KALEVALAISTEN KOTIELÄMÄÄ

Esittänyt Elsa Hästesko

Laajassa pirtissä vallitsee sankka pimeys. Kaikki nukkuvat. Mutta kohta jo kohoaa nuorimman miniän pää vuoteelta ja kuulostaa. Sillä raskaan unenkin painostaessa hän muistaa:

konsa kukko kerran lauloi, viel' ei toista virkkanunna, silloin nuorten nousuaika, vanhojen lepuuaika.

Kun ei mitään kuulu, painuu pää takaisin hurstia vastaan. Hetken kuluttua kapsahtaa nuorin miniä ylös uudelleen. Hän kuulostaa, ihmettelee. Hän lähtee ulos katsomaan, jokohan Otavalla on

sarvet suorahan suvehen, pursto perin pohjaisehen.

Silloin huomaa hän, että on aika jo kiireesti

nousta luota nuoren sulhon, saa'a viereltä verevän, saa'a tulta tuhkasista, valkeata vakkasesta, tuli puikkohon puhua lienosti levittämättä.

Nuorikko panee sukkelasti hameensa nauhat kiinni, pyyhkäisee kasvoiltaan pois tukkansa ja alkaa puhaltaa tulta päreeseen hiilistä. Mutta tuli ei ota syttyäkseen. Lienevät hiilet tulleet huonosti kätketyiksi eilisiltana, vai mikä niillä. Kylläpäs ne muulloin päreen tuleen tupsauttivat. Ei auta muu kuin mennä kaivelemaan miesten taskuista

— piitä pikkaraisen tauloa taki vähäisen.

Tuluksilla nuorikko »iskee tulta tuikahuttaa», ja kohta roihuaa päre pihdissä.

Jo on aika muuta nuorempaa väkeä herätellä, sillä

suur' on läävä läänittävä, karja suuri katsottava.

Hiljaa supatellen ja virsuja jalkaan työnnellen siitä läävään lähdetään. Pitkän yökauden ovat lehmät, hevoset ja lampaat odotelleet

heinän hienon heittäjäistä, apilan ojentajaista,

ja siksipä oven avautuessa tulijoita tervehtääkin nälkäinen ammunta ja hirnunta. Sakea höyry tunkeutuu läävästä ulos. Läävä on niin matala, että isommat ihmiset saavat melkein kyyryllään heitellä lampaille tupposia ja kantaa sioille purtiloita.

Sill'aikaa kuin toiset nuoret naiset olivat läävässä, niin

— piika pikkarainen, vaimo valkeanverinen, pesi siitä pitkät pöyät, laajat lattiat lakaisi, vastasella varpaisella, luutasella lehtisellä; ammueli rikkasensa vaskisehen vakkasehen.

Ja koska häntä oli varoitettu tunkiota talon lähelle tekemästä, niin hän

vei ne ulos usta myöten, perimmäisen pellon päähän, pellolle pihoa myöten, alimmaisen aian suuhun.

Läävästä palaava naisväki löytää siis siivotun tuvan ja muut aikuiset ylhäällä. Pari lastakin on herännyt. He kärhentelevät paitasillaan vanhan emännän ympärillä pyydellen:

anna leipeä kätehen, vuole voita leivän päälle!

Miehet kaivelevat kirveitään ja puukkojaan ruvetakseen puhdetöihin. Naisväestä taas useimmat liikkuvat joko suuruspuuhissa tai lastensa tarpeita tyydytellen. Toiset korjailevat vaatteita tai kehräävät.

Nuorin miniä jää vielä suuruksen syötyä oluthaarikoita, piimätuoppeja ja puuvateja keräämään — höyrysihän hänellä jo kuuma vesi puukaukalossa ja olihan astiain pesua varten hiekat ja huosiamet varattuna, — kun jo muut olivat muille töille lähteneet. Taikinanpanopuuhissaan

anoppi aitasta tulevi jauhovakka kainalossa.

Hänellä se päähuoli elannosta on:

pere suuri syötettävä, murkinainen suorittava, leipä paksu leivottava, taikina taputettava.

Miniät ja tyttäret taasen ovat saaneet työkseen, mikä ohran survomisen huhmaressa, mikä hurstien huuhtelemisen, sotkujen sotkemisen, kenelle taas on määrätty:

iltasaunan saapuessa veet vetele, vastat kanna, hauo vastat valmihiksi saunahan savuttomahan.

