitä suojelevansa — ja Tekin olette ollut siinä avullisena, Tressilian — Tekin, josta minä niin pidin, jota minä niin kunnioitin — jota minä en vain rakastanut — jota sentään rakastinkin — rakastinkin, Tressilian — vaikk'en sillä tavalla kuin Te tahdoitte.»

Hänen äänessään ja koko hänen olemuksessaan kuvastui sellainen voima — sellainen itsetietoisuus — sellainen antautumus — sellainen ehdoton luottamus hänen jalomielisyyteensä — hänen sanansa soivat niin lempeiltä ja ystävällisiltä hänen korvissaan, että Tressilian tunsi sydämensä pohjiaan myöten liikutetuksi. Hän nosti kreivittären lattialta ja rukoili katkonaisin lausein häntä tyyntymään.

»Minä en voi», vastasi kreivitär, »enkä minä tahdo tyyntyä ennen kuin Te olette suostunut pyyntööni! Minä puhun nyt niin suoraan kuin suinkin uskallan. — Minä odotan parhaillaan miehen käskyjä, jolla on oikeus niitä antaa. — Kolmannen henkilön väliintulo — erittäinkin Teidän, Tressilian — olisi minun tuhoni — lopullinen tuhoni. — Odottakaa vain kaksikymmentäneljä tuntia, ja saattaapa tapahtua, että Amy-raukka voi osoittaa pitävänsä suuressa arvossa ja kykenevänsä palkitsemaan Teidän altista ystävyyttänne — että hän on onnellinen itse ja että hän voi tehdä Teidätkin onnelliseksi. — Maksaapa tosiaankin vaivan malttaa niin lyhyen ajan mieltänsä.»

Tressilian pysyi äänettömänä ja punnitsi mielessään niitä erilaisia mahdollisuuksia, jotka voisivat tehdä hänen väkivaltaisen esiintymisensä tässä asiassa enemmän vahingolliseksi kuin hyödylliseksi sekä Amyn onnelle että maineelle; ottaen myöskin huomioonsa, että hän oli Kenilworthin muurien sisällä, eikä mikään vaara voinut häntä uhata linnassa, jota kuningatar kunnioitti läsnäolollaan ja joka oli täynnä hänen huovejaan ja seuralaisiaan — ymmärsi hän lopulta, että hän voisi, pakottamalla hänet kääntymään Elisabetin puoleen, tehdä hänelle pikemmin huonon kuin hyvän palveluksen. Hän ilmaisi kuitenkin päätöksensä vain hyvin varovasti, koska hän ei tiennyt, perustuivatko Amyn toiveet vaikean asemansa selvittämisestä johonkin väkevämpään ja tehokkaampaan kuin hänen sokeaan kiintymykseensä Varneyhin, jota hän yhä piti hänen viettelijänään.

»Amy», sanoi hän, kiinnittäen surullisen, ilmeikkään katseensa kreivittären silmiin, jotka tämä epäilyksen, pelon ja levottomuuden täyttämänä oli kohottanut hänen puoleensa: »minä olen aina huomannut, että kun muut sanoivat Sinua oikulliseksi ja uppiniskaiseksi, oli tämän nuorekkaan ja itsepäisen vallattomuuden kuoren alla syvää tunnetta ja tervettä järkeä. Siihen minä nytkin luotan, jättäessäni kohtalosi omiin käsiisi kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi, puuttumatta asiaan sanoin tai teoin.»

»Lupaatko sen minulle, Tressilian?» virkkoi kreivitär. »Voitko tosiaankin luottaa minuun vielä niin paljon? Lupaatko siis minulle, niin totta kuin olet kelpo ritari ja kunnian mies, ettet sekaannu asioihini, et sanoin etkä teoin, vaikka mitä näkisit tai kuulisit, joka näyttäisi vaativan ryhtymistäsi toimeen? — Voitko luottaa minuun niin paljon?»

»Voin, kunniasanallani», vastasi Tressilian; »mutta kun se aika on kulunut umpeen —»

»Kun se aika on kulunut umpeen», jatkoi kreivitär keskeyttäen, »saat Sinä vapaasti toimia aivan oman harkintasi mukaan.»

»Voinko vielä tehdä jotakin muuta hyväksesi, Amy?» kysyi Tressilian.

»Et», vastasi kreivitär, »jätä minut nyt vain — se on, jos — minun täytyy punastua tunnustaessani avuttomuuteni sitä kysymällä — jos Sinä voit luovuttaa minulle tämän huoneen niiksi kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi.»

»Tämäpä on hyvin kummallista!» ihmetteli Tressilian; »mitä toiveita tai valtaa voi Sinulla olla linnassa, missä Sinä et voi edes vaatia huonetta käyttääksesi?»

»Älä sitä ajattele, vaan jätä minut», virkkoi kreivitär ja lisäsi sitten Tressilianin poistuessa hitaasti ja vastahakoisesti: »Jalo Edmund! On ehkä tuleva aika, jolloin Amy voi osoittaa ansainneensa Sinun ylevän kiintymyksesi!»

X Luku.

Hei, mies! kunnon kulaus saa kohta, Täysi haarikka kun tyhjäks tahtoo! — Älä pelkää, ei mulla halua Toisten virhepuoliin kiinni käydä, Hyveistän' kun mull' ei kerskaamista. — Tappelija oon ja koko maailman Mä tappeluuni sekoittaisin.

Horna.

Tressilian oli kiihkeän mielenliikutuksen valtaamana tuskin laskeutunut kiertorappusten paria kolmea askelta, kun hän suureksi hämmästyksekseen ja harmikseen tapasi niin hävyttömän tuttavallista naamaa pitävän Mikael Lambournen, että Tressilian oli vähällä syöstä hänet portaita alas; mutta sitten hän taas muisti, että Amylle, hänen kaikkien ajatustensa ja harrastustensa ainoalle esineelle, saattaisi olla vahinkoa siitä, että hän antautuisi väkivallan tekoihin sillä hetkellä ja siinä paikassa.

Hän tyytyikin sentähden vain tuikeasti katsahtamaan Lambourneen, niinkuin katsahdetaan ihmiseen, jota ei pidetä sen suuremman huomion arvoisena, ja yritti kulkea rappuja alas hänen ohitseen aivan kuin ei olisi häntä tuntenutkaan. Mutta Lambourne, joka tämänpäiväisen ylenpalttisen kestityksen johdosta ei ollut unhottanut kallistella viinimaljoja tukevasti, vaikkeikaan liikanaisesti, ei ollut nyt lainkaan sillä tuulella, että olisi ruvennut nöyrtymään kenenkään tuikeiden katseiden edessä, oli se sitten kuka tahansa. Hän pysäytti Tressilianin portaille ilman vähintäkään neuvottomuutta tai arkailua ja puhutteli häntä aivan niin kuin olisivat heidän keskinäiset asiansa olleet mitä parhaimmalla ja tuttavallisimmalla kannalla: »Mitä? Toivoakseni emme kanna enää kaunaa vanhoista vihoista, herra Tressilian? — Ei, minä olen niitä, jotka muistelevat mieluummin aikaisempaa ystävyyttä kuin myöhäisempää riitaa. — Minä vakuutan aina menetelleeni rehellisesti ja ystävällisesti, niin, jopa avuliaastikin Teitä kohtaan.»

»Minä en toivo Teidän ystävyyttänne», vastasi Tressilian — »hakekaa vertaistenne seuraa.»

»Hei, hei, miten sitä nyt ollaan tuittupäisiä!» ihmetteli Lambourne; »ja kuinka halveksivasti nuo aatelisherrat, jotka on varmaankin tehty porsliinisavesta, katsahtavatkaan köyhään Mikael Lambourneen! Tuota herra Tressilianiakin nyt luulisi tyttömäisimmäksi, kainoimmaksi ja imelimmäksi naiskeikariksi, joka ikinä liverteli lemmestä kynttiläin tullessa pitkälle karrelle — karstalle, miten Te nyt sitä sanotte? — Te yritätte näytellä tässä pyhimystä, herra Tressilian, ja unohdatte, että Teillä on tuolla makuukammiossanne sellainen pieni hameniekka, minun jalon herrani linnalle suoraksi häpeäksi. Ha! ha! haa! Osasinko oksaan, herra Tressilian?»

»Minä en tiedä, mitä Sinä tarkoitat», vastasi Tressilian, havaiten kuitenkin liiankin selvään, että tuolla julkealla roistolla oli vihiä Amyn oleskelusta hänen huoneessaan, »mutta jos», jatkoi hän, »Sinä olet kamaripalvelijoita ja kaipaat juomarahoja, niin tästä saat, kunhan vain jätät minun huoneeni rauhaan.»

Lambourne vilkaisi kultarahaan ja pisti sen taskuunsa, virkkoen: — »Jaa, sen minä vain tiedän, että Te olisitte saanut minun suhteeni enemmän aikaan ystävällisellä sanalla kuin tällä helisevällä kiertolaisella. Mutta oli menneeksi, hyvin maksaa, joka kullalla maksaa — eikä Mikael Lambourne ole koskaan ollut mikään pilan pilaaja eikä riemun rikkoja eikä mikään sen kaltainen. Elä ja anna muidenkin elää, siinä minun mielilauseeni — sitä minä vain en kärsi, että muutamat ne niin nostavat nokkaansa minut nähdessään kuin olisivat he puhdasta hopeaa ja minä Hollannin tinaa. Niin että kun minä nyt säilytän Teidän salaisuutenne, herra Tressilian, niin saatte Te edes katsahtaa ystävällisesti minuun; ja jos minä osuisin tarvitsemaan hieman suojaa ja turvaa jonkun pikkuruikkuisen hairahduksen takia, jollaisia, kuten tiedätte, sattuu parhaimmallekin meistä — niin, tuota, kaihan Te minua silloin muistatte — ja sitten saatte Te tehdä huoneellenne ja sille häkkilinnullenne mitä ikinä tahdotte — Mikael Lambourne välittää siitä viisi.»

»Tietä, mies!» huusi Tressilian, joka ei voinut enää hillitä suuttumustaan; »saithan jo kolikkosi.»

»Hmhyy!» venytteli Lambourne, väistäen kuitenkin, mutta mutisten närkästyneenä hampaittensa välistä ja toistellen Tressilianin sanoja — »Tietä, mies — ja saithan jo kolikkosi — mutta eipä haittaa, minä en sittenkään rupee pilan pilaajaksi, kuten jo sanoin: minä en ole mikään ärhentelevä rakki, minä — muistakaa se.»

Hän puhui yhä kovempaa ja kovempaa mitä etäämmäksi Tressilian, jota hän tunsi pelkäävänsä, ennätti kuuluvilta.

»Minä en ole tosin mikään ärhentelevä rakki — mutta en minä silti nieleskele millaisia loukkauksia tahansa — muistakaa sekin, herra Tressilian; ja tahdonpa hieman kurkistella sitä tytönheilakkaa, jonka Te olette niin mukavasti sijoittanut sinne vanhaan kummitushuoneeseenne — aaveita Te varmaan pelkäättekin, kun ette uskalla yksin nukkua. Olisinpa minä tehnyt tämän vieraassa linnassa, niin olisipa kohta kuulunut: — Portinvartijan koppiin se lurjus! — Peitotkaa sitä peijakasta! — potkaiskaa se roisto nauriina rappusia alas! — Niinpä niin, mutta nämä meidän siveät aatelisherramme ottavatkin itselleen toisenmoisia etu-oikeuksia kuin me, jotka suoraan ja teeskentelemättä palvelemme aistejamme. Hyvä — herra Tressilianin pää on minun miekkavyöni alla tämän onnellisen keksinnön takia, siitä nyt ollaan ensiksi varmoja; ja minä yritän heittää pienen silmäyksen siihen hänen Lindabrideeseensä, se nyt on toiseksi selvä.»

XI Luku.

Nyt Herran haltuun, mies — uskollisuus Jos palkakseen vain tylyn katseen saa, Niin poikki köys', ja merta polutonta Venheemme käykööt eri suuntiin.

Haaksirikko.

Tressilian käveli linnan ulkopihaan, tuskin tietäen mitä ajatella äskeisestä, niin kovin oudosta ja odottamattomasta keskustelustaan Amy Robsartin kanssa, ja epäillen, oliko hän Amyn isän valtuutettuna edustajana ja lähettinä tehnyt oikein antaessaan niin juhlallisen lupauksen hänen jättämisestään oman onnensa nojaan niin pitkäksi ajaksi. Mutta miten olisi hän voinut evätäkään hänen pyyntöänsä — koska hän nyt kerran liiankin ilmeisesti oli antautunut Varneyn täydelliseen valtaan? Näin hän johdonmukaisesti päätteli. Amyn tulevan elämän onni saattaa riippua siitä, ettei hän pakoita häntä äärimäisyyksiin, ja kun ei nyt Tressilian kerran kyennyt pelastamaan häntä Varneyn käsistä, jos tämä julkisesti tunnustaisi Amyn vaimokseen, niin mitä oikeutta oli hänellä sytyttää vihaa heidän välilleen ja siten hävittää ne kotoisen rauhan mahdollisuudet, jotka tuolla onnettomalla naisraukalla ehkä vielä oli. Tressilian päätti siis tarkasti pitää Amylle antamansa lupauksen, osaksi koska hän oli kerran sen antanut, osaksi koska hän tuota kummallista kohtausta yhä uudestaan ja uudestaan muistellessaan varmistui siinä uskossa, ettei hän olisi millään oikeudella eikä kohtuudella voinut sitä kieltää.

Ainakin oli hänen nyt onnistunut hankkia varmempaa suojaa ja turvaa tuolle aikaisemman lempensä onnettomalle ja yhä vieläkin rakastetulle esineelle. Amy ei ollut enää suljettuna yksinäiseen, kaukaiseen piilopaikkaan epäilyttäväin ihmisten hoimiin. Hän oli nyt Kenilworthin linnassa, tilapäisesti aivan kuninkaallisen hovin alueella, vapaana kaikesta väkivallan uhkasta ja oli hänen määrä heti ensimäisestä käskystä astua Elisabetin eteen. Nämä seikat tulisivat suuresti tukemaan toimenpiteitä, joihin Tressilian ehkä saisi tilaisuuden ryhtyä hänen auttamisekseen.

Kun Tressilian näin mielessään punnitsi Amyn odottamattoman Kenilworthiin tulon etuja ja vaaroja, riensi hänen luokseen hätäisenä ja levottomana Wayland, joka huudahdettuaan: »Jumalan kiitos, että minä vihdoinkin Teidät löysin!» kuiskutti hengähtämättömän varovasti hänen korvaansa sen uutisen, että se nainen oli karannut Cumnorista.

»Ja on parhaillaan tässä linnassa», lisäsi Tressilian;

»minä tiedän sen ja olen nähnyt hänet. — Omasta ehdostaanko hän huoneeseeni pakeni?»

»Ei», vastasi Wayland; »mutta minä en osannut keksiä muutakaan keinoa hänen saattamisekseen hyvään turvaan, ja olin hyvinkin onnellinen tavatessani airueen, joka tiesi Teidän asuntonne — ympäristö on tosin verrattain rauhaton, suuri sali kun on toisella puolen ja keittiöt toisella!»

»Vaiti, tässä ei ole nyt aika laskea leikkiä», käski Tressilian ankarasti.

»Minä tiedän sen liiankin hyvin», vastasi seppä, »sillä onpa minusta näinä kolmena päivänä tuntunut kuin olisi nuora ollut kaulassani. Se rouva ei tiedä, mitä hän tahtoo — hän ei suvaitse Teidän apuanne — kieltää minua mainitsemasta Teidän nimeännekään — ja aikoo nyt antautua Leicesterin kreivin käsiin. Minä en olisi millään saanut häntä huoneeseenne, jos hän olisi tiennyt, kuka siellä asui.»

»Onko se mahdollista?» virkkoi Tressilian. »Mutta ehkä hän toivoo kreivin käyttävän valtaansa konnamaisen palvelijansa suhteen hänen hyväkseen.»

»Sitä en tiedä», vastasi Wayland — »mutta jos hän kerran pääsee hyviin väleihin joko Leicesterin tai Varneyn kanssa, niin on minun mielestäni tämän Kenilworthin linnan ulkopuoli meille turvallisin, sillä sieltä pääsemme nopeimmin pakoon. Eikä minun aikomukseni ole viipyä täällä hetkeäkään sen jälkeen kun olen toimittanut sen kirjeen Leicesterille; odotan vain Teidän käskyänne suorittaakseni tehtäväni. Kas tässä se on — ei — hitto sen vieköön — taisinkin jättää sen sinne koirankoppiini, heinäparvelle, missä minulle on tarjottu makuupaikka.»

»Kuolema ja kirous!» huudahti Tressilian tavallisesta pitkämielisyydestään poiketen; »ethän vain ole hukannut kirjettä, jonka merkitys voi olla paljoa tärkeämpi kuin tuhannen Sinunlaisesi lurjuksen henki?»

»Hukannutko!» vastasi Wayland kerkeästi; »sepä ulisi vasta leikinlaskua se! En, herra, minä panin sen varmaan talteen matkalaukkuni ja erinäisten muiden kapineiden joukkoon, joita ehkä tulen tarvitsemaan — minä noudan sen heti paikalla.»

»Tee niin», käski Tressilian; »ole uskollinen ja palkintosi on oleva hyvä. Mutta jos minä saan syytä epäillä Sinua, olisi kuolleen koirankin parempi kuin Sinun!»

Wayland kumarsi ja lähti matkaansa luottavan ja iloisen näköisenä, mutta itse asiassa täynnä mitä ankarinta pelkoa ja levottomuutta. Kirje oli hukkunut, se oli varma, huolimatta siitä tekolohdutuksesta, jonka hän oli keksinyt tyynnyttääkseen Tressilianin suuttumusta. Se oli hukkunut — se saattoi joutua vääriin käsiin — ja se ilmaisisi silloin varmasti koko juonen, johon hänkin oli sekaantunut; eikä Wayland isosti uskonut sen missäänkään tapauksessa jäävän salaan. Lisäksi tunsi hän suuresti loukkautuneensa Tressilianin vihanpuuskauksesta.

»Ei, jos minulle maksetaan sillä rahalla palveluksista, joissa kaulani on ollut kysymyksessä, niin onpa minun totisesti aika katsoa kinttuihini. Tässä olen minä tietääkseni tehnyt kuoleman synnin tämän komean linnan herraa vastaan, jonka yksikin sana voisi yhtä helposti viedä henkeni kuin sen lausumisesta syntynyt puhallus voisi sammuttaa penninkynttilän. Ja kaikki tämä hullun naikkosen ja huokailevan keikarin takia, joka pienen neliskulmaisen paperipalan hukkumisesta heti karkaa tikariinsa käsiksi ja vannoo, kuoleman ja kirouksen nimessä! — Sitten tohtori ja Varney! — Kyllä minä käännän selkäni koko joukolle. — Henki on kalliimpi kultaa. — Minä pakenen heti paikalla, vaikka palkkani jääkin tänne!»

Tällaiset mietiskelyt olivat kylläkin luonnollisia Waylandin kaltaiselle miehelle, joka näki sotkeutuneensa pahemmin kuin oli odottanutkaan salaperäisten ja käsittämättömien vehkeilyjen verkkoon, missä toimihenkilöt tuskin tiesivät itsekään, mitä tehdä ja mitä sanoa. Hänen kunniakseen on meidän kuitenkin lisääminen, että hänen säälinsä tuota onnetonta, hyljättyä naista kohtaan oli melkein yhtä suuri kuin hänen omakohtainen pelkonsa.

»Minä en välitä hituistakaan herra Tressilianista», ajatteli hän; »minä olen tehnyt hänen hyväkseen enemmänkin kuin kauppa oli ja tuonut hänen harhailevan naikkosensa hänen ulottuvilleen; pitäköön hän nyt itse huolta hänestä. Mutta minä pelkään sen raukan olevan suuressa vaarassa kaikkien näiden tuittupäiden keskellä. Minäpäs nousen hänen huoneeseensa ja kerron hänen kirjeensä kohtalon, niin että hän voi kirjoittaa uuden, jos haluaa. Lähettiä ei häneltä tule puuttumaan, sen uskon, sillä onhan täällä niin paljon palvelijoita herralleen kirjeitä kantamaan. Ja minä sanon hänelle myöskin lähteväni linnasta ja heittäväni hänet Jumalan huomaan, omaan johtoonsa ja herra Tressilianin suojiin ja turviin. — Ehkäpä hän muistaa sen sormuksen, jota hän minulle tarjosi — minä olen totisesti sen hyvin ansainnut; mutta on hän sentään suloinen olento, ja — vieköön piru koko sormuksen! En minä sen takia rupea hänelle vihoittelemaan. Jos minun tuon hyvän luontoni takia käykin huonosti tässä maailmassa, niin paremmathan on minulla paikat tulevassa. — Armollisen rouvan luo siis, ja sitten maantielle!»

