SISÄLLYS: (continued 4)

Joka ilta olivat siis kvaggat juoneet lammen rannalla ja menneet jälleen tiehensä herättämättä vähintäkään mielenkiintoa.

Niin ei käynyt tällä kertaa. Suurenmoinen suunnitelma valtasi nyt van Bloomin mielen. Kvaggajoukko sai äkkiä osakseen yhtä paljon mielenkiintoa kuin jos se olisi ollut norsulauma. Kenttäkornetti oli kavahtanut jaloilleen ja seisoi niitä katsellen — silmät mielihyvästä ja ihastuksesta säihkyen.

Hän ihaili niiden somajuovaisia päitä, niiden täyteläisiä hyvinmuodostuneita ruumiita, niiden keveitä, siroja jäseniä, lyhyesti sanoen, hän ihaili niissä kokoa, väriä ja suhteita. Milloinkaan ennen eivät kvaggat olleet näyttäneet niin kauneilta vee-buurin silmissä.

Mistä johtui sitten tämä uusi ihastus halveksittuja kvaggoja kohtaan? — sillä halveksimista ne saavat Kap-maan farmarilta, joka ampuu niitä vain ravinnoksi hottentottipalvelijoilleen. Miksi ne olivat äkkiä tulleet kenttäkornetin suosikeiksi? Sen ymmärrät saadessasi tietää mietteet, jotka juuri silloin täyttivät hänen mielensä.

Ne olivat seuraavanlaisia:

Eikö joitakuita näistä elukoista voisi ottaa kiinni ja kesyttää? — Miksikä ei? Eikö niitä voisi totuttaa satulaan? — Miksi ei? Eivätkö ne auttaisi häntä norsunmetsästyksessä aivan yhtä hyvin kuin hevoset? — Miksikä ei?

Van Bloom teki nämä kolme kysymystä itselleen. Puoli minuuttia riitti antamaan niihin kaikkiin myönteisen vastauksen. Noissa kolmessa ehdotuksessa ei ollut ainoassakaan mahdottomuutta eikä epätodennäköisyyttä. Oli selvää, että ne voitaisiin suorittaa ja ilman vaikeutta.

Uusi toivo syttyi kenttäkornetin sydämeen. Jälleen hänen kasvonsa alkoivat ilosta loistaa.

Hän ilmaisi ajatuksensa sekä bushmannille että "pensastopojille" — jotka kaikki kokonaan hyväksyivät tuuman ja ihmettelivät vain, ettei kukaan heistä sitä ollut ennen ajatellut.

Nyt heräsi kysymys miten kvaggat voitaisiin ottaa kiinni. Se oli ensimmäinen ratkaistava kohta; ja kaikki neljä — van Bloom itse, Hans, Hendrik ja Swartboy istahtivat miettiväisinä keksiäkseen jonkun suunnitelman tämän työn suorittamiseksi.

Luonnollisesti he eivät juuri silloin voineet mitään tehdä, ja juomaan tullut lauma sai rauhassa lähteä. Metsämiehet tiesivät, että ne palaisivat huomispäivänä samaan aikaan, ja niiden paluuseen olivat kaikkien ajatukset suunnatut.

Hendrik neuvoi "taittamista", mikä tarkoittaa luodin ampumista niskaan lähelle säkää, jolla tavoin kvaggan saa kaatumaan ja vangittua. Laukaus, jos se on oikein tähdätty, ei surmaa eläintä. Se toipuu pian ja sen voi helposti kesyttää, jos kohta sen mieli tavallisesti masentuu samalla. Se ei milloinkaan enää ole "oma itsensä". Hendrik ymmärsi "taittamisen" tempun. Hän oli nähnyt buurimetsästäjäin sitä käyttävän. Hän tiesi kohdan, johon luodin tuli osua. Hän uskoi helposti sen voivansa suorittaa.

Hans piti "taittamista" liian julmana keinona. He surmaisivat kenties useita kvaggoja, ennenkuin saisivat yhden johon oli osunut oikeaan paikkaan. Sitäpaitsi se olisi ruudin ja luotien tuhlausta — huomioonotettava seikka. Miksi he eivät pyytäisi paulalla elukoita? Hän oli kuullut ansoja asetettavan kvaggan suuruisille eläimille ja useita joutuneen satimeen sillä tavoin.

Hendrikin mielestä ei ansa-ajatus ollut hyvä. He voisivat saada yhden sillä tavoin — lauman etummaisen; mutta kaikki muut, nähdessään johtajan satimessa, laukkaisivat tiehensä eivätkä enää palaisi lammelle; ja minne he sitten asettaisivat ansan saadakseen toisen? Voisi kulua pitkä aika, ennenkuin he löytäisivät näiden eläinten toisen juomapaikan, kun he taas voisivat niitä hiipien lähestyä ja "taittamalla" saada milloin tahansa lakeudella.

Swartboy ilmaisi nyt suunnitelmansa. Se oli salahauta. Sillä tavoin bushmannit yleisimmin pyydystivät suuria elukoita, ja Swartboy ymmärsi täydelleen miten tuli valmistaa hauta kvaggoja varten.

Hendrikillä oli vastaväitteitä tähän ilmaistavana. Etummainen kvagga joutuisi kenties kiinni, mutta toiset eivät olisi niin hölmöjä, että marssisivat hautaan — niiden johtajan pudottua ja paljastettua loukun. Ne luonnollisesti laukkaisivat pois eivätkä koskaan enää tulisi sitä tietä.

Jos se voitaisiin tehdä yön aikana, myönsi Hendrik, voisi asia olla toinen. Pimeässä voisi useita syöksyä sisään, ennen kuin huomaisivat varoitusta. Mutta ei — kvaggat olivat aina tulleet juomaan päivän aikaan — yksi vain voi joutua loukkuun, ja silloin toiset säikähtyneinä pysyisivät loitolla.

Hendrikin sanoissa olisi saattanut olla järkeä, jollei olisi ollut muuatta tosiasiaa, jonka kenttäkornetti itse oli pannut merkille kvaggojen tullessa järvelle juomaan. Se oli, että eläimet olivat aina tulleet veden luo yhdestä paikasta ja menneet pois toisesta. Oli luonnollisesti pelkkä sattuma, että ne niin tekivät, ja se johtui maaperän laadusta, mutta sellainen oli asianlaita ja van Bloom oli pannut sen useana kertana merkille. Niillä oli tapana tulla jo kuvatusta solasta; juotuansa ne kahlasivat matalaa rantaa muutaman sylen ja sitten menivät pois rantatörmän toisen halkeaman kautta.

Tämän seikan tunteminen oli mitä tärkein, ja kaikki sen heti käsittivät. Salahauta kaivettuna sille polulle, jota pitkin eläimet tulivat järvelle, vaikuttaisi epäilemättä Hendrikin sanojen mukaan — yksi voitaisiin saada kiinni ja toiset karkaisivat pelästyneinä. Mutta ulos johtaville jäljille asetettu samanlainen loukku aiheuttaisi toisenlaisen tuloksen. Kun kvaggat kerran olisivat lopettaneet juontinsa, ja juuri sillä hetkellä, jolloin ne lähtisivät pois vedestä, voisivat metsästäjät näyttäytyä vastakkaisella puolella, saattaa lauman nopeaan liikkeeseen ja panna ne laukkaamaan loukkuun. Tällä tavoin voitaisiin vangita koko haudallinen samalla kertaa eikä vain yhtä!

Kaikki tämä näytti niin mahdolliselta, ettei mitään muuta ehdotusta tehty — _salahauta_suunnitelma hyväksyttiin heti ja yksimielisesti.

Tuli vain kaivaa hauta, peittää se sopivasti ja sitten odottaa tulosta.

Heidän suunnitellessaan pysyi kvaggalauma kaiken aikaa näkyvissä huvitellen avoimella tasangolla. Se oli kiusaava näky Hendrikille, joka olisi suuresti halunnut näyttää tarkka-ampujataitoansa "taittamalla" yhden. Nuori metsämies ymmärsi kuitenkin, että olisi ollut typerää ampua niitä nyt siellä, koska se olisi estänyt niitä palaamasta lammelle; niinpä hän hillitsi itsensä ja jäi muiden kanssa katselemaan kvaggoja — kaikki tarkastelivat niitä sellaisella mielenkiinnolla, jommoista he eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet nähdessään lauman näitä eläimiä.

Kvaggat eivät ensinkään heitä nähneet, vaikka olivat aivan lähellä suurta nwanapuuta. He — metsästäjät — olivat ylhäällä oksien keskellä, johon elukat eivät ajatelleetkaan vilkaista, ja puun tyven tienoilla ei ollut mitään, joka olisi pelkoa aiheuttanut. Vankkurien pyörät olivat kauan sitten toimitetut pensastoon, osaksi auringolta suojaan ja osaksi sentähden, että metsänriistaa usein tuli ampumamatkan päähän puusta ja sitä sillä tavoin sai ilman mitään vaivaa. Maassa oli tuskin mitään jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet puussa sijaitsevan leirin olemassaoloa; ja ihminen olisi voinut kulkea ohi hyvinkin läheltä huomaamatta metsästäjäperheen omituista ilma-asuntoa.

Kaikki tämä oli tarkoituksellista kenttäkornetin puolelta. Vielä hän tunsi vähän ympäröivää seutua. Hän ei tiennyt, oliko siellä ehkä pahempia vihollisia kuin hyeenat ja leijonat.

Heidän tarkastellessaan kvaggojen temppuja teki yksi niistä omituisemman liikkeen kuin mitä he vielä olivat huomanneet.

Kysymyksessä oleva elukka söi rauhallisesti kulkien eteenpäin ja lähestyi vihdoin pientä pensasryhmää, joka oli avonaisella kentällä. Kun se oli pensaikon lähellä, nähtiin sen äkkiä loikkaavan eteenpäin, ja miltei samassa silmänräpäyksessä hypähti pörröinen elukka ulos pensaikosta ja alkoi juosta tiehensä. Viimemainittu ei ollut mikään muu kuin ruma juovikas hyeena. Sensijaan että se olisi kääntynyt päin kvaggaa ja alkanut taistella, kuten olisi luullut niin vahvan ja raivoisan pedon tekevän, päästi se hätäulvonnan ja pakeni niin nopeaan kuin sen koivet kantoivat.

Ne eivät kantaneet sitä pitkälle. Se pyrki nähtävästi suurempaan pensastoon, joka kasvoi lähellä, mutta ennenkuin se ehti puoliväliin aukeamaa, saavutti kvagga sen takaapäin ja päästäen kimakan "kuaag"-huutonsa kohosi pystyyn ja iski etukavionsa hyeenan selkään. Samassa hetkessä tarttui märehtijä hampainensa raatelueläimen niskaan ja piti kiinni yhtä lujasti kuin pihdeissä.

Kaikki katselivat nähdäkseen hyeenan vapauttavan itsensä ja pakenevan uudelleen. Turhaan he katselivat. Kyynärääkään se ei enää juossut. Se ei hengissä päässyt noiden kauheiden hampaitten otteesta.

Kvagga piteli yhä vastaan sätkyttelevää uhriansa lujin ottein — tallaten sitä kavioillaan ja ravistellen sitä vankoissa leuoissaan, kunnes hyeenan huudot lakkasivat muutamissa minuuteissa, ja sen runneltu ruumis makasi liikkumattomana aukeamalla.

Luulisi tuon tapauksen riittäneen muistuttamaan metsämiehiämme olemaan varovaisia joutuessaan kvaggan kanssa tekemisiin. Moinen terävä purija ei olisi mikään hauska hevonen suistaa ja hillitä.

Mutta kaikki tiesivät vastenmielisyyden vallitsevan villihevosen ja hyeenan välillä, ja vaikka yhden tuollaisen elukan näkeminen saattaa kvaggan raivoon, on se vallan toisenlainen käytöksessään ihmistä kohtaan. Niin voimakas on todella tämä vastenmielisyys ja niin täydellinen märehtijän etevämmyys peto-eläimen rinnalla, että rajaseudun farmarit usein käyttävät hyväkseen tätä omituista tosiseikkaa, pitäen hyeenoita loitolla karjasta tuomalla laumaan joukon kvaggoja, jotka toimivat vahteina ja suojelijoina!

39. luku.

SALAHAUTA.

Heidän katsellessaan kvaggojen liikkeitä nousi van Bloom äkkiä seisoalleen. Kaikki kääntyivät katsomaan häneen. He näkivät hänen tavastansa että hän aikoi ehdottaa jotakin. Mitä se saattaisi olla?

Hänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että heidän pitäisi heti ryhtyä hautaa kaivamaan.

Auringonlasku oli lähellä — siitä puuttui vain puoli tuntia; olisi luullut hänen tekevän viisaammin jättämällä työn seuraavaan aamuun. Mutta ei. Oli hyvä syy, miksi heidän tuli ryhtyä siihen heti, ja se oli, etteivät he kenties saisi ajoissa valmiiksi sitä, jolleivät he tekisi osaa jo sinä iltana.

Ei olisi niinkään helppo asia kaivaa sopivan suuruista hautaa, sillä he tarvitsisivat sellaisen, johon sopisi ainakin puolisen tusinaa kvaggaa yhtaikaa. Sitten olisi vielä kannettava sieltä tuleva multa pois, leikattava peitteeksi paaluja ja oksia ja asetettava ne sopivalla tavalla.

Kaiken tämän tekeminen veisi paljon aikaa; ja kaiken pitäisi olla valmiina kvaggojen palatessa, muutoin koko suunnitelma epäonnistuisi. Jos elukat saapuisivat paikalle, ennenkuin hauta olisi peitetty ja kaikki työn jäljet poistettu, lähtisivät ne tiehensä astumatta veteen ja kenties eivät koskaan enää tulisi tälle lammelle.

Sellaisia olivat kenttäkornetin arvelut. Hans, Hendrik ja Swartboy tunnustivat ne oikeiksi. Kaikki huomasivat välttämättömäksi mennä työhön heti, ja työhön he kaikki lähtivät.

Onneksi oli työkalujen joukossa kaksi hyvää lapiota, "kihveli"-lapio ja kärkikuokka, joten he kaikki saattoivat olla toimessa yhtaikaa. Heillä oli myös koreja, joilla multa voitiin kantaa pois ja heittää lähellä olevaan syvään uomaan, josta sitä ei huomaisi. Se oli myös onnellinen asianhaara, sillä jos sitä olisi täytynyt kantaa pitkän matkan päähän, olisi työ tullut vielä raskaammaksi ja vaikeammaksi suorittaa oikeassa ajassa.

Merkittyänsä haudan ulkorajat he ryhtyivät työhön lapioin ja kuokin. Maa osoittautui joltisenkin pehmeäksi eikä kuokkaa paljoa tarvittu. Kenttäkornetti itse hoiteli toista lapiota, Hendrik toista, kun taas Swartboy kihvelilapiollaan täytti koreja niin nopeaan kuin Hans ja Totty, Trüeyn ja pikku Janin auttamina, ehtivät niitä tyhjentää. Viimemainitut kantoivat omaa pientä koriansa ja avustivat varsin tuntuvasti työn joutumista keventämällä Hansin ja Tottyn työtä.

Ja niin jatkui työ hilpeästi aina puoliyöhön asti ja senkin yli täysikuun valossa. Silloin kaivajat olivat kaulaa myöten haudassa.

He olivat nyt väsyneitä. He tiesivät voivansa helposti päättää työn huomenna; niinpä he panivat työkalunsa pois ja peseydyttyänsä virran kristallivedessä vetäytyivät makuusijoilleen puuhun.

Varhain aamun koittaessa he olivat työssä jälleen, ahkerina kuin mehiläiset, ja hauta edistyi niin nopeaan, että ennen aamiaisen syöntiä van Bloom tuskin voi nähdä sieltä seisoen varpasillaan, ja Swartboyn villainen päälaki oli lähes kaksi jalkaa maanpinnan alapuolella. Riittäisi kun hiukkasen vielä kaivettaisiin.

Aamiaisen jälkeen he ryhtyivät yhtä ripeästi kuin ennenkin työhön ja työskentelivät, kunnes arvelivat, että kuoppa oli kaivettu kyllin syväksi. Hyppykauriinkin olisi ollut vaikea hypätä ulos siitä, eikä minkään kvaggan olisi mahdollista selviytyä moisesta haudasta.

Nyt leikattiin keppejä ja pensaita ja niillä peitettiin hauta sievästi, ja siihen sekä suureen osaan läheistä maanpintaa siroteltiin korsia ja ruohoa. Älykkäimmänkin elukan olisi ulkokuori pettänyt; ei edes kettu olisi voinut loukkua havaita, ennenkuin olisi vierähtänyt sinne.

He olivat lopettaneet työn ennen päivällistä — joka sentähden olikin myöhäinen sinä päivänä —, joten muuta ei jäänyt tehtäväksi kuin syödä ja odottaa kvaggojen tuloa.

Päivällistä syödessä he kaikki olivat perin iloisia, huolimatta suunnattoman väsyttävästä hommasta, joka heillä oli ollut. Mahdollisuus saada kvaggoja vangituksi oli varsin kiihoittava ja piti seuruetta hyvällä tuulella.

Kukin tarjoutui ennustamaan, millainen tulos olisi. Jotkut sanoivat, että he saisivat vähintään kolme kvaggaa ansaan; toiset taas olivat toivehikkaampia ja uskoivat heidän ottavan kaksi kertaa sellaisen määrän. Jan ei ymmärtänyt, miksei hauta voisi olla täynnä; Hendrikin mielestä se oli kylläkin mahdollista — ottaen huomioon tavan, jolla he aikoivat ajaa kvaggoja sinne.

Siltä todella näyttikin. Hauta oli tehty kyllin leveä, jotta se estäisi eläinten mahdollisen hyppäämisen sen yli, samalla kun se oli kaivettu pitkinpäin polun poikki, joten ne eivät voisi sivuuttaa sitä. Maanpinnan laatu johtaisi ne suoraan sinne.

On totta, että jos ne jätettäisiin itsekseen ja niiden annettaisiin seurata tavallista kulkutapaansa — yhdessä rivissä nimittäin — saataisiin kenties vain yksi, johtaja. Muut, nähdessään sen putoavan sisään, kääntyisivät varmasti ympäri ja laukkaisivat pois toiseen suuntaan.

Mutta metsästäjä ei aikonut jättää asioita sille kannalle. He olivat suunnitelleet keinon, jonka avulla kvaggat määrättynä hetkenä saataisiin sikin-sokin hautaan. Siihen he perustivat toiveensa saada suuren joukon näitä eläimiä.

