MAILMAN SYNTY JA ELÄMÄN ALKU KALEVALAN MUKAAN

Esittänyt Arvo Inkilä

Ennen muinoin kansoilla ei ollut sitä käsitystä mailman luomisesta, mikä myöhemmin raamatullisen luomiskertomuksen kautta on varsin yleiseksi tullut. Yhtä vähän niillä oli minkäänlaista tietoa siitä, mitä nykyajan tieteellinen tutkimus esittää mailmojen muodostumisesta äärettömän pitkiä aikoja kestäneen luomistoiminnan tuloksena.

Ihmiselle ominainen tiedonhalu on kuitenkin jo harmaassa muinaisuudessa johtanut kansoja miettimään, miten mailma on syntynsä saanut. Siinä mailmassa, joka heidän ympärilleen avautui, oli sangen paljon sellaista, jota he eivät helposti osanneet ymmärtää ja selittää. He saivat alinomaa kokea, että mailmaa hallitsevat lait olivat heidän vaikutuspiirinsä ulkopuolella. Selvää siis oli, ettei ihmistahto ollut voinut mailman syntyäkään aiheuttaa. He eivät myöskään osanneet sen syntyä millään luonnollisella tavalla selittää. Semmoiseen selittelyyn ryhdyttiin vasta myöhemmin, ja vain siellä, missä ihmiset olivat ajatuskykyään koko korkealle kehittäneet. Kehityksen alemmilla asteilla olevien kansojen täytyi turvautua uskoon, että mailma oli jollakin salaperäisellä tavalla alkunsa saanut. Mutta minkälaisella tavalla? Kun kansojen oli tähän kysymykseen vastattava, pääsi niiden mielikuvitus vapaasti toimimaan. Yksi kansa keksi yhdenlaisen salaperäisen selityksen, toinen kansa toisenlaisen. Jonkinlainen selitys mailman syntyyn aina löydettiin. Se tuli kansan käsitykseksi. Aikojen kuluessa tämä käsitys saattoi monella tapaa muodostua ja muuttua.

Monilla kansoilla on ollut käsitys, että jonkinlainen salaperäinen muna on kaiken alkuna. Tästä munasta on muodostunut koko mailma. Joku jumalallinen olento on muodostamistyöhön osaa ottanut tai sen kokonaan suorittanut.

Mahdollisesti Suomen heimollakin jo varhaisina aikoina on ollut jonkinlainen oma käsitys mailman synnystä. Arvattavasti meidän heimomme on tätä asiaa tuuminut jo silloin kuin se vuosituhansia sitten eleli Venäjän aroilla, josta meidän esi-isämme siirtyivät Itämeren ja Suomenlahden rantamaihin asumaan. Olihan suomalaisen luonne mietiskelevä, tahdottiin tietää asiat syntyjä syviä myöten. Kuinkapa silloin olisi maltettu olla mailman syntyä tutkimatta? Aikojen kuluessa ja sivistyksen kohotessa on alkuaan omaksuttu käsitys otaksuttavasti yhdessä ja toisessa suhteessa muuttunut ja kehittynyt. Tästä kaikesta tuskin koskaan saadaan tarkkoja tietoja, vaan täytyy tyytyä arveluihin. Ehkäpä oli suomalaistenkin mieliin varhain juurtunut käsitys, että mailma oli munasta muodostunut?

* * * * *

Meidän kansalliskalleutemme Kalevalan ensimäisessä runossa kerrotaan mailman luomisesta. Kalevalan kokoonpanija Elias Lönnrot on tämän runon muodostellut useasta laulusta, joita eri kansanlaulajat ovat hänelle esittäneet. Mutta ennenkuin laulut tulivat Lönnrotin kuuluviin, olivat ne tehneet pitkän vaelluksen läpi eri seutujen kulkien suusta suuhun. Laulut näet hyvin helposti vaeltavat tällä tavalla. Yksi henkilö oppii laulun toiselta, tältä taas joku kolmas ja niin yhä edelleen. Ja näin liikkuessaan laulut aina matkan varrella muuttuvat. Joku jättää pois sellaista, jota toinen on laulanut, tai muuttaa sen toisin kuuluvaksi. Joku taas lisää semmoista, jota laulussa ei ennen ole ollut.

