SISÄLLYS: (continued 3)

Tavallinen hyeena on kaukana sekä voimakkaasta että rohkeasta, verrattaessa sitä toisiin samaa sukua oleviin. Se on todella heikoin ja vähimmin julma heimoansa. Se on kylliksi saaliinhimoinen, mutta elää etupäässä haaskoista eikä uskalla hyökätä itseänsä puolta heikompien elävien olennoiden kimppuun. Se saalistaa vain pienimpiä nelijalkaisia ja on, huolimatta raatelevaisuudestaan, pahanpäiväinen pelkuri. Kymmenvuotias lapsi saa sen helposti pakosalle.

Toinen laji on se hyeena, joka niin paljon kiusasi kuuluisaa Brucea hänen matkallaan Abessiniassa, ja jota voidaan sopivasti nimittää "Brucen hyeenaksi". Sekin on juovikas, ja miltei kaikki tutkijat ovat määritelleet sen olevan samaa lajia kuin Hyena vulgaris. Mutta muuten ei ole yhdenkaltaisuutta näissä lajeissa; ja juovatkin ovat eri asennossa, samalla kun päävärikin on erilainen.

Brucen hyeena on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin tavallinen hyeena — ja sillä on kaksin verroin voimaa, rohkeutta ja raivokkuutta. Se ei hätyytä ainoastaan suuria nelijalkaisia, vaan vieläpä itse ihmistä — tulee öisin taloihin, jopa kyliinkin, ja vie mennessään kotieläimiä ja lapsia.

Niin uskomattomilta kuin nämä väitteet voivatkin tuntua, ei voi epäilläkään niiden todenperäisyyttä; sellaiset tapaukset eivät suinkaan ole harvinaisia.

Tällä hyeenalla on maine, että se menee hautausmaille ja kaivaa haudoista kuolleitten ruumiita syödäkseen niitä. Muutamat luonnontutkijat ovat tämän kieltäneet. Mistä syystä? On yleisesti tunnettua, että useissa Afrikan osissa kuolleita ei haudata, vaan heidät heitetään ulos tasangoille. On yhtä yleisesti tunnettua, että hyeenat ahmivat näin alttiiksi jätetyt ruumiit. On myöskin tunnettua, että hyeena on rottakoiran tapainen — kuoppia kaivava eläin. Mitä ihmeellistä tai epäiltävää on otaksumassa, että se kaivelee saadakseen ulottuvilleen ruumiita, sen luonnollista ravintoa? Susi tekee niin, sakaali, kojootti — niin, vieläpä koirakin! Olen nähnyt ne kaikki siinä hommassa tappelutantereella. Miksi ei siis hyeena?

Kolmas laji on varsin eroava kummastakin jo kuvatusta — "pilkullinen hyeena" (Hyena crocuta). Sitä nimitetään myös toisinaan "nauravaksi" hyeenaksi sen omituisuuden tähden, josta oli jo aihetta puhua. Yleiseltä väriltään ei tämä laji eroa paljoakaan tavallisesta hyeenasta, paitsi sitä, että sen sivuilla on juovien asemasta pilkkuja. Se on suurempi kuin Hyena vulgaris ja muistuttaa luonteeltaan Brucen eli abessinialaista hyeenaa. Se on Afrikan eteläisen puolen asukas, ja hollantilaisten siirtolaisten kesken se tunnetaan "tiikeri-suden" nimellä; tavallista hyeenaa he nimittävät yksinkertaisesti sudeksi.

Neljäs laji on "ruskea hyeena" (Hyena villosa). Nimitys "ruskea" hyeena ei ole onnistunut, sillä ruskea väri ei suinkaan ole tälle eläimelle luonteenomaista. Hyena villosa eli "karvainen hyeena" on parempi, koska sen kylkiä peittävät pitkät suorat karvat antavat sille erikoisen ulkomuodon ja heti erottavat sen kaikista muista. Se on yhtä suuri ja raivoisa kuin mikä toinen tahansa, ollen bernhardilais-koiran kokoinen; mutta on vaikeata kuvitella, kuinka kukaan voi erehtyä pitämään sitä joko juovikkaana tai pilkullisena hyeenana. Sen väri on tummanruskea tai miltei musta ylhäältä ja likaisenharmaa alempana. Yleisen värin ja karvalaitteen kautta se todella hiukan muistuttaa mäyrää tai ahmaa.

Ja kuitenkin monet luonnontutkijat selittävät sen olevan samaa lajia kuin tavallinen hyeena — oppinut De Blainville muiden muassa. Oppimattomin Etelä-Afrikan buuri — sillä se on eteläafrikalainen eläin — tietää enemmän. Jo niiden nimityskin, "rantasusi", viittaa sen erilaisiin tapoihin ja oleskelupaikkoihin — sillä se asustaa merenrannalla, eikä sitä tavata edes niissäkään seuduissa, jotka ovat tavallisen hyeenan mieluisimpia oleskelupaikkoja.

On vielä toinenkin "ruskea hyeena", joka kokonaan eroaa tästä, ja elelee suuressa erämaassa. Se on lyhempi karvaltaan ja tasaisen ruskea väriltään, mutta tavoiltaan ja luonteeltaan muiden kaltainen. Kun Afrikan keskiosat ovat kauttaaltaan tulleet tutkituiksi, lisätään epäilemättä useita hyeenalajeja jo tunnettujen luetteloon.

Hyeenain tavat eivät suurestikaan eroa suurten sutten tavoista. Ne asuvat luolissa tai kallionhalkeamissa. Muutamat käyttävät pesänään toisten eläinten maakuoppia, joita ne voivat itseään varten suurentaa — koska niillä on kaivamiseen sopivat kynnet.

Ne eivät ole puukiipijöitä, sillä niiden kynnet eivät ole kyllin sisäänvetäytyvät tätä tarkoitusta varten. Hampaisiinsa ne pääasiassa turvautuvat ja leukojensa suureen voimaan.

Hyeenat ovat yksin eläviä elukoita, vaikka niitä usein nähdään joukoissa, joita yhteinen saalis houkuttelee. Kaksitoista tai enemmänkin kokoontuu samalle haaskalle, mutta kukin menee omia teitään sieltä lähtiessään. Ne ovat äärettömän saaliinhimoisia; syövät miltei mitä tahansa — jopa nahanpalasia tai vanhoja kenkiä! Luita ne musertavat ja nielevät kuin ne olisivat pehmeitä lihakappaleita. Ne ovat röyhkeitä, etenkin poloisia alkuasukkaita kohtaan, jotka eivät niitä metsästä hävittääkseen ne kokonaan. Ne menevät alkuasukkaiden kurjiin kraaleihin ja vievät usein heidän lapsiansa. On varmasti totta, että satoja lapsia Etelä-Afrikassa ovat hyenat surmanneet.

26. luku.

PUUNLATVASSA OLEVA TALO.

Van Bloom arveli nyt, että hyeenat luultavasti tulisivat suureksi vitsaukseksi hänelle. Ei liha, ei mikään olisi turvassa niiltä — yksinpä hänen lapsensakin olisivat vaarassa, jos ne jäisivät yksin leiriin; ja epäilemättä hänen olisi usein pakko jättää heidät, koska hän tarvitsisi vanhemmat mukaansa metsästysretkilleen.

Olipa siellä vielä pelättävämpiäkin eläimiä kuin hyeenat. Sinäkin yönä he olivat kuulleet alhaalta lammelta leijonan karjuntaa; ja aamun tullen osoittivat jäljet useiden tällaisten elukoiden käyneen veden partaalla juomassa.

Kuinka saattaisi jättää pikku Trüeyn — oman rakkaan pikku Trüeynsä, — tai Janin, joka ei ollut rahtustakaan suurempi — kuinka saattaisi hän jättää heidät avonaiseen leiriin, kun moisia hirviöitä kuljeskeli ympärillä? Hän ei voinut sitä ajatellakaan.

Hän mietti, mihin suuntaan alkaisi toimia. Ensin hän ajatteli rakentaa talon. Se olisi ehdottomasti aikaa kysyvä työ. Ei ollut hyvää eikä sopivaa rakennusainetta. Kivirakennus vaatisi paljon vaivaa — koska kivet täytyisi tuoda lähes mailin päästä ja vielä käsin kantaa. Se ei kävisi laatuun, sillä van Bloom viipyisi ehkä vain lyhyen ajan sillä paikalla. Kenties hän ei löytäisi moniakaan norsuja siellä, ja silloin hänen täytyisi lähteä muuanne.

Miksi ei voi rakentaa hirsimajaa? sanot sinä. Siinähän ei olisi niin suurta puuhaa, kun seutu osaksi oli varsin metsäinen, ja heillä oli kirves.

Tienoo oli osaksi metsäinen todella, mutta erikoisella tavalla. Lukuunottamatta nwana-puita, jotka olivat pitkien matkojen päässä toisistaan — ja säännöllisesti ikäänkuin olisivat olleet istutettuja — ei siellä ollut mitään, joka olisi ansainnut rungon nimeä. Kaikki muut olivat pelkkiä "pensaita" — okaista viidakkoa, jossa kasvoi mimoosia, euphorbioita, puuntapaisia aloeita, strelitziaa ja kauheita zamia-kasveja, kauniita kyllä katsella, mutta vallan hyödyttömiä taloa rakennettaessa. Nwanat olivat tietysti liian suuria seinähirsiksi. Yhden sellaisen kaataminen olisi miltei ollut talonrakentamisen vertainen työ; ja jotta niistä olisi saatu lautoja, olisi tarvittu höyrysaha. Niinpä siis ei voinut ajatellakaan tehdä hirsimajaa.

Heikko paaluista ja kaisloista valmistettu rakennus ei olisi tarpeeksi turvallinen. Vihastunut sarvikuono tai norsu hajoittaisi sellaisen talon maan tasalle muutamassa hetkessä.

Otaksukaamme vielä, että lähistöllä oli ihmissyöjiä. Swartboy luuli niitä olevan ja piti seutua siitä tunnettuna. Kun se ei ollut etäällä Swartboyn syntymäpaikasta, oli van Bloom, jolla oli syytä luottaa bushmannin sanoihin, taipuvainen sitä uskomaan. Mitä suojaa antaisi heikko maja ihmissyöjää vastaan? Ei paljoa todellakaan.

Van Bloom oli ymmällä ja neuvoton. Hän ei voinut alkaa metsästysretkiänsä, ennenkuin tämä kysymys oli ratkaistu. Jonkinlainen paikka täytyi valmistaa, missä lapset olisivat turvassa hänen poissaollessaan.

Hautoessaan mielessään tätä asiaa hän sattui katsahtamaan ylös nwana-puun oksiin. Hänen huomionsa kiintyi oitis noihin suunnattomiin haaroihin, sillä ne olivat herättäneet hänessä eloon omituisen muiston. Hän muisti kuulleensa, että maan joissakin osissa eikä kenties kovinkaan kaukana hänen silloisesta olinpaikastaan alkuasukkaat asuvat puissa. Että joskus kokonainen heimo, johon kuuluu viisikymmentä henkeä tai enemmänkin, laittaa kotinsa yhteen ainoaan puuhun; ja sen he tekevät ollakseen turvassa villeiltä eläimiltä ja joskus yhtä villeiltä ihmisiltä. Että he rakentavat talonsa lavoille, jotka sovitetaan vaakasuorille oksille; ja että he nousevat kotiinsa pitkin tikapuita, jotka vedetään heidän jäljessään sisään yöksi, kun he menevät levolle.

Tuota kaikkea oli van Bloom kuullut, ja se kaikki on varmasti totta. Luonnollisesti johtui hänen mieleensä ajatus, miksei hän voisi tehdä samoin. Miksi hän ei voisi rakentaa taloa jättiläismäiseen nwanaan? Siellähän olisi kaikki hänen toivomansa turvallisuus. Siellä he kaikki voisivat nukkua täysin luottaen hyvään suojaan. Metsälle mennessään hän voisi jättää lapset sinne, saattaen olla varma tapaavansa heidät palatessaan. Ihailtava ajatus! Millainen oli sen toimeenpano-mahdollisuus?

Hän alkoi miettiä sitä. Jos hänellä vain olisi lautoja valmistaakseen lavalaitteet eli permannon, olisi muu helppoa. Mikä ohut katto tahansa riittäisi tuolla ylhäällä. Lehvät muodostivat miltei katon. Mutta lattia-ainekset — ne olivat vaikeutena. Mistä saisi lautoja? Ei mistään lähitienoilta.

Hänen silmänsä sattuivat juuri silloin osumaan vankkureihin. Ah, niissä oli lautoja; mutta ajoittaako nuo kauniit vankkurit? Ei — ei — ei! Sellaista ei voinut ajatellakaan.

Mutta seis! Ei ollutkaan välttämätöntä hajoittaa niitä — ei tarvinnut kiskoa irti ainoatakaan naulaa. Ne täyttäisivät tarkoituksensa, vaikkei niistä lohkaistaisi siruakaan. Mainiot ajoneuvot olivat niin tehdyt, että ne voitiin irroittaa osiin ja panna mielen mukaan jälleen kokoon.

Hän voisi ottaa ne kappaleiksi. Leveä pohja jäisi vain kokonaiseksi. Siitä juuri tulisi permanto. Eläköön!

Innostuneena tämän mainion suunnitelman kehittymisestä kenttäkornetti ilmaisi sen nyt toisille. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli erinomainen asia, ja koska heillä oli päivä edessään, ryhtyivät he ilman muuta hankettaan toteuttamaan.

Ensin oli valmistettava kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut. Se vei hyvän aikaa; mutta vihdoin oli lyöty kokoon tukeva, alkuperäinen tekele, joka ihailtavan hyvin täytti tarkoituksensa. Sen avulla he pääsivät alimmalle haaralle ja saattoivat sieltä rakentaa portaita toisille.

Van Bloom kapusi ylös ja huolellisen tarkastuksen jälkeen valitsi lavan aseman. Se tulisi nojaamaan kahteen vankkaan yhtä korkealla olevaan vaakasuoraan haaraan, jotka erosivat toisistaan hyvin vähitellen. Suuren puun paksujen oksien paljous salli hänen vapaasti valita.

Vankkurit otettiin nyt kappaleiksi — vain muutaman minuutin työ — ja pohja hinattiin ensimmäisenä ylös. Se ei ollut helppo tehtävä ja vaati leirin koko voiman. Vankat hihnat kiinnitettiin toiseen päähän, ja ne sovitettiin kulkemaan erään puunhaaran päällitse, joka oli vielä korkeammalla kuin ne, jotka tulisivat lavaa kannattamaan. Yksi heistä oli ylhäällä ohjatakseen mahtavaa lankkulaitetta, sillä välin kun toiset ponnistelivat voimiansa köysien kimpussa alhaalla. Yksinpä pikku Jankin veti kaikin voimin — vaikka yksi ainoa tavallisten mittojen mukainen naula olisi suunnilleen vastannut hänen voimansa määrää.

Laitetta hinattiin, kunnes se kauniisti lepäsi kannattavien haarojen tukemana; silloin kuului alhaalta hurraahuuto, ja siihen vastasi Swartboy oksien seasta.

Raskain osa työtä oli suoritettu. Vankkuriarkut kuljetettiin ylös pala palalta ja asetettiin aivan entisille paikoilleen. Muutamia oksia hakattiin poikki, jotta saataisiin tilaa katokselle; sitten sekin hinattiin ylös ja nostettiin paikoilleen.

Auringon laskiessa oli kaikki kunnossa ja ilmamaja valmiina nukkumista varten. Ja todella he nukkuivatkin jo sinä yönä siellä, tai kuten Hans leikillisesti sanoi, he menivät kaikki "yöpuulle".

He eivät kuitenkaan pitäneet uutta asumustaan aivan täydellisenä vielä. Seuraavana päivänä he jatkoivat sen valmistelua. Suurten paalujen avulla he laajensivat lavansa vankkureista aivan puun runkoon saakka, jotta heillä olisi leveä ala, millä liikkua.

Paalut punottiin yhteen vitsaksilla; näitä saatiin tältä seudulta kotoisin olevasta, kauniista riippaoksaisesta pajusta (Salix babylonica), jota kasvoi useita puita lammen rannalla. Kaiken päälle pantiin paksu savipäällystys, joka saatiin järven rannasta, niin että he tarpeen vaatiessa voisivat todella sytyttää tulen ja keittää illallisensa puussa.

Tehdäkseen permannon vielä hienommaksi he hankkivat jonkun verran sitä ainetta, josta muurahaiskeot ovat rakennetut; kun se on laadultaan tahmeata, tulee siitä melkein yhtä kestävää muurilaastia kuin roomalainen sementti.

Kun päärakennus oli viimeistelty, laittoi Swartboy lavan itselleen ja toisen Tottylle tilavan nwanan toiseen osaan. Kummankin lavan yläpuolelle hän oli rakentanut katon eli suojuksen turvaamaan niiden haltijoita sateelta tai kasteelta.

Jotenkin omituisilta näyttivät nuo kaksi suojusta, jotka kumpikin olivat suunnilleen tavallisen sateenvarjon suuruisia. Niiden omituisuus johtui siitä tosiasiasta, että ne olivat norsunkorvia!

27. luku.

VILLIEN RIIKINKUKKOJEN TAPPELU.

Nyt ei mikään enää estänyt kenttäkornettia alkamasta uuden elämänsä todellista tehtävää, nim. elefantinmetsästystä. Hän päätti siis alkaa heti; sillä hänen mielensä ei ollut levollinen, kunnes hänen onnistuisi "pistää pussiin" joitakin näistä jättiläiseläimistä. Kenties hän ei saisi surmatuksi ainoatakaan; ja mitä tulisi sitten hänen suurenmoisista toiveistaan ja laskelmistaan? Ne päättyisivät pettymykseen, ja hän huomaisi olevansa yhtä vaikeassa asemassa kuin konsanaan. Vieläpä vaikeammassakin: sillä epäonnistuminen jossakin yrityksessä ei merkitse vain ajan, vaan myöskin tarmokkaisuuden menetystä. Menestys synnyttää kykyä, rohkeutta ja itseluottamusta — jotka kaikki osaltansa auttavat uuteen menestymiseen; kun taas epäonnistuminen tekee araksi ja johtaa epätoivoon. Sielutieteelliseltä kannalta katsoen on vaarallista epäonnistua jossakin yrityksessä; ja sen vuoksi tulisi, ennenkuin mihinkään ryhtyy, olla täysi varmuus sen mahdollisuudesta ja kelvollisuudesta käytäntöön.

Nyt van Bloom ei ollut varma, että hänen suunnittelemansa suuri hanke oli mahdollinen. Mutta tässä tapauksessa ei hänellä ollut varaa valita. Muita toimeentulon keinoja ei hänelle ollut tarjona silloin; ja hän oli päättänyt koettaa tätä. Hän uskoi omiin laskelmiinsa ja hänellä oli myös hyvät syyt toivoa onnistuvansa; mutta vielä ei oltu kokeiltu. Eipä ihme, että hän halusi kiireesti ryhtyä hommaan — halusi kiireesti tietää omat menestymismahdollisuutensa.

Varhain aamulla hän oli siis ylhäällä ja liikkeellä. Hendrik ja Swartboy vain seurasivat häntä, sillä hän ei voinut vielä taivuttaa itseänsä jättämään lapsia ilman muuta suojaa kuin Tottyn — joka oli miltei yhtä lapsekas kuin hekin. Hans jäi siis leirille.

Metsämiehet seurasivat aluksi sitä pientä puroa, joka juoksi lähteestä ja lammesta. Näin he tekivät, koska sillä taholla oli enemmän "pensastoa", ja he tiesivät, että olisi luultavampaa tavata norsuja metsiköissä kuin avoimilla tasangoilla. Ainoastaan virran reunamilla olikin todella isompia metsiköitä nähtävinä. Leveä viidakkovyö ulottui sen kummallekin puolen. Sen ulkopuolella oli hajanaisia lehtoja ja puuryhmiä; ja sitten alkoivat avoimet tasangot, miltei puuttomina, vaikka runsas ruohopeite verhosikin niitä vielä jonkun matkaa kauemmaksi. Tähän yhtyivät villit "karoot", ulottuen silmänkantamattomiin itää ja länttä kohden. Pohjoisessa kulki, kuten jo mainittu, jono jyrkkää "kalliotörmää"; ja niiden toisella puolen ei ollut muuta kuin paahtavaa ja vedetöntä erämaata. Etelässä olivat nuo ainoat, joita saattoi "metsiköiksi" nimittää; ja vaikkakaan tuollainen matala viidakko ei voinut vaatia "metsän" nimeä, oli se siitä huolimatta hyvinkin luultavasti norsujen oleskelupaikka.

Puut olivat pääasiassa mimoosia — useita lajeja; sen lehtiä, juuria ja pehmeitä vesoja tuo suuri märehtijä mielellään syö. Oli siellä muutamia "camel-doorn"-puitakin, varjoisine sateensuojan tapaisine latvoineen. Mutta yli kaikkien kohosivat nwanapuiden tuuheat latvat, antaen maisemalle erikoisen luonteen.

Kulkiessaan eteenpäin huomasivat metsästäjät, että puron uoma tuli leveämmäksi ja suuremmaksi, ja että aika-ajoin — kaiketi suurten sateitten jälkeen — oli suuria vesimääriä täytynyt juosta sen uraa pitkin, muodostaen melkoisen joen. Mutta uoman tullessa suuremmaksi oli asianlaita päinvastainen juoksevan veden määrään nähden. Kuta kauemmas he tulivat, sitä vähemmäksi se kävi, kunnes noin mailin päässä leiriltä virta loppui kokonaan.

Puolisen mailia eteenpäin he löysivät vettä seisovissa lätäköissä, mutta ei juoksevana. Leveä, kuiva uoma jatkui kuitenkin, kuten ennenkin; ja "pensasto" levisi keskeymättömänä kummallekin puolelle niin tiheänä, että he saattoivat vain kulkea pysyttelemällä itse uomassa.

Heidän käydessään eteenpäin lähti monenlaista pienempää riistaa liikkeelle. Hendrik olisi mielellään ampunut joitakin niistä, mutta hänen isänsä ei sallinut hänen juuri silloin laukaista. Se voisi säikähdyttää pois ison "riistan", jota he etsivät ja voisivat kohdata minä hetkenä hyvänsä. Paluumatkalla Hendrik voisi tehdä parhaansa; ja silloin aikoi kenttäkornettikin auttaa häntä hankkimaan antiloopin, koska leirissä ei ollut lainkaan tuoretta metsänriistaa. Tällä oli kuitenkin toisarvoinen merkitys; tärkein tehtävä oli koettaa hankkia torahammaspari.

Swartboyn jousen käyttämistä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, koska tuo hiljainen ase ei aiheuttaisi mitään hälinää. Swartboy oli otettu mukaan kantamaan kirvestä ja muita kapistuksia sekä myöskin avustamaan metsästyksessä. Hän oli luonnollisesti ottanut mukaan jousensa ja viinensä; ja alituisesti hän valppaana tarkasteli löytääkseen jotakin, mihin lennättää yhden pienistä myrkytetyistä nuolistaan.

Vihdoin hän löysi huomion arvoisen maalitaulun. Mennessään tasangon poikki välttääksensä suurta uoman tekemää mutkaa he tulivat melkoisen suurelle metsäniitylle eli aukeamalle, ja keskellä tätä ahoa oli tavattoman suuri lintu suorana seisomassa.

"Kamelikurki!" huudahti Hendrik.

"Ei", vastasi Swartboy; "se olla pauw".

"Niin on", sanoi van Bloom, vahvistaen Swartboyn väitteen, "se on pauw".

Tämä hollanninkielinen "pauw" merkitsee "riikinkukko". Mutta Afrikassa ei ole riikinkukkoja. Villinä tavataan riikinkukkoja vain Etelä-Aasiassa ja Intian saaristossa. Siispä ei heidän näkemänsä lintu voinut olla riikinkukko.

Eikä se ollutkaan. Ja kuitenkin se muistutti jossakin määrin riikinkukkoa, pitkine tuuheine pyrstöineen ja silmäänpistävän kirjavine ja täplikkäine siipineen; sillä oli myös riikinkukon selkää koristavien "marmoroitujen" sulkien yhdenkaltaisuutta, mutta ei kuitenkaan tuon linnuista ylpeimmän loistavia värejä, vaikka se oli yhtä uhkea sekä paljon suurempi ja korkeampi. Sen suuren koon ja pystyn asennon tähden olikin Hendrik ensi silmäyksellä pitänyt sitä kamelikurkena. Se ei ollut riikinkukko eikä kamelikurki, vaan kuului eri sukuun kuin kumpikaan niistä — Otis eli trappilinnun sukuun. Se oli suuri Etelä-Afrikan trappi — Otis kori.

Sekä Swartboy että van Bloom tiesivät pauw-lintujen olevan mitä herkullisinta siivekästä metsänriistaa. Mutta samalla he tiesivät, että se on arimpia lintuja — niin arka, että on vaikeata saada edes pitkän matkan päästä sitä ampua. Kuinka voisi sitä siis lähestyä bushmannin nuolenkantaman päähän? Sitä seikkaa sieti miettiä.

Seisomapaikallaan se oli runsaan kolmensadan kyynärän päässä heistä; ja jos se olisi heidän huomannut, olisi se pian pidentänyt matkaa juoksemalla poispäin toiset kolmesataa. Sanon juoksemalla, sillä trappien sukuun kuuluvat linnut harvoin lentävät, käyttävät vain pitkiä sääriään välttääksensä vihollista. Tämän vuoksi niitä usein metsästetään koirien avulla ja saadaan kiinni ankaran ajon jälkeen. Vaikka ovatkin kehnoja lentäjiä, ovat ne oivallisia juoksijoita — miltei yhtä nopeita kuin itse kamelikurki.

Pauw-lintu ei ollut kuitenkaan vielä huomannut metsästäjiä. Nämä olivat nähneet vilahduksen siitä, ennenkuin ilmestyivät esiin pensaikosta, ja olivat pysähtyneet oitis sen nähtyänsä.

Miten tulisi Swartboyn lähestyä sitä? Se oli kolmensadan kyynärän päässä jokaisesta piilopaikasta, ja maa oli niin puhdas kuin vastaharavoitu niitty. On totta, ettei aukeama ollut suuri. Swartboy olikin todella hiukan hämmästynyt nähdessään pauw-linnun näin pienellä aukiolla, sillä nämä linnut elävät vain laajoilla avonaisilla tasangoilla, missä ne voivat huomata vihollisensa pitkän matkan päästä. Aho ei ollut suuri, mutta katseltuansa trappia muutaman minuutin metsämiehet näkivät sen päättäneen pysytellä keskustassa, eikä se osoittanut mitään halua syödessään kulkea kummankaan puoleista tiheikköä kohti.

Kuka muu tahansa, paitsi bushmanni, olisi ollut toivoton, mitä tämän linnun ampumiseen tuli; mutta Swartboy ei heittänyt toivoaan.

Pyytäen toisia olemaan hiljaa hän hiipi edelleen viidakon reunaan ja asettui tuuhean lehtevän pensaan taakse. Sitten hän alkoi päästää kuuluviin ääniä, aivan samanlaisia kuin trappiuros haastaessaan vastustajaa taisteluun.

Kuten teerensuku, on trappikin moniavioinen ja tietysti kauhean mustasukkainen ja taisteluhaluinen eräinä vuodenaikoina. Swartboy tiesi juuri silloin olevan pauw-lintujen "taistelukauden" ja toivoi matkimalla niiden otteluhaastetta vetävänsä linnun — hän näki, että se oli kukko — nuolensa ulottuville.

Niin pian kuin trappi kuuli äänen, kohoutui se täyteen mittaansa, levitti mahtavan pyrstönsä, laski siipensä, kunnes pisimmät sulat laahasivat pitkin ruohoa, ja vastasi huutoon.

Mutta Swartboyta hämmästytti nyt se, että hän luuli kuulevansa kaksi yhtaikaa päästettyä huutoa, yhden vastauksen asemasta!

Se ei osoittautunutkaan mielikuvitukseksi, sillä ennenkuin hän ehti uudistaa houkuttelun, kuului jälleen linnun uhmaava vaatimus, ja siihen vastattiin samanlaisin huudoin toiselta taholta.

Swartboy katsahti siihen suuntaan, josta jälkimmäinen tuli; ja siellä oli varmasti toinen trappi, joka näytti kuin pilvistä pudonneen tai luultavammin oli juossut esiin pensaitten suojasta. Se oli joka tapauksessa kulkenut hyvän matkan aukeaman keskustaa kohti, ennenkuin metsästäjä sen huomasi.

Nuo kaksi näkivät nyt toisensa täydellisesti; ja niiden liikkeistä saattoi kuka tahansa päättää, että taistelu varmasti syntyisi.

Siitä varmana Swartboy ei enää päästänyt ääntä kuuluviin, vaan oli hiljaa pensaan takana.

Hyvän ajan kuluttua tepastelussa ja ympäri pyörimisessä, asettauduttaessa mitä uhkaavimpiin asentoihin ja päästettäessä mitä loukkaavimpia mielenilmaisuja nuo kaksi trappia olivat kylliksi ärsyyntyneitä alkaakseen tapella. Ne "kävivät kiinni" uljaasti, käyttäen kaikkia kolmea asetta — siipiä, nokkaa ja jalkoja. Milloin ne löivät toisiaan siivillä, milloin iskivät nokillaan; ja toisinaan, hyvän tilaisuuden sattuessa, antoivat toisilleen taitavan potkun — jonka ne pitkillä, voimakkailla säärillään saattoivat suorittaa melkoisen pontevasti.

Swartboy tiesi, että niiden joutuessa tappelun tuoksinaan hän voisi hiipiä huomaamatta niiden lähelle; niinpä hän kärsivällisesti odotti, kunnes oikea hetki tulisi.

Pian selvisikin, ettei hänen tarvitsisi liikahtaa piilostaan, sillä linnut kulkivat tapellessaan häntä kohden. Hän sovitti nuolen jousenjänteelle ja odotti.

Viiden minuutin kuluttua linnut ottelivat viidenkymmenen kyynärän päässä siitä paikasta, missä bushmanni oli. Toinen trapeista olisi voinut kuulla jousenjänteen helähdyksen, jos se olisi kuunnellut. Toinen ei olisi sitä voinut kuulla, sillä ennenkuin ääni olisi voinut sen saavuttaa, pisti myrkytetty nuoli läpi sen korvien. Väkänen oli mennyt lävitse, ja varsi jäi päähän, tunkeutuen sen puhki.

Lintu kaatui tietysti kuolleena ruohikkoon, vähemmän kummissaan kuin sen vastustaja.

Tämä kuvitteli ensin, että se itse oli sen aikaansaanut, ja alkoi voitonriemuisasti tepastella kaatuneen vihollisensa ympärillä.

Mutta sitten sen silmään osui nuoli, joka pisti toisen pään lävitse. Siitä se ei mitään tiennyt. Tuota se ei ollut tehnyt. Mitä ihmettä —

Jos sille olisi annettu vielä hetkinen ajatusaikaa, olisi se kenties lähtenyt käpälämäkeen; mutta ennenkuin se ehti päättää asian, kuului toinen jousenjänteen helähdys, toinen vasama viuhui ilmassa, ja toinen trappi makasi ruohikkoon ojentuneena.

Swartboy syöksyi nyt esiin ja otti riistan haltuunsa; molemmat nuoret kukot näkyivät olevan mainiossa lihassa paahtamista varten.

Ripustettuansa linnut korkealle oksalle, varjellakseen niitä sakaaleilta ja hyeenoilta, metsämiehet jatkoivat matkaansa; ja pian jälleen astuttuaan virran uomaan seurasivat sitä yhä alemmas.

28. luku.

JÄLJILLÄ.

He eivät olleet kulkeneet enempää kuin sata kyynärää eteenpäin, kun tulivat yhdelle noista lammikoista, joista jo on puhuttu. Se oli verrattain suuri; ja sen reunoilla olevassa liejussa oli monien eläinten sorkanjälkiä. Sen metsästäjät näkivät jo kaukaa, mutta paikalle saavuttaessa Swartboy, joka kulki hiukkasen edellä, kääntyi äkkiä ja pyörivin silmin ja vapisevin huulin maksutti esiin sanat:

"Mun baas! mun baas! Se klow! Iso olifantti jälki!"

Ei ollut syytä erehtyä sekoittamaan elefantin ja jonkin muun eläimen jälkiä. Siinä oli varmasti nuo suuret pyöreät jäljet — runsaasti neljänkolmatta tuuman pituiset ja miltei yhtä leveät — syvään painettuina liejuun eläimen ruumiin suunnattoman painon vaikutuksesta. Kukin muodosti valtavan kolon, kylliksi suuren, jotta olisi voinut portinpylvään siihen asettaa.

Metsämiehet tarkastelivat jälkiä mielihyväntuntein — sitäkin enemmän, kun jäljet näyttivät äsken tehdyiltä. Se oli ilmeistä. Siirtynyt lieju ei ollut vielä kovettunut vaan näytti kostealta ja tuoreelta. Sitä oli viimeisen tunnin kuluessa liikuteltu.

Ainoastaan yksi norsu oli sinä yönä käynyt lammikolla. Siellä oli vanhoja jälkiä runsaasti, mutta ainoastaan yhdet tuoreet — ja ne olivat vanhan ja aika suuren uroksen.

Jäljet luonnollisesti kertoivat näin paljon. Tekemään neljänkolmatta tuuman pituisia jälkiä tarvitaan varsin suuri eläin; ja ollakseen oikein suuri täytyy sen olla uros ja lisäksi vanha.

No niin, mitä vanhempi ja suurempi, sitä parempi, edellyttäen etteivät sen torahampaat ole tapaturmassa katkenneet. Jos niin käy, ei niitä milloinkaan saa takaisin. Norsu tosin pudottaa torahampaansa, mutta vain nuorena, jolloin ne eivät ole hummerin pihtejä suuremmat; niitä seuraava pari on pysyvä, ja sen täytyy kestää läpi elämän — kenties vuosisatoja — sillä ei tiedetä, kuinka kauan mahtava norsu samoilee tällä kiertotähdellä.

Jos torahampaat katkeavat — ei niinkään harvinainen seikka — täytyy sen jäädä hampaattomaksi eli "torahampaattomaksi" elämänsä loppuajaksi. Vaikka elefantti pitänee valtavien torahampaittensa menettämistä suurena onnettomuutena, taittaisi se ne ensimmäistä puuta vastaan, jos se olisi hiukan viisaampi. Tämä keino luultavasti pidentäisi sen elämää; sillä metsästäjä ei silloin pitäisi sitä niiden ampumatarpeiden arvoisena, jotka sen surmaaminen vaatii.

Kun metsämiehet olivat kotvan aikaa neuvotelleet, lähti Swartboy seuraamaan jälkiä, van Bloomin ja Hendrikin seuratessa. Ne veivät suoraan pois uomasta ja poikki viidakon.

Tavallisesti osoittavat pensaat norsun kulkusuunnan siellä, missä ne ovat sen laatuisia, joita se syö. Tässä tapauksessa se ei ollut syönyt; mutta bushmanni, joka saattoi seurata jälkiä koiran tavoin, pysyi ilman vaikeutta jäljillä, kulkien niin nopeasti kuin nuo kolme saattoivat taivaltaa.

He sukeltausivat esiin avoimille metsäniityille ja kuljettuaan useiden sellaisten läpi saapuivat suurelle muurahaiskeolle, joka oli erään aukeaman keskellä. Norsu oli kulkenut läheltä kekoa — se oli pysähtynyt sinne hetkeksi — maltahan, sen oli täytynyt maata siellä!

Van Bloom ei tiennyt, että norsuilla oli tapana laskeutua makaamaan. Hän oli aina kuullut sanottavan, että ne nukkuivat seisaallaan. Swartboy tiesi asian paremmin. Hän sanoi niiden joskus nukkuvan seisoallaan, mutta useammin makuullaan, etenkin seuduissa, joissa niitä ei oltu metsästetty. Swartboy piti sitä hyvänä merkkinä, että tämä oli laskeutunut makuulle. Hän päätti siitä, ettei norsuja lähiseuduilla oltu ahdistettu, ja että niitä oli sitä helpompi lähestyä ja surmata. Oli vähemmän luultavaa, että ne lähtisivät tiehensä niiltä tienoilta, ennenkuin he — metsästäjät — olisivat aimolailla "nykäisseet" niitä.

Viimeinen arvelu oli varsin tärkeä. Seudulla, jossa norsuja on paljon metsästetty ja jossa ne ovat oppineet ymmärtämään, mitä pyssynpamaus merkitsee, saattaa yhden ainoan päivän ajo ne usein matkaamaan tiehensä; eivätkä ne pysähdy uudelleen, ennenkuin ovat ehtineet kauas pois metsästäjien ulottuvilta. Eivät ainoastaan ne määrätyt yksilöt, joita on ahdistettu, menettele näin, vaan kaikki muutkin — ikäänkuin toveriensa varoittamina — kunnes alueelle ei jää ainoatakaan norsua. Tämä vaeltamistapa on päävaikeuksia, joita elefantinmetsästäjän täytyy kestää; ja kun niin sattuu, ei hänellä ole muuta neuvoa kuin vaihtaa omaa toimintapiiriä.

Toiselta puolen, missä elefantit ovat kauan saaneet olla häiriintymättä, siellä ei pyssynpamaus niitä kauhista; ja ne sietävät koko paljon metsästystä, ennenkuin ne lähtevät käpälämäkeen ja poistuvat paikalta.

Swartboy oli siis iloinen huomatessaan vanhan norsun laskeutuneen makuulle. Bushmanni teki siitä seikasta aika joukon johtopäätöksiä.

Että elefantti oli maannut, se oli selvää. Muurahaiskeon pois kehnääntynyt tahmea savi osoitti, missä sen selkä oli levännyt — sen ruumiin jälki näkyi pölyssä, ja sen muhkea torahammas oli uurtanut kourankaltaisen vaon mättääseen. Suunnaton elukka sen oli täytynyt olla, kuten sen jättämä jälki todisti bushmannin tarkoille silmille.

Swartboy kertoi eräitä omituisia tosiasioita tästä suuresta nelijalkaisesta — ainakin hän väitti niiden olevan tosia. Ne olivat — että norsu ei milloinkaan yritä laskeutua makuulle, jollei sillä ole jotakin, mitä vasten nojata olkaansa, kallio, muurahaiskeko tai puu; että se menettelee näin estääkseen itseänsä vierimästä selälleen — että jos se sattumalta joutuu tähän asentoon, sen on perin vaikea nousta jälleen, ja se on miltei yhtä avuton kuin kilpikonna; ja viimeksi, että se usein nukkuu seisoen puun vieressä, koko ruumiinsa painolla nojaten runkoa vasten.

Swartboy ei uskonut sen nojaavan runkoa vastaan, kun se ensin valitsee tuon aseman; vaan uskoi sen valitsevan puun sen suoman varjon vuoksi, ja kun uni sen voittaa, kallistuu se sitä kohti huomaten sen tukevan ja kannattavan itseänsä.

