XXIII.

KUNINGAS ALBREKTIN AIKAAN.

VERENIMIJÄT.

Ahdas oli mökki ja vain kova savi oli permantona, mutta Tolv Ula oli itse rakentanut asuntonsa. Kylästä oli hän tuonut ensimäisen lehmänsä. Saadakseen sen koteutumaan, oli hän vienyt sen tupaansa ja syötteli sille nyt heiniä polveltaan takkavalkean räiskyessä. Mutta äkkiä alkoi turvekatolta kuulua jyskettä, ja savu-aukosta pistivät näkyviin hivutustaudin tapaisesti laihtuneet kasvot. "Ei, mutta siellähän on herra Matti Kustaanpoika!" huudahti Tolv Ula ja päästi heinät putoamaan. Hän tiesi, että herra Matti oli lyönyt Linköpingin piispan kuoliaaksi Linderåsin kirkolla ja että hänet siitä oli julistettu pannaan. Minne hän menikin, missään ei käynyt olut-amme eikä kiehunut pata, ja jos lapsi makasi kätkyessä, ei se päässyt vanhaksi.

"Pian, talonpoika, ojenna minulle leipäsi!" huusi herra Matti. "Ei minun maksa vaivaa tirkistellä sinun tyhjiin käsiisi. Menetin väkeni tuolla metsässä, ja hevoseni on yhtä nälissään kuin minäkin." Hän nosti joutsen siimalleen, ja Tolv Ulan oli ottaminen leivät vartaasta ja ojentaminen hänelle.

"Avaa ovesi säppi yhtä kernaasti vast'edes kuin nytkin", jatkoi vainottu murhamies, hilautuessaan alas katolta ja noustessaan hevosensa selkään. "Verenimijät ovat aivan kintereilläni."

"Verenimijöiksi" nimitettiin pöyhkeitä saksalaisia palkkasotureita, jotka silloin kuningas Albrektin onnettomina aikoina kuljeskelivat ympäri maata. Jos he vain osasivat sätkytellä säärtä ja pistää tanssiksi, saivat he muitta mutkitta kuninkaalta sata täysipainoista markkaa ja kulkusvaatteet. Käherretyin hivuksin, viini nuolia täynnä, teräspanssari reiden suojana ja miekka tuppeen ruostuneena lähtivät he sotaan talonpojan jyvä-aittoja vastaan.

"Viisainta lienee avata hyvällä", ajatteli Tolv Ula, kun verenimijät alkoivat jyskyttää ovea. "Pois tukit tieltä!" huusivat he. "Vai niin, moukka, täälläkö sinä olutnassakkaasi paloittelet!" He joivat ja laulaa loilottelivat aika humussa, keksivät munakorin penkin alta ja pudottivat kanan orrelta keihäänvarrella. Se tapahtui niin perinpohjaisesti, että turpeita ja tuohia sateli liedelle ja lattialle ja syttyi tuleen. Silloin tarttuivat he lehmääkin sarvista ja raastoivat sen mukaansa.

Tolv Ula sieppasi kirveensä ja kiiruhti ulos palavasta tuvastaan. Mäenrinne oli täynnä ratsumiehiä ja jalkasotilaita, mutta siellä oli etenkin yksi, jota kaikki väistivät. "Varikset karttavat menemästä haukkaa liian lähelle", ajatteli hän, sillä hän näki, että tuo pelätty mies oli Bo Juhonpoika Grip, jolla oli melkein koko Ruotsi läänityksenä. "Auta turvatonta", rukoili hän ja heittäytyi maahan hänen eteensä. "Metsässä en voinut asua rosvoilta. Ja niin rakensin itselleni tuvan tähän tien poskeen. Mutta tässäkään en saa rauhassa asua. Minne pitää minun siis menemän?"

Bo Juhonpoika istui välinpitämättömänä ja leveänä ratsullaan ja katsoi häneen raskain silmin. Olihan hän itse omin käsin iskenyt erään ritarin hengiltä itsessään Tukholman harmaiden munkkien kirkossa, pääalttarin edessä ja sitten armossa suvainnut hyvitykseksi myöntää hänen heimolaisilleen talon, hiukan rahaa ja turkiksia! Oli hänellä muutakin ajattelemista kuin talonpoikaismoukan ruikutukset. Tupa paloi jo loimottaen, ja Tolv Ula heitti kirveen olalleen ja vaelsi matkaansa.

