SISÄLLYS: (continued 2)

Jatkaessaan katselemistaan heidän ilonsa vähitellen antoi sijaa hämmästyksen tunteille. Olivatko ne sittenkään heidän vankkurinsa?

Ne kyllä näyttivät, heidän omiltaan; mutta ne olivat täyden puolen mailin päässä, ja niin kaukaa toiset vankkurit näyttäisivät aivan toisten kaltaisilta. Mikä sitten sai heidät epäilemään etteivät ne olisi heidän? Se oli sen paikan ulkomuoto, missä he ne näkivät. Se ei varmastikaan ollut sama paikka, jossa he olivat riisuneet valjaat.

Heidän omansa olivat jätetyt kahden suojaisan selänteen välissä olevaan pitkulaiseen laaksoon — sellaisessa laaksossa tämäkin oli. Lähelle lähteen muodostamaa pientä lammikkoa — täälläkin oli samanlainen, sillä he saattoivat huomata veden kimaltelevan. Mutta kaikissa muissa suhteissa paikka oli erilainen. Sitä laaksoa, johon heidän vankkurinsa olivat jätetyt, verhosi sekä reunoilta että pohjalta viheriöitsevä ruohopeitto; kun taas tämä, joka oli heidän silmiensä edessä, oli ruskea ja alaston. Ei ruohonkortta näkynyt — puut näyttivät olevan ainoat, joissa vehreyttä oli. Matalat pensaat tuntuivat myöskin olevan vailla lehtiä. Maisema ei ensinkään muistuttanut sitä, jossa he olivat valjaat riisuneet. Tämän täytyi olla jonkun muun matkaajan leiri, arvelivat he.

He olivat tulleet yksimielisesti tähän loppupäätelmään, kun Swartboy, jonka silmät olivat kierrelleet kaikkialla, antoi niiden pysähtyä maahan jalkainsa juureen. Hetkisen tarkasteltuaan — minkä lisääntyvä valo teki mahdolliseksi — hän kääntyi äkkiä toisten puoleen ja suuntasi heidän huomionsa tasangon pintaan. He näkivät sen olevan täynnä jälkiä, ikäänkuin tuhannet sorkat olisivat kulkeneet siinä. Se näytti itse asiassa suunnattomalta lammastarhalta, niin suunnattomalta, että niin kauas kuin silmä kantoi, he kohtasivat saman poljetun ja tallatun näyn.

Mitä se saattoi merkitä? Hendrik ei tiennyt. Van Bloom epäili. Swartboy saattoi sanoa ensi silmäyksellä. Se ei ollut hänelle outo näky.

"All right, baas", sanoi hän, katsahtaen ylös isäntänsä kasvoihin. "Tuo se vanha vaunu! — se sama lähde ja laakso — se sama paikka siell ole ollut trek-boken!"

"Trek-boken!" huudahtivat van Bloom ja Hendrik samassa hengenvedossa.

"Jaa, baas — mahtava, suuri liuta; tuos olla jäljet niist antiloopist — katsos!"

Van Bloom ymmärsi nyt kaikki. Maan alastomuus, lehtien puute matalammissa pensaissa, miljoonat pienet jäljet, kaikki saivat nyt selityksensä. Hyppykauriin, "trek-bokenin", muuttovaellus oli pyyhkäissyt yli seudun. Se oli aiheuttanut niin valtavan muutoksen. Vankkurit, jotka he näkivät, olivat sittenkin heidän.

He eivät tuhlanneet aikaa, vaan ottaen kiinni hevosensa panivat suitset niiden päähän ja ratsastivat nopeasti kummulta alas.

Vaikka van Bloom oli hiukan tyyntynyt nähdessään vankkurit, oli hän yhä pelokas.

Lähestyessään he näkivät kaksi hevostansa seisomassa niiden vieressä sidottuina pyöriin, lehmä oli siellä myöskin — mutta ei vuohia eikä lampaita ollut lähistöllä.

Vankkurien takana paloi tuli ja niiden alla oli musta möhkäle, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt.

Ratsastajien sydämet jyskyttivät heidän edetessään. Heidän silmänsä olivat kiinteästi suunnatut vankkureihin. He tunsivat suurta levottomuutta.

He olivat tulleet neljänsadan kyynärän päähän, ja vieläkään ei kukaan liikahtanut — ketään ihmistä ei ilmestynyt. Van Bloom ja Hendrik kärsivät sanomattomasti.

Tällä hetkellä nuo vankkurien luona olevat kaksi hevosta hirnuivat äänekkäästi; musta möhkäle vankkurien alla liikahti, pyörähti reunaa kohti, nousi ja seisoi pystyssä. He tunsivat Tottyn!

Ja nyt vankkurien "after-clap" vedettiin kiireesti syrjään, ja kolmet nuoret kasvot ilmestyivät sieltä kurkistamaan.

Ratsastajat huudahtivat ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pikku Jan ja Trüey hyppäsivät ulos katoksen alta isän syliin — samalla kun Hansin ja Hendrikin, Swartboyn ja Tottyn yhteiset riemunpurkaukset muodostivat muutamaksi hetkeksi näyn, jossa ilmeni aivan kuvaamaton, iloinen hämminki.

14. luku.

"TREK-BOKEN".

Leirissä olijoilla oli ollut seikkailunsa myös; eikä heidän tarinansa suinkaan ollut ilahduttava, sillä se paljasti sen ikävän tosiasian, että lampaat ja vuohet olivat kaikki menetettyjä. Lauma oli kulkeutunut pois mitä omituisimmalla tavalla, ja varsin vähän toivoa oli saada nähdä sitä milloinkaan enää.

Hans alotti kertomuksensa:

"Mitään erikoista ei tapahtunut sinä päivänä, jolloin lähditte. Olin koko iltapäivän leikkaamassa 'Odotavähän' orjantappuroita kraalia varten. Totty auttoi minua vetämään ne paikalle, sillaikaa kuin Jan ja Trüey paimensivat laumaa. Elukat eivät kuljeksineet pois tästä laaksosta, kun ruoho oli hyvää ja ne olivat äskettäin saaneet kyllänsä astelemisesta.

"Niin — Totty ja minä saimme kraalin aivan valmiiksi, kuten näette. Kun ilta tuli, ajoimme siis lauman sisään; ja kun lehmä oli lypsetty ja syöty illallista, menimme kaikki levolle. Olimme hirveän väsyneitä ja nukuimme kaikki hyvin koko yön mistään häiriintymättä. Sekä sakaaleja että hyeenoita tuli ympärillemme, mutta tiesimme, etteivät ne voisi murtautua kraaliin."

Hans osoitti pyöreätä orjantappurapensaista tehtyä aitausta, joka oli hyvin valmistettu.

Sitten hän jatkoi kertomustaan:

— Aamusella havaitsimme kaiken olevan kunnossa. Totty lypsi jälleen lehmän, ja me söimme murkinan. Lauma laskettiin ruohikkoon samoin kuin lehmä ja kaksi hevostammekin.

— Juuri puolenpäivän tienoissa aloin ajatella, mitä saisimme päivälliseksi, sillä murkina oli tehnyt lopun kaikesta. En olisi halunnut teurastaa toista lammasta, jos sitä voitaisiin välttää. Käskin Janin ja Trüeyn pysyä vankkurien lähellä ja jättäen Tottyn paimentamaan laumaa otin siis pyssyn ja lähdin riistan hakuun. En ottanut hevosta, sillä olin näkevinäni hyppykauriita ulkona lakeudella; ja jalkaisin voisin hiipiä niiden luo paremmin.

— Toden totta, siellä oli hyppykauriita. Päästyäni ulos tästä laaksosta ja saatuani paremman yleissilmäyksen näin jotakin, mikä hämmästytti minua, sen voin vakuuttaa.

— Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Koko tasanko länttä kohti näytti olevan yhtenä suunnattomana eläinlaumana; ja niiden heleistä, kellertävistä kyljistä ja lumivalkeista häntäkarvoista tiesin niiden olevan hyppykauriita. Ne olivat kaikki liikkeessä, toiset pureksien ruohoa kulkiessaan, samalla kun satoja niistä alituisesti hyppi ilmaan runsaasti kymmenen jalkaa korkealle ja loikki toistensa ylitse. Vakuutan, että tuo kaikki oli omituisimpia näkyjä, mitä koskaan olen katsellut, ja hauskimpia myös; sillä sen sijaan, että nuo elukat olisivat julmia, villejä petoja, tiesin niiden olevan vain siroja ja somia pikku gaselleja.

— Ensi ajatukseni oli päästä niiden lähettyville voidakseni ampua; ja olin juuri lähteä yli lakeuden, kun huomasin antilooppien tulevan minua kohti. Näin, että ne lähestyivät melkoisen nopeasti; ja jos jäisin sinne, missä olin, säästäisivät ne minulta vaivan hiipiä niiden luo. Laskeuduin erään pensaan taakse ja odotin.

— Minun ei tarvinnut varsin kauan odottaa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa lauman etujoukot lähestyivät, ja kun vielä viisi minuuttia oli kulunut, oli parisenkymmentä niistä pyssynkantaman päässä.

— Vähään aikaan en laukaissut. Tiesin niiden tulevan vielä lähemmäksi ja makasin tarkastellen noiden sievien elukoiden liikkeitä. Panin merkille niiden kepeät, somat muodot, niiden hienot, hennot jäsenet, niiden kanelinkarvaiset selät ja valkeat vatsat kastantajanruskeine reunuksineen kummallakin sivulla. Katselin koiraksien lyyranmuotoisia sarvia ja ennen kaikkea niiden lautasten omituisia nipukoita, jotka levisivät joka kerta niiden hypähtäessä näyttäen pitkiä silkinhienoja karvoja, niin valkeita kuin lumi.

— Kaikki nämä seikat panin merkille ja vihdoin, kyllästyneenä niitä ihailemaan, valitsin joukosta kauniin naaraskauriin — sillä ajattelin päivällistäni ja tiesin, että naaraskauriinpaisti on maukkainta.

— Tähdättyäni huolellisesti laukaisin. Naaras kaatui, mutta kummakseni eivät toiset juosseet tiehensä. Muutamat etumaisista laukkasivat vain hiukkasen takaisinpäin tai hypähtivät ilmaan; mutta sitten ne jälleen ryhtyivät välinpitämättöminä ruohoa pureksimaan, ja pääjoukko eteni kuten ennenkin.

— Latasin niin pian kuin ehdin ja kaadoin toisen — tällä kertaa koiraksen — mutta kuten ennenkin pelottamatta muita.

— Ryhdyin lataamaan kolmatta kertaa; mutta ennenkuin olin valmis, olivat etumaiset joukot kulkeneet ohitseni kummallakin puolella ja huomasin olevani lauman keskellä.

— En pitänyt tarpeellisena piilottautua enää pensaan taakse, vaan kohosin polvilleni ja tähdäten lähimpään kaadoin senkin. Sen toverit eivät pysähtyneet, vaan juoksivat tuhansittain sen ruumiin yli.

— Latasin jälleen ja nousin seisomaan.

— Nyt johtui ensi kerran mieleeni ajatella hyppykauriiden omituista käyttäytymistä; sillä sen sijaan, että olisivat pötkineet pakoon minut nähdessään, ne vain hypähtivät hiukan sivulle ja sitten jatkoivat kulkuansa. Jonkinlainen vimma näytti ne vallanneen. Muistin kuulleeni, että sellainen oli niiden tapa niiden ollessa muuttovaelluksella. Tässä täytyi siis olla "trek-boken", ajattelin.

— Olin pian varma tästä, sillä lauma kasvoi joka hetki sankemmaksi ja sankemmaksi ympärilläni, kunnes lopuksi oli sellainen tungos, että aloin tuntea asemani omituiseksi. Ei sillä, että olisin pelännyt elukoita, koska niillä ei näyttänyt olevan mitään halua käyttää sarviansa minua vastaan. Päinvastoin ne tekivät kaikkensa päästäkseen pois tieltäni. Mutta ainoastaan lähimmät olivat säikähtyneitä; ja kun läsnäoloni ei millään tavoin kauhistuttanut niitä, jotka olivat sadan kyynärän päässä, eivät viimemainitut tehneet yritystäkään antaa tilaa. Luonnollisesti saattoivat lähimmät päästä vain parin askeleen päähän minusta, työntäen toisia ahtaammalle tai hypäten niiden selkään — joten noiden alituisesti ilmaan hyppivien takia ympärilläni oli koko ajan kahden elukan korkuinen piiri!

— En voi kuvailla omituisia tunteita, joita minulla oli tässä merkillisessä tilanteessa, tai kuinka kauan ehkä olisin voinut paikkani pitää. Kenties olisin ladannut ja ampunut jonkun aikaa, mutta juuri silloin johtuivat lampaat mieleeni.

— Ne kuljettavat ne mukanaan, ajattelin. Olin kuullut sellaisen olevan hyvin tavallista.

— Näin antilooppien suuntaavan laaksoa kohti — etummaiset olivat jo siellä ja olisivat pian paikalla, jossa olin juuri nähnyt pienen laumamme syövän.

— Toivoen vielä ehtiväni ennen hyppykauriita ja saavani lampaat kraaliin ajetuiksi, ennenkuin edelliset tunkeutuisivat niiden joukkoon, lähdin laaksoa kohden. Mutta harmikseni en voinut päästä nopeammin kuin lauma kulki.

— Kun lähestyin elukoita raivatakseni tien niiden joukon lävitse, hyppelivät ne sinne tänne ja loikkasivat toistensa yli, mutta eivät kuolemakseenkaan voineet avata minulle tietä, niin kovin kuin sitä halusinkin. Olin niin lähellä muutamia niistä, että olisin voinut pyssylläni iskeä ne kumoon.

— Aloin huutaa ja heiluttaen pyssyäni avasin tietä nopeammin, kun havaitsin edessä jotakin, mikä näyttäytyi suureksi avoimeksi tilaksi. Työntäydyin eteenpäin sitä kohti, mutta kuta lähemmäksi sen reunaa tulin, sitä tiheämmin sulloutuneina huomasin elukoiden olevan. Ainoastaan hypähtämällä ylöspäin saatoin nähdä, että siinä oli avonainen paikka. En tiennyt, mikä sen aiheutti. En jäänyt sitä miettimään. Halusin vain päästä eteenpäin niin nopeaan kuin suinkin, ajatellen lammaslaumaamme.

— Jatkoin tien raivaamista ja vihdoin olin siinä paikassa, jota olin tavoitellut; sinne pääsyä varten tekemäni ura sulkeutui silmänräpäyksessä jälkeeni. Olin hyökkäämäisilläni edelleen käyttääkseni hyväkseni tuota tyhjää maapalasta, kun — mitä näinkään keskustassa, suoraan edessäni! Todellakin: suuren keltaisen leijonan!

— Se selitti laumassa syntyneen aukon. Jos olisin tiennyt, mikä sen aiheutti, olisin raivannut tietä mihin muuhun suuntaan hyvänsä kuin tähän; mutta siinä olin, ulkona avoimella kentällä, tuskin kymmenen askeleen päässä minusta leijona, ja kaurismuuri kahden elukan korkuisena meidän molempien ympärillä!

— Ei tarvitse sanoa, että olin aika lailla pelästynyt. En muutamaan silmänräpäykseen tiennyt mitä tehdä. Pyssyni oli vielä ladattu — sillä tuumittuani pelastaa pienen laumamme en välittänyt sitä tyhjentää antilooppeihin. Saatoin ampua yhden, ajattelin, milloin tahansa, toimitettuani lampaat talteen kraaliin. Pyssy niin ollen oli ladattu, vieläpä lyijyluodilla.

— Tähtäisinkö leijonaan ja ampuisin? Tein itselleni tämän kysymyksen ja olin juuri ratkaista myönteisesti, kun tuumin, että se sittenkin oli typerää. Huomasin, että leijona, joka oli selkä minuun päin, joko ei ollut nähnyt minua tai ei vielä kiinnittänyt minuun huomiota. Jos ainoastaan haavoittaisin sitä — ja päättäen siitä asennosta, jossa se oli, en luultavasti muuta tekisi — mitä seuraisi? Minut todennäköisesti revittäisiin kappaleiksi.

— Nämä olivat ajatuksiani, jotka tuskin veivät sekunnin aikaa. Olin perääntymäisilläni pois eli palaamassa kauriitten joukkoon raivatakseni tietä johonkin muuhun suuntaan, ja olinkin tullut lähelle reunaa, kun katsahtaessani olkani yli näin leijonan äkkiä pysähtyvän ja kääntyvän. Minäkin pysähdyin, tietäen sen olevan turvallisimman menettelyn; ja niin tehdessäni katsahdin taakseni leijonaa silmiin.

— Helpotuksekseni näin, etteivät ne olleet suunnatut minuun. Se näytti saaneen jonkun päähänpiston. Ehkä oli sen ruokahalu palannut; seuraavassa hetkessä se juoksi pari syltä ja sitten, kohoten hirmuisella hyppäyksellä, heittäytyi kauas lauman sekaan ja kapsahti alas suoraan erään antiloopin selkään. Toiset loikkivat oikeaan ja vasempaan, ja uusi piiri avautui heti sen ympärille.

— Se oli nyt entistä lähempänä sitä paikkaa, jossa minä seisoin, ja saatoin selvästi nähdä sen kyyristyneenä saaliinsa yli. Sen kynnet pitelivät vavahtelevaa ruumista, ja sen pitkät hampaat tarttuivat eläinparan niskaan. Mutta se ei tehnyt pienintäkään liikettä, lukuunottamatta häntää, joka heilahteli hiljalleen toiselta kyljeltä toiselle, aivan kuten kissanpojalla, joka on pyydystänyt pikkuruisen hiiren. Saatoin myös nähdä, että sen silmät olivat umpeen suljetut, ikäänkuin se olisi nukkunut.

— Olin kuullut, että tuollaisissa olosuhteissa voi leijonaa lähestyä ilman suurtakaan vaaraa. Ei sillä, että olisin halunnut mennä lähemmäksi — olinhan pyssyineni kyllin lähellä — mutta tämä mieleen muistuminen, luullakseni, pani minut ajattelemaan ampumista. Joka tapauksessa kuiskasi jokin minulle, että onnistuisin, enkä voinut olla yrittämättä.

— Pedon pää leveine leukaperineen ja suljettuine silmineen oli mukavasti edessäni. Tähtäsin ja vedin liipasinta mutta sen sijaan, että olisin jäänyt katsomaan laukaukseni vaikutusta, juoksin suoraa päätä pois vastakkaiseen suuntaan.

— En pysähtynyt, ennenkuin olin saanut ison alan antiloopeja itseni ja sen paikan väliin, jossa viimeksi olin seisonut; ja sitten raivasin parhaani mukaan tietä vankkureille päin.

— Kauan ennen sinne tuloani näin, että Jan ja Trüey sekä Totty olivat turvassa katoksen alla. Se ilahutti minua, mutta näin myöskin, että lampaat ja vuohet olivat sekaantuneet hyppykauriiden joukkoon ja kulkivat niiden mukana pois, ikäänkuin kuuluisivat samaan lajiin. Pelkään niiden kaikkien olevan menetettyjä.

"Entä leijona?" kysyi Hendrik.

"Tuolla se makaa!" vastasi Hans, osoittaen vaatimattomasti ulkona lakeudella olevaa keltaista läjää, jonka ympärillä korppikotkat jo alkoivat liidellä. "Tuolla se makaa, olisit tuskin itse voinut ampua paremmin, Hendrik veikko."

Näin sanoessaan Hans hymyili sellaisella tavalla kuin tahtoisi näyttää, ettei hänellä ollut tarkoitusta kerskata teostaan.

Hendrik julisti äänekkäästi, että se oli mainio urotyö, ja valitti, ettei hän ollut silloin paikalla saadakseen katsoa hyppykauriiden ihmeellistä vaellusta.

Mutta ei ollut aikaa tyhjänpäiväiseen jutteluun. Van Bloom ja hänen joukkonsa olivat perin epämiellyttävässä asemassa. Kaikki hänen laumansa olivat poissa. Lehmä ja hevoset vain olivat jäljellä; ja näille eivät antiloopit olleet jättäneet ruohonkorttakaan. Millä niitä ruokittaisiin?

Olisi aivan hyödytöntä seurata vaeltavien hyppykauriiden jälkiä toivossa saada lauma takaisin. Swartboy vakuutti heille niin. Eläin-parat kulkeutuisivat ehkä satoja maileja, ennenkuin voisivat erota suuresta laumasta tai lopettaa pakollisen retkensä.

Hevoset eivät voisi paljoa kauemmaksi kulkea. Ei ollut muuta millä niitä ruokkia kuin mimoosan lehtiä, ja ne olivat vain huonoa ruokaa nälkäisille hevosille. Olisi onni, jos saataisiin ne pysymään hengissä, kunnes löydettäisiin laidun; ja mistä nyt voisi löytää laitumen? Heinäsirkat ja antiloopit yhdessä näyttivät muuttaneen koko Afrikan erämaaksi.

Kenttäkornetti teki pian päätöksensä. Hän jäisi sinne yöksi ja varhain aamulla lähtisi etsimään jotakin muuta lähdettä.

Onneksi ei Hans ollut laiminlyönyt hankkia paria kaurista; ja lihava riista tuli nyt yhteiseksi hyväksi. Tuo paisti ja siemaus lähteen raikasta vettä virkisti ennen pitkää kolme väsynyttä matkamiestä.

Hevoset laskettiin irti mimoosapuiden joukkoon ja niiden annettiin suoriutua omin neuvoin; ja vaikka ne tavallisissa olosuhteissa olisivat "nostaneet nokkaansa" moiselle ruoalle kuin mimoosan lehdille, nostivat ne nyt turpaansa toisessa merkityksessä ja puhdistivat okaisia oksia kuten giraffit.

Joku "Buffon"-koulun luonnontutkija on väittänyt, ettei susi, kettu, hyena eikä sakaali tahdo syödä leijonan haaskaa — että niiden pelko kuninkaallista itsevaltiasta kohtaan jatkuu vielä sen kuolemankin jälkeen.

Kenttäkornetti ja hänen perheensä saivat varmuuden siitä, ettei tämä väite ole totuudenmukainen. Montakaan tuntia ei ollut kulunut, kun sekä sakaalit että hyeenat kävivät eläinten kuninkaan haaskan kimppuun, ja lyhyessä ajassa siitä ei ollut jäljellä suupalaakaan, luita lukuunottamatta. Sen ruskeankeltaisen nahankin ahmivat nämä saaliinhimoiset elukat, ja hyeenan vahvat leuat mursivat monta luutakin. Kunnioitus, joka näillä pedoilla on leijonaa kohtaan, loppuu sen elämän sammuessa. Sen kuoltua ne syövät sen yhtä häikäilemättä kuin jos se olisi elukoista mitättömin.

15. luku.

LÄHDETTÄ ETSIMÄSSÄ.

Van Bloom oli satulassa ani varhain. Swartboy seurasi häntä, kaikkien muiden jäädessä vankkurien luo odottamaan hänen paluutaan. He ottivat ne kaksi hevosta, jotka oli jätetty vankkurien luo, koska nämä olivat toisia vereksemmät.

He ratsastivat miltei suoraan länttä kohti. Tämän suunnan saattoi heidät valitsemaan havainto, että hyppykauriit olivat tulleet pohjoisesta. Ohjaamalla länteen he uskoivat pikemmin pääsevänsä hävitetyn alueen tuolle puolen.

Suureksi tyydytyksekseen he pääsivät tunnin matkattuaan antilooppien vaelluksen jäljiltä; ja vaikkakaan he eivät löytäneet vettä, oli siellä oivallista ruohoa.

Kenttäkornetti lähetti nyt Swartboyn takaisin hakemaan toisia hevosia ja lehmää, osoittaen paikan, johon hänen tulisi tuoda ne laitumelle, sillaikaa kun hän itse jatkoi lähteen etsimistä.

Taivallettuaan muutamia maileja edemmäksi van Bloom huomasi pohjoispuolella pitkän kukkulajonon, joka kohosi suoraan tasangosta ja jatkui länteenpäin niin kauas kuin hän saattoi nähdä. Ajatellen, että vettä todennäköisesti löytyisi näiden kallioiden lähistöltä, hän käänsi hevosensa niitä kohden. Lähestyessään niiden juurta hän ihaili sitä kaunista näköalaa, joka alkoi avautua hänen eteensä. Hän kulki halki erisuuruisten ruohoisten aukeamain, joita erottivat toisistaan hento-lehväiset mimoosaviidakot; toiset niistä muodostivat suuria tiheikköjä, kun taas toisissa oli vain muutamia mataloita pensaita. Kohoten korkealle yli mimoosain kasvoi useita jättiläissuuruisia puita, lajiltaan sellaisia, joita van Bloom ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Niitä oli maassa harvassa; mutta jokainoa, suunnattomine lehvälatvoineen, näytti jo yksin pieneltä metsältä.

Koko ympäröivä seutu oli näöltään hempeätä, puistomaista, ollen tuntuvana vastakohtana takana kohoaville tummille kallioille, jotka kohosivat tasangosta äkkijyrkästi usean sadan jalan korkeuteen ja näennäisesti yhtä pystysuoraankin kuin talon seinät.

Ihana maisema ilahutti matkaajan silmää — moinen ihana maakaistale niin suuren autiuden keskessä; sillä hän tiesi, että suurin osa ympäröivää aluetta oli tuskin parempaa kuin villi "karoo". Koko pohjoispuoli satoja maileja pitkälle oli suurta erämaata — Kalaharin erämaata ja nämä kalliot olivat osa sen eteläistä rajaa. "Vee-buuria" olisi ilahuttanut tällainen näky toisissa oloissa. Mutta mitä merkitsivät hänelle nyt kaikki nämä erinomaiset laitumet — nyt, kun hän ei enää kyennyt laumoillaan niitä täyttämään?

Huolimatta näköalan kauneudesta hänen ajatuksensa olivat tuskallisia.

Hän ei kuitenkaan antanut epätoivolle valtaa. Hänen nykyiset huolensa olivat kyllin karvaita estääkseen häntä kiintymästä tulevaisuuteen. Hänen ensi huolenaan oli löytää paikka, missä hänen hevosensa voisivat koota uusia voimia; sillä ilman niitä hän ei enää voisi muuttaa minnekään — ilman niitä hän olisi todella avuton.

Vettä hän kaipasi. Jollei vettä löytyisi, olisi koko tämä kaunis puisto, jonka läpi hän kulki, yhtä arvoton hänelle kuin ruskea aavikko.

Varmastikaan ei voi näin suloista maisemaa olla ilman tuota olennaisinta alkuainetta!

Niin ajatteli kenttäkornetti; ja jokaisen uuden lehdon käänteessä hänen silmänsä harhailivat pitkin maanpintaa sitä etsien.

"Kah!" huudahti hän iloisesti, kun parvi suuria namaqua-peltokanoja pyrähti lentoon hänen tieltään. "Hyvä merkki tuo: ne ovat harvoin etäällä vedestä."

Vähän sen jälkeen hän näki joukon kauniita helmikanoja juoksevan viidakkoon. Tämä oli vielä lisätodiste siitä, että vettä oli lähellä. Mutta varmin kaikista, kun hän sitten huomasi papukaijan loistavan höyhenpuvun korkean cameeldoorn-puun latvassa.

"Nyt", mutisi hän itsekseen, "täytyy minun olla varsin lähellä jotakin lähdettä tai lammikkoa".

Hän ratsasti hilpeästi eteenpäin ja vähän ajan kuluttua saapui korkean harjanteen laelle. Tänne hän pysähtyi tarkastamaan lintujen lentoa.

Heti hän huomasi peltokanaparven lentävän länteen päin, ja pian sen jälkeen toisen parven menevän samaan suuntaan. Molemmat näyttivät laskeutuvan lähelle jättiläispuuta, joka kasvoi aukeamalla noin kahdensadan sylen päässä kallion juurelta. Tämä puu oli erillään kaikista muista ja verrattomasti suurin, mitä van Bloom vielä oli nähnyt.

Jäädessään tuijottamaan sen ihmeellistä kokoa hän havaitsi useita papukaijoja laskeutuvan siihen. Lörpöteltyään hetkisen sen oksien seassa ne lensivät alas tasangolle, ei kauaksi sen juuresta.

"Varmasti", ajatteli van Bloom, "täytyy siellä olla vettä. Ratsastanpa edelleen ja katson."

Mutta hänen hevosensa oli tuskin malttanut odottaa hänen aikomustaan. Eläin oli jo nykinyt suitsia, ja niin pian kuin se käännettiin puuta kohti, lähti se matkaan kaula ojossa, korskuen rynnätessään eteenpäin.

Luottaen hevosensa vaistoon ratsastaja laski suitset valloilleen; ja vähemmän kuin viiden minuutin kuluttua sekä hevonen että ratsastaja joivat makeata vettä kristallilähteestä, joka pulppusi esiin noin parinkymmenen kyynärän päässä puusta.

Kenttäkornetti olisi nyt kiirehtinyt takaisin vankkureille; mutta hän ajatteli, että antamalla hevosensa tunnin verran syödä ruohistossa hän tekisi paluumatkan paremmalla vauhdilla ja yhtä lyhyessä ajassa. Hän otti siis pois suitset ja laski eläimen vapaaksi, itse ojentautuen suuren puun varjoon.

Siinä loikoessaan hän ei voinut olla ihailematta luonnon ihmeellistä tuotetta, joka kohosi majesteetillisena hänen yllänsä. Se oli suurimpia puita, mitä hän koskaan oli nähnyt. Se oli "nwana"-puun nimellä tunnettua laatua, erästä ficus-lajia, suurine sykomorin-muotoisine lehtineen, joita kasvoi tuuheasti sen upean latvan puolella. Sen runko oli runsaasti kaksikymmentä jalkaa läpimitaten, ja enemmän kuin tuohon korkeuteen se kohosi ilman ainoaakaan oksaa, sitten levittäytyen lukemattomiin haaroihin, jotka ojentuivat kauas vaakasuoraan suuntaan. Tuuhean lehvistön läpi van Bloom saattoi huomata munanmuotoisten hedelmien hohtavan kookospähkinän suuruisina; ja näitä näkyivät papukaijat ja monen muut lintulajit syövän.

Toisiakin samanlaisia puita oli tasangolla pitkien välimatkojen päässä toisistaan; ja vaikka ne olivat kaikki ympärillä olevia puita korkeampia, ei yksikään ollut niin suuri ja huomattava kuin lähteen luona kasvava.

Kenttäkornetti, nauttiessaan sen varjoisien lehvien suomasta viileästä siimeksestä, ei voinut olla ajattelematta, mikä ihailtava kraalin rakentamispaikka se oli. Sen ystävällisessä suojassa talon asukkaiden ei tarvitsisi milloinkaan pelätä Afrikan auringon polttavia säteitä; tuskinpa sadekaan voisi tunkea sen lehtikatoksen läpi. Todellakin, sen tuuhea lehvistö oli sinänsä jo melkein katto.

Jos hänellä vielä olisi ollut karjansa, ei ole epäilystäkään, etteikö "vee-buuri" olisi heti päättänyt ottaa tätä paikkaa vastaiseksi kodikseen. Niin viekoittelevaa se kuin olikin, mitä hän nyt kuitenkaan tekisi sellaisessa paikassa? Hänelle se oli korpea. Ei ollut mitään teollisuuden haaraa, jota hän voisi harjoittaa niin syrjäisessä seudussa. Totta on, että hän voisi metsästyksellä elättää itseään ja perhettään. Hän näki, että riistaa oli runsaasti yltyleensä. Mutta se olisi surullista elämää, ilman mitään tulevaisuudentoiveita. Mitä tekisivät hänen lapsensa tästä lähin? Oliko heidän varttuminen ilman muuta päämäärää kuin tulla köyhiksi metsämiehiksi — ei enemmäksi kuin villit bushmannit? Ei, ei, ei! Ei tullut kysymykseen valmistaa sinne kotia. Muutamia vuorokausia, jotta hänen uupuneet hevosensa saisivat voimia jälleen, ja sitten hän ponnistaisi ja vaeltaisi takaisin siirtomaihin.

Mutta mitä sitten, kun hän olisi palannut sinne? Hän ei tiennyt, mitä sitten seuraisi. Hänen tulevaisuutensa oli synkkä ja epävarma.

Antauduttuaan noin tunnin ajaksi tällaisiin mietteisiin hän muisti, että oli aika palata leirille; ja otettuaan kiinni hevosensa ja pantuaan sille suitset hän nousi selkään ja lähti liikkeelle.

Virkistyneenä makeasta ruohosta ja raikkaasta vedestä ratsu kantoi häntä rivakasti eteenpäin; ja vähemmässä kuin kahdessa tunnissa hän saapui Swartboyn ja Hendrikin luo sinne, missä nämä paimensivat hevosia.

Ne vietiin takaisin vankkurien luo ja valjastettiin; ja sitten suuret ajoneuvot vielä kerran liikkuivat lakeuden poikki.

Ennenkuin aurinko oli mennyt mailleen, häämöitti pitkä valkea katos jättiläissuuren "nwanan" lehtevässä suojassa.

16. luku.

KAUHEA "TSETSE".

Vihannoiva verho, joka levisi heidän ympärillään — puiden vihreät lehdet — lähteen luona kasvavat kukkaset — kristallivesi uomassaan — matkan päässä kohoavat tummat, uljaat kalliot — kaikki yhdessä loivat viehättävän kuvan. Matkamiesten silmät riemastuivat, kun he sen näkivät; ja sillaikaa kun riisuttiin hevosia vankkurien edestä, toi jokainen ilmi iloisen hämmästyksensä.

Paikka näytti jokaista miellyttävän. Hans rakasti sen rauhallista ja metsäistä kauneutta. Tämä oli juuri sellainen paikka, jonka hän valitsisi, samoillakseen kirja kädessä ja unelmissa kuluttaakseen monta mieluisaa hetkeä. Hendrik piti siitä paljon, koska oli jo huomannut sitä, mille hän antoi nimen "laajat riistanjäljet": toisin sanoen, hän oli havainnut useiden Afrikan suurimpien villien eläinten jälkiä.

Pikku Trüey oli haltioissaan nähdessään niin paljon kauniita kukkia. Siellä oli loistavia helakanpunaisia kurjenpolvia, tähdenkaltaisia sulotuoksuisia jasmiineja ja komeita belladonnaliljoja suurine ruusunvärisine ja valkeine kukkineen; siellä eivät ainoastaan pienemmät kasvit olleet kukassa, vaan pensaita ja vieläpä puitakin peittivät koreat suloisesti tuoksuavat kukkaset. Siellä oli "sokeripensas" (Prolea mellifera), lajinsa kaunein, suurine pikarinmuotoisine, vaaleanpunaisine, valkeine ja vihreine terineen; ja siellä myöskin "hopeapuu" (Leucodendron argenteum), jonka sileät hopeiset lehdet tuulessa leikkien näyttivät suunnattomalta silkkikukkien joukolta; siellä olivat mimoosat peittyneinä kullankeltaisiin kukkiin, jotka täyttivät ilman voimakkaalla ja miellyttävällä tuoksullaan.

Harvinaisia kasvullisuuden muotoja oli ympäristössä tai aivan paikallakin: puuntapaisia aloeita suurine korallinpunaisine kukkatähkineen ja monenlaisia euphorbioita; siellä oli myös zamia palmuntapaisine lehtineen ja pehmeälehtinen Strelitzia reginae. Kaikkia näitä huomattiin tämän vastalöydetyn lähteen lähistöllä.

Enemmän kuin yksikään muu saavutti kuitenkin pikku Trüeyn ihailua kaunis sininen lumme (Nymphaea caerulea), joka epäilemättä on suloisimpia Afrikan kukista. Lähellä lähdettä, ainoastaan vähän matkaa tasangolle päin, oli lammikko — sitä olisi itse asiassa voinut sanoa pieneksi järveksi — ja sen vesien tyynellä povella uinuivat taivaansiniset teriöt kaikessa loistavassa ihanuudessaan.

Trüey oli kuljettaen pientä lemmikkiään nauhassa mennyt rannalle niitä katselemaan eikä luullut koskaan voivansa lakata tuijottamasta noin suloisiin kukkiin.

"Toivon, että isä jää tänne pitkäksi aikaa", sanoi hän seuralaiselleen, pikku Janille.

"Ja minä toivon myös. Kas! Trüey, mikä pulska puu tuolla on! Katsopas pähkinöitä, pääni suuruisia, sen vakuutan! Kuinkahan me saamme joitakin niistä tipahtamaan?"

Niin lapset juttelivat, molemmat hyvillään ympäröivistä uusista näköaloista.

Vaikka kaikki nuoret tunsivat itsensä onnellisiksi, hillitsi heitä sitä ilmaisemasta pilvi, jonka huomasivat isänsä otsalla. Hän oli istuutunut suuren puun alle, mutta hänen silmänsä olivat maahan käännetyt ikäänkuin tuskalliset ajatukset tekisivät hänet levottomaksi. Kaikki he sen huomasivat.

Hänen ajatuksensa olivat todella tuskallisia — eivät ne hevillä olisi voineet muuta olla. Hänellä oli vain yksi tie jäljellä — palata siirtomaahan ja alkaa elämä alusta. Mutta miten hän alkaisi? Mitä hän saattoi tehdä? Hänen omaisuutensa oli kaikki mennyttä, hän voi ainoastaan olla jonkun rikkaamman naapurinsa palveluksessa; ja sille, joka koko elämänsä ajan oli tottunut riippumattomuuteen, se olisi todenteolla kovaa.

Hän katseli viittä hevostaan, jotka nyt ahnaasti söivät kallioiden siimeksessä kasvavaa rehevää ruohoa. Milloin ne olisivat valmiit kulkemaan jälleen takaisin? Kolmen tai neljän päivän kuluttua hän voisi lähteä. Oivallisia elukoita useimmat niistä — ne kuljettaisivat vankkurit kyllä kevyesti.

Niin kulkivat kenttäkornetin ajatukset. Tuskin hän sillä hetkellä ajatteli, että nuo hevoset eivät enää koskaan vetäisi vankkureita eikä mitään muitakaan ajoneuvoja. Tuskin hän ajatteli, että nuo viisi jaloa eläintä olivat tuomitut.

Niin kuitenkin oli. Tuskin viikkoakaan tämän jälkeen riitelivät sakaalit ja hyeenat niiden luista. Jopa juuri sillä hetkellä, jolloin hän katseli niiden syöntiä, myrkky paraikaa tunkeutui niiden suoniin, ja ne saivat kuolinhaavansa. Valitettavasti odotti uusi isku van Bloomia.

Kenttäkornetti oli yhä uudestaan havainnut, että hevoset näyttivät syödessään levottomilta. Aika ajoin ne äkkiä hypähtivät, huiskauttivat pitkää häntäänsä ja hankasivat päätänsä pensaita vastaan.

— Joku kärpänen vaivaa niitä, — hän ajatteli eikä sen enempää välittänyt koko asiasta.

Niin juuri olikin — kärpänen juuri niitä vaivasi. Jos van Bloom olisi tiennyt, mikä se kärpänen oli, olisi hän tuntenut toisenlaista huolta hevostensa tähden. Jos hän olisi tuntenut tuon pienen kärpäsen luonnon, olisi hän rynnännyt sinne kaikkine poikineen, ottanut kiinni hevoset niin kiireesti kuin suinkin ja vienyt ne kauas pois noiden synkkien vuorten lähettyviltä. Mutta hän ei tuntenut "tsetse"-kärpästä.

Oli vielä muutamia minuutteja auringonlaskuun, ja hevosten annettiin vapaasti syödä laitumella, mutta van Bloom huomasi, että ne joka hetki kävivät yhä ärtyneemmiksi — milloin iskien kavioillansa ruohoturpeeseen — milloin juosten kappaleen matkaa — ja välillä korskuen vihaisesti. Sen matkan päästä, missä ne olivat — noin neljännes mailia — van Bloom ei nähnyt mikä niitä häiritsi; mutta niiden merkillinen käyttäytyminen saattoi hänet vihdoin kävelemään niiden luo. Hans ja Hendrik menivät hänen kanssaan.

Saapuessaan lähelle sitä paikkaa he hämmästyivät merkillisestä näystä: kutakin hevosta näytti piirittävän mehiläisparvi!

He näkivät kuitenkin, etteivät ne olleet mehiläisiä, vaan hiukan pienempiä hyönteisiä, ruskeita väriltään, muistuttaen nautapaarmaa ja erittäin vilkkaita lennossaan. Tuhansia liehui joka hevosen yläpuolella ja satojen voi nähdä laskeutuvan eläinten päihin, kaulalle, ruumiiseen ja sääriin — todella niiden yli kauttaaltaan. Ne nähtävästi joko purivat tai pistivät niitä. Ei ihme, jos eläinparat olivat kiusaantuneita.

Van Bloom ehdotti, että he ajaisivat hevoset kauemmaksi tasankoa kohden, missä nuo kärpäset eivät näyttäneet oleskelevan. Hän huolehti ainoastaan siitä kiusasta, jota ne aiheuttivat hevosille. Hendrik myöskin sääli niiden kärsimyksiä; kaikista kolmesta Hans yksin arvasi totuuden. Hän oli lukenut tuhoisasta hyönteisestä, joka usein vierailee eräissä Etelä-Afrikan sisäosissa, ja näiden kärpästen ensi näkeminen herätti epäilyn, että ne saattoivat olla niitä.

Hän ilmaisi ajatuksensa toisille, jotka heti valtasi sama huoli.

"Huuda Swartboy tänne!" sanoi van Bloom.

Bushmannia kutsuttiin, ja pian hän ilmestyi tullen lähteen luota. Hän oli viimeisen tunnin kuluessa touhunnut vankkurien kuorman purkamisessa eikä ollut huomannut hevosia tai niiden herättämää mielenkiintoa.

Niin pian kuitenkin kun hän läheni ja näki siivekkään parven surisevan hevosten ympärillä, aukenivat hänen pienet silmänsä laajimmilleen, hänen paksut huulensa lerpahtivat, ja hänen kasvonsa vääntyivät ilmaisemaan hämmästystä ja säikähdystä.

"Mitä se on, Swart?" kysyi hänen isäntänsä.

"Mun baas, mun baas! Nyt paholainen irti — tuo peto olla 'tsetse'!"

"Ja entä sitten, jos se onkin tsetse?"

"Mun baas! — kaikki kuolla — kuolla — joka hepo!"

Swartboy selitti sitten, että heidän näkemänsä kärpäsen purema on tuhoatuottava, että hevoset varmasti kuolisivat — pikemmin tai myöhemmin, riippuen siitä kuinka lukuisia pistoja ne olivat jo saaneet; mutta päättäen niitä ympäröivästä hyönteisparvesta ei bushmanni epäillytkään, ettei niitä olisi pahoin pistetty, ja yhden ainoan viikon kuluessa he saisivat nähdä kaikki viisi hevosta kuolleina.

"Varto, mun baas — huomen näyttää."

Ja huomispäivä näytti todella; sillä ennen kello kahtatoista seuraavana päivänä olivat hevosten koko ruumis ja pää pöhöttyneet. Niiden silmät olivat aivan ummessa; ne kieltäytyivät enempää syömästä, hoipertelivat vain sokeasti rehevässä ruohossa, silloin tällöin ilmaisten tuntemaansa kipua hiljaisin ja alakuloisin uikutuksin. Oli jokaiselle selvää, että ne kuolisivat.

Van Bloom koetti suoneniskentää ja muita parannuskeinoja, mutta turhaan. Ei ole mitään apua tsetse-kärpäsen puremalle!

17. luku.

PITKÄSARVINEN SARVIKUONO.

Suuri oli nyt todella kenttäkornetin suru. Onni näytti kaikessa olevan vastainen. Askel askeleelta hän oli vuosien kuluessa vajonnut, tullen joka vuosi maallisen omaisuutensa puolesta köyhemmäksi. Nyt hän oli saavuttanut alimman asteen — itse köyhyyden. Hän ei omistanut rahtuakaan. Hänen hevosiansa voitiin pitää kuolleina. Lehmä oli säästynyt tsetseltä välttäessään kallioita ja pysyessään tasangolla; ja tämä eläin oli nyt hänen koko karjansa — hänen koko omaisuutensa! Totta kyllä, hänellä oli vielä mainiot vankkurinsa, mutta mitä hyötyä oli niistä ilman sekä härkiä että hevosia? Vankkurit ilman valjakkoa! Parempi olisi valjakko ilman vankkureita.

Mitä hän saattoi tehdä? Miten hän pääsisi asemasta, johon oli joutunut? Lievimmin sanoen, se oli tukala — lähes kahdensadan mailin päässä viljellystä asuinpaikasta eikä mitään pääsykeinoja sinne — ei muita keinoja kuin käveleminen; ja kuinka saattaisivat hänen lapsensa kävellä kaksisataa mailia? Mahdotonta!

Poikki erämaaseutujen, alttiina ei ainoastaan kauhealle väsymykselle, vaan nälälle, janolle ja julmille petoeläimille. Näytti mahdottomalta, että he voisivat suorittaa moisen retken.

Ja mitä muuta voisi tehdä? kysyi kenttäkornetti itseltään. Täytyisikö heidän jäädä sinne koko iäkseen, eläen epävarmasti metsänriistasta ja juurista? Täytyisikö hänen lapsistaan tulla "pensastopoikia" — hänestä itsestään "pensastolainen", bushmanni?

Näiden ajatusten liikkuessa hänen mielessään ei ollut ihme, että van Bloom tunsi syvää murhetta.

"Armias taivas!" huudahti hän istuessaan pää käsien varassa, "mitä tulee minusta ja omistani?"

Van Bloom-parka! Hän oli saavuttanut onnensa alimman asteen.

Hän oli todellakin saavuttanut alimman asteen; sillä vielä samana päivänä — jopa saman tunnin kuluessa — sattui tapaus, joka ei ainoastaan keventänyt hänen murheellista mieltään, vaan lupasi laskea perustan tulevalle varallisuudelle ja onnelle. Tunnin päästä tästä hetkestä oli kenttäkornetin suunnitelmiin tullut täydellinen muutos. — tunnin kuluttua siitä hetkestä hän oli onnellinen mies, ja kaikki hänen ympärillään olivat yhtä onnellisia kuin hän.

Tahdot kärsimättömästi kuulla, kuinka tämä muutos aikaansaatiin? Mikä pieni haltijatar oli hypähtänyt lähteestä tai liukunut alas kallioilta auttamaan hyvää kenttäkornettia hänen onnettomuutensa hetkellä? Tahdot maltittomasti kuulla! Kuule siis.

Aurinko oli mailleen menossa. He istuivat kaikki suuren puun alla, lähellä tulta, jolla he olivat valmistaneet illallisensa. Ei puhuttu, ei keskusteltu hilpeästi — sillä lapset näkivät isänsä olevan huolissaan, ja se piti heidät hiljaisina. Sanaakaan he eivät lausuneet keskenään, ainoastaan satunnaisen kuiskauksen.

Tällä hetkellä van Bloom ilmaisi synkät ajatuksensa ylläkerrotuin sanoin.

Kuin vastausta etsien hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja antoi niiden sitten harhailla ympäri tasankoa. Äkkiä ne kiintyivät omituiseen ilmiöön, joka näkyi jonkun matkan päässä ja juuri sukelsi esiin pensaikosta.

Se oli jotakin lajia eläimiä, ja suuresta koosta van Bloom ja toiset ensin luulivat sitä norsuksi. Ei kukaan heistä, Swartboyta lukuunottamatta, ollut tottunut villissä tilassa oleviin elefantteihin — sillä vaikka näitä elukoita ennen oli useimmissa Afrikan eteläisissä osissa, ovat ne kauan sitten paenneet asutuilta seudulta ja nyt niitä tavataan vain kaukana siirtomaan rajojen takana. Mutta he tiesivät näillä paikoin olevan elefantteja — olivathan he jo havainneet niiden jälkiä — ja kaikki otaksuivat, että lähestyvä suunnaton elukka oli elefantti.

Eivät kaikki, Swartboy teki poikkeuksen. Niin pian kun hänen silmänsä osuivat eläimeen, huudahti hän:

"Chukuroo — chukuroo!"

"Rhinoster, niinkö?" sanoi van Bloom tietäen, että "chukuroo" on alkuasukasten nimitys sarvikuonolle eli "rhinosterille", kuten hän sitä hollannin kielellä nimitti.

"Jaa, baas", vastasi Swartboy; "ja yksi oikein iso — 'kobaoba', pitkät sarvet, valkonen rhinoster."

Swartboy tarkoitti tällä, että puheena oleva eläin oli suurta lajia sarvikuonoja ja tunnetaan alkuasukkaiden kesken "kobaoba"-nimellä.

Todennäköisesti olet, nuori lukija, koko ikäsi arvellut, että on vain yhtä lajia sarvikuonoja maailmassa — nimittäin sarvikuono.

Salli minun ilmoittaa sinulle, että olet ollut väärässä käsityksessä. Näitä perin kummallisia eläimiä on varsin monta selvästi eroavaa lajia. Vähintään kahdeksan lajia tunnen; enkä epäröi sanoa, että Afrikan keskiosien tultua täysin tutkituiksi, kuten myöskin Etelä-Aasian ja Aasian saarten, niitä havaitaan olevan lisää lähes puolet sen vertaa.

Etelä-Afrikassa tunnetaan neljä määrättyä lajia; yksi Pohjois-Afrikassa elävä eroaa kaikista näistä; suuri Intian sarvikuono taasen muistuttaa ainoastaan vähän yhtäkään niistä. Erityistä lajia on Sumatran sarvikuono, tuon saaren asukas; ja vielä toista lajia Jaavan sarvikuono, Jaavan saarella tavattava. Täten meillä on kokonaista kahdeksaa lajia, jotka kaikki selvästi eroavat toisistaan.

Eniten tunnettu museoissa, eläintieteellisissä kokoelmissa ja kuvissa on kenties intialainen elukka. Sille on luonteenomaista poimuinen nahka, jota koristavat tiheässä kohoutumat eli pahkat, antaen sille kilventapaisen näön. Tämä erottaa sen afrikalaisista lajeista, jotka kaikki ovat vailla näitä pahkoja, joskin muutamien nahka on kuhmuista ja käsnäistä. Abessinialaisella sarvikuonolla on myös poimuinen nahka, joka antaa sille jonkun verran intialaisen näköä. Sekä Sumatran että Jaavan lajit ovat pieniä, verrattuina suunnattomaan serkkuunsa, intialaiseen sarvikuonoon, joka asustaa vain mantereella Intiassa, Siamissa ja Kochin-Kiinassa.

Jaavalainen laji muistuttaa enemmän intialaista, koska silläkin on nahassa sarveiskilpiä ja se on yksisarvinen. Se on kuitenkin vailla noita omituisia poimuja, jotka jälkimmäisille ovat luonteenomaisia. Sumatralaisella ei ole poimuja eikä sarveiskilpiä. Sen nahassa on ohut karvapeite, ja sarvipari saa sen hiukan muistuttamaan Afrikan kaksisarvisia lajeja.

Etelä-Afrikan alkuasukkaat tuntevat neljä määrättyä sarvikuonolajia, joille he antavat eri nimitykset; ja voi huomauttaa, että tämä alkuasukas-metsästäjäin havainto lajeihin nähden on paljon luotettavampi kuin pelkkien kamariluonnontutkijain teoriat, näiden johtaessa päätelmänsä jostakin nystyrästä tai hampaasta tai täytetystä nahasta. Jos on mitään arvoa elollisen luonnon tuntemisella, emme ole näille tuosta tuntemisesta kiitollisuudenvelassa, vaan paljon useammin "sivistymättömille metsämiehille", joita he pyrkivät halveksimaan ja jotka kuitenkin ovat opettaneet meille jotensakin paljon siitä, mitä tiedämme eläinten tavoista. Sellainen "sivistymätön metsämies" kuin Gordon Cumming esimerkiksi on tehnyt enemmän lisätäkseen Afrikan eläinopin tuntemusta kuin kokonainen kollegio teorioita rakentelevia oppineita.

Nuo neljä lajia tunnetaan alkuasukkaiden kesken nimillä "borele", "keitloa", "muchocho" ja "kobaoba". Molemmat ensinmainitut ovat "mustia sarvikuonoja" — niiden nahan yleinen väri on tumma — kun taas "muchocho" ja "kobaoba" ovat valkoisia muunnoksia, niiden nahan ollessa likaisenvalkeahko. Mustat sarvikuonot ovat paljon pienempiä — tuskin puolta toisten koosta, ja ne eroavat niistä sarviensa pituuden ja luvun puolesta ynnä muissakin yksityisseikoissa.

"Borelen" sarvet — kuten kaikkien sarvikuonojen — ovat sierainten yläpuolella luumaisessa pinnassa kiinni pystyssä, kaartuen hieman taaksepäin, toinen toisensa takana. Etumainen sarvi on pitempi — harvoin yli kahdeksantoista tuuman — mutta usein se taittuu tai hankautuu lyhyemmäksi, eikä ole kahta yksilöä tässä suhteessa yhdenlaista. Takimmainen sarvi on tällä lajilla vain jonkinlainen nystyrä, kun taas "keitloalla" eli kaksisarvisella mustalla sarvikuonolla molemmat sarvet ovat kehittyneet melkein samanpituisiksi.

"Muchocholla" ja "kobaoballa" saattaa tuskin sanoa takimmaisia sarvia olevankaan, mutta etummainen kummallakin lajilla voittaa pituudessa borelen ja keitloan. Muchocholla se useimmiten on kolme jalkaa pitkä, kun taas usein nähdään kobaoba, jolla neljän jalan pituinen sarvi pistää esiin ruman kuonon päästä — pelottava ase!

Kahden viimemainitun sarvet eivät kaarru taakse, vaan ojentuvat eteenpäin; ja kun ne molemmat pitävät päätään alhaalla, on pitkä, terävä piikki usein vaakasuorassa. Kaulansa muodossa ja pituudessa, korviensa asennossa ja muissa suhteissa mustat sarvikuonot eroavat oleellisesti valkoisista. Itse asiassa niiden tavatkin ovat aivan erilaiset. Edelliset elävät pääasiassa orjantappurapensaiden, kuten Acacia horridan tai "Odota-vähän" lehdistä ja oksista, kun taas jälkimmäiset elävät ruohosta. Edelliset ovat raivokkaampia luonnostaan — hyökkäävät ihmisen tai minkä eläimen kimppuun tahansa sen nähdessään; ja näyttävätpä toisinaan suuttuvan pensaisiinkin, rynnäten niiden luo ja murskaten ne kappaleiksi.

Valkoiset sarvikuonot, vaikka haavoittuneina tai ärsytettyinä kylläkin raivoisia, ovat tavallisesti rauhallisia mieleltään ja antavat metsästäjän mennä ohi häntä ahdistamatta.

Ne tulevat hyvin lihaviksi ja ovat erinomaista ravintoa. Minkään afrikalaisen eläimen lihaa ei pidetä parempana kuin valkoisen sarvikuonon vasikan, jotavastoin mustat muunnokset eivät milloinkaan liho ja niiden liha on sitkeätä ja tympäisevää.

Kaikkien neljän sarvia käyttävät alkuasukkaat useihin tarkoituksiin, sillä ne ovat lujia, erinomaista rakennetta, ja ne saa helposti hyvin kiiltämään. Pisimmistä sarvista alkuasukkaat valmistavat "knob-kerries" (nuijia) ja latasimia pyssyjänsä varten. Lyhyemmistä saadaan ainesta vasaroihin, juomapikareihin, pienten työaseiden kädensijoihin ja muuhun sellaiseen. Abessiniassa ja muissa Pohjois-Afrikan osissa, joissa käytetään miekkoja, tehdään miekankahvoja sarvikuonon sarvista.

Nahkaakin käytetään eri tarkoituksiin; muun muassa siitä tehdään "jambok" nimisiä ruoskia, vaikkakin virtahevosennahka on siihen parempaa. Kuten jo sanottu, afrikalaisen sarvikuonon nahka on ilman poimuja, laskoksia ja sarveiskilpiä, joita tavataan sen aasialaisella heimolaisella, mutta se on kuitenkin kaukana pehmoisesta. Se on niin paksua ja niin vaikea lävistää, että toisinaan tavallisesta lyijystä valmistettu luoti litistyy sitä vasten. Lyijyä täytyy koventaa jollakin muulla metallilla, jotta se varmasti menee nahan puhki.

Sarvikuono, vaikkei olekaan vesieläin kuten virtahepo, pitää siitä huolimatta tuosta aineesta, ja harvoin sitä tavataan pitempien matkojen päässä siitä. Kaikki neljä lajia mielellään makaavat ja piehtaroivat liejussa, aivan kuten siat kesäpäivinä; ja tavallisesti ne ovat yltyleensä tämän aineen peittämiä. Päivän aikaan niiden voi huomata makaavan tai seisovan jonkun tuuhean mimoosapuun varjossa, joko nukkuen tai eräänlaisessa veltossa välinpitämättömyydessä; yön aikaan ne taasen kuljeksivat etsien ruokaa ja vettä. Jos niitä lähestyy tuulen alta, voi helposti ne saavuttaa, sillä niiden pienet säkenöivät silmät eivät niitä paljon auta. Jos metsästäjä taas päinvastoin menee tuulenpuolelle, vainuavat ne hänet pitkän matkan päästä, koska niiden hajuaisti on mitä kehittynein. Jos niiden silmät olisivat yhtä tarkat kuin sieraimet, olisi niiden kimppuun hyökkääminen vaarallista peliä, sillä ne voivat juosta kyllin nopeaan saavuttaakseen hevosen ensi hyökkäyksellä.

Hyökkäyksessä ja juoksussa musta muunnos suuresti voittaa valkoisen. Niitä välttää kuitenkin helposti, jos metsästäjä nopeasti hypähtää sivuun, antaen niiden syöksyä sokeasti eteenpäin.

Musta sarvikuono on noin kuuden jalan korkuinen hartioiden kohdalta ja runsaat kolmetoista pitkä; valkoiset taas ovat paljon suurempia. "Kobaoba" on runsaasti seitsemän jalkaa korkea ja neljätoista pitkä!

Ei ihme, että näin erinomaisen suurta eläintä ensin luultiin elefantiksi. Tosiasia on, että kobaoba-sarvikuono on elefantin jälkeen suurin nelijalkainen; ja isoine turpineen — runsaasti kahdeksantoista tuumaa leveä pitkine kömpelöine päineen, suunnattomine painavine ruumiineen tämä eläin antaakin voimasta ja jykevästä suuruudesta yhtä valtavan vaikutuksen, muutamat sanovat valtavammankin, kuin itse elefantti. Se näyttää todella elefantin irvikuvalta.

