KANSANRUNOUTEMME KUVAKIELESTÄ

Esittänyt F. A. Hästesko

Kansanrunoutemme ja ennen kaikkia Kalevala on viime aikoina alkanut voittaa yhä enemmän kansamme huomiota puoleensa. Se on toiselta puolen tullut yhä uutteramman tieteellisen tutkimuksen esineeksi ja toiselta puolen se itse on yhtenä suomalaisen sivistyksen kulmakivenä. Ja niin omituiselta kuin tuntuukin, niin on Kalevala viime aikoina, siis noin 75 vuotta ensi ilmestymisen jälkeen, ikäänkuin uudestaan löydetty. On alettu yhä paremmin huomata, että Kalevala ja sen rinnalla muu kansanrunoutemme on suurin, suomalaisin ja omaperäisin hengentuotteemme, jonka pohjalle kansallinen sivistyksemme yhä enemmän on rakentuva. Tämä seikka se esim. johti yli maan yhteisten Kalevalajuhlien viettämiseen.

Turhaan ei Kalevala olekaan tällaista kunniasijaa saavuttanut. Jos ohimennenkään vilkaisemme suomalaiseen sivistyselämään, niin heti huomaamme, että Kalevalan vaikutus siihen on ollut hyvin suuri ja niin monipuolinen, että on oikeastaan vaikea sanoa, millä alalla se eniten on uutta virikettä luonut.

Niin on esim. kuvaamataiteen alalla kansanrunoutemme kyennyt monen kuvanveistäjän ja maalarin sielussa synnyttämään kauniita kuvia. Meidänhän tarvitsee vain viitata sellaisiin taideteoksiin kuin Ekmanin Wäinämöisen soittoa esittävään suureen tauluun, joka säilytetään Helsingissä ylioppilastalon laulusalissa, tai Keinäsen moniin Kalevala-kuviin, tai vielä pariin Edelfeitin tauluun. Ja ennen kaikkia on mainittava tuo etevimmäksi Kalevalan aiheiden esittäjäksi tunnustettu Akseli Gallén-Kallela, joka on valmistanut suuren joukon tällaisia tauluja. Useathan tuntevatkin hänen taulunsa Aino-runoista, Sammon taonnasta, Kullervon sotaan lähdöstä (ylioppilastalon laulusalin seinässä) y.m. — Kuvanveistoksista taasen mainittakoon Sjöstrandin Kullervo-patsas, Vikströmin Wäinämöinen, joka on asetettu Viipurin Monrepoon puistoon, kuvat Ilmarisesta ja Wäinämöisestä Helsingin ylioppilastalon edustalla sekä ehkä enimmän tunnettu Johannes Takasen Aino-neito.

Myös musiikkielämän alalla näemme kansanrunoutemme runsaan vaikutuksen. Monet varmaan muistavat lukeneensa ensimäisen suomalaisen kalevala-aiheisen oopperamme »Pohjan neidon» esittämisestä. Tähän tulee vielä lisäksi muutamia laajahkoja sinfoniasävellyksiä sekä lukuisat sävellykset Kantelettaren runoihin. Kun vielä mainitsemme ne melkein lukemattomat kansanlaulun sävelmät, joita on muodostettu milloin laulettavaksi milloin soitettavaksi, niin näemme, että »kansan lahja» tällekin taiteemme haaralle on suurenmoinen.

Kaikkein suurin, vaikka kenties ei niin huomattu vaikutus Kalevalalla kuitenkin on suomalaiseen kirjallisuuteen. Paitsi sitä että Kalevala itse on kirjallisuutemme suuriarvoisin osa, on se antanut aiheen monelle suomalaiselle runoilijalle luoda uusia teoksia. Meidän tarvitsee mainita vain Aleksis Kiven kaunis Kullervo-näytelmä, Juhani Henrikki Erkon Aino-, Kullervo- ja Pohjolan häät-näytelmät tai Eino Leinon teokset Sota valosta, Tuonelan joutsen, Tarina suuresta tammesta y.m. Jos otamme muun kansanrunouden huomioon, niin voimme vielä lisätä Numersin Elinan surman ja Eino Leinon Lallin. Ei myöskään sovi unohtaa sitä verraten laajaa tieteellistä kirjallisuutta, joka kansanrunoutemme ja etenkin Kalevalan tutkimisesta on muodostunut ja joka on myös synnyttänyt ulkomaillakin huomiota herättäneen ja sielläkin käytäntöön otetun kansanrunouden tutkimustavan.

