Kalevala [1849 edition] (continued 4)

Seitsemäsneljättä runo

Se on seppo Ilmarinen naista itki illat kaiket, yöt itki unettomana, päivät einehettömänä; aamut aikaisin valitti, huomeniset huokaeli, kun oli kuollut nuori nainen, kaunis kalmahan katettu. Eipä kääntynyt käessä vaskinen vasaran varsi, kuulunut pajasta kalke yhen kuuhuen kululla. Sanoi seppo Ilmarinen: "En tieä, poloinen poika, miten olla, kuin eleä. Istun yön eli makoan, äijä on yötä, tunti tuhma, vaivoja, matala mahti. "Ikävät on iltaseni, apeat on aamuseni, äsken yöllä äitelämpi, havatessa haikeampi. Ei ole iltoja ikävä, ei apea aamujani, mure muita aikojani: ihanaistani ikävä, apeainen armastani, mure mustakulmaistani. "Jo vainen iällä tällä use'in minun utuisen keskiöisissä unissa koura tyhjeä kokevi, käsi vaalivi valetta kupehelta kummaltaki." Seppo naisetta elävi, puolisotta vanhenevi. Itki kuuta kaksi, kolme. Niinpä kuulla neljännellä poimi kultia mereltä, hope'ita lainehilta; keräsi kekosen puita, kolmekymmentä rekoista; puunsa poltti hiililöiksi, hiilet ahjohon ajeli. Otti noita kultiansa, valitsi hope'itansa sykysyisen uuhen verran, verran talvisen jäniksen. Työnti kullat kuumentohon, ajoi ahjohon hopeat, pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen. Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi, pyyti kullaista kuvaista, hope'ista morsianta. Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset. Se on seppo Ilmarinen itse löihe lietsomahan. Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä, mitä ahjosta ajaikse, tungeikse tulisijasta. Uuhi ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä, karva kulta, toinen vaski, kolmas on hopeakarva. Muut tuota ihastelevi, ei ihastu Ilmarinen. Sanoi seppo Ilmarinen: "Se susi sinuista toivoi! Toivon kullaista sopua, hope'ista puolisoa." Siitä seppo Ilmarinen uuhen työntävi tulehen. Liitti kultia lisäksi, hope'ita täytteheksi, pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen. Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi, pyyti kullaista kuvoa, hope'ista morsianta. Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset. Se on seppo Ilmarinen itse loihe lietsomahan. Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä, mitä ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä. Varsa ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä, harja kulta, pää hopea, kaikki vaskesta kaviot. Muut tuota hyvin ihastui, ei ihastu Ilmarinen. Sanoi seppo Ilmarinen: "Se susi sinuista toivoi! Toivon kullaista sopua, hope'ista puolisoa." Siitä seppo Ilmarinen varsan työntävi tulehen. Liitti kultia lisäksi, hope'ita täytteheksi, pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen. Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi, pyyti kullaista kuvoa, hope'ista morsianta. Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset. Se on seppo Ilmarinen itse loihe lietsomahan. Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä, mitä ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä. Neiti ahjosta ajaikse, kultaletti lietsehestä, pää hopea, kassa kulta, varsi kaikki kaunokainen. Muut tuota pahoin pelästyi, ei pelästy Ilmarinen. Siitä seppo Ilmarinen takoi kullaista kuvoa, takoi yön levähtämättä, päivän pouahuttamatta. Jalat laati neitoselle, jalat laati, käet kuvasi: eipä jalka nousekana, käänny käet syleilemähän. Takoi korvat neiollensa: eipä korvat kuulekana. Niin sovitti suun sorean, suun sorean, sirkut silmät. Saanut ei sanoa suuhun eikä silmähän suloa. Sanoi seppo Ilmarinen: "Oisi tuo sorea neito, kun oisi sanallisena, mielellisnä, kielellisnä." Saattoi siitä neitosensa utuisehen uutimehen, pehme'ille pääaloille, sulkkuisille vuotehille. Siitä seppo Ilmarinen lämmitti kylyn utuisen, laati saunan saipuaisen; vastat varpaiset varusti, vettä kolme korvollista, jolla peiponen peseikse, pulmunen puhasteleikse noista kullan kuonasista. Kylpi seppo kyllitellen, valelihe vallotellen. Neien vierehen venähti utuisehen uutimehen, teltahan teräksisehen, rankisehen rautaisehen. Siinä seppo Ilmarinen heti yönä ensimäisnä kyllä peitettä kysyvi, vaippoja varustelevi, kahet, kolmet karhuntaljat, viiet, kuuet villavaipat, maata kera puolisonsa, tuon on kultaisen kuvansa. Se oli kylki kyllä lämmin, ku oli vasten vaippojansa; ku oli nuorta neittä vasten, vasten kullaista kuvoa, se oli kylki kylmimässä, oli hyyksi hyytymässä, meren jääksi jäätymässä, kiveksi kovoamassa. Sanoi seppo Ilmarinen: "Ei tämä hyvä minulle! Vienen neien Väinölähän Väinämöiselle varaksi, polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi." Viepi neien Väinölähän. Sitte sinne tultuansa sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie vanha Väinämöinen! Tuossa on sinulle tyttö, neiti kaunis katsannolta, eik' ole suuri suun piolta, kovin leuoilta leveä." Vaka vanha Väinämöinen katsahti kuvoa tuota, luopi silmät kullan päälle. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Miksi toit minulle tuota, tuota kullan kummitusta?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Miksi muuksi kuin hyväksi! Polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi." Sanoi vanha Väinämöinen: "Oi on seppo veikkoseni! Tunge neitosi tulehen, tao kaikiksi kaluiksi, tahi vie Venäehelle, saata Saksahan kuvasi rikkahien riian naia, suurien soan kosia! Ei sovi minun su'ulle, ei minullen itselleni naista kullaista kosia, hope'ista huolitella." Siitä kielti Väinämöinen, epäsi suvannon sulho, kielti kansan kasvavaisen, epäsi yleneväisen kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Elkätte, pojat poloiset, vasta kasvavat urohot, ollette elonkeraiset elikkä elottomatki, sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana naista kullaista kosiko, hope'ista huolitelko! Kylmän kulta kuumottavi, vilun huohtavi hopea."

