XXIV.

ENGELBREKT.

TAALAALAISET.

Nyt tuli rehellisten, kunnon taalaalaisten kiire kirkkomäelle. Siellä avasivat he säkkinsä ja korinsa, sillä ennen joulun rauhanajan loppua täytyi heidän maksaa veronsa sekä papille että voudille.

Eräässäkin kylässä oli pitäjänpappi paraillaan kantamassa veroaan. Niin korkeasti oppinut ei hän ehkä ollut, mutta kunnianarvoisa hän oli ja isällinen. Hän tunnusteli tarkoin verovasikoita ja verovuonia, tullakseen vakuutetuksi, että ne olivat vähintäin yhdeksän yön vanhoja. Ja hän laski näin: "Neljä naulaa kynttilöitä morsiusparin vihkimisestä… Kymmenys voista ja joka kuudestoista hamppusykyrä Malinin leskeltä. Ja sitten kuusi kyynärää sarkaa hänen autuaan miesvainajansa messusta…" Hän tutki ja haisteli huurteista karhunlapaa. No, saihan tuo mennä. Mielellään antoi hän sitten apua tarvitseville. Hän, joka itse asui ja eli talonpoikien parissa, tiesi paraiten, mistä kenkä puristi. Kaikki kävi sentähden mitä suloisimmassa sovussa, kuten oli jo käynyt satoja vuosia.

Äkkiä katsahti hän puuhistaan ja kysyi: "Mitä kilinää tuo on?"

Kilinä ei tosiaankaan lähtenyt tavallisista talonpoikaiskulkusista. Julma tanskalainen vouti Jösse Eerikinpoika Västeråsin linnasta ilmestyi ratsumiehineen metsänreunaan. Hän ei huolinut ripustaa kulkusia hevosensa kaulaan tai valjaisiin, vaan oli neulottanut niitä omiin vaatteisiinsa, sekä hihoihin että olkapäille ja vyöhön. Mutta nepä olivatkin puhtainta hopeaa. Jösse veti hansikkaat käsistään ja nosti kapeat, valkoiset kätensä ilmaan, sillä hän oli liian hieno ja ylhäinen koskemaan paljain hyppysin likaisiin ohjiin. Hän nauroi niin että koko ruumis hytkyi satulassa.

"Moukat", sanoi hän ja hänen sileiksi ajellut kasvonsa tulivat yhä punaisemmiksi, "sillä laillako te aiotte maksaa veronne minulle ja armolliselle herralleni, kuningas Eerikille? Enkö ole käskenyt teitä suorittamaan kaikkea puhtaassa rahassa, jota voin helpommin viedä valtakunnasta! Siellä Tanskassa käy nyt kuningas Eerikki sotaa holsteinilaisia ja hansamiehiä vastaan, eikä hänen suuhunsa lennä palaakaan teidän huuruisista karhuistanne eikä savustetuista porsaistanne."

"Kokonaiseen vuoteen en ole nähnyt rahan syrjääkään", vastasi muuan nuori talonpoika, jonka nimi oli Matti. Mutta ennenkuin hän tapasi useampia sanoja, vinkui parikymmentä ruoskaa hänen korvissaan. "Sitten otamme, mitä itse hyväksi näemme", lupailivat sotamiehet ja alkoivat noutaa hevosia ja jauhosäkkejä taloista. Pari talonpoikaa, jotka puolustivat oveansa, ripustivat he kodan savuun ja sitoivat heidän naisväkensä. "Aina ne kai kelpaavat heinäkuorman eteen", nauroivat sotamiehet.

Matti hypähti ladon seinustalle, missä hänen suksensa olivat, ja kiiti yli hankien apua hakemaan. Naapuripitäjiin oli pitkä matka, ja kansa, joka siellä pohjoisen puolessa asui, eleli enimmäkseen omissa rauhoissaan, vierasten häiritsemättä. Mutta hän tiesi, että siellä oli lujakouraisia miehiä, jotka vielä pitivät esi-isiensä yksinkertaisia tapoja kunniassa ja jotka rakastivat vapauttaan. Pian tapasi hän muitakin pakolaisia, jotka tiesivät kertoa vielä suuremmista julmuuksista, ja koko talvi neuvoteltiin tuvissa. Keväämmällä pysähtyi hän eräänä päivänä metsään ja kuunteli. "Hirrenkaatajatko siellä laulavat?" kysyi hän kovalla äänellä. "Luulisipa jokaisen hongan saaneen kurkkuvehkeen kaarnansa alle."

