VII.

KILPINEITO.

KUUN PAISTEESSA.

Torgrim oli mahtavin talonpoika Roslagenissa ja eräänä iltana istui hän tarinoimassa vieraittensa kanssa. Seinänrakoihin pistetyt päreet paloivat vähitellen loppuun, mutta kuu paistoi katto-aukosta ja levitti pehmeätä, ystävällistä valoaan yli pöydän ja kunnia-istuimen. Mahtavuuden ajat olivat koittaneet niin svealaisille kuin götalaisillekin, ja puhuttiin vain urotöistä ja seikkailuista, sillä talonpoikaistuvan vieraat olivat hiljattain palanneet sotaretkeltä.

Silloin juoksi muuan orja tupaan ja laski kypärän keskelle pöytää Torgrimin eteen. Sitä koristi neljä piikkiä, ja se seisoi niiden nojassa kuin pata jaloillaan. Kypärässä virui äsken syntynyt alaston tytöntylleröinen ja se takoi käsiään ja potki ja huusi.

"Sinun maasi ovat avarat, isäntä", sanoi orja. "Kuka on ne perivä ja kuka niitä hoitava? Tähän asti olit lapseton, mutta tänä iltana sinulle syntyi tytär. Voi meitä, ettei se ollut poika!"

Vieraat purskahtivat nauruun, ja kypärä pantiin kiertämään pitkin pöytää, niin että jokainen sai nähdä lapsen ja pidellä sen pieniä käsiä. "Niinpä niin, Torgrim", sorisivat iloiset äänet, "tästä sinä sait oikean auramiehen! Tätä sinun sopii pukea ja laitella ja lellitellä ja istutella. Mutta suurta hyötyä et hänestä saane koko hänen elinaikanaan."

Kun kypärä oli vaeltanut kädestä käteen ja saapunut niin pöydän alapäähän, minne kuun valo ei ulottunut, vaan missä pimeys vallitsi, otti orja sen kainaloonsa ja asteli ovea kohti.

"Talonpoika", sanoi hän, "on kai viisainta minun viedä tämä lapsi metsään kuolemaan."

Mutta samassa joutui hän kuljettamaan pienokaista kuun valojuovan poikki, niin että Torgrim näki sen vielä kerran.

"Ei, hyvät tupani vieraat", huusi hän ja hypähti seisaalleen. "Toista pitää teidän havaitseman. Kun tyttö kerran ojennettiin minulle kypärässä, jota nuoruudessani niin usein kannoin, kun omalla laivallani ulapoita lasketin, niin otan minä nyt seinältä kilpeni ja saarnikeihääni ja lasken nekin sen viereen. Pese tyttöä lumella, orja, ja pistä palanen karhunydintä sen suuhun, niin se lakkaa kirkumasta. Tytär, tässä kirkkaassa kuunpaisteessa annan minä sinulle nimen, ja nimitettäköön sinua Kypärättäreksi."

Sarvet täytettiin siis uudelleen, ja iloiset vieraat joivat lapsennimittäjäisiä kuun paisteessa.

RIIMUKIRJOITUKSET.

Äiti oli orjatar. Hän kuoli pian, ja Kypärätär sai sitten kasvaa yksinään isän kodissa. Tyttö seurasi isäänsä, kun tämä meni metsään halkokirveineen, ja istui kahareisin hänen edessään, kun hän ratsasti kyliin markkinoille. Pitkinä talvipuhteina, kun hän nojasi hänen polveensa ja kopeloi hänen tuuheata partaansa, opetti isä häntä punomaan joutsenjänteitä ja veistämään nuolia. Hänen ei tehnyt lainkaan mielensä kursia nukkeja kankaanpalasista kuten muiden tyttöjen, vaan oli hänen suurin ilonsa istua nahkasilla tulen ääressä ja käännellä isänsä miekkaa, joka oli häntä hyvän joukon pitempi.

Mutta kohtalottaret käyttelevät oikullisesti valtaansa. Vaikka Torgrim aina olikin hyvä tyttärelleen, synkkeni hänen mielensä kuitenkin yhä enemmän siitä surusta, ettei hänellä ollut poikaa, joka perisi hänen sota-aseensa ja talonsa ja tuottaisi suvulle kunniaa. Hän hautoi pimeitä aatoksiaan. Orjat surivat hänen kanssaan, eikä hän saanut kauvemmin rauhaa kotonaan.

Päivänä muuanna otti hän kirveensä, kuten tavallista, ja lähti metsään, ja tytär seurasi häntä. He tulivat koivuviidakkoon, joka oli niin tiheä, että tytön hiukset takertuivat oksiin. Aurinko paistoi niin kauniisti läpi koivujen lehväin ja hänen aaltoilevan, vaalean tukkansa, jota hän paraillaan irroitteli varvuista, että kaikkien olisi pitänyt hyppiä ilosta. Mutta Torgrim kulki eteenpäin taakseen katsahtamatta. Kun tyttö huuteli häntä, ei hän saanut vastausta, ja siitä hetkestä ei Torgrimia enää milloinkaan nähty.

Tyttö samoili yhä ympäristössä kuten ennenkin, ja kylpi lumessa, tullakseen vahvaksi. Yhtä niistä iloisista vieraista, jotka olivat istuneet juomaseurassa silloin, kun häntä kannettiin kypärässä, sanottiin Torvald Hjaltenpojaksi. Hän oli oiva sadunkertoja etäisestä Islannista, ja vaikkei hän itse osannutkaan runota, oli hän kuitenkin erinomaisen tietorikas. Eräänä päivänä osui hän vaelluksillaan jälleen taloon, ja hän kertoili kauvan tytölle tämän isästä ja Manalan varjoista. "Minä lähden häntä etsimään vaikka kuolleitten mailta", vastasi hän Torvaldille, kun tämä oli vaijennut, ja riensi niin oikopäätä metsään.

Käveltyään koko päivän, poimi hän marjoja pahimpaan nälkäänsä, mutta lepäämistä ei hän vieläkään ajatellut. Hän kaikkoni yhä kauvemmaksi elävitten ilmoilta; puutkaan eivät enää jaksaneet kasvaa, vaan kyhjöttivät ne siinä harmaina ja kääpiömäisinä. Sammal ei enää muodostanut kiviä pehmeiksi istumasijoiksi, maata peitti santa, ja kallionjärkäleitä törrötti kaikkialla hujan hajan. Mutta silloin hän havaitsi kulkevansa kalpean joukkion ympäröimänä, ja ilma oli viileä kuin lähteen yllä. "Te olette kuolleita", kuiskasi hän ja alkoi vavista.

Tästä tuli nyt kulkea alaspäin, yhä alaspäin kosteiden kallioiden välitse. Alimmat porrasastuimet muodostivat avaran piirin, korkeina kuin penkit, ja niille istuutuivat kalpeat haamut tutkittaviksi ja tuomittaviksi. Alhaalla syvyydessä pauhasi pikimusta virta sähisevin vaahdoin, ja sen toisella puolen tungeskeli haamuja tiheässä, pää pään vieressä, niin pitkälle kuin silmä kantoi tässä hämärässä. Tyttö ei kuitenkaan tuntenut itseään aivan avuttomaksi, sillä hänen kupeellaan kävi nainen, jonka katse oli ystävällinen kuin kuunpaiste Torgrimin tuvassa.

"Näin pienessä lapsessa ei ole mitään tuomitsemista", sanoi hän ja sysäsi Kypärättären ohi penkkirivien toisten lasten joukkoon. "Katsokaahan, hänen sormensa ja suunsa ovat vielä punertavansiniset marjoista, joita hän juuri äsken käyskenteli poimimassa."

Lasten kalpeus pelästytti tyttöä aluksi. Mutta heistä paistava valo oli viattoman onnen hohdetta, ja pian alkoi hän leikkiä heidän kanssaan ja taputella heitä vaapukkain värjäämillä sormillaan. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi hän siltä, jota hän piteli kädestä. Hän vastasi: "Ehkä on minun nimeni Unhe". Ja lähinnä seisova vastasi myös: "Nimeni lienee Unhe".

Valkeana kuin liitu ratsasti nyt Hel, Manalan julma kuningatar, pitkin toista rantaa kolmijalkahevosellaan. "Minun silmäni ovat terävämmät kuin muiden", huusi hän yli veden, "ja minä näen kyllä, ettet sinä kuulu tänne, lapsukainen. Ketä sinä etsit? Jos isääsi etsit, niin istuu hän Odinin salissa, jos hän on miekkaan sortunut tai heittäynyt alas sukunsa surmankalliolta, ja Valhallaan on naisten vaikea päästä. Mutta onko hän nyt sitten Odinin luona tai minun, niin toivon minä yhtä, sitä nimittäin, että hänkin saisi pian nimekseen Unhe, hänkin."

Ja syöjätär nauraa hohotti niin että kaiku vyöryili rotkoissa.

Kypärätär oli kätkenyt kasvonsa ystävällisen naisen vaatteisiin, sillä nainen seisoi yhä hänen vieressään, mutta nyt hän heitti kauhistuneena hänestä irti ja pakeni askelmia ylös. Hän kyyristeli ja juoksi ja lipui vastaantulijain kylmäähuokuvain viittojen ja käärinliinain alitse, niin että ne hiipoivat hänen selkäänsä. Kukaan ei estänyt häntä kulkemasta, sillä hänhän oli lapsi. Huomaamatta pujahti hän vihdoin puiden sekaan vapaan taivaan alle.

Yö ei ollut niin pimeä, ettei hän olisi tietä löytänyt, mutta tuli jo täysi päivä, ennenkuin hän ehti kototaloonsa.

Orja istui kynnyksellä ja juotti maitokulhosta tarhakäärmettä, joka asusteli nurkan alla ja joka usein longerteli aina liedelle asti.

Kun orja oli hetkisen kuunnellut Kypärättären kertomusta, puhui hän käärmeelle puoleksi laulaen: "Viisas eläin, lapsi on nukahtanut metsään ja nähnyt unta kaikesta siitä eriskummallisesta tiedosta, mitä tuo islantilainen eilen hänelle lasketteli. Vaan kuka tietää? Ehkä oli siinä sentään vakavampikin kysymyksessä kuin pelkkä uni. Siitä ei sovi sellaisen tietämättömän orjaraukan kuin minun lausua mitään. Mutta raskaalta vain tuntuu, että niin hyvän isännän kuin Torgrimin kohta pitää ainiaaksi vaipuman unholaan."

Islantilainen kuuli hänen sanansa ja paljain päin kiiruhti hän tuvasta ja vastasi: "Sinä puhut niinkuin parhaiten ymmärrät, rakas orja. Mutta nyt on riimukirjoitus tullut meille Odinilta, ja se on viisain ja suurin lahja, minkä hän on meille koskaan antanut. Sen rinnalla eivät kulta ja rautakaan maksa mitään. Tyhjiä hautakiviä oli täällä paljon, mutta riimukirjoitukset tulevat nyt koristamaan kiviä kuin lehdet puuta, ja nyt voivat kuolleetkin puhella kanssamme. Voitonriimut, lakiriimut, runoriimut, sukuriimut, terve teille, sillä te olette surmanneet unheen."

Hän kutsui orjan mukaansa ja riippakoivun alle veden reunaan nosti hän pystyyn kiven Torgrimin muistoksi. Piirrettyään mielestään sopivat riimusanat kiveen, suuteli hän Kypärätärtä otsalle ja meni matkaansa.

Sitten istui tyttö mielellään iltaisin ruohossa muistokiven juurella, ja kun hän alkoi ymmärtää riimupiirrosten voimaa, täytyi hänen itkeä ilosta. Sillä ohikulkijat pysähtyivät ja lukivat kaikuvalla äänellä: "Kypärätär pystytti kiven isälleen Torgrimille, kuuluisalle taponpojalle. Jokainen, joka käy tästä ohi, lukekoon hänen nimensä ja painakoon sen mieleensä."

KYPÄRÄTÄR RATSASTAA EERIKKI VOITTOISAN LUO.

Kun Kypärätär tuli neljäntoista vanhaksi, pani hän isänsä kypärän päähänsä ja otti hänen kilpensä ja keihäänsä ja ratsasti Uppsalaan.

Ruohoisalla sukukummulla istui siellä nuorukainen, joka näytti yhtä vanhalta kuin hänkin. Hänen ulkomuotonsa oli kova ja uhmaileva, ja kerran leikkiessään oli hän saanut iskun juomasarvesta, mistä oli jäänyt yli nenän ulottuva arpi.

"Hyvää huomenta, Kilpineito", tervehti hän. "Eikö sinullakaan ole ystävällistä sanaa sanottavana sille, joka istuu isänsä hautakummulla ja huutaa perintö-oikeuttaan? Isäni Olavi ja hänen veljensä Eerikki hallitsivat kuninkaina yhteisesti koko svealaisten valtakuntaa."

"Kuka sitten on nyt kuninkaana, ellet sinä?" kysyi tyttö.

"Minä olen Styrbjörn ja minua he eivät tahdo kohottaa kilville ja minulle he eivät tahdo osoittaa kunnioitustaan", huokasi hän katkerasti. "Kivin ja iskuin ajoivat he minut äsken pois käräjäpaikalta, koska he eivät halunneet näin nuorta kuningasta."

"Onko Eerikki viisas ja voittoisa?" kysyi tyttö ja laski keihäänsä poikkipäin hevosensa selkään ja odotti.

Styrbjörn ei vastannut mitään, mutta viha punasi hänen otsansa, ja hän hypähti seisaalleen kädet nyrkissä. Silloin sanoi tyttö: "Nyt näen, että Eerikki on viisas ja voittoisa, ja siksi onkin hän oikea mies meitä hallitsemaan, mutta sinä olet kopea ja pahansisuinen. Parasta on, että sinä pyydät häneltä muutamia suuria laivoja ja purjehdit viikinkiretkille." Sitten ratsasti tyttö edelleen kuninkaankartanoon.

Styrbjörn noudatti hänen neuvoansa. Illalla, kun kaikki olivat koossa, astui hän saliin. Eerikki Voittoisa istui kunnia-istuimellaan päivänpaahtamana, korkeana ja miehekkään kauniina, ja leppein sanoin lupasi hän Styrbjörnille kuusikymmentä täysin varustettua laivaa. Mutta Styrbjörn ei huolinut edes kiittää, vaan murjotti yhtä synkkänä paikallaan.

Kauvimpana päätyseinän lähellä seisoi kaksitoista valittua kilpineitoa. Kypärätär oli jo otettu heidän joukkoonsa kahdentenatoista ja nuorimpana. Monen sotakarhun kasvot kirkastuivat, kun he katselivat näitä suloisia olentoja, mutta kilpineidot eivät kiinnittäneet lainkaan huomiotansa sotureihin, vaan pakisivat iloisesti keskenään aseistaan ja hevosistaan, jotka tömistelivät tallissa.

Kun Styrbjörn hyvästiä heittämättä asteli ovea kohti ja kulki kilpineitojen loistavan parven ohi, kääntyi hän Kypärättären puoleen ja sanoi: "Ikävä on karkoitetun kuninkaanpojan keinua yksinään myrskyävillä aalloilla. Seuraa minua, keihäsneito!"

Mutta silloin alkoivat kilpineidot nauraa ja heidän naurunsa soi voimakkaana kuin kosken pauhu keväällä jäiden temmeltäessä.

"Kilpineito ei seuraa ketään", vastasi Kypärätär, voimatta vieläkään hillitä nauruaan. "Minullakin oli isä. Vaikka hän olisi kuollut kymmenin kerroin, pitää hänen kerran kuuleman, että minä olen hoidellut hänen yksinkertaista talonpoikaispeistänsä yhtä kunniakkaasti, kuin jos hänellä olisi ollut poika. Pukeudu esi-isiesi sotisopaan, Styrbjörn, äläkä anna naisten häväistä itseäsi!" Styrbjörn painui silloin laivoilleen joen suuhun, ja aamun koittaessa lähti hän matkaan. Upeimmissa laivoissa olivat purjeet koristetut keltaisin ja punaisin viivoin, ja verkkaisaan, juhlallisesti liukuivat laivat ruovoston läpi. Kun laivue kääntyi Mälarin ulapalle, välitse lehteväin saarten, mistä karja heitä oudoksuen töllisteli, nousi vastatuuli. Mutta kolmekymmentä airoparia pistettiin jokaisesta laivasta veteen, ja niin kiitivät ne nopeasti tuntemattomia kaukomaita kohti. Styrbjörn käännähti silloin ympäri ja katsoi yli rantojen ja sanoi miehilleen: "Ellei minusta kerran tule tämän maan kuningasta, en tahdo elää."

STYRBJÖRN MERELLÄ.

Hän purjehti nyt kaikki meret ja valloitti linnoja ja maita ja sai lisänimen Väkevä. Niin tuli hän myös Wollinin saarelle Itämeressä, missä oli kuuluisa Jomsviikingien linnoitus Jomsborg.

Sitä pidettiin valloittamattomana, ja sadut kertovat sen muurien sisällä olleen niin suuren sataman, että kaksisataa suurta laivaa sopi sinne vieri viereen. Styrbjörn pääsi selville, että päällikkö oli poissa, ja hän käski väkeään soutamaan ankarasti. Poikittain sataman suulla kohosi muurattu, torniin päättyvä holvi. Aukoista sateli kiviä ja palavaa pikeä niiden niskaan, jotka yrittivät lähetä muuria, ja raudoitetut portit sulkivat sisäänkäytävän. Jyrisevin sotahuudoin heittäytyivät kaikki soutajat taaksepäin yht'aikaa, ja Styrbjörnin laiva lensi viuhuen läpi vaahdon. Ryskyen, kuin olisi paatinen vuori haljennut, musertuivat telkeet, ja portit pamahtivat auki, mutta laivakin sai töytäyksessä loppunsa. Soturit paneutuivat silloin airojen varaan ja uivat linnaan. Ja sitten pakotettiin hurjat ja ylpeät Jomsviikingit ottamaan Styrbjörn Väkevä päällikökseen.

Ketään ei päästetty Jomsviikingien joukkoon, joka oli nuorempi viittätoista tai vanhempi viittäkymmentä vuotta. Hänen piti olla karaistu ja reipas, eikä hänen tullut arkailla taistelemasta yksinään kahta vastaan. Moisille nuorukaisille ja miehille oli todellinen ilo seurata sellaista johtajaa kuin Styrbjörn. Hän olikin melkein alituiseen sotaretkillä. Jomsviikinkinä ei hän koskaan saanut näyttää murheelliselta, ei valittaa eikä vaikerrella, mitä sitte tapahtuikaan, ja aseleikeissä ja aaltojen tanssissa olikin siihen harvoin aikaa. Mutta soutumiehet kuulivat hänen öisin heittelehtivän vuoteellaan, unetonna. Mainetta ja valtaa ja kaikkea, mitä merikuningas suinkin saattoi halata, oli hän saavuttanut, ei vain sitä ainoata, mistä hän uneksi öin ja päivin: seisoa isänsä hautakummulla Uppsalassa svealaisten kuninkaaksi huudettuna. Harald Sinihammas Tanskasta, joka tarvitsi hänen apuaan, antoi hänelle tyttärensä puolisoksi. Mutta usein ajatteli Styrbjörn vielä sitä ylvästä keihäsneitoa Eerikki Voittoisan salissa, ja hänen mielensä yrmistyi yhä. Uhkauksin pakoitti hän Harald Sinihampaan kaksinsadoin laivoin saapumaan luokseen.

Kokoontuneet laivat eivät lopulta sopineet edes Jomsborgin suureen satamaan, ja tuhannenkahdensadan lohikäärmepurren päällikkönä lasketti nyt Styrbjörn Itämerta ylös yhä valoisampia öitä ja yhä metsäisempiä saaria kohti.