Ilta oli kirkas juhannus-ilta, ja taivaanranta hehkui koko yön metsän yllä. Viljapeltoja ja naurismaita koristivat pienet tuomen- ja pähkinäpuun oksat, joita oli pistelty pientareihin hyvän sadon saamiseksi. Juhannuskukkavihkoja riippui luuvan ovissa, ja avatussa kirkossa olivat kynttilänjalat täynnä kieloja. Köyryselkäisiä eukkoja kuljeskeli keräämässä kastetta taikinatiinuun ja lääke-yrttejä, ja nuoret tytöt unohtivat hetkiseksi huonot ajat ja sitoivat seppeleitä yhdeksistä erilaisista kukista, pannakseen ne vuoteeseensa ja uneksiakseen sitten tulevasta mielitietystään. Kisakentillä asui nuoriso lehtimajoissa ja karkeloi verenimijäin kanssa juhannussalon ympärillä, jota koristivat värjätyt munat ja tulipunainen kukko, auringon lintu.

Kukaan ei tahtonut ajatella surujansa, mutta siitä rupesi Tolv Ula kaihtamaan ihmisiä ja poikkesi metsän pimentoihin. Siellä vallitsi omituinen hämärä, mutta lintuja ei sinä yönä nukuttanut, ja kaikkialta kuului siipien räpytystä ja kuin rukkien ja kerinpuiden surinaa. Pikimusta tarulintu lenteli siellä myöskin, niin että kitinä kävi, mutta ei koskaan korkeammalla maasta kuin härkä iestänsä kantaa ja aina Jerusalemia kohti. Matka kävi hitaasti, sillä syvällä maan sisässä oli sen asuttava ja vain suurina juhla-öinä pääsi se lentämään.

"Sinä olet minun sydämeni lintu, yön salaperäinen lentäjä", sanoi Tolv Ula miettiväisenä. "Korkeammalle kuin härkä iestänsä kantaa en minä koskaan maasta pääse, mutta miten ikävöinkään valonkaupunkiin, rauhankaupunkiin, jonne en myöskään milloinkaan saavu! Jerusalem, missä sinä olet?"

Vähän ajan kuluttua taivalsi hänen ohitsensa aseellinen, laulava joukko. "Tule mukaan, yksinäinen vaeltaja!" huusivat soturit hänelle. "Kansan sortaja Bo Juhonpoika on kuollut, ja herrat nousevat nyt kuningas Albrektia vastaan."

Tolv Ula ei ollut hidas tottelemaan, sillä verenimijöitä vihasi hän yhtä syvästi kuin kuka kelpo ruotsalainen tahansa, ja suuria uutisia sai hän kuulla. Herrat olivat kääntyneet Tanskan kuningattaren Margaretan puoleen, joka oli Maunu Liehakon pojan Haakonin leski. "Albrekt oli silloin vannonut", väittivät soturit, "ettei hän pane ennen hattua päähänsä, ennenkuin on voittanut kuningas Housuttoman", ja kaupanpäällisiksi piti hänen lähettäneen Margaretalle useampia kyynäriä pitkän kovasimen, koska hänen tuli hioa neulojaan ja saksiaan eikä hallita valtakuntia.

Falanissa, Mössebergistä etelään, tapasivat sotajoukot toisensa erään rämeikön vastaisilla puolilla. Tolv Ula ryntäsi kuumimpaan kahakkaan kirveineen ja hyppi mättäältä mättäälle, mutta saksalaisten hevosille oli maa liian mutaista ja pehmeätä, niin että ne vajosivat liejuun. Keskellä ruhjottujen höyhentöyhtöjen pakenevaa sekamelskaa näki hän kuningas Albrektin, joka oli menettänyt hevosensa ja joka nyt koikkelehti sinne, tänne, huitoen hoikkaa keppiään. Hän oli kapea sääriltään, kapea käsivarsiltaan, kapea rinnaltaan, kapea kasvoiltaan. Kaikki oli hänessä kapeata, yksinpä kaksihalkoinen partakin. Vain kihara tukka oli tuuhea ja pitkä. Hänen oli vaikea tulla vieraalla kielellään toimeen voittoisain ruotsalaisten kanssa, jotka ympäröivät hänet, peloittavat kirveet käsissä ja veivät hänet vankina kuningatar Margaretalle Bohusiin.

Talonpojat rakensivat itselleen havumajoja linnan lähettyville, ja sinne tuli Margareta herroineen. Hän oli varttansa vähäinen, hänen ihonsa oli ruskea, mutta hänen nenänsä kaartui kauniisti ja hänen leukansa osoitti tarmokasta tahtoa. Varovasti ja viisaasti kehitteli hän ajatuksiaan, milloin hän vain pysähtyi ja alkoi puhua. Mutta usein vaikeni hän tykkänään ja antoi jonkun toisen haastella puolestaan.

Miten sattuikaan, lopuksi voitti kuitenkin aina hänen mielipiteensä. Nyt vallitsi hän Ruotsia. Kun herrat yöllä soihtujen valossa tulivat linnasta neuvottelusta, puhelivat he nauraen kansalle: "Oletteko kuulleet, miten kuningatar rankaisi kerskailevaa kuningas Albrektia? Hän pani miehen päähän hatun, josta roikkui yhdeksäntoista kyynärää pitkä laahus."

"Te herrat vain pilailette meidän talonpoikain kustannuksella", vastasi Tolv Ula ja heitti jälleen kirveen olalleen. "Vaikka taisihan se sille miehelle oikein ollakin. Mitä minuun tulee, niin olen minä nyt tehnyt tehtäväni täällä, ja minun on nyt lähteminen etsimään onneani muualta. En voi enää koskaan rauhassa levätä kahta yötä perättäin. Nyt on juhla-ilta, ja yölinnun lento alkaa."

Tällä kertaa oli hänen kodittoman vaelluksensa määrä tornikas Tukholma.

HATTUVELJET JA KAAPPARIT.

Tukholma oli yhä saksalaisten hallussa. Suippojen hattujensa takia sanottiin heitä hattuveljiksi. He olivat niin vihattuja, etteivät he hetkeksikään uskaltaneet luopua aseistaan eikä rautapaidoistaan. Minne Tolv Ula menikin, kaikkialla surisivat saksalaiset sanat hänen korviinsa, joko hän sitten kerjäili kenkäparia tai etsi yösijaa.

Hänen vuodekumppaninsa majatalossa hankki hänelle sellaista työtä, että hänen piti korjaaman kaupungintalon kellarin viiniastiain aluspuita. Ylhäällä neuvottelusalissa vallitsi hirveä elämä, sillä hattuveljet olivat lyöneet ruotsalaisen pormestarin verille ja heittäneet hänet linnan torniin. Tolv Ula ei huolinut mennä yöksi kotiin, vaan paneutui pitkäkseen viiniastian viereen, mutta vaikka hänellä olisi ollut kukko käsivarrellaan kiekumassa, ei hän olisi siitä saanut parempaa herättäjää. Sillä juuri kun päivä alkoi sarastaa, kuului ääniä ja narisevia askeleita ylhäältä neuvottelusalista. Hän pisti päänsä luukusta ja kysyi eräältä ohikulkevalta vanhukselta, mitä oli tekeillä. Ukko vastasi, että muutamat hattuveljet olivat käskeneet hänen herättämään ruotsalaiset neuvosherrat ja kutsumaan heitä tärkeään kokoukseen. Mutta tuskin olivat ruotsalaiset herrat ehtineet sinne, ennenkuin pitkä rivi saksalaisia jalkasotilaita marssi linnasta, ja aseet kädessä ryntäsi tusina saksalaisia porvareita pyhän Gertrudin seuratalosta. Tämän talon vanhoille perustuksille on rakennettu nykyinen saksalainen kirkko, ja siellä olivat he olleet piilossa edellisestä illasta lähtien.

"Te kavaltajat", huusivat he ruotsalaisille neuvosherroille, "mielellänne jättäisitte te kaupungin sille tanskalaiselle karjapiialle", ja silloin kävivät sotamiehet ruotsalaisia vyöhön ja laahasivat heidät nostosillan yli linnaan.