Bushmanni väitti vielä, että joillakuilla norsuilla on mielipuunsa, joiden luo yhä palaavat torkahtaakseen hiukan kuumina keskipäivän hetkinä — sillä se on niiden lepoaika. Öisin ne eivät nuku. Päinvastoin, yön hetket vietetään kuljeskelemalla sinne ja tänne, matkaamalla etäisille juomapaikoille ja syöden; vaikka etäisissä ja hiljaisissa seuduissa ne syövät päivisinkin — joten on luultavaa, että suurin osa niiden yöllisestä toiminnasta on seuraus niiden pelosta valpasta vihollista, ihmistä, kohtaan.

Swartboy kertoili näitä, kaikkien metsämiesten yhdessä seuratessa jälkiä.

Elefantin jättämät merkit olivat nyt toisenluontoisia kuin ne olivat olleet ennen muurahaiskeolle saapumista. Se oli syönyt kulkiessaan. Pieni torkahdus oli tuonut sille ruokahalun takaisin; ja "odota-vähän"-orjantappurat osoittivat sen kouraisevan kärsän merkkejä. Siellä täällä olivat oksat katkaistut, lehdet oli riivitty pois ja puiset osat jätetty maahan. Useissa paikoin oli kokonaisia puita revitty juurineen ylös ja melkoisen suuriakin. Noin norsu toisinaan tekee päästäkseen käsiksi lehviin, jotka sellaisissa puissa eivät ole sen kärsän ulottuvilla. Kaatamalla ne se saa tietysti kaikki lehvät mukavan matkan päähän joustavasta kärsästään ja voi riipiä niitä pois mielin määrin. Toisinaan se kuitenkin raastaa irti puun syödäkseen sen juuria — koska on useita lajeja, joilla on makeat, mehevät juuret, joista norsu erittäin paljon pitää. Se vetää ne ylös maasta kärsällään, ensin irroitettuaan ne torahampaillaan, joita se käyttää kuin rautakankea. Toisinaan se epäonnistuu aikeissaan; ja ainoastaan maan ollessa pehmeä ja märkä, kuten suurten sateitten jälkeen, se saattaa kiskoa juurineen suurempia mimoosalajeja. Joskus se on oikullinen; vedettyään puun maasta se kuljettaa sitä mukanaan useita kyynäriä, viskaa sen maahan juuret ylöspäin, ja heittää sen siihen siepattuaan yhden ainoan suupalan. Metsää hävittävä on norsujoukon läpikulku.

Pieniä puita se voi kiskoa ylös pelkällä kärsällään, mutta suuremmissa se käyttää torahampaittensa mahtavampaa vipuvoimaa. Ne se työntää juurien alle, jotka tavallisesti ovat peittyneet löyhään hietaiseen maahan, ja sitten se nopealla nykäisyllä keikahuttaa juuret, rungon ja oksat korkealle ilmaan — jättiläisvoimien ihmeellinen näyte.

Metsämiehet näkivät siitä todistuksia seuratessaan jälkiä. Norsun voiman merkkejä oli katseltavana pitkin tietä.

Se riitti synnyttämään pelkoa ja kunnioitusta, eikä yksikään heistä ollutkaan vapaa noista tunteista. Kyeten noin aikaansaamaan hävitystä ja tuhoa ollessaan häiritsemättömänä, mitä olisi moinen elukka ärsytyksen ja vihan hetkellä? Ei ihme, että metsämiesten mielissä oli pelkoa, tottumattomia kun eräät heistä olivat.

Vielä eräs toinenkin syy vaikutti heidän mieleensä, etenkin bushmannin. Oli täysi syy olettaa, että eläin oli "kuljeksija" (rodeur) — joita intialaiset metsästäjät nimittävät "irtolaisiksi". Siihen lajiin kuuluvia norsuja on paljon vaarallisempi lähestyä kuin toisia. Tavallisten olosuhteiden vallitessa ei ole todellakaan vaarallisempaa kulkea elefanttilauman lävitse kuin olisi mennä kesyn härkäjoukon sivutse. Ainoastaan, kun norsua on ahdistettu tai haavoitettu, käy se vaaralliseksi viholliseksi.

"Kuljeksijaan" eli "irtolaiseen" nähden on toisin laita. Se on tavallisesti pahantapainen ja hyökkää joko ihmisen tai minkä eläimen kimppuun tahansa heidät nähdessään ja ilman vähintäkään ärsytystä. Se näyttää nauttivan tuhoamisesta, ja voi sitä olentoa, joka joutuu sen tielle olematta nopsempi jaloiltaan kuin se!

"Kuljeksija" viettää yksinäistä elämää, samoillen yksin läpi metsien, koskaan liittymättä toisiin heimolaisiinsa. Se näyttää olevan jonkinlainen sukunsa henkipatto, joka on ajettu maanpakoon pahan sisun tai jonkun muun vian tähden, tullakseen yhä raivokkaammaksi ja ilkeämmäksi maanpakolaisuudessaan.

Oli täysi syy otaksua, että elefantti, jonka jälkiä he seurasivat, oli "kuljeksija". Sen yksinolo oli jo sinänsä epäiltävä asianhaara, koska elefantit tavallisesti käyvät laumoissa, kahdesta kahteenkymmeneen, jopa viiteenkymmeneenkin luvultaan. Hävityksen merkit, joita se oli jättänyt taaksensa, sen mahtavat jäljet, kaikki osoittivat sen kuuluvan noihin raivoisiin elukkoihin. Että niitä oli tällä seudulla, siitä heillä oli jo todisteita. Swartboy väitti, että sarvikuonon tappama oli sitä lajia, muutoin se ei olisi hyökännyt tämän kimppuun, kuten se oli tehnyt. Bushmannin arvelussa oli varsin paljon todenperäisyyttä.

Näine vaikutteineen on siis vähemmän ihmeteltävää, että metsästäjämme tunsivat hiukan pelkoa ajamaansa otusta kohtaan.

Jäljet tulivat yhä vain tuoreemmiksi. Metsämiehet näkivät puita tyvet käännettyinä ylöspäin, juuret näyttäen norsun hampaiden merkkejä ja vielä märkinä sen suunnattomasta suusta vuotaneesta syljestä. He näkivät tuoksuavia taitettuja mimoosan oksia, joiden haju ei ollut vielä ehtinyt haihtua. He päättelivät, ettei otus voinut olla kaukana.

He kiersivät metsänkielekettä — bushmanni hiukan edellä.

Äkkiä Swartboy pysähtyi ja astui askeleen taaksepäin. Hän käänsi kasvonsa seuralaisiansa kohti. Hänen silmänsä pyörivät entistä nopeammin; mutta vaikka hänen huulensa näyttivät liikkuvan ja kielensä heiluvan oli hän liian kiihtynyt saadakseen sanaakaan suustaan. Naksutusten ja sihinän ryöppy tulvasi esiin, muttei mitään selvästi äännettyä!

Toiset eivät kuitenkaan tarvinneet sanoja ymmärtääkseen, mitä tarkoitettiin. He tiesivät Swartboyn aikovan kuiskata, että hän oli nähnyt "se olifantti"; niinpä molemmat kurkistivat hiljaa pensaan takaa ja näkivät omin silmin tuon mahtavan nelijalkaisen.

29. luku.

IRTOLAISNORSU.

Norsu seisoi _mokhala_puiden viidakossa. Näillä on, toisin kuin vähäisillä mimoosilla, korkea alaston runko, jonka latvassa on tuuheat lehvät, muistuttaen muodoltaan sateensuojaa tai päivänvarjoa. Sen kirkkaan vihreät parittaiset lehdet ovat kirahvin mieliruokaa, mistä johtuu niiden kasviopillinen nimitys Acacia giraffae; ja siitä johtuu myös hollantilaisten metsästäjäin kesken yleinen nimi "cameldoorn".

Korkea kirahvi, jonka tarttumaan soveliaat huulet ovat lähes parinkymmenen jalan korkeudella ilmassa, voi syödä näistä puista ilman vaikeutta. Niin ei ole norsun laita, jonka kärsä ei voi ulottua niin ylös; ja sen täytyisi usein jäljitellä sadun kettua, jollei sillä olisi keinoja, millä saada houkutteleva suupala ulottuvillensa — nimittäin yksinkertaisesti katkaisten puun. Sen se suunnattoman voimansa avulla saattaakin tehdä, jollei runko satu olemaan lajinsa suurimpia.

Kun metsämiehemme ensin loivat silmänsä norsuun, seisoi se kaadetun mokhalan ääressä, jonka se oli katkaissut poikki juuren läheltä. Se riipi lehtiä irti ja täytti niillä tilavaa vatsaansa.

Niin pian kuin Swartboy jälleen osasi hallita kieltänsä, sujahutti hän kiireisesti kuiskaten:

"Passa päälle, baas Bloom — varo kovin — ei mennä liki sen — se peto vanha klow. Minä sano — se ilkeä! — Minä tunte se vanha härkä pahus!"

Tällä merkillisten lauseiden tulvalla Swartboy tahtoi varoittaa isäntäänsä liian ripeästi lähestymästä elefanttia, koska hän tiesi sen olevan ilkeätä lajia — lyhyesti: irtolaisen.

Miten Swartboy sen tiesi, voisi näyttää arvoitukselta, koska eläimessä ei ollut mitään erikoisia merkkejä, jotka olisivat erottaneet sen toisista sukulaisistaan. Mutta bushmannin tottunut silmä näki jotakin elefantin yleisissä piirteissä — aivan kuten saattaa erottaa raivoisan ja vaarallisen härän lempeämpiluontoisista tai häijyn ihmisen hyvästä, jonkin ilmeen nojalla, jota ei voi määritellä.

Van Bloom itsekin ja myöskin Hendrik näkivät, että norsulla oli tuima ja hurja ilme.

He eivät tarvinneet Swartboyn neuvoa menetelläkseen varovasti.

He viipyivät muutamia minuutteja tarkastellen pensasten lomitse suunnatonta nelijalkaista. Kuta enemmän he tarkastelivat, sitä varmemmaksi tuli päätös hyökätä sen kimppuun. Sen pitkien torahampaitten näkeminen oli liian houkuttelevaa van Bloomille, jotta hän olisi voinut hetkeäkään ajatella päästää sitä taistelutta menemään. Pari luotia hän joka tapauksessa lennättäisi siihen; ja jos tilaisuutta olisi, paljon useampiakin, jolleivät ne riittäisi. Van Bloom ei jättäisi noita erinomaisia torahampaita ilman ottelua.

Hän ryhtyi heti miettimään turvallisinta hyökkäystapaa; mutta hänelle ei jäänyt aikaa kypsyttää mitään suunnitelmaa. Norsu näytti levottomalta ja oli nähtävästi aikeissa kulkea edelleen. Se voisi hetkisen kuluttua olla tipo tiessään ja kuljettaa heitä perässään maileja, tai kenties se hukkuisi heiltä vallan, sankan "odota-vähän" suojassa.

Nämä arvelut saivat van Bloomin päättämään aloittaa oitis hyökkäyksen ilman muuta suunnitelmaa kuin hiipimällä niin lähelle kuin olisi turvallista ja laukaisemalla pyssynsä. Hän oli kuullut, että yksi ainoa otsaan osunut luoti surmaisi minkä norsun tahansa; ja jos hän vain pääsisi sellaiseen asemaan, että hyvin voisi ampua otusta edestäpäin, uskoi hän olevansa kyllin hyvä tarkka-ampuja osatakseen luotinsa oikeaan paikkaan.

Hän erehtyi luullessaan voivansa surmata norsun ampumalla otsaan. Se on sellaisten herrasmiesten käsitys, jotka ovat metsästäneet norsuja kammioissaan, vaikkakin toiset kamariherrat, anatoomikot — joille annettakoon heille tuleva kunnia — ovat osoittaneet sen olevan mahdotonta, elefantin pääkallon erikoisen rakenteen ja sen aivojen aseman tähden.

Van Bloom oli tähän aikaan tuossa väärässä käsityksessä ja teki sen vuoksi suuren virheen. Sen sijaan, että olisi yrittänyt sivulaukausta, jonka olisi voinut ampua paljon vähemmällä vaivalla — hän päätti hiipien kiertää norsun eteen ja ampua eläintä päin silmiä.

Jättäen Hendrikin ja Swartboyn ahdistamaan sitä takaa hän teki kaarroksen pensasten suojassa ja saapui vihdoin sille polulle, jota elefantti luultavasti kulkisi.

Tuskin hän oli päässyt paikoilleen, kun hän näki suunnattoman otuksen tulevan hiljaisin ja majesteettisin askelin itseänsä kohti; ja vaikka elefantti vain käveli, toi puolisen tusinaa jättiläismäistä askelta sen piiloutuneen metsästäjän lähelle. Siihen saakka ei eläin ollut päästänyt ääntäkään; mutta sen liikkuessa saattoi van Bloom kuulla jymisevän pulputtavan äänen, kuin olisi vesi loiskinut edestakaisin sen laajassa vatsassa.

Van Bloom oli asettunut suuren puunrungon taakse. Norsu ei ollut vielä huomannut häntä ja olisi kenties kulkenut ohi tietämättä, että hän siellä olikaan, jos metsästäjä olisi sallinut. Tämä ajattelikin jo olla hiljaa, sillä vaikka hän oli rohkea mies, saattoi metsän suuren jättiläisen näkeminen hänet hetkisen vitkastelemaan.

Mutta jälleen välkkyi kaartuva norsunluu hänen silmissään — jälleen hän muisti tarkoituksen, joka oli saattanut hänet tähän asemaan; hän ajatteli menetettyä omaisuuttaan — päätöstään voittaa se takaisin — lastensa menestystä.

Nämä ajatukset ratkaisivat. Pitkä putki tuettiin rungossa olevaan kyhmyyn — sen suu tähdättiin lähenevän norsun otsaan — hänen silmänsä tirkisti tähtäimen lävitse — seurasi kova räjähdys — ja savupilvi peitti kaikki hänen silmiltään hetkiseksi.

Hän saattoi kuulla käheän, mylvivän, torventapaisen äänen — hän saattoi kuulla oksien rysähtelyn ja veden pulputuksen; ja kun savu haihtui, näki hän harmikseen elefantin olevan yhä jalkeilla eikä nähtävästi lainkaan vahingoittuneena!

Laukaus oli sattunut eläimeen juuri siihen, johon metsästäjä oli tähdännyt; mutta tekemättä kuolettavaa haavaa se oli vain ärsyttänyt elukan äärettömään raivoon. Se hyökkäili sinne tänne, iski puita torahampaillaan, repi irti oksia ja sinkahutti niitä korkealle kärsällään — joskin koko ajan ilmeisesti tietämättä, mikä oli kutkuttanut sitä niin nenäkkäästi otsaan.

Onneksi van Bloomille peitti hyvin paksu puu hänet norsun näkyviltä. Jos raivostunut eläin olisi sillä hetkellä huomannut hänet, olisivat hänen hetkensä olleet luetut; metsästäjä tiesi sen ja hänellä oli kylmäverisyyttä pysyä paikoillaan ja olla hiljaa.

Niin ei ollut Swartboyn laita. Kun norsu kulki eteenpäin, olivat hän ja Hendrik hiipineet perässä mokhalaviidakon läpi. He olivat myöskin seuranneet sitä aukeaman poikki pensaikkoon, missä van Bloom sitä odotteli. Kuultuaan laukauksen ja nähtyään, että elefantti yhä oli vahingoittumatta, loppui Swartboyn rohkeus; jättäen Hendrikin hän juoksi takaisin mokhala-viidakkoa kohden, huutaen juostessaan.

Hänen huutonsa saapuivat norsun korviin, ja oitis tämä ryntäsi siihen suuntaan, mistä ne kuuluivat. Silmänräpäyksessä se sukelsi esiin pensastosta, ja nähden Swartboyn aukeamalla, hyökkäsi vimmoissaan pakenevan bushmannin perään. Hendrik, — joka oli pysynyt paikoillaan ja jota otus ei pensasten suojasta huomannut — laukaisi pyssynsä eläimen kulkiessa hänen ohitsensa. Hänen kuulansa osui hartiaan, mutta se oli vain omiansa lisäämään norsun raivoa. Pysähtymättä se ryntäsi Swartboyn jälkeen, epäilemättä luullen bushmanni-paran olevan syypään saamiinsa vammoihin, joiden laatua se varsin huonosti tajusi.

Oli kulunut vain muutamia hetkiä ensi laukauksesta, kun asiat saivat tämän käänteen. Swartboy oli tuskin selvinnyt pensastosta, ennenkuin norsukin sukelsi esiin; ja ponnistellessaan mokhala-puita kohden hän oli tuskin kuutta askelta edellä vainoojastaan.

Swartboyn tarkoitus oli päästä viidakkoon, jonka keskellä oli useita suuria puita. Yhteen niistä hän aikoi kiivetä — koska se näytti hänen ainoalta pelastusmahdollisuudeltansa.

Hän ei ollut ehtinyt puoliväliinkään aukeamaa huomatessaan joutuvansa perille liian myöhään. Hän kuuli suunnattoman hirviön raskaan rynnistyksen takanaan — hän kuuli sen kovan kostonhimoisen mylvinän — hän luuli tuntevansa sen kuuman henkäyksen. Oli vielä hyvä matka juostavana. Veisi aikaa kiivetä puuhun, norsun kärsän ulottumista korkeammalle. Ei ollut toivoa päästä pakoon puuhun.

Nämä ajatukset välähtivät mielessä miltei silmänräpäyksessä. Kymmenessä sekunnissa Swartboy ehti loppupäätelmään, ettei puulle juokseminen häntä pelastaisi; ja äkkiä hän pysähtyi juoksussaan, kääntyi ympäri ja kohden elefanttia!

Ei sillä, että hän olisi tehnyt jonkun suunnitelman pelastuakseen. Ei rohkeus, vaan epätoivo saattoi hänet kääntymään kohti vainoojatansa. Hän tiesi, että juoksemalla edelleen hänet varmasti voitettaisiin. Ei siis saattaisi käydä pahemmin, jos hän kääntyisi päin, ja kenties hän välttäisi turmiotatuottavan rynnäkön jollakin kekseliäällä juonella.

Bushmanni oli nyt aivan aukeaman keskustassa; elefantti syöksyi suoraan häntä kohti.

Edellisellä ei ollut ainoatakaan asetta jättiläismäisen ahdistajansa varalle. Hän oli heittänyt pois jousensa — kirveensä myös — juostakseen keveämmin. Mutta kummastakaan ei olisi ollut mitään hyötyä moisen vastustajan varalle. Hänellä ei ollut muuta kuin lammasnahkavaippansa. Se oli ollut haittana hänen paetessaan, mutta hän oli tahallaan sen pitänyt.

Hänen tarkoituksensa ilmeni pian.

Hän seisoi paikallaan, kunnes ojennettu kärsä oli kolmen jalan päässä hänen kasvoistaan; ja sitten, heittäen vaipan niin, että se putosi tuon pitkän lieriön päälle, hypähti hän ketterästi sivulle ja alkoi juosta takaisin.

Hän olisi epäilemättä onnistunut pääsemään norsun taakse ja siten pakoon, mutta vaipan pudotessa suurelle kärsälle eläin sieppasikin sen kiinni, ja se hulmahti äkkiä ympäri. Onnettomuudeksi eivät Swartboyn sääret olleet vielä selvinneet norsun piiristä — vaippa kietoutui niiden ympärille — ja sätkyttelevä bushmanni paiskautui tantereeseen.