Neljä he tarvitsisivat. Yhden kullekin metsämiehelle. Neljä riittäisi, mutta luonnollisesti ei haitannut, vaikka enemmänkin jäisi hautaan. Mitä enemmän, sitä parempi, koska suuri lukumäärä soisi heille edun valita mielin määrin.

Kun päivällinen oli syöty, ryhtyivät metsästäjät valmistamaan odottamiensa vieraitten vastaanottoa. Kuten jo sanottu, oli päivällinen ollut tavallista myöhäisempi; ja nyt oli likellä se hetki, jolloin kvaggoja voi odottaa.

Ollaksensa ajoissa valmiina kävi kukin paikallensa. Hans, Hendrik ja Swartboy asettautuivat väijyksiin järven ympärille — välimatkojen päähän toisistaan; mutta matala sivu, josta elukat tavallisesti lähestyivät ja lähtivät pois, jätettiin aivan avonaiseksi. Van Bloom jäi puussa olevalle lavalle huomatakseen kvaggojen tulon ja antaakseen toisille varoitusmerkin. Näiden valitsemat asemat olivat sellaiset, että he saattoivat ohjata laumaa hautaa kohden tulemalla vain esiin pensaikosta, missä he olivat piiloutuneina. Jotta he voisivat näyttäytyä yhtaikaa ja oikealla hetkellä, tuli heidän odottaa puusta merkkiä. Se olisi suuren "putken" laukaiseminen tyhjin panoksin. Hansin ja Hendrikin piti myös laukaista tyhjät panokset ilmestyessään esiin, ja sillä tavoin saataisiin toivottu pakokauhu aikaan.

Koko suunnitelma oli hyvin keksitty ja onnistui oivallisesti. Lauma näyttäytyi kulkien rivissä yli tasangon aivan kuten edellisinäkin päivinä. Van Bloom ilmoitti niiden lähestymisen noille kolmelle väijyksissä olevalle toistamalla hiljennetyllä äänellä sanat: —

"Kvaggat tulevat!"

Pahaa aavistamattomat elukat kulkivat rivissä solan läpi, hajaantuivat veteen, joivat kylliksensä ja alkoivat sitten vetäytyä pois pitkin polkua, jolla hauta oli.

Kiivettyänsä rannalle ja nähdessään polulle siroitellun tuoreen ruohon ja korret, johtaja päästi korskuvan haukahduksen ja näytti puoleksi olevan aikeissa kääntyä ympäri. Mutta juuri sillä hetkellä jymähti putken kova paukahdus ja sitten, kuin pienemmät kaiut, vähäisempien pyssyjen pamaukset oikealta ja vasemmalta, samalla kun Swartboy kiljui kovemmalla äänellänsä toisella taholla. Katsahtaessaan taaksensa kvaggat huomasivat, että miltei joka puolella oli outoja vihollisia. Vain yksi suunta näytti avoimelta niille — tie, jota he olivat tottuneet kulkemaan; ja pelosta haukahdellen syöksyi koko lauma rantaa ylös ja sulloutui hautaa kohden.

Sitten kuultiin sekavaa meteliä — paalujen ryskettä — monien kavioiden töminää — kumahtelevia ääniä raskaitten ruumiitten pudotessa yhdessä ja sekoittuen lakkaamattomassa taistelussa — ja hurjaa korskuntaa elukoiden kiitäessä peloissaan eteenpäin. Muutamien nähtiin hypähtävän korkealle ilmaan ikäänkuin loikatakseen haudan yli. Toiset kohosivat takajaloilleen ja kääntyen ympäri juoksivat takaisin järveen. Jotkut syöksyivät pois pensaikon kautta ja pääjoukko tuli juosten takaisin ja syösten veden läpi laittautui tiehensä solan kautta, josta oli tullutkin. Muutaman minuutin kuluttua ei ainoatakaan ollut näkyvissä.

Pojat luulivat niiden kaikkien päässeen pakoon; mutta van Bloom saattoi, korkeammalta asemapaikaltaan puussa, nähdä useiden kuonojen työntyvän esiin haudanreunan yläpuolella.

Saapuessaan paikalle metsästäjät huomasivat suureksi tyydytyksekseen kokonaista kahdeksan täysikasvuista kvaggaa haudassa — juuri kaksi sen vertaa kuin mitä seurue tarvitsi päästäkseen ratsain kulkemaan.

Vähemmässä kuin kahdessa viikossa sen jälkeen oli neljä kvaggaa kesytetty satulaa kantamaan, ja ne tottelivat täydellisesti suitsia. Luonnollisesti oli saatu kestää aikalailla potkimista ja heittämistä ja vikuroimista, monta ankaraa laukkaa ja joitakuita ilkeitä putoamisia, ennenkuin päästiin niin pitkälle; mutta sekä bushmanni Swartboy että "pensastopoika" Hendrik olivat taitavia hevosten harjoittamisessa, ja pian he kesyttivät kvaggat tarpeenmukaiseen taipuvaisuuteen.

Aivan ensi kerralla, jolloin näitä elukoita käytettiin norsunmetsästyksessä, ne suorittivat sen palveluksen, jota heiltä odotettiin. Elefantti, kuten tavallisesti, karkasi ensi laukauksen saatuansa. Mutta kvaggan selässä metsämiehet kykenivät pitämään sitä näkyvissään ja seuraamaan nopeasti sen kintereillä. Niin pian kuin norsu huomasi, että juoksusta ei ollut apua, hylkäsi se enemmän pakenemisen ja seisahtui vastarintaa tekemään, antaen heille tilaisuuden ampua laukauksen toisensa jälkeen, kunnes kuolettava haava kaatoi sen suunnattoman ruumiin maahan.

Van Bloom oli ihastuksissaan. Hänen toiveensa olivat suuret, hänen suopea tähtensä oli jälleen nousemassa.

Hän täyttäisi vielä aikeensa. Hänestä tulisi vielä rikas. Muutamat vuodet auttaisivat häntä rakentamaan onnensa — rakentamaan norsunluisen pyramiidin!

40. luku.

HIRVIANTILOOPPIA AJAMASSA.

Koko perheestä oli Hendrik metsänkävijä ennen muita. Hän tavallisesti hankki varastoa ruokasäiliöön; ja sellaisina päivinä, jolloin ei oltu norsunmetsästyksellä, oli Hendrik ulkona yksinään ahdistamassa antilooppeja ja muita elukoita, jotka olivat heidän tavallisena elatuksenaan. Hendrik piti pöydän hyvin varustettuna.

Antiloopit ovat Etelä-Afrikan pääasiallista riistaa — sillä Afrika on ennen kaikkea antilooppien maa. Olet kenties ihmeissäsi kuultuasi, että koko maailmassa on seitsemänkymmentä eri antilooppilajia — että enemmän kuin viisikymmentä niistä on afrikalaisia ja että vähintään kolmekymmentä asustaa Etelä-Afrikassa — nimittäin siinä mantereen osassa, joka on Hyväntoivonniemen ja Kauriin kääntöpiirin välillä.

Tarvittaisiin siis kokonaisen kirjan laajuus, jotta voisi antaa kunnollisen selostuksen — erikoistutkielman — antiloopeista yksin; ja siihen minulla ei tässä ole tilaa. Nyt saatan vain sanoa, että Afrika on suurin antilooppimaa, vaikka monta oivallista lajia elelee myös Aasiassa — että Amerikassa ei ole kuin yksi laji, "haarasarvi", jonka jo hyvin tunnette (Romaanista "Mississippin metsästäjäpojat". Suom.) — ja että Euroopassa on kaksi, joskin toinen niistä, yleensä tunnettu vuorivuohi, on yhtä paljon vuohi kuin antilooppi.

Edelleen huomautan, että nuo seitsemänkymmentä eläinlajia, jotka luonnontutkijat luokittavat antilooppeihin kuuluviksi, eroavat toisistaan suuresti muodon, suuruuden, värin, karvan, tapojen puolesta, lyhyesti sanoen, niin monessa suhteessa, että niiden luokittaminen antiloopin nimeen on todella varsin mielivaltaista. Muutamat ovat lähellä vuohen sukua; toiset ovat enemmän saksanhirven näköisiä; toiset muistuttavat härkää; muutamat ovat läheistä sukua puhvelille, kun taas joillakin lajeilla on useita villilampaan tunnusmerkkejä.

Yleensä ne kuitenkin ovat enemmän saksanhirven kuin minkään muun eläimen näköisiä; ja niiden useita lajeja sanotaan yleisessä puhekielessä hirviksi. Useat antiloopit ovatkin todella enemmän eräiden hirvilajien kuin omien sukulaistensa näköisiä. Niiden ja hirvien välinen pääeroavaisuus on se, että antiloopeilla on sarveis-sarvet, jotka ovat kestävät eli pysyvät, kun taas hirvellä on luiset, jotka putoavat vuosittain.

Kuten hirvilläkin on eri antilooppilajeilla varsin erilaiset tavat. Toiset asustavat laajoilla avoimilla tasangoilla; toiset sankoissa metsissä; toiset kuljeksivat virtojen varjoisilla rantamilla, kun taas muutamat oleskelevat äkkijyrkillä kallioilla tahi vuorten kuivissa kuiluissa. Muutamat syövät ruohoa, kun taas toiset, vuohentapaiset, pitävät enemmän puiden lehdistä ja pehmeistä vesoista. Itse asiassa ovat näiden elukoiden tavat niin erilaisia, että mikä lieneekin jonkun alueen tahi maan luonne, se havaitaan yhden tahi useamman lajin mielipaikaksi. Jopa varsinaisella erämaallakin on antilooppinsa, jotka pitävät paahtavaa ja vedetöntä lakeutta parempana kuin hedelmällisintä ja vihannoivinta laaksoa.

Kaikista antiloopeista on hirviantilooppi eli "caana" (A. oreas) suurin. Se on hartioiden kohdalta runsaasti seitsemäntoista kämmenenleveyttä — ollen siis varsin suuren hevosen korkuinen. Suuri uroshirvi painaa yli neljäsataa kiloa. Se on raskasmuotoinen ja huonohko juoksija, koska ratsastava metsämies voi ilman ponnistusta sen saavuttaa laukaten. Sen yleiset suhteet eivät paljoa eroa tavallisesta härästä, mutta sen sarvet ovat suorat ja kohoavat kohtisuoraan päälaelta eroten vain vähän toisistaan. Ne ovat kahden jalan pituiset, ja harjanne kulkee kierteisesti niiden ympäri miltei kärkeen asti. Naaraan sarvet ovat pitemmät kuin uroksen.

Hirviantiloopin, kuten useimpien antiloopien, silmät ovat suuret, kirkkaat ja liikuttavat, ilman minkäänlaista hurjaa ilmettä; ja tämä eläin, vaikka onkin niin suuri ja voimakas, on mitä vaarattomin luonteeltaan — ryhtyen taisteluun vain epätoivoon saatettuna.

Tämän antiloopin yleinen väri on tummanruskea punaisenruskein vivahduksin. Toisinaan on värimultaan vivahtava tuhkanharmaa vallitsevana värinä.

Hirviantilooppi on yksi niitä antilooppeja, jotka näyttävät olevan vedestä riippumattomia. Sitä tavataan erämaatasangoilla kaukana niin hyvin lähteestä kuin virrastakin; ja näyttääpä se pitävän enemmän sellaisista seuduista — kenties siellä vallitsevan suuremman turvallisuuden tähden —, vaikka se myöskin on hedelmällisten ja metsäisten seutujen asukas. Se elää laumoissa, molemmat sukupuolet erillään, ja sitä tavataan joukoissa, joissa on kymmenestä sataan yksilöön.

Hirvenlihaa pidetään suuressa arvossa eikä se herkullisuudessa jää jälkeen antiloopin, saksanhirven eikä härän sukuisten eläinten lihasta. Sitä on verrattu mureaan häränlihaan, jolla on metsänriistan maku; ja suolatusta ja kuivatusta reisilihasta saadaan herkkupala, joka tunnetaan "reisikielen" omituisella nimellä.

Luonnollisesti hirveä, josta saadaan noin oivallista lihaa ja niin suuret määrät, innokkaasti metsästetään sen turmioksi. Ollen vain huononlainen juoksija ja aina varsin lihava, on ajo tavallisesti lyhyt ja päättyy siihen, että hirvi kaadetaan, nyljetään ja paloitellaan. Tämä metsästys ei ole suuresti kiihoittavaa, paitsi sitä, ettei hirveä saada käsiin joka päivä. Helppous niiden saavuttamisessa, yhtä hyvin kuin niiden lihan arvo, on johtanut tämän antilooppilajin harvenemiseen; ja vain etäisissä seuduissa saattaa tavata niitä lauman.

Nyt ei oltu nähty ainoatakaan hirveä sitten heidän saapumisensa, vaikka silloin tällöin oli havaittu jälkiä, ja Hendrik halusi useasta syystä saada yhden. Hän ei ollut eläessään ampunut hirveä — se oli yksi syy — ja toinen oli, että hän halusi hankkia varastoon sitä erinomaista lihaa, joka niin runsain määrin peittää tämän eläimen kylkiä.

Senpä vuoksi Hendrik suurella ilolla kuuli eräänä aamuna sanoman, että hirvilauma oli nähty ylemmällä tasangolla eikä kaukana. Swartboy, joka oli ollut kallioilla, toi tämän tiedon leiriin.

Hukkaamatta enempää aikaa kuin mikä meni suunnan selville saamiseen Swartboylta, Hendrik nousi kvaggansa selkään, pani pyssyn olalleen ja ratsasti pois laumaa etsimään.

Ei kaukana leiristä oli helppo rotkotie, joka johti vuorta ylös ylempänä olevalle tasangolle. Se oli jonkinlainen sola tahi kuilu; ja päättäen sen pohjalla olevista eläinten lukuisista jäljistä käytettiin sitä nähtävästi paljon tienä ylemmältä tasangolta sille, jossa lähde ja virta olivat. Eräät elukat, kuten seebrat ja kvaggat ja muut, jotka kernaammin oleskelevat kuivalla erämaatasangolla, pitivät tapanaan tulla tätä polkua pitkin vettä halutessaan.

Ylös solaa Hendrik ratsasti, ja tuskin hän oli saapunut sen yläpäähän, kun hän huomasi hirvilauman — seitsemän vanhaa härkää — noin mailin päässä ylemmällä tasangolla.

Siellä ei ollut piilopaikkaa, joka olisi kettuakaan suojannut. Ainoana kasvullisuutena lähellä hirvien olinpaikkaa oli hajallaan kasvavia aloeita, euphorbioita sekä muutamia surkastuneita pensaita ja kuivan ruohon tupsuja, erämaalle luonteenomaisia. Ei ollut ainoatakaan kyllin suurta puuryhmää, joka olisi suojannut metsämiestä hänen riistansa silmiltä; ja Hendrik johtui heti siihen päätökseen, ettei hirvien luo voinut "hiipimällä" päästä niiden siinä asemassa ollessa.

Vaikka Hendrik ei ollutkaan koskaan metsästänyt tätä antilooppia, tunsi hän hyvin sen tavat, ja tiesi miten sitä oli ajettava. Hän tiesi, että se oli huono juoksija; että mikä vanha hevonen tahansa saavuttaisi sen; ja että hänen kvaggansa — neljästä kesytetystä nopein — voisi sen myös tehdä.

Oli vain siis kysymys ajoon lähdöstä. Jos hän voisi päästä kyllin lähelle härkiä saadakseen kunnollisen alun, uuvuttaisi hän ajamalla varmasti yhden. Tulos voisi olla toisenlainen, jos hirvet pitkän matkan päästä huomaisivat vaaran ja rientäisivät pois yli tasangon.

Päästä sopivan ajomatkan päähän, sitä tuli yrittää.

Mutta Hendrik oli tarkka metsästäjä, ja pian hän teki päätöksensä. Sen sijaan, että olisi ratsastanut suoraan hirviä kohden, hän teki hyvän kierroksen — kunnes sai lauman itsensä ja kallioitten väliin — ja sitten ohjaten kvaggansa niitä kohti ratsasti rauhallisesti eteenpäin.

Hän ei istunut suorana satulassa, vaan taivuttautui alas, kunnes hänen rintansa miltei kosketti kvaggan säkää. Tämän hän teki pettääksensä hirviä, jotka muutoin olisivat tunteneet hänessä vihollisen. Sillä tavoin ne eivät voineet päättää, millainen elukka oli tulossa niitä kohden, vaan seisoivat pitkän aikaa tarkastellen uteliain mielin ja hiukan levottomina Hendrikiä ja hänen kvaggaansa.

Ne sallivat kuitenkin metsämiehen päästä kuudensadan kyynärän päähän — miltei kyllin lähelle — ennenkuin lähtivät raskaaseen, kömpelöön laukkaamiseen.

Hendrik kohosi nyt satulassaan, kannusti kvaggaansa ja seurasi laumaa täyttä vauhtia.

Niinkuin hän oli ajatellut, niin kävikin. Hirvet juoksivat suoraan kallioita kohden — ei solaa kohden, vaan sinne missä sellaista ei ollut — ja saavuttuaan äkkijyrkänteen luo täytyi niiden tietysti kääntyä uuteen suuntaan, joka oli poikittain edellisen kanssa. Tämä tuotti etua Hendrikille, joka ohjaten kvaggansa viistoon oli pian lauman kintereillä.

Hendrikin aikomus oli valita yksi häristä ja uuvuttaa se — jättäen toiset laukkaamaan tiehensä mihin halusivat.

Hänen tuumansa toteutui, sillä pian jälkeenpäin lihavin häristä syöksyi sivulle ikäänkuin siten päästäkseen pakoon, kun taas toiset juoksivat eteenpäin.

Härkä ei ollut niin ovela kuin se luuli. Hendrikin silmä seurasi sitä ja hetkessä oli kvagga käännetty sen jäljille.

Toinen ponnistus vei riistan ja takaa-ajajan miltei mailin verran lakeuden poikki. Hirvi oli muuttunut väriltään punertavan tummanruskeasta lyijyn karvaiseksi; sylki valui sen huulilta pitkinä kielekkeinä, vaahto teki sen leveän rinnan laikolliseksi, kyyneleet vierivät sen suurista silmistä, ja sen laukkaaminen muuttui väsyneeksi hölkytykseksi. Se oli nähtävästi "lyöty".