Mutta kaikkein raskaimmassa työssä ovensuussa on

tuo orja alinomainen, rahan pantu palkkalainen,

sillä hänellä on

paasi paksu jauhettava, jauhot hienot seulottavat.

Ja liian sen saa hän tuntea:

paasi paksu, jauhot hienot, jauhaja vähäväkinen.

Raskaat käsinkivet pyörivät hitaasti ympäri, yhä vain ympäri. Orja vääntää voimiensa takaa, ja kuitenkin singahtaa tuon tuostakin talonväen suusta moittiva sana hitaudesta. Apea mieli painuu vieläkin apeammaksi. Siksipä talonväen huomaamatta, melkein orjan itsensäkin huomaamatta luistaa hiljainen laulu huulilta:

monipa minulla onpi, usia olettelevi virkkaja vihaisen äänen, äänen tuiman tuikuttaja; ei ole minulla monta, tieä en raukka yhtäkänä suin sulin puhelijata, kiukahalle käskijätä, uunille uhittajata tuppurista tultuani, satehesta saatuani, kylmästä kyhättyäni. Turkin helma tuppurissa, viitan helmat viehkurissa, hallassa hamehen helmat.

(Kanteletar.)

Mutta kuuluupa tuvan toisesta nurkasta toivorikkaampi laulu. Eräs miniöistä siellä lastaan kehdossa tuudittelee:

Tuuvin, tuuvin poikaani, vaapotan vakaistani tuikseni tuulisäällä, varakseni vastasäällä.

Tuuli tuuti poioistani, tuuti miestä poiastani, kyntäjätä, kylväjätä, varsan viejeä vaolle, mustan ruunan mullokselle!

(K:tar.)

Äiti kumartuu katsomaan, joko unen verho alkaa peittää kirkkaita silmiä. Ne vain lämpimästi hymyilevät huomatessaan äidin. Äiti alkaa uuden laulun:

Tuuti lasta, tuuti pientä, tuuti lasta nukkumahan! Laulan lasta nukkumahan, uuvutan unen rekehen; käy unonen kätkemähän, poik' unosen ottamahan, kultaisehen korjahasi, hopeaisehen rekehen! Sitten saatua rekehen, kopattua korjahasi ajele tinaista tietä, vaskitannerta tasaista; vieös tuonne vienoistani, kuletellos kullaistani harjulle hopiavuoren, kultavuoren kukkulalle, hopiaisehen salohon, kultaisehen koivikkohon, kussa käet kullan kukkui, lauleli hopialinnut.

(K:r.)

Jo huomaa äiti pienen luomen painuvan silmän suojaksi. Äidin sydämessä värähtää. Hän alottaa hellävaroen kauneimman laulunsa:

Tuuti tuuti tummaistani, tummaisessa tuutusessa, tummaisella tuutijalla, tuvan tummaisen sisässä…

(K:r.)

Ja laulaessaan unelmoi äiti poikansa tulevaisuudesta kullanhohtoisia unelmoita. Sillä olihan äiti jo pojan syntymästä asti toivonut hänestä

laaullista laulajata, kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata.

Sitä varten oli äiti taikoen pessyt pojan

kolmasti kesäisnä yönä, yheksästi syksy-yönä

ja pestessään manannut

joka tielle tietäjäksi, joka maalle malttajaksi.

Miehet alkavat palailla ulkotöiltään. Silloin on nuorikon kiireesti

vieminen vesiropehet, käsipyyhe kantaminen,

että miehet saavat puhdistautua ruualle käydessään. Talkkuna höyryää pöydässä hyvän viljavuuden ja emäntien hyväntuulen merkkinä, piimä on parahiksi hapanta, mielet virkeitä. Mutta vanha isäntä, joka on ollut saunassa rannalla nuottaa korjaamassa, muistelee, ett'ei kaikilla ole näin hyvin, moni parast'aikaa murkinaleiväkseen

lemettisen leikkoavi, olkisen ojentelevi, petäjäisen peiputtavi.