Silmänräpäyksessä ketterä Swartboy pääsi taas jalkeille ja aikoi rynnätä uuteen suuntaan. Mutta elefantti, huomattuaan vaippapetoksen, oli pudottanut sen ja kääntyi kiireesti hänen peräänsä. Swartboy oli tuskin ottanut kolmea askelta, kun pitkä norsunluinen kaari tunkeutui takaapäin hänen sääriensä väliin, ja seuraavassa hetkessä heitettiin hänen ruumiinsa korkealle ilmaan.

Van Bloom ja Hendrik, jotka juuri silloin tulivat aukeaman reunalle, näkivät hänen singahtavan ylös; mutta heidän hämmästyksekseen hän ei tullut takaisin maahan! Oliko hän pudonnut takaisin norsun torahampaille ja pitikö kärsä häntä siellä kiinni? Ei. He näkivät otuksen pään. Bushmannia ei ollut siellä, ei sen selässä eikä missään muualla näkyvissä. Elefantti näytti todella yhtä hämmästyneeltä kuin hekin uhrinsa äkillisen katoamisen vuoksi! Suunnaton peto käänsi silmänsä joka taholle ikäänkuin etsien raivonsa esinettä!

Mihin oli Swartboy saattanut joutua? Mihin? Sillä hetkellä norsu päästi kovan karjaisun, sen nähtiin hyökkäävän erästä puuta kohti, jonka ympäri se kiersi kärsänsä pudistellen sitä vimmatusti. Van Bloom ja Hendrik kohottivat katseensa sen latvaan odottaen näkevänsä Swartboyn siellä.

Sielläpä hän olikin istuen lehvien ja oksien seassa, jonne oli lennähtänyt. Kauhu kuvastui hänen kasvoissaan, sillä hän tiesi, ettei ollut turvassa. Mutta hänellä oli tuskin aikaa ilmaista pelkoansa; sillä seuraavassa hetkessä puu taittui jysähtäen ja kaatui maahan tuoden bushmannin mukanaan oksiensa seassa.

Sattui, että norsun kärsän taittama puu kaatui elukkaa kohden. Jopa Swartboy kosketti elefantin ruumiiseenkin pudotessaan ja liukui alas sen peräpuolta. Oksat olivat ehkäisseet putoamisen nopeutta, ja bushmanni oli yhä vahingoittumatta; mutta hän tunsi nyt olevansa kokonaan vastustajansa armoilla. Hän ei nähnyt mitään pakoonpääsyn mahdollisuutta. Hän oli mennyttä miestä!

Juuri silloin muuan ajatus iski hänen mieleensä — jonkinlainen epätoivoinen vaisto — ja hypähtäen elukan toisen takajalan luo hän kiersi käsivartensa sen ympäri ja piti kiinni lujasti! Samalla hän pani paljaat jalkansa eläimen kaviomaisten kynsien päälle, joten hän niiden tukemana saattoi pitää otteensa, kulkekoon otus miten tahtoi!

Suunnaton otus, voimatta pudistaa häntä pois, saavuttamatta häntä kärsällään ja ennen kaikkea kauhistuneena tästä oudosta hyökkäystavasta, päästi kimeän kirkaisun ja häntä suorana ja kärsä korkealla ilmassa syöksyi pois viidakkoon!

Swartboy piti kiinni jalasta, kunnes oli miltei pensastossa ja sitten, vaanien tilaisuutta, liukui hiljalleen pois. Niin pian kuin hän jälleen kosketti maankamaraan, nousi hän jaloilleen ja juoksi kaikin voimin päinvastaiseen suuntaan.

Hänen ei olisi tarvinnut juosta ainoatakaan askelta, sillä elefantti, yhtä pelästyneenä kuin hänkin, jatkoi kulkuaan viidakon läpi hävittäen puita ja oksia eteenpäin rientäessään. Ääretön nelijalkainen ei pysähtynyt, ennenkuin oli saanut useita maileja itsensä ja ikävän seikkailunsa näyttämön väliin!

Van Bloom ja Hendrik olivat tällä välin ladanneet uudelleen ja lähtivät Swartboyn avuksi; mutta nopeasti kiitävä bushmanni ryöpsähti heille aivan vasten silmiä, palatessaan ihmeelliseltä pakomatkaltaan.

Metsämiehet, jotka nyt olivat työstänsä lämminneitä, ehdottivat, että seurattaisiin jälkiä; mutta Swartboy, joka oli saanut tarpeekseen "vanhasta irtolaisesta", selitti, ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta saavuttaa sitä ilman hevosia tai koiria; ja kun heillä ei ollut kumpiakaan, olisi aivan hyödytöntä seurata sitä kauemmin.

Van Bloom näki, että huomautuksessa oli perää, ja enemmän kuin milloinkaan hän suri hevostensa menettämistä. Elefantti, vaikka sen helposti saavuttaa hevosella ratsastaen tai koirien umpikujaan ajamana, voi helposti päästä pakoon jalan kulkevalta metsämieheltä; ja kun se kerran on päättänyt paeta, on vallan turha vaiva seurata sitä enää.

Nyt oli jo liian myöhäistä etsiä toisia norsuja; ja tyytymättöminä metsästäjät jättivät ajon sikseen ja käänsivät askeleensa leiriä kohden.

30. luku.

PUUTTUVA METSÄMIES JA "VILLIHÄRÄT".

Tunnettu sananlasku sanoo, että "onnettomuus harvoin tulee yksin".

Lähestyessään leiriä saattoivat metsämiehet huomata, ettei kaikki ollut siellä kunnossa. He näkivät Tottyn Trüeyn ja Janin kanssa seisovan tikapuiden päässä; mutta heidän eleissään oli jotakin, joka kertoi, ettei kaikki ollut hyvin. Missä oli Hans?

Niin pian kun metsästäjät tulivat näkyviin, riensivät Jan ja Trüey alas maahan ja ulos heitä vastaan. Heidän katseensa ilmaisi huonoja kuulumisia ja heidän sanansa pian todistivat tämän luulon.

Hans ei ollut siellä — hän oli lähtenyt tuntikausia sitten — he eivät tienneet minne, he pelkäsivät jotakin tapahtuneen hänelle — he pelkäsivät hänen eksyneen!

"Mutta mikä sai hänet lähtemään leiristä?" kysyi van Bloom hämmästyneenä ja pahoillaan uutisista.

Se ja se ainoastaan, saattoivat he vastata. Aika joukko kummallisen näköisiä elukoita — hyvin kummallisen näköisiä, sanoivat lapset — oli tullut lammelle juomaan. Hans oli ottanut pyssynsä ja seurannut niitä kiireesti, käskien Trüeyn ja Janin pysyä puussa tulematta alas, ennenkuin hän palaisi. Hän menisi ainoastaan vähän matkan päähän, heidän ei tarvitsisi pelätä.

Siinä kaikki, mitä he tiesivät. He eivät tainneet edes sanoa, mihin suuntaan hän oli kulkenut. Hän meni lammen alemman pään kautta, mutta pensasto peitti hänet pian heidän näkyvistään, eivätkä he häntä sitten enää nähneet.

"Mihin aikaan se oli?"

Siitä oli monta tuntia — se oli todella aivan aamusella — ei kauan sen jälkeen, kun metsästäjät itse olivat lähteneet. Kun häntä ei kuulunut takaisin, tulivat lapset levottomiksi; mutta he luulivat hänen tavanneen isän ja Hendrikin ja auttavan heitä metsästyksessä; ja sen he uskoivat syyksi hänen pitkään viipymiseensä.

Olivatko he kuulleet mitään pyssynlaukausta?

Eivät — he olivat kuunnelleet, mutta eivät olleet sellaista kuulleet. Elukat olivat menneet pois, ennenkuin Hans oli saanut pyssynsä kuntoon; ja he arvelivat hänen täytyneen seurata niitä jonkun matkaa, ennenkuin hän voi ne saavuttaa — sen vuoksi eivät he kenties olleet kuulleet laukausta.

"Minkälaisia eläimiä ne olivat?"

He olivat kaikki nähneet ne vallan selvästi, kun ne joivat. Ne olivat suuria elukoita, väriltään keltaisenruskeita, tuuheaharjaisia; pitkät karvatupsut kasvoivat niiden rinnassa ja riippuivat alas etujalkojen välissä. Ne olivat yhtä suuria kuin ponihevoset, sanoi Jan, ja hyvin ponin näköisiä. Ne hyppelehtivät ja loikkivat sinne tänne aivan kuin ponit toisinaan. Trüeyn mielestä ne olivat enemmän leijonan näköisiä!

"Leijonan!" huudahtivat hänen isänsä ja Hendrik levottomuutta ilmaisevalla äänellä.

Niin todella, ne muistuttivat hänen mielestään leijonia, vahvisti Trüey jälleen, ja Totty sanoi samaa. "Montako niitä oli?"

"Oi! Suuri lauma, ei viittäkymmentä vähempää." He eivät olleet voineet laskea niitä, kun ne olivat alituisessa liikkeessä, laukaten paikasta toiseen ja puskien toisiaan sarvillansa.

"Mitä! Niillä oli siis sarvet?" kysyi van Bloom tuon ilmoituksen tyynnyttämänä.

Varmasti niillä oli sarvet, vastasivat kaikki kolme.

He olivat nähneet teräväkärkiset sarvet, jotka ensin taipuivat alaspäin ja sitten kääntyivät ylös elukoiden kasvojen edessä. Niillä oli harjat myös, vahvisti Jan; ja paksut kaulat, jotka kaartuivat kuin kauniilla hevosella; ja kuonon yläpuolella harjan kaltaiset karvatupsut; ja niillä oli somat pyöreät vartalot kuten poneilla, ja pitkät valkoiset hännät, jotka ulottuivat miltei maahan saakka, aivan kuten ponien hännätkin, ja hienosti muodostuneet jäsenet niinkuin poneillakin.

"Sen sanon", jatkoi Jan innoissaan, "jollei niillä olisi ollut sarvia ja pitkiä karvatöyhtöjä rinnassa ja kuonossa, olisin ennen kaikkea pitänyt niitä poneina. Ne laukkasivat ympäri aivan kuten ponit leikkiessään ja juoksivat pää alhaalla, kaartaen kaulaansa ja huiskuttaen harjaansa — niin ja pärskivät, kuten olen kuullut ponien tekevän; mutta toisinaan ne mylvivät enemmän härkien lailla; ja tunnustan niiden pääpuolen olleen aika paljon härän näköisen; sitäpaitsi huomasin, että niillä oli halkinaiset kaviot kuten karjalla. Oi, minä näin ne vallan hyvin Hansin ladatessa pyssyänsä. Ne viipyivät veden partaalla, kunnes hän oli melkein valmis; ja kun ne laukkasivat tiehensä, kulkivat ne pitkässä rivissä toinen toisensa perässä, suurin etummaisena ja toinen suurikokoinen viimeisenä."

"Villihärkiä!" huudahti Hendrik.

"Gnuu!" huusi Swartboy.

"Niin, niiden on täytynyt olla villihärkiä", sanoi van Bloom. "Janin kuvaus sopii niihin kerrassaan."

Se oli vallan totta. Jan oli varsin oikein antanut monta luonteenomaista tunnusmerkkiä kenties kummallisimmasta kaikista märehtijöistä, "villihärästä" eli gnuu-eläimestä (Catoblepas gnoo). Harjan tapainen töyhtö kuonossa, etujalkojen väliset pitkät karvat, yli kasvojen alastaipuvat sarvet, jotka sitten jyrkästi kääntyvät ylöspäin, paksu kaareva kaula, pyöreä, täyteläinen, hevosenmuotoinen vartalo, pitkä valkeahko häntä ja tuuheana heilahteleva harja — kaikki sopi gnuu-eläimeen.

Eipä Trüeykään ollut tehnyt anteeksiantamatonta erehdystä. Gnuu-eläimet, etenkin vanhat härät, muistuttavat sattuvasti leijonaa niin paljon, että terävimmätkin metsästäjät matkan päästä tuskin voivat erottaa toista toisesta.

Jan oli kuitenkin tarkastanut niitä paremmin kuin Trüey; ja jos ne olisivat olleet lähempänä, olisi hän vielä huomannut, että elukoilla oli punaiset hehkuvat silmät ja hurja katse; että niiden pää ja sarvet eivät olleet kovinkaan erilaiset kuin afrikalaisella puhvelilla; että niiden jäsenet muistuttivat uroshirveä, kun taas muu sopi hyvin yhteen hänen "poninsa" kanssa. Hän olisi lisäksi voinut havaita uroksien olevan naaraita suurempia ja tummemman ruskeita. Jos laumassa olisi ollut "vasikoita", olisi hän nähnyt niiden olevan vielä vaaleampia väriltään — todella valkoisia tai vaaleankeltaisia.

Gnuu-eläimet, joita oli nähty, olivat tavallista lajia; hollantilaiset siirtolaiset ovat niille antaneet nimen "wildebeest" eli villihärkä ja hottentotit "gnoo" eli "gnu" kumean valittavan äänen vuoksi, joka näistä elukoista toisinaan lähtee ja jota "gnoo-o-oo"-sana kuvailee.

Ne samoilevat äärettömissä laumoissa Etelä-Afrikan villeillä tasangoilla; ovat vaarattomia eläimiä, paitsi haavoittuneina; silloin vanhat härät ovat tavattoman vaarallisia ja ahdistavat metsästäjää sekä sarvin että kavioin. Ne voivat juosta perin nopeasti, vaikkeivät juuri koskaan mene suoraan tiehensä, vaan pysytellen varovaisen välimatkan päässä kiertelevät metsästäjän ympärillä, hypähdellen joka suuntaan, uhaten pää painettuna maata kohden, kuopien jaloillaan tomua ilmaan ja mylvien härkien lailla tai todella kuten leijona — sillä niiden "meteli" muistuttaa leijonan karjumista.

Vanhat härät ovat vahteina lauman syödessä ja puolustavat sitä sekä edestä että takaa. Kun ne juoksevat pois, kulkevat ne tavallisesti yhdessä rivissä, kuten Jan oli esittänyt.

Vanhat härät ovat lauman jälkijoukon ja metsästäjän välissä; ja lauma hyppelee eteen- ja taaksepäin, puskien toisiaan sarvillansa ja usein näyttäen tappelevan oikein vakavissaan! Ennenkuin metsästäjä kuitenkaan tulee pyssynkantaman päähän, heittävät ne riitansa ja laukkaavat pois hänen tieltään. Mikään ei vedä vertoja niille oikukkaille hullutteluille, joita nämä eläimet harrastavat parveillessaan yli tasangon.

Toinenkin laji samaa sukua on yleinen Etelä-Afrikassa, ja kolmas asustaa vielä kauempana pohjoisessa; mutta viimemainittua tunnetaan varsin vähän. Molemmat lajit ovat "wildebeestiä" suurempia, kummankin yksilöt ovat lähes viiden jalan korkuisia, kun taas tavallinen gnuu on tuskin neljää.

Nuo kolme lajia eroavat selvästi eivätkä koskaan ole samassa laumassa, vaikka kutakin niistä usein tavataan muiden eläinten seurassa. Kaikki kolme ovat Afrikan mantereelle ominaisia eikä niitä tavata missään muualla.

"Juomuinen gnuu" (Catoblepas gorgon) on toinen Etelä-Afrikassa tavattava laji. Metsästäjät ja siirtolaiset tuntevat sen "blauw wildebeest" (sininen villihärkä) nimisenä. Sen väri on sinertävä — siitä nimi, ja se on "juomuinen" eli juovikas sivuiltaan. Sen tavat ovat hyvin samanlaisia kuin tavallisen gnuun, mutta se on kauttaaltaan raskaampi ja hitaampi otus ja sillä on vielä eriskummaisempia ja kömpelömpiä temppuja.

Kolmas laji (Catoblepas tuarina) on alkuasukkaiden "kokoon". Se lähenee enemmän muodoltaan ja tavoiltaan juovikasta gnuu-eläintä; mutta kun sitä ei tavata muualla kuin keskisissä ja vähemmän tunnetuissa Afrikan osissa, tiedetään siitä vähemmän kuin kummastakaan toisesta. Se on kuitenkin samaa lajia; ja noista kolmesta lajista, jotka eroavat suuresti kaikista tunnetuista eläimistä, muodostetaan oikeutetusti selvä ja erikoinen suku.

Niitä on näihin asti luokiteltu yhteen antilooppien kanssa, vaikka vaikeata on sanoa mistä syystä. Niillä on paljon vähemmän sukulaisuutta antiloopin kuin härän kanssa; ja metsästäjän ja rajamaiden buurin jokapäiväiset havainnot ovat johtaneet heidät samanlaiseen johtopäätökseen — kuten heidän näille eläimille antamansa nimitys (villihärät) edellyttävät.

Gnuu on kauan ollut rajamaiden farmarien ja metsästäjäin mieliruokaa. Sen liha on hyvänmakuista ja gnuuvasikan vallan herkkua. Taljasta valmistetaan erilaisia valjaita ja hihnoja; ja pitkä silkinhieno häntä on kauppatavaraa. Jokaisen rajamaafarmin ympärillä voi nähdä suuria kasoja gnuun ja hyppykauriin sarvia — jäännöksiä metsästettäessä saaduista elukoista.

"Jaging de wildebeest" (gnuumetsästys) on nuorien buurien suosittu ajanviete. Suuria parvia näitä eläimiä ajetaan toisinaan laaksoihin, joihin ne piiritetään, ja sitten kaadetaan niitä mielin määrin. Ne voi myös viekoitella pyssynkantaman päähän näyttämällä punaista nenäliinaa tai jotakin punaista vaatetta — jota väriä kohtaan niillä on suuri vastenmielisyys. Ne voidaan helposti kesyttää kotieläimiksi; mutta ne eivät ole farmarin suosikkeja, sillä hän pelkää niiden tuovan hänen karjaansa erään onnettoman ihotaudin, jota gnuu-eläimissä on ja joka tuhoaa tuhansittain niitä joka vuosi.

Luonnollisesti eivät van Bloom ja hänen seuralaisensa jääneet juttelemaan näistä seikoista. He olivat liian huolissaan kadonneen Hansin kohtalosta voidakseen mitään muuta ajatella.

He olivat aikeissa lähteä häntä etsimään, kun juuri silloin nähtiin herrasmiehemme tulevan järven pään ympäri, tallustaen perin hitaasti eteenpäin olkapäällänsä kantaman suuren ja raskaan esineen painon alla.

Riemuhuuto kajahutettiin, ja muutamassa hetkessä oli Hans heidän keskellänsä.

31. luku.

AFRIKALAINEN MUURAHAISSYÖJÄ.

Hansia tervehdittiin kysymysten tulvalla: "Missä olet ollut? Mikä sinua pidätti? Mitä sinulle on tapahtunut? Olethan vahingoittumaton ja terve? Et suinkaan ole loukkaantunut, toivoakseni?" Näitä ja joitakuita muitakin kysymyksiä tehtiin samassa hengenvedossa.

"Olen terve kuin pukki", sanoi Hans; "ja muihin kysymyksiinne vastaan niin pian kuin Swartboy on nylkenyt tämän 'aard-varkin' ja Totty keittänyt palasen sitä illalliseksi. Mutta nyt olen liian nälkäinen puhellakseni, joten suotte kai anteeksi."