18. luku.

ANKARA OTTELU.

Kun he ensin näkivät kobaoban, oli se, kuten sanottu, juuri tulossa esiin tiheiköstä. Pysähtymättä se suuntautui vastamainitulle lammelle, aikoen nähtävästi päästä veteen.

Tämän pienen järven alkuperänä oli luonnollisesti lähde — vaikka se oli runsaasti kolmesataa kyynärää viimemainitusta — ja jokseenkin yhtä etäällä suuresta puusta. Se oli melkein pyöreä ja noin sataviisikymmentä kyynärää läpimitaten, ansaiten siis "järven" nimen, jonka nuoret sille jo antovatkin.

Sen yläsivulla — lähteen puolella — oli ranta korkea ja yhdessä tai kahdessa kohden kallioinen, ja nämä kalliot ulottuivat lähteelle saakka pienen puron uomaa pitkin. Järven länsi- eli ulkoreunalla oli maa matalampaa, ja yhdessä tai kahdessa paikassa vesi kohosi miltei tasangon tasalle. Senpä vuoksi olikin senpuolinen ranta tepasteltu täyteen juomassa käyneiden eläinten jälkiä. Hendrik, metsämies, oli niiden joukossa havainnut monen sellaisen lajin jälkiä, joita hän ei lainkaan tuntenut.

Järven matalampaan päähän oli kobaobakin matkalla — epäilemättä sille vanha ja mieluinen juomapaikka.

Siellä oli kohta, jossa veden luo oli helpompi pääsy kuin muualla — hiukan toiselle sivulle siitä, missä liikavesi eli järven laskuvirta alkoi juoksunsa. Se oli jonkinlainen poukama heleine hiekkarantoineen, ja siihen pääsi tasangon puolelta pienoiskokoisen solan kautta, joka epäilemättä oli kovertunut lammikolle juomaan tulleiden eläinten pitkäaikaisessa käytössä. Tähän poukamaan tullen voivat suurimmatkin elukat saada syvää vettä ja hyvän pohjan, joten ne saivat juoda ilman suurta ponnistelua ja kumartumista. Kobaoba tuli suoraan järveä kohti; ja sen joutuessa lähemmäksi he saattoivat nähdä sen suuntautuvan solalle, joka johti pienelle poukamalle. Se todisti sen olleen siellä ennenkin.

Seuraavassa hetkessä se kulki aukon läpi ja seisoi polvia myöten vedessä.

Ahmaistuansa useita runsaita siemauksia — milloin aivastaen, milloin ähkien — se upotti leveän kuononsa, sarvensa ja kaikki veteen, ryöpytti sitä kuohumaan ja heittäytyen pitkäkseen alkoi kieriskellä kuin sika.

Paikka oli matala, ja suurin osa sen suunnatonta ruumista oli pinnan yläpuolella — vaikka järvessä oli kyllin syvälti vettä, jotta se olisi voinut kylpeäkin, jos olisi halunnut.

Van Bloomin kuten Hendrikinkin ensi ajatus oli, miten "kiertää" sarvikuono ja tietysti surmata se. Ei sen vuoksi, että he olisivat pelkästään toivoneet sen turmiota; mutta Swartboy oli jo esittänyt, millaista erinomaista ravintoa tästä lajista saadaan, eikä leirissä ollut mitään ruokavarastoa. Hendrikillä oli toinen tarkoitus toivoessaan elukan kuolemaa. Hän tarvitsi uuden laastikun rihlapyssyynsä ja katseli halukkaasti kobaoban pitkää sarvea.

Mutta helpompaa oli toivoa sarvikuonon kuolemaa kuin saada se aikaan. Heillä ei ollut hevosia — ei ainakaan yhtään, jonka selkään saattoi nousta — ja hyökätä jalkaisin eläimen kimppuun olisi yhtä vaarallista kuin turhaakin peliä. Todennäköisesti se keihästäisi yhden heistä suureen piikkiinsä taikka tallaisi heidät mäsäksi suunnattomien jalkainsa alle. Jollei se tekisi kumpaakaan, voisi se helposti päästä pakoon — koska mikä sarvikuono tahansa voittaa ihmisen juoksussa.

Miten heidän piti menetellä?

Ehkä he pääsisivät lähelle — ampuisivat sitä väijyksistä ja onnistuneella laukauksella kaataisivat sen. Yksi ainoa luoti toisinaan surmaa sarvikuonon — mutta vain oikein osuen, niin että se tunkee läpi sydämen tai muiden tärkeimpien elinten.

Tämä oli luultavasti paras suunnitelma. He voisivat helposti päästä kyllin lähelle. Likellä sitä paikkaa oli pensasviita. Oli luultavaa, ettei vanha kobaoba huomaisi heitä, jos he lähestyisivät tuulen alta, etenkin kun sen nautinto näytti sillä hetkellä olevan korkeimmillaan.

He olivat aikeissa lähestyä ja olivat siinä tarkoituksessa nousseet, kun äkillinen riivaus näytti vallanneen Swartboyn. Tämä alkoi hyppiä maassa, samalla mumisten hiljaisella äänellä:

"Klow! klow!"

Outo olisi luullut hulluudenpuuskan vaivaavan Swartboyta, mutta van Bloom tiesi, että sanomalla "klow, klow!" bushmanni tarkoitti "elefantti, elefantti!" ja katsoi senvuoksi Swartboyn osoittamaan suuntaan.

Toden totta, läntisellä tasangolla, häämöttäen keltaista taivasta vasten, näkyi tumma möhkäle, jossa tarkastamalla havaitsi elefantin ääriviivat. Sen pyöristyvä selkä erottui helposti mataloiden pensaitten yläpuolella; ja sen leveät, riippuvat korvat liikkuivat sen kulkiessa. Kaikki näkivät yhdellä silmäyksellä, että se oli tulossa järvelle ja miltei samaa tietä, jota sarvikuono oli seurannut.

Luonnollisesti tämä uusi ilmestys sekoitti metsästäjien koko suunnitelman. Nähdessään mahtavan norsun he soivat tuskin enää ajatustakaan sarvikuonolle. Ei sillä, että olisivat kiinnittäneet kovinkaan suuria toiveita mahdollisuuteen surmata tuon jättiläiseläimen, mutta joitakin sellaisia ajatuksia risteili kuitenkin heidän mielessään. He olivat päättäneet koettaa joka tapauksessa.

Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät sopia mistään suunnitelmasta, oli elefantti saapunut järven rannalle. Vaikka se liikkui vain hitaasti kävellen, suoritti se pian aika pitkän matkan äärettömine askeleineen ja eteni paljoa nopeammin kuin olisi luullutkaan. Metsästäjillä oli tuskin aikaa ajatusten vaihtoon, ennenkuin suunnaton eläin oli muutaman sylen päässä vedestä.

Täällä se pysähtyi, käänteli kärsäänsä eri tahoille, seisoi aivan hiljaa ja näytti kuuntelevan.

Ainoatakaan ääntä ei ollut sitä häiritsemässä — sarvikuonokin oli sillä hetkellä hiljaa.

Seisottuaan noin minuutin verran suunnaton eläin liikkui eteenpäin jälleen ja astui ennen kuvattuun solaan.

Leirissäolijat saattoivat nyt nähdä sen täydellisesti, vähemmän kuin neljänsadan kyynärän päässä. Äärettömältä möhkäleeltä se näytti. Sen ruumis täytti solan kokonaan laidasta laitaan, ja sen pitkät torahampaat, työntyen enemmän kuin kolmen kyynärän päähän sen leuoista, kaartuivat arvokkaasti taaksepäin. Se oli "vanha härkä", kuten Swartboy kuiskasi.

Tähän saakka ei sarvikuonolla ollut vähintäkään vihiä norsun lähestymisestä; sillä viimemainitun käynti — niin suuri elukka kuin se onkin — on niin hiljaista kuin kissan. On totta, että kova jymisevä ääni kuin etäinen ukkonen kuului jatkuvasti sen sisältä, kun se liikkui; mutta kobaoban pyörähtelyt olivat juuri silloin liian vilkkaita, jotta se olisi kuullut tai huomannut mitään ääntä, joka ei ollut varsin lähellä ja selvä.

Kun norsun suunnaton ruumis äkkiä pimitti siltä auringon ja heitti synkän varjonsa yli lammen, sai se kobaoban jaloilleen niin ketterästi, ettei sitä olisi odottanut tuonmuotoiselta elukalta.

Samalla kertaa siltä pääsi äännähdys, jonkinlainen röhkimisen ja viheltämisen välimuoto, veden pärskyessä sen sieraimista.

Elefantti myös lausui erikoisen tervehdyksensä torventörähdyksellä, joka kaikui kallioista, ja pysähtyi kulussaan heti kun näki sarvikuonon.

Epäilemättä olivat molemmat hämmästyneitä tapaamisesta, koska molemmat seisoivat muutamia sekunteja silmäten toisiaan ilmeisen kummastuneina.

Tämä tunne väistyi kuitenkin pian erään toisen tieltä. Vihan merkkejä alkoi ilmaantua. Oli selvää, että niiden välille oli nousemassa pahaa verta.

Siinä oli todellakin pieni pulma. Elefantti ei voinut päästä mukavasti veteen, jollei sarvikuono lähtenyt poukamasta; eikä sarvikuono hyvin voinut päästä poukamasta, niin kauan kuin elefantti suunnattomine paksuine jäsenineen tukki solan.

On totta, että kobaoba olisi voinut luikkia tiehensä toisen säärien välitse tai uida pois ja nousta maihin toisessa paikassa ja kummassakin tapauksessa jättää rannan vapaaksi.

Mutta kaikista maailman eläimistä on sarvikuono ehkä taipumattomin. Se on myös kaikkein rohkeimpia, ei pelkää ihmistä eikä eläintä — eipä edes ylistettyä leijonaa, jota se usein ajaa kuten kissaa. Niinpä ei vanhalla kobaoballa ollut aikomustakaan luovuttaa paikkaa elefantille, ja sen asennosta päättäen oli ilmeistä, ettei se aikonut luikkia tiehensä toisen vatsan alitse eikä uida yhtä vetäisyäkään sen vuoksi. Ei — ei ainoatakaan.

Jäi siis nähtäväksi, kuinka kunniakysymys ratkaistaisiin. Asiain tila oli käynyt niin mielenkiintoiseksi, että jok'ainoa leirissä tuijotti liikkumattomin silmin noita kahta suurta härkää — sillä sarvikuonokin oli "härkä" ja suurinta lajinsa kokoa.

Useita minuutteja ne seisoivat silmäten toisiansa. Elefantti, vaikka olikin paljon suurempi, tunsi vastustajansa hyvin. Se oli kohdannut sentapaisia ennen ja tiesi olla ylenkatsomatta toisen voimia. Kenties se oli ennen tätä joutunut kosketuksiin tuon pitkän vartaantapaisen kasvannaisen kanssa, joka pisti esiin kobaoban turvasta.

Joka tapauksessa se ei syöksynyt vastustajansa kimppuun heti — kuten se olisi tehnyt jollekin antilooppiparalle, joka olisi samalla tapaa joutunut sen tielle.

Sen kärsivällisyys kului kuitenkin loppuun. Sen vanhaa arvoa oli loukattu — sen mahtia vastustettu — se tahtoi saada kylpynsä ja juomisensa — se ei voinut kauempaa sietää sarvikuonon julkeutta.

Karjuen niin että kalliot kaikuivat se ryntäsi eteenpäin, sovitti torahampaansa lujasti vastustajansa hartioiden alle — kohotti mahtavasti ja heitti sarvikuonon kumoon veteen!

Hetkeksi viimemainittu vajosi ja läähätti ja pärski, pää puoleksi veden alla; mutta sekunnin kuluttua se oli jälleen jaloillaan ja hyökkäsi vuorostaan. Katselijat saattoivat nähdä, että se tähtäsi sarvillaan suoraan elefantin kylkiluihin ja että tämä teki kaikkensa pitääkseen päänsä sitä kohti.

Jälleen elefantti heitti kobaoban, ja jälleen tämä nousi ja ryntäsi vimmatusti suunnattoman vastustajansa kimppuun; ja niin molemmat taistelivat, että niiden ympärillä vesi oli valkoisena vaahtona.

Taistelu jatkui vedessä, kunnes elefantti, näyttäen luulevan vastustajallaan olevan sielläolosta etua, peräytyi solaan ja seisoi odottaen, pää järvelle päin. Tässä asennossa eivät solan reunat suojanneet sitä, kuten se ehkä luuli. Ne olivat liian matalat, ja sen leveät kyljet kohosivat paljon niiden yläpuolelle. Ne vain estivät sitä kääntymästä, ja tämä häiritsi sen liikkeiden vapautta.

Saattoi tuskin olla suunniteltua, että sarvikuono menetteli kuten se nyt teki, vaikka katselijoista siltä näytti. Kun elefantti asettui paikalleen solaan, kiipesi kobaoba ylös rannalle; ja sitten tehden äkkikäännöksen, pää maata kohden ja pitkä sarvi työntyen vaakasuorasti esiin se syöksyi vastustajaansa kohti ja iski sitä suoraan kylkiluihin. Katselijat näkivät sarven tunkeutuvan sisään, ja elefantin päästämä kova tuskanhuuto sekä sen ruumiin ja hännän nopeat liikkeet kertoivat selvästi, että se oli saanut vaikean haavan. Sen sijaan, että se olisi kauemmin seisonut solassa, se ryntäsi eteenpäin eikä pysähtynyt ennenkuin oli polvia myöten järvessä. Vetäin vettä kärsäänsä se nosti sen korkealle ja suunnaten sen taaksepäin tyhjensi suuret määrät vettä yli ruumiinsa ja sen paikan, johon oli saanut kobaoban sarven piston.

Sitten se juoksi ylös järvestä ja hyökkäili sinne tänne etsien sarvikuonoa; mutta pitkäsarvista ei voinut mistään löytää!

Päästyänsä poukamasta arvoansa alentamatta ja kenties luullen saavuttaneensa voiton, sarvikuono oli heti piston tehtyään laukannut pois ja kadonnut pensasten sekaan.

19. luku.

ELEFANTIN KUOLEMA.

Näiden kahden suuren nelijalkaisen välinen ottelu ei kestänyt kauempaa kuin kymmenen minuuttia. Tämän ajan kuluessa eivät metsästäjät ryhtyneet mihinkään yrityksiin hyökätäkseen niiden kummankaan kimppuun — niin kiintyneitä he olivat tarkastamaan harvinaista kamppailua. Vasta sarvikuonon paettua ja elefantin palattua veteen, he vielä kerran alkoivat neuvotella jostakin suunnitelmasta käydäkseen tämän Afrikan mahtavimman eläimen kimppuun. Hans otti nyt pyssynsä ja liittyi joukkoon.

Elefantti, etsiskeltyänsä vihollistaan, oli tullut takaisin ja seisoi polvia myöten järvessä. Se näytti levottomalta ja suuresti kiihtyneeltä. Sen häntä oli alituiseen liikkeessä, ja aika ajoin se kajahutti läpitunkevan, alakuloisen huudon — aivan erilaisen kuin sen tavallinen torventapainen mylvintä. Se kohotti suunnattomia jäseniänsä ja upotti ne sitten jälleen pohjaan, kunnes vesi vaahtosi tästä jatkuvasta kirnuamisesta.

Mutta omituisin sen puuhista oli tapa, jolla se käytti pitkää torvenmuotoista kärsäänsä. Sillä se imi melkoisia vesimääriä ja sitten suunnaten sen taaksepäin tyhjensi nesteen yli selkänsä ja hartiainsa kuten äärettömästä ruiskusta. Tämän suihkukylvyn se uudisti kerta kerran jälkeen vaikka oli selvää, ettei sen ollut hyvä olla.

Kaikki he tiesivät sen olevan vihoissaan. Swartboy sanoi, että olisi ylen vaarallista tällä hetkellä joutua sen huomion esineeksi, jollei olisi hevosta, millä karahuttaa pois sen tieltä. Tämän vuoksi oli jokainen heistä piilottautunut nwanapuun rungon taakse, van Bloom kurkistellen toiselta ja Hendrik toiselta puolen, pitääkseen silmällä sen liikkeitä.

Huolimatta vaarasta he päättivät vihdoin ryhtyä sitä ahdistamaan. He arvelivat, että jolleivät sitä pian tee, se, kulkee tiehensä ja jättää heidät ilman illallista — sillä he toivoivat saavansa syödä iltaseksi kappaleen sen kärsää. Aika oli siis kallis, ja he päättivät käydä sen kimppuun pitkittä puheitta.

He aikoivat hiipiä niin lähelle kuin turvallista oli. Kaikki kolme laukaisisivat yht'aikaa ja makaisivat sitten piiloutuneina pensaisiin, kunnes näkisivät ampumisensa seurauksen.

Enempää keskustelematta van Bloom, Hans ja Hendrik jättäen puun hiipivät pensaikon läpi järven länsipäätä kohden. Siinä ei ollut yhtäjaksoista tiheikköä, vaan ainoastaan joukko pensaita ja puuryhmiä, niin että täytyi hiipiä perin varovaisesti toisesta toiseen. Van Bloom johti kulkua ja pojat pysyttelivät jäljessä, seuraten hänen kintereillään.

Kun joku viisi minuuttia oli näin kulutettu, saapuivat he pienen puuryhmän suojaan lähelle vedenrajaa, kylliksi likelle jättiläisriistaansa. Nelinkontin he nyt lähestyivät viidakon reunaa; ja erottaen lehvät toisistaan katselivat niiden lomitse. Mahtava nelijalkainen oli suoraan heidän silmiensä edessä, noin kolmenkymmenen kyynärän päässä.

Se loiskutteli yhä uutterasti ja puhalteli vesimääriä ruumiinsa yli. Se ei näyttänyt merkkiäkään, että sillä oli vihiä heidän läsnäolostaan. Heillä oli siis hyvää aikaa valita sen suunnattomasta ruumiista paikka, johon tähtäisivät pyssyillään.

Kun he uudesta asemastaan sen ensin näkivät, seisoi se peräpuoli heitä kohti. Van Bloom arveli, ettei ollut sopiva aika laukaista, koska he eivät voisi tästä asemasta saada siihen kuolettavaa haavaa. He siis odottivat, kunnes se ehkä kääntyisi sivuttain, ennenkuin ampuisivat yhteislaukauksensa. Kaiken aikaa he pitivät silmänsä tarkasti suunnattuina siihen.

Vihdoin se lakkasi "kirnuamasta" jaloillaan eikä enää nostanut vettä kärsäänsä; ja nyt metsästäjät huomasivat, että järvi oli punaisena sen ympärillä! Sen veri oli veden punannut.

He eivät enää epäilleet sitä, että sarvikuono oli sitä haavoittanut; mutta oliko haava paha, sitä he eivät voineet sanoa. Se oli sen kyljessä, ja he saattoivat yhä nähdä vain sen leveän peräpuolen siitä asennosta, jossa se yhä seisoi. Mutta he odottivat hyvässä uskossa — koska he tiesivät, että mennessään pois vedestä sen täytyisi kääntää kylkensä heihin päin.

Useita minuutteja se pysyi samassa asennossa; mutta he huomasivat, ettei se enää piessyt hännällänsä ja että sen ryhti oli veltto ja lamaantunut. Silloin tällöin se käänsi kärsänsä sitä paikkaa kohti, johon se oli saanut piston kobaoban sarvesta. Oli ilmeistä, että haava vaivasi sitä, ja tämä ilmeni vielä selvemmin sen kärsän kautta tulevassa äänekkäässä, tuskallisessa hengityksessä.