Vielä muutama minuutti ja kvagga oli aivan sen kintereillä; silloin muhkea antilooppi, huomaten, ettei enempi juokseminen enää voisi sitä auttaa, pysähtyi epätoivossaan ja kääntyi päin vainoojaansa.

Hendrikillä oli ladattu rihlapyssynsä kädessään, ja odotat kuulevasi hänen samassa hetkessä kohottaneen sen olalleen, tähdänneen, laukaisseen ja kaataneen hirven.

Minun täytyy tuottaa sinulle pettymys kertomalla, ettei hän mitään sellaista tehnyt.

Hendrik oli todellinen metsämies — ei äkkipikainen eikä tuhlaava keinoihinsa nähden. Hänellä oli parempi suunnitelma kuin surmata elukka siihen. Hän tiesi eläimen nyt olevan aivan hänen vallassaan ja voivansa ajaa sen minne halusi, aivan kuten kesyn härän. Olisi ollut ruudin ja luotien tuhlausta ampua eläin siihen paikkaan. Vieläpä enemmänkin, se olisi tehnyt välttämättömäksi vaivan kuljettaa sen lihaa leirille — kahdenkertainen matka vähintäin — ja vielä olisi ollut vaara, että hyeenat söisivät siitä suurimman osan hänen poissaollessaan. Mutta hän voisi säästää kaiken vaivan ajamalla hirven leirille; se oli hänen aikeensa.

Ampumatta laukaustakaan hän siis karahutti uupuneen härän ohi, pidätti sitä, käänsi sen ympäri ja ajoi sitä sitten edellään kallioita kohti.

Härkä ei voinut tehdä vastarintaa. Silloin tällöin se tahtoi kääntyä ja lönkyttää vastakkaiseen suuntaan, mutta se estettiin helposti jälleen ja pakotettiin taas eteenpäin solan yläpäähän.

41. luku.

HURJA RATSASTUS KVAGGAN SELÄSSÄ.

Hendrik oli tyytyväinen menestykseensä. Hän odotti iloa siitä hämmästyksestä, jonka hän saisi aikaan leirissä marssiessaan sinne hirvineen — sillä hän ei lainkaan epäillyt onnistumistaan.

Eikä todella ollutkaan syytä sitä epäillä. Härkä oli jo astunut solaan ja liikkui sitä alaspäin, Hendrikin ja hänen kvaggansa kiiruhtaessa jäljessä.

Metsästäjä oli saapunut muutaman sylen päähän solan suusta, kun hänen korviinsa kaikui polkemiselta kuulostava ääni, ikäänkuin joukko raskasjalkaisia elukoita olisi tulossa solaa ylös.

Hän kannusti kvaggaansa eteenpäin saapuakseen aukolle ja voidakseen nähdä alas kuiluun. Ennenkuin hän ehti sinne, hämmästyi hän nähdessään hirven laukkaavan takaisin jälleen ja koettavan päästä hänen ohitsensa lakeudelle. Se oli nähtävästi uudelleen pelästynyt jotakin solassa olevaa ja piti parempana kääntyä päin vanhaa vihollistansa kuin iskeä yhteen uuden kanssa.

Hendrik ei kiinnittänyt huomiotansa hirveen. Hän voisi saavuttaa sen ratsain milloin tahansa. Hän oli halukkaampi ensin tietämään, mikä sen oli saanut lähtemään takaisinpäin; niinpä hän ponnisti eteenpäin solansuulle.

Hän olisi voinut muistaa leijonia ja menetellä varovammin, mutta kavioiden kopse, joka yhä kaikui ylös solasta, kertoi hänelle, etteivät leijonat olleet syynä hirven säikähdykseen.

Vihdoin hän saapui paikalle, josta hän saattoi nähdä alas rinnettä. Hänen ei tarvinnut kauas katsella, sillä eläimet, jotka melun aiheuttivat, olivat jo hänen lähellänsä; ja hän huomasi, etteivät ne olleet muita kuin kvaggajoukko.

Hän ei ollut liiaksi mielissään tästä ajonsa keskeytyksestä; ja sitä vähemmän hän siitä piti, kun häiritsijät olivat kvaggoja — ilkeitä lurjuksia kun olivat! Jos ne olisivat olleet riistaa, olisi hän ampunut yhden, mutta ainoa vaikutin, joka olisi saattanut hänet ampumaan yhden kvaggoista, olisi ollut vihantunne — sillä sinä hetkenä hän oli todella niille vihainen.

Tietämättänsä olivat nuo elukkaparat antaneet hänelle aihetta luultavasti suureenkin vaivaan, sillä vaatisi paljon hommaa, ennenkuin hän voisi pidättää hirven jälleen ja saisi sen takaisin solaan. Eipä ihme, että hän oli hiukan harmissaan.

Hänen suuttumuksensa ei ollut niin katkera, että se olisi saanut hänet laukaisemaan lähestyvää laumaa kohti, ja kääntyen sivulle hän ratsasti hirven jälkeen.

Tuskin hän oli lähtenyt paikalta, kun kvaggat, luvultansa neljä- tai viisikymmentä, tulivat esiin solasta peräkkäin. Jokainen niistä, nähdessään ratsastavan metsämiehen, hätkähti pelosta ja karkasi tiehensä, kunnes koko lauma ponnisteli voimainsa takaa pitkänä rivinä lakeutta pitkin, korskuen ja päästäen kovan "kuaag"-huutonsa juostessaan.

Hendrik olisi tavallisissa oloissa tuskin katsellut tätä menoa. Hän oli usein nähnyt kvaggoja eikä millään tavoin ollut utelias niiden takia. Mutta tämä lauma kiinnitti hänen huomiotansa, kun hän huomasi niiden mennessä ohi, että neljältä oli häntä leikattu lyhyeksi; ja siitä seikastahan tunsi ne niiksi neljäksi, jotka olivat joutuneet salahautaan ja laskettu jälkeenpäin vapaiksi. Swartboy oli jossakin omassa tarkoituksessaan typistänyt hännät, ennenkuin päästi ne menemään.

Hendrik ei epäillyt sitä, että nuo olivat samoja ja että lauma oli se, jolla oli tapana käydä lammella, mutta joka sitä kohdanneen pahoinpitelyn tähden ei senjälkeen ensinkään ollut näyttäytynyt lähistöllä.

Nyt johtivat nämä seikat, jotka sinä hetkenä tulivat Hendrikin mieleen, häntä katselemaan kvaggoja jonkinlaisen uteliaisuuden vallassa. Elukoiden äkillinen pelästys hänet nähdessään ja hullunkurinen näky, jonka nuo neljä töpöhäntäistä tarjosivat, taivutti Hendrikin iloiselle tuulelle, ja hän nauroi karahuttaessaan eteenpäin.

Kun kvaggat juoksivat samaan suuntaan kuin hirvikin, oli luonnollisesti Hendrikin ja heidän tiensä niin kauan yhteinen; ja eteenpäin hän laukkasi niiden kintereillä. Hän oli utelias koettamaan sitä seikkaa — hevosten suhteen siitä on paljon kiistelty — kuinka kauan ratsastajaa kantava kvagga saattoi kilpailla vapaana juoksevan kanssa. Sen lisäksi hän oli utelias tietämään, oliko hänen oma kvaggansa yhdenkään vanhan kumppaninsa vertainen. Eteenpäin kävi siis ajo — hirvi johtaen, kvaggat perässä ja Hendrik jälkijoukkona.

Hendrikin ei tarvinnut käyttää kannuksia. Hänen oiva ratsunsa lensi kuin tuuli. Se näytti tuntevan, että sen kuntoa koeteltiin kilpa-ajossa. Joka hypähdyksellä se pääsi laumasta voitolle.

Raskaskulkuinen hirvi saavutettiin pian ja sen hölkyttäessä toiselle sivulle mentiin sen ohi. Se pysähtyi, mutta kvaggat jatkoivat menoa.

Ei ainoastaan lauma jatkanut, vaan Hendrikin kvaggakin seurasi aivan sen kintereillä. Vähemmässä kuin viidessä minuutissa ne olivat jättäneet hirven runsaan mailin päähän taaksensa ja yhä painalsivat eteenpäin yli laajan tasangon.

Mitä Hendrik aikoi? Aikoiko hän jättää hirven ja antaa sen paeta? Oliko hän niin innostunut kilpa-ajoon? Oliko hän ylpeä kvaggansa nopeudesta päättäen antaa sen näyttää voittavansa kaikki muut?

Siltä olisi näyttänyt kenestä tahansa, joka olisi nähnyt kilpa-ajon jonkun matkan päästä. Mutta se, joka olisi saanut katsella lähempää, olisi antanut toisenlaisen selityksen Hendrikin menettelystä.

Tosiasia oli, että kohta kun hirvi pysähtyi, aikoi Hendrik myös pysähtyä; ja siinä tarkoituksessa hän veti lujasti suitsista. Mutta ihmeeksensä hän huomasi, ettei hänen kvaggansa ottanut osaa hänen aikomukseensa. Sensijaan että olisi totellut suitsia, eläin kiristi kuolaimia hampaittensa väliin ja luimistaen korvansa taaksepäin laukkasi suoraan edelleen!

Hendrik koetti silloin kääntää kvaggaa toiselle sivulle ja siinä tarkoituksessa veti oikeasta ohjaksesta, mutta niin rajusti, että vanha kuolaimen rengas antoi perään — kuolaimet luiskahtivat eläimen kidasta — päitset irtaantuivat äkkiarvaamatta — ja kvagga oli vallan suitsettomana!

Eläin oli nyt luonnollisesti valtoimena menemään juuri minne halusi; ja selvää oli, että se halusi mennä vanhojen kumppaniensa kanssa. Vanhoiksi kumppaneikseen se ne hyvin tunsi, kuten sen korskunta ja ajoittainen tuttavallinen hirnuminen todistivat.

Aluksi Hendrik oli taipuvainen pitämään kuolaimien katkeamista pienenä onnettomuutena. Ollakseen poika hän oli Etelä-Afrikan parhaita ratsastajia eikä tarvinnut suitsia taltuttaakseen ratsua. Hän saattoi pysyä satulassa ilmankin. Kvagga pysähtyisi pian, ja silloin hän voisi korjata kuolaimet ja sovittaa paikoilleen suitset, joita hän yhä piteli kädessään. Niin hän ensin tuumi.

Mutta ajatusten laatu alkoi muuttua, kun hän huomasi kvaggan, sensijaan että se olisi hiljentänyt vauhtiansa, jatkavan yhtä kiivaasti kuin ennenkin ja lauman juoksevan hurjasti sen edellä näyttämättä pienintäkään merkkiä pysähtymisaikeista.

Kvaggat juoksivat itse asiassa pelon kannustamina. Ne näkivät ratsastajan perässään kiivaassa takaa-ajossa; ja vaikka niiden vanha kumppani tiesi, keitä ne olivat, kuinka olisivat ne voineet sanoa, kuka se oli, moinen suuri kyttyrä selässänsä? Ei mikään kvagga, vaan jokin kauhistuttava hirviö, kuvittelivat ne, janoten heidän henkeänsä ja ahnaana nielaisemaan heidät kaikki!

Eipä ihme, että ne parhaimmalla tavallansa pötkivät pakoon; ja niin hyvin ne sen tekivät, ettei Hendrikin kvagga — huolimatta hartaasta halustaan päästä eteenpäin niiden sekaan ja poistaa tuo omituinen esine selästänsä — voinut päästä tuumaakaan lähemmäksi.

Se ei kuitenkaan menettänyt malttiansa. Sen palava into päästä vanhojen kumppaniensa yhteyteen — päästä vielä kerran osalliseksi niiden villistä vapaudesta — sillä se oli epätoivoisen väsynyt sivistyneeseen seuraan ja kaikkeen norsunmetsästykseen — kaikki nämä ajatukset tulvahtivat sen mieleen sinä hetkenä ja karkaisivat sitä äärimmäiseen ponnistukseen. Jos se vain voisi päästä lauman keskelle — sillä joukko juoksi nyt ryhmässä — muutama vikinä riittäisi selittämään — ne pysähtyisivät heti — ne kerääntyisivät sen ympärille ja auttaisivat sekä kavioilla että hampailla pudottamaan tuon ilkeän kaksijalkaisen otuksen, joka tarrautui niin tiukasti sen selkärankaan.

Mutta niin ei käynyt. Vaikka se oli niin lähellä niiden kintereitä, että ne heittivät pölyä sen silmille ja pieniä kiviä sen ratsastajan kasvoihin, ei niinkään pieneksi haitaksi viimemainitulle; vaikka se "vikisi" niin usein kuin se hengitykseltänsä saattoi ja päästi "kuaag-kuaag"-huutonsa, kutsuen niitä itse asiassa nimeltä, ei se käynyt laatuun. Ne eivät tahtoneet pysähtyä. Ne eivät tahtoneet kuunnella.

Ja mitä teki Hendrik kaiken aikaa? Ei mitään — hän ei voinut tehdä mitään. Hän ei voinut pysähdyttää ratsunsa kiivasta pakoa. Hän ei uskaltanut hypätä selästä. Hän olisi loukkaantunut teräviin kallionlohkareihin, jos hän olisi sitä yrittänyt. Hän olisi katkaissut niskansa. Hän ei voinut tehdä mitään — ei mitään muuta kuin pysyä satulassa.

Mitä hän ajatteli? Aluksi ei paljoa. Ensin hän katseli seikkailua kevyesti. Kun hän oli päättämäisillään kolmannen mailinsa, alkoi hän arvostella sitä vakavammin; ja kun hän aloitti viidettä, tuli hän siihen uskoon, että oli joutunut suorastaan varsin omituiseen pulaan.

Mutta viides maili jäi taakse ja sitten kuudes ja seitsemäs; ja yhä kvaggat laukkasivat hurjasti eteenpäin — lauman pani liikkeelle vapauden menettämisen pelko ja vanhan kumppanin toivo päästä jälleen vapauteen.

Hendrik tunsi nyt todellista levottomuutta. Minne ne menivät? Mihin lurjus aikoi hänet viedä? Kenties erämaahan, jossa hän eksyisi ja nääntyisi nälkään ja janoon! Nyt hän oli jo monen mailin päässä kallioista eikä enää tiennyt niiden suuntaa. Vaikkapa hän olisi pysähtynyt siihen paikkaan, ei hän tiennyt mihin päin kääntyä. Hän olisi mennyttä miestä!

Hän oli enemmän kuin levoton. Hän oli todella peloissaan.

Mitä tuli hänen tehdä? Hypätä alas ja panna niskansa alttiiksi pudotessaan? Hän menettäisi kvaggansa yhtä hyvin kuin satulansakin — hirveä hän piti jo menetettynä — hänen täytyisi kävellä leiriin takaisin ja hänelle naurettaisiin hänen palatessansa.

Tuolla kaikella ei väliä, hänen henkensä oli vaarassa, jos hän jatkoi edelleen. Kvaggat laukkaisivat ehkä kaksikymmentä — kenties viisikymmentäkin mailia, ennenkuin pysähtyisivät. Ne eivät näyttäneet väsymyksen merkkiäkään — ei luopumisaikeita. Hänen täytyy heittäytyä maahan ja antaa kvaggan ja satulan mennä.

Hän oli tehnyt tämän päätöksen ja oli todella aikeissa panna sen täytäntöön. Hän mietti juuri, miten hän välttäisi pahan putoamisen — etsi pehmeätä paikkaa — kun aivan äkkiä mainio tuuma juolahti hänen mieleensä.

Hän muisti, että kesyttäessään tätä samaa kvaggaa ja totuttaessaan sitä satulaan auttoi häntä suuresti eräs yksinkertainen keksintö — se oli "kaihdin". Kaihdin ei ollut muuta kuin palanen pehmeätä nahkaa sidottuna eläimen silmille; mutta niin täydellinen oli sen vaikutus ollut, että se oli heti muuttanut kvaggan potkivasta, kiljuvasta elukasta taipuvaiseksi ratsuksi.

Nyt Hendrik muisti kaihtimen.

Totta oli, ettei hänellä sellaista ollut. Eikö hänellä ollut yllänsä mitään, jota olisi voinut sellaisena käyttää? Hänen nenäliinansa? Ei, se olisi liian ohut. Eläköön! Hänen takkinsa kelpaisi!

Hänen pyssynsä oli tiellä. Siitä täytyi päästä. Täytyi pudottaa se maahan. Hän voisi palatessaan sen noutaa.

Sen annettiin luisua alas niin varovasti kuin suinkin, ja pian se jäi kauas taakse.

Tuossa tuokiossa Hendrik riisti yltään nuttunsa. Miten se oli pantava kvaggalle kaihtimeksi? Sitä ei sopinut pudottaa.

Hetken miettiminen riitti neuvokkaalle pojalle selventämään suunnitelmaa. Hetkisen kuluttua hän kumartui alas, pisti hihan kummaltakin puolen kvaggan kaulan ympäri ja solmi ne sitten yhteen. Siten nuttu oli elukan harjalla, kaulus lähellä sen säkää ja nurkat eli liepeet kaulan sivuilla.

Sitten Hendrik nojautui niin kauas eteen kuin saattoi ja ojennetuin käsivarsin työnsi nuttua eteenpäin eläimen niskasta, lieve meni korvien yli ja putosi alas sen kasvoille.

Ratsastaja saattoi vain vaivoin, kumartuneena kun oli, pysyä satulassa; sillä niin pian kuin vaatteen paksu kaistale tuli alas kvaggan silmille, pysähtyi se kuin siihen paikkaan kuoliaaksi ammuttuna. Se ei kuitenkaan kaatunut, vaan seisoi vain hiljaa, väristen kauhusta. Sen laukkaaminen oli päättynyt!

Hendrik hyppäsi maahan. Hän ei enää pelännyt, että kvagga, sokaistuna kun oli, yrittäisi päästä pakoon; eikä se yrittänytkään.

Muutamassa minuutissa oli katkennut kuolainrengas korvattu vanhalla nahkahihnalla; kuolaimet pistettiin kvaggan hampaitten väliin, päitset kiinnitettiin huolellisesti, ja taas oli Hendrik satulassa, nuttu selässänsä.

Kvagga tunsi olevansa voitettu. Sen vanhat kumppanit eivät enää olleet näkyvissä houkuttelemassa sitä kuuliaisuuden tieltä; ja näine tuumineen, pienen suitsi- ja kannusannoksen auttelemana, se käänsi päänsä ja lähti jurosti paluumatkalle.