Näin vastatessaan Hans heitti olaltansa miltei lampaan kokoisen elukan, jota peitti pitkä harjaksinen punertavanharmaa turkki ja jolla oli tavaton häntä, juuresta paksu ja porkkanan tavoin kapeneva; lähes jalan pituinen kuono, mutta aivan hoikka ja paljas; varsin pieni suu; pystyssä seisovat korvat, jotka muistuttivat sarvia; matala, litteä vartalo; lyhyet voimakkaat jalat ja äärettömän pitkät kynnet, etenkin etujaloissa, joissa ne ojentautumatta ulos olivat kääntyneet taaksepäin kaksin kerroin, kiinnipuristetun nyrkin tavoin tahi kuten apinan kädet. Kauttaaltaan perin omituinen oli tuo otus, jota Hans oli nimittänyt "aard-varkiksi" ja toivoi keitettävän illalliseksi.

"No niin, poikaseni", vastasi van Bloom, "annamme sinulle anteeksi sitäkin mieluummin, kun itse olemme jokseenkin yhtä nälkäisiä kuin sinäkin, luulisin. Mutta arvelen, että voimme yhtä hyvin jättää aard-varkin huomiseen päivälliseksi. Meillä on täällä pari riikinkukkoa, ja Totty saa toisen niistä valmiiksi sukkelammin kuin tuon."

"Mitä siihen tulee", vastasi Hans, "on minulle yhdentekevää. Olen juuri sellaisessa tilassa, että syön mitä tahansa — vaikkapa vanhan sitkeän kvaggan paistia, jos sitä olisi; mutta luulen, ettei olisi pahaksi, jos Swartboy — nimittäin, jollet ole liian väsynyt, vanha Swart — nylkisi tämän otuksen nahan."

Hans osoitti aard-varkia.

"Ja valmista se niin, ettei se pilaannu", jatkoi hän; "sillä sinä tiedät, Swartboy, että se on herkkupala — oikea makupala — ja olisi vahinko antaa sen pahentua tällaisella kuumalla ilmalla. Aard-varkia ei pannakaan pussiin joka päivä."

"Mynheer Hans puhuu tosi — Swartboy sen kaikki tietää. Hän nylkee ja laittaa goupin."

Näin sanoen Swartboy otti puukon ja ryhtyi ruhon nylkemiseen.

Tämä kummallisen näköinen elukka, jota Hans nimitti aard-varkiksi ja Swartboy goupiksi, ei ollut enempää eikä vähempää kuin afrikalainen muurahaissyöjä (Orycteropus capensis).

Vaikka siirtolaiset sanovat sitä aard-varkiksi, mikä on "maa-sian" hollantilainen nimitys, on eläimellä varsin vähän yhteistä sian suvun kanssa. Se muistuttaa tosin hiukan sikaa kärsänsä ja poskiensa puolesta; ja se ynnä sen harjaksinen turkki sekä tapa kaivella ovat epäilemättä antaneet aihetta erehdyttävään nimeen. "Maa"-yhdysosa on nimeen tullut senvuoksi, että se on maatakaivava elukka — todella maailman parhaita kuopantekijöitä. Se voi tehdä tietänsä maan alle nopeammin kuin mitä lapio voi sitä seurata ja nopeammin kuin mikään mäyrä. Kokonsa, tapojensa ja useissa kohdin ruumiinsa muodon puolesta se muistuttaa suuresti etelä-amerikalaista serkkuansa, muurahaiskarhua (Myrmecophaga jubata), joka viime aikoina on tullut niin kuuluisaksi, että se on miltei vallannut "muurahaissyöjän" nimen. Mutta "aard-vark" on yhtä hyvin muurahaissyöjä kuin sekin — voi puuhkaista yhtä paksuseinäisiä taloja, tonkia esiin ja ahmia yhtä paljon termiittejä kuin mikään muurahaiskarhu Amazonin laaksossa kautta koko sen pituuden ja leveyden. Sillä on lisäksi yhtä suuri häntä kuin muurahaiskarhulla, melkein yhtä pitkä kuono, yhtä pieni suu ja yhtä kauas ulottuva ja venyvä kieli. Kynsien suhteen sitä voi verrata amerikkalaiseen serkkuunsa milloin tahansa, ja se voi kävellä juuri yhtä omituisesti etukäpäliensä syrjillä "varpaat sisäänpäin".

Voi siis kysyä, miksi kuulemme niin paljon puhuttavan muurahaiskarhusta, kun taas maasiasta ei sanota sanaakaan. Jokainen museo ja eläintarha kerskailee omistavansa kappaleen edellistä, kun kukaan ei välitä ilmoittaa jälkimmäistä omistavansa. Mistä tämä kateellinen ero? Mielestäni se on Barnumin metkuja. Senvuoksi, että "aard-vark" on hollantilainen — Kap-maan buuri — ja buureja on viime aikoina varsin pahoin pidelty. Siinä syy, miksi eläintieteilijät ja näyttäjät ovat kohdelleet paksuhäntäistä poikaansa niin nurjasti. Mutta niin ei saa kauemmin olla; minä nousen puolustamaan maasikaa; ja vaikkakin muurahaiskarhulla on erityisesti nimitys Myrmecophaga eli muurahaissyöjä, väitän, että Orycteropus on yhtä hyvä muurahaissyöjä kuin sekin. Se voi murtautua läpi yhtä suurien ja suurempienkin muurahaiskekojen — muutamat ovat kaksikymmentä jalkaa korkeita — se voi työntää esiin yhtä pitkän ja yhtä tahmean kielen — parikymmentä tuumaa pitkän — se voi liikuttaa sitä yhtä ketterästi ja "nuolaista" yhtä paljon valkoisia muurahaisia kuin mikään muurahaiskarhu. Se voi tulla myöskin yhtä lihavaksi ja painaa yhtä paljon ja, mikä on suuresti sen kunniaksi, se voi hankkia sinulle mitä herkullisinta paistia, kun suvaitset sen surmata ja syödä. On totta, että se maistuu hiukan muurahaishapolta, mutta juuri sitä herkkusuut ihailevat. Ja kun tulet puhuneeksi "suolatusta liikkiöstä" — ah, maistapa tämän liikkiötä! Suolaa se hyvin ja parhaiksi ja syö sitä, etkä enää koskaan puhu muunlaisesta.

Hans tiesi tämän "suolatun liikkiön" maun — sen hän tiesi ja Swartboy myös; siksipä viimemainittu ryhtyikin "goupia" teurastamaan, ei vasten tahtoaan, vaan mielihalusta.

Swartboy tiesi kuinka kallisarvoista herkkua hän piti sormiensa välissä — kallisarvoista ei ainoastaan sen todellisen hyvyyden vuoksi, vaan sen harvinaisuuden tähden; sillä joskin maasika on tavallinen Etelä-Afrikassa, jopa joillakin seuduilla lukuisasti tavattavissa, ei metsästäjä joka päivä niitä saakaan surmatuksi. Päinvastoin otus on varsin vaikeasti saatavissa, vaikka tappaminen ei ole vaikeata, sillä kuonoon tähdätty isku sen surmaa.

Mutta juuri kuten sen voi helposti surmata sen kiinni saatuansa, on sitä toisaalta vaikea saada kiinni. Se on arka ja varovainen, tulee tuskin muulloin kolostansa esiin kuin yöllä; ja silloinkin se hiipii niin hiljaa ja vartioi ympäristöään niin terävästi, ettei mikään vihollinen voi sen tietämättä sitä lähestyä. Sen silmät ovat hyvin pienet, ja kuten useimmat yöeläimet, näkee se huonosti; mutta kaksi aistia, haju ja kuulo, on sillä mitä tarkimmat. Pitkien pystyjen korviensa avulla se kuulee jokaisen lähistöltä tulevan äänen, vaikka kuinka hiljaisen.

Maasika ei ole ainoa muurahaisia syövä Etelä-Afrikan nelijalkainen. Siellä on toinenkin elukka, joka pitää yhtä paljon valkoisista muurahaisista kuin se; mutta se on vallan toisennäköinen eläin. Se on karvapeitettä vailla oleva elukka; mutta sen sijaan on sen ruumis kokonaan säännöllisen suomupeitteen verhoama, ja joka suomu on viiden shillingin rahan suuruinen. Nämä suomut ovat limittäin, ja eläin voi ne tahtoessaan nostaa pystyyn. Se muistuttaa muodoltaan suurta sisiliskoa tai pientä krokodiiliä enemmän kuin tavalliset nelijalkaiset, mutta sen tavat ovat miltei aivan samanlaiset kuin maasian. Se tekee kuoppia, kaivaa muurahaiskekoja auki yön aikaan, työntää pitkän tahmean kielen hyönteisten sekaan ja ahmii niitä kiihkeästi.

Kun se äkkiä yllätetään eikä ole maanalaisen pakopaikkansa ulottuvilla, paneutuu se kerälle kuin siili ja muutamat lajit Etelä-Amerikan vyötiäisiä — jota viimemainittua eläintä se huomattavasti muistuttaa suomuisen panssaripeitteensä tähden.

Tämä muurahaissyöjä tunnetaan muurahaiskävyn eli muurahaissiilin nimellä, mutta useita lajeja muurahaiskäpyjä on muuallakin kuin Afrikassa. Muutamia on Etelä-Aasiassa ja Intian saaristossa. Etelä-Afrikassa tavattava tunnetaan luonnontutkijain kesken nimellä "pitkähäntäinen" eli "Temminck" muurahaiskäpy (Manis Temminckii).

Totty tarjosi pian paahdettua "riikinkukkoa" eli oikeastaan hiillostettua trappia. Vaikka se kenties ei ollutkaan parhaimmalla tavalla valmistettua, oli se kyllin hyvin tehtyä tyydyttääkseen niiden vatsoja, joille se oli aiottu. He olivat kaikki liian nälkäisiä ollakseen turhantarkkoja, ja sanomatta arvostelevaa sanaa he söivät päivällisensä.

Sitten Hans alkoi kertoa juttua tämänpäiväisistä seikkailuistansa.

32. luku.

GNUU AHDISTAA HANSIA.

"No niin", alkoi Hans, "ei ollut kulunut enempää kuin tunti lähdöstänne, kun villihärkäjoukon nähtiin lähestyvän lammikkoa. Ne likenivät yhdessä ainoassa rivissä; mutta ne olivat rikkoneet jononsa ja loiskuttelivat sinne tänne vedessä, ennenkuin juolahti mieleeni ahdistaa niitä millään tavoin."

Luonnollisesti tunsin, mitä ne olivat ja että ne olivat oikeata riistaa; mutta olin niin innostunut katselemaan niiden hullunkurisia loikkauksia, etten tullut ajatelleeksi pyssyäni, ennenkuin koko lauma oli miltei lopettanut juomisen. Silloin muistin elävämme kuivalla biltongilla ja ettei vaihtelu ensinkään haittaisi. Huomasin lisäksi, että gnuulaumassa oli muutamia nuoriakin — jotka saatoin erottaa niiden pienemmästä koosta ja vaaleammasta väristä. Tiesin niiden lihan olevan mitä oivallisinta syötävää ja päätin siis, että söisimme kaikki sitä päivälliseksi.

Syöksyin ylös tikapuita hakeakseni pyssyni; ja silloin huomasin kuinka ajattelematon olin ollut, kun en ollut sitä ladannut teidän mentyänne. En ollut ajatellut mitään odottamatonta tapausta — mutta se oli perin typerää, sillä miten saatoin tietää, mitä tapahtuisi yhdessä ainoassa tunnissa, jopa minuutissakin.

Latasin pyssyni suurella kiireellä, sillä näin villihärkien lähtevän vedestä; ja niin pian kuin olin työntänyt kuulan sisään, juoksin alas tikapuita. Ennenkuin olin saapunut maahan, huomasin unohtaneeni ottaa mukaan sekä ruutisarven että patruunalaukun. Minulla oli liian tulinen kiire mennäkseni niitä hakemaan, sillä näin viimeisen villihärän lähtevän pois ja kuvittelin tulevani liian myöhään. Minulla ei ollut kuitenkaan aikomustakaan kulkea pitkää matkaa niitä ajaen. Halusin vain kerran laukaista niihin, ja pyssyssä oleva panos riittäisi siihen.

Kiirehdin riistan jälkeen pysytellen mikäli mahdollista piilossa. Huomasin hetken kuluttua, ettei minun olisi tarvinnut olla niin varovainen. Villihärät, olematta arkoja — kuten olin nähnyt niiden olevan vanhan asuntomme tienoilla — näyttivät varsin vähän pelkäävän minua. Niin oli asianlaita etenkin vanhojen härkien osalta, jotka loikkivat ja juoksentelivat sinne tänne noin sadan kyynärän päässä ja toisinaan antoivat minun tulla vielä lähemmäksikin. Oli selvää, ettei niitä koskaan oltu metsästetty.

Kerran tai kahdesti olin ampumamatkan päässä parista vanhasta härästä, jotka näyttivät olevan jälkijoukkona. En halunnut kuitenkaan niitä ampua. Tiesin, että niiden liha osoittautuisi sitkeäksi. Halusin jotakin mureampaa. Halusin lennättää luodin hiehoon tai yhteen nuorista häristä, joiden sarvet eivät vielä olleet alkaneet kivertyä. Näin niitä useita laumassa.

Niin kesyjä kuin eläimet olivatkin, en silti päässyt yhtään niistä kyllin lähelle. Etupäässä olevat vanhat härät johtivat ne aina pois pyssynkantaman päästä; ja ne kaksi, jotka päättivät joukon, näyttivät ajavan niitä eteenpäin minun lähestyessäni.

No niin, tällä tavoin ne houkuttelivat minut kauemmas kuin mailin päähän; ja ajon jännitys sai minut unohtamaan, kuinka väärin tein mennessäni niin kauas leiriltä. Mutta ajatellen lihaa ja yhä toivoen voivani laukaista jatkoin yhä edelleen.

Vihdoin ajo vei minut sellaiselle maalle, jossa ei enää ollut pensastoa; siellä oli kuitenkin siitä huolimatta hyvää suojaa muurahaiskeoista, jotka suurten telttojen tavoin seisoivat yhtä pitkien matkojen päässä toisistaan hajallaan pitkin lakeutta. Ne olivat hyvin suuria — muutamat yli kahdentoista jalan korkuisia — ja erosivat kaikkialla yleisestä kupoolinmuotoisesta lajista. Ne olivat suurten kartioiden eli pyöristettyjen pyramiidien muotoisia, joukko pienempiä kartioita kohosi niiden perustan ympärillä ja kierteli niiden sivuja pienten tornien tavoin. Tiesin niiden olevan erään valkoisen muurahaislajin kekoja ja hyönteistutkijain antaneen sille nimen Termes bellicosus.

Siellä oli toisiakin kekoja, lieriön muotoisia pyöristetyin päin, jotka olivat vain noin kyynärän korkuisia; ne olivat kuin pystyyn asetettuja kääröjä valkaisematonta pellavakangasta — kullakin ylösalaisin käännetty vati päällimmäisenä. Ne olivat kokonaan eroavan lajin, hyönteistutkijain Termes mordaxin koteja, vaikka vielä toinenkin laji, Termes atrox, rakentaa pesänsä samanmuotoiseksi.

En silloin pysähtynyt tarkastelemaan näitä omituisia rakennuksia. Mainitsen niistä vain nyt, jotta saisitte käsityksen, millainen paikka oli, voidaksenne ymmärtää mitä seurasi.

Kartion- ja lieriönmuotoiset keot peittivät tasangon jotenkin tiheään. Toisia tai toisia tapasi joka kahdensadan kyynärän päässä; ja kuvittelin käyttämällä niitä suojanani pääseväni suuritta vaikeuksitta ampumaan gnuu-eläimiä.

Tein kierroksen päästäkseni niitä vastaan ja hiivin suuren kartionmuotoisen keon taa, jonka lähellä tihein lauma liikuskeli. Kun kurkistin pienten tornien lomitse, näin harmikseni, että lehmät ja nuoremmat elukat oli ajettu pois ulottuvilta, ja nuo kaksi vanhaa härkää hyppelivät kuten ennenkin minun ja lauman välillä.

Uudistin tuon tempun ja hiivin toisen suuren kartion taakse, jonka likellä elukat söivät. Noustessani laukaistakseni, olin jälleen pettynyt. Lauma oli kulkenut pois kuten ennenkin, ja härkäparvi piti vahtia takana.

Minua alkoi suututtaa. Härkien menettely harmitti minua tavattomasti, ja kuvittelin todella niiden sen tietävän. Niiden temput olivat mitä omituisimpia ja jotkut näyttivät kuin minua pilkatakseen tehdyiltä. Joskus ne ryntäsivät varsin lähelle — pää pantuna uhkaavaan asentoon; ja täytyy tunnustaa, että ne mustine pörröisine rintoineen, terävine sarvineen ja hehkuvine punaisine silmineen näyttivät kaikkea muuta kuin miellyttäviltä naapureilta.

Olin viimein niihin niin suuttunut, että päätin olla enää kärsimättä niiden kiusaa. Jolleivät ne sallisi minun ampua yhtä laumasta, olin päättänyt, jotteivät ne itse pääsisi ilman laukausta, vaan saisivat kalliisti maksaa pelottomuutensa ja julkeutensa. Tein päätöksen lähettää luodin yhteen niistä ainakin.

Kun juuri olin nostamaisillani pyssyni laukaistakseni, huomasin niiden asettuneen asentoon uutta tappelua varten. Sen ne tekivät pudottautuen polvilleen ja hiipaillen eteenpäin, kunnes niiden päät olivat yhdessä. Silloin ne hypähtivät ylös, tekivät äkkiloikkauksen eteenpäin ikäänkuin päästäkseen päällimmäiseksi ja polkivat toisiaan kavioillaan. Epäonnistuttuaan tässä molemmat syöksyivät toistensa ohi, kunnes olivat usean kyynärän päässä erillään; sitten ne kääntyivät, lankesivat vielä kerran polvilleen ja lähenivät kuten ennenkin.

Tähän asti olin pitänyt näitä otteluita vain leikkinä; ja niin luulen useimpien olleenkin. Mutta tällä kertaa näyttivät härät olevan tosissaan. Niiden kypäräpeitteisten otsien kova paukahtelu toisiansa vastaan, niiden raju korskunta ja mylvintä ja varsinkin niiden kiukkuinen tapa vakuuttivat minulle niiden todella joutuneen riitaan.

Vihdoin toinen niistä näytti yhä uudelleen kaatuvan maahan. Joka kerta sen osaksi noustua jaloilleen ja ehtimättä oikein päästä pystyyn vastustaja syöksyi sen kimppuun ja puski sen takaisin kyljelleen.

Nähdessäni ne niin vakavissa hommissa luulin voivani ampua varmemmin menemällä hiukan lähemmäs; niin astuin esiin muurahaiskeon takaa ja kävelin tappelijoita kohti. Kumpikaan ei välittänyt lähenemisestäni — toinen, koska sillä oli kylliksi tekemistä suojellakseen itseään hirveiltä iskuilta, ja toinen, koska oli niiden antamispuuhassa.

Ollessani noin parinkymmenen askeleen päässä tähtäsin pyssylläni. Valitsin sen härän, joka näytti voittajalta, osaksi rangaistakseni sitä tylyydestä, se kun yhä iski kaatunutta vastustajaa, mutta kenties enemmän siitä syystä, että sen sivu oli minua kohden ja tarjosi paremman maalitaulun.

Laukasin.

Sauhu peitti molemmat hetkiseksi. Sen haihduttaa näin voitetun härän yhä vielä polvistuvassa asennossa, mutta suureksi kummakseni oli se, johon olin tähdännyt, jalkeilla, nähtävästi yhtä ripeänä ja vahingoittumattomana kuin konsanaan! Tiesin osuneeni siihen johonkin paikkaan — koska olin kuullut luodin moksahtavan sen lihavaan ruumiiseen — mutta oli ilmeistä, etten ollut tuottanut sille vauriota.