Nuo kolme alkoivat käydä kärsimättömiksi. Hendrik pyysi lupaa hiipiä toiseen paikkaan ampuakseen sitä, jotta se käännähtäisi.

Juuri sillä hetkellä elefantti liikahti kuin aikoen tulla ylös vedestä.

Se oli kääntynyt miltei ympäri — sen pää ja eturuumis olivat kuivalla maalla — kolme pyssyä ojennettiin — kolmen metsästäjän silmät olivat katsomaisillaan pyssyjensä tähtäimien läpi, kun äkkiä nähtiin sen horjahtavan — ja sitten vierähtävän kumoon! Valtavasti loiskahtaen sen suunnaton ruumis vaipui veteen, vyöryttäen suuria aaltoja järven joka kolkkaan.

Metsästäjät laskivat hanan vireestä ja hypähtäen väijyksistään ryntäsivät esiin rannalle. Yhdellä silmäyksellä he näkivät, että elefantti oli kuollut. He näkivät sen kyljessä olevan haavan — sarvikuonon sarven tekemän läven. Se ei ollut kovin suuri, mutta kauhea ase oli tunkeutunut syvälle sen ruumiiseen, sisäelimiin asti. Ei ihme siis sen aiheuttama seuraus — mahtavimman nelijalkaisen kuolema.

Niin pian kun elefantin kuolema tuli tiedoksi, nähtiin kaikkien ryntäävän paikalle. Pikku Trüey ja Jan kutsuttiin pois piilopaikasta — sillä he olivat kumpikin olleet kätkössä vankkureissa — ja Totty meni myös rannalle muiden joukossa. Swartboy oli ensimmäisenä paikalla tuoden muassaan kirveen ja suuren puukon — sillä Swartboylla oli aikeita ruhoon nähden — Hans ja Hendrik riisuivat yltään nuttunsa auttaakseen tässä teurastuspuuhassa. Ja mitä puuhaili van Bloom sillä välin? Oi, se on tärkeämpi kysymys kuin luuletkaan. Se oli tärkeä hetki — suuren ratkaisun hetki kenttäkornetin elämässä.

Hän seisoi käsivarret ristissä järven rannalla, juuri sillä kohdalla, johon elefantti oli kaatunut. Hän näytti vaipuneen hiljaiseen mietiskelyyn, silmät käännettyinä eläimen suunnatonta ruhoa kohti. Ei, ei ruhoa kohti. Tarkka vaarinottaja olisi havainnut, etteivät hänen silmänsä harhailleet yli tuon paksun nahan ja lihan muodostaman vuoren, vaan lepäsivät määrätyssä kohdassa.

Eläimen kyljessäkö olevassa haavassa? Miettikö van Bloom, kuinka pisto oli aiheuttanut noin suunnattoman elukan kuoleman?

Ei kumpaakaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat aivan eri aiheeseen.

Elefantti oli kaatunut niin, että sen pää oli veden yläpuolella, leväten pienellä hiekkasärkällä; sitä pitkin sen pehmeä ja taipuisa kärsä ojentui koko pituudessaan. Keltaiset kiiltävät torahampaat kaartuivat juurestaan kuin pari jättiläissuuruista käyrämiekkaa, nuo norsunluiset käsivarret, jotka vuosia — jopa vuosisatoja kenties — olivat sitä palvelleet sen repiessä metsän puita juurineen ja tonkiessa vastustajiaan monessa kauheassa taistelussa. Kallisarvoiset ja kauniit voitonmerkit ne olivat, mutta valitettavasti oli niiden maailmanmaine niin kallis, että se oli vienyt hengen monilta tuhansilta sen rodusta.

Loistaen koko komeudessaan olivat siinä nuo yhteenkuuluvat puolikuut tasaisesti kaartuen ja pehmeästi pyöristyen. Näihin olivat kenttäkornetin silmät luodut.

Niin, ja hänen luomassaan katseessa oli myös harvinainen into. Hänen huulensa olivat yhteenpuristetut, hänen rintansa kohoili huomattavasti. Oi, kokonainen ajatusten maailma risteili sillä hetkellä van Bloomin mielessä.

Olivatko ne tuskaisia ajatuksia? Hänen kasvojensa ilme kertoi päinvastaista. Pilvi, joka kaiken päivää oli varjostanut hänen otsaansa, oli kadonnut. Siitä ei ollut rahtuakaan jäljellä, vaan sen sijalla saattoi nähdä toivon ja ilon piirteet, ja nämä tunteet saivat vihdoin ilmaisun sanoissa.

"Se on taivaan apu!" huudahti hän ääneen. "Onni — onni!"

"Mikä nyt on, isä?" kysyi pikku Trüey, joka oli hänen lähellään; "mistä sinä puhuit, isä rakas?"

Ja sitten kaikki muutkin kokoontuivat hänen ympärilleen, havaiten hänen kiihoittuneen käytöksensä ja hyvillään huomatessaan hänen näyttävän niin onnelliselta.

"Mikä nyt on, isä?" kysyivät kaikki yhteen ääneen, myöskin Swartboyn ja Tottyn seistessä innokkaina vastausta kuulemassa, kuten muutkin.

Mieluisten ajatusten liikuttamana ei hellä isä voinut enää salata lapsiltaan vastaheränneen onnellisuutensa salaisuutta. Hän täytti heidän pyyntönsä ilmaisemalla sen.

Osoittaen pitkiä puolikuita, hän sanoi:

"Näettehän nuo kauniit torahampaat?"

Tietysti he kaikki näkivät.

"No tunnetteko niiden arvoa?"

Ei. He tiesivät, että ne olivat jonkin arvoisia. He tiesivät elefantin torahampaista saatavan norsunluuta tai oikeammin, että elefantin torahampaat olivat juuri norsunluuta, ja että sitä käytetään satojen esineiden valmistukseen. Olipa todella pikku Trüeylla siitä tehty soma viuhkakin, ennen hänen äitinsä oma, ja Janilla oli puukko norsunluisine päineen. Norsunluu oli kaunista ainetta ja aika kallishintaista, sen he tiesivät. Tämän kaiken he tiesivät, mutta eivät voineet arvata näiden kahden torahampaan arvoa. Niin he sanoivat.

"No niin, lapseni", sanoi van Bloom, "niin paljon kuin minä voin niitä arvioida, ne ovat kumpikin kahdenkymmenen Englannin punnan arvoisia".

"Oi voi! Sellainen suuri summa!" huusivat kaikki yhdessä hengenvedossa.

"Niin", jatkoi kenttäkornetti; "luulisin, että kumpikin torahammas painaa sata naulaa, ja koska norsunluun hinta nykyään on neljä shillingiä ja kuusi penceä naula, tuottaisivat nämä kaksi rahassa neljän- ja viidenkymmenen punnan välillä.".

"No, sillähän voisi ostaa täyden valjakon parhaita härkiä!" huudahti Hans.

"Neljä hyvää hevosta!" sanoi Hendrik.

"Koko lauman lampaita!" lisäsi pikku Jan.

"Mutta kelle ne voimme myydä?" kysyi Hendrik vaitiolon jälkeen. "Olemme kaukana siirtokunnista. Kuka antaisi meille niistä joko härkiä tai hevosia tai lampaita? Ei maksaisi vaivaa kuljettaa kahta torahammasta niin pitkää matkaa —"

"Ei kahta, Hendrik", sanoi hänen isänsä keskeyttäen hänet; "mutta ehkäpä kaksikymmentä — jopa kaksi kertaa kaksikymmentä tai kolme kertaa se määrä. Ymmärrättekö nyt, mikä tekee minut näin iloiseksi?"

"Aaa!" huudahti Hendrik kuten muutkin, jotka nyt alkoivat käsittää, mistä heidän isänsä oli niin hyvillään, "arvelet, että voimme näillä tienoilla saada useampia torahampaita?"

"Aivan niin. Luulen täällä olevan paljon norsuja. Olen varma siitä, päättäen jo huomaamistani lukuisista jäljistä. Meillä on pyssymme ja onneksi paljon ampumavaroja. Olemme kaikki jotenkin hyviä ampujia — miksi emme voisi saada enempää näitä kallisarvoisia voitonmerkkejä!"

"Ja me saamme", jatkoi van Bloom. "Tiedän, että saamme, sillä tunnen Jumalan käden, joka keskelle kurjuuttamme lähettää meille tämän rikkauden — menetettyämme kaikki. Enemmän tulee saman käden johtaessa. Olkaa siis hyvällä mielellä, lapseni! Meillä ei ole puutetta — saamme vielä runsaasti — voimme tulla rikkaiksi!"

Ei sen vuoksi, että yksikään noista olennoista olisi välittänyt paljoakaan rikkaudesta, vaan nähdessään isänsä onnellisena he puhkesivat oikein riemuhuutoon, johon sekä Totty että Swartboy yhtyivät. Se kaikui yli pienen järven ja sai yöpuulle asettumassa olevat linnut ihmettelemään, mitä oli tekeillä. Koko Afrikassa ei ollut onnellisempaa joukkoa kuin tuo, joka sillä hetkellä seisoi yksinäisen pienen lammen partaalla.

20. luku.

ERÄMIEHIKSI LYÖTTÄYTYNEINÄ.

Kenttäkornetti oli siis päättänyt lyöttäytyä erämieheksi ammatiltaan — elefantinmetsästäjäksi; ja oli mieluisaa ajatella, ettei tämä toimi luvannut ainoastaan jännittävää urheilua, vaan suurta hyötyäkin. Hän tiesi, ettei ollut niinkään helppo asia onnistua surmaamaan moista suurta ja kallisarvoista riistaa kuin norsut ovat. Hän ei olettanut muutamassa viikossa tai kuukaudessa saavansa mitään suuria määriä norsunluisia voittosaaliita; mutta hän oli tehnyt päätöksen viettää vaikkapa vuosia näissä hankkeissa. Vuosikausia hän viettäisi "pensastolaisen", bushmannin, elämää — vuosikausia hänen poikansa olisivat "pensastopoikia", ja hän toivoi, että ajan tullen hänen kestävyytensä ja ponnistelunsa tuottaisivat runsaan palkkion.

Sinä iltana oltiin leiritulen ympärillä ylen onnellisia ja hilpeitä. Elefantti oli jätetty sinne, missä se makasi, jotta se huomenna paloiteltaisiin. Ainoastaan sen kärsä oli katkaistu — osa siitä valmistettiin illalliseksi.

Vaikka kaikki elefantinliha on syötävää, pidetään kärsää herkullisimpana palana. Sen maku ei eroa paljon häränkielen mausta, ja kaikki he pitivät siitä erittäin paljon. Swartboylle, joka oli "vanhasta klowsta" saanut monta ateriaa, olivat nämä perin mieluisat pidot.

Heillä oli runsaasti hyvää maitoa myöskin. Lehmä, joka nyt oli mitä parhaimmalla laitumella, oli kahdenkertaistanut antimensa; ja tuon juomasta herkullisimman määrä oli riittävä, jotta jokainen heistä sai suuren annoksen.

Heidän nauttiessaan tätä uutta ruokalajiansa, paahdettua norsunkärsää, kääntyi keskustelu luonnollisesti näihin eläimiin.

Kaikki eivät tiedä, että tätä jättiläiskokoista nelijalkaista on kaksi eri lajia — afrikalainen ja aasialainen. Varsin myöhäiseen aikaan saakka luultiin niiden olevan samaa lajia. Nyt tunnustetaan niiden olevan, ei vain selvästi eroavia, vaan monessa suhteessa vallan erilaisia. Aasialainen, eli, kuten sitä useammin nimitetään, intialainen on suurempi näistä kahdesta; mutta on mahdollista, että kesyttäminen on lajia suurentanut, kuten on käynyt monien eläinten. Afrikalaista lajia tavataan vain villinä; ja on ilmennyt tämän lajin yksilöitä mitattaessa, että niillä on suurimpien aasialaisten villien norsujen mittasuhteet.

Huomattavimmat eroavaisuudet noiden kahden välillä havaitaan korvissa ja torahampaissa. Afrikalaisen elefantin korvat ovat ääretöntä kokoa, kohdaten toisensa hartioiden yläpuolella ja riippuen rinnan alapuolelle. Intialaisen elefantin korvat ovat tuskin kolmasosaa siitä. Komeiden torahampaittensa puolesta edellinen on voitolla — muutamien yksilöiden painavat lähes kaksisataa naulaa kumpikin — kun taas jälkimmäisen torahampaat harvoin ovat sadan naulan painoisia. Tästä on kuitenkin muutamia poikkeuksia. Luonnollisesti on kahdensadan naulan painoinen torahammas kaikkein suurimpia ja afrikalaisillakin norsuilla paljon yli keskimäärän. Tämän lajin naaraksetkin ovat varustetut torahampailla — vaikkei sen kokoisilla kuin urokset — kun taas intialaisen norsun naarailla joko ei ole lainkaan torahampaita tai ne ovat niin pienet, että niitä tuskin huomaa huulten nahan ulkopuolella.

Muut näiden kahden lajin väliset huomattavat eroavaisuudet ovat siinä, että aasialaisen elefantin otsa on kovera, kun taas afrikalaisen on kupera; edellisellä on neljä känsäistä varvasta takajaloissa, joissa jälkimmäisellä on vain kolme. Hampaitten kiille antaa vielä lisätodistuksen siitä, että nämä eläimet lajiltaan ovat erilaisia.

Eivät kaikki aasialaisetkaan elefantit ole samanlaisia. Tässä lajissa on muunnoksia, joilla on varsin selvästi eroavat piirteet; ja todella nämä "muunnokset", kuten niitä sanotaan, näyttävät eroavan toisistaan melkein yhtä paljon kuin yksikään niistä eroaa afrikalaisesta lajista.

Eräällä muunnoksella, joka on itämaalaisten kesken tunnettu "mooknah"-nimellä, on suorat torahampaat, jotka pistävät alaspäin, kun nämä omituiset lisäkkeet tavallisesti kaartuvat ylöspäin.

Aasialaiset erottavat elefanteissaan kaksi pääasiallista kastia eli kenties lajia. "Kumarea"-nimisenä tunnettu on suuriruumiinen, luja ja voimakas eläin, suurikärsäinen ja lyhytjalkainen. Toinen, "merghi"-niminen, on suurempaa lajia, mutta ei niin luja eikä voimakas kuin kumarea, eikä sillä ole niin suurta kärsää. Sen pitkät raajat tekevät sen kykeneväksi taivaltamaan nopeammin kuin kumarea; mutta kun jälkimmäisellä on suurempi kärsä (norsunomistajain mielestä kauneuden näyte) ja kun se voi kestää suurempaa ponnistusta, on se suosittu ja kalliimmassa hinnassa itämaisilla markkinoilla.

Toisinaan tavataan valkeita elefantteja. Ne ovat yksinkertaisesti "vaaleaihoisia", mutta sellaiset ovat useissa Aasian maissa korkeassa hinnassa, ja suuria summia niistä maksetaankin. Niitä kunnioitetaan myöskin taikauskoisesti muutamilla seuduilla.

Intialaista elefanttia tavataan nykyään useimmissa Aasian eteläisissä maissa, niihin lukien Ceylonin, Jaavan, Sumatran, Borneon suuret saaret j.n.e. Jokainen luonnollisesti tietää, että näissä maissa on jo aikoja sitten elefantti totutettu ihmisen palvelukseen ollen tavallaan kotieläin. Mutta niitä on myöskin villinä sekä Aasian mantereella että saarilla; ja elefantinmetsästys on Idän suurenmoisimpia urheiluja.

Afrikassa elefantteja on ainoastaan luonnontilassa. Tämän vähäntunnetun mannermaan ainoakaan kansa ei ole sitä kesyttänyt eikä totuttanut mitään tarkoitusta varten. Sitä pidetään arvossa vain kallisarvoisten torahampaiden ja myöskin sen lihan tähden. Jotkut ovat vakuuttaneet tämän lajin olevan rajumman kuin sen intialainen heimolainen ja ettei sitä voitaisi kesyttää. Tämä on kokonaan erehdystä. Syy, miksi afrikalaista norsua ei ole harjoitettu, on yksinkertaisesti se, ettei ainoakaan nykyisistä Afrikan kansoista ole vielä noussut kyllin korkealle sivistyskannalle, jotta ne osaisivat käyttää hyväkseen tämän arvokkaan eläimen palveluksia.

Afrikalainen norsu voidaan kesyttää ja totuttaa kuormaa kantamaan yhtä helposti kuin sen intialainen serkku. Koe on tehty; ja että se onnistuu, siihen ei tarvita parempaa todistetta kuin se, että eräällä aikakaudella sitä koetettiin ja suuressa mitassa. Kartagolaisen armeijan elefantit olivat tätä lajia.

Afrikalaista elefanttia tavataan nykyään keski- ja eteläosissa Afrikaa. Abessinia idässä ja Senegal lännessä ovat sen pohjoiset rajat, ja vain muutamia vuosia sitten se vaelsi etelää kohden Hyväntoivonniemelle saakka. Tavattoman pitkillä pyssyillä varustettujen hollantilaisten norsunmetsästäjien uutteruus on sen niiltä seuduin karkoittanut; ja nyt ei sitä enää tavata Orange-joen eteläpuolella.

Muutamat luonnontutkijat (Cuvier muiden muassa) luulivat abessinialaisen elefantin olevan intialaista lajia. Se ajatus on nyt hylätty, eikä ole mitään syytä arvella, että jälkimmäistä tavataan missään Afrikan osassa. On varsin luultavaa, että afrikalaisen lajin muunnoksia on tämän mantereen eri osissa. On tunnettua, että troopillisilla alueilla elävät ovat muita suurempia; ja Afrikan vuoriseuduissa, Niger-joen luona, sanotaan tavattavan punertavaa ja perin rajua lajia. On kuitenkin luultavaa, että nämä punaiset elefantit, joita on nähty, olivat sellaisia, joiden ruumiit olivat punaisen pölyn peittämiä, koska elefanteilla on tapana usein sirotella yllensä pölyä käyttäen kärsäänsä "jauhoittajana".

Swartboy kertoi eräästä muunnoksesta, joka tunnetaan hottentottien kesken "koes-copsin" nimellä. Tämä laji, sanoi hän, erosi tavallisista siinä, että siltä kokonaan puuttuivat torahampaat ja se oli paljon pahantapaisempi luonnostaan. Sen kohtaamista pelätään enimmän; mutta kun siinä ei ole mitään sellaista, jonka vuoksi kannattaisi vaivautua sitä surmaamaan, antavat metsästäjät sille tavallisesti laajan liikkumisalan.

Sellainen oli keskustelun kulku sinä iltana leiritulen ääressä. Useat tässä esitetyistä tiedoista antoi Hans, joka luonnollisesti oli kerännyt ne kirjoista; mutta bushmannikin antoi osuutensa — kenties laadultaan paljon luotettavamman.

Kaikki aikoivat ennen pitkää tehdä käytännössä tuttavuutta tämän suuren nelijalkaisen tottumusten ja tapojen kanssa; heille se oli tullut mielenkiintoisimmaksi kaikista elukoista.

21. luku.

ELEFANTIN "KUIVAAMINEN".

Seuraava päivä oli ankaran, mutta riemuisan työnteon päivä. Se vietettiin elefantin lihaa "suolatessa".