Hendrik ei tiennyt, mitä tietä hänen tuli kulkea. Hän seurasi kvaggojen jälkiä takaisin siihen paikkaan, jonne oli pudottanut pyssynsä, ja tämän hän löysikin ratsastettuansa mailin tai kaksi.

Kun ei aurinkoa näkynyt taivaalla eikä ollut mitään muutakaan häntä ohjaamassa, tuumi hän, ettei voinut viisaammin tehdä kuin seurata jälkiä takaisin; ja vaikka ne veivät häntä monia harhailevia polkuja eikä hän enää nähnyt hirveänsä, saapui hän ennen iltaa kalliosolalle ja istui pian senjälkeen suuren nwanapuun varjossa kestiten mitä innostuneinta kuulijakuntaa kertomuksella sen päivän seikkailuista.

42. luku.

PYSSYLOUKKU.

Tähän aikaan kiusasivat kenttäkornettia ja hänen väkeänsä villipedot aikalailla. Mieluisat hajut, jotka päivittäin levisivät heidän leiristänsä, kuin myöskin heidän ravinnokseen surmattujen antilooppien jätteet vetivät näitä vierailijoita puoleensa. Hyeenoita ja sakaaleja hiiviskeli alinomaa ympäristöllä ja öisin niitä tuli kymmenittäin suuren nwanapuun ympärille, pitäen tuntikausin kauheata kuoroansa kuultavana. On totta, ettei kukaan pelännyt näitä elukoita, koska lapset yöllä olivat turvassa yläilmoissa olevassa kodissaan, mistä hyeenat eivät voineet heitä saavuttaa. Mutta siitä huolimatta oli petojen läsnäolo varsin kiusallista koska ei lihapalastakaan — ei taljaa, ei hihnaa, ei mitään nahkaista esinettä — voinut jättää alas niiden iskemättä siihen hampaitansa ja pureksimatta sitä. Suuria riistamääriä ne olivat äskettäin varastaneet ja syöneet Swartboyn satulan nahkaosan ja tehneet sen vallan kelvottomaksi joksikin aikaa. Lyhyesti sanoen, niin suureksi maanvaivaksi olivat hyeenat käyneet, että oli välttämätöntä ottaa käytäntöön jokin keino niiden hävittämiseksi.

Ei ollut helppo saada niitä ammutuksi. Päivällä ne olivat varovaisia ja joko kätkeytyivät kallioluoliin tahi muurahaissyöjien koloihin. Yöllä ne olivat kylläkin uljaita ja tulivat itse leiriin; mutta silloin esti pimeys kunnollisesti tähtäämästä, ja metsästäjät tiesivät liian hyvin ruudin ja lyijyn arvon tuhlatakseen niitä sattumalaukaukseen, joskin he silloin tällöin petojen ärsyttäminä yrittivät.

Jokin keino täytyi keksiä kuitenkin näiden lukumäärän vähentämiseksi tahi päästäkseen niistä kokonaan vapaaksi. Se oli jokaisen mielipide.

Kahden- tahi kolmenlaisia loukkuja koetettiin, mutta ilman suurtakaan menestystä. Haudasta ne saattoivat hypätä ulos ja ansasta ne voivat vapautua katkaisemalla köyden poikki terävillä hampaillaan.

Vihdoin kenttäkornetti turvautui erääseen keinoon, jota Etelä-Afrikan buurit paljon käyttävät vapauttaakseen farminsa näistä ja samanlaisista "syöpäläisistä". Se oli "pyssyloukku".

On useampia tapoja rakentaa pyssyloukku. Pyssy on tietysti koneiston ydin ja nuorasta vedetty liipasin keksinnön pääkohta. Muutamissa maissa sidotaan syötti nuoraan, ja eläin tarttuessaan syöttiin pingoittaa nuoraa, vetää liipasinta ja ampuu itsensä. Sillä tavoin on kuitenkin tulos aina hiukan epävarma. Eläin ei kenties aseta ruumistansa oikeaan asentoon pyssynsuuhun nähden ja voi joko välttää laukauksen kokonaan tahi joutuu vain haavoitetuksi ja pääsee tietysti karkuun.

Etelä-afrikalainen pyssyloukun asettamistapa on parempi keino, ja elukka, joka onnettomuudekseen vetää liipasinta, pääsee harvoin pakoon, vaan joko kuolee paikalle tahi niin pahasti haavoittuu, että se estää sen lähtemästä tiehensä.

Van Bloom rakensi loukkunsa hyväksytyn tavan mukaan seuraavasti: — Lähellä leiriä valitsi hän paikan, jossa kasvoi kolme nuorta puuta, yhdessä rivissä seisoen ja noin metrin päässä toisistansa. Jollei hän olisi löytänyt kolmea siten sijaitsevaa puuta, olisivat lujasti maahan isketyt seipäät vastanneet yhtä hyvin hänen tarkoitustansa.

Orjantappurapensaita leikattiin ja niistä rakennettiin kraali tavalliseen malliin — nimittäin pensaitten latvat ulospäin käännettyinä. Kraalin koolla ei ollut väliä; ja luonnollisesti tehtiin siitä pieni työtä säästäen.

Yksi seikka otettiin kuitenkin huomioon kraalia tehtäessä. Sen ovi eli aukko asetettiin niin, että kaksi noista kolmesta nuoresta puusta oli kuin ovenpielinä, yksi kummallakin puolen, ja eläimen, joka meni aituukseen, täytyi välttämättä kulkea näiden kahden puun välistä.

Nyt käsiksi siihen, mikä osa pyssyllä oli.

Ase sijoitettiin vaakasuoraan asentoon kahta puuta vasten — nimittäen pyssynperä ulkopuolella kraalia olevaa puuta ja piippu toista ovenpieltä vastaan, ja siihen se lujasti köytettiin. Siinä asennossa oli pyssynsuu aivan sisäänkäytävän reunassa ja tähtäsi suoraan vastapäätä olevaa nuorta puuta. Se oli niin korkealla, että se olisi ulottunut aukossa seisovan hyeenan sydämen kohdalle.

Seuraava hanke oli nuoran sovittaminen. Usean tuuman pituinen kepinpala oli jo kiinnitetty pyssynperään ja luonnollisesti liipasimen taakse. Se oli pantu poikittain, muttei sillä tavoin, että se olisi estänyt kaiken liikunnan. Jotenkin löysä kiinnitys antoi sille tarpeellisen vapauden toimia vipuna — sillä se oli sen tarkoitus.

Tämän pienen kepin kumpaankin päähän oli sidottu nauha. Toinen näistä nauhoista oli kiinnitetty liipasimeen; toinen, pistettynä latasimen renkaitten läpi, kulki poikki kraalin sisäänkäytävän ja solmittiin vastapäätä olevaan nuoreen puuhun. Tämä nuora seurasi piipun vaakasuoraa suuntaa ja oli juuri niin tiukka, että mikä lisäpingoitus tahansa siinä vaikuttaisi pieneen vipuun ja siten vetäisi liipasinta; ja sitten tietysti pyssy pamahtaisi.

Kun nuora oli kiinnitetty, pyssy ladattu ja hana viritetty, oli loukku valmis.

Ei jäänyt muuta tehtävää kuin varustaa se syötillä. Se ei ollut vaikea työ. Oli vain yksinkertaisesti pantava lihapala tahi haaska aituuksen sisään ja jätettävä se houkuttelemaan saalistavia petoja paikalle.

Kun pyssy oli valmiina, kantoi Swartboy syötin — sinä päivänä surmatun antiloopin tähteet — ja heitti sen kraaliin; ja sitten seurue meni hiljaa levolle ajattelematta sen enempää koko asiata.

He eivät olleet kuitenkaan nukkuneet silmänräpäystäkään, kun heidät sai pyssyn kova pamaus hätkähtämään, sitä seurasi lyhyt tukahutettu huuto, joka kertoi pyssyloukun tehneen tehtävänsä.

Hankittiin tulisoihtu ja neljä metsämiestä lähti paikalle. Siellä he löysivät suunnattoman "tiikerisuden" elottoman ruumiin makaavan kaksin kerroin oviaukossa, aivan pyssynsuun alla. Se ei ollut kulkenut askeltakaan saatuansa luodin — oli tuskin potkinutkaan ennen kuolemaansa — koska luoti, etupanos ja kaikki olivat menneet aivan läpi sen kylkien ja osuneet sydämeen, tehtyänsä suuren ruman läven sen sivuun. Sen oli tietysti täytynyt olla muutaman tuuman päässä pyssynsuusta, kun sen rinta painamalla nuoraa aiheutti pyssyn laukeamisen.

Ladattuansa uudelleen putkensa palasivat metsästäjät vuoteisiin. Voisi luulla että he olisivat raahanneet itsemurhan tehneen hyeenan pois paikalta, jottei sen ruumis olisi varoituksena sen tovereille ja pitäisi niitä loitolla loukusta. Mutta Swartboy tiesi paremmin. Sensijaan että niiden oman heimolaisen eloton ruumis niitä peloittaisi, hyeenat pitävät sitä vain oikeana saaliina ja ahmaisevat sen samoin kuin tekisivät pehmeän antiloopin jäännöksille.

Tämän tietäen ei Swartboy ottanut kuollutta hyeenaa pois, vaan veti sen ainoastaan kraalin sisään hyödyttämään lisäviekoittimena toisille, jotta ne yrittäisivät sisälle.

Ennen aamua herätti heidät vielä kerran suuren pyssyn pamaus. Tällä kertaa he makasivat paikoillaan; mutta aamunkoitteessa he tarkastivat ansaansa ja huomasivat, että toinenkin hyeena oli liian rivakasti painanut rintaansa tuhoatuottavaa nuoraa vasten.

Yö yön jälkeen he jatkoivat sodankäyntiänsä hyeenoita vastaan, muuttaen loukku-kraalia lähiseudun eri paikkoihin.

Vihdoin olivat nämä elukat miltei sukupuuttoon hävitettyjä tahi ne tulivat ainakin niin harvinaisiksi ja aroiksi, ettei niiden leirin luona olosta ollut millään tavoin harmia.

Tähän aikaan ilmaantui sinne kuitenkin toinen vierasjoukkue, jonka läsnäoloa sai paljon enemmän pelätä ja jonka hävittämistä metsästäjät innokkaammin halusivat. Se oli leijonaperhe.

Niiden jälkiä oli usein nähty lähiseuduilla, mutta kului jonkun aikaa, ennenkuin ne alkoivat käydä leirillä. Niihin aikoihin kuitenkin, jolloin hyeenoista oli jotakuinkin päästy, tulivat leijonat niiden sijaan ja kulkivat joka yö karjuen mitä kauheimmalla tavalla ympäri leiriä.

Niin kauhistavia kun nuo äänet olivatkin, ei kenttäkornetin väki niitä kuitenkaan niin paljon pelännyt kuin olisi luullut. He tiesivät hyvin, etteivät leijonat pääsisi heidän kimppuunsa puuhun. Jos ne olisivat olleet leopardeja, olisivat he kenties tunteneet itsensä vähemmän turvallisiksi, koska viimemainitut ovat oikeita puukiipijöitä; mutta he eivät olleet nähneet leopardeja niillä seuduin eivätkä he niitä ajatelleet.

He eivät kuitenkaan olleet aivan pelottomia leijoniin nähden. Heitä kiusasi lisäksi, etteivät he voineet illansuussa turvallisesti laskeutua alas puusta, vaan olivat joka yö piiritettyinä auringonlaskusta päivänkoittoon. Sitäpaitsi, joskin lehmä ja kvaggat olivat suljettuina vankkoihin kraaleihin, pelkäsivät he joka yö, että leijonat sieppaisivat yhden tai toisen näistä elukoista; ja niiden jokaisen menettäminen, mutta etenkin heidän kallisarvoisen ystävänsä "vanhan Kreivin", olisi ollut varsin suuri onnettomuus.

Päätettiin siis koettaa pyssyloukkua jalopeurojakin vastaan, koska se oli hyeenoihin niin hyvin tehonnut. Ei ollut mitään eroitusta loukun rakentamisessa eikä muussa. Pyssy asetettiin vain korkeammalle tasolle, jotta sen suu olisi leijonan sydämen tienoilla, ja oikea paikka saatiin helposti. Syöttinä ei kuitenkaan ollut haaska, vaan äsken tapettu eläin; ja siihen tarkoitukseen hankittiin antilooppi.

Seuraus oli toiveen mukainen. Ensi yönä vanha urosleijona kävi päin tuhoatuottavaa nuoraa ja sai surmansa. Seuraavana yönä naaras tuhoutui samalla tavoin, ja pian jälkeenpäin täysikasvuinen nuori uros.

Loukku oli sitten jonkun aikaa hyödytön; mutta noin viikon kuluttua ampui Hendrik puolikasvuisen pennun lähellä leiriä, epäilemättä viimeisen siitä perhekunnasta, koska mitään leijonia ei nähty pitkään aikaan jälkeenpäin.

Yöllisille rosvoille oli tämä pyssyloukku paha vihollinen.

43. luku.

KUTOJALINNUT.

Nyt kun petoeläimet olivat hävitetyt tahi ajetut pois leirin lähistöltä, ei ollut enää vaaraa sillä alueella, ja lapset voitiin jättää itsekseen. Totty luonnollisesti jäi aina heidän luokseen, kun taas neljä metsämiestä lähti norsunajoon — kukin kvaggallansa ratsastaen.

Niin he olivat useasti tehneet, ja koska lapsille ei ollut mitään vahinkoa tapahtunut heidän poissaollessaan, kävi tuo menettely tavalliseksi. Jania ja Trüeytä oli varoitettu kulkemasta kauas nwanapuun luota ja aina kiipeämään heti puuhun, jos näkisivät jonkun eläimen, joka kenties oli vaarallinen. Ennen hyeenain ja leijonain hävittämistä oli heillä ollut tapana jäädä kokonaan puuhun metsästäjien poissaollessa. Mutta se oli ollut ikävää vankeutta heille; ja nyt kun vaaraa ei pidetty suurena, sallittiin heidän tulla alas leikkimään ruohoisella aukeamalla tahi kuljeksimaan pienen järven rannikolla.

Kerran metsämiesten ollessa poissa oli Trüey kulkenut alas veden partaalle. Hän oli yksin, jos jätämme lukuunottamatta seurana olevaa gasellia, joka kulki hänen kintereillään minne tahansa hän meni. Tämä soma elukka oli kasvanut täyteen kokoonsa, ja siitä oli tullut oikea kaunotar suurine pyöreine silmineen, joissa oli herttaisen liikuttava katse, kuten Trüeyn omissakin silmissä.

No niin, kuten olen sanonut, Trüey oli yksin. Jan askaroi puun juurella tehden uutta salkoa lintuhäkkiinsä, ja Totty oli ulkona tasangolla paimentamassa "vanhaa kreiviä" — ja niin Trüey ja hänen lemmikkikauriinsa menivät itsekseen kuljeksimaan.

Trüey ei ollut ilman syytä mennyt veden luo. Syy hänellä oli. Hän oli mennyt juottamaan lemmikkiänsä ja keräilemään vähän sinilumpeita kukkavihkoa varten. Kaiken tämän hän oli tehnyt ja jatkoi yhä kävelyä rantaa pitkin.

Yhdellä puolen järveä, kauimpana nwanapuusta, pisti veteen matala maakieleke. Se oli kerran ollut vain hiekkariutta, mutta siihen oli kasvanut ruohoa, kunnes oli muodostunut viheriä turve, kooltaan enintään parikymmentä neliömetriä, mutta muodoltansa se ei ollut neliskulmainen. Päinvastoin se oli soikea ja paljon kapeampi maan puolelta, missä se muodosti niskan eli kannaksen, ei enempää kuin kolmen jalan levyisen. Lyhyesti sanoen, se oli pienoiskokoinen niemimaa, jonka varsin vähätöisellä lapioimisella olisi voinut muuttaa pienoissaareksi — jos sitä olisi halunnut.

Pienessä järveen pistävässä niemekkeessä ei ole mitään erityisen huomattavaa. Miltei jokaisessa järvessä nähdään sellaisia. Mutta tässä oli jotakin katseltavaa.

Sen ulommaisessa kärjessä kasvoi omituisen muotoinen puu omituisine lehtineen. Se ei ollut suuri, ja sen oksat nuokkuivat alaspäin, kunnes niiden päät miltei koskettivat veteen. Riippuvista oksista ja pitkistä suikeista hopeisista lehdistä voi helposti sanoa, mikä puu se oli. Se oli "kyynel"- eli babylonialainen paju — sitä nimitetään näin, koska juuri tämän lajisiin puihin vankeudessa olevat juutalaiset ripustivat harppunsa, kun he "istuivat ja itkivät Baabelin virtain varsilla". Tämä ihana puu luo aaltoilevan varjonsa Etelä-Afrikan yhtä hyvin kuin Assyriankin virtoihin; ja usein ilahuttaa matkamiehen silmää sen hopeisten lehtien näkeminen, kun hän katselee niitä — varmoja merkkejä veden läheisyydestä — niiden kaukaa loistaessa yli paahtavan ja janoisen erämaan. Jos hän on kristitty, ei hän voi olla muistamatta sitä pyhän kirjan ihanan runollista kohtaa, joka puhuu "kyynelpajusta".

Sillä, joka kasvoi pienellä niemekkeellä, oli kaikki nämä mielenkiintoiset seikat Trüeyn mielestä — mutta sillä oli muitakin. Sen veden yli riippuvilla oksilla tarjoutui varsin omituinen näky. Niihin oli ripustettu — yksi kunkin oksan päähän — joukko kummanmuotoisia esineitä, jotka riippuivat nuokkuen alas, kunnes niiden alaosa miltei lepäsi vedenpinnalla. Nämä esineet olivat, kuten sanottu, erikoisen muotoisia. Niiden yläpää, joka oli kiinnitetty oksaan, oli pallonmuotoinen, mutta alempi pää oli kuin pitkä lieriö, jonka läpileikkaus oli paljon pienempi, ja tämä lieriön pohjassa oli aukko. Ne muistuttivat ylösalaisin käännettyä ruokaöljypulloa, kaula huomattavasti pidennettynä; tahi niitä voisi verrata kemistin laboratoriossa nähtäviin lasiretortteihin.

Ne olivat kukin kaksi- tahi viisitoista tuumaa pitkiä ja väriltään vihertäviä — melkein yhtä viheriäisiä kuin puun lehdetkin. Olivatko ne sen hedelmiä?