Suomalaisen kansanrunouden tutkija, professori Kaarle Krohn on osottanut, kuinka Kalevalassa esiintyvä laulu, jossa kuvataan mailman luomista, on kulkenut suomalaisten ja heidän läheisimpäin sukulaistensa asuma-alueella etelästä pohjoiseen päin ja kuinka se tällä matkalla vähitellen on kehittynyt sellaiseksi, millaisena Lönnrot runoja kerätessään kuuli sitä laulettavan. Poikkeamme hetkiseksi tätä vaellusta seuraamaan.

Siirrymme Viron rannikolle. On kaunis iltahetki. Aurinko laskee paraillaan mereen, kuu ja iltatähti jo näkyvät. Tähän kaikkeen kiintyy kiikussa keinuvan tytön silmä. Hänet valtaa aivan erikoinen tunnelma ja hän alkaa siinä illansuussa laulua hyräillä. Hän tekasee laulun pääskysestä, joka kiikun ympärillä lentelee. Hän kuvittelee, että se etsii itselleen pesän sijaa, ja laulaa siitä seikasta. Ja sitten hän jatkaa esittämällä, kuinka se sellaisen eräässä pensaassa löytää, siihen pesän rakentaa, munii pesään munia ja hautoo niitä, kunnes poikaset valmistuvat. Pian tulee aika, jolloin pojat ovat varttuneet pesän jättämään. Ja tässä laskee laulaja mielikuvituksen valloilleen. Poikaset hajaantuvat, yhdestä tulee kuu kumottavainen, yhdestä tulee tähti taivaalle ja yksi muuttuu auringoksi, jonka viimeisten säteiden laulajaneito juuri näkee meren pinnalla kimmeltelevän.

Virolaisen tytön kiikkulaulu leviää. Sitä lauletaan pian koko seudulla iltasin kiikuttaessa. Se kulkee etäämmällekin, mutta siellä se vähitellen jonkun verran muuttuu. Inkerinmaalla jo aina annetaan linnun lentää hakemassa meren selältä pesän paikkaa, se löytää kolme mätästä ja munii niille munansa. Munat vierivät mereen ja niistä tulee lopulta taivaanvalot.

Tämäntapaisena saapuu runo Suomen-Karjalaan. Täällä se on yhtynyt erääseen toiseen runoon, jossa puhutaan Väinämöisestä, ja tämän johdosta taas muuttunut. Pesäpaikkaa etsivä vesilintu lentelee meren selällä. Silloin se äkkää aalloissa uivan Väinämöisen polven vedenpinnan yläpuolella. Luullen sitä ruohomättääksi se laskeutuu polvelle, munii siihen ja alkaa hautoa munia. Mutta hautomalämpö kuumentaa liiaksi Väinämöisen ihoa, hän liikuttaa jalkaansa. Muna vierii veteen ja siitä muodostuu sekä aurinko, kuu ja tähdet että myös maa ja taivas.

Edelleen kulkiessaan runo Venäjän Karjalassa saa uusia lisäpiirteitä. Väinämöinen lausuu luomissanat, jotka saavat mailman munasta syntymään, sekä muovailee senjälkeen mailmaa.