Vaikka se ei olekaan yhdenvertaista härän eikä lampaanlihan eikä myöskään sianlihan kanssa, on elefantinliha syötäväksi kyllin maukasta. Eikä olekaan mitään syytä, jonka vuoksi se ei maistuisi, sillä tämän eläimen ruoka on puhdasta, ja se elää kokonaan kasviravinnolla — puiden lehdillä ja pehmeillä vesoilla, useiden sipulilajien juurilla, joita se hyvin osaa vetää maasta ylös torahampaillaan ja kärsällään. Tästä ei seuraa, että sen lihan tulisi olla hyvänmakuista — koska näemme sian, erään saastaisimmista elukoista, antavan mitä herkullisinta lihaa; kun taas toinen samaa sukua (pachydermata), joka elää vain makeista, mehevistä juurista, antaa sekä mautonta että katkeraa lihaa. Tarkoitan etelä-amerikalaista tapiiria. Ravinnon laatu ei siis ole mikään lihan laadun tunnusmerkki.

On totta, että van Bloom ja useimmat hänen perheestänsä eivät olisi valinneet varsinaiseksi ravinnokseen norsunlihaa. Jos he olisivat varmasti luulleet voivansa hankkia kauriinlihaa varastoon, olisi suuri ruho luultavasti joutunut hyeenain saaliiksi. Mutta he eivät olleet varmoja ainoastakaan antiloopista, ja sen vuoksi he päättivät "suolata" norsun. Se olisi varmasti käsillä olevana varastona eikä sen tarvitsisi estää heitä syömästä metsänriistaa tai muita herkkuja, joita saattoi tarjoutua.

Ensi tehtävä oli torahampaiden leikkaaminen. Tämä osoittautui vaikeaksi hommaksi ja vei runsaat kaksi tuntia. Onneksi oli käsillä hyvä kirves. Ilman sitä ja Swartboyn taitoa olisi voitu tuhlata kaksin verroin aikaa tässä puuhassa.

Kun norsunluu oli saatu otetuksi ja pantu talteen turvalliseen paikkaan, alkoi ruhon paloittelu täydellä todella. Van Bloom ja Swartboy olivat "pääteurastajia", kun taas Hans ja Hendrik näyttelivät "käskyläisten" osaa. Koska ruho oli puoleksi veden alla, olisi heidän ollut jotenkin vaikea käsitellä alempaa osaa. Mutta siihen he eivät aikoneetkaan koskea. Ylempi osa olisi vallan riittävä turvaamaan heidät pitkäksi aikaa; ja niin he ryhtyivät poistamaan nahkaa siltä kyljeltä, joka oli ylöspäin.

Karkean, paksun päällysnahan he poistivat palasiin jaetuissa suurissa levyissä; ja sitten he nylkivät useita kalvoja sisempää nahkaa, joka oli sitkeää ja taipuisaa. Jos he olisivat tarvinneet aluksia, olisi Swartboy säästänyt tämän niiden valmistukseen — kuten bushmannit ja muut alkuasukkaat tekevät. Mutta heillä oli aluksena vankkurinsa, ja tämä nahka heitettiin pois.

Nyt he pääsivät käsiksi lihaan, jota he erottivat suurissa kappaleissa kylkiluista; ja sitten he hakkasivat kirveellä kylkiluut pois, toisen toisensa jälkeen. Tätä vaivaa he eivät olisi nähneet — koska he eivät halunneet kylkiluita — jolleivät olisi tahtoneet niitä poistaa toisesta syystä, nim. ulottuakseen arvokkaaseen rasvaan, jota on suunnattomat määrät sisälmysten ympärillä. Ruoanlaittotarkoituksiin olisi rasva luonnollisesti verratonta ja melkein välttämätöntä, jotta itse lihaa voitaisiin syödä.

Ei ole lainkaan helppoa päästä käsiksi elefantin sisässä olevaan rasvaan, koska kaikki sisälmykset täytyy ensin poistaa. Mutta Swartboyta ei pieni vaiva pelottanut; niinpä kavuten suunnattoman ruhon sisään hän alkoi leikata ja kaivaa, silloin tällöin ojentaen joukon sisälmyksiä toisille, jotka veivät ne pois tieltä.

Kun pitkä työvuoro oli kulunut tässä hommassa, saatiin rasva otetuksi ja käärittiin huolellisesti kappaleeseen puhdasta sisänahkaa; ja silloin "teurastus" lopetettiin.

Tietysti oli neljä jalkaa, joita kärsän ohella pidetään herkkupaloina, jo irroitettu vuohisnivelestä, ja nyt ne olivat rannalla Swartboyn vastaisia toimenpiteitä varten.

Seuraava tehtävä oli lihan "suolaaminen". Heillä oli varastossa suolaa — tuota kallisarvoista, vaikka ei välttämätöntä ainetta, kuten äskettäin on huomattu. Mutta sen määrä — talteen pistetty vankkurien kuivaan nurkkaan — oli kuitenkin pieni ja olisi loppunut lyhyeen norsua suolatessa.

Heillä ei ollut aikomustakaan käyttää sitä sellaiseen tarkoitukseen. Lihaa voidaan säilyttää ilman suolaa; eikä ainoastaan Swartboy, vaan van Bloom itsekin tiesi, miten sitä tulee säilyttää. Kaikissa maissa, joissa suolaa on niukasti, ymmärretään hyvin lihan kuivaamismenettely, joka on yksinkertaisesti sen leikkelemistä ohkaisiin kaistaleihin ja ripustamista ulos aurinkoon. Muutamien päivien kirkas lämmin auringonpaiste kuivaa ne riittävästi; ja siten kuivattu liha säilyy hyvänä kuukausimääriä. Hiljainen tuli on melkein samanveroinen; ja kun ei ole auringonpaistetta, turvaudutaan siihen usein. Auringossa kuivattua lihaa nimitetään Etelä-Afrikassa "biltongiksi". Meksikon espanjalaisten kesken sillä on nimenä "tasajo", ja Perussa "charqui".

Useita tunteja kului norsunlihaa kaistaleihin leikattaessa, ja sitten pystytettiin joukko haaraisia paaluja, toisia pantiin vaakasuorasti sakaroihin, ja niihin ripustettiin liha, joka roikkui lukemattomissa kiehkuroissa.

Ennen auringonlaskua tarjosi leirin lähistö harvinaisen näyn. Se näytti melkein langanvalkaisijan aitaukselta, paitsi että riippuvat kaistaleet olivat heleän rubiininvärisiä eikä valkoisia.

Mutta työ ei ollut vielä valmis. Jalat olivat vielä "säilytettävät", ja niiden suolaamistapa oli vallan erilainen. Se oli ainoastaan Swartboyn tuntema salaisuus, ja sitä suoritettaessa bushmanni oli päähenkilönä keittiöpäällikön tärkeä ilme kasvoillaan.

Hän menetteli seuraavasti:

Ensin hän kaivoi maahan kuopan, noin kaksi jalkaa syvän ja hiukan suuremman läpimitaten — juuri kyllin ison, että siihen mahtui yksi jalka, joka oli lähes kaksi jalkaa juuresta läpimitaten. Mullan, joka saatiin tästä kuopasta, Swartboy sovitti löyhän penkereen muodossa reunojen ympärille.

Hänen määräyksestään olivat pojat jo laahanneet paikalle suuren joukon kuivia oksia ja kalikoita. Nämä Swartboy nyt latoi kuopan yli kymmenen jalkaa korkeaksi pyramiidiksi ja sytytti sitten rovion. Sen jälkeen hän ryhtyi tekemään kolmea muuta aivan samanlaista hautaa ja teki kunkin yläpuolelle tulen, kuten ensimmäisenkin, kunnes oli neljä suurta roviota.

Tulten ollessa nyt aika vauhdissa hän saattoi ainoastaan odottaa, kunnes kukin niistä oli palanut. Tämä siirtäisi toimituksen myöhään iltaan, ja niin kävikin; mutta Swartboy tiesi sen ennakolta. Hän tiesi ehtivänsä tehdä tärkeimmän osan työstään ennen makuuaikaa.

Kun ensimmäinen rovio oli palanut punaiselle hiilelle, alkoi Swartboyn velvollisuuksien ankarin vuoro. Lapiolla hän nosti hiilet kuopasta, kunnes se oli tyhjä; häneltä kului kuitenkin enemmän kuin tunti suorittaessaan tuon näköjään yksinkertaisen työn. Vaikeuden aiheutti kova kuumuus, jota hänen täytyi kestää, ja joka sai hänet karkoitetuksi aina hetkisen työn jälkeen jäähdyttämään itseänsä.

"Baas", kuten Hendrik ja Hanskin, vuorottelivat hänen kanssaan, kunnes kaikki neljä hikoilivat kuin jos olisivat olleet puoleksi tunniksi leivinuuniin suljettuja.

Kun kuoppa oli kokonaan tyhjennetty hiilistä, nosti Swartboy van Bloomin avustamana yhden suurista jaloista ja vieden sen niin lähelle kuin polttavan kuumuuden vuoksi sietivät, he pudottivat sen kuoppaan kannallensa.

Hietainen multa, joka aluksi oli poistettu ja joka nyt oli yhtä kuumaa kuin sula lyijy, työnnettiin jalan päälle ja hiilet kerättiin päällimmäiseksi, ja siihen sytytettiin toinen suuri rovio.

Saman menetelmän alaisiksi joutuivat norsun muut jalat ja kaikki neljä jätettiin "uuniin", kunnes roviot olisivat palaneet loppuun, ja "potkat" kylliksi "paistuneet".

Swartboy aikoi sitten lakaista hiilet pois, ottaa jalat esiin terävällä puisella vartaalla, piestä niitä hyvin vapauttaakseen ne tomusta, kaapia hiekan pois, leikata irti päällysnahan, jolloin ne olisivat valmiita joko syötäviksi tai säilyisivät pitkän aikaa.

Kaiken tuon Swartboy tekisi heti kun neljä kokkoa olisi palanut loppuun.

Mutta se ei tapahtuisi ennen aamua; ja niinpä he kaikki, väsyneinä päivän erikoisista ponnistuksista, päättivät iltasensa, jona oli paahdettua kärsää, ja menivät levolle nwanapuun suojelevaan varjoon.

22. luku.

ILKEÄ HYEENA.

Väsyneitä kun olivat, olisivat he pian vaipuneet uneen. Mutta sitä ei sallittu. Heidän levätessään suljetuin silmin unenhorroksessa ennen nukahtamista, saattoivat oudot äänet leirin lähellä heidät äkkiä säpsähtämään.

Ne olivat kuin raikuvia naurunrähähdyksiä; eikä kukaan niihin tottumaton olisi voinut väittää niiden olevan muuta kuin inhimillisten olentojen ääniä. Ne muistuttivat sellaista kimakkaa ääntä, joka liittyy mielettömän neekerin nauruun. Tuntui kuin olisi hulluinhuone-joukkio neekereitä päästetty irti tänne päin.

Joka hetki äänet kuuluivat selvempinä ja kovempina; ja ilmeistä oli, että mikä tahansa niihin aihetta antoikin, se oli tulossa lähemmäksi leiriä.

Että siellä oli useampia kuin yksi olento, oli selvää — niin, ja yhtä selvää, että siellä oli useampia kuin yhtä lajia olennoita; sillä niin vaihtelevia olivat äänet, että vatsassapuhuja olisi joutunut ymmälle yrittäessään jäljitellä niitä kaikkia. Sieltä kuului ulvontaa ja vikinää, röhkimistä ja murinaa ja kuin tuskissaan olevan hiljaista, alakuloista valitusta ja sähinää ja rääkymistä ja kuin haukkuvien koirien lyhyitä, teräviä äännähdyksiä ja sitten hetkinen pari syvää hiljaisuutta, ja jälleen tuo ihmismäinen naurukuoro, joka kammottavana voitti kaikki muut äänet.

Otaksunet, että moisen raivoisan konsertin täytyi leirissä synnyttää suurta levottomuutta. Ei laisinkaan. Kukaan ei vähintäkään peljästynyt — ei edes viaton pikku Trüey eikä vähäinen Jankaan.

Jos nämä äänet olisivat olleet heille outoja, olisivat he epäilemättä pahastikin peljästyneet. He olisivat olleet niistä kauhuissaan; sillä niiden tarkoitus oli aiheuttaa sellainen vaikutus jokaisessa, jonka korville ne olivat uusia.

Mutta van Bloom ja hänen perheensä olivat eläneet liian kauan villillä "karoolla" ollakseen tietämättömiä noista äänistä. Ulvonnassa ja rääkymisessä ja haukunnassa he kuulivat vain sakaalin huudot; ja he tunsivat hyvin ilkeän hyeenan raivoisan naurun.

Sen sijaan että olisivat säikähtäneet ja hypähtäneet vuoteistaan, he makasivat hiljaa ja kuuntelivat — pelkäämättä meluavien elukoiden heitä ahdistavan.

Van Bloom ja lapset nukkuivat vankkureissa; Swartboy ja Totty maassa — mutta he makasivat lähellä tulta eivätkä sentähden pelänneet minkäänlaisia villejä eläimiä.

Hyeenat ja sakaalit näyttivät kuitenkin tällä kertaa olevan sekä lukuisat että rohkeat. Muutamien minuuttien kuluttua siitä, kun niitä ensin kuultiin, kohosivat niiden huudot ympäri leiriä joka taholta niin läheltä ja niin äänekkäinä, että se oli suorastaan vastenmielistä — vieläpä ottamatta huomioon näiden petojen luontoakaan.

Viimein ne tulivat niin likelle, että oli mahdotonta katsoa mihinkään suuntaan näkemättä viheriäisen tai punaisen silmäparin kiiluvan tulien valossa! Valkoisia hampaita saattoi myöskin huomata, kun hyeenat avasivat kitansa päästäkseen viiltäviä nauruntapaisia huutojansa.

Moinen näky silmiensä edessä ja moiset äänet korvissaan ei van Bloom eikä kukaan hänen väestään — niin väsyneitä kuin olivatkin — voinut nukahtaa. Itse asiassa oli pahempaakin paitsi sitä, ettei uni tullut kysymykseen; kaikki — kenttäkornettikin itse — alkoivat tuntea levottomuutta, joskaan ei todellista pelkoa.

He eivät koskaan olleet nähneet hyeenajoukkoa niin lukuisana ja raivokkaana. Niitä oli ainakin pari tusinaa leirin ympärillä sekä kaksi sen vertaa sakaaleja.

Van Bloom tiesi, että vaikka hyeena tavallisissa oloissa ei olekaan vaarallinen eläin, on kuitenkin paikkoja ja hetkiä, jolloin se ahdistaa ihmisiä. Swartboy tiesi sen hyvin ja Hans myöskin, joka oli sellaisesta asiasta lukenut. Ei ihme siis, että he kaikki tunsivat hiukan levottomuutta. Hyeenat käyttäytyivät nyt niin julkeasti ja näyttivät niin saaliinhimoisilta, ettei uni tullut kysymykseenkään. Johonkin täytyi ryhtyä karkoittaakseen pedot leirin luota.

Van Bloom, Hans ja Hendrik tarttuivat pyssyihinsä ja menivät ulos vankkureista, kun taas Swartboy varusti itsensä jousellaan ja vasamillaan. Kaikki neljä seisoivat lähellä nwanan runkoa, toisella puolen nuotioita. Tässä paikassa he olivat varjossa. Siitä he parhaiten saattoivat tarkata kaikkea, mikä tulisi tulien valoon, joutumatta itse huomatuiksi. Heidän asemansa oli hyvin valittu.

He olivat tuskin asettuneet sinne, kun havaitsivat, mihin suureen laiminlyöntiin olivat joutuneet syypäiksi. Ensi kertaa johtui nyt heidän mieleensä, mikä oli tuonut hyeenoita niin lukuisasti heidän ympärilleen. Epäilemättä se oli norsunliha — biltong.

Sitä pedot ajoivat takaa; ja kaikki huomasivat nyt, että oli tehty virhe ripustamalla liha liian matalalle. Hyeenat voisivat helposti ulottua siihen.

Tämä olikin pian silminnähtävää; sillä heidän juuri seistessään ja tarkastellessaan punaisia kiehkuroita, jotka selvästi näkyivät Swartboyn tulien valossa, kohosi pörröinen, kirjava peto takajaloilleen, tarttui yhteen kaistaleeseen, veti sen alas paalulta ja juoksi sitten saaliineen pois pimeyteen.

Toisia petoja syöksi sen luo saadakseen osansa ryöstöstä; ja epäilemättä oli tuo palanen nautittu vähemmässä kuin puolessa minuutissa, sillä sen ajan kuluttua osoittivat kiiluvat silmät ja hohtavat hampaat koko lauman tulleen takaisin ja olevan valmiin tekemään uuden anastuksen.

Kukaan metsästäjistä ei ollut laukaissut, koska petojen ketteryys teki vaikeaksi tähdätä ainoaankaan niistä; ja kaikki tiesivät ruudin ja lyijyn olevan liian kalliita tuhlattaviksi "lennosta" ampumiseen.

Rohkaistuneina menestyksestään hyeenat olivat nyt tulleet lähemmäksi ja olisivat seuraavassa hetkessä tehneet yleisen hyökkäyksen lihatelineille ja epäilemättä saaneetkin raastetuksi pois suuret määrät lihaa. Mutta juuri silloin pälkähti van Bloomin päähän, että olisi parasta panna pyssyt syrjään ja korjata heidän tekemänsä erehdys asettamalla biltong pois ulottuvilta. Jolleivät he niin tekisi, täytyisi heidän joko valvoa koko yö sitä vartioiden tai menettää joka kaistale.

Kuinka se saataisiin pois ulottuvilta?

Ensin he ajattelivat koota sen läjään ja tallettaa sen vankkureihin. Se ei olisi ainoastaan ikävä homma, vaan tekisi myös haittaa heidän makuupaikoilleen.

Ilmaantui kuitenkin toinen vaihtoehto. He huomasivat, että jos telineet vain olisivat kyllin korkeat, voisi lihan helposti ripustaa niin, etteivät hyeenat siihen ulottuisi. Ainoa kysymys oli, miten saisi poikkipaalut vähän korkeammalle. Pimeässä he eivät saisi kuntoon uusia pystypaaluja, ja siinäpä olikin pulma. Kuinka siitä selvittäisiin? Hans kunnostautui ehdottomalla erästä keinoa: tuli ottaa muutamia pysty paaluja irti, kiinnittää ne toisiin, sakaraiset päät ylöspäin, ja panna sitten poikkipaalut ylimmäisiin haaroihin. Silloin saataisiin kyllin korkea teline, jotta liha voitaisiin ripustaa sekä sakaalien että hyeenain ulottuvilta.

Hansin ehdotus hyväksyttiin heti. Puolet pystypaaluista otettiin irti ja kiinnitettiin toisiin siten, että niiden haarat kohosivat runsaasti kaksitoista jalkaa korkealle ilmaan; ja sitten sovitettiin poikkipaalut niiden yläpäähän. Seisomalla eräällä vankkurien arkulla van Bloom saattoi heittää lihakaistaleet vaakasuorille paaluille ja sillä tavoin, että ne riippuivat vain pari tuumaa alas eivätkä saaliinhimoiset pedot mitenkään niihin ulottuneet.

Kun työ oli päätetty, meni joukkue takaisin paikalleen puun varjoon, aikoen hetkisen vartioida ja katsoa, kuinka susimaiset tungettelijat menettelisivät.

Heidän ei tarvinnut kauan vartioida. Vähemmän kuin viiden minuutin kuluttua lauma lähestyi biltongia ulvoen ja rähisten ja nauraen kuten ennenkin; tällä kertaa kuitenkin päästäen erikoisia huutoja kuin tyytymättömyyttä ilmaisten. Ne näkivät yhdellä silmäyksellä, etteivät houkuttelevat kiehkurat olleet enää niiden ulottuvilla.