Ei. "Kyynelpajulla" ei ole senkokoisia hedelmiä. Ne eivät olleet hedelmiä. Ne olivat linnunpesiä!

Niin, ne olivat Ploceus-sukuun kuuluvan viattoman varpuslintuheimon pesiä — sinä tunnet ne paremmin "kutojalinnun" nimellä.

Olen varma, että olet kuullut kutojalinnuista ennenkin ja tiedät, että niillä on se nimi taitavuuden tähden, jota ne osoittavat pesiänsä tehdessään. Ne eivät rakenna pesiä, kuten muut linnut, vaan todella kutovat ne mitä älykkäimmällä tavalla.

Sinun ei pidä luulla, että kutojalintuja on vain yhtä lajia — vain yhtä sukua, joka tekee näitä omituisia pesiä. Afrikassa — joka on näiden lintujen pääasiallinen koti — on useita eri lajeja, muodostaen eri sukuja, joiden vaikeilla nimillä en tahdo sinua rasittaa. Kukin näistä eri lajeista rakentaa erikoisen muotoisen pesän ja kukin valitsee toisistansa eroavan rakennusaineen. Jotkut, kuten Ploceus icterocephalus, tekevät pesänsä munuaisen muotoisiksi sivuaukkoineen, joka ei ole pyöreä, vaan kaarioven kaltainen. Toiset, Plocepasser-sukua, kutovat pesänsä siten, että korsien paksummat päät törröttävät esiin ympäri ulkosivuja antaen niille roikkumaan pannun siilin näön; kun taas toiseen, viimemainitun kanssa läheiseen sukuun kuuluvat linnut rakentavat pesänsä varvuista, jättäen näiden päät pistämään esiin samalla tavoin. "Paksunokkakutoja" (Loxia socia) valmistaa pesäyhdyskunnan yhteen möhkäleeseen, kaikki saman katon alle. Aukot ovat alapinnassa tätä ainejoukkoa, joka vallaten koko puunlatvan näyttää heinäruolta tahi tiheältä olkikuvolta.

Kaikki nämä kutojalinnut, vaikka ovatkin eri sukuja, muistuttavat melkoisesti toisiansa tavoiltansa. Ne ovat tavallisesti siemensyöjiä, vaikka muutamat ovat hyönteissyöjiä; ja yksi laji, "punanokkainen kutojalintu" (Textor erythrorhynchus), on villien puhvelien loinen.

On erehdys otaksua, että kutojalintuja on vain Afrikassa ja vanhassa maailmassa, kuten useiden luonnontieteilijäin teoksissa väitetään. Amerikan troopillisessa osassa on tämänluontoisia lintuja useita lajeja Cassicus ja Icterus sukua, jotka kutovat samanlaisia riippuvia pesiä Amazon- ja Orinoco-virran puihin. Mutta varsinaiset kutojalinnut — nimittäin ne, joita pidetään luokan tyypillisinä — ovat Ploceus-sukua.; ja tähän sukuun kuuluva laji oli ripustanut riippuvat asuntonsa "kyynelpajuun". Ne olivat sitä lajia, joka tunnetaan nimellä Ploceus pensilis.

Niiden pesiä oli runsaasti parikymmentä kaikkiansa, sen muotoisia kuin jo on kuvattu ja väriltänsä vihreitä — sillä sitkeä "bushmanninheinä", josta ne olivat kudotut, ei ollut vielä menettänyt vihreätä väriänsä eikä menettäisikään pitkään aikaan. Tuon värisinä ne todella näyttivät joltakin puussa kasvavalta — kuin suurilta päärynänmuotoisilta hedelmiltä. Tästä lähteestä ovat epäilemättä peräisin ne muinaisten matkailijain kertomukset, jotka esittivät, että Afrikassa oli puita, missä kasvoi sellaisia hedelmiä, että niistä avattaessa ilmestyi joko eläviä lintuja tahi niiden munia!

Kutojalintujen ja niiden pesien näkeminen ei ollut mitään uutta Trüeylle. Siitä oli kulunut jokunen aika, kun parvi oli asettunut pajuun, ja hänestä ja niistä oli tullut hyvät tuttavat. Hän oli usein käynyt lintuja tervehtimässä, oli koonnut siemeniä ja vienyt ne puun luokse; eikä koko parvessa ollut ainoatakaan, joka ei olisi istahtanut hänen ranteellensa tahi hänen somalle valkealle olkapäälleen tahi hypellyt hänen vaaleilla kiharoillaan ilman pelkoa. Hänelle ei ollut mitään harvinaista nähdä noiden somien olennoiden leikittelevän oksilla tai menevän pitkiin pystysuoriin holvikäytäviin, joka johtivat ylös niiden pesiin — ei mitään harvinaista Trüeylle kuunnella tuntikausia niiden suloista visertelyä tahi katsella niiden kuhertelua lammen rantamilla.

Hän ei ajatellut niitä sillä hetkellä, vaan jotakin muuta, kenties sinisiä ulpukoita — kenties kauristansa — mutta varmastikaan ei niitä, kun hän käydä tepsutteli iloisesti pitkin järven rantaa.

Hänen huomionsa kiintyi kuitenkin äkkiä lintuihin.

Yhtäkkiä ja ilman nähtävää syytä ne alkoivat kirkua ja lepatella ympäri puuta, niiden huutojen ja liikkeiden ilmaistessa suurta kiihtymystä ja levottomuutta.

44. luku.

"SÄHISIJÄKÄÄRME."

"Mikä voi olla somilla lintusillani hätänä?" kyseli Trüey itsekseen. "Jotakin on varmaan hullusti! En näe haukkaa. Kenties ne riitelevät keskenänsä. Menenpä sinne katsomaan. Saan ne pian rauhoitetuiksi."

Niin sanoen hän paransi vauhtiansa ja kulkien järvenpään ympäri meni ulos niemekkeelle, kunnes seisoi pajun juurella.

Siellä ei ollut mitään varvikkoa. Puu oli yksin ihan maakaistaleen kärjessä, ja Trüey meni lähelle sen runkoa. Siihen hän seisahtui ja katsahti ylös oksien sekaan ottaakseen selkoa, mikä aiheutti niin paljon levottomuutta linnuissa.

Kun hän lähestyi, oli useita noista pienistä olennoista lentänyt häntä kohden ja laskeutunut hänen käsivarsilleen ja olkapäilleen, muttei sillä lailla kuin niiden oli tapa tahtoessaan ruokaa. Ne näyttivät olevan säikähtyneitä ja olivat tulleet hänen luoksensa turvaa etsien.

Varmasti täytyy jonkun vihollisen olla lähellä, ajatteli Trüey, vaikkei hän voinut sitä nähdä.

Hän katseli ympärilleen ja ylös. Ilmassa ei ollut haukkoja eikä ympäristön puissa — ei mitään petolintuja. Jos sellainen olisi ollut pajussa, olisi hän helposti voinut nähdä sen, kun lehvät olivat vaaleat ja harvat; sitäpaitsi ei haukka olisi jäänyt puuhun hänen seisoessaan niin lähellä. Mikä sitten aiheutti lintujen huolen, kun ne yhä olivat yhtä meluisia ja kauhistuneita? Oi! Viimein vihollinen ilmestyy — viimeinkin ovat Trüeyn silmät osuneet hirviöön, joka on häirinnyt kutojalintujen rauhallista parvea ja nostattanut niissä moisen kauhun.

Hitaasti liukuen pitkin vaakasuoraa oksaa, pitäen kiinni puusta monin kierteisin kääntein, ilmaantui suuren käärmeen ruumis. Sen suomut kimaltelivat sen liikkuessa, ja niiden loiste oli juuri sattunut Trüeyn silmiin ja suunnannut ne kauheaan matelijaan.

Kun hän ensin huomasi sen, liukui se kiertäytyneenä erään pajun vaakasuoran oksan ympäri ja tuli ikäänkuin lintujen pesän luota. Mutta hänen silmänsä olivat tuskin havainneet sen, ennenkuin sen pitkä, niljakka ruumis luiskahti oksalta ja seuraavassa hetkessä se mateli pää edellä alas puunrunkoa.

Trüeylla oli tuskin aikaa peräytyä, ennenkuin sen pää oli vastapäätä sitä paikkaa, missä hän oli seisonut. Jos hän olisi viipynyt paikallansa, olisi käärme epäilemättä purrut häntä heti; sillä saavuttuaan sille kohdalle matelija kohotti päänsä puusta, levitti leukansa ammolleen, pisti esiin haaraisen kielensä ja sihisi kauheasti. Se oli nähtävästi raivoissaan — osaksi kun se oli epäonnistunut ryöstöaikeissaan eikä ollut voinut ulottua lintujen pesiin — ja osaksi koska nämä olivat yhä iskeneet sitä nokallansa — epäilemättä tuottaen sille melkoista tuskaa. Sitten sitä vielä ärsytti Trüeyn tulo, koska se piti häntä aiottujen uhriensa auttajana.

Mitkä sen ajatukset lienevät olleetkin sillä hetkellä, se oli nähtävästi raivoissaan — kuten sen pään liikkeet ja silmien välähdys todistivat; ja se olisi hyökännyt minkä elukan kimppuun tahansa, joka onnettomuudeksi olisi sen tielle tullut.

Trüeylla ei kuitenkaan ollut aikomusta mennä sen tielle, jos hän vain voisi sitä välttää. Sehän voisi olla vaaraton käärme, sitä hän ei tiennyt; mutta on kauheata olla lähellä lähes kuuden jalan pituista käärmettä, olkoon se vaaraton tai myrkyllinen; ja Trüey oli vaistomaisesti väistynyt toiselle sivulle ja seisoi niin kaukana siitä kuin vesi salli.

Hän olisi juossut takaisin yli kapean kannaksen, mutta jokin sanoi hänelle käärmeen aikovan siihen suuntaan ja se olisi voinut saavuttaa hänet; tämä ajatus sai hänet menemään niemekkeen toiselle syrjälle toivoen matelijan seuraavan polkua, joka johti mantereelle.

Saavuttuaan aivan vedenrajaan hän seisoi tuijottaen tuota inhoittavaa oliota ja vapisi tuijottaessaan.

Jos Trüey olisi tuntenut, minkälainen tuo matelija oli, olisi hän vapissut vielä enemmän. Hän näki edessään erään kaikkein myrkyllisimmistä käärmeistä, mustan najan eli "sähisijäkäärmeen" — Afrikan kobran — paljoa vaarallisemman kuin sen intialainen heimolainen cobra de capello, koska se on paljon vilkkaampiliikkeinen ja sen purema on yhtä tuhoatuottava.

Trüey ei tätä tiennyt. Hän tiesi vain, että tuossa oli suuri, inhoittava käärme, miltei kaksi kertaa hänen pituisensa, suurine avoimine kitoineen ja välkkyvine kielineen, nähtävästi valmiina syömään hänet. Se oli kyllin pelottavaa hänelle, pikku raukalle! Ja hän tuijotti ja vapisi ja vapisi ja tuijotti jälleen.

Niin vihaiselta kuin kobra näyttikin, ei se kääntynyt sivulle hyökätäkseen hänen kimppuunsa. Ei se myös jäänyt puun luo. Sähistyänsä kauan ja kovasti se laskeutui maahan ja liukui nopeasti pois.

Se meni suoraan kannakselle kuin aikoen mennä sen yli ja vetäytyä erääseen pensaikkoon, joka kasvoi matkan päässä mantereella.

Trüey toivoi, että sellainen oli sen aikomus, ja alkoi juuri tuntea itsensä turvalliseksi jälleen, kun käärme äkkiä asettui kiemuralle kapealle maakannakselle ikäänkuin aikoen jäädä siihen.

Se oli tehnyt tämän tempun niin äkkiä ja nähtävästi ilman ennakkomiettimistä, että Trüey katseli keksiäkseen syyn. Hetki sitten se liukui eteenpäin tehden nopeasti paluuta, sen kimalteleva ruumis ojennettuna täyteen pituuteen pitkin maata. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli muuttunut köysikiemuran näköiseksi, jonka reunasta pisti esiin sen julma pää, niskan suomuinen nahka leveälle ulottuen muodoltansa päähineen kaltaisena, mikä on kobralla tunnusmerkkinä.

Trüey, kuten sanoimme, etsi syytä tähän äkkimuutokseen matelijan menettelyssä. Hän huomasi sen ensi silmäyksellä.

Järven rannasta tasankoa kohden ulottui tasaista kaltevaa maata. Sen kautta tultiin tälle niemekkeelle. Kun hän katsahti ympärilleen, näki hän kauriin lähestyvän rinnettä pitkin. Antiloopin ilmestyminen oli keskeyttänyt käärmeen paluumatkan.

Huomatessaan käärmeen Trüey oli ensin huudahtanut säikähtyneenä. Tämä huuto oli kutsunut paikalle hänen lemmikkinsä — joka oli viivytellyt taempana ruohoa syöden — ja nyt se hyppeli eteenpäin valkea häntä pystyssä ja suuret ruskeat silmät loistaen kysyvin ilmein.

Se näki emäntänsä ulkona niemekkeellä. Oliko hän kutsunut sitä? Miksi hän oli huutanut niin omituisesti? Ne eivät olleet iloa ilmaisevia ääniä, joita se oli kuullut. Oliko jotakin hullusti? Tuolla hän seisoi. Se tahtoi laukata hänen luoksensa ja nähdä mitä haluttiin, ja tällaisten ajatusten kulkiessa sen aivojen läpi hilpeä pikku elukka hyppi alas rinnettä järvenrantaa kohti.

Trüey vapisi lemmikkinsä tähden. Vielä loikkaus ja se olisi väijyvän käärmeen kohdalla — vielä — "Oi! se on pelastettu!"

Nämä sanat pääsivät tyttösen huulilta, kun hän näki kauriin kokoavan korkealle ilmaan ja hyppäävän kauas yli kiemurassa makaavan matelijan. Antilooppi oli havainnut ajoissa käärmeen ja pelastautunut tuollaisella suunnattomalla hyppäyksellä, jommoisia vain hyppykauris voi tehdä. Sivuutettuansa vaaran tuo lempeä eläin juoksi emäntänsä luo ja seisoi suuret loistavat silmät häneen kysyvästi käännettyinä.

Mutta Trüeyn huuto oli kutsunut paikalle erään toisenkin. Kauhuksensa hän näki pikku Janin nyt juoksevan rinnettä alas ja tulevan suoraan sille polulle, missä kobra makasi kiemurassa.

45. luku.

KÄÄRMEENSYÖJÄ.

Janin vaara oli uhkaava. Hän syöksyi hurjasti eteenpäin kiemurassa makaavaa käärmettä kohti. Hän ei tiennyt sen olevan edessään. Trüey ei ehtisi ajoissa varoittaa pysähdyttääkseen hänen kiirettänsä. Seuraavassa hetkessä Jan olisi kapealla polulla, ja silloin ei mikään mahti voisi häntä pelastaa kuolettavasta pistosta. Hänen olisi mahdotonta hypähtää sivuun tahi yli matelijan, kuten antilooppi oli tehnyt; sillä silloinkin oli Trüey huomannut kobran pitkän kaulan syöksyvän useita jalkoja ylöspäin. Pikku Janiin se varmasti ulottuisi, kenties se kääriytyisi hänen ympärillensä. Jan olisi hukassa!

Trüey oli hetken aikaa puhumattomana. Kauhu oli riistänyt häneltä puhekyvyn. Hän saattoi vain huutaa ja heilutella hurjasti käsivarsiansa.

Sensijaan että nämä mielenosoitukset olivat varoittaneet Jania vaarasta, ne tekivät sen vain yhä varmemmaksi. Hän liitti Trüeyn nyt päästämät huudot siihen, joka oli hänet aluksi kutsunut paikalle. Hänellä oli jokin vastus — Jan ei tiennyt mikä; mutta kun hän jatkuvasti huusi, luuli poika jonkun hyökänneen hänen kimppuunsa. Se voisi olla käärme, ajatteli hän; mutta oli se mikä tahansa, ensi vaikutin oli kiiruhtaa hänen avukseen. Hän ei saattaisi olla hyödyksi ennenkuin olisi hänen luonaan, ja sentähden hän ei ajatellutkaan pysähtyä, kunnes olisi ehtinyt paikalle, jossa oli sisko.

Trüeyn huudot siis ja niitä seuraavat hurjat liikkeet saivat hänet vain sitä nopeammin juoksemaan; ja koska hänen silmänsä olivat huolestuneina luodut siskoon, ei ollut vähintäkään toivoa, että hän havaitsisi käärmeen, ennenkuin hän joko oli astunut sen päälle tahi tuntenut sen turmiollisen pureman.

Trüey päästi viimeisen varoitushuudon saaden samalla esiin sanat.

"Oi, veli, takaisin! Käärme, käärme!"

Sanat olivat turhaan lausutut. Jan kuuli ne, muttei ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Hän kuuli "käärme"-sanan. Sitä hän juuri odottikin. Se oli ahdistanut Trüeytä; ja vaikkei Jan nähnytkään sitä, oli se epäilemättä kietoutunut hänen ympärillensä. Hän kiiruhti eteenpäin.

Nyt hän oli jo kuuden askeleen päässä pelottavasta matelijasta, joka oli ojentanut pitkän kurottavan kaulansa ottaakseen hänet vastaan. Vielä hetki, ja sen myrkkyhampaat tunkeutuisivat syvälle hänen lihaansa.

Epätoivoisesti huutaen syöksyi Trüey eteenpäin. Hän toivoi vetävänsä hirviön huomion itseensä. Hän panisi oman henkensä alttiiksi pelastaakseen veljensä.

Hän oli tullut kuuden askeleen päähän uhkaavasta matelijasta. Jan oli jokseenkin saman matkan päässä vastakkaisella puolella. He olivat yhtä suuressa vaarassa; ja toinen tai toinen — kenties molemmat olisivat joutuneet kuolettavan kobran uhriksi; mutta sillä hetkellä oli heidän auttajansa lähellä. Tumma varjo liukui heidän silmäinsä editse — heidän korviinsa kuului jysähdys kuten putoavan kappaleen synnyttämä — ja samassa silmänräpäyksessä oli suuri lintu syössyt heidän välillensä.

Se ei jäänyt alas. Hetkeksi sen vankat leveät siivet tulvahuttivat ilmavirtaa heidän kasvoillensa; mutta seuraavassa hetkessä lintu teki äkkiponnistuksen ja nousi korkeuteen.