Puiden takaa suhahti silloin kaikilta tahoilta köyryselkäisiä hiihtäjiä, joutset hartioilla ja sauvat käsissä. Mäissä ja ahteissa kyyristyivät he vieläkin enemmän ja nostivat sauvansa kohoksi. Heti heidän kadottuaan näkyvistä kiiti ohi uusia selkiä oksien alatse. Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies, jonka parta oli ruosteen värinen ja silmät iloiset ja ruskeat, seisahtui äkkiä ja osoitti häntä sauvallaan. "Kuka sinä olet", kysyi hän.

"Kuka olet itse, ukkoseni?" vastasi Matti ja töllötti mieheen suu auki, sillä hän ei ollut nähnyt mitään maailmasta ja kaikki oli hänelle uutta ja outoa.

"Minä olen Engelbrekt Engelbrektinpoika tuolta vuorikulmalta. Tule pois mukaan, poikaseni, ja älä seiso tässä silmät seljällään! Etkö tiedä, että taalaalaiset ovat ottaneet minut päällikökseen tehdäkseen lopun noista voudinheittiöistä?"

Äänessä oli niin vilpitön kaiku ja se kuului niin rehelliseltä ja varmalta, että Matti tunsi täytyvänsä totella, ja hän hypähtikin heti suksilleen. Joukon keskellä hurahutteli hän mäkiä alas. Penikulmien pituiset metsät harvenivat vähitellen, ja talonpojat juoksivat tuvistaan ja huusivat: "Jumala armahtakoon nyt sitä, jolla on paha omatunto! Siellähän tulee koko taalaalaissotajoukko!" Sitten törähyttivät he torviinsa, ja joutsenjänteitä punottiin ja vasamia vuoltiin.

Kun lumi oli sulanut ja kesä tullut, levisi tulenloimo Taalainjoelle, joka leveänä ja mustana kiiti riippakoivuisten rantojensa ohi. Borganäsin voudinlinna paloi. Sieltä painui talonpoikaisjoukko rohkeasti etelään päin läpi vuoriseudun. Köping ja Västerås vallattiin. Ujostelemattomana ja neuvokkaana tervehti Engelbrekt sileään, kellertävänharmaaseen nahkatakkiinsa pukeutuneena aatelismiehiä, joita nyt myöskin alkoi keräytyä hänen ympärilleen.

Ylämaalaiset ja useista Mälarin seuduista saapuneet miesjoukot seurasivat häntä Tukholmaa vastaan. Ruotsalaisystävällinen vouti Hannu Kröpelin pyysi lyhyttä aselepoa, ja Engelbrekt sai tietää herrojen sillävälin aikovan pitää neuvottelukokouksen Vadstenassa. Hän ratsasti sinne ja astui odottamatta saliin.

Vihastuneenakin säilytti hän äänessään hyvänsävyisen vuoristolaiskaiun. "Kyllähän te tiesitte, jalot herrat", alkoi hän muitta mutkitta, "että Taalainmaasta saadaan meltorautaa. Mutta että sieltä hädän hetkellä lähtee myös vapauttarakastavia talonpoikia, siitä pitää teidän nyt pääsemän selville. Pyhän Eerikin aikoina oli meillä ruotsalaissyntyisiä kuninkaita, jotka eivät rasittaneet meitä voudeillaan ja laittomilla veroillaan. Ruotsi on keskimäinen Pohjolan valtakunnista ja niistä suurin, ja sentähden onkin Isä Jumala aikonut siitä päämaata. Mutta se Eerikki Pommerilainen, jonka nyt pitäisi hallitseman, ei välitä Ruotsista enempää kuin kurjasta karjatalosta, missä Hänen Armonsa ei edes suvaitse asua. Siksi palaakin valtakuntain yhteys poroksi kuin tupa, missä tulisijaa ei ole asetettu keskelle, katto-aukon kohdalle, vaan ovensuuhun ristivetoon."

Kun herrat alkoivat mukista vastaan, kahmaisi hän Linköpingin piispaa kauluksesta ja veti hänet akkunan ääreen. Alhaalla torilla odotti tuhat taalaalaista elokuun auringon kuumassa paisteessa, haalistuneet hatut niskassa ja valkeat lammasnahkatakit selkään sidottuina. "Kuuleppas nyt, piispa!" sanoi Engelbrekt. "Henkeni, rahani ja kaikki, mitä omistan, olen pannut alttiiksi, vapauttaakseni maan. Nyt on tullut teidän vuoronne, hyvät herrat. Nyt kirjoitatte te kaikki heti sellaisen paperin alle, missä te lupaatte luopua kaikesta uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Eerikkiä kohtaan! Tai muuten vien minä sinut tuon miesjoukon puhuteltavaksi."