Ne eivät kuitenkaan tahtoneet poistua, ennenkuin ottaisivat asiasta täyden selon, ja useita suurimmista lähestyi rohkeasti telinettä hyppien ylös ja koettaen sen korkeutta.

Useiden yritysten jälkeen, hyppien joka kerta niin korkealle kuin suinkin, ne näyttivät menettävän rohkeutensa; epäilemättä ne olisivat ajan tullen jäljitelleet kettua pihlajanmarjoineen ja menneet hiljalleen tiehensä. Mutta van Bloom suuttuneena siitä, että hänet tällä tavoin oli ajettu liikkeelle mieluisasta levosta, päätti jollakin lailla kostaa kiusanhengilleen; niinpä hän kuiskasi sanasen toisille, ja yhteislaukaus pamahti puun takaa.

Odottamaton laukaus aiheutti sekä hyeenain että sakaalien nopean hajaantumisen, ja saattoi kuulla niiden monien jalkain sipsutusta, kun ne juoksivat tiehensä. Kun telineiden alustaa tarkastettiin, huomattiin, että näistä saaliinhimoisista nelijalkaisista oli kaksi suurempaa ja yksi pienempi saanut surmansa.

Swartboy oli laukaissut nuolensa yhtä aikaa pyssyjen kanssa ja kaatanut sakaalin, sillä myrkytetty varsi näkyi pistävän esiin eläimen kylkiluiden välistä.

Pyssyt ladattiin uudelleen, ja joukko meni entisille paikoilleen; mutta vaikka he odottivat puolisen tuntia, ei hyeenaa eikä sakaalia näkynyt.

Ne eivät kuitenkaan olleet menneet kauas, kuten niiden villi musiikki todisti; mutta syy, miksi ne eivät palanneet, oli se, että ne olivat nyt keksineet järvessä olevan elefantinhaaskan puolikkaan, ja sen ääressä ne nyt illastivat. Leiriin saattoi selvästi kuulla niiden syöksyvän veteen, ja koko yön ne riitelivät ja murisivat, nauroivat ja kirkuivat ahtaessaan itseensä runsasta saalistaan.

Luonnollisesti eivät van Bloom eikä hänen väkensä istuneet koko yötä kuuntelemassa tätä äänten sekasotkua. Niin pian kuin he huomasivat, etteivät pedot luultavasti enää tulisi leirin lähettyville, panivat he aseensa pois, palasivat makuusuojallensa ja olivat pian kaikki vaipuneet suloiseen lepoon, joka seuraa terveellisessä ponnistuksessa vietettyä päivää.

23. luku.

UREBIA METSÄSTÄMÄSSÄ.

Seuraavana aamuna hyeenat ja sakaalit olivat kadonneet näyttämöltä, ja kaikkein kummastukseksi ei oltu lihan rahtustakaan jätetty elefantin luihin. Suunnaton luuranko oli siellä puhtaaksi kaluttuna, olipa hyeenain karhea kieli hivuttanut luutkin valkoisiksi. Ja vielä ihmeellisempää kertoa, kaksi hevosta — nämä eläinparat oli jo kauan sitten jätetty omiin hoiviinsa — oli surmattu yön kuluessa, ja niiden luurangot olivat lyhyen matkan päässä leiristä yhtä paljaiksi kaluttuina kuin elefantinkin.

Kaikki tämä todisti sitä, että suurella saaliinhimoisten elukoiden joukolla täytyi olla koti tässä seudussa — todistaen myös, että riistaa täytyi olla runsaasti, sillä missä sitä ei ole kosolta, siellä eivät saalistavat pedot voi elää. Lammen rannoilla näkyvien jälkien paljoudesta päättäen olikin todella silminnähtävää, että monenlaisia eläimiä oli käynyt siellä juomassa yön kuluessa. Siellä oli kvaggan pyöreä, luja kavio ja sen läheisen heimolaisen, "dauw"- eläimen; ja siellä oli vuorikauriin somat kavionmerkit sekä hirviantiloopin suuremmat jäljet; ja näiden joukossa van Bloom huomasi myös pelätyn leijonan jälkiä. Vaikkakaan he eivät olleet kuulleet sen karjuntaa sinä yönä, eivät he epäilleet sitä, että tässä osassa maata oli paljon sen sukua. Sen mielisaaliin — kvaggojen, vuorikauriiden ja hirvien — sielläolo oli varma merkki siitä, ettei eläinten kuningas ollut kaukana.

Paljon työtä ei tehty sinä päivänä. Raskas puuha, biltongin "suolaaminen", jossa he olivat ahertaneet koko edellisen päivän, ja heidän häiritty leponsa teki heidät kaikki välinpitämättömiksi; eikä van Bloomilla enempää kuin muillakaan ollut halua työhön. Niin he liikuskelivat leirissä ja saivat varsin vähän aikaan.

Swartboy otti norsunjalkansa uunista ja puhdisti ne; hän otti myös biltongin alas ja sovitti sen niin, että aurinko sai siihen paremmin vaikuttaa. Van Bloom itse ampui kolme jäljellä olevaa hevosta, ajettuaan ne hyvän matkan päähän leiristä. Hän teki sen lopettaakseen eläinparkojen kärsimykset — sillä jokaiselle oli selvää, etteivät ne voisi elää päivää tai kahta kauemmin; ja lähettää luoti niiden jokaisen sydämeen, — se oli vain armeliaisuutta.

Kaikesta kenttäkornetin karjasta oli ainoastaan lehmä jäljellä, ja sitä hoidettiin nyt mitä suurimmalla huolella. Ilman kallisarvoista maitoa, jota se runsain mitoin antoi, olisi heidän ravintonsa ollut kylläkin metsäläismäistä; ja he antoivat täyden arvon sen tekemälle palvelukselle. Joka päivä se vietiin parhaalle laitumelle ja iltasella suljettiin "odota-vähän"-orjantappuroista valmistettuun turvalliseen kraaliin, joka oli rakennettu sitä varten vähän matkan päähän puusta. Orjantappurat olivat sovitetut niin, että niiden varret olivat säteittäin sisäänpäin, kun taas tiheät latvat olivat käännetyt ulospäin, muodostaen teräväkärkisen paalutuksen, mistä tuskin ainoakaan eläin olisi yrittänyt lävitse. Moinen muuri karkoittaa leijonankin, jollei sitä ärsyttämällä ole saatu raivoon ja uhkarohkeaksi.

Luonnollisesti oli lehmälle jätetty aukko, josta se voi kulkea sisään ja ulos, ja se suljettiin erinomaisen suurella pensaalla, joka teki veräjän virkaa. Sellainen oli "vanhan kreivin" kraali. Paitsi lehmää oli ainoa leiriin jäänyt elävä Trüeyn pieni lemmikki, gasellinvasikka.

Mutta juuri sinä päivänä tuli lisäksi toinen suosikki, pieni rakas olento, ei vähemmän kaunis kuin hyppykauris ja vielä pienempi mittasuhteiltaan. Se oli "urebin" poikanen, noita pieniä siroja antiloopeja, joita on niin moninaisia eteläisen Afrikan tasangoilla ja pensastoissa.

Hendrikille he olivat kiitollisuudenvelassa ei ainoastaan tästä lemmikistä, vaan myöskin sinä päivänä päivälliseksi saamastaan herkullisesta metsänriistasta, josta he kaikki, Swartboyta lukuunottamatta, pitivät enemmän kuin norsunlihasta. Hendrik oli hankkinut riistan laukauksella rihlapyssystään seuraavalla tavalla: —

Noin puolenpäivän aikaan hän lähti liikkeelle — kuvitellen leirin läheisellä suurella rehevällä niityllä nähneensä jonkun eläimen. Käveltyänsä puolen mailin verran ja pysytellen niityn pientareita kiertävässä pensaikossa hän saapui kyllin lähelle ollakseen varma, että se oli eläin, jonka hän oli huomannut — sillä hän näki nyt kaksi merkille panemassaan paikassa.

Ne olivat jotakin lajia, jota hän ei ennemmin ollut tavannut. Ne olivat varsin pieniä elukoita, — vielä pienempiä kuin hyppykauriit — mutta niiden yleisestä muodosta ja ulkonäöstä päättäen Hendrik tiesi niiden olevan joko antilooppeja tahi saksanhirviä; ja koska Hans oli kertonut hänelle, ettei Etelä-Afrikassa ole ensinkään saksanhirviä, päätteli hän niiden olevan jotakin antilooppilajia. Siinä oli koiras ja naaras — sen hän tiesi, koska vain toisella oli sarvet. Koiras oli korkeudeltaan alle kaksi jalkaa, hoikkarakenteinen ja vaaleankeltaisenruskea väriltään. Sillä oli valkoinen vatsa, silmien yläpuolella valkeat kaaret ja hiukan valkoista pitkää karvaa kurkussa. Polvien alapuolella oli kellertävät pitkät karvatupsut; sen sarvet — olematta lyyran muotoiset, kuten hyppykauriilla — kohosivat miltei pystysuoraan neljän tuuman pituisina. Ne olivat väriltään mustat, muodoltaan pyöreät ja hiukan renkaisiin uurretut. Naaras oli sarveton ja kooltaan paljoa pienempi puolisoansa.

Kaikista näistä merkeistä arveli Hendrik pienten antilooppien olevan "urebeja"; ja niitä ne olivatkin.

Hän hiipi edelleen niitä kohden, kunnes oli niin lähellä kuin saattoi päästä. Mutta hän oli vieläkin runsaasti kolmensadan kyynärän päässä niistä, ja luonnollisesti oli ampumamatka vielä liian pitkä, kun hänellä oli pieni rihlapyssy.

Tiheä jong dora-pensas peitti hänet, mutta hän ei uskaltanut mennä edemmäs; muutoin riista olisi säikähtänyt. Hän saattoi havaita niiden olevan arkoja elukoita.

Silloin tällöin koiras ojensi siron kaulansa täyteen pituuteen, päästi heikon määkivän äänen ja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Näistä merkeistä Hendrik päätti niiden olevan arkaa riistaa eikä helposti lähestyttäviä.

Hendrik loikoili hetkisen ajatellen, mitä hänen tulisi tehdä. Hän oli tuulen alla riistaan nähden, koska oli tahallaan siten kulkenut; mutta kotvasen kuluttua hän näki harmikseen, että eläimet kävivät syödessään tuulta vastaan ja siten luonnollisesti laajensivat välimatkaa itsensä ja hänen välillään.

Hendrikin mieleen johtui, että niiden tapana kenties on syödessään kulkea vasten tuulta, kuten hyppykauriit ja jotkut muut lajit tekevät. Jos niin on, saattoi hän yhtä hyvin luopua koko hommasta tai muussa tapauksessa tehdä pitkän kierroksen ja hiipiä niitä vastaan. Tämä olisi sekä vaivaa että aikaa kysyvä työ ja lopultakin perin epävarmaa metsästystä. Kaiken hänen pitkän kulkemisensa, hiivintänsä ja ryömimisensä jälkeen riista luultavasti vainuaisi hänet, ennenkuin se olisi pyssynkantaman päässä — sillä juuri tästä syystä vaisto neuvoi niitä syödessä kulkemaan vasta- eikä _myötä_tuuleen.

Koska lakeus oli suuri ja piilopaikka etäinen, lannistui Hendrik ja jätti sikseen puoleksi muodostamansa suunnitelman koettaa kulkea niitä vastaan.

Hän oli nousemaisillaan jaloilleen palatakseen kotiin, kun hänen päähänsä pälkähti, että hän kenties voisi keksiä sopivan houkuttelukeinon. Hän tiesi olevan useita antilooppilajeja, joissa uteliaisuus oli pelkoa suurempi. Hän oli usein houkutellut hyppykauriin sopivan matkan päähän. Miksi eivät nämä seuraisi samaa vaikutinta?

Hän päätti koettaa. Pahimmassa tapauksessa hän epäonnistuisi, eikä hänellä muutoinkaan olisi tilaisuutta päästä ampumaan.

Hetkeäkään viivyttelemättä hän pisti käden taskuunsa. Hänen piti sieltä saada suuri punainen nenäliina, jota useammin kuin kerran oli käyttänyt samanlaiseen tarkoitukseen. Hänen harmikseen se ei ollut siellä!

Hän tutki tarkkaan molemmat takkinsa taskut, sitten laajat housunsa, sitten povensa liivien alta. Ei. Nenäliinaa ei löytynyt. Valitettavasti se oli jäänyt vankkureihin. Se oli perin kiusallista.

Mitä muuta hän voisi käyttää? Riisua nuttunsa ja pitää sitä ylhäällä? Se ei ollut kyllin kirkkaan värinen. Se ei kelvannut.

Nostaisiko hän hattunsa pyssynsä nenään? Se voisi olla parempi, mutta se olisi kuitenkin liiaksi ihmismuodon kaltainen, ja Hendrik tiesi kaikkien elukoiden sitä pelkäävän.

Onnellinen ajatus juolahti vihdoin hänen mieleensä. Hän oli kuullut, että uteliaita antilooppeja vetävät puoleensa omituiset muodot ja liikkeet miltei yhtä paljon kuin räikeät värit. Hän muisti erästä metkua, jota metsästäjien sanottiin hyvällä menestyksellä käyttäneen. Se oli kylläkin helppo: metsästäjä seisoi käsillään ja päällään ja sätkytteli koipiaan ilmassa.

Nyt sattui Hendrik olemaan juuri noita poikia, jotka usein olivat huvikseen harjoitelleet tätä pientä voimistelutemppua; ja hän osasi seisoa päällään kuin paras voimistelija.

Hetkeäkään viivyttelemättä hän laski pyssynsä maahan kättensä väliin, ja heittäen säärensä ylös alkoi sätkytellä niitä, kopistellen niitä yhteen ja asettaen ne ristiin mitä eriskummaisimmalla tavalla.

Hän oli asettunut niin, että hänen kasvonsa olivat käännetyt eläimiin päin hänen seistessään päällänsä. Luonnollisesti hän ei siinä asennossa voinut nähdä niitä, koska ruoho oli jalan korkuista; mutta aika ajoin hän antoi jalkojensa laskeutua maahan ja silloin, katsomalla sääriensä välistä, saattoi erottaa, kuinka kepponen onnistui.

Se onnistui todella. Koiras, ensin huomaten omituisen esineen, päästi terävän vihellyksen ja kiiti pois nopeana kuin lintu — sillä "urebi" on nopeimpia Afrikan antiloopeista. Naaras seurasi, vaikkei niin sukkelaan, ja jäi pian jälkeen.

Huomatessaan tämän koiras äkkiä pysähtyi — ikäänkuin häveten ritarillisuudenpuutettaan — kääntyi ympäri ja laukkasi takaisin, kunnes jälleen oli naaraksen ja tuon kummallisen sitä säikähdyttäneen esineen välissä.

Mikähän tuo omituinen esine saattoi olla? näytti se nyt kysyvän itseltään. Se ei ollut leijona eikä leopardi, ei hyeena eikä myöskään sakaali. Se ei ollut kettu eikä "fennec", ei maasusi eikä villikoira, ei mikään sen tutuista vihollisista. Ei se myöskään ollut bushmanni, sillä he eivät ole kaksipäisiä, kuten tämä näytti olevan. Mitä ihmettä se oli? Se oli pysynyt paikallaan — se ei ollut ajanut takaa. Kenties se ei ollut vaarallinen lainkaan. Epäilemättä se oli vallan viaton.

Niin tuumaili urebi. Sen uteliaisuus voitti pelon. Hän menisi hiukan lähemmäksi. Hän tahtoisi nähdä esineen paremmin, ennenkuin lähtisi pakoon. Samantekevää mikä se oli, se ei voinut vahingoittaa tuollaisen matkan päästä; ja saavuttaa hänet, puh! ei ollut koko Afrikassa olentoa, kaksi- tai nelijalkaista, jolle hän ei voisi heittää pölyä vasten naamaa.

Niin se kulki hiukan lähemmäksi ja sitten vielä hiukan lähemmäksi ja jatkoi etenemistään, juoksu seuraten juoksua, nyt tätä, nyt tuota tietä, mutkitellen yli lakeuden, kunnes se oli vähemmän kuin sadan askeleen päässä tuosta omituisesta esineestä, joka ensi näkemällä oli sitä niin kauhistuttanut.

Sen toveri, naaras, pysytteli sen kintereillä; se näytti vallan yhtä uteliaalta — suuret loistavat silmät ihan avoimina sen pysähtyessä aika ajoin katsoa tuijottamaan. Toisinaan nuo kaksi kohtasivat toisensa risteillessään ja pysähtyivät hetkiseksi ikäänkuin kuiskaten neuvotellakseen, ja kysyivät toisiltaan, oliko jo saanut selville tuon oudon ilmiön laatua.

Oli kuitenkin ilmeistä, ettei näin ollut asian laita — koska ne yhä jatkoivat lähenemistään kyselevin ja ihmettelevin ilmein ja liikkein.

Vihdoin outo esine katosi hetkeksi ruohikkoon; sitten ilmestyi jälleen — mutta nyt muuttuneessa muodossa. Jotakin sen lähellä kimalteli kirkkaasti auringossa, ja tuo kimallus aivan lumosi koiraksen, jottei se voinut paikaltaan liikahtaa, vaan seisoi sitä järkähtämättä silmäten. Kohtalokas lumous! Se oli sen viimeinen katse. Kirkas leimaus välähti — jotakin tunkeutui sen sydämeen; se ei nähnyt enää tuota välkkyvää esinettä.

Naaras oli hypähtänyt sinne, johon sen puoliso oli kaatunut, ja seisoi määkien sen vieressä. Se ei tiennyt sen äkillisen kuoleman syytä, mutta näki, että se oli kuollut. Sen kyljessä oleva haava — punainen verivirta — olivat sen silmien edessä. Se ei ollut milloinkaan ennen nähnyt kuolemaa tässä muodossa, mutta tiesi armaansa kuolleen. Tämän hiljaisuus — ruohikkoon ojentautunut liikkumaton ja hervoton vartalo — lasittuneet silmät — kaikki kertoi, että sen elämä oli päättynyt.

Naaras olisi paennut, mutta se ei voinut jättää sitä — se ei voinut erota tuosta hengettömästä ruumiistakaan. Se tahtoi viipyä kotvasen ja murehtia sitä.

Sen leskeys oli lyhyt. Jälleen leimahti sytytin — jälleen paukahti välkkyvä putki — ja sureva antilooppi kaatui puolisonsa ruumiin yli.

Nuori metsästäjä nousi ja juoksi eteenpäin. Hän ei, yleisen tavan mukaan, pysähtynyt lataamaan, ennenkuin oli tullut saaliinsa luo. Lakeus oli aivan tasaista eikä hän nähnyt sillä ainoatakaan muuta eläintä. Kuinka hän hämmästyikään saapuessaan antilooppien luo ja huomatessaan, että joukosta oli kolmas vielä elossa!

Niin, pieni kili, ei kaniinia suurempi, hyppeli ruohikossa, juoksenteli kaatuneen emonsa ruumiin ympärillä ja määki hennolla äänellä.

Hendrik oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut havainnut tätä olentoa ennemmin; mutta hän ei todellakaan ollut paljoa nähnyt antiloopeista siihen hetkeen saakka, jolloin hän tähtäsi, ja ruoho oli kätkenyt pienoisen.

Niin metsästäjä kuin olikin, Hendrik ei voinut olla tuntematta liikutusta katsellessaan edessään olevaa kuvaa. Mutta hän tiesi, ettei hän ollut kevytmielisesti surmannut näitä elukoita pelkän huvin vuoksi, ja se tyynnytti hänen omaatuntoaan.