Nuoremmat miehet tuskin toisten puutteeseen kiinnittävät huomiota. He vain puhuvat töistään. Kenellä on ollut

kirves tylsä tahkottava,

kellä taasen

pölkky paksu leikattava, pino suuri pilkottava,

tai

halko hieno latjattava;

jokunen oli ollut metsässä halkopuita vetämässä. Vilkkaimmin kaikista puhuu talon nuorin poika,

hivus keltainen korea, kengän kanto kaunokainen.

Hänessä on sepän vikaa, ja sepät ovat harvinaisia ja suvulle kunniaksi, sen tietää koko perhe. Hän kehoittelee veljiään karhun kaadantaan. Sitä varten hän on juuri saanut valmiiksi keihäänsä, jossa

heponen selalla seisoi, varsa vaapui lappealla, susi ulvoi suoverolla, karhu karjui naulan tiessä.

Vaimoväki, joka istuu alapäässä pöytää, kuuntelee tarkkaan miesten puheita ja supattelee hiljaa keskenään. Vanha emäntä kuitenkin vähän kovemmalla äänellä huomauttaa, että olisi riihelle lähdettävä huomisaamuna.

Päivällislevot levättyä pimenee jo ilta ja on ruvettava puhdetöille. Uusia päreitä pannaan pihtiin. Työreet ja kyläreet vedetään esiin. Samoin pienemmät käsityöt, oluthaarikat, kirvesvarret, saavien vanteet. Naisista taas mikä kangaspuihin istuu, mikä värttinän ottaa. Nuoret tytöt, jotka ovat vanhan kosijan tullessa kehuneet

ottavansa kullat kulmiltahan, hopeat hivuksiltahan, sinisilkit silmiltähän, punalangat päänsä päältä,

kaivavat kirstuistansa koristeompeluksensa juhlapukuihinsa. Muuan heistä menee veljeään seppoa pyytelemään uuden solen tekoon. Työn touhussa alkaa puhekin luistaa. Kyläreen tekijä, lähinnä nuorin pojista, kertoo saaninsa valmihiksi saatuaan ottavansa

— olkisen orihin, hernevartisen hevosen

ja lähtevänsä kosiin. Siitä on tuleva uljas matka. Ajoneuvot pitää olla komeat, sillä hän on laittava

— kuusi kukkulaista, seitsemän siniotusta vempelille riekumahan, rahkehille raukumahan, jotta kannot katsahtaisi, impyet ihasteleisi.

Ja lähtiessään sanoisi hän orjalleen:

kanna tuohon karhun talja päällä istuellakseni, tuopa toinen turskan talja kirjokorjan katteheksi.

Siitä sitten sanat sukeavat huomautukset säestävät melkein jokaisen puhetta. Vihdoin ruvetaan arvuuttelemaan. Toinen koetetaan saada ahtaalle. Jos hän arvaa kaikki vanhat arvuutukset, keksitään uusia. Ja kun toinen ei arvaa, silloin hänelle yleisen naurunremahduksen aikana luetaan:

hyi, hyi, Hymylään, Hymylän koirat haukkumaan. »Käykää lapset katsomahan, mitä Halli haukkuu, luppakorva lupsostaa.» »Tuota Halli haukkuu…»

(K:r.)

Mutta kesken nuorien ilon alkaa takan luona omissa mietteissään oleva vanha isäntä laulaa:

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan. lajivirttä laulamahan.

Lapsuudenmuistoihinsa vaipuneena hän jatkaa:

niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa, niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna.

Sitten kertoo vanhus ääni värähdellen, missä on itse uusia lauluja sepitellyt:

Lasna karjan laitumilla, metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla, mustan Muurikin jälessä. Kimmon kirjavan keralla vilu mulle virttä virkkoi, säe saatteli runoja, virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat, linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia….

Hiljaa ovat nuoret, kaikki hartaina kuuntelevat. Lämpimänä, kaihoisana lekkaa tuli takassa, päreet ovat huomaamatta palaneet pitkälle karstalle, hiljaa pyörivät värttinät, ääneti vilahtelevat viipsinpuut.

Mutta ulkona pakkasessa

— haukkuu hallikoira linnan lukki luksuttelee, hiistää ensin hiljemmältä, harviammalta murahtaa, perän lyöen pientarehan, hännän maahan torkutellen.

