Kalevala [1849 edition] (continued 3)

Viideskolmatta runo

Jopa viikon vuoteltihin, vuoteltihin, katseltihin neion nuotehet tulevan seppo Ilmarin kotihin: silmät vanhoilta valuvi ikkunoissa istuessa, polvet nuorilta nojuvi veräjillä vuottaessa, lasten jalkoja paleli seinuksilla seisoessa, kului kengät kesk'-iältä rantasilla raittaessa. Niin huomenna muutamana, päivänä moniahana kumu kuuluvi salolta, reen kapina kankahalta. Lokka, luopuisa emäntä, Kalevatar, kaunis vaimo, sanan virkkoi, noin nimesi: "Se on poikani rekonen! Jo tulevi Pohjolasta nuoren neitonsa keralla! "Lähes nyt kohti näitä maita, kohin näitä kartanoita, ison saamille tuville, vanhemman varustamille!" Se on seppo Ilmarinen jo kohta kotihin saapi, ison saamille pihoille, vanhemman varustamille. Pyyhyet vihertelevät vesaisilla vempelillä, käkyet kukahtelevat korjan kirjavan kokalla, oravat samoelevat päällä aisan vaahterisen. Lokka, luopuisa emäntä, Kalevatar, vaimo kaunis, tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Kylä vuotti uutta kuuta, nuoret päivän nousentoa, lapset maata mansikkaista, vesi tervaista venettä; mie en kuuta puolinkana, päiveä mokominkana: minä vuotin veijoani, veijoani, minjoani. Katsoin aamun, katsoin illan, en tiennyt, mihin katosi, tokko pientä kasvatteli vaiko laihoa lihoitti, kun ei tullut kuitenkana, vaikka varsinki lupasi tulla jälen tuntuessa, saa'a jälen jäähtymättä. "Aina katsoin aamusilla, päivät päässäni pitelin, kun ei vieri veijon saani, ei kolaja veijon korja, näille pienille pihoille, kape'ille kartanoille. Oisko olkinen oronen, reki kaksikaplahinen, senki saaniksi sanoisin, korjaksi korotteleisin, jos se veijoni vetäisi, toisi kaunoni kotihin. "Niinpä toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken päiväkauen; pääni katsoin kallellehen, sykeröni syrjällehen, silmät suorat suikulaksi: toivoin veijoni tulevan näille pienille pihoille, kape'ille kartanoille. Jo tuo viimeinki tulevi, toki kerran kerkiävi, vierellä verevä muoto, punaposki puolellansa! "Sulho, viljon veljyeni! Lasketapa laukkiotsa, vietätä hyvä hevonen entisille heinillensä, taanoisille kauroillensa! Laai meille terveyttä, laai meille, laai muille, laai kaikelle kylälle! "Tehtyäsi tervehyiset sanele tarinojasi: matkasitko mainehitta, kävit tiesi tervehenä, kun läksit anopin luoksi, apen ainoan kotihin? Saitko neien, voitit vallan, sorritko sotiveräjän, levititkö neien linnan, pirotitko pystyn seinän, astuitko anopin sillan, istuitko isännän lautsan? "Jo tuon näen kyselemättä, arvoan anelematta: kävipä tiensä tervehenä, matkansa imantehena; toip' on hanhen, voitti vallan, sortipa sotiveräjän, langettipa lautalinnan, levitteli lehmusseinän käyessä anopin luona, apen ainoan ko'issa. Onp' on sotka suojassansa, kana kainaloisessansa, puhas neiti puolellansa, valkeainen valloissansa. "Kenpä toi tämän valehen, ken pani pahan sanoman, sulhon tyhjin tulleheksi, oron jouten juosneheksi? Eipä sulho tyhjin tullut, ei oronen jouten juosnut: on mitä oron veteä, liinaharjan liikutella! Hiessäpä hyvä hevonen, vaahessa valittu varsa tuvun tänne tuotuansa, verevän ve'ettyänsä. "Nouse nyt korjasta, korea, hyvä lahja, laitiosta! Nouse ilman nostamatta, ylene ylentämättä, jos on nuori nostajasi, ylpeä ylentäjäsi! "Korjasta kohottuasi, reen perästä päästyäsi astu tietä temminkäistä, maata maksankarvallista, sikojen silittämäistä, porsahien polkemaista, lampahan latsottamaista, hevon harjan hieromaista! "Astu hanhen askelilla, taputa tavin jaloilla näitä pestyjä pihoja, tasaisia tanteria, apen saamia pihoja, anopin asettamia, veljen veistopenkeriä, sisaren siniketoja! Pole jalka portahalle, siirrä sintsin siltaselle, astu sintsiä simaista; siitä siirräite sisähän, alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen! "Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen silta soitti sorsanluinen sillallista seisojaista, laki kultainen kumisi laen alla astujaista, ikkunat iloittelihe ikkunaisten istujaista. "Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen kääkäset käkertelihe sormuskättä sulkijaista, kynnykset kykertelihe hienohelman hempujaista, ovet aina aukieli ovellista aukojaista. "Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen perin pirtti pyörähteli pirtillistä pyyhkijäistä, sintsinen sijoittelihe sintsillistä siivojaista, vajaset vasertelihe vajallista vastakättä. "Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen piha piilten kääntelihe lastun pitkän poimijaista, aittaset alentelihe aitallista astujaista, orret notkui, parret painui nuoren vaimon vaattehia. "Jo täällä tämänki talven, jopa mennehen kesosen kujaset kukertelihe kujallista kulkijaista, lääväset lähentelihe läävällistä läänijäistä, tanhuaiset taantelihe tanhuallista tavia. "Jo täällä tämänki päivän, jopa päivän eilisenki aioin ammoi aikalehmä aamuvihkon antajaista, hevoisvarsa hirnakoitsi heinävihkon heittäjäistä, kaikerti kevätkaritsa palasen parantajaista. "Jo täällä tämänki päivän, jopa päivän eilisenki vanhat istui ikkunoissa, lapset raittoi rantasilla, naiset seisoi seinuksilla, pojat porstuan ovilla nuoren vaimon varronnassa, morsiamen vuotannassa. "Terve nyt, piha täysinesi, ulkoinen urohinesi, terve, vaja täysinesi, vaja vierahaisinesi, terve, sintsi täysinesi, tuohikatto kansoinesi, terve, pirtti täysinesi, satalauta lapsinesi, terve, kuu, terve, kuningas, terve nuori nuoekansa! Ei ole tässä ennen ollut, eipä ennen eikä eilen tämän joukon juoleutta, tämän kansan kauneutta. "Sulho, viljon veljyeni! Pura pois punaiset paikat, sivalluta silkkiverhot! Näytä tuota näätäistäsi, viisin vuosin käytyäsi, kaheksin katseltuasi! "Tokko toit, kenen käkesit? Käkesit käkösen tuoa, maalta valkean valita, vesiltä verevän saa'a. "Jo tuon näen kyselemättä, arvoan anelematta: toit käkösen tullessasi, sinisotkan suojassasi, vihannimman virven latvan vihannasta virviköstä, tuorehimman tuomen lehvän tuorehesta tuomikosta." Olipa lapsi lattialla. Lausui lapsi lattialta: "Voi veikko, mitä vetelet! Tervaskannon kauneutta, tervapuolikon pituutta, kerinkannan korkeutta! "Kutti, kutti, sulho rukka! Tuota toivotit ikäsi, sanoit saavasi sataisen, tuovasi tuhannen neien. Jo saitki hyvän sataisen: - tuon tuhannen tuppeloisen! Sait kuin suolta suovariksen, aialta ajoharakan, pellolta pelotuslinnun, mustan linnun mullokselta! "Mitä lie ikänsä tehnyt, kuta mennehen kesosen, kun ei kinnasta kutonut, saanut sukkoa su'unki? Tyhjänä tuli tupahan, annitoinna appelahan: hiiret kopsassa kopasi, hörppäkorvat lippahassa!" Lokka, luopuisa emäntä, Kalevatar, vaimo kaunis, kuuli kummaisen tarinan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Mitä lausuit, lapsi kurja, kuta, kunnotoin, latelit? Muista kummat kuulukohon, häväistykset häälyköhön, eipä tästä neitosesta, ei tämän talon väestä! "Jo sanoit pahan sanasen, sanan kehnon kertaelit suusta yötisen vasikan, päästä pennun päiväkunnan! Hyvän on sulho neien saanut, tuonut maalta maan parahan: on kuin puola puolikypsi, kuin on mansikka mäellä, tahi kuin käkönen puussa, pieni lintu pihlajassa, koivussa koreasulka, valorinta vaahteressa. "Oisi ei saanut Saksastana, tavannut Viron takoa tämän neitosen soreutta, tämän allin armautta, tämän kasvon kauneutta, tämän muo'on muhkeutta, käsivarren valkeutta, kaulan hoikan kaarevuutta. "Eikä neiti tyhjin tullut: oli turkit tuotavana, vaipat vasta saatavana ja verat ve'ettävänä. "Paljo on tällä neitosella oman värttinän väkeä, oman kehrän kiertämätä, oman hyppisen hyveä, vaattehia valkehia, talvisotkun suorimia, kevätpäivän valkomia, kesäkuien kuivomia: hyvät hurstit huilahukset, päänalaiset pällähykset, sivallukset silkkihuivit, vilahukset villavaipat. "Hyvä mutso, kaunis mutso, mutso valkeanverevä! Hyvinpä ko'issa kuuluit, tyttönä ison ko'issa; hyvin kuulu kuun ikäsi miniänä miehelässä! "Elä huolelle rupea, elä huoli huolehtia! Ei sinua suolle viety, ojavarrelle otettu: viety on viljamättähältä, viety vielä viljemmälle, otettu oluttuvilta, oluemmille otettu. "Hyvä neito, kaunis mutso! Tuotapa kysyn sinulta: näitkö tänne tullessasi kekoja keräperiä, näsäpäitä närttehiä? Ne kaikki tämän talosen, tämän sulhon kyntämiä, kyntämiä, kylvämiä. "Neitokainen, nuorukainen! Tuota nyt sanon sinulle: kun tunsit talohon tulla, niin tunne talossa olla! Hyvä tääll' on mutson olla, kaunis kasvoa miniän, piossasi piimäpytty, voivatinen vallassasi. "Hyvä täss' on neien olla, kaunis kasvoa kanasen. Täss' on laajat saunan lauat ja leveät pirtin lautsat, isännät isosi verrat, emännät emosi verrat, pojat onpi veikon verrat, tyttäret sisaren verrat. "Kun sinun himo tulevi, noita mielesi tekevi ison saamia kaloja, veljen pyitä pyytämiä, niin elä kysy ky'yltä eläkä ano apelta! Kysy suorin sulholtasi, toimittele tuojaltasi! Ei ole sitä metsässä jalan neljän juoksijata eikä ilman lintusia, kahen siiven siukovia, ei vielä ve'essäkänä kalaparvea parasta, kuta sinun ei saaja saane, saaja saane, tuoja tuone. "Hyvä täss' on neien olla, kaunis kasvoa kanasen. Ei ole kiirettä kivelle eikä huolta huhmarelle: vesi tässä vehnät jauhoi, koski kuohutti rukihit, aalto astiat pesevi, meren vaahti valkaisevi. "Ohoh kullaista kyläistä, maan parasta paikaistani! Nurmet alla, pellot päällä, keskellä kylä välillä; kylän alla armas ranta, rannassa rakas vetonen: se sopivi sorsan uia, vesilinnun vieretellä." Siitä joukko juotettihin, syötettihin, juotettihin liioilla lihamuruilla, kaunihilla kakkaroilla, olu'illa ohraisilla, viertehillä vehnäisillä. Olipa kystä kyllin syöä, kyllin syöä, kyllin juoa punaisissa purtiloissa, kaunoisissa kaukaloissa: pirotella piirahia, murotella voimuruja, sirotella siikasia, lohkota lohikaloja veitsellä hope'isella, kuraksella kultaisella. Olut juoksi ostamatoin, mesi markoin maksamatoin, oluoinen orren päästä, sima vaarnojen sisästä, olut huulten huuhtimeksi, mesi mielten kääntimeksi. Kukapa tuossa kukkujaksi, lailliseksi laulajaksi? Vaka vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, itse laululle rupesi, töille virtten työntelihe. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Veli kullat, veitoseni, suulliset sanalliseni, kielelliset kumppalini! Kuulkottenpa, kuin sanelen! Harvoin on hanhet suutasusten, sisarukset silmätysten, harvoin veikot vieretysten, emon lapset laiatusten näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla. "Niin joko laululle lähemme, töille virtten työnteleimme? Laulanta runoilla töitä, kukunta kevätkäellä, painanta sinettärillä, kuonta kankahattarilla. "Laulavat Lapinki lapset, heinäkengät heittelevät hirven harvoilta lihoilta, peuran pienen pallehilta; niin miks' en minäki laula, miks' ei laula meiän lapset ruoalta rukihiselta, suulta suurukselliselta? "Laulavat Lapinki lapset, heläjävät heinäkengät vesimaljan juotuansa, petäjäisen purtuansa; niin miks' en minäki laula, miks' ei laula meiän lapset juomilta jyvällisiltä, olu'ilta ohraisilta? "Laulavat Lapinki lapset, heläjävät heinäkengät nokisilta nuotioilta, hiilisiltä hiertimiltä; niin miks' en minäki laula, miks' ei laula meiän lapset alta kuulun kurkihirren, alta kaunihin katoksen? "Hyväpä täss' on miesten olla, armas naistenki asua olutpuolikon povella, mesitiinun tienohilla, sivullamme siikasalmet, luonamme lohiapajat, joist' ei syöen syömät puutu, juoen juomiset vähene. "Hyväpä täss' on miesten olla, armas naistenki elellä. Ei tässä surulla syöä, ei eletä huolen kanssa; tässä syöähän surutta, eletähän huoletoinna iällä tämän isännän, elinajalla emännän. "Kumman tässä ensin kiitän, isännänkö vai emännän? Ainap' entiset urohot ensin kiittivät isännän, ku on suolta suojan saanut, ko'in korvesta kokenut: tyvin tuonut tyyskät männyt, latvoin lansatut petäjät, pannut paikalle hyvälle, asettanut ankaralle suuriksi sukutuviksi, kaunihiksi kartanoiksi; salvannut salosta seinät, hirret hirmulta mäeltä, ruotehet rome'ikolta, malat marjakankahalta, tuohet tuomivaaran päältä, sammalet sulilta soilta. "Tupa on tehty tesmällensä, suoja pantu paikallensa. Sata oli miestä salvaimella, tuhat oli tuvan katolla tehessä tätä tupoa, laaittaissa lattiata. "Jopa vaan tämän isännän saaessa tätä tupoa mont' on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä. Use'in hyvän isännän jäänyt on kinnasta kivelle, hattua havun selälle, suohon sukkoa vajonnut. "Use'in hyvä isäntä aivan aika-huomenessa ennen muien nousematta, kyläkunnan kuulematta nousnut on nuotiotulelta, havannut havumajoilta, havu päänsä harjaellut, kaste pesnyt sirkut silmät. "Siitäpä hyvä isäntä saapi tuttua tupahan, lautsantäyen laulajoita, ikkunat iloitsijoita, siltalauat lausujoita, karsinat karehtijoita, seinävieret seisojia, aitovieret astujia, pihat pitkin kulkijoita, maat ristin matelijoita. "Isännän esinnä kiitin, siitä ehtoisen emännän ruokien rakentamasta, pitkän pöyän täyttämästä. "Hänpä leipoi leivät paksut, suuret talkkunat taputti käpe'illä kämmenillä, kyperillä kymmenillä; nosti leivät leppeästi, syötti vierahat välehen liioilla sianlihoilla, kohokuori-kokkaroilla - terät vieri veitsistämme, päät putosi puukoistamme lohen päitä lohkoessa, hauin päitä halkoessa. "Use'in hyvä emäntä, tuo tarkka taloinen vaimo, kuullut on kukotta nousta, kanan lapsetta karata näitä häitä hankittaissa, teoksia tehtäessä, hiivoja rakettaessa, olosia pantaessa. "Hyvin on hyvä emäntä, tuo tarkka taloinen vaimo, osannut oluet panna, makujuoman juoksutella iuista imeltyneistä, make'ista maltahista, joit' ei puulla puuhaellut, korennolla koukkaellut, vaanpa kourilla kohenti, käsivarsin käännytteli saunassa savuttomassa, la'aistuilla lautehilla. "Eipä tuo hyvä emäntä, tuo tarkka taloinen vaimo, laske iskulle ituja, päästä maalle maltahia; käypi saunassa use'in syänyöllä yksinänsä, ei huoli susia surra, pelätä metsän petoja. "Jopa nyt emännän kiitin; vuotas kiitän patvaskani! Ken on pantu patvaskaksi, ken otettu oppahaksi? Kylän paras patvaskana, kylän onni oppahana. "Onpa meiän patvaskalla päällä haahen haljakkainen; se on kaita kainalosta, soma suolien kohasta. "Onpa meiän patvaskalla, onpa kauhtana kapoinen: helmat hietoa vetävi, takapuolet tanteria. "Vähän paitoa näkyvi, pikkaraisen pilkottavi: on kuin Kuuttaren kutoma, tinarinnan riukuttama. "Onpa meiän patvaskalla vyöllä ussakka utuinen, päivän tyttären kutoma, kirjokynnen kirjoittama ajalla tulettomalla, tulen tietämättömällä. "Onpa meiän patvaskalla silkkiset sukat jalassa, silkkiset sukan sitehet, säteriset säärinauhat, jotk' on kullalla ku'ottu, hopealla huoliteltu. "Onpa meiän patvaskalla Saksan kengät kelvolliset, kuni joutsenet joella, vesiteiret vieremillä tahi hanhuet havulla, muuttolinnut murrikolla. "Onpa meiän patvaskalla kutrit kullansuortuvaiset, parta kullanpalmikkoinen; päässä pystyinen kypäri, puhki pilvien puhuja, läpi metsän läiköttäjä, jot' ei saatane sataisin, tuotane tuhansin markoin. "Jo nyt kiitin patvaskani; vuotas kiitän saajanaisen! Mist' on saatu saajanainen, kust' otettu onnellinen? "Tuolt' on saatu saajanainen, tuolt' otettu onnellinen takoa Tanikan linnan, uuen linnan ulkopuolta. "Eipä vielä sieltäkänä, ei perän pereäkänä! Tuolt' on saatu saajanainen, tuolt' otettu onnellinen Vienan pääliltä vesiltä, ulapoilta auke'ilta. "Eipä vielä sieltäkänä, ei perän pereäkänä! Kasvoi maalla mansimarja, punapuola kankahalla, pellolla heleä heinä, kukka kultainen aholla: siit' on saatu saajanainen, siit' otettu onnellinen. "Saajanaisen suu somainen kuni Suomen sukkulainen; saajanaisen sirkut silmät kuni tähet taivahalla; saajanaisen kuulut kulmat kuni kuu meren-ylinen. "Onpa meiän saajanaisen kaula kullankiehkuroissa, pää kullanvipalehissa, käet kullankäärilöissä, sormet kullansormuksissa, korvat kullanhelmilöissä, kulmat kullansolmuloissa, silmäripset simpsukoissa. "Luulin kuun kumottavaksi, kuu kumotti kultasolki; luulin päivän paistavaksi, kun sen paistoi paian kaulus; luulin laivan läikkyväksi, kun sen läikkyi lakki päässä. "Jopa kiitin saajanaisen; annas katson kaiken kansan, onko kansa kaunihina, väki vanha vänkeänä sekä nuoriso somana, koko joukko juoleana! "Jopa katsoin kaiken kansan, ehkä tiesin ennoltaki: eip' ole tässä ennen ollut eikä varsin vasta liene tämän joukon juoleutta, tämän kansan kauneutta, väen vanhan vänkeyttä, väen nuorison somuutta. Kaikk' on kansa haljakassa kuni metsä huutehessa: alta on kuin aamurusko, päältä on kuin päivänkoite. "Huokeat oli hopeat, löyhät kullat kutsuloilla, rahataskut tanterilla, rahakukkarot kujilla näillä kutsuvierahilla kutsuloille kunniaksi." Vaka vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen, siitä siirtihe rekehen, lähtevi kohin kotia; laulelevi virsissänsä, laulelevi, taitelevi. Lauloi virren, lauloi toisen - virrelläpä kolmannella kilahti jalas kivehen, tarttui kapla kannon päähän: rikkoihe reki runolta, jalas taittui laulajalta, kapla poikki paukahutti, laiat irti loskahutti. Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkkoi, noin nimesi: "Onko tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa, vaiko tässä vanhalassa, väessä vähenevässä, kenpä Tuonelle kävisi, lähtisi Manan majoille, toisi Tuonelta orasen, vääntiän Manan väeltä reki uusi laatiani, korjanen kohentoani?" Sekä nuoremmat sanovi, jotta vanhat vastoavi: "Ei ole tässä nuorisossa eikä varsin vanhastossa, koko suuressa su'ussa niin urosta urheata, jotta Tuonelle menisi, lähtisi Manan majoille, toisi Tuonelta orasen, vääntiän Manan majoilta reki uusi laatiasi, korjanen kohentoasi." Silloin vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, läksi toiste Tuonelahan, matkasi Manan majoille. Toi orasen Tuonelasta, vääntiän Manan majoilta. Siitä vanha Väinämöinen laulavi salon sinisen, salohon tasaisen tammen sekä pihlajan pätevän; ne kohenti korjaksensa, painalti jalaksiksensa, niistä katsoi kaplaksia sekä väänti vempeleitä: sai korjan kohennetuksi, re'en uuen laaituksi. Pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, itse istuihe rekehen, laskettihe laitiohon. Vitsattaki virkku juoksi, helmin lyömättä hevonen entisille appehille, taanoisille suuruksille; saattoi vanhan Väinämöisen, laulajan iän-ikuisen, oman uksen aukomille, oman kynnyksen etehen.