Minulle ei jäänyt aikaa miettiä, mihin olin sitä haavoittanut. Ei todella hetkeäkään, sillä samassa kun savu haihtui, näin — sen sijaan, että härätkin olisivat haihtuneet tiehensä — sen, jota olin tähdännyt, nostavan ylös häntänsä, laskevan pörröisen päänsä ja hyökkäävän suoraan minua kohden!

Sen hurjat silmät katsoivat kostonhaluisesti ja sen mylvintä oli kylliksi kauhistaakseen minua rohkeampaakin. Vakuutan teille, että pelkäsin vähemmän sinä päivänä, jolloin äkkiä kohtasin leijonan.

Muutamaan silmänräpäykseen en tiennyt mitä tehdä. Ajattelin asettautua puolustusasentoon ja olin tahdottomasti kääntänyt tyhjän pyssyni — aikoen käyttää sitä nuijana. Mutta huomasin heti, että se heikko isku, jonka voisin antaa, ei pysähdyttäisi moisen vahvan raivoisan otuksen hyökkäystä, että se puskisi minut kumoon ja lävistäisi minut varmasti.

Käänsin katsettani nähdäkseni, mitä hyötyä olisi paosta. Onneksi sattuivat silmäni muurahaiskekoon — juuri siihen, jonka takaa olin pujahtanut esiin. Näin ensi silmäyksellä, että kiipeämällä sinne olisin poissa raivoisan villihärän ulottuvilta. Olisiko minulla aikaa päästä sinne, ennenkuin se saavuttaisi minut?

Juoksin kuin pelästynyt kettu. Sinä, Hendrik, voitat minut juoksussa tavallisesti. En luule, että olisit voinut joutua nopeammin tuolle muurahaiskeolle kuin minä.

En tullut sekuntiakaan liian varhain. Kun tartuin pieneen torniin ja vedin itseni ylös, saatoin kuulla villihärän kavioiden kopseen takaani ja kuvittelin tuntevani sen kuumaa hengitystä kantapäilläni.

Mutta saavutin vahingoittumatta kartion huipun; sitten käännyin ja katsoin alas ahdistajaani. Näin, ettei se sinne voisi minua seurata. Niin terävät kuin sen sarvet olivatkin, olin turvassa niiden ulottuvilta.

33. luku.

HÄRÄN PIIRITTÄMÄNÄ.

— No niin, jatkoi Hans hetken vaitiolon jälkeen, aloin pitää itseäni onnellisena onnistuneen pakoni vuoksi; sillä olin varma, että ilman muurahaiskekoa olisin ollut kuoliaaksi tallattu ja lävistetty. Härkä oli lajinsa suurimpia ja hurjimpia ja aika vanha myöskin, kuten saatoin päättää sen paksujen mustien sarvien juurista, jotka miltei kohtasivat toisensa otsassa, kuten myös sen tummasta väristä. Minulla oli yllinkyllin aikaa tehdä huomioita. Tunsin olevani turvassa — tiesin, ettei villihärkä enää pääsisi lähelleni, ja istuin korkealla keskimmäisen kartion huipulla katsellen sen liikkeitä aivan kylmäverisesti.

On totta, että se teki kaikkensa saavuttaakseen istumapaikkani. Toistakymmentä kertaa se ryntäsi ylös kekoa ja useammin kuin kerran se sai jalansijaa alempien tornien huipuilla, mutta pääkartio oli liian jyrkkä sille. Ei ihmekään! Oli kysynyt minunkin voimiani sinne kiivetä.

Toisinaan se tuli hurjissa hyökkäyksissään niin lähelle minua, että olisin voinut pyssyni suulla iskeä sen sarviin; ja olin valmistautunut antamaan sille iskun kun vain saisin hyvän tilaisuuden. En ole koskaan nähnyt elukan olevan niin raivoissaan. Tosiasia oli, että luotini oli osunut siihen — haava oli sen leukapielessä ja vuoti runsaasti verta. Sen tuottama kipu teki sen vallan hulluksi; mutta se ei ollut ainoa syy sen vimmaan, kuten jälkeenpäin huomasin.

No niin. Koetettuaan useita kertoja turhaan kiivetä keolle, se muutti menettelytapaa ja alkoi puskea muurahaiskekoa kuin sortaakseen sen. Yhä uudestaan se peräytyi ja sitten syöksyi kaikin voimin eteenpäin; ja totta puhuakseni näytti vähän aikaa siltä kuin se onnistuisi.

Sen voimakkaat iskut kaatoivat useita pienemmistä kartioista; ja kova sitkeä savi antoi perään sen teräville sarville, joita se käytti ylösalaisin käännetyn kärkikuokan tavoin. Saatoin nähdä, että se useissa kohdin oli avannut hyönteisten kammiot eli oikeastaan keon ulompaan kuoreen sijoitetut tiet ja käytävät.

Tätä kaikkea en pelännyt. Uskoin sen pian tyhjentävän raivonsa ja menevän tiehensä; ja silloin voisin laskeutua alas ilman vaaraa. Mutta tarkasteltuani sitä hyvän rupeaman, en ollut niinkään vähän hämmästynyt huomatessani sen tyyntymisen asemasta tulevan yhä raivokkaammaksi. Olin ottanut esiin nenäliinani kuivatakseni hikeä kasvoiltani. Istumapaikkani oli kuuma kuin pätsi. Ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, ja auringonsäteet, helottaen suoraan alas ja heijastuen takaisin valkeasta savesta, saivat hien virtoina vuotamaan. Joka hetki täytyi minun pyyhkiä silmiäni kuiviksi nenäliinalla.

Minä levitin nenäliinan aina auki, ennenkuin vein sen kasvoilleni; ja joka kerran niin tehdessäni huomasin villihärän raivon lisääntyvän. Silloin se todella jätti keon tonkimisen ja teki uuden hyökkäysyrityksen minua kohti, mylvien kovimmalla äänellään rynnätessään jyrkkää seinää vasten.

Olin tästä ymmällä ja kummissani. Kuinka saattoi kasvojen pyyhkiminen ärsyttää villihärkää uudelleen? Ja siten oli kuitenkin selvästi asian laita. Joka kerran niin tehdessäni se näytti paisuvan uudesta kiukunpuuskasta. Selitys tuli vihdoin. Näin, ettei hien pyyhkiminen sitä ärsyttänyt, vaan nenäliinan pudisteleminen auki. Se oli, kuten tiedätte, kirkkaan helakanpunainen. Ajattelin sitä ja silloin ensi kertaa huomasin kuulleeni, että mikä punainen tahansa vaikuttaa kaikkein voimakkaimmin villihärkiin ja kiihoittaa sen hulluutta muistuttavaan raivoon.

En tahtonut ylläpitää sen vimmaa. Käärin kokoon nenäliinan ja piilotin sen taskuuni — pitäen parempana kärsiä hikoilemista kuin jäädä sinne kauemmaksi aikaa. Kätkemällä punaisen aloin toivoa sen sitä pikemmin tyyntyvän ja menevän tiehensä.

Mutta olin herättänyt siinä liian hurjan paholaisen henkiin, jotta se helposti olisi asettunut. Se ei näyttänyt tyyntymisen oireita! Päinvastoin se jatkoi ryntäilyä, puskemista ja mylvimistä yhtä kostonhimoisesti kuin konsanaan — vaikkei punainen ollutkaan enää sen silmien edessä.

Aloin tuntea itseni todella vaivaantuneeksi. En ollut ajatellut, että gnuu on niin leppymätön raivossaan. Härkä tunsi nähtävästi haavansa aiheuttamaa kipua. Saatoin huomata sen sitä valittavan. Se tiesi kylläkin hyvin, että minä olin tuottanut sille tuon tuskan.

Se näytti päättäneen olla laskematta minua kostoltaan pakoon. Se ei osoittanut merkkiäkään aikomuksesta lähteä paikalta, vaan työskenteli kavioin ja sarvin kuin tahtoisi hajoittaa töyrään.

Minua alkoi asemani väsyttää. Vaikken pelännytkään, että härkä minuun ulottuisi, huolestutti minua ajatus, että viivyin niin kauan poissa leiriltä. Tiesin, että minun olisi tullut olla siellä. Ajattelin pientä siskoani ja veikkoani. Joku onnettomuus voisi heitä kohdata. Olin hyvin pahoillani siitä, vaikka siihen saakka olin vähän tai en ollenkaan pelännyt itseni vuoksi. Toivoin yhä villihärän väsyvän ja jättävän minut ja silloin voisin pian juosta kotiin.

Sanon, etten siihen saakka ollut vakavasti pelännyt itseni tähden — paitsi noina hetkinä, jolloin härkä ajoi minua kummulle, mutta se pieni pelko meni pian ohi.

Nyt ilmaantui kuitenkin toinen pelon aihe — toinen vihollinen, yhtä kauhea kuin raivostunut härkä — ja se miltei sai minut hyppäämään alas viimemainitun sarville ensi säikähdyksen hetkenä!

Sanoin, että villihärkä oli murtanut useita pienemmistä torneista — muurahaiskeon ulkorakenteista ja oli avannut sisällä olevia onttoja lokeroita. Se ei ollut päässyt tunkeutumaan pääholviin, vaan ainoastaan ulkoseiniä kiertäviin käytäviin ja teihin.

Huomasin, että niin pian kuin ne olivat murretut auki, oli jokaisesta rynnännyt esiin joukko muurahaisia. Olinpa todella havainnut monien näistä elukoista ryömivän kukkulan ulkosivulla, kun ensin lähestyin sitä, ja olin ihmetellyt tätä — koska tiesin niiden tavallisesti pysyvän maan alla mennessään ja tullessaan pesistään. Olin havainnut tuon kaiken panematta siihen silloin huomiota — olin liian kiihkeässä touhussa ajatellakseni mitään muuta. Viimeisenä puolena tuntina olin liian uutterasti tarkastellut villihärän temppuja ottaakseni katseeni siitä irti hetkeksikään.

Jokin suoraan allani liikehtivä sattui vihdoin silmiini, ja katsahdin alas nähdäkseni mitä se oli. Ensi silmäys sai minut hypähtämään jaloilleni ja, kuten jo olen maininnut, miltei pakotti minut hyppäämään alas härän sarville!

Parveilemassa pitkin kekoa, keräytyneinä jo kenkiinikin ja yhä ylemmäs ryömien, oli joukoittain vihaisia muurahaisia. Jokainen härän tekemä kolo luovutti laumansa ilkeitä hyönteisiä; ja kaikki näyttivät liikkuvan minua kohti!

Niin pieniä kuin elukat olivatkin, kuvittelin näkeväni suunnitelmaa niiden liikkeissä. Ne näytti ajaneen liikkeelle sama tunne — sama vaikutin — minun kimppuuni hyökkääminen. En voinut erehtyä niiden aikeista. Ne kulkivat kaikki yhdessä kuin järkevien olentojen ohjaamina ja johtamina; ja ne lähestyivät sitä kohtaa, missä minä seisoin.

Näin myöskin, että ne olivat sotilaita. Erotin ne työeläimistä niiden suuremman pään ja pitkien sarvimaisten leukojen nojalla. Tiesin niiden voivan purra vimmatusti ja tuskallisesti.

Tuo ajatus täytti minut kauhulla. Tunnustan, etten milloinkaan ennen ole ollut niin kauhuissani. Äskeinen yhteentörmäykseni leijonan kanssa ei ollut mitään tähän verrattuna.

Ensi vaikute oli, että termiitit tuhoisivat minut. Olin kuullut sellaisesta — muistin kuulleeni. Se se epäilemättä olikin minua niin pahoin pelästyttänyt. Olin kuullut valkoisten muurahaisten hyökänneen nukkuvien ihmisten kimppuun ja purreen heidät kuoliaiksi. Moisia muistoja kasaantui mieleeni sillä hetkellä, kunnes tunsin varmasti, että muurahaiset pistäisivät minut kuoliaaksi ja söisivät minut, jollen pian pääsisi pakoon siitä paikasta!

34. luku.

AVUTON ELUKKA.

— Mitä oli tehtävä? Kuinka saattaisin välttää molempia vihollisiani? Jos hyppäisin alas, surmaisi villihärkä minut varmasti. Se oli siinä yhä, hurjat silmät keskeytymättä minuun tähdättyinä. Jos jäisin sinne, missä olin, peittäisivät parveilevat, ilkeät hyönteiset minut pian ja söisivät minut kuin vanhan rievun.

Tunsin jo niiden kauheat hampaat. Olin koettanut pyyhkäistä pois niitä, jotka ensin olivat ryömineet jaloilleni; mutta muutamia oli päässyt nilkkoihini ja ne purivat minua paksujen villaisten sukkieni lävitse. Vaatteistani ei olisi mitään suojaa.

Olin noussut kartion korkeimmalle kohdalle ja seisoin sen huipulla. Se oli niin terävä, että saatoin tuskin pysyä tasapainossa, mutta hyönteisten tuskalliset pistot saivat minut tanssimaan siinä kuin minkäkin temppuilijan.

Mitä merkitsivät kuitenkaan nuo, jotka jo olivat pistäneet nilkkojani, niihin lukemattomiin nähden, jotka luultavasti pian lävistäisivät minut myrkyllisillä nuolillansa? Ne parveilivat jo ylös viimeistä penkerettä. Pian ne peittäisivät kartion huipun, jolla seisoin. Ne ryömisivät pitkin jäseniäni äärettömissä joukoissa — ne —

En voinut enää ajatella, mitä ne tekisivät. Pidin parempana koettaa onneani villihärän suhteen. Hyppäisin alas. Ehkäpä joku onnellinen sattuma auttaisi minua. Taistelisin gnuun kanssa pyssyäni käyttäen. Kenties onnistuisin pääsemään pakoon jollekin toiselle keolle. Kenties —

Olin todella valmiina hyppyyn loikatakseni alas, kun uusi tuuma pälkähti päähäni; ja ihmettelin typeryyttäni, etten sitä ennemmin ollut ajatellut. Mikä estäisi minua pitämästä termiittejä loitolla? Niillä ei ollut siipiä — sotilailla ei niitä ole — eikä työeläimillä myöskään, mitä siihen tulee. Ne eivät voisi lentää päälleni. Ne saattoivat vain ryömiä kartiota ylös. Nutullani voisin pyyhkiä ne pois. Varmasti voisin — kuinka en sitä ennen tullut ajatelleeksi?

En viivytellyt riisuessani nuttuani. Laskin syrjään hyödyttömän pyssyni, pudottaen sen eräälle alemmalle penkereelle. Tartuin kiinni takkini kauluksesta; ja käyttäen sitä luutana puhdistin kartion sivut muutamassa hetkessä lähettäen tuhansia termiittejä suin päin vyörymään alas.

Pyh! kuinka yksinkertaisesti se kävi! Miksi en ollut tehnyt sitä ennen? Vaati tuskin mitään ponnistusta lakaista nuo lukemattomat joukot alas, ja varsin vähällä vaivalla pysyttäisin ne poissa niin kauan kuin minua haluttaisi.

Ainoa tuntemani kiusa johtui niistä muutamista, jotka olivat päässeet housuihini ja yhä purivat minua; mutta niistä vapautuisin aikanansa.

No niin, jäin huipulle ja kumarruin nyt alas pyyhkäistäkseni takaisin yhä ylöspäin parveilevia sotilaita, sitten puuhailin koettaen vapautua niistä muutamista, jotka ryömivät minua pitkin. En enää tuntenut levottomuutta hyönteisten vuoksi — vaikken ollut lainkaan paremmassa asemassa härkään nähden, joka yhä piti vahtia alhaalla. Kuvittelin kuitenkin sen nyt osoittavan väsymyksen merkkejä ja pian jättävän piirityksen; ja tämä mahdollisuus sai minut iloisemmalle mielelle.

Äkillinen muutos tapahtui. Uusi kauhunväristys odotti minua.

Hypätessäni sinne tänne kartionhuipulla antoi pohja äkkiä perään — kuivunut savi murtui kumisevasti ryskyen, ja minä vajosin katon läpi. Jalkani tunkeutuivat alas onttoon kupuun — kunnes ajattelin, että minun oli täytynyt musertaa suuri kuningatar kammioonsa — ja seisoin kaulaa myöten hautautuneena.

Olin kummastunut ja hiukan kauhuissani, en äkillisessä putoamisessa saamastani kolhaisusta. Sehän oli luonnollista kylläkin, ja muutamassa hetkessä olisi tyyneyteni palannut; mutta jokin muu minua pelotti. Jotakin liikkui jalkojeni alla, kun ne "ottivat pohjaan" — jotakin liikkui ja kohosi niiden alla ja livahti sitten nopeasti pois laskien minut yhä alemmas!

Mitä se saattoi olla? Poljinko elävien muurahaisten suurta parvea? En luullut niin olevan. Se ei tuntunut sentapaiselta. Se näytti olevan jotakin paksua ja vankkaa, sillä se kannatti koko painoani hetken tai pari ennenkuin luiskahti altani.

Mitä tahansa se olikin, se pelästytti minua melkolailla; enkä jättänyt jalkojani sen seuraan viidenkään sekunnin ajaksi. Ei, kuuminkaan ahjo olisi tuskin ehtinyt kärventää niitä siinä ajassa, jonka ne viipyivät pimeän kuvun sisällä. Viidessä sekunnissa ne olivat seinämällä jälleen — murtuneilla reunoilla, jonne olin kohonnut ja jossa nyt seisoin hämmästyksestä vallan mykkänä!

Mitä sitten? En voisi enää pitää muurahaisia loitolla. Katsahdin alas pimeään onkaloon; niitä tuli sitä tietä ylös sankoin joukoin. En voisi enää lakaista niitä pois.

Sillä hetkellä sattuivat silmäni osumaan härkään. Se seisoi kolmen tai neljän askeleen päässä keon juurelta. Se seisoi sivuttain pää käännettynä sitä kohden ja katsellen sitä hurjin silmäyksin. Sen asento oli vallan muuttunut ja niin oli mielestäni sen silmien ilmekin. Näytti siltä kuin se olisi juuri syöksynyt uuteen asentoonsa ja olisi valmis tekemään toisen kirmaisun. Näytti siltä kuin jokin olisi sitäkin kauhistuttanut!

Ilmeisesti oli niin; sillä seuraavassa hetkessä se päästi kimeän mylvähdyksen, laukkasi useita askeleita kauemmaksi, kääntyi jälleen, pysähtyi ja seisoi tuijottaen kuten ennen!

Mitä tuo saattoi merkitä? Oliko laen murtuminen ja äkillinen putoamiseni sitä pelottanut?

Ensin luulin niin, mutta sitten huomasin, ettei se katsellut ylös huippua kohti. Se näytti katsoa tuijottavan jotakin keon juurella olevaa esinettä — vaikken paikaltani voinut nähdä siellä mitään, joka sitä olisi voinut pelottaa.

Minulla ei ollut aikaa tuumiskella, mitä se saattoi olla, — ennenkuin härkä uudelleen korskui ja nostaen häntänsä korkealle ilmaan kiiti pois täyttä laukkaa poikki lakeuden!

Hyvilläni tästä näystä en enää ajatellut, mikä minut oli sen seurasta vapauttanut. Omituinen putoamiseni varmaan, päättelin; mutta eipä väliä, kun otus nyt oli mennyt. Niinpä tarttuen pyssyyni valmistauduin laskeutumaan korkealta asemaltani, johon olin perinpohjin kyllästynyt.

