KALEVALAN MIEHET

Esittänyt O.A. Kallio

Kalevalan, samoinkuin muidenkin suurten kansanrunoelmain, pääsisällyksenä on kertomus mahtavien, tavallisia ihmisiä etevämpien sankarien toimista ja luonteista, mikäli nämä heidän teoistaan kuvastuvat. Joko toimivat sankarit kukin erikseen tai myös esiintyvät useat yhdessä ja rinnakkain, siis »yhteistoiminnassa». Kansan runollinen ja luova mielikuvitus on varustanut sankarinsa erityisillä avuilla ja ominaisuuksilla, jotka ovat omiansa antamaan selvän kuvan asianomaisen kansan luonteesta ja maailmankatsomuksesta. Kansa näkee runojensa sankareissa juurikuin oman perikuvansa yksilöityneenä. Joko ovat nämä kansanrunon sankarit alkuperältään todella historiallisia tai myös jumalaistarullisia tai ainoasti pelkkiä mielikuvituksen hiomia, aina on kansan luova mielikuvitus runoissa muodostellut heitä johonkin määrättyyn suuntaan, ikäänkuin edustamaan eri puolia asianomaisen kansan olemuksessa. Mikä on »jumalallinen» soturi, mikä taas »neuvoissa viisas», kuten esim. kreikkalaisen kansanrunon pääsankarit Akilles ja Odysseus; mikä mahtava tietomies tai taitava takoja tai myös huimapäinen seikkailija ja naisten naurattaja, kuten Kalevalan pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen — aina sen mukaan mitä ominaisuuksia kansanruno on tahtonut heissä etusijassa kuvata. Päähenkilöjen rinnalle ja täydennykseksi luo kansan mielikuvitus muita vähempiä uroita, kuten ovat esim. Kalevalan Kullervo, Joukahainen ja Tiera. Ja jotta runojen antama elämän- ja maailmankuvaus olisi mahdollisimman täydellinen, asetetaan niissä miesten rinnalle suuri joukko naisia, taululle eloa ja väriä antamaan. Niinpä ne ovatkin juuri naiset, jotka kansanrunoissa, samoinkuin tavallisessa tosielämässäkin, saavat miehet toimintaan ja muodostuvat tapausten keskustaksi. Niinpä Kalevalassakin kaunis Pohjolan neito on sellainen keskus, johon Kalevalan uroitten työt ja toimet enimmälti kohdistuvat. — Ihmisten rinnalla tuodaan kansanrunoissa myös esille runsas jumala- ja tarumaailma jumalineen, haltioineen ja taruolentoineen, antamaan kuvan kansan uskonnollisista käsitteistä. Siten laajenee kansanrunoelma suureksi maailmankuvaksi.

* * * * *

Kalevalan miessankarit, joihin seuraavassa tahdomme lyhyesti tutustua, ovat etusijassa runollisen mielikuvituksen luomia ja nykyisessä muodossaan usean eri runohenkilön teoista ja luonnepiirteistä pitkän kehityksen kautta muodostuneita kokonaiskuvia, joissa pakanalliset ja kristillisperäiset henkilöt ja aiheet ovat toisiinsa kutoutuneet; mutta niin hyvin on sekä itse kansanruno että sen johdolla vihdoin Kalevalan kokoonpanija nuo eri piirteet toisiinsa sovitellut, että sankarit, kukin erikseen, yleensä esiintyvät eheinä henkilökuvina, ja kaikki yhdessä antavat hyvän kokonaiskuvan Suomen kansan miestyypeistä eli perikuvista, sekä hyvistä että hylättävistä. Kansanruno näet ei yksistään ihannoi, vaan pysyy samalla todellisuuden piirissä.

Kalevalan ylin pääuros, jonka työt ja toimet muodostavat Kalevalan pääsisällyksen, on »vaka, vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen». Alkuaan hän näyttää olleen vedenhaltia, mihin ominaisuuteen hänen nimensä (väinä = virran leveä ja tyyni suu) ja toisintonimensä Suvantolainen viittaavat. Meri ja välkeät vedet vielä Kalevalassakin ovat hänen mielitiensä; meritse hän tavallisimmin liikuskelee. Kansanruno on hänestä kuitenkin monimutkaisen kehityskulun kautta lopuksi luonut ihmissankarin, jonka ylempänä mainitut seisovat mainesanat jo selvästi osottavat, mitä ihanteitaan Suomen kansa on tahtonut Väinämöiskuvassa tuoda ilmi. Vanhuus, vakavuus, viisaus, henkinen voima, tieto ja taito — siinä ne ovatkin Väinämöisen persoonan pääominaisuudet. Ja niillehän kansamme näyttääkin jo muinoin suurimman arvon antaneen, mikäli sen runsaista runoista, saduista, sananlaskuista ja arvoituksista voimme päättää. Väinämöisen mahtava tietäjä-olemus, joka aniharvoin turvautuu miekkaan, vaikkapa kyllä osaa sitäkin hyvin käyttää, edustaa siis kansamme henkistä voimaa; hän on juurikuin Suomen kansan arvokas juhla- eli sunnuntaikuva. Vaan samalla hän on perin havainnollinen ja selväpiirteinen ihminen, jolla on useita inhimillisiä heikkouksiakin, jopa sellaisia, jotka tuntuvat hänen arvoiselleen hengenuroolle vallan sopimattomilta. Mutta suomalainen kansanruno ei kaunistelekkaan henkilökuviaan, vaan esittää ne todellisina ansioineen ja vikoineen.