Kuudeskolmatta runo

Ahti oli saarella asuva, Kaukoniemen kainalossa. Oli pellon kynnännässä, vainion vakoannassa. Korvalta ylen korea, kovin tarkka kuulennalta. Kuulevi jumun kylältä, järyn järvien takoa, jalan iskun iljeneltä, reen kapinan kankahalta. Juohtui juoni mielehensä, tuuma aivohon osasi: häitä Pohjola pitävi, salajoukko juominkia! Murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa; veret vierähti pahaksi poloisilta poskipäiltä. Heti heitti kynnöksensä, vaon keskivainiolle; nousi maasta ratsahille, lähtevi kohin kotia luoksi armahan emonsa, tykö valtavanhempansa. Sanoi tuonne saatuansa, toimitteli tultuansa: "Oi emoni, vaimo vanha! Pane ruoka ruttoisesti syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen! Lämmitä samassa sauna, pian pirtti riu'uttele, missä mies puhasteleikse, sueiksen urosten sulho!" Tuop' on äiti Lemminkäisen pani ruoan ruttoisesti syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen yhen kylyn joutuessa, yhen saunan saapuessa. Siitä lieto Lemminkäinen otti ruokoa rutosti; meni saunahan samassa, kävi kylpyhuonehesen. Siellä peiponen peseikse, pulmonen puhasteleikse, päänsä pellavaspioksi, kaulanvarren valkeaksi. Tuli saunasta tupahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi emoni, vaimo vanha! Astu aittahan mäelle, tuo sieltä somat sopani, kanna vaattehet vakaiset, jotka päälleni pukisin, varustaisin varrelleni!" Emo ennätti kysyä, vaimo vanha tutkaella: "Kunne lähet, poikueni? Lähetkö ilveksen ajohon vaiko hirven hiihäntähän vai oravan ammuntahan?" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Oi emoni, kantajani! Lähe en ilveksen ajohon enkä hirven hiihäntähän, en oravan ammuntahan; lähen Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin. Tuo mulle somat sopani, vaka'iset vaatteheni, häissä häilyteltäväni, pioissa pi'eltäväni!" Emo kielti poikoansa, nainen miestänsä epäsi; epäsi kavetta kaksi, kielti kolme luonnotarta lähtemästä Lemminkäistä hyvän Pohjolan pitoihin. Noin sanoi emo pojalle, lausui vanhin lapsellensa: "Ellös menkö, poikueni, poikueni, Kaukueni, noihin Pohjolan pitoihin, suuren joukon juominkihin! Ei sua kutsuttu sinne, ei tarkoin tahotakana." Tuop' on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Kurjat kutsuen menevi, hyvä ilman hyppeleikse! Tuoss' on kutsut kuun-ikuiset, airuhut alinomaiset miekassa tuliterässä, säilässä säkenevässä." Tuop' on äiti Lemminkäisen yhä kielteä käkesi: "Ellös vainen, poikueni, menkö Pohjolan pitoihin! Monet on kummat matkallasi, isot tielläsi imehet, kolme surmoa kovinta, kolme miehen kuolemata." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Ain' on surmia akoilla, kaikin paikoin kuolemia; ei uros hätäile noita, ei varsin varannekana. Vaan kuitenki kaikitenki sano korvin kuullakseni: mi on surma ensimäinen, ensimäinen, viimeinenki?" Virkkoi äiti Lemminkäisen, vaimo vanha vastaeli: "Sanon surmat syytä myöten enkä miehen mieltä myöten. Sanon surman ensimäisen. Se on surma ensi surma: menet matkoa vähäisen, pääset tietä päiväyksen: tulevi joki tulinen poikkipuolin vastahasi. Joessa tulinen koski, koskessa tulinen luoto, luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko: yöt se hammasta hiovi, päivät kynttä kitkuttavi tulijalle vierahalle, saavalle käkeävälle." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Se on surma naisen surma, ei ole kuolema urohon. Kyllä mä siihen keinon keksin, arvoan hyvän asian: laulan leppäisen hevosen, laulan leppäisen urohon sivutseni siirtymähän, eestäni vaeltamahan; itse sorsana sukellan, allina alenteleime kouritse kokon kynimen, vaakalinnun varpahitse. Oi emoni, kantajani! Sano surma keskimäinen!" Sanoi äiti Lemminkäisen: "Se on surma toinen surma: menet matkoa vähäisen, toki toisen päiväyksen: tulevi tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tietä, itähän iäti pitkä, luotehesen loppumatoin, täynnä kuumia kiviä, palavia paateroita. Sinne on satoja saanut, tuhansia tukkueltu, sa'an miestä miekallista, tuhat rautaista oritta." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Ei ole siinä miehen surma eikä kuolema urohon. Kyllä mä siihen mutkan muistan, mutkan muistan, keinon keksin: laulan ma lumesta miehen, uron hangesta hotaisen, sen tungen tulen väkehen, vaivaelen valkeahan, kylpijäksi kuuman saunan vastan vaskisen keralla; itse siirräime sivutse, tungeime tulen lävitse, ettei partana palane, hivuskutri kurvettune. Oi emoni, kantajani! Sano surma jälkimäinen!" Sanoi äiti Lemminkäisen: "Se on surma kolmas surma: menet vieläki vähäisen, pääset siitä päiväyksen, Pohjolan veräjän suulle, ahtahimpahan alahan: susi päälle suimistaikse, karhu toisna kaimistaikse suulla Pohjolan veräjän, kape'immassa kujassa. Syönyt on sa'anki miestä, tuhonnut tuhat urosta, niin miks' ei sinua söisi, tuhoaisi turvatointa?" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Uuhi uunna syötäköhön, rieskana revittäköhön, vaan ei mies pahempikana, uros untelompikana! Minua on vyötty miehen vyöllä, pantu miehen palkimella, solmittu uron solilla, jotten vielä jouakana suuhun Untamon susien, kitahan kirokavetten. "Muistan ma suelle mutkan, keksin keinon karhullenki: suet laulan suitsi-suuhun, karhut rautakahlehisin, tahi rutjon ruumeniksi, seulaisen sepalehiksi. Sillä siitä selvitäime, pääsen matkani perille." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Et vielä perille pääsnyt! Ne oli sinne mennessäsi matkalla isot imehet, kolme kummoa kovoa, kolme miehen kuolemata; viel' on sinne saatuasi paikalla pahimmat kummat. Kulet tietä pikkaraisen, tulet Pohjolan pihalle: aita on rautainen rakettu, terästarha teeksennelty maasta asti taivosehen, taivosesta maahan asti, keihä'illä seivästetty, maan maoilla aiastettu, käärmehillä vitsastettu, sisiliskoilla si'elty; heitty hännät häilymähän, pääkurikat kuilumahan, pääkehät kähäjämähän, päät ulos, sisähän hännät. "Maass' on toisia matoja, rata kyitä, käärmehiä ylös kielin kiehumassa, alas hännin häilymässä. Yks' on muita kauheampi eessä portin poikkipuolin, pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi kujapatsasta, ylös kielin kiehumassa, suin ylös suhahtamassa, ei ketänä muuta vasten, vasten vaivaista sinua." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Seki on surma lapsen surma, ei ole kuolema urohon. Tunnen ma tulen lumoa, valkeaisen vaivutella, ja tunnen maot manata, käärmehyiset käännytellä. Äsken päänä eilisenä kynnin maata kyyn-alaista, käännin maata käärmehistä aivan paljahin kätösin. Kyyt pitelin kynsissäni, käsissäni käärmehyiset; tapoin kyitä kymmenkunnan, sa'an mustia matoja: viel' on kynnet kyyn veressä, käet käärmehen talissa. Sill' en taia tullakana, viel' en varsin jouakana maon suuren suupalaksi, käärmehen käsialaksi: itse konnat kouristelen, ilkeät iki puserran, kyyt on laulan laiemmalle, maot muutan tien mukahan, astun Pohjolan pihalta, tungeime tuvan sisähän." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ellös vainen, poikueni, menkö Pohjolan tupahan, Sariolan salvoksihin! Siell' on miehet miekka vyöllä, urohot sota-aseissa, humalassa hullut miehet, pahat paljo juotuansa. Laulavat sinun poloisen miekkahan tuliterähän; jo on laulettu paremmat, jalommatki jaksettuna." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Jo olen ennenkin elellyt noilla Pohjolan tuvilla. Ei minua laula lappi eikä tunge turjalainen; itse laulan lappalaisen sekä tungen turjalaisen: laulan halki hartionsa, puhki leukansa puhelen, paian kauluksen kaheksi, rikki rintalastasensa." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Ohoh poikani poloinen! Vielä muistat muinaistasi, kerskut ennen käynnistäsi! Jo olet ennenkin elellyt noilla Pohjolan tuvilla: uinut kaikki umpilammit, koirankieliset kokenut, käynyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten, Tuonen kosket tunnustellut, mitannut Manalan virrat! Siell' oisit tänäki päänä ilman äitittä pahatta. "Muistapa, mitä sanelen! Tulet Pohjolan tuville: mäki on täynnä seipähiä, piha täynnä pylvähiä, ne on täynnä miehen päitä; yks' on seiväs päätöin seiväs - senpä seipähän nenähän sinun pääsi leikatahan!" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Hurja noita huolinevi, epäkelpo keksinevi, viittä, kuutta vainovuotta, seitsentä sotakeseä! Ei noita uro totelle, vääjänne väheäkänä. Tuo mulle sotisopani, vanhat vainovaatteheni! Itse käyn isoni miekan, katson kalvan taattoseni; viikon on vilussa ollut, kauan kaihossa sijassa, itkenyt ikänsä siellä, kantajata kaipaellut." Sai siitä sotisopansa, vanhat vainovaattehensa, isonsa ikuisen miekan, tuon taaton sotatoverin. Senpä siltahan sysäsi, terin työnti lattiahan: miekkanen käessä kääntyi kuni tuore tuomen latva tahi kasvava kataja. Sanoi lieto Lemminkäinen: "Tuskin on Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa tämän miekan miettijäistä, tämän kalvan katsojaista." Jousen seinältä sivalti, kaaren vahvan vaarnaselta. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Sen mä mieheksi sanoisin, urohoksi arveleisin, joka jouseni vetäisi, kiveräni kiinnittäisi noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla." Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, suorihe sotisopihin, puki vainovaattehisin. Itse lausui orjallensa, sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on osto-orjaseni, rahan saatu raatajani! Jou'uta sotaoriini, valjastele vainovarsa lähteäkseni pitoihin, lemmon joukon juominkihin!" Orja nöyrä, neuvottava, pian pistihe pihalle, työnti varsan valjahisin, puikkoihin tulipunaisen. Sanoi tuolta tultuansa: "Jo olen tehnyt tehtäväni, suorittanut tuon orosi, varsan viljon valjastanut." Siitä lieto Lemminkäisen luku lähteä tulevi. Käsi käski, toinen kielti, sormet suoniset pakotti. Toki läksi, kuin käkesi, varsin läksi, ei varannut. Emo neuvoi poikoansa, vanhin lastansa varoitti oven suusta, orren alta, kattilan katasijoilta: "Poikueni, ainueni, lapseni, vakauteni! Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa, juopa puoli tuoppiasi, keskimaihin maljasesi; anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli: mato maljassa venyvi, toukka tuopin pohjukassa." Vielä neuvoi poikoansa, varsin lastansa vakusti perimäisen pellon päästä, veräjältä viimeiseltä: "Jos sa jou'ut juominkihin, tapahut mihin tahansa, istu puolella sijoa, astu puoliaskelella, anna toisen toinen puoli, pahemman pahempi puoli, niin sinusta mies tulevi, uros selvä selkiävi, läpi käymähän keräjät, jutut julki polkemahan urohoisessa väessä, miehisessä joukkiossa." Siitä läksi Lemminkäinen istuen oron re'essä; iski virkkua vitsalla, heitti helmiruoskasella. Läksi virkku vieremähän, hevonen helettämähän. Ajoi aikoa vähäisen, hyvän hetken hetkutteli: näki tiellä teirikarjan. Teiret lentohon lehahti, lintukarja kapsahutti eestä juoksevan hevosen. Jäi hitusen höyheniä, tielle teiren sulkasia. Ne kokosi Lemminkäinen, tapaeli taskuhunsa: ei tieä, mikä tulisi, tapahtuisi taipalella; kaikki on tarpehen talossa, hyväksi hätävarana. Ajoi eellehen vähäisen, kulki tietä pikkuruisen; jo hepo hörösteleikse, luppakorva luonteleikse. Se on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, kuorustihe korjastansa, kaarastihe katsomahan: niin on, kuin sanoi emonsa, oma vanhempi vakasi! Aivin on joki tulinen poikitse hevon e'essä. Joess' on tulinen koski, koskessa tulinen luoto, luo'olla tulinen korko, korolla tulinen kokko: sillä kulkku tulta kuohui, suu valeli valkeata, höyhenet tulena tuiski, säkeninä säihkäeli. Kaukon kaukoa näkevi, loitompata Lemminkäisen: "Minnepä menevi Kauko, kunne läksit, Lemmin poika?" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Läksin Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin. Välty syrjähän vähäisen, poikellaite tieltä poies, laske eelle matkamiestä, Lemminkäistä liiatenki, sivutsesi siirtymähän, vieretse vaeltamahan!" Kokko saatteli sanoa, tulikulkku kuiskahella: "Lasken eelle matkamiehen, Lemminkäisen liiatenki - suun kautta samoamahan, kautta kulkun kulkemahan: siitä sulle tie menevi mennä tuosta tuon hyväksi noihin pitkihin pitoihin, iän kaiken istumihin." Mitä huoli Lemminkäinen! Ei tuossa kovin hätäillyt. Tapasip' on taskuhunsa, löihe kukkaroisehensa, otti teiren sulkasia; hieroa hitustelevi kahen kämmenen välissä, sormen kymmenen sovussa: siitä syntyi teirikarja, koko parvi koppeloita. Syöksi ne kokolle suuhun, antoi appajan kitahan, kulkkuhun kokon tulisen, ikenihin iskulinnun. Sillä siitä selvittihe, pääsi päivän ensimäisen. Iski virkkua vitsalla, helähytti helmisellä. Läks' oronen oikomahan, hepo helkehyttämähän. Ajoi matkoa palasen, piirrätteli pikkuruisen; jo oronen ouostuvi, hevonen hörähtelevi. Kohottihe korjastansa, kaahistihe katsomahan: niin on, kuin sanoi emonsa, oma vanhempi vakitti! On eessä tulinen kuoppa, se on poikkipuolin tietä, itähän iäti pitkä, luotehesen loppumatoin, täynnä kuumoa kiveä, palavata paateroa. Mitä huoli Lemminkäinen! Ukkoa rukoelevi: "Oi Ukko, ylijumala, tahi taatto taivahinen! Nosta lonka luotehelta, toinen lännestä lähetä, kolmas istuta iästä, kohottele koillisesta, syrjin yhtehen syseä, lomatusten loukahuta! Sa'a lunta sauvan varsi, kiehittele keihäsvarsi noille kuumille kiville, palaville paateroille!" Tuo Ukko, ylijumala, taatto vanha taivahinen, nosti longan luotehelta, toisen lännestä lähetti, iätti iästä pilven, kohotteli koilta ilman, nepä yhtehen yhytti, lomakkohon loukahutti. Satoi lunta sauvan varren, kiehitteli keihäsvarren noille kuumille kiville, palaville paateroille: tulipa luminen lampi, hyinen järvi muo'ostihe. Siitä lieto Lemminkäinen lauloi tuohon jäisen sillan poikitse lumisen lammin, äyrähästä äyrähäsen. Sillä sen rovin vaelti, pääsi toisen päiväyksen. Laski virkkua vitsalla, helähytti helmisvyöllä. Sai virkku vilettämähän, hepo hötkelyttämähän. Virkku juoksi virstan, toisen, maan paras palan pakeni; siitä seisahtui äkisti, ei pakene paikaltansa. Itse lieto Lemminkäinen kavahtihe katsomahan: on susi veräjän suulla, karhu vastassa kujalla, suulla Pohjolan veräjän, päässä pitkien kujien. Silloin lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, tavoitteli taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa; otti uuhen villasia, hieroa utustelevi kahen kämmenen kesessä, sormen kymmenen sovussa. Puhui kerran kämmenelle: uuhet juoksuhun uhahti, koko lauma lampahia, karitsoita aika karja. Suet sinne ryömäisihe, karhut kanssa kaimasihe. Itse lieto Lemminkäinen ajoi eelle matkoansa. Kulki tietä pikkaraisen, tuli Pohjolan pihalle. Aita oli rautainen rakettu, teräksinen tarha tehty, sata syltä maaemähän, tuhat syltä taivosehen, keihä'illä seivästetty, maan maoilla aiastettu, käärmehillä kiinnitetty, sisiliskoilla si'elty: heitty hännät häilymähän, pääkurikat kuilumahan, päät vankat vapajamahan, päät ulos, sisähän hännät. Se on lieto Lemminkäinen jo tuossa ajattelevi: "Niin on, kuin sanoi emoni, kantajani kaikeroitti: on tuossa mokoma aita pantu maasta taivosehen! Alahatse kyy matavi, alemmaksi aita pantu, ylähätse lintu lenti, ylemmäksi aita pantu." Tok' ei tuossa Lemminkäinen huolinut kovin hätäillä. Veti veitsen huotrastansa, tupestansa tuiman rauan, sillä aitoa sivalti, katkoi aiakset kaheksi; aian rautaisen avasi, käänti tarhan käärmehisen viieltä vitsasväliltä, seitsemältä seipähältä. Itse eellehen ajavi portin Pohjolan etehen. Käärme tiellä käänteleikse eessä portin poikkipuolin, pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi patsasta portin. Sata silmeä maolla, tuhat kieltä käärmehellä, silmät seulan suuruhiset, kielet pitkät keihovartta, hampahat haravan varren, selkä seitsemän venettä. Siinä lieto Lemminkäinen ei tohi käsiksi käyä satasilmälle maolle, tuhatkieli-käärmehelle. Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen, kulkija kulon-alainen, lehen lemmon juurehinen, läpi mättähän menijä, puun juuren pujottelija! Kuka sun kulosta nosti, heinän juuresta herätti maan päälle matelemahan, tielle teukkalehtamahan? Kuka nosti nokkoasi, kuka käski, ken kehoitti päätä pystössä piteä, kaulan vartta kankeata? Isosiko vai emosi vaiko vanhin veljiäsi vai nuorin sisariasi vaiko muu sukusi suuri? "Sule nyt suusi, peitä pääsi, kätke kielesi käpeä, sykerräite sykkyrähän, käperräite käppyrähän, anna tietä, puolen tietä, sivu mennä matkamiehen! Tahi siirry tieltä poies, kule, kurja, kursikkohon, kaaloa kanervikkohon, sala'aite sammalehen, veäite villakuontalona, haavan halkona kuleksi, tunge pääsi turpehesen, mätä mättähän sisähän - turpehessa sun tupasi, alla mättähän majasi - : jospa tuolta pääsi nostat, Ukko pääsi särkenevi neuloilla teräsnenillä, rakehilla rautaisilla." Senpä lausui Lemminkäinen. Ei sitä mato totellut; ain' yhä kähäelevi, ylös kielin kiehahtavi, suin ylös suhahtelevi pään varalle Lemminkäisen. Siitä lieto Lemminkäinen muisti vanhoja sanoja, ennen eukon neuvomia, äitinsä opettamia. Sanoi lieto Lemminkäinen, virkki kaunis Kaukomieli: "Kun et tuostana totelle etkä vääjänne vähällä, vielä turvut tuskihisi, paisut pakkopäivihisi, halkeat, paha, kaheksi, konna, kolmeksi muruksi, kun ma etsinen emosi, haen valtavanhempasi. Tieän, sykkä, synnyntäsi, maan kamala, kasvantasi: Syöjätär sinun emosi, Vetehinen vanhempasi. "Sylki Syöjätär vesille, laski kuolan lainehille. Tuota tuuli tuuitteli, ve'en henki heilutteli, tuuitteli vuotta kuusi, senki seitsemän keseä selvällä meren selällä, lapovilla lainehilla. Vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi, ve'en tyrsky maalle työnti, aalto rannallen ajeli. "Kulki kolme luonnotarta rannalla meren rapean, meren pauhun partahalla. Ne tuon rannalla näkivät; sanoivat sanalla tuolla: 'Mipä tuostaki tulisi, kunpa Luoja hengen loisi, tuolle silmät siunoaisi?' "Päätyi Luoja kuulemassa; sanan virkkoi, noin nimesi: 'Pahasta paha tulisi, konna konnan oksennosta, jos ma tuolle hengen loisin, silmät päähän siunoaisin.' "Saipa Hiisi kuulemahan, mies häjy tähyämähän. Itse luojaksi rupesi; antoi Hiisi hengen tuolle konnan ilkeän kinalle, Syöjättären sylkemälle: siitä kääntyi käärmeheksi, muuttui mustaksi maoksi. "Mist' on tuolle henki saatu? Henki Hiien hiiloksesta. Mist' on syyetty syäntä? Syöjättäreltä syäntä. Mist' on aivot ankeloisen? Virran vankan vaaluvista. Mistä tunto turmiolla? Kuohusta tulisen kosken. Mist' on pää pahalle pantu? Pää pahan pavun jyvästä. "Mist' on siihen silmät luotu? Lemmon liinan siemenistä. Mist' on korvat konnan päässä? Lemmon koivun lehtosista. Mist' on suuta suunnitettu? Suu solesta Syöjättären. Mist' on kieli kehnon suussa? Keitolaisen keihä'ästä. Mist' on hampahat häjyllä? Okahista Tuonen ohran. Mist' on ilkeän ikenet? Ikenistä Kalman immen. "Mist' on selkä seisotettu? Hiien hiiliseipähästä. Mistä häntä häälättynä? Pahalaisen palmikosta. Mistä suolet solmittuna? Suolet surman vyöllisestä. "Siin' oli sinun sukusi, siinä kuulu kunniasi! "Mato musta, maanalainen, toukka Tuonen-karvallinen, maan karva, kanervan karva, kaiken ilmankaaren karva! Lähe nyt tieltä matkamiehen, eestä kulkijan urohon! Anna mennä matkamiehen, Lemminkäisen leyhytellä noihin Pohjolan pitoihin, hyvän synnyn syöminkihin!" Jo mato kuvattelihe, satasilmä siirtelihe, kääntelihe käärme paksu, muuttelihe tien mukahan; antoi mennä matkamiehen, Lemminkäisen leyhytellä noihin Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin.

Seitsemäskolmatta runo

Jo nyt Kaukoni kuletin, saatoin Ahti Saarelaisen monen surman suun ohitse, Kalman kielen kantimetse noille Pohjolan pihoille, salakansan kartanoille. Nyt onpi saneltavana, kielin kertoeltavana, miten lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, tuli Pohjolan tupihin, Sariolan salvoksihin, ilman kutsutta pitoihin, airuhitta juominkihin. Tuop' on lieto Lemminkäinen, poika, veitikkä verevä, heti kun tuli tupahan, astui keskilattialle: silta liekkui lehmuksinen, tupa kuusinen kumahti. Sanoi lieto Lemminkäinen, itse virkki, noin nimesi: "Terve tänne tultuani, terve tervehyttäjälle! Kuules, Pohjolan isäntä! Oisiko talossa tässä ohria orosen purra, olutta urohon juoa?" Itse Pohjolan isäntä istui pitkän pöyän päässä. Tuop' on tuolta vastoavi, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ollevi talossa tässä tannerta orosen olla. Eikä kielletä sinua, jos olet siivolla tuvassa, oven suussa seisomasta, oven suussa, orren alla, kahen kattilan välissä, kolmen koukun koskevilla." Siinä lieto Lemminkäinen murti mustoa haventa, kattilaisen-karvallista. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Lempo tänne lähteköhön oven suuhun seisomahan, nokianne nuohomahan, karstoja karistamahan! Eip' ennen minun isoni eikä valtavanhempani seisonut sijalla sillä, oven suussa, orren alla. Olipa sijoa silloin: tanhua orihin olla, tupa pesty miesten tulla, sopet luoa sormikasta, vaarnat miesten vanttuhia, seinät miekkoja laella. Miksip' ei ole minulle kuin ennen minun isolle?" Siitä siirtihen ylemmä, pyörähtihe pöyän päähän; istuihe rahin nenähän, petäjäisen penkin päähän: rahi vastahan rasahti, petäjäinen penkki notkui. Sanoi lieto Lemminkäinen: "Enpäs liene lempivieras, kun ei tuotane olutta tulevalle vierahalle." Ilpotar, hyvä emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh poika Lemminkäisen! Mi sinusta vierahasta! Tulit pääni polkemahan, aivoni alentamahan! Ohrina oluet meillä, makujuomat maltahina, leipomatta vehnäleivät, lihakeitot keittämättä. Oisit yötä ennen tullut taikka päiveä jälestä." Siinä lieto Lemminkäinen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki: "Jop' on täällä syömät syöty, häät juotu, piot pi'etty, oluet osin jaeltu, me'et miehin mittaeltu, kannut kannettu kokohon, tuopit roukkoihin rovittu! "Oi sie Pohjolan emäntä, Pimentolan pitkähammas! Pi'it häät häjyn tavalla, kutsut koiran kunnialla. Leipoelit leivät suuret, panit ohraiset oluet, laitoit kutsut kuusianne, anojat yheksiänne: kutsuit kurjat, kutsuit köyhät, kutsuit ruojat, kutsuit roistot, kaikki hoikat huonemiehet, kaitakauhtanat kasakat; muun on kutsuit kaiken kansan - minun heitit kutsumatta! "Mintähen tämä minulle omistani ohristani? Muut ne kantoi kauhasilla, muut ne tiiskinä tiputti, minä määrin mätkäelin, puolikkoisin putkaelin omiani ohriani, kylvämiäni jyviä. "En nyt liene Lemminkäinen, en vieras hyvän-niminen, kun ei tuotane olutta, pantane pata tulelle, keittoa pa'an sisähän, leiviskä sianlihoa, syöäkseni, juoakseni päähän matkan päästyäni." Ilpotar, hyvä emäntä, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen! Pane keittoa patahan, tuo olutta vierahalle!" Tyttö pieni, tyhjä lapsi, pahin astian pesijä, lusikkojen luutustaja, kapustojen kaapustaja pani keittoa patahan: luut lihoista, päät kaloista, vanhat naatit naurihista, kuoret leivistä kovista. Toi siitä olutta tuopin, kannun kaljoa pahinta juoa lieto Lemminkäisen, appoa halun-alaisen. Itse tuon sanoiksi virkki: "Tokko lie sinussa miestä, juojoa tämän oluen, tämän kannun kaatajata?" Lemminkäinen, lieto poika, katsoi tuosta tuoppihinsa: toukka on tuopin pohjukassa, käärmehiä keskimailla; äärillä maot mateli, sisiliskot liuahteli. Sanoi lieto Lemminkäinen, kauahutti Kaukomieli: "Tuopin tuojat Tuonelahan, kannun kantajat Manalle ennen kuun ylenemistä, tämän päivän päätymistä!" Siitä tuon sanoiksi virkki: "Oh sinä olut katala! Jo nyt jou'uit joutavihin, jou'uit joutavan jälille! Olut suuhun juotanehe, ruhkat maahan luotanehe sormella nimettömällä, vasemmalla peukalolla!" Tapasip' on taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa. Otti ongen taskustansa, väkärauan väskystänsä, tuonp' on tunki tuoppihinsa, alkoi onkia olutta: maot puuttui onkehensa, väkähänsä kyyt vihaiset. Sa'an nosti sammakoita, tuhat mustia matoja, loi ne maahan maan hyviksi, kaikki laski lattialle; veti veitsensä terävän, tuon on tuiman tuppirauan, sillä silpoi päät maoilta, katkoi kaulat käärmehiltä - joi oluen onneksensa, me'en mustan mieliksensä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "En mä liene lempivieras, kun ei tuotane olutta, parempata juotavata varavammalla käellä, suuremmalla astialla, tahi ei oinasta isetä, suurta sonnia tapeta, härkeä tupahan tuoa, sorkkasäärtä huonehesen." Itse Pohjolan isäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Mitä sie tulitki tänne, ken sinua koolle kutsui?" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Korea kutsuttu vieras, koreampi kutsumatoin. Kuules, poika pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä! Anna ostoa olutta, juomoa rahan-alaista!" Tuopa Pohjolan isäntä tuosta suuttui ja syäntyi, kovin suuttui ja vihastui. Lauloi lammin lattialle Lemminkäisellen etehen. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuoss' on joki juoaksesi, lampi laikutellaksesi." Mitä huoli Lemminkäinen! Sanan virkkoi, noin nimesi: "En ole vaimojen vasikka enkä härkä hännällinen juomahan jokivesiä, lampivettä lakkimahan." Itse loihe loitsimahan, laikahtihe laulamahan. Lauloi sonnin lattialle, härän suuren, kultasarven: sepä lammin laikkaeli, joi jokosen onneksensa. Pohjolainen, pitkä poika, suen suustansa sukesi; senpä lauloi lattialle surmaksi lihavan sonnin. Lemminkäinen, lieto poika, lauloi valkean jäniksen lattialle hyppimähän sen sutosen suun e'essä. Pohjolainen, pitkä poika, lauloi koiran koukkuleuan tuon jäniksen tappamahan, kierosilmän kiskomahan. Lemminkäinen, lieto poika, lauloi orrellen oravan, orsilla kapahumahan, koiran tuota haukkumahan. Pohjolainen, pitkä poika, lauloi nää'än kultarinnan: näätä näppäsi oravan orren päässä istumasta. Lemminkäinen, lieto poika, lauloi ruskean reposen: se söi nää'än kultarinnan, karvan kaunihin kaotti. Pohjolainen, pitkä poika, kanan suustansa sukesi sillalla sipoamahan tuon reposen suun e'essä. Lemminkäinen, lieto poika, haukan suustansa sukesi, kieleltä käpeäkynnen: sepä kiskalti kanasen. Sanoi Pohjolan isäntä, itse lausui, noin nimesi: "Ei tässä piot paranne, kun ei vierahat vähenne; talo työlle, vieras tielle hyvistäki juomingista! Lähe tästä, hiien heitto, luota kaiken ihmiskansan! Kotihisi, konna, koita, paha, maahasi pakene!" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Ei miestä manaten saa'a, ei miestä pahempatana sijaltansa siirtymähän, paikalta pakenemahan." Silloin Pohjolan isäntä miekan seinältä sivalti, tempasi tuliteränsä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie Ahti Saarelainen tahi kaunis Kaukomieli! Mitelkämme miekkojamme, katselkamme kalpojamme, minunko parempi miekka vainko Ahti Saarelaisen!" Sanoi lieto Lemminkäinen: "Mitä minun on miekastani, kun on luissa lohkiellut, pääkasuissa katkiellut! Vaan kuitenki kaikitenki, kun ei nuo piot paranne, mitelkämme, katselkamme, kumman miekka mieluhumpi! Eip' ennen minun isoni miekkamittoja varannut: pojastako polvi muuttui, lapsesta laji väheni!" Otti miekan, riisui rauan, tempasi tuliteräisen huotrasta huveksisesta, vyöstä vennon-selkäisestä. Mittelivät, katselivat noien miekkojen pituutta: olipa pikkuista pitempi miekka Pohjolan isännän, yhtä kynnen mustukaista, puolta sormuen niveltä. Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: "Sinunpa pitempi miekka: sinun eellä iskeminen." Siitä Pohjolan isäntä sivalteli, sieppaeli, tavoitteli, ei tavannut, Lemminkäistä päälakehen. Kerran ortehen osasi, kamanahan kapsahutti: orsi poikki otskahutti, kamana kaheksi lenti. Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: "Min teki pahoa orret, kamana tihua työtä, jotta orsia osoitat, kamanata kapsuttelet? "Kuule, poika pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä! Tukela tora tuvassa, seikat akkojen seassa: tuvan uuen turmelemme, lattiat verin panemme. Käykämme ulos pihalle, ulos pellolle torahan, tanterelle tappelohon! Pihalla veret paremmat, kaunihimmat kartanolla, luontevaisemmat lumella." Mentihin ulos pihalle. Tavattihin lehmän talja, levitettihin pihalle senp' on päällä seistäksensä. Sanoi Ahti Saarelainen: "Kuulesta, sa Pohjan poika! Sinunpa pitempi miekka, sinun kalpa kauheampi - ehkä tuon on tarvinnetki, ennenkuin ero tulevi tahi kaula katkeavi - : iske päältä, Pohjan poika!" Iski päältä Pohjan poika. Iski kerran, iski toisen, kohta kolmasti rapasi; eipä oike'in osoita, lipaise lihoakana, ota ei orvaskettuana. Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: "Annapas minäki koitan, jo se on vuoroni minunki!" Tuopa Pohjolan isäntä ei tuosta totella ollut: yhä iski, ei epäillyt, tarkoitteli, ei tavannut. Tulta tuiski tuima rauta, terä varsin valkeata käessä lieto Lemminkäisen; läksi loiste loitommaksi, vasten kauloa valahti tuon on pojan pohjolaisen. Sanoi kaunis Kaukomieli: "Ohoh Pohjolan isäntä! Niinp' on kaulasi, katalan, kuni koite ruskeana!" Tuopa poika pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä, sinne siirti silmiänsä pä'in kauloa omoa. Tuop' on lieto Lemminkäinen siinä lyöä silpahutti, iski miestä miekallansa, kavahutti kalvallansa. Löip' on kerran luimahutti: laski pään on päältä olka, kallon kaulalta sivalti; vei kuin naatin naurihista tahikka tähkän olesta, evän kaikesta kalasta. Päähyt pyörähti pihalle, miehen kallo kartanolle, kuni nuolen noutaessa puusta koppelo putosi. Sata oli seivästä mäellä, tuhat pystössä pihalla, saoin päitä seipähissä. Yks' on seiväs ilman päättä: tuop' on lieto Lemminkäinen otti pään pojan pätöisen, kantoi kallon kartanolta senki seipähän nenähän. Siitä Ahti Saarelainen, tuo on kaunis Kaukomieli, tupahan palattuansa sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuo vettä, vihainen piika, käsiäni pestäkseni veristä pahan isännän, häjyn miehen hurmehista!" Pohjan akka syännyksenti, syännyksenti, suutuksenti. Lauloi miestä miekallista, asehellista urosta, saa miestä miekallista, tuhat kalvan kantajata pään varalle Lemminkäisen, Kaukomielen kaulan päälle. Jo aika tosin tulevi, päivä liitolle lipuvi, toki käypi tuskemmaksi, läylemmäksi lankeavi asuskella Ahti poian, Lemminkäisen leyhytellä noissa Pohjolan pioissa, salajoukon juomingissa.

Kahdeksaskolmatta runo

Jo nyt Ahti Saarelainen, itse lieto Lemminkäinen, pistäiksen on piilemähän, painaikse pakenemahan pimeästä Pohjolasta, sangasta Saran talosta. Läksi tuiskuna tuvasta, savuna pihalle saapi pakohon pahoja töitä, pillojansa piilemähän. Niin pihalle tultuansa katseleikse, käänteleikse, etsi entistä oritta. Näe ei entistä oroa: näki paaen pellon päässä, pajupehkon pientarella. Mikäs neuvoksi tulevi, mikä neuvon antajaksi, ettei pää pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi, hivus hieno lankeaisi näillä Pohjolan pihoilla? Jo kumu kylästä kuului, tomu toisista taloista, välkytys kylän väliltä, silmän isku ikkunoilta. Tuossa lieto Lemminkäisen, tuon on Ahti Saarelaisen, täytyi toisiksi ruveta, piti muiksi muutellaita. Kokkona ylös kohosi, tahtoi nousta taivahalle: päivä poltti poskipäitä, kuuhut kulmia valaisi. Siinä lieto Lemminkäinen Ukkoa rukoelevi: "Oi Ukko, hyvä Jumala, mies on tarkka taivahinen, jymypilvien pitäjä, hattarojen hallitsija! Laaipa utuinen ilma, luopa pilvi pikkarainen, jonka suojassa menisin, kotihini koitteleisin luoksi ehtoisen emoni, tykö valtavanhempani!" Lenteä lekuttelevi, katsoi kerran jälkehensä: keksi harmoan havukan - sen silmät paloi tulena kuni pojan pohjolaisen, Pohjan entisen isännän. Sanoi harmoa havukka: "Ohoh Ahti veikkoseni! Muistatko muinaista sotoa, tasapäätä tappeloa?" Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: "Havukkani, lintuseni! Käännäite kohin kotia! Sano tuonne tultuasi pimeähän Pohjolahan: 'Kova on kokko kourin saa'a, kynälintu kynsin syöä.'" Jo kohta kotihin joutui luoksi ehtoisen emonsa suulla surkeannäöllä, syämellä synkeällä. Emo vastahan tulevi kulkiessansa kujoa, aitoviertä astuessa. Ennätti emo kysyä: "Poikueni, nuorempani, lapseni, vakavampani! Mit' olet pahoilla mielin Pohjolasta tullessasi? Onko sarkoin vaarrettuna noissa Pohjolan pioissa? Jos on sarkoin vaarrettuna, saat sinä paremman sarkan, taattosi soasta saaman, tavoittaman tappelosta." Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! Ken mun sarkoin vaarteleisi! Itse vaartaisin isännät, vaartaisin sata urosta, tuhat miestä tunnustaisin." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mit' olet pahoilla mielin? Oletko voitettu orihin, herjattu hevosen varsoin? Jos olet voitettu orihin, ostaos ori parempi ison saamilla eloilla, vanhemman varustamilla!" Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! Ken mun herjaisi hevosin eli varsoin voitteleisi! Itse herjaisin isännät, voittaisin oron ajajat, miehet vankat varsoinensa, urohot orihinensa." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mit' olet pahoilla mielin, kuta synke'in syämin Pohjolasta tultuasi? Oletko naisin naurettuna eli piioin pilkattuna? Jos olet naisin naurettuna eli piioin pilkattuna, toiset toiste pilkatahan, naiset vasta nauretahan." Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! Ken mun naisin naurattaisi eli piioin pilkkoaisi! Itse nauraisin isännät, kaikki piiat pilkkoaisin, nauraisin sataki naista, tuhat muuta morsianta." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mi sinulla, poikueni? On sulle satunen saanut Pohjolassa käyessäsi, vainko liioin syötyäsi, syötyäsi, juotuasi olet öisillä sijoilla nähnyt outoja unia?" Silloin lieto Lemminkäinen sai tuossa sanoneheksi: "Akat noita arvelkohot öisiä unennäköjä! Muistan yölliset uneni, sen paremmin päivälliset. Oi emoni, vanha vaimo! Sääli säkkihin evästä, pane jauhot palttinahan, suolat riepuhun sovita! Pois tuli pojalle lähtö, matka maasta ottaminen, tästä kullasta ko'ista, kaunihista kartanosta: miehet miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä." Emo ennätti kysyä, vaivan nähnyt vaaitella: "Miksi miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä?" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Siksi miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä: mun poloisen pään varalle, vasten kauloa katalan. Tuli työ, tapahtui seikka noilla Pohjolan pihoilla: tapoin pojan pohjolaisen, itsen Pohjolan isännän. Nousi Pohjola sotahan, takaturma tappelohon vasten vaivaista minua, yksinäisen ympärille." Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa: "Jo sanoin minä sinulle, jo vainen varoittelinki, yhä kielteä käkesin lähtemästä Pohjolahan. Mahoit olla oikeassa, eleä emon tuvilla, oman vanhemman varassa, kantajasi kartanossa, ei oisi sotoa saanut, tapahtunut tappeloa. "Kunne nyt, poikani poloinen, kunne, kannettu katala, lähet pillan piilentähän, työn pahan pakenentahan, ettei pää pahoin menisi, kaula kaunis katkeaisi, tukka turhi'in tulisi, hivus hieno lankeaisi?" Sanoi lieto Lemminkäinen: "En tieä sitä sijoa, kunne painuisin pakohon pillojani piilemähän. Oi emoni, kantajani! Kunne käsket piilemähän?" Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui, noin nimesi: "En mä tieä, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan. Menet männyksi mäelle, katajaksi kankahalle, tuho sielläki tulevi, kova onni kohtoavi: use'in mäkinen mänty pärepuiksi leikatahan, usei'in kataja kangas seipähiksi karsitahan. "Nouset koivuksi norolle tahikka lehtohon lepäksi, tuho sielläki tulisi, kova onni kohti saisi: use'in noroinen koivu pinopuiksi pilkotahan, use'in lepikkölehto hakatahan halmeheksi. "Menet marjaksi mäelle, puolukaksi kankahalle, näille maille mansikoiksi, mustikoiksi muille maille, tuho sielläki tulisi, kova onni kohtoaisi: noppisivat nuoret neiet, tinarinnat riipisivät. "Mene hauiksi merehen, siiaksi silajokehen, tuho sielläki tulisi, kova loppu loukahtaisi: mies nuori, noentolainen, veisi verkkonsa vesille, nuoret nuotalla vetäisi, vanhat saisi verkollansa. "Menet metsähän sueksi, korpimaille kontioksi, tuho sielläki tulisi, kova onni kohtoaisi: mies nuori, noen näköinen, kärestäisi keihä'änsä surmataksensa sutoset, metsän karhut kaataksensa." Silloin lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Itse tieän ilke'immät, paikat arvoan pahimmat, kussa surma suin pitäisi, kova loppu loukahtaisi. Oi emo, elättäjäni, maammo, maion-antajani! Kunne käsket piilemähän, kunne käsket ja kehoitat? Aivan on surma suun e'essä, paha päivä parran päällä, yksi päivä miehen päätä, tuskin täytehen sitänä." Silloin äiti Lemminkäisen itse virkki, noin nimesi: "Sanon ma hyvänki paikan, ani armahan nimitän, missä piillä pillomuksen, paeta pahan-alaisen: muistan maata pikkuruisen, tieän paikkoa palasen, syömätöintä, lyömätöintä, miekan miehen käymätöintä. Sie vanno valat ikuiset, valehettomat, vakaiset, kuunna, kymmennä kesänä et sotia käyäksesi hopeankana halulla tahi kullan tarpehella!" Sanoi lieto Lemminkäinen: "Vannon mie valat vakaiset, en kesänä ensimäisnä, tok' en vielä toisnakana saa'a suurihin sotihin, noihin miekan melskehisin. Viel' on haavat hartioissa, syvät reiät ryntähissä entisistäkin iloista, mennehistä melskehistä suurilla sotamä'illä, miesten tappotanterilla." Silloin äiti Lemminkäisen sanan virkkoi, noin nimesi: "Otapa isosi pursi, lähe tuonne piilemähän ylitse meren yheksän, meri-puolen kymmenettä, saarehen selällisehen, luotohon merellisehen! Siell' ennen isosi piili, sekä piili jotta säilyi suurina sotakesinä, vainovuosina kovina; hyvä oli siellä ollaksensa, armas aikaellaksensa. Siellä piile vuosi, toinen, käy kotihin kolmannella tutuille ison tuville, vanhempasi valkamoille!"

Yhdeksäskolmatta runo

Lemminkäinen, lieto poika, itse kaunis Kaukomieli, saapi säkkihin evästä, kesävoita vakkahansa, vuoeksensa voita syöä, toiseksi sianlihoa. Siitä läksi piilemähän, sekä läksi jotta joutui. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo lähenki, jo pakenen koko kolmeksi kesäksi, viitiseksi vuotoseksi. Heitän maat matojen syöä, lehot ilvesten levätä, pellot peuran piehtaroia, ahot hanhien asua. "Hyvästi, hyvä emoni! Kun tulevi Pohjan kansa, Pimentolan pitkä joukko päätäni kyselemähän, sanopa samonneheksi, minun täältä menneheksi saman kasken kaattuani, joka jo on leikattuna!" Vetäisi venon vesille, laski laivan lainehille teräksisiltä teloilta, vaskisilta valkamoilta. Veti puuhun purjehia, vaattehia varpapuuhun; itse istuvi perähän, laaittihe laskemahan kokan koivuisen nojahan, melan vartevan varahan. Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: "Puhu, tuuli, purjehesen, ahava, aja alusta! Anna juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen saarelle sanattomalle, niemelle nimettömälle!" Tuuli tuuitti venoista, meren tyrsky työnnytteli selviä selän vesiä, ulapoita auke'ita; tuuitteli kuuta kaksi, kuun on kohta kolmannenki. Tuossa istui niemen neiet rannalla meren sinisen; katselevat, käänteleivät, silmät päin sinistä merta. Kenpä vuotti veljeänsä, toivoi taattonsa tulevan; sepä vasta varsin vuotti, joka vuotti sulhoansa. Kaukoa näkyvi Kauko, Kaukon laiva loitompata: on kuin pieni pilven lonka veen ja taivahan välillä. Niemen neiet arvelevat, saaren impyet sanovat: "Mipä tuo merellä outo, kupa kumma lainehilla? Kun ollet omainen laiva, saaren pursi purjeniekka, niin kohin kotia käänny, vasten saaren valkamoita: saisimme sanomat kuulla, viestit mailta vierahilta, rauhassako rantakansat vainko vainossa elävät." Tuuli purjetta punovi, aalto laivoa ajeli. Pian lieto Lemminkäinen luotti purren luotoselle, laski laivan saaren päähän, saaren niemyen nenähän. Sanoi tuonne saatuansa, tutkaeli tultuansa: "Onko saarella sijoa, maata saaren manterella veteä venettä maalle, purtta kuivalle kumota?" Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: "Onpa saarella sijoa, maata saaren manterella veteä venettä maalle, purtta kuivalle kumota: tääll' on valkamat varavat, rannat täynnänsä teloja, jos saisit saoin venehin, tulisit tuhansin pursin." Siitä lieto Lemminkäinen veälti venehen maalle, purren puisille teloille. Itse tuon sanoiksi virkki: "Onko saarella tiloa, maata saaren manterella piillä miehen pienekkäisen, paeta vähäväkisen suurista sotajymyistä, terän miekan melskehistä?" Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: "Onpa saarella tiloa, maata saaren manterella piillä miehen pienekkäisen, paeta vähäväkisen: liiat meill' on linnat täällä, kalhot kartanot asua, jos saisi sa'an urosta, tulisi tuhannen miestä." Siitä lieto Lemminkäinen sanan virkki, noin nimesi: "Onko saarella tiloa, maata saaren manterella, pieni kolkka koivikkoa ja murunen muuta maata minun kaski kaatakseni, hyvä huuhta raatakseni?" Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: "Ei ole saarella tiloa, maata saaren manterella yhtä selkäsi sijoa, maata karpion aloa sinun kaski kaataksesi, hyvä huuhta raataksesi: saaren maat saroin jaettu, pellot pirstoin mittaeltu, aholoista arpa lyöty, nurmista keräjät käyty." Virkkoi lieto Lemminkäinen, kysyi kaunis Kaukomieli: "Onko saarella sijoa, maata saaren manterella minun laulut laulellani, pitkät virret vieretellä? Sanat suussani sulavat, ikenilläni itävät." Saaren impyet sanovat, niemen neiet vastoavat: "Onpa saarella sijoa, maata saaren manterella sinun laulut laulellasi, hyvät virret vieretellä, lehot leikki lyöäksesi, tanner tanhuellaksesi." Siitä lieto Lemminkäinen jopa loihe laulamahan. Lauloi pihlajat pihoille, tammet keskitanhu'ille, tammelle tasaiset oksat, joka oksallen omenan, omenalle kultapyörän, kultapyörälle käkösen: kun käki kukahtelevi, kulta suusta kuohahtavi, vaski leuoilta valuvi, hopea hohahtelevi kultaiselle kunnahalle, hope'iselle mäelle. Vielä lauloi Lemminkäinen, vielä lauloi ja saneli, lauloi hiekat helmilöiksi, kivet kaikki kiiltäviksi, puut kaikki punertaviksi, kukat kullankarvaisiksi. Siitä lauloi Lemminkäinen, lauloi kaivon kartanolle, kultakannen kaivon päälle, kultakapan kannen päälle, josta veikot vettä juovat, siskot silmiä pesevät. Lauloi lammin tanterelle, lampihin siniset sorsat, kulmat kulta, pää hopea, kaikki varpahat vasesta. Imehtivät immet saaren, niemen neiet kummeksivat Lemminkäisen laulantoa, urohon osoantoa. Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Laulaisin hyvänki virren, kaunihinki kaikuttaisin, kun oisin katoksen alla, päässä pitkän pintapöyän. Kun ei täytyne tupoa, lainattane lattiata, jo puran sanat salolle, kaa'an virret viiakkohon." Saaren impyet sanovat, niemen neiet arvelevat: "On meillä tupia tulla, kalhot kartanot asua, vieä virtesi vilusta, sanat saa'a ulkoisesta." Siitä lieto Lemminkäinen heti tultua tupahan lauloi tuopit tuonnempata päähän pitkän pintapöyän, tuopit täytehen olutta, kannut kaunihit simoa, va'it varpelaitehille, kupit kukkurakuvulle: olipa olutta tuopit, mettä kannut kannettuna, voita pantuna varalle ja siihen sianlihoa syöä lieto Lemminkäisen, Kaukomielen mielitellä. Kovin on korea Kauko: eipä syömähän rupea veitsettä hopeapäättä, kuraksetta kultaisetta. Sai veitsen hopeapäisen, lauloi kultaisen kuraksen; siitä syöpi kylliksensä, joi olutta onneksensa. Siitä lieto Lemminkäinen käveli kyliä myöten saaren impien ilossa, kassapäien kauneussa. Kunnepäin on päätä käänti, siinä suuta suihkatahan, kunne kättänsä ojenti, siinä kättä käpsätähän. Kävi öillä öitsimässä, pime'illä pilkkoisilla. Ei ollut sitä kyleä, kuss' ei kymmenen taloa, eik' ollut sitä taloa, kuss' ei kymmenen tytärtä, eikäpä sitä tytärtä, ei sitä emosen lasta, kunk' ei vierehen venynyt, käsivartta vaivutellut. Tuhat tunsi morsianta, sa'an leskiä lepäsi. Kaht' ei ollut kymmenessä, kolmea koko sa'assa piikoa pitämätöintä, leskeä lepäämätöintä. Niinpä lieto Lemminkäinen eleä nutustelevi koko kolmisen keseä saaren suurissa kylissä; ihastutti saaren immet, kaikki lesketki lepytti. Jäi yksi lepyttämättä, yksi vanha impi rukka. Se on päässä pitkän niemen, kymmenennessä kylässä. Jo oli matka mielessänsä lähteä omille maille. Tuli vanha impi rukka, itse noin sanoiksi virkki: "Kauko rukka, miesi kaunis! Kun et muistane minua, annan täältä mennessäsi juosta purtesi kivehen." Ei kuullut kukotta nousta, kanan lapsetta karata senki impyen ilohon, naisen raukan naurantahan. Niin päivänä muutamana, iltana moniahana laati liiton noustaksensa ennen kuuta, kukkoaki. Nousi ennen liittoansa, ennen ehtoaikoansa. Läksi kohta kulkemahan, kylitse vaeltamahan senki impyen ilohon, naisen raukan naurantahan. Yöllä yksin käyessänsä, kulkiessansa kylitse tuonne niemen pitkän päähän, kymmenentehen kylähän, ei nähnyt sitä taloa, kuss' ei kolmea kotoa, ei nähnyt sitä kotoa, kuss' ei kolmea urosta, ei nähnyt sitä urosta, ku ei miekkoa hionut, tapparata tahkaellut pään varalle Lemminkäisen. Silloin lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi, päivyinen päivä nousi, armas aurinko kohosi mun, pojan poloisen, päälle, päälle kaulani katalan! Lempoko yhen urohon sovissansa suojelevi, vaipoissansa varjelevi, kaavuissansa kaitselevi päälle saaessa satojen, tuhansien tunkiessa!" Jäi neiet syliämättä, sylityt haloamatta. Jo vieri veneteloille luoksi purtensa poloinen: purs' on poltettu poroksi, kypeniksi kyyetelty! Jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan. Alkoi veisteä venettä, uutta purtta puuhaella. Puita puuttui purren seppä, lautoja venon tekijä. Saapi puuta pikkuruisen, lautoa ani vähäisen: viisi värttinän murua, kuusi tainnan taittumoa. Siitä veistävi venosen, uuen purren puuhoavi. Teki tieolla venettä, tietoisilla tehtahilla; iski kerran: läksi laita, iski toisen: syntyi toinen, iski kerran kolmannenki: siitä sai koko venonen. Jo työnti venon vesille, laski laivan lainehille. Sanan virkki, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: "Kupliksi, veno, vesille, lumpehiksi lainehille! Kokko, kolme sulkoasi, kokko, kolme, kaarne, kaksi varaksi vähän venehen, pahan purren parraspuuksi!" Astaiksen aluksehensa, vierähti venon perähän, alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, kun ei saanut öitä olla eikä päiviä elellä saaren impien iloissa, kassapäien karkeloissa. Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Pois tuli pojalle lähtö, matkansa majoilta näiltä, näistä impien iloista, kaunokaisten karkeloista. Vaan toki lähettyäni, minun täältä mentyäni eipä impyet iloinne, kassapäät ei kalketelle näillä tuhmilla tuvilla, kataloilla kartanoilla." Jopa itki saaren immet, niemen neiet vaikeroitsi: "Mitä läksit, Lemminkäinen, urkenit, urosten sulho? Läksitkö piikojen pyhyyttä vainko vaimojen vähyyttä?" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Lähe en piikojen pyhyyttä enkä vaimojen vähyyttä: saisin jos sataki naista, tuhat piikoa pi'ellä. Sitä läksin, Lemminkäinen, urkenin, urosten sulho, kun tuli kova ikävä, ikävä omia maita, oman maani mansikoita, oman vaaran vaapukoita, oman niemen neitosia, oman kartanon kanoja." Siitä lieto Lemminkäinen laski laivansa ulomma. Tuli tuuli, tuon puhalti, tuli aalto, tuon ajeli selälle meren sinisen, ulapalle aukealle. Jäivät raukat rannikolle, vienoiset vesikivelle, saaren immet itkemähän, kultaiset kujertamahan. Sini itki saaren immet, niemen neiet voikerrehti, kuni purjepuu näkyvi, rautahankki haimentavi. Ei he itke purjepuuta, rautahankkia haloa: itki purjepuun alaista, hankkinuoran haltijata. Itse itki Lemminkäinen, sini itki ja sureksi, kuni saaren maat näkyvi, saaren harjut haimentavi. Ei hän itke saaren maita, saaren harjuja haloa: itki saaren impy'itä, noita harjun hanhosia. Siitä lieto Lemminkäinen laskevi sinistä merta. Laski päivän, laski toisen. Päivälläpä kolmannella nousi tuuli tuulemahan, ilman ranta riehkumahan, suuri tuuli luotehinen, kova tuuli koillistuuli: otti laian, otti toisen, vikelti koko venehen. Siitä lieto Lemminkäinen kääntihe käsin vetehen, läksi sormin soutamahan, jaloilla meloamahan. Uituansa yön ja päivän, melke'in melattuansa näki pilven pikkuruisen, pilven longan luotehessa. Sepä maaksi muuttelihe, niemeksi panettelihe. Nousi niemelle talohon. Löyti emännän leipomassa, tyttäret taputtamassa: "Oi on ehtoinen emäntä! Kunpa nälkäni näkisit, asiani arvoaisit, juosten aittahan menisit, tuiskuna oluttupahan; toisit tuoppisen olutta, sirusen sianlihoa, sen panisit paistumahan, vuolaisisit voita päälle syöä miehen uupunehen, juoa uinehen urohon. Jo olen uinut yöt ja päivät meren aavan aaltoloita, joka tuuli turvanani, meren aallot armonani." Tuopa ehtoinen emäntä meni aittahan mäelle, vuoli voita aittasesta, sirusen sianlihoa; sen panevi paistumahan syöä miehen nälkähisen, tuopi tuopilla olutta juoa uinehen urohon. Antoi siitä uuen purren, varsin valmihin venehen, mennä miehen muille maille, kulkea kotiperille. Siitä lieto Lemminkäinen, päästyä kotiperille, tunsi maat on, tunsi rannat, sekä saaret jotta salmet, tunsi vanhat valkamansa, entiset elosijansa; mäet tunsi mäntyinensä, kummut kaikki kuusinensa - ei tunne tuvan aloa, seinän seisontasijoa: jo tuossa tuvan sijalla nuori tuomikko tohisi, männikkö tupamäellä, katajikko kaivotiellä! Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Tuoss' on lehto, jossa liikuin, kivet tuossa, joilla kiikuin, tuossa nurmet nukkeroimat, pientarehet piehtaroimat. Mikä vei tutut tupani, kuka kaunihit katokset? Tupa on poltettu poroksi, tuuli tuhkat korjannunna!" Loihe siitä itkemähän; itki päivän, itki toisen. Ei hän itkenyt tupoa eikä aittoa halannut: itki tuttua tuvassa, aitallista armastansa. Linnun lentävän näkevi, kokkolinnun liitelevän. Sai tuolta kyselemähän: "Oi sie kokko, lintuseni! Etkö saattaisi sanoa, miss' on entinen emoni, missä kaunis kantajani, ihana imettäjäni?" Ei kokko mitänä muista eikä tunne tuhma lintu: kokko tiesi kuolleheksi ja kaarne kaonneheksi, miekalla menetetyksi, tapetuksi tapparalla. Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Ohoh kaunis kantajani, ihana imettäjäni! Jo olet kuollut, kantajani, mennyt, ehtoinen emoni, liha mullaksi lahonnut, kuuset päälle kasvanehet, katajaiset kantapäihin, pajut sormien nenähän! "Kostohon minäki koito, kostoksi, kovaosainen, mittaelin miekkoani, kannoin kaunista asetta noilla Pohjolan pihoilla, Pimentolan pientarilla - surmaksi oman sukuni, kateheksi kantajani!" Katseleikse, käänteleikse: näki jälkeä hitusen, ruohossa rutistunutta, kanervassa katkennutta. Läksi tietä tietämähän, ojelvoista oppimahan. Tiehyt metsähän vetävi, ojelvoinen ottelevi. Vieri siitä virstan, toisen, pakeni palasen maata salon synkimmän sisähän, korven kolkan kainalohon. Näkevi salaisen saunan, piilopirtin pikkaraisen kahen kallion lomassa, kolmen kuusen kulman alla - siellä ehtoisen emonsa, tuon on valtavanhempansa. Siinä lieto Lemminkäinen ihastui ikihyväksi. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Ohoh äiti armahani, oi emo, elättäjäni! Viel' olet, emo, elossa, vanhempani, valvehella, kun jo luulin kuolleheksi, kaiketi kaonneheksi, miekalla menetetyksi, keihä'ällä keksityksi! Itkin pois ihanat silmät, kasvon kaunihin kaotin." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Viel' olen toki elossa, vaikkapa piti paeta, pistäitäni piilosalle tänne synkkähän salohon, korven kolkan kainalohon. Suori Pohjola sotoa, takajoukko tappeloa vasten vaivaista sinua ja kohti kovaosaista: poltti huonehet poroksi, kaikki kaatoi kartanomme." Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! Ellös olko milläkänä, milläkänä, tuollakana! Tuvat uuet tehtänehe, paremmat osattanehe, Pohjola so'ittanehe, Lemmon kansa kaattanehe." Siitä äiti Lemminkäisen itse tuon sanoiksi virkki: "Viikon viivyit, poikueni, kauan, Kaukoni, elelit noilla mailla vierahilla, aina ouoilla ovilla, niemellä nimettömällä, saarella sanattomalla." Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Hyvä oli siellä ollakseni, lempi liehaellakseni. Puut siellä punalle paistoi, puut punalle, maat sinelle, hopealle hongan oksat, kullalle kukat kanervan. Siell' oli mäet simaiset, kalliot kananmunaiset; mettä vuoti kuivat kuuset, maitoa mahot petäjät, aian nurkat voita lypsi, seipähät valoi olutta. "Hyvä oli siellä ollakseni, armas aikaellakseni. Siitä oli paha elämä, siitä outo ollakseni: pelkäsivät piikojansa, luulivat lutuksiansa, noita kehnon kellukoita, paholaisen pallukoita pahasti piteleväni, ylimäärin öitsiväni. Minä piilin piikasia, varoin vaimon tyttäriä, kuin susi sikoja piili, havukat kylän kanoja."

Kolmaskymmenes runo

Ahti poika, aino poika, lieto poika Lemminkäinen aamulla ani varahin, aivan aika-huomenessa astuihen alusmajoille, läksi laivavalkamoille. Siinä itki puinen pursi, hanka rauta haikeroitsi: "Mi minusta laatimasta, kurjasta kuvoamasta! Ei Ahti sotia soua kuunna, kymmennä kesänä hopeankana halulla, kullankana tarpehella." Se on lieto Lemminkäinen iski purtta vanttuhulla, kirjasuulla kintahalla. Itse tuon sanoiksi virkki: "Elä huoli, hongan pinta, varpelaitainen, valita! Vielä saat sotia käyä, tappeloita tallustella: lienet täynnä soutajia päivän huomenen perästä." Astuvi emonsa luoksi, itse tuon sanoiksi virkki: "Et nyt itkene, emoni, valittane, vanhempani, jos menen johonkuhunki, suorime sotatiloille. Juohtui juoni mieleheni, tuuma aivohon osasi kaatakseni Pohjan kansa, kostoakseni katalat." Emo estellä käkesi, varoitteli vaimo vanha: "Ellös menkö, poikaseni, noihin Pohjolan sotihin! Siellä surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi." Mitä huoli Lemminkäinen! Toki mietti mennäksensä, lähteäksensä lupasi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Mistä saisin miehen toisen, sekä miehen jotta miekan Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi? "Onpa Tiera tieossani, Kuura kuulemaisissani! Siitä saanen miehen toisen, sekä miehen jotta miekan Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi." Kulkevi kylitse tuonne, teitse Tieran kartanohon. Sanoi sinne saatuansa, toimitteli tultuansa: "Tieraseni, tiettyiseni, armaiseni, ainoiseni! Tokko muistat muinaistamme, entistä elämätämme, kun ennen kahen kävimme suurilla sotatiloilla? Ei ollut sitä kyleä, kuss' ei kymmenen taloa; ei ollut sitä taloa, kuss' ei kymmenen urosta; ei ollut sitä urosta eikä miestä melkeätä, kuta emme kaatanehet ja kahen kapistanehet." Iso päätyi ikkunassa keihäsvartta vuolemassa, emo aitan kynnyksellä kirnua kolistamassa, veljekset veräjän suussa laitioita laatimassa, sisarekset sillan päässä vaippoja vanuttamassa. Virkkoi iso ikkunasta, emo aitan kynnykseltä, veljekset veräjän suusta, sisarekset sillan päästä: "Ei Tiera sotahan joua, Tieran tuura tappelohon! Tiera on tehnyt kuulun kaupan, ikikaupan iskenynnä: vast' on nainut naisen nuoren, ottanut oman emännän; viel' on nännit näppimättä, rinnat riuahuttamatta." Tiera päätyi kiukahalla, Kuura uunin korvasella: jalan kenki kiukahalla, toisen pankon partahalla, veräjällä vyöteleikse, ulkona kävysteleikse. Tempoi Tiera keihä'änsä; ei ole keiho suuren suuri eikä keiho pienen pieni, keiho keskikertahinen: heponen sulalla seisoi, varsa vaapui lappealla, susi ulvoi suoverolla, karhu karjui naulan tiessä. Sylkytteli keihoansa, sylkytteli, nyrskytteli: sylen syöksi keihäsvartta peltohon saviperähän, nurmehen nukattomahan, maahan mättähättömähän. Työnti Tiera keihä'änsä Ahin keihojen keselle, sekä läksi jotta joutui Ahille soan avuksi. Siitä Ahti Saarelainen lykkäsi venon vesille kuni kyyn kulon-alaisen eli käärmehen elävän. Läksi luoen luotehesen tuolle Pohjolan merelle. Silloin Pohjolan emäntä Pakkasen pahan lähetti tuolle Pohjolan merelle, ulapalle aukealle. Itse tuon sanoiksi virkki, sekä käski jotta lausui: "Pakko poika pienokainen, oma kaunis kasvattini! Lähe tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan! Kylmä veitikän venonen, pursi lieto Lemminkäisen selvälle meren selälle, ulapalle aukealle! Kylmä itseki isäntä, jää'ä veitikkä vesille, jottei pääse päivinänsä, selviä sinä ikänä, kun en pääsne päästämähän, kerinne kehittämähän!" Pakkanen pahansukuinen ja poika pahantapainen läksi merta kylmämähän, aaltoja asettamahan. Jopa tuonne mennessänsä, maata matkaellessansa puut puri lehettömäksi, heinät helpehettömäksi. Sitte sinne saatuansa meren Pohjan partahalle, äärettömän äyrähälle, heti yönä ensimäisnä lahet kylmi, lammet kylmi, meren rannat rapsutteli; viel' ei merta kylmänynnä, aaltoja asettanunna. Pieni on peiponen selällä, västäräkki lainehilla: senki on kynnet kylmämättä, pää pieni palelematta. Äsken tuosta toisna yönä jopa suureksi sukeutui, heittihe hävyttömäksi, kovin kasvoi kauheaksi. Kylmi silloin täyen kylmän, väki pakkasen paleli: kylmi jäätä kyynäsvarren, satoi lunta sauvan varren, kylmi veitikän venehen, Ahin laivan lainehille. Aikoi kylmeä Ahinki, jääteä jalon urohon; jopa kynsiä kyseli, anoi alta varpahia. Siitä suuttui Lemminkäinen, siitä suuttui ja pahastui; tunki Pakkasen tulehen, työnti rautarauniohon. Käsin Pakkasen piteli, kovan ilman kouristeli. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Pakkanen, Puhurin poika, talven poika hyyelmöinen! Elä kylmä kynsiäni, vaai varpahuisiani eläkä koske korviani, elä päätäni palele! "Kyll' on sulla kylmämistä, paljoki palelemista ilman ihmisen ihotta, emon tuoman ruumihitta: kylmä soita, kylmä maita, kylmä kylmiä kiviä, palele vesipajuja, pane haavan pahkuroita, koivun kuoria kolota, närehiä näykkäele, elä ihmisen ihoa, karvoja kavon tekemän! "Kun et tuosta kyllin saane, kylmä muita kummempia! Kylmä kuumia kiviä, palavoita paateroita, rautaisia kallioita, vuoria teräksisiä, Vuoksen koskea kovoa, Imatrata ilkeätä, kurimuksen kulkun suuta, kinahmia kauheata! "Joko nyt sanon sukusi, kuuluttelen kunniasi? Tieänpä sinun sukusi, tieän kaiken kasvantasi: Pakkanen pajuilla syntyi, kova ilma koivikolla Pohjolan koan perässä, Pimentolan pirtin päässä ikiturmasta isosta, emosta epattomasta. "Kukas Pakkasen imetti, kovan ilman kostutteli, kun oli maammo maiotoinna, emonen utaretoinna? "Kyyhyt Pakkasen imetti, kyy imetti, käärme syötti nännillä nenättömillä, utarella uuttomalla; pohjaistuuli tuuitteli, vilu ilma viihytteli pahoilla pajupuroilla, here'illä hettehillä. "Sai poika pahantapainen, tuli turmion-alainen. Ei ollut nimeä vielä pojalla epäpäöllä. Pantihin nimi pahalle: pantihinpa Pakkaseksi. "Siitä aioilla ajeli, risukoissa ripsutteli; kesät heilui hettehissä, suurimmilla suon selillä; talvet mäiski männiköissä, pelmusi petäjiköissä, kolkkaeli koivikoissa, lepiköissä leyhkäeli. Kylmi puita ja pehuja, tasoitteli tanteria, puri puut lehettömäksi, kanervat kukittomaksi, pilvat hongista piristi, laski lastut mäntylöistä. "Joko nyt suureksi sukesit, ylenit ylen ehoksi, aioit kylmeä minua, kohotella korviani, alta jalkoja anella, päältä kynsiä kysellä? "Etp' on kylmäne minua, et pahoin palellekana! Tulen tungen sukkahani, kekälehet kenkähäni, hienot hiilet helmoihini, panun alle paulojeni, Pakkasen palelematta, kovan ilman koskematta. "Tuonne ma sinun manoan Pohjan pitkähän perähän. Sitte sinne tultuasi, kotihisi käytyäsi kylmä kattilat tulelle, hiilet uunin lietoselle, käet naisen taikinahan, poika neitosen povehen, utarihin uuhen maito, vatsahan hevosen varsa! "Et sinä sitä totelle, niin tuonne sinun manoan Hiien hiilien sekahan, Lemmon liesikiukahille. Siellä tungeite tulehen, asetu alasimelle sepän panna paljallansa, vasaralla valkkaella, panna paljalla lujasti, vasaralla vaikeasti! "Et totelle tuotakana, vääjänne väheäkänä, vielä muistan muunkin paikan, arvoan yhen aluen: vien suusi suven sijahan, kielesi kesän kotihin, jost' et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä, kun en tulle päästämähän ja käyne kerittämähän." Pakkanen, Puhurin poika, jo tunsi tuhon tulevan; alkoi armoa anella. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tehkämme sula sovinto toinen ei toistansa viata sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana! "Jos mun kuulet kylmäväksi, toiste tuhmin liikkuvaksi, niin tunge tulisijahan, vaivuttele valkeahan, sepän hiilien sekahan, alle ahjon Ilmarisen! Tahi vie suvehen suuni, kieleni kesän kotihin, etten pääse päivinäni, selviä sinä ikänä!" Siitä lieto Lemminkäinen jätti laivan jäätehesen, sotapurren puutoksehen, itse eellehen menevi. Tiera tuossa toisna miesnä väänti veitikän jälessä. Tallasi tasaista jäätä, sileätä siuotteli. Astui päivän, tuosta toisen; päivänäpä kolmantena jo näkyvi Nälkäniemi, kylä kurja kuumottavi. Astui alle niemen linnan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Onko linnassa lihoa ja kalaista kartanossa urohille uupuneille, miehille väsynehille?" Ollut ei linnassa lihoa, ei kalaista kartanossa. Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Tuli, polta tuhma linna, vesi vieköhön mokoman!" Itse eistyvi etemmä, ylös korpehen kohosi, matkoille majattomille, teille tietämättömille. Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, keritsi kiveltä villat, katkoi karvat kalliolta, suoritteli sukkasiksi, kiirehteli kintahiksi vilun suurihin sijoihin, Pakkasen palelemihin. Läksi tietä tietämähän, ojelvoista oppimahan: tiehyt metsähän vetävi, ojelvoinen ottelevi. Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Ohoh Tiera veikkoseni! Jo nyt jou'uimme johonki, kuuksi päiväksi kululle, ilman rannallen iäksi!" Tiera tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Kostohonpa, koito raukat, kostohon, kovaosaiset, saimme suurehen sotahan pimeähän Pohjolahan - oman hengen heitteheksi, itsemme ikimenoksi näillä paikoilla pahoilla, teillä tietämättömillä. "Emme tuota tunnekana, emme tunne, emme tieä, mikä tie vetävi meiät, kuka juoni juohattavi kuolemahan korven päähän, kaatumahan kankahalle, korppien kotisijoille, variksien vainioille. "Siinä korpit siirtelevät, linnut liiat kantelevat: saavat lintuset lihoa, varikset varia verta, korpit noukan kostuketta meiän, raukan, raaoistamme; luumme luovat rauniolle, kantavat kivikarille. "Ei tieä emo poloinen eikä kantaja katala, missä liikkuvi lihansa, vierevi oma verensä, onko suuressa soassa, tasapäässä tappelossa, vaiko suurella selällä, lakehilla lainehilla, vai käypi käpymäkeä, vaelsi varvikkosaloa. "Ei emo mitänä tieä poloisesta poiastansa: emo tiesi kuolleheksi, kantaja kaonneheksi. Noinpa itkevi emoni, valittavi vanhempani: 'Tuoll' on poikani, poloisen, tuolla, vaivaisen, varani Tuonen toukojen panossa, Kalman maien karhinnassa. Saapi nyt minun pojalta, minun, laiton, lapseltani, saapi jouset jouten olla, jalot kaaret kuivaella, lintuset hyvin lihota, pyyt lehossa pyrhistellä; kontiot kovin elellä, peurat pellon piehtaroia.'" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Niin on, niin, emo poloinen, niinpä, kantaja katala! Kasvatit kanoja parven, koko joukon joutsenia: tuli tuuli, niin hajotti, tuli lempo, niin levitti, yhet sinne, toiset tänne, jonnekunne kolmannetki. "Kyllä muistan muinaisenki, arvoan ajan paremman, kun kulimme kukkasina, marjoina omilla mailla: moni katsoi muotohomme, vartehemme valkotteli. Ei kuin nyt tätä nykyä, tällä inhalla iällä: yks' on tuuli tuttujamme, päivä ennen nähtyjämme; senki pilvet peittelevät, satehet salaelevat. "Vaan en huoli huolimahan, suuresti sureksimahan, jos immet hyvin eläisi, kassapäiset kalkettaisi, naiset kaikki naurusuulla, mesimielin morsiamet, ikävissä itkemättä, huolihin häviämättä. "Viel' ei meitä noiat noiu, noiat noiu, näe näkijät näille teille kuolevaksi, matkoille masenevaksi, nuorena nukahtavaksi, verevänä viereväksi. "Minkä noiat noitunevat, kunka nähnevät näkijät, kotihinsa koitukohon, majahansa maatukohon! Noitukohot itsiänsä, laulakohot lapsiansa, sukuansa surmatkohot, heimoansa herjatkohot! "Ei ennen minun isoni eikä valtavanhempani nouatellut noian mieltä, lahjoitellut lappalaista. Noin sanoi minun isoni, noin sanon minä itseki: varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, auta armokourallasi, väkevällä vallallasi miesten mielijuohtehista, akkojen ajatuksista, pakinoista partasuien, pakinoist' on parratointen! Ole ainaisna apuna, vakaisena vartijana, ettei poika pois tulisi, emon tuoma erkaneisi Luojan luomalta la'ulta, Jumalan sukeamalta!" Siitä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, laati huolista hevoset, murehista mustat ruunat, päitset päivistä pahoista, satulat salavihoista. Hyppäsi hyvän selälle, hyvän laukin lautasille; ajoa ramuttelevi Tieran tuttavan keralla. Ajoi rannat raskutellen, hiekkarannat herskytellen luoksi ehtoisen emonsa, tykö valtavanhempansa. Siihen Kaukoni kaotan virrestäni viikommaksi, Tieran tielle toimittelen kotihinsa kulkemahan. Itse virren vierähytän, panen toiselle tolalle.

Yhdesneljättä runo

Kasvatti emo kanoja, suuren joukon joutsenia. Kanat aialle asetti, joutsenet joelle saattoi. Tuli kokko, niin kohotti, tuli haukka, niin hajotti, siipilintu, niin sirotti: yhen kantoi Karjalahan, toisen vei Venäjän maalle, kolmannen kotihin heitti. Minkä vei Venäehelle, siitä kasvoi kaupanmiesi; minkä kantoi Karjalahan, siitä se Kalervo kasvoi; kunkapa kotihin heitti, se sikesi Untamoinen ison päiviksi pahoiksi, emon mielimurtehiksi. Untamoinen verkot laski Kalervon kalavetehen; Kalervoinen verkot katsoi, kalat konttihin kokosi. Untamo, utala miesi, sepä suuttui ja vihastui. Teki soan sormistansa, kämmenpäistänsä keräjät, toran nosti totkusilta, artin ahvenmaimasilta. Torelivat, tappelivat, eikä voita toinen toista: minkä toistansa tokaisi, sen sai itse vastahansa. Jopa tuosta toisen kerran, kahen, kolmen päivän päästä Kalervoinen kauran kylvi Untamon tuvan ta'aksi. Untamolan uljas uuhi söi Kalervon kaurakylvön. Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta. Untamo uhittelevi Kalervolle veljellensä, surmata su'un Kalervon, lyöä suuret, lyöä pienet, koko kansan kolhaella, tuvat polttoa poroksi. Laittoi miehet miekka vyölle, urohot ase kätehen, pojat pienet piikki vyölle, kaunot kassara olalle; läksi suurehen sotahan vasten veljeä omoa. Kalervoisen kaunis minjä istui ikkunan lähellä. Katsoi ulos ikkunasta, sanan virkkoi, noin nimesi: "Onko tuo savu sakea vai onpi pimeä pilvi noien peltojen perillä, kujan uuen ulkopäässä?" Ei ollut ume umakka eikäpä savu sakea: ne oli Untamon urohot, tulla suorivat sotahan. Tuli Untamon urohot, saivat miehet miekka vyöllä. Kaatoivat Kalervon joukon, su'un suuren surmasivat, talon polttivat poroksi, tasoittivat tantereksi. Jäi yksi Kalervon impi kera vatsan vaivaloisen. Senpä Untamon urohot veivät kanssansa kotihin pirtin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi. Oli aikoa vähäisen; syntyi pieni poikalapsi emollen osattomalle. Miksi tuo nimitetähän? Emo kutsui Kullervoksi, Untamo sotijaloksi. Pantihinpa poika pieni, orpolapsi laitettihin tuutuhun tutajamahan, kätkyehen liekkumahan. Liekkui lapsi kätkyessä, lapsi liekkui, tukka löyhki. Liekkui päivän, liekkui toisen; jopa kohta kolmantena, kun tuo poika potkaisihe, potkaisihe, ponnistihe, katkaisi kapalovyönsä, pääsi päälle peittehensä, särki liekun lehmuksisen, kaikki riepunsa revitti. Nähtihin hyvä tulevan, keksittihin kelpoavan. Untamola vuottelevi tätä tästä kasvavaksi, mieltyväksi, miestyväksi, oike'in urostuvaksi, saavaksi sataisen orjan, tuhantisen turpuvaksi. Kasvoi kuuta kaksi, kolme. Jopa kuuna kolmantena poika polven korkeuisna alkoi itse arvaella: "Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani, kostaisin isoni kohlut, maksaisin emoni mahlat!" Saipa kuulla Untamoinen. Itse tuon sanoiksi virkki: "Tästä saa sukuni surma, tästä kasvavi Kalervo!" Urohot ajattelevat, akat kaikki arvelevat, minne poika pantanehe, kunne surma saatanehe. Pannahanpa puolikkohon, työnnetähän tynnyrihin; siitä vieähän vetehen, lasketahan lainehesen. Käyähänpä katsomahan kahen, kolmen yön perästä, joko on hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon! Ei ole hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon! Poika oli pääsnyt puolikosta - istui aaltojen selässä vapa vaskinen käessä, siima silkkinen perässä; onkivi meren kaloja, merivettä mittoavi: melke'in meressä vettä, kun on kaksi kauhallista; oisko oike'in mitata, osa kolmatta tulisi. Untamo ajattelevi: "Mihin poika pantanehe, kunne tuo tuhottanehe, kusta surma saatanehe?" Käski orjansa kerätä koivuja, kovia puita, honkia satahavuja, tiettäviä tervaksia yhen poian polttimeksi, Kullervon kaottimeksi. Koottihin, keräeltihin koivuja, kovia puita, honkia satahavuja, tiettäviä tervaksia, tuohia tuhat rekeä, sata syltä saarnipuita. Tuli puihin tuiskattihin, roviohon roiskattihin, siihen poika paiskattihin keskelle tulen palavan. Paloi päivän, tuosta toisen, paloi päivän kolmannenki. Käytihin katsastamahan: poik' oli porossa polvin, kypenissä kyynäsvarsin, hiilikoukkunen käessä, millä tulta kiihottavi, hiiliä kokoelevi, katomatta karvankana, kutrisen kähertymättä! Untamo ä'itteleikse: "Mihin poika pantanehe, kunne tuo tuhottanehe, surma tuolle saatanehe?" Poika puuhun hirtetähän, tammehen ripustetahan. Kului yötä kaksi, kolme, saman verran päiviäki. Untamo ajattelevi: "Aik' on käyä katsomahan, joko Kullervo katosi, kuoli poika hirsipuuhun." Laittoi orjan katsomahan. Orja toi sanan takaisin: "Ei ole Kullervo kaonnut, kuollut poika hirsipuuhun! Poika puuta kirjoittavi pieni piikkonen käessä. Koko puu kuvia täynnä, täynnä tammi kirjoitusta: siinä miehet, siinä miekat, siinä keihä'ät sivulla." Mitäs autti Untamoisen tuon pojan katalan kanssa! Kuinka surmat suoritteli, kuinka kuolemat sukesi, poika ei puutu surman suuhun eikä kuole kuitenkana. Piti viimeinki väsyä suorimasta surmiansa, kasvatella Kullervoinen, orja poikana omana. Sanoi Untamo sanansa, itse virkki, noin nimesi: "Kun elänet kaunihisti, aina siivolla asunet, saat olla talossa tässä, orjan töitä toimitella. Palkka pannahan jälestä, ansiosta arvatahan: vyöhyt vyöllesi korea tahi korvalle kolahus." Kun oli Kullervo kohonnut, saanut vartta vaaksan verran, tuopa työlle työnnetähän, raaolle rakennetahan, lapsen pienen katsontahan, sormi pienen souantahan: "Katso lasta kaunihisti, syötä lasta, syö itseki! Rievut virrassa viruta, pese pienet vaattehuiset!" Katsoi lasta päivän, kaksi: käen katkoi, silmän kaivoi. Siitä kohta kolmannella lapsen tauilla tapatti, rievut viskoi virran vieä, kätkyen tulella poltti. Untamo ajattelevi: "Ei tämä tähän sopiva lapsen pienen katsontahan, sormi pienen souantahan! En tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin. Panenko kasken kaa'antahan?" Pani kasken kaa'antahan. Kullervo, Kalervon poika, tuossa tuon sanoiksi virkki: "Äsken lienen mies minäki, kun saan kirvehen kätehen, paljo katsoa parempi, entistäni armahampi: lienen mies viien veroinen, uros kuuen-kummallinen." Meni seppolan pajahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on seppo veikkoseni! Taos mulle tapparainen! Tao kirves miestä myöten; rauta raatajan mukahan! Lähen kasken kaa'antahan, solkikoivun sorrantahan." Seppä tarpehen takovi, kirvehen kerittelevi. Saip' on kirves miestä myöten, rauta raatajan mukahan. Kullervo, Kalervon poika, hioi siitä kirvehensä; päivän kirvestä hiovi, illan vartta valmistavi. Suorihe kasken ajohon korkealle korpimaalle, parahasen parsikkohon, hirveähän hirsikköhön. Iski puuta kirvehellä, tempasi tasaterällä: kerralla hyvätki hirret, pahat puolella menevi. Vihoin kaatoi viisi puuta, kaiketi kaheksan puuta. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Lempo tuota raatakohon! Hiisi hirret kaatakohon!" Kavahutti kannon päähän, niin huhuta heiahutti, vihellytti, viuahutti. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Sini kaski kaatukahan, koivu solki sortukahan, kuni ääni kuulunevi, kuni vierrevi vihellys! "Elköhön vesa venykö, elköhön koretko korsi sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana kaskessa Kalervon poian, otoksessa oivan miehen! "Ottaisiko maa orahan, nousisiko nuori laiho, sekä korsi korteuisi, jotta varsi varteuisi, elköhön tereä tehkö, varsi päätä valmistako!" Untamoinen, mies utala, kävi tuota katsomahan kaskea Kalervon poian, ajamoa uuen orjan: ei kaski kaselle tunnu, ajamaksi nuoren miehen. Untamo ajattelevi: "Ei tämä tähän sopiva! Hyvän hirsikön pilasi, kaatoi parsikon parahan! En tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin. Panenko aitojen panohon?" Pani aitojen panohon. Kullervo, Kalervon poika, jopa aitoa panevi. Kohastansa kokkahongat aiaksiksi asettelevi, kokonansa korpikuuset seipähiksi pistelevi; veti vitsakset lujahan pisimmistä pihlajista; pani aian umpinaisen, veräjättömän kyhäsi. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Ku ei lintuna kohonne, kahen siiven siuotelle, elköhön ylitse pääskö aiasta Kalervon poian!" Untamo osaelevi tulla tuota katsomahan aitoa Kalervon poian, sotaorjan sortamoa. Näki aian aukottoman, raottoman, reiättömän, jok' oli pantu maaemästä, ylös pilvihin osattu. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei tämä tähän sopiva! Pani aian aukottoman, veräjättömän kyhäsi, tuon on nosti taivosehen, ylös pilvihin kohotti: en tuosta ylitse pääse enkä reiästä sisälle! En tieä, mihin panisin, kulle työlle työnteleisin. Panenko puimahan rukihit?" Pani puimahan rukihit. Kullervo, Kalervon poika, jo oli puimassa rukihit: pui rukihit ruumeniksi, olet kaunaksi kaotti. Tulipa isäntä tuohon, kävi itse katsomahan puintoa Kalervon poian, Kullervoisen kolkintoa: rukihit on ruumenina, olet kaunoina kahisi! Untamo ä'itteleikse: "Ei ole tästä raatajasta! Kulle työlle työntänenki, työnsä tuhmin turmelevi. Joko vien Venäehelle tahi kaupin Karjalahan Ilmariselle sepolle, sepon paljan painajaksi?" Möi siitä Kalervon poian, pani kaupan Karjalahan Ilmariselle sepolle, takojalle taitavalle. Minpä seppo tuosta antoi? Äijän seppo tuosta antoi: kaksi kattilarania, kolme koukun puoliskoa, viisi viikatekulua, kuusi kuokan kuolioa miehestä mitättömästä, orjasta epäpäöstä.

Kahdesneljättä runo

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön poika, hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen, jo kohta sepon ko'issa kysyi työtä iltasella isännältä iltaseksi, emännältä aamuseksi: "Työt tässä nimettäköhön, nimi työlle pantakohon, kulle työlle työntyminen, raaolle rakentuminen!" Seppo Ilmarin emäntä, tuopa tuossa arvelevi, kulle työlle uusi orja, raaolle rahan-alainen. Pani orjan paimeneksi, karjan suuren kaitsijaksi. Tuopa ilkoinen emäntä, sepän akka irvihammas, leipoi leivän paimenelle, kakun paksun paistelevi: kauran alle, vehnän päälle, keskelle kiven kutovi. Kakun voiti voiheralla, kuoren rasvalla rakenti, pani orjalle osaksi, palaseksi paimenelle. Itse orjoa opasti, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ellös tätä ennen syökö karjan mentyä metsälle!" Siitä Ilmarin emäntä laittoi karjan laitumelle. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Lasken lehmäni leholle, maion antajat aholle, hatasarvet haavikolle, kourusarvet koivikolle; työnnän kuuta ottamahan, talia tavottamahan ahomailta auke'ilta, leve'iltä lehtomailta, korke'ilta koivikoilta, mataloilta haavikoilta, kultaisilta kuusikoilta, hope'isilta saloilta. "Katso, kaunoinen Jumala, varjele, vakainen Luoja, varjele vahingon tieltä, kaitse kaikista pahoista, ettei tuskihin tulisi, häpe'ihin hämmentyisi! "Kuin katsoit katollisessa, alla varjon vartioitsit, niin katso katottomassa, vaali vartijattomassa, jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan paitsi mieltä! "Kun lie kurjat paimeneni, ylen kainut karjapiiat, paju pannos paimeneksi, leppä lehmän katsojaksi, pihlaja pitelijäksi, tuomi tuojaksi kotihin emännäisen etsimättä, muun väen murehtimatta! "Kun ei paju paimentane, pihlaja hyvin pi'elle, leppä ei lehmiä ajane, tuomi ei kotihin tuone, niin pane parempiasi, työnnä luonnon tyttäriä minun viljan viitsijäksi, katsojaksi karjan kaiken! Paljo on piikoja sinulla, saoin käskyn kuulijoita, eläjiä ilman alla, luonnottaria hyviä. "Suvetar, valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko, Hongatar, hyvä emäntä, Katajatar, kaunis neiti, Pihlajatar, piika pieni, Tuometar, tytär Tapion, Mielikki, metsän miniä, Tellervo, Tapion neiti! Katso'ote karjoani, viitsiöte viljoani kesä kaikki kaunihisti, lehen aika leppeästi, lehen puussa liehuessa, ruohon maassa roikatessa! "Suvetar, valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko! Heitä hienot helmuksesi, esiliinasi levitä karjalleni katteheksi, pienilleni peitteheksi, vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen! "Kaitse karjani pahoista, varjele vahingon teiltä, noista soista soiluvista, lähtehistä läilyvistä, heiluvista hettehistä, pyöre'istä pyötiköistä, ettei tuskihin tulisi, häpe'ihin hämmentyisi, sorkka suohon sorkahtaisi, hettehesen herkähtäisi ylitse Jumalan tunnin, päitse aivon autuahan! "Tuo'os torvi tuonnempata, tuolta taivahan navalta, mesitorvi taivosesta, simatorvi maaemästä! Puhu tuohon torvehesi, kumahuta kuuluhusi: puhu kummut kukkahaksi, kangasvieret kaunihiksi, ahovieret armahaksi, lehtovieret leppeäksi, suovieret sulaksi meeksi, hetevieret vierteheksi! "Siitä syötä karjoani, raavahiani ravitse, syöttele metisin syömin, juottele metisin juomin! Syötä kullaista kuloa, hope'ista heinän päätä heraisista hettehistä, läikkyvistä lähtehistä, koskilta kohisevilta, jokiloilta juoksevilta, kultaisilta kunnahilta, hope'isilta ahoilta! "Kaivo kultainen kuvoa kahen puolen karjan maata, josta karja vettä joisi, simoa siretteleisi utarihin uhkuvihin, nisihin pakottavihin: saisi suonet soutamahan, maitojoet juoksemahan, maitopurot purkemahan, maitokosket kuohumahan, puhumahan maitoputket, maitohormit huokumahan, joka aika antamahan, joka vuoro vuotamahan ylitse vihanki suovan, pahansuovan sormiloitse, maion saamatta manalle, katehesen karjanannin! "Paljo on niitä ja pahoja, kut maion manalle vievät, katehesen karjanannin, lehmän tuoman toisialle; vähä on niitä ja hyviä, kut maion manalta saavat, piimänsä kylän piolta, tuorehensa toisialta. "Ei ennen minun emoni kysynyt kylästä mieltä, tointa toisesta talosta; sai se maitonsa manalta, piimänsä pitelijältä, tuorehensa toisialta. Antoi tulla tuonnempata, ehtiä etempätäki: tulla maion Tuonelasta, Manalasta, maankin alta, tulla yöllä yksinänsä, pimeällä piilokkali, kuulematta kunnottoman, kelvottoman keksimättä, vihansuovan sortamatta, katehen kaehtimatta. "Noin sanoi minun emoni, noin sanon minä itseki: minne viipyi lehmän vilja, kunne maitoni katosi? Onko viety vierahalle, kytketty kylän pihoille, mieron porttojen povehen, katehien kainalohon, vai on puihin puuttununna, metsihin menehtynynnä, levennynnä lehtomaille, kaonnunna kankahille? "Ei maito manalle joua, lehmän vilja vierahalle, mieron porttojen povehen, katehien kainalohon eikä puihin puuttumahan, metsihin menehtymähän, lehtoihin levenemähän, kaatumahan kankahalle. Maito koissa tarvitahan, ajan kaiken kaivatahan: koissa vuottavi emäntä katajainen rainta käessä. "Suvetar, valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko! Käy nyt, syötä Syötikkini sekä juota Juotikkini, herustele Hermikkiä, tuorustele Tuorikkia, anna maito Mairikille, Omenalle uuet piimät hele'istä heinänpäistä, kaunihista kastikoista, mairehista maaemistä, metisistä mättähistä, nurmelta mesinukalta, maalta marjanvartiselta, kanervan-kukattarilta, heinän-helpehettäriltä, pilven piimätyttäriltä, taivahan-navattarilta, tuoa maitoiset maruet, aina uhkuvat utaret lypseä lyhyen vaimon, pienen piian piukutella! "Nouse, neitonen, norosta, hienohelma, hettehestä, neiti lämmin, lähtehestä, puhasmuotoinen, muasta! Ota vettä lähtehestä, jolla kastat karjoani, jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja ennen käymistä emännän, katsomista karjapiian, emännän epäpätöisen, ylen kainun karjapiian. "Mielikki, metsän emäntä, lavekämmen karjan eukko! Työnnä pisin piikojasi, paras palkkalaisiasi, viitsimähän viljoani, katsomahan karjoani tänä suurena suvena, Luojan lämminnä kesänä, Jumalan suaitsemana, antamana armollisen! "Tellervo, Tapion neiti, metsän tyttö tylleröinen, utupaita, hienohelma, hivus keltainen, korea, jok' olet karjan kaitselija, viitsijä emännän viljan mieluisassa Metsolassa, tarkassa Tapiolassa! Kaitse karja kaunihisti, viitsi vilja virkeästi! "Kaitse kaunoisin kätösin, somin sormin suorittele, su'i ilveksen iholle, kampua kalan evälle, karvalle meren kapehen, metsän uuhen untuvalle! Illan tullen, yön pimeten, hämärien hämmetessä saata karjani kotihin, etehen hyvän emännän, hete heiluva selällä, maitolampi lautasilla! "Päivän mennessä majoille, iltalinnun laulellessa itse virki viljalleni, sano sarvijuonelleni: 'Kotihinne, kourusarvet, maion antajat, majalle! Koissa on hyvä ollaksenne, maa imara maataksenne; korpi on kolkko käyäksenne, ranta raikutellaksenne. Kotihinne tullaksenne vaimot valkean tekevät nurmelle mesinukalle, maalle marjanvartiselle.' "Nyyrikki, Tapion poika, siniviitta viian poika! Tyvin pistä pitkät kuuset, latvoin lakkapäät petäjät sillaksi likasijoille, paikaksi pahoille maille, suosulihin, maasulihin, lätäkköihin läilyvihin! Anna käyä käyräsarven, haarasorkan sorkutella, joutua joka savulle viatoinna, vilpitöinnä, ilman suohon sortumatta, likahan litistymättä! "Kun ei karja tuosta huoli, yöksi ei kulkene kotihin, Pihlajatar, piika pieni, Katajatar, kaunis neiti, leikkoa lehosta koivu, ota vitsa viiakosta, käyös piiska pihlajainen, katajainen karjanruoska takoa Tapion linnan, tuolta puolen Tuomivaaran! Aja karja kartanolle, saunan lämmitä-panolle, kotihin kotoinen karja, metsän karja Metsolahan! "Otsonen, metsän omena, mesikämmen käyretyinen! Tehkämme sulat sovinnot, rajarauhat rapsakamme iäksemme, ilmaksemme, polveksemme, päiviksemme, ettet sorra sorkkasäärtä, kaa'a maion kantajata tänä suurena suvena, Luojan lämminnä kesänä! "Kun sa kuulet kellon äänen tahi torven toitotuksen, lyöte maata mättähälle, nurmelle nukahtamahan, tunge korvasi kulohon, paina pääsi mättähäsen! Tahi korpehen kokeos, saaos sammalhuonehesen, mene toisille mä'ille, muille kummuille kuvahu, jottei kuulu karjan kello eikä paimenen pakina! "Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen, kaunoiseni! En sua kiellä kiertämästä enkä käymästä epeä; kiellän kielen koskemasta, suun ruman rupeamasta, hampahin hajottamasta, kämmenin käpyämästä. "Käyös kaarten karjamaita, piilten piimäkankahia, kierten kellojen remua, ääntä paimenen paeten! Konsa on karja kankahalla, sinä suolle soiverraite; kun karja solahti suolle, silloin korpehen kokeos! Karjan käyessä mäkeä astu sie mäen alatse; karjan käyessä alatse mene sie mäkeä myöten! Astuessansa aholla sinä viere viiakkoa; viiakkoa vierressänsä sinä astuos ahoa! Kule kullaisna käkenä, hope'isna kyyhkyläisnä, siirry siikana sivutse, veteleite veen kalana, viere villakuontalona, kule pellavaskupona, kätke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, jottei karja kammastuisi, pieni vilja pillastuisi! "Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto, käyä karjan kaunihisti, soreasti sorkutella poikki soista, poikki maista, halki korven kankahista, ettet koske konsakana, rupea rumanakana! "Muista muinainen valasi tuolla Tuonelan joella, kynsikoskella kovalla, Luojan polvien e'essä! Lupa sulle annettihin kolme kertoa kesässä käyä kellon kuuluvilla, tiukujen tirinämailla, vaan eipä sitä suattu eikä annettu lupoa ruveta rumille töille, häpeähän hämmentyä. "Jos sulle viha tulisi, hampahat halutteleisi, visko viitahan vihasi, honkihin pahat halusi! Hakkoa lahoa puuta, kaa'a koivunpökkelöitä, vääntele vesihakoja, määhki marjamättähiä! "Kun tulevi ruoan tarvis, syöä mielesi tekevi, syö'ös sieniä metsästä, murra muurahaiskekoja, juuria punaisen putken, Metsolan mesipaloja ilman ruokaruohoittani, minun henkiheinittäni! "Metsolan metinen amme hapata hihittelevi kultaisella kunnahalla, hope'isella mäellä: siin' on syöä syölähänki, juoa miehen juolahanki, eikä syöen syömät puutu, juoen juomiset vähene. "Niin teemme ikisovinnot, ikirauhat ratkoamme eleäksemme ehosti, kesän kaiken kaunihisti: maat on meillä yhtehiset, evähät erinomaiset. "Vaan jos tahtonet tapella, eleä soan tavalla, tapelkamme talvikauet, lumiajat luskailkamme! Suven tullen, suon sulaen, lätäkköjen lämmitessä ellös tänne tulkokana karjan kullan kuuluville! "Josp' on tullet näille maille, sattunet saloille näille, täällä aina ammutahan. Kun ei ampujat kotona, on meillä osaavat vaimot, emännät alinomaiset, jotka tiesi turmelevi, matkasi pahoin panevi, ettet koske konsakana, rupea rumanakana ylitse tahon Jumalan, päitse auvon autuahan. "Oi Ukko, ylijumala! Kun kuulet toen tulevan, muuta muiksi lehmäseni, kamahuta karjaseni, kiviksi minun omani, kantoloiksi kaunoiseni, kumman maata kulkiessa, vantturan vaeltaessa! "Kun ma otsona olisin, mesikämmennä kävisin, en mä noissa noin asuisi aina akkojen jaloissa. Onpa maata muuallaki, tarhoa taempanaki juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä, käyä halki kämmenpääsi, poikki pohkealihasi, sinisen salon sisässä, korven kuulun kainalossa. "Käpy- on kangas käyäksesi, hiekka helkytelläksesi, tie on tehty mennäksesi, meren ranta juostaksesi Pohjan pitkähän perähän, Lapin maahan laakeahan. Siell' on onni ollaksesi, armas aikaellaksesi, käyä kengättä kesällä, sykysyllä syylingittä suurimmilla suon selillä, leve'illä liettehillä. "Kun et tuonne mennekänä etkä oike'in osanne, ota juoni juostaksesi, polku poimetellaksesi tuonne Tuonelan salolle tahi Kalman kankahalle! Siell' on suohut sorkutella, kanervikko kaalaella, siellä Kirjos, siellä Karjos, siellä muita mullukoita rautaisissa rahkehissa, kymmenissä kytky'issä. Siellä laihatki lihovat, lihaviksi luutki saavat. "Lepy, lehto, kostu, korpi, lempeä, salo sininen! Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto tänä suurena suvena, Herran hellennä kesänä! "Kuippana, metsän kuningas, metsän hippa halliparta! Korjaele koiriasi, raivaele rakkiasi! Pistä sieni sieramehen, toisehen omenamarja, jottei henki haisahtele, tuuhahtele karjan tuuhku! Silmät silkillä sitele, korvat kääri käärehellä, jottei kuule kulkevia, ei näe käveleviä! "Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä kovin varone, kiellä poies poikoasi, epeä äpärettäsi! Saattele saloilta näiltä, näiltä rannoilta rapoa, kape'ilta karjan mailta, leve'iltä liepehiltä! Kätke koirasi kolohon, rakkisi rapoa kiinni kultaisihin kytky'ihin, hihnoihin hope'isihin, jottei pilloa pitäisi, häpehiä hämmentäisi! "Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä sitä varone, Ukko, kultainen kuningas, hope'inen hallitsija, kuule kultaiset sanani, armahaiset lauseheni! Paina panta pihlajainen ympäri nenän nykerän! Kun ei pihlaja pitäne, niin sä vaskesta valata; jos ei vaski vahva liene, panta rautainen rakenna! Vaan jos rauan ratkaisnehe, vielä mennehe vioille, syökse kultainen korento leukaluusta leukaluuhun, päät on päättele lujasti, kotkoa kovasti kiinni, ettei liiku liiat leuat, harvat hampahat hajoa, kun ei rauoin ratkottane, teräksillä temmottane, veitsillä veristettäne, kirvehellä kiskottane!" Siitä Ilmarin emäntä, tuo takojan tarkka vaimo, lehmät läävästä lähetti, laski karjan laitumelle, pani paimenen perähän, orjan lehmien ajohon.

Kolmasneljättä runo

Kullervo, Kalervon poika, otti konttihin evästä, ajoi lehmät suota myöten, itse kangasta kapusi. Sanan virkki vierressänsä, kertoeli käyessänsä: "Voi minä poloinen poika, voi poika polon-alainen! Jo minä johonki jou'uin, jou'uin joutavan jälille, härän hännän paimeneksi, vasikkojen vaalijaksi, joka suon on sotkijaksi, maan pahan matelijaksi!" Istui maahan mättähälle, päätyi päivän rintehesen. Siinä virkki virsissänsä, lauluissansa noin lateli: "Paistapa, Jumalan päivä, Herran kehrä, hellittele sepon karjan kaitsijalle, poloiselle paimenelle, elä Ilmarin tuville, emännällen ensinkänä! Emäntä hyvin elävi, vehnäsiä viiltelevi, piirosia pistelevi, voita päälle vuolaisevi. Paimen parka kuivan leivän, kuivan kuoren kurskuttavi, kauraisen kavertelevi, lemettisen leikkoavi, olkisen ojentelevi, petäjäisen peiputtavi, veen lipillä luikkoavi märän mättähän nenästä. "Mene, päivä, viere, vehnä, alene, Jumalan aika! Kule, päivä, kuusikolle, viere, vehnä, vitsikölle, karkoa katajikolle, lennä leppien tasalle! Päästä paimenta kotihin voivatia vuolemahan, rieskoa repäisemähän, kakkaroita kaivamahan!" Silloin Ilmarin emäntä, paimenen pajattaessa, Kullervoisen kukkuessa, jo oli vuollut voivatinsa, itse rieskansa reväisnyt, kakkaransa kaivaellut; keittänyt vetisen vellin, kylmän kaalin Kullervolle, jos' oli rakki rasvan syönyt, Musti murkinan pitänyt, Merkki syönyt mielin määrin, Halli haukannut halunsa. Lintunen lehosta lauloi, pieni lintu pensahasta: "Jos oisi aika orjan syöä, isottoman illastella." Kullervo, Kalervon poika, katsoi pitkän päivän päälle. Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo nyt on aika atrioia, aika ruoalle ruveta, evähiä etsiskellä." Ajoi lehmänsä levolle, karjan maata kankahalle; itse istui mättähälle, vihannalle turpehelle. Laski laukkunsa selästä, otti leivän laukustansa, katselevi, kääntelevi. Tuosta tuon sanoiksi virkki: "Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, vaan on silkkoa sisässä, akanoita alla kuoren." Veti veitsensä tupesta leivän leikkaellaksensa: veitsi vierähti kivehen, kasahutti kalliohon; terä vieri veitsosesta, katkesi kurauksuesta. Kullervo, Kalervon poika, katselevi veitsyttänsä, itse päätyi itkemähän. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Yks' oli veitsi veikkoutta, yksi rauta rakkautta, isän saamoa eloa, vanhemman varustamata; senki katkaisin kivehen, karahutin kalliohon, leipähän pahan emännän, pahan vaimon paistamahan! "Millä nyt maksan naisen naurun, naisen naurun, piian pilkan, akan ilkeän evähät, pahan porton paistannaiset?" Varis vaakkui varvikosta, varis vaakkui, korppi koikkui: "Oi on kurja kullansolki, ainoa Kalervon poika! Mit' olet mielellä pahalla, syämellä synkeällä? Ota vitsa viiakosta, koivu korven notkelmosta, aja suolle sontareiet, lehmät liejuhun levitä puolen suurille susille, toisen korven kontioille! "Kaikoa suet kokohon, karhut kaikki katrahasen! Suet pistä Pienikiksi, karhut Kyytäksi kyhäise, aja karjana kotihin, kirjavana kartanolle! Sillä maksat naisen naurun, pahan vaimon parjaukset." Kullervo, Kalervon poika, itse tuon sanoiksi virkki: "Malta, malta, hiien huora! Jos itken isoni veistä, vielä itkenet itseki, itket lypsylehmiäsi." Otti vitsan viiakosta, katajaisen karjanruoskan; sorti suohon lehmäkarjan, härät murtohon murenti puoliksi susien syöä, puolen korven kontioille. Suet lausui lehmäsiksi, karhut karjaksi rakenti, minkä pisti Pienikiksi, kunka Kyytäksi kyhäisi. Lonkui päivä lounahasen, kiertyi keski-illoillensa, kulki kuusikon tasalle, lenti lehmäslypsykselle. Tuo pahainen paimen raiska, Kullervo, Kalervon poika, ajoi kontiot kotihin, susikarjan kartanolle. Vielä neuvoi karhujansa, susillensa suin puheli: "Repäise emännän reisi, pure puoli pohkeata, kun tulevi katsomahan, lyykistäikse lypsämähän!" Teki luikun lehmän luista, härän sarvesta helinän, torven Tuomikin jalasta, pillin Kirjon kinterestä. Lujahutti luikullansa, toitahutti torvellansa kolmasti kotimäellä, kuuesti kujosten suussa. Tuop' on Ilmarin emäntä, sepon akka, selvä nainen, viikon maiotta viruvi, kesävoitta kellettävi. Kuuli suolta soittamisen, kajahuksen kankahalta. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Ole kiitetty, Jumala! Torvi soipi, karja saapi! Mist' on orja sarven saanut, torven raataja tavannut, kun tuo soitelleen tulevi, toitatellen torvettavi, puhki korvani puhuvi, läpi pääni läylentävi?" Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Suolt' on orja sarven saanut, tuonut torven liettehestä. Jo nyt on karjasi kujalla, lehmät lääväpellon päässä; saaospa savun panohon, käyös lehmät lypsämähän!" Sepä Ilmarin emäntä käski muorin lypsämähän: "Käypä, muori, lypsämähän, raavahat rakentamahan! Enpä itse ennättäisi taikinan alustehelta." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ainapa hyvät emännät, taitavat taloiset vaimot itse ennen lehmät lypsi, itse raavahat rakenti." Siitä Ilmarin emäntä sai itse savupanolle, tuosta lypsylle tulevi. Katsoi kerran karjoansa, silmäeli siivatoita; sanan virkkoi, noin nimesi: "Karja on kaunihin näköinen, siivatat sileäkarvat, kaikki ilveksen iholla, metsän uuhen untuvalla, tuntuvilla tummelilla, nännillä näpähyvillä." Lyhmistihe lypsämähän, heittihe heruttamahan. Veti kerran, tuosta toisen, kohta kolmatta yritti: susi päälle suimastaikse, karhu päälle kuopaiseikse. Susi suun revittelevi, karhu kiskoi kinttusuonet, puri puolen pohkeata, katkoi kannan sääriluusta. Kullervo, Kalervon poika, sillä kosti piian pilkan, piian pilkan, naisen naurun, pahan vaimon palkan maksoi. Ilmarin iso emäntä itse loihe itkemähän, sanan virkkoi, noin nimesi: "Pahoin teit sä, paimo parka! Ajoit kontiot kotihin, suet suurille pihoille!" Kullervo, Kalervon poika, tuopa tuohon vastaeli: "Pahoin tein mä, paimen parka, et hyvin, emäntä parka! Leivoit sie kivisen leivän, kakun paistoit kallioisen: ve'in veitseni kivehen, karahutin kalliohon - ainoan isoni veitsen, sukukuntani kuraksen!" Sanoi Ilmarin emäntä: "Oi sie paimo, armas paimo! Myöstytäpä miettehesi, perin lausu lausehesi, päästä suen suutehista, karhun kynnestä kavista! Mie sun paioilla parannan, kaatioilla kaunistelen, syötän voilla, vehnäsillä, juotan rieskamaitosilla; vuoen syötän raatamatta, toisen työlle työntämättä. "Kun et jou'u päästämähän, käy pian kerittämähän, kohta kaaun kuolijaksi, muutun mullan muotoiseksi." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun on kuollet, kuolkosipa, kaotkosi, kun kaonnet! Sija on maassa mennehillä, kalmassa kaonnehilla, maata mahtavaisimmanki, leve'immänki levätä." Sanoi Ilmarin emäntä: "Oi Ukko, ylijumala! Jou'uttele jousi suuri, katso kaaresi parahin, pane vaskinen vasama tuon tulisen jousen päälle! Työnnytä tulinen nuoli, ammu vaskinen vasama, ammu kautta kainaloien, halki hartiolihojen: kaa'a tuo Kalervon poika, ammu kurja kuolijaksi nuolella teräsnenällä, vasamalla vaskisella!" Kullervo, Kalervon poika, itse tuon sanoiksi virkki: "Oi Ukko, ylijumala! Elä sie minua ammu! Ammu Ilmarin emäntä, kaota katala nainen siirtymättänsä sijalta, kulkematta kunnekana!" Siitä Ilmarin emäntä, tuo tarkan takojan nainen, vieri kohta kuolijaksi, kaatui kattilanoeksi oman pirttinsä pihalle, kape'ille kartanoille. Se oli meno nuoren naisen, kanssa kaunihin emännän, jot' oli viikon valvateltu, vuosin kuusin kuulusteltu Ilmarin iki-iloksi, sepon kuulun kunniaksi.

Neljäsneljättä runo

Kullero, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen, itse läksi astumahan luota seppo Ilmarisen, ennenkuin isäntä saisi naisen kuolon korvihinsa, painuisi pahoille mielin, tapahtuisi tappelohon. Läksi soitellen seposta, ilon lyöen Ilman mailta, kullervoiten kankahalla, patakoitellen palolla: suo sorahti, maa järähti, kangas vastahan kajahti Kullervoisen soitantoa, ilkeän ilonpitoa. Kuului se sepon pajahan. Seppo seisottui pajassa, sai kujalle kuulemahan, kartanolle katsomahan, mikä soitanta salolla, kullervointa kankahalla. Jo näki toet totiset, valehettomat, vakaiset: näki naisen nukkunehen, kaunoisensa kaatunehen, kaatunehen kartanolle, kellistynehen keolle. Siihen seppo seisottihe syämellä synkeällä. Puuttui yöksi itkemähän, viikoksi vetistämähän. Mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi. Itse Kullervo käveli, astui eelle jonnekunne, päivän korpia kovia, hiien hirsikankahia. Illan tullen, yön pimeten päätyi maahan mättähälle. Siinä istuvi isotoin, armotoin ajattelevi: "Mikä lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut kuuksi päiväksi kululle, iäkseni ilman alle? "Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat: mull' on korvessa kotini, kankahalla kartanoni, tuulessa tulisijani, satehessa saunan löyly. "Ellöspä, hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä luoko lasta luonnotointa eikä aivan armotointa, isotointa alle ilman, emotointa ensinkänä, niinkuin loit minun, Jumala, minun kurjaisen kuvasit, loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan! Päivä pääskyille tulevi, varpusille valkenevi, ilo ilman lintusille; ei minulle milloinkana, tule ei päivä polvenensa, ei ilo sinä ikänä! "En tieä tekijätäni enkä tunne tuojoani. Liekö telkkä tielle tehnyt, sorsa suolle suorittanut, tavi rannalle takonut, koskelo kiven kolohon? "Piennä jäin minä isosta, matalana maammostani. Iso kuoli, äiti kuoli, kuoli muu sukuni suuri; jätti mulle jäiset kengät, sukat uhkuiset unohti; jätti jäisille jälille, pyöriville portahille, joka suohon sortumahan, likahan litistymähän... Vaan en nyt iällä tällä, en mä vielä jouakana soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille. Enkä sinnes suohon sorru, kunnes kannan kahta kättä, viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän." Jopa juohtui mielehensä, puuttui aivohon ajatus käyä Untamon kylähän, kostoa isonsa kohlut, ison kohlut, maammon mahlat, itsensä pahoin-piännät. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Vuota, vuota, Untamoinen, maltapa, sukuni surma! Kun tulen minä sotahan, tokko saan tuvat tuhaksi, kartanot kekälehiksi?" Tuli akka vastahansa, siniviitta viian eukko. Hänpä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Kunne läksit, Kullervoinen, kaaloat, Kalervon poika?" Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Juohtui mielehen minulle, puuttui aivohon ajatus mennä tuonne toisialle, käyä Untamon kylähän, kostoa sukuni surma, ison kohlut, maammon mahlat, polttoa tuvat tuhaksi, kypeniksi kyyetellä." Akka tuo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Ei ole surmattu sukusi, viel' ei kaatunut Kalervo. On sulla iso elossa, maammo maille tervehenä." "Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni: missäpä minun isoni, kussa kaunis kantajani?" "Tuollapa sinun isosi, tuolla kaunis kantajasi Lapin laajalla rajalla, kalalammin laitehella." "Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni: mitenkä mä sinne pääsnen, kuten kulkea osannen?" "Hyvä on sinne päästäksesi, ouonkin osataksesi, korven kolkka käyäksesi, joen ranta juostaksesi. Astut päivän, tuosta toisen, astut kohta kolmannenki, kulet kohti luotehesen. Vaara vastahan tulevi: sie astu alatse vaaran, käy vaaran vasenta puolta! Tuostapa joki tulevi oikealle puolellesi: käy sitä joen sivua kolmen kosken kuohumitse! Tulet niemen tutkaimehen, pääyt päähän pitkän kaiskun; tupa on niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun päässä: siinäpä iso elävi, siinä kaunis kantajasi, siinäpä sisaresiki, kaksi kaunista tytärtä." Kullervo, Kalervon poika, läksi tuosta astumahan. Astui päivän, tuosta toisen, astui kohta kolmannenki, kulki kohti luotehesen. Tuli vaara vastahansa: hän astui alaisin puolin, vaaran lievettä vasenta. Joutuvi joelle tuosta: astuvi joen sivua, jokivarrutta vasenta. Kulki kolmen kosken kautta, tuli niemen tutkaimehen, päätyi päähän pitkän niemen: tupa oli niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun päässä. Meni hän tupahan tuosta - eipä tunneta tuvassa: "Mistä vieras veen takoa, kusta kulkijain kotoisin?" "Etkö tunne poikoasi, tunne et lastasi omoa, jonka Untamon urohot veivät kanssansa kotihin ison vaaksan varrellisna, emon värttinän pituisna?" Emo ennätti sanoa, vaimo vanha lausuella: "Ohoh poikani poloinen, ohoh kurja kullansolki! Ettäpäs elävin silmin näitä maita matkaelet, kun jo itkin kuolleheksi, jo kauan kaonneheksi! "Kaks' oli poikoa minulla, kaksi kaunista tytärtä. Niist' oli osattomalta kaksi vanhinta kaonnut: poika suurehen sotahan, tyttö tietämättömihin. Poikani tuli takaisin, eipä tyttö tullekana." Kullervo, Kalervon poika, itse ennätti kysyä: "Kunne tyttösi katosi, minne sai sisarueni?" Emo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Tuonne tyttöni katosi, tuonne sai sisaruesi: läksi marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan; sinnepä kana katosi, lintu kuoli liian surman, surmahan sanattomahan, nimen tietämättömähän. "Kenen tyttöä ikävä? Kenen muun, kun ei emonsa! Emon etso eellimäisnä, emon etso, emon kaiho. Läksinpä, emo poloinen, etsimähän tyttöäni; juoksin korvet kontiona, salot saukkona samosin. Etsin päivän, tuosta toisen, etsin kohta kolmannenki. Päivän kolmannen perästä, viikon päästä viimeistäki nousin suurelle mäelle, korkealle kukkulalle. Huusin tuosta tyttöäni, kaonnutta kaihoelin: 'Missä olet, tyttöseni? Tule jo, tyttöni, kotihin!' "Noinpa huusin tyttöäni, kaonnutta kaipaelin. Vaarat vastahan saneli, kankahat kajahtelivat: 'Elä huua tyttöäsi, elä huua, hoilaele! Ei se saa sinä ikänä, ei paloa polvenansa emon entisen tiloille, taaton vanhan valkamoille.'"

Viidesneljättä runo

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, sai tuosta elelemähän alla varjon vanhempien; ei saanut älyämähän, miehen mieltä ottamahan, kun oli kaltoin kasvateltu, tuhmin lasna tuuiteltu luona kalton kasvattajan, tuon on tuhman tuuittajan. Poika työlle työnteleikse, raaolle rakenteleikse. Kaalasi kalastamahan, nuotan suuren souantahan. Itse tuossa noin sanovi, airo käessä arvelevi: "Veänkö väen mukahan, souan tarmoni takoa vai veän asun mukahan, souan tarpehen takoa?" Perimies perältä lausui, sanan virkkoi, noin nimesi: "Jos veät väen mukahan, souat tarmosi takoa, et vetäne purtta poikki etkä hankoja hajalle." Kullervo, Kalervon poika, veälti väen mukahan, souti tarmonsa takoa: souti poikki puiset hangat, katajaiset kaaret katkoi, venon haapaisen hajotti. Sai Kalervo katsomahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei sinusta soutajaksi! Souit poikki puiset hangat, katajaiset kaaret katkoit, koko haapion hajotit! Mene nuotan tarvontahan! Lienet tarpoja parempi." Kullervo, Kalervon poika, meni nuotan tarvontahan. Itse tuossa tarpoimelta sanan virkkoi, noin nimesi: "Tarvonko olan takoa, panen miehuuen nojassa vai panen asun mukahan, tarvon tarpehen takoa?" Vetäjä sanansa virkki: "Mi on siitä tarpojasta, ku ei tarvo olan takoa, pane miehuuen nojassa!" Kullervo, Kalervon poika, tarpaisi olan takoa, pani miehuuen nojassa: ve'en velliksi seotti, tarpoi nuotan tappuroiksi, kalat liivaksi litsotti. Sai Kalervo katsomahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei sinusta tarpojaksi! Tarvoit nuotan tappuroiksi, ruumeniksi pullot rouhit, selykset paloin paloitit! Lähe viemähän vetoja, maarahoja maksamahan! Lienet matkassa parempi, taipalella taitavampi." Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen, läksi viemähän vetoja, maajyviä maksamahan. Vietyä vetoperänsä, maajyväset maksettua rekehensä reutoaikse, kohennaikse korjahansa. Alkoi kulkea kotihin, matkata omille maille. Ajoa järyttelevi, matkoansa mittelevi noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla. Neiti vastahan tulevi, hivus kulta hiihtelevi noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla. Kullervo, Kalervon poika, jo tuossa piättelevi; alkoi neittä haastatella, haastatella, houkutella: "Nouse, neito, korjahani, taaksi maata taljoilleni!" Neiti suksilta sanovi, hiihtimiltä hiioavi: "Surma sulle korjahasi, tauti taaksi taljoillesi!" Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä. Virkku juoksi, matka joutui, tie vieri, reki rasasi. Ajoa järyttelevi, matkoansa mittelevi selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Neiti vastahan tulevi, kautokenkä kaaloavi selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Kullervo, Kalervon poika, hevoista piättelevi, suutansa sovittelevi, sanojansa säätelevi: "Tule korjahan, korea, maan valio, matkoihini!" Neiti vastahan sanovi, kautokenkä kalkuttavi: "Tuoni sulle korjahasi, Manalainen matkoihisi!" Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä. Virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni. Ajavi karettelevi, matkoansa mittelevi noilla Pohjan kankahilla, Lapin laajoilla rajoilla. Neiti vastahan tulevi, tinarinta riioavi noilla Pohjan kankahilla, Lapin laajoilla rajoilla. Kullervo, Kalervon poika, hevoistansa hillitsevi, suutansa sovittelevi, sanojansa säätelevi: "Käy, neito, rekoseheni, armas, alle vilttieni, syömähän omeniani, puremahan päähkeniä!" Neiti vastahan sanovi, tinarinta riuskuttavi: "Sylen, kehno, kelkkahasi, retkale, rekosehesi! Vilu on olla viltin alla, kolkko korjassa eleä." Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, koppoi neion korjahansa, reualti rekosehensa, asetteli taljoillensa, alle viltin vieretteli. Neiti tuossa noin sanovi, tinarinta riitelevi: "Päästä pois minua tästä, laske lasta vallallensa kunnotointa kuulemasta, pahalaista palvomasta, tahi potkin pohjan puhki, levittelen liistehesi, korjasi pilastehiksi, rämäksi re'en retukan!" Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, aukaisi rahaisen arkun, kimahutti kirjakannen; näytteli hope'itansa, verkaliuskoja levitti, kultasuita sukkasia, vöitänsä hopeapäitä. Verat veivät neien mielen, raha muutti morsiamen, hopea hukuttelevi, kulta kuihauttelevi. Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, tuossa neittä mairotteli, kuihutteli, kutkutteli, käsi orosen ohjaksissa, toinen neitosen nisoissa. Siinä neitosen kisasi, tinarinnan riu'utteli alla vaipan vaskikirjan, päällä taljan taplikkaisen. Jo antoi Jumala aamun, toi Jumala toisen päivän. Niin neiti sanoiksi virkki, kysytteli, lausutteli: "Mist' olet sinä sukuisin, kusta, rohkea, rotuisin? Lienet suurtaki sukua, isoa isän aloa." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "En ole sukua suurta, enkä suurta enkä pientä, olen kerran keskimäistä: Kalervon katala poika, tuhma poika tuiretuinen, lapsi kehjo keiretyinen. Vaan sano oma sukusi, oma rohkea rotusi, jos olet sukua suurta, isoa isän aloa!" Neiti varsin vastoavi, sanan virkkoi, noin nimesi: "En ole sukua suurta, enkä suurta enkä pientä, olen kerran keskimäistä: Kalervon katala tyttö, tyhjä tyttö tuiretuinen, lapsi kehjo keiretyinen. "Ennen lasna ollessani emon ehtoisen eloilla läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan. Poimin maalta mansikoita, alta vaaran vaapukoita; poimin päivän, yön lepäsin. Poimin päivän, poimin toisen; päivälläpä kolmannella en tiennyt kotihin tietä: tiehyt metsähän veteli, ura saatteli salolle. "Siinä istuin jotta itkin. Itkin päivän jotta toisen; päivänäpä kolmantena nousin suurelle mäelle, korkealle kukkulalle. Tuossa huusin, hoilaelin. Salot vastahan saneli, kankahat kajahtelivat: 'Elä huua, hullu tyttö, elä, mieletöin, melua! Ei se kuulu kumminkana, ei kuulu kotihin huuto.' "Päivän päästä kolmen, neljän, viien, kuuen viimeistäki kohennihin kuolemahan, heitihin katoamahan. Enkä kuollut kuitenkana, en mä kalkinen kaonnut! "Oisin kuollut, kurja raukka, oisin katkennut, katala, äsken tuosta toisna vuonna, kohta kolmanna kesänä oisin heinänä helynnyt, kukoistellut kukkapäänä, maassa marjana hyvänä, punaisena puolukkana, nämät kummat kuulematta, haikeat havaitsematta." Sai toki sanoneheksi, kerran kertoelleheksi: heti repsahti re'estä, siitä juoksihe jokehen, kosken kuohu'un kovahan, palavahan pyörtehesen. Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli; löyti turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa. Kullervo, Kalervon poika, pyyhältihe korjastansa, alkoi itkeä isosti, valitella vaikeasti: "Voi poloinen, päiviäni, voipa, kurja, kummiani, kun pi'in sisarueni, turmelin emoni tuoman! Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani! Minnekä minua loitte, kunne kannoitte katalan? Parempi olisin ollut syntymättä, kasvamatta, ilmahan sikeämättä, maalle tälle täytymättä. Eikä surma suorin tehnyt, tauti oike'in osannut, kun ei tappanut minua, kaottanut kaksiöisnä." Veitsin länkensä levitti, rauoin rahnoi rahkehensa, hyppäsi hyvän selälle, hyvän laukin lautasille. Ajavi palasen maata, pikkaraisen piirrältävi, päätyvi ison pihoille, oman taaton tanterelle. Emo päätyvi pihalle: "Oi emoni, kantajani! Kun oisit, emo kuluni, synnyteltäissä minua pannut saunahan savua, lyönyt saunan salpa päälle, tukahuttanut savuhun, kaottanut kaksiöisnä, vienyt hurstilla vetehen, upotellut uutimella, luonut tuutusen tulehen, liekun lietehen sysännyt! "Oisiko kylä kysynyt: 'Missä tuutunen tuvasta, mitä sauna salpa päällä?' Sinä oisit vastannunna: 'Tuutusen tulessa poltin, liekun liesivalkeassa. Saunassa te'in ituja, ma'ustelin maltahia.'" Emo ennätti kysyä, vanhempansa tutkaella: "Mi sinulla, poikaseni, mikä kumma kuulumassa? On kuin Tuonelta tulisit, Manalalta matkoaisit!" Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo nyt on kummat kuulununna, turmiot tapahtununna, kun pi'in oman sisaren, turmelin emoni tuoman! "Tulin viennästä vetojen, maarahojen maksannasta. Päätyi neito vastahani; mie tuota kisauttelin: se oli sisarueni, se oman emoni lapsi! "Se jo surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli kosken kuohu'un kovahan, palavahan pyörtehesen. Itse en nyt tieäkänä, arvoa, älyäkänä, kunne surmani sukean, kunne, kurja, kuoletaime: suuhun ulvovan sutosen, karhun kiljuvan kitahan vainko vatsahan valahan, meren hauin hampahisin?" Emo tuon sanoiksi virkki: "Ellös menkö, poikaseni, suuhun ulvovan sutosen, karhun kiljuvan kitahan eläkä vatsahan valahan, hauin hirmun hampahisin! Onpa suurta Suomen nientä, sankoa Savon rajoa piillä miehen pillojansa, hävetä pahoja töitä, piillä vuotta viisi, kuusi, ynnähän yheksän vuotta, kunnes aika armon tuopi, vuoet huolen huojentavi." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Enkä lähe piilemähän, en, paha, pakenemahan! Lähen surman suun esille, Kalman kartanon oville, suurille sotasijoille, miesten tappotanterille: viel' on Unto oikeana, mies katala kaatamatta, kostamatta taaton kohlut, maammon mahlat maksamatta, muistamatta muutki vaivat, itseni hyvin-piännät."

Kuudesneljättä runo

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, siitä suorikse sotahan, vainotielle valmistaikse. Hioi hetken miekkoansa, toisen keihoa teroitti. Emo tuon sanoiksi virkki: "Ellös, poikani poloinen, saako suurehen sotahan, menkö miekan melskehesen! Ken suotta sotahan saapi, tahallansa tappelohon, se soassa surmatahan, tapetahan tappelossa, miekkoihin menetetähän, kalpoihinsa kaaetahan. "Lähet vuohella sotahan, kaurihilla tappelohon. Pian vuohi voitetahan, kauris kaatahan likahan: tulet koiralla kotihin, sammakolla saat piha'an." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "En mä silloin suohon sorru enkä kaau kankahalle, korppien kotisijoille, variksien vainioille, kun sorrun sotatiloille, vaivun vainotanterille. Somap' on sotahan kuolla, kaunis miekan kalskehesen! Sorea sotainen tauti: äkin poika pois tulevi, potematta pois menevi, laihtumatta lankeavi." Tuon emo sanoiksi virkki: "Kun sinä sotahan kuolet, mitä jääpi taatollesi vanhan päivänsä varaksi?" Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Kuolkohon kujarikoille, kaatukohon kartanolle!" "Mitä jääpi maammollesi vanhan päivänsä varaksi?" "Kuolkohon kupo sylihin, läävähän läkähtyköhön!" "Mitä jääpi veikollesi päivän vastaisen varaksi?" "Metsähän menettyköhön, vainiolle vaipukohon!" "Mitä jääpi siskollesi päivän vastaisen varaksi?" "Kaivotielle kaatukohon, sotkutielle sortukohon!" Kullervo, Kalervon poika, kohta lähtevi ko'ista. Sanovi sanan isolle: "Hyvästi, hyvä isoni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" Tuon isä sanoiksi virkki: "En minä sinua itke, jospa kuulen kuolleheksi: poika toinen tehtänehe, poika paljoa parempi, äijeä älykkähämpi." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi. Saan minä mokoman taaton: suun savesta, pään kivestä, silmät suolta karpaloista, parran kuivista kuloista, jalat raian haarukasta, muun lihan lahosta puusta." Virkkoi siitä veikollensa: "Jää hyvästi, veikkoseni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" Veikko tuon sanoiksi virkki: "En itke minä sinua, josko kuulen kuolleheksi: veli toinen saatanehe, veli paljoa parempi, kahta mointa kaunihimpi." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi. Saan minä mokoman veljen: pään kivestä, suun savesta, silmät suolta karpaloista, hiukset kuivista kuloista, jalat raian haarukasta, muun lihan lahosta puusta." Sanoi siitä siskollensa: "Hyvästi, sisarueni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" Noin sisar sanoiksi virkki: "En itke minä sinua, josko kuulen kuolleheksi: veli toinen saatanehe, veli paljoa parempi, äijeä älykkähämpi." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi. Saan minä mokoman siskon: pään kivestä, suun savesta, silmät suolta karpaloista, hiukset kuivista kuloista, korvat lammin lumpehista, varren vaahteren vesasta." Sanoi siitä äitillensä: "Äitiseni, armaiseni, minun kaunis kantajani, kultainen kulettajani! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" Tuon emo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Et älyä äitin mieltä, arvoa emon syäntä. Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi, väestä vähenneheksi, sortuneheksi su'usta: itken tulville tupamme, siltalauat lainehille, kujat kaikki kuurullani, läävät länkämöisilläni; lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi, sulat maat vihottaviksi, vihottavat viereviksi. "Mit' en itkeä ilenne, kut' en voine voivotella, itkeä inehmisissä, itken saunassa saloa, yliset kulasvesille, saunan lauat lainehille." Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, läksi soitellen sotahan, iloitellen tappelohon. Soitti suolla, soitti maalla, kajahutti kankahalla, rojahutti ruohokossa, kulahutteli kulossa. Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: "Jo iso kotona kuoli, vaipui valtavanhempasi. Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!"

Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli: "Kun lie kuollut, kuolkahansa! On meillä kotona ruuna, millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!" Soitti suolla mennessänsä, patakoitteli palolla. Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: "Jo veli kotona kuoli, vaipui lapsi vanhempasi. Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!" Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli: "Kun lie kuollut, kuolkahansa! On siellä ori kotona, millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!" Soitti suolla käyessänsä, kullervoitsi kuusikossa. Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: "Jo sisar kotona kuoli, vaipui lapsi vanhempasi. Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!" Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli: "Kun lie kuollut, kuolkahansa! On meillä kotona tamma, millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!" Kulaten kulossa astui, heläellen heinikossa. Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: "Kuoli ehtoinen emosi, kaatui maire maammuesi. Käypäs tuota katsomahan, miten miero hautoavi!" Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minä poloinen poika, kun kuoli emo minulta, uupui uutimen tekijä, vaipui vaipan kirjoittaja, pitkän piustan kehreäjä, väkivärttinän vetäjä; enk' ollut luona luopuessa, läsnä hengen lähtiessä! Lie kuollut kovin viluhun vainko leivän puuttehesen? "Kuollut koissa pestäköhön Saksan saippuavesillä, silkkihin si'eltäköhön, palttinoihin pantakohon! Siitä maahan vietäköhön, kalmahan katettakohon, itkuvirsin vietäköhön, laulaen lasettakohon! En vielä kotihin joua: viel' on Unto kostamatta, mies katala kaatamatta, ilkeä hävittämättä." Meni soitellen sotahan, ilon lyöen Untolahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi Ukko, ylijumala! Jos nyt mulle miekan saisit sekä kalvan kaunihimman, joka joukolle pitäisi, saattaisi satalu'ulle!" Saip' on miekan mielehisen, kalvan kaikkien parahan, jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti. Tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyetteli: kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista. Kullervo, Kalervon poika, jo tuosta kotihin kääntyi ison entisen tuville, vanhempansa vainioille: tupa on tyhjä tultuansa, autio avattuansa; ei tulla likistämähän, käyä kättä antamahan. Antoi kättä hiilokselle: hiilet kylmät hiiloksessa. Tuosta tunsi tultuansa: ei ole emo elossa. Pisti kättä kiukahalle: kivet kylmät kiukahassa. Tuosta tunsi tultuansa: ei ole iso elossa. Loi on silmät sillan päälle: silta kaikki siivomatta. Tuosta tunsi tultuansa: ei ole sisar elossa. Vieri valkamavesille: ei venettä valkamassa. Tuosta tunsi tultuansa: ei ole veli elossa. Loihe siitä itkemähän; itki päivän, itki toisen. Itse tuon sanoiksi virkki: "Oi on ehtoinen emoni! Mitäs mulle tänne heitit eläessä tällä maalla? "Et kuule, emo, minua, jos ma silmillä siherrän eli kulmilla kujerran, päälaella lausuelen!" Emo hauasta havasi, alta mullan muistuttavi: "Jäihän multa Musti koira käyäksesi metsämaille. Ota koirasi keralle, mene tuonne metsämaille, ylös korpehen kohoa metsän tyttöjen tyköhön, sinipiikojen pihalle, havulinnan liepehille, evähiä etsimähän, antia anelemahan!" Kullervo, Kalervon poika, otti koiransa keralle, läksi tietä telkkimähän, korpehen kohoamahan. Kävi matkoa vähäisen, astui tietä pikkaraisen; tuli tuolle saarekselle, tuolle paikalle tapahtui, kuss' oli piian pillannunna, turmellut emonsa tuoman. Siin' itki ihana nurmi, aho armahin valitti, nuoret heinät hellitteli, kuikutti kukat kanervan tuota piian pillamusta, emon tuoman turmelusta: eikä nousnut nuori heinä, kasvanut kanervan kukka, ylennyt sijalla sillä, tuolla paikalla pahalla, kuss' oli piian pillannunna, emon tuoman turmellunna. Kullervo, Kalervon poika, tempasi terävän miekan; katselevi, kääntelevi, kyselevi, tietelevi. Kysyi mieltä miekaltansa, tokko tuon tekisi mieli syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa. Miekka mietti miehen mielen, arvasi uron pakinan. Vastasi sanalla tuolla: "Miks' en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi? Syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki." Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, pään on peltohon sysäsi, perän painoi kankahasen, kären käänti rintahansa, itse iskihe kärelle. Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli. Se oli surma nuoren miehen, kuolo Kullervo urohon, loppu ainakin urosta, kuolema kovaosaista. Silloin vanha Väinämöinen, kunpa kuuli kuolleheksi, Kullervon kaonneheksi, sanan virkkoi, noin nimesi: "Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän! Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi."