XXI.

MAUNU LIEHAKKO.

MORAN KIVILLÄ.

Peninkulman päässä Uppsalasta, lähellä ikivanhojen Tiundalandin ja Attundalandin rajaa, on Moran niitty. Siellä valittiin muinen kuninkaat. Hyvin kunnioitettuja ja kuuluisia olivat kuninkaankivi keskellä käräjäkenttää sekä muut sitä kehässä ympäröivät kivet. Sitten tulivat toiset ajat, ja vähitellen vierittivät talonpojat kivet omille tanhuvilleen ja muurasivat ne tupiensa seiniin ja uuninpiippuihin. Ehkäpä jossakin tuvassa vielä kahvipannun alta halonsäikäleistä kohoava savu nokeaa lohkaretta paadesta, jolla kuninkaat ovat kalvenneet ilosta ja ylpeydestä. Niin ylhäisiä kiviä saattaa upplantilaisella talonpojalla olla muurissaan.

8 päivänä heinäkuuta 1319 olivat vielä kaikki kivet paikoillaan. Laakea kuninkaankivi oli lohkareiden avulla nostettu hiukan kohoksi maasta. Muistokiviä entisistä vaaleista näkyi vielä siellä ja täällä, ja niihin oli hakattu kuninkaiden kuvia, kruunuja, riimu- ja munkkikirjaimia.

Siitä tuli surullinen päivä keltaisille voikukille ja muille niityn kukkasille, jotka tuhatluvuin loistelivat ruohossa. Niitä polkivat ja riipoivat sekä nahkakengät että puukengät että rautakengät, niin ettei lopulta ollut niityllä pienintäkään kortta, joka ei olisi saanut tuta, että nyt on kuninkaanvaali. Koivistossa paistettiin kokonaisia härkiä pitkillä vartailla ja oluttynnyri lyötiin auki, niin että nälkäiset ja janoiset saivat vahvistaa ruumistaan.

Vihdoin syntyi hiljaisuus. Birger Pietarinpoika Finnstadista, upplantilaisten laamanni, astui esiin. Häntä seurasivat laamannit valtakunnan muista osista, ja jokaista laamannia saattoi kaksitoista ymmärtäväistä talonpoikaa.

"Vapaasti saa jokainen teistä", alkoi hän, "huutaa sitä, jonka mieluiten tahtoo kuninkaaksi. Siksi on se arvollinen, joka harrastaa yhteisen kansan parasta ja joka kykenee puolustamaan valtakunnan kunniaa. Jos jollakulla kuninkaanpojalla tai kuninkaanheimolaisella on nämä avut, niin ajatelkaamme etusijassa häntä. Ken ei teistä muistaisi vielä ritarillista herttua Eerikkiä, joka kuoli nälkään vankeudessa, ennenkuin ehdimme häntä vapauttamaan! Tässä edessäni seisoo hänen kolmivuotias poikansa, Maunu. Nostakaa hänet päittenne yli! Äidin puolelta on hänellä perintö-oikeus Norjan valtakuntaan. Valitkaa hänet, ja hänestä tulee meidän aikojemme mahtavimpia kuninkaita!"

Yksimielisen suostumuksen huuto kiiri pitkin niittyä, ja Matti Kättilmundinpoika hyppäsi kuninkaankivelle, pikkupoika käsivarrellaan. Hän piti pojan sormia levällään pyhän Eerikin arkkusesta otettujen pyhänjäännösten päällä. "Pyhä valani on", vannoi hän pojan nimessä kauvas kaikuvalla äänellään, "että rakastan Jumalaa, pysyn kansalleni uskollisena, vastustan kaikkea vääryyttä ja suojelen hiljaisia, jotka tahtovat elää rauhassa ja lainkuuliaisuudessa konnullansa. Ketään, joka ei siihen ole halukas, en pakota sotaan maan rajojen ulkopuolelle, ja pidän minä kirkkorauhan, käräjärauhan, naisrauhan ja kotirauhan. Niin totta kuin minua Jumala ja pyhä Eerikki auttakoot!"

Laamannit kohottivat silloin kätensä ja vannoivat uskollisuusvalan, ja herra Matti nosti kolmivuotiaan kuninkaan yli kansan päiden. Silloin ei enään ollut ainuttakaan kuivaa silmää, sillä poika oli ihmeellisesti kaivatun herttuan näköinen. Kaikki tahtoivat osoittaa ihastustaan, niin puheliaat sörmlantilaiset kuin pitkäpartaiset smålantilaisetkin. Maunua rupesi koko meno pelottamaan ja hän alkoi nyyhkyttää itkua, mutta herra Matti painoi häntä rautapukuista rintaansa vasten ja silitteli hänen tukkaansa. "Mikä sinua surettaa, pikku-miestä", sanoi hän, "sinua, joka olet onnellisin koko Pohjolassa". Silloin tyyntyi Maunu hiukan, sillä hän oli jo tottunut teräspukeisten ritarien syleilyihin.

Herrat pitelivät miten parhaiten voivat, kulta-omenaa hänen toisessa ja raskasta, maata kohti painuvaa miekkaa hänen toisessa kädessään. Pikkusormoset ulottuivat tuskin kahvaa puolitiehen.

Kun virallinen juhlallisuus oli päättynyt, tuli kisan ja hauskuttelun vuoro, ja ahkerasti juotiin herttua Eerikin muistoksi. Sitten palasi kansa kotiinsa. Silloin kaikui jo kellonsoitto Uppsalasta, missä arkkipiispa tervehti kuningasta mahtavassa, loistoa ja komeutta säteilevässä kirkossa.

HERTTUATAR INGEBORG.

Tietä, joka Varbergin tienoilla kiemurtelee pitkin Hallandin rantakallioita, ratsasti usein muhkea ritari nuoren vaimonsa seurassa. Ritarin nimi oli Nuutti Porse, ja hänen uljas seuralaisensa oli kuninkaan äiti, nuori herttuatar Ingeborg Haakonintytär. Porse oli päässyt hänen suosioonsa, ja lopulta oli hän antanut ritarille kätensä ja luopunut leskeyshunnusta. Huimasti karahuttivat he orjantappurapensaiden ja kivien välitse. Usein puhelivat he taisteluistaan mahtavia herroja vastaan, jotka kulkivat suurine joukkoineen kaikki polut ja ryöstivät ja harjoittivat rauhattomuutta.

"Maassa, jossa lapsi hallitsee, ei voi järjestys vallita", sanoi rouva kerran ja tempaisi viittansa orjantappurapensaan pitelyistä. "Herttua Eerikki uneksi usein oman valtakunnan perustamisesta näille läntisille rannikoille, ja se ajatus viehättää minua hetki hetkeltä yhä enemmän."

Heidän palattuaan jälleen linnaansa Varbergiin, sytytettiin vahakynttilät, ja hovi kokoontui. Mutta keskellä ateriaa nousi rouva miettiväisen näköisenä pöydästä ja sulkeutui Porsen kanssa torniin neuvottelemaan. Liesipenkiltä kertoi hän isästään, Norjan kuningas Haakonista, ja siitä viisaasta tavasta, millä hän eläessään hallitsi maataan. Ikäänkuin haihduttaakseen erinäisiä ajatuksia luki hän sitten ulkomuistista kauniin Blanzeflor-tarinan, jonka äiti oli hänelle opettanut. Mutta kun hän oli päässyt kappaleen matkaa, haihtui juoni häneltä, ja hän laski otsansa käsien varaan. "Ei", huudahti hän, "en tule äitiini. Minua ei tyydytä satu. Anna minulle valtaa ja maata!"

Porse seisoi pöydän ääressä ja silmäili erästä uuden uutukaista lainakirjettä. "Poika-raukkasi", sanoi hän, "ei syntynytkään minkään onnellisen tähden alla, vaikka kansa niin pontevasti huusi Moran niityllä. Kultakruunu köyhyyden katteena! Folkungein korskeus ja urhotyöt ovat tyhjentäneet pussit ja arkut, ja pöyhkeyttään pöyhistyneet ritarit ovat vaarallisia. Nyt olisi oikea hetki koota nälkäiset sudet. Ah, olisipa minulla tuhannen kirkasta teräshaarniskaa!" Puhuessaan painoi hän uhmailevasti lainakirjeen alle suuren norjalaisen valtakunnansinetin, joka oli herttuattaren säilössä.

Mutta pian sytytettiin linnassa kynttilät juhlallisuuksiin, jotka eivät suinkaan olleet iloisia. Munkit asettuivat portaille ja pitkään riviin yli pihan ja mumisivat rukouksia kasvoille vedettyjen päähineittensä alta. Paareilla virui kylmänä ja kalpeana herttuattaren rakastettu Porse, jonka oli äkkiä tavannut sairaus ja pikainen kuolema. Lippu, jonka olisi pitänyt liehuman hänen uneksitun sotajoukkonsa yllä, riippui velttona ja raskaana tangossaan, ja ruumissaattueen etunenässä kulki musta ratsastaja. Kädessään piti hän Porsen miekkaa, kärki alaspäin — miekkaa, jolla piti valloitettaman kuninkaankruunu.

Toisen kerran elämässään kantoi herttuatar nyt leskeyspukua, kun hän ratsasti rantaa pitkin vaiteliasten asemiestensä saattamana. Tien vierestä painuivat valkeanhohtavat kalliot mereen, joka vaahtosi ja lauloi. Aurinko paistoi ja myrsky ulvoi. Hän ajatteli nuoruuttaan, joka oli kulunut kypäräntöyhtöjen ja peitsien ja vankilain vaiheilla. Yli peltojen kohosivat tien toiselta puolen Hallandin omituisesti kummuttelevat vuorimuodostukset ikäänkuin mustanharmaat parvet katujanaisia ja leskiä. Hänestä näyttivät ne liikkuvan ja seuraavan häntä sitämukaa kuin hän kulki eteenpäin. Ja hän ihmetteli, mitä se mahtoi merkitä.

Hänen edessään satulassa istuivat ne kaksi pientä poikaa, jotka hänellä oli avioliitostaan Porsen kanssa. "Kunhan nämä vain saisivat elää!" nyyhkytti hän ja veti niitä puoleensa viitan alla. "Pyhimykset minua, yksinäistä, auttakoot!" Ja sitten kohentautui hän entiseen ylpeään, pystyyn asentoonsa.

SUURI VALTAKUNTA.

Kun Maunu oli yhdeksäntoista vanha, teki hän tavan mukaan kuninkaanmatkansa myötäpäivään läpi maan. Sen täytyi tapahtua talvisaikaan, jolloin kävi kulkeminen jäitä pitkin.

Sörmlannissa oli järviä niin tiheässä, että hän lehdettömäin tammistojen välitse saattoi nähdä niitä neljäkin samalla kertaa. Sitten levisi Kolmårdenista lähtien auringonpaisteinen tasanko, ja itägötalaiset tulivat rikkaista taloistaan arvokkaina ja varmoina ja toivottivat menestystä. He olivat uteliaita näkemään hänen kuningatartansa, nuorta Namurin Blankaa, jonka kanssa hän oli hiljattain viettänyt häitä Bohusin linnassa.

Kuningattarella oli paljon puuhaa hunnuistaan ja hetaleistaan. Hovineitojen täytyi lakkaamatta laskeutua hevoselta häntä auttamaan. "Eikös hänen sopisi maistaa meidän mainioita ruokiamme?" kyselivät talonpoikaiseukot ja kääntyivät Maunun puoleen, huomattuaan, että kuningatar tuskin ymmärsi sanaakaan heidän puheestaan. "Antakaa minulle, ellei hän huoli", vastasi Maunu leppeästi ja hyvänsävyisästi, istuessaan siinä hevosensa selässä, posket pyöreinä kuin lapsen. Tuuheina kiharoina valui tukka kruunun alta. Juuri sellainen kuningas oli itägötalaisten mieleen.

Mutta pian alkoi tie jyrkästi nousta Holavedenin yli, ja lumimyrsky ulvotti ensimäisiä puuskiaan. Satavuotiset saarnet levittivät oksiaan yli pyhien uhrilähteiden. Alimpana riippui niissä sakarasauvoja ja ristejä, mutta ylempänä tapettuja susia ja haukkoja. Eräästä taittuneesta puunrungosta pilkisteli melkein piiloonkasvettunut, puolukanvarsien seppelöimä Neitsyt Maarian kuva, ja valkoisia vuohia oli kiivennyt hautakummuille ja kiviröykkiöille. Rotkojen juurella keinuivat ja kalahtelivat Vätternin jäälohkareet. Etäältä kuului jo smålantilaisten soitto, kun he tulivat Tiohäradin laamannin johtamina kuningasta vastaan, mutta heitä oli mahdotonta nähdä tuiskulta. Lumi pisteli ja kirvelteli kuin neulat, ja ritarein höyhentöyhdöt painuivat kypärien taakse. Mutta Blanka unhotti huntunsa ja heitti viittansa levälleen, niin että viima sai vapaasti riehua hänen ympärillään. Hänen veressään oli vielä niin paljon eteläisen kotimaansa lämpöä, ettei häneen pakkanen pystynyt, vaikka lunta oli kokoontunut valkoiseksi villamyssyksi hänen mustaan tukkaansa.

Maunu risti kätensä ja rukoili kovalla äänellä, myrskyn ulvoessa, voimaa palkitsemaan aina paha hyvällä. Hänen hevosensa oli pysähtynyt pienen, lähteen reunalle rakennetun uhrikirkon eteen. Siinä oli käräjäpaikka. Seinällä riippui ketjuista mustuneita vanhoin lakiriimuin kirjaeltuja puutauluja. "Maan mahtavat ovat unhottaneet, mitä ikivanha oikeus käskee", sanoi hän talonpojille, kun ne olivat ehtineet perille. "Mutta minä tahdon neuvotella teidän kanssanne ja kuunnella teidän toivomuksianne. Ja minä tahdon keräyttää kaikki erilaiset, vanhat maakuntalait, niin että saamme yhden lain ja yhden kielen."

Smålantilaiset saattoivat häntä ympäri Vätternin, siksi kunnes länsigötalaiset tulivat vastaan. "Kaunis, kaunis oot kuin kukkanen auringossa", sanoivat nämä kuningattarelle ja lupasivat tervehtiä häntä oikein häätapaan. He nousivat kirkontorneihin ja kilkuttelivat kelloja pienillä kivillä, joita olivat varustaneet käteensä. Se kuului hyvin hauskalta ja iloiselta seestyneessä talvi-ilmassa. Kukkuloiden välistä loistivat juhlallisen hiljaisina vanhimman kristillisen ajan ijäkkäät kirkot.

Vihdoin kajahti Skarasta kuuluisa Cantabona-kello, ja koko kuninkaan seurue teki ristinmerkin. Kun kuningas sitten seisoi siniseen viittaansa puettuna tuomiokirkossa, julisti hän seuraavan lupauksen: "Isäni ja setäni sielujen rauhan tähden älköön kukaan mies tai nainen kauvempaa olko orjana, älköönkä häntä enää siksi kutsuttako. Niinkuin Jumala on meidät vapahtanut, niin on hän myös vapahtanut orjat."

Läpi aution Tivedenin kävi kulku närkeläisten ja västmanlantilaisten maahan, ja Sagåssa odottivat upplantilaiset laamanneineen. Finnstadin Birger Pietarinpoika makasi jo haudassaan Uppsalassa, mutta hänen poikansa, herra Israel, oli nyt laamanni ja seisoi totisena ritarimiekka kupeellaan. Nahkapukuiset lappalaispäälliköt olivat myöskin saapuneet etäisiltä tuntureiltaan. Sillä ylhäisellä siroudella ja omituisen miellyttävällä hymyllä, joka aateloi tämän vanhan kansan pienimmänkin liikkeen, tervehtivät he kuningasparia.

"Maunu, sinun valtakuntasi on avara ja kaunis", sanoi kuningatar, kun hän jälleen istui Tukholman linnassa ja nojasi leväten penkin tyynyjä vasten. "Ja kuitenkin ratsastit sinä vasta pienessä kehässä maan keskustaa", vastasi Maunu. "Meidän valtakuntamme ulottuu Laatokan järvestä yli Itämeren ja Ruotsin ja norjalaisten tunturien Länsimereen ja Skånen rannoilta Jäämereen asti." Mutta kun ei kuningatar vieläkään saattanut käsittää, kuinka suuri valtakunta oikeastaan oli, viittasi kuningas luokseen erään saarnaajamunkin, jonka nimi oli Asmundus. Munkki oli mainio hiihtäjä ja väkevä ja peloton mies, mutta myöskin hyvin oppinut. "Sinä haluat, kuningas, että minä kuvailisin sinun valtakuntasi suuruutta", sanoi Asmundus. "Tänään minä en siihen kykene, mutta annahan minulle aikaa. Minä kuljen kaikki rajamerkit ja rajalinjat ja purjehdin kaikki rannat, siksi kunnes olen päässyt koko sinun valtakuntasi ympäri. Sitten palajan luoksesi. Ja vasta silloin kykenen kuvailemaan kuningattarellesi niitä viljelysmaita ja erämaita, joita sinä hallitset. Jumalan rauhaa! Nyt lähden minä matkaan."

Vierähti vuosi, vierähti toinenkin, mutta Asmunduksesta ei vain kuulunut mitään. "Niin mahtavalla kuninkaalla kuin sinulla, Maunu, täytyy olla myöskin loistava hovi", toimitti kuningatar sill'aikaa. Hänen poimuinen, laahustava pukunsa lainehti hänen ympärillään kuin kulta-aalto. Maunu hypisteli hämillään tyhjän aarre-arkkunsa avainta, mutta ei voinut kieltää häneltä mitään.

Eloisana, puheliaana ja soreana polvistui kuningatar hänen viereensä messussa ja ajatteli ristinmerkkiä tehdessään kärpännahkaviittojaan ja jalokivinauhojaan. Joskus säpsähti hän nähdessään kynttilänliekkien takaa kaksi ankaraa, varoittavaa silmää. "Birgitta-rouva on meille vihoissaan", kuiskasi hän. Mutta heti kun hurskas laulu oli loppunut, kiiruhti hän Birgitan luo, pieni pyhänjäännösarkkunen tai joku muu lahja kädessään. "Elämä on niin lyhyt, ja me olemme niin nuoria", änkytti hän. "Rakas sukulainen, älkää olko kovin ankara meille!" Birgitta katsahti häneen lempeästi ja vastasi: "Kaikki, mitä Folkungit ovat rikkoneet, sen saa Maunu sovittaa. Pikku kyyhkyläis-parka, opi ajoissa kantamaan orjantappurakruunua!"

Birgitta oli nyt naimisissa Ulv Gudmarinpojan kanssa. Mutta hän kääntyi yhä totisemmaksi, ja hoviväki alkoi peljätä ja vihata häntä. Silloin tarttui hän toivioretkeläisensauvaan ja vaelsi vuoripolkuja pitkin pyhän Olavin arkulle Nidarosiin ja sitten yhä kaukaisempiin pyhiinvaelluspaikkoihin. Munkit ja linnanpapit kertoilivat hänen, matkoistaan Blankalle, joka tuskin ehti kuuntelemaan, sipsutellessaan siinä kukkasinsirotellulla lattialla ja tanssiessaan harppujen ja luuttujen säestyksellä.

Kun Birgitta tuli takaisin, oli hänen vyötäisillään karkea köysi, ja jouhipaita pisti näkyviin kaulalta. Selittämättömän kunnioituksen valtaamina heittäytyivät muutamat hovineidot permannolle ja suutelivat hänen sarkamekkonsa helmusta. Kuningas hypitteli kahta pikku poikaansa, Eerikkiä ja Haakonia, polvillaan, mutta hän nousi ylös ja seurasi Birgittaa rukouskammioon. "Minä tiedän, että herra Ulv, sinun rakas puolisosi, on menehtynyt lihankidutuksiin ja vaivoihin", sanoi kuningas. "Niin, minä käärin hänet munkinkaapuun, ja Alvastrassa nukkuu hän nyt rauhanunta", vastasi Birgitta, ja kuninkaasta tuntui hän olevan pikemminkin kalpea, läpikuultava henkiolento kuin ihminen. "Nyt vaellan minä Roomaan, marttyyrein kaupunkiin, hakemaan paavin lupaa ja siunausta luostarille, jonka aion rakentaa Vadstenaan. Sinä olet köyhä, kuningas Maunu, mutta anna lahjoja luostarilleni ja tule yhä köyhemmäksi! Itselläni ei minulla ole sinulle jäähyväislahjaksi muuta kuin kulunut rukousnauhani, mutta pian on tuleva öitä, jolloin sinä rukouksissasi siirtelet sen rukousnauhan helmiä, saamatta unen hiventäkään silmiisi."

Birgitta puheli kauvan hänen kanssaan, varoittaen, neuvoen ja uhaten. Jonkunlainen kaamea ahdistus jäi hänen mieleensä, kun Birgitta oli poistunut linnasta. Hän jakeli almuja porteilla uliseville kerjäläisille, nöyryytti itsensä ja pesi heidän jalkojansa. Mutta silloin ympäröivät hänet mahtavat herrat ja sanoivat hänelle: "Toisin oli isäsi, toimelias Eerikki herttua. Sinä kumarrut tomuun kerjäläisten edessä, mutta meille herroille olet sinä tyly. Kalliilla hinnalla ostit sinä Skånen maakunnan Valdemar Atterdagilta, saadaksesi valtakuntasi laajenemaan. Nyt olet sinä velassa korvia myöten, ja monet meidän heimolaisistamme, jotka olivat sinun takausmiehinäsi, on hän nyt vienyt panttivangeiksi."

"Ainoa toivoni on tehdä oikeutta kaikille", vastasi Maunu ja poistui. "Hän liehakoi kansaa", murisivat ritarit. "Kuningas Tyhjätasku, kuningas Maunu Liehakko!"

Pyrstötähtiä ja muita ennusmerkkejä alkoi nyt näkyä taivaalla. Tunkkainen usva hiiviskeli pitkin maata, mistä nousi ilkeä, voimakkaan mädännyksen synnyttämä löyhkä. Kaduilla kirkuivat kuljeskelevat ilveilijät herjalauluja paavista ja papeista ja kaikesta, mitä ennen oli pidetty pyhänä. Nuoret, kauniit kasvot muuttuivat kellertäviksi ja rumiksi, ja kielellä tuntui kitkerä maku. Harakat räkättivät öiseen aikaan, ja se tiesi kuolemaa. Pyhimyslippaita kuljetettiin rukoillen ympäri kirkkoja, ja luostareihin ja pyhänhengenhuoneisiin eivät sopineet kaikki sairaat ja nälkiintyneet, vaan makasi niitä tuhansittain toreilla ja porraskivillä.

MUSTA SURMA.

Eräänä aamuna temmattiin kuninkaansalin ovi äkkiä auki, ja muuan saarnaajamunkki hoippuroi väsyneenä sisään ja vaipui hirvennahkamatolle. Siinä keinuili hän edestakaisin. Kaapu oli rääsyinä ja parta pitkä kuin erakon, mutta kaikki tunsivat hänet kuitenkin Asmundukseksi. Palvelijat juoksivat tarjoamaan hänelle vesipikaria, mutta hän torjui sen pelästyneenä luotaan.

"Vesikin on pilaantunutta", änkytti hän. "Kunhan vain saan istuakseni, kunhan vain saan hetkisen levähtää! Olen kulkenut pitkin valtakunnan rajaa. Valtakunta on vielä suurempi kuin osasin uneksiakaan. Pimeitä talviviikkoja, jolloin aurinko ei lainkaan näyttäytynyt. Valoisia kesiä, jolloin aurinko paistoi vielä keski-yön aikaan. Autioita kalliorantoja, joiden juurella Jäämeri pauhasi. Kenellä on sellainen valtakunta kuin sinulla, kuningas Maunu! Ja mitä olenkaan saanut kokea! Mutta älkää tulko minua liian lähelle!" — Hän alensi äänensä kuiskaukseksi. "Rutto on maassa. Runotyttö tanssii ihmisjoukkojen edessä, poskipäät verenpunaisina ja luuta kädessä. Ja missä hän lakaisee tuvan edustan, siellä kuolevat kaikki. Ja ruttopoika tanssii hänen rinnallaan, harava olalla. Ja missä hän haravoi, siellä kuolevat useimmat. Ovatko ne pahoja henkiä vaiko kaksi pirunriivaamaa? Sitä en tiedä. Mutta minä olen nähnyt ne. Rutto on jo täällä kaupungissa."

Hän rypisti, otsaansa ja katsahti terävästi erääseen hovineitoon. "Miksi istut siinä niin voimattomana, sinä, joka olet niin nuori?" nauroi hän ja nousi pystyyn. "Sinuun on jo tauti tarttunut, pikku tytöntypykkäni. Kolmen päivän päästä näihin aikoihin virut sinä jo käärinliinoissasi. Rutto on jo täällä linnassa!"

Hän sieppasi pussinsa ja kuluneen matkasauvansa ja syöksyi ulos taakseen katsahtamatta.

Tultuaan kerjäläisjoukon luo, paljasti hän selkänsä ja suomi sitä vyöllään. Silloin alkoivat toisetkin ruoskia ruumistaan ja seurata häntä juosten kaupungista. "Kyllä me nyt pakenemme", huusi hän, "mutta minne? Nyt rangaistaan tuhatvuotiset synnit, ja turvapaikkaa ei löydy mistään. Paavin Avignonissa eivät enää riitä hautuumaat, ja maakin on niin levoton, että kokonaiset kaupungit luhistuvat raunioiksi."

Minne he tulivatkin, kaikkialla olivat talot tyhjillään, vuoteet valmistettuina ja ruoka-aitat avattuina. Rahakirstun avaimet oli pantu näkyviin. "Olen väsymyksestä menehtymäisilläni", sanoi hän, "enkä kuitenkaan uskalla heittäytyä näille kuoleman saastuttamille vuoteille. Minun on nälkä, ja ruoka on pöydässä, enkä kuitenkaan uskalla syödä. Niin ottakaamme ainakin hopeat kirstusta, jotta saamme ostaa leipää, jos joskus pelastumme." Ja hän, tuo muuten oikeudentuntoinen ja hyvä luostariveli, täytti pussinsa rosvon tapaan.

Ruoskijat sitoivat ristejä puunoksista ja kantoivat niitä päittensä päällä, ikäänkuin siten torjuakseen tunkkaista usvaa. Uusia kerjäläislaumoja tulla hoippuroi kaikilta tahoilta, mutta ne pelkäsivät toisiaan ja ojensivat ristit keihäiksi eteensä. Joka hetkellä harveni Asmunduksenkin joukko. Nuoremmat kuolivat ensin, vanhemmat sitten, ja lopulta oli hän yksinään elossa.

Eräänä yönä näki hän kylän ulkopuolella palavan rovion ja hän läheni sitä hiipien. Pitäjän pappi, harmaantunut vanhus, jonka piirteet olivat erinomaisen leppeät, seisoi sen vieressä, kädet selän taakse sidottuina. Mutta järjen valo oli sammunut hänen katseestaan. "Heittäkää minut tuleen!" huusi hän. "Minä olen myrkyttänyt rutolla kaivot ja käsiliinani, jota te suutelitte viime messussa." Rovion takana tanssi punaposkinen tyttö ja lakaista huiskaisi tuon tuostakin luudallaan.

Asmundus veti päähineensä syvälle silmilleen, päästäkseen näkemästä ja kuulemasta. Hänet oli vähällä töytätä kumoon musta ratsastaja, joka karahutti ohi. "Minne kiire?" kysyi hän. "Sanoma kuninkaalle Ingeborg-herttuattarelta", vastasi ratsastaja pysähtymättä. "Kaksi poikaa oli hänellä avioliitostaan Porsen kanssa, mutta molemmat makaavat nyt paareilla. Herran kuritusta ei voi kukaan välttää."

Aamun koittaessa tuli Asmundus eräälle linnalle. Nostosilta oli vedetty ylös ja lautoja naulattu kaikkien aukkojen suojaksi kuin piirityksen aikana, vaikka ei muuta vihollista näkynyt kuin kellertävä usva, joka painautui pitkin muureja. Vartiomies seisoi tornissa.

"Minun on nälkä", ähkyi Asmundus ja kohotti pussiansa, minne hän oli koonnut taloista kilisevän saaliin. "Päästä minut sisään ja anna minulle ruokaa ja suojaa, niin saat kaiken tämän omaksesi!"

"Ruttomyrkky on voinut kätkeytyä hopearahan päällyskuvaankin", vastasi vartiomies synkeänä ja jännitti uhkaavasti joutsensa. "Se lentelee ympäriinsä ja tarttuu kaikkeen ja kaikkiin. Äiti ei uskalla suudella lastaan, mies ei uskalla pudistaa ystävänsä kättä. Mene tiehesi, munkki!"

Asmundus katseli käsiään, jotka olivat niin täynnä pussin hopeita kuin niihin suinkin mahtui. "Senkin saan minä siis kokea, että se kulta ja hopea, jota Folkungit niin ahnehtivat, nyt on kadottanut arvonsa." Hän heitti koko aarteensa menemään ja hoippuroi tuntemattomia polkuja pitkin Värmlantia ylös.

Nälkä pakotti hänet kuitenkin astumaan haudanhiljaisiin majoihin saadakseen jotain suuhunsa, mutta joka leivänpalalta ajatteli hän: "Astuuko kuolema ruumiiseeni ehkä näiden murusten mukana?" Yksinäisyys pelotti häntä, ja hän olisi niin kovin mielellään halunnut nähdä valonpilkkeen, vain pienen valonpilkkeen, joka olisi ilmoittanut hänelle jo kaukaa, että tuolla vielä oli elävä ihminen.

Eräänä iltana näkikin hän valon pilkuttavan Ekeshäradin kirkosta. Ovi oli auki. Mutta poissa oli jo se nainen tai mies, joka viimeistä rukousta lukiessaan oli sytyttänyt nyt melkein loppuun palaneen kynttilän alttarin pyhien kuvien eteen. Vastausta saamatta huuteli Asmundus kirkkoon, mistä seinien ja katon yksinkertaisesti, mutta hartaasti maalatut enkelit ja pyhimykset tirkistelivät häneen. Hän tunsi, että rutto oli nyt tarttunut häneenkin ja että paisumia nousi kainalokuoppiin. Paneutuessaan maahan sitoi hän silmänsä, jotta hänen elämänsä viimeinen näky olisi alttarin hiljaa, lempeästi lekottava liekki.

Ruoho peitti sitten Ekeshäradin tien. Talot sortuivat tuulen käsiin ja mätänivät, ja pihamaat tulivat täyteen nokkosia ja käärmeitä, kuten tapahtuu siellä, missä ihmiset ovat asuneet. Koko pitäjä oli autiona, ja kirkon ympärille kasvoi jylhä hirsimetsä. Vasta pitkät ajat jälkeenpäin sattui muuan nuoltaan haeskeleva eränkävijä löytämään tuon vanhanaikaisen, unohdetun kirkon.

Mutta maan etelä-osissa, niissä kylissä, joissa vielä oli asukkaita, paloivat tulet, ja kellot soivat uutterasti. "Ristiretkelle, ristiretkelle, jotta Jumalan viha lauhtuisi!" kaikui kirkoista. Birgitan veli, herra Israel, kulki yksinään ja ajatuksiinsa vaipuneena Finnstadin vanhan salin lattiaa. Kauvan taisteli hän maallisten velvollisuuksiensa kanssa. Vihdoin pukeutui hän ristikoristeiseen mekkoon ja vyötti kupeelleen rakkaan ritarimiekkansa, joka oli rukouksin taottu ja alttarilla vihitty. "Maunun kohtalona on", sanoi hän, "alkaa kaikki hyvää tahtoa hehkuen ja päätyä vastoinkäymiseen, mutta hänen ristiretkelleen täytyy minun häntä seurata."

Hän seurasikin kuningasta yli Itämeren, mutta taistelujen jälkeen tavotti hänet tauti Riiassa, ja hän tunsi loppunsa lähenevän. Palvelijaansa nojautuen kulki hän silloin tuomiokirkkoon. Hän pujotti kallisarvoisen kultasormuksensa Neitsyt Maarian sormeen ja kuiskasi: "Sinä olet minun rouvani ja sinä olit minulle aina niin lempeä ja hyvä, mihin minä kutsun sinut todistajaksi. Sinun haltuusi ja huomaasi uskon minä henkeni ja ruumiini."

VANKEUS JA MAANPAKO.

Kun Haakon, kuninkaan nuorin poika, oli täyttänyt viisitoista vuotta, ratsasti hän norjalaisten maahan, sillä nämä olivat kyllästyneet isään ja valinneet Haakonin hänen sijastaan hallitsijakseen. Mutta ensin syleili hän isäänsä, joka köyryselkäisenä seisoi portailla.

Kun hänen seurueensa viimeinen ratsastaja oli kadonnut näkyvistä, kääntyi Maunu ja kysyi: "Missä on minun vanhin poikani, missä on Eerikki? Hän on nyt ehtinyt siihen ikään, että hän saattaa olla minulle hyödyksi." Blanka vastasi: "Hän käyskentelee tuolla ylhäällä tornissa ja itkee, koska Haakon nyt jo on saanut oman valtakunnan. Tästä päivästä alkaen ei hän enää koskaan istu seuraamme hyvän pojan tapaan."

Nyt tuli elämä linnassa synkäksi ja hiljaiseksi, sillä kapinoivat ylimykset huusivat Eerikin kuninkaaksi, ja Maunu sai vain pienen osan entistä jättiläisvaltakuntaansa vapaasti hallittavakseen. Hän ei voinut maksaa velkaansa paaville eikä muille, vaan täytyi hänen lähettää molemmat kuninkaankruununsakin pantiksi. Silloin ulvahtivat piispankirkkojen kellot, ja pääpapit nousivat alttareille ja julistivat hänet pannaan. "Samoin kuin minä sammutan tämän kynttilän", sanoivat he, apulaisten heittäessä kynttilän maahan ja polkiessa sen sammuksiin, "samoin eroitan minä kuningas Maunun ja hänen takausmiehensä kirkon yhteydestä ja armonvälikappaleiden osallisuudesta ja Herran siunauksesta ja kaikesta ihmisten säälistä ja avusta. Ei kenkään heistä saa astua kirkkoon virkistämään sieluansa suloisella messulla. He ovat rauhattomiksi julistetut, sillä he ovat maan kirous."

Mutta vielä eivät olleet lopussa vitsaukset, jotka täyttivät kadut paarein ja koko maan valitushuudoin. Kansaa rangaistiin vielä yhdellä kulkutaudilla, jota sanottiin suureksi lastensurmaksi, ja Eerikki ja hänen nuori puolisonsa Beatrix peitettiin multaan. Istuessaan kahden kesken Maunun kanssa sanoi kuningatar: "Nyt syyttää kansa meitä ja sanoo meidän myrkyttäneemme omat lapsemme."