Tultuani juuri puoliväliin, satuin katsahtamaan alas; ja siinäpä olikin se, joka oli vanhaa härkää kauhistuttanut. Eikä ihme. Se olisi voinut ketä tahansa pelottaa — kummallisen näköinen elukka kun oli. Saviseinässä olevasta aukosta pisti esiin pitkä, paljas lieriömäinen kuono, josta kohosi pari miltei sen pituista korvaa seisoen pystyssä kuin kauriin sarvet ja antaen niitä kantavalle eläimelle villin ja ilkeän näön. Se olisi aika lailla minua pelästyttänyt, jollen olisi tiennyt mikä se oli; mutta tunsin sen heti yhdeksi maailman vaarattomimmista olennoista — aardvarkiksi.

Sen ilmestyminen selitti härän pakenemisen ja valaisi myöskin, miksi muurahaiset olivat liikkeellä ensin tullessani keolle.

Sanomatta sanaakaan tai vähintäkään meluamatta tartuin pyssyyni kuin nuijaan; ja kumartuen alas annoin esiinpistävälle kuonolle iskun pyssynperällä. Se oli ilkeä isku; ja ottaen huomioon elukan minulle tekemän palveluksen, kun se pelotti pois villihärän, mitä kiittämättömin vastapalvelus. Mutta en silloin hallinnut tunteitani. En miettinyt — tiesin ainoastaan pitäväni maasian lihasta — ja isku oli annettu.

Elukka rukka! Se sai surmansa. Miltei nytkähtämättä se kaatui kuolleena aukkoon, jonka se omin kynsin oli kaivanut.

No niin, sen päivän seikkailut eivät vielä päättyneet. Ne eivät näyttäneet milloinkaan loppuvan. Olin ottanut maasian olalleni ja olin aikeissa kääntyä kotia kohden, kun ihmeekseni huomasin — ei minua piirittäneen, vaan sen entisen vastustajan — vielä olevan lakeudella siinä, missä sen olin viimeksi nähnyt! Havaitsin sen vielä olevan yhä jonkinlaisessa puolimakaavassa, puoleksi polvistuvassa asennossa, pää aivan lähellä maata.

Sen omituiset liikkeet näyttivät kaikkea muuta kummallisemmilta. Luulin toisen sitä pahoin vioittaneen ja sen olevan kykenemättömän pääsemään pois.

Ensin varoin menemästä sen lähelle — muistaen äsken päässeeni hädin tuskin pakoon — ja ajattelin pysytellä etäällä siitä ja jättää sen yksin. Vaikka se olisikin haavoitettu, voisi se olla kyllin voimakas hyökätäkseen kimppuuni; ja tyhjä pyssyni olisi, kuten jo olin kokenut, vain huono puolustautumisase.

Epäröin mennä sen lähelle, mutta uteliaisuus kasvoi suureksi katsellessani sen omituisia temppuja, kunnes menin kymmenkunnan kyynärän päähän paikasta, jossa se oli polvillaan.

Kuvitelkaa hämmästystäni huomatessani syyn sen salaperäisiin liikkeisiin. Se ei ollut millään tavoin vahingoittunut — siinä ei ollut naarmuakaan; mutta siitä huolimatta se oli yhtä täydellisesti raajarikko kuin jos olisi menettänyt parhaan jalkaparinsa.

Perin omituisella tavalla se oli tehty niin avuttomaksi. Sen tapellessa toisen härän kanssa oli sen toinen etujalka tavalla tai toisella joutunut sarven päälle; ja siinä se pysyi — se ei ainoastaan estänyt itse jäsenen käyttöä, vaan piti sen päätä niin likellä maata, ettei se voinut paikalta liikahtaa!

Ensin päätin auttaa sitä pulasta ja antaa sen sitten mennä menojaan. Toistamiseen ajateltuani muistin jutun maanmiehestä ja jäätyneestä käärmeestä, ja se muutti kokonaan aikeeni.

Sitten ajattelin surmata sen saadakseni riistaa; mutta kun minulla ei ollut luotia, en ollut halukas iskemään sitä pyssylläni kuoliaaksi. Sitäpaitsi oli maasika kantamuksenani leirille, ja tiesin, että sakaalit söisivät härän, ennenkuin ehtisimme sitä hakea. Pidin luultavana, että se olisi turvatumpi, jos jättäisin sen sillensä — koska nuo saaliinhimoiset pedot eivät kenties niin kärkkäästi sitä lähestyisi nähdessään sen olevan elossa.

Niin jätin sen pää käsivarren alla toivoen löytävämme sen sieltä huomenna.

Niin päättyi Hansin kertomus sen päivän seikkailuista.

35. luku.

ELEFANTIN MAKUUHUONE.

Kenttäkornetti oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen päivätyöhönsä. Hänen ensi yrityksensä norsunmetsästyksessä oli epäonnistunut. Tulisiko kenties aina niin käymään?

Huolimatta mielenkiinnosta, jolla hän kuunteli Hansin kertomusta sen päivän seikkailuista, hän tunsi levottomuutta mielessään ajatellessaan omia kokemuksiaan.

Elefantti oli päässyt pakoon niin helposti. Heidän luotinsa eivät olleet näyttäneet vahingoittavan sitä lainkaan. Ne olivat vain auttaneet saattamaan sen raivokkaaksi ja vaaralliseksi. Vaikka molemmat olivat osuneet sitä sellaisiin paikkoihin, joissa haavojen olisi pitänyt olla kuolettavia, ei sellaista vaikutusta ilmennyt. Norsu näytti kulkevan tiehensä yhtä eheänahkaisena kuin he olisivat pommittaneet sitä vain keitetyillä herneillä!

Niinkö tulisi aina käymään?

Totta kyllä, he olivat ampuneet siihen vain kaksi laukausta. Kaksi, jos ne ovat hyvin tähdättyjä, voi kaataa naarasnorsun ja toisinaan norsuhäränkin, mutta useimmiten tarvitaan kymmenen kertaa kaksi, ennenkuin vankka vanha härkä saadaan surmatuksi.

Mutta odottaisiko ainoakaan norsu, kunnes he voisivat ladata ja laukaista riittävän ammusmäärän?

Se oli aloitteleville norsunmetsästäjillemme epävarma kohta. Kielteisessä tapauksessa he olisivat todellakin avuttomia. Olisi ikävää hommaa seurata jalkaisin riistaa sen jälkeen, kun sitä kerran oli ammuttu. Sellaisissa tapauksissa elefantti tavallisesti kulkee useita maileja ennenkuin jälleen pysähtyy; ja vain ratsastajat voivat saavuttaa sen jotenkin helposti.

Miten van Bloom huokasikaan ajatellessaan hevosparkojansa! Enemmän kuin koskaan ennen hän nyt tunsi niiden puutteen — enemmän kuin milloinkaan pahoitteli niiden menettämistä.

Hän oli kuitenkin kuullut, ettei norsu aina lähde tiehensä sitä hätyytettäessä. Vanha härkä ei ollut osoittanut lainkaan peräytymisaikeita, kun se oli saanut heidän laukauksensa. Swartboyn merkillinen menettely oli aiheuttanut sen paon. Ilman sitä se olisi epäilemättä jäänyt paikalle, kunnes he olisivat antaneet sille toisen yhteislaukauksen ja kenties kuolettavan haavan.

Kenttäkornetti sai lohdutusta tästä viimeisestä ajatuksesta. Ehkäpä heidän seuraava ottelunsa päättyisi toisin. Kenties palkitsisi heitä torahammaspari.

Sellaisen tuloksen toivo, yhtä hyvin kuin levottomuus siitä, saattoi van Bloomin aikaa hukkaamatta tekemään uuden yrityksen. Niinpä olivat metsästäjät seuraavana aamuna ennen auringonnousua jälleen jättiläismäisen riistansa jäljillä.

Erääseen varovaisuustoimenpiteeseen he olivat ryhtyneet, jota eivät ennemmin olleet ajatelleet. He olivat kaikki kuulleet, ettei tavallinen lyijyluoti voi tunkeutua suuren "paksunahkaisen" sitkeän, vahvan nahan läpi. Kenties siinä oli syy heidän epäonnistumiseensa edellisenä päivänä. Jos niin oli, olivat he pitäneet huolta, ettei epäonnistumiseen olisi enää samaa syytä. He olivat valaneet uusia kuulia kovemmasta aineesta — juotosainetta olisi tarvittu, mutta sitä heillä ei ollut. Heillä sattui kuitenkin olemaan hallussaan jotakin, joka sopi yhtä hyvin tähän tarkoitukseen — vanha pöytäkalusto, joka usein oli koristanut kenttäkornetin pöytää menneinä parempina päivinä Graaf Reinetissä. Siihen kuului kynttilän jalkoja ja niistinsaksia, kulhonkansia ja mausteikkoja sekä vaihteleva joukko esineitä todellisesta "hollantilaisesta metallista".

Muutamia näistä tuomittiin sulatuskauhaan; ja tavalliseen lyijyyn sekoitettuna saatiin niistä joukko luoteja, jotka olivat kyllin kovia itse sarvikuononkin nahalle — joten metsämiesten ei tänään tarvinnut pelätä epäonnistumista pehmeitten luotien vuoksi.

He kulkivat samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä, kohti metsää eli "pensastoa" (bosch), kuten he sitä nimittivät.

He eivät olleet käyneet mailiakaan eteenpäin, kun he joutuivat miltei tuoreille norsun jäljille. Ne kulkivat läpi kaikkein tiheimmän okaisen viidakon — missä muut olennot kuin elefantti, sarvikuono tai kirveellä varustettu ihminen eivät olisi voineet raivata tietänsä. Siitä oli täytynyt kulkea kokonaisen perhekunnan, johon kuului uros, naaras tahi parikin ja useita eri-ikäisiä poikasia. Ne olivat kulkeneet yhdessä rivissä, kuten norsut tavallisesti tekevät; ne olivat tehneet säännöllisen, usean jalan levyisen polun, josta pensaat olivat poissa ja johon niiden suunnattomat jalanjäljet olivat tallautuneet. Vanha härkä, sanoi Swartboy, oli kulkenut edellä ja poistanut tieltä kaikki esteet kärsänsä ja torahampaittensa avulla. Niin oli epäilemättä ollut asianlaita, sillä metsämiehet huomasivat mahtavia oksia taitettuina tahi vielä roikkuvina ja sivulle käännettyinä, pois tieltä — aivan kuin ihmiskäden toimesta.

Swartboy vakuutti vielä, että tällaiset norsunpolut tavallisesti johtavat veden luo kaikkein helpointa ja lyhyintä tietä — kuten taitavan insinöörin suunnitelman mukaan — näyttäen näiden eläinten harvinaista vaistoa tahi älyä.

Senpä vuoksi metsästäjät odottivat pian saapuvansa jollekin juomapaikalle; mutta yhtä luultavaa oli, että jäljet johtivat heidät pois veden luota.

He eivät olleet seuranneet niitä pitemmältä kuin neljännesmailin, kun he saapuivat toiselle samanlaiselle polulle, joka kulki heidän noudattamiensa jälkien poikitse. Sen olivat myös useat norsut tehneet — luultavasti perhekunta — ja siinä olevat jäljet olivat yhtä tuoreet kuin heidän seuraamansa.

He epäröivät hetkisen kumpaa kulkea, mutta päättivät vihdoin pitkittää suoraan eteenpäin; ja niin he taivalsivat edelleen kuten ennenkin.

Heidän suureksi harmikseen johtivat jäljet viimein avonaisemmalle maalle, missä norsut olivat hajaantuneet; ja seurattuansa yhden jälkiä ja sitten toisen tuloksetta he eksyivät ja kadottivat jäljet kokonaan.

Kääntyessään ympäri löytääkseen ne paikassa, missä pensaikko oli harvaa ja hajanaista, Swartboy äkkiä juoksi toiselle sivulle huutaen toisia seuraamaan itseänsä. Van Bloom ja Hendrik menivät perässä nähdäkseen mitä bushmanni aikoi. He arvelivat hänen nähneen elefantin, ja molemmat olivat jo melkoisen kiihtyneinä vetäneet koteloista pyssynsä.

Elefanttia ei siellä kuitenkaan ollut. Kun he saavuttivat Swartboyn, seisoi tämä erään puun alla ja osoitti sen juurella olevaa maata. Metsämiehet katsoivat alas. He näkivät maan toisella puolella puuta olevan tallatun, ikään kuin hevosia tahi muita elukoita olisi pidetty sidottuina siellä pitkän aikaa ja ne olisivat kuluttaneet turpeen ja survoneet sen pölyksi kavioillaan. Puun — tuuhealatvaisen varjoisan akaasian — kuori oli toiselta puolen jonkun matkaa ylöspäin kulunut sileäksi, aivan kuin olisi karja käyttänyt sitä hankaamispaaluna.

"Mikä sen on tehnyt?" kysyivät kenttäkornetti ja Hendrik samassa hengenvedossa.

"Olifantin nukkupuomi" (elefantin nukkumispuu), vastasi Swartboy.

Enemmät selitykset eivät olleet tarpeellisia. Metsämiehet muistivat mitä heille oli kerrottu omituisesta tavasta, joka norsulla on — nojata puuta vastaan nukkuessaan. Tämä oli siis yksi noiden elukoiden nukkumapuista.

Mitä muuta hyötyä siitä kuitenkaan oli heille kuin pienen uteliaisuuden tyydyttäminen? Norsua ei siinä ollut.

"Vanha poika tulla taas", sanoi Swartboy.

"Aha! luuletko niin, Swart?" kysyi van Bloom.

"Jaa, baas, katto täs! jälki tuore — suuri olifantti nukku täs eilen."

"Mitä nyt sitten? Arvelet että meidän tulisi olla väijyksissä ja ampua se, kun se palaa."

"Ei, baas, hyvempi kuin ampua, me tehdä sille vuode — sitte vartto nähdä se nukkuu."

Swartboy nauraa irvisteli antaessaan neuvonsa.

"Tehdä sille vuode! Mitä tarkoitat?" kysyi hänen isäntänsä.

"Minä sano, baas, me saada varmasti olifantti, jos sinä jättää puuha vanha Swartille. Minä antaa keino saada se, ei tuhlaa ruuti, ei tuhlaa kuula."

Bushmanni ryhtyi ilmaisemaan suunnitelmaansa, johon hänen isäntänsä — muistaen eilisen epäonnistumisen — mielellään suostui.

Onneksi oli heillä kaikki kojeet, joita tarvittaisiin tuuman toteuttamiseksi — terävä kirves, vahva vuodasta tehty remmi ja puukkonsa — ja he ryhtyivät työhön aikaa tuhlaamatta.

36. luku.

ELEFANTIN VUODETTA VALMISTAMASSA.

Metsämiehille oli aika tärkeä. Jos norsu palaisi sinä päivänä, tapahtuisi se juuri ennen keskipäivän kuumimpia hetkiä. Heillä oli siis tuskin tuntia puuhatakseen sitä varten — valmistaakseen sille vuoteen, kuten Swartboy oli leikkisästi sanonut. Niinpä he ryhtyivät ripeästi työhön, bushmanni toimi ylijohtajana kahden toisen vastaanottaessa hänen määräyksensä kuuliaisesti.

Ensimmäinen työ, jonka Swartboy heille määräsi, oli leikata ja valmistaa kolme paalua kovasta puusta. Niiden tuli jokaisen olla noin kolme jalkaa pitkä, miehen käsivarren paksuinen ja toisesta päästä terävä.

Tämä oli pian tehty. Rautapuusta (Olea undulata), jota kasvoi runsaasti lähistöllä, saatiin itse ainekset; ja kun kolme kyllin pitkää pätkää oli kirveellä hakattu poikki, vuolivat metsästäjät ne puukoillansa sopivan kokoisiksi ja teroittivat ne.

Sillävälin ei Swartboy ollut laiskotellut. Puukollansa oli hän ensin leikannut suuren kappaleen kuorta elefantin puusta siltä puolelta, jota vastaan eläimellä oli ollut tapana nojata, ja noin kolmen jalan päähän maasta. Sitten hän teki kirveellä syvän uurteen siihen, mistä kuori oli poistettu — itse asiassa sellaisen uurteen, joka olisi saanut puun kaatumaan, jos se olisi jätetty itsekseen. Mutta sitä ei jätetty, sillä ennenkuin edistyi niin pitkälle työssänsä, oli Swartboy ryhtynyt toimenpiteisiin sitä estääksensä. Hän oli tukenut puun kiinnittämällä hihnan sen ylimpiin oksiin vastakkaisella puolella ja sitten kuljettanut köyden sillä suunnalla olevan toisen puun haaroihin.

Täten järjestettynä pidätti elefantin puuta kaatumasta vain hihnatuki; ja kevyt sysäys viimemainitun suuntaan olisi sen kaatanut.

Swartboy pani nyt jälleen paikoilleen kuorenkappaleen, jonka hän oli säilyttänyt, ja kun oli huolellisesti koottu lastut, niin ilman tarkkaa tutkimista ei kukaan olisi voinut väittää puun milloinkaan tunteneen kirveen terää.

Toinen työ oli vielä suorittamatta — niiden paalujen asettaminen, jotka van Bloom ja Hendrik jo olivat valmistaneet. Syvät kolot täytyi tehdä, jotta ne saatiin lujasti kiinni. Mutta Swartboy oli oikea mies koloa tekemään; ja vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa hän oli kaivanut kolme, joista kukin oli jalan syvyinen eikä puoltakaan tuumaa laajempi kuin paalujen paksuus.

Olet kenties utelias tietämään, miten hän menetteli. Sinä olisit kaivanut kolon lapiolla ja pakostakin yhtä leveän kuin itse lapio. Mutta Swartboylla ei ollut lapiota eikä hän olisi sitä käyttänyt, jos siellä olisi ollutkin koska se olisi tehnyt kolot liian suuriksi hänen tarkoitustansa varten.

Swartboy kaivoi kolonsa "puhkomalla" — minkä työn hän suoritti pienen terävän kepin avulla. Sillä hän ensin pehmitti maata sopivan laajuisen ympyrän alalta. Sitten hän otti irrallisen mullan, heitti sen pois ja pisteli taas piikinkärjellä kuten ennenkin. Jälleen mullan poistamista, jälleen kepin käyttämistä ja niin edelleen, kunnes pienen kolon arveltiin olevan kyllin syvän.

Ne kaivettiin jonkinlaiseen kolmioon puun tyven lähettyville, mutta päinvastaiselle sivulle kuin missä norsu seisoisi, jos se ottaisi haltuunsa vanhan paikkansa.

Jokaiseen koloon Swartboy sovitti nyt paalun, paksu pää alas- ja kärki ylöspäin; muutamat pikkukivet ja hiukan multaa ahdettuina sivuille kiilasivat ne niin lujaan kuin ne olisivat kasvaneet siihen.

Paalut peitettiin nyt pehmeällä maalla, jotta puun valkea väri tulisi salatuksi; jääneet lastut poimittiin pois ja kaikki työn jäljet poistettiin täydelleen. Tämän tehtyänsä metsämiehet vetäytyivät pois paikalta.

He eivät menneet kauas; valiten tuulen alla olevan suuren tuuhean puun kaikki kolme kiipesivät siihen ja istuivat kätkeytyneinä sen oksien sekaan.

Kenttäkornetti piti pitkän putkensa valmiina ja samoin Hendrik rihlapyssynsä. Siinä tapauksessa, että Swartboyn sukkela ansa pettäisi, he aikoivat käyttää pyssyjänsä, mutta ei muuten.

Nyt oli jo pian puolenpäivän aika ja päivästä oli tullut mitä kuumin. Ilman lehvien luomaa varjoa olisi heistä tuntunut perin tuskalliselta. Tämän johdosta Swartboy ennusti suotuisasti. Suuri kuumuus todennäköisemmin kuin mikään muu toisi elefantin mielinukkumispaikalleen viileään varjoon.