Tolv Ula jatkoi kaikessa hiljaisuudessa työtään, mutta seuraavana päivänä poltettiin kolme ruotsalaista roviolla. Silloin meni hän suutuksissaan majataloonsa. Yöllä istui hän akkunan ääressä, sillä oli vielä hyvin valoisa, vaikka oltiinkin jo heinäkuussa. Nyt oli Kristuksen ruumiinjuhlan aatto, ja silloin piti ammattikuntien lippuja kannettaman pitkin lehväkoristeisia katuja, ja hän kursi parasta kättä itselleen sinistä mekkoa, vetääkseen sen ryysyjensä päälle ja saadakseen sitten ottaa osaa kulkueeseen ja kantaa vahakynttilöitä. Kauhukseen näki hän silloin vangittuja neuvosherroja vietävän alas joelle päin. Hän laski niitä kuuteenkymmeneen. He olivat kaikki lujasti sidottuja. Useimpain vaatteet olivat riekaleina, ja heidän ruumiissaan näkyi pitkiä, verisiä uurteita niiden puusahojen jäljiltä, joilla heitä oli kidutettu, koska heitä muka epäiltiin kavalluksesta kuningas Albrektia kohtaan. Korkealla äänellä vakuuttivat he vieläkin viattomuuttaan ja huusivat kaikille, jotka vain tahtoivat kuulla, että muuan hattuveli oli äskettäin luvannut linnanpäällikölle puolet heidän omaisuudestaan, jos hän vain antaisi heti polttaa heidät. Mutta pian tyrkättiin heidät veneisiin ja soudettiin Blasieholmaan, jota silloin sanottiin Käpplingeholmaksi. Siellä suljettiin heidät vanhaan vajaan, joka pistettiin tuleen, ja liekkien loimo sekaantui auringon ensi säteisiin.

Tolv Ula heitti sinisen mekon luotaan ja astui ulos. Päivän koittaessa alkoi ukkonen jyristä, ja pian huuhteli ankara sade kaupunkia. "Ketä tässä nyt on toteltava, että tekisi oikein", mutisi hän ja kulki alas satamaan päin, "hattuveljiä vaiko tanskalaisia? En ole milloinkaan purjeita pidellyt, enkä voi siis ruveta laivamieheksi, ja rahaa minulla ei ole äyriäkään. Mutta kunhan vain pääsen tästä onnettomasta maasta, saa minun sitten käydä miten hyvänsä." Samassa nousi aurinko, ja hän piti sitä merkkinä, että hänen nyt tuli paeta. Satamasilloilla oli liikettä ja elämää. Karja ammui, ja pieniä, oudonnäköisiä Voionmaan hevosia tuotiin paraillaan maihin. Turskaa ja lohta pinottiin läjiin, veneisiin lastattiin nahkoja ja hunajaa ja jahtihaukkoja häkeissään. Mutta kellot alkoivat soida, kynttilöitä ja lippuja ilmestyi kaduille, ja merimiehet juoksivat ylös kaupunkiin sitä iloa ihmettelemään. Silloin käytti hän tilaisuutta hyväkseen, hiipi erääseen matkavalmiiseen laivaan, missä näki tavattoman suuren, tyhjän suolatynnyrin. Siihen tynnyriin kätkeytyi hän.

Hetkisen perästä tuli laivuri miehineen takaisin ja kysyi heiltä, oliko heidän mielestään tuuli suotuisa. He nostelivat käsiään ja vastasivat myöntävästi, ja vasta silloin oli hänellä oikeus lähteä matkaan. Satamatelje avattiin, ankkurikivet nostettiin, ja purjeet pullistuivat. Mutta toista oli nyt meriväki ja toista olivat laivat kuin viikinkien aikaan. Köydet ja touvit olivat Turusta ja masto Kolmårdenista, mutta kaikki oli lahoa ja vanhaa, ja laiva näytti suurelta, kömpelöltä puukengältä, vaikka sen perää koristivat pienet tornit ja kokonainen pikku linnoitus. Kullatut tuuliviirit osoittivat pohjoista, ja laiva laski läpi saariston niin että vaahto keulassa pärskyi. Valtava vartiotuli loimusi äärimmäisellä luodolla, ja nyt alkoi Itämeren ulappa, missä ei maata näkynyt. Pyhimyksen kuva keulassa ojensi ristiään yli loputtomaan aaltojen.