Se runo, jonka vaellusta olemme seuranneet, oli alkuansa vain hetken tunnelman synnyttämä laulu. Mutta se oli sellainen, että siihen hyvin helposti voi sovittaa kansan käsityksen mailman synnystä. Mahdollisena voi sentähden pitää, että runon vaelluksen aikana kansa on sitä muodostellut niin, että sen sisällys on tullut kansan kesken mailman synnystä vallitsevaa käsitystä vastaavaksi. Tätä käsitystä on runoon sovitettaessa voitu kehittää ja yhdessä tai toisessa suhteessa muodostellakin. Runo taas puolestaan on suusta suuhun kulkiessaan yhä varmemmaksi vakaannuttanut tämän käsityksen, ja mailman synty on kansan mieleen painunut aivan sellaisena, millaisena runo sen esittää. Kun eräs suomalainen pappi, joka viime vuosisadan alkupuolella matkusti Venäjän-Karjalassa, siellä tapaamaltaan vanhanpuoleiselta talonpojalta kysyi, mitä tämä uskoi mailman luomisesta, sai hän seuraavan vastauksen: »Katso, pyhä veli, meillä on sama usko kuin teilläkin: lensi kotka pohjoisesta, laski munan Väinämöisen polven päähän ja loi siitä mailman. Niinhän tekin uskotte?»

Lönnrot otti ensimäiseen Kalevalalaitokseensa luomisrunon sentapaisena, millaisena hän kuuli sitä Venäjän-Karjalassa laulettavan. Myöhemmin ilmestyneessä uudessa Kalevalalaitoksessa Lönnrot muutti luomiskertomusta nojautuen muutamiin viittauksiin, joita hän luuli kansanrunoista saaneensa. Väinämöisen sijaan astuu nyt hänen äitinsä, josta Lönnrot oli kuullut laulettavan erikoisen laulun, minkä piirteet ja säkeet hän luomisrunoon yhdisti. Näin sai Kalevalan ensimäinen runo lopullisesti sen muodon, missä nyt sen tapaamme. Käymme seuraavassa tarkastelemaan, minkälainen tämän runon sisällys on.

* * * * *

Ilmatar, ilman impi, elelee siveänä neitseenä ilman pitkillä pihoilla. Mutta hän ikävystyy lopulta yksinään yläilmoissa olemiseen ja laskeutuu alemmaksi meren aalloille. Tuimat tuulet häntä ajelevat pitkin meren aavaa selkää. Tuulen ja kuohuvan meren vaikutuksesta Ilmatar tulee äidiksi. Kärsien kovia synnytystuskia ja huutaen avukseen Ukkoa ylijumalaa hän ui kaikkiin ilmansuuntiin, mutta synnytys ei vaan tapahdu.

Meren yläpuolella liitelee sotka hakien itselleen pesän sijaa. Se lentää kaikki ilman pielet, mutta ei löydä mitään paikkaa, mihin pesänsä rakentaisi. Lintu jo ajattelee, että sen täytyy aalloilla asunsija ottaa, vaikkakin se pelkää, että tuuli sinne laitetun pesän kaataa. Silloin Ilmatar, jota nyt uuden olinpaikkansa mukaan kutsutaan veden emoksi, nostaa polveaan merestä. Sotka keksii polven, luulee sitä heinämättääksi ja laatii polvelle pesän, johon munansa munii. Sitten se alkaa hautoa muniaan; se hautoo niitä päivän, hautoo toisen ja kohta kolmannenkin. Mutta kolmantena päivänä on hautomakuumuus jo niin kova, että »veen emonen, ilman impi, luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.» Hän sentähden liikahutti polveansa, jolloin munat vierähtivät mereen ja särkyivät sirpaleiksi. Eivät ne kuitenkaan hukkaan menneet. Sotkan munien eri aineksista muodostuu taivaankansi ja maankamara, niistä tulee aurinko, kuu ja tähdet, niistä johtuvat pilvetkin.

Auringon paistaessa ja kuun kumottaessa vierii aika eteenpäin, mutta yhä vielä jatkaa ilman impi uintiaan veden emosena. Vihdoin hän kymmenentenä kesänä nostaa päätään merestä ja alkaa maankamaraa muodostella. Missä hän kättään kääntää, siihen syntyy niemi. Kussa hän jalallaan pohjaa, siihen kaivautuu kalahauta. Rannat hän muovailee mielensä mukaisiksi, lahtia hän laittelee, luotoja ja salakareja hän luo mereen. Näin tulevat maat ja mantereet lopullisesti valmiiksi, näin on mailma saanut nykyisen muotonsa.