Trüeyn silmät kääntyivät maahan. Kobraa ei ollut siinä enää.

Ilosta kirkaisten hän juoksi eteenpäin ja kietoen käsivartensa Janin kaulaan huusi:

"Olemme pelastetut, veli! Olemme pelastetut!"

Jan oli hiukan ymmällä. Siihen saakka hän ei ollut nähnyt käärmettä. Hän oli nähnyt linnun syöksyvän heidän väliinsä, mutta niin taitavasti se oli siepannut kobran ja vienyt sen mennessään, ettei Jan, vain Trüeytä katsellessaan, ollut huomannut käärmettä sen nokassa. Hän oli ymmällä ja kauhuissaan, sillä hän luuli yhä Trüeyn olevan vaarassa.

Kun hän kuuli hänen huudahtavan: "Olemme pelastetut!" kävi hän yhä enemmän ymmälle.

"Entä käärme!" huusi hän. "Missä käärme on?"

Näitä kysymyksiä tehdessään hän tarkasteli Trüeytä kiireestä kantapäähän, ikäänkuin odottaen näkevänsä matelijan kietoutuneena hänen jonkun raajansa ympäri.

"Käärmekö, Jan! Etkö nähnyt sitä? Se oli juuri tuossa jalkaisi edessä; mutta nyt — katsoppas! Tuolla se on. Sihteeri sai sen, katso! Ne tappelevat! Hyvä lintu! Toivon sen rankaisevan tuota lurjusta, joka tahtoi rosvota somia kutojiani, kas niin, hyvä lintu! Anna sille! Kas, Jan! Mikä tappelu!"

"Ah niin!" sanoi Jan, ymmärtäen nyt tilanteen. "Ah niin! Tuolla on käärme varmasti ja löylyttäjä myöskin. Elä pelkää, Trüey! Luota sihteeriini. Se antaa lurjuksen maistaa kynsiänsä. Siinä on aikamoinen selkäsauna! Vielä toinen tuollainen isku ja suomuiseen roistoon ei jää paljoa henkeä. Kas jälleen läiskis!"

Tällaisin ja samantapaisin huomautuksin seisoivat lapset katsellen tulista ottelua, joka riehui linnun ja matelijan kesken.

Tämä lintu oli varsin omituinen — niin omituinen, ettei koko maailmassa ole toista sen veroista. Muodoltansa se muistutti kurkea hyvin pitkine säärineen ja ollen sen korkuinen ja suuruinen. Sen pää ja nokka olivat kuitenkin enemmän kotkan tai korppikotkan näköisiä. Sillä oli hyvin kehittyneet siivet, pitkine suippokärkineen, ja varsin pitkä pyrstö, jossa kaksi keskimmäistä sulkaa olivat muita pitemmät. Sen yleisväri oli sinertävänharmaa, kaula ja rinta valkoiset, ja siipisulat punertavaan vivahtavat. Mutta kenties kaikkein huomattavinta linnussa oli sen höyhentöyhtö. Sen muodosti joukko pitkiä, mustahkoja sulkia, jotka kasvoivat sen takaraivolla ja ulottuivat alas niskaa pitkin miltei hartioille saakka. Nämä antoivat linnulle varsin omituisen ulkonäön; ja kuviteltu yhdennäköisyys entisaikain sihteerin kanssa, jolla oli pitkä sulkakynä korvan takana — ennenkuin teräskynät tulivat käytäntöön — on syynä, miksi lintu on saanut tuon vallan sopimattoman "sihteerilinnun" nimen.

Oikeammin sitä sanotaan "käärmeensyöjäksi", ja luonnontutkijat ovat antaneet sille nimen Gypogeranus eli kurkikotka. Toisinaan sitä myös sanotaan "lähettilääksi" sen vakavan, juhlallisen käynnin vuoksi, kun se astelee yli tasangon.

Kaikista sen nimistä on "käärmeensyöjä" parhaiten soveltuva linnun luonteeseen. On totta, että muutkin linnut surmaavat ja syövät käärmeitä — kuten Etelä-Amerikan "guaco"-lintu ja useat haukat ja poutahaukat — mutta sihteeri on ainoa siivekäs eläin, joka saalistaa yksinomaan tähän luokkaan kuuluvia matelijoita ja ylläpitää alituista sotaa niitä vastaan. Ei ole vallan oikein sanoa, että se syö käärmeitä yksinomaan. Se syö myöskin sisiliskoja, kilpikonnia ja heinäsirkkojakin; mutta käärmeet ovat varmasti sen mieliravintoa, ja niitä saadakseen se uskaltaa henkensä verisiin kamppailuihin varsin suurikokoistenkin käärmeitten kanssa.

Käärmeensyöjä on afrikalainen lintu eikä vain Etelä-Afrikalle ominainen, koska sitä on Gambiassakin. Se on myös Filippinien-saarten asukas. On epätietoisuutta siitä, onko Filippinien saarten laji sama kuin afrikalainen. Höyhenpeitteessä on eroavaisuutta, vaikka varsin vähäistä. Höyhentöyhdön järjestys eroaa noilla kahdella, ja pyrstösulat ovat eri lailla asettuneet. Afrikalaisella lajilla on kaksi keskimmäistä pisimmät, kun taas Filippinien käärmeensyöjällä kaksi syrjimmäistä pistää esiin — antaen linnun pyrstölle "haara"- eli pääskyspyrstön muodon. Muutamia eroavaisuuksia on myös havaittu etelä-afrikalaisen ja Gambian linnun välillä.

Käärmeensyöjä on kuitenkin varsin ainoalaatuinen lintu; ja luonnontutkijat, voimatta luokittaa sitä joko haukkojen, kotkien, korppikotkien, kanalintujen tahi kurkien joukkoon, ovat kohottaneet sen muodostamaan eri heimon suvun ja lajin yksikseen.

Etelä-Afrikassa se asustaa mielellään suurilla tasangoilla ja kuivalla "karoolla", astuskellen sinne tänne saalista etsimässä. Se ei elä parvissa, vaan yksin tai parittain, tehden pesänsä puihin — tavallisesti tiheisiin, oksisiin lajeihin — mikä tekee perin vaikeaksi pesää lähestyä. Koko rakennus on noin kolme jalkaa läpimitaten ja muistuttaa puihin rakentavien kotkien pesiä. Se on tavallisesti verhottu höyhenillä ja untuvilla, ja kaksi tai kolme munaa haudotaan yhdellä kertaa.

Käärmeensyöjä on oivallinen juoksija ja viettää enemmän aikansa maassa kuin lentäen. Se on arka, varovainen lintu, mutta siitä huolimatta sen helposti voi kesyttää; eikä ole lainkaan harvinaista nähdä niitä Kap-maan farmarien talojen luona, joissa niitä pidetään kesyinä, koska ne ovat hyödyllisiä hävittäessään käärmeitä, sisiliskoja ja muita tuhoeläimiä. Niitä on kauan sitten viety Ranskan Länsi-Intian saarille ja totutettu sikäläiseen ilmanalaan — jotta ne kävisivät sotaa vaarallista "keltaista käärmettä" (Trigonocephalus lanceolatus) vastaan, joka on noiden seutujen viljelysmaiden vaivana.

Se lintu, joka niin otolliseen aikaan oli ilmestynyt Janin ja Trüeyn väliin ja epäilemättä pelastanut toisen tai toisen tahi kumpaisenkin spuugh-slangin kuolettavasta puremasta, oli käärmeensyöjä — se oli kesytetty ja tehnyt asuntonsa suuren nwanapuun oksien sekaan. Metsästäjät olivat löytäneet sen lakeudelta jonkun eläimen — kenties oikein suuren käärmeen — haavoittamana ja tuoneet sen harvinaisuutena kotiin. Ajan tullen se parani kokonaan haavoistansa, mutta se ystävyys, jota se oli saanut osakseen sairaana ollessaan, ei ollut turhaan heitettyä. Kun se jälleen saattoi käyttää siipiänsä, kieltäytyi se lähtemästä pois suojelijoittensa luota, vaan jäi tottumuksesta leiriin — vaikka se tekikin usein retkiä ympäröiville tasangoille etsien mieliruokaansa. Se palasi kuitenkin aina illalla ja nukkui suuren nwanapuun oksien seassa. Se oli tietysti Janin suosikki ja Jan oli sille perin hyvä; nyt se maksoi takaisin kaiken hänen hyvyytensä pelastaessaan hänet kuolettavan kobran hampaista.

Toinnuttuaan säikähdyksestänsä lapset seisoivat katsellen harvinaista taistelua käärmeen ja käärmeensyöjän välillä.

Siepatessaan ensin matelijan lintu oli ottanut sen niskasta nokkaansa. Se ei kenties olisi tehnyt sitä niin nopeasti, jollei käärmeen huomio olisi ollut käännettynä lapsiin, siten estäen sitä olemasta varuillaan.

Onnistuttuansa sieppaamaan matelijan lintu nousi melkein kohtisuoraan monen sylen korkeuteen ja sitten, avaten nokkansa, antoi käärmeen pudota maahan. Sen tarkoitus oli huumata tämä putoamisella; ja voidakseen tehdä sen vielä vaikuttavammin se olisi kantanut kobran korkeammalle, jollei tämä olisi estänyt sitä koettamalla kietoutua siipien ympärille.

Annettuansa saaliinsa pudota ei käärmeensyöjä jäänyt ilmaan. Päinvastoin se syöksyi putoavan matelijan perässä, ja samassa kun tämä kosketti maata ja ennenkuin se ehti asettua puolustusasentoon, kävi lintu sen kimppuun levitetyin jaloin antaen sille ankaran iskun niskan paikkeille. Käärme ei ollut vielä kuin vähäisen vahingoittunut ja heittäytyen kiemuraan se oli valmis puolustautumaan. Sen kita oli avattu laajimmilleen, sen kieli ojennettu esiin, sen hampaat olivat pystyssä ja sen silmät säihkyivät raivoa ja myrkkyä. Kauhealta vastustajalta se näytti, ja hetken aikaa näytti sihteerikin niin ajattelevan seistessään maassa vastatusten sen kanssa.

Pian lintu kuitenkin alkoi lähestyä sitä uudistaakseen hyökkäyksensä, joskin tuo läheneminen tapahtui varovaisella tavalla. Toisen vankan siipensä sulat levitettyinä laajaksi kilveksi se lähestyi matelijaa sivuittain ja, tultuansa kyllin lähelle, pyörähti äkkiä, kääntyen säärillänsä kuin akselin ympäri, ja läimähytti voimakkaasti toisella siivellänsä. Isku annettiin hyvin tuloksin. Se osui käärmeen päähän ja näytti huumanneen sen. Sen kaula painui ja kiemurat heltisivät. Ennenkuin se saattoi toipua, oli se vielä kerran käärmeensyöjän nokassa ja sitä laahattiin ilman halki.

Tällä kertaa lintu nousi paljon korkeammalle kuin edellisellä — koska sitä ei käärmeen kiemurtelu estänyt — ja kuten ennen se antoi matelijan pudota ja syöksyi sitten äkisti perässä.

Kun käärme tuli maahan toisen kerran, makasi se pitkin pituuttaan hetkisen, kuin huumaantuneena tahi kuolleena. Se ei kuitenkaan ollut kuollut ja olisi vielä kerran käynyt kiemuralle, mutta ennenkuin se ehti niin tehdä, iski lintu yhä uudelleen sen niskaan levitettyine känsäisine jalkoineen ja vihdoin odottaen tilaisuutta, jolloin käärmeen pää oli maassa, antoi sille terävällä nokallaan niin voimakkaan iskun, että se halkaisi matelijan kallon kahtia! Henki oli nyt mennyt ja hirveä ruumis, täyteen pituuteensa ojentautuneena, makasi velttona ja liikkumattomana ruohikossa.

Jan ja Trüey taputtivat käsiänsä ja kirkuivat ilosta.

Käärmeensyöjä ei välittänyt heidän mielenosoituksestansa, vaan lähestyen kuollutta kobraa kumartui sen yli ja alkoi tyynesti syödä päivällistänsä.

46. luku.

TOTTY JA PAVIAANIT.

Van Bloom ja hänen perheensä olivat nyt olleet kuukausimääriä ilman leipää. He eivät kuitenkaan olleet ilman vastiketta, koska erilaiset juuret ja pähkinät antoivat heille ravinnon vaihtelua. Viimemainituista heillä oli maa- eli sianpähkinä (Arachis hypogea), jota kasvaa kaikkialla Etelä-Afrikassa ja joka on alkuasukkaiden pääasiallisena ravintona. Kasviksina he käyttivät useiden Ixias ja Mesembryanthemum-lajien mukuloita, muun muassa "hottentotin viikunaa" (Mesembryanthemum edule). Heillä oli "kafferileipää" — erään Zamia-lajin rungon ydintä; ja "kafferikastanjia", Brabeium stellatumin hedelmiä; ja viimeksi paras, "elefantinjalan" (Testudinaria elephantipes) suunnattomia juuria. Heillä oli myös villiä sipulia ja kynsilaukkaa; ja kauniin vedessäkelluvan kasvin (Aponogeton distachys) valkeissa kukkalatvoissa he tapasivat parsan vastiketta.

Kaikkia näitä, juuria ja hedelmiä oli saatavissa lähistöllä, eikä kukaan paremmin voinut niitä löytää ja "kangota" ylös niitä löydettyänsä kuin bushmanni Swartboy. Luonnollista se olikin, sillä varhaisempina päivinään oli Swartboyn usein ollut pakko elämää vain juurilla viikkokausia, jopa kuukausiakin.

Mutta vaikkakin he voivat hankkia alituisen varaston näitä luonnontuotteita, pitivät he niitä vain huonona leivän korvauksena; ja kaikki he halusivat vielä kerran syödä sitä, mitä tavallisesti sanotaan "elämän ylläpitäjäksi" — joskaan Etelä-Afrikassa, missä niin monet ihmiset elävät yksinomaan eläinten lihasta, leivälle tuskin voi oikeutetusti antaa tuota nimitystä.

Leipää he nähtävästi saisivatkin pian. Muuttaessaan pois vanhalta kraalilta he olivat tuoneet muassaan pienen säkillisen maissia. Ne olivat viimeiset rippeet heidän edellisen vuoden varastostaan; ja kaikkiansa siinä ei ollut bushelia [noin 36 litraa. Suom.] enempää. Siinä oli kuitenkin kyllin siemeneksi ja se tuottaisi monta bushelia, jos jyvät soveliaasti istutettaisiin ja taimia huolellisesti hoidettaisiin.

Näin olikin tehty vähän aikaa sen jälkeen, kun he olivat saapuneet nykyiseen kotiinsa. Oli valittu hedelmällinen maakaistale, joka oli vain muutaman sadan kyynärän päässä nwanapuusta. Maa oli käännetty lapiolla auran puutteessa ja siemenet kylvetty sopivain välimatkain päähän.

Monta tuntia oli uhrattu perkaamiseen ja kuokkimiseen ja joka taimen ympärille koottu pieni kumpu pehmeätä multaa ravitsemaan juuria ja suojaamaan niitä auringon helteeltä. Taimia kasteltiinkin silloin tällöin.

Osaksi tämän hoidon vuoksi ja osaksi koskemattoman maan hedelmällisyyden tähden oli oivallinen kasvu tuloksena; korret olivat runsaasti kaksitoista jalkaa korkeita ja tähät lähes jalan pituisia. Ne olivat melkein kypsiä; ja kenttäkornetti aikoi viikon tai kymmenen päivän kuluttua korjata sadon.

Sekä hän että hänen väkensä odottivat hauskoja pitoja, joissa saisivat maissileipää ja "hominya" "soseen ja maidon" kera sekä useita muita ruokalajeja, joita Tottyn taidolla voitaisiin valmistaa maissista.

Näihin aikoihin sattui tapaus, joka oli vähällä riistää ei ainoastaan heidän koko maissi-istutustansa, vaan myöskin heidän rakkaan taloudenhoitajansa Tottyn. Tapaus oli seuraavanlainen:

Totty oli suuren nwanapuun parvekkeella, johon näkyi maissitilkku ja myös sen takana oleva lakeus aina kallion juurelle asti. Hän hommaili kotiaskareissa, kun hänen huomiotansa vetivät puoleensa eräät omituiset äänet, jotka tulivat siltä taholta. Hän erotti oksia toisistaan ja katsoi niiden lomitse. Erikoinen näky oli hänen silmäinsä edessä — harvinainen näytelmä.

Joukko oudonnäköisiä eläimiä, luvultaan kaksisataa tai enemmänkin, oli tulossa kallioitten taholta. Ne olivat kummallisen muotoisia elukoita — rakenteeltansa ja kooltansa muistuttaen suuria, rumia koiria — väriltään vihertävänruskeita. Niiden kasvot ja korvat vain olivat mustat, ja ne olivat paljaat, kun taas niiden ruumis oli karhean, kankean karvan peittämä. Niillä oli pitkät hännät, joita muutamat niistä pitivät korkealla ilmassa ja heiluttelivat mitä eriskummaisimmalla tavalla.

Totty ei millään muotoa ollut levoton. Hän tiesi, mitä lajia eläimiä ne olivat. Hän tiesi, että ne olivat paviaaneja. Ne olivat sitä lajia, joka tunnetaan nimellä "siankuono"-paviaani eli "chacma" (Cynocephalus porcarius), ja jota tavataan miltei Etelä-Afrikan joka osassa, missä vain on korkeita kallioita luolineen ja halkeamineen — paviaanien mieluisia asuinpaikkoja.

Kaikista apinoista ovat paviaanit, koiranmuotoisiin apinoihin (Cynocephali) kuuluva suku, inhoittavimpia tavoiltansa ja ulkomuodoltaan. Ken ei tuntisi inhoa katsellessaan rumaa mandrillia — drilliä — hamadryasta — tai myöskin chacmaa? Ja kaikki ne ovat paviaaneja.

Paviaanit ovat Afrikalle ominaisia, ja niitä on kuusi tunnettua lajia: Pohjois-Afrikan tavallinen paviaani, etelä- ja länsirannan "papion", Abessinian "hamadryas" eli "tartarin", Guinean "mandrilli" ja "drilli" ja Kap-maan "chacma".

Näiden eläinten tavat ovat yhtä inhoittavia kuin niiden ulkomuoto. Niitä voidaan kesyttää ja tehdä niistä "lempielukoita"; mutta vaarallisia suosikeita ne ovat, sillä ne voivat vähimmästäkin ärsytyksestä purra kättä, joka niitä ruokkii.