Kalevalan mukaan on Väinämöinen vanha jo syntyessään, sillä hän vietti äitinsä, ilman immen, veden emosen, kohdussa satoja vuosia, kunnes kyllästyi »ahtaaseen asuntoonsa» ja syntyi »uros aaltojen sekahan». Meressä hän vielä uiskenteli 8 vuotta, kunnekka kohosi sieltä »manterelle puuttomalle», jonka hänen äitinsä oli luonut, ja asuskeli sitten »saaressa sanattomassa» monta vuotta mitään merkillistä tekemättä. Vihdoin hän, vanhentuneena ja viisastuneena, ryhtyy toimimaan ja hankkii ensin Sampsa Pellervoisen avulla paljaalle maalle rehevän metsäpeitteen sekä sitten panee alkuun maanviljelyksen, kylvämällä löytämänsä ohransiemenet suureen kaskimaahan. Siten hänestä tulee maanviljelyksen isä. Samalla hän kehittyy mahtavaksi laulajaksi ja tietomieheksi, joka »päivät pääksytysten» laulelee »syntyjä syviä». Sellaisena maankuuluna tietäjänä hän esiintyy kilpalaulannassa ja voittaa siinä helposti kateellisen, kerskailevan Joukahaisen. Tämä lappalaissukuinen nuori laulaja tietääkin tosin yhtä ja toista tietämisen arvoista, mutta ei lähimainkaan riitä Väinämöiselle, jonka laulaessa »järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, kalliot kaheksi lenti». Joukahaiselle valheineen käy surkeasti.

Kilpalaulannalla Kalevala juurikuin tahtoo osottaa, kuinka paljoa ylempänä arvossa todellinen oppi, nerous ja taito on tyhmänkorkeaa tiedoilla rehentelemistä, mutta samalla se tahtoo näyttää, kuinka mahtavinkin hengensankari pohjaltaan on vain heikko ihminen. Väinämöinen näet kompastuu Joukahaisen asettamaan ansaan, joka hänelle, vanhalle ja yksinäiselle miehelle, näkyy Joukahaisen nuoren ja kauniin sisaren Ainon muodossa. Hän juurikuin unohtaa kutsumuksensa ja korkeat tehtävänsä, jopa omat suuret tietonsa ja taitonsakin, ja puuhailee nyt ankarasti pelkissä kosimahommissa, välittämättä ollenkaan kosittavien estelyistä ja kujeista. Sankarimme toimii aivankuin joku todellinen naimisasioissa hassahtanut vanhapoika. Hän ahdistelee Joukahaisen sisarta naimatarjouksillaan niin kovasti, että Ainon täytyy mennä meren omaksi, pelastuakseen tuosta tungettelevasta, vanhahkosta kosijasta ja vanhempiensa pakotuksista. Tosin hän joskus, kuten esim. hänen oman tyhmyytensä ja hätiköimisensä vuoksi epäonnistuneen Ainon merestä onginnan jälkeen, itsekin älyää, että häneltä »kaikki on mieli melkeässä», s.o. nurinpäin, mutta yhä uudestaan hän ryhtyy kosimahommiin, jopa niissä todellisia aikeita salatakseen helposti livahuttaa suustaan valheenkin.

Pohjolan neito, »maan kuulu, ve'en valio», se nyt täyttää hänen mielensä, ja Pohjolaan, vieraan heimon maahan, hän tekee kosimamatkoja. Tosin ensimäisen matkan käy perin nolosti, kun Joukahainen matkan varrella kostoksi ampuu häneltä hevosen, ja hän saa uida merta, niin että »ei ole kynttä varpahissa, eikä sormissa niveliä», ennenkuin kurjassa tilassa pelastuu Pohjolan rantaan. Eipä noin nolosti perille tullut kosija edes rohkene imaista asiatansakaan, hän vain voivottelee koti-ikäväänsä ja pyrkii päästä jälleen kotimailleen, vaikkapa Pohjolan emäntä itsestään lupaa hänelle tyttärensä, jos hän ihmeellisen taikamyllyn, sammon, takoisi. Oman päänsä päästimiksi hän lupaa lähettää seppo Ilmarisen sampoa takomaan ja neidon ansaitsemaan. Kuitenkin hän taas kömmeltyy neitosiin kotimatkalla, kun näkee omin silmin Pohjolan kauniin immen taivaan kaarella kultakangasta kutomassa. Neidon käskystä hän, kuten rakastunut hupakko ainakin, tekee jos jotakin neidon suosion voittamiseksi. Hän halkaisee jouhen »veitsellä kärettömällä», hän vetää munan solmuun ja solmun tuntumattomaksi, hän kiskoo kivestä tuohta ja särkee jäästä aidaksia »pilkkehen pirahtamatta», jopa lopuksi ryhtyy veistämään venettä neidon kehrävarren (värttinän) muruista. Mutta siinä hän kiireessä iskee kirveellä ison haavan polveensa eikä edes, lemmestä hömmelöitynyt kun on, muista verensulkusanoja, tukkiakseen hirmuisen verentulvan.