Maunu huomasi vasta nyt, miten valkotukkaiseksi ja vanhaksi hän oli käynyt. Muutamia vuosia jälkeenpäin, kun molemmat olivat olleet Köpenhaminassa viettämässä Haakonin häitä Valdemar Atterdagin tyttären Margaretan kanssa, sairastui hän ja kuoli, ja Maunu oli nyt yksinäisempi kuin koskaan ennen.

Haakonin avulla koki hän pitää ylimyksiä kurissa. Mutta nämäpä kääntyivät hänen lankonsa, Mecklenburgin herttuan, puoleen ja julistivat tämän pojan Albrektin kuninkaaksi Moran kivillä. Gatan metsässä Enköpingin lähettyvillä joutui Maunu tappiolle, ja hänet kuljetettiin vangittuna Tukholman linnaan.

Kulkiessaan salien läpi tahtoi hän pysähtyä katselemaan penkkien haalistuneita tyynyjä, joilla istuen hän oli muinen leikissä kuluttanut aikansa huolettoman Blankan seurassa. Mutta hänet vietiin torniin, ja rauta-ovi suljettiin. Siellä saattoi hän seisoa tuntikausia lämmittelemässä auringon heikossa, kalpeassa valojuovassa. Se siirtyi päivä päivältä, ja pitkinä talvikuukausina se vain hipaisi ristikon reunaa. Kun se taas paistoi hänen koppiinsa, ymmärsi hän kevään tulleeksi, mutta hän ei nähnyt puiden vihreitä latvoja, vain sinisen ilman ja kiitävät pilvet. Vuosi seurasi vuotta, ja lattia kului hänen askeleistaan. Pienimmänkin homeläikän, pienimmänkin kuoppasen muurissa oppi hän tuntemaan. Saadakseen ajan kulumaan, nimitti hän läikät niiden linnojen ja kaupunkien mukaan, jotka muinen olivat olleet hänen, ja sormellaan vaelteli hän niiden väliä seinällä, leikkien kuin lapsi.

"Kuningas Maunu Liehakko", puheli hän, "sinä tahdoit hallita suurta valtakuntaa ja auttaa alhaista kansaa ja panna lain väkivaltaa vastaan, mutta sinun kohtalosi oli kirjoitettu. Sinä olit syntynyt kerjäläiseksi."

Kuuden pitkän vuoden kuluttua, kun hän eräänä päivänä seisoi akkunassaan kuuntelemassa virran pauhua ja laskemassa liiteleviä lokkeja, kuuli hän aseidenkalsketta ja torventöräyksiä nummelta. Vartiomiehet noutivat hänet tornista, ja hän luuli nyt kulkevansa kuolemaan. Mutta kun hän oli ehtinyt yli sillan, näki hän poikansa Haakonin tulevan kyynelsilmin häntä vastaan. Hänen kasvonsa olivat mustuneet, hänen silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa, ja nahka ja suonet olivat kuivuneet kiinni luuhun. Kun hän yritti puhua, surisi hänen heikko äänensä kuin mehiläisparvi.

"Etpä minua sentään unhottanut", sanoi hän. Liikutettuna ja murheellisena syleili Haakon häntä ja auttoi hänet hevosen selkään. "Taisteluin ja suurin lunnain olen vihdoinkin saanut sinut vapaaksi", vastasi hän. "Vaikka kuningas Birger oli puolihullu ja murhamies, ei hänen poikansa häntä kuitenkaan hyljännyt. Olisinko minä ollut sitä poikaa huonompi?"

Ja sitten vei hän isänsä Norjaan ja toimitti hänet niiden maakuntain kuninkaaksi, jotka vielä olivat hänen hallussaan entisestä valtakunnasta.

Eräänä myrskyisenä talvipäivänä vähää ennen joulua purjehti Maunu laivallaan pitkin Bergenin vuonoja. Lyngholmenin karien lähellä joutui laiva vaaraan. Hyökyaaltojen pauhu saavutti hänet, ja hän näki läheisen rannan. Koska hän oli syntynyt kerjäläiseksi, valtasi hänet vanha halu mieluummin kerjätä elämän viimeisistä rippeistä kuin rohkeasti tarttua peräsimeen. Hän heittäytyi veteen, uidakseen maalle, ja kuohut löivät hänen ylitsensä. Kun hänen palvelijansa, jotka myöskin hyppäsivät laivasta, vetivät hänet hiekalle, hengitti hän vielä, mutta pian kuoli, pää palvelijain polvilla, Ruotsin viimeinen Folkunga-kuningas.

Norjan tuntureilla ja laaksoissa muisteltiin häntä kaivaten.

Häntä kutsuttiin Pyhäksi ja Hyväksi, koska hän oli saanut kärsiä niin paljon ja koska hän oli kuitenkin aina säilyttänyt lempeän mielensä. Kauvan kulki taru, ettei hän olisikaan kuollut, vaan että hän eläisi munkkina jossakin venäläisessä luostarissa. Missä hänen hautansa on, siitä ei ole kenelläkään tietoa.