Pikku kili olisi oivallinen lemmikki Janille, joka oli usein toivonut sellaista, koska hänen sisarellaankin oli omansa. Sitä voisi ruokkia lehmän maidolla, ja vaikka se oli kadottanut niin hyvin isän kuin emonkin, päätti Hendrik, että sitä hoidettaisiin huolellisesti. Hänen ei ollut vaikea saada sitä kiinni, kun se ei tahtonut lähteä pois paikasta, missä sen emo makasi, ja pian Hendrik piteli sylissään tuota sävyisää olentoa.

Sitten hän sitoi yhteen koiraksen ja naaraksen; ja kiinnitettyään vankan nuoran edellisen sarviin hän lähti liikkeelle vetäen kahta antilooppia perässään.

Kun nämä olivat maassa päät edellä, vedettiin niitä myötäkarvaan, mikä teki sen paljon helpommaksi; ja koska ei ollut muuta kuin ruohoturpeita, joiden yli tuli mennä, sai nuori metsästäjä koko riistansa leiriin suuremmitta vaikeuksitta.

Kaikkien ilo oli suuri, kun he näkivät moisen sievän määrän metsänriistaa, mutta Janin riemu oli yli kaikkien muiden; eikä hän enää kadehtinut Trüeytä pienen gasellin takia.

24. luku.

PIKKU JANIN SEIKKAILU.

Olisi ollut parempi, ettei Jan olisi milloinkaan nähnyt pientä "urebiä" — parempi sekä Janille että antiloopille, sillä sinä yönä tuo viaton olento aiheutti hurjan säikähdyksen leirissä.

He olivat kaikki menneet levolle, kuten edellisenäkin iltana — van Bloom ja neljä lasta vankkureihin, kun taas bushmanni ja Totty nukkuivat ulkosalla. Viimemainittu makasi vankkurien alla; mutta Swartboy oli sytyttänyt suuren tulen jonkun matkan päähän niistä ja ojentautunut sen vierelle, kääriytyneenä lammasnahkaiseen vaippaansa.

He olivat kaikki vaipuneet uneen, eivätkä hyeenat olleet heitä häirinneet. Tämä oli helposti selitettävissä. Kolme sinä päivänä ammuttua hevosta kiinnitti tuon herrasväen huomiota, sillä niiden ilkeitä ääniä voi kuulla siltä suunnalta, missä haaskat olivat. Kun niillä oli kylliksi illallista, eivät ne huomanneet olevan aihetta uskaltautua leirin läheisyyteen, missä ne olivat saaneet kokea moisen vihamielisen vastaanoton edellisenä iltana. Niin tuumiskeli van Bloom kääntyessään kyljelleen ja nukahtaessaan.

Hän ei kuitenkaan arveluissaan ollut oikeassa. Oli totta, että hyeenat juuri silloin aterioivat hevosten ääressä; mutta oli erehdys otaksua sen tyydyttävän noita saaliinhimoisia petoja, jotka eivät koskaan näytä saavan kyllikseen. Kauan ennen aamua olisi van Bloom, jos hän olisi ollut valveilla, kuullut tuon raivoisen naurun leiriä lähempänä ja voinut nähdä hyeenain viheriäisten silmien kiiluvan Swartboyn leiritulen sammuvassa leimussa.

Tosin hän kuulikin kerran herätessään petojen ääniä; mutta tietäen, että biltong oli sinä iltana asetettu pois ulottuvilta, ja ajatellen, ettei siellä ollut mitään, jota ne voisivat vahingoittaa, hän ei pannut mitään merkitystä niiden meluaville mielenilmaisuille, vaan nukahti uudelleen. Hänet havahdutti kuitenkin kimeä parkaisu, kuulostaen kuin joku eläin olisi kuolemantuskassa; ja sitten seurasi toinen parkaisu, joka tuntui äkkiä katkeavan, kun elukan huuto tukahutettiin.

Näissä huudoissa van Bloom kuten toisetkin — jotka nyt myöskin olivat valveilla — tunsivat urebin määkimisen, sillä he olivat useita kertoja kuulleet sitä iltapäivän kuluessa.

"Hyeenat tappavat sen!" ajattelivat he. Mutta heillä ei ollut aikaa sitä sanoa, ennenkuin toinen ja vallan erilainen huuto kuului heidän korviinsa ja sai heidät kaikki hypähtämään ikäänkuin olisi pommi räjähtänyt vankkurien alla. Tuo huuto oli Janin ääni ja kuului samalta suunnalta, mistä tukahutetun antiloopin parkaisu tuli.

"Taivaan tähden! Mitä se saattoi merkitä?"

Lapsen ääni kaikui ensin heidän korvissaan äkillisenä hätähuutona — sitten seurasi sekavaa hälinää, muistuttaen tappelun rymäkkää — ja jälleen kuultiin Janin kovasti huutavan apua, ja samalla hänen äänensä katkesi, ja joka kirkaisu tuntui tulevan yhä kauempaa. Jokin tai joku kuljetti häntä pois!

Tämä ajatus juolahti van Bloomin, Hansin ja Hendrikin mieleen samalla kertaa. Luonnollisesti se täytti heidät kauhistuksella; ja kun he tuskin vielä olivat hereillä, eivät he tienneet mitä tehdä.

Janin huudot saivat heidät kuitenkin pian järkiinsä; ja heidän kaikkien ensi ajatus oli juosta siihen suuntaan, mistä ne kuuluivat.

Pyssyjen tapaileminen olisi vienyt aikaa, ja kaikki kolme hyppäsivät vankkureista ilman niitä.

Totty oli jalkeilla ja soperteli, muttei tiennyt enempää kuin hekään, mitä oli tapahtunut.

He eivät kauvan viivähtäneet häneltä kyselemässä. Swartboyn ääni, joka kuului kovana haukkumisena, kutsui heitä muuanne; ja nyt he näkivät punaisena loimuavan kekäleen ryntävän pimeyden halki, epäilemättä tuon kelpo miehen käsien kantamana.

He hyökkäsivät loimuavan soihdun osoittamaan suuntaan ja juoksivat niin nopeaan kuin voivat. He kuulivat yhä bushmannin äänen ja kauhistuksekseen Janin kirkaisut etäämpänä siitä.

Tietysti he eivät ymmärtäneet, mikä tämän kaiken aiheutti. He vain ponnistelivat eteenpäin pelottavien epäluulojen vallassa.

Saavuttuaan jonkun viidenkymmenen askeleen päähän kekäleestä, he huomasivat sen äkkiä laskevan, sitten nousevan jälleen ja taas laskevan, nopeaan ja kiivaasti. He saattoivat kuulla bushmannin äänen haukkuvan kovemmin kuin ennen, ikäänkuin hän paraikaa kurittaisi jotakin elukkaa.

Mutta Janin ääntä he eivät enää kuulleet — hän ei parkunut enää — oliko hän kuollut?

Hirvittävin aavistuksin he ryntäsivät edelleen.

Heidän saapuessaan paikalle tarjoutui omituinen näky heidän katseilleen. Jan makasi maassa, pitäen lujalla otteella kiinni pensaista, joiden juurella hän oli. Hänen toisesta ranteestaan lähti tukeva nahkahihna, joka kulki pensaikon lävitse usean jalan päähän; ja sen toisessa päässä oli kiinni urebi-kili, kuolleena ja julmasti runneltuna. Sen ääressä seisoi Swartboy palavine kekäleineen, joka leimahteli sitä kirkkaammin, kun hän oli juuri hotaissut sillä saaliinhimoista hyeenaa selkään. Tämä ei ollut näkyvissä. Se oli kauan sitten hiipinyt tiehensä, mutta kukaan ei ajatellutkaan takaa-ajoa, koska kaikki olivat liian huolissaan Janin vuoksi.

Lapsi nostettiin viivyttelemättä pystyyn. Kaikkien silmät tarkastelivat häntä innokkaasti, nähdäkseen mihin hän oli haavoittunut; ja ilonhuudahdus kaikui pian ilmoille heidän huomatessaan, ettei mitään haavan kaltaista voinut havaita hänen pienoisessa ruumiissaan, paitsi orjantappuroiden naarmuja ja syvää hihnanjälkeä hänen ranteessaan. Hän oli nyt tointunut ja vakuutti heille kaikille, ettei hän ollut lainkaan vahingoittunut. Eläköön! Jan oli pelastettu!

Nyt jäi Janin osaksi selittää tämä salaperäinen juttu kaikille.

Hän oli maannut vankkureissa muiden kanssa, mutta ei nukuksissa kuten he. Ei, hän ei voinut silmänräpäystäkään nukkua ajatellessaan uutta lemmikkiään, joka oli alhaalla pyörään sidottuna, koska vankkureissa ei ollut tilaa.

Jan oli saanut päähänsä, että hän tahtoi vielä kerran katsella urebia, ennenkuin hän nukkuisi. Niinpä hän sanomatta sanaakaan hiipi ulos katoksesta ja laskeutui sinne, missä antilooppi oli sidottuna. Hän päästi sen hiljaa irti ja vei sen sitten tulen valoon, johon istahti ihailemaan elukkaa.

Silmäiltyään sitä ihastuneena kotvan aikaa hän tuumi, ettei Swartboy voisi muuta kuin ottaa osaa hänen tunteeseensa; ja ilman muuta hän ravisteli bushmannin hereille.

Tällä ei ollut suurtakaan halua joutua herätetyksi unestaan katsomaan eläintä, jollaisia hän oli aikoinaan syönyt satoja. Mutta Jan ja Swartboy olivat hyvät ystävykset, eikä bushmanni ollut vihainen. Hän siis noudatti nuoren herransa päähänpistoa, ja nuo kaksi istuivat hetkisen keskustellen lemmikistä.

Vihdoin Swartboy ehdotti nukkumista. Jan suostui siihen vain sillä ehdolla, että Swartboy antaisi hänen nukkua vieressään. Hän noutaisi huopapeitteensä vankkureista eikä vaivaisi Swartboyta pyytämällä osaa tämän vaipasta.

Swartboy vastusti ensin; mutta Jan väitti tunteneensa vilua vankkureissa ja osaksi juuri sentähden tulleensa alas tulen luo. Kaikki tämä oli pelkkää viekkautta pikku veitikassa. Mutta Swartboy ei voinut häneltä mitään kieltää ja suostui viimein. Hän ei nähnyt siinä mitään vaaraa, kun ei ollut sateenkaan merkkiä.

Jan palasi sitten vankkureihin, kiipesi äänettömästi ylös, otti omat huopapeitteensä ja toi ne tulen ääreen. Sitten hän kietoutui niihin ja laskeutui Swartboyn viereen, urebi seisoen lähellä ja sellaisessa asennossa, että hän vielä maatessaankin saattoi sitä silmäillä. Estääkseen sitä lähtemästä pois, hän oli kiinnittänyt lujan nahkahihnan sen kaulaan ja toisen pään sitonut ranteeseensa.

Hän loikoili hetkisen tarkastellen somaa lemmikkiään. Mutta uni voitti hänet vihdoin, ja urebin kuva häipyi hänen silmistään.

Paitsi tätä, Jan osasi vallan vähän kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän oli herännyt äkilliseen nykäykseen ranteessaan ja kuullut antiloopin parkaisun. Mutta hän ei ollut vielä oikein avannut silmiään, ennenkuin tunsi itseään voimakkaasti vedettävän pitkin maata.

Hän luuli ensin, että Swartboy kujeili hänen kanssaan; mutta kulkiessaan tulen ohi hän näki sen valossa, että suuri musta eläin oli tarttunut urebiin ja veti sekä häntä että sitä mukanaan.

Luonnollisesti hän silloin alkoi huutaa apua ja tarttui kaikkeen mahdolliseen estääkseen petoa viemästä itseään. Mutta hän ei saanut mistään kiinni, ennenkuin huomasi olevansa tiheässä pensaikossa ja siihen hän tarttui ja piti kiinni kaikin voimin.

Hän ei olisi kauan jaksanut pitää puoliansa hyeenan voimaa vastaan; mutta juuri silloin Swartboy tuli paikalle tulisoihtuineen ja ajoi ryövärin pois oikealla sivallusten ryöpyllä.

Tullessaan takaisin tulen valoon he huomasivat Janin voivan mainiosti. Mutta poloinen urebi — se oli surkeasti raadeltu eikä nyt ollut enemmän arvoinen kuin kuollut rotta.

25. luku.

LUKU HYEENOISTA.

Hyeenat ovat susia — mutta ihan erikoista lajia susia. Niillä on samat yleiset tavat kuin susilla, ja ne muistuttavat näitä ulkomuodoltaan. Niillä on jykevämmät päät, leveämmät, paksummat kuonot, lyhyemmät ja vankemmat kaulat sekä yleensä karheampi ja pörröisempi turkki. Hyeenan luonteenomaisimpia tunnusmerkkejä on sen jäsenten kehityksen epätasaisuus. Takajalat ovat heikommat ja lyhemmät kuin etujalat, joten takapuoli on paljon alempana kuin olkapäät; ja selkäviiva, olematta vaakasuora, kuten useimmilla eläimillä, laskeutuu vinosti häntää kohti.

Lyhyt paksu kaula ja vahvat leuat ovat luonteenomaisia tunnusmerkkejä, edellinen siinä määrin, että tarumaisen luonnonhistorian päivinä sanottiin hyeenan olevan vailla niskanikamia. Sen paksulla kaulalla ja voimakkailla leukaluilla on tarkoituksensa. Niiden avulla hyeena saattaa syödä luita, jotka olisivat vallan käyttökelvottomia tavalliselle sudelle tai jollekin muulle saalistavalle pedolle. Se voi murtaa miltei suurimmat ja vahvimmat nikamat eikä ainoastaan käytä niiden ydintä, vaan musertaa itse luut ja nielee ne ravintona. Tässä meillä jälleen on todiste luonnon mukautumiskyvystä. Hyeena elää juuri siellä, missä noita suuria luita on runsaimmin. Luonto ei salli minkään joutua hukkaan.

Hyeenat ovat Afrikan susia — toisin sanoen ne edustavat Afrikassa suurta sutta, jota siellä ei tavata. On totta, että sakaali on susi joka suhteessa, mutta ainoastaan pieni. Afrikassa ei ole todellista suurikokoista sutta, sentapaista kuin Pyreneitten laiha ryöväri tai sen amerikalainen kaksoisveli.

Kaikista susista on hyeena rumin ja petomaisin. Siinä ei ole mitään miellyttävää tai kaunista. Olinpa todella sanoa sitä rumimmaksi luoduista olennoista, kun paviaanit johtuivat mieleeni. Ne luonnollisesti edustavat äärimmäistä rumuutta; eivätkä hyeenat todellakaan eroa niistä yleiseltä muodoltaan, enempää kuin eräiltä tavoiltaankaan. Muutamat aikaisemmat kirjailijat lukivatkin ne samaan luokkaan.

Nyt olemme puhuneet hyeenasta ikäänkuin sitä olisi vain yksi laji. Pitkät ajat oli ainoastaan yksi tunnettu — tavallinen eli "juovikas hyeena" (Hyena vulgaris), ja juuri siitä kerrotaan niin monia epätodenmukaisia juttuja. Tuskinpa yksikään muu eläin on ollut niin huomattavalla sijalla salaperäisyyden ja kauhun maailmassa. Ei vampyyri eikä lohikäärme ole sitä voittanut. Esivanhempamme uskoivat, että se voi lumota kenen tahansa katseellaan, viekoitella heidät mukaansa ja sitten syödä heidät suuhunsa — että se muutti sukupuoltansa joka vuosi — että se saattoi muuttaa itsensä uhkean nuorukaisen näköiseksi ja siten houkutella nuoria neitoja metsiin syötäväksi — että se saattoi täydelleen matkia ihmisääntä — että sen tapana oli kätkeytyä jonkun talon läheisyyteen, kuunnella, kunnes jonkun perheenjäsenen nimi mainittaisiin, sitten huutaen kuin apua pyytäen mainita kuulemansa nimi ja matkia hädässä olevan huutoja. Silloin tietysti mainittu henkilö tuli ulos, mutta paikalle saapuessaan hän luonnollisesti tapasi vain raivokkaan hyeenan, joka oli valmis hänet ahmaisemaan.

Niin oudolta kuin saattanee näyttääkin, uskottiin näitä järjettömiä juttuja ennen varsin yleisesti, ja niin omituiselta kuin tuntuneekin minun sanoa, ei ainoakaan niistä ole vailla jonkinlaista pohjaa. Niin liioiteltuja kuin ne ovatkin, johtavat ne kaikki alkunsa luonnollisista tosiseikoista. Tässä viittaan vain pariin niistä. Hyeenan katseessa on jotakin erikoista, joka on antanut aiheen käsitykselle, että sillä olisi voima "viehättää" eli lumota, vaikken olekaan koskaan kuullut sen sillä ketään viekoitelleen surman suuhun; eläimen äänessä on erikoisuus, joka helposti hankkisi sille kunnian ihmisäänen matkimisesta, siitä yksinkertaisesta syystä, että edellinen varsin läheisesti muistuttaa jälkimmäistä. En sano hyeenan äänen olevan tavallisen ihmisäänen kaltaisen, mutta on eräitä ääniä, joita se aivan muistuttaa. Tunnen useita henkilöitä, joilla on hyeenan ääni. Tarkimpia ihmisnaurun jäljittelyjä on todella "pilkullisen hyeenan" ääni. Kukaan ei voi sitä kuulla, niin ilkeä kuin se onkin, olematta huvitettu sen läheisestä yhtäläisyydestä inhimillisen mielenilmaisun kanssa. Sen sävyssä on mielettömyyden vivahdus, ja minusta se muistuttaa terävää metallista sointia, jonka olen huomannut neekerien äänessä. Olen jo verrannut sitä siihen, jollaiseksi kuvittelisin järjettömän neekerin naurua.

Vaikka onkin parhaiten tunnettu, on juovikas hyeena mielestäni vähimmin mielenkiintoinen lajiansa. Se on laajemmalle levinnyt kuin yksikään sen heimolaisista. Eläen useimmissa Afrikan osissa se on myöskin aasialainen eläin ja kylläkin yleinen kautta Aasian eteläisten maiden, ja tavataanpa sitä niinkin kaukana pohjoisessa kuin Kaukaasiassa ja Altai-vuorilla. Se on ainoa Aasiassa elävä laji. Kaikki muut ovat synnynnäisiä afrikalaisia, mikä manner onkin hyeenan todellinen koti.

Luonnontutkijat myöntävät olevan vain kolmea lajia hyeenoita. En epäile lainkaan, etteikö olisi kaksi kertaa tuota määrää, yhtä paljon toisistaan eroavia kuin nämä kolme. Vähintään viisi lajia tunnen, laskematta hyeenoihin Kap-maan villikoiraa tahi pientä maakuopissa asuvaa hyeenaa (Proteles) — jotka molemmat vielä epäilemättä tapaamme metsästysseikkailujemme kuluessa.

Ensiksi meillä on siis "juovikas" hyeena, joka jo on mainittu. Se on tavallisesti väriltään tuhkanharmaa heikoin kellertävin vivahduksin, ja sillä on joukko säännöttömiä viiruja eli mustia tai tummanruskeita juovia. Nämä ovat poikittain pitkin sen ruumista tai oikeammin vinosti, seuraten melkein kylkiluiden suuntaa. Ne eivät ole yhtä selviä eli huomattavia lajin eri yksilöillä. Karva on — kuten kaikilla hyeenoilla — pitkä, karhea ja takkuinen, pitempi niskassa, hartioilla ja selässä, johon se muodostaa harjan. Se nousee pystyyn, kun eläin on kiihoittunut. Samaa voi havaita koirillakin.