Ruokatavaroita nimitettiin siihen aikaan elatusaineiksi. Niitä saksalaisia merirosvoja ja seikkailijoita, jotka meritse pitivät huolta Tukholman ruokatarpeista, sanominkin sentähden elatusveljiksi, vitaliebröder. Sellaiselle laivalle oli Tolv Ulakin joutunut, ja sen olivat varustaneet Albrektin saksalaiset sukulaiset ryöstämään ja polttamaan Ruotsin rantoja. Sen ymmärsi Tolv Ula kohta heidän haastelustaan.

Laivaväki ei paljon huolinut purjeista, vaan istui tulen ympärillä kuumentamassa rautapiikkiä, jolla sopi lävistää reikiä köysipyöriin. Laivuri itse kulki kantta pitkin ja poikin ja kerskui hurjista urotöistään. Yht'äkkiä pysähtyi hän suuren suolatynnyrin eteen ja huudahti: "Luulenpa, että suola on saanut kosteutta jalkoihinsa, koska se noin aivastelee. Kääntäkääpäs tynnyri ylösalaisin ja lyökää se hehkuva piikkinne pohjasta sisään, niin näemme, auttaako se suolan nuhaa vastaan."

Tolv Ula kuuli miesten lähenevän rautoineen. Hän kokosi silloin kaiken voimansa ja ponnisti niin ankarasti kutoja vasten, että ne lensivät hajalleen. Samassa silmänräpäyksessä sieppasi hän laivuria rintapielistä ja singahutti hänet yli partaan, niin että hän molskahti vaahtoaviin aaltoihin ja katosi näkyvistä. "Olin tässä taas saamaisillani uudenlaisia herroja toteltavakseni", huusi entinen talonpoika vihanvimmoissaan. "Mutta minulla ei ole kotia eikä maata, enkä minä mieli enää palvella muita kuin itseäni. Minä en ole milloinkaan pidellyt peräsintä ja minä olen yhtä huono purjehtija kuin kuka tahansa teistä, mutta minä tiedän erään pyhimyksen, joka auttaa Pohjolan miehiä paremmin kuin kaikki muut pyhimykset yhteensä. Ottakaa minut laivuriksenne tuon äskeisen raukan sijalle, niin ja'amme aina saaliin veljellisesti. Ennen olin minä hyvä ihminen, enkä hennonut tehdä pahaa muurahaisellekaan, mutta nyt vakuutan ja vannon minä pyhän Birgitan kautta, että tässä laivassa ei ole ainuttakaan kurjempaa ihmistä kuin minä!"

Muutamat laivamiehet mukisivat, mutta toiset taipuivat hänen rohkeutensa valtaamina, ja kuun paistaessa mereen otettiin hänet tukevin kädenlyönnein laivuriksi. Peräsuojan pöydällä oli entisen laivurin kaapparikirje, jonka oli antanut Danzigin kaupunki ja joka oli varustettu sekä allekirjoituksilla että sineteillä. Sen kirjeen pisti hän vaatteidensa kätköihin.

Sadoittain samanlaisia merirosvoja risteili niihin aikoihin Itämerellä. Mutta Tolv Ulasta tuli pian peljätyin. Hänen laivansa köysistö mätäni yhä enemmän, purjeisiin tuli kyynärän mittaisia reikiä ja repeämiä, mutta kannelta ei puuttunut milloinkaan ryöstettyjä säkkejä eikä arkkuja. Hänen silmänsä, jotka tuuli oli purrut punoittaviksi, paloivat synkästi, ja harvoin pääsi hyvä sana hänen jääharmaasta parrastaan. Kun myrsky ulvoi, ja meri kävi korkeana, tapahtui kuitenkin, että kaikki polvistuivat kannelle ja vääntelivät käsiään omantunnontuskissa. Tarun yölintu räpytteli silloin siipiään syvällä sydämen vankilassa, ja Tolv Ula puhui pimeiden aikojen tähdestä, Birgitasta, joka nyt juuri piti kruunattaman pyhimykseksi Roomassa. Heidän kaipauksensa saada syntinsä anteeksi kasvoi lopulta niin suureksi, että he eräänä päivänä Saksan rantaan laskettuaan hankkivat sauvat ja vesipullot ja alkoivat hurskaiden pyhiinvaeltajain tapaan paljain jaloin taivaltaa Roomaan.

BIRGITTA KRUUNATAAN PYHIMYKSEKSI JA PYHIINVAELTAJAT PALAAVAT RUOTSIIN.

Perjantai-iltana 6 päivänä lokakuuta 1391 soittivat kaikki Ikuisen kaupungin kellot pyhimysjuhlaan. Vatikaanin suuri kappeli oli seuraavana päivänä koristettu kultakangasverhoin, lattialle oli siroteltu öljypuun lehtiä, ja lukemattomat vahakynttilät loistivat. Kardinaalien kannattaman kunniakatoksen suojaamana astui paavi Bonifacius IX valtaistuimelleen. Hän ei ollut juuri niitä parhaita paaveja, sillä hänen tiedettiin harjoittavan kauppaa viroilla ja anekirjeillä, ja vastapaavi hallitsi Avignonissa. Mutta ovensuuhun polvistuneiden pyhiinvaeltajain mielestä oli hän kuitenkin kirkon pyhä isä, ja heidän silmänsä vettyivät, kun laulajat jumalanpalveluksen jälkeen ensi kertaa virittivät hymnin: "Rukoile puolestamme, pyhä Birgitta! Halleluja!"

Tolv Ulan huulet liikahtivat. "Niin, rukoile kurjan merirosvon sielun puolesta, kun hän itse kerran hukkuu aaltoihin", kuiskasi hän. "Sinä olet lukenut sydämemme salaisimmatkin ajatukset. Sinä tiedät, miksi me olemme tulleet sellaisiksi kuin olemme. Rukoile puolestamme, sinä Ruotsin äiti, ettei koskaan enää meidän hävitetyssä maassamme tarvitsisi asua niin hurjia ja onnettomia ihmisiä kuin me!"

Vatikaanin vieressä sijaitsi apostoli Pietarin haudalle rakennettu Pietarinkirkko. Yön läpeensä oli kirkko sekä ulkoa että sisältä valaistu tuhansin lampuin. Sunnuntaina astui paavi siihen kirkkoon, ja paljastetuin miekoin kulkivat vartiomiehet hänen edellään. Hän luki messun pääalttarilla. Sitten kannettiin hänelle uhriksi kullattuja vahakynttilöitä, leipää, viiniä ja pieniä kyyhkyskoreja, joita kaikkia koristi Birgitan vaakunakilpi. Kun sitten muuan munkki oli saarnannut hänen elämästään, kannettiin paavi pitkävartisten sulkalöyhyttimien ympäröimänä pilarikäytävään kirkon ulkopuolelle. Siellä avasi hän kultaisen kirjan, mihin enkelein ja pyhimysten nimet olivat kirjoitetut, ja kun hän tarttui kynään ja piirsi nimen "Brigida", kävi humaus yli pyhiinvaeltajain joukon.

Arkoina ja neuvottomina suuressa ihmisvilinässä pitivät he uskollisesti toisiaan köysivyöstä, jotteivät joutuisi hajalle. Yösijan saivat he siinä talossa, missä Birgitta kaikkien rakastamana ja kunnioittamana oli päättänyt päivänsä. Suuri joukko miehiä ja naisia kaikista pohjoisista maista lähti vihdoin kotimatkalle yli vuorten, ja usein puhelivat he keskenään kaukaisesta Vadstenasta, minne hänen luunsa oli viety.

Lokakuun seitsemännen päivän, Birgitan pyhimyspäivän, aikoja kutsuttiin sitten Ruotsissa Birgitanpäiviksi, koska silloin usein vallitsi leppeä ja päivänpaisteinen sää.

Kun Tolv Ula ja hänen miehensä jälleen nostivat merirosvopurjeen, olivat he samoja hurjia veitikoita kuin ennenkin. Seitsemän muun kaapparilaivan seurassa, joiden miehistö oli elatusveljiä ja joissa lastina oli suolaa, kalaa, punasipulia, omenoita, nauriita, humalaa, viljaa ja kaikkea muuta hyvää, riensivät he auttamaan piiritetyn Tukholman saksalaisia. Ilma kylmeni kuitenkin pian, ja saaristossa jäätyivät laivat kiinni Dalarön edustalle. Elatusveljet tiesivät, että he armotta saisivat köyden kaulaansa, jos joutuisivat ruotsalaisten käsiin, mutta heidän johtajansa, ritari, mestari Hugo keksi keinon. Hän laahautti saarilta kaadettuja puita ja rakensi niistä laivojen ympärille korkeat varustukset, joille sitten valeltiin vettä, niin että ne jäätyivät.

Margaretan sotaväki oli piirittämässä Tukholmaa, ja melkoinen joukko ruotsalaisia lähti heti tekemään selvää elatusveljistä. Pian huomasivat he kuitenkin, ettei heidän ollut niinkään helppoa rynnätä liukkaiden jäävarustusten kimppuun, ja sentähden rakensivat he vuorostaan korkean puutornin, jota he vierittivät edellään teloilla. Sellaista tornia nimitettiin sotilaskielellä kissaksi. Kun kaikki oli valmiina taisteluun, vierittivät ruotsalaiset kissaansa eteenpäin, ja kynnetkin sillä oli aikamoiset, sillä joutsipyssyjä ja keihäitä törrötti kaikkialla hirsien välistä. Mutta mestari Hugo oli yöllä sahauttanut jään kappaleiksi, ja hieno pyry oli avuliaasti siroitellut hiukan lunta rakojen peitoksi, niin että kukaan ei voinut niitä nähdä. Työhönsä tyytyväisinä ja täynnä odotuksen kiihkeyttä katselivat merirosvot laivalinnoituksestaan kissan lähentelemistä. "Kiss, kiss, kiss!" panivat he ja paukuttivat käsiänsä, kun sahatut jäälohkareet äkkiä alkoivat antaa perään, ja kun kissa heidän silmiensä edessä vajosi veteen kaikkine sotureineen ja katosi sinne ikipäiviksi.

Ainoa, joka kääntyi poispäin, oli Tolv Ula. Ruotsalaisten joukosta tornissa oli hän tuntenut useita vanhoja asetovereitaan Falanin tappelusta, ja häpeänkyyneleet valuivat hänen karkeita poskipäitään pitkin, koska hänen tällä tavalla täytyi taistella omia maamiehiään ja ystäviään vastaan.

Heti kun oli tullut suoja taas, ja laiva oli purkanut lastinsa, lähti hän jälleen miehineen merelle, ja he nousivat autioille luodoille ja elelivät siellä niin kauvan kun ruokavarat kestivät. Ollessaan eräänä päivänä ulkona merellä kuulivat he kellojen soittoa Kalmarista. Siellä kruunasi Margareta, kaikkien pohjoisten maiden täysivaltainen hallitsijatar, sukulaisensa Eerikki Pommerilaisen noiden kolmen lopultakin yhdistetyn valtakunnan kuninkaaksi. Mutta kaapparit ulkona aavalla merellä laskettivat tuulen mukaan ajelehtivien puiden lailla, eivätkä kysyneet lakeja eikä valtakuntia.

Eräänä myrskyisenä iltana näkivät he suuren hansalaivan sukeltavan aalloista kuin pilven. Se läheni nopeasti, pullistunein purjein, alkaakseen heti tappelun, mutta rutivanha merirosvolaiva ei kestänyt sen keulapuskurin töytäystä. Ritisten ja ratisten kallistui se kyljelleen ja alkoi vajota. Tolv Ula heitti peräsimen omiin valtoihinsa, sillä hän ymmärsi viimeisen hetkensä tulleen. "Nyt on varmaankin joku suuri juhlayö, koska taivaanranta noin kirkkaana palaa", puheli hän itsekseen ja katsahti ympäri merta. "Yölentäjä, sinä musta lintu, sinä et koskaan ehtinyt Jerusalemiisi, mutta milloinkaan et sinä lakannut sinne ikävöimästä."