Sen on niin turvaisa haukkua nyt, kun se tietää kaikkein valvovan ja kun tuon tuostakin aina joku pistäytyy ulkona. Toista on, kun kaikki käyvät makuulle tuvassa. Silloin sen turkin alla tahtoo kylmä karmia, sillä toisen talon koiran ääni ei penikulmien päästä kuulu.

Keväinen luonto nukkuu. Nukkuvat myös

pyhät pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa.

Päivänkoiton ensimäiset häivät leikkivät taivaalla. Pihan poikki kiiruhtaa nuori tyttö. Se on

Annikki, hyvänimikko, yön tytti, hämärän neiti,

talon tyttäristä nuorin. Hän kiiruhtaa kapeaa metsäpolkua rannalle päin. Käpy rasahtaa paljaan jalan alla. Käki havahtuu, kukahtaa. Se löytää vastakaiun Annikin aamunvirkeässä mielessä. Hän alkaa hyräillä:

Siinä kukkuos käkönen, helkyttele hietarinta, hoiloa hopearinta, tinarinta riukuttele; kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläki ihanoiksi ilmojani, mieluisiksi metsiäni.

Käet yltyvät herättyään kilpaa kukkumaan, laululinnut laulamaan. Ja Annikki tuntee selvästi:

kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi.

Tosia mahtavat olla vanhojen sanat:

kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi kuultua kevätkäkösen.

Mutta eipä tässä jouda käkiä kukuttelemaan, sillä kiire on

päähän portahan punaisen, laajan laiturin laelle pitkän niemyen nenähän.

Ja kohta hän siellä

rannalla vesikivellä huntujahan huuhtelevi.

Iloista onkin työtä tehdä, sillä

ylähällä päivyt paistaa, alahalla aallot välkkyy.

Mutta kuta ylemmäs taivaalle kohoaa päivän kehrä, sitä kiivaammin pärskyy vesi ympärille pestessä, sillä kiireesti olisi kotiin jouduttava, etteivät muut luulisi hänen jouten

kuvoansa katselevan, itseään ihastelevan, verevyyttänsä vetehen.

Annikin palatessa rannasta kuuluu läävästä lehmänkellojen kalkatus. Vanha emäntä laitumelle laskee. Laskiessaan pyytelee

varjele vakainen luoja, varjele vahingon tieltä.

Ell'ei emännän omat paimenet olisi kyllin tarkkoja, niin:

paju pannos paimeneksi, leppä lehmän katsojaksi, pihlaja pitelijäksi, tuomi tuojaksi kotihin!

Sitten emäntä kääntyy loitsussaan Mielikin, »karjan eukon», Tellervon, »karjan kaitsijan», ja muitten metsän haltijoitten puoleen pyydellen suojaamaan karjaansa

soista soiluvista, lähtehistä läilyvistä

ja antamaan karjalle hyvät ruokamaat, että se heruisi. Suvetarta hän pyytää erityisen hellää huolta karjasta pitämään:

heitä hienot helmuksesi, esiliinasi levitä karjalleni katteheksi, pienilleni peitteheksi, vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen.

Vihdoin hän puhuttelee karhua, metsän kuningasta, mitä kauneimmin, mielittelevimmin nimityksin,

otsonen, metsän omena, mesikämmen käyretyinen,

ja neuvoo häntä välttämään syömisen kiusauksen, jonka karjan näkeminen synnyttää:

konsa karja kankahalla, sinä suolle soiverraite.

Ja ellei karhu mairitteluista talttuisi, koettaa emäntä pilkaten häntä karaista:

en mä noissa noin asuisi aina akkojen jaloissa; onpa maata muuallakin, tarhoa taempanakin juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä.

Kuippanaa, Tapiota, pyytää emäntä lopuksi pitämään petojansa tarkasti silmällä.

Lehmät laukkaavat vapauteen päästyään huimasti metsään päin. Ne mölähtelevät iloisesti polkien kavioillaan ja huiskien hännällään ilmaa. Emäntä

panee paimenen perähän, orjan lehmien ajohon.

Iloinen on mieli paimenenkin kontti selässä lehmien perässä tarpoessaan ja tuon tuostakin torveensa törähytellessään. Hän

ajoi lehmät suota myöten, itse kangasta kapusi.