Herrat tottelivat.

Hetkisen perästä heittivät taalaalaiset jälleen joutsen olalleen ja matkasivat pois päällikköineen. Jälkijoukkona kulkivat nuolitynnyreitä kantavat hevoset. Sotakuri oli mainio, ja tuskin kanaakaan otettiin taloista väkivalloin.

He pysähtyivät Ringstadaholman linnoituksen eteen, jota Motalan joki kiersi kaikilta puolilta.

Muutamat joukosta majoittuivat erääseen tupaan keittämään ruokaa, ja Matti oli nälkäisimpiä aterialla. Muuan nuori mies haki silloin näkyviin pitkän rautaputken. Siihen kaatoi hän jotakin outoa ainetta nelikostaan. Se oli kuin multaa, tai huonoa, harmahtavaa jauhoa. Sitten tukki hän putken suun lujasti sammalilla ja ojensi koko laitoksen Matille. "Kylläpä näen sinun urhokkaasti velliä latikoivan, jahnajaakko", sanoi hän. "Mutta sytytäppäs tämä päretikulla, niin opit ukkostakin tekemään!"

Matin naama venyi pitkäksi kuin tinalusikkaan kuvastuneena. Hänelle, metsien asukkaalle, oli kaikki vielä yhtä outoa ja kummallista. Hänen mielestään oli tarpeetonta ruveta päretikkuja etsimään, vaan pisti hän talonpoikaisen tyynesti putken lieteen.

Paukaus, jonka vertaista hän ei koskaan ollut kuullut, heitti hiiliä ja kekäleitä kattoon ja kaikki taalaalaiset seinään. Toinnuttuaan huomasi hän istuvansa nurkassa, ja koko tuvassa oli tuskin ainoatakaan ehyttä pataa tai penkkiä.

Engelbrekt riensi huoneeseen. Nähtyään, mitä oli tapahtunut, kokosi hän hiukan hyppysiinsä sitä outoa ainetta vahingoittumattomasta nelikosta ja näytti sitä miehille. "Te Taalain miehet", sanoi hän, "nyt on ruuti tullut maailmaan. Suruksi vaiko iloksi, sitä ei osaa kukaan ennustaa."

Ikäänkuin vastaukseksi hänen puheeseensa ilmestyi samassa valoa linnan muurille. Koko Ringstadaholmassa oli vain yksi mies, jolla oli kokemusta pamahtavien ampuma-aseiden käytössä, ja häntä kutsutuinkin siitä syystä pyssymestariksi. Hän tuli nyt sytytin kädessä laukaisemaan linnan ainoata kanuunaa. Edestä kannatti sitä jykevä rautahaarukka, ja takaa nojasi se omaan pitkään pyrstöönsä. Se oli aivan kuin pitkä, avokitainen sisilisko.

Ylhäällä tornissa seisoi saksalainen vouti Styke, kädet tukassa, ihmeissään odotellen, miten siinä kävisi. Varovasti, poispäin kääntyneenä lähensi pyssymestari sytytintä. Mutta kanuuna hyppäsi pyrstölleen, oksensi kuulansa ja tulikielensä kohti pilviä ja suistui sitten perä edellä alas linnaan. Niin kävi Ringstadaholman ainoan laukauksen. Silloin innostuivat taalaalaiset. He unhottivat nälkänsä ja väsymyksensä ja asettivat kuntoon mahtavan kivijoutsen. Siinä oli kahden pylvään välissä kääntötanko, jonka toisessa päässä oli painoja ja toisessa härännahkainen pussi. Siihen pussiin latoivat he kivenjärkäleitä ja linkosivat ne sitten muureja vasten. Muutamat kivet lensivät aina linnan pihalle asti. Nähdessään säkenien pyrynä sinkoilevan, innostuivat he yhä enemmän, ja kuolleet hevoset ja kaikenlaiset jätteet saivat mennä saman tien. "Täältä tulee herkkuja illalliseksi, Styke!" kiljuivat he.