Veren tukkijaa hänen, suuren tietäjän, täytyy etsiä ympäri kyliä. Näissä puuhissa häneltä jälleen vähäksi aikaa unohtuu Pohjan neito, ja viekkaasti hän toimittaa rehellisen, yksivakaisen Ilmarisen Pohjolaan sampoa takomaan, kuten oli luvannut. Mutta kun Ilmarinen ei vielä saanutkaan neitoa palkakseen, pälkähtää Väinämöiselle päähän lähteä uudelleen Pohjolaan onneaan koettamaan. Monien vaikeuksien jälkeen, matkattuaan urheasti Tuonelan kamalat maat ja tietoviisaan jättiläisen, Antero Vipusen vatsat hakemassa veneen teossa tarvittavia kolmea syntysanaa, hän vihdoin tiedon ja laulun voimalla valmistaa itselleen komean kosiopurren ja lähtee sillä viilettämään Pohjolaan.

Mutta kesken kaikkea hän tälläkin matkalla jo ohimennen hätävaraksi kosaisee Ilmarisen vireää siskoa, Annikkia, tietysti saaden rukkaset, juurikuin palkaksi valheista, joita Annikille oli lasketellut. Joutuupa siitä Annikin ajamana vihdoin hidas Ilmarinenkin kilpakosijaksi, ja hän se voittaakin neidon sydämen. Väinämöinen, joka ei suinkaan ole tahtonut väkisin neitoa viedä, silloin vihdoin huomaa, ettei ole vanhan, vaikkapa olisikin kuuluisa tietäjä ja mahtimies, hyvä lähteä kosimisessa kilpasille nuorten kera. Hän juurikuin herää huumauksestaan, ottaa ylimpänä vieraana osaa Ilmarisen komeihin hääjuhliin ja pysyy täst'edes visusti poissa naimistuumista. Kauan harhailtuaan itsekkäissä puuhissa, hän nyt ikäänkuin jälleen löytää oman itsensä ja oikean kutsumuksensa, kohoo heimonsa ensimäiseksi mieheksi, johtajaksi ja puolustajaksi ja asettaa kokonaisedun, yhteishyvän, omien pikkupyrintöjen sijalle. Hänen olemuksensa täst'edes kasvaa piirre piirteeltä kansan johtajaksi ja pääsankariksi, jonka rinnalla toiset Kalevalan uroot jäävät kokonaan varjoon.

Kun Ilmarisen vaimon kuoltua Kullervon koston uhrina välit Kalevalan ja Pohjolan heimojen kesken ovat rikkuneet, panee Väinämöinen rohkeasti toimeen sammonryöstöretken, saattaakseen tuon Pohjolalle paljon onnea ja rikkautta tuottaneen, Kalevalan sepän takoman ihmekapineen Kalevalaan onnea antamaan. Epäröivä Ilmarinen ja urhea Lemminkäinen tulevat osallisiksi tähän suureen kansalliseen yritykseen, jonka Väinämöinen, kalevalaisten johtajana, meritse tekee Pohjolaan. Tällä retkellä hän osottaa m.m. ihmeellistä soittotaitoaan, kun hän hauen leukaluusta tekemällään kanteleella hurmaa sekä ihmiset että maan, ilman ja veden eläimet jopa jumalat ja haltiatkin. Väinämöisen lumoavassa kanteleensoitossa Kalevala tahtoo kuvata Suomen kansan suurta mieltymystä sävelten tenhovoimaan. — Väinämöinen se samporetkellä esiintyy kaikista pulista päästäjänä. Hän yksin jaksaa irroittaa veneen jättiläishauen hartioilta; hän vaatii Pohjolassa rohkeasti sampoa, nukuttaa taikakeinoillaan Pohjolan soturit ja avaa laulunsa mahdilla vaskivuoren, jonne Sampo oli kätkettynä. Ja hänpä se, kun meritaistelussa kalevalaisten ja takaa-ajavain pohjolaisten välillä Sampo särkyi pirstaleiksi, huolekkaasti kokosi rantamilta Sammon murut ja saattoi ne Kalevalaan »onnen aluksi» ja »siemenen sikiöksi». Kokonaista onnea ei näet kansa enemmän kuin yksityinenkään koskaan saavuta — hyväpä kun saa osakseen onnen murujakin.

Pohjolan vihastunut emäntä lähettää Kalevalan turmioksi tauteja — ne parantaa Väinämöinen; hän nostaa karhun kaatamaan Kalevalan karjaa — sen Väinämöinen surmaa; hän varastaa Kalevalasta kuun, auringon ja tulenkin — ne kaikki hankkii neuvokkaasti Väinämöinen, vähäksi osaksi tosin Ilmarisen avulla, takaisin Kalevalaan. Hän on nyt pitkin matkaa kansansa suuri hyväntekijä. Ja kun vihdoin uusi usko Kristuslapsen mukana tunkeutuu Kalevalan maille, silloin hän vapaaehtoisesti, vanhan suomalaisen maailmankatsomuksen edustajana, väistyy näyttämöltä, jättäen toki kansallensa perinnöksi henkensä aarteet ynnä soiton ja laulun tenhoisat taidot. Merestä hän oli noussut, ja merelle hän vaskiveneessään katoaa.