Niiden ruumiin ja leukojen suuri vankkuus ja niiden pitkät koiranhampaat antavat niille vaarallisen voiman, jota ne usein käyttävät. Ei yksikään koira vedä paviaanille vertoja, ja hyeena ja leopardi usein jäävät alakynteen taistellessaan sen kanssa.

Paviaanit eivät kuitenkaan ole lihansyöjiä, ne vain repivät vihollisensa kappaleiksi syömättä sitä. Niiden ravintona ovat hedelmät ja sipulinkaltaiset juuret, joita ne hyvin ymmärtävät kaivaa maasta kätensä terävillä kynsillä.

Joskaan ne eivät käy ihmisen kimppuun saadessaan olla häiritsemättä, tulee niistä vaarallisia hyökkääjiä, kun niitä metsästetään ja ne pakotetaan pitämään puoliansa.

Etelä-Afrikan siirtolaisten kesken kerrotaan paljon omituisia juttuja chacma-paviaaneista, kuinka ne esim. ryöstävät matkailijalta hänen ruokansa ja sitten, mennen jonkun matkan päähän, pilkkaavat häntä sitä ahmiessaan. Alkuasukkaat sanovat myös, että ne joskus kävellessään käyttävät keppiä, "kangoten" sillä juuria ja käyttäen sitä itsepuolustukseen. Myöskin kuinka nuoren paviaanin onnistuessa löytämään hyvän juuren vanhempi ja vankempi sen huomattuaan riistää sen itselleen; mutta jos nuorempi on sen jo nielaissut, silloin tuo riitelijä ottaa nuoremman kiinni, kääntää sen pää alaspäin ja ravistelee sitä, kunnes sen on pakko antaa ylen mitä on nielaissut! Paljon tuollaisia juttuja on buurien maassa liikkeellä, eivätkä ne ole kaikki perättömiä, sillä näillä elukoilla on aivan varmasti suuressa määrin _ajatus_kykyä.

Totty näki "orreltansa" kylliksi ollakseen tästä varma, jos hän olisi ollut taipuvainen filosofoimaan. Mutta hän ei ollut. Hän oli vain hiukan utelias eläinten metkuja näkemään ja huusi Trüeyn ja pikku Janin ylös puuhun, jotta he hänen kanssansa yhdessä katselisivat näytelmää. Kaikki muut olivat poissa metsästämässä.

Jan oli mielissään ja juoksi heti ylös tikapuita. Samoin teki Trüeykin, ja kaikki kolme seisoivat katsellen noiden nelikätisten olentojen omituisia liikkeitä.

He havaitsivat, että joukko todellakin marssi järjestyksessä; ei rivissä, vaan jonkinlaisessa ymmärrettävässä ryhmityksessä. Sivustoilla oli tiedustelijoita ja johtajat etummaisina. Nämä olivat muita vanhempia ja kookkaampia paviaaneja. Kuului huutoja ja merkkejä, ja korostuksen ja sävyn vaihtelu olisi saanut kenet tahansa vakuutetuksi, että siellä oli oikea keskustelu käynnissä. Naarakset ja poikaset marssivat keskellä paremman turvallisuuden vuoksi. Emot kantoivat lapsiansa selässänsä tai olkapäillään. Tuolla pysähtyi eräs emo imettämään pienokaistansa — puhdistaen sen karvaa samalla — ja sitten laukkasi eteenpäin ottaakseen takaisin ajanhukan. Toisen taas nähtiin kurittavan lastansa, joka oli jollakin tavoin antanut syytä harmiin. Taikka pari nuorta naarasta riiteli, mustasukkaisuudesta tai jostakin muusta syystä, ja sitten seurasi kauhea suunpieksentä, jonka joku päälliköistä vaiensi kovalla uhkaavalla karjaisulla!

Siten ne etenivät tasangon poikki, lörpötellen ja huutaen ja karjuen, kuten vain apinat voivat.

Mitä niillä oli tekeillä?

Siihen kysymykseen saatiin varsin pian vastaus. Trüey ja Jan ja Totty näkivät kauhukseen, etteivät paviaanit olleet turhalla asialla. Ne olivat maissia hakemassa!

Muutaman minuutin kuluttua oli suurin osa joukkoa mennyt viljapellolle ja hävinnyt näkyvistä pitkien varsien ja laveiden lehtien sekaan. Muutamia vain saattoi nähdä — suuria, vanhoja roikaleita, jotka asettuivat ulkopuolelle vartijoiksi ja ylläpitivät alituista keskenäistä merkkien vaihtoa. Pääjoukko oli jo ryöstämässä kasvien kallisarvoista hedelmää.

Mutta omituinen näky tarjoutui viljapellon toisella puolen, jossa oli rivi paviaaneja, asettuneina yhtä pitkien välimatkojen päähän toisistaan ja ulottuen aina kallioiden juurelle asti. Nämä olivat jätetyt muun parven kulkiessa lakeuden poikki pellolle. Mitä tarkoitusta varten?

Se selvisi pian. Tuskin kahta minuuttia sen jälkeen, kun joukko oli kadonnut maissin suojaan, nähtiin pitkien latvojen lentelevän tuota riviä kohden kuin ihmiskäden sinkauttamina. Rivin lähimmässä päässä olijat ottivat ne heti kiinni, heittivät ne seuraavalle ja nämä seuraavalle ja niin edelleen, kunnes varsin lyhyen ajan kuluttua siitä, kun tähkä oli siepattu varresta, se oli toimitettu kaukana kallioitten keskellä olevaan paviaanien varastoon!

Jos tätä työtä olisi jatkunut paljoa kauemmin, olisi kenttäkornetilla ollut vain huono sato viljaa korjatessaan. Paviaanit pitivät viljaa kyllin kypsänä ja olisivat pian sen korjanneet, mutta sillä hetkellä keskeytettiin niiden hommat.

Totty tiesi vähän siitä vaarasta, johon hän antautui, kun hän juoksi ajamaan pois chacma-joukkoa vain pitkällä luudanvarrella. Hän ajatteli vain sitä tappiota, jonka hänen hyvä isäntänsä saisi kärsiä; ja alas tikapuita hän kiiruhti ja juoksi suoraan viljapellolle.

Sen reunalla hän kohtasi monta vartijaa, jotka irvistelivät, soittivat suutansa, kiljuivat, karjuivat ja näyttivät pitkiä koiranhampaitansa; mutta ne saivat vain luudanvarresta iskun rumille kuonoillensa. Niiden huudot kutsuivat toisia paikalle; ja hetken kuluttua seisoi hottentottiparka vihaisen chacmaparven keskellä, ja näitä esti hyökkäämästä hänen kimppuunsa vain se taitava tapa, jolla hän jatkuvasti käytteli luudanvartta.

Tämä huono ase ei kuitenkaan olisi paljoa kauemmin hyödyttänyt, ja Tottyn kohtalo — joutua kappaleiksi revityksi — olisi pian täyttynyt, jollei neljä hevosmiestä tai oikeammin "kvaggamiestä" olisi samassa karahuttanut hänen avuksensa.

Ne olivat ajosta palaavat metsämiehet; heidän pyssyjensä yhteislaukaus hajoitti heti inhoittavat chacmat ja ajoi ne ulvoen takaisin luoliinsa.

Senjälkeen kenttäkornetti vartioi huolellisesti maissiansa, kunnes se oli kypsää korjattavaksi; silloin se tuotiin kotiin ja talletettiin turvaan sekä lintujen, matelijain, nelijalkaisten että nelikätisten ulottuvilta.

47. luku.

VILLIKOIRAT JA KAAMA-ANTILOOPPI.

Kvaggojen kesyttämisen jälkeen oli metsästystä harjoitettu jommoisellakin menestyksellä. Viikkoa ei kulunut, jolloin ei olisi saatu torahammasparia lisää — toisinaan kaksi tahi kolme paria — kokoelmaan, joka nyt alkoi ottaa pienen norsunluisen pyramiidin muodon seisten lähellä nwanan runkoa.

Van Bloom ei kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen tähän edistymiseen. Hän luuli, että he voisivat menestyä paljoa paremmin, jos heillä vain olisi muutamia koiria.

Vaikka heillä oli kvaggoista suurta hyötyä ja he niiden avulla usein saattoivat saavuttaa norsun, kadottivat he kuitenkin usein suuren riistansa, ja se tapahtuikin helpommin kuin useimmat ihmiset luulevatkaan.

Mutta jos olisi koiria metsästykseen osaa ottamassa, voisivat tulokset olla vallan erilaisia. Totta on, etteivät nämä elukat voi raastaa norsua maahan eikä vahingoittaa sitä rahtuakaan; mutta ne voivat seurata sitä, minne tahansa se kulkeekin, ja haukkumisellaan saada sen seisahtamaan.

Toinen arvokas palvelus, jonka koirat tekevät, on norsun huomion kääntäminen pois metsämiehistä. Suunnaton nelijalkainen on raivostuneena, kuten jo olemme nähneet, erittäin vaarallinen. Sellaisen tilaisuuden sattuessa se hyökkää meluavien koirien kimppuun, luullen niitä todellisiksi hätyyttäjiksensä. Tämä antaa luonnollisesti metsästäjälle hyvän tilaisuuden ampua ja välttää elefantin tuhoisaa hyökkäystä.

Metsästäjämme olivatkin olleet vähällä joutua pahaan vaaraan useilla norsunjahdeilla, joita he äskettäin olivat suorittaneet. Heidän kvaggansa eivät olleet niin mukautuvaisia eikä niin nopealiikkeisiä kuin hevoset olisivat olleet, ja tämä teki vaaran vielä suuremmaksi. Joku heistä voisi jonakin päivänä joutua uhriksi. Sitä van Bloom pelkäsi, ja olisi mielellään antanut yhden torahampaan kappaleelta muutamista koirista — vaikka ne olisivat mitä arvottomimpia rakkeja. Vain vähäinen merkitys onkin todella niiden laadulla. Mikä koira tahansa, joka voi seurata norsun jälkiä ja kiusata sitä haukkumisellansa, kelpaisi.

Van Bloom ajatteli myös kesyttää joitakin hyeenoja ja totuttaa ne metsästykseen. Tämä tuuma ei millään lailla ollut eriskummainen. Hyeenaa käytetään usein sellaiseen tarkoitukseen ja se suoriutuu paremmin kuin eri lajiset koirat.

Eräänä päivänä van Bloom mietiskeli tätä asiata. Hän istui pienellä lavalla, joka oli rakennettu hyvin korkealle — lähelle puun latvaa — ja josta avautui näköala yli koko ympäröivän tienoon. Se oli kenttäkornetin mielipaikka — hänen tupakkahuoneensa todella — jonne hän joka ilta meni tupruttaakseen rauhassa suurta merenvahapiippuansa. Hänen kasvonsa olivat käännetyt lakeudelle, joka ulottui pensaston reunasta niin kauas kuin silmä kantoi.

Vedellessään rauhallisesti haikuja hän kiinnitti huomionsa muutamiin elukkoihin, jotka seisoivat jonkun matkan päässä tasangolla. Niiden ruumiitten loistava väri oli sattunut hänen silmäänsä.

Niiden selkä ja kyljet olivat heleätä sienna-väriä, alhaalla oli valkoista, säärien ulkosivuilla oli musta juova, ja naamassa muutamia mustia piirtoja niin säännöllisesti merkittyjä kuin maalarin siveltimen vetäisemiä. Niillä oli hyvin epäsäännöllisen muotoiset sarvet, karkeakuhmuiset — kumpikin kaartunut jonkinlaisen sirpin muotoon, ja ne kohosivat pystyyn mitä suorimman ja pisimmän pään laelta mitä millään elukalla on. Nämä eläimet olivat kaukana siromuotoisista. Niiden takaosa laskeutui alemmas, kuten kirahvilla, vaikkakin paljon vähemmässä määrin; niillä oli hyvin korkeat hartiat ja pitkät kapea pää. Muuten niiden muodot olivat luiset ja kulmikkaat. Jokainen oli viiden jalan korkuinen etukaviosta hartioihin ja runsaasti yhdeksän jalkaa pitkä.

Ne olivat tietysti antilooppeja — sitä lajia, jonka kapsiirtolaiset tuntevat "hartebeestin" nimellä (Acronotus caama). Niitä oli laumassa kaikkiansa noin viisikymmentä.

Kun van Bloom ne ensin huomasi, söivät ne rauhallisesti ruohoa lakeudella. Seuraavassa hetkessä nähtiin niiden kuitenkin juoksentelevan sinne tänne, kuin ne olisivat äkkiä säikähtäneet jotakin lähestyvää vihollista.

Vihollinenpa siellä olikin, sillä vielä hetkisen kuluttua oli lauma lähtenyt pakoon, ja nyt van Bloom näki, että niitä seurasi koiralauma! Sanon "koiralauma", sillä tuosta etäisyydestä elukat muistuttivat juuri koiria enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei, enemmän kuin muistuttivat, sillä se oli todella koiralauma — lauma villikoiria.

Luonnollisesti van Bloom tunsi, mitä ne olivat. Hän tiesi, että siinä oli "wilde-hondeja", joille viisaat luonnontutkijat varsin typerästi antavat nimen "Hyena venatica" eli "metsästävä hyeena" ja toiset yhtä typerästi nimen "metsästävä koira". Sanon näitä nimiä "typeriksi" ensiksikin, koska kysymyksessä oleva eläin ei muistuta enemmän hyeenaa kuin siiliä; ja toiseksi, koska "metsästävä koira" on varsin naurettava nimitys, sillä mikä koira tahansa voi ansaita samanlaisen arvonimen.

Tahtoisin nyt kysyä, miksi nämä luonnontutkijat eivät ole voineet pysyttää vain buurien nimitystä? Jos parempi nimi kuin "wilde-hond" (villikoira) voidaan antaa näille eläimille, tahtoisin sen kuulla. Sehän on vallan oivallinen nimi ja ilmaisee tarkalleen sen eläimen luonteen, josta sitä käytetään — tuon luonteen, joka niiden jokapäiväistä elämää tarkastellessa on johdattanut mieleen tämän nimen.

On suorastaan herjausta sanoa tätä kaunista elukkaa hyeenaksi. Sillä ei ole sen rumaa muotoa, karkeata karvaa, synkkää väriä eikä saastaisia tapoja. Sano sitä "sudeksi" tai "villikoiraksi", jos haluat, mutta se on samalla mitä somin susi tahi villikoira koko luomakunnassa. Me nimitämme sitä kuitenkin, kuten buurit ovat tehneet, "villikoiraksi". Se on sen oikea nimitys, luokittakoot luonnontutkijat sen kuten haluavat.

Sen koko, sen sileä, puhdas turkki, yhtä hyvin kuin sen värikin, lähentävät sen likemmäs koiraa kuin mitään muuta eläintä. Viimemainitun puolesta — jossa pohjalla on keltaisenruskea tahrittuna ja pilkutettuna suurin mustin ja harmain läiskin — se muistuttaa silmäänpistävästi tavallista koiraa, ja sen korvien suuri koko näyttää tekevän sen vielä yhdennäköisemmäksi tämän eläimen kanssa. Sen korvat eivät kumminkaan, kuten kaikilla villeillä Canis-lajeilla, ole riippuvat, vaan pystyt.

Sen tavat kuitenkin täydentävät yhtäläisyyden. Luonnontilassa ei villikoira koskaan ole saaliinpyynnissä yksin; vaan uljaasti ajaa se riistansa uuvuksiin, seuraten sitä suuressa, järjestetyssä laumassa, aivan kuten koirat tekevät. Metsästyksessään se osoittaa niin paljon taitoa, kuin jos sillä olisi pahahenki ratsain kintereillään, ohjaamassa piiskoin ja torvin.

Kenttäkornetilla oli onni nähdä tämän taidon näyte.

Koirat olivat äkkiarvaamatta tulleet ahdistamaan kaama-antilooppilaumaa; ja miltei ensi hyökkäyksessä joutui yksi antiloopeista muista erilleen ja juoksi vastakkaiseen suuntaan. Sitä juuri viekkaat koirat halusivatkin; koko lauma kääntyi tuon yhden ainoan perään ja juoksi häntä suorana, sensijaan että olisivat koko joukkoa seuranneet.

Mutta "hartebeest" eli kaama, vaikka onkin rumanmuotoinen antilooppi, on heimonsa nopeimpia, eikä villikoira voita sitä ilman ankaraa ajoa. Itse asiassa se ei voisi saavuttaa ollenkaan, jos nopeus tulisi vain kysymykseen näiden eläinten välillä. Mutta niin ei ole. "Hartebeestillä" on luonteessaan heikkous, jota vastaan villikoira panee viekkauden.

Edellinen ei pidä kauan suoraa suuntaa, kun sitä ajetaan, vaikka se juokseekin hyvin suoraan. Silloin tällöin se poikkeaa toiselle tai toiselle sivulle, kenties maanlaadun tai jonkun muun seikan johtamana. Siinä tavassa on sen heikkous. Villikoira tietää sen hyvin ja käyttää sitä edukseen tempulla, joka varmasti näyttää voimakkaalta ajatuskyvyn ilmaukselta sen puolelta.

Kenttäkornettimme sai todisteen siitä ajoa katsellessaan. Korkealla sijaitsevalta paikaltansa hän näki koko kentän ja saattoi huomata sekä ahdistajan että ahdistetun jokaisen liikkeen.

Erotessaan muista kaama juoksi suoraviivaisesti ja koirat seurasivat suoraan perässä. Ne eivät olleet kuitenkaan menneet kauaksi, ennenkuin van Bloom huomasi yhden koirista voittavan muut ja juoksevan paljon nopeammin kuin mikään niistä. Se olisi voinut olla muita ketterämpi, mutta metsästäjä ei luullut asian niin olevan. Se näytti pikemminkin juoksevan lujemmin kuin ne, ikäänkuin se olisi lähetetty hätyyttämään "hartebeestiä" toisten säästäessä hengitystään.

Niin osoittautui asia olevankin; sillä koira oli epätoivoisesti ponnistaen onnistunut lähestymään antilooppia ja saanut tämän hiukan kääntymään alkuperäisestä suunnastansa; tämän huomattuansa lauma muutti suuntaa samalla ja ponnisteli vinoviivaisesti eteenpäin, ikäänkuin riistaa vastaan. Tällä tavoin ne välttivät sen mutkan, jonka sekä antilooppi että niiden kumppani oli tehnyt.