Mutta päivän mittaan alkaa jo väsymyskin tulla ja tuntuu aivan kuin lintunen laulaisi lehdossa:

jos ois aika orjan syöä, isottoman illastella.

Paimen ajaa karjansa levolle kankaalle,

itse istuu mättähälle, vihannalle turpehelle.

Hän päästelee kontin selästään, ottaa leivän laukustaan ja veitsen tupestaan. Silloin valtaa hänet taas tuo tavallinen apea mieli, joka koko päivän on ollut poissa, sillä

paimen parka kuivan leivän, kuivan kuoren karskuttavi,

Ja ainiaaksi särpimekseen

veen lipillä luikkoavi märän mättähän nenästä.

Mieleen johtuu talonväen paremmat ruuat. Ehkäpä sieltä orjallekin jokunen parempi siru annettaisi. Siksipä pyyteleekin hän päivää jouduttamaan aikaa kotiin päästäkseen:

kule päivä kuusikolle, viere vehnä vitsikölle, karkoa katajikolle, lennä leppien tasalle, päästä paimenta kotihin voivatia vuolemahan, rieskoa repäsemähän, kakkaroita kaivamahan.

Karja on tuskin kerinnyt hävitä ensimäisen harjun taakse, kun talonväki unohtaa sekä karjan että paimenen. Naisväen on lampaat saatava kerityiksi ennen suurusta, että suuruksen jälkeen kerittäisiin miesten mukana kaskelle ja saataisiin lampaat viereiselle pellolle mukaan. Vanha emäntä, joka aina askareen kulkua valvoo, käskee nytkin muistaen lampaat juottamattomiksi erästä miniöistään:

ota korvonen olalle, vesikappa kainalohon, ala astua ve'elle!

Muistaen kiireen huutaa hän vielä miniän jälkeen:

tule tuulena takaisin, astuos ahavan lailla viikon veellä viipymättä!

Kohta ovatkin lampaat kerityt. Naiset keräytyvät kaivolle pestäkseen ihviset kätensä puhtaiksi. Miesväki, josta useimmat olivat olleet aivan lähettyvillä valmistellen peltokaluja ja tahkoten kirveitä

Kuutehen kovasimehen seitsemähän sieran päähän,

saapuu samassa suurukselle. Mutta vanhaa isäntää ei näy. Aamulla hän, kertoo Annikki,

otti ongen taskuhunsa, väkärauan väskyhynsä

ja läksi ensi kertaa tänä kevännä melomaan tutuille luodoilleen, sillä ukon mielestä piti särenkudun kohtapuoleen alkaa. Varmaan hän kokee verkot samalla. Jos ukko nyt saisi kaloja, päättelevät nuoret miehet, niin kyllä sitten kohta »talkapohjat» taas työnnetään vesille ja ukon kutomalla »sulkkunuotalla» lähdetään vetelemään

vienoja vesiä, lohiluotojen lomia, synkkiä syväntehiä, suuria selän napoja.

Lyhyet unet otettua lähdetään palolle, lampaat ja niitten paimen otetaan mukaan. Viime kesänä jo oli kaski kaadettu, pari päivää sitten

pohjaistuuli kasken poltti, koillinen kovin porotti, poltti kaikki puut poroksi, kypeniksi kyyätteli.

Tämä kaski oli täytynyt näin aikaiseen tehdä, sillä miesten mielestä oli viereinen pelto kevätkauraksi liian pieni, siementä kun oli. Naisväki määrätään kohta perille tultua pellolle turpeita pienentelemään. Miehistä taas toiset menevät uutta paloa aitaamaan, keskimäinen pojista alkaa kyntää eilen kesken jäänyttä sarkaa. Mutta talon vanhin poika, joka isänsä jälkeen tulee perimään isännyyden talossa, hankkiutuu kylvämään jo muokatulle pellolle nyt, kun ukko niin kauvaksi aikaa oli kalalle jäänyt. Vakavana hän astuu askeleen kerrallaan ja heittää oikealla kädellään kauroja vasemmalle ja oikealle, vasen kannattaa tuohinauhalla olkapään ja selän ympäri kiinnitettyä tuohikopsaa. Kylväessään hän lausuu:

minä kylvän kyyhättelen luojan sormien lomitse; käen kautta kaikkivallan tälle maalle kasvavalle, ahollen ylenevälle.