Saalistaan tavottelevan kissan hiipivin askelin ja vaanivin katsein kulki Wayland Tressilianin luota kreivittären huoneeseen, painautuen pihojen ja käytävien seiniin ja tarkasti tähystellen kaikkea ympärillään, mutta visusti varoen itse herättämästä huomiota. Täten kulki hän linnan sekä ulko- että sisäpihan poikki ja pääsi jo suuresta holvikäytävästäkin, joka keittiörivin ja salin välitse johti niiden pienten kiertorappusten juurelle, mitkä veivät Mervynin tornin huoneisiin.

Seppä iloitsi jo mielessään välttäneensä kaikki matkansa monenlaiset vaarat ja nousi juuri rappuja ylös kaksi porrasta kerrallaan, kun hän huomasi eräästä raolleen avatusta ovesta lankeavan miehen varjon pimentävän käytävän vastakkaista seinää. Wayland peräytyi varovasti, laskeutui sisäpihalle, käveli siellä noin neljännestunnin, joka tuntui hänestä kestävän ainakin neljä kertaa kauvemmin tavallistaan, ja palasi sitten torniin, toivoen urkkijan jo kadonneen. Hän nousi epäilyttävälle kohdalle — varjoa ei enää näkynyt seinässä — hän nousi vielä muutamia askelmia — ovi oli yhä raollaan, ja hän mietti juuri, mennäkö eteenpäin vai peräytyäkö, kun se äkkiä avautui selki seljalleen, ja Mikael Lambourne syöksyi ällistyneen Waylandin kimppuun. »Kuka piru Sinä olet? Ja mitä Sinä haet tältä puolelta linnaa? Sukkelaan tähän huoneeseen ja mukisematta!»

»En minä mikään koira ole, että minä jokaisen vihellystä tottelisin», pamautti seppä, yrittäen pysyä lujana, vaikka hänen äänensä pelokas värähdys petti hänet.

»Puhutko Sinä minulle sellaisia? — Tulehan tänne, Laurentius Tapuli.»

Tavattoman iso, ruma, julmannäköinen, lähes kuusi jalkaa pitkä miehenruho ilmestyi ovelle, ja Lambourne jatkoi: »Jos Sinua tämä torni niin kovasti miellyttää, ystäväiseni, niin pääsetpä hieman katselemaan sen perustuksiakin, runsaasti kaksitoista jalkaa järven pintaa alemmas, missä muutamat hupaisat sammakot, käärmeet ja muut sellaiset tulevat pitämään Sinulle ylen hyvää seuraa. Sentähden kysynkin Sinulta vielä kerran kaikessa totuudessa, kuka Sinä olet ja mitä Sinä täältä haet?»

»Jos tyrmän ovet kerran perääni kiinni rysähtävät», ajatteli Wayland, »olen minä mennyttä miestä.» Hän vastasikin sentähden nöyrästi: »Minä olen se sama köyhä ilveilijä, jonka Teidän Kunnianarvoisuutenne tapasi eilen Weatherlyn laaksossa.»

»Ja mitä ilveilyä aijoit Sinä sitten harjoittaa täällä tornissa?» tiukkasi Lambourne. »Joukkueesihan majailee jossakin tuolla Clintonin rakennusten puolella.»

»Minä tulin tänne sisartani katsomaan», selitti ilveilijä; »hän on tuolla ylhäällä herra Tressilianin huoneessa.»

»Ahaa!» hymyili Lambourne, »siihenkö sitä tultiinkin! Kautta kunniani, noin muukalaiseksi on se herra Tressilian aivan kuin kotonaan meidän linnassamme ja varustaa kammionsa sievosesti kaikenlaisilla mukavuuksilla. Tämäpä on oiva juttu tuosta pyhästä herra Tressilianista, ja se on oleva erinäisille henkilöille yhtä tervetullut kuin minulle pullea rahakukkaro. — Kuuleppas, ukkoseni», jatkoi hän Waylandin puoleen kääntyen, »älä Sinä vihjaa pupua pakenemaan — meidän täytyy pyydystää se pesästään. No, hiiteen jo tuo surkeileva lampaannaamasi, muutoin paiskaan minä Sinut tuosta akkunasta ulos koettamaan, voiko temppuilutaitosi pitää luusi eheinä.»

»Teidän Kunnianarvoisuutenne ei toivoakseni ole kuitenkaan niin kovasydäminen», sanoi Wayland; »täytyyhän köyhänkin elää. Sallineehan Teidän Kunnianarvoisuutenne minun mennä tapaamaan sisartani?»

»Joka on sisaresi Aatamin puolelta, sen takaan», vastasi Lambourne; »tai jos asianlaita on toisin, niin sitä suurempi lurjus olet. Mutta olkoonpa hän nyt sitten sisaresi tai ei, Sinä saat surmasi miekan terästä heti paikalla, jos vielä kerran pyrit tähän torniin. Ja muistaessani — kautta säilän ja surman! — minä vien Sinut ulos tästä linnasta, sillä se on paljoa tärkeämpi tehtävä kuin koko Sinun ilveilytaitosi.»

»Mutta suvainneehan Teidän Jaloutenne huomata», puolustihe Wayland, »että minun on määrä näytellä Arionia siinä loistokappaleessa, joka juuri tänä iltana esitetään järvellä.»

»Minä näyttelen sitä itse, kautta Pyhän Kristoferin!» huusi Lambourne. — »Orioniksiko Sinä sitä sanoit? — Minä näyttelen Orionia ja sen vyötä ja seitsemää tähteä vielä kaupanpäällisiksi. Tule mukaan, Sinä sen vietävän lurjus ja roisto — seuraa minua! — Tai seis — Laurentius, hoiteleppas Sinä häntä.»

Laurentius kahmaisi vastustelematonta ilveilijää kauluksesta, ja Lambourne opasti heidät nopeasti samalle hyökkäysportille eli sala-aukolle, jonka kautta Tressilian oli palannut linnaan ja joka oli tehty läntiseen muuriin verrattain lähelle Mervynin tornia.

Kiireisin askelin kulkiessaan tornilta hyökkäysportille pinnisti Wayland turhaan aivojaan keksiäkseen keinoja onnettoman kreivittären auttamiseksi, sillä huolimatta omasta uhkaavasta asemastaan tunsi Wayland syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta kun hänet heitettiin ulos linnasta ja kun Lambourne kauhistavasti kiroten julisti, että hän heti paikalla pääsisi hengestään, jos hän yrittäisi takaisin, nosti hän kätensä ja silmänsä taivasta kohti, ikäänkuin pyytäen Jumalaa todistajakseen, että hän oli viimeiseen asti puolustanut sorrettua ja vääryyttäkärsiväistä; sitten käänsi hän Kenilworthin ylpeille torneille selkänsä ja lähti etsimään vaatimattomampaa ja turvallisempaa pakopaikkaa.

Laurentius ja Lambourne katselivat hetken aikaa Waylandin jälkeen ja kun he sitten ryhtyivät astuskelemaan torniinsa takaisin, puhutteli edellinen toveriaan seuraavasti: »Älä usko minua milloinkaan enää, Lambourne, jos minä arvaan, miksi Sinä ajoit tämän miesraukan linnasta, vaikka hänen piti esiintyä juuri alkavassa näytelmässä, ja kaikki tämä vielä sitten jonkun tytönheilakan takia.»

»Ah, Laurentius», vastasi Lambourne, »Sinä ajattelet sitä Slingdonin tumma-ihoista Johanna Juggesia ja Sinä säälit inhimillistä heikkoutta. Mutta älähän hätäile, Sinä jalo Tyrmän herttua ja Hornan kreivi, sillä Sinä käyskentelet tämän asian suhteen yhtä suuressa pimeydessä kuin jos oleilisit omilla alueillasi tornin uumenissa. Tiedä siis, Sinä suuresti kunnioitettava Kenilworthin Alamaitten kuningas, että meidän korkeasti ylistettävä herramme Rikhard Varney antaisi niin paljon sen samaisen Tressilianin takkiin pistetystä reijästä, että me sillä saisimme pystyyn ainakin viidetkymmenet öiset juomakemut ja että meillä olisi täysi oikeus ja valta lähettää hovimestari sen tuhannen tuuteriin, jos hän tulisi hätyyttämään meitä liian aikaisin kolpakkojemme äärestä.»

»No, jos kerran asia niin on, niin oikeinpa teit», mukautti Laurentius Tapuli, Kenilworthin linnan ynnä sen Vapauden ja Kunnian Ylivalvoja, eli tavallisella kielellä vanginvartija; »mutta mitenkäs sitten käy, kun Sinä menet kuningatarta vastaan, Lambourne, sillä kaihan Sinun täytyy seurata isäntääsi?»

»Sinun, rehellisen vankilain ruhtinaan, täytyy pitää vahtia minun poissa ollessani. — Päästä Tressilian sisään, jos hän pyrkii, mutta varokin, ettet laske ketään pois. Jos se hameniekka yrittelisi pistää sieltä nokkaansa ulos, kuten hän ehkä tekeekin, niin aja hänet pesäänsä raikkain sanoin — hän on vain viheliäinen näyttelijätär, kun oikein suoraan puhutaan.»

»Mutta sittenhän», keksi Laurentius, »olisi minun parasta työntää hänen tielleen se rautaportti, joka on niiden kaksois-ovien ulkopuolella, ja saada hänet siten pysymään koreasti kolossaan ilman enempiä mutkia.»

»Tressilian ei pääsisi silloin hänen luokseen», vastasi Lambourne hetkisen mietittyään. »Mutta se ei haittaa mitään — hänet tullaan keksimään Tressilianin huoneesta, ja sillä hyvä. — Mutta tunnusta pois, Sinä vanha yökönsilmäinen tyrmätonttu, että Sinä pelkäät pitää yksinäsi vahtia tässä Mervynin tornissa?»

»Mitä pelkäämiseen tulee, Lambourne», virkkoi äijä, »niin en minä välitä siitä senkään vertaa, kuin että kerran avaintani vääntäisin; mutta kummia on kuultu ja nähty tässä tornissa. — Olethan Sinä kai kuullut sinäkin lyhyenä aikana, minkä olet Kenilworthissa ollut, että siellä kummittelee Artur Mervynin henki; tämä Mervyn oli hurja sissipäällikkö, jonka julma Mortimer Walesin rajakreivinä ollessaan otti vangiksi ja joka sitten sanotaan murhatunkin tässä hänen nimellään mainitussa tornissa?»

»Oh, minä olen kuullut sen jutun viisisataa kertaa», vastasi Lambourne, »vieläpä senkin, että aave aina silloin pitää pahinta ääntä kun alhaalla keittiön valtakunnassa kiehutetaan laukkaa ja kaurapuuroa tai paahdetaan juustoa. Santo Diavolo, mies, pidä kitasi, minä tunnen sen tarinan juurta jaksain!»

»Etpähän, etpähän tunnekaan», intti vanginvartija, »niin viisas kuin oletkin olevinasi. Ah, on kauheaa murhata vanki koppiinsa! — Sinä, joka voisit noin vain lävistää miehen pimeällä kadulla, et tiedä siitä mitään. Jos hieman kopahuttaa niskoittelevaa ukkia avaimilla pääkuoreen ja käskee hänen pysymään hiljaa, niin se on minun mielestäni vain hyvän järjestyksen pitämistä vankilassa; mutta kun vedetään miekka ja tapetaan hänet tappamalla, kuten tehtiin sille walesilaiselle, niin se se panee kummitukset liikkumaan ja se se saattaa muutamiksi sadoiksi vuosiksi vankilan mahdottomaksi kenenkään säädyllisen ihmisen asua. Ja minä pidän niin paljon vangeistani, niistä ihmisparoista, että minä olen pistänyt hyviä ritareita ja korkeasukuisia herroja, jotka ovat sattuneet tekemään erinäisiä ratsastusretkiä maanteille tai leikkaamaan isäntäni Leicesterin kreivin kunniaa tai tekemään muuta sen suuntaista, viisikymmentä jalkaa maan alle mieluummin kuin olisin sulkenut heidät tuonne yläkamariin, jota ne sanovat Mervynin kopiksi. Ja kautta kahleita kantavan Pyhän Pietarin, minä ihmettelenkin suuresti, että jalo kreivi tai herra Varney ovat tulleet ajatelleeksikaan sijoittaa vieraitaan sinne; ja jos se herra Tressilian on voinut saada sinne jonkun seurakseen, ja päälle päätteeksi kauniin neitosen, niin on hän minun mielestäni sen hyvin ansainnut.»

»Minäpä sanon Sinulle», julisti Lambourne, käyden vanginvartijan huoneeseen, »että Sinä olet aika aasi. — Mene vetämään se rautaporttisi rappusten sulkeiksi, äläkä vaivaa älykoppaasi kaikenlaisilla kummitusjutuilla. — Saatappas tänne tuo viinihaarikka, mies, sainpa pienen palavan sen roiston kanssa rimpuillessani.»

Lambournen vetäessä pitkiä siemauksia suoraan viinihaarikasta, maljaa käyttämättä, selitteli vanginvartija edelleen uskoaan yliluonnollisiin asioihin.

»Sinä olet viipynyt vasta muutamia tunteja tässä linnassa ja koko senkin ajan olet Sinä, Lambourne, ollut niin juovuksissa, että Sinä olet ollut sekä kuuro ja mykkä että sokea. Mutta eiköpähän tuo kerskailemisesi hieman talttuisi, kun viettäisit yön kanssamme täyden kuun aikana, sillä silloin telmää kummitus kauheimmin; ja etenkin jos vielä kävisi vinkuva tuuli luoteisesta, sade räiskyisi ja ukkonen jyrähtelisi. — Voi mun päiviäni sentään mikä rätinä ja roikina ja voihkaminen ja ulvonta silloin kuuluu Mervynin kopista, aivan kuin tuosta päittemme päältä, niin ettei ole aina kaksi neljännestä paloviinaakaan saanut pysymään minua ja poikiani hiukankaan reippaalla tuulella!»

»Joutavia, mies!» vastasi Lambourne, jonka mielialaan hänen viimeiset kulauksensa, yhtyneinä aikaisemmissa tilaisuuksissa tapahtuneihin pullon puhutteluihin, alkoivat vaikuttaa elähyttävästi. »Sinä sitä ja puhua pärpätät, vaikket tiedä hengistä mitään. Ei kukaan osaa niistä mitään varmaa sanoa; ja mitä vähemmän niistä yleensä puhuu, sitä parempi. Yksi uskoo tähän, toinen tuohon — kaikki riippuu vain mielikuvituksesta. Minä olen nähnyt niitä monenlaisia, niitä uskojia, rakas Laurentius Lukkonen, oikein järkimiehiäkin. Muuankin suuri herra — nimestä viisi, Laurentius — uskoo tähtiin ja kuuhun ja kiertolaisiin ja niiden kulkuun ja muuhun semmoiseen ja luulee niiden kimmeltelevän vain hänen onnekseen; kun ne selvästi, tai oikeammin, Laurentius, juopuneesti puhuen paistavat yksinomaan sen takia, etteivät semmoiset kelpo veikot kuin minäkin suistuisi rapakoihin tai katu-ojiin. Hyvä, herra, antaa hänen tehdä päänsä mukaan, hän on kylliksi mahtava noudattamaan omaa tahtoansa. — Sitten on toinen hyvä — sangen oppinut mies, sen takaan, joka laskettaa kreikkaa ja hebreaa yhtä solkenaan kuin minä ikinä varkaanlatinaa — hän on hassahtanut myötävetoisuuksiinsa ja vastavetoisuuksiinsa — hän on muuttavinaan lyijyä kullaksi ja niin poispäin — no, olkoon menneeksi sekin minun puolestani, ja saakoon hän maksaa niille muutetulla rahalla, jotka ovat kyllin typeriä ottamaan sen täydestä. — Ja sitten tulet Sinä itse, kolmas suuri mies, vaikka et olekaan mikään oppinut etkä ylimys, olethan vain täydet kuusi jalkaasi pitkä, ja Sinunkin, tihrusilmäisen myyrän, sitä pitää kaikin mokomin uskoman kummituksiin ja haltijoihin ja sen sellaisiin. — Muutoin on sitä sentään olemassa vielä neljäskin suuri mies — tarkoitan suuri pieni mies tai pieni suuri mies — rakas Laurentiukseni — ja hänen nimensä alkaa V:llä, ja mihin uskoo hän? Ei kerrassaan mihinkään, kunnon Laurentius — ei mihinkään maassa eikä taivaassa eikä helvetissä; ja minä puolestani uskon pirun olemassaoloon vain sen takia, että täytyyhän toki olla joku, joka sieppaa yllämainittua ystäväämme perälihoista silloin 'kun sielu ruumiista erii', kuten laulussa sanotaan — sillä jokaista esilausetta pitää seuraaman johtopäätöksen — raro antecedentem, kuten tohtori Birchamilla oli tapana sanoa. — Mutta tämä on nyt jo kreikkaa Sinulle, kelpo Laurentius, ja opiskeleminen on totta totisesti kuivaa työtä. — Ojennahan tänne se haarikka vieläkin kerran.»

»Jos Sinä juot vielä, Mikael», varoitti vanginvartija, »tulet Sinä olemaan surullisessa tilassa Arionia näytelläksesi tai isäntääsi palvellaksesi näin juhlallisena iltana; ja minä odotan joka hetki ison kellon soittavan kokoonnuttavaksi Mortimerin tornille kuningatarta vastaan ottamaan.»

Laurentius Tapulin häntä nuhdellessa joi Lambourne juomistaan, laski sitten melkein kokonaan tyhjentyneen haarikan kädestään syvään huokaisten ja alkoi puhua, ensin hiljaa, mutta sitten yhä kovemmin, mitä pitemmälle hän ehti. »Ei tee mitään, Laurentius — vaikka minä olisinkin hieman päissäni, minä tiedän sellaista, joka saa Varneyn pitämään minut selvänä. Mutta kuten jo sanoin, ei haittaa mitään, minä osaan juoda siivosti. Sitäpaitsi, minunhan täytyy Orionina mennä vesille, ja minä kylmetyttäisin itseni vallan pahanpäiväisesti, ell'en olisi ennakolta ottanut hieman sydämenvahvistusta. Minäkö en muka osaisi näytellä Orionia! Katsotaanpas vain, kykeneekö paraskaan mylvijä, joka ikinä vaivasi keuhkojansa kahdentoista pennin hinnasta, voittamaan minun karjuntaani! Mitäpä, jos minä laittaisin itseni pieneen valepukuun? — Miksi olisi kenenkään pakko pysyä selvissä päin tänä iltana? Vastaappas siihen — ilomieli kuuluu nyt uskollisen alamaisen velvollisuuksiin — ja minä sanon Sinulle, että tässä linnassa on sellaisia ihmisiä, joilla, ell'eivät he ole iloisia humalapäissään, on hyvin vähän toiveita olla iloisia selvänä. — Minä en mainitse mitään nimiä, Laurentius. Mutta tuo Sinun viinihaarikkasi on aika vekkuli nostamaan miestä oikein kuninkaalliselle riemutuulelle. Eläköön kuningatar Elisabet! — Eläköön jalo Leicester! — Eläköön korkeasti kunnioitettava herra Varney! — ja eläköön myös Mikael Lambourne, joka kiertää heidät kaikki sormensa ympärille!»

Tämän sanottuaan laskeutui hän rappuja alas ja asteli poikki sisäpihan.

Vanginvartija katseli hänen jälkeensä, pudisti päätänsä, ja vetäessään esiin ja teljetessään rautaporttia, joka portaat sulkien teki mahdottomaksi kenenkään nousta ylemmäs kuin heti Mervynin kopin, kuten Tressilianin huonetta nimitettiin, alapuoliseen kerrokseen, puheli hän itsekseen: »Onpa se somaa olla isoisten suosiossa — minä olin vähällä menettää virkani, koska herra Varney luuli minun eräänä kylmänä aamuna haisevan paloviinalle; ja tuo veijari saa esiintyä hänen nähtensä sikahumalassa, eikä siitä kuitenkaan tule nuhteita eikä rangaistuksia. Mutta siitä huolimatta on hän niin peijakkaan älykäs poika, ettei tällainen tavallinen ihminen ymmärrä hänen puheistaan puoliakaan.»