Mutta ihmistä ei vielä ole. Veden emonen, ilman impi ei ole vielä synnyttänyt sitä, jonka tähden hän sangen pitkät ajat on synnytystuskia kärsinyt. Väinämöinen on yhä äitinsä kohdussa. Kolmekymmentä kesää ja saman verran talvia hän siellä jo on ollut. Tämä käy hänelle itselleenkin tukalaksi, ja hän rukoilee aurinkoa, kuuta ja Otavaa päästämään häntä pimeästä piilostansa. Mutta kun näiltä ei apua lähde, niin hän ryhtyy omin voimin ilmoille pyrkimään. Hän onnistuukin pääsemään, mutta syöksyy suin päin mereen. Siellä hän sitten viruu useita vuosia, kunnes ajautuu erään niemen rantaan ja nousee mantereelle aurinkoa, kuuta ja tähtiä tähystelemään.

* * * * *

Tällainen on Kalevalan kertomus mailman synnystä. Kertomus alkaa edellyttämällä, että ilmaa ja vettä oli olemassa. Myös jumaluusvoimien olemassaolo edellytetään. Jonkinlainen jumaluusolento on ilman impi, joka aaltoihin laskeutuu. Ja häntä paljon voimakkaampi on Ukko ylijumala, ilman kaiken kannattaja, jonka puoleen Ilmatar hädissään kääntyy apua rukoillen. Ukko on jumaluusmahdin varsinainen edustaja. Hiukkasen odottamatta tapaamme jumaluusvoimien ja alkuaineiden ohella luomisrunossa myös sotkan. Kuinka tämä lintu jo ennen luomista on olemassa, sitä ei meille selitetä. Mutta kun muistamme, mitä luomisrunon synnystä ja vaelluksesta kerroimme, selviää meille, kuinka lintu on runoon tullut. Sinne se sitten on jäänyt, sillä on tarvittu joku, joka on muninut ne munat, joista mailma syntyy. On tavallista, että kansojen luomistaruissa esiintyy tällaisia olioita, joiden olemassaolon tarkemmin asiaa ajatellessa huomaa kokonaan jääneen perustelematta. Kun Kalevalan luomiskertomus on saanut mailman ulkonaisen muodon valmiiksi, antaa se ihmisen, Väinämöisen syntyä.

Väinämöinen nousee mantereelle. Mutta mantereella on autiota ja tyhjää. Ei ole olemassa kasveja eikä eläimiä. Luomistyö ei siis vielä ole loppuun suoritettu. Miten sitä edelleen jatkuu, siitä tekee Kalevalan toinen runo meille selvää.