Kalevalan toinen pääuros on kuuluisa seppä Ilmarinen, »veli seppo Ilmarinen», kuten Väinämöinen häntä nimittää. Alkujaan hän on ollut ilman jumala ja epäilemättä vanhimpia jollei vanhin muinaissuomalaisten jumalista. Mutta ilman piiristä on kansanruno vähitellen vetänyt hänet alas maan päälle ja muodostellut luovan mielikuvituksensa avulla ihmesepäksi, »taitavaksi takojaksi», jollaisena hän kauttaaltansa Kalevalassa esiintyy. Ja ilmielävänä yksilönä hän astuu Kalevalassa eteemme, edustaen Väinämöisen, hengen sankarin rinnalla ja vastakohtana suomalaisen kansanluonteen käytännöllistä, aineellista puolta. Hän on kansamme ilmehikäs arkikuva, ahkera, hidas, epäröivä, saamaton ja hieman yksinkertainen seppä, mutta omassa ammatissaan perin taitava. Hänellä ei ole Väinämöisen runollista mieltä eikä rohkeaa päättäväisyyttä; toisten täytyy häntä juurikuin ajaa edellään; mutta mitä hän ottaa tehtäväkseen, sen hän, vaikeuksia väistymättä, kunnollisesti suorittaa. Väinämöiseen verraten on hänellä yksi ulkonainen etu, joka tuottaa hänelle voiton kilpakosinnassa; se on hänen nuorekas ja muhkea muotonsa, jota ei edes »kyynärä kyventä päässä, syli syttä hartioilla» kykene hävittämään. Hän näet, kuten kunnon sepän tuleekin, on ahkera saunassa-kylpijä ja sen kautta suomalaisen saunaharrastuksen edustaja. Kaikessa epärunollisuudessaankin Ilmarisen olemus herättää vilpitöntä myötätuntoa, sekin kun osaltaan tuntuu niin perin suomalaiselta.

Kalevalan mukaan Ilmarinen »syntyikin sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla, vaskinen vasara käessä, pihet pikkuiset piossa», ja ryhtyi heti laatimaan itselleen pajaa sekä rautaa ahjossaan muovailemaan. Hän elää sitten aikojansa Kalevalan kuuluisana seppänä, joka tilaajilleen takoo kaikenlaisia tarviskaluja, taidokkaita koristeita, vahvoja varuksia, loistavia sota-aseita, jopa kerran laatii itselleen jonkinmoisen lentokoneenkin (vaakalinnun) ja toisella kertaa esiintyy taidokkaana kuvanveistäjänä takoessaan kultaneidon. Sanotaanpa hänestä että hän on myös »taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut» juurikuin muistona hänen ilman jumaluudestaan. Kerran hän koettaa laatia kullasta kuuta ja hopeasta aurinkoa, mutta ei siinä oikein onnistu enemmän kuin muissakaan yrityksissä, joihin hän nenäänsä pitemmälle ajattelematta ryhtyy. Ilmarisen taidokkain ja ihmeellisin tuote on kuitenkin ihmemylly sampo.

Muistamme edellisestä Väinämöisen luvanneen lähettää Ilmarisen Pohjolaan sampoa takomaan. Tuntien Ilmarisen haluttoman mutta samalla herkkäuskoisen luonteen hän, kun ei saa seppää Pohjolan neidon kauneuden kuvaamisella liikkeelle, houkuttelee tämän pajasta katsomaan kuusen latvaan laulamaansa kuuta ja Otavaa. Utelias seppä menee ansaan, vieläpä herkkäuskoisena kiipeää kuuseen kuuta ja Otavaa käsin tavoittamaan. Silloinpa Väinämöinen loitsii ankaran myrskyn, joka kiidättää sepän ilmojen lävitse Pohjolaan. Täällä Ilmarinen esiintyy taidostaan ylpeänä ja itsetietoisena, jopa ihastuu koreaan Pohjan neitoonkin, niin että neitoa saadakseen ryhtyy rohkeasti aivan mahdottomista alkuaineista takomaan sampoa. Monien vaikeuksien jälkeen, joissa kaikissa hän esiintyy kylläkin neuvokkaana miehenä, ne kun koskevat hänen omaa ammattialaansa, hän, käyttämällä apuna itse luonnon voimia, saakin valmiiksi sammon, ihmemyllyn sellaisen, joka Pohjolalle jauhaa viljaa, suoloja ja rahoja ja jollaista ahnas ja äveriäs Pohjolan emäntä oli niin hartaasti himoinnut. Mutta tyttöpä ei vielä halunnutkaan vaihtaa neitiyden vapaita päiviä emännän huoliin, ja »alla päin, pahoilla mielin» Ilmarinen palajaa kotipajalleen, edes vaatimatta sampoa myötänsä.