Mutta Kalevalan suuri vaikutus kirjallisuuteen ei ole johtunut niin paljoa uusien aiheitten antamisesta, vaan siitä uudistavasta vaikutuksesta, mikä sillä on ollut kirjallisuutemme kieleen ja muuhun esitystapaan nähden. Kansanrunoutemme toi esille suuremmoisen näytteen kansamme kielen kauneudesta ja sanarikkaudesta. Ja kun suomalaista kirjallisuutta sitten alkaa ilmestyä, niin voi selvästi huomata, että kirjailijat ovat tutustuneet kansan kieleen. Suuri uudistus on silloin kirjallisuudessa käytetyssä kielessä syntynyt. Kieli on sanarikasta, kuten kansankieli, uusia kansan käyttämiä lausetapoja on esityksen muotoa vilkastuttamassa, kansan vertauksia, sen mielikuvituksen tuotteita on hedelmällisesti käytetty ajatusten voimakkaaseen ja vaikuttavaan ilmaisemiseen. Niin esim. kun Ilmari Calamnius-Kianto laulaa sortovuosien alkupuolella:

Ne tahtovat kaataa mun koivuni kotipeltoni veräjän suusta, alas maahan sen mahlat juoksuttaa ja tuohet kiskoa puusta,

niin heti muistuu mieleen kansanruno, joka niinikään ihmistä kohtaavaa onnettomuutta kuvaa luonnon kauneuden häviämisellä — kuten kohta saamme nähdä. Sanalla sanoen: kirjailijat olivat löytäneet uuden rikkaan lähteen, joka heitä vastaan pulppusi joko välillisesti painetusta kansanrunoudestamme tai suoraan kansan suusta.

Siksi voimmekin näillä myöhemmän ajan kirjailijoilla tavata paljon, usein vaikeasti erotettavia vaikutuksia kansanrunoudesta. Toisilla kuten Erkolla ja E. Leinolla y.m. tapaamme runoja, joista tuulahtaa vastaan aivan selvä kansanrunon henki. Toisten taasen näemme käyttävän kansanrunon runomittaa joko sellaisenaan tahi kehitettynä j.n.e. Silloin kun aikaisemmat, harvat suomalaiset kirjailijat etsivät esikuvia vanhan emämaan Ruotsin kirjallisuudesta, oli näillä myöhemmillä käytettävinä kansan rikkaat hengen aarteet.

Kirjallisuus on siten Kalevalan ja yleensä kansanrunoutemme vaikutuksesta saanut oman ominaisemman leimansa, se on alkanut muodostua suomalaisemmaksi ja kotoperäisemmäksi. — Saatamme siis kysyä, mikä tenhovoima Kalevalalla on ollut voidakseen yksin antaa kirjallisuudelle uusia suuntia. Siihen tulee vastata: sen tenhovoima on, paitsi sen monen monessa kiitollisessa aiheessa ja sen kauniissa ajatuksissa, ennen kaikkia sen rikkaassa, kaunismuotoisessa ja rikassanastoisessa kielessä. Kalevalan kuvakieli, joka painetun Kalevalan mukana tuli jokaisen nähtäväksi, oli suuri, hämmästyttävä aarre lukijalle. Ihmeteltiin, että kansamme talonpoikaisen väestön sielusta oli niin kaunista syntynyt.

Jos tahdomme saada Kalevalan kuvakielestä, kansanrunon mielestäni huomattavimmasta seikasta, edes jonkinlaisen käsityksen, emme tarvitse sitä varten etsiä erikoisia paikkoja Kalevalasta, alusta loppuun se on yhtä runsaskuvaista. Esittäköön Kalevalan runotar Aino-neidon ihanan surullisen tarinan, tai Kullervon raskaan kohtalon, kertokoon se Kalevalan miesten laivaretkestä Pohjolaan tai laulakoon se Wäinämöisestä tai Ilmarisesta — aina sama mieltä hellyttävä luonnollisuus, sama kaunismuotoinen esittäminen.