Sitten pyytää hän maan haltioita kasvattamaan hyvin viljaa. Lopuksi kääntyen Ukon puoleen hän anoo:

iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele, vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville.

Ja ikäänkuin suopeana vastauksena kyntömiehen pyyntöön

paistavi Jumalan päivä

ja siihen ympärille ovat keräytyneet

linnut puuhun laulamahan, rastahat iloitsemahan, käki päälle kukkumahan.

Vaikka suurin osa väkeä on ulkotöihin lähtenyt, niin ei talo silti tyhjäksi jäänyt. Lapset leikkivät pihassa. Tytöt taputtelevat savileipiä ja kulettavat kivilehmiään laitumelle ja kotiin. Pojat hevosina hirnuvat. Mutta tuvassa helähtelee ahkera pirta. Talon kaunein tytär on siellä aamusta varhain

pukehissa puhtahissa, valkehissa vaattehissa kultakangasta kutonut, hopeista huolittanut kultaisesta sukkulasta pirralla hopeisella.

Hän, kuuluisa kudonnastaan, jolla

suihki sukkula piossa, käämi käessä kääperöitsi, niiet vaskiset vatisi, hopeinen pirta piukki,

oli nyt vihdoin lupautunut naapuriheimon miehelle

mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi, joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi.

Siksi hänellä on kiire, kun eivät kapiot ole vielä aivan valmiit. Ja loimien väliin kutoutuu samalla monta toivorikasta ajatusta, sillä hän on itse saanut sulhonsa valita, ei tarvinnut tyytyä isän ja veljien valitsemiin.

Toivoa sykkii toinenkin rinta, sepon, nuorimman veljen, joka oli lähtenyt rannalle

nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.

Siellä hän rauhassa yksinään

veistävi venoista uutta purtta puuhoavi,

sillä hänellä on mieli

lähtä neittä kosjomahan, impeä anelemahan.

Vene on juuri valmistumaisillaan. Vielä tänään se työnnetään vesille ja huomisaamuna varahin kantaisi se tekijänsä kauvas pois.

Siksipä olikin seppo jo aamulla pyytänyt Annikki-siskonsa valmistamaan erityisellä huolella sulhassaunan. Annikki, »hyvänimikko», sen mielellään tekee. Jo aamupäivällä hän lähtee

— luutoa lehosta, vastaksia varvikosta

ja sitoo veljelleen »lempivastasen». Kotiin tultuaan hän lämmittää saunan ja hakee

veet lemmen lähtehestä, heraisesta hettehestä.

Kun kaikki on valmiiksi varustettu, menee Annikki veljensä luo kertomaan, että sauna on jo valmis, kehoittaen häntä:

kylve veikko kyllältäsi, valeleite vallaltasi, pese pääsi pellavaksi, silmäsi lumisiruiksi.

Seppo menee saunaan, pesee itsensä siskonsa neuvon mukaan ja tulee takaisin tupaan

— tuntemattomana, kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina.

Annikki tuo hänelle sulhasvaatteet, puhtaan palttinapaidan, äidin tyttönä kutomat sukat ja ulkomaalta tuodut kengät. Näitten lisäksi

haki haljakan sinisen, alta maksankarvallisen, siihen sarkakauhtanaisen, veroin neljin vieritetyn.

Hän varustaa vielä

tuhatnyplän uuen turkin, saoin kaunoin kaunistetun,

sekä kauniisti kirjaillun vyön, »kultasuiset» kintaat ja isän sulhasmiehenä ostaman pystyisen kypärin.

Talon muu väki alkaa jo palailla ulkotöiltään, ukkokin tulee kalasta. Kaikki käyvät halusta saunaan. Mutta kun paraillaan

sauna täynnä neitosia vasta käessä vastoavat,

niin silloin

— haukkui linnan häkki, peni julma juhmutteli, saaren vartio valitti, perän peltohon sysäten, hännän kääten käppyrähän,

Mennään katsomaan, kun luullaan vieraan tulevan. Mutta halli erehtyikin tällä kertaa haukkumaan kotiväkeä. Tulija onkin vain paimen, joka

lujahutti luikullansa, toitahutti torvellansa kolmasti kotimäellä, kuuesti kujoisten suussa.