Hän elelee jälleen uutterana seppänä kotikylässä, kunnekka saa sisareltaan Annikilta kuulla, että Väinämöinen on komealla kosiopurrella menossa Pohjolaan kosiin. Silloinpa »tunkihe sepolle tuska, vasara käestä vaipui» — Pohjan neidon kaunis kuva ei siis ollut vielä kokonaan haihtunut hänen sydämestään pajan nokeen. Ja oikeinpa hänelle kerrankin tulee kiire joutua matkaan. Hän valmistautuu kuin sulhasmies konsanaankin: kylpee saunassa noet pois ruumiistaan, niin että on »kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina», pukeutuu parhaasen juhlapukuunsa ja lähtee paraimmalla oriillaan ja komeimmalla reellään tavoittamaan Väinämöistä. Luulisipa nyt vähintäin syntyvän neidosta kilpakosijain välillä kaksintaistelun, mutta Ilmarisen mieli on jo ennättänyt rauhoittua. Vaikka taitava miekkain takoja, hän muuten ei ole mikään miekkamies. Niinpä hän nytkin itse ehdottaa Väinämöiselle sovintoa, jotta neito saisi vapaasti valita. Ja neito valitseekin hänet vastoin äitinsä tahtoa komean ulkomuodon ja sammon takomisen vuoksi. Mutta monta vaarallista ansiotyötä hän saa vielä suorittaa, ennenkuin Pohjan-akka suo hänelle tyttärensä. Näissä hän aluksi esiintyy saamattomana ja avuttomana, mutta kun morsian »kädestä pitäen» neuvoo, miten hänen tulee kussakin tapauksessa menetellä, niin hän ne pelottomasti ja taitavasti suorittaa. Hän kyntää kyisen pellon, kahlehtii Tuonen karhun ja pyytää Tuonelan joesta suuren jättiläishauen. Kaikissa näissä ansiotöissä tulee hänen sepäntaitonsa hyvään tarpeeseen.

Komeain häitten jälkeen Ilmarinen vie nuorikkonsa kotiinsa Kalevalaan ja elelee siellä vaimoineen rauhaisaa perhe-elämää, kunnekka paimen orja Kullervo pedoilla revittää emännän kappaleiksi. Silloin seppo synkeässä surussaan, kun ei ollut »mieli tervoa parempi, syän syttä valkeampi», ryhtyy, kuukauden toimettomana jopa syömättömänäkin surtuaan, takomaan itselleen kullasta vaimoa. Ruumiin hän kyllä saa syntymään, mutta henkeä ei kultakuvaan tule — se olisi Ilmarisen pitänyt huomata jo työhön ryhtyessään. Ei lämmitä häntä kultakuvan kylmä kylki, ja hän tarjookin kultaneidon naimahaluiselle Väinämöiselle, vieläpä leikillisesti — mikä piirre hänessä muutoin on perin harvinainen — vakuuttelee, ettei se suinkaan »ole suuri suun piolta.» Vieläkin hän tekee yhden vaimon hankkimisyrityksen, ajaa Pohjolan nuorempaa tytärtä kosimaan ja ryöstää tämän mukaansa, kun tyttö ei hyvällä lähde. Vaan eipä tästäkään hänelle iloa koidu. Arkipäiväisenä ja uneliaana hän nukkuu sikeästi majatalossa, ja sill'aikaa toinen naurattelee hänen naistansa. Suuttuupa silloin hidasverinen seppäkin ja loitsii — mikä muuten ei kuulu hänen tapoihinsa — naisensa meren lokiksi eikä enää puutu naimisasioihin.

Ilmarisen epäröivä jopa merellä pelkurimainen luonne käy selvästi ilmi samporetkellä. Häntä kyllä harmittaa, että Pohjola rikastuu hänen samponsa turvissa, mutta hän ei tee mitään sammon hankkimiseksi Kalevalaan. Vieläpä hän pelotteleekin kaikenlaisilla vaaroilla, kun Väinämöinen rohkeasti kehoittaa lähtemään sammon ryöstöön. Hän on maalla-eläjä, joka perin vastahakoisesti uskaltaa kalliin henkensä Wäinämöisen välkeälle tielle, merelle. Lemminkäistä hän kyllä ivaa, kun tämä miekallaan haukea tavoittaessaan mulskahtaa venheestä mereen, mutta samalla joutuu itsekkin seppänä epäedulliseen valoon, kun särkee miekkansa haukeen. Yhtä saamattomana hän, niin taitoniekka kuin onkin, ei kykene hauen leukaluusta kannelta tekemään, vielä vähemmin epärunollisena edes yrittääkään sitä soittaa, vaikkapa kaikki muut yrittävät. Eikä hän samporetkellä osota mitään erityistä innostusta tai kykyä muuhun kuin soutamiseen ja sampovuoren ovenlukkojen ja -saranain rasvaamiseen; vieläpä todellisen vaaran uhatessa vain valittelee ja peittäytyy veneessä viltin alle. Hän ei ole sankarisielu, vaan pelkästään arkipäiväinen seppä. Pohjan akan Kalevalaan lähettämien vaarojen pois karkoittamisessa hän tosin käytännön miehenä hieman auttelee Väinämöistä, mutta pääkunnia kaikesta on tällöin Väinämöisen.