Otamme Kalevalan kuvakieltä tarkastaaksemme puheeksi erään häärunoista. Pohjolan maan kuulun tyttären ja Kalevalan taitavan sepon Ilmarisen häät on juuri Pohjolan avarassa pirtissä pidetty. On siis jäljellä vain morsiamen lähtö entisestä kodistaan uuteen kotiin Ilmarisensa kera. Häät olivat suomalaisten kesken suurimmat kotoiset juhlat, ja olihan eroamishetkessä edessä vakava elämänkysymys, jossa syvimmät tunteet tulvivat esille. Siksi morsiamen lähtöhetkeä ei runotar lyhyesti vain mainitse, vaan luo meille siitä laajahkon kuvan. Lähtötilaisuudessa koetettiin morsian saada oikein selvästi tuntemaan eron kodissa vietetyn ja nyt alkavan omintakeisen elämän välillä. Tahdottiin morsian ensin saada ymmärtämään, miten hän lapsuuden kodissa on ollut kaikkien rakastama ja ihailema. Nuorta tyttöä näemme silloin verrattavan kukkaan, mansikkaan, kuutamoon j.n.e.

Kasvoit kukkana kujilla, ahomailla mansikkana,

tai

olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla, iso kutsui kuutamoksi, emo päivän paisteheksi, veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi.

Hän on ollut oikea kodin lempilapsi:

nousit voille vuotehelta, maiolle makoamasta, venymästä vehnäisille, pettäjäisille pehusta, kun et voinut voita syöä, silpasit sianlihoa.

Niin nuo kaikille yhteiset huolettomat ja suruttomat lapsuuden päivät olivat olleet hänelläkin:

ei ollut huolta ollenkana, ajatusta aioinkana, annoit huolla honkasien, ajatella aiaksien, surra suolla suopetäjän, kangaskoivun kankahalla, itse liehuit lehtyisenä, perhosena pyörähtelit.

Sanalla sanoen:

niin neito ison kotona, kuin kuningas linnassansa.

Mutta näiltä iloisilta päiviltä oli kuitenkin tytär toivonut pois. Hän oli ollut ainakin vanhempien mielestä, kuten runo sanoo:

käpäs kättä antamahan, kiivas kihlan ottelohon. sormuksen sovittelohon.

Ja hän itsekin oli aina ajatellut:

kun oisi jalka kynnyksellä toinen korjassa kosijan, oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi.

Ja hän oli odottanut sitä hetkeä, niinkuin maamies odottaa hyvää vuotta ja niinkuin lapset odottavat kesän tuloa:

vuotin kuin hyveä vuotta, katsoin kuin kesän tuloa.

Nyt tuo toivottu hetki on tullut. Lähtö on nyt käsissä. Oli tarpeellista varustaa nuorta naista tulevan elämän koettelemuksille. Oli vanhempien ja ennen kaikkia äidin raskas velvollisuus tällä hetkellä, jolloin sydän muutenkin tahtoi pakahtua, vielä johtaa mieleen suruja ja mielikarvautta, joita tuleva elämä povessaan kantoi nuoren emännän varalle. Ehkä äiti puhui omasta kokemuksestaan, ehkä hänen ajatuksiinsa sisältyi useammankin eletyn elämän kokemus. Mutta kaikessa tapauksessa: Tytär oli opastettava, ettei elämän kovuus pettymyksenä lankeisi hänen osallensa.

Sattuvasti runo kuvaa, miten uudessa kodissa on kaikki oleva toisenlaista:

toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat, toisin vierevät veräjät, sanovat saranarauat.

Nuori emäntä ei osaa toimia ja askaroida niinkuin talonväki odottaisi:

et osaa ovissa käyä, veräjissä vieretellä talon tyttären tavalla; et tunne puhua tulta, eikä liettä lämmitteä talon miehen mieltä myöten.

Mutta vielä: kaikki ovat hänelle tylyjä, kaikki häntä arvostelevat ja moittivat, kaikki etsivät hänessä huonoja puolia ja tuomitsevat:

appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi, kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi.

Hellyyttä ei kukaan hänelle osoita, mutta sen sijaan hän yllin kyllin saa kokea

apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä, ky'yn kylmiä sanoja, na'on niskan nakkeloita.

Äiti tietää samalla, että ero ei tapahdu päiväksi tai pariksi, vaan koko elinijäksi. Tytär menee pois ja hänen ja kodin välisten siteitten täytyy katketa. Hänen ja entisen kodin täytyy vieraantua toisistaan. Miten kauniisti kansanruno antaakaan äidin sanoa tuon syvätunteisen ja monisäkeisen asian:

askelt' on piha pitempi, kynnys hirttä korkeampi sinun toiste tullessasi.

Eipä ihme, että morsian tätä kuunnellessaan tuli apealle mielialalle.

Mutta kun äiti ei enempää voi lapsensa mieltä synkistyttää, niin sen tekee akka askarvaimo, talon ainoinen asuja, joka morsianta itkettääkseen mitä mustimmilla väreillä kuvaa nuoren miniän asemaa. Kuin kiduttamalla kiduttaakseen morsianta, hän purevasti uhuttelee jo itkuun purskahtamaisillaan olevaa tyttöä:

kutti, kutti, neiti nuori, käeten kävit tulehen, tieten tervan keittehesen, riensihit revon rekehen, läksit karhun kantasille, revon reessänsä veteä, karhun kauas kannatella, ikiorjaksi isännän, aikaorjaksi anopin. Läksit kouluhan kotoa, piinahan ison pihoilta, kova on koulu käyäksesi, piina pitkä ollaksesi; siell' on ohjat ostettuna, varustettu vankirauat, ei ketänä muuta vasten, vasten on vaivaista sinua.

Sanoimme edellä, että neito ison kotona oli kuin kuningas linnassansa. Toisenlainen on miniän asema:

niin miniä miehelässä, kuin vanki Venäehellä.

Vasta sitten jos miniä olisi yliluonnollisen nopea toimissaan, puikkelehtiva kuin savu tai kevyt kuin lehti askaroidessaan, silloin vasta hän olisi talonväen mielestä hyvä:

äsken sie hyvä olisit, äsken kerta kelpoaisit: utuna ulos menisit, savuna pihalle saisit, lehtisenä lenteleisit, kipunoina kiiättäisit.

Mutta ei sekään riittäisi. Vielä hänen tulisi olla tyytyväinen kuin kala mykkä valittamatta koskaan, sirosuinen, vähäruokainen, valpas kuin vesilintu:

piteä hänen pitäisi, piteä, piloisen piian, lohen mieli, kiiskin kieli, lammin ahvenen ajatus, suu sären, salakan vatsa, meriteiren tieto saa'a.

Mutta tähän täytyy kaikkien vastata samoinkuin kansanrunokin:

et ole lintu lentäjäksi, etkä lehti liehujaksi, et kipuna kiitäjäksi, savu saajaksi pihalle.

Tällaisen miniän aseman kuvauksen jälkeen ei ole enää liioiteltu se askarvaimon tekemä loppupäätelmä kaikesta, mitä neito hyvää menettää ja sijaan saa huonoa:

jo nyt vaihoit, minkä vaihoit, vaihoit armahan isosi appehen ani paha'an, vaihoit ehtoisen emosi anoppihin ankarahan, vaihoit Viljon veljyesi kyyttäniskahan kytyhyn, vaihoit siskosi siviän naljasilmähän natohon, vaihoit liinavuotehesi nokisihin nuotioihin, vaihoit valkeat vetesi likaisihin lietehisin, vaihoit hiekkarantasesi mustihin muraperihin, vaihoit armahat ahosi kanervikkokankahisin, vaihoit marjaiset mäkesi kaskikantoihin kovihin.

Ehkä tästä kaikesta kajastaa todellisen elämän ankara kokemus. Mutta se on samalla selvä todistus siihen, että kansamme on ollut suuri luonnon ihailija, kun se onnettomuuden itseään kohdatessa tahtoo onnettomuutensa lausua esille luonnon kauneuden häviämisellä, kuten jo alussa huomautimme.

Ei tunnu meistä suinkaan enää ihmeteltävältä, että morsiamen: suru syämmelle panihe, vesi silmille vetihe ja että hän itkee rajusti, runsaat, virtaavat kyyneleet. — Iloinen hääjuhla on kärjistynyt mitä katkerimmaksi suruksi. Morsian, joka kiihkeimmin on tätä juhlaa odottanut, odottanut hetkeä saada lähteä omaan uuteen kotiinsa, näkeekin itsensä turvattomaksi, tunteekin lähtevänsä

kuin syksyisen yön sylihin, keväisen kierän päälle.

Ja kun kansanruno saa kuvataksensa ihmissielun synkkyyttä, niin siihen se käyttää kaikkein voimakkaimmat värinsä. Se tuntee silloin kuvaavansa oman kansan pohjatunnetta.

Morsiamen mieltä voi verrata vain kaikkein mustimpiin esineihin:

tok' ei muut muretta tunne, kanna kaihoista syäntä, kuin kannan minä katala, kannan mustoa muretta, syäntä syennäköistä, huolta hiilen karvallista.

Ja saadakseen oikein nähdä, miten surullinen mielensä on, morsian ikäänkuin kysyy itseltään, minkälainen mieli on onnellisilla ihmisillä ja vastaa siihen:

niin on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin keväinen päivän nousu, kevätaamun aurinkoinen.

Ja kun hän sitten tähän vertaa omaa mielialaansa, niin hänen täytyy tunnustaa, että hänen sydämensä

on kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta, viel' on mustempi sitäkin, synkeämpi syksy-yötä.

Ja itsestään hän sanoo:

olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella, uiessa vilua vettä, vettä jäistä järkyttäissä.

Ja niille, jotka arvelevat, ettei hänellä hupakolla olisi ollenkaan huolia eikä raskaita ajatuksia, hän vastaa:

enemp' on minulla huolta, kuin on koskessa kiviä, pajuja pahalla maalla, kanervia kankahalla.

Ja ne ovat niin raskaita, että

hepo ei jaksaisi veteä, rautakisko kingotella, ilman luokin lekkumatta, vempelen värisemättä.

Mutta kansanruno on sovinnollinen. Se ei tahdo lähettää morsianta uuteen kotiin mieli täynnä tulevaisuuden pelkoa. Kansanruno tietää, että ihminen suruihin tarvitsee ei vain itkua, vaan myöskin rohkaisua. Siksi kansanruno antaa lattialla leikkivän lapsen, joka vielä lapsen silmällä katselee elämää, lausua elämään luottamuksen sanat morsiamelle:

ei sinua suolle vieä, ojavarrellen oteta, vievät viljamättähältä, vievät vielä viljemmälle, ottavat oluttuvilta, ottavat oluemmille.

Miehen mitä kunnollisimman, talon mitä paraimman morsian saa. Miehen uhkeutta runotar osoittaa kuvaamalla hänen hevosensa valjaitten upeutta, niissä kun on:

pyyhyet pyräjämässä, vempelellä vieremässä, rastahat iloitsemassa, rahkehilla laulamassa, kuusi kultaista käkeä länkilöillä lekkumassa, seitsemän siniotusta reen kokalla kukkumassa.

Vieläkin paremman kuvan runotar lapsen suun kautta antaa miehen toimeliaisuudesta. Tässäkin runo käyttää omaa kuvaustapaansa: se ei kerro ainoastaan miehestä itsestään, vaan osoittaakseen, miten uuttera metsämies sulho on, runo mainitsee hänen jousensa ja koiransa:

ei sen jouset jouten olle, viinet vasamilla venyne, koirat ei ne koissa maanne, pennut pehkuilla levänne.

Mutta miehellekin annetaan tunnustus aikaisesta metsässä olosta:

kolmasti tänä keväinä, aivan aika huomenessa, nousi nuotiotulelta, havasi havusijalta, kolmasti tänä keväinä, kaste on silmille karissut, havut päänsä harjaellut, varvat vartalon sukinut.

Vihdoin itse talokin saa kiitoksen varakkuudesta ja hyvässä kunnossa olemisesta:

onpa tällä sulhollamme korvet koivin kulkevia, särkät säärin juoksevia; sata on sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren, aumoja joka aholla, purnuja joka purolla, lepikköiset leipämaina, ojavieret ohramaina.

Siksipä saattaakin lapsi lohduttaa morsianta:

anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan, rautasuisen surkutella, suuripäisen päivitellä, hevosell' on pää parempi, pää parempi, luu lujempi, kaulan kaari kantavampi, koko ruumis runsahampi.

Olemme siis nähneet kansan kuvakielen käyttämisellä tarkoittaneen saada esityksen selvemmäksi, voimakkaammaksi ja vaihtelevammaksi. Sen sijaan, että sanottaisiin asia aivan tavallisilla sitä merkitsevillä sanoilla, käytetään toisia sanoja kuvaannollisesti ilmaisemaan kysymyksessä olevaa seikkaa. Tavallisimpia kuvakielen kaunistusseikkoja on esitettävän asian vertaaminen johonkin toiseen samanlaiseen asiaan. Niin näemme esim. neidon asemaa verrattavan kuninkaan asemaan linnassaan. Kun siis jokapäiväisessä puheessa esim. sanottaisiin: mieli on surullinen, niin kuvakielessä taas etsitään joku vertaus, musta väri tai syksy-yö ja sanotaan: kannan mustoa murettu, syäntä syen näköistä; sydämeni on kuin syksyinen yö synkkä j.n.e. Tai kun suorasanaisessa esityksessä kerrottaisiin, miten mies on aikaisin aamulla metsästämässä, niin runollisessa kuvakielessä etsitään kauniimpaa ilmaisutapaa, muistutetaan, kuten näemme, aikaisesta aamukasteesta, joka ikäänkuin pesee kasvot, metsän oksista, jotka sukivat pään ja harjaavat vaatteet.

Toisinaan taasen kuvakieli katsoo kauniimmaksi kutsua jotakin esinettä sen jonkun osan nimellä tai sen aineen nimellä, josta se on tehty. Niin näimme lehmää kutsuttavan sarven kantajaksi tai utaren tuojaksi. Sitä huntua taasen, joka naimisissa olevan naisen erotti naimattomasta tytöstä, sanotaan vain pellavaksi tai palttinaksi. Erittäin huomauttaisin säkeistä, joissa kuvataan apen ja anopin tapaa kohdella miniätään. Miniähän saa kuulla: »apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä», jossa siis puheen tylyyttä, kovuutta, verrataan luuhun, kiveen ja itse puhumista ilmaisevat leukaluu ja kieli, s.o. puhumisen apuelimet.

Se seikka, mikä kuvakielelle aina antaa kaikkein omituisimman ja viehättävimmän leimansa on kaikki personoiva s.o. kaikki havaittavasti olemassaolevaksi, vieläpä eläväksikin tekeminen. Eläimet, kasvit, koko luonto, ihmisominaisuudet, tunteet, ilot, surut, kaikki nähdään elollisesti olevana ja toimivana. Niinpä surut kuvitellaan voitavan siirtää toiselle, hevonen esim. ne muka paremmin kantaa, koska se on voimakkaampi. Toisinaan taasen surut kuvitellaan aineellisesti oleviksi, todellisesti raskaiksi, niin että hevosenkin on niitä raskasta reessä vetää. Tuo naineen naisen merkki, huntu, taasen kuvataan siksi välikappaleeksi, joka muka tuo naiselle huolia ja suruja:

kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna, kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta, äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä, liina liikoja suruja, pellava perättömiä.

Yhtä sattuvasti runo asettaa hevosen ja reen osoittamaan sitä odottavaa jännitystä, jota kaikki tuntevat morsiamen lähtöhetkenä:

oro suitsia purevi, reki neittä vuottelevi.

Kuvakieli on olemassaolevan eläväksi tekemistä, sellaista eläväksi tekemistä, joka vain luontoa lähellä olevalle ihmiselle on mahdollista. Mekin nautimme kuvakielestä, mutta emme siten kuin luonnon ihminen. Me ihailemme kuvakieltä kuin valmista taideteosta, mutta me emme voi tuntea sitä välitöntä ihastusta, minkä tuntee taideteoksen luoja, kuvakielen synnyttäjä. Kasvaneina kehittyneessä yhteiskunnassa, usein vääriin suuntiin menevän sivistyksen ympäröiminä me voimme ainoastaan kaihoten katsoa sen karkeata korpea raivanneen kansan puoleen, joka ankaran elämän alla on säilyttänyt niin eloisan, luonnonvaikutuksille, kaikelle luonnon kauniille ja syville ihmistunteille niin alttiin sielun.

Puhuimme alussa kansanrunoutemme suuresta merkityksestä suomalaiselle sivistykselle ja näimmekin, että jos kuvaamataiteestamme, musiikistamme ja kirjallisuudestamme lohkaistaisiin pois se, mikä niissä on kansanrunon pohjalla syntynyttä, niin suomalaiseen sivistykseen muodostuisi ammottava aukko. Mutta kansanrunoudellamme ja etupäässä juuri Kalevalallamme on sellaisenaankin ollut suuri merkitys koko suomalaiselle kansalle. Sen kautta meidän kansamme on ensimäisen kerran pysyväisesti vetänyt puoleensa ulkomaittenkin huomion. Ja kotimaassakin oli Kalevalan ilmestyminen omiaan synnyttämään Suomen suomalaisessa kansassa itseluottamusta, jota se tarvitsi noustakseen omintakeiseen elämään. Ja Snellmanin taistelulle suomalaisen kansallisuuden oikeuksien puolesta oli kansanrunoudessamme varma pohja. Siinähän oli todistus sen heimon henkisistä lahjoista, jolle oikeuksia vaadittiin. Oli siis takeet, että tämä heimo ja tämä kieli myös ansaitsi sen aseman, mikä sille tahdottiin.

Katsommepa siis kansanrunouttamme miltä puolen tahansa, me näemme sen aina olevan mukana suomalaisen kansan henkisissä riennoissa. Ei siis ole aiheeton se yhä lisääntyvä kiintymys, millä se meitä puoleensa vetää, eikä se huomio, minkä se osakseen saa.