SISÄLLYS:

1. Buurit. 2. Kraali. 3. "Springhaan". 4. Pakinaa heinäsirkoista. 5. Heinäsirkkojen lento. 6. Valjaisiin ja liikkeelle. 7. Vettä! Vettä! 8. Lauman kohtalo. 9. Makaava leijona. 10. Leijona satimessa. 11. Leijonan kuolema. 12. Pakinaa leijonasta. 13. Matkamiehet yöpyvät. 14. "Trek-boken". 15. Lähdettä etsimässä. 16. Kauhea "tsetse". 17. Pitkäsarvinen sarvikuono. 18. Ankara ottelu. 19. Elefantin kuolema. 20. Erämiehiksi lyöttäytyneinä. 21. Elefantin "kuivaaminen". 22. Ilkeä hyeena. 23. Urebia metsästämässä. 24. Pikku Janin seikkailu. 25. Luku hyeenoista. 26. Puunlatvassa oleva talo. 27. Villien riikinkukkojen tappelu. 28. Jäljillä. 29. Irtolaisnorsu. 30. Puuttuva metsämies ja "villihärät". 31. Afrikalainen muurahaissyöjä. 32. Gnuu ahdistaa Hansia. 33. Härän piirittämänä. 34. Avuton elukka. 35. Elefantin makuuhuone. 36. Elefantin vuodetta valmistamassa. 37. Afrikan villit aasit. 38. Kvaggojen kiinniottamista suunnitellaan. 39. Salahauta. 40. Hirviantilooppia ajamassa. 41. Hurja ratsastus kvaggan selässä. 42. Pyssyloukku. 43. Kutojalinnut. 44. "Sähisijäkäärme". 45. Käärmeensyöjä. 46. Totty ja paviaanit. 47. Villikoirat ja kaama-antilooppi. 48. Loppusanat.

Esipuhe.

Seikkailukirjat ovat poikien lukemistossa välttämättömiä mielikuvituksen ja reippaudenhalun elvyttäjiä, ja hyvistä seikkailukirjoista on saatavissa paljon tarpeellista opetusta niillekin, joita mikään sattumakaan ei toimita kokemaan vaaroja ja vastuksia tavallisen sivistyselämän ulkopuolella.

Mutta näitä hyviä seikkailukirjoja ei ilmesty kovinkaan runsaasti. Parhaimpien tätä lajia täytyy olla laajakatseisten, etevälahjaisten kelpo kansalaisten kirjoittamia, jotka itse ovat saaneet suuren määrän kokemuksia käsittelemältänsä alalta. Heidän jäljittelyänsä johtuvat etsimään uutta vain juuri seikkailujen keksimisessä, rakentamaan tekeleensä pelkän jännityksen varaan, joka piankin herpoo eikä jätä lukijalle mitään pysyväistä; se "jännitys" johdutaan sitäpaitsi helpoimmin hankkimaan taistelukohtauksista ja muista tihutöistä, jollaiset liiallisuudellaan pilaavat nuorison herkkää sielunelämää.

Oikeita suositeltavia seikkailukirjoja hakiessaan joutuu ensimäiseksi kääntämään huomionsa tämän kirjallisuudenhaaran varsinaisiin esikuviin, sellaisiin kuin Uuden maailman moninaisissa koettelemuksissa karaistuneihin Mayne Reidiin ja Gustave Aimardiin, joiden jälkiä lukuisat uudemman ajan pätevätkin nuorisonkirjailijat ovat astuneet tuotteittensa sommittelussa, sillaikaa kun tusinakynäilijäin liuta on heikoilla mukailuillaan aiheuttanut tällaiselle luettavalle paljon ansaittua ennakkoluuloisuutta vanhemman väen silmissä.

Sarjassamme esitelläänkin nyt myös kapteeni Reidin kirjallisesta tuotannosta ensimäiset lyhentämättömät käännökset suomalaiselle yleisölle. Hän todella täyttää ensiluokkaisesti päävaatimuksen, joka on asetettava ulkoelämää ja villiä luontoa käsittelevälle kertojalle. Hän oli ollut intomielinen eränkävijä tutkimusretkeilijä ja taisteleva sivistyksen uranaukaisija ennen kuin ryhtyi käyttämään tietojansa ja muistelmiaan nuorison viehättelyyn, ja tässä kirjallisessa työskentelyssään hän myös osoittaa huomattavia kerronnan lahjoja, samalla kun hän kykenee todellisesti avartamaan lukijainsa käsityspiiriä.

Mayne Reid oli syntynyt v. 1818, skotlantilaisesta pappissuvusta, joka oli asettunut Irlantiin; äidin puolelta hän ilmoittaa olleensa sen "tuliluontoisen ja pikamielisen Rutherfordin" sukua, joka esiintyy Walter Scottin "Marmionissa". Hänen sanotaankin suuressa määrin perineen tämän tulisen luonnonlaadun. Yhdenkolmatta vuotiaana hän muutti kotimaastansa New Orleansiin ja vietti sitten useat vuodet mitä kirjavimmissa vaiheissa, m.m. juuri niillä metsästysretkillä, joita hän "Mississippin metsästäjäpojissa" kuvailee. V. 1846 hän meni Meksikon sotaan ja kunnostautui uljuudellaan Santa Cruzin, Cerro Gordon ja Contrerasin taisteluissa, ja Chapultepecin valloituksessa syyskuulla v. 1847 hänen ilmoitettiin saaneen surmansa. Eräässä Ohion valtiossa pidetyssä juhlassa lausuttiin muistorunokin tälle kaatuneelle sankarille, joka kuitenkin pian jälkeenpäin ilmestyi elävänä esiin.

Ensimäisen romaaninsa hän julkaisi Yhdysvalloissa v. 1850, ja nopeasti hän pääsi melkein yhtä suureen suosioon nuorisonkirjailijana kuin Jules Verne. Uutterana kynämiehenä hän vietti lopun ikäänsä Englannissa ja kuoli lokak. 22 p:nä 1883.

Osa Reidin romaaneista käsittelee valkoihoisten taisteluita intiaanien kanssa ja Meksikon julmia oloja; nykyinen nuorisonkasvatus on löytänyt soveliaampia seikkailukirjoja rauhallisemman retkeilyn aloilta. Mutta jälkimäisenkin vaatimuksen täyttää miehuullisen kapteenin toinen romaanisikermä, johon sarjamme ensimäiset suomennokset on hänen pääteoksinaan luettava.

Näissä seikkailukertomuksissaan Reid erityisesti osoittaa luonnontieteellisiä harrastuksiansa, ja hän pani valmistamiseen mitä suurinta huolta. Hän on itse huomauttanut, että koko toiminta-alue on esitetty tarkoin omakohtaisten tutkimusten mukaan; ainoatakaan eläintä tai kasvia ei ole siirretty vieraaseen maantieteelliseen yhteyteen, ja tapaukset ovat koettua ja kuultua.

Tällaiset kirjat ovat erikoisesti meidän päiviemme nuorison lukemistoa, tarjotessaan mieluisaan muotoon sovellettuna hyvän luonnontieteellisen kurssin ja esittäessään tervettä elämää taivasalla. Jo monelle kielelle käännettyinä ja klassillisiksi vakautuneina ne ansaitsevat etusijan toimintatarmoisten poikien joutohetkien virkistyksenä.

V. H.-A.

1. luku.

BUURIT.

Hendrik van Bloom oli buuri — hollantilainen maanviljelijä Kap-maassa.

Kap-maan buurit ovat esiintyneet varsin huomattavasti uudemmassa historiassa. Vaikka he luonnostaan ovatkin rauhaarakastavaa kansaa, on heidän kuitenkin ollut pakko usein sotia sekä Afrikan alkuasukkaiden että eurooppalaisten kanssa; ja näissä sodissa he ovat suoriutuneet ihailtavasti ja osoittaneet, että rauhallinen kansa tarpeen vaatiessa voi taistella yhtä uljaasti kuin ne, jotka sotilaan hurjasta maineesta alituisesti rehentelevät.

Mutta buureja on syytetty julmuudesta sodissaan — etenkin alkuasukkaita vastaan käydyissä. Syytös voinee näyttää totuudenmukaiselta yleiseltä kannalta katsoen. Ottaessamme kuitenkin huomioon näiden villien vihollisten taholta tulleen ärsytyksen, opimme katsomaan lempeämmin Kap-maan hollantilaisten menettelyä. On totta, että he pakottivat keltaiset hottentotit orjuuteen; mutta samaan aikaan me, englantilaiset, kuljetimme laivanlastittain mustia guinealaisia poikki Atlantin, samalla kun espanjalaiset ja portugalilaiset kytkivät Amerikan punaihoiset yhtä ahtaisiin ja koviin kahleihin.

Toinen huomioonotettava seikka on, minkäluontoisia olivat ne alkuasukkaat, joiden kanssa hollantilaiset buurit joutuivat tekemisiin. Ankarin julmuus, jolla siirtolaiset heitä rankaisivat, oli armeliaisuutta verrattuna siihen kohteluun, jota villien täytyi kärsiä omilta hirmuvaltiailtaan.

Tämä ei puhdista hollantilaisia siitä, että he olivat pakottaneet hottentotit orjuuteen; mutta ottaen huomioon kaikki asianhaarat ei ole ainoatakaan merikansaa, joka voi arvokkaasti syyttää heitä julmuudesta. Väleissään Kap-maan alkuasukkaiden kera he ovat olleet tekemisissä mitä ilkeimpien ja halpaluontoisimpien raakalaisten kanssa; eikä siirtolaisuuden historia sellaisissa olosuhteissa voi olla muuta kuin täynnä epämieluisia sivuseikkoja.

Nuori lukija, voisin helposti puolustaa Kap-maan buurien käytöstä, mutta siihen ei minulla ole tässä tilaa. Voin ainoastaan ilmaista sinulle oman mielipiteeni; ja se on sellainen, että he ovat urhoollista, voimakasta, tervettä, siveellistä, rauhaarakastavaa, ahkeraa heimoa — totuuden rakastajia ja tasavaltaisen vapauden ystäviä — lyhyesti, oivallista rotua.

Mynheer Hendrik ei ollut kuitenkaan aina ollut buuri. Hän saattoi kerskata hiukan korkeammasta asemasta — hän voi näet ylpeillä paremmasta kasvatuksesta kuin minkä pelkkä Kap-siirtolainen tavallisesti omistaa, samoin kuin jommoisestakin kokemuksesta miekan käyttelemisessä. Hän ei ollut syntyisin siirtomaasta, vaan emämaasta, eikä hän ollut tullut tänne köyhänä onneaan etsivänä seikkailijana, vaan upseerina hollantilaisessa rykmentissä, jonka asemapaikka silloin oli täällä.

Hänen sotilaspalveluksensa ei ollut siirtomaassa pitkäaikainen. Eräs kirsikkaposkinen, pellavatukkainen Gertrude — rikkaan buurin tytär — oli mieltynyt nuoreen luutnanttiin; ja tämä puolestansa kiintyi suuresti tyttöön. Seuraus oli, että he joutuivat naimisiin. Kun Gertruden isä pian sen jälkeen kuoli, joutui hänelle suuri maatila kaikkine elukkoineen, hevosineen ja hottentotteineen, leveähäntäisine lampaineen ja pitkäsarvisine härkineen. Tämä oli kehoittimena hänen sotilasmielelleen laskea syrjään miekkansa ja ruveta "vee-buuriksi" eli karjatilalliseksi, kuten hän myöskin teki.

Nämä tapaukset sattuivat monta vuotta ennen englantilaisten tuloa Kap-siirtomaan herroiksi. Kun tämä tapahtui, oli Hendrik van Bloom jo vaikutusvaltainen mies siirtomaassa ja "kenttäkornetti" piirissään, joka oli kauniissa Graaf Reinetin maakunnassa. Hän oli silloin leski, pienen perheen isä. Vaimo, jota hän oli hellästi rakastanut — kirsikkaposkinen, pellavatukkainen Gertrude — ei ollut enää elossa.

Historia kertoo, kuinka hollantilaiset siirtolaiset, tyytymättöminä englantilaisten hallitukseen, kapinoivat sitä vastaan. Entinen luutnantti ja kenttäkornetti oli huomattavimpia kapinoitsijoiden joukossa. Historia kertoo myös, kuinka kapina kukistettiin ja useita siihen sekaantuneista teloitettiin. Van Bloom pelastui pakenemalla, mutta hänen kaunis maatilansa Graaf Reinetissä otettiin takavarikkoon ja annettiin toiselle.

Monta vuotta myöhemmin tapaamme hänet asumassa etäisessä seudussa suuren Orange-joen toisella puolen, viettäen "trek-buurin" elämää — kuljeskelevana karjanhoitajana, jolla ei ole määrättyä tai pysyväistä asuinpaikkaa, vaan joka muuttaa laumoineen paikasta toiseen, minne tahansa hyvät laitumet ja vesi häntä houkuttelevat.

Suunnilleen näiltä ajoilta on peräisin tuttavuuteni kenttäkornetin ja hänen perheensä kanssa. Hänen aikaisemmasta elämästään olen kertonut kaiken tietämäni, mutta useita vuosia kestäneen tämän jälkeisen ajanjakson tunnen paljoa tarkemmin. Useimmat sen yksityiskohdista kuulin hänen oman poikansa huulilta. Mieltäni ne suuresti kiinnittivät, ja sainpa niistä oppiakin. Ne olivat ensi läksyjäni Afrikan eläinopissa.

Uskoen, nuori lukija, että ne voivat myös opettaa ja innostuttaa sinua, levitän ne tässä eteesi. Sinun ei tule pitää niitä ainoastaan mielikuvituksen tuotteina. Kuvauksia villeistä eläimistä, jotka näyttelevät osaansa tässä pienessä tarinassa, yhtä hyvin kuin niiden tekoja, tapoja ja vaistoja, voit pitää luonnontarkkoina. Nuori van Bloom oli luonnon harras tutkija, ja voit luottaa hänen kuvaustensa uskottavuuteen.

Kyllästyneenä politiikkaan kenttäkornetti asui nyt etäisellä rajalla — itse asiassa rajan takana, sillä lähin asutus oli sadan mailin päässä. Hänen "kraalinsa" oli seudussa, joka rajoittui suureen Kalaharin erämaahan — Etelä-Afrikan Saharaan. Ympäröivä seutu oli satojen mailien päähän asumatonta, sillä harvaan sirotellut, puoli-inhimilliset bushmannit, jotka asuivat sen piirissä, tuskin ansaitsevat asukkaiden nimeä enempää kuin villit eläimet, jotka ulvoivat heidän ympärillään.

Olen sanonut, että van Bloom nyt harjoitti "trek-buurin" ammattia. Maanviljelys Kap-maassa on etupäässä hevosten, karjan, lampaiden ja vuohien kasvattamista; ja nämä elukat ovat buurin rikkautena. Mutta kenttäkornettimme lauma oli nyt hyvin pieni. Takavarikoiminen oli pyyhkäissyt pois hänen koko omaisuutensa, eikä onni ollut häntä suosinut hänen ensi kokeissaan kuljeskelevana karjankasvattajana. Brittiläisen hallituksen säätämä vapauttamislaki ei ulottunut ainoastaan Länsi-Intian saarten neekereihin, vaan myös Kap-maan hottentotteihin; ja seuraus siitä oli, että mynheer van Bloomin palvelijat olivat jättäneet hänet. Hänen karjansa, jota ei enää kunnolla hoidettu, kuljeskeli sinne tänne. Jotkut elukat joutuivat villien eläinten saaliiksi — toiset kuolivat pernatautiin. Hänen hevosiansakin harvensi salaperäinen eteläafrikalainen hevostauti; alinomaa ahdistivat hänen lampaitaan ja vuohiaan, vähentäen niiden lukua, susi, villikoira ja hyeena. Hän oli kärsinyt tappion toisensa jälkeen, kunnes hänen hevosiansa, härkiänsä, lampaitansa ja vuohiansa tuskin enää oli kaikkiansa sata päätä. Ylen pieni lauma Etelä-Afrikan karjankasvattajalla.

Kaikesta huolimatta kenttäkornettimme ei ollut onneton. Hän katsoi kolmeen rohkeaan poikaansa — Hansiin, Hendrikiin ja Janiin. Hän katsoi kirsikkaposkiseen, pellavatukkaiseen tyttäreensä Gertrudeen, todelliseen äitinsä perikuvaan. Näihin hän pani toivonsa onnellisemmasta tulevaisuudesta.

Hänen kaksi vanhinta poikaansa oli jo apuna hänelle päivittäisissä askareissa; nuorinkin kykenisi siihen jo pian. Gertrudesta — eli "Trüeystä", joksi häntä hyväillen puhuteltiin — hän pian saisi oivallisen taloudenhoitajan. Hän ei siis ollut onneton; ja joskin hän toisinaan huokasi, tapahtui se vain, kun pikku Trüeyn kasvot loihtivat esiin muiston siitä Gertrudesta, joka nyt oli taivaassa.

Mutta Hendrik van Bloom ei ollut epätoivon mies. Onnettomuus ei ollut voinut hänen mieltänsä murtaa. Hän vain ryhtyi entistä innokkaammin työhön vielä kerran rakentaakseen onnensa.

Itseään varten hänellä ei ollut kunnianhimoista rikastumisen pyrkimystä. Hän olisi tyytynyt viettämäänsä yksinkertaiseen elämään ja vähät välittänyt omaisuutensa kartuttamisesta. Mutta muut syyt vaikuttivat hänen mieleensä — pienen perheen tulevaisuus. Hän ei voinut sietää lastensa varttuvan ilman kasvatusta keskellä villejä tasankoja.

Ei, heidän täytyisi kerran palata ihmisten ilmoille, näyttelemään osaansa yhteiskunnallisen ja sivistyneen elämän näytelmässä. Tämä oli hänen suunnitelmansa.

Mutta miten toteuttaa tämä aie? Vaikkakin hänet oli armahdettu n.s. valtiorikoksestansa ja hän nyt oli vapaa palaamaan siirtomaan rajojen sisälle, oli hän huonosti varustettu sitä tarkoitusta varten. Hänen köyhä, vähentynyt laumansa ei riittäisi, jotta hän voisi jäädä asumaan siirtokunnan alueelle. Se tuskin elättäisi häntä kuukauden aikaa. Palata olisi samaa kuin palata kerjäläisenä.

Tämänsuuntaiset mietteet tuottivat hänelle toisinaan huolta. Mutta ne myös lisäsivät hänen luonteensa tarmoa ja tekivät hänet innokkaammaksi voittamaan edessä olevat esteet.

Hän oli ollut hyvin uuttera kuluvan vuoden aikana. Turvatakseen karjansa talven ajaksi hän oli kylvänyt paljon maissia ja tattaria, ja nyt oli kumpikin sato kukoistavimmillaan. Hänen puutarhansakin hymyili ja lupasi yltäkylläisesti hedelmiä, melooneja ja keittiökasveja. Lyhyesti sanoen, pieni asuinpaikka, johon hän oli joksikin aikaa asettunut, oli keidas pienoiskoossa, ja hän itse iloitsi päivittäin silmiensä levätessä tuleentuvassa ympäristössä. Vielä kerran hän alkoi uneksia menestyksestä — vielä kerran toivoa, että hänen huono onnensa oli loppumassa.

Valitettavasti se oli turha toivo. Koettelemuksien sarja vielä odotti häntä — sarja onnettomuuksia, jotka riistivät häneltä melkein kaikki, mitä hän omisti, ja täydelleen muuttivat hänen elämäntapansa.

Kenties näitä sattumia tuskin voikaan sanoa onnettomuudeksi, koska ne lopulta johtivat onnelliseen tulokseen.

Mutta itse voit päättää, nuori lukija, kuultuasi "trek-buurin" ja hänen perheensä "historian ja seikkailut".

2. luku.

KRAALI.

Entinen kenttäkornetti istuskeli kraalinsa edustalla — sitenhän nimitetään eteläafrikalaista asuntoa. Hänen huuliensa välistä pisti esiin iso piippu suunnattomine merenvahapesineen. Jokainen buuri on tupakoitsija.

Kuluneen elämän monista tappioista ja kärsimyksistä huolimatta hänen silmissään oli tyytyväisyyttä. Häntä ilahdutti kukoistavan viljansa näkeminen. Maissi oli nyt "maitonesteessä", ja tähkät, käärittyinä papyroksen kaltaiseen kuoreen, näyttivät täysiltä ja suurilta. Oli suloista kuulla pitkien viheliäisten lehtien suhinaa ja nähdä loistavien kultaisten kukintojen aaltoilevan tuulessa. Isännän sydän oli iloinen hänen silmäillessään lupaavaa maissisatoansa.

Mutta olipa toinenkin lupaava vilja, vielä enemmän omiaan ilahuttamaan hänen sydäntänsä — hänen hyvät lapsensa. Täällähän he ovat kaikki hänen luonaan.

Hans — vanhin — vakava, tyyni Hans työssä runsautta uhkuvassa puutarhassa; samalla kun vähäinen, mutta vilkas veitikka Jan, nuorin, katselee ja silloin tällöin auttaa veljeänsä. Hendrik — raju Hendrik, säteilevine kasvoineen ja vaaleine kiharoineen — askaroi hevosten luona, hevoskraalissa. Ja Trüey — kaunis, kirsikkaposkinen, pellavatukkainen Trüey — puuhailee lemmikkinsä — hyppykauriin vasikan kanssa ja näiden kahden kirkkaat silmät kilpailevat ilmeiden viattomuudessa ja herttaisuudessa.

Niin, kenttäkornetin sydän iloitsee hänen silmätessään lapsiansa toista toisensa jälkeen — ja syystäkin. He ovat kaikki kauniita katsella, kaikki lupaavat hyvää. Jos heidän isänsä tuntee hetkellistä tuskaa, sattuu se, kuten olemme jo sanoneet, hänen silmiensä pysähtyessä kirsikkaposkiseen, pellavatukkaiseen Gertrudeen.

Mutta aika on jo kauvan sitten lieventänyt tämän murheen hiljaiseksi alakuloisuudeksi. Sen tuska on lyhytaikainen, ja kenttäkornetin kasvot kirkastuvat jälleen hänen katsahtaessaan lapsikultiinsa, jotka ovat niin toivorikkaita ja lupaavia.

Hans ja Hendrik ovat jo kyllin vankkoja auttaakseen häntä hänen toimissaan — itse asiassa he ovat hänen ainoat apulaisensa, lukuunottamatta "Swartboyta".

Kuka on Swartboy?

Katsahda hevoskraaliin ja siellä näet Swartboyn puuhailevan nuoren isäntänsä, Hendrikin, kanssa paria hevosta satuloiden. Ota huomioosi Swartboyn näyttävän noin kolmikymmenvuotiaalta, ja niin vanha hän täysin onkin; mutta jos asettaisit mittakepin hänen viereensä, huomaisit, ettei hänen pituutensa ole paljoakaan yli neljän jalan. Hän on kuitenkin vankkarakenteinen ja olisi mittavampi vaakasuorassa suunnassa. Voit panna merkille, että hän on iholtaan kellahtava, vaikkakin hänen nimensä voisi saada sinut kuvittelemaan hänen olevan mustan — sillä "Swartboy" merkitsee "musta poika". Voit havaita, että hänen nenänsä on litteä ja vajonnut poskien tasoa alemmaksi; että hänen poskensa ovat ulkonevat, huulensa hyvin paksut, sieraimensa laajat, kasvonsa parrattomat ja hänen päänsä melkein hiukseton — sillä hänen päähänsä harvaan siroteltuja takkuisia villatukkuja voi tuskin kuvitella hiuksiksi. Voit vielä huomata, että hänen päänsä, sen kanssa suhteellisine korvineen, on luonnottoman suuri, ja että silmät ovat vinossa ja että niillä on kiinalaisilme. Voit huomata Swartboyssa kaikki ne tunnusmerkit, jotka ovat ominaisia Etelä-Afrikan "hottentoteille".

Swartboy ei kuitenkaan ole hottentotti — vaikkakin samaa rotua. Hän on bushmanni.

Kuinka tämä villi bushmanni oli joutunut entisen kenttäkornetin van Bloomin palvelukseen? Siitä on pieni romanttinen juttu. Tällainen:

Etelä-Afrikan villien heimojen keskuudessa vallitsee perin julma tapa — he jättävät vanhukset tai voimattomat ja usein sairaat tai haavoitetut kuolemaan erämaahan. Lapset jättävät vanhempansa jälkeensä, ja toverit hylkäävät usein haavoittuneen kumppanin ilman muuta huolenpitoa kuin varaamalla päivän ruoan ja pikarillisen vettä.

Swartboy-bushmanni oli joutunut tämän tavan uhriksi. Hän oli ollut muutamien heimolaistensa kanssa metsästysretkellä, jolloin leijona oli häntä pahoin runnellut. Hänen toverinsa, jotka eivät odottaneet hänen jäävän henkiin, jättivät hänet tasangolle kuolemaan; ja luultavasti hän olisikin tuhoutunut ilman kenttäkornettiamme. Viimemainittu, samotessaan yli tasankojen, löysi haavoittuneen bushmannin, nosti hänet vaunuihinsa, kuljetti hänet asuntoonsa, sitoi hänen haavansa ja hoiteli häntä, kunnes hän tuli terveeksi. Siten Swartboy joutui kenttäkornetin palvelukseen.

Vaikkakaan kiitollisuus ei ole luonteenomaista hänen rodulleen, ei Swartboy ollut kiittämätön. Kaikkien muiden palvelijoiden mennessä tiehensä hän pysyi uskollisena herrallensa; ja niistä ajoista saakka hän oli ollut mitä kelvollisin ja hyödyllisin työntekijä. Hänpä olikin todella ainoa, joka oli jäänyt; poikkeuksena oli vain eräs tyttö, Totty — joka luonnollisesti oli hottentotti ja jotenkin samaa pituutta, kokoa ja väriä kuin Swartboy.

Sanoimme, että Swartboy ja Hendrik satuloivat paria hevosta. Niin pian kuin he saivat sen tehdyksi, he nousivat hevosten selkään ja ratsastaen ulos kraalista suuntasivat kulkunsa suoraan lakeuden poikki. Heitä seurasi pari vankkaa, hurjannäköistä koiraa.

Heidän tarkoituksensa oli ajaa kotiin härät ja toiset hevoset, jotka kävivät laitumella hyvän matkan päässä. Heillä oli tapana tehdä näin joka ilta samalla tunnilla — sillä Etelä-Afrikassa on välttämätöntä yöksi sulkea koko karja tarhaan, suojellakseen sitä saalistavilta pedoilta. Tätä tarkoitusta varten on rakennettu useita korkeaseinäisiä aitauksia — kraaleja, kuten niitä nimitetään. Tällä sanalla on sama merkitys kuin espanjalaisella "corral"-sanalla, ja luulen portugalilaisten sen tuoneen Afrikaan — koskapa se ei ole alkuasukkaiden antama nimitys.

Nämä kraalit ovat tärkeitä laitteita buurin talossa, melkein yhtä tärkeitä kuin hänen oma asuinrakennuksensa, jota tietysti myös nimitetään kraaliksi.

Nuoren Hendrikin ja Swartboyn ratsastaessa hevosia ja karjaa hakemaan lähti Hans, jättäen työnsä puutarhassa, kokoamaan lampaat ja ajamaan ne kotiin. Nämä kävivät laitumella toisella taholla, mutta koska ne olivat lähellä, meni hän jalan, ottaen pikku Janin mukaansa.

Trüey, sidottuaan lemmikkinsä paaluun, oli mennyt sisälle taloon auttaaksensa Tottya illallisen laitossa. Näin kenttäkornetti jäi yksikseen piippuinensa, jota hän yhä poltteli.

Hän istui aivan ääneti, vaikka hän tuskin saattoi pidättyä ilmaisemasta tuntemaansa tyydytystä, nähdessään perheensä näin uutterassa työssä. Vaikka hän oli tyytyväinen kaikkiin lapsiinsa, täytyy tunnustaa, että hän oli erikoisesti mieltynyt rajuun Hendrikiin, jolla oli hänen oma nimensä ja joka muistutti hänelle enemmän hänen omaa nuoruuttansa kuin yksikään toisista. Hän ylpeili Hendrikin uljaasta ratsastustaidosta, ja hänen silmänsä seurasivat tätä yli tasangon, kunnes ratsastajat olivat melkein mailin päässä ja sekaantuivat karjan joukkoon.

Tällä hetkellä muuan seikka pisti van Bloomin silmään ja oitis kiinnitti hänen huomiotansa. Se oli omituinen näky taivaan rannalla sillä suunnalla, jonne Henrik ja Swartboy olivat menneet, mutta nähtävästi näiden tuolla puolen. Se muistutti sakeaa sumua tai savua, kuin olisi tasanko pitkän matkan päässä ollut tulessa.

Voisiko niin olla? Oliko joku sytyttänyt haroo-pensaat tuleen? Vai oliko tuo tomupilvi?

Tuuli oli tuskin riittävän kova nostaakseen moisen pölyn, ja kuitenkin näytti siltä. Aiheuttivatko sen jotkut eläimet? Eikö se voisi olla suuren antilooppijoukon nostama pöly — esimerkiksi hyppy kauriiden muuttojoukkueen? Se ulottui useita maileja pitkin taivaanrantaa, mutta van Bloom tiesi, että nämä elukat usein kulkevat mailia laajemmissa parvissa. Kuitenkaan hän ei voinut uskoa tätä siksi.

Hän tuijotti yhä tuohon kummalliseen ilmiöön, koettaen selittää sitä usealla tavalla. Se näytti nousevan korkeammalle sinistä taivasta vasten — milloin muistuttaen pölyä, milloin kuin laajalle levinneen tulipalon savua, milloin taas punertavaa pilveä. Se oli lännessä ja alkoi nyt jo pimittää laskevaa aurinkoa. Se oli kulkenut kuin esirippu yli auringon kehrän, ja tämän valo ei enää langennut tasangolle. Oliko se jonkun hirveän myrskyn enne — jonkun maanjäristyksen?

Sellainen ajatus iski kenttäkornetin mieleen. Se ei ollut tavallisen pilven kaltainen — se ei näyttänyt tomupilveltä — se ei ollut savun tapaista. Se ei muistuttanut mitään hänen näkemäänsä. Ei ihme, että hän tunsi levottomuutta ja pelkoa.

Äkkiä tuo tummanpunainen ainejoukko näytti verhoavan tasangolla olevan karjan, ja elukoiden voi nähdä juoksentelevan sinne tänne pelästyneiden tavoin. Sitte nuo kaksi ratsastajaa katosivat sen tummaan varjoon.

Van Bloom nousi seisoalleen, nyt todenperästä hätääntyneenä. Mitä se voi olla?

Hänen päästämänsä huudahdus houkutteli pikku Trüeyn ja Tottyn talosta; ja Hans oli nyt Janin kanssa tullut takaisin lampaineen ja vuohineen. Kaikki näkivät tuon omituisen ilmiön, mutta kukaan ei voinut sanoa, mitä se oli. Kaikki olivat hätääntyneitä.

Heidän seistessään tähyilemässä pelästynein mielin nuo kaksi ratsastajaa ilmestyivät pilven sisästä, ja sitten heidän nähtiin karahuttavan eteenpäin pitkin tasankoa taloa kohti. He tulivat täyttä vauhtia, mutta kauan ennen heidän paikalle saapumistaan saattoi kuulla Swartboyn huutavan:

"Baas van Bloom! Springhaan tulee! Springhaan, springhaan!"

3. luku.

"SPRINGHAAN."

"Ahaa! Springhaan!", huudahti van Bloom, kuultuaan laajalti tunnettujen muutto-heinäsirkkojen hollantilaisen nimityksen.

Arvoitus oli ratkaistu. Omituinen pilvi, joka levisi yli lakeuden, ei ollut vähempää eikä enempää kuin heinäsirkkojen muuttoparvi.

Tuollaisen näyn todistajina ei yksikään heistä ollut milloinkaan ennen ollut, Swartboyta lukuunottamatta. Hänen isäntänsä oli usein nähnyt pienempiä heinäsirkkajoukkoja ja useita eri lajeja — sillä Etelä-Afrikassa on näitä merkillisiä hyönteisiä useita lajeja. Mutta se, joka nyt ilmestyi, oli todellinen muuttoheinäsirkka (Gryllus devastatorius); ja nyt suurella vaelluksellansa — harvemmin sattuva tapaus kuin mitä matkustajat sinulle uskottelevat. Swartboy tunsi ne hyvin; ja vaikka hän ilmoittikin niiden lähestymisestä suuresti kiihtyneenä, ei hänen kiihtymyksessään huomannut kauhua.

Aivan päinvastoin. Hänen suuret paksut huulensa olivat kokoonpuristetut kasvojen poikitse eriskummaisessa ilon ilmeessä. Hänessä riehuivat hänen villin rotunsa vaistot. Näille ei heinäsirkkojen vaellus ollut pelon aihe, vaan ilon lähde — niiden tulo oli yhtä tervetullut kuin meriäyriäissaalis Leighin kalastajalle tai elonkorjuu talonisännälle.

Koiratkin haukkuivat ja ulvoivat ilosta ja hyppelivät ikäänkuin oltaisiin metsästykseen lähdössä. Huomatessaan pilven ne vaistonsa avulla helposti tunsivat heinäsirkat. Ne katselivat niitä samoin tuntein, jotka Swartboyta kiihoittivat — sillä sekä koirat että bushmannit syövät näitä hyönteisiä halukkaasti!

Kuullessaan, että oli ainoastaan puhe heinäsirkoista, kaikki heti tointuivat säikähdyksestään. Pikku Trüey ja Jan nauroivat, taputtivat käsiään ja odottivat uteliaina niiden lähenemistä. Olivathan kaikki kuulleet tarpeeksi tietääkseen, että ne olivat vain heinäsirkkoja, jotka eivät pure eivätkä pistä ketään, ja sen tähden ei kukaan niitä pelännyt.

Van Bloom itsekin välitti aluksi varsin vähän niistä. Levottomuuden jälkeen oli huojennus kuulla, että olikin kysymys heinäsirkkojen muuttoretkestä, ja vähään aikaan hän ei ajatellut tuon ilmiön luonnetta, katseli sitä vain uteliain mielin.

Äkkiä hänen ajatuksensa saivat uuden suunnan. Hänen silmänsä pysähtyivät maissi- ja tattarivainioon, puutarhaan melooneineen, hedelmineen ja vihanneksineen: uusi levottomuus valtasi hänet; hänen mieleensä tulvahti muisto monista kertomuksista, jotka hän oli kuullut näistä tuhoatuottavista eläimistä, ja kun koko totuus selvisi, kalpeni hän ja päästi levottomia huudahduksia.

Lapsetkin hätääntyivät. He näkivät isänsä kärsivän, vaikkeivät tienneet miksi. He kerääntyivät kysyvinä hänen ympärilleen.

"Voi, voi! Menetetty, menetetty!" huudahti tämä. "Niin, koko satomme — vuoden työmme — mennyttä, mennyttä! Voi, lapsikultani!"

"Miten mennyttä?" huudahti usea heistä samassa hengenvedossa.

"Katsokaa heinäsirkkoja! Ne syövät kaiken satomme — kaiken, kaiken!"

"Todellakin, se on totta", sanoi Hans, joka hartaana opiskelijana oli usein lukenut kertomuksia heinäsirkkojen tekemistä tuhoista.

Kaikkien iloisille kasvoille tuli jälleen alakuloinen ilme, eivätkä he enää katselleet uteliaina tuota etäistä pilveä, joka niin äkkiä oli sumentanut heidän onnensa.

Van Bloomilla oli kylläkin syytä pelkoonsa. Jos parvi lähestyisi edelleen ja asettuisi hänen vainioilleen — hyvästi silloin elonkorjuun toiveet! Ne riistäisivät hänen asuinpaikkansa vihannuuden yhdessä tuokiossa. Ne eivät jättäisi jälkeensä jyvää, ei lehteä, ei vartta.

Kaikki seisoivat katsellen lentoa tuskallisin tuntein. Parvi oli vielä hyvästi puolen mailin päässä. Ne eivät näyttäneet tulevan lähemmäksi, — hyvä!

Toivonsäde pilkisti kenttäkornetin mieleen. Hän otti päästään leveän huopahattunsa ja piteli sitä ylhäällä käsivarsi ojennettuna. Tuuli puhalsi pohjoisesta, ja parvi oli kraalista suoraan länteen päin. Heinäsirkkapilvi oli lähestynyt pohjoisesta, kuten miltei aina Afrikan eteläosissa.

"Niin", sanoi Hendrik, joka oltuaan niiden keskellä saattoi sanoa, minne päin ne ajautuivat, "ne tulivat päällemme pohjoiselta suunnalta. Kun käänsimme hevosemme kotiin päin, karahutimme pian niiden keskeltä, eivätkä ne näyttäneet lentävän perässämme. Olen varma, että ne kulkevat etelää kohti."

Van Bloom yhä toivoi, että parvi kulkisi eteenpäin leviämättä hänen asuinpaikkansa piiriin, koska niitä ei yhtään näkynyt suoraan hänen kraalinsa pohjoispuolella. Hän tiesi, että ne tavallisesti seurasivat tuulen suuntaa. Jollei tuuli kääntyisi, eivät ne poikkeisi suunnaltaan.

Hän tarkasteli niitä levottomasti yhä edelleen. Hän huomasi, ettei pilven reuna tullut lähemmäksi. Hänen toivonsa elpyi. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Lapset huomasivat tämän ja tulivat iloisiksi, mutta eivät sanoneet mitään. Kaikki seisoivat hiljaa tähystellen.

Kummallinen näky se olikin. Ei ollut ainoastaan hyönteisten samea parvi katseltavana. Ilma niiden yläpuolella oli täynnä lintuja — harvinaisia ja monenlaisia lintuja. Hitain, hiljaisin siivin liiteli ruskea "oricou", suurin Afrikan korppikotkista; ja sen kanssa keltainen "chasse fiente", Kolbén korppikotka. Siellä kiiti partainen "lamvanger", haaskakotka, laajalle levitetyin siivin. Siellä kirkui suuri "kafferi-kotka" ja sen kanssa vieretysten lyhytpyrstöinen ja harvinainen "bateleur". Siellä oli myös erisuuruisia ja erivärisiä haukkoja; poutahaukkoja viiltämässä ilman halki, ja variksia ja korppeja ja monta lajia hyönteissyöjiä. Mutta paljon lukuisampana kuin kaikki muut saattoi nähdä pienen "springhaanvogelin", melkein pääskysen kokoisen ja näköisen kirjavan linnun. Ääretön joukko näitä pimensi ilman ylhäällä — sadat niistä alituisesti ampuivat alas hyönteisten kimppuun ja kohosivat jälleen kullakin uhri nokassaan.

"Heinäsirkka-korppikotkiksi" näitä eläimiä nimitetään, vaikkakaan ne eivät kuulu korppikotkien lajiin. Ne syövät yksinomaan näitä hyönteisiä, eikä niitä koskaan nähdä, missä ei heinäsirkkoja ole. Ne seuraavat näitä niiden kaikilla vaelluksilla, rakentaen pesänsä ja kasvattaen poikasensa saaliin keskellä.

Oli todellakin merkillinen näky katsella tuota siivekästä hyönteisten parvea ja niiden lukuisia ja erilaisia vihollisia; ja kaikki seisoivat tähystellen niitä ihmettelevin mielin. Eläinpaljous ei kuitenkaan tullut lähemmäksi, ja van Bloomin toivo elpyi elpymistään.

Parvi yhä laajeni etelää kohti — se ulottui nyt todellakin pitkin koko läntistä taivaanrantaa; ja kaikki huomasivat sen vähitellen painuvan alemmaksi — sen ylin reuna taivaalla laski. Menivätkö heinäsirkat ohitse länteen päin? Ei.

"Ne panemas maata yötä vasten — nyt me saada niit säkki täys!" sanoi Swartboy tyytyväisin ilmein; sillä Swartboy oli varsinainen heinäsirkkainsyöjä, pitäen niistä yhtä paljon kuin sekä kotka että poutahaukka — vieläpä kuin itse "springhaanvogel".

Niin kävi kuin Swartboy oli sanonut. Parvi laskeutui todellakin tasangolle.

"Ei voi lentää ilman aurinko", jatkoi bushmanni. "Liian kylmä nyt. Ne kuolla ennen aamu."

Ja niin olikin. Aurinko oli laskenut. Viileä tuuli heikensi hyönteismatkustajain siipiä, ja niiden täytyi pysähtyä yöksi puihin, pensaisiin ja ruohikkoon.

Muutaman minuutin kuluttua ei enää nähty sankkaa sumua, joka oli peittänyt sinisen taivaan äären; mutta etäinen lakeus näytti siltä kuin olisi tuli hävittäen kulkenut siellä. Sen peittivät paksulta hyönteisten ruumiit, jotka saattoivat sen näyttämään mustuneelta niin pitkälti kuin silmä kantoi.

Sitä seuranneet linnut, huomaten yön lähestyvän, kirkuivat hetkisen ja sitten hajautuivat kautta ilmojen. Muutamat istuutuivat kallioille, toiset menivät lepäämään matalaan mimoosatiheikköön; ja nyt oli lyhyenä väliaikana sekä maassa että ilmassa hiljaista.

Van Bloom muisti nyt karjansa. Eläinten hahmot näkyivät kaukaa keskeltä heinäsirkkojen peittämää tasankoa.

"Anna heitin syödä vähä aika, baas", ehdotti Swartboy.

"Mitä sitten?" kysyi hänen isäntänsä. "Etkö näe, että ruoho on peitossa?"

"Springhaania itteänsä, baas", vastasi bushmanni; "hyvä lihottaman suuri härkä — parempi kuin ruoho — jaa, parempi kuin jauho".

Mutta oli liian myöhäistä jättää karjaa ulos lakeudelle. Leijonat olisivat pian liikkeellä — tavallista aikaisemmin heinäsirkkojen vuoksi, sillä eläinten kuningas ei halveksi täyttää kuninkaallista vatsaansa näillä hyönteisillä — kun se vain niitä tapaa.

Van Bloom huomasi välttämättömäksi tuoda karjansa oitis kraaliin.

Satuloitiin kolmas hevonen, jonka selkään kenttäkornetti itse nousi ja ratsasti pois Hendrikin ja Swartboyn seuraamana.

Lähestyessään heinäsirkkoja he tapasivat ihmeellisen ilmiön. Maata peittivät nämä punertavanruskeat eläimet, toisin paikoin usean tuuman paksuudelta. Mitä pensaita siellä oli, niihin ne olivat kasaantuneet — yli kaikkien lehtien ja oksien, ikäänkuin mehiläisparvet olisivat niihin laskeutuneet. Ei lehteä, ei ruohonkortta, joka ei olisi ollut niiden peittämä.

Ne eivät liikkuneet, vaan pysyivät hiljaa kuin horroksissa tai unessa. Illan viileys oli riistänyt niiltä lentokyvyn.

Mutta kaikkein ihmeellisintä van Bloomin ja Hendrikin silmissä oli heidän omien hevostensa ja karjan menettely. Nämä olivat jonkun matkan päässä keskellä nukkuvaa joukkoa; mutta sen sijaan, että olisivat olleet peloissaan kummallisen asemansa tähden, ne ahnaasti sieppasivat suun täydeltä hyönteisiä ja rusensivat niitä hampaillaan kuin jyviä ikään!

Oli jonkun verran vaikeata saada ne ajetuiksi pois; mutta leijonan karjunta, joka silloin juuri kuului yli lakeuden, ja Swartboyn "jambokin" uudistettu käyttäminen teki ne mukautuvammiksi, ja viimein ne antoivat ajaa itsensä kotiin sijoittuen kraaleihinsa.

Swartboy oli varustautunut säkillä, jonka hän toi takaisin täynnä heinäsirkkoja.

Saattoi panna merkille, että hän, kootessaan hyönteisiä säkkiin, menetteli jotakuinkin huolellisesti, tarttuen niihin perin varovasti, ikäänkuin olisi niitä pelännyt. Ei hän kuitenkaan niitä pelännyt, vaan käärmeitä, joita sellaisissa tilaisuuksissa on hyvin lukuisasti ja jotka ovat hyvinkin pelättäviä — kuten bushmanni kokemuksesta tiesi.

4. luku.

PAKINAA HEINÄSIRKOISTA.

Se oli levottomuuden yö kenttäkornetin kraalissa. Jos tuuli kääntyisi länteen; peittäisivät heinäsirkat varmasti hänen maansa aamulla, ja seuraus olisi koko hänen satonsa täydellinen tuhoutuminen. Ehkäpä vielä sitäkin pahempi. Ehkäpä koko ympäristön kasvullisuus — viidenkymmenen mailin laajuudelta tai enemmänkin — tulisi hävitetyksi; ja kuinka ruokittaisiin silloin karjaa? Ei olisi helppoa pelastaa edes elukoiden henkeä. Kenties ne menehtyisivät, ennenkuin hän voisi ajaa ne jollekin toiselle laitumelle.

Sellainen ei ollut ollenkaan tavatonta tai epäiltävää. Kap-maan historiassa usea buuri oli menettänyt laumansa juuri tällä tavalla. Eipä ihmekään, että kenttäkornetin kraalissa sinä yönä vallitsi levottomuus.

Tuon tuostakin van Bloom pistäytyi ulos saadakseen selville, oliko tuulensuunnassa mitään muutosta havaittavissa. Hän ei voinut mitään sellaista huomata myöhäiseen yöhön saakka. Lauhkea tuuli puhalsi yhä pohjoisesta — suuresta Kalaharin erämaasta, josta heinäsirkat epäilemättä olivat tulleet. Oli kirkas kuutamo ja valo kumotti yli hyönteisten joukon, joka tummana peitti lakeuden. Saattoi kuulla leijonan karjunnan sekoittuvan sakaalin räikeään kirkunaan ja hyeenan vimmattuun nauruun. Kaikki nämä pedot ja monet muut nauttivat yltäkylläisestä ateriasta.

Kun tuulensuunnassa ei havaittu muutosta, kävi van Bloom levollisemmaksi, ja kaikki keskustelivat vapaasti heinäsirkoista. Swartboylla oli johtava asema tässä keskustelussa, koska hän tunsi aiheen paremmin kuin kukaan toisista. Se ei ollut lähimainkaan ensimäinen hänen näkemänsä heinäsirkkojen muuttoretki, ja monta bushelia hän oli niitä syönyt. Olihan siis luonnollista otaksua, että hän tiesi niistä aika paljon.

Hän ei kuitenkaan tiennyt mistä ne tulivat. Sitä miettimällä ei Swartboy ollut koskaan itseään vaivannut. Oppinut Hans antoi selityksen niiden alkuperästä.

"Ne tulevat erämaasta", sanoi hän. "Munat, joista ne syntyvät, lasketaan hiekkaan tai tomuun; siinä ne ovat, kunnes tulee sade ja saa ruohon puhkeamaan. Silloin heinäsirkat kuoriutuvat ulos ja ensi kehitysasteella niitä elättää tämä ruoho. Kun se on loppuunkulutettu, on niiden pakko lähteä ruoanhakuun. Siitä johtuvat nämä muutot, kuten niitä nimitetään."

Tämä tulkinta näytti kylläkin selvältä.

"Minä olen kuullut", sanoi Hendrik, "maanviljelijöistä, jotka sytyttävät tulia viljapeltojensa ympäri pysyttääkseen heinäsirkat loitolla. En voi ymmärtää, kuinka tuli voisi pysyttää poissa — en, vaikkapa yhtämittainen tulimuuri tehtäisiin vainion ympäri. Näillä elukoillahan on siivet, ja ne voisivat helposti lentää rovioiden ylitse."

"Tulet", vastasi Hans, "sytytetään, jotta sauhu estäisi niitä tulemasta; mutta ne heinäsirkat, joita näillä kertomuksilla tavallisesti tarkoitetaan, ovat siivettömiä; niillä onkin nimenä voetgangers (jalankulkijat). Ne ovat oikeastaan näiden heinäsirkkojen toukkia, ennenkuin ne ovat saaneet siipensä. Niilläkin on muuttonsa, jotka usein ovat vielä tuhoatuottavampia kuin täydellisten hyönteisten, joita me täällä näemme. Ne etenevät maata pitkin ryömimällä ja loikkimalla kuin tavalliset heinäsirkat — sillä nehän ovat samaa lajia. Ne jatkavat yhä samaan suuntaan, ikäänkuin vaisto ohjaisi niitä noudattamaan erikoista tietä. Ottamatta lukuun merta tai jotakin leveätä, vuolasta jokea, mikään ei voi keskeyttää niiden kulkua eteenpäin. Pienten virtojen yli ne voivat uida ja suurempienkin, jos niiden juoksu on hidas; ne voivat kiivetä muurien ja talojen yli — yli savutorvienkin — mennen suoraan niiden poikki; ja samassa hetkessä, kun ne pääsevät jonkun esteen toiselle puolen, ne jatkavat suoraan eteenpäin entiseen suuntaan.

"Koettaessaan mennä vuolaiden jokien poikki niitä hukkuu äärettömiä joukkoja ja kulkeutuu mereen. Jos on puheena vain pieni muutto, pysyttävät maanviljelijät toisinaan ne loitolla tulien avulla, kuten kuulitte. Jos taas ilmestyy suuria määriä, eivät tuletkaan mitään hyödytä."

"Mutta kuinka niin, veliseni?" kysyi Hendrik. "Ymmärrän kyllä, että tulet voivat pysäyttää sen lajin, josta puhut, koska sanot niiden olevan siivettömiä. Mutta jos ne sellaisia ovat, kuinka ne pääsevät tulien lävitse? Hypätenkö?"

"Ei, ei niin", vastasi Hans. "Tulet tehdään siinä suhteessa liian leveiksi ja suuriksi."

"Kuinka sitten, veli hyvä?" kysyi Hendrik. "Olen aivan ihmeissäni."

"Niin minäkin", sanoi pikku Jan.

"Ja minä", lisäsi Trüey.

"Niin, nähkääs", jatkoi Hans, "miljoonia hyönteisiä ryömii tuliin ja sammuttaa ne".

"Oho!" huusivat kaikki kummastuksissaan. "Kuinka? Eivätkö ne pala?"

"Tietysti", vastasi Hans. "Ne kärventyvät ja kuolevat — niitä palaa lukemattomia joukkoja. Mutta niiden ruumiit kasaantuessaan paksulta tuleen tukahuttavat sen. Suuren parven ensi joukot joutuvat siten uhreiksi, ja toiset kulkevat turvallisesti näin muodostuneen polttouhrin ylitse. Tästä näette, etteivät tuletkaan voi pysäyttää heinäsirkkojen kulkua, kun niitä on paljon.

"Useissa Afrikan osissa, missä alkuasukkaat viljelevät maata ja sattuvat huomaamaan näiden hyönteisten muuttavan ja suuntaavan kulkunsa heidän vainioitansa ja puutarhojansa kohden, syntyy heidän keskuudessaan silloin heti hurja pelästys. He tietävät tulevansa varmasti menettämään viljansa ja tämän tähden pelkäävät heinäsirkkojen vierailua kuin maanjäristystä tai jotakin muuta suurta onnettomuutta."

"Voimme hyvin ymmärtää heidän tunteensa, sellaista sattuu", huomautti Hendrik merkitsevin katsein.

"Lentävät heinäsirkat", jatkoi Hans, "näyttävät vähemmän seuraavan määrättyä suuntaa kuin niiden toukat. Edellisiä näkyy tuuli ohjaavan. Usein se vie ne kaikki mereen, jossa niitä tuhoutuu suunnattomat joukot. Muutamissa osissa rannikkoa on löydetty niiden aaltojen takaisin huuhtomia ruumiita uskomattomia määriä. Eräässä paikassa heitti vesi niitä rannalle, kunnes niitä oli läjääntyneinä neljä jalkaa korkeaksi harjanteeksi viidenkymmenen mailin pituudelta! Useat tunnetut matkailijat ovat vakuuttaneet haihtumisen tällaisesta ainejoukosta saastuttaneen ilmaa niin laajalti, että se tunnettiin sadan viidenkymmenen mailin päähän sisämaassa."

"Hei!" huudahti pikku Jan. "Enpä luullut, että kellään olisi niin tarkkaa nenää!"

Pikku Janin huomautusta seurasi yleinen nauru. Van Bloom ei yhtynyt toisten iloisuuteen. Hän oli liian vakavalla mielellä juuri silloin.

"Isä", kysyi pikku Trüey huomatessaan, ettei hänen isänsä nauranut, ja aikoen vetää hänet mukaan keskusteluun. "Isä! olivatko ne samaa lajia heinäsirkkoja, joita Johannes Kastaja söi erämaassa? Raamattuhan sanoo, että hänen ruokanansa olivat heinäsirkat ja metsän hunaja."

"Luulen näiden olevan samoja", vastasi isä.

"Minä uskon, isä", liittyi Hans vaatimattomasti puheeseen, "etteivät nämä ole aivan samoja, mutta läheistä sukua. Raamatun heinäsirkat olivat oikeata Gryllus migratorius-lajia, ja erilaisia kuin Etelä-Afrikan, vaikkakin hyvin samanlaisia tavoiltaan. Mutta", jatkoi hän, "muutamat kirjoittajat epäilevät tuota kohtaa kokonaan. Abessinialaiset sanovat, että Johanneksen ravintona oli akasiapuun [engl. kielessä locust = heinäsirkka; locust tree = akasiapuu. Suom. muist.] hedelmiä eikä hyönteisiä."

"Mikä sinun oma mielipiteesi on, Hans?" kysyi Hendrik, jolla oli suuri luottamus veljensä kirjatietoihin.

"No, minun mielestäni", vastasi Hans, "ei sitä tarvitse kysyäkään. On vain sanan merkityksen vääristämistä otaksua, että Johannes söi akasiapuun hedelmiä eikä hyönteisiä. Olen varmasti sitä mieltä, että viimemainittuja tarkoitetaan raamatussa; ja mikä saattaa minut niin uskomaan, on se, että näitä kahta ruokalajia, 'heinäsirkkoja ja metsän hunajaa', usein käytetään yhdessä, niinkuin ne nykyäänkin ovat elatuksena monilla heimoilla, jotka ovat erämaan vapaita kansalaisia. Sitäpaitsi on meillä hyviä todisteita siitä, että kumpiakin käyttivät erämaan kansat ravintonaan raamatun aikoina. On sentähden vain luonnollista otaksua, että Johannes, ollessaan erämaassa, oli pakotettu nauttimaan tätä ravintoa, aivan kuten moni matkustaja nykyaikana on syönyt sitä kulkiessaan halki erämaiden, jotka ympäröivät meitä täällä Etelä-Afrikassa.

"Olen lukenut monta heinäsirkkoja koskevaa kirjaa", jatkoi Hans; "ja kun nyt raamattu on tullut mainituksi, täytyy minun sanoa, että minä puolestani en tunne näistä hyönteisistä ainoatakaan kertomusta, joka olisi niin todenperäinen ja kaunis kuin itse raamatussa. Luenko sen, isä?"

"Kaikin mokomin, poikaseni", sanoi kenttäkornetti, hyvillään poikansa esittämästä pyynnöstä ja keskustelun suunnasta.

Pikku Trüey juoksi sisempään huoneeseen ja toi suunnattoman nidoksen, joka oli nidottu vuohennahkakansiin ja jonka kiinnipitiminä oli pari vankkaa messinkihakaa. Se oli perheraamattu; ja salli minun tässä huomauttaa, että samanlainen kirja on melkein jokaisen buurin talossa, sillä nämä hollantilaiset siirtolaiset ovat protestanttista ja raamattua rakastavaa väkeä — jopa siihen määrin, etteivät pidä minään taivaltaa sataa mailia neljä kertaa vuodessa, käydäkseen "nacht-maalilla" eli pyhällä ehtoollisella. Mitä siitä arvelet?

Hans avasi kirjan ja ryhtyi heti käsiksi profeetta Joelin kirjaan. Helppoudesta, jolla hän löysi kohdan, huomasi hänen nähtävästi hyvin tuntevan kirjan, jota hän piteli käsissään.

Hän luki seuraavaa:

"Pimeyden ja sumun päivä, pilven ja synkeyden päivä; niinkuin aamurusko levitettynä vuorten yli tulee lukuisa ja väkevä kansa, jonka vertaista ei ole ollut ijankaikkisesta asti eikä sen jälkeen enää tule ijankaikkiseen aikaan saakka. Sen edellä kuluttaa tuli, ja sen takana korventaa liekki; niinkuin Eedenin tarha on maa sen edellä, vaan sen takana kuin autio korpi, eikä mikään siltä säästy. Sen muoto on niinkuin hevosten muoto, ja ne karkaavat niinkuin ratsut. Niinkuin ratsasten ratina vuorten huipuilla, niin ne hyppelevät, niinkuin tulen liekin kohina, joka kuluttaa kulon, niinkuin väkevä kansa, valmis sotaan." "Sen edessä vapisee maa, ja taivaat tärisevät; aurinko ja kuu pimenevät, ja tähdet kadottavat valonsa." "Kuinka karja huokaa, karjalaumat hämmästyvät! sillä ei heillä laidunta ole, lammaslaumatkin nääntyvät."

Vieläpä yksinkertainen Swartboykin saattoi tajuta tämän kuvauksen runollisen kauneuden.

Mutta Swartboylla oli paljon sanottavaa heinäsirkoista, kuten innoitetulla Joelillakin.

Näin puhui Swartboy:

"Bushman ei pelätä springhaan. Bushmanil ei puutarha — ei maissi — ei tattari — ei jotakin springhaanil syötäväks. Bushman itte syö heinäsirkka — hän tulla lihavaks heinäsirkoist. Kaikki syödä springhaanit — kaikki tulla lihavaks heinäsirkka-aikaan. Eläköön springhaan!"

Nämä Swartboyn huomautukset olivat kylläkin tosia. Heinäsirkkoja syövät melkein kaikki Etelä-Afrikassa tunnetut eläinlajit. Eivät ainoastaan raatelijat niitä halukkaasti ahmi, vaan myöskin metsänriistana käytetyt eläimet ja linnut — kuten antiloopit, peltokanat, helmikanat, kanakurjet ja, ihmeellistä sanoakin, eläinten jättiläinen — suunnaton elefantti — kulkee maileja saavuttaakseen heinäsirkkojen muuttoparven. Kesy siipikarja, lampaat, hevoset ja koirat ahmivat niitä yhtä suurella halulla. Vielä eräs omituinen tosiseikka — heinäsirkat syövät toisiansa. Jos joku niistä vahingoittuu, niin että se estyy etenemistä, käyvät toiset heti sen kimppuun ja syövät sen.

Bushmannit ja muut Afrikan alkuasukkaat käyttävät, valmistaakseen heinäsirkat syötäviksi, jonkinlaista ruoanlaittotemppua; ja koko illan Swartboy oli puuhannut valmistaakseen tuon säkillisen, jonka oli kerännyt. Hän "keitti" ne näin:

Ensin hän keitti tai oikeastaan höyrytti ne, sillä ainoastaan hiukkasen vettä pantiin pataan. Sitä kesti kaksi tuntia. Silloin ne otettiin padasta ja niiden annettiin kuivaa; sen jälkeen niitä pudisteltiin pannussa, kunnes kaikki sääret ja siivet irtautuivat ruumiista. Puhdistamistoimitus, jolloin Swartboyn paksut huulet olivat viskaimena, suoritettiin sitten, ja niin päästiin sääristä ja siivistä. Silloin olivat heinäsirkat valmiita nautittaviksi.

Hiukan suolaa vain tarvittiin antamaan niille enemmän makua, kun kaikki läsnäolevat maistoivat niitä, ja jotkut lapsista niistä pitivätkin. Useiden mielestä ovat näin valmistetut heinäsirkat meriäyriäisten veroisia.

Kun ne ovat aivan kuivia, survotaan ne toisinaan jonkinlaiseksi jauheeksi, ja siitä tehdään eräänlaista sekoitusta lisäämällä vettä joukkoon.

Ne kestävät pitkät ajat, kun ovat hyvin kuivatuita; ja usein ne ovat ainoa ruokavarasto, johon köyhemmät alkuasukkaat voivat turvautua kokonaisena kulutuskautena.

Monien heimojen kesken — erityisesti niiden, jotka eivät ole maata viljeleviä — heinäsirkkojen tulo on riemun lähde. Nämä ihmiset menevät säkkeineen ja useinpa kuormajuhtineen keräämään ja tuomaan niitä kyliinsä; ja silloin niitä kootaan ja pannaan varastoon suunnattomat kasat, samalla tapaa kuin viljaa.

Näistä asioista jutellessa kului ilta, kunnes oli aika laskeutua makuulle. Kenttäkornetti meni ulos vielä kerran tarkastamaan tuulta; ja sitten pienen kraalin ovi suljettiin, ja perhe kävi levolle.

5. luku.

HEINÄSIRKKOJEN LENTO.

Kenttäkornetti nukkui varsin vähän. Levottomuus piti häntä valveilla. Hän kääntelehti ja heittelehti ja ajatteli heinäsirkkoja. Toisin ajoin hän nukahti ja uneksi heinäsirkoista, sirkoista ja kaikenlaisista suurista pitkäsäärisistä, mulkosilmäisistä hyönteisistä. Hän oli iloinen, kun ensi valonsäde tunkeutui hänen huoneensa pienen akkunan läpi.

Hän hypähti pystyyn; ja pysyen tuskin alallaan pukeutuakseen hän ryntäsi ulos taivasalle. Oli vielä pimeä, mutta hän ei halunnutkaan nähdä tuulta. Hänen ei tarvinnut nykäistä höyhensulkaa tai pitää hattuansa ylhäällä. Totuus oli liian selvä. Navakka tuuli puhalsi — lännestä!

Puoliksi ymmällä hän juoksi kauemmaksi ollakseen asiasta varma. Hän juoksi, kunnes selviytyi aidoista, jotka ympäröivät kraaleja ja puutarhaa.

Hän pysähtyi ja tunnusteli ilmaa. Valitettavasti oli hänen ensi vaikutelmansa oikea. Tuuli puhalsi suoraan lännestä — suoraan heinäsirkkaparvesta. Hän tunsi jo noista inhoittavista hyönteisistä tulevaa hajua: ei ollut enää syytä epäillä.

Van Bloom palasi taloonsa apein mielin. Hänellä ei ollut enää toivon rahtuakaan säästyä tuosta kauheasta vierailusta.

Hänen ensi ohjeensa oli, että kaikki talossa irrallaan olevat liinavaatteet ja puvut piti koota ja pakata perhearkkuihin. Mitä! Olisiko luultavaa, että heinäsirkat söisivät niitäkin?

Kyllä, todellakin — sillä nämä kaikkinielevät elukat eivät ole turhantarkkoja. Ne eivät näytä valikoivan mitään erikoisia kasveja. Kirpeän tupakan lehdistä ne näyttävät pitävän yhtä paljon kuin maissin makeista ja mehevistä. Ne nielevät pellava-, puuvilla-, vieläpä flanellipalasiakin kuin ne olisivat kasvien pehmeitä vesoja. Kivet, rauta ja kova puu ovat jotensakin ainoat esineet, jotka säästyvät niiden raivoisalta pureksimiselta.

Van Bloom oli kuullut tästä, Hans oli siitä lukenut, ja Swartboy vahvisti sen omasta kokemuksesta.

Siispä kaikki, mikä oli turmeltuvaa, pistettiin huolellisesti piiloon; ja sitten valmistettiin murkina ja syötiin hiljaisuudessa.

Kaikkien kasvoilla kuvastui raskasmielisyys, koska hän, joka oli kaikkien pää, oli hiljainen ja masentunut. Mikä muutos muutamassa tunnissa! Vielä edellisenä iltana kenttäkornetti ja hänen pieni perheensä nauttivat täysin onnestansa.

Oli vielä yksi toivo, vaikkakin heikko. Sataisiko kenties? Tai tulisiko kylmä päivä?

Kummassakaan tapauksessa, sanoi Swartboy, eivät heinäsirkat voisi kohota lentämään — sillä ne eivät voi lentää kylmällä tai sateisella säällä. Jos sattuisi kylmä tai kostea päivä, täytyisi niiden jäädä paikoilleen, ja ehkäpä tuuli kääntyisi jälleen, ennenkuin ne jatkaisivat lentoansa. Tulisipa rankkasade tai kylmä, pilvinen päivä!

Turha pyyntö, turha toive! Puoli tuntia sen jälkeen, kun aurinko nousi afrikalaisessa loistossa, ja sen kuumat säteet vinosti valahtivat yli nukkuvan joukon, lämmittäen hyönteiset eloon ja toimintaan, ne alkoivat ryömiä, hypellä, ja sitten kuin yhdestä yllykkeestä lukemattomat joukot nousivat ilmaan. Tuuli pakotti niitä siihen suuntaan, mihin se puhalsi — suoraan alttiiksiheitettyjä maissivainioita kohti.

Lentoon lähdettyänsä ne olivat vähemmässä kuin viidessä minuutissa kraalilla ja laskeutuivat ympäröiville vainioille kymmenin tuhansin. Hidasta oli niiden lento, hiljaista niiden laskeutuminen, ja alhaalla olijoiden silmissä ne näyttivät tuiskuavalta mustalta lumelta, joka putoili suurin höyhenenkevyin hiutalein. Muutamassa silmänräpäyksessä ne peittivät maan kokonaan, kunnes jokainen maissinkorsi, joka kasvi ja pensas kantoi satoja. Ulompana tasangollakin, niin kauas kuin silmä kantoi, olivat laidunmaat paksulta niiden peitossa; ja kun suuri muuttoparvi sitten kulki talosta itäänpäin, peittivät ne jälleen auringon kehrän kuin pimennys.

Ne näyttivät liikkuvan määrättyjen välimatkojen päässä toistaan ylempänä, jälkijoukot alituisesti lentäen eturintamaan ja sitten pysähtyen syömään, kunnes näiden edelle vuorostaan tulivat toiset, jotka olivat lentäneet niiden ylitse samalla tapaa.

Niiden siipien aiheuttama ääni ei ollut vähimmin ihmeellinen ilmiö; se muistutti tasaista tuulenhenkeä, joka leikitteli puiden lehvissä, tai vesirattaan ääntä.

Kaksi tuntia kesti ylimenoa. Enimmän osan aikaa van Bloom ja hänen väkensä olivat pysytelleet sisällä ovet ja ikkunat kiinni. Näin he menettelivät välttääkseen tuota epämiellyttävää tulvaa, sillä tuulen ajamat elukat iskevät usein poskea vastaan niin voimakkaasti, että se tekee kipeää. He eivät myöskään halunneet tallata epämieluisia häiritsijöitä ja survoa niitä jalkojensa alle, kuten heidän olisi täytynyt tehdä, jos olisivat liikkuneet ulkosalla, missä maa oli paksulta niiden peitossa.

Myöskin sisään ryömi paljon hyönteisiä ovien ja ikkunoiden raoista, ja ahnaasti ne nielivät kaikki kasvisaineet, joita sattui olemaan lattialla.

Kun nuo kaksi tuntia olivat päättymäisillään, katsahti van Bloom ulos. Sankin parvi oli kulkenut ohi. Aurinko paistoi jälleen; mutta mihin se paistoi? Ei enää viheriöille vainioille eikä kukkaiseen puutarhaan. Ei. Ympäri taloa, joka suunnalla, pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä, kohtasi silmää vain lohduton erämaa. Ei ruohonkortta, ei lehteä näkynyt — yksinpä kaarnakin oli kuorittu puista, jotka nyt seisoivat kuin Luojan käden surkastuttamina. Jos tuli olisi hävittänyt maata, ei se olisi voinut jättää sitä autiommaksi ja hyljätymmäksi. Ei ollut jäljellä puutarhaa, ei maissi- tai tattarivainioita, ei ollut jäljellä maatilaa — kraali oli keskellä erämaata!

Sanat eivät voi kuvata kenttäkornetin mielenliikutusta sillä hetkellä. Kynä ei voi kuvata hänen tuskaisia tunteitaan.

Moinen muutos kahdessa tunnissa! Hän saattoi tuskin luottaa aisteihinsa — hän saattoi tuskin uskoa sitä todeksi. Tiesihän hän, että heinäsirkat söivät hänen maissinsa ja vehnänsä ja puutarhansa vihannekset; mutta hänen mielikuvituksensa oli ollut vallan riittämätön kuvittelemaan sitä äärimmäistä hävitystä, joka todella oli aikaansaatu. Koko maisema oli muuttunut toiseksi — ruohosta ei ollut puhettakaan — puut, joiden ihanoita lehviä tuulenhenki vain pari lyhyttä tuntia sitten leyhytteli, olivat nyt lehdettömiä, pahemmin vahingoittuneita kuin talvella. Itse maankamara näytti muuttaneen muotoa. Hän ei olisi tuntenut tätä omaksi maatilakseen. Jos omistaja olisi ollut poissa heinäsirkkojen muuton aikana ja lähestynyt saamatta tietoa tapahtumasta, niin on hyvin luultavaa, ettei hän olisi tuntenut omaa asuinpaikkaansa.

Rodulleen ominaisesta tyyneydestä luopumatta kenttäkornetti jäi pitkäksi aikaa äänettömäksi ja liikkumattomaksi.

Hänen lapsensa keräytyivät lähelle ja katselivat — nuoret sydämet tuskaisesti sykkien. He eivät voineet täysin käsittää sitä vaikeata asemaa, johon tämä tapaus oli heidät saattanut; ei heidän isänsäkään sitä aluksi käsittänyt. Hän ajatteli ainoastaan hyvän satonsa tuhoutuessa kärsimäänsä vahinkoa; ja jo tämäkin, ottaessamme huomioon hänen eristetyn asemansa ja mahdottomuuden asiata auttaa, oli kylliksi aiheuttamaan hänelle varsin suurta huolta.

"Mennyttä! Kaikki mennyttä!" huudahti hän murheellisella äänellä. "Onnetar — Onnetar — jälleen olet julma!"

"Isä! Elä sure", sanoi pehmeä ääni; "olemmehan kaikki vielä elossa, olemmehan täällä luonasi"; ja samalla pieni valkea käsi laskeutui hänen olalleen. Se oli suloisen Trüeyn käsi.

Tuntui kuin olisi enkeli hänelle hymyillyt. Hän kohotti lapsen syliinsä ja hellyyden puuskassa painoi hänet sydämelleen. Tuo sydän tunsi lohtua.

"Tuo minulle kirja", sanoi hän, puhutellen yhtä pojista.

Raamattu tuotiin — sen jykevät kannet avattiin — värssy valittiin — ja kiitoslaulu kohosi keskellä erämaata.

Kirja suljettiin; ja muutamaksi hetkeksi kaikki polvistuivat rukoukseen.

Kun van Bloom nousi jälleen pystyyn ja katsahti ympärilleen, näytti erämaa vielä kerran "iloitsevan ja kukoistavan kuin ruusu".

Sellaisia taikavoimia ovat alistuvaisuus ja nöyryys ihmissydämelle.

6. luku.

VALJAISIIN JA LIIKKEELLE.

Vaikka van Bloom luottikin täydesti korkeimman olennon suojelukseen, tiesi hän, ettei tullut jättää kaikkea Jumalan huomaan. Sellaista uskontoa ei hänelle oltu opetettu; ja hän ryhtyi heti toimeen selviytyäkseen ikävästä asemasta, johon hän oli joutunut.

Ikävä asema! Niinköhän! Se oli enemmän kuin ikävä, kuten kenttäkornetti alkoi huomata. Se oli vaarallinen.

Kuta enemmän van Bloom mietti, sitä varmemmaksi hän tästä tuli. He olivat keskellä synkkää, paljasta tasankoa, joka vailla ainoatakaan viheriäistä laikkaa levisi niin kauas kuin silmä kantoi. Kuinka paljon kauemmaksi, sitä hän ei voinut arvata; mutta hän tiesi, että muuttoheinäsirkkojen hävitykset toisinaan ulottuivat tuhansien mailien alalle. Oli varmaa, että juuri ohi kulkenut oli levinnyt hyvin laajalti.

Selvää oli, ettei hän enää voinut jäädä kraaliinsa. Hänen hevosensa, karjansa ja lampaansa eivät voisi elää ravinnotta; ja jos ne tuhoutuisivat, mistä hän ja hänen perheensä saisivat elatuksensa? Hänen oli pakko jättää kraali. Hänen täytyi lähteä laitumen hakuun aikaa tuhlaamatta, — heti. Elukat, jotka yli tavallisen ajan olivat tarhaan suljettuina, ilmaisivat jo erilaisin huudoin kärsimättömästi haluavansa ulos. Pian niillä olisi nälkä; ja vaikeata oli sanoa, milloin niille voitaisiin ruokaa hankkia.

Ei ollut varaa aikaa hukata. Joka tunti oli tärkeä — ei minuuttejakaan saanut tuhlata neuvottomassa epäröimisessä.

Kenttäkornetti käytti ainoastaan muutaman hetkisen harkitakseen. Nousisiko hän jonkun parhaimman hevosensa selkään ja ratsastaisi yksin laidunta etsimään vai olisiko parasta valjastaa vankkurien eteen ja ottaa kaikki heti mukaan?

Pian hän ratkaisi pitäen jälkimmäistä menettelyä edullisempana. Joka tapauksessa hänen olisi ollut pakko muuttaa nykyiseltä paikaltansa — jättää kraali kokonaan.

Hän voisi yhtä hyvin ottaa kaikki mukaansa heti. Jos hän lähtisi yksin, voisi kestää kauan, ennenkuin hän löytäisi ruohoa ja vettä — sillä molempia tarvittiin välttämättä — ja sillaikaa hänen karjansa saisi kärsiä.

Nämä ja muut mietteet aiheuttivat hänen päätöksensä valjastaa ja lähteä matkalle vankkureineen, hevosineen, karjoineen, lampaineen, taloustavaroineen ja koko perheineen.

"Valjaisiin ja liikkeelle" kuului käsky; ja Swartboyn, joka ylpeili saavuttamastaan vankkurien ajajan maineesta, nähtiin heiluttavan bamburuoskaansa kuin pitkää ongenvapaa.

"Valjaisiin ja liikkeelle!" kertasi Swartboy sitoen kahdenkymmenen jalan siimaansa uutta "paukuttajaa", jonka oli punonut antiloopinnahasta.

"Valjaisiin ja liikkeelle!" toisti hän, saaden suunnattoman ruoskansa paukkumaan pistolin lailla; "kyllä, baas, minä valjastaa"; ja saatuaan selville, että hänen "voorslag'insa" oli oikeassa kunnossa, Swartboy asetti bambu-varren talon seinää vasten ja meni kraaliin kootakseen vetojuhdat.

Suuret vankkurit, sitä lajia, joita jokainen Kap-farmari omistaa ja joista hän ylpeilee, olivat talon seinämällä. Nämä ensiluokkaiset ajoneuvot — oikeat katetut vankkurit — oli tehty kenttäkornetille parempina päivinä, ja niissä hänellä oli ollut tapana viedä vaimonsa ja lapsensa "nachtmaalille" ja vrolykheideihin (huveihin). Siihen aikaan veti niitä kahdeksan komean hevosen valjakko ratisevin pyörin. Valitettavasti oli niiden sijalla nyt härkiä; sillä van Bloomilla oli vain viisi hevosta hevostarhassaan, ja ne tarvittiin ratsuiksi.

Mutta vankkurit olivat melkein yhtä hyvät kuin ennenkin — melkein yhtä hyvät kuin niiden ollessa kenttäkornetin naapurien, Graaf Reinetin buurien kateutena. Mitään ei ollut särkynyt. Kaikki oli paikoillaan — "voorkist" ja "achter-kist" ja sivu-arkut. Niissä oli lumivalkea katos, jossa oli "fore-clap" ja "after-clap" ja sisäpuolella taskut, kaikki täydellisinä; ja pyörät somasti veistetyt, hyvin sijoitettu ajomiehen istuin ja "disselboom" (vehmaro) sekä vankka puhvelinnahkainen "trektow" (vetohihna). Mitään ei puuttunut, mitä vankkureissa tulee olla. Ne olivat todellakin paras osa kenttäkornetille jäänyttä omaisuutta, sillä ne olivat yhtä arvokkaat kuin kaikki härät, karja ja lampaat hänen taloudessaan.

Sillaikaa kun Swartboy Hendrikin avustamana otti kiinni kaksitoista vetojuhtaa ja kiinnitti niitä vankkurien vehmaroon ja vetohihnoihin, kuormitti "baas" itse, Hansin, Tottyn sekä myös Trüeyn ja pikku Janin auttamana, huone- ja tarvekaluja. Tämä ei ollut vaikea tehtävä. Pienen kraalin "kotijumalat" eivät olleet lukuisat, ja pian ne olivat sijoitetut tilavien ajoneuvojen joko sisäpuolelle tai ympärille.

Noin tunnin kuluttua olivat vankkurit kuormitetut, härät valjaissa, hevoset satuloituina, ja kaikki oli valmista liikkeelle lähtöä varten.

Ja nyt nousi kysymys: minne?

Tähän asti van Bloom oli vain ajatellut pääsemistä tältä paikalta — paeta ympäröivän aution erämaan tuolle puolen.

Nyt oli välttämätöntä päättää mihin suuntaan oli matkattava — perin tärkeä mietittävä.

Todella tärkeä, kuten pieni harkinta osoitti. Menisivätkö he siihen suuntaan, johon heinäsirkat olivat menneet, vai siihen, josta ne olivat tulleet? Kummallakin taholla he saisivat mahdollisesti matkata useampia kymmeniä maileja tapaamatta suupalaakaan ruohoa nälkäisille elukoille; ja siinä tapauksessa ne sortuisivat maahan ja menehtyisivät.

Tai matkustajat voisivat kulkea johonkin muuhun suuntaan ja löytää ruohoa, mutta ei vettä. Vedettä he saisivat pelätä ei ainoastaan karjan, vaan itsensäkin tähden — pelätä henkensä menettämistä. Tärkeätä oli siis, mihin päin he kääntyisivät.

Ensin kenttäkornetti mietti lähteä siirtokuntaa kohti. Lähin vesi sillä suunnalla oli noin viidenkymmenen mailin päässä. Se oli kraalista itäänpäin. Heinäsirkat olivat menneet juuri sille taholle. Ne olivat jo tähän mennessä hävittäneet koko maan — ehkäpä veteen asti tai sen tuollekin puolelle.

Olisi perin uhkarohkeata lähteä siihen suuntaan.

Pohjoispuolella oli Kalaharin erämaa. Toivotonta olisi ohjata kulkunsa pohjoiseen. Van Bloom ei tiennyt ainoatakaan keidasta erämaassa. Sitäpaitsi olivat heinäsirkat tulleet pohjoisesta. Kun ne ensin havaittiin, ajautuivat ne etelää kohden; ja siitä asti, kun niiden nähtiin kulkevan tähän viimemainittuun suuntaan, olivat ne jo epäilemättä hävittäneet tasankoa kauas etelään.

Kenttäkornetin ajatukset kääntyivät nyt länteen. On totta, että parvi oli viimeksi lähestynyt lännen puolelta; mutta van Bloom arveli niiden ensin tulleen pohjoisesta ja tuulen äkillisen kääntymisen saattaneen ne muuttamaan suuntaa. Hän luuli, että länttä kohti kulkemalla päästäisiin pian ulkopuolelle sitä aluetta, jonka ne olivat paljaaksi riistäneet.

Hän tunsi jonkun verran lännenpuolista tasankoa — ei paljoa kylläkään, mutta tiesi, että noin neljänkymmenen mailin päässä oli lähde, jonka ympärillä oli hyviä laidunmaita ja jonka veteen hän voisi turvata. Hän oli kerran käynyt siellä hakiessaan erästä elukkaansa, joka oli kulkenut niin kauaksi. Se oli silloin todellakin näyttänyt karjalle paremmalta kuin hänen oma paikkansa, ja hän oli usein ajatellut muuttaa sinne. Sen suuri etäisyys asutuista siirtomaista oli estänyt häntä niin tekemästä. Vaikka hän olikin kaukana rajan takana, oli hän yhä jonkinlaisessa yhteydessä siirtomaan kanssa, kun sitävastoin yhteyden ylläpito olisi äärimmäisen vaikeata kaukaisemmalta seudulta.

Nyt kun muutkin syyt puhuivat sen puolesta, palasivat hänen ajatuksensa vielä kerran tuolle lähteelle; ja harkittuaan vakavasti vielä hetkisen hän päätti lähteä liikkeelle länteen päin.

Swartboyn käskettiin kääntää ympäri ja suunnata länttä kohti. Bushmanni hypähti viipymättä istuimelleen "voorkist'ille", paukautti mahtavaa piiskaansa, pani pitkän valjakkonsa suoristumaan ja lähti liikkeelle yli lakeuden.

Hans ja Hendrik olivat jo satulassa ja tyhjennettyään kraalit elukoista ajoivat koirien avulla ammuvia ja määkiviä eläimiä edellänsä.

Trüey ja pikku Jan istuivat Swartboyn vierellä vankkurien etu-arkulla; ja soman hyppykauriin suuret pyöreät silmät näkyivät uteliaina kurkistelevan katoksen alta.

Heittäen viime silmäyksen autioon kraaliinsa kenttäkornetti käänsi hevosensa ja ratsasti vankkurien jälkeen.

7. luku.

VETTÄ! VETTÄ!

Eteenpäin kulki pieni karavaani, mutta ei hiljaisuuden vallitessa. Swartboyn ääni ja piiska pitivät melkein yhtämittaista hälinää. Viimemainitun paukutus kuului selvästi enemmän kuin mailin päähän lakeudella, kuten yhä uudistuvat musketin laukaukset. Hendrik myös huuteli aika lailla; olipa tavallisesti hiljaisen Hansinkin pakko käyttää ääntänsä jouduttaakseen laumaa eteenpäin oikeaan suuntaan.

Silloin tällöin huudettiin molempia poikia Swartboyta auttamaan, etunenässä kulkevien härkien tullessa uppiniskaisiksi tai laiskoiksi ja tahtoessa kääntyä oikealta suunnalta. Silloin joko Hans tai Hendrik karahutti paikalle, käänsi elukat oikealle tolalle ahkerasti käyttäen "jambokia" niiden kylkiä vasten.

Tämä "jambok" on uppiniskaisen härän ankara kurittaja. Se on joustava, sarvikuonon tai virtahevon nahasta tehty ruoska — virtahevon nahka on parasta —, miltei kuuden jalan pituinen, suipeten tyvestä kärkeen.

Milloin tahansa etunenässä olevat härät käyttäytyivät huonosti eikä Swartboy ulottunut niihin pitkällä piiskallaan, oli Hendrik aina valmis kutkuttamaan elukoita lujalla jambokillaan; siten hän pelotti niitä hyvään käytökseen. Toinen pojista olikin melkein koko ajan niiden vieressä.

Useimpia härkävaljakoita Etelä-Afrikassa seuraa tavallisesti "ohjaaja". Mutta kenttäkornetin härät oli totutettu vetämään vankkureita ilman ohjaajaa siitä lähtien, kun hottentotti-palvelijat menivät tiehensä; ja Swartboy oli ajanut useita maileja ilman muuta apua kuin pitkä piiskansa. Mutta härät olivat nyt vauhkoja ja hurjia, kaiken näyttäessä omituiselta heinäsirkkojen kuljettua tästä päällitse; sitäpaitsi olivat hyönteiset pyyhkineet pois joka tien tai polun, jota härät olisivat seuranneet. Maanpinta oli kauttaaltaan samannäköistä — ei ollut jälkeä, ei merkkiä. Van Bloom itsekin saattoi vaivoin tuntea seudun rajapiirteet, ja hänen täytyi ohjata kulkunsa auringon mukaan. Hendrik oli enimmäkseen etumaisten härkien vierellä. Hansin ei ollut vaikea ajaa laumaa, kun kerran oli päästy kunnolla liikkeelle. Pelontunne piti elukat koossa, ja kun ei ollut ruohoa kummallakaan puolella viekottelemassa niitä harhailuihin, kulkivat ne eteenpäin tasaisesti.

Van Bloom ratsasti etunenässä ohjatakseen karavaania. Ei hän eikä kukaan muukaan ollut tehnyt mitään muutosta puvussaan, vaan he matkustivat arkitamineissaan. Kenttäkornetti itse oli useimpien buurien tavalla puettu — laajoihin nahkaisiin housuihin, joita siinä maassa nimitetään "crackereiksi". Hänellä oli vihreäverkainen suuri, väljä nuttu avaroine ulkotaskuineen; hirven vasikan nahasta tehdyt liivit; suunnaton valkea huopahattu, jossa oli mitä leveimmät lierit; ja jalassa afrikalaisesta värjäämättömästä nahasta tehdyt paksut kengät, joilla buurien kesken on nimenä "feldt-schoenen" (kenttäkengät). Hänen satulansa yli oli levitetty "kaross" eli leopardinnahkainen vaippa, ja olallaan hän kantoi "roeriaan" — suurta sileäputkista pyssyänsä, joka oli noin kuuden jalan mittainen ja jossa oli vanhanaikainen piilukko — aika kantamus jo sekin. Tällaiseen pyssyyn buuri panee kaiken luottamuksensa; ja joskin amerikkalainen aarniometsien mies olisi ensi näkemällä valmis nauramaan moiselle aseelle, muuttaisi vähempikin tutustuminen buurin maahan hänen mielipiteensä "roerista". Hänen oma aseensa — pienireikäinen rihlapyssy, jonka luoti on hernettä vähäisempi — olisi melkein hyödytön sitä suurta riistaa vastaan, joka buurien maassa asustaa. Afrikan lakeuksilla on mestariampujia ja oivia metsästäjiä, kuten Amerikan aarniometsissä tai preirieillä.

Kenttäkornetin sivulla, hänen vasemman käsivartensa alla pyöreäksi käyristyen, oli suunnaton ruutisarvi — sellaista kokoa, jota ainoastaan afrikalaiset härät päässänsä kantavat. Se oli Bechuana-maasta, vaikka miltei kaikille Kap-maankin härille kasvaa suunnattoman suuret sarvet. Kenttäkornetti säilytti siinä luonnollisesti ruutia, ja jos se oli täynnä, täytyi siihen mahtua vähintään puolisen tusinaa naulaa. Hänen oikealla sivullaan riippuva leopardinnahkainen patruunakotelo, vyöhön pistetty metsästyspuukko ja hatunnauhan silmuun pistetty merenvahapiippu täydensivät "trek-buuri" van Bloomin varustukset.

Hans ja Hendrik olivat jokseenkin samoin puettuja, asestettuja ja varustettuja. Heidän housunsa olivat tietysti parkitusta lampaannahasta, leveät — kuten kaikkien nuorien buurien housut — ja heilläkin oli nutut ja "feldt-schoenen" sekä leveälieriset valkeat hatut. Hansilla oli kevyt haulikko, kun taas Hendrikin aseena oli tukeva rihlapyssy sitä lajia, joka tunnetaan "jääkärin" nimellä — oivallinen pyssy suurta riistaa varten. Tästä aseesta Hendrik oli hyvin ylpeä, ja hän oli harjaantunut osaamaan naulanpäähän ampuessaan sillä lähes sadan askeleen päästä. Hendrik oli ennen muita seurueen tarkka-ampuja. Kummallakin pojalla oli myös suuri puolikuun muotoinen ruutisarvi ynnä patruunakotelo; ja kummankin satulaan oli hihnoilla kiinnitetty vaippa eli "kaross", joka erosi heidän isänsä vaipasta ainoastaan sinä, että hänen oli kallisarvoista leopardinnahkaa, kun taas heidän oli tavallisempaa lajia, toinen antiloopin-, toinen sakaalinnahkaa. Pikku Janillakin oli leveät housut, nuttu, "feldt-schoenen" ja leveäreunainen hattu, — vaikkakin vain metrin mittainen, oli Jan todellakin, mitä pukuun tulee, isänsä täydellinen kuva — buurin perikuva pienoiskoossa. Trüey oli vaatetettu siniseen villahameeseen somine liiveineen, jotka olivat taidokkaasti ommellut ja kirjaillut hollantilaiseen tapaan; vaaleilla kiharoillaan hänellä oli kevyt olkinen aurinkohattu nauhoineen ja nyöreineen. Totty oli hyvin yksinkertaisesti puettu kestävään kotikutoiseen, ilman mitään päähinettä. Mitä Swartboyhin tulee, olivat vanhat nahkaiset "crackerit" ja raitainen paita hänen ainoat vaatekappaleensa, paitsi lampaannahkaista "karossia". Sellaiset olivat matkustajiemme puvut.

Tasanko oli paljaaksi hävitetty runsaasti parikymmentä mailia. Elukat eivät löytäneet suupalaakaan, eikä vettä ollut ensinkään. Aurinko paistoi kirkkaasti pitkin päivää, liiankin kirkkaasti, sillä sen säteet olivat yhtä polttavat kuin kuumassa vyöhykkeessä. Matkaajat olisivat tuskin jaksaneet kestää niitä, jollei kova tuuli olisi puhaltanut kaiken aikaa. Mutta onnettomuudeksi se puhalsi suoraan vasten heidän kasvojaan, ja kuivat "karoot" eivät milloinkaan ole pölyttömiä. Heinäsirkkojen kauan kestänyt hyppiminen miljoonin hennoin säärin oli möyhentänyt maanpintaa; ja nyt tomua tuprusi vapaasti tuulessa. Kokonaiset pölypilvet ympäröivät pientä karavaania ja tekivät heidän eteenpäinkulkunsa sekä vaikeaksi että vastenmieliseksi. Jo aikoja ennen iltaa heidän vaatteensa olivat tomun peitossa, suut sitä täynnä ja silmät ärtyneet.

Mutta kaikki tuo ei merkinnyt mitään. Kauan ennen iltaa he tunsivat suurempaa pulaa — veden puutetta!

Kiirehtiessään lähtemään kraalinsa autiosta läheisyydestä van Bloom ei ollut muistanut varata vettä vankkureihin — surkea laiminlyönti Etelä-Afrikan kaltaisessa maassa, missä lähteet ovat harvinaisia ja juoksevien virtojen tapaaminen epävarmaa. Surkea laiminlyönti todellakin, kuten he nyt huomasivat — sillä paljon ennen yön tuloa he kaikki vaikeroivat vettä — kaikki yhtä lailla kärsien janon tuskia.

Van Bloomia janotti, mutta hän ei ajatellut itseänsä muutoin kuin kärsien itsesyytöksistään. Hän moitti itseänsä siitä, että oli lyönyt laimin hankkia tarpeellisen määrän vettä. Hän oli syypää kaikkien muiden kärsimykseen. Hän tunsi itsensä viheliäiseksi ja nöyryytetyksi huolimattomuutensa tähden.

Hän ei voinut luvata heille mitään lievennystä — ei ainakaan ennen lähteelle saapumista. Hän ei tiennyt lähempänä mitään vettä.

Mahdotonta olisi saapua lähteelle sinä iltana. Oli jo myöhä heidän lähtiessään. Härät kulkevat hitaasti. Puolet välimatkasta ne voisivat taivaltaa ennen auringonlaskua.

Saadakseen vettä heidän tulisi taivaltaa kaiken yötä; mutta sitä he eivät voineet monesta syystä tehdä. Härät tarvitsivat lepoa — sitä enemmän kun olivat nälissään; ja nyt van Bloom huomasi liian myöhään toisen tekemänsä laiminlyönnin — hän ei ollut kerännyt, heinäsirkkojen ohilentäessä, näitä riittävää määrää antaakseen karjallensa ruoaksi.

Tätä tapaa usein käytetään samanlaisissa olosuhteissa, mutta kenttäkornetti ei ollut tullut sitä ajatelleeksi; ja kun ainoastaan vähän heinäsirkkoja laskeutui kraaleihin, joihin eläimet olivat teljetyt, olivat nämä siis olleet ruoatta edellisestä päivästä lähtien. Härät etenkin näyttivät heikkouden oireita ja vetivät vankkureita laiskasti, joten Swartboyn ääni ja pitkä piiska olivat alituisessa työssä.

Mutta oli muitakin syitä, joiden tähden heidän olisi pysähdyttävä yön tullessa. Kenttäkornetti ei ollut varsin varma suunnasta. Hän ei voisi yön aikana seurata sitä, kun ei ollut tien varjoakaan häntä ohjaamassa. Sitäpaitsi olisi vaarallista taivaltaa yöllä, sillä silloin Afrikan yöllinen ryöväri, raivoisa leijona, on liikkeellä.

Heidän olisi siis pakko pysähtyä yöksi, saivat sitten vettä tai ei.

Oli vielä puolisen tuntia auringonlaskuun van Bloomin päästessä tähän ratkaisuun. Hän jatkoi kulkua vähän kauemmaksi vain siinä toivossa, että saapuisi paikalle, jossa olisi ruohoa. He olivat nyt enemmän kuin kahdenkymmenen mailin päässä lähtökohdastaan, ja yhä heinäsirkkain synkät jäljet peittivät tasankoa. Ei vieläkään ruohoa näkyvissä, pensaat yhä lehdettömiä ja kuorituita!

Kenttäkornetti alkoi uskoa vaeltavansa suoraan siihen suuntaan, josta heinäsirkat olivat tulleet. Länteen hän kulki, sen hän tiesi. Mutta hän ei ollut vielä varma siitä, ettei muuttoparvi ollutkin lähestynyt lännestä, pohjoisen asemasta. Jos niin olisi, saisivat he kenties kulkea päiviä, ennenkuin näkisivät ruohotilkkua.

Nämä ajatukset huolettivat häntä, ja levottomin silmin hän tarkasteli lakeutta ylt'yleensä, edestään samoin kuin vasemmalta ja oikealta.

Tarkkasilmäisen bushmannin huudahdus teki ilahuttavan vaikutuksen. Hän näki ruohoa edessä päin. Hän näki muutamia pensaita ja lehtiä! Ne olivat vielä noin mailin päässä, mutta härät liikkuivat ripeämmin eteenpäin, ikäänkuin olisivat ymmärtäneet ilmoituksen.

Kuljettuansa vielä mailin he saavuttivat ruohoa todellakin. Se oli niukka laidun kuitenkin — muutamia hajallaan olevia korsia kasvoi punertavassa maassa, mutta ei ainoassakaan paikassa suupalaksikaan härälle. Sitä oli juuri paraiksi turhilla toiveilla kiusaamaan elukkaparkoja voimatta täyttää niiden vatsaa. Se varmensi kuitenkin van Bloomille, että he olivat nyt päässeet heinäsirkkain jälkien tuolle puolelle; ja hän jatkoi kulkuaan hiukan kauemmaksi toivoen laitumen paranevan.

Niin se ei kuitenkaan käynyt. Seutu, jonka läpi he samosivat, oli villiä hedelmätöntä tasankoa — melkein yhtä tyhjää kasvullisuudesta kuin sekin, jonka kautta he tähän asti olivat matkanneet. Sen autius ei enää johtunut heinäsirkoista, vaan veden puutteesta.

Heillä ei ollut enää aikaa etsiä laidunta. Aurinko oli jo taivaanrannan alapuolella heidän pysähtyessään riisuakseen valjaat.

Olisi pitänyt pystyttää kraali karjalle ja toinen lampaille ja vuohille. Siellä oli kyllin pensaita, joista ne olisi voinut laatia, mutta kelläpä tuossa väsyneessä joukossa oli voimaa katkoa niitä ja laahata paikalle?

Oli kyllin työtä — teurastaa lammas illalliseksi ja kerätä sen valmistamiseen tarvittavat puut. Mitään kraalia ei tehty. Hevoset sidottiin vankkurien ympäri. Härät, karja, lampaat ja vuohet laskettiin vapaiksi ja saivat mennä minne halusivat. Koska lähellä ei ollut mitään houkuttelevaa laidunta, toivottiin, etteivät ne pitkän matkan vaivojen jälkeen harhailisi kauas leiritulesta, jota poltettiin läpi koko yön.

8. luku.

LAUMAN KOHTALO.

Mutta ne karkasivat sittenkin.

Kun päivä koitti ja matkaajat katsahtivat ympärilleen, eivät he nähneet päätäkään koko karjasta tai häristä. Oli sentään yksi jäljellä, ainoastaan yksi — lypsylehmä. Totty oli, lypsettyään edellisenä iltana, jättänyt sen sidottuna erään pensaan luo ja siinä se vieläkin oli. Kaikki muut olivat tipotiessään, lampaat ja vuohet myöskin.

Minne ne olivat karanneet?

Noustiin hevosten selkään ja etsittiin. Lampaat ja vuohet löydettiin joittenkin pensaitten keskeltä, ei kovinkaan kaukaa; mutta pian havaittiin toisten elukoiden olevan peräti poissa.

Niiden jälkiä seurattiin maili tai pari. Ne johtivat takaisin juuri samaa tietä, jota oli tultu; eikä ollut enää epäilystäkään siitä, että ne olisivat palanneet kraalille.

Saada niitä kiinni, ennenkuin ne ehtisivät sinne, oli vaikeata, tuskin lainkaan mahdollista. Niiden jäljet osoittivat, että ne olivat kulkeneet hyvää vauhtia — joten ne näihin aikoihin varsin luultavasti olivat jo saapunet entiseen kotiinsa.

Tämä oli surullinen huomio. Olisi ollut turhaa vaivaa seurata niitä janoisilla ja nälkäisillä hevosilla; mutta kuinka saataisiin vankkurit ilman vetojuhtia kuljetetuiksi edelleen lähteelle?

Näyttiin olevan pahassa pulassa; mutta lyhyen neuvottelun jälkeen ajatteleva Hans ehdotti erästä ratkaisua.

"Emmekö voi valjastaa hevosia vankkurien eteen?" kysyi hän. "Kaikki viisi kykenisivät varmasti vetämään ne lähteelle."

"Mitä! Ja jättäisimmekö karjan jälkeemme", sanoi Hendrik. "Jollemme mene niitä hakemaan, niin ne kaikki tuhoutuvat, ja sitten —"

"Voimme mennä niitä etsimään myöhemmin", vastasi Hans; "mutta eikö ole parempi ensin kiiruhtaa edelleen lähteelle ja annettuamme hevosten hiukan levätä palata härkiä hakemaan? Näihin aikoihin ne ovat jo ehtineet kraalille. Onhan niillä siellä vettä joka tapauksessa, ja pitäähän se ne hengissä, kunnes ehdimme sinne."

Hansin ehdottama menettely näytti kylläkin mahdolliselta. Se oli joka tapauksessa paras suunnitelma, jota he saattoivat noudattaa; ja niinpä he ryhtyivät oitis sitä toteuttamaan. Hevoset valjastettiin vankkurien eteen parhaalla mahdollisella tavalla. Onneksi oli ajoneuvoissa säilössä muutamia vanhoja hevosenvaljaita, ja ne otettiin esille ja järjesteltiin parhaan mukaan.

Kaksi hevosta kiinnitettiin vehmaroon "aisahevosiksi"; kaksi muuta soveliaan pituiseksi leikattuun vetohihnaan; ja viides hevonen asetettiin eteen ohjaajaksi.

Kun kaikki oli valmista, nousi Swartboy jälleen etuarkulle, kokosi ohjaksensa, paukautti piiskaansa ja pani valjakkonsa liikkeelle. Kaikkien iloksi suunnattomat, raskaasti kuormitetut vankkurit lähtivät paikoiltaan yhtä kevyesti kuin jos edessä olisi ollut täysi valjakko.

Van Bloom, Hendrik ja Hans kohottivat ilohuudon niiden kulkiessa heidän ohitsensa ja pannen lehmän, lammaslauman ja vuohet liikkeeseen kulkivat rivakasti perässä. Pikku Jan ja Trüey ajoivat yhä vankkureissa; mutta muut matkasivat nyt jalan, osaksi koska heillä oli lauma ajettavana, osaksi kun eivät tahtoneet lisätä hevosten kuormaa.

Kaikki he kärsivät suuresti janosta, mutta he olisivat kärsineet vielä enemmän, jollei olisi ollut tuota kallisarvoista elukkaa, joka nyt nopeasti asteli vankkurien jäljessä — lehmää — "vanhaa kreiviä", kuten sitä nimitettiin. Se oli antanut useita litroja maitoa sekä edellisenä iltana että sinä aamuna; ja tämä hyvään aikaan tullut avustus oli tuottanut melkoista lievitystä matkailijoillemme.

Hevoset käyttäytyivät mainiosti. Huolimatta valjaittensa epätäydellisyydestä ja sopimattomuudesta ne vetivät vankkureita kuin ei olisi ainoatakaan hihnaa eikä solkea puuttunut. Ne näyttivät tietävän, että niiden hyvä isäntä oli pulassa, ja olivat päättäneet vetää hänet pois sieltä. Ehkäpä ne myöskin vainusivat lähdevettä edessänsä. Joka tapauksessa, ennenkuin olivat montakaan tuntia olleet valjaissa, ne vetivät vankkureita läpi soman pienen laakson, jota peitti vihreä, niityn kaltainen nurmikko; ja kun vielä oli viisi minuuttia kulunut, seisoivat ne pysäytettyinä viileän kristallisen lähteen lähistöllä.

Pian olivat kaikki juoneet mielin määrin ja tunsivat itsensä virkistyneiksi. Hevoset laskettiin ruohikkoon ja muut elukat päästettiin laitumelle. Hyvä tuli tehtiin lähelle lähdettä ja lampaan neljännes keitettiin — sitä matkailijat söivät päivälliseksi — ja sitten kaikki istuutuivat odottamaan, että hevoset tulisivat ravituiksi.

Kenttäkornetti, istuen yhdellä vankkurien arkuista, poltteli pitkää piippuansa. Hän olisi voinut olla tyytyväinen, jollei olisi ollut yhtä seikkaa — karjan karkaamista.

Hän oli saapunut ihanalle laidunmaalle — jonkinlaiseen villeillä tasangoilla olevaan keitaaseen, jossa oli metsää, vettä ja ruohoa — kaikkea, mitä "vee-buurin" sydän saattoi toivoa. Se ei näyttänyt olevan kovinkaan laaja alue, mutta kyllin suuri elättämään karjaa useita satoja päitä — kylliksi hyvinkin melkoiselle karjatilalle. Se olisi ihailtavasti vastannut hänen toiveitaan; ja jos hän olisi onnistunut tuomaan sinne härkänsä ja karjansa, olisi hän tällä hetkellä tuntenut itsensä hyvinkin onnelliseksi. Mutta ilman niitä, mitä hyödytti mainio laidun? Mitä hän voisi sillä tehdä, kun ne eivät olleet sitä käyttämässä? Ne olivat hänen rikkautensa — ainakin hän oli toivonut aikoinaan, että niiden lisääntyminen karttuisi varallisuudeksi. Ne olivat kaikki erinomaista rotua; ja paitsi hänen kahtatoista vetojuhtaansa ja yhtä tai kahta pitkäsarvista Bechuana-härkäänsä olivat kaikki muut oivallisia nuoria lehmiä, joiden arveltiin pian kasvavan suureksi laumaksi.

Hänen levottomuutensa eläinten tähden teki hänelle tietysti mahdottomaksi nauttia hetkenkään rauhaa, kunnes hän pääsisi takaisin niitä etsimään. Hän oli ottanut piippunsa esille vain kuluttaakseen aikaa hevosten rouskutellessa ruohoa. Niin pian kuin niiden voimat olisivat hiukan vahvistuneet, oli hänen aikomuksensa ottaa niistä kolme vankinta ja ratsastaa takaisin kraalille Hendrikin ja Swartboyn kanssa.

Niin pian kuin hevoset siis olivat kunnossa ajoa varten jälleen, otettiin ne kiinni ja satuloitiin, ja van Bloom, Hendrik ja Swartboy nousivat selkään ja lähtivät, Hansin jäädessä leiristä huolta pitämään.

He ratsastivat vinhaa vauhtia päättäen matkata kaiken yötä ja, jos mahdollista, ehtiä kraalille ennen aamua. Viimeisessä paikassa, missä heidän matkansa varrella oli ruohoa, he riisuivat satulat ja antoivat hevostensa levätä ja virkistyä. He olivat ottaneet mukaansa muutaman viipaleen paahdettua lammasta, ja tällä kertaa he eivät olleet unhottaneet täyttää kurpitsaleilejänsä vedellä — jottei heidän jälleen tarvitsisi kärsiä janoa. Tunnin pysähdyksen jälkeen he jatkoivat matkaansa.

Oli jo tullut yö heidän saapuessaan siihen paikkaan, missä härät olivat jättäneet heidät; mutta oli kirkas kuutamo, ja he saattoivat seurata vankkurien pyöräin jälkiä, jotka selvästi huomasi kuunvalossa. Silloin tällöin van Bloom käski, ollakseen asiasta varma, Swartboyn tutkia jälkiä ja katsoa, oliko karja yhä kulkenut takaisin päin. Bushmannilla ei ollut suurta vaivaa tähän vastatessaan. Hän hyppäsi satulastaan ja, kumartuen maata kohti, vastasi viivyttelemättä. Ja joka kerran oli vastaus myönteinen. Eläimet olivat varmasti menneet vanhaan kotiinsa takaisin.

Van Bloom uskoi heidän ne varmasti löytävän sieltä, mutta tapaisivatko he ne elossa? Se kysymys teki hänet huolestuneeksi.

Elukat saivat vettä lähteestä, mutta ruokaa — mistä? Palaakaan ne eivät mistään löytäisi, ja eikö nälkä olisi ehtinyt jo tuhota niitä kaikkia?

Päivä alkoi sarastaa, kun he saivat näkyviinsä entisen asuinpaikan. Se tarjosi perin omituisen näyn. Ei yksikään noista kolmesta olisi sitä tuntenut. Heinäsirkkani hävitysretken jälkeen se näytti vallan muuttuneelta, mutta nyt siinä oli jotain muuta, mikä lisäsi sen ulkomuodon omituisuutta. Näytti siltä kuin olisi rivi merkillisiä esineitä asetettu katonharjalle ja kraalin seinämiä pitkin. Mitä olivat nuo omituiset esineet, sillä rakennuksiin ne eivät varmastikaan kuuluneet? Tämän kysymyksen teki van Bloom, osaksi itselleen, mutta kyllin äänekkäästi, jotta toiset saattoivat sen kuulla.

"Vogles", (korppikotkia) vastasi Swartboy.

Varmasti siinä olikin rivi korppikotkia, jotka näkyivät istuvan pitkin seiniä.

Näiden saastaisten lintujen näkeminen oli enemmän kuin pahaa ennustavaa. Se täytti van Bloomin pelolla. Mitä ne siellä saattoivat tehdä? Siellä lähellä täytyi olla haaskoja.

Seurue ratsasti edelleen. Päivä oli nyt valjennut, ja korppikotkat olivat vilkkaassa puuhassa. Ne räpyttelivät synkeitä siipiänsä, kohosivat seinämiltä ja iskivät alas eri paikkoihin talon ympärillä.

"Siellä täytyy varmasti olla haaskoja", mutisi van Bloom.

Siellä oli haaskoja ja runsaasti. Kun ratsastajat lähestyivät, nousivat korppikotkat ilmaan, ja parikymmentä puoliksi syötyä raatoa näkyi maassa. Pitkistä, käyristä sarvista, jotka olivat jokaisen haaskan vieressä, saattoi helposti sanoa, mihin eläinlajiin ne kuuluivat. Näissä revityissä ja silvotuissa jätteissä van Bloom tunsi kadonneen laumansa jäännökset!

Ei ainoatakaan ollut jäänyt henkiin. Siellä saattoi nähdä niiden kaikkien jäännökset, sekä lehmien että härkien, maaten aitauksien likellä ja läheisellä tasangolla — kukin siellä, minne oli kaatunut.

Mutta miten ne olivat kaatuneet? Se oli salaisuus.

Varmastikaan ne eivät olleet voineet tuhoutua nälkään ja noin äkkiä. Ne eivät olleet voineet kuolla janoon, sillä lähdehän pulppusi juuri niiden vieressä. Korppikotkat eivät olleet niitä tappaneet! Mikä sitten?

Van Bloom ei tehnyt monia kysymyksiä. Hän ei jäänyt kauaksi epävarmuuteen. Kun hän ja hänen toverinsa ratsastivat yli paikan, selvisi arvoitus. Leijonien, hyeenoiden ja sakaalien jäljet selittivät kaikki kylläkin. Suuri joukko näitä elukoita oli ollut paikalla. Heinäsirkkojen muuton aiheuttama riistan niukkuus oli epäilemättä tehnyt ne tavallista saaliinhimoisemmiksi, ja seuraus oli, että karja joutui niiden uhriksi.

Missä ne olivat nyt? Aamun valo ja kenties talon näkeminen oli ne karkoittanut. Mutta niiden jäljet olivat vallan tuoreet. Ne olivat lähellä ja palaisivat varmasti jälleen seuraavana yönä.

Van Bloom tunsi voimakasta halua kostaa julmille pedoille ja toisissa olosuhteissa olisi viipynyt saadakseen niitä ampua. Mutta juuri silloin se olisi ollut typerä ja hyödytön teko. Heidän hevosensa eivät saattaneet muuta kestää sinä yönä kuin matkan leirille; ja niinpä he astumatta edes vanhaan taloon sisälle, juottivat elukkansa, täyttivät kurpitsaleilinsä lähteestä ja raskain sydämin ratsastivat vielä kerran pois kraalilta.

9. luku.

MAKAAVA LEIJONA.

He eivät olleet kulkeneet eteenpäin sataakaan askelta, kun heidän eteensä ilmestyi jotakin, mikä sai kaikki kolme äkkiä ja yht'aikaa kiristämään suitsia. Se oli leijona!

Se makasi tasangolla juuri sillä polulla, jota he aikoivat kulkea — samalla polulla, jota pitkin he olivat tulleet!

Kuinka he eivät ennen olleet sitä nähneet? Se oli matalan pensaan suojassa; mutta, kiitos heinäsirkkain, tämä pensas oli lehdetön ja sen hoikat, paljaat oksat eivät voineet tarjota piilopaikkaa niin suurelle elukalle kuin leijonalle. Sen keltaisenruskea karva paistoi silmäänpistävästi niiden läpi.

Asia on niin, ettei se ollut maannut siellä ratsastajien ajaessa ohi kraalia kohden. Se oli vasta paennut haaskojen luota nähdessään heidän lähestyvän; se oli piileskellyt aitauksien luona ja sitten juossut heidän taakseen. Se oli tehnyt tämän ovelan tempun välttääkseen yhteentörmäystä — sillä leijonakin käyttää järkeänsä kuten ihminen, joskaan ei yhtä suuressa määrin. Nähdessään ratsastajien tulevan sitä tietä, sen ajatuskyky oli kyllin voimakas ilmoittaakseen sille, etteivät he luultavasti palaisi samaa polkua. Oli luonnollisempaa että he jatkaisivat edelleen. Ihminen, joka ei olisi tiennyt heidän matkaansa liittyvistä edelläkäyneistä tapahtumista, olisi ajatellut jotenkin samaan tapaan. Jos olet vähääkään tarkannut, olet nähnyt muitten eläinten — kuten koirain, saksanhirvien, jänisten tai myöskin lintujen — menettelevän juuri samoin kuin leijona teki tässä tilaisuudessa.

Epäilemättä yllä kuvattu älyllinen menetelmä oli herännyt tämän leijonan mielessä, ja se oli lymyillyt karttaakseen yhteentörmäystä kolmen matkaajan kanssa.

Leijona ei aina niin tekisi — vaikka kyllä viidessä tapauksessa kuudesta tai useamminkin. Senpätähden on olemassa hyvin erehdyttäviä mielipiteitä tämän eläimen rohkeudesta. Muutamat luonnontutkijat, kateudelta tai vihalta näyttävän tunteen johtamina, syyttävät leijonaa suorastaan pelkurimaisuudesta, kieltäen siltä jokikisen noista jaloista ominaisuuksista, joita varhaisimmista ajoista on sen kunniaksi luettu. Toiset taas väittävät, ettei se tunne pelkoa lainkaan, ei ihmistä eikä eläintä kohtaan; ja nämä lahjoittavat sille monia muita ansioita rohkeuden lisäksi. Molemmat puolueet perustelevat mielipiteitään, ei ainoastaan pelkillä väitteillä, vaan laajasti kuvaten varmasti todistettuja tapauksia.

Miten tämä on ymmärrettävä? Tässä täytyy olla jokin pulma. Molemmat eivät voine olla oikeassa arveluissaan? Ja kuitenkin, jos kohta näyttänee merkilliseltä niin sanoa, molemmat ovat oikeassa eräässä merkityksessä.

Tosiasia on, että toiset leijonat ovat arkoja, kun taas toiset ovat rohkeita.

Tämän voisi todistaa latelemalla tosiasioita kokonaisia sivuja, mutta tässä kirjasessa ei siihen ole tilaa. Luulen kuitenkin saavani, nuori lukija, sinut vakuutetuksi verrannollisella esimerkillä.

Vastaa minulle — tunnetko mitään eläinlajia, jonka yksilöt ovat luonteeltaan aivan samanlaisia? Ajattele koiria, joita sinä tunnet! Ovatko ne samanlaisia tai sinne päinkään? Eivätkö toiset niistä ole jalomielisiä, uljaita, kuolemaa pelkäämättömiä? Eivätkö toiset ole ilkeitä, matelevia, kirotun arkoja? Samoin on leijonienkin laita.

Nyt lienet vakuutettu siitä, että väitteeni leijonista voi pitää paikkansa.

On useita seikkoja, jotka vaikuttavat leijonan rohkeuteen ja hurjuuteen. Sen ikä — missä tilassa sen vatsa on — vuodenaika — vuorokauden aika — mutta ennenkaikkia sen asumapiirin metsästäjien laatu.

Viimeinen seikka näyttää aivan luonnolliselta niistä, jotka uskovat eläinten ajatuskykyyn, kuten minä tietysti teen. On varsin luonnollista, että leijona, yhtä hyvin kuin muutkin eläimet, varsin pian oppii tuntemaan vihollisensa luonteen ja joko pelkää sitä tai ei, kuinka asia vaatii. Eikö tämä olekin meille vanha juttu? Jos oikein muistan, pakinoimme tästä asiasta puhuessamme Amerikan krokodiileista [romaanissa "Mississippin metsästäjäpojat". Suom. muist.]. Huomautimme, että Mississippin alligaattorit nykyään harvoin käyvät ihmisten kimppuun; mutta niin ei ole aina ollut. Alligaattorinnahkojen pyydystäjäin rihlapyssyt ovat masentaneet niiden julmuuden. Aivan sama laji syö Etelä-Amerikassa kymmenittäin intiaaneja joka vuosi; ja Afrikan krokodiiliä pelätään toisin paikoin vielä enemmän kuin leijonaa.

On todistettu, että Kap-maan leijonat ovat toisissa seuduissa arempia kuin toisissa. Ne ovat vähemmän rohkeita niillä paikoilla, missä uljas ja voimakas buuri on niitä ahdistanut pitkällä, paukkuvalla aseellaan.

Rajan takana, jossa sillä ei ole muuta vihollista kuin bushmannin pienoinen nuoli (hän kun ei halua sitä tappaa!) ja bechuanalaisen ohut "assegai", leijona ei pelkää ollenkaan tai varsin vähän ihmistä.

Oliko seurueemme silmäin edessä oleva luonnostaan rohkea, sitä ei vielä voinut sanoa. Se oli niitä, joilla on suunnaton mustahko harja eli "schwart-fore life", kuten buuri sitä sanoo; ja niitä pidetään hurjimpina ja vaarallisimpina. "Keltaharjaisilla" — sillä Kap-leijonien värissä havaitaan melkoista vaihtelua — katsotaan olevan vähemmän rohkeutta; mutta epäillään jonkun verran tämän väitteen todenperäisyyttä. Nuoria "mustaharjoja" usein erehdytään pitämään oikeina keltaisina, ja niiden luonne luetaan näiden vahingoksi — sillä harjan mustanpuhuva väri tulee vasta vuosien mukana.

Oliko tuo "schwart-fore life" hurja ja rohkea, sitä ei van Bloom jäänyt miettimään. Oli selvää, että eläimen ankarin ruokahalu oli tyydytetty. Oli selvää, ettei se tuuminut hyökkäystä; jos ratsastajat olisivat suvainneet tehdä kierroksen ja ajaa rauhallisesti tiehensä, olisivat he voineet jatkaa matkaansa koskaan näkemättä sitä tai kuulematta siitä enää.

Mutta kenttäkornetilla ei ollut sellaista aikomusta. Hän oli menettänyt kallisarvoiset härkänsä ja nautansa. Tuo leijona oli repinyt ainakin jonkun niistä. Hollantilainen veri oli kuohuksissa, ja vaikka tuo peto olisi ollut sukunsa voimakkain ja raivokkain, oli se pakotettava esiin tuosta pensaasta.

Käskien toisten jäädä paikoilleen van Bloom lähestyi hevosella, kunnes oli noin viidenkymmenen askeleen päässä leijonan makuupaikasta. Siihen hän pysähtyi, laskeutui kylmäverisesti hevosen selästä, pani suitset käsivarrelle, pisti laastikun maahan ja polvistui sen taakse.

Arvelet, että hänen olisi ollut turvallisempaa pysyä satulassa, koska leijona ei voi yllättää hevosta. Totta kyllä; mutta leijonan olisi myös ollut turvallisempaa. Ei ole lainkaan helppoa ampua hyvin hevosen selästä; mutta kun maalina sattuu olemaan julma leijona, on ratsu todella hyvinkasvatettu, jos se seisoo niin järkähtämättä, että saattaa tarkkaan tähdätä. Sellaisissa olosuhteissa on laukaus satulasta pelkkää onnenkauppaa; ja kenttäkornetti ei ollut sellaisella tuulella, että sattumalaukaus olisi häntä tyydyttänyt. Asettaen pyssynsä poikittain laastikun kärjelle ja tukien vankkaa pyssynpiippua siihen vakavasti, hän tähtäsi tarkoin läpi norsunluisten tähtäimien.

Koko tällä ajalla ei leijona ollut liikahtanut. Pensas oli sen ja metsästäjän välillä; mutta eläin saattoi tuskin luulla sen riittävän sitä salaamaan. Kaukana siitä. Sen keltaiset kyljet näkyivät selvästi okaisten oksien lomitse, ja saattoi huomata sen kuonon ja kuonokarvojen olevan punaisina härkien verestä.

Ei, se ei luullutkaan olevansa kätkössä. Hiljainen murina ja yksi tai kaksi hännän huiskausta todistivat päinvastaista. Se makasi kuitenkin hiljaa, kuten leijonat tavallisesti tekevät, kunnes niitä vielä enemmän lähestytään. Metsästäjä, kuten jo sanottu, oli lähes kahdeksankymmenen kyynärän päässä siitä.

Paitsi hännän heilahduksia, se ei tehnyt muuta liikettä, kunnes van Bloom veti liipasinta; silloin se karjaisten ponnahti useita jalkoja korkealle ilmaan. Metsästäjä oli pelännyt, että oksat saattaisivat hänen luotinsa lennähtämään syrjään; mutta oli selvää, että se todella oli osunut, sillä hän näki karvojen lentävän leijonan kyljestä, mihin luoti oli sattunut.

Se oli vain haava eikä kuolettava, kuten pian nähtiin.

Pitkin hyppäyksin peto lähestyi — piesten hännällänsä, ja näyttäen pelottavia hampaitansa. Sen harja, joka nyt oli pystyssä, näytti tehneen sen ko'on kaksinkertaiseksi. Se näytti härän suuruiselta!

Muutamassa silmänräpäyksessä se oli suorittanut välimatkan, joka erotti sen metsästäjästä, mutta viimemainittu oli jo kaukana siltä kohdalta. Samassa hetkessä kun hän oli laukaissut, hän hyppäsi hyvinkasvatetun hevosensa selkään ja ratsasti pois toisia kohden.

Kaikki kolme olivat hetkisen yhdessä — Hendrik pitäen "jääkärinsä" hanan vireessä ja valmiina, samalla kun Swartboy tarttui jouseensa ja nuoliinsa. Mutta leijona syöksyi eteenpäin ennenkuin kumpikaan ehti ampua; heidän täytyi kannustaa ratsujansa ja laukata pois sen tieltä. Swartboy oli ratsastanut yhtäälle, kun taas van Bloom ja Hendrik toisaalle; riista oli nyt kahden joukon välissä — jotka kumpikin olivat seisahtuneet vähän matkan päähän.

Leijona, hyökkäyksensä epäonnistuttua, pysähtyi ja katsoi ensin yhtä, sitten toista kuin epävarmana ketä ahdistaa.

Sen ulkomuoto oli tällä hetkellä kuvaamattoman kauhea. Koko sen julma luonto oli kuohuksissa. Sen harja oli pystyssä — se pieksi hännällään kylkiänsä — sen suussa, joka oli selko selällään, näkyi vankat terävät hammasrivit — niiden valkoiset piikit olivat jyrkkänä vastakohtana verentahraamille poskille ja kuonolle, samalla kun sen vihainen karjunta lisäsi sen esiintymisen hirmuisuutta.

Mutta ei yksikään noista kolmesta menettänyt mielenmalttiansa pelosta. Hendrik suuntasi siihen rihlapyssynsä tällä hetkellä, tähtäsi tyynesti ja laukaisi; samalla hetkellä Swartboy lähetti nuolen viuhuen kautta ilman.

Molemmat olivat tähdänneet hyvin. Sekä luoti että nuoli sattuivat, ja viimemainitun varren saattoi nähdä pistävän leijonan reidestä.

Julman pedon, joka tähän asti oli osoittanut mitä päättäväisintä rohkeutta, näytti vallanneen äkillinen pelko. Joko nuoli tai toinen luodeista oli vienyt siltä halun taisteluun; sillä laskien luudan kaltaisen häntänsä selkäviivansa tasalle se syöksyi pois ja ravaten äreästi edelleen juoksi kraalin ovesta sisään!

10. luku.

LEIJONA SATIMESSA.

Oli jotakin kummallista siinä, että leijona etsi suojaa niin harvinaisesta paikasta; mutta se osoitti älykkäisyyttänsä. Ei ollut muuta piilopaikkaa sopivan matkan päässä, ja olisi ollut vaikeata heinäsirkkain muuton jälkeen löytää pensasta, joka olisi voinut tarjota sille kätköä. Hevosten selässä olevat metsästäjät olisivat helposti voineet saavuttaa sen, jos se olisi koettanut juosta pakoon. Se tiesi talon olevan asumattoman. Se oli rosvoillut koko yön sen ympärillä — kenties sen sisälläkin — ja tiesi siis millainen paikka se oli.

Pedon vaisto oli oikea. Talon seinät suojelivat sitä vihollisten pyssyiltä jonkun matkan päästä; ja jos he tulisivat lähelle, olisi se sille edullista ja heille vaarallista.

Omituinen tapaus sattui leijonan mennessä kraaliin. Talon toisessa päässä oli suuri akkuna. Tietysti se ei ollut lasilla varustettu — eikä ollut koskaan ollutkaan. Lasiakkuna on harvinaisuus näillä seuduin. Ainoastaan vankka puinen luukku sulki sen. Se oli vielä saranoillaan, mutta kiireellisessä "muutossa" oli akkuna jäänyt auki. Ovi oli myös ollut raollaan. Kun leijona juoksi sisään viimemainitusta, syöksyi edellisestä ulos jono pieniä, ketunvärisiä, sudenkaltaisia elukoita, jotka juoksivat voimainsa takaa lakeuden poikki. Ne olivat sakaaleja!

Kuten jälkeenpäin huomattiin, olivat joko leijonat tai hyeenat ajaneet yhden häristä taloon ja tappaneet sen siellä. Suuremmat raatelijat olivat jättäneet sen raadon, ja viekkaat sakaalit olivat nauttimassa hiljaista murkinaa, kun niitä niin kursailematta häirittiin.

Hirmuisen kuninkaansa astuessa ovesta sisään niin julmalla tuulella "kettu-sudet" antoivat kohta merkin peräytyä ikkunan kautta; ja ratsastajain näkeminen ulkosalla oli vielä lisää pelästyttänyt näitä raukkamaisia petoja, jotta ne juoksivat kraalista hurjinta vauhtiansa eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat poissa näkyvistä!

Kolme metsästäjää ei voinut pidättää nauruansa; mutta heidän mielialansa muutti äkkiä toinen tapaus, joka sattui miltei samassa hetkessä.

Van Bloom oli tuonut muassaan kaksi oivallista koiraansa, jotta ne auttaisivat karjan takaisin ajamisessa.

Seurueen pysähtyessä lähteelle lyhyeksi ajaksi, nämä olivat tarttuneet puoliksi syötyyn haaskaan aitauksen takana; ja kun ne olivat äärimmäisen nälkäisiä, jäivät ne sinne vielä ratsastajien ajaessa pois. Kumpikaan koirista ei ollut nähnyt leijonaa, ennenkuin raivoisa peto syöksyi eteenpäin suunnaten kraalia kohti. Laukaukset, leijonan murina ja pelästyneinä pois lentävien korppikotkien siipien äänekäs lepattaminen ilmaisivat koirille, että jotakin oli tekeillä, missä niiden pitäisi olla mukana; ja hyläten mieluisan ateriansa molemmat tulivat loikaten yli aitauksen.

Ne saapuivat talon edessä olevalle aukeamalle juuri leijonan juostessa ovesta sisään; ja epäröimättä nuo rohkeat, jalot eläimet ryntäsivät eteenpäin ja seurasivat sitä taloon.

Muutamien hetkien kuluessa kuului sieltä äänten sekamelska — koirien haukunta ja ärhentely, leijonan murina ja karjunta. Sitten seurasi kumea ääni kuin olisi jokin raskas esine heitetty seinää vasten. Sitten tuli valittava ulvonta — toinen, vielä toinen — narske kuin luita rikottaessa — suuren pedon "kehrääminen" lujalla, korkealla bassolla — ja sitten syvä hiljaisuus. Taistelu oli päättynyt. Se oli ilmeistä, koska koirat eivät enää haukkuneet. Luultavasti ne olivat saaneet surmansa.

Metsästäjät jäivät tarkastamaan ovea jännitettyinä, perin hätääntyneinä. Nauru oli jähmettynyt heidän huulillensa, kun he kuuntelivat noita kamaloita ääniä, pelottavan taistelun merkkejä. He huusivat koiriansa nimeltä. He toivoivat näkevänsä niiden tulevan esiin, vaikkapa haavoittuneinakin. Mutta ei. Koiria ei kuulunut — ne eivät milloinkaan tulleet — ne olivat kuolleet.

Taistelun melua seurasi kauan kestävä hiljaisuus. Van Bloom ei voinut enää epäillä sitä että hänen suosikkinsa ja ainoat koiransa olivat saaneet surmansa.

Tämän uuden onnettomuuden kiihoittamana hän miltei kadotti varovaisuutensa. Hän oli ryntäämäisillään ovelle, josta voisi ampua läheltä tuota inhoittavaa vihollista, kun Swartboyn päähän pälkähti oivallinen tuuma; ja bushmannin kuultiin huutavan:

"Baas, baas! Me teljetä se sisään! Me sulke se peto sisään!"

Tässä ehdotuksessa oli järkeä, se oli hyväksyttävä. Van Bloom ymmärsi sen; ja luopuen edellisestä aikeestaan hän päätti suostua Swartboyn tuumaan.

Mutta miten se oli suoritettava? Ovi oli vielä saranoillaan, samoin ikkunaluukut. Jos he vain pääsisivät niihin käsiksi ja saisivat ne lujasti suljetuiksi, olisi heillä leijona vallassaan ja he voisivat surmata sen kaikessa rauhassa.

Mutta miten sulkea turvallisesti niin ovi kuin akkunakin? Siinä ilmeni nyt vaikeus.

Jos joku heistä lähestyisi, näkisi sen leijona varmasti sisältä ja raivoissaan kun se oli, epäilemättä karkaisi heidän kimppuunsa. Vaikkapa he lähenisivät ratsain suorittamaan aiettaan, eivät he olisi paljoa turvatumpia. Hevoset eivät seisoisi hiljaa, sillaikaa kun he ojentautuisivat tarttumaan säppiin tai kädensijaan. Kaikki kolme eläintä tanssivat jo kiihoittuneina. Ne tiesivät leijonan olevan sisällä, ajoittainen murina ilmaisi sen läsnäolon — ne eivät lähestyisi ovea tai ikkunaa kyllin tyynesti; ja niiden tömistelyn ja pärskimisen seuraus olisi, että vihastunut peto ryntäisi niiden kimppuun.

Oli siis selvää, että niin hyvin oven kuin ikkunan sulkeminen olisi perin vaarallinen yritys. Niin kauan kuin ratsastajat olivat avoimella kentällä ja jonkun matkan päässä leijonasta, ei heillä ollut syytä pelkoon; mutta jos he ajaisivat lähelle ja takertuisivat aituuksien väliin, joutuisi joku heistä todennäköisesti villin pedon uhriksi.

Alhainen on kenties bushmannin älyn mitta, mutta on jokin hänelle erikoinen laji, jossa hän näyttää kunnostautuvan. Kaikissa metsästystaitoa koskevissa seikoissa hänen järkensä, tai vaistoksi voit sitä melkein sanoa, on täysin korkeammalle kehittyneen kaukaasialaisen älyn tasalla. Tämä johtuu epäilemättä noiden erikoisten kykyjen ankarasta ja alituisesta harjoittamisesta — ankarasta ja alituisesta, koska koko hänen olemassaolonsa usein riippuu niiden menestyksellisestä käyttämisestä.

Vaikka Swartboyn hartioilla olikin suunnaton, muodoton pää, oli siinä aika varasto ymmärrystä; ja sitä käyttämään oli häntä opettanut elämä, joka oli ankaraa ponnistusta vatsan vaatimuksien tyydyttämiseksi. Tällä hetkellä Swartboyn järki auttoi joukkuetta.

"Baas!" sanoi hän, koettaen hillitä isäntänsä kärsimättömyyttä, "varttoo vähä, mun baas! Jättää vanhalle Bushylle ovi sulkea. Hän sen tehdä."

"Millä tavoin?" kysyi van Bloom.

"Varttoo vähä, mun baas! ei kauan odottaa — saa nähdä."

Kaikki kolme olivat ratsastaneet yhteen noin sadan kyynärän päähän kraalista. Van Bloom ja Hendrik istuivat ääneti ja katselivat bushmannin hankkeita.

Viimemainittu veti taskustaan kerän ohkaista nuoraa ja, kehitettyään sen huolellisesti auki, kiinnitti toisen pään nuoleen. Sitten hän ratsasti noin kolmenkymmenen kyynärän päähän talosta ja heittäytyi satulasta — ei aivan sisäänkäytävää vastapäätä, vaan hiukan toisella sivulla — niin että puisen oven etupinta oli siten suoraan hänen edessään, oven ollessa onneksi vain kolmenneljänneksen verran auki. Pitäen suitset käsivarrellaan hän jännitti jousensa ja lennätti nuolen oven puuaineeseen. Siellä se oli, pistäen esiin lähellä reunaa ja aivan säpin alla!

Niin pian kuin Swartboy oli ampunut vasaman, hypähti hän takaisin satulaan — ollakseen valmiina peräytymään, jos leijona loikkaisi ulos. Hän piti kuitenkin yhä kiinni nuorasta, jonka toinen pää oli liitetty nuoleen.

Nuolen kumahdus, sen iskiessä oveen, oli kiinnittänyt leijonan huomiota. Luonnollisesti ei kukaan heistä nähnyt sitä, mutta sen vihainen murina todisti niin olevan. Se ei kuitenkaan näyttäytynyt ja oli jälleen hiljaa.

Swartboy veti nyt nuoran kireälle — koetellen sitä ensin voimakkaalla tempaisulla; ja sitten tyytyväisenä sen lujuuteen antoi sille kovemman nykäyksen ja veti oven kiinni. Säppi toimi mainiosti, ja ovi pysyi suljettuna sittenkin, vaikka nuoraa lakattiin pingoittamasta.

Voidakseen avata oven olisi leijonan pitänyt älytä nostaa säppiä tai muussa tapauksessa murtautua läpi paksujen, vankkojen lautojen — kumpaakaan ei tarvinnut pelätä.

Mutta akkuna oli vielä auki, ja sen kautta leijona voisi helposti hypätä ulos. Swartboy aikoi tietysti sulkea sen samalla tavoin kuin ovenkin.

Mutta nyt ilmaantuikin erikoinen vaara. Hänellä oli vain yksi nuoranpala. Se oli kiinnitetty nuoleen, joka yhä oli ovessa. Miten hän voisi sen irroittaa ja saada haltuunsa?

Ei näyttänyt olevan muuta keinoa kuin mennä ovelle ja leikata se irti vasamasta. Tässä oli vaara tarjolla; sillä jos leijona hänet huomaisi ja ryntäisi ulos akkunasta, olisi; bushmanni mennyttä miestä.

Kuten useimmat heimolaisensa Swartboy oli enemmän ovela kuin uljas — joskin hän oli kaukana pelkurista. Hän ei sentään ollut lainkaan halukas sillä hetkellä menemään kraalin ovelle.

Sisältä kuuluva vihainen murina olisi saattanut pelosta värisemään uljaammankin sydämen kuin Swartboyn.

Tässä pulassa Hendrik tuli hänen avukseen. Hendrik oli keksinyt keinon, millä saisi haltuunsa nuoran menemättä oven läheisyyteen.

Huutaen Swartboyta olemaan varuillaan hän ratsasti noin neljänkymmenen kyynärän päähän sisäänkäytävästä — mutta toiselle puolelle kuin Swartboy — ja pysähtyi sinne. Siinä oli paalu, jossa oli useita sakaroita ja joissa oli ollut tapana pitää suitsia.

Hendrik hyppäsi alas, ripusti ohjaksensa yhteen näistä sakaroista; nojasi "jääkäriänsä" toista vastaan, ja sitten, tähdäten nuolen varteen, veti liipasinta. Pyssy pamahti, katkenneen varren nähtiin lennähtävän ovesta, ja nuora oli vapaa!

Kaikki olivat valmiit laukkaamaan pois; mutta leijona oli yhä piiloutuneena, vaikka se murisikin julmasti kuullessaan laukauksen.

Swartboy veti nyt nuoran luokseen ja kiinnitettyään sen uuteen nuoleen lähti liikkeelle saadakseen akkunan näkyviin. Muutaman hetken kuluttua nuoli oli viiltänyt halki ilman ja iskenyt syvälle pehmeään puuhun, ja sitten luukku heilautettiin saranoillaan ja vedettiin kiinni.

Kaikki kolme hyppäsivät nyt satulasta, juoksivat ääneti ja nopeaan paikalle ja sitoivat sekä oven että luukun kiinni vankoilla ruoskahihnoillaan.

Eläköön! Leijona oli teljetty häkkiin!

11. luku.

LEIJONAN KUOLEMA.

Niin, raivoisa peto oli kauniisti satimessa. Kolme metsästäjää hengähti helpotuksesta.

Mutta kuinka juttu päättyisi? Sekä ovi että akkunaluukku olivat vankasti ja tiiviisti paikoillaan; ja vaikka saattoikin kurkistaa raoista, ei voinut mitään nähdä sisällä — koska siellä oli vallan pimeä molempien ollessa suljettuina.

Jos leijonan olisi voinut nähdäkin, ei ollut reikää, josta olisi voinut työntää sisään pyssynsuun ja ampua. Se oli aivan yhtä turvassa kuin sen vangitsijatkin; ja niin kauan kuin ovi pysyi kiinni, eivät he voineet vahingoittaa sitä enemmän kuin sekään heitä.

He voisivat jättää sen telkien taa ja antaa sen kuolla nälkään. Se voisi elää jonkun aikaa sillä, mitä sakaalit olivat jättäneet, ja kahden koiran haaskoilla, mutta se ei pitkälle riittäisi, ja lopultakin sen täytyisi antautua ja surkeasti menehtyä. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt niin varmalta van Bloomista ja hänen seuralaisistaan. Huomatessaan olevansa todella häkkiin teljettynä, peto voisi ryhtyä oven kimppuun ja onnistua terävillä kynsillään ja hampaillaan murtautumaan sen lävitse.

Mutta suuttuneella kenttäkornetilla ei ollut pienintäkään aikomusta jättää leijonalle sellaista mahdollisuutta. Hän oli päättänyt surmata pedon ennenkuin lähtisi paikalta; ja nyt hän ryhtyi miettimään, kuinka sen saattaisi suorittaa nopeimmalla ja tehokkaimmalla tavalla.

Ensin hän tuumi veistää puukollansa oveen reiän, kyllin suuren, jotta sen läpi voisi nähdä ja pistää pyssynpiipun sen kautta. Jollei hänen onnistuisi nähdä elukkaa sen läpi, tekisi hän toisen akkunaluukkuun. Kun nuo molemmat olivat talon kulmittaisilla sivuilla, saattaisi hän hallita koko sisustaa — sillä kenttäkornetin entinen asunto käsitti vain yhden huoneen. Hänen siellä majaillessaan niitä oli ollut kaksi, apuna seebrannahkainen väliverho; mutta se oli otettu pois, ja kaikki oli nyt yhtenä huoneena.

Aluksi van Bloom ei voinut ajatella muuta tapaa, jolla pääsisi käsiksi viholliseen, ja kuitenkaan ei tämäkään häntä oikein miellyttänyt. Se oli turvallinen kyllä ja toimeenpantuna voisi päättyä vain leijonan kuolemaan.

Sekä ovessa että akkunassa oleva reikä sallisi heidän ampua petoa kohti niin monta luotia kuin he haluaisivat, samalla kun he olisivat aivan turvassa sen hyökkäyksiltä. Mutta aika, joka kuluisi noiden reikien tekemiseen — sen tähden ei tämä suunnitelma miellyttänyt kenttäkornettia. Hänellä ja hänen joukollaan ei ollut aikaa tuhlata; heidän hevosensa olivat nälästä heikkoja; ja pitkä matka oli heidän edessään ennenkuin saisivat suupalaakaan. Ei, aikaa oli niukalta läven tekoon. Joku ripeämpi hyökkäystapa oli keksittävä.

"Isä", sanoi Hendrik, "entä jos sytyttäisimme talon tuleen?"

Hyvä. Ehdotus oli hyvä. Van Bloom heitti silmäyksen kattoon — rakenteeltaan kaltevaan ja pitkäräystäiseen. Se oli tehty kuivista raskaista palkeista orsineen ja säleineen ja oli kokonaan katettu korsilla jalan paksuudelta. Siitä tulisi mahtava roihu, ja sauhu riittäisi jo luultavasti tukahuttamaan leijonan, ennenkuin liekit siihen ylettyisivät.

Hendrikin ehdotus hyväksyttiin. He valmistautuivat sytyttämään talon.

Siellä oli vielä aikamoinen risuläjä — kerätyitä polttopuita, joita heinäsirkat eivät olleet ahmineet. Tämä auttaisi heitä toteuttamaan aikeensa; ja kaikki kolme ryhtyivät heti vetämään niitä ja kasaamaan ovea vasten.

Olisi miltei voinut kuvitella leijonan päässeen heidän aikomuksensa perille; sillä vaikka se oli pitkän aikaa ollut aivan hiljaa, alkoi se nyt uuden karjuntajakson. Ehkä puiden kolina, niiden sattuessa oven ulkopuoleen, aiheutti sen; ja huomatessaan itsensä teljetyksi ja hätyytetyksi se oli tullut kärsimättömäksi. Mitä se oli etsinyt suojana, olikin muuttunut satimeksi, ja nyt se oli halukas pääsemään sieltä.

Tämä oli selvää sen alkamista mielenilmaisuista päättäen. He saattoivat kuulla sen hyökkäilevän — kulkien ovelta ikkunalle — iskien kumpiakin suunnattomilla käpälillään ja saaden ne tärisemään saranoillaan — koko ajan päästäen mitä ilkeimpiä karjahduksia.

Vaikkakaan ei aivan pelotta, nuo kolme jatkoivat työtänsä. Heillä oli käsillä hevoset, joiden selkään voisi hypätä, jos leijonan onnistuisi päästä tulen läpi. Oikeastaan he aikoivat nousta satulaan — niin pian kuin tuli kunnolla oli syttynyt — ja katsella paloa turvallisen välimatkan päästä.

He olivat laahanneet kaikki pensaat ja kuivat puut kasaten ne oven eteen. Swartboy oli ottanut esiin piinsä ja tulirautansa ja oli iskemäisillään, kun sisältä kuului kovaa raapimista, joka oli erilaista kuin mikään heidän korviinsa ennen kuulunut. Se oli leijonan kynsien rapina seinää vastaan, mutta sillä oli omituinen sävy kuin jos eläin olisi ponnistellut ankarasti; samalla sen ääni tuntui käheältä ja tukahtuneelta ja kuului tulevan etäältä.

Mitä pedolla oli tekeillä?

He seisoivat hetkisen katsellen toisiansa levottomina. Raapimista jatkui — käheää karjuntaa aika-ajoin — mutta se loppui viimein; ja sitten kuului korskahdus, jota seurasi niin kova ja selvä karjaisu, että kaikki kolme säpsähtivät pelästyneinä. He eivät voineet uskoa, että heidän ja heidän vaarallisen vihollisensa välillä oli seiniä!

Jälleen kaikui tuo hirmuinen kiljunta. Taivaan tähden! Se ei kuulunut enää sisältä — se tuli heidän yläpuoleltaan!

Oliko leijona katolla?

Kaikki kolme syöksyivät taaksepäin askeleen tai pari ja katsahtivat ylös. Heidän edessään oli näky, joka teki heidät hämmästyksestä ja kauhusta miltei mykiksi.

Savutorven yläpuolella näkyi leijonan pää; sen välkkyvät keltaiset silmät ja valkeat hampaat näyttivät vielä pelottavammilta vastakohtana mustalle noelle, joka tahrasi sitä. Se veti ruumistansa ylös. Yksi jalka oli jo päätekiven yläpuolella; ja tällä ja hampaillaan se laajensi ympärillään olevaa aukkoa.

Se oli hirmuinen katseltava — ainakin alhaalla olijoille.

Kuten sanottu he olivat säikähtäneitä ja olisivat turvautuneet hevosiinsa, jolleivat olisi havainneet, että eläin oli tarttunut kiinni!

Oli selvää, että niin oli asian laita, mutta yhtä selvää oli, että muutamassa hetkessä sen onnistuisi vapautua savutorvesta. Sen hampaat ja kynnet olivat kovassa työssä, ja kiviä ja muurilaastia sinkoili kaikille suunnille. Savutorvi olisi kohta sen leveän rinnan alapuolella, ja sitten —

Van Bloom ei jäänyt miettimään mitä sitten tulisi. Hän ja Hendrik juoksivat pyssyt käsissä seinän vierelle. Savutorvi ei ollut kuin parikymmentä jalkaa korkealla; pitkä "roeri" suunnattiin ylöspäin, ulottuen tuon matkan puoliväliin. "Jääkärillä" tähdättiin myös. Molemmat pamahtivat yht'aikaa. Leijonan silmät sulkeutuivat äkkiä, sen pää vapisi kouristuksen tapaisesti, sen käpälä putosi velttona päätekivelle, sen kita avautui ja verta tihkui kieleltä. Muutamassa silmänräpäyksessä se oli kuollut.

Tämä oli jokaiselle selvää. Mutta Swartboy ei ollut tyydytetty, ennenkuin oli ampunut parisenkymmentä nuolta eläimen päähän, saattaen sen näyttämään siililtä.

Niin ahtaasta paikasta oli suunnaton eläin tunkeutunut eteenpäin, että se vielä kuoltuaankin jäi tuohon omituiseen asemaan.

Toisissa oloissa se olisi vedetty alas nahkansa vuoksi. Mutta ei liiennyt aikaa sen nylkemiseen; ja enempää viivyttelemättä van Bloom ja hänen seuralaisensa nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois.

12. luku.

PAKINAA LEIJONASTA.

Ratsastaessaan takaisin he keskustelivat leijonista aikaa kuluttaakseen. Kaikki he tiesivät jotakin näistä eläimistä; mutta Swartboy, joka oli syntynyt ja kasvanut pensastossa, ihan niiden oleskelupaikan keskellä, tunsi tietysti hyvin niiden tavat — jopa paljoa paremmin kuin itse monsieur Buffon.

Olisi sanojen tuhlausta kuvata leijonan ulkonaista muotoa. Jokaisen lukijani täytyy tuntea leijona ulkonäöltä, joko nähtyänsä sen eläintieteellisessä kokoelmassa tai sen täytetyn nahan jossakin museossa. Jokainen tuntee eläimen muodon ja sen suuren, tuuhean harjan. Jokainen tietää vielä, että naarasleijona on vailla tätä lisäkettä ja että se näöltään ja kooltaan eroaa melkoisesti koiraksesta.

Vaikka ei olekaan kahta lajia leijonia, on olemassa mitä sanotaan muunnoksiksi, mutta nämä eroavat varsin vähän toisistaan — paljon vähemmän kuin useimpien muiden eläinten muunnokset.

On olemassa seitsemän tunnettua muunnosta. Berberi-leijona, Senegalin leijona, intialainen leijona, persialainen, keltainen Kap-maan, musta Kap-maan ja harjaton leijona.

Näiden eläinten eroavaisuudet eivät ole niin suuria, ettei kuka tahansa yhdellä silmäyksellä voisi huomata niiden olevan samaa sukua ja lajia. Persialainen muunnos on vähäisen pienempi kuin muut; berberiläinen on tummemman ruskea ja tuuheaharjainen; Senegalin leijona on vaalea, hohtavan keltainen väriltään ja ohutharjainen, kun taas harjaton leijona, kuten nimi sanoo, on tätä lisäkettä vailla. Viimemainitun lajin olemassaoloa epäilevät muutamat luonnontutkijat. Sitä sanotaan tavattavan Syyriassa.

Kaksi Kap-maan leijonaa eroaa toisistaan pääasiallisesti harjansa värissä. Toisella se on musta tai tummanruskea — toisella ruskeankeltainen, kuten muukin ruumis.

Kaikista leijonista ovat etelä-afrikalaiset kenties suurimmat, ja musta muunnos raivoisin ja vaarallisin.

Leijonia on Afrikan koko mantereella ja Aasian eteläisissä maissa. Ne olivat ennen yleisiä osissa Eurooppaakin, jossa niitä ei enää ole. Amerikassa ei ole leijonia. Espanjalais-amerikalaisissa maissa leijonan (leon) nimellä tunnettu eläin on cougar eli puuma (Felis concolor), joka ei ole kolmannestakaan leijonan koosta ja muistuttaa eläinten kuningasta ainoastaan ollen samaa keltaisenruskeata väriä. Puuma ei eroa paljoakaan kuuden kuukauden vanhasta leijonanpennusta.

Afrika on erikoisesti leijonan maa. Sitä tavataan kautta koko mantereen — paitsi luonnollisesti muutamissa tiheään asutuissa seuduissa, joista ihminen on sen karkoittanut.

Leijonaa on nimitetty "metsien kuninkaaksi". Tämä näyttää olevan väärä nimitys. Se ei ole varsinainen metsäeläin. Se ei voi kiivetä puihin, ja sen tähden se metsässä vähemmän helposti hankkisi ravintonsa kuin aukealla tasangolla. Pantteri, leopardi ja jaguaari ovat kaikki puukiipijöitä. Ne voivat seurata lintua sen pesään ja apinaa sen yöpuulle. Metsä on niille soveltuva koti. Ne ovat metsäeläimiä. Mutta ei leijona. Aukeilla tasangoilla — missä isot märehtijät mielellään kuljeksivat — ja niitä reunustavissa matalissa, tuuheissa tiheiköissä leijona mielellään asustaa.

Se elää lihasta — monenlaisten eläinten lihasta, vaikka sillä on mielihalunsa, riippuen siitä maasta, jossa se oleilee. Se surmaa itse nämä eläimet. Juttu sakaalista, joka muka on sen "hankkija" — surmaten elukat leijonalle — ei ole tosi. Paljon useammin tämä hankkii perässä hiipiville sakaaleille aterian. Siitä johtuu, että niitä usein nähdään sen seurassa — sitä ne hakevat aikeissa poimia sen "murut".

Leijona "teurastaa" itselleen, vaikkei se pane vastaan, jos se tehdään sen puolestakin; se ottaa riistan pois sudelta, sakaalilta tai hyeenalta — metsästäjältäkin, jos voi.

Leijona ei ole nopea juoksija — samoin kuin ei yksikään kissansukuun kuuluva. Melkein kaikki märehtijät voittavat sen juoksussa. Miten se sitten saa niitä saaliikseen?

Sotajuonella, hyökkäyksensä äkillisyydellä ja hyppäyksensä pituudella ja vauhdilla. Se on väijyksissä tai hyökkää salavihkaa niiden kimppuun. Se tekee hyppäyksen kyyristymispaikastaan. Erikoisen anatomisen rakenteensa vuoksi se voi hypätä suunnattoman matkan — todella miltei uskomattoman matkan. Kuusitoista askelta, väittävät kirjoittajat, jotka sanovat olleensa silminnäkijöitä ja huolellisesti mittasivat hypyn.

Jollei leijona onnistu saamaan kiinni saalistaan ensi loikkauksella, ei se seuraa sitä enää, vaan kääntyy ja juosta hölkyttää vastakkaiseen suuntaan.

Toisinaan kuitenkin aiottu uhri houkuttelee sitä toiseen hyppäykseen ja vieläpä kolmanteenkin; mutta jos se silloin epäonnistuu, jättää se varmasti takaa-ajon.

Leijona ei elä laumoissa, vaikka niinkin monta kuin kymmenen tai kaksitoista usein nähdään yhdessä. Toisinaan ne metsästävät joukolla ja ajavat riistan toisiansa kohti.

Ne käyvät kaikkein muiden niiden ympärillä asuvien eläinten kimppuun ja tuhoavat niitä — eivät ne edes pelkää vahvaa, rajua sarvikuonoa, vaikka viimemainittu usein paiskaa ne maahan ja voittaa. Nuoret elefantit toisinaan joutuvat niiden saaliiksi. Hurjan puhvelin, giraffin, oryxin, suunnattoman uroshirven ja eriskummaisen gnuu-eläimen, kaikkien täytyy alistua suuremman voiman ja sotakuntoisuuden edessä.

Mutta ne eivät poikkeuksetta voita näitä eläimiä. Joskus yksi ja toinen näistä vie voiton leijonasta, joka puolestaan joutuu uhriksi. Toisinaan molempien vastustajain ruumiit jäävät taistelutantereelle.

Leijonanmetsästystä ei harjoiteta elinkeinona. Sen saalistaminen on vähäarvoista. Sillä nahasta maksetaan vain vähän eikä siitä saada minkäänarvoista muuta voitonmerkkiä. Kun sen metsästäminen saattaa suureen vaaraan ja metsästäjä, kuten jo sanottu, tahtoessaan voi sitä välttää, surmattaisiin perin vähän leijonia, jollei olisi erästä vahingollista tapaa, johon ne ovat halukkaita — rosvoamaan "vee-buurilta" hänen hevosiansa ja karjaansa. Tämä tuo peliin uuden kiihkon — farmarin koston; ja kun sellainen vaikutin on metsästyksen kiihoittimena, ahdistetaan leijonaa muutamin paikoin suurella innolla ja uutteruudella.

Mutta missä ei karjatiloja ole, ei tuota vaikutintakaan ole olemassa; ja siellä tunnetaan varsin vähän mielenkiintoa tämän eläimen metsästämiseen. Vieläpä ihmeellisempääkin: bushmannit ja toiset köyhät kuljeksivat heimot eivät surmaa leijonaa ensinkään tai hyvin harvoin. Ne eivät katsele sitä vihamielisin tuntein. Leijona on heille "hankkija"!

Hendrik, joka oli kuullut tästä, kysyi Swartboylta, oliko se totta.

Bushmanni vastasi kohta myöntävästi.

Hänen kansallaan, sanoi hän, oli tapana tarkata leijonaa tai seurata sen jälkiä, kunnes he joko saavuttivat sen itsensä tai riistan, jonka se oli surmannut. Toisinaan korppikotkat opastivat heidät sen luo. Kun "tao" sattui olemaan paikalla tai ei vielä ollut lopettanut ateriaansa, odottivat sen vainuajat, kunnes se oli lähtenyt pois, minkä jälkeen he anastivat ja käyttivät hyväkseen sen, mitä saaliista oli jäljellä. Usein siinä olikin puolet tai ehkä kolmannes jostakin suuresta eläimestä, jota he olisivat pitäneet vaikeana itse tappaa.

Tietäen, että leijona harvoin hyökkää heidän kimppuunsa, eivät bushmannit juuri pelkää näitä eläimiä. Päinvastoin he pikemmin iloitsevat nähdessään niitä lukuisasti alueellaan, koska heillä silloin on metsästäjiä, jotka kykenevät hankkimaan heille ravintoa!

13. luku.

MATKAMIEHET YÖPYVÄT.

Matkamiehemme olisivat pakisseet paljon enemmän leijonista, jolleivät heidän hevosensa olisi olleet kiusana. Tämä teki heidät levottomiksi. Lukuunottamatta muutaman tunnin laitumellaoloa eläinparat olivat olleet ruoatta sitten heinäsirkkojen ilmestymisen. Hevoset eivät kestä hyvin matkaa ruohoravinnolla, ja luonnollisesti ne nyt kärsivät suuresti.

Yö olisi jo pitkälle kulunut, ennenkuin ratsastajat voisivat saapua leirille — vaikka he jouduttivat kulkuaan sikäli kuin hevoset jaksoivat taivaltaa.

Oli vallan pimeä heidän saapuessaan sille paikalle, johon he edellisenä iltana olivat pysähtyneet. Oli todellakin jo hyvin pimeä. Ei kuuta eikä tähtiä näkynyt taivaalla; ja sankat mustat pilvet peittivät taivaankannen kokonaan. Näytti siltä kuin voisi odottaa rankkasadetta — pisaraakaan ei kuitenkaan ollut vielä pudonnut.

Matkamiesten aikomus oli pysähtyä tähän ja antaa hevostensa hetkisen haukata ruohoa. Näissä aikeissa he kaikki hyppäsivät satulasta; mutta koetettuaan paria paikkaa he eivät voineet havaita ollenkaan ruohoa.

Tämä näytti omituiselta, koska he varmasti olivat huomanneet ruohoa juuri samalla paikalla edellisenä päivänä. Nyt siinä ei ollut lainkaan!

Hevoset laskivat turpansa maahan, mutta nostivat ne jälleen, korskuen ja ilmeisesti pettyneinä. Ne olivat kyllin nälkäisiä, jotta olisivat ruohoa syöneet, jos sitä olisi ollut, sillä ahnaasti ne sieppasivat pensasten lehtiä ohi kulkiessaan.

Olivatko heinäsirkat olleet sielläkin? Ei. Mimoosapensaat olivat säilyttäneet ihanat lehvänsä, eikä niin olisi ollut asian laita, jos heinäsirkat olisivat paikalla vierailleet.

Matkamiehemme olivat hämmästyneitä, kun eivät löytäneet ruohoa. Olihan siellä varmasti hiukan edellisenä päivänä. Olivatko he tulleet jollekin uudelle polulle?

Pimeys esti heitä saamasta yleissilmäystä alueesta; van Bloom ei kuitenkaan ollut voinut erehtyä tiestä — matkattuaan sitä jo neljä kertaa. Vaikkei hän voinut nähdä pintaa, näki hän aina silloin tällöin vilahdukselta jonkun puun tai pensaan, jonka oli pannut merkille edellisillä retkillään, ja nämä saivat hänet vakuutetuksi, että he yhä olivat oikealla tolalla.

Hämmästyneinä ruohon puutteesta paikalla, jossa he niin äskettäin olivat sitä nähneet, he olisivat tutkineet maanpintaa tarkemmin, mutta heitä halutti kiirehtiä edelleen lähteelle, ja lopuksi he luopuivat pysähtymistuumastaan. Heidän kurpitsaleileissään ollut vesi oli käytetty loppuun jo kauan ennen; ja sekä he että heidän hevosensa kärsivät vielä kerran janoa.

Sitäpaitsi tunsi van Bloom hiukan levottomuutta vankkureissa matkaavien lasten tähden. Hän oli ollut erossa heistä nyt täydelleen puolitoista vuorokautta, ja monta muutosta oli voinut tapahtua — monta vaaraa ilmetä sillä ajalla. Hän alkoi todella soimata itseään siitä, että oli jättänyt heidät yksin. Olisi ollut parempi antaa karjan joutua tuhon omaksi. Niin hän nyt ajatteli. Aavistus, ettei kaikki ollut hyvin, heräsi vähitellen hänen mielessään; ja sitä miettiessään hän yhä kiihkeämmin halusi joutua eteenpäin.

He ratsastivat edelleen ääneti. Vasta Hendrikin ilmaistessa epäilynsä, oltiinko oikealla suunnalla, alkoi keskustelu jälleen. Myöskin Swartboy uskoi heidän kulkevan väärään suuntaan.

Ensin van Bloom vakuutti heidän olevan oikealla tolalla, mutta edettyänsä hiukan hän myönsi, että hänelläkin oli epäilynsä; ja sitten taivallettuansa toisen puoli-mailin hän selitti joutuneensa harhaan. Hän ei voinut enää tuntea yhtään vaariinottamaansa merkkiä tai kohtaa.

Tällaisissa olosuhteissa oli oikea menetelmä jättää hevoset omiin hoiviinsa; ja sen kaikki kolme hyvin tiesivät. Mutta eläimet kärsivät nälän tuskia, ja kun ne jätettiin valloilleen, eivät ne kulkeneet eteenpäin, vaan ryntäsivät mimoosapensaille ja alkoivat ahmien syödä niiden lehtiä.

Seuraus oli, että ratsastajien täytyi pitää ne ruoskan ja kannuksien avulla liikkeellä; ja sillä tavoin ei ollut lainkaan varmuutta, että hevoset kulkivat oikeaan suuntaan.

Taivallettuaan eteenpäin useita tunteja, koko ajan epätietoisuudessa, ja kun vieläkään ei vankkureita eikä leiritulta näkynyt, päättivät matkamiehet pysähtyä. Ei hyödyttänyt kulkea edelleen. He arvelivat, etteivät voineet olla kaukana leiriltä; mutta nyt he saattoivat yhtä hyvin ratsastaa poispäin siitä kuin sitä kohti; ja he päättivät lopulta olevan viisainta jäädä päivänkoittoon saakka siihen, missä olivat.

He laskeutuivat siis kaikki satulasta ja sitoivat hevosensa pensaisiin — jotta eläimet saattoivat syödä lehtiä aamuun saakka — johon ei voinut olla pitkää aikaa. He kääriytyivät "karosseihinsa" ja laskeutuivat maahan pitkälleen.

Hendrik ja Swartboy olivat pian unessa. Van Bloom olisi myös halunnut nukkua, sillä hän oli väsynyt kylläkin; mutta isän sydän oli liian täynnä levottomuutta salliakseen silmille lepoa, ja hän lojui valveilla odottaen aamunkoittoa.

Se tuli vihdoin, ja ensi valon sarastaessa hän silmäili joka taholle pitkin ympäröivää seutua. Joukkue oli sattumalta pysähtynyt kummulle, josta aukeni hyvä näköala maileja laajalle, mutta kenttäkornetti ei ollut silmännyt puoltakaan ympäröivästä kehästä, kun hänen silmäänsä sattui eräs esine, joka ilahutti hänen sydäntänsä. Se oli vankkurien valkea katos!

Hänen päästämänsä iloinen huudahdus herätti nukkujat, jotka heti hypähtivät pystyyn, ja kaikki kolme katselivat tervetullutta näkyä.