Irrallisempana edellisten pääurosten rinnalla esiintyy luonteineen ja tekoineen Wäinämöisen »ylimäinen ystävä» Lemminkäinen, oikea suomalaisen kansanrunon suosikki. Kuten jo hänen monista nimityksistään — Lemminkäinen, Ahti, Kaukomieli y.m. — voimme huomata, on hänenkin kokonaiskuvansa kansanrunossa kudottu yhteen monen eri henkilön teoista ja luonteenpiirteistä. Mutta sitenpä onkin syntynyt erittäin monipuolinen ja mielenkiintoinen sankarikuva, joka sekin ansioineen ja vikoineen omalta kannaltaan hyvin edustaa suomalaista kansanluonnetta. Väinämöistä sopisi meidän katsoa Suomen kansan kokonaisedustajaksi, Ilmarinen taas on lähinnä hämäläisheimon edustaja, ja vilkas, seikkaileva Lemminkäinen edustaa lähinnä karjalaisluonnetta. Hänessä virtaa liikkuva, eloisa veri, joka pakottaa hänet alituisesti retkeilemään ja seikkailemaan kotikylän ulkopuolella, uhmailemaan vaaroja ja etsimään naisiloja. Runotar on hänen kuvaamiseensa tuhlannut runsaasti väriä, niin että paikoin tuntuu itse Väinämöinenkin jäävän häneen verraten varjoon. Hän on nuori ja pulska mies, »veitikka verevä», jota naiset eivät voi vastustella ja joka elelee neitojen kisoissa kuin kotonaan. Hänen mielijuomiansa on olut, joka panee veren kuohumaan hänen suonissaan, niin että hän useinkin toimii äkkipikaisesti ja häikäilemättömästi. Hän on »kärkäs käskemättä» ja suuri kerskuri, mutta osottaa samalla pelotonta sotaista mieltä sekä asetaitoa, osaapa tarvittaessa loitsiakin milt'ei Väinämöisen veroisesti. Hurjapäisenä, ylpeänä, riidan- ja sodanhaluisena hän kuitenkin on erittäin hellä äidilleen, vaikkapa kääntääkin äitinsä varoitukset leikiksi, niitä tottelematta. Kaikkialla hän on oma itsensä, jonkinlainen Kalevalan »yli-ihminen.»

Hänen ensimäinen urotyönsä on ylpeän ja kauniin Kyllikin ryöstäminen Saaresta vaimoksi. Äiti häntä varoittelee lähtemästä kosiin, koska oli köyhä ja halpasukuinen, mutta ylpeästi viittaa Lemminkäinen vastustamattomaan viehätysvoimaansa sekä lupaa Kyllikille jumalaisella miekallaan sukunsa suurentavansa. Tosin Saaren naiset hänelle nauravat, kun hän kylän kujalla ajaa rekensä kumoon, mutta pianpa Lemminkäinen kääntää naisten naurun lemmenleikiksi. Kyllikki on ainoa, jonka vuoksi hän saa turhaa työtä tehdä, mutta niinpä hän vihdoin kyllästyykin ja ryöstää Kyllikin rekeensä. Saapa hän lopuksi mairein sanoin ja vakavin valoin Kyllikinkin suostumaan itseensä ja palajaa onnellisena kotiin.

Mutta sankarin avio-onni ei ole pitkä. Vastoin valaansa menee Kyllikki kerran, Lemminkäisen liiaksi kalamatkalla viipyessä, kylän kisoihin. Lemminkäisen veri kuohahtaa, kun hän sen kuulee; hänessä herää jälleen vastustamaton sodanhalu, jota mitkään äidin tai vaimon rukoukset eivät voi viihdyttää; eivät aarteet eikä kotoinen olut hänelle enää kelpaa. Kyllikin sijaan hän tahtoo hankkia vaimokseen Pohjolan kuulun neidon ja lähtee päätä pahkaa, loitsuilla ja sota-aseilla hyvin varustettuna, Pohjolaan. Täällä hän taikakeinojansa avulla puikahtaa Pohjolan pirttiin kenenkään huomaamatta keskelle mahtavia loitsijoita, ja loitsii itse niin ankarasti joukkoon, että »tulta iski turkin helmat, valoi silmät valkeata», ja kaikki Pohjolan tietäjät nujertuvat sellaisen loitsuvoiman edessä mikä minnekin. Röyhkeästi hän sitten pyytää Pohjan akalta tytärtä, »piikajoukosta pisintä», mutta saakin aivan kuin Ilmarinen ensin tehtäväkseen vaarallisia ansiotöitä. Kerskaillen hän lähtee hiihtämään Hiiden hirveä, niin että »tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä», mutta vasta metsänhaltioita suostuttelemalla hän lopulta monen seikkailun jälkeen saa hirven taatusti kiinni. Ukko ylijumalan avulla hän taltuttaa suitsiinsa myös Hiiden raisun hevosen, mutta kolmannessa ansiotyössä, Tuonelan mustan joen joutsenen ammunnassa, hänet hukka perii. Pohjolan sokea karjanpaimen, jota hän oli pilkannut, täällä kostoksi salaa ampuu hänet kyynuolella ja silpoo miekallaan kappaleiksi Tuonelan synkkään jokeen. Sinne olisikin sankarimme kadonnut, jollei hänen hellä ja huolehtiva äitinsä, saatuaan Lemminkäisen kotiin jättämästä ennemerkistä tiedon poikansa tuhosta, olisi verrattomassa äidinrakkaudessaan pannut maat ja taivaat liikkeelle ja haravoinut poikaansa kokoon Tuonelan joesta sekä jumalien voiteilla häntä henkiin herättänyt. Tosin hän nyt lähtee kotiin äitinsä kera, mutta sydän on edelleen »noissa Pohjan neitosissa.»

Ja Ilmarisen häiden jälkeen hän uudelleen sonnustaa itsensä Pohjolaan — tällä kerralla kostamaan sitä häväistystä, että hänet yksin, koska muka oli toraisa, tappelija ja naisten viettelijä, oli jätetty häihin kutsumatta. Mitkään äidin varoitukset tai vaaroilla pelottelut eivät häntä nytkään voi pidättää, sillä sellaista häpeää hän, urosten uros, ei voi sulattaa. Hän kylpee, pukeutuu vahvaan sota-asuunsa ja luottaen oivalliseen miekkaansa sekä loitsutaitoonsa lähtee äidin kuvaamaa vaarallista tietä ajamaan Pohjolaan. Rohkeutensa ja neuvokkaisuutensa avulla hän selvittäytyy noista kamalista vaarapaikoista ja käyttäytyy niin röyhkeästi ja ylimielisesti Pohjolassa, että Pohjolan isäntä vihdoin miekalla koettaa häätää pois tuota kutsumatonta vierasta. Mutta kaksintaistelussa Lemminkäinen sivaltaa isännältä pään poikki »kuin naatin naurihista», vieläpä julkeaa pyytää vettä veriä käsistään pestäksensä. Silloin emäntä vimmastuu ja kutsuu kaikki Pohjolan miekkamiehet Lemminkäistä häätämään. Ylivoiman edessä sankarimme viisaasti väistyy ja rientää suinpäin kotiinsa sekä sieltä vahvoilla eväillä varustettuna Saareen vainolaisia piiloon. Saaressa hän viettää niin julkeaa ja hauskaa elämää Saaren neitojen ja vaimojen parissa, että Saaren mustasukkaiset miehet vihdoin päättävät karkoittaa tuon rauhanhäiritsijän pois. Tälläkin kertaa Lemminkäinen sukkelasti väistyy ylivoiman tieltä ja pääsee vihdoin monien vaivojen ja seikkailujen jälkeen kotivalkamille, jätettyään Saaren naiset rannalle itkemään hänen äkillistä poislähtöään. Apea oli lähtijänkin mieli, ja vielä apeammaksi se käy, kun hän huomaa, että koti on poltettu poroksi ja armas äiti kadonnut. Kerrankin hän oikein katuu tottelemattomuuttaan ja hurjapäisyyttään. Vihdoin hän löytää äitinsä metsän piilopirtistä ja on heti yhtä huoleton veitikka kuin ennenkin. Vielä kerran hän yrittää kostoretkelle Pohjolaan, ottaen vanhan aseveikon Tieran sotatoverikseen. Mutta nolosti käy tälläkin kertaa. Heidän laivansa jäätyy Pohjolan emännän lähettämiin pakkasiin, ja alakuloisina palajavat uroot kovia vastuksia kestäen kotiin. Lemminkäisen ylpeää itseensäluottamusta ja naisiin mieltymystä ei tosin ankarin pakkanenkaan jaksa täysin masentaa.

Näin on Lemminkäinen puuhaillut yksikseen. Vasta samporetkellä hän esiintyy muiden sankarien mukana ja osottaa pitkin matkaa rohkeaa, kerskailevaa ja levotonta luonnettaan. Hänpä se varomattomuudellaan aiheuttaa retken puolinaisen onnistumisenkin, kun Väinämöisen varoituksista huolimatta paluumatkalla laulaa karjahtelee niin kovasti, että Pohjolan väki herää ja lähtee sammonryöstäjiä takaa ajamaan, mistä ennen mainittu meritaistelu on seurauksena.

Näiden Kalevalan kolmen pääuroon ohelle on kansanruno asettanut muutamia muita miesluomia, jotka nekin tavalla tai toisella liittyvät edellisiin ja runojen kokonaisvirtaan, niin että yhteys kaikkien eri osien ja sankarien välillä mitenkuten säilyy. Sellainen sivuhenkilö on ennen muita synkkä Kullervo, jonka tuhoisa teko — Ilmarisen emännän surma — muodostaa käänteen Kalevalan juonessa, rikkomalla Kalevalan ja Pohjolan siihenastiset hyvät välit. Kullervo edustaa kodittoman orjan kolkkoa osaa, on juurikuin orjuutta kärsineiden suomalaisheimojen — inkeriläisten, vatjalaisten ja virolaisten — kovaosainen vertauskuva. Harvinaisella runollisella voimalla ja 'jylhyydellä Kalevala esittää hänen elämänsä murhenäytelmän. Hänen kotinsa hävitetään tuimassa heimoriidassa, itse hän syntyy orjuuteen, mutta osottaa jo lapsena tavattomia ruumiin ja hengen voimia. Orjassa ne eivät pääse huonon kohtelun vuoksi kehittymään suotuisaan suuntaan; ulkonaiset olosuhteet ja oman sydämen voimakkaat vietit ja intohimot saattavat Kullervon rikoksien tielle. Sukukoston hän näyttää imeneen jo äidin maidossa, ja sitä peläten hänen setänsä Untamo ensin koettaa toimittaa hänet pois päiviltä ja sitten, kun Kullervo uhkamielisesti tekee kaikki työt, jotka hänen sankariluonteelleen olivatkin sopimattomia, nurinpäin, myö hänet muutamasta raudankappaleesta Ilmariselle. Ei osaa Ilmarisen emäntäkään orjaa oikein kohdella; ajattelemattomasti hän Kullervon eväsleipään leipoo sisälle kiven. Kun Kullervo, jota paimenen halpa virka jo on tarpeeksi harmittanut, lisäksi särkee tuohon leipäkiveen ainoan muiston isästänsä, perintöveitsensä, kuohahtaa hänen kostonhaluinen verensä, ja sepän emäntä saa hengellään maksaa ilkityönsä. Koston makuun päästyään Kullervo nyt tahtoo kostaa Untamolle isänsä Kalervon kodin hävityksen, mutta joutuu sitä ennen kuolleiksi luulemiensa vanhempainsa luo. Täälläkään hän ei töissään menesty, ne kun eivät ole hänen voimiensa mukaisia, ja vihdoin hän eräällä metsämatkalla tietämättään viettelee oman kadoksissa olleen sisarensa, joka hyppää koskeen häpeäänsä sovittamaan. Näyttääpä kuin olisivat kaikki kohtalon voimat liittoutuneet häntä vastaan. Rikos vie rikokseen. Töykeästi kohtelee Kullervo kotiväkeään ja vihdoin kostaa perinpohjin Untamollekin. Mutta silloinpa onkin mitta täysi. Rikokset huutavat sovitusta, ja sovitukseksi Kullervo jylhästi painaa miekkansa kärjen omaan rintaansa.

Kullervonkin nimen ympärille on kansanrunoissa kutoutunut alkuperäisestä eri henkilöille kuuluvia tekoja ja piirteitä, jotka kaikki yhdessä ovat jylhentäneet tuon onnettoman sankarin synkkää kokonaiskuvaa ja muodostaneet sen niin kammottavan traagilliseksi. Hän se Kalevalan henkilöistä onkin ensinnä ja eniten herättänyt kaunotieteilijäin ja -taiteilijain mielenkiintoa.

Verrattain vähäpätöinen sivuhenkilö on nuori Joukahainen, jonka esiintyminen kuitenkin on tarpeellinen saattamaan Väinämöistä kosiopuuhiin. Hän on luihu ja kateellinen ylvästelijä ja kerskuri, joka ei voi kärsiä Väinämöisen suurta tietäjämainetta. Vastoin kotiväkensä kieltoa hän lähtee kilpasille Väinämöisen kera, mutta joutuu kilpalaulannassa niin surkeasti tappiolle, että ainoasti lupaamalla sorean Aino-siskonsa Väinämöiselle puolisoksi pelastaa hätääntyneen henkensä. Tätä hän sitten kyllä katkerasti pahoittelee ja yrittää salakavalasti kostaa Väinämöiselle ampumalla häneen nuoliaan, kun hän Pohjolaan kosiin merta myöten ajelee. Sattuvasti kuvailee kansanruno Joukahaisen maltitonta vahtausta, kun hän levottomana siirtyy pirtistä vaanimaan ulos pihalle ja pihalta yhä ulommaksi pelloille ja kosken partaalle. Ja vahingoniloisena hän toivottelee Väinämöiselle tuhoa meren aalloissa. — Kalevala ei hänestä sen enempää piittaakaan, tehtyään ensin muutamilla piirteillä hänen halpamaisen luonteensa selväksi.

Hauska tuttavuus on Lemminkäisen sotatoveri, urhea Tiera, joka ohimennen lukijalle esitetään. Kun Lemminkäinen Tieran sotaista mieltä herättääkseen hänelle muistuttelee heidän entisiä yhteisiä urotekojaan, herää hänessä sotainen into niin kiivaasti, ettei edes äsken naitu nuorikko voi häntä pidättää. Niin kiireesti hän jouduttautuu Lemminkäisen mukaan, että vasta ulkona viimeistelee pukuansa. Muutamilla piirteillä on Kalevala hänestäkin luonut havainnollisen pikkukuvan.

Nolon osan on Kalevalassa saanut Pohjolan isäntä. Häntä ei edes mainita millään erityisnimelläkään; hän peittyy täydellisesti voimakkaan vaimonsa Louhen liepeihin. Kotiväki ei piittaa rahtuakaan hänen käskyistään ja kun hän kerran koettaa ominpäin isännyyttään näyttää, häätämällä miekoin talostaan julkeaa Lemminkäistä, saa hän surkeasti surmansa. Hän on täydellinen »tohvelisankari». Hänen vastakohtanaan esiintyy Kalevalan lopussa talonsa ylpeänä isäntänä »ruma Ruotus paitulainen» (= raamatun Herodes), joka röyhkeästi kohtelee avunanojaa.

Kalevalan miesjumalat ja muut tilapäiset mieshenkilöt sivuutamme, kun ne ovat ulkopuolella esityksemme piiriä.

* * * * *

Näin asettaa Kalevala eteemme suuren joukon mieskuvia kaikki elävinä ja yksilöllisinä. Suppea esityksemme ei voi antaa muuta kuin perin kalpean aavistuksen siitä monipuolisesta elämästä, jota Kalevala mestarillisesti kuvailee. Vielä vähemmän se voi selvitellä sitä verratonta runollista kauneutta ja värikkyyttä, joka sen kuvauksia koristaa. Voidakseen tästä kaikesta täysin nauttia, täytyy itsekunkin lukemalla syventyä Kalevalan omiin runoihin. Niiden lukeminen kyllä runsaasti lukijan vaivat palkitsee.