Kaama juoksi nyt uutta suuntaa, ja kuten ennenkin nähtiin pian yhden koirista johtavan laumaa ja ponnistelevan parhainta vauhtiansa. Se, joka oli ensin johtanut, perääntyi niin pian kuin antilooppi poikkesi alkuperäisestä suunnastansa, liittyi muuhun laumaan ja liikkui vitkalleen takimmaisten joukossa. Sen velvollisuusvuoro oli suoritettu.

Jälleen antilooppi muutti suuntaa. Jälleen juoksi lauma vinosti ja teki toisen oikaisun sitä kohden — jälleen uusi koira otti johdon, ja eteenpäin kiiti ajo kuten ennenkin — villikoirien päästäessä haukahduksia juostessaan.

Useita kertoja tekivät viekkaat koirat tämän tempun — kunnes toivottu tulos saavutettiin ja antilooppi oli täydelleen uuvutettu.

Ikäänkuin ne olisivat tunteneet, että se oli niiden vallassa ja ettei enempää sotataitoa tarvittu, syöksyi koko lauma sitten yhtaikaa eteenpäin ja piiritti nopeasti riistan.

Antilooppi teki viimeisen epätoivoisen pakenemisyrityksen, mutta huomaten, ettei nopeus enää hyödyttäisi, kääntyi eläin äkkiä ja asettui puolustusasentoon — vaahto huulilta valuen ja punaiset silmät säkenöiden kuin tulikekäleet.

Seuraavassa hetkessä olivat koirat sen ympärillä.

"Mikä mainio lauma!" huudahti van Bloom. "Olisipa minulla sellainen!"

"Ahaa!" jatkoi hän kuin olisi uusi ajatus iskenyt hänen mieleensä, "ja miksi ei, juuri tuollainen? — miksi ei?"

Kenttäkornetin mielessä kulkeneet ajatukset olivat seuraavanlaisia:

Että villikoiria voisi kesyttää ja totuttaa metsästykseen — kaikkein helpoimmin norsunajoon. Hän tiesi, että sen voisi tehdä, sillä buuri-metsästäjät olivat usein niin tehneet. Tosin täytyi koirat ottaa nuorina, mutta mistä oli poikasia saatavissa? Ei ole niinkään helppo saada vangiksi villikoiran pentuja. Ennenkuin ne osaavat hyvin juosta, ei niiden emä salli niiden kulkea kauas luolista, joissa ne ovat syntyneet; ja ne ovat tavallisesti vuorissa olevia rotkoja, joihin ihmisen on aivan mahdoton päästä. Kuinka hän voisi saada niitä joukon? Hän oli jo tehnyt sellaisen päätöksen. Missä saattoi niiden synnyinsija olla?

Tässä kohden keskeytyivät hänen mietteensä, sillä villikoirat menettelivät varsin omituisella tavalla, joka antoi hänelle uuden käsityksen niiden älykkäisyydestä ja vallan innostutti häntä.

Kun antilooppi seisahtui tekemään vastarintaa ja koirat sen saavuttivat, odotti van Bloom aivan luonnollisesti näkevänsä näiden hyökkäävän riistansa kimppuun ja heti kaatavan sen maahan. Hän tiesi, että se oli niiden yleinen tapa. Kuinka hän hämmästyikään nähdessään koko lauman seisahtavan toiselle puolelle, kuten aikoen jättää antiloopin yksikseen. Jopa muutamat niistä laskeutuivat lepäämäänkin, kun taas toiset seisoivat avoimin kidoin ja riippuvin kielin, mutta osoittamatta merkkiäkään, että ne aikoisivat enempää ahdistaa huohottavaa saalistansa.

Kenttäkornetti saattoi tarkastaa hyvin tilannetta, sillä antilooppi oli hänen puolellansa — nimittäin kallioiden taholla — kun taas koirat olivat kauempana lakeudella. Toinen seikka, joka häntä hämmästytti, oli se, että koirat saavutettuansa eläimen ja juostuansa sen ympärillä olivat todella vetäytyneet nykyiseen asemaansa.

Mitä se voi merkitä? Pelkäsivätkö ne sen rumia sarvia? Lepäsivätkö ne, ennenkuin tekisivät verisen rynnäkkönsä?

Metsämiehen katse oli herkeämättä kiinnitettynä mielenkiintoiseen ryhmään.

Hetken kuluttua antilooppi, saatuansa hiukan hengähtää ja nähdessään lauman olevan niin etäällä, lähti uudelleen liikkeelle.

Tällä kertaa se juoksi sivullepäin, aikoen nähtävästi joutua sillä taholla olevalle kukkulalle, jonka rinteitä se epäilemättä arveli voivansa käyttää hyödyksensä. Mutta tuskin oli eläin pyyhkäissyt liikkeelle, kun koirat hyökkäsivät sen jälkeen ja viidensadan kyynärän juoksun jälkeen saivat sen taas pysähtymään. Jälleen asettui lauma vähän matkan päähän, ja kaama-antilooppi seisoi yksin lakeudella!

Vielä kerran se koetti päästä pakoon ja pyyhälsi menemään niin nopeasti, kuin koivet vielä jaksoivat, koirat kuten ennenkin parvessa perässä.

Tällä kertaa antilooppi juoksi uuteen suuntaan pyrkien vuorta kohden; ja kun ajo nyt kävi varsin läheltä nwanapuuta, näki jokainen sen mainiosti.

Kaama näytti juoksevan entistä nopeammin, tahi joka tapauksessa eivät koirat nyt näyttäneet sitä saavuttavan. Kenttäkornetti, kuten kaikki nuorempikin väki, toivoi, että eläinparka pääsisi pakoon väsymättömiltä takaa-ajajiltaan.

He katselivat ajoa, kunnes juuri saattoivat nähdä antiloopin heleän ruumiin kaukana, näyttäen keltaiselta pisteeltä vuorenseinää vasten, mutta koiria ei enää näkynyt. Sitten keltainen piste äkkiä katosi, kuten kynttilä olisi sammunut, eivätkä he voineet enää sitä nähdä.

Epäilemättä oli antilooppi sysätty alas!

Omituinen epäilys tuli van Bloomin mieleen ja käskien satuloida kvaggat hän ratsasti Hansin ja Hendrikin kanssa sitä paikkaa kohden, missä antilooppi oli viimeksi nähty.

He lähestyivät paikkaa varovasti; ja eräiden pensaiden suojassa heidän onnistui päästä kahdensadan kyynärän päähän siitä kohdasta tulematta huomatuiksi. Erikoinen näytelmä palkitsi heidän vaivansa.

Noin kuuden sylen päässä kallion takana oli antiloopin ruumis, jonka koirat olivat sinne syösseet. Sen olivat jo puoleksi syöneet, ei koirat, jotka sitä olivat ajaneet, vaan niiden kaikenikäiset penikat, joita luvultansa runsaasti kuutisenkymmentä seisoi haaskan ympärillä, kiskoen irti sen lihaa ja äristen toisillensa. Muutamia täysikasvuisia koiria, jotka olivat ottaneet ajoon osaa, nähtiin makaamassa maassa vielä huohottaen ankaran juoksun perästä; mutta useimmat niistä olivat kadonneet, epäilemättä niihin lukemattomiin pieniin luoliin ja rotkoihin, joita kallion pohjalla aukesi.

Ei voinut epäillä omituista tosiasiaa, — että villikoirat olivat järjestystä noudattaen ajaneet antiloopin pesäpaikallensa poikastensa ravinnoksi, ja että ne olivat pidättäytyneet sitä tappamasta lakeudella säästääkseen itseltänsä vaivan laahata sitä matkan päästä.

Näillä eläimillä ei todella olekaan — toisin kuin Felidae-suvulla — voimaa kuljettaa suurta taakkaa pitemmän matkan päähän; siitä johtui niiden ihmeellinen vaisto, joka sai ne ohjaamaan antiloopin juuri sille paikalle, missä sen lihaa tarvittiin.

Että ne tätä omituista tapaa noudattivat alinomaa, sitä todistivat suurten erilaisten antiloopien lukemattomat luut ja sarvet, joita oli hajallaan paikalla.

Van Bloom piti silmällä nuoria pentuja, ja kaikki kolme hyökkäsivät niitä kohden. Mutta se oli turhaa. Yhtä viekkaina kuin niiden isät ja emot, jättivät pikku veitikat heti ateriansa nähdessään tunkeilijat ja ryntäsivät pois luoliinsa!

Ne eivät kuitenkaan olleet kyllin ovelia välttääkseen ansoja, joita niille asetettiin joka päivä viikon kuluessa; ja ennenkuin tuo aika oli kulunut, oli niitä toistakymmentä kaikessa turvassa kesytettyinä pienessä kopissa, joka oli niille erikoisesti rakennettu suuren nwanapuun varjoon.

* * * * *

Ei ollut kulunut kuutta kuukautta tästä, kun niitä oli useita metsästysmatkalla, opetettuina norsunajoon, jonka työn ne suorittivatkin niin rohkeasti ja taitavasti kuin puhtainta rotua olevat koirat.

48. luku.

LOPPUSANAT.

Useita vuosia vietti van Bloom norsunmetsästäjänä. Useita vuosia oli suuri nwanapuu hänen kotinansa, ja hänen lapsensa ja palkollisensa hänen ainoita seuralaisiansa. Kenties eivät nämä vuodet kuitenkaan olleet vähimmän onnellisia hänen elämässänsä, koska hän ja hänen perheensä olivat kaiken aikaa nauttineet arvokkainta maallista hyvää — terveyttä.

Hän ei ollut antanut lastensa varttua opetuksetta. Hän ei ollut sallinut heidän vaipua pelkkien "pensastopoikain" arvoisiksi. Hän oli opettanut heille paljon luonnon kirjasta — monta taitoa, jotka voidaan hankkia yhtä hyvin "karoolla" kuin koulussakin. Hän oli opettanut heitä rakastamaan Jumalaa ja rakastamaan toisiansa. Hän oli kylvänyt heidän mieliinsä hyvien periaatteiden — rehellisyyden ja siveellisyyden — siemeniä, joita ilman kaikki kasvatus on arvotonta. Hän oli painanut heidän mieleensä tottumuksen ahkeruuteen ja itseluottamuksen, hän oli perehdyttänyt heitä sivistyneen elämän moniin avuihin — jotta he palatessaan seuraelämään olisivat sen vaatimusten tasalla. Kaiken kaikkiansa eivät nämä maanpakolaiselämän vuodet, jotka hän vietti erämaakodissaan, olleet kuluneet häneltä tyhjään. Hän saattoi silmätä taaksepäin tyytyväisyyden ja mielihyvän tuntein.

Ihminen on kuitenkin luotu seuraarakastavaksi. Ihmissydän, luonnollisesti kehittynyt, etsii yhteyttä ihmissydämen kanssa, ja ihmismieli, etenkin kasvatuksen hienostamana ja sivistämänä, rakastaa seurusteluyhteyttä ja, jos siltä se on riistetty, ikävöi sitä aina.

Niin oli kenttäkornetinkin laita. Hän halusi vielä kerran palata sivistyneen yhteiskunnan helmaan. Häntä halutti vielä kerran käydä paikoissa, joissa hän oli niin kauan elänyt rauhallista onnea nauttien; hän halusi vielä kerran asettua asumaan entisten ystäviensä ja tuttaviensa joukkoon Graaf Reinetin ihanassa seudussa. Eipä olisi todellakaan ollut mitään hyötyä jäädä kauemmaksi aikaa tänne erämaakotiin. Tosin hän oli hyvin kiintynyt vapaaseen metsämiehen-elämäänsä, mutta se ei luultavasti enää olisi tuottavaa. Elefantit olivat kokonaan hyljänneet leirin lähiseudun, eikä ainoatakaan voinut löytää parinkymmenen mailin alalla. Ne olivat oppineet hyvin tuntemaan pitkän putken pamauksen ja tunsivat tuon aseen vaarallisen luonteen; ne olivat oppineet, että kaikista niiden vihollisista tuli ihmistä erityisesti pelätä ja karttaa, tulleet ihmisen läsnäolosta niin aroiksi, että metsästäjiltä usein kului kokonaisia viikkoja, jolloin eivät nähneet vilaukseltakaan yhtään norsua.

Tämä ei kuitenkaan enää huolestuttanut van Bloomia. Muut tuumat täyttivät hänen mielensä, eikä hän olisi paljon välittänyt, vaikkei hän koskaan enää pääsisi minkään tällaisen suunnattoman nelijalkaisen jäljille. Palata Graaf Reinetiin ja asettua sinne asumaan — se oli hänen toiveittensa viimeinen päämäärä.

Aika oli vihdoinkin koittanut, jolloin hän voisi toteuttaa tämän aikeen, ja sen yltäkylläisen ja täydellisen toteuttamisen tiellä ei enää näyttänyt olevan mitään.

Hänen maanpakotuomionsa oli jo kauan sitten peruutettu. Hallitus oli antanut yleisen armahduksen, ja hänet oli vapautettu muiden muassa.

Tosin ei hänen omaisuuttansa oltu hänelle palautettu; mutta se merkitsi nyt vähän. Hän oli luonut uuden omaisuuden, kuten suuren nwanapuun varjossa oleva suunnaton norsunluupyramiidi todisti.

Jäljellä ei ollut muuta kuin kuljettaa tämä loistava pino markkinoille, ja aimo varallisuus olisi tuloksena.

Ja van Bloomin kekseliäisyys löysi keinoja, joilla se saatiin markkinoille.

Näihin aikoihin kaivettiin toinen suuri salahauta lähelle kalliosolaa, ja siihen joutui monta kvaggaa satimeen; ja sitten seurasi jännittäviä näytelmiä, kun näitä villiä elukoita kesytettiin valjaita kantamaan ja opetettiin vetämään vankkureita.

Suurella vaivalla ne saatiin kuitenkin opetetuiksi — vanhat pyörät, yhä erinomaisessa kunnossa, tekivät pakkorattaiden virkaa. Sitten laskettiin vankkureiden runko alas puusta ja se sai vielä kerran uudistaa tuttavuutensa vanhojen toveriensa, pyörien, kanssa; kuomuteltta levitti suojelevan varjonsa kaiken yli; ja valkeat ja keltaiset puolikuut ahdettiin sisään; ja kvaggat valjastettiin, ja Swartboy, nousten "voor-kistille", paukautteli vielä kerran pitkää bambupiiskaansa; ja pyörät, hyvin voideltuina norsunrasvalla, pyörivät jälleen iloisesti!

Miten hämmästyneitä olivatkaan Graaf Reinetin kelpo asukkaat, kun eräänä aamuna kuomuverhoiset vankkurit, kahdentoista kvaggan vetäminä ja neljän samanlaisten eläinten selkään nousseen ratsastajan seuraamina, pysähtyivät heidän pikku kaupunkinsa torille. Miten hämmästyneitä he olivat nähdessään, että nämä vankkurit olivat täpötäynnä norsunluuta, lukuunottamatta pientä nurkkaa, jossa istui kaunis tyttö kirsikkaposkineen ja vaaleine pellavatukkineen; ja miten he ilostuivat saadessaan tietää, että sekä norsunluun että kauniin tytön omistaja ei ollut kukaan muu kuin heidän vanha ystävänsä ja suuresti kunnioittamansa oman kaupungin asukas, kenttäkornetti van Bloom!

Lämpimät tervetuliaiset sai norsunmetsästäjä Graaf Reinetin torilla ja, mikä myös oli tärkeätä, vilkkaan menekin norsunluulleen.

Siihen aikaan juuri sattui norsunluu olemaan korkeassa hinnassa. Eräitä esineitä — en muista mitä — joiden pääosan piti olla valmistettu puhtaasta norsunluusta, oli tullut muotiin ja yleiseen käytäntöön Euroopan maissa, ja siitä oli seurauksena tämän arvokkaan kauppatavaran lisääntynyt kysyntä. Se oli onnellinen sattuma takaisin tulleelle metsämiehelle, joka saattoi heti myydä varastonsa, ei ainoastaan puhtaasta rahasta, vaan niin erinomaiseen hintaan, että tuotti hänelle lähes kaksi sen vertaa kuin hän oli arvioinut saavansa!

Hän ei ollut tuonut sitä kaikkea mukanansa, koska sitä oli enemmän kuin mihinkään vankkureihin olisi mahtunut. Toinen kuormallinen oli jäänyt, kätkettynä lähelle nwanapuuta, ja sen vuoksi oli tehtävä sinne matka.

Se tehtiin ajallansa ja loputkin saapuivat onnellisesti Graaf Reinetiin, ja luovutettiin norsunluukauppiaille, jotka olivat sen jo ostaneet.

Tuloksena oli mainio omaisuus puhtaassa rahassa. Kenttäkornetti oli taas rikas!

Nyt emme voi seurata hänen tarinaansa kauemmaksi kuin sanoa, että hän suuren metsästyksensä tuloilla saattoi ostaa takaisin vanhan tilansa ja varustaa sen erinomaisesti mitä parasta rotua olevilla hevosilla, sarvikarjalla ja lampailla; että hän nopeasti kohosi varallisuudessa ja maallisessa arvossa; että hallitus antoi hänelle luottamuksensa ja palautettuaan hänet ensin vanhaan kenttäkornetin toimeen pian senjälkeen ylensi hänet "landdrostiksi" eli alueen ylimmäksi hallitusmieheksi.

Hans palasi opintoihinsa. Rajun Hendrikin taas sallittiin antautua sille alalle, johon hän oli sopivin ja joka juuri sopi hänelle, kun hän sai kornetinpaikan "Kap-maan ratsastavissa tarkk'ampujissa".

Pikku Jan lähetettiin kouluun opiskelemaan kielioppia ja maantietoa. Kaunis Trüey taas jäi kotiin sulostuttamaan kunnioitetun isänsä kartanoa ja pitämään huolta hänen taloudestansa.

Totty vallitsi yhä keittiötä. Ja luonnollisesti oli Swartboy tärkeä mies talossa, ja monta vuotta vielä hän paukahutteli suurta piiskaansa ja heilutteli jambokiansa rikkaan landdrostin pitkäsarvisten härkäin parissa.

Mutta tämä riittäköön — riittäköön yhden vuoden seikkailuiksi. Toivokaamme, nuori lukija, että ennenkuin sinä ja minä olemme vielä kerran kiertäneet auringon ympäri, pistäydymme uudelleen buurien maahan ja jälleen kohtaamme arvoisan van Bloomin, hänen bushmanninsa ja "pensastopoikansa".