Yksinään eläessään mantereella, jossa ei yhtään puuta ole olemassa ja jossa hänellä ei ole kenen kanssa sanan vaihtaisi, Väinämöinen alkaa miettiä keinoja, joilla saisi ympäristönsä ja elonsa hauskemmaksi. Hän tahtoisi jotakin maahan kylvetyksi, mutta ei tiedä, mistä kylväjän tapaisi. Silloin tulee hänelle avuksi Sampsa Pellervoinen, joka on jonkinlainen tarunomainen henkilö, jonkinlainen jumaluusolento hänkin. Tämä kylvää mäet männiköiksi ja kummut kuusikoiksi; kankaat hän siementää kanervaa kasvaviksi ja karut maat hän jättää katajien haltuun. Kaikki muut Pellervoisen kylvämät puut ottavat kasvaakseen, paitsi tammi, jota hän on virran rannalle kylvänyt. Väinämöinen hartaasti odottaa tammen taimimista, mutta turhaan. Silloin tulevat taas jumaluusvoimat hänelle avuksi. Eräänä päivänä hän näkee muutamia merestä tulleita neitosia kokoomassa korsia; kun he ovat työnsä tehneet, nousee merestä tarunomainen Tursas, polttaa korret ja kylvää niiden tuhkaan tammen siemenen. Tästä ylenee tammi, vieläpä niin tavattoman iso tammi, että sen latva ja oksat täyttävät koko taivaanlaen. Pilvet eivät enää pääse kulkemaan, auringon ja kuunkin tammi kokonaan peittää, niin etteivät ne enää paistettaan maahan luo. Silloin Väinämöinen tuskastuu. Kun ei hän muualta löydä tammen kaatajaa, kääntyy hän äitinsä, veden emon puoleen pyytäen, että tämä lähettäisi veden väkeä tammea kaatamaan. Taaskin jumaluusvoimat auttavat Väinämöistä. Peukalon pituinen mies nousee merestä ja suoriutuu kaatamistyöhön. Väinämöinen epäilee noin pienen miehen sopivaisuutta tammen kaatajaksi. Silloin mies äkisti kasvaa niin suureksi, että pää pilviä pitelee ja syltä on silmien väliä. Kolmannella iskulla tammi kaatuu, ja päivä rupee taas paistamaan sekä pilvet kulkemaan. Kun iso tammi on kaadettu ja aurinko pääsee vapaasti lämpöään jakelemaan, alkaa elämä maan päällä versota. Lehti puhkee puuhun, ruoho maahan. Kukkia kohoo kedolle ja marjoja rupee kasvamaan. Eläimiäkin ilmestyy. Linnut visertelevät puiden oksilla. Käki kukkuu kuusikossa. Maa on täynnä eloa ja vilkkautta. Väinämöinen ei enää ole yksinään, hänellä on laaja luomakunta ympärillään. Ja hän syventyy heti siihen, ymmärtää sen äänet ja keskustelee sen kanssa.

Mitään viljalajia ei kuitenkaan vielä kasva. Ei edes ohraa, mikä nähtävästi on ollut suomalaissukuisten heimojen ensimäinen viljelyskasvi. Kuljeskellessaan luontoa tarkastelemassa Väinämöinen löytää muutamia ohran jyviä sinisen selän rannalta. Ne hän sirottaa maahan. Tiainen hänelle kuitenkin ilmottaa, ettei ohra sillä tavalla kylvettynä ota kasvaakseen, vaan että täytyy ensinnä polttaa kaski ja siihen vasta jyvät itämään panna. Linnun neuvoa seuraten Väinämöinen ryhtyy kasken tekoon. Hän kaataa maahan suuren määrän puita. Mutta hänellä ei ole tulta, millä ne poroksi polttaisi. Silloin taivaan halki lentävä kokko häntä auttaa. Se iskee tulen kaadettuihin puihin. Niiden tuhkaan Väinämöinen sitten kylvää ohran siemenen samalla rukoillen maan ja taivaan jumaluusvoimia kaikin tavoin edistämään ohran nousua. Nämä täyttävätkin pyynnön. Pian komea ohra kasvaa kaskimaalla. Maanviljelys on saanut alkunsa.

Mielihyvällä Väinämöinen kaskimaan reunalla työnsä tulosta tarkastelee. Linnut lentelevät hänen ympärillään. Keskelle kaskimaata on hän jättänyt koivun kasvamaan. Kun linnut tiedustelevat häneltä, miksi se on kaatamatta säilytetty, vastaa Väinämöinen säästäneensä sen lintujen leposijaksi ja laulupuuksi. Varsinkin hän toivoo, että käki siinä ahkerasti kukkuisi. Hän kääntyy käen puoleen seuraavin sanoin:

Siinä kukkuos käkönen, Helkyttele hietarinta, Hoiloa hopearinta, Tinarinta riukuttele! Kuku illoin, kuku aamuin, Kerran keskipäivälläkin Ihanoiksi ilmojani, Mieluisiksi metsiäni, Rahaisiksi rantojani, Viljaisiksi vieriäni!