Engelbrekt astui kiukustuneena heidän luokseen. "Paremmin pitää teidän oppia sotimaan", torui hän. "No, no, ukkoseni, sinähän olit nuorena miehenä herrashovissa, sinähän olit aseenkantajana", kuului vastauksia hänen ympärillään. "Opeta meille se uusi taito, opeta meitä ampumaan ruudilla!"

Epäilevä hymy hiipi hänen partaansa. Hän käski heitä kuitenkin valmistamaan suuren kivikanuunan yhteenuutetuista rautakangista, joiden vahvikkeeksi vielä pantiin rautavanteet. Hirviö kaivettiin puoliksi maahan ja sidottiin ketjuilla kahteen paaluun. Ruutia oli vain pari nelikollista, ja olipa siis oltava hyvin tarkkoja sitä pyssyyn kaadettaessa. Kuulakiviä saattoivat he sitävastoin poimia virrasta miten paljon tahansa.

"Sinä tiedät kaikki", sanoivat miehet ja tulivat jälleen Engelbrektin luo. "On alkanut rankasti sataa, ja sytytin ei pala. Mitä meidän nyt on tekeminen?"

"Minä olen keittänyt tulikiveä", vastasi hän, "joka syttyy palamaan heti, kun se tulee kosteaksi." Ja hän otti kiven takkinsa povitaskusta ja piti sitä sateessa, ja se alkoi tosiaankin heti liekehtiä.

Matti vei tulen kivikanuunaan. Mutta pau! Kanuuna lensi pieniksi palasiksi, ja multaa ryöppysi miesten suut ja silmät täyteen, ja linnasta kuului aikamoinen naurunrämäkkä. Taalaalaiset olivat niin häpeissään, että muuankin heistä alkoi itkeä tillittää.

"Luulenpa, että joutsi ja taalaalaisvasama sittenkin ovat teidän oikeat taisteluvehkeenne", sanoi Engelbrekt. "Mutta tähän minä olen laittanut teille puuhaa ja häärinää, jottei linnanväki olisi huomannut, mitä kirvesmieheni tällä aikaa ovat rakentaneet niemen toiselle puolen. Tulkaa!"

He seurasivat häntä niemekkeen kainaloon. Siellä ui vedessä valmis viisikerroksinen puutorni. Äskeisestä kolttosestaan kiukustuneina ryntäsi taalaalaisia torniin niin paljon kuin vain sopi. Sitten laskivat he tornin solumaan virran mukana linnaa kohti.

Nopsasti jännittivät he joutsensa jalallaan. Näin pitkältä matkalta ei vielä kannattanut tähdätä. He ampuivat vinosti ilmaan, ja nuolisade suhahteli yli vallien. "Hän on aika ovela, tuo meidän Engelbrektimme, ja nyt me sen linnan valloitamme", huusivat he ja virittivät laulun:

Herra apumme ja pyhimykset! Joutsi, käsi meidän varustukset. Jo alkaa taisto, jo leikki käy. Nyt, vouti, heti linnas heitä! Tai muuten uimaan ennättäy Ja henkes eestä pakoon lähde meitä!

Heti kun Ringstadaholm oli avannut porttinsa, kulki Engelbrekt eteenpäin linnalta linnalle ja pani voudit viralta. Vihdoin tapasi hän apulaisensa Eerikki Puken, joka oli pohjoisessa johtanut kapinaa. Puke kohottautui satulassaan, päivänpolttamana, arvekkaana ja meluavana, ja heilutti hattuaan. Miekka oli vedetty puoliksi tupesta. "Veli, tuskin olemme taistelleet kolmeatoista viikkoa", huusi hän, "ja nyt jo on Ruotsi vapaa!"

KYNTTILÄJUHLA.

Muuan suuri laiva oli äskettäin lähtenyt Tukholmasta ja laskenut ankkurin äärimmäisten luotojen väliin. Oli syysyö, ja myrsky ulvoi köysistössä. Eerikki Pommerilainen seisoi kannella, silmiin asti mustaan viittaansa kääriytyneenä.

Miehistö oli maissa ryöstämässä ruokaa. Pimeys oli läpitunkematon. Ellei muuan palava talo olisi kuvastanut loimoansa pilviselle taivaalle, ei olisi kuninkaasta näkynyt vilaustakaan. Hänen takanaan välkähti teräshaarniska.