Saatuaan miehensä maihin Mälar-järven suulle, poltti hän uhmaten laivansa. Mutta kun Harald Sinihammas näki liekit, käänsi hän äkkiä purtensa tuuleen ja pakeni kotiinsa Tanskaan. Styrbjörn ei tuosta kuitenkaan kadottanut rohkeuttansa, vaan läpi metsien raivasi hän itselleen tien, matkaten Fyriskenttää kohti. "Joko minä pian istun kunnia-istuimella Uppsalassa", mumisi hän, "tai luodaan minulle hautakumpu maasta, joka olisi pitänyt olla minun".

FYRISKENTÄN TAPPELU.

Eerikki Voittoisa, joka oli valpas ja sotataitoinen suurkuningas, oli jo lähettänyt arpakapulan kiertämään ja koonnut koko svealaisten sotavoiman. Kaksi päivää kamppailtiin tasangolla, ilman että kumpikaan sotajoukko otti väistyäkseen.

Kun toinen päivä kääntyi yöksi, uhrasi Styrbjörn Torille. Savupilvissä näkyi hetkisen ajan punapukuinen, punapartainen mies, joka surumielisesti katseli häntä. "Ymmärrän, että sinä ennustat minulle kuolemaa", sanoi Styrbjörn ja painoi päänsä alas. "Paljon sinä minulle annoit, et vain sitä, mitä minä eniten halasin. Sellainen on ihmisen kohtalo!"

Sillävälin meni Eerikki Voittoisakin uhrilehtonsa suureen jumalaintaloon. Ulkopuolelta koristi sitä reunus, joka näytti kultaketjulta, mutta sisältä oli talo synkeä, ja lattia vajosi usein askelmin jumalankuvain luo kuin Manalaan. "Kymmenen vuoden kuluttua annan minä sinulle, Odin, itseni ja henkeni, jos sinä nyt lahjoitat minulle voiton", kuiski hän hiljaa, ja kun hän oli lopettanut puheensa, seisoi hänen edessään yksisilmäinen mies, hattu syvään painettuna. "Niin kuulutte te siis kaikki minulle", sanoi haamu, ojensi hänelle keihään ja katosi.

Päivän koitteessa nousi Eerikki Voittoisa lähimmälle hiekkaharjullepa häntä seurasi uskollisesti Torgny Laamanni, joka monissa taisteluissa oli auttanut häntä viisain neuvoin. Torvet puhalsivat hyökkäykseen, ja sukukummuilta, harjuilta ja teiltä pölisi hiekka ilmaan jalkojen ja kavioitten poljennasta. "Kaikki Odinille!" huusi sitten Eerikki Voittoisa ja heitti keihäänsä, ja siitä merkistä tuiskahti kokonainen sadekuuro nuolia ilmaan.

Kun hiekkapilvi läheni pitkin tasankoa, luulivat Styrbjörn ja hänen viikinginsä, että siellä tuli ratsumiehiä, ja he ojensivat keihäänsä heitä pysäyttääkseen. Mutta keltaisesta myllerryksestä rynkäsi esiin härkiä ja hevosia, joita oli useampia sidottu samaan riviin, ja ikeet olivat täynnänsä veitsenteriä, keihäänkärkiä ja teräviä koukkuja. Härkien mylvinä sekaantui aseiden kalskeeseen, ja ruoho punautui kaatuneiden verestä. Styrbjörn, joka ei niin paljon pelännyt kuolemaa, kuin sitä, että hänen viimeiset uskollisensa häpeällisesti pakenisivat, iski taistelumerkkinsä lujasti maahan ja puolusti sitä, vaikka hän jo vajosikin polvilleen haavainsa heikontamana. Silloin huomasi hän hiekkapyörteissä ikäänkuin soihtujen kimallusta. Siellä laski täyttä laukkaa kilpineitojen loistava parvi kohotetuin keihäin, ja hän tunsi Kypärättären tämän liehuvasta tukasta. Styrbjörn huusi hänelle, että jos hän olisi seurannut häntä, olisivat he nyt molemmat samana päivänä saaneet ratsastaa Odinin saleihin. Tyttö vastasi, että niin saattoi vieläkin käydä, ja että hän siellä ehkä muuttuisi hänelle suosiollisemmaksi. Mutta kohta ei kumpikaan enää voinut kuulla toisensa puhetta, ja Styrbjörn kaatui nuolien lävistämänä.