Kahdeksasneljättä runo

Tuop' on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, heitti kultaisen kuvansa, hope'isen neitosensa. Pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, itse istuvi rekehen, kohennaikse korjahansa. Lähteäksensä lupasi sekä mietti mennäksensä pyytämähän Pohjolasta toista Pohjolan tytärtä. Sai päivän ajaneheksi, tuosta toisen vierneheksi; päivälläpä kolmannella tuli Pohjolan pihalle. Louhi, Pohjolan emäntä, itse päätyvi pihalle. Sai tuossa sanelemahan, kääntihe kyselemähän oman lapsensa oloa, asuntoa armahansa miniänä miehelässä, naisena anoppelassa. Se on seppo Ilmarinen alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin sanan virkkoi, noin nimesi: "Ellös nyt, anoppiseni, ellös sie kyselkö tuota, elämiä tyttäresi, asuntoa armahasi! Jo sen on surma suin pi'ellyt, kova loppu loukahtanut. Maassa on jo marjaseni, kankahassa kaunoiseni, mustakulmani kulossa, hopeani heinikossa. Läksin toista tyttöäsi, nuorempata neitoasi. Annapa, anoppiseni, työnnä toinen tyttäresi naisen entisen eloille, sijalle sisaruensa!" Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: "Pahoin tein minä poloinen, pahoinpa, polon-alainen, kun ma lapseni lupasin, työnsin sulle toisenkana nuorena nukahtamahan, verevänä vieremähän: annoin kuin sutosen suuhun, karhun kiljuvan kitahan. "En nyt toista annakana, en mä työnnä tyttöäni nokiesi nuohojaksi, karstojesi kaapijaksi. Ennen työnnän tyttäreni, laitan lapseni vakavan koskehen kohisevahan, palavahan pyörtehesen, Manalan matikan suuhun, Tuonen hauin hampahisin." Siitä seppo Ilmarinen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa, käänti päätä käiväräistä. Itse tunkihe tupahan, alle kattojen ajoihe. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tulepa minulle, tyttö, sijalle sisaruesi, naisen entisen eloille mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi!" Lauloi lapsi lattialta, sekä lauloi jotta lausui: "Pois on, liika, linnastamme, mies outo, ovilta näiltä! Tukon linnoa tuhosit, palan linnoa pahensit kerran ennen käytyäsi, ovillen osattuasi. "Neitonen, sinä sisari! Elä sulho'on ihastu, elä sulhon suun pitohon eläkä jalkoihin jaloihin! Sulholl' on suen ikenet, revon koukut kormanossa, karhun kynnet kainalossa, veren juojan veitsi vyöllä, jolla päätä piirtelevi, selkeä sirettelevi." Neiti itse noin saneli Ilmariselle sepolle: "En lähe minä sinulle enkä huoli huitukoille! Tapoit naisen ennen naiun, surmasit sisarueni: vielä tappaisit minunki, surmoaisit itseniki. Onpa tässä neitosessa paremmanki miehen verta, kaunihimman varren kauppa, koreamman korjan täysi, paikoille paremmillenki, isommille istuimille, ei sepon sysisijoille, miehen tuhmaisen tulille." Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Saautti tytön samassa, käärälti käpälihinsä, läksi tuiskuna tuvasta, riepsahti rekensä luoksi; työnnälti tytön rekehen, koksahutti korjahansa. Läksi kohta kulkemahan, valmistui vaeltamahan, käsi ohjassa orosen, toinen neien nännisillä. Neiti itki ja urisi, sanan virkkoi, noin nimesi: "Sain nyt suolle karpalohon, vehkahan vesiperille; tuonne ma kana katoan, kuolen, lintu, liian surman! "Kuule, seppo Ilmarinen! Kun et laskene minua, potkin korjasi paloiksi, sären reen repalehiksi, potkin poikki polvillani, sären säärivarsillani." Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: "Sentähen sepon rekosen laiat rautahan rakettu, jotta potkia pitävi, hyvän immen heiskaroia." Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi, sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua, laulaime meren kalaksi, syvän aallon siikaseksi." Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: "Etpä sinä sinne pääse: minä haukina jälessä." Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi, sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua, metsähän menetteleime, kärpäksi kiven kolohon." Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: "Etpä sinä sinne pääse: minä saukkona jälessä." Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi, sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua, kiuruna kiverteleime taaksi pilven piilemähän." Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: "Etpä sinä sinne pääse: minä kokkona jälessä." Kulki matkoa palasen, ajoi tietä pikkuruisen. Jo hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse. Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa. Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Jänö on juosnut siitä poikki." Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka! Parempi minun olisi, parempi oletteleisi jänön juoksevan jälillä, koukkupolven polkemilla, kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla. Jänön on karvat kaunihimmat, jänön suumalo somempi." Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä; ajoa kahattelevi. Ajoi matkoa palasen: taas hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse. Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa. Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Repo on juosnut siitä poikki." Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka! Parempi minun olisi, parempi oletteleisi revon reyhkävän re'essä, aina käyvän ahkiossa, kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla. Revon on karvat kaunihimmat, revon suumalo somempi." Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä; ajoa kahattelevi. Ajoi matkoa palasen: taas hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse. Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa. Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Hukka on juosnut siitä poikki." Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka! Parempi minun olisi, parempi oletteleisi hukan hurskavan jälillä, alakärsän askelilla, kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla. Hukan on karva kaunihimpi, hukan suumalo somempi." Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä. Ajoa kahattelevi yöksi uutehen kylähän. Matkalta väsynehenä seppo nukkuvi sike'in - toinen naista naurattavi mieheltä unekkahalta. Siitä seppo Ilmarinen aamulla havattuansa murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Sanoi seppo Ilmarinen, itse mietti, noin nimesi: "Joko luome laulamahan, laulan moisen morsiamen metsähän metsän omaksi vai vetehen veen omaksi? "En laula metsän omaksi: metsä kaikki kaihostuisi; enkäpä ve'en omaksi: vieroaisi veen kalaset. Ennen kaa'an kalvallani, menettelen miekallani." Miekka mietti miehen kielen, arvasi uron pakinan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei liene minua luotu naisia menettämähän, kataloita kaatamahan." Se on seppo Ilmarinen jopa loihe laulamahan, syäntyi sanelemahan. Lauloi naisensa lokiksi luo'olle lekottamahan, veen karille kaikkumahan, nenät nienten niukumahan, vastatuulet vaapumahan. Siitä seppo Ilmarinen rekehensä reutoaikse. Ajoa kahattelevi alla päin, pahoilla mielin; matkasi omille maille, tuli maille tuttaville. Vaka vanha Väinämöinen tiellä vastahan tulevi. Sai tuosta sanelemahan: "Veli, seppo Ilmarinen! Mit' olet pahoilla mielin, kahta kallella kypärin Pohjolasta tullessasi? Miten Pohjola elävi?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Mi on Pohjolan eleä! Siell' on sampo jauhamassa, kirjokansi kallumassa: päivän jauhoi syötäviä, päivän toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. "Jotta sanon kuin sanonki, vielä kerran kertaelen: mi on Pohjolan eleä, kun on sampo Pohjolassa! Siin' on kyntö, siinä kylvö, siinä kasvo kaikenlainen, siinäpä ikuinen onni." Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli, seppo Ilmarinen! Minne heitit naisen nuoren, kunne kuulun morsiamen, kun sa tyhjänä tuletki, aina naisetta ajelet?" Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Lauloin ma mokoman naisen meren luo'olle lokiksi. Nyt se lokkina lojuvi, kajavana kaakahtavi, kiljuvi vesikivillä, kariloilla kaljahuvi."

Yhdeksäsneljättä runo

Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ohoh seppo Ilmarinen! Lähtekämme Pohjolahan hyvän sammon saa'antahan, kirjokannen katsantahan!" Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei ole sampo saatavana, kirjokansi tuotavana pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta! Siell' on sampo saatettuna, kirjokansi kannettuna Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän yheksän lukon ta'aksi; siihen juuret juurruteltu yheksän sylen syvähän, yksi juuri maaemähän, toinen vesiviertehesen, kolmas on kotimäkehen." Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli seppo, veikkoseni! Lähtekämme Pohjolahan tuon on sammon saa'antahan! Laatikamme laiva suuri, johon sampo saatetahan, kirjokansi kannetahan Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä, yheksän lukon takoa!" Sanoi seppo Ilmarinen: "Vakavampi maisin matka. Lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle! Siellä tuuli turjuttaisi, siellä viskaisi vihuri, saisi sormet soutimeksi, kämmenet käsimeloiksi." Sanoi vanha Väinämöinen: "Vakavampi maisin matka, vakavampi, vaikeampi, vielä muuten mutkaisempi. Lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella, ve'et väljät välkytellä, selät selvät seurustella: tuuli purtta tuuittavi, aalto laivoa ajavi, länsituuli läikyttävi, etelä e'elle viepi. Vaan kuitenki kaikitenki, kun et mieline merisin, niin on maisin matkatkamme, rantaisin ratustelkamme! "Tao nyt mulle uusi miekka, tee miekka tuliteräinen, jolla hurttia hutelen, Pohjan kansan kaikottelen saaessa otolle sammon tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan!" Tuo on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, tunki rautoja tulehen, teräksiä hiiloksehen, kultia koko piosen, hope'ita kourallisen. Laittoi orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. Orjat lietsoi löyhytteli, hyvin painoi palkkalaiset: rauta vellinä venyvi, teräs taipui tahtahana, hopea vetenä välkkyi, kulta läikkyi lainehena. Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, katsoi alle ahjoksensa, lietsimensä liepehelle: näki miekan syntyväksi, pää kullan kuvauvaksi. Otti ainehet tulesta, tempasi hyvät takehet ahjosta alasimelle, vasarille, valkkamille. Takoi miekan mieltä myöten, kalvan kaikkien parahan, jonka kullalla kuvasi, hopealla huolitteli. Vaka vanha Väinämöinen tuli tuota katsomahan. Sai miekan tuliteräisen kätehensä oikeahan. Katselevi, kääntelevi; sanan virkkoi, noin nimesi: "Onko miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?" Olipa miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan, jonka kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta, tähet västistä välötti, hevonen terällä hirnui, kasi naukui naulan päässä, penu putkessa puhusi. Sylkytteli miekkoansa vuoren rautaisen raossa. Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo minä terällä tällä vaikka vuoret poikki löisin, kalliot kaha jakaisin!" Itse seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Milläpä minä poloinen, millä, tuima, turveleime, hyöteleime, vyöteleime maan varalle, veen varalle? Joko luustoihin lueime, rautapaitoihin paneime, teräsvöihin telkitäime? Mies on luustossa lujempi, rautapaiassa parempi, teräsvyössä tenhoisampi." Lähteä luku tulevi, liitto käyä kerkiävi. Yks' on vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen läksivät hevon hakuhun, kuloharjan kuuntelohon, suvikunnan suitset vyöllä, varsan valjahat olalla. Kahen etsivät hevoista, päätä puitse katselevat, tarkasti tähystelevät ympäri salon sinisen: löytivät hevon lehosta, kuloharjan kuusikosta. Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen painoi päähän kullan päitset, suvikunnan suitset suuhun. Ajoa ratustelevat kahen miehen rantamaata: kuului rannalta kujerrus, valitanta valkamalta. Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Siell' on impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa! Joko käymme katsomahan, likeltä tähystämähän?" Itse astuvi likemmä, meni luota katsomahan. Eipä impi itkekänä eikä kaikerra kananen: oli pursi itkemässä, venonen valittamassa. Virkki vanha Väinämöinen luoksi purren päästyänsä: "Mitä itket, puinen pursi, vene hankava, valitat? Itketkö sä puisuuttasi, hankavuuttasi haveksit?" Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: "Vesille venosen mieli tervaisiltaki teloilta, mieli neien miehelähän korkeastaki ko'ista. Sitä itken, pursi raukka, vene vaivainen, valitan: itken viejäistä vesille, laskijaista lainehille. "Sanottihin tehtäessä, laulettihin laitettaissa saatavan sotivenettä, vainopurtta puuhattavan, tuovan täyteni eloa, alustani aartehia: ei ole sotahan saatu, eloteillen ensinkänä! "Muut purret, pahatki purret, ne aina sotia käyvät, tappeloita tallustavat; kolme kertoa kesässä tuovat täytensä rahoja, alustansa aartehia. Minä, veistämä venonen, satalauta laaittama, tässä lahon lastuillani, venyn veistännäisilläni. Pahimmatki maan matoset alla kaarien asuvat, linnut ilman ilke'immät pesän pielessä pitävät, kaikki korven konnikatki kokillani koksentavat. Oisi kahta kaunihimpi, kahta, kolmea parempi olla mäntynä mäellä, petäjänä kankahalla, oksilla oravan juosta, penun alla pyörähellä." Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki: "Elä itke, puinen pursi, vene hankava, havise! Kohta saat sotia käyä, tappeloita tallustella. "Lienet pursi Luojan luoma, Luojan luoma, tuojan tuoma, syrjin syökseite vetehen, laion aalloillen ajaite, ilman kouran koskematta, käen päälle käyttämättä, olkapään ojentamatta, käsivarren vaalimatta!" Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: "Eipä muu sukuni suuri eikä veljeni, venoset, lähe työnnyttä vesille, laskematta lainehille, kun ei kourin koskettane, käsivarsin käännettäne." Sanoi vanha Väinämöinen: "Jos ma sun vesille työnnän, joko juokset soutamatta, airoilla avittamatta, huoparilla huopimatta, puhumatta purjehesen?" Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: "Eipä muu sukuni suuri eikä toinen joukkioni juokse sormin soutamatta, airoilla avittamatta, huoparilla huopimatta, puhumatta purjehesen." Vaka vanha Väinämöinen tuosta tuon sanoiksi virkki: "Joko juokset soutamalla, airoilla avittamalla, huoparilla huopimalla, puhumalla purjehesen?" Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: "Jo vainen sukuni muuki, kaikki veljeni, venoset, juoksi sormin soutamalla, airoilla avittamalla, huoparilla huopimalla, puhumalla purjehesen." Siitä vanha Väinämöinen heitti hiekalle hevosen, painoi puuhun marhaminnan, ohjat oksalle ojenti, lykkäsi venon vesille, lauloi purren lainehille. Kysytteli puista purtta, sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie kaareva venonen, pursi puinen, hankaniekka! Ootko kaunis kannannalta, kuin oot kaunis katsonnalta?" Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: "Oonpa kaunis kannannalta sekä pohjalta sijava: soutoa sa'an urohon, ilman istua tuhannen." Siitä vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi. Lauloi ensin laitapuolen sukapäitä sulhosia, sukapäitä, piipioja, saapasjalkoja jaloja. Lauloi toisen laitapuolen tinapäitä tyttäriä, tinapäitä, vaskivöitä, kultasormia somia. Lauloi vielä Väinämöinen teljot täytehen väkeä, ne on vanhoa väkeä, iän kaiken istunutta, kuss' oli vähän sijoa nuorukaisilta esinnä. Itse istuvi perähän, kokan koivuisen kuvulle, lasketteli laivoansa. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Juokse, pursi, puittomia, vene, väljiä vesiä! Kule kuplina merellä, lumpehina lainehilla!" Pani sulhot soutamahan, neiet ilman istumahan. Sulhot souti, airot notkui: eipä matka eistykänä. Pani neiet soutamahan, sulhot ilman istumahan. Neiet souti, sormet notkui: eipä matka eistykänä. Muutti vanhat soutamahan, nuoret päältä katsomahan. Vanhat souti, päät vapisi: eipä vielä matka eisty. Siitä seppo Ilmarinen itse istui soutamahan: jopa juoksi puinen pursi, pursi juoksi, matka joutui. Loitos kuului airon loiske, kauas hankojen hamina. Soutavi sorehtelevi: teljot rytkyi, laiat notkui, airot piukki pihlajaiset, airon pyörät pyinä vinkui, terät teirinä kukerti, nenä joikui joutsenena, perä kaarskui kaarnehena, hangat hanhina havisi. Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi perässä punaisen purren, melan vartevan varassa. Niemi matkalla näkyvi, kylä kurja kuumottavi. Ahti niemellä asuvi, Kauko niemen kainalossa. Kalatuutta Kauko itki, leivätyyttä Lemminkäinen, Ahti aitan pieneyttä, veitikkä osan vähyyttä. Veisti laitoja venehen, uuen purren pohjapuuta päässä pitkän nälkäniemen, paltalla kylän katalan. Se oli korvalta korea, silmältä sitäi parempi. Loi silmänsä luotehelle, käänti päätä päivän alle: kaaren kaukoa näkevi, pilven longan loitompata. Eipä kaari ollutkana eikä pieni pilven lonka: oli pursi kulkemassa, venonen vaeltamassa selvällä meren selällä, ulapalla aukealla; mies puhas perässä purren, mies sorea soutimilla. Sanoi lieto Lemminkäinen: "En mä tunne tuota purtta, keksi kelvoista venettä; souten Suomesta tulevi, airon iske'in iästä, melan luoen luotehesen." Jo huhuta huikahutti, mäjellytti, mäikähytti, huuti mies nenästä niemen, verevä vesien poikki: "Kenen on veno vesillä, kenen laiva lainehilla?" Miehet purresta puhuvat sekä vaimot vastoavat: "Mi olet mies metsän asuja, uros korven kolkuttaja, kun et tunne tuota purtta, keksi Väinölän venettä, et tunne peräurosta etkä miestä airollista?" Sanoi lieto Lemminkäinen: "Jo tunnen peränpitäjän ja älyän airollisen: vaka vanha Väinämöinen itse on perän piossa, Ilmarinen airollisna. Minnekkä menette, miehet, kunne läksitte, urohot?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Kohti pohjaista kulemme, kohti kuohuja kovia, lakkipäitä lainehia: sampoa tapoamahan, kirjokantta katsomahan Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä." Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ohoh vanha Väinämöinen! Otapa minua, miestä, urohoksi kolmanneksi, kun saat sammon nostantahan, kirjokannen kannantahan! Vielä mieki miesnä maksan, jos saisi tapella tarve: annan käskyn kämmenille, olkapäilleni opaston." Vaka vanha Väinämöinen otti miehen matkoihinsa, veitikän venosehensa. Se on lieto Lemminkäinen jo tulla tuhuttelevi, käyä luikerrehtelevi. Tuopi laian tullessansa venehesen Väinämöisen. Sanoi vanha Väinämöinen: "Oisi puuta purressani, laitoa venehessäni, parahiksi painoaki. Miksi laitat laitoasi, puuta purtehen liseät?" Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ei vara venettä kaa'a, tuki suovoa tuhoa. Use'in merellä Pohjan tuuli laitoa kysyvi, vastatuuli varppehia." Sanoi vanha Väinämöinen: "Sentähen sotavenosen rinta rautahan rakettu ja tehty teräsnenähän, jottei tuulen tuiki vieä eikä viskoa vihurin."

Neljäskymmenes runo

Vaka vanha Väinämöinen laskea karehtelevi tuon on pitkän niemen päästä, kylän kurjan kuuluvilta. Laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia. Neiet niemien nenissä katselevat, kuuntelevat: "Mi lienee ilo merellä, mikä laulu lainehilla, ilo entistä parempi, laulu muita laatuisampi?" Laski vanha Väinämöinen, laski päivän maavesiä, päivän toisen suovesiä, kolmannen kosen vesiä. Siinä lieto Lemminkäinen muisti muutaman sanansa korvalla tulisen kosken, pyhän virran pyörtehessä. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Heitä, koski, kuohuminen, vesi vankka, vellominen! Kosken tyttö, kuohuneiti! Istuite kihokivelle, kihopaaelle paneite! Sylin aaltoja aseta, käsin kääri käppyröitä, kourin kuohuja kohenna, jottei riusko rinnoillemme eikä päällemme päräjä! "Akka aaltojen-alainen, vaimo kuohun-korvallinen! Nouse kourin kuohun päälle, yskin aallollen ylene kuohuja kokoamahan, vaahtipäitä vaalimahan, jottei syytöintä syseä, viatointa vierettele! "Kivet keskellä jokea, paaet kuohun kukkuralla otsansa alentakohon, päälakensa painakohon matkalta punaisen purren, tieltä tervaisen venehen! "Kun ei tuosta kyllin liene, Kivi-Kimmo, Kammon poika, väännä reikä vääntimellä, puhkaise purasimella keskelle kosen kiveä, pahan paaen palleahan, juosta purren puuttumatta, venehen vikaumatta! "Kun ei tuosta kyllin liene, veen isäntä, vuon alio, kivet saata sammaliksi, hauin vuoluksi venonen kuohuja kulettaessa, mäkipäitä mentäessä! "Neiti kosken-korvallinen, impi virran-vierellinen! Kehreäs utuinen lanka utuisesta kuontalosta! Veä lankasi ve'elle, sinerväsi lainehelle, jota pitkin purren juosta, tervarinnan teuotella, mennä miehen melkeänki, äkkiouonkin osata! "Melatar on, mielivaimo! Ota mieluisa melasi, jollapa piät pereä, noitivirrat viilettelet katehen koan e'etse, noian ikkunan alatse! "Kun ei tuosta kyllin liene, Ukko, taivahan jumala, piä miekalla pereä, tuijota tupettomalla, jotta juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen!" Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi. Laski louhien lomitse noita kuohuja kovia; eikä puutu puinen pursi, vene tietäjän takellu. Äsken tuonne tultuansa noille väljille vesille puuttui pursi juoksemasta, venonen pakenemasta. Pursi puuttuvi lujahan, vene vieremättömäksi. Se on seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen pistivät melan merehen, lastun kuusen lainehesen; päästeä nytystelevät tuota purtta puutoksesta: ei ota venonen juosta eikä pääse puinen pursi. Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie lieto Lemmin poika! Kallistaite katsomahan, miss' on pursi puuttumassa, venonen takistumassa näillä väljillä vesillä, vienolla alantehella, kivelläkö vai haolla vaiko muulla vastuksella!" Se on lieto Lemminkäinen pyörähtihe katsomahan. Katsovi venosen alle, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei ole veno kivellä, ei kivellä, ei haolla: vene on hauin hartioilla, ve'en koiran konkkaluilla!" Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Jotaki joessa onpi, hakojaki, haukiaki. Kun lie hauin hartioilla, ve'en koiran konkkaluilla, veä miekalla vetehen, katkaise kala kaheksi!" Se on lieto Lemminkäinen, poika, veitikkä verevä, miekan vyöltänsä vetävi, luunpurijan puoleltansa. Veti miekalla meryttä, alta laian laskettavi: itse vierähti vetehen, kourin aaltohon kohahti. Siitä seppo Ilmarinen tarttui tukkahan urosta, nostalti merestä miehen. Itse tuon sanoiksi virkki: "Kaikki on mieheksi kyhätty, pantu parran kantajaksi, lisäksi satalu'ulle, tuhannelle täytteheksi!" Miekan vyöltänsä vetävi, tupestansa tuiman rauan, jolla kalhaisi kaloa, alta laian läimähytti: miekka murskaksi mureni, eipä hauki tiennytkänä. Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki: "Ei ole teissä puolta miestä, ei urosta kolmannesta! Kun konsa tulevi tarve, miehen mieltä vaaitahan, silloin mieli melkeässä, kaikki toimi toisialla." Itse miekkansa veälti, tempasi terävän rauan. Työnti miekkansa merehen, alle laian langetteli kalahauin hartioihin, ve'en koiran konkkaluihin. Miekka luottihe lujahan, kitasihin kiinnittihe. Siitä vanha Väinämöinen nostalti kaloa tuota, veti haukia ve'estä: hauki katkesi kaheksi; pursto pohjahan putosi, pää kavahti karpahasen. Jo otti venonen juosta, pääsi pursi puutoksesta. Vaka vanha Väinämöinen luotti purren luotoselle, ravahutti rantasehen. Katselevi, kääntelevi tuota hauin pääpaloa. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken on vanhin sulholoista, sepä hauki halkomahan, kala viploin viiltämähän, pää paloiksi pahkomahan!" Miehet purresta puhuvat, vaimot lausui laitasilta: "Saajanpa käet sulimmat, sormet pyytäjän pyhimmät." Vaka vanha Väinämöinen veti veitsen huotrastansa, kyleltänsä kylmän rauan, jolla hauin halkaisevi, pahkovi kalan paloiksi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken on nuorin neitosista, sepä hauki keittämähän murkinaisiksi muruiksi, kalaisiksi lounahiksi!" Kävi neiet keittämähän - kävi kilvan kymmenenki. Siitä hauki keitetähän, murkinoiahan muruina. Jäipä luita luotoselle, kalanluita kalliolle. Vaka vanha Väinämöinen noita tuossa katselevi, katselevi, kääntelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Mikä tuostaki tulisi, noista hauin hampahista, leveästä leukaluusta, jos oisi sepon pajassa, luona taitavan takojan, miehen mahtavan käsissä?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Ei tule tyhjästä mitänä, kalan ruotasta kalua, ei seponkana pajassa, luona taitavan takojan, miehen mahtavan käsissä." Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Näistäpä toki tulisi kalanluinen kanteloinen, kun oisi osoajata, soiton luisen laatijata." Kun ei toista tullutkana, ei ollut osoajata, soiton luisen laatijata, vaka vanha Väinämöinen itse loihe laatijaksi, tekijäksi teentelihe. Laati soiton hauinluisen, suoritti ilon ikuisen. Kust' on koppa kanteletta? Hauin suuren leukaluusta. Kust' on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista. Kusta kielet kanteletta? Hivuksista Hiien ruunan. Jo oli soitto suorittuna, valmihina kanteloinen, soitto suuri hauinluinen, kantelo kalaneväinen. Tuli tuohon nuoret miehet, tuli nainehet urohot, tuli pojat puol'-ikäiset sekä pienet piikalapset, tytöt nuoret, vaimot vanhat, naiset keskikertaisetki, kanteletta katsomahan, soittoa tähyämähän. Vaka vanha Väinämöinen käski nuoren, käski vanhan, käski keskikertaisenki soittamahan sormillansa tuota ruotaista romua, kalanluista kanteletta. Soitti nuoret, soitti vanhat, soitti keskikertaisetki. Nuoret soitti, sormet notkui, vanhat väänti, pää vapisi: ei ilo ilolle nousnut, soitto soitolle ylennyt. Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi te pojat puol'älyiset, teki tyttäret typerät sekä muu katala kansa! Ei ole teissä soittajata, oike'in osoajata! Tuokatte minulle soitto, kantakatte kanteloinen kahen polven pystyn päähän, kynnen kymmenen nenähän!" Siitä lieto Lemminkäinen saip' on kantelon käsille, ilon itsensä likemmä, soiton alle sormiensa. Soittoa sovittelevi, kanteletta kääntelevi: eipä soitto soitakana, ei ilo iloakana. Sanoi vanha Väinämöinen: "Ei ole tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa eikä vanhassa väessä tuon on soiton soittajaista, tuon ilon iloajaista. Joko Pohjola paremmin saisi soiton soittamahan, tuon ilon iloamahan, jospa laitan Pohjolahan?" Laittoi soiton Pohjolahan, saatatti Sariolahan. Soitti pojat Pohjolassa, soitti pojat jotta piiat, soitti miehet naisekkahat sekä naiset miehekkähät. Itsekin emäntä soitti, tuota käänti, tuota väänti, tuota sormin suoritteli, kynsin kymmenin piteli. Soitti pojat Pohjolassa, soitti kansa kaikenlainen. Ei ilo ilolle tunnu eikä soitto soitannalle: kielet kierohon kävivät, jouhet parkuivat pahasti, ääni kaikkui karkeasti, soitto julmasti sorisi. Sokea sopessa nukkui, ukko vanha uunin päällä. Ukko uunilta havannut, kiukahalta kirsahtanut urahti unisijalta, nurahutti nurkastansa: "Heretkätte, heittäkätte, luokatte, lopettakatte! Puhki korvani puhuvi, läpi pääni läylentävi, kaikki käypi karvoilleni, viepi viikoksi uneni! "Jos ei soitto Suomen kansan vasta vaikuta ilolle eli uuvuta unehen, maku'usen maanittele, niin vetehen visko'otte, aaltoihin upottaotte, tahi viekötte takaisin, soitto tuonne saattaotte miehen tehnehen käsille, sormille sovittelijan!" Soitto kielin kerkiävi, kantelo sanoin kajahui: "En vielä vetehen joua, alle aaltojen asetu! Ennen soitan soittajalla, vangun vaivan nähnehellä." Jopa vietihin visusti, kannettihin kaunihisti miehen laatijan kätehen, pyytänehen polvuksille.

Yhdesviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, sormiansa suorittavi, peukaloitansa pesevi. Istuiksen ilokivelle, laulupaaelle paneikse hope'iselle mäelle, kultaiselle kunnahalle. Otti soiton sormillensa, käänti käyrän polvillensa, kantelen kätensä alle. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen kuullut iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!" Siitä vanha Väinämöinen alkoi soittoa somasti hauinruotaista romua, kalanluista kanteletta. Sormet nousi notkeasti, peukalo ylös keveni. Jo kävi ilo ilolle, riemu riemulle remahti, tuntui soitto soitannalle, laulu laululle tehosi. Helähteli hauin hammas, kalan pursto purkaeli, ulvosi upehen jouhet, jouhet ratsun raikkahuivat. Soitti vanha Väinämöinen. Ei ollut sitä metsässä jalan neljän juoksevata, koivin koikkelehtavata, ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän. Oravat ojentelihe lehväseltä lehväselle; tuohon kärpät kääntelihe, aioillen asettelihe. Hirvet hyppi kankahilla, ilvekset piti iloa. Heräsi susiki suolta, nousi karhu kankahalta petäjäisestä pesästä, kutiskosta kuusisesta. Susi juoksi suuret matkat, karhu kankahat samosi; viimein aiallen asettui, veräjälle vieretäikse: aita kaatui kalliolle, veräjä aholle vieri. Siitä kuusehen kuvahti, petäjähän pyörähytti soitantoa kuulemahan, iloa imehtimähän. Tapiolan tarkka ukko, itse Metsolan isäntä, ja kaikki Tapion kansa, sekä piiat jotta poiat, kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan. Itseki metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, sinisukkahan siroikse, punapaulahan paneikse; loihe koivun konkelolle, lepän lengolle levahti kanteloista kuulemahan, soittoa tajuamahan. Mi oli ilman lintujaki, kahen siiven sirkovia, ne tulivat tuiskutellen, kiiätellen kiirehtivät kunnioa kuulemahan, iloa imehtimähän. Kokko kun kotona kuuli sen sorean Suomen soiton, heitti pentunsa pesähän; itse loihe lentämähän soittohon sulan urohon, Väinämöisen vääntelöhön. Korkealta kokko lenti, halki pilvien havukka, allit aalloilta syviltä, joutsenet sulilta soilta. Pieniäki peiposia, lintuja livertäviä, sirkkuja satalukuisin, leivoja liki tuhatta ilmassa ihastelivat, hartioilla haastelivat, tehessä isän iloa, soitellessa Väinämöisen. Itse ilman luonnottaret, ilman impyet ihanat, iloa imehtelivät, kanteloista kuuntelivat; mikä ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti, mikä pienen pilven päällä, rusoreunalla rehotti. Tuo Kuutar, korea impi, neiti Päivätär pätevä pitelivät pirtojansa, niisiänsä nostelivat, kultakangasta kutoivat, hope'ista helskyttivät äärellä punaisen pilven, pitkän kaaren kannikalla. Kunpa saivat kuullaksensa tuon sorean soiton äänen, jo pääsi piosta pirta, suistui sukkula käestä, katkesihe kultarihmat, helkähti hopeaniiet. Ei sitä oloista ollut, ei ollut ve'essäkänä evän kuuen kulkevata, kalaparvea parasta, ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän. Uipi hauit hangotellen, ve'en koirat vengotellen, lohet luo'oilta samosi, siikaset syväntehiltä. Säret pienet, ahvenetki, mujehetki, muut kalatki rinnoin ruokohon ajaikse, rantahan rakenteleikse virttä Väinön kuulemahan, soittoa tajuamahan. Ahto, aaltojen kuningas, ve'en ukko ruohoparta, ve'en kalvolle veäikse, luikahaikse lumpehelle; siinä kuunteli iloa. Itse tuon sanoiksi virkki: "En ole mointa ennen kuullut sinä ilmoisna ikänä, soitantoa Väinämöisen, iloa ikirunojan!" Sisarekset sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat hivuksiansa, hapsiansa harjasivat harjalla hopeapäällä, sukimella kultaisella. Saivat kuulla äänen ouon, tuon on soitannan sorean: sulkahti suka vetehen, haihtui harja lainehesen. Jäi hivukset hiipomatta, tukat kesken suorimatta. Itseki ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta, jopa nousevi merestä ja lapaikse lainehesta; ruokorintahan rivahti, väännäikse vesikarille tuota ääntä kuulemahan, soitantoa Väinämöisen, kun oli ääni kummanlainen, soitanto ylen sorea. Se siihen sike'in nukkui, vaipui maata vatsallehen kirjavan kiven selälle, paaen paksun pallealle. Siinä vanha Väinämöinen soitti päivän, soitti toisen. Ei ollut sitä urosta eikä miestä urheata, ollut ei miestä eikä naista eikä kassan kantajata, kellen ei itkuksi käynyt, kenen syäntä ei sulannut. Itki nuoret, itki vanhat, itki miehet naimattomat, itki nainehet urohot, itki pojat puol'-ikäiset, sekä pojat jotta neiet, jotta pienet piikasetki, kun oli ääni kummanlainen, ukon soitanto suloinen. Itsensäki Väinämöisen kyynel vieri kyykähteli. Tippui tilkat silmistänsä, vierivät vesipisarat, karkeammat karpaloita, herkeämmät hernehiä, pyöreämmät pyyn munia, päreämmät päitä pääskyn. Ve'et vieri silmästänsä, toiset toisesta noruvi. Putosivat poskipäille, kaunihille kasvoillensa, kaunihilta kasvoiltansa leve'ille leuoillensa, leve'iltä leuoiltansa rehe'ille rinnoillensa, rehe'iltä rinnoiltansa päteville polvillensa, päteviltä polviltansa jalkapöyille jaloille, jalkapöyiltä jaloilta maahan alle jalkojensa läpi viien villavaipan, kautta kuuen kultavyönsä, seitsemän sinihamosen, sarkakauhtanan kaheksan. Vierivät vesipisarat luota vanhan Väinämöisen rannalle meren sinisen, rannalta meren sinisen alle selvien vesien, päälle mustien murien. Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Onko tässä nuorisossa, nuorisossa kaunoisessa, tässä suuressa su'ussa, isossa isän alassa kyyneleni poimijata alta selvien vesien?" Nuoret tuossa noin sanovi sekä vanhat vastoavi: "Ei ole tässä nuorisossa, nuorisossa kaunoisessa, tässä suuressa su'ussa, isossa isän alassa kyynelesi poimijata alta selvien vesien." Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: "Kenpä toisi kyyneleni, poimisi vesipisarat alta selvien vesien, saisi multa sulkaturkin." Tuli korppi koikotellen. Sanoi vanha Väinämöinen: "Käyös, korppi, kyyneleni alta selvien vesien! Annan sulle sulkaturkin." Eipä korppi saanutkana. Kuuli tuon sininen sotka, niin tuli sininen sotka. Sanoi vanha Väinämöinen: "Use'in, sininen sotka, suullasi sukelteleihet, ve'essä vilotteleihet: käypä, poimi kyyneleni alta selvien vesien! Saat sinä parahan palkan: annan sulle sulkaturkin." Kävi sotka poimimahan Väinämöisen kyyneleitä alta selvien vesien, päältä mustien murien. Poimi kyynelet merestä, kantoi Väinölle kätehen: jo oli muiksi muuttunehet, kasvanehet kaunoisiksi, helmiksi heristynehet, simpsukoiksi siintynehet, kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloiksi.

Kahdesviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen, kolmas lieto Lemmin poika, tuo on kaunis Kaukomieli, läksi selvälle merelle, lake'ille lainehille tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan, miehen syöjähän sijahan, urohon upottajahan. Kenpä tuossa soutajaksi? Yks' on seppo Ilmarinen. Sepä tuossa soutajaksi airoillen ylimäisille; toinen lieto Lemminkäinen airoillen alimaisille. Vaka vanha Väinämöinen itse istuihe perähän. Laskea karehtelevi; laski halki lainehien, noien kuohujen kovien, lakkipäien lainehien vasten Pohjan valkamoita, ennen tiettyjä teloja. Jopa tuonne tultuansa, matkan päähän päästyänsä vetivät venosen maalle, tempasivat tervarinnan teloille teräksisille, valkamoille vaskisille. Tulivat tuville tuosta, pian pistihe sisälle. Kysyi Pohjolan emäntä, tutkaeli tullehilta: "Mipä miehillä sanoma, urohilla uusi tieto?" Vaka vanha Väinämöinen, tuopa tuohon vastoavi: "Sammosta sanomat miesten, kirjokannesta urosten: saimme sampuen jaolle, kirjokannen katselulle." Itse Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen. Hyvä on sampuen hyrätä, kirjokannen kahnatella Pohjolan kivimäessä, vaaran vaskisen sisässä. Hyvä olla itseniki sammon suuren haltijana." Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et antane osoa, tuota sammon toista puolta, niin on kaiken kantanemme, vienemme venehesemme." Louhi, Pohjolan emäntä, tuo tuosta pahoin pahastui. Kutsui Pohjolan kokohon, nuoret miehet miekkoinensa, urohot asehinensa pään varalle Väinämöisen. Vaka vanha Väinämöinen kävi kanteloisehensa, itse istui soittamahan, alkoi soittoa somasti. Tuota kaikki kuulemahan, iloa imehtimähän, miehet mielellä hyvällä, naiset suulla nauravalla, urohot vesissä silmin, pojat maassa polvillansa. Väkeä väsyttelevi, rahvahaista raukaisevi: kaikki nukkui kuuntelijat sekä vaipui katselijat; nukkui nuoret, nukkui vanhat Väinämöisen soitantohon. Siitä viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, tapasi on taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa. Ottavi uniset neulat, voiteli unella silmät, ripset ristihin panevi, painoi luomet lukkosehen väeltä väsyneheltä, urohilta uinuvilta: pani pitkähän unehen, viikommaksi nukkumahan koko Pohjolan perehen ja kaiken kyläisen kansan. Meni sammon saa'antahan, kirjokannen katsontahan Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä, yheksän lukon takoa, takasalvan kymmenennen. Tuossa vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi vaaran vaskisen ovilla, kivilinnan liepehillä: jopa liikkui linnan portit, järkkyi rautaiset saranat. Itse seppo Ilmarinen, tuopa tuossa toisna miesnä. Voilla voiti lukkoloita, saranoita rasvasilla, jottei ukset ulvahuisi eikä naukuisi saranat. Lukot sormin luksutteli, salvat kuokalla kohotti: jo lukot lusuna vieri, ovet vahvat aukieli. Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Oi sie lieto Lemmin poika, ylimäinen ystäväni! Mene sampo ottamahan, kirjokansi kiskomahan!" Tuopa lieto Lemminkäinen tahi kaunis Kaukomieli, kyllä kärkäs käskemättä, kehumattaki kepeä, meni sammon saa'antahan, kirjokannen kiskontahan. Sanoi tuonne mennessänsä, kerskaeli käyessänsä: "Mi lienee minussa miestä, urosta Ukon pojassa, senpä sampo siirtyköhön, kirjokansi kääntyköhön jalan oikean avulla, takakannan koskemalla!" Siirrytteli Lemminkäinen, siirrytteli, käännytteli, sylin sampoa syleili, polvin maassa puuhaeli: eipä sampo liikukana, kirjokansi kallukana; sen oli juuret juurruteltu yheksän sylen syvähän. Hyvä on härkä Pohjolassa, jok' on vahva vartalolta, ylen sitkeä sivulta, suonilta kovin sorea; sen on syltä sarvet pitkät, puolentoista turpa paksu. Otti härän heinikosta, auran pellon pientarelta; sillä kynti sammon juuret, kirjokannen kiinnittimet: saipa sampo liikkumahan, kirjokansi kallumahan. Siitä vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen, kolmas lieto Lemminkäinen saattelivat sammon suuren Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä. Veivät sen venosehensa, latjasivat laivahansa. Saivat sammon purtehensa, kirjokannen kaarillensa; työntivät venon vesille, satalauan lainehille. Tyrskähti veno vetehen, läksi laioin lainehesen. Kysyi seppo Ilmarinen, sanan virkkoi, noin nimesi: "Minne sampo saatetahan, kunnepa kuletetahan näiltä paikoilta pahoilta, poloisesta Pohjolasta?" Vaka vanha Väinämöinen itse virkki, noin nimesi: "Tuonne sampo saatetahan, kirjokansi kaimatahan nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen, siellä onnen ollaksensa, ainian asuaksensa. On siellä vähän sijoa, toki paikkoa palanen, syömätöintä, lyömätöintä, miekan miehen käymätöintä." Siitä vanha Väinämöinen läksi poies Pohjolasta, läksi mielellä hyvällä, iloten omille maille. Itse tuossa noin saneli: "Käänny, pursi, Pohjolasta, käännäite kohen kotia, perin maille vierahille! "Tuuittele, tuuli, purtta, soutele, vesi, venettä, anna airoillen apua, huoparille huoitusta noilla väljillä vesillä, ulapoilla auke'illa! "Oisiko airot pikkaraiset, soutajat vähäväkiset, pienoiset peränpitäjät, lapset laivan hallitsijat, anna, Ahto, airojasi, venettäsi, veen isäntä, airot uuet ja paremmat