"Hahahaa!" nauroi hän, kylmästi ja ilkeästi kuin hurja kaappari. "Kaarle Nuutinpoika, nuori marskini, mitä tulet sinä sanomaan minulle jäähyväisiksi?"

Haarniska liikahti, ja soinnukas ääni vastasi: "Että ruotsalaisuus on taasen kerran tullut meille ruotsalaisille rakkaaksi… että minä itsekin olen taistellut Engelbrektin vieressä… että hän nyt istuu Örebron linnassa kuin omassa talossaan ikään, ja ettei hän äskettäin suvainnut saapua Tukholmaan tervehtimään Teidän Korkeuttanne."

"Minulla ei ole enää mitään tekemistä sen vuoristolaismoukan kanssa. Huomenna purjehdin minä takaisin Tanskaan. Muistakaa minun vanhaa neuvoani: Älä työnnä jalkojasi pitemmälle kuin nahkaset riittävät!"

"Vielä viimeisen kerran", jatkoi Kaarle Nuutinpoika kiihtyen, "olemme me luvanneet uskollisuutta ja kuuliaisuutta, jos vain Teidän Korkeutenne pitää lupauksensa ja valansa, mutta yhtä pyhästi olemme myöskin luvanneet alkaa uuden kapinan, ellei Teidän Korkeutenne hyvyys kestä kauvempaa kuin viimeinen kädenpuristus. Tuossa taas taloja ryöstetään meidän omilla rannoillamme, ja vieraita vouteja asetetaan jälleen virkoihinsa yhtä laittomasti kuin ennenkin."

Kuninkaan ainoana vastauksena oli hiljaisempi, mutta vielä halveksivampi naurahdus. Hetkisen mietittyään sanoi hän: "Maailma on ryöväriluola, missä piispat lukevat rahoja alttarilla ja lainrikkojat kiistelevät linnoitetuista taloistaan. Saisinpa häpeän hattuuni kuin narri, jos olisin heitä parempi."

Sitten laskeutui hän portaita alas peräsuojaan, mutta kääntyi viimeisellä askelmalla. "Jos joskus kyllästyn koko ilveilyyn, saatan minä välinpitämättömänä heittää kaikki kolme valtakuntaa käsistäni kuin tyhjät säkit. Toivotan sinulle hyvää talvea, marski! Nyt täytyy minun mennä toimittamaan iltarukoustani. Sitä en lyö koskaan laimin."

Kaarle Nuutinpoika haparoi laskuköydelle. Hänen reippaasta hypystään kuului, että hän oli notkea ja voimakas, ja airojen loiske häipyi pimeyteen.

Pian alkoivat torvet jälleen toitottaa, ja teillä oli aika hälinä ja melske. Läpi lumipyryn tulivat Engelbrekt ja Kaarle Nuutinpoika joukkoineen Tukholman edustalle. Portit suljettiin, mutta he kuulivat, miten ruotsalaiset porvarit ottelivat muurin toisella puolella tanskalaisten vartiomiesten kanssa. Vihdoin sysättiin telkeet syrjään, ja vartijat pakenivat linnaan.

Riemuhuutojen kaikuessa kannettiin Ruotsin lippua pitkin katuja, ja Kaarle Nuutinpoika nousi kaupungintalon parvekkeelle ja puhui kansalle.

Ryhti oli rikkaan ja ylpeän ylimyksen. Varustus paistoi kuin hopea. Hän oli suuri kaunopuhuja, ja mitä raikuvampana suosion ukkonen vieri yli torin, sitä punaisemmiksi syttyivät kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaan miehen posket. Kunnia, kunnia, siinä johtotähti, joka kirkkaana paistoi hänen sielussansa. Hän olisi mielellään antanut nuoruutensa saadakseen olla pyhän Eerikin ruumiina Uppsalan arkussa.

Kun hän oli häikäissyt ja voittanut kaupungin ruotsalaiset porvarit sanoillaan, pääsi sotilas hänessä jälleen valtaan, ja hän käski miehensä rakentamaan etuvarustuksen kirkon ja virran väliin. Sinne asettui hän ritareineen ja ohjasi luotipyssyt linnaa kohti. Kirkon toisella puolella ja itäisellä kummulla seisoivat porvarit ja Puke joukkoineen. Puken riekaleisessa takissa oli tuskin ainuttakaan ehyttä kohtaa, ja miekka lensi joka hetki ilmaan. Mutta katse tähtäili valppaasti ja epäluuloisesti kunnianhimoista ritariparvea. "Te haluatte ruotsalaissyntyistä kuningasta, herrat", huusi hän yrmeästi ja uhkaavasti ja veti ärsyttävästi hatun yhä syvemmälle silmilleen. "Mutta sitähän haluaa rahvaskin. Nostakaa ensimäinen vastaantuleva talonpoika Moran kivelle ja huutakaa hänet kuninkaaksi!"

Porvarit olivat kuhnustelevaa ja uupuvaa väkeä, ja maavallien luominen kävi heiltä jotakuinkin huonosti. He istuivat mieluummin kotona ja laskivat riimusauvasta päiviä eteenpäin aina siihen merkkiin asti, joka esitti kynttilänjalkaa. Se oli Kynttilänpäivän eli suuren kynttiläjuhlan merkki. Sinä päivänä heittivät he lapionsa menemään ja pukeutuivat paraimpiinsa. Sitten hakivat he kauneimmat ja pisimmät vahakynttilät, mitä heidän vaimonsa suinkin olivat osanneet valaa, ja kantoivat ne kirkkoon. Ne kynttilät piti sitten vuoden kuluessa sytytettämän äskensyntyneen lapsen kehdon ja kuolleen kirstun ympärille, ja pappi pirskoitti niitä vihkivedellä. Sitten kiersivät he palavat kynttilät kädessä hautuumaan. Myöskin kaikissa taloissa paloi niin monta kynttilää kuin suinkin oli sytytettävissä, ja koko Tukholma hehkui valomerenä. Mutta tätä ennen oli paastottu, ja ruokien painosta notkuvain pöytäin ääressä kierteli juomasarkka ahkerasti.

Silloin kajahti sotahuuto. Tanskalaiset syöksyivät ulos linnasta ja ryntäsivät taloihin. Keihäät ja lyhyet miekat iskivät yhteen porttikäytävissä ja portaissa, ja leimuavia tulipalloja lenteli linnan valleilta katoille. Lihamyymälät kirkon alapuolella syttyivät palamaan, ja tuuli painui yli kaupungin. Tällaista kynttiläjuhlaa ei oltu vielä koskaan vietetty, ja milloin tahansa saattoi Tukholma joutua liekkien uhriksi.

Aivan odottamatta kääntyi tuuli. Kun tanskalaisetkin olivat vetäytyneet takaisin, menivät ruotsalaiset kirkkoon kiittämään Jumalanäitiä pelastuksestaan. Mutta sieltä palatessaan puhelivat he keskenään: "Missä on Engelbrekt? Hän on jälleen maaseudulla taalaalaisineen uusia vouteja karkottamassa. Me tarvitsemme häntä ja meidän täytyy valita valtionhoitaja."

Engelbrekt tulikin jonkun ajan kuluttua, mutta jurompana kuin tavallisesti. Hän tunsi itsensä vieraaksi pitkien talorivien ja ylhäisten kauppiasten keskellä, jotka nauroivat hänen vuoristolaismurrettaan. Hän meni mustien veljesten luostariin, minne määrätyt valitsijamiehet ja useat muut olivat jo kokoontuneet. Ulkona piteli Matti hänen hevostaan.

Puke kävi häntä vastaan, tuimasti elehtien, ja painoi hänen kätensä sydämelleen. "Huomaatko", sanoi hän, "miten herrat kumartuvat toistensa puoleen ja kuiskailevat! Pelkäänpä, että se koskee sinua." Engelbrekt vastasi: "Missä kansasta kuiskaillaan pahaa, siinä on ainakin yksi seikka varma… että se, joka kuiskaa, itse ei kuulu parhaimpiin ihmisiin."

Hän katsahti ympäri salia. Ylimykset, jotka pelkäsivät talonpoikien kasvavan heitä pitemmiksi, tervehtivät häntä epäluuloisesti. Salissa oli kylmä, ja monet olivat sentähden nostaneet kauluksensa pystyyn, niin että heitä oli vaikea tuntea. "Keitä ovat nuo miehet tuolla nurkassa?" kysyi hän. "Ne näyttävät niin nyrpeiltä."

Puke vastasi hiljaa: "Ne ovat sinun kadehtijoitasi, omia naapureitasi Närken seuduilta. Göksholman Pentti Steninpoikaa ja hänen poikaansa Maunuahan sinä rankaisit heidän ryöväyksistään. Ole varuillasi, jalomielinen ystäväni! Engelbrektin ympärillä on aina paljon sellaisia nyrpeänaamoja."