Eerikki Voittoisa odotti yhä hiekkaharjulla ja piteli sylissään pientä poikaansa, josta sittemmin tuli aikakirjojen Olavi Sylikuningas.

Alhaalla hoviväen joukossa seisoi islantilainen Torvald Hjaltenpoika. Äkkiä tempasi hän harpun ja riensi mäelle, pää uljaasti pystyssä ja silmät säkenöiden. Hän, joka ei milloinkaan ennen ollut osannut runoilla, sai nyt Odinilta hetkiseksi sen hurmaannuksen, joka on runotaiteen lähde. Eerikki Voittoisa veti käsivarreltaan leveimmän kultarenkaan, tarjotakseen sitä hänelle palkinnoksi. Mutta Torvaldin katse harhaili kaukana, ja yhä syvenevin sävelin lauloi hän elämänsä ainoan laulun, mahtavan sankarilaulun Fyriskentän taistelusta.

Laulu kaikui yli hiljentyneen kentän, ja korppiparvet osoittivat jo, minne valkyriat ohjailivat hevosiaan, kalvenneita korjatakseen. Ylpeästi ja iloisesti odottaen virui siellä monta kuuluisaa soturia, ja valkyriat, ankarat kuolemanimmet, nostivat heidät hellästi kuin sisar sylissään hevosen selkään. Vihdoin saapuivat he sille kohdalle, missä nuolisade oli tiheimpänä tuiskunnut. Heidän täytyi pysähtyä hetkiseksi ihailemaan eteensä avautuvaa näkyä, sillä siinä makasivat kaikki ne kaksitoista kilpineitoa, kaatuneina riviin toistensa rinnalle, entisen ihanina vielä kuolossakin.

Muuan valkyrioista nosti Kypärättären hevoselleen ja karahutti ylöspäin pitkin sateenkaaren siltaa. Mahtavan jumallinnan kumina herätti Kypärättären, ja kun hän avasi silmänsä, näki hän valon paistavan Frejan loistosalista ja Torin punanhohtavasta kalliovarustuksesta, mistä kuului kamala jyrinä ja huohotus. Ja niin vietiin hänet Odinin saliin.

Sen seinät olivat rakennetut keihäänvarsista ja ne olivat kultakilpien peittämät, ja rautahelaisilta penkeiltä nousivat sotakarhut syleilemään poikiaan ja vanhoja taistelutovereitaan miekkaansortuneiden joukosta, sekä kuulemaan uutisia maasta. Mutta muuan vanha mies istui yksinänsä loukossa, toisten puuhista välittämättä. "Minulla ei ole ketään odotettavana", huokasi hän raskaasti. "Minun ainoa lapseni oli tyttö, ja se häpeä koski minuun niin kovasti, että minä syöksyin sukuni surmankalliolta alas."

Kypärätär varjosti silmiään. Nyt näki hän, että mies olikin Torgrim. Hän kiiruhti kietomaan käsivartensa hänen olkapäilleen ja nyyhkytti: "Isä, vihdoinkin minä sinut löysin! Tässä tulen minä tuomaan sinulle aseesi takaisin. Hyvin ne minua palvelivat, kunnes kaaduin miekaniskuihin."

Vanhuksen rinta korahti ja hän veti tyttärensä luokseen.

Mutta koko avarassa salissa vallitsi nyt syvä hiljaisuus, sillä etäinen harpunsoitto Fyriskentältä helähteli tänne asti, ja kaikki tahtoivat kuunnella. Silloin kumartuivat valkyriat toistensa puoleen, seisoessaan siinä ovella korpin siivin koristetut kypärät päässä ja kuiskivat: "Sopii nyt Torgrimin, tuon uljaan talonpojan, iloita siitä, että hänellä oli tytär!"