Oli tullut keskipäivän aika. Otus ei voinut kauaa viipyä, tuumivat he.

Varmasti se tulikin ja pian myös.

He olivat tuskin istuneet pariakymmentä minuuttia ylhäällä puussa, kun kuulivat omituisen, jyrisevän äänen, jonka tiesivät tulevan norsun vatsasta. Seuraavassa hetkessä he näkivät elukan sukeltavan esiin viidakosta ja se tuli heti akaasian rungon viereen — juuri siihen asentoon ja sille puolelle kuin Swartboy oli väittänyt. Sen jäljistä bushmanni ymmärsi sillä olleen tapana siinä seistä.

Sen pää oli käännetty poispäin metsämiehistä, ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi estänyt heitä näkemästä oivallista torahammasparia, — vähintään kuuden jalan pituisia.

Katsellessaan ihastuneina näitä kallisarvoisia voitonmerkkejä, he näkivät eläimen kohottavan kärsänsä ylös ja tyhjentävän suunnattoman vesisuihkun lehdistöön, mistä se jälkeenpäin putoili, tippuen kirkkaina pallosina sen ruumiille.

Swartboy sanoi sen ottavan tuon veden vatsastansa. Vaikka kamari-luonnontutkijat kieltävät tämän, täytyi niin olla, sillä kohta jälkeenpäin se toisti tämän tempun uudelleen ja uudelleen — veden määrän ollessa joka purkauksessa yhtä suuren kuin ennenkin. Oli selvää, ettei sen kärsä, niin suuri kuin se olikin, voinut sisältää sitä kaikkea.

Se näytti nauttivan tästä "suihkukylvystä". Metsämiehet eivät sitä ihmetelleet, sillä itsekin he, kärsien silloin kuumuudesta ja janosta, olisivat pitäneet jostakin samantapaisesta. Kristallipisaroiden putoillessa akaasian lehdiltä, kuultiin mahtavan elukan päästävän tyytyväisyyttä ilmaisevaa hiljaista murinaa. Metsästäjät toivoivat tämän olevan alkusoittoa sen nukahtamiseen ja tarkastelivat sitä jännittyneinä.

Niin kävikin.

Istuessaan ja katsellessaan he huomasivat sen pään hiukan painuvan, sen korvat lakkasivat lepattamasta, sen häntä riippui liikkumattomana ja sen kärsä, joka nyt oli kääräisty torahampaiden ympäri, oli levossa.

He katsoivat jännitettyinä. Nyt he huomaavat sen ruumiin kallistuvan hiukan toiselle sivulle — nyt se koskettaa puuta — kuuluu kova romahdus, jota seuraa sekava oksien ryske — ja elefantin mahtava tumma ruumis vaipuu kyljelleen.

Samassa silmänräpäyksessä kauhea kiljahdus hukuttaa kaikki muut äänet, saattaen metsän kaikumaan ja lehdetkin värisemään. Sitten seuraa sekavaa mylvintää, johon yhtyy katkeavien oksien ääni ja mahtavan pedon taistelu sen maatessa sätkytellen jättiläisjäseniänsä maassa kuolontuskassa.

Metsämiehet pysyvät puussa. He näkevät norsun kaatuneen — sen olevan keihästetyn. Ei tarvita heidän vähäisiä aseitansa. Heidän riistansa on jo saanut kuolinhaavan.

Taistelu on lyhyt. Kuoleman edellä käyvä tuskallinen hengitys kuuluu pitkästä kärsästä; ja sitten seuraa syvä hiljaisuus.

Metsämiehet hypähtävät alas ja lähestyvät maassa makaavaa ruumista. He näkevät sen yhä makaavan kauhealla teräväkärkisellä paalutuksella, johon se oli kaatunut. Paalut ovat tehneet tehtävänsä mitä tehokkaimmin. Elefantti ei hengitä enää. Se on kuollut!

Muhkeitten torahampaitten leikkaaminen vei tunnin ajan. Sitä eivät metsämiehemme pahoitelleet; he olivat vain sitä enemmän hyvillään, kun havaitsivat kukin saavansa raskaan taakan — niin raskaan kuin mies jaksoi kantaa.

Van Bloom otti toisen olkapäälleen, Swartboy toisen, kun taas Hendrik otti taakakseen pyssyt ja muut kojeet, ja kaikki kolme palasivat riemuiten leirille, jättäen kuolleen norsun haaskan jälkeensä.

37. luku.

AFRIKAN VILLIT AASIT.

Van Bloomin mieli ei ollut levollinen huolimatta sen päivän metsästyksen onnistumisesta. He olivat "pistäneet pussiin" riistan, se on totta, mutta millä tavoin? Heidän menestyksensä oli pelkkä sattuma eikä antanut heille mitään vakuutta siitä, mitä tulevaisuudessa saattoi odottaa. He saisivat kenties kulkea pitkälti, ennenkuin löytäisivät toisen norsujen "nukkumispuun" ja voisivat uudistaa helpon saalistamisensa.

Sellaisia olivat kenttäkornetin perin vähän ilahuttavat mietteet sinä iltana, jolloin he olivat palanneet onnistuneelta metsästykseltään.

Mutta vielä vähemmän ilahuttavia ne olivat kaksi viikkoa myöhemmin hänen katsahtaessaan taaksepäin moniin onnistumattomiin retkiin, joilta he olivat palanneet — kun he, vietettyänsä kaksitoista päivää elefantinajossa, olivat lisänneet varastoonsa vain yhden ainoan torahammasparin, ja nekin olivat naarasnorsun torahampaat, tuskin kahden jalan pituiset ja arvoltaan vähäiset.

Se ajatus ei ollut sitä vähemmän tuskallinen, että he lähes joka päivä olivat tavanneet norsuja ja saaneet ammutuksi yhden tahi pari laukausta näihin eläimiin. Se ei parantanut asiaa rahtustakaan. Se päinvastoin opetti metsästäjille, kuinka helposti norsut saattoivat paeta, kuten ne aina tekivät. Se opetti heille, kuinka vähäiset heidän mahdollisuutensa olivat tuollaisen riistan voittamiseen niin kauan kuin saattoivat seurata niitä vain jalkaisin.

Jalan kulkevalla metsämiehellä on ainoastaan pienet mahdollisuudet norsuun nähden. Saavuttaa se hiipien on kylläkin helppoa, ja kenties päästä ampumaan yksi ainoa laukaus; mutta elukan pötkiessä tiehensä tiheän viidakon läpi on sen seuraaminen ikävää työtä. Se voi kulkea maileja pysähtymättä, ja jos metsästäjän onnistuisikin saavuttaa se, olisi se kenties vain hänen ampuaksensa toisen laukauksen ja nähdäksensä riistan vielä kerran katoavan pensaikkoon — kenties voimatta enää sen jälkiä seurata.

Ratsastavalla metsämiehellä on tämä etu. Hänen hevosensa voi saavuttaa norsun; ja tämän eläimen omituisuuksia on, että sinä hetkenä, jolloin se huomaa vihollisensa, mikä se sitten lieneekin, olevan itseään nopeamman, se hylkää enemmän pakenemisen ja seisahtuu oitis tekemään vastarintaa; metsästäjä voi silloin ampua niin monta laukausta kuin tahtoo.

Siinä on tuo suuri etu, joka ratsain kulkevalla metsämiehellä on. Toinen etu on se turvallisuus, minkä hevonen tuottaa, tehdessään ratsastajan kykeneväksi välttämään vihastuneen norsun hyökkäyksiä.

Ei ihme siis, että van Bloom hartaasti halusi hevosta. Ei ihme, että hän tunsi surua ollen jalon toverin puutteessa, joka olisi voinut niin paljon auttaa häntä metsästyksessä.

Hän oli sitä enemmän pahoillaan nyt tutustuttuaan tienooseen ja huomattuaan sen olevan vallan täynnä norsuja. Oli nähty satakin eläintä yhdessä joukossa, ja ne eivät suinkaan olleet arkoja tai halukkaita pakenemaan yhden tai kahden laukauksen jälkeen. Kenties ne eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet pyssynpamausta, ennenkuin hänen oman pitkän putkensa laukaisu paukkui niiden suunnattomissa korvissa.

Kenttäkornetti arveli, että hän hevosen avulla oli voinut surmata monta ja saada paljon arvokasta norsunluuta. Ilman hevosta oli hänellä varsin vähäiset mahdollisuudet toteuttaa aiettansa. Hänen toiveensa päättyisivät luultavasti pettymykseen.

Haikeasti hän tunsi tämän. Valoisat toiveet, joihin hän niin palavasti oli antautunut, peittyivät pilviin; ja tulevaisuuden pelko kiusasi häntä jälleen. Hän kuluttaisi turhaan aikansa tässä erämaassa. Hänen lastensa täytyi elää ilman kirjoja, ilman kasvatusta, ilman seuraa. Jos hänet äkkiä kutsuttaisiin pois, mikä heistä tulisi? Hänen sievä Gertrudensa ei olisi sen paremmassa asemassa kuin pieni villi-ihminen — hänen pojistaan tulisi, ei leikillä, kuten hänellä oli tapana heitä nimittää, vaan todella "pensastopoikien" kolmikko.

Jälleen täyttivät nämä ajatukset isän sydämen tuskalla. Oi, mitäpä hän olisikaan antanut sillä hetkellä parista hevosesta, millaisista tahansa!

Tätä miettiessään istui kenttäkornetti suuressa nwana-puussa, järven puoleiselle sivulle rakennetulla lavalla josta saattoi nähdä veden kokonaisuudessaan. Tältä kohdalta sai myös erinomaisen näköalan järven itäpuolella olevasta seudusta. Jonkun matkan päässä se oli metsäistä, mutta lähempänä lampea levittäytyi silmien eteen ruohoinen tasanko kuin viheriä niitty.

Metsämiehen silmät olivat luodut tälle tasangolle, ja juuri silloin osui hänen katseensa eläinjoukkoon, joka kulki aukeaman poikki ja lähestyi lampea.

Ne olivat suuria elukoita — melkein pienen hevosen muotoisia ja kokoisia — ja kulkivat yhdessä rivissä; siten näytti joukko matkan päästä jonkinlaiselta "cafilalta" eli karavaanilta. Kaikkiansa oli noin viisikymmentä yksilöä rivissä ja ne marssivat eteenpäin tasaista ja tyyntä vauhtia, kuten jonkun viisaan johtajan ohjaamina ja määrääminä. Kuinka suuresti se erosikaan gnuu-eläimen oikukkaista ja kummallisista liikkeistä.

Viimemainittua eläintä ne kukin erikseen jonkun verran muistuttivat. Ruumiittensa ja häntänsä muodon puolesta, yleiseltä pääväriltään sekä niiden leukapielissä, niskassa ja hartioilla huomattavien kirjavien eli tiikerintapaisten juovien vuoksi. Nämä juovat olivat täydelleen samanlaisia muodoltaan kuin seebralla, mutta vähemmän selviä eivätkä ulottuneet vartaloon eikä raajoihin, kuten varsinaisella seebralla. Yleiseltä väriltään ja muutamissa muissakin suhteissa muistuttivat elukat aasia; mutta niiden pää, kaula ja ruumiin yläosa olivat tummempaa väriä vivahtaen heikosti punertavanruskeaan. Itse asiassa muistuttivat tulokkaat jossakin kohdin kaikkia neljää — hevosta, aasia, gnuu-eläintä ja seebraa — ja kuitenkin ne selvästi erosivat jokaisesta. Seebraa ne eniten muistuttivat — sillä todellisuudessa ne olivat erästä seebralajia — ne olivat kvaggoja.

Nykyisten luonnontutkijan on tapa jakaa Equidae eli hevosen heimo kahteen sukuun — hevonen (equus) ja aasi (asinus); pääeroavaisuudet ovat, että hevosen sukuisilla eläimillä on pitkä aaltoileva harja, leveä häntä ja känsät sekä taka- että etujaloissa; aasilla sitävastoin on lyhyt, harva ja pysty harja, hoikka häntä, jonka päässä vain on pitkiä karvoja, ja sen takajaloista puuttuu känsiä. Etujaloissa niitä on kuten hevosella.

Vaikka hevosen sukua onkin useita lajeja — kymmenittäin, suuresti toisistaan eroavia — voi ne kaikki helposti tuntea näistä luonteenomaisista merkeistä, "Suffolk Punchista", suuresta lontoolaisesta työhevosesta, sen vähäiseen pikkuserkkuun, "Shetland poniin", saakka.

Aasilajeja on miltei yhtä paljon, vaikka tätä tosiasiaa ei yleisesti tunneta.

Ensiksi meillä on tavallinen aasi (Asinus vulgaris), suvun perusmuoto; ja siitä on eri maissa useita lajeja, joista muutamat ovat lähes yhtä oivallisia ja paljon kiitettyjä kuin hevoset. Sitten on "onager", "koulan" eli "villiaasi" (A. onager), jonka luullaan olevan tavallisen aasin kantaisä. Se on Aasian asukas, joskin sitä tavataan myös Afrikan koillisosassa. On myös "dshiggetai" eli "suuri villiaasi" (A. hemionus) Keski- ja Etelä-Aasiassa, ja toinen pienempi laji, "ghur" (A. Hamar), Persiassa. Vielä on "kiang" (A. kiang), jota tavataan Ladakhissa, ja "jo-to-tse" (A. equulus), Kiinan tataarien maan asukas.

Kaikki nämä ovat aasialaisia lajeja, jotka elävät villeinä ja eroavat toisistaan värin, suuruuden, muodon ja tapojenkin puolesta. Useat niistä ovat siromuotoisia nopeita kuin nopein hevonen.

Tässä kirjasessa ei meillä ole tilaa kuvataksemme kutakin niistä, vaan täytyy rajoittua huomauttamaan siitä, mikä oikeammin kuuluu aiheeseemme — Afrikan villeistä aaseista. Näitä on kuusi tahi seitsemän lajia — kenties enemmänkin.

Ensiksikin siellä on "villiaasi" (A. onager) jonka alue, kuten sanottu, ulottuu Aasiasta Afrikan koillisosiin, lähellä ensinmainittua maanosaa.

Sitten siellä on "kumra", josta varsin vähän tiedetään, paitsi että se asuu Pohjois-Afrikan metsissä ja on tavoiltansa yksinelävä, toisin kuin useimmat muut lajit. Kumraa on kuvattu "villihevoseksi", mutta luultavimmin se kuuluu aasin sukuun.

Sitten on Afrikassa vielä neljä muuta "villiaasi"-lajia — toiset sanovat niitä villihevosiksi — ja matkailijat ovat kertoneet viidennestä, mutta siitä ollaan vielä epävarmoja. Nämä lajit muistuttavat niin paljon toisiansa muodoltansa, ruumiinsa erikoisten merkkien, suuruuden ja yleisten tapojen puolesta, että ne voidaan luokittaa yhteen seebran suvun nimellä. Ensiksi on oikea seebra (Equus zebra), kaunein kaikista nelijalkaisista kenties, josta ei mitään kuvausta kaivata. Toiseksi "duw" eli "Burchellin seebra", kuten sitä useimmin nimitetään (E. Burchellii). Kolmanneksi "congo dauw" (E. hippotigris), joka läheisesti muistuttaa "dauwia". Neljänneksi "kvagga" (E. quagga), ja viidenneksi epävarma laji, joka tunnetaan "valkoisen seebran" (E. isabellinus) nimellä sen vaaleankellertävän eli isabellavärin vuoksi.

Nämä neljä lajia ovat nähtävästi läheistä sukua toisilleen — kaikille ovat enemmän tai vähemmän luonteenomaista omituiset poikittaiset vanteet eli juovat, jotka ovat seebran yleisesti tutut tuntomerkit. Myöskin kvaggalla on samanlaiset juovat päässä ja ruumiin yläosissa.

Oikea seebra on juovikas kuonon päästä aina kavioihin asti ja juovat ovat tasaisen mustia, kun taas pohjaväri on miltei valkoinen eli vaaleankeltaiseen vivahtava valkoinen. Dauw-eläinten raajat eivät taaskaan ole juovaiset; säteet eivät ole niin tummia tahi selväpiirteisiä eikä pohjaväri ole niin sekoittamaton eli puhtaan värinen. Muuten ovat kaikki nämä kolme lajia varsin samanlaisia; on enemmän kuin luultavaa, että joko "Burchellin" tahi "congo dauw" oli se laji, jota seebra-nimellä ensin tarkoitettiin; sillä se, jota nyt nimitetään "varsinaiseksi seebraksi", asustaa sellaisissa Afrikan osissa, että se vähemmän luultavasti joutui ensinnä huomatuksi suvustansa. Joka tapauksessa on "congo dauw" roomalaisten "hippotigris" eli tiikerihevonen; ja tämän johtopäätöksen teemme siitä, että se elää pohjoisemmissa Afrikan osissa kuin toiset, jotka kaikki kuuluvat tämän maanosan eteläiselle puolelle. Seebran kotipaikan sanotaan ulottuvan niin kauas pohjoiseen kuin Abessiniaan; mutta kenties on erehdytty pitämään "congo dauwia", joka varmasti elää Abessiniassa, varsinaisena seebrana.

Etelä-Afrikan neljästä lajista on seebra vuoristoeläin ja asustaa kallioitten keskellä, kun taas "dauw" ja kvagga kuljeksivat tasangoilla ja autioissa karoo-erämaissa. Samanlaisessa asuinpaikassa kuin nämä on "valkea seebra" huomattu — vaikka ainoastaan matkailija Le Vaillant on niitä nähnyt —, ja siitä johtuu epäilyksiä, että sitä on eri lajina olemassa.

Mitkään näistä lajeista eivät liity yhteen, vaikka kukin elää laumoissa muitten eläinten kanssa. Kvagga liittyy gnuu-eläimeen, "dauw" juovikkaaseen gnuuhun, kun taas iso kamelikurki ylväästi astelee kumpienkin laumojen keskellä!

Eri lajien luonteissa ja taipumuksissa on suurta eroavaisuutta. Vuoristoseebra on perin arka ja hurja; "dauw" on miltei mahdoton kesyttää; kvagga taas on luonteeltansa arka ja taipuvainen ja sen voi totuttaa valjaisiin yhtä helposti kuin hevosen.

Syy, miksi sitä ei ole tehty, on yksinkertaisesti se, että Etelä-Afrikan farmeilla on runsaasti hevosia eivätkä he siis tarvitse kvaggaa ratsuksi tai valjaita varten.

Mutta joskaan farmari van Bloom ei ollut milloinkaan aikonut kesyttää kvaggaa, teki sen metsämies van Bloom.

38. luku.

KVAGGOJEN KIINNIOTTAMISTA SUUNNITELLAAN.

Siihen saakka oli kenttäkornetti tuskin suvainnut huomata kvaggoja. Hän tiesi mitä ne olivat ja oli usein nähnyt lauman niitä — kenties aina saman — lähestyvän lampea ja juovan. Ei hän eikä kukaan hänen perheestänsä ollut ahdistanut niitä, vaikka he olisivat voineet surmata useita. He tiesivät, ettei näiden elukoiden keltainen, rasvainen liha kelvannut ruuaksi ja että vain nälkäiset alkuasukkaat sitä syövät — että niiden taljat, joskin niitä toisinaan käytetään viljasäkeiksi ja muihin tavallisiin tarkoituksiin, ovat vähäiset arvoltansa. Näistä syistä he olivat sallineet niiden tulla ja mennä rauhassa. He eivät halunneet tuhlata niihin ruutia ja lyijyä; eivät he myöskään tahtoneet turhan päiten tuhota moisia vaarattomia elukoita.