Nyt oli äänestys tapahtunut, ja muuan ritari pyysi valoa. "Kaksi on äänestänyt Pukea", julisti hän, "kolme Engelbrektiä, ja" — tässä pysähtyi hän hetkiseksi ja kumartui tarkemmin katsomaan — "viisikolmatta Kaarle Nuutinpoikaa, jalosukuista marskiamme. Hänet on valittu valtionhoitajaksi."

Puke loikkasi lattialle, kiihkeänä, hillittömänä. Takki roikkui napittomana, ja jalkineet olivat savessa. "Voi teitä, kiittämättömät ruotsalaiset, jotka aina hierotte kauppaa, ettekä koskaan tee mitään kokonaista!" huusi hän jyrisevin äänin. "Tässä seisoo nyt Engelbrekt, teidän taitava johtajanne, maan vapauttaja. Ja mitenkä te palkitsette häntä! Älkää unohtako, että hän on totuttanut talonpojat pitämään valtakunnankokouksia, ja että rahvaan sotajoukko on yhä aseissa!"

Hän sieppasi miekkansa ja ryntäsi ulos ikäänkuin heti alottaakseen taistelun uudelleen.

Herrat veti miettiväisiksi, ja he antoivat Engelbrektin edelleen olla yhden sotajoukonosaston päällikkönä. Poistuessaan pysähtyi hän Kaarle Nuutinpojan eteen. Hänen täytyi nousta varpaisilleen ylettyäkseen käsillään hänen olkapäihinsä, ja hän katsoi häntä silmiin murheellisesti, mutta rehellisesti ja lempeästi. "Nuori taistelutoveri ja ritari", sanoi hän, "nyt saat sinä surut. Ehkäpä sinun tukkaasi niiden takia ilmestyy monikin harmaa kihara, ennenkuin makaat haudassasi."

Sen sanottuaan lähti hän luostarista, ja hetkisen kuluttua kuului eteläiseltä sillalta poistuvain talonpoikain säkkipillien piipatus.

GÖKSHOLMAN SEUTUVILLA.

Linnoitettu talo oli siihen aikaan hyvin tärkeä seikka, ja Engelbrekt oli tuhannella hopeamarkalla ostanut Örebron linnan saksalaiselta voudilta. Muurit olivat kolme kyynärää paksuja ja paksumpiakin, mutta matalakattoisissa huoneissa näytti hyvin kolkolta ja autiolta, sillä niin levottomina aikoina ei useimmilla ollut varoja ajatella mukavuuksia. Harvoin saikin Engelbrekt istua kotonaan rauhassa.

Vuonna 1436, huhtikuun 27 päivän iltana laski hän kaksine soutuveneineen pienen Hjalmarin saaren rantaan, viettääkseen siellä yönsä. Hän oli matkalla Örebrosta neuvoston kokoukseen Tukholmaan, ja hänen mukanaan oli vain hänen vaimonsa ja muutamia palvelijoita. Axevallin piirityksen aikana oli hän sairastunut ja hän oli vieläkin niin heikko, että hänen täytyi kulkea sauvan varassa.

Peitteet ja nahkaset oli jo levitetty maahan, ja kelpo emäntä nosteli matka-arkusta ruoka-aineita ja maljoja, joiden suu oli sidottu umpeen. Matti puhalteli lynkämäisillään tulta parempaan vauhtiin höyryävän padan alle.

Ilma tuntui vielä kolealta, ja Engelbrekt seisoi lämmittelemässä käsiään tulen ääressä. Hän sattui kääntämään päätänsä sivulle. Göksholman tiilinpunaiset tornit pistivät näkyviin puidenlatvojen yli. Sieltäpäin läheni nopeasti vene läpi kevätusvan, joka omituisin kiemuroin hiipi pitkin veden pintaa.

"Nyt saatte kaikki nähdä", puhkesi Engelbrekt puhumaan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta, "että entinen vihamieheni herra Pentti tulee lyömään minulle ystävän kättä ja kutsumaan minua luokseen. Mutta sairauteni estää minua kutsua noudattamasta."

"Mikäli näen oikein", jatkoi hän ja kävi muutamia askeleita järveä kohti, "niin ei kokassa seisokkaan hän itse, vaan hänen poikansa Maunu. Matti, menehän näyttämään hänelle, mistä paraiten sopii laskea maihin!"

