Kalevala [1849 edition] (continued 5)

* * *

Suuni jo sulkea pitäisi, kiinni kieleni sitoa, laata virren laulannasta, heretä heläjännästä. Hevonenki hengähtävi matkan pitkän mentyänsä, rautanenki raukeavi kesäheinän lyötyänsä, vetonenki vierähtävi joen polvet juostuansa, tulonenki tuikahtavi yön pitkän palettuansa; niin miks' ei runo väsyisi, virret vienot vierähtäisi illan pitkiltä iloilta, päivänlaskun laulannoilta? Noin kuulin saneltavaksi, toisin tutkaeltavaksi: "Eipä koski vuolaskana laske vettänsä loputen, eikä laulaja hyväinen laula tyynni taitoansa. Mieli on jäämähän parempi kuin on kesken katkemahan." Niin luonen, lopettanenki, herennenki, heittänenki. Kerin virteni kerälle, sykkyrälle syylättelen, panen aitan parven päähän, luisten lukkojen sisälle, jost' ei pääse päivinänsä, selviä sinä ikänä ilman luien lonsumatta, leukojen leveämättä, hammasten hajoamatta, kielen keikkelehtämättä. Mitäs tuosta, jos ma laulan, jos ma paljoki pajahan, jos laulan jokaisen lakson, joka kuusikon kujerran! Ei ole emo elossa, oma vanhin valvehella eikä kulta kuulemassa, oma armas oppimassa: on mua kuuset kuulemassa, hongan oksat oppimassa, koivun lehvät lempimässä, pihlajat pitelemässä. Piennä jäin minä emosta, matalana maammostani. Jäin kuin kiuruksi kivelle, rastahaksi rauniolle, kiuruna kivertämähän, rastahana raikkumahan, vaimon vierahan varahan, ehtohon emintimäisen. Se mun karkotti, katalan, ajoi lapsen armottoman tuulipuolelle tupoa, pohjaispuolelle kotia, vieä tuulen turvatointa, ahavaisen armotointa. Sainpa, kiuru, kiertämähän, lintu kurja, kulkemahan, vieno, maita vieremähän, vaivainen, vaeltamahan, joka tuulen tuntemahan, ärjynnän älyämähän, vilussa värisemähän, pakkasessa parkumahan. Moni nyt minulla onpi, usea olettelevi virkkaja vihaisen äänen, äänen tuiman tuikuttaja. Ken se kieltäni kirosi, kenpä ääntä ärjähteli; soimasi sorisevani, lausui liioin laulavani, pahasti pajattavani, väärin virttä vääntäväni. Elkätte, hyvät imeiset, tuota ouoksi otelko, jos ma, lapsi, liioin lauloin, pieni, pilpatin pahasti! En ole opissa ollut, käynyt mailla mahtimiesten, saanut ulkoa sanoja, loitompata lausehia. Muut kaikki oli opissa, mie en joutanut kotoa emon ainoan avusta, yksinäisen ympäriltä. Piti oppia kotona, oman aitan orren alla, oman äitin värttinöillä, veikon veistoslastusilla, senki piennä, pikkaraisna, paitaressuna pahaisna. Vaan kuitenki kaikitenki la'un hiihin laulajoille, la'un hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin. Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi laajemmille laulajoille, runsahammille runoille, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.