Front matter (continued 4)

Elisabet näytti tyytyvän tähän vastaukseen ja ilmoitti aamun huvitoimitusten voivan alkaa. Torvet räikkyivät — koirat haukkuivat — hevoset teutaroivat — mutta herrat ja naiset riensivät nyt alkaneeksi julistetulle metsästysretkelle aivan toisenlaisin tuntein kuin heidän sykähtävin sydämin kuullessaan ensimäisen herätystoitotuksen. Jokaisella otsalla väikkyi epäilys, pelko ja odotus, ja aavistelua ja vehkeilyä piili jokaisessa kuiskauksessa.

Blount suihkasi sopivan tilaisuuden tullen Raleighin korvaan: »Tämä myrsky tuli yhtä odottamatta kuin itävihuri Välimerellä.»

»Varium et mutabile» — vastasi Raleigh samaan tapaan.

»No, ole nyt siinä, enhän minä siitä Sinun latinastasi kuitenkaan mitään ymmärrä», kuiskasi Blount edelleen; »mutta siitä minä vain Jumalaa kiitän, ettei Tressilian ollut ulapalla tämän kamalan tuulispään raivotessa. Hän olisi tuskin kyennyt haaksirikkoa välttämään, hän kun osaa niin huonosti asetella purjeitaan hovipuuskausten mukaan.»

»Olisihan Sinun sopinut häntä neuvoa», virkkoi Raleigh.

»No, olenpa minä käyttänyt aikaani yhtä hyvin kuin Sinäkin, ritari Walter», vastasi kunnon Blount. »Minä olen ritari yhtä hyvin kuin Sinäkin, vieläpä aikaisempaa tekoa.»

»Jumala järkeäsi valistakoon», tokaisi Raleigh; »mutta haluaisinpa tosiaankin tietää, miten sen Tressilianin laita oikeastaan on. Hän jutteli minulle tänä aamuna, ettei hän lähde huoneestaan kahteentoista tuntiin tai niille main, koska häntä muka sitoo joku lupaus. Tuon rouvan mielipuolisuus, kun hän saa sen tietää, ei, niin pelkään, suinkaan paranna hänen tautiaan. Nyt on juuri täysikuu, ja ihmisten aivot kuohuvat silloin kuin hiiva. Mutta kuulehan! soitetaan ratsaille. Nouskaamme satulaan, Blount; meidän nuorten ritarien täytyy ansaita kannuksemme.»

XVII Luku.

— Rehellisyys, Hyveistä jaloin! Älköön kenkään tieltäs Suoralta väistykö; maa vaikka halkeis Ja hornan kuiluin ikituhot uhkais, Sittenkin vilpin kierot polut hylkää.

Douglas.

Vasta pitkän ja onnistuneen metsästysretken ja myöhään kestäneen aterian jälkeen, johon ryhdyttiin heti kuningattaren palattua linnaan, pääsi Leicester vihdoinkin kahdenkesken Varneyn kanssa; tältä hän kuuli nyt kaikki kreivittären paon yksityiskohdat sellaisina kuin ne oli esittänyt Foster, joka sen seurauksista levottomana oli itse kiiruhtanut Kenilworthiin uutisineen. Kun Varney kertomuksessaan erikoisesti vältti koskettelemasta niitä kreivittären terveyttä uhkaavia juomia, jotka juuri olivat ajaneet hänet niin epätoivoiseen tekoon, loukkautui Leicester suuresti siitä kevytmielisyydestä, millä hänen puolisonsa oli rikkonut hänen ankarat käskynsä ja pannut hänet siten alttiiksi Elisabetin vihastukselle, hän kun saattoi vain uskoa hänen toimineen siten yksinomaan mustasukkaisuudesta ja kärsimättömyydestä, saavuttaakseen sitä pikemmin arvolleen kuuluvan aseman ja kunnian.

»Minä olen antanut sille tuntemattoman devonshirelaisen aatelismiehen tyttärelle», sanoi hän, »Englannin ylpeimmän nimen. Minä olen tehnyt hänet aviovuoteeni ja mahtavuuteni osalliseksi. Minä pyydän häneltä hieman kärsivällisyyttä, ennenkuin hän lykkää veneensä suuruutensa täyttä vauhtia vilistävään virtaan, ja kuitenkin se sokaistu nainen uskaltaa ennemmin itsensä ja minut haaksirikkoon, ajaa minut tuhansien puuskien pyöritettäväksi ja tuhansien karien ja särkkien keskelle ja kietoo minut tuhansiin petoksiin, jotka häpäisevät minut omissa silmissänikin, kuin viipyisi vielä lyhyen ajan siinä huomaamattomassa asemassa, mihin hän oli syntynyt. — Hän on niin rakastettava, niin suloinen, niin hellä, niin uskollinen — ja kuitenkin puuttuu häneltä niin vakavassa asiassa varovaisuutta, jota odottaisi jo typerimmältäkin houkkiolta — se saa tosiaankin kärsivällisyyteni loppumaan.»

»Kyllä me siitä vielä kunnialla selviämme», lohdutti Varney, »kunhan vain saisimme armollisen rouvan tottelemaan ja esittämään osaa, jonka hetken olosuhteet tekevät välttämättömäksi.»

»Se on liiankin totta, ritari Rikhard», sanoi Leicester, »muuta keinoa ei tosiaankaan ole. Minä olen kuullut häntä julkisesti mainittavan Sinun vaimoksesi, panematta vastaan. Hänen täytyy pitää sitä nimeä ja arvoa siksi kunnes hän on kaukana Kenilworthista.»

»Ja kauvan vielä jälkeenkin päin, luullakseni», vastasi Varney ja lisäsi sitten heti: »Sillä minun täytyy toivoa, että siihen menee vielä pitkä aika, — ennenkuin hän voi julkisesti kantaa Leicesterin kreivittären nimeä — jopa pelkään, ettei se saata turvallisesti tapahtua tämän kuningattaren koko elinaikana. Mutta Teidän Korkeutennehan asian parhaiten ymmärtää, Te kun yksin tiedätte, millaiset suhteenne ovat Elisabetiin.»

»Olet oikeassa, Varney», virkkoi Leicester; »minä olen tänä aamuna ollut sekä narri että konna; ja kun Elisabet saa kuulla onnettomasta avioliitostani, ei hän voi muuta kuin ajatella itseään kohdellun tuolla edeltäpäin harkitulla ylenkatseella, jota eivät naiset anna milloinkaan anteeksi. Me olemme olleet tänään aivan lähellä julkista riitaa; ja minä pelkään, että siihen sitä vielä kerran palataan.»

»Onko hänen vihansa sitten niin leppymätön?» kysyi Varney.

»Kaukana siitä», vastasi kreivi; »sillä ollen sen luontoinen ja siinä asemassa kuin hän on, on hän tänään ollut aivan liiankin alentuvainen ja antanut minulle monta tilaisuutta korjata, mitä minä hänen nähdäksensä olin mieleni kiivaudessa rikkonut.»

»Niin», virkkoi Varney, »italialaiset sanovatkin oikein: lemmenriidoissa on rakastava puoli aina taipuvaisempi ottamaan suuremman syyn niskoilleen. — Niin että, armollinen herra, jos tämä Teidän avioliittonne nyt vain saadaan pysymään salassa, ovat Teidän suhteenne Elisabetiin entisellään.»

Leicester huokasi ja oli hetken äänettömänä, ennenkuin vastasi.

»Varney, minä luulen Sinua täysin uskolliseksi ja luotettavaksi ja minä kerron Sinulle kaikki. Minun suhteeni häneen eivät ole entisellään. Minä olen puhunut Elisabetille — mikä hulluus minut siihen vei, en tiedä itsekään — asiasta, jota ei voi heittää sikseen loukkaamatta kaikkia naisellisia tunteita mitä syvimmin, mutta jota minä kuitenkaan en uskalla enkä voi jatkaa. Hän ei voi koskaan, koskaan antaa minulle anteeksi sitä, että minä olen saanut nuo inhimillisen intohimon ilmaukset hänessä hereille ja julki.»

»Meidän täytyy tehdä jotakin, armollinen herra», virkkoi Varney, »ja pian.»

»Ei ole mitään tehtävissä», vastasi Leicester toivottomana; »minä olen miehen kaltainen, joka on kauvan suurella työllä ja tuskalla kiivennyt vaarallista kallioseinää ja joka huomaa kulkunsa katkaistuksi ja peräytymisen mahdottomaksi juuri silloin, kun yksi ainoa rohkea harppaus enään eroittaisi hänet huipusta. Minä näen yläpuolellani korkeuden, jota en voi saavuttaa — allani kuilun, jonne minun täytyy romahtaa heti kun höltyvät käteni ja pyörtyvä pääni päästävät minut putoamaan nykyisestä epävakaisesta asemastani.»

»Ajatelkaa parempaa tilastanne, armollinen herra», virkkoi Varney — »koettakaamme keinoa, johon juuri äsken suostuitte. Jos vain saamme avioliittonne pysymään Elisabetilta salassa, voi kaikki käydä vielä hyvin. Minä lähden heti armollisen rouvan puheille. — Hän vihaa minua, koska hän aivan oikein epäilee minun innokkaasti Teidän Korkeutenne edessä vastustaneen niitä oikkuja, joita hän nimittää oikeuksikseen. Minä en välitä hänen ennakkoluuloistaan. — Hänen täytyy kuunnella minua, ja minä olen esittelevä hänelle niin päteviä syitä, jotka pakottavat mukautumaan olosuhteiden vaatimuksiin, etten lainkaan epäile tuovani hänen suostumustaan kaikkiin näiden vaatimusten mukaisiin toimenpiteisiin.»

»Ei, Varney», vastasi Leicester; »minä olen miettinyt, mitä on tehtävä, ja minä tahdon itse puhutella Amya.»

Nyt oli Varneyn vuoro tuntea omissa lihoissaan se kauhistus ja levottomuus, joihin hän oli ollut ottavinaan osaa vain isäntänsä puolesta. »Ei suinkaan Teidän Korkeutenne aijo itse tavata armollista rouvaa?»

»Se on vakava päätökseni», vastasi Leicester; »hanki minulle palvelijanviitta; minä kuljen vartijain ohi Sinun käskyläisenäsi. Sinähän pääset vapaasti hänen luokseen.»

»Mutta, armollinen herra —»

»Minä en kärsi mitään muttaa», kivahti Leicester; »niin sen pitää käymän, eikä toisin. Hunsdon nukkuu luullakseni Saintlowen tornissa. Me pääsemme näistä huoneista sinne salakäytävää pitkin, tarvitsematta pelätä ketään kohtaavamme. Ja mitä sitten, vaikka Hunsdonin tapaisinkin? Hän on enemmän ystäväni kuin vihamieheni ja kyllin typerä tomppeli uskoakseen kaikki mitä hänelle suinkin viitsii syöttää. Hanki viitta tänne heti paikalla.»

Varneyn ei auttanut muu kuin totteleminen. Muutamien minuuttien kuluttua oli Leicester kääriytynyt vaippaansa, vetäen lakin silmilleen ja seuraten Varneyta pitkin salakäytävää, joka oli yhteydessä Hunsdonin huoneuston kanssa, jossa heidän tuskin tarvitsi peljätä urkkijoita ja jossa oli niin pimeä, etteivät nämä kai olisi voineetkaan tyydyttää uteliaisuuttaan. He tulivat jälleen ihmisten ilmoille ovesta, jonka vartijaksi Hunsdon oli sotilasmaisen varovasti asettanut erään pohjanpuoleisen käskyläisensä; tämä päästi ritari Rikhard Varneyn ja hänen palvelijansa vastustelematta jatkamaan matkaansa, sanoen vain pohjoismurteellaan: »Tahtoosinpa, jotta Sinä saisit sen hullun frouan pysymähän siivommalla tuolla; sen voivootteleminen panoo niin ilkiästi mun pääluusnani, jotta mä paljo tärkiämpää seisoosin vaharis vaikka kuinka saakurinlaases lumipyrys kuin täs.»

He astuivat kiireesti sisään ja sulkivat oven perästään.

»Nyt, kelpo piru, jos Sinua on lainkaan olemassa», ajatteli Varney itsekseen, »auta nyt kerrankin uskollista liittolaistasi kuolemanhädässä, sillä veneeni on ajautunut kauheiden salakarien keskelle!»

Kreivitär Amy istui, tukka ja vaatteet epäjärjestyksessä, jonkunlaisella vuoteentapaisella, syvimmän masentumuksen perikuvana; oven avautuminen herätti hänet horroksistaan. Hän käännähti äkkiä ympäri ja huudahti, kiinnittäen katseensa Varneyhin: »Roisto! oletko taas tullut punomaan uusia konnamaisia juoniasi?»

Leicester katkaisi lyhyeen hänen kiihkeät soimauksensa astumalla esiin, pudottamalla viittansa ja lausumalla pikemmin käskevästi kuin hellästi: »Minun kanssani, rouva, on Teidän puhuminen, eikä ritari Rikhard Varneyn.»

Kuin taikavoimalla muuttui kreivittären katse ja koko käytös. »Dudley!» kiljaisi hän, »Dudley! Vihdoinkin Sinä siis tulit?» Ja nopeana kuin salama syöksähti hän puolisonsa luo, karkasi hänen kaulaansa ja Varneyn läsnä-olosta huolimatta peitti hänet hyväilyin, hänen kyyneltensä valuessa virtoina Leicesterin kasvoille ja hänen kuiskiessaan katkonaisin, yhteydettömin tavuin hellimpiä sanoja, mitä rakkaus suinkin pyhitetyilleen opettaa.

Leicesterillä oli mielestään syytä olla vihoissaan vaimolleen, koska tämä oli rikkonut hänen käskynsä ja siten saattanut hänet tämänaamuiseen vaaralliseen asemaan. Mutta mikä suuttumus voisi kestää tuollaisia hellyyden osoituksia vastaan, kun niitä jakeli niin suloinen olento, että puvun huolimattomuus ja pelon, surun ja väsymyksen kuihduttavat vaikutukset, jotka olisivat olleet muiden kauneuden surma, tekivät vain hänen ihanuutensa sitä kiinnittävämmäksi! Leicester vastasi hänen hyväilyihinsä hellästi, mutta samalla murheellisesti, ja tätä viimeistä vivahdusta hän tuskin näytti huomaavan, ennenkuin hänen ensimäinen riemunpuuskauksensa oli jonkun verran talttunut; silloin hän kysyi, puolisoaan levottomana kasvoihin katsoen, oliko tämä sairas.

»En ruumiillisesti, Amy», vastasi Leicester.

»Sitten tahdon minäkin jaksaa hyvin — Oi Dudley! Minä olen ollut sairas! — niin sairas sen jälkeen kun viimeksi tapasimme! — sillä minä en sano tämänaamuista kauhistuttavaa kohtausta tapaamiseksi. Minä olen ollut sairauden, surun ja vaaran valloissa. — Mutta nyt olet Sinä tullut, ja kaikki on nyt vain iloa ja terveyttä ja turvallisuutta!»

»Voi Amy», sanoi Leicester, »Sinä olet saattanut minut turmioon!»

»Minä, herrani?» kysyi Amy, ja hänen poskensa menetti heti ohimenevän ilon punerruksen, — »miten voisin vahingoittaa sitä, jota rakastan enemmän kuin itseäni?»

»En haluaisi nuhdella sinua, Amy», vastasi kreivi, »mutta etkö ole täällä vastoin nimenomaisia käskyjäni — ja eikö läsnäolosi täällä vaaranna sekä sinua että minua?»

»Niinkö, niinkö tosiaan?» Amy huudahti kiihkeästi; »miksi sitten olen täällä hetkeäkään kauemmin? Voi, jos tietäisit, mitkä pelot pakottivat minut jättämään Cumnorin linnan! Mutta en sano mitään itsestäni — vain sen, että jos olisi mahdollista toisin, en mieluusti palaisi sinne; kuitenkin, jos on kyseessä turvallisuutesi —»

»Harkitsemme jotain toista paikkaa, Amy», sanoi Leicester, »ja sinä menet johonkin pohjoisista linnoistani — uskon tämän olevan tarpeellista vain muutaman päivän ajan — Varneyn vaimon ominaisuudessa.»

»Mutta, armollinen herra Leicesterin kreivi», sanoi Amy, irrottautuen hänen syleilystään, »omalle vaimollenneko Te annatte tuon kunniattoman neuvon tunnustaa olevansa toisen morsian — ja kaikista miehistä, tuon konna Varneyn morsiamen?»

»Armollinen rouva, puhun nyt tosissani — Varney on hyvä ja uskollinen palvelijani, luotettu syvimmissäkin salaisuuksissani. Ennemmin menettäisin oikean käteni kuin hänen palveluksensa tällä hetkellä. Teillä ei ole mitään syytä halveksia häntä niinkuin teette.»

»Voisin nimetä yhden, armollinen herra», vastasi kreivitär, »ja näen, että hän jo vapisee tuon luottavaisen naamionsa alla. Mutta se, joka on tarpeellinen oikeana kätenä turvallisuudellenne, on vapaa kaikista syytöksistäni. Olkoon hän uskollinen Teille; ja jotta hän olisi uskollinen, älkää luottako häneen liian paljon tai liian pitkälle. Mutta on tarpeeksi sanottu, etten mene hänen kanssaan kuin väkisin, enkä tunnusta häntä miehekseni, vaikka —»

»Se on vain väliaikainen harhautus, rouvaseni», sanoi Leicester, harmistuneena hänen vastustuksestaan, »tarpeen meidän molempien turvallisuudellemme, mikä vaarantui naisellisen oikkunne takia, tai ennenaikaisen halunne takia päästä arvoon, jonka annoin Teille vain sillä ehdolla, että avioliittomme pysyisi jonkin aikaa salassa. Jos ehdotukseni inhoittaa Teitä, muistakaa, että Te itse olette sen saattanut päällemme. Ei ole muuta keinoa — Teidän on tehtävä, mitä kärsimätön oikkunne on saanut välttämättömäksi — minä käsken Teitä!»

»En voi panna käskyjänne, armollinen herra», sanoi Amy, »vaakaan kunnian ja omantunnon kanssa. Tässä tapauksessa minä en tottele Teitä. Te ehkä saavutatte oman kunniattomuutenne, johon nämä kierot toimet luonnostaan johtavat, mutta minä en tee mitään, mikä tahraisi omaa kunniaani. Miten voisitte minut taas, armollinen herra, tunnustaa puhtaaksi ja siveelliseksi vaimoksi, joka on arvoisa jakamaan onnenne ja omaisuutenne, kun, säilyttäen tuon korkean arvon, olin kierrellyt maata sellaisen elostelijan kuin palvelijanne Varneyn tunnustettuna vaimona?»

»Armollinen herra», sanoi Varney väliin, »rouvalla on valitettavasti liian paljon ennakkoluuloja minua kohtaan, jotta hän kuuntelisi, mitä voin tarjota, kuitenkin se ehkä miellyttää häntä enemmän kuin hän toivookaan. Hänellä on hyvät välit herra Edmund Tressilianin kanssa, jonka voisi epäilemättä saada suostuelluksi seuralaisekseen Lidcoten linnaan, missä hän voisi pysyä kaikessa rauhassa siksi kunnes aika sallii tämän salaisuuden paljastamisen.»

Leicester ei virkkanut mitään, vaan katsoi kiihkeästi Amyyn, ja hänen silmiinsä näytti yht'äkkiä sytähtäneen sekä epäluulon että suuttumuksen tuli.

Kreivitär sanoi vain: »Kiittäisinpä Jumalaa, jos olisin vielä isäni talossa! — Sieltä lähtiessäni en lainkaan aavistanut, että minun täytyi jättää sinne mieleni rauha ja kunniani.»

Varney jatkoi varovaisella äänellä: »Siitä on vain se varma seuraus, että täytyy päästää vieraita tunkeutumaan armollisen herrani salaisuuksiin; mutta epäilemättä voi kreivitär taata herra Tressilianin samoin kuin isänsä perheenkin uskollisuuden —»

»Vaiti, Varney», käski Leicester; »kautta taivaan, minä isken tikarin ruumiiseesi, jos Sinä vielä kerran esittelet Tressiliania minun asioitteni osalliseksi!»

»Ja miksei?» kysyi kreivitär; »elleivät ne asiat sovikin paremmin sellaiselle konnalle kuin Varney, kuin miehelle, jonka kunnia ja rehellisyys ovat yhtä tahrattomat. — Armollinen herra, armollinen herra, älkää heittäkö minuun vihaisia katseita — se on totuus, ja minä puhun sen. Minä olen kerran tehnyt Tressilianille vääryyttä Teidän tähtenne — minä en tahdo jatkaa sitä vääryyttä vaikenemalla, kun hänen kunniansa on kysymyksessä. Minä voin olla», jatkoi hän Varneyhin katsahtaen, »riistämättä naamusta teeskentelijän kasvoilta, mutta minä en salli hyvettä paneteltavan minun kuulteni.»

Syntyi kuolonhiljaisuus. Leicester seisoi tyytymättömänä, mutta epäröivänä ja liiankin tietoisena asiansa heikkoudesta, kun taas Varney, syvää, nöyrää alakuloisuutta teeskennellen, ei nostanut katsettaan lattiasta.

Silloin osoitti kreivitär Amy hädän ja vaarojen keskellä sellaista luonteen lujuutta ja tarmoa, että se olisi tehnyt hänestä, jos kohtalo olisi suonut, säätynsä todellisen kaunistuksen. Hän astui Leicesterin luo varmasti ja arvokkaasti, kasvoilla ilme, jossa väkevä rakkaus turhaan koki järkähyttää itsetietoisen totuuden lujuutta ja periaatteiden vilpittömyyttä. »Te olette ilmaissut tahtonne, armollinen herra», virkkoi hän, »näiden vaikeuksien voittamiseksi, mutta onnettomuudekseni en minä kuitenkaan voi siihen taipua. Tämä herra — tämä olio, sanoisin — on viitannut toiseen keinoon, johon minulla on vain se huomautettavana, ettei se miellytä Teitä. Suvaitseeko Teidän Korkeutenne kuulla, mitä nuorella ja pelokkaalla naisella, joka kuitenkin on Teidän hellin puolisonne, on sanomista tässä äärimäisessä pulassa?»

Leicester ei vastannut, nyykäyttihän vain vähän päätään kreivitärtä kohti, ikäänkuin siten antaen hänelle luvan jatkaa.

»Kaikkeen tähän pahaan on ollut vain yksi syy, armollinen herra», puhui kreivitär, »nimittäin se salaperäinen kaksimielisyys, jolla Te olette joutunut ympäröimään itsenne. Riistäykää kerta kaikkiaan, armollinen herra, näiden häpeällisten kahleiden hirmuvallasta. Olkaa oikea englantilainen aatelismies, ritari ja kreivi, jonka mielestä totuus on kunnian perustus ja jolle kunnia on yhtä kallisarvoinen kuin hänen sieraintensa hengitys. Ottakaa onnetonta puolisoanne kädestä, viekää hänet Elisabetin valta-istuimen juurelle ja sanokaa, että Te jonakin hulluuden hetkenä, otaksutun kauneuden viekoittelemana, kauneuden, josta ei ehkä voi enää havaita jätteitäkään, satuitte antamaan kätenne tälle Amy Robsartille. — Siten tekisitte oikeutta minulle, armollinen herra, ja omalle kunniallenne; ja jos sitten laki tai voima pakottaisi Teidät eroamaan minusta, en minä panisi vastaan — sillä silloinhan, minä voisin kunniani säilyttäen piiloittaa surun sortaman, murtuneen sydämeni siihen pimeyteen, josta Teidän rakkautenne minut nosti. Sitten hieman kärsivällisyyttä vain, ja Amyn elämä ei ole pitkää aikaa himmentävä Teidän loistavimpia suunnitelmianne ja toiveitanne.»

Kreivittären puheessa oli niin paljon arvokkuutta, niin paljon hellää rakkautta, että se liikutti kaikkea jaloa ja hyvää hänen puolisonsa sielussa. Suomukset tuntuivat putoavan hänen silmistään, ja se kaksimielisyys ja juonittelu, johon hän oli tehnyt itsensä syylliseksi, täytti hänet yht'äkkiä katumuksella ja häpeällä.

»Minä en ole Sinun arvoisesi, Amy», sanoi hän; »mitä voisi kunnianhimo tarjota minulle sellaisen sydämen korvaukseksi kuin Sinun sydämesi on? Minulla on katkera katumustyö suoritettavana, kokiessani ivailevain vihamiesten ja säikähtyneiden ystäväin nähden irtautua kaikista petollisen oveluuteni pauloista. — Ja kuningatar — mutta ottakoon hän vain pääni, kuten on uhannut.»

»Päänne, armollinen herra!» huudahti kreivitär; »senkö takia, että Te käytätte jokaisen Englannin alamaisen oikeutta ja valtaa vapaasti valita puolisonne? Hyi häpeä! juuri tuo luottamattomuus kuningattaren oikeamielisyyteen ja tuo vain luulotellun vaaran väisteleminen ovat linnunpelättien tavoin syrjäyttäneet Teidät suoralta polulta, joka on aina paras, samoin kuin se on turvallisin.»

»Ah! Amy, Sinä et tiedä!» huudahti Dudley, mutta hillitsi itsensä samassa ja lisäsi: »Mutta hän ei ole saava minusta vaaratonta ja helppoa mielivaltaisen kostonsa uhria. — Minulla on ystäviä — minulla on liittolaisia. — Minä en tahdo tulla Norfolkin lailla laahatuksi mestauspölkylle kuin uhriteuras. Älä pelkää, Amy; Sinä olet saava nähdä Dudleyn käyttäytyvän nimensä arvoisesti. Minun täytyykin heti paikalla lähteä puhuttelemaan muutamia ystäviäni, joihin voin parhaiten luottaa; sillä niinkuin asiat nyt ovat, voidaan minut vangita omassa linnassani.»

»Oi hyvä, rakas puolisoni», rukoili Amy, »älkää muodostako puolueita rauhalliseen valtioon! Ei mikään ystävä voi auttaa meitä niin hyvin kuin Teidän oma vilpitön suoruutenne ja kunnianne. Kutsukaa ne vain avuksemme, ja Te olette turvassa kokonaisen kademielten ja pahansuopain sotajoukon keskellä. Mutta jos Te ne heitätte syrjään, on kaikki muu puolustus hyödytöntä. Totuutta kuvataankin, jalo puolisoni, sattuvasti kyllä aseettomaksi.»

»Mutta viisaus, Amy», vastasi Leicester, »on puettu koeteltuun rautavarustukseen. — Älä kiistele kanssani keinoista, joita minun on käyttäminen voidakseni tehdä tunnustukseni — koska meidän nyt on kerran sitä niin nimittäminen — niin vaarattomaksi kuin suinkin mahdollista; se on uhka-yritys joka tapauksessa, teimme me sitten mitä tahansa. — Varney, meidän täytyy lähteä täältä. — Hyvästi, Amy, minä julistan Sinut omakseni vaaran ja vastusten uhallakin, jotka vain Sinä yksin voit ansaita! Sinä saat pian kuulla minusta.»

Kreivi suuteli häntä tulisesti, kääriytyi viittaansa kuten tullessakin ja seurasi Varneyta huoneesta. Poistuessaan kumarsi tämä jälkimäinen syvään ja suoristaessaan selkänsä heitti Amyyn merkitsevän katseen, ikäänkuin kysyäkseen, sisältyikö hänellekin anteeksianto siihen sovintoon, joka nyt oli syntynyt hänen ja hänen puolisonsa välille. Kreivitär katsahti häneen lujasti, mutta ei näyttänyt sen enempää huomaavan häntä kuin olisi ollut vain tyhjää ilmaa sillä paikalla, missä hän seisoi.

»Hän on ajanut minut äärimäisyyksiin», mumisi hän. — »Hän tai minä, toisen meistä täytyy kaatua. En tiedä, pelko vai säälikö neuvoi minua tätä tuhoisaa ratkaisua välttämään. Nyt on se päätetty — Hänen tai minun täytyy suistua perikatoon!»

Näitä miettiessään huomasi hän hämmästyksekseen vartijan pysäyttämän pojan kääntyvän Leicesterin puoleen ja puhelevan hänen kanssaan. Varney oli niitä viisaita palvelijoita, jotka eivät heitä pienintäkään seikkaa tutkimatta ja tarkastamatta. Hän kysyi vartijalta, mitä poika oli hänestä tahtonut, ja sai vastaukseksi, että se nulikka oli pyytänyt häntä toimittamaan jonkun käärön sille hullulle rouvalle, mutta ettei hän ollut viitsinyt ruveta siihen hommaan, sellaiset puuhat kun eivät kuulu hänen tehtäviinsä. Saatuaan uteliaisuutensa tyydytetyksi siltä kohdalta, lähestyi hän isäntäänsä ja kuuli hänen sanovan: — »Hyvä, poikaseni, kyllä se käärö toimitetaan perille.»

»Kiitoksia, hyvä herra huovi», virkkoi poika ja katosi pian näkyvistä.

Leicester ja Varney palasivat kiiruusti kreivin yksityiseen huoneustoon samaa käytävää pitkin, joka oli vähää ennen vienyt heidät Saintlowen torniin.

XVIII Luku.

— Mä sanoin, Että on, hän portto — sanoin myöskin, kelle. Lisäksi: kavaltaja, jonka kanssa Camillo liitoss' on, mies, joka tietää Mit' itsekin tuon pitäis' hävetä.

Talvinen Tarina.

Tuskin olivat he saapuneet kreivin työkammioon, kun tämä otti taskustaan kirjoitustaulusensa ja alkoi piirrellä niihin muistiinpanojaan, puhellen puolittain Varneylle, puolittain itsekseen: — »Monet heistä ovat lujasti kiintyneet minuun, ja etenkin varakkaat ja korkeiden virkojen haltijat; monet taas, jos he katsovat taaksepäin palveluksiin, joita olen heille suorittanut, tai eteenpäin vaaroihin, joihin he saattavat joutua, eivät luullakseni ole rientämättä apuun nähdessään minun alkavan horjua. Katsotaanhan — Knollis on varma ja hänen kauttaan Guernsey ja Jersey — Horsey vallitsee Wight-saarta — langollani Huntingdonilla ja Pembrokella on paljon sananvaltaa Walesissa — Bedfordin kautta johdan minä puritaneja ja heidän vaikutusvoimaansa, joka on niin mahtava kaikissa maalaiskaupungeissa: — veljeni Warwick on melkein vertaiseni rikkauden, puoluelaisten ja alusmaiden suhteen — ritari Owen Hopton on harras ystäväni; hänen hallussaan on Lontoon Tower ja sinne sijoitettu valtionrahasto — isäni ja iso-isäni eivät olisi koskaan tarvinneet laskea päätänsä mestauspölkylle, jos he olisivat näin hyvin suunnitelleet yrityksensä edeltäkäsin. — Miksi näytät niin murheelliselta, Varney? Minä vakuutan Sinulle, ettei myrskyn ole oleva helppo kaataa niin syvälle juurtunutta puuta.»

»Ah! armollinen herra», vastasi Varney hyvin murhettaan näytellen, ja veti sitten jälleen kasvoilleen saman epätoivoisen ilmeen, minkä Leicester jo oli huomannut.

»Ah!» toisti Leicester, »ja niiksi ah! ritari Rikhard? Eikö Sinun uusi ritarihenkesi tiedä Sinulle sen rohkeampaa huudahdusta, juuri kun jalo kamppailu on ovella? Tai jos se ah! tarkoittaa sitä, että haluat väistää taistelua, niin voit lähteä linnasta tai liittyä vihollisiini, miten vain parhaaksi näet.»

»Ei niin, armollinen herra», vastasi hänen uskottunsa, »Varney on taisteleva tai kaatuva Teidän rinnallanne. Antakaa anteeksi, jos minä rakkaudesta Teihin näenkin selvemmin kuin Teidän jalo sydämenne sallii Teidän nähdä ne voittamattomat vaikeudet, jotka Teitä ympäröivät. Te olette mahtava, armollinen herra, ja voimakas; mutta, se olkoon sanottuna loukkaamatta Teitä, Te olette mahtava ja voimakas vain kuningattaren suosiossa pysyessänne. Niin kauvan kuin Te olette Elisabetin suosikki, olette Te nimeä vailla aivan todellinen hallitsija. Mutta jos hän riistää Teiltä kaiken lahjoittamansa kunnian ja arvon, ei profetan kurpitsakaan kuihtunut pikemmin kuin Te olette kuihtuva. Jos Te nousette ilmitaisteluun kuningatarta vastaan, en minä sano ainoastaan, että Te koko kansakunnan kesken tai vain tässä maakunnassa joutuisitte heti hyljätyn ja voitetun asemaan, vaan sanon minä, että Te juuri tässäkin linnassa ja läänitysmiestenne, sukulaistenne ja käskyläistenne keskellä olisitte vanki ja vielä tuomittu vanki, jos hän vain suvaitsisi viitatakin sinne päin. Muistakaa Norfolkia, armollinen herra — muistakaa mahtavaa Northumberlandia — muistakaa komeaa Westmorelandia; muistakaa kaikkia niitä, jotka ovat nousseet tätä viisasta hallitsijatarta vastaan. He ovat menettäneet henkensä, joutuneet vangeiksi tai harhailevat pakolaisina. Tämän maan valta-istuin ei ole muiden valta-istuinten kaltainen, joita voivat syöstä kumoon liittoutuneet mahtavat ylimykset; sen tukevat perustukset, jotka sitä kannattavat, pohjautuvat kansan lujaan rakkauteen ja kiintymykseen. Te voitte jakaa sen Elisabetin kanssa, mutta ei Teidän oma voimanne, eikä kenenkään muunkaan, ei ulkomaalainen eikä kotoinen, kykene sitä edes järkähyttämään, saati sitten kaatamaan.»

Hän vaikeni, ja Leicester heitti kirjoitustaulusensa luotaan välinpitämättömän ynseästi. »Voi olla niin kuin sanot», virkkoi Leicester sitten; »enkä minä itse asiassa huoli siitä, totuusko vaiko pelkurimaisuus Sinulle ennustuksesi sanelee. Mutta missään tapauksessa ei tulla sanomaan minun kukistuneen ilman taistelua. — Käske, että niiden huovieni, jotka palvelivat johdollani Irlannissa, tulee vähitellen siirtyä linnan päätorniin ja kehoita ystäviämme olemaan varuillaan ja kulkemaan aseistettuina, ikäänkuin he muka pelkäisivät Sussexin seuralaisten hyökkäystä. Saata kyläläiset hieman kauhkeilleen, toimita heidät aseisiin ja neuvo heitä olemaan valmiina heti merkin saatuaan hyökkäämään kuninkaallisen henkivartioväen kimppuun.»

»Sallikaa minun huomauttaa Teille, armollinen herra», sanoi Varney yhä saman syvän, surumielisen levottomuuden vallassa, »että Te nyt annoitte minulle käskyjä kuningattaren henkivartijain tekemisestä aseettomiksi. Se on valtiorikosta se, mutta siitä huolimatta olen minä Teitä totteleva.»

»Vähät minä siitä», tiuskaisi Leicester epätoivoisena; — »vähät minä siitä. Häpeä takanani, perikato edessäni; minun täytyy eteenpäin.»

Tässä syntyi jälleen hiljaisuus, minkä Varney vihdoinkin rikkoi seuraavin sanoin: »Nyt on tultu siihen kohtaan, jota minä olen kauvan pelännyt. Minun täytyy joko kiittämättömän elukan tavoin katsella parhaimman, ystävällisimmän isännän kukistumista tai puhua sellaista, minkä minä olisin halunnut haudata syvimpään unhoon tai minkä ainakin olisin suonut toisen suun kertovan.»

»Mitä Sinä sanot, tai mitä Sinä aijot sanoa?» kysyi kreivi; »meillä ei nyt ole aikaa loruilemiseen, kun olosuhteet käskevät meitä työhön ja toimeen.»

»Minun asiani on pian kerrottu, armollinen herra — soisipa Jumala vastauksenkin tulevan siihen yhtä pian! Teidän avioliittonnehan on ainoa syy Teidän ja kuningattaren välien uhkaavaan rikkoutumiseen, armollinen herra, eikö olekin?»

»Tiedäthän Sinä sen olevan!» vastasi Leicester. »Mitä niin hyödyttömällä kysymyksellä?»

»Suokaa anteeksi, armollinen herra», jatkoi Varney; »sen hyöty selviää kohta. Ihmiset saattavat uskaltaa maansa ja henkensä puoltaakseen jotakin kallisarvoista jalokiveä; mutta eiköhän ensin olisi viisainta katsoa, olisiko siinä mahdollisesti halkeamia tai muita virheitä?»

»Mitä Sinä sillä tarkoitat?» kysyi Leicester, jonka silmät tuijottivat ankaroina Varneyhin; »kenestä rohkenet Sinä puhua?»

»Tuota — kreivitär Amysta, armollinen herra, sillä minun on, onnetonta kyllä, pakko puhua hänestä; ja minä tahdon puhua hänestä, vaikka Teidän Korkeutenne sitten tappaisikin minut palvelusintoni takia.»

»Saattaisitpa Sinä sen kerran ansaitakin», vastasi kreivi; »mutta jatka, minä haluan kuunnella Sinua.»

»Hyvä, armollinen herra, minä puhun siis aivan arkailematta. Minä puhun oman henkeni, niinkuin Teidän Korkeutennekin hengen nimessä. Minä en pidä lainkaan armollisen rouvan salakähmäisestä, vehkeilevästä yhteydestä sen samaisen Edmund Tressilianin kanssa. Te tunnette sen miehen, armollinen herra. Te tiedätte hänellä olleen aikaisemmin armolliseen rouvaan suhteita, joiden vaikutusta Teidän Korkeutenne oli hieman vaikea voittaa. Te tiedätte myös, kuinka kiihkeästi hän on sittemmin vainonnut minua sen naisen takia, ja on kaiken sen ilmeisenä tarkoituksena ollut pakottaa Teidän Korkeutenne tunnustamaan Teidän onnettomista onnettomin avioliittonne, sillä siksi täytyy minun aina sitä sanoa, mihin päämäärään armollinen rouvakin tahtoo keinoilla millä tahansa ajaa Teidät.»

Leicester hymyili väkinäisesti. »Sinä tarkoitat hyvää, kunnon ritari Rikhard, ja tahtoisit luullakseni uhrata oman kunniasi ja kenen tahansa kunnian lisäksi estääksesi minua siitä, mitä Sinä pidät niin kauheana askeleena. Mutta muista», hän lausui nämä sanat mitä ankarimmalla äänellä »muista, että Sinä puhut Leicesterin kreivittärestä.»

»Minä muistan, armollinen herra», vastasi Varney; »sillä kaikkihan tarkoittaa Leicesterin kreivin parasta. Kertomukseni on vasta alullaan. Minä uskon aivan varmasti, että tämä Tressilian on aina siitä asti, kun hän ensin alkoi esiintyä hänen asiassaan, toiminut hänen Armonsa kreivittären tieten ja tahtoen.»

»Sinä puhut ilmeisesti hulluuksissasi, Varney, niin yksitotista papinnaamaa kuin näytätkin. Missä tai miten olisivat he päässeet toistensa yhteyteen?»

»Armollinen herra», sanoi Varney, »onnettomuudeksi voin minä todistaa sen liiankin hyvin. Vähää ennen syytöskirjelmän jättämistä kuningattarelle Tressilianin nimessä, tapasin minä hänet mitä suurimmaksi hämmästyksekseni Cumnorin kartanoon vievällä takaportilla.»

»Sinä tapasit hänet, konna! ja mikset lyönyt häntä hengiltä?» huudahti Leicester.

»Minä vedin jo miekkani hänen päänsä varalle ja hän minun, armollinen herra; ja ellei jalkani olisi luiskahtanut, ei hän ehkä enään olisi jäänyt kompastuskiveksi Teidän Korkeutenne polulle.»

Leicester näytti mykistyneen kummastuksesta. Vihdoin hän kuitenkin vastasi: »Mitä muita todisteita on Sinulla asiasta, Varney, paitsi omaa vakuutustasi? sillä niinkuin minä tahdon rangaista ankarasti, niin tahdon minä myös tutkia asiaa kylmästi ja varovasti. Kautta pyhän taivaan! mutta ei — minä tahdon tutkia asiaa kylmästi ja varovasti — kylmästi ja varovasti.» Hän toisti toistamistaan näitä sanoja, ikäänkuin olisi jo niiden soinnussa ollut rauhoittava voima; ja sitten puristi hän huulensa yhteen, ikäänkuin peläten jonkun kiihkeän lauseen niiltä karkaavan ja kysyi jälleen: »Mitä muita todisteita?»

»Todisteita on riittämään asti, armollinen herra», vastasi Varney, »onpa säästäenkin. Olisin toivonut asian jääneen yksistään minun tietooni, sillä minä olisin vaijennut siitä ehkä ikipäiviksi. Mutta palvelijani Mikael Lambourne näki kaikki, ja hänen kauttaan Tressiliankin oikeastaan ensin Cumnorin kartanoon pääsi; ja siksi minä otinkin hänet palvelukseeni ja pidin hänet siinä kauvemminkin, vaikka hän onkin sellainen juoppo ja lurjustelija, etten voi aina pitää hänen kieltään kurissa.» Hän esitteli sitten Leicesterin kreiville, kuinka helppoa oli osoittaa heidän kohtaamisensa todeksi, sillä Anton Fosterhan oli sen nähnyt, ja monet cumnorilaisethan, jotka olivat kuulleet vetoa lyötävän ja nähneet Lambournen ja Tressilianin lähtevän yhdessä matkaan, voisivat sitä todistuksillaan vahvistaa. Koko kertomukseensa ei Varney uskaltanut sekoittaa mitään perätöntä, paitsi että hän vihjaillen, eikä suinkaan varmasti väittäen, johti isäntänsä uskomaan Amyn ja Tressilianin kohtauksen Cumnorin kartanossa kestäneen kauvemmin kuin ne muutamat minuutit, joihin se itse asiassa rajoittui.

»Ja miksei minulle ole mainittu kaikesta tästä sanaakaan?» kysyi Leicester ankarasti. »Miksi salasitte Te kaikki — ja etenkin Sinä, Varney — minulta niin tärkeän tiedon?»

»Koska kreivitär väitti Fosterille ja minulle, armollinen herra», vastasi Varney, »että Tressilian oli vasten hänen tahtoaan ruvennut häntä puhuttelemaan; ja minäkin päättelin heidän kohtauksensa tapahtuneen kaikella kunnialla, ja luulin hänen kertovan siitä Teidän Korkeudellenne heti kun hän olisi mielestään saanut sopivan tilaisuuden. Teidän Korkeutennehan tietää, kuinka vastahakoisin korvin me kuuntelemme pahoja otaksumia niistä, joita me rakastamme; ja minä en ole, Luojan kiitos, mikään rauhanrikkoja enkä ilmiantaja, niitä ensimäisenä levittääkseni.»

»Olet Sinä sentään liiankin kärkäs niitä kuuntelemaan, ritari Rikhard», vastasi hänen isäntänsä. »Mistä Sinä tiedät, ettei se heidän kohtauksensa tapahtunut kaikella kunnialla, kuten Sinä sanot? Minun nähdäkseni voi Leicesterin kreivin puoliso puhella hetkisen sellaisen henkilön kuin Tressilianin kanssa, minua loukkaamatta ja saattamatta itseään epäluulon alaiseksi.»

»Epäilemättä, armollinen herra», myönsi Varney; »jos minä olisin toisin ajatellut, en minä olisi sitä salaisuutta niin kauvan säilyttänyt. Mutta nyt tulee asiaan mutka: — Tressilian ei lähde seudulta toimittamatta sinne asiansa valvojaksi erästä köyhää miestä, erään cumnorilaisen majatalon isäntää, siten valmistellakseen armollisen rouvan ryöstöä. Sitten lähetti hän sinne erään apulaisensa, jonka minä uskon pian saavani varmaan talteen Mervynin tornin alle. Killigrew ja Lambsbey nuuskivat koko tienoon läpikotaisin hänet tavottaakseen. Isännälle annettiin suun sulkeiksi sormus — Teidän Korkeutenne on ehkä sattunut näkemäänkin sen Tressilianin kädessä — tässä se on. Tämä lähetti, tämä kätyri matkustaa Cumnoriin reppurina, neuvottelee kreivittären kanssa, ja he pakenevat yhdessä yöllä — ryöstävät siinä sivussa eräältä miespoloiselta hevosen, niin ankara oli heidän rikollinen kiiruunsa, ja saapuvat viimein tähän linnaan, missä Leicesterin kreivitär saa piilopaikkansa — minä en uskalla sanoa mihin.»

»Puhu, minä käsken», virkkoi Leicester; »puhu niin kauvan kun minulla on tarpeeksi järkeä jäljellä ymmärtääkseni, mitä puhut.»

»Koska nyt kerran niin on», vastasi Varney: »armollinen rouva turvautui heti paikalla Tressilianin huoneeseen, missä hän viipyi useita tunteja, osaksi hänen seurassaan, osaksi yksin. Minähän kerroin Teille, että Tressilianilla oli lemmityinen huoneessaan. — Enpä osannut lainkaan aavistaa, että se lemmityinen oli —»

»Amy, tarkoitat sanoa», puuttui Leicester; »mutta se on valhe, niin musta valhe kuin helvetin sauhu. Kunnianhimoinen hän lienee — kevytmielinen ja malttamatonkin ehkä — ne ovat naisellisia vikoja; mutta uskoton minulle! — ei koskaan, ei koskaan! — Todista se — todista se!» huusi hän kiihkoissaan.

»Carrol, ali-airut, opasti kreivittären sinne tämän omasta tahdosta, eilen iltapäivällä — Lambourne ja vanginvartija tapasivat hänet sieltä vielä varhain tänä aamuna.»

»Oliko Tressilian siellä hänen kanssaan?» kysyi Leicester samalla kiihkeällä äänellä.

»Ei, armollinen herra. Tehän muistanette», vastasi Varney, »että hänet määrättiin eilen illalla jonkunlaiseen koti-arestiin ja ritari Niklas Blountin valvonnan alaiseksi.»

»Tiesivätkö Carrol ja ne muut miehet, kuka se nainen oli?» kysyi Leicester.

»Eivät, armollinen herra», vastasi Varney; »Carrol ja vanginvartija eivät olleet koskaan nähneetkään kreivitärtä, ja Lambourne ei tuntenut häntä, koska hän oli valepuvussa; mutta koettaessaan estää häntä lähtemästä kopista, jäi Lambournen käteen hänen toinen hansikkaansa, jonka Teidän Korkeutenne luullakseni tuntee.»

Hän näytti hansikasta, johon oli pikkuhelmistä neulottu karhu ja ryhmysauva, kreivin vaakunakuviot.

»Tunnen, tunnen minä sen», vastasi Leicester. »Itsehän ne hänelle lahjoitin. Toinen oli vielä käsivarressa, jonka hän tänään kiersi kaulaani!» — Hän lausui tämän mitä suurimman kiihtymyksen vallassa.

»Teidän Korkeutenne voi armolliselta rouvalta itseltään tiedustella näiden seikkojen todenperäisyyttä», jatkoi Varney.

»Ei ole tarpeen — ei ole tarpeen», sanoi kidutettu kreivi; »se totuus on piirretty ikäänkuin tulikirjaimin minun omiin silmiini! Minä näen hänen kunniattomuutensa — minä en voi nähdä mitään muuta; ja — laupias Jumala! — tämän inhoittavan naisen takia olin minä panemaisillani alttiiksi niin monen jalon ystävän hengen — järkyttämäisilläni laillisen valta-istuimen perustuksia — pistämäisilläni miekan ja tulisoihdun rauhallisen maan sydämeen — tekemäisilläni julmaa vääryyttä armolliselle valtiattarelleni, joka on tehnyt minut siksi mikä minä olen — ja joka olisi kohottanut minut niin korkealle kuin mies suinkin saattaa kohota, ellei tätä helvetin solmimaa avioliittoa olisi ollut olemassa! Kaiken tämän olin minä tekemäisilläni naisen takia, joka juonittelee ja vehkeilee pahimpien vihollisteni kanssa! — Ja Sinä sitten, konna, mikset Sinä saanut suutasi auki aikaisemmin?»

»Armollinen herra», vastasi Varney, »yksikin kreivittären kyynel olisi pyyhkäissyt pois kaikki, mitä minä olisin voinut sanoa. Sitäpaitsi sain minä nämä todisteet tietooni vasta tänä aamuna, jolloin Anton Foster äkkiä saapui tänne ja kertoi kaikista toimittamistaan tutkimuksista ja tunnustuksista, jotka hän oli kiskonut majatalonpitäjä Goslingista ja muista ja jotka vasta selittivät yksityiskohdittain, millä tavalla kreivitär oli paennut Cumnorin kartanosta; ja omien tiedustelujeni kautta pääsin minä perille askeleista, joita hän on täällä astunut.»

»Jumala olkoon kiitetty valaistuksesta, jonka hän on minulle antanut, valaistuksesta niin täydellisestä, niin paljastavasta, ettei koko Englannissa ole ainuttakaan ihmistä, joka sanoisi menettelyäni malttamattomaksi tai kostoani epä-oikeutetuksi. — Ja kuitenkin, Varney, niin nuori, niin kaunis, niin kiehtova, ja niin petollinen! Siitäpä hänen vihansa Sinua, uskollista, suosittua palvelijaani kohtaan, koska Sinä vastustit hänen suunnitelmiaan ja saatoit hänen rakastajansa hengen vaaraan!»

»Minä en ole koskaan antanut hänelle muuta suuttumuksen syytä, armollinen herra», vastasi Varney; »mutta hän tiesi, että minun neuvoni aivan empimättä vähensivät hänen vaikutusvaltaansa Teidän Korkeuteenne, ja että minä aina olin ja olen aina ollut valmis panemaan henkeni alttiiksi Teidän vihollisianne vastaan taistellessani.»

»Se on liiankin, liiankin ilmeistä», virkkoi Leicester; »ja sittenkin, kuinka arvokkaan ja ylevän näköinen hän olikaan rukoillessaan minua uskomaan pääni kuningattaren laupeuden varaan pikemmin kuin kantamaan petoksen kaapua hetkeäkään kauvemmin! Minusta tuntuu aivan siltä, kuin ei itse totuuden enkelikään tapaisi sen jalompia, ylevämpiä ja kauniimpia sanoja! Onko se mahdollista, Varney? — Voiko vilppi niin rohkeasti käyttää totuuden kieltä? — Voiko saastaisuus niin helposti verhoutua puhtauden pukuun? — Varney, Sinä olet ollut palvelijanani lapsesta saakka — minä olen Sinut korkealle kohottanut — minä voin kohottaa Sinut korkeammalle. Ajattele, ajattele puolestani! Sinun järkesi on aina ollut terävä ja tarkka — Eiköhän hän voisi olla viaton? todista hänet viattomaksi, ja kaikki, mitä minä olen tähän asti tehnyt hyväksesi, ei ole oleva mitään — ei mitään sitten saamaasi palkintoon verrattuna!»

Äärimäinen tuska, jonka kiduttamana kreivi puhui, vaikutti jonkun verran paatuneeseen Varneyhinkin, joka kesken omien katalain ja kunnianhimoisten sala-aikeidensakin rakasti isäntäänsä sikäli kuin sellainen konna saattoi yleensä mitään rakastaa; mutta hän lohdutti itseään ja masensi itsesoimauksensa sillä ajatuksella, että vaikka hän nyt pakottikin kreivin kärsimään äkillistä, ohimenevää tuskaa, niin tapahtui se tarkoituksessa tasoittaa hänen tietänsä valta-istuimelle, jolle, jos tämä avioliitto kuoleman kautta tai muuten purkautuisi, Elisabet hänen nähdäkseen mielellään korottaisi hänen isäntänsä. Hän pysyi siis pirullisessa juonessaan; ja hetken mietittyään vastasi hän kreivin levottomiin kyselyihin surumielisellä katseella, ikäänkuin olisi hän turhaan koettanut keksiä jotakin puolustusta kreivittärelle; sitten kohotti hän äkkiä päänsä ja sanoi, äänessään toivova kaiku, joka heti paikalla loihti vastaavan ilmeen kreivinkin kasvoille: »Mutta miksi olisi hän antautunut vaaraan tulemalla tänne, jos hän olisi ollut syyllinen? — Miksei hän pikemminkin paennut isänsä luo tai muualle? — vaikka siihen on sentään voinut vaikuttaa hänen halunsa tulla tunnustetuksi Leicesterin kreivittäreksi.»

»Totta, totta, totta!» huudahti Leicester, lyhyen toivonvälähdyksen väistyessä hänen tunteittensa ja sanojensa tavattoman katkeruuden tieltä; »Sinä et kykene käsittämään naisellisen oveluuden syvyyttä, Varney. Minä ymmärrän kaikki. Hän ei tahtonut luopua sen typerän aisankannattajan tiluksista, rikkauksista ja arvonimestä, joka oli hänet nainut. Niin, ja jos minä olisin hulluuksissani nostanut kapinan tai jos vihastunut kuningatar olisi ottanut pääni, kuten hän tänä aamuna uhkasi, ei se runsas lesken eläke, jonka laki olisi määrännyt Leicesterin kreivittärelle, olisi ollut lainkaan pois tieltä tuolle kerjäläismäiselle Tressilianille. Hyväpä hänen olikin yllyttää minua antautumaan vaaraan, joka kaikissa tapauksissa saattoi päättyä vain hänen hyödykseen. — Älä puhu hänen puolestaan, Varney! Minä tahdon nähdä hänen vertansa!»

»Armollinen herra», vastasi Varney, »Teidän tuskanne hurjuus purkautuu Teidän hurjiin sanoihinne.»

»Minä kiellän, älä puhu hänen puolestaan!» jatkoi Leicester; »hän on häväissyt minut — hän olisi murhannut minut — kaikki siteet ovat väliltämme katkenneet. Hän on kuoleva petturin ja avionrikkojan kuoleman, sillä sen on hän hyvin ansainnut niin Jumalan kuin ihmistenkin lakien mukaan! Ja — mikä tämä lipas on», lisäsi hän, »jonka muuan poika juuri äsken työnsi käteeni, pyytäen minua toimittamaan sen Tressilianille, koskei hän itse päässyt viemään sitä kreivittärelle? Taivaan nimessä! hänen sanansa kummastuttivat minua jo silloin, vaikka muut ajatukset karkoittivat ne mielestäni; mutta nyt palaavat ne muistiin kaksinkertaisin voimin. — Se on hänen jalokivilippaansa! — Avaa se, Varney; kangota saranat irti tikarillasi.»

»Kerran ei hän huolinut tikarini avusta», ajatteli Varney vetäessään asetta tupesta, »leikatakseen kirjeen nauhaa, mutta nyt suorittaa se paljoa merkitsevämmän tehtävän hänen kohtalonsa määräämiseksi.»

Näin mietiskellen ja käyttäen kolmikulmaista tikarinkärkeä kiilana, mursi hän lippaan heikot hopeasaranat. Tuskin näki kreivi niiden särkyvän, kun hän sieppasi lippaan ritari Rikhardin käsistä, kiskaisi kannen pois, kahmaisi sen välkähtelevän sisällön kouraansa ja paiskasi jalokivet pitkin lattiaa vihansa vimmassa, kuumeisesti etsiessään sieltä kirjettä tai edes paperilappua, joka tekisi hänen viattoman kreivittärensä luulotellun rikoksen vieläkin ilmeisemmäksi. Sitten polki hän raivoissaan jalokiviä ja huusi: »Näin muserran minä nämä viheliäiset leikkikalut, joiden takia Sinä olet myynyt itsesi, ruumiisi ja sielusi, määrännyt itsesi varhaiseen ja pikaiseen kuolemaan ja minut ikuiseen kurjuuteen ja ikuisiin omantunnontuskiin! — Älä puhu minulle anteeksi-annosta, Varney! — Hän on tuomittu!»

Ja hän lähti huoneesta ja syöksyi viereiseen kammioon, jonka oven hän lukkosi ja telkesi lujasti.

Varney katseli hänen jälkeensä, ja hieman inhimillisempi tunne näytti estävän tavallista ivahymyä vääntymästä hänen suupieliinsä. »Minua surettaa hänen heikkoutensa», ajatteli hän, »mutta rakkaus on tehnyt hänestä lapsen. Hän viskelee ja polkee näitä kallisarvoisia leluja — yhtä raivoisasti repisi hän kappaleiksi sen kaikkein hauraimman lelun, johon hän oli ennen niin hullaantunut. Mutta tämäkin mieliteko unohtuu, kun sen esinettä ei ole enää näkyvillä. Niin, hänellä ei ole silmää arvostaa esineitä ja ihmisiä niiden ansion mukaisesti, mutta sen lahjan on luonto antanut Varneylle. Kun Leicester kerran kohoaa hallitsijaksi, muistaa hän yhtä vähän niitä intohimonpuuskia, joiden avulla hän pääsi tuohon kuninkaalliseen satamaan, kuin ikinä laituriin laskenut merimies muistelee kestetyn matkan vaaroja. Mutta nämä juoruavat korut eivät saa jäädä tähän — niistä tulisi melkein liian runsas saalis huonetta siivoaville akoille.»

Parhaillaan keräillessään ja sovitellessaan niitä erääseen pöydän salalaatikkoon, joka oli sattumalta jäänyt lukkoamatta, näki Varney Leicesterin kammion oven avautuvan, verhojen siirtyvän syrjään ja kreivin kasvojen ilmestyvän niiden välistä, mutta silmät niin kuolleina ja huulet ja posket niin verettöminä ja kalpeina, että hän säikähti tätä äkkinäistä muutosta. Mutta heti kun hänen katseensa kohtasi kreivin katseen, veti tämä päänsä takaisin ja sulki kammion oven. Tämän tempun uudisti Leicester kahdesti, sanaakaan sanomatta, niin että Varney alkoi pelätä hänen sielullisten tuskiensa jollakin tavoin sekoittaneen hänen järkensä. Kolmannella kerralla hän kuitenkin nyökäytti päätänsä, ja Varney totteli tätä kutsua. Astuttuaan kammioon huomasi hän pian, ettei hänen isäntänsä hämmennys johtunut suinkaan hulluudesta, vaan hänen hirvittävästä, useiden vastakkaisten intohimojen ahdistamasta aikomuksestaan. He neuvottelivat innokkaasti kokonaisen tunnin, minkä jälkeen Leicesterin kreivi pukeutui uskomattomin ponnistuksin ja lähti tervehtämään kuninkaallista vierastaan.

XIX Luku.

Ilomme veit ja rikoit hauskan seuran Mit' ihmeyttävimmällä häiriöllä.

Macbeth.

Jälkeenpäin muistui monen mieleen, että tämän tapausrikkaan päivän loppupuolelle sattuneiden pitojen ja juhlallisuuksien aikana oli Leicesterin ja Varneyn käytös kokonaan erilainen entisestään. Ritari Rikhard Varneyta oli pidetty pikemminkin neuvokkaana toimen miehenä kuin huvitusten harrastajana. Toiminta, joko sitten sotilaan tai muun, näytti aina olleen hänen oikea alansa; ja juhlissa ja hauskutuksissa, vaikka hän oivallisesti ymmärsikin niitä järjestää ja ohjata, oli hänen oma osansa pelkän katselijan; tai jos hän sukkeluuttansa osoittikin, teki hän sen karkealla, ivallisella ja pisteliäällä tavalla, aivan niinkuin olisi hän pilkannut koko esitystä ja vieraita, vilpittömästi yhtymättä yhteiseen iloon.

Mutta sinä päivänä näytti hänen luonteensa muuttuneen. Hän haki nuorempain hovimiesten ja hovinaisten seuraa ja tuntui sillä hetkellä uhkuvan sellaista hilpeyttä ja mielenkeveyttä, että hänestä tuli vaarallinen kilpailija vallattomimmillekin. Jotka olivat pitäneet häntä vakavampien ja kunnianhimoisempien pyrkimysten miehenä, katkerana ivailijana ja niiden armottomana pilkkaajana, jotka ottavat elämän sellaisena kuin se tulee ja sieppaavat osansa jokaisesta hauskuudesta, minkä se tarjoaa, huomasivat nyt hämmästyen, että hänen sukkeluuksiensa kärki saattoi olla yhtä säälivästi peitetty, hänen naurunsa yhtä raikas ja hänen otsansa yhtä pilvetön kuin konsanaan heidän. Millä pirullisen ulkokultaisuuden keinoilla hän saattoi vetää tämän iloisuuden hunnun mitä ilkeimmän inhimillisen sydämen mustien ajatusten verhoksi, sen seikan täytyy jäädä käsittämättömäksi kaikille muille paitsi hänen vertaisilleen ja kaltaisilleen, mikäli sellaisia on koskaan ollut olemassa; mutta hänen luonteensa voima ja lahjat olivat erinomaisemmat tavallista, ja onnettomuudeksi oli nämä lahjat kaikessa kehityksessään asetettu kaikkein kauhistuttavimpien aikeiden palvelukseen.

Leicesterin laita oli kokonaan toinen. Miten tottunut hän yleensä olikin näyttelemään täydellisen hovimiehen osaa ja esiintymään aina iloisena, kohteliaana ja vapaana kaikesta muusta surusta kuin hetken hauskuuden lisäämisestä, vaikka hänen rinnassaan riehuivatkin tyydyttämättömän kunnianhimon, kateuden ja vihan tuskat, niin oli hänen sydämensä nyt kuitenkin saanut paljoa peljättävämmän vieraan, jonka repimistä ja raastamista ja kalvamista ja nakertamista hän ei voinut salata eikä vaimentaa; ja sinä olisit voinut lukea hänen kiinteettömästä silmästään ja hänen kasvojensa hämmentyneestä ilmeestä, että hänen ajatuksensa harhailivat kaukana niistä tapauksista, joissa hän pakottautui olemaan osallisena. Hän katseli, liikkui ja puhui ikäänkuin herkeämättömästi ponnistellen, ja hänen tahtonsa näytti jossakin määrin menettäneen nopeata vaikutusvoimaansa siihen terävään älyyn ja siihen kauniiseen ruumiiseen, joita se hallitsi. Hänen tekonsa ja eleensä eivät tuntuneet olevan yksinkertaisia tahdon ilmauksia, vaan ikäänkuin itsetoimivan koneen liikkeinä odottavan jonkun sisäisen laitteen töytäyksiä, ennenkuin ne saattoivat tapahtua; ja hänen sanansa putoilivat yksitellen, katkonaisina, ikäänkuin olisi hänen ollut ensin pakko tarkoin ajatella, mitä sanoisi ja sitten miten sanoisi, ja ikäänkuin pääsisi hän vain hellittämättömästi huomiotaan jännittäen lauseensa loppuun, unohtamatta enemmän yhtä kuin toistakaan.

Tämän hajamielisyyden omituiset ilmiöt, jotka näkyivät niin selvästi Englannin täydellisimmän hovimiehen koko käytöksessä ja puheessa, että hänen lähelleen osunut alhaisin ja typerin palvelijakaan ei saattanut olla niitä huomaamatta, eivät voineet myös välttää sen ajan älykkäimmän ruhtinattaren silmää. Ja ilman vähintäkään epäilystä olisi tämä hänen väliin huolimaton, väliin säännötön esiintymisensä nostanut Leicesterin kreiviä vastaan Elisabetin ankaran suuttumuksen, ellei kuningatar olisi otaksunut sen vihastuksen pelon, josta hän oli niin kiivaasti hänelle puhunut tänä aamuna, yhä vielä hämmentävän hänen suosikkinsa ajatuksia ja kaikista hänen vastaponnistuksistaan huolimatta hävittävän hänen tavallisen, miellyttävän ilmeensä ja hänen keskustelunsa hilpeän sulon. Kun tämä naisellista turhamaisuutta niin suuresti mairitteleva otaksuma oli kerran päässyt valtaan hänen mielessään, selitti se täydellisesti ja tyydyttävästi kaikki Leicesterin kreivin lukuisat virheet ja hairahdukset; ja häntä ympäröivä tarkkaavainen seurue pani hämmästyen merkille, että kuningatar, raivostumatta hänen alituisesta huolimattomuudestaan ja kaiken tavallisen huomaavaisuudenkin puutteestaan (vaikka nämä olivatkin kohtia, joiden suhteen Elisabet yleensä oli tavattoman ankara) päinvastoin koetti hankkia hänelle aikaa ja tilaisuutta tyyntymiseen ja suvaitsi häntä siinä avustaakin suopeudella ja hyväntahtoisuudella, jotka näyttivät kokonaan olevan ristiriidassa hänen tunnetun luonteensa kanssa. Selvää kuitenkin oli, ettei tämä voinut kestää enää kovin kauvan ja että Elisabetin täytyi lopultakin keksiä toinen ja epäsuosiollisempi selitys Leicesterin säädyttömälle käytökselle, kun Varney tuli pyytämään kreiviä puheilleen toiseen huoneeseen.

Kun tämä pyyntö oli hänelle toistettu kaksi kertaa, nousi hän vihdoin ja oli juuri ikäänkuin vaistomaisesti lähtemäisillään — kun hän pysähtyikin, kääntyi ympäri ja anoi kuningattarelta lupaa poistua hetkiseksi erinäisten sangen kiireellisten ja tärkeiden asiain takia.

»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningatar; »me uskomme kyllä, että meidän oleskelumme täällä saattaa synnyttää äkillisiä ja odottamattomia sattumuksia, joista on viipymättä huolehtiminen. Mutta kuitenkin, herra kreivi, jos Te tahdotte meidän pitävän itseämme Teidän mieluisana ja kunnioitettuna vieraananne, toivoisimme me Teidän ajattelevan vähemmän meidän komeata kestitsemistämme ja ilahuttavan meitä ystävällisemmällä ja kohteliaammalla käytöksellä kuin mihin tänään olemme saaneet tyytyä; sillä tuli sitten vieraaksi ruhtinas tai talonpoika, isännän sydämellinen kohtelu on aina kestityksen paras osa. Menkää, herra kreivi; ja me toivomme Teidän palaavan silein otsin ja kirkkain, kevein ajatuksin, sillä niitä ovat ystävänne tottuneet Teiltä odottamaan.»

Leicester vain kumarsi syvään vastaukseksi tähän nuhdesaarnaan ja poistui. Huoneen ovella tapasi hän Varneyn, joka veti hänet kiireesti sivulle ja kuiskasi hänen korvaansa: »Kaikki on hyvin!»

»Onko Masters käynyt häntä katsomassa?» tiedusteli kreivi.

»On, armollinen herra; ja koska ei kreivitär suostunut vastaamaan hänen kysymyksiinsä eikä taas mitenkään selittämäänkään itsepäisyyttään, on hän antava ratkaisevan todistuksen siitä, että häntä vaivaa aivohäiriö ja että on parasta jättää hänet ystäväinsä huomaan. Mahdollisuus on siis tarjolla toimittaa hänet pois täältä kuten aijoimmekin.»

»Mutta Tressilian?» virkkoi Leicester.

»Hän ei saa hyvään aikaan lainkaan tietää hänen lähdöstään», vastasi Varney; »se on tapahtuva vielä tänä iltana, ja huomenna pidetään Tressilianista huolta.»

»Ei, kautta sieluni», tiukkasi Leicester; »minä tahdon kostaa hänelle omin käsin!»

»Tekö, armollinen herra, ja niin mitättömälle miehelle kuin Tressilianille! — Ei, armollinen herra, hän on pitkät ajat halunnut lähteä vieraisiin maihin. Uskokaa hänet minun huostaani. — Minä olen toimittava niin, ettei hän enää palaa tänne kielimään.»

»Ei, kautta taivaan, Varney!» huudahti Leicester. — »Mitättömäksi sanot Sinä vihollista, joka on kyennyt haavoittamaan minua niin syvästi, että koko vastainen elämäni tulee olemaan vain tuskaa ja kärsimystä? — Ei; ennemmin paljastaisin minä koko totuuden Elisabetin valta-istuimen juurella ja antaisin hänen kostonsa iskeä yhdellä kertaa sekä heihin että itseeni, kuin luopuisin oikeudestani kostaa omin käsin sille kirotulle konnalle.»

Varney näki suureksi levottomuudekseen isäntänsä olevan niin ankaran kiihtymyksen vallassa, että ellei hän myöntynyt hänen tahtoonsa, voisi hän kerta kaikkiaan ryhtyä siihen epätoivoiseen tekoon, josta hän puhui ja joka silmänräpäyksessä murskaisi kaikki ne kunnianhimoiset suunnitelmat, mitkä Varney oli isännälleen ja itselleen muodostanut. Mutta kreivin raivo näytti sekä hillittömältä että syvältä; sillä kun hän puhui, iskivät hänen silmänsä tulta, hänen äänensä vapisi kuohuvan vihan voimaa ja hänen huulillaan poreili kevyt vaahto.

Hänen uskottunsa teki rohkean ja menestyksellisen yrityksen päästä hänen valtijaakseen tälläkin hurjan kiihtymyksen hetkellä. — »Armollinen herra», sanoi hän, vieden hänet kuvastimen eteen, »katsokaapa kuvaanne tuosta ja ratkaiskaa, ovatko nämä vääntyneet piirteet miehen, joka kykenee niin tavattoman ankarassa asiassa päättämään itse puolestaan.»

»Minkä Sinä sitten tahdot minusta tehdä?» kysyi Leicester, hämmästyneenä kasvojensa kauheasta muutoksesta, mutta samalla loukkautuneena siitä liian vapaasta tavasta, millä Varney häntä tyynnytti. »Pitääkö minusta tuleman Sinun holhottisi, orjasi — oman palvelijani alamainen ja käskettävä?»

»Ei suinkaan, armollinen herra», vastasi Varney lujasti, »vaan itsenne ja omien intohimojenne valtijas. Armollinen herra, minä, Teidän halpa palvelijanne, minä häpeän nähdessäni Teidän käyttäytyvän niin kehnosti kuohahtelevien tunteittenne myrskyssä. Heittäytykää Elisabetin jalkoihin, tunnustakaa avioliittonne — syyttäkää puolisoanne ja hänen rakastajaansa aviorikoksesta — ja myöntäkää kaikkien vertaistenne kuullen olevanne aisankannattaja, joka nai maalaistytön ja jota tämä ja hänen kirjanoppinut lemmityisensä vetivät nenästä. — Tehkää se, armollinen herra — mutta sanokaa ensin hyvästi Rikhard Varneylle ja ottakaa takaisin kaikki ne lahjat, joita olette hänelle vuosien kuluessa jaellut. Hän palveli jaloa, uljasta, rohkeaa Leicesteriä ja oli ylpeämpi saadessaan olla hänen käskyläisenään kuin komentaessaan tuhansia. Mutta sitä raukkamaista kreiviä, joka masentuu jokaisesta vastuksesta, jonka järkeileviä päätöksiä jokainen intohimon puuskaus lennättelee kuin tuuli akanoita, sitä kreiviä ei Rikhard Varney palvele. Hän on niin paljon ylempänä häntä mielenlujuudessa kuin hän on alempana arvossa ja vallassa.»

Varney puhui näin teeskentelemättä, sillä vaikka hänen kehumansa mielenlujuus olikin paatumusta ja tunnottomuutta, tunsi hän nyt tosiaankin etevämmyytensä, niin oudosti kuohahtelevan sävyn kuin hänen suuri kiintonsa Leicesterin tuleviin kohtaloihin loikin hänen ääneensä ja koko esiintymiseensä.

Leicesterin lannisti tämä oletettu ylemmyys kokonaan; onnettomasta kreivistä näytti nyt hänen viimeinen ystävänsä aikovan hyljätä hänet. Hän ojensi kätensä Varneyta kohti lausuessaan nämä sanat: »Älä jätä minua — Mitä Sinun mielestäsi minun tulisi nyt tehdä?»

»Olla oma itsenne, jalo herrani», vastasi Varney, koskettaen kreivin kättä huulillaan, ensin siihen kunnioittavasti tartuttuaan; »olla oma itsenne, vallita intohimon myrskyjä, jotka lyövät haaksirikkoon heikompia sydämiä. Oletteko Te ensimäinen, jota on petetty lemmenseikoissa? Ensimäinen, jonka kevytmielinen ja irstas nainen on viekoitellut rakastumaan, sitten käyttäen Teidän tunnettanne väärin ja pitäen sitä pilkkanaan? Ja aijotteko sietää, että Teidät ajetaan typeränä mielipuolena pellolle, koska ette ole osannut olla viisaampi kuin viisaimmat miehet maailman alusta alkaen? Olkaa niin kuin ei sitä naista olisi koskaan ollut olemassakaan — poistakaa hänet muistostanne, sillä hän ei ole ansainnut saada siellä sijaa lainkaan. Pitäkää tämänaamuista lujaa päätöstänne, jonka toteuttamiseen minulla on tarpeeksi rohkeutta, intoa ja keinoja, ikäänkuin jonkun korkeamman olennon vastustamattomana käskynä, intohimottomana oikeudentekona. Hän on ansainnut kuoleman — hän kuolkoon!»

Hänen puhuessaan piteli kreivi häntä yhä kädestä, puri huulensa tiukasti yhteen ja rypisteli otsaansa, ikäänkuin olisi hän ankarasti ponnistellen koettanut johtaa itseensä Varneylta osan tuota hänen suosittelemaansa kylmää, säälimätöntä ja tunteetonta lujuutta. Hänen vaijettuaan ei kreivi vieläkään hellittänyt hänen kättään ennenkuin hän tyynen päättäväksi pyrkien kykeni lausumaan: »Olkoon niin — hän kuolkoon! — Mutta saanenhan itkeä yhden ainoan kyyneleen hänen muistolleen?»

»Ei ainoatakaan, armollinen herra», keskeytti Varney, joka isäntänsä nytkähtelevästä silmäkulmasta ja vääntyvistä poskista näki hänen aikovan antaa liikutukselleen vallan. — »Ei kyyneltäkään — aika ei sitä salli — täytyy muistaa Tressiliania —»

»Se nimi kykenee tosiaankin muuttamaan kyyneleet vereksi», vastasi kreivi. »Varney, minä olen sitä ajatellut ja päätökseni on valmis — eivät rukoukset eivätkä todistelut pysty enää minuun — Tressilian on oleva minun sovitus-uhrini.»

»Se on hulluutta, armollinen herra; mutta Te olette minuun nähden liian mahtava, jotta minä voisin sulkea tien Teidän kostoltanne. Valitkaa sitten edes sopiva aika ja paikka ja välttäkää häntä siksi kunnes olette ne löytänyt.»

»Sinä saat muissa seikoissa ohjata minua minne tahdot», sanoi Leicester, »mutta tässä älä vastusta minua.»

»Sitten, armollinen herra», vastasi Varney, »pyydän minä ensiksikin Teitä heittämään tuon varomattoman, epäilyttävän ja puolihullun käytöksenne, joka tänään veti koko hovin huomion puoleensa ja jota kuningatar ei olisi milloinkaan sallinut Teidän sovittaa, ellei hän olisi ollut Teille niin puolueellisen hyvänsuopa ja osoittanut ystävyyttään Teille paljoa suuremmassa määrässä kuin hänen luonteelleen on oikeastaan ominaista.»

»Olenko minä tosiaankin ollut niin huolimaton?» ihmetteli Leicester ikäänkuin unesta heräten; »ja minä kun luulin niin hyvin kaiken peittäneeni; mutta älä pelkää, mieleni on nyt rauhoittunut — minä olen aivan tyyni. Kohtalonennustukseni on käyvä toteen; ja jotta se kävisi toteen, olen jännittävä kaikkia kykyjäni korkeimmilleen. Älä huolehdi minusta, sanon vieläkin — minä lähden heti kuningatarta tapaamaan — ei Sinun omakaan katseesi eikä puheesi olisi tutkimattomampi kuin minun. — Onko Sinulla mitään muuta sanomista?»

»Minun täytyy pyytää Teidän sinettisormustanne», vastasi Varney vakavana, »merkiksi niille palvelijoillenne, joita minun on pakko käyttää, että minulla on Teidän täysi valtuutuksenne heidän apuaan vaatiessani.»

Leicester veti sormestaan sinettisormuksen, jota hän tavallisesti käytti, ja antoi sen Varneylle hurjan, kaamean ilmeen kuvastellessa hänen kasvoillaan, lisäten matalalla, puolittain kuiskaavalla, mutta hirvittävän painokkaalla äänellä nämä sanat: »Mitä teet, tee pian.»

Vastaanottosalissa syntyi jo levottomuutta ja ihmettelyä, kun jalo linnanherra viipyi niin kauvan poissa, ja suuresti ihastuivatkin sentähden hänen ystävänsä nähdessään hänen astuvan sisään miehenä, jonka sydämeltä kaiken inhimillisen huomioinnin mukaan oli juuri pudonnut huolten taakka. Ja Leicester täyttikin sinä päivänä oivallisesti Varneylle antamansa lupauksen, niin että tämä näki voivansa lakata näyttelemästä luonteelleen niin vierasta osaa kuin se käytöstapa, mitä hän oli aamupuolella noudattanut ja että hän vähitellen saattoi jälleen muuttua siksi hillityksi, teräväksi, ivalliseksi keskustelun ja tapausten tarkkaajaksi, jollaisena hän tavallisesti seurassa esiintyi.

Elisabetiin nähden käyttäytyi taas Leicester miehenä, joka tunsi hyvin kuningattaren luontaisen lahjakkuuden ja tarmon, mutta myös hänen pari heikkoa puoltansa. Hän oli liian viisas muuttaakseen äkkiä sen juron ja hajamielisen esiintymistapansa, joka oli herättänyt niin suurta huomiota ennen hänen poistumistaan Varneyn kanssa, vaan joka nyt hänen kuningatarta lähestyessään näytti vaimenneen hellyyteen vivahtavaksi surumielisyydeksi ja joka keskustelun kuluessa, kun Elisabet oli säälivästi antanut suosiostaan merkin toisensa jälkeen häntä lohduttaakseen, vaihtui tuntehikkaan mielistelyn sanatulvaksi, palavimmaksi, arkaluontoisimmaksi, tarkoittelevimmaksi, mutta samalla kunnioittavimmaksi, mitä mikään kuningatar on alamaiseltaan ikinä kuullut. Elisabet kuunteli ikäänkuin lumottuna; hänen vallanhalunsa oli tuuditeltu uneen; hänen päätöksensä pysyä erillään kaikista yhteiskunnallisista ja perheellisistä siteistä ja antautua yksin omaan kansansa vaalimiseen, alkoi horjua, ja vielä kerran oli Dudleyn tähti kohonnut korkeimmilleen hovin taivaalla.

Mutta Leicester ei nauttinut tätä luonnosta ja omastatunnostaan saamaansa voittoa täysin sekoittamattomana, sillä sitä katkeroittivat sekä hänen tunteittensa sisäinen kapina niitä kahlitsevaa väkivaltaa vastaan että monet satunnaiset tapaukset, jotka aterian ja sitä seuraavien iltahuvitusten aikana värähyttelivät tätä äärimäisen tuskan viimeistä tuntohermoa.

Hoviväki oli esimerkin mainitaksemme kokoontunut pitohuoneesta isoon saliin odottelemaan loistavan naamionäytelmän, illan odotetun hauskutuksen alkamista, kun kuningatar keskeytti hurjan kokkapuhehyökkäyksen, jolla Leicesterin kreivi parhaillaan ahdisti kreivi Willoughbytä, Raleighia ja muutamia muita hovimiehiä, seuraavin sanoin: — »Me syytämme Teitä valtiorikoksesta, herra kreivi, jos Te yhä jatkatte tätä yritystänne tappaa meidät nauruun. Mutta tässä tuleekin onneksemme otus, joka voi saada meidät vakaviksi milloin vain tahtoo: oppinut lääkärimme Masters, tuoden ehkä uutisia siitä meidän suojatti-raukastamme, rouva Varneysta — ei, herra kreivi, älkää poistuko, sillä koska tässä on kysymyksessä aviopuolisoiden välinen riita, emme me pidä omaa kokemustamme riittävän syvällisenä sitä ratkaisemaan ilman taitavaa neuvojaa. — No, Masters, mitä ajattelet siitä karkulais-rouvasta?»

Hymy, joka oli väikkynyt Leicesterin huulilla, kun kuningatar keskeytti hänen pilailunsa, jähmettyi hänen huulilleen ikäänkuin olisi sen siihen veistänyt Mikael Angelon tai Chantreyn taltta; ja hän kuunteli lääkärin puhetta sama värähtämätön ilme kasvoillaan.

»Rouva Varney, armollinen Valtijatar», vastasi hovilääkäri Masters, »esiintyi hyvin tylysti ja ynseästi, eikä halunnut ryhtyä kanssani mihinkään keskusteluihin terveytensä tilasta, vaan haasteli hurjasti siitä, että hän muka esittää asiansa Teille itsellenne ja ettei hän vastaa lainkaan halvempien henkilöiden kysymyksiin.»

»Taivas varjelkoon!» huudahti kuningatar; »me olemme jo saaneet kylliksemme kärsiä niistä väärinkäsityksistä ja selkkauksista, jotka näyttävät seuraavan tätä hourupäistä rouvaraukkaa, minne hän tuleekin. — Eikö Teistäkin ole asia niin, herra kreivi?» jatkoi hän Leicesteriin kääntyen ja kuvastaen katseessaan vienoa, melkein hellästi rukoilevaa katumusta heidän senaamuisesta epäsovustaan. Leicester pakottautui kumartamaan syvään. Äärimäisinkään ponnistus ei jaksanut tehdä häntä kykeneväksi myös sanoin ilmaisemaan hänen yhtymistään kuningattaren ajatukseen.

»Tepä olette kostonhimoinen, herra kreivi», virkkoi kuningatar; »mutta kyllä me pian saamme sopivan ajan ja paikan Teitä rangaistaksemme. Vaan vieläkin kerran palataksemme tähän riemunrikkojaan, tähän rouva Varneyhin — Mitä voit sanoa hänen terveydestään, Masters?»

»Hän on kovin tyly ja ynseä, armollinen Kuningatar, kuten jo sanoinkin», vastasi Masters, »ja hän kieltäytyy vastaamasta tiedusteluihin, eikä lainkaan tottele lääkärin käskyjä eikä määräyksiä. Minä havaitsin kuitenkin hänen potevan aivohäiriötä, jonka minä olisin taipuvainen pikemmin määrittelemään sanalla hypochondria kuin sanalla phrenesis; ja luulisin minä olevan hänelle parasta, että hänen miehensä toimittaisi hänet hoidettavaksi kotiinsa, kauvas kaikesta tästä näytelmäin ja huvitusten hälinästä, sillä ne sekoittavat hänen heikon järkensä kaikenlaisilla mitä kummallisimmilla haaveilla. Häneltä huomaamatta päässeet viittailut tähtäävät sinne päin, kuin olisi hän muka joku suuri arvohenkilö — kreivitär tai jopa ruhtinatarkin. Jumala heitä auttakoon, sellaisia kuvittelevat usein hänenlaisensa sairaat!»

»Ei, mutta sitten täytyy hänet toimittaa täältä kaikin kiirein», sanoi kuningatar; »käskekää Varneyn pitää hänestä kaikkea inhimillistä huolta; mutta vapauttakoon hän pian tämän linnan rouvastaan. Sillä takaanpa hänen kohta luulevan itseään meidän kaikkien valtijattareksi. Sääli sentään, että niin kauniilla olennolla pitää oleman niin surkeasti häiriintynyt järki. — Vai mitä Te siitä ajattelette, herra kreivi?»

»Sääli tosiaankin», vastasi kreivi, toistellen niitä sanoja ikäänkuin ulkolukuläksyä.

»Mutta ehkettepä Te olekaan samaa mieltä kanssamme hänen kauneudestaan», jatkoi Elisabet; »ja me olemmekin nähneet miesten pitävän uljaita, junomaisia naisia tuollaista hentoa, riutuvaa olentoa parempana, jonka pääkin nuokkuu kuin katkenneen liljan varsi. Niin, miehet ovat hirmuvaltijaita, herra kreivi, joita miellyttää enemmän kiihkeä kamppailu kuin vastustelematta saavutettu valloitus, ja he rakastavat parhaiten sellaisia naisia, jotka uskaltavat lähteä heidän kanssaan voittosille. — Melkeinpä olen kanssanne samaa mieltä, Rutland, että jos tämä Leicesterin kreivi joskus saisi sellaisen maalatun vahanuken puolisokseen, toivottaisi hän sen kuolleeksi jo ennen kuherruskuukausien loppua.»

Näin puhuessaan katsahti hän Leicesteriin niin merkitsevästi, että tämä, huolimatta sydämensä kapinasta, tätä rajatonta petollisuutta vastaan, pakottautui kuitenkin kuiskaten vastaamaan, että Leicesterin rakkaus oli paljon nöyrempää laatua kuin mitä hänen majesteettinsa otaksui, koska se oli kiintynyt sellaiseen henkilöön, jota hän ei voinut koskaan käskeä, vaan jota hänen täytyi aina totella.

Kuningatar punastui ja käski hänen olemaan vaiti, mutta näytti kuitenkin odottavan, ettei toinen noudattaisi hänen kehoitustaan. Mutta samassa räjähtivät torvet toitottamaan ja patarummut paukkumaan korkealta parvekkeelta, josta näki yli koko salin, siten ilmoittaen naamionäyttelijäin tulevan; näin pääsi Leicester siitä kauheasta pakonalaisuuden ja teeskentelyn tilasta, johon hänen oma kaksimielisyytensä oli hänet vienyt.

Alkavaan naamionäytelmään kuului neljä eri joukkoa, jotka seurasivat toisiaan lyhyin väliajoin; kussakin joukossa oli kuusi päähenkilöä ja yhtä monta soihdunkantajaa, ja kukin esitti yhtä niistä kansoista, jotka olivat eri aikoina pitäneet Englantia hallussaan.

Muinaisia brittejä, jotka ensinnä esiintyivät, johdatti kaksi vanhaa druidia, joiden harmaita hapsia koristi tammenlehväseppel ja jotka käsissään kantoivat mistelinoksia. Näitä kunnianarvoisia miehiä seurasivat varsinaiset naamiosankarit ja näitä taas kaksi valkoisiin puettua runoniekkaa, jotka helähyttelivät tuon tuostakin harppujaan, laulaen samalla muutamia muinaisen hymnin säkeitä Beluksen eli auringon kunniaksi. Alkuperäiset britit oli valittu hovissa palvelevain aatelismiesten pisimmistä ja vahvimmista. Heidän naamioihinsa oli kiinnitetty pitkät pörröiset parrat ja tukat; heidän pukuinaan oli susien ja karhujen nahkoja, kun taas heidän sääriään, käsivarsiaan ja yläruumistaan peitti ihonvärinen silkki, johon oli karkein viivoin piirrelty taivaankappaleiden sekä eläinten ja muiden maallisten olentojen kuvia, niin että he antoivat hyvin elävän käsityksen vanhoista maalauksin koristelluista esi-isistämme, joiden vapautta ensinnä ahdistivat roomalaiset.

Rooman pojat, jotka tulivat yhtä hyvin sivistämään kuin valloittamaankin, astuivat sitten ruhtinaallisen seurueen eteen; ja juhlanäytösten järjestäjä oli saanut oivallisesti ilmaistuksi tämän kuuluisan kansan uljaan korskeuden ja sotaisat tavat, varustamalla esiintyjät keveällä, mutta lujalla kilvellä ja lyhyellä, kaksiteräisellä miekalla, jonka käyttely teki Roomasta maailman valtijaan. Kaksi airutta kantoi Rooman kotkia heidän edellään, samalla lausuen ylistysrunoa Marsille, ja nuo muinaisajan mahtavat soturit seurasivat heitä miesten jykevin ja varmoin askelin, jotka pyrkivät valloittamaan koko maanpiirin.

Kolmas joukkue esitti Germanian metsistä tuomiinsa karhunnahkoihin pukeutuneita saksilaisia, ja kantoivat nämä käsissään niitä kauhistuttavia sotakirveitä, jotka tekivät niin ankaraa tuhoa Britannian alkuperäisten asukasten riveissä. Heitä johti niinikään kaksi laulumestaria, jotka hyrisivät Odinin ylistystä.

Viimeisinä tulivat normannilaiset ritarit rautapaidoissaan ja teräskypäreissään ja kaikissa asiaankuuluvissa varustuksissaan, kahden sodasta ja naisten lemmestä laulavan runoniekan edeltäminä.

Nämä neljä joukkuetta saapuivat avaraan saliin mitä oivallisimmassa järjestyksessä, ja jotta katselijat saisivat tyydyttää uteliaisuutensa, pidettiin aina pieni väli-aika, ennenkuin seuraava parvi esiintyi. Sitten marssivat he ympäri salin näytelläkseen itseään, noudattaen urkujen, pillien, torvien ja kaikenlaisten muiden Leicesterin kreivin soittokoneiden poljentoa. Vihdoin asettuivat nämä neljä naamiojoukkuetta, sijoittaen soihdunkantajansa taakseen, kukin omiin riveihinsä kahdelle puolelle salia, niin että roomalaiset joutuivat brittejä vastapäätä ja saksilaiset normanneja, ja näyttivät ensin katsahtelevan toisiinsa kummastunein silmin, mutta sitten kiihtyvän uhkaavin liikkein ilmaistuun vihaan. Silloin kajahti parvekkeelta kiivas sotainen sävel, naamiosankarit vetivät miekkansa kaikilla tahoilla ja lähenivät toisiaan, tahdikkain askelin hyppien jonkunlaista sota- tai asetanssia, kalahutellen miekkojaan vastustajainsa kilpiin ja kilauttaen niitä toistensa miekkoihin ohi kulkiessaan. Oli hyvin hauska nähdä eri joukkojen pysyvän säännöllisessä järjestyksessä aivan säännöttömiltä näyttävissä liikkeissään, sekaantuvan toisiinsa, kiehittyvän eroon taas ja ryhmittyvän jälleen omiin, alkuperäisiin riveihinsä, aina soiton mukaan.

Tämä vertauskuvallinen sotahyppy esitti niitä monenlaisia kahakoita ja ristiriitoja, joita oli sattunut muinaista Britanniaa vuorotellen hallinneiden kansojen kesken.

Vihdoin, monien sokkeloisten kiertelyjen ja koukuttelujen jälkeen, jotka herättivät katsojissa suurta ihastusta, kuului ankara torventörähdys, ikäänkuin tappelun alkajaisiksi tai voiton julistamiseksi. Naamiot lakkasivat heti paikalla pyöriskelyistään ja kokoontuen alkuperäisten johtajainsa eli esittelijäinsä — sillä se oli heidän ammattinimensä — ympärille, näyttivät odottavan yhtä jännitettyinä kuin katselijatkin, mitä sitten tuleman piti.

Salin ovet avautuivat selkosen seljälleen, eikä tulija ollutkaan mikään vähempi kuin itse paholaissyntyinen Meriin, joka oli puettu kummalliseen, salaperäiseen, hänen epätietoista sukuperäänsä ja suurenmoista loihtutaitoansa vastaavaan tapaan. Hänen ympärillään ja takanaan liehui ja hyppi mitä omituisimpia olentoja, joiden oli määrä esittää hänen mahtavia käskyjään odottelevia henkiä; ja niin valtavasti vaikutti tämä näytelmän osa palvelijoihin ja muihin linnassa oleskelevaan alhaisempaan kansaan, että monet unohtivat kuningattarelle kuuluvan kunnioituksen, tunkeutuivat sisään ja jäivät salin ovipuoleen seisomaan.

Leicesterin kreivi, joka huomasi airueittensa vain suurella vaivalla saavan nämä innostuneet katselijat pysymään kauvempana, kuitenkaan herättämättä suurempaa melua kuin oli soveliasta kuningattaren ollessa läsnä, nousi istuimeltaan ja meni itse paikalle; sillä Elisabetkin oli samaan aikaan pyytänyt — hän kun aina tahtoi rahvasta kohdeltavan hyvin — että heidän sallittaisiin häiritsemättä katsella näytelmää. Leicester käytti tätä veruketta poistuakseen; mutta hänen todellisena vaikuttimenaan oli halu päästä edes hetkiseksi omiin rauhoihinsa ja lepuuttaa mieltään vaikkapa vain silmänräpäykseksikin siitä hirvittävästä painostuksesta, jonka sille tuotti häpeän, vihan, katumuksen ja kostonjanon raatelevain tuskain peittäminen iloisuuden ja mielistelyn verhoon. Hän pani silmäyksellään ja viittauksellaan kansanjoukon vaikenemaan; mutta palaamatta heti hänen majesteettinsa luo kääriytyi hän viittaansa, sekaantui tungokseen ja jäi sieltä, muiden halpa-arvoisten katselijain tavoin seisoaltaan seuraamaan naamionäytelmän kulkua.

Astuttuaan saliin eteni Meriin keskelle lattiaa, kutsui taikasauvansa heilauksella taistelevain joukkueiden johtajat ympärilleen ja ilmoitti heille runomittaisessa puheessa, että nyt hallitsi Britannian saarta kuninkaallinen neitsyt, jolle heidän tuli kohtalon tahdosta osoittaa kunnioitustaan, samalla kun heidän piti pyytää häntä lausumaan mielipiteensä niistä erilaisista syistä, joiden perusteella kukin heistä katsoi olevansa se etevin kantajoukko, mistä maan nykyiset asukkaat, tämän enkelimäisen ruhtinattaren onnelliset alamaiset johtivat sukuperänsä.

Tätä käskyä totellen kulki kukin parvi juhlallisen soiton kaikuessa Elisabetin ohi, suorittaen kukin oman kansansa tavan mukaisen, mitä nöyrimmän ja kunnioittavimman tervehdyksen, mihin kuningatar vastasi sillä armollisella suopeudella, joka oli ollut hänen julkisessa esiintymisessään havaittavissa aina siitä asti kun hän oli tullut Kenilworthiin.

Eri joukkueiden johtajat mainitsivat sitten, kukin kansansa nimessä ne syyt, joihin nojaten he väittivät olevansa muita mainehikkaampia ja etevämpiä; ja kun heitä oli kutakin vuoroonsa kuultu, piti kuningatar heille seuraavan armollisen vastauspuheen: »Me olemme pahoillamme, ettei meillä ole parempia edellytyksiä ratkaista sitä vaikeata kysymystä, joka kuuluisan Merlinin käskystä nyt on joutunut pohdittavaksemme, mutta meistä näyttää kuitenkin siltä, ettei mikään näistä ikimuistettavista kansoista erikseen saata vaatia ehdotonta etusijaa muihin nähden ja väittää olleensa suurimpana tekijänä meidän päiviemme englantilaisen muodostamisessa, sillä tämä on aivan epäilemättä perinyt kultakin muutamia luonteensa jaloimpia piirteitä. Niinpä on nykyinen englantilainen saanut muinaisilta briteiltä uljaan ja lannistumattoman vapaudenhalunsa — roomalaisilta erinomaisen sotakurinsa ja rohkeutensa sekä rauhan aikana viljelemänsä rakkauden tieteisiin ja sivistykseen — saksilaisilta viisaat ja oikeudenmukaiset lakinsa — ja ritarillisilta normanneilta ankaran kunniantuntonsa ja kohteliaan käytöksensä sekä jalon ihastuksensa mainetöihin.»

Merlin vastasi luontevasti, että piti tosiaankin niin monien erinomaisten ominaisuuksien yhtymän nykypäivien englantilaisissa, että heistä on tullut muille kansoille ikäänkuin täydellisyyden perikuva, koska he vain siten ovat edes johonkin määrin ansainneet sen siunauksen, hyvinvoinnin ja onnen, jota he ovat saaneet nauttia Englannin Elisabetin hallituskautena.

Soitto kajahti taas, ja naamiosankarit sekä Meriin ja hänen palvelevat henkensä alkoivat poistua tungokseen asti täyttyneestä salista, kun Leicester, joka, kuten olemme maininneet, oli jäänyt seisomaan lähelle salin ovea ja joka siis oli joutunut melkein keskelle väkijoukkoa, tunsi viittaansa nykäistävän samalla kun muuan ääni kuiskasi hänen korvaansa: »Herra kreivi, haluaisin keskustella hetkisen kanssanne.»

XX Luku.

Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn!

Macbeth.

»Haluaisin keskustella hetkisen kanssanne.» Sanat olivat itsessään yksinkertaiset, mutta Leicesterin kreivi oli niin kiihtyneessä ja kuumeisessa mielentilassa, että mitä tavallisimpiinkin seikkoihin näytti hänestä liittyvän erikoista levottomuutta herättävää tärkeyttä. Hän käännähtikin siis nopeasti, nähdäkseen henkilön, joka ne oli lausunut. Puhujan ulko-asussa ei ollut mitään huomattavampaa: musta silkkinuttu, lyhyt viitta ja musta naamus kasvoilla, siinä hänen pukunsa; sillä hän oli ilmeisestikin kuulunut siihen naamioitujen joukkoon, joka oli tunkeutunut saliin Merlinin jäljissä, vaikkei hänellä ollutkaan sitä kummallista valepukua, jollaisia useimmat heistä kantoivat.

»Kuka Te olette, ja mitä Te minusta tahdotte?» kysyi Leicester, äänensä sävyllä selvästi paljastaen mielensä kuohahtelevan tilan.

»En mitään pahaa, herra kreivi», vastasi naamioitu, »vaan hyvää ja kunniallistakin, jos Te vain oikein käsitätte tarkoitukseni. Mutta minun täytyy saada puhella kanssanne jossakin yksinäisemmässä paikassa.»

»Minä en voi lähteä keskustelemaan kenenkään tuntemattoman muukalaisen kanssa», virkkoi Leicester, peljäten, hän ei tiennyt itsekään mitä tuon salaperäisen miehen pyynnöstä; »ja niiden, jotka minä tunnen, täytyy valita soveliaampi puhelu-aika.»

Hän aikoi kiiruhtaa tiehensä, mutta naamioitu pidätti häntä.

»Niillä, jotka puhuvat Teidän Korkeudellenne Teidän omaa kunniaanne koskevista asioista, on oikeus käyttää Teidän aikaanne, mitä tehtäviä Teidän onkin sitten syrjäyttäminen heitä kuullaksenne.»

»Kuinka! Kunniaani? Kuka uskaltaa sitä leikata?» kiihkoili Leicester.

»Vain Teidän oma käytöksenne voi antaa aihetta sen moittimiseen, herra kreivi, ja juuri siitä asiasta halusinkin keskustella kanssanne.»

»Te olette hävytön», vastasi Leicester, »ja Te käytätte väärin tämän hetken vierasvapautta, joka estää minua Teitä rankaisemasta. Minä kysyn nimeänne?»

»Minä olen Edmund Tressilian Cornwallista», vastasi naamio. »Kieleni on erään lupauksen takia ollut sidottu kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi — määräaika on nyt kulunut — nyt voin minä puhua ja teen Teidän Korkeudellenne sen oikeuden, että käännyn ensiksi Teidän puoleenne.»

Hämmästyksen vavahdus, joka oli värähyttänyt Leicesterin sydänjuuria hänen kuullessaan tuota nimeä lausuvan miehen, jota hän eniten vihasi ja jonka hän luuli itseään niin syvästi loukanneen, vei häneltä ensi hetkenä liikuntakyvyn, mutta muuttui siinä samassa sellaiseksi kostonjanoksi, ettei erämaan kulkija sen palavammin ikävöi vesilähteille. Hänellä oli sentään niin paljon järkeä ja tahdonvoimaa jäljellä, ettei heti paikalla survaissut tikariansa tuon rohkean konnan sydämeen, konnan, joka ensin syöksi hänet sellaiseen onnettomuuteen ja sitten uskalsi vielä niin järkähtämättömän tyynesti tulla kohtelemaan häntä tuolla tavalla. Päättäen sillä hetkellä peittää kaikki kiihtymyksen jäljetkin, jotta saisi täyden selon Tressilianin aikeista ja tarkoituksesta ja jottei samalla menettäisi kostoaan, vastasi hän niin kähisevällä, pidätetyn vihan muuntamalla äänellä, että hänen sanojaan tuskin saattoi ymmärtää: — »Ja mitä pyytää minulta herra Edmund Tressilian?»

»Oikeutta, herra kreivi», virkkoi Tressilian tyynesti, mutta lujasti.

»Oikeutta», toisti Leicester, »kaikki ihmiset saavat sitä vaatia — erittäinkin Te, herra Tressilian, ja olkaa varma, että Te sitä saatte.»

»En muuta odotakaan Teidän Jaloudeltanne», vastasi Tressilian; »mutta aika kiiruhtaa, ja minun täytyy keskustella kanssanne vielä tänä iltana. — Menenkö vuottamaan Teitä huoneeseenne?»

»Ei», vastasi Leicester tylysti, »ei katon alle, eikä etenkään minun kattoni alle. — Me tapaamme toisemme vapaan taivaankannen alla.»

»Te olette tuskastunut tai vihastunut, herra kreivi», jatkoi Tressilian; »eikä tässä kuitenkaan ole siihen vähintäkään syytä. Paikka on minusta samantekevä, kunhan Te vain suotte minulle häiritsemättömän puolisen tuntia aikaanne.»

»Luullakseni tulee lyhyempikin aika riittämään», vastasi Leicester. — »Odottakaa minua huvikentällä sen jälkeen kun kuningatar on vetäytynyt huoneeseensa.»

»Riittää», virkkoi Tressilian ja poistui. Leicester näytti hetkiseksi joutuneen rajattoman riemun valtaan.

»Taivas suosii minua vihdoinkin», puheli hän itsekseen, »ja lähettää ulottuvilleni konnan, joka on minut sillä sovittamattomalla häväistyksellä leimannut — joka on tuottanut minulle nämä kamalat tuskat. Minä en soimaa sallimusta enää, koska nyt pääsen selville niistä kavaloista juonista, joilla hän yhä aikoo kietoa minua, ja koska minä siis samalla voin todistaa hänen konnamaisuutensa ja kostaa sen. Taakkaani kantamaan — taakkaani kantamaan! — Minä en tahdo nyt enää sortua sen alle — koska kerran viimeistään keskiyö tuo minulle koston!»

Näiden mietteiden riehuessa Leicesterin aivoissa lähti hän jälleen kulkemaan läpi nöyristelevän joukon, joka halkesi hänelle tietä tehdäkseen, ja istuutui entiselle paikalleen, kadehditulle ja ihaillulle, hallitsijattarensa viereen. Mutta jos tämän siten ihaillun ja kadehditun miehen sydän olisi ollut avoinna kaikkien tämän salin täyttäväin ihmisten edessä, kaikkine rikollisen kunnianhimon, kuoletetun rakkauden, raivoavan koston, ja suunnitellun julmurityön tietoisuuden herättämine pimeine ajatuksineen, jotka liehuivat ja parveilivat siellä kuin haamut jonkun inhoittavan noita-akan taikakehässä — niin kuka heistä, kunnianhimoisimmasta hovi-ylimyksestä aina kehnoimpaan palvelijaan, joka eli lautasia muuttamalla, olisi halunnut vaihtaa paikkaa Elisabetin suosikin ja Kenilworthin herran kanssa!

Uudet kidutukset odottivat häntä Elisabetin luo palattuaan.

»Tulettekin sopivaan aikaan, herra kreivi», virkkoi tämä, »ratkaisemaan erään väittelyn meidän naisten kesken. Tässä juuri ritari Rikhard Varney pyysi lupaamme saada lähteä linnasta sairas rouvansa mukanaan, ja koska hänellä oman kertomuksensa mukaan jo oli Teidän suostumuksenne poistumiseensa, niin sai hän meidänkin myöntymyksemme. Meillä ei tosiaankaan ole vähintäkään halua pidättää häntä sen nuoren vaimoparan hellästä huolehtimisesta — mutta nyt on se samainen ritari Rikhard Varney tänään joutunut niin ilmeisesti näiden meidän hovinaistemme lumoihin, että tämä Rutlandin herttuatar tässä vakuuttaa hänen vievän sen mielipuolen vaimonsa vain järvelle asti, työntävän hänet sinne ja jättävän hänet niiden kristallipalatsien asukkaaksi, joista se viehättävä vedenneitonen haasteli, sekä palaavan luoksemme iloisena leskimiehenä, kuivaavan kyyneleensä ja korvaavan pian vahinkonsa meidän seurueemme kustannuksella. Mitä siihen sanotte, herra kreivi? — Me olemme nähneet Varneyn parissa, kolmessa erilaisessa puvussa, siinä kaikki — mutta Tehän tunnette hänen todellisen luonteensa — luuletteko hänen voivan tehdä rouvalleen moisen konnankujeen?»

Leicester oli joutua suunniltaan, mutta vaara oli uhkaava ja edes jonkunlainen vastaus ehdottomasti välttämätön. »Arvoisat naiset», sanoi hän, »ajattelevat liian huonoa oman sukupuolensa jäsenestä, jos he otaksuvat hänen ansainneen sellaisen kohtalon, tai sitten liian pahaa meistä, jos he uskovat kenenkään voivan kohdella siten viatonta ihmistä.»

»Kuulkaahan vain häntä, hyvät naiset», jatkoi Elisabet; »kaikkien miesten tavoin haluaa hän puolustella heidän julmuuttaan syyttämällä meitä kevytmielisyydestä.»

»Älkää sanoko meitä, armollinen Valtijatar», vastasi kreivi; »me väitämme vain, että halpa-arvoisemmilla naisilla on kuten pienemmillä taivaan valoillakin epävakaisuutensa ja vaihteensa, mutta kenpä voisi soimata muuntelevaisuudesta aurinkoa tai Elisabetia?»

Keskustelu kääntyi sitten vaarattomampaan suuntaan, ja Leicester hoiteli siinä osaansa erinomaisen älykkäästi, huolimatta raatelevasta sisäisestä tuskastaan. Se tuntui niin hauskalta Elisabetista, että linnan kello oli jo lyönyt keski-yötä, ennenkuin hän poistui seurasta, mikä oli vallan kuulumaton seikka hänen rauhallisissa ja säännöllisissä, ajan kulusta huolehtivissa tavoissaan. Hänen lähtönsä antoi luonnollisesti merkin koko seurueen hajaantumiseen; kukin erkani omaan lepopaikkaansa uneksimaan päivän huvituksista ja ihastuen aavistelemaan huomenisia.

Onneton linnanherra ja koko tämän ylvään juhlahumun alku poistui aivan toisin ajatuksin. Hänen ensimäinen käskynsä häntä avustavalle kamaripalvelijalle oli kutsua Varney heti paikalla hänen huoneeseensa. Lähetti palasi hetken kuluttua ja ilmoitti, että tunti sitten lähti ritari Rikhard Varney linnasta takaportin kautta, kolme muuta henkilöä mukanaan, joista yhtä kuljetettiin hevoskantotuolissa.

»Kuinka pääsi hän linnasta, vaikka vartijat oli jo asetettu paikoilleen?» kysyi Leicester; »minä en luullut hänen matkustavan ennen päivänkoittoa.»

»Hän esitteli ymmärtääkseni päteviä syitä vartijoille», vastasi palvelija, »ja näytti kuulenma Teidän Korkeutenne sinetti —»

»Aivan niin — aivan niin», keskeytti kreivi; »mutta hän on pitänyt liikaa kiirettä. — Onko kukaan hänen palvelijoistaan jäänyt tänne?»

»Mikael Lambournea ei löytynyt ritari Rikhard Varneyn lähtiessä», vastasi palvelija, »ja hänen isäntänsä oli kovin suuttunut hänen katoamisestaan. Mutta minä näin hänen juuri äsken satuloivan hevostaan nelistääkseen isäntänsä perään.»

»Käske hänet viipymättä tänne», määräsi Leicester; »minulla on muuan sanoma vietävänä hänen isännälleen.»

Palvelija poistui huoneesta, ja Leicester mitteli sen lattiaa hetkisen syviin mietteisiin vaipuneena. — »Varney on liian innokas», ajatteli hän, »liian kiihkeä. — Luullakseni hän minua rakastaa — mutta hänellä on myöskin omat tarkoitusperänsä ajettavinaan ja hän on hellittämätön ja järkähtämätön siinä toimessa. Jos minä kohoan, kohoaa hänkin, ja hän on osoittautunut jo liiankin halukkaaksi vapauttamaan minut esteestä, joka näyttää olevan minun ja kuninkuuden välillä. Mutta minä en taivu kantamaan sitä häpeätäkään. Sitä petollista naista on rangaistava, mutta se täytyy toimittaa varovaisemmin ja harkitummin. Minä tunnen jo ennakolta, miten liiallinen hätäileminen tässä asiassa sytyttäisi helvetin liekit rintaani. — Ei — yksi uhri riittää kerrallaan, ja tämä uhri odottaa jo minua.»

Hän tarttui kirjoitusvehkeisiin ja piirsi kiiruusti seuraavat sanat:

»Ritari Rikhard Varney!

Me olemme päättäneet lykätä toistaiseksi Teidän suoritettavaksenne uskotun asian ja me kiellämme Teitä ankarasti ryhtymästä mihinkään enempiin toimenpiteisiin kreivittäremme suhteen siksi kunnes toisin määräämme. Me käskemme myös Teitä palaamaan Kenilworthiin heti kun olette vienyt turvalliseen paikkaan sen, mikä Teidän huostaanne annettu on. Mutta jos Teidän hoimiinne uskotun saatettavan toimittaminen varmaan talteen pidättäisi Teitä kauvemmin kuin me otaksumme, käskemme me Teitä siinä tapauksessa palauttamaan sinettisormuksemme luotettavalla ja nopealla lähetillä, sillä me tarvitsemme sitä aivan pian. Odottaen Teidän tarkoin noudattavan näitä määräyksiämme ja jättäen Teidät Jumalan haltuun, pysymme me varmasti Teidän hyvänä ystävänänne ja isäntänänne.

R. Leicester.

Annettu Kenilworth-linnassamme, kymmenentenä päivänä heinäkuuta, armon vuonna tuhatviisisataa ja seitsemänkymmentäviisi.»

Kun Leicester oli saanut tämän käskykirjeen kirjoitetuksi ja sinetöidyksi, astui kamaripalvelijan ohjaamana huoneeseen Mikael Lambourne, jolla oli saappaita puolireiteen, jonka ratsastusviittaa piteli leveä vyö ja jonka huopahattu muistutti suuresti sananlennättäjäin päähinettä.

»Mikä Sinä olet miehiäsi?» kysyi kreivi.

»Teidän Korkeutenne talliherran tallimestari», vastasi Lambourne totutulla häikäilemättömyydellään.

»Hillitseppä röyhkeää kieltäsi, mies», komensi Leicester; »pilapuheet, jotka sopivat ritari Rikhard Varneyn kuultaviksi, eivät ole ensinkään paikallaan minulle lausuttuina. Kuinka pian luulet voivasi saavuttaa isäntäsi?»

»Tunnissa, armollinen herra, jos mies ja hevonen eheinä pysyvät», vastasi Lambourne, muuttaen silmänräpäyksessä tuttavallisuutta lähentelevän käytöksensä mitä nöyrimmäksi kunnioitukseksi. Kreivi mitteli häntä katseillaan kiireestä kantapäähän.

»Minä olen kuullut Sinusta puhuttavan», virkkoi hän sitten; »sanotaan Sinun suorittavan tehtäväsi nopeasti, mutta taipuvan liiaksi rähinään ja juopotteluun, jotta Sinulle voisi uskoa mitään tärkeämpiä toimia.»

»Armollinen herra», vastasi Lambourne, »minä olen ollut sotilaana, merimiehenä, matkustajana ja seikkailijana, ja ne ovat kaikki elinkeinoja, joiden harjoittajat nauttivat tästä päivästä, koska he eivät ole varmoja huomisesta. Mutta vaikka minä ehkä käytänkin väärin vapaa-aikojani, en ole vielä koskaan lyönyt laimin velvollisuuttani isäntääni kohtaan.»

»Katso, että niin tapahtuu nytkin», jatkoi Leicester, »etkä Sinä ole sitä katuva. Toimita tämä kirje nopeasti ja varmasti ritari Rikhard Varneyn käsiin.»

»Eikö tehtäväni ulotu laajemmalle?» kysyi Lambourne.

»Ei», vastasi Leicester, »mutta minulle on erikoisen tärkeätä, että Sinä suoritat sen yhtä huolellisesti kuin kiireisestikin.»

»Minä en ole säästävä huolta enkä hevosta», vastasi Lambourne, lähtien viipymättä huoneesta.

»Niin, sillä lailla se päättyi se minun yksityinen puheillepääsyni, josta minä kuitenkin toivoin niin paljon!» mutisi hän itsekseen astuskellessaan pitkää käytävää ja laskeutuessaan takaportaita. »Saakeli soikoon! Minä luulin kreivin tarvitsevan apuani johonkin salajuoneen, ja nyt se laulu loppuikin vain kirjeen viemiseen! Hyvä, hänen tahtonsa on tapahtuva siitä huolimatta, ja kuten hänen korkeutensa oikein sanoikin, minä en ole sitä vastaisuudessa katuva. Lapsen täytyy ensin kontata, ennenkuin se oppii kävelemään, ja niin on alottelevan hovimiehenkin laita. Mutta annahan kun pilkistän tuohon kirjeeseen, jonka hän sinetöi niin kovin huolimattomasti.» — Tämän tempun tehtyään mäjäytti hän ylen määrin riemastuneena käsiään yhteen ja huudahti: »Kreivitär — kreivitär! — Nyt tiedän minä salaisuuden, joka on minut kohottava tai kaatava. — Mutta astuppas esiin, Bayard», jatkoi hän hevostaan pihalle taluttaen, »sillä Sinun kupeittesi ja minun kannusteni täytyy tehdä piakkoin tuttavuutta keskenään.»

Lambourne nousi siis satulaan ja lähti linnasta takaportin kautta; hänen annettiin vapaasti mennä, koska ritari Rikhard Varney oli poistuessaan jättänyt vartijalle häntä koskevan käskyn.

Heti kun Lambourne ja kamaripalvelija olivat lähteneet huoneesta, vaihtoi Leicester hovipukunsa hyvin yksinkertaiseen vaatetukseen, heitti viitan ympärilleen, otti lampun käteensä ja kulki salaista yhdyskäytävää pitkin pienelle takaportille, josta pääsi linnan pihalle, lähelle huvikentän yläpäätä. Hänen ajatuksensa olivat tyynempiä ja selvempiä kuin yleensä viime aikoina, ja hän yritti omissa silmissäänkin esiintyä miehenä, jota vastaan oli enemmän rikottu kuin hän itse oli rikkonut.

»Minua on mitä syvimmin loukattu», tähän suuntaan kulkivat hänen mietteensä, »mutta minä olen luopunut silmänräpäyksellisestä kostosta ja siirtänyt sen miehekkyyden ja jalomielisyyden alueelle. Vaan pitääkö avioliiton, jonka se petollinen nainen on tänään häväissyt, kahlehtiman minua ja ehkäisemän minua sillä mahtavalla uralla, johon kohtaloni minua kutsuu? Ei — on olemassa muitakin keinoja sellaisten siteiden avaamiseksi, tarvitsematta katkoa elämän säikeitä. Jumalan kasvojen edessä en minä ole enää sidottu liittoon, jonka hän ensimäisenä rikkoi. Kuningaskuntien tulee joutua välillemme — valtamerten vyöryvät aallot, joiden syvyydet ovat nielleet kokonaisia laivastoja, saavat olla ainoina tämän kuolettavan salaisuuden säilyttäjinä.»

Tämänlaisilla todisteluilla koetti Leicester rauhoittaa omaatuntoansa niin äkkiä päätetyn kostonaikeen toteuttamisen ja kunnianhimoisten suunnitelmainsa suhteen, jotka olivat niin läheisesti liittyneet jokaiseen hänen elämänsä pyrkimykseen ja tekoon, ettei hän kyennyt edes yrittämään vapautua niistä, niin että hänen kostonsakin näytti hänestä lopulta kerrassaan oikeutetulta, jopa jalomielisen hillityltäkin toimitukselta.

Tässä mielentilassa astui tuo kostoa ja kunniaa himoitseva kreivi komealle huvikentälle, minne juuri silloin täysikuu valoi säteitään. Tuo kirkas keltainen valo heijasteli kaikkialta valkoisesta hiekkakivestä, josta kentän kivitys, pylväsaidat ja rakennustaiteelliset kaunistukset olivat laitetut; eikä pieninkään pilvenhattara himmentänyt sinitaivasta, niin että koko tienoo oli melkein yhtä kirkas kuin jos aurinko olisi vast'ikään laskenut. Lukuisat valkoisesta marmorista veistetyt kuvapatsaat hohtivat kalpeassa valossa juuri haudoistaan nousseiden, käärinliinoihinsa verhoutuneiden aaveiden tavoin, ja suihkulähteet lennättelivät ilmaan vesisäikeitään, ikäänkuin niitä kuun säteissä kirkastaakseen, ennenkuin ne jälleen kimaltelevana hopearoiskeena putosivat altaisiinsa. Päivä oli ollut helteinen, eikä vieno yötuulahdus, joka huokui huvikentän pengermillä, löyhytellyt puiden lehviä voimakkaammin kuin viuhka nuoren kaunottaren kädessä. Kesä-yön laulaja oli rakentanut runsaasti pesiä läheisen puutarhan lehtimajoihin, ja niiden asukkaat korvasivat nyt päiväistä vaikenemistaan helskyttelemällä valtavassa kuorossa ihania liverryksiään, milloin hilpeitä, milloin kiihkeitä, milloin yhteisiä, milloin toinen toisilleen vastailevia, ikäänkuin purkaen rintansa riemua siitä tyynestä, hurmaavasta yöstä, johon he säveleitään kaijuttelivat.

Ajatellen kokonaan toisia asioita kuin suihkulähteiden solinaa, kuun kimallusta ja satakielen laulua, käyskenteli uljas Leicester hitaasti pengermän päästä toiseen, viitta lujasti ympärillä, miekka kainalossa, keksimättä kuitenkaan ihmisolennon varjoakaan.

»Oma jalomielisyyteni petti minut surkeasti», puheli hän itsekseen, »jos se konna nyt pääsi minulta pakoon — niin, ja ehkäpä on hän nyt jo rientänyt vapauttamaan sitä avionrikkojaa, jolla on vielä niin vähän vartijoitakin.»

Nämä hänen mietiskelynsä keskeytyivät samassa, sillä kun hän kääntyi katsomaan portille päin, näki hän ihmisolennon hitaasti etenevän pylväskäytävästä, himmentäen varjollaan vuorotellen kaikkia esineitä, joiden ohi hän lähestyessään kulki.

»Iskenkö ennenkuin edes kuulen hänen raivostuttavan äänensä?» ajatteli Leicester miekkansa kahvaan tarttuen. »Mutta ei! Minä tahdon nähdä, mihin suuntaan hänen saastaiset juonensa käyvät. Minä tahdon katsella, niin vastenmielistä kuin se onkin, miten se inhoittava käärme kiemurtelee ja pyörähtelee, ennenkuin käytän voimaani ja muserran sen.»

Hänen kätensä heltisi kahvasta, ja hän läheni hitaasti Tressiliania, keräten tämän kohtauksen varalle kaiken itsehillinnän ja tahdonlujuuden, mitä hänellä suinkin oli, kunnes he seisoivat aivan vastakkain.

Tressilian kumarsi kunnioittavasti, mutta kreivi vastasi vain ylpeällä päännyökähdyksellä ja sanoilla: »Te halusitte puhella kahden kesken kanssani, herra — tässä minä olen valmiina kuuntelemaan.»

»Herra kreivi», virkkoi Tressilian, »minulle on sanottavani laatu niin tärkeä ja minä toivon niin hartaasti Teidän kuuntelevan minua kärsivällisesti, jopa suosiollisestikin, että minä alennun puhdistautumaan kaikesta, mitä Teidän Korkeudellanne suinkin saattaa olla minua vastaan. Te pidätte minua vihollisenanne?»

»Eikö minulla ole sitten ilmeisiä syitä siihen?» vastasi Leicester, huomatessaan Tressilianin vaijenneen vastausta odottamaan.

»Teette siinä minulle vääryyttä, herra kreivi. Minä olen kyllä Sussexin kreivin ystävä, mutta en hänen liittolaisensa enkä puoluelaisensa, niin Teidän kilpailijaksenne kuin hovi häntä sanookin; siitä on jo pitkä aika, kun minä lakkasin pitämästä hovia ja hovijuonia luonteelleni ja lahjoilleni sopivana alana.»

»Voipa hyvin niin ollakin, herra», vastasi Leicester; »sillä onhan niitä oppineelle miehelle — sellaiseksihan maailma huutaa herra Tressiliania — arvokkaampiakin askarruksia. Rakkaudella on vehkeilynsä yhtä hyvin kuin kunnianhimollakin.»

»Minä huomaan, herra kreivi», jatkoi Tressilian, »Teidän panevan suurta painoa minun aikaisempaan kiintymykseeni siihen onnettomaan nuoreen naiseen, josta aijon kohta puhua, ja ehkäpä ajattelevan minun ajavan hänen asiaansa enemmän mustasukkaisuuden kuin oikeudentunnon houkuttelemana.»

»Mitäpä minun ajatuksistani, hyvä herra!» vastasi kreivi; »jatkakaa! Tähän asti olette Te puhunut yksinomaan itsestänne; sangen tärkeä ja arvokas aihe epäilemättä, mutta se ei ehkä koske minua niin syvästi, että minun pitäisi sen takia viipyä vuoteeltani. Säästäkää enemmät esipuheet, hyvä herra, ja käykää asiaan, jos Teillä tosiaan on jotakin minuun kuuluvaa kerrottavana. Teidän lopetettuanne saanen minäkin vuorostani lausua parisen sanaa.»

»Minä käyn siis suoraan asiaan, herra kreivi», virkkoi Tressilian; »ja kun minun sanottavani on Teidän Korkeutenne kunniaa koskevaa, uskon minä, ettette Te omastakaan mielestänne ole tuhlannut aikaanne sitä kuuntelemalla. Minulla on muuan pyyntö Teidän Korkeudellenne onnettoman Amy Robsartin suhteen, jonka tarina on Teille liiankin tuttu. Minä kadun syvästi, etten heti ryhtynyt tähän toimenpiteeseen ja asettanut Teitä tuomariksi itseni ja tuon konnan välille, joka on hänet niin kauheasti häväissyt. Herra kreivi, Amy Robsart karkasi laittomasta ja vaarallisesta vankeudestaan, ja luottaen omien nuhteidensa vaikutukseen kunnottomaan mieheensä, vaati minulta lupauksen, etten minä sekaantuisi hänen asioihinsa siksi kunnes hän oli itse yrittänyt saada oikeutensa tunnustetuiksi.»

»Haa!» huudahti Leicester, »muistatteko, kenelle puhutte?»

»Minä puhun hänen kunnottomasta miehestään, herra kreivi», toisti Tressilian, »enkä minä parhaalla tahdollanikaan löydä lievempää sanamuotoa. Se onneton nuori nainen on nyt kadonnut minun tiettyvistäni ja on hänet kaiketi kätketty johonkin tämän linnan salasoppeen — ellei häntä ole kuljetettu johonkin pahoille aikomuksille vielä sopivampaan säilytyspaikkaan. Se asia on autettava, herra kreivi — minä puhun hänen isänsä valtuuttamana ja tämä onneton avioliitto on tunnustettava ja todistettava kuningattaren edessä ja Amy Robsart viipymättä, estelemättä päästettävä omaan vapauteensa. Ja sallikaa minun sanoa, tämän minun oikeutetun pyyntöni täyttäminen ei koske kenenkään kunniaa niin paljon kuin juuri Teidän Korkeutenne.»

Kreivi seisoi siinä ikäänkuin kivettyneenä siitä tavattomasta tyyneydestä, millä tuo mies, jonka hän luuli loukanneen itseään niin syvästi, puolusti rikollisen rakastajattarensa asiaa, aivan kuin olisi tämä ollut kerrassaan viaton nainen ja Tressilian vain hänen puolueeton avustajansa; eikä hänen hämmästyksensä lainkaan vähentynyt siitä lämmöstä, millä Tressilian tuntui vaativan tuolle naiselle arvoa ja yhteiskunnallista asemaa, jotka hän oli häväissyt ja joiden edut hän oli sittemmin varmasti jakava nyt hänen asiaansa niin kuulumattoman julkeasti puolustavan rikostoverinsa kanssa. Tressilian oli ollut jo yli minuutin aikaa vaiti, ennenkuin kreivi tointui suunnattomasta kummastuksestaan; ja kun muistaa hänen mielessään kuohuvat ennakkoluulot, ei ole lainkaan ihmeellistä, että hänen hurja vihansa vei voiton kaikista muista tunteista. »Minä olen keskeyttämättä kuunnellut Teitä, herra Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »ja minä kiitän Jumalaa, etteivät koskaan ennen ole korvissani soineet niin häikäilemättömän konnan sanat. Teidän kurittamisenne sopisi oikeastaan paremmin teloittajan ruoskalle kuin aatelismiehen miekalle, mutta kuitenkin — konna, paljasta säiläsi ja puolusta henkeäsi!»

Viimeisiä sanoja lausuessaan pudotti hän viittansa maahan, sivalsi Tressiliania rajusti miekkansa tupella, paljasti sitten heti säilänsä ja laittautui hyökkäysasentoon. Hänen puheittensa hurja raivo oli ensin täyttänyt Tressilianin yhtäläisellä hämmästyksellä kuin mitä Leicesterkin oli tuntenut häntä kuunnellessaan. Mutta kummastelu muuttui vihaksi, kun hänen sanojensa ansaitsemattomia solvauksia seurasi isku, joka heti paikalla poisti kaikki muut ajatukset hänen mielestään, paitsi pikaista taistelua koskevat. Tressilianin miekka lensi viipymättä tupesta, ja vaikka hän ei ehkä ollutkaan juuri niin taitava aseensa käyttelyssä kuin Leicester, osasi hän sentään oivallisesti puolustautua, etenkin kun hän oli heistä kahdesta tyynempi ja rauhallisempi, koska hän ei voinut olla pitämättä Leicesterin käytöksen syynä joko tilapäistä mielenhäiriötä tai sitten jonkun erinomaisen harhaluulon vaikutusta.

Ottelu oli jo kestänyt useampia minuutteja kummankaan haavoittumatta, kun äkkiä alkoi kuulua ääniä pylväskäytävästä, jonka läpi pengermälle päästiin, ja niihin yhtyneinä kiireisesti läheneviä askeleita. »Meitä häiritään», sanoi Leicester vastustajalleen; »seuratkaa minua.»

Samaan aikaan kajahti ääni pylväskäytävästä: »Se marakatti oli oikeassa — täällä ne kahakoivat.»

Leicester veti sillä välin Tressilianin jonkunlaiseen komeroon erään suihkulähteen taakse, ja siellä olivat he hyvässä piilossa, kun kuusi kuningattaren henkivartijaa astui huvikentän keskikäytävää pitkin heitä kohti, saattoivatpa he kuulla yhden puhelevankin toisille: »Emme me niitä löydä koko tänä yönä kaikkien näiden ruiskupillien, oravanhäkkien ja kaninkolojen seasta; mutta ellemme saa niitä napatuiksi tuonne perälle mennessämme, käännymme ympäri ja asetamme vahdin portille, niin saamme ne siten huomenna varmasti kynsiimme.»

»Kaunis juttu», päivitteli toinen, »kun rupeavat tapella natistamaan aivan kuningattaren kuuluvilla, sanoisinpa melkein hänen omassa palatsissaan! — Hiisi heidät vieköön, he olivat varmaankin pari humalaista pieneen käsirysyyn joutunutta tappelukukkoa, — olisipa melkein ollut sääli niitä tavata — rangaistuksenahan on käden katkaiseminen, eikös olekin? — olisipa kovaa menettää kätensä teräspalan käsittelemisen takia, se kun vielä sopii niin luontevasti miehen kouraankin.»

»Sinä olet itse aikamoinen tappelupukari, Yrjö», virkkoi kolmas; »mutta olehan varoillasi, laki on tosiaankin se minkä sanoit.»

»Niin», puuttui jälleen puheeseen ensimäinen, »elleihän asiaa paineta hieman villaisella; sillä tiedäthän, ettei nyt sentään olla kuningattaren palatsissa, vaan Leicesterin kreivin linnassa.»

»No sen takia voi rangaistus olla aina yhtä ankara», vastasi toinen; »sillä jos meidän armollinen valtiattaremme — Jumala häntä varjelkoon — on kuningatar, niin on Leicesterin kreivi yhtä hyvä kuin kuningaskin.»

»Pidä kitasi! senkin lurjus!» varoitti kolmas; »mistä Sinä tiedät kuka sattuu kuulemaan?»

Ja he jatkoivat matkaansa huolimattomasti etsiskellen sieltä ja täältä, sillä he olivat ilmeisesti kiintyneempiä omaan keskusteluunsa kuin halukkaita nuuskimaan henkilöitä, jotka olivat tämän yöllisen metelin aiheuttaneet.

Heti kun he olivat edenneet pengermän päähän, viittasi Leicester Tressiliania seuraamaan, hiipi hänen kanssaan vastakkaiseen suuntaan, ja niin pääsivät he kenenkään huomaamatta pakoon pylväskäytävän kautta. Hän vei Tressilianin Mervynin tornille asti, missä tämä jälleen asui, ja puhui hänelle ennen eroamista näin: »Jos Sinulla on rohkeutta jatkaa ja päättää sitä, mikä nyt jäi sikseen, niin pysyttele lähelläni huomenna hovin lähtiessä jälleen matkaan — me tapaamme kyllä sopivan tilaisuuden, ja minä annan Sinulle merkin, kun aika on tullut.»

»Herra kreivi», vastasi Tressilian, »jossakin toisessa tapauksessa olisin minä kysynyt Teiltä tämän hyvin oudoksuttavan ja minua kohtaan niin raivokkaan käytöksenne tarkoitusta ja syytä. Mutta Te olette iskenyt olkapäähäni merkin, jonka vain veri voi pestä pois; ja vaikka Te olisitte vieläkin korkeammassa asemassa kuin pöyhkeimmätkään toiveenne ovat Teidät ikinä nostaneet, vaatisin minä Teiltä sittenkin hyvitystä loukatulle kunnialleni.»

Näin erosivat he sitten, mutta sen yön seikkailut eivät olleet vielä Leicesteriltä loppuneet. Hänen oli pakko kulkea Saintlowen tornin ohi päästäkseen omaan huoneeseensa johtavaan salakäytävään, ja sen portilla tapasi hän Hunsdonin puolipukeissa, paljastettu miekka kainalossa.

»Herättikö se meteli Teidätkin, herra kreivi?» kysyi vanha soturi. »Sepä sen — koira vieköön, yöt ovat täällä Teidän linnassanne yhtä rauhattomia kuin päivätkin. Pari tuntia sitten heräsin minä sen mielipuolen rouva Varneyn kirkunaan, kun hänen miehensä vei häntä väkisin linnasta. Takaanpa, että sieti sillä olla sekä Teidän että kuningattaren lupa, muutoin olisin minä sekaantunut leikkiin ja iskenyt sitä Teidän Varneytanne kalloon aika navakasti; ja nyt sitä taas tapella jyhmästetään tuolla alhaalla huvikentällä, tai miksi Te nyt sanotte tuota kivillä laskettua pengerpuistikkoa, missä noita koreita leluja törröttää?»

Ukon puheen ensi osa viilsi kuin puukolla kreivin sydämeen; jälkimäiseen osaan vastasi hän itsekin kuulleensa miekkojen kalsketta ja tulleensa tänne palauttamaan niitä järjestykseen, jotka olivat rohjenneet menetellä niin julkeasti aivan kuningattaren läheisyydessä.

»No, mutta sittehän minä saankin Teistä seuraa», iloitsi Hunsdon.

Ja Leicesterin oli pakko palata tuon karhumaisen vanhan herran kanssa huvikentälle, missä Hunsdon kuunteli välittömän komentonsa alaisten vartijain kertomusta heidän turhasta yömellakoitsijain etsimisestään, taritsi heille vaivojen palkkioksi pari tusinaa mehevää kirousta ja haukkui heitä laiskoiksi lurjuksiksi ja sokeiksi portonpojiksi. Leicester katsoi myös tarpeelliseksi olla olevinaan vihoissaan siitä, ettei niitä tappelupukareita oltu löydetty; mutta vihdoin esitteli hän Hunsdonille, että ne olivat yhtä hyvin voineet olla joitakin huimapäisiä nuorukaisia, jotka olivat liian ahkeraan kallistelleet maljoja ja joita nyt jo tapahtunut etsiskely oli kai tarpeeksi säikäyttänyt. Hunsdon, joka itse piti myös paljon pikaristaan, myönsi hänkin, että pullo sai usein vastata niistä monista hulluuksista, joita se oli saattanut ihmisen tekemään. »Mutta», lisäsi hän, »ellei Teidän Korkeutenne rupea hieman säästeliäämmäksi talonpidossaan ja hieman vähennä tätä suunnatonta oluen, viinin ja muun juomatavaran tulvaa, niin aavistanpa laulun lopuksi tulevan sen, että minun täytyy teljetä vahtitupaan muutamia niistä iloisista veitikoista ja käsitellä heitä hieman vipukoneellani. — Huomatkaa tämä varoitukseni ja nukkukaa makeasti!»

Leicester oli hyvin iloinen päästessään seuralaisestaan, jätti hänet portille, missä he olivat kohdanneet toisensa, astui salakäytävään, otti käteensä lampun, jonka oli sinne tullessaan jättänyt, ja löysi sen sammuvassa valossa tiensä omaan huoneeseensa.

XXI Luku.

Tilaa! heponi karkaa, Jos läheltä ruhtinaan se nähdä saa; Runoksi totta puhuen, Siihen aikaan sattui synty sen, Kun suuri Lester linnassaan Elisabetia piti vieraanaan.

Naamionäytelmä Pöllöt — Ben Jonson.

Huvitus, jonka oli seuraavana päivänä määrä ilahuttaa Elisabetia ja hänen hoviaan, olivat hänen uskollisten coventrylaistensa, heidän vanhassa kaupungissaan jo ammoin säilyneen, muinaisiin tarinoihin ja kronikoihin perustuvan tavan mukaan esittämät englantilaisten ja tanskalaisten taistelut. Tässä näytelmässä esitti osa kaupungin asukkaita saksilaisia ja toinen osa tanskalaisia, kuvastellen sekä karkein säkein että ankarin iskuin näiden kahden uljaan kansan kamppailuja ja englantilaisten naisten amatsonimaista urheutta, heidän kun tarina väittää olleen innokkaimpina toimihenkilöinä yleisessä tanskalaisia vastaan suunnatussa verilöylyssä, joka tapahtui sittemmin heidän hävittämisensä muistojuhlaksi korotettuna päivänä armon vuonna 1012. Tämän leikin, joka oli kauvan ollut Coventryn asukkaiden suosittuna ajanvietteenä, olivat toimittaneet lakkautetuksi erinäiset uskonkiihkoiset, puritanilaisuuteen kallistuvat hengenmiehet, joilla sattui olemaan melkoista vaikutusta ylempiin virkamiehiin. Mutta kaupunkilaisten suuri enemmistö oli kääntynyt kuningattaren puoleen anoen näyttelemis-oikeuttansa takaisin ja kunniaa saada esittää kappaleensa hänen majesteetilleen. Ja kun tätä pyyntöä pohdittiin siinä pienessä neuvoskunnassa, joka tavallisesti avusti kuningatarta kiireellisten asiain ratkaisemisessa, sai se muutamien ankarampain miesten vastustuksesta huolimatta suosion Elisabetin silmissä, sillä kuningatar huomautti, että tuollaiset huvitukset viehättivät ilman vähintäkään vahinkoa useata sellaistakin, joka niiden puuttuessa käyttäisi aikansa huonompiin iloihin, ja että heidän hengelliset paimenensa, niin kunnioitettavia kuin he olivatkin oppinsa ja hurskautensa takia, katsoivat kuitenkin asiaa liian synkältä kannalta saarnatessaan tällaisia laumojensa huvituksia vastaan; ja sillä oli näytelmän esittämislupa myönnetty.

Kun oli syöty aamiainen, jota mestari Laneham nimittää taivaalliseksi murkinaksi, riensivät kaikki hovin huomattavimmat henkilöt hänen majesteettiaan saattaen parveketornille katselemaan molempain taistelevain puolueitten, englantilaisten ja tanskalaisten, saapumista; ja kun merkki oli annettu, lensi metsästyspuistoon avautuva portti selkosen seljälleen päästääkseen ne sisään. Tuossapa he jo tulivatkin, jalkaisin ja ratsain; sillä useat kunnianhimoiset kaupunkilaiset olivat laittautuneet eriskummallisiin ritarien varustuksia jäljitteleviin pukuihin, siten esittääkseen noiden kahden kansakunnan ritaristoa. Mutta tapaturmien välttämiseksi ei heidän oltu sallittu käyttää oikeita hevosia, vaan saivat he ratsastaa niin sanotuilla keppihevosilla, jotka entisinä aikoina muodostivat maurilaistanssin päähuvituksen ja joita vieläkin saadaan ihailla näyttämöllä, herra Bayesin murhenäytelmän loppupuolella suoritetussa suuressa taistelussa. Jalkaväki seurasi myös asiaankuuluvasti varustettuna. Koko esitystä tuli pitää jonkunlaisena naamio-ilveilynä tai pilamukailuna komeammista näytelmistä, joihin ylimykset ja säätyhenkilötkin ottivat osaa, parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan tarkasti jäljitellen kuvailemiansa henkilöitä. Tämä tanskalaisten hävittämisen muistoksi näytelty kappale oli kokonaan toisenluontoinen, sen esittäjät kun olivat alhaisempia henkilöitä, joiden tavat ja käytös sitä paremmin sopivat tilaisuuteen, mitä hullunkurisempia ja naurettavampia he itsessään olivat. Heidän vaatetuksensa, jota kiirehtivä kertomuksemme ei salli meidän lähemmin kuvailla, herätti myös suurta hupia, ja vaikka heidän hyökkäys-aseillaan saattoikin mäjäytellä tukevia iskuja, niin olivat ne kuitenkin vain pitkiä leppäseipäitä keihäiden ja jykeviä kolikoita miekkojen asemesta; ja puolustuksekseen olivat sekä hevos- että jalkamiehet oivallisesti varustetut muhkeilla kypäröillä ja kilvillä, mitkä molemmat oli kyhätty paksusta nahasta.

Kapteeni Coxe, tämä Coventryn kuuluisa iloniekka, jonka laulut, almanakat ja pennintarinat, kauniisti nahkapaperilla päällystettyinä ja varmuuden vuoksi lujalla nuoralla sidottuina, pysyvät yhä kaikkien vanhojen kirjojen keräilijäin ja myyjäin himotavarana, koska hän itse kekseliäänä miehenä oli johtanut näytelmän harjoitusta ja esittämistä, ratsasti urheasti keppihevosensa selässä englantilaisten joukkojen etunenässä, kovin pönäkkänä ja mahtavana, kuten Laneham sanoo, heiluttaen pitkää miekkaansa, kuten sopikin kokeneen soturin, joka oli taistellut kuningattaren isän, ankaran kuningas Henrikin johdolla Boulognen piirityksessä. Tämä päällikkö astui, kuten oikeus ja kohtuus vaativatkin, ensimäisenä taistelutantereelle ja kulkiessaan parvekkeen ohi miestensä seuraamana, suuteli miekkansa pontta kuningattaren kunniaksi ja suoritti samassa sellaisen hypyn, ettei moiseen ollut vielä milloinkaan pystynyt mikään kaksijalkainen keppihevonen. Sitten kulki hän kaikkine seuralaisineen, ratsumiehineen ja jalkasotilaineen sillan tai taistelutantereen vastakkaiseen päähän, järjesti ne sinne tottuneen taitavasti ja jäi odottamaan vastustajainsa valmistumista rynnäkköön.

Siihen ei kulunutkaan pitkää aikaa; sillä tanskalainen hevos- ja jalkaväki, joka ei missään suhteessa ollut englantilaisia huonompi ei luvun, urhouden eikä varustusten puolesta, saapui heti sen jälkeen, pohjoisille seuduille ominaisen säkkipillin piipittäessä näiden joukkojen edellä heidän kotimaansa merkiksi; heitä johti taitava päällikkö, jonka tarvitsi hävetä kuuluisaa kapteeni Coxea vain sotatottumuksessa, jos tarvitsi siinäkään. Hyökkääjinä asettuivat tanskalaiset parveketornin juurelle, Mortimerin tornia vastapäätä; ja kun kaikki heidän valmistelunsa olivat suoritetut, annettiin merkki ottelun alkamiseen.

Heidän ensimäinen ryntäyksensä toisiansa vastaan tapahtui verrattain hillitysti, koska kumpikin puolue hiukan pelkäsi joutuvansa tungetuksi järveen. Mutta kun lisäjoukkoja yhä saapui molemmille puolille, muuttui kahakka viattomasta käsirysystä leimuavaksi tappeluksi. He syöksyivät vihollistensa kimppuun, kuten mestari Laneham todistaa, kuin lemmenkateuden kiihoittamat jäärät, ja törmäys oli usein niin raivoisa, että molemmat rivit hajaantuivat ja että nuijat ja kilvet synnyttivät suuresti kauhistavan metelin. Usein sattui myös se, mitä kokeneemmat soturit olivat päivän kamppailua alkaessaan pelänneet. Kaidepuut, jotka suojelivat sillan partaita, oli ehkä tahallaan kiinnitetty vain hyvin heikosti, niin että ne eivät pidättäneetkään niitä, jotka taistelun tuoksinassa tungettiin niitä vasten, mistä oli seurauksena, että monen urhon kuuma sota-into tapasi järven aalloissa varsin tehoisan jäähdykkeen. Nämä tapaturmat olisivat ehkä aiheuttaneet vakavampiakin tuhoja kuin senluontoisille kahakoille soveliasta oli, sillä useat sotijalot, joita tämä onnettomuus kohtasi, eivät osanneet uida, ja niitä taas, jotka osasivat, estivät heidän nahkaiset ja paperiset varustuksensa vapaasti käyttämästä jäseniään; mutta tapaus oli jo ennakolta arvattu ja useita veneitä oli varattu kerkeästi onkimaan Ahtolan helmasta kaikki sinne suistuneet sankarit ja saattamaan heidät kuivalle maalle, missä he vettä valuen ja kovin surkean näköisinä lohduttelivat sydämiään runsaasti taritulla kuumennetulla oluella ja paloviinalla, osoittamatta enää vähintäkään halua sekaantua uudelleen niin kamalaan kahakkaan.

Kapteeni Coxe yksin, tämä kaikkien goottilaiskirjasimilla painettujen tuotteiden keräilijäin ihme, suoritettuaan kaksi kertaa hevosineen päivineen vaarallisen hypyn sillalta järveen, uhmaten sitä äärimäistäkin hätää, mihin ritarisatujen mielisankarit, joiden urotekoja hän on kuvaillut lyhennetyssä muodossa, kuten Amadis, Belianis, Bevis tai hänen oma Warwickin Guynsa olivat ikinä joutuneet — kapteeni Coxe yksin, me toistamme sen vieläkin, syöksyi kaksi kertaa sanotun onnettomuuden uhriksi jouduttuaankin tulisimpaan otteluun, hänen vaatteidensa ja hänen keppihevosensa jalkaverhon valuessa vettä, mutta sittenkin kahdesti äänellään ja esimerkillään rohkaisten englantilaisten lannistunutta urheutta, niin että heidän tanskalaisista maahanryntääjistä saamansa voitto muodostui lopultakin, kuten oli oikein ja kohtuullista, täydelliseksi ja ratkaisevaksi. Ansiostapa hänet siis tekikin kuolemattomaksi Ben Jonsonin kynä, joka viisikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti, ettei kukaan olisi ollut niin omiansa johtamaan erästä Kenilworthissa esitettyä naamionäytelmää kuin kapteeni Coxen peljätyllä keppihevosella ratsastava samaisen kapteenin haamu.

Nämä sievistelemättömät maalaisilveilyt eivät kai täydelleen sovi siihen kuvaan, minkä lukija on ennakolta itselleen muodostanut Elisabetin nähtäväksi aijotun kappaleen laadusta, hänen hallituskautenaan kun kirjallisuus saavutti semmoisen loistavan kukoistuksen ja hänen hovinsa kun, naisen hallitsemana, jonka sopivaisuustajunta veti vertoja hänen lahjakkaisuudelleen, oli yhtä kuuluisa kehittyneestä maustaan ja hienostuneista tavoistaan kuin viisaista ja tarmokkaista valtiomiehistäänkin. Mutta johtuiko se nyt sitten oivallisesti harkitusta halusta näyttää kiintyneeltä kansanomaisiin huvituksiin tai iskikö hänen mieleensä kipinä vanhan kuningas Henrikin mehevän miehekkäästä hengestä, joka joskus tuntui heräävän Elisabetissa, se vain on varmaa, että kuningatar nauroi sydämellisesti kunnon coventrylaisten esittämälle ritaritaistelujen jäljittelylle tai oikeammin sanoen pilamukailulle. Hän kutsui luokseen Sussexin kreivin ja Hunsdonin, osaksi ehkä hyvittääkseen edellistä niistä pitkistä, yksityisistä puheluista, joita hän oli suonut Leicesterin kreiville, johtamalla hänet keskustelemaan huvituksesta, joka paljoa paremmin vastasi hänen makuaan kuin nuo klassillisen muinaisuuden varastoista ammennetut korunäytelmät. Harras mieltymys, jolla kuningatar näytti nauravan ja pilailevan molempien sotapäälliköittensä kanssa, antoi Leicesterin kreiville odotetun tilaisuuden poistua hänen läheisyydestään, minkä seikan, niin hyvin oli hän valinnut aikansa, koko hovi selitti hänelle sangen mairittelevalla tavalla, että hän nimittäin päästi kilpailijansa vapaasti kuningattaren puheille, eikä käyttänyt oikeuttaan hänen isäntänään seisoa luopumatta hänen suosionsa paisteen ja muiden välissä.

Leicesterin ajatuksilla oli kuitenkin kauvas pelkästä kohteliaisuudesta poikkeava tarkoitus; sillä heti kun hän näki kuningattaren syventyneen innokkaaseen keskusteluun Sussexin ja Hunsdonin kanssa, joiden selän takana seisoi ritari Niklas Blount, naama korvia tavoittelevassa irvistyksessä jokaiselta sanalta, minkä kuuli lausuttavan, viittasi hän Tressilianille, joka sopimuksen mukaisesti seurasi hiukan ulohtaampaa hänen liikkeitään, raivautui ulos tungoksesta ja astui metsästyspuistoa kohti läpi alhaisempain katselijain joukkojen, jotka suu auki töllistelivät englantilaisten ja tanskalaisten tappelua. Tämän verrattain vaikean työn suoritettuaan katsahti hän toistamiseen taakseen nähdäkseen, oliko Tressilian siinä yhtä hyvin onnistunut, ja heti kun hän huomasi myös hänen selvinneen ihmisten vilinästä, lähti hän kulkemaan erästä pientä pensaikkoa kohti, jonka takana palvelija piteli kahta valmiiksi satuloitua hevosta. Hän heilauttihe toisen selkään ja antoi Tressilianille merkin, että tämän tulisi ratsastaa toisella. Sanaakaan sanomatta totteli Tressilian.

Leicester kannusti sitten hevostaan ja ratsasti nopeasti eräälle hyvin eristetylle, korkeiden tammien ympäröimälle paikalle, noin peninkulman päähän linnasta ja vastakkaiseen suuntaan näyttämöstä, minne uteliaisuus veti jokaisen katselijan. Siellä laskeutui hän satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja lausuen vain nämä sanat: »Täällä ei kukaan meitä häiritse», heitti viittansa poikki satulan ja veti miekkansa.

Tressilian noudatti täsmällisesti kaikkia hänen liikkeitään, mutta ei voinut säiläänsä paljastaessaan olla sanomatta: »Herra kreivi, koska moni tuntee minut mieheksi, joka ei pelkää kuolemaa, kun se on vaakalaudalla kunniaa vastaan, niin tuntuu minusta, että minä itseäni häpäisemättä voin Teiltä kysyä kaiken rehellisyyden nimessä, miksi Teidän Korkeutenne on juljennut antaa minulle sellaisen osoituksen vihastaan, että me nyt olemme joutuneet tällaisiin suhteisiin toistemme kanssa?»

»Ellette pidä sellaisista halveksumiseni osoituksista», vastasi kreivi, »niin tarttukaa heti paikalla aseeseenne, tai toistan minä muutoin tempun, josta nyt valitatte.»

»Sitä ei Teidän tarvitse tehdä, herra kreivi», virkkoi Tressilian, »Jumala tuomitkoon välimme! Ja jos Te kaadutte, tulkoon verenne oman päänne päälle!»

Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun he jo olivat ankarassa ottelussa.

Leicester, joka oli myöskin oivallinen miekan käyttelijä kaikkien muiden sen ajan ulkonaisten avujen ohella, oli edellisenä yönä saanut tarpeeksi kokea Tressilianin voimaa ja taitoa taistellakseen nyt varovammin kuin ennen ja pitääkseen varmaa kostoa pikaista parempana. Muutamia minuutteja miekkailivat he yhtä taitavasti ja menestyksellisesti, kunnes Tressilian uhkarohkeata hyökkäystä tehdessään, jonka Leicester onnellisesti väisti, paljastihe liiaksi, ja kun hän sitten koetti korjata asentoaan, iski kreivi miekan hänen kädestään ja töyttäsi hänet kumoon. Julmasti hymyillen piti hän sitten miekkansa kärkeä parin tuuman päässä kaatuneen vastustajansa kurkusta, ja laskien samalla jalkansa hänen rinnalleen, käski häntä tunnustamaan konnamaiset tekonsa ja valmistautumaan kuolemaan.

»Minulla ei ole mitään muka Sinua vastaan harjoittamaani konnamaisuutta eikä vääryyttä tunnustettavana», vastasi Tressilian, »ja minä olen paremmin valmistautunut kuolemaan kuin Sinä. Käytä voittoasi miten suvaitset, ja antakoon Jumala sen Sinulle anteeksi! Minä en ole antanut Sinulle tähän kaikkeen vähintäkään aihetta.»

»Et vähintäkään aihetta!» huudahti kreivi, »et vähintäkään aihetta! — mutta miksi keskustella pitemmältä moisen roiston kanssa? — Kuole valehtelijana, niinkuin olet elänytkin!»

Hän kohotti jo käsivarttaan antaakseen surmaniskun, kun siihen tartuttiin äkkiä takaapäin.

Raivostuneena käännähti kreivi pudistamaan pois tuon odottamattoman esteen, mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän huomasi oudonnäköisen pojan tarrautuneen käsivarteensa niin sisukkaasti, ettei hän päässyt hänestä eroon ilman aika rimpuilemista, minkä kestäessä Tressilian ehti nousta maasta ja ottaa uudelleen aseensa. Leicester kääntyi jälleen vastustajansa puoleen yhä kiukustuneempana, ja ottelu olisi alkanut entistäänkin hurjempana molemmin puolin, ellei poika olisi uudelleen takertunut Leicesterin kreivin polviin ja kirkuvalla äänellä rukoillut häntä kuuntelemaan hetkisen, ennenkuin jatkaisi tätä taistelua.

»Nouse ylös ja päästä minut», tiuskaisi Leicester, »tai kautta taivaan, minä lävistän Sinut miekallani! — Mitä syytä Sinulla on tulla tuolla tavoin estämään minua kostotoimessani?»

»Paljon — paljon!» huusi pelkäämätön poika, »koska kerran minun hulluuteni on ollut syynä tähän Teidän veriseen riitaanne ja ehkäpä vielä kamalampiinkin tekoihin. Oo, jos Te vielä haluatte nauttia viattoman mielen rauhaa, jos Te vielä toivotte voivanne nukkua huolettomana, ilman omantuntonne kalvavaa tuskaa, niin malttakaa edes lukea tämä kirje ja sitten saatte tehdä mitä haluatte.»

Puhuessaan tähän hartaaseen ja vakavaan tapaansa tämä kummallisine kasvonpiirteineen ja outoine äänineen tontulta tuntuva kääpiö kokotti Leicesterin kreiville pitkällä, kauniilla vaaleanruskealla naisen hiuskiehkuralla sidottua kirjettä. Niin raivostunut, melkeinpä vihansa sokaisema kuin kreivi olikin nähdessään varman kostonsa menneen niin omituisella tavalla hukkaan, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa tämän merkillisen anojan pyyntöä. Hän sieppasi kirjeen hänen kädestään — muutti väriä päällekirjoituksen nähtyään — aukaisi vapisevin käsin solmun, joka piti paperia kasassa — silmäili sen sisältöä, horjahti taaksepäin ja olisi kaatunut, ellei olisi saanut eräästä puunrungosta tukea; siinä seisoi hän hetkisen, kirjettä tuijottaen, miekankärki maassa, näyttämättä aavistavankaan vastustajansa läsnä-oloa, vastustajan, jota kohtaan hän äsken oli osoittanut niin vähän armeliaisuutta, ja joka nyt saattoi vuorostaan käyttää tilaisuutta hyväkseen. Mutta sellaiseen kostoon oli Tressilian liian jalomielinen — hänkin seisoi siinä ylen hämmästyneenä, odottaen tämän omituisen tunteenpuuskauksen päätöstä, mutta pitäen aseensa valmiina puolustautuakseen hätätilassa jotakin Leicesterin uutta ja odottamatonta hyökkäystä vastaan, sillä hän epäili riitakumppaninsa jälleen joutuneen äkillisen mielenhäiriön valtaan. Pojan tunsi hän helposti vanhaksi tuttavakseen Dickoniksi, jonka kasvoja, ken ne kerran oli nähnyt, ei voinut hevillä unohtaa; mutta miten hän oli tullut sinne niin tärkeällä hetkellä, miksi hän esiintyi niin tarmokkaasti ja miksikä, ennen kaikkea, hänen tuomansa kirje saattoi niin mahtavasti vaikuttaa Leicesteriin, olivat kysymyksiä, joihin hän ei osannut vastata.

Mutta kirje kykeni jo sellaisenaan saamaan vielä ihmeellisempiä asioita aikaan. Se oli onnettoman Amyn puolisolleen kirjoittama kirje, missä hän selitti Cumnorista pakenemisensa syyt ja tavan, ilmoitti tulleensa Kenilworthiin hänen suojaansa etsiäkseen, mainitsi olosuhteet, jotka olivat pakottaneet hänet turvautumaan Tressilianin huoneeseen, ja rukoili samalla hartaasti häntä viipymättä hankkimaan hänelle sopivamman asunnon. Kirje päättyi mitä hellimpiin rakkaudenvakuutteluihin ja lupaukseen nöyrästi alistua hänen tahtoonsa kaikissa asioissa, mutta etenkin hänen asemaansa ja oleskelupaikkaansa koskevissa, kunhan ei häntä vain enään asetettaisi Varneyn valvonnan ja vallan alaiseksi.

Kirje putosi Leicesterin kädestä, kun hän oli päässyt sen sisällöstä täysin selville. »Ottakaa miekkani, Tressilian», sanoi hän, »ja lävistäkää sydämeni, kuten minä aijoin äsken lävistää Teidän rintanne!»

»Herra kreivi», vastasi Tressilian, »Te olette menetellyt hyvin väärin minua kohtaan; mutta ääni sisimmässäni kuiskasi minulle koko ajan, että se johtui jostakin suunnattomasta erehdyksestä.»

»Erehdyksestä tosiaankin!» virkkoi Leicester ja ojensi hänelle kirjeen; »minut on saatu uskomaan kunnian mies konnaksi ja puhtain ja parhain nainen kurjaksi petturiksi. — Sinä pojanlurjus, miksi tulee tämä kirje nyt vasta käsiini ja missä sen tuoja on näin kauvan kuhnustellut?»

»Sitä en uskalla Teille sanoa, armollinen herra», vastasi poika, siirtyen hänen ulottuviltaan; — »mutta tässähän sen kuljettaja tuleekin.»

Samassa saapui Wayland paikalle ja kertoi Leicesterin kuulustelemana nopeasti kaikki kreivittären paon seikat — ne kamalat yritykset, jotka olivat pakottaneet hänet karkaamaan — ja hänen kiihkeän halunsa päästä puolisonsa turviin niin pian kuin mahdollista — sekä viittasi Kenilworthin palvelijain todistukseen, »he kun eivät voi olla muistamatta», huomautti hän, »kuinka innokkaasti armollinen rouva tiedusteli heti linnaan tultuaan Leicesterin kreiviä.»

»Ne konnat!» huudahti Leicester; »mutta oo, pahin konna kaikista on sittenkin Varney! — ja se onneton on tälläkin hetkellä hänen vallassaan!»

»Mutta ei suinkaan hänelle vain ole, Jumalan nimessä, annettu mitään tuhokäskyjä?» kysyi Tressilian.

»Ei, ei, ei!» huudahti kreivi hätäisesti. — »Minä kyllä puhuin jotakin hulluuksissani — mutta minä peruutin sen, peruutin kokonaan, lähettämällä nopean sanansaattajan; ja hän on nyt — hänen täytyy olla nyt täydessä turvassa.»

»Niin», virkkoi Tressilian, »hänen täytyy olla nyt täydessä turvassa, ja minun täytyy olla vakuutettu hänen turvallisuudestaan. Meidän riitamme on nyt lopussa, herra kreivi; mutta nyt on ryhdyttävä ankaraan otteluun Amy Robsartin viettelijän kanssa, joka on peittänyt syyllisyytensä tuon inhoittavan Varneyn viitan alle.»

»Amyn viettelijän kanssa!» huusi Leicester jyrisevällä äänellä; »sanokaa hänen puolisonsa kanssa! — hänen petetyn, soaistun, arvottoman puolisonsa kanssa — Hän on yhtä varmasti Leicesterin kreivitär kuin minä Leicesterin kreivi. Ettekä Te voi, herra, esittää ainoatakaan oikeuden muotoa, jolla minä en häntä hyvittäisi omasta vapaasta tahdostani. Ja minun tarvitsee tuskin sanoa, etten suinkaan pelkää Teidän pakotustanne.»

Tressilianin jalomielinen luonne kääntyi heti pitämästä silmällä hänen omia henkilökohtaisia asioitaan, vaan kiintyi kokonaan Amyn onnen ja menestyksen edistämiseen. Hän ei luottanut lainkaan Leicesterin häilyviin päätöksiin, etenkin kun hänen mielensä näytti vielä olevan niin kiihdyksissä, ettei tyyni harkinta tullut kysymykseenkään; eikä hän myöskään uskonut Amyn olevan täydessä turvassa kreivin palvelijain käsissä, huolimatta hänen monista vakuutteluisstaan. »Herra kreivi», vastasi hän siis rauhallisesti, »minä en tahdo mitenkään loukata Teitä enkä rakentaa riitaa kanssanne. Mutta velvollisuuteni ritari Hugh Robsartia kohtaan pakoittaa minut saattamaan tämän asian viipymättä kuningattaren tietoon, niin että kreivittären arvo ja asema tulee täysin tunnustetuksi ja tunnetuksi.»

»Sitä ei Teidän tarvitse tehdä, herra», vastasi kreivi ylpeästi; »älkää rohjetko sekaantua minun asioihini. Ei kenenkään muun kuin Dudleyn ääni saa julistaa Dudleyn häpeää — Minä kerron kaikki itse Elisabetille ja sitten Cumnoriin elämän ja kuoleman vauhdilla!»

Tämän sanottuaan päästi hän hevosensa puusta, heittäytyi satulaan ja lähti ratsastamaan täyttä laukkaa linnaan päin.

»Ottakaa minut eteenne, herra Tressilian», pyyteli poika, nähdessään Tressilianin aikovan pitää samaa kiirettä — »minun tarinani ei ole vielä lopussa, ja minä tarvitsen Teidän suojelustanne.»

Tressilian suostui ja seurasi kreiviä, vaikkeikaan niin hurjaa vauhtia. Matkalla tunnusti poika hyvin katuvaisena, että hän vihastuneena Waylandiin, kun tämä vältteli kaikkia hänen kysymyksiään siitä tuntemattomasta naisesta, vaikka hän oli omasta mielestään monella tavalla ansainnut hänen luottamuksensa, oli siepannut häneltä Amyn Leicesterin kreiville aikoman kirjeen. Hänen aikomuksensa oli ollut jättää se hänelle takaisin eilen illalla, jolloin hän varmasti luuli tapaavansa hänet, Waylandin kun piti esiintymän Arionina naamionäytelmässä. Hän oli kyllä ensin säikähtänyt, nähdessään kenelle kirje oli osoitettu; mutta sitten oli hän päätellyt, että kun ei Leicester kuitenkaan palaisi Kenilworthiin ennen iltaa, olisi kirje jo silloin oikean kuljettajansa käsissä niin hyvissä ajoin kuin yleensä saattoi toivoa sen pääsevän perille. Mutta kun Wayland ei tullutkaan näyttelemään, hänet kun oli sillä välin Lambourne karkoittanut linnasta, ja kun ei poika löytänyt häntä eikä päässyt Tressilianinkaan puheille ja kun hänen hallussaan oli niin mahtavalle henkilölle kuin Leicesterin kreiville osoitettu kirje, alkoi hän ankarasti pelätä kepposensa seurauksia. Varovaisuus, jopa levottomuuskin, jolla Wayland oli puhunut Varneysta ja Lambournesta, oli saattanut hänet otaksumaan, että kirje oli tarkoitettu vietäväksi kreivin omaan käteen ja että hän olisi vahingoittanut ehkä suurestikin sitä naista, uskomalla sen jonkun palvelijan huostaan. Hän oli parikin kertaa yrittänyt päästä Leicesterin puheille, mutta hänen oudonnäköiset kasvonsa ja koko hänen ulkonaisen ihmisensä vähäpätöisyys olivat aiheuttaneet sen, että korskeat ovenvartijat olivat käännyttäneet hänet aina takaisin. Kerran oli hänen kyllä ollut käydä hyvin, kun hän kaikkia soppia ja loukkoja kierrellessään oli löytänyt luolasta lippaan, jonka hän heti tunsi onnettoman kreivittären lippaaksi, hän kun oli nähnyt sen heidän yhdessä matkustaessaan; sillä mikään ei jäänyt hänen tutkivalta silmältään huomaamatta. Koetettuaan turhaan toimittaa sitä Tressilianille tai kreivittärelle pisti hän sen Leicesterin omiin käsiin, kuten olemme nähneet, vaikkei hän, ikävä kyllä, tuntenut häntä valepuvussa.