"Saanko minä rauhaa Ruotsissa!" karjaisi Maunu Pentinpoika vastaukseksi ja hyppäsi saarelle kirves kädessä. Sairaana ja väsyneenä kohotti Engelbrekt sauvansa suojakseen ja kysyi: "Etkö sitten tiedä, että isäsi kävi äskettäin luonani, ja että me olemme tehneet sovinnon? Hän lupasi minulle turvallisuutta."

Sanaakaan vastaamatta iski Maunu Pentinpoika kirveellään. Isku sattui käteen ja sauvaan ja leikkasi kolme sormea poikki. Kun Engelbrekt sitten kääntyi poispäin, löi hän häntä vielä kaksi kertaa, niin että hän kaatui maahan ja kuoli erään kiven viereen.

Toisetkin miehet hyökkäsivät veneestä maihin ja ampuivat tuota hengetöntä ruumista nuolillaan. Sitten raahasivat he Engelbrektin vaimon ja palvelijat mukaansa ja veivät heidät vankeina Göksholmaan.

Kiireesti ratsasti sitten joukko Örebron linnalle, ja yksi vangituista palvelijoista seurasi sitä. Hänet pakotettiin menemään portille ja huutamaan, että hän toi muka sanomia Engelbrektiltä ja että hän halusi päästä sisään. Vouti tunsi kyllä hänen äänensä, mutta ei antanut pettää itseään, vaan vastasi odottavansa päivän valkenemista. Maunu Pentinpoika ryösteli sensijaan kaupunkia ja vetäytyi sitten saaliineen Göksholmaan. Mutta hän ja hänen isänsä eivät talonpoikia peläten uskaltaneet jäädä sinne, vaan pakenivat teille tietymättömille, eivätkä milloinkan enää löytäneet lepoa eikä omantunnon rauhaa.

Kun talonpojat kuulivat näistä tapahtumista, soutivat he saarelle, missä Engelbrekt vielä virui. Itkien vetivät he nuolet hänen ruumiistaan ja puhelivat keskenään: "Tähän kattoi hän tyynesti illallisen vihollisensa maalle. Sellainen oli hän, meidän Engelbrektimme. Jalommin ei hän olisi voinut kaatua taistelussakaan lippunsa juurella."

He kuljettivat murehditun päällikkönsä ruumiin ensin Mellösaan ja sieltä Örebron kirkkoon. Pyhiinvaeltajat asettivat sitten sytytettyjä kynttilöitä hänen haudalleen ja uskoivat siellä ihmeitä tapahtuvan.

Savu nousi Göksholmasta, minne muut olivat sillävälin menneet vankeja vapauttamaan. Kaikkialla lähiseuduilla oli rahvas liikkeellä. Ovela Jösse Eerikinpoika kätkeytyi Vadstenan luostariin, mutta Askan talonpojat tunkeutuivat sinne ja raahasivat häntä jaloista portaita alas. Iskujen ja töytäysten sadellessa kyydittivät he sitten miehensä reessä Motalan torille, ja siellä sai hän taivuttaa kähärätukkaisen päänsä kirveen alle. Paljoa paremmin ei käynyt Pukenkaan, vaikka hän oli talonpoikain ystävä, sillä hän joutui Kaarle Nuutinpojan käsiin, ja hänen kaulansa katkaistiin myöskin. Piikkejä ja rynnäkkökypäreitä välkkyi kaikilla silloilla ja teillä, ja yli peltojen ja metsäin kaikui marssivien talonpoikaisjoukkojen laulu, ruotsalaisten heräämistä julistaen.

Kerran, kun paljon rahvasta oli kokoontunut Engelbrektin haudalle, näkivät he siellä polvillaan miehen, jonka pitkä tukka osoitti taalaalaiseksi. Hänen kynttilänsä oli juuri palamaisillaan loppuun, mutta hän ei tahtonut vieläkään poistua. He tunsivat miehen Matiksi, ja he alkoivat jälleen hiljaa puhella taisteluistaan.

"Ja mitenkä kävi kuningas Eerikin?" kuiskivat he. "Nyt, kun hänet on karkoitettu kaikista maistaan, hallitsee hän Gottlannissa merirosvojen päällikkönä."

Matti nousi seisaalleen, sillä hänen kynttilänsä oli sammunut. "Nyt on kai aika", sanoi hän ja otti viinensä ja joutsensa, "jokaisen mennä kotiinsa ainakin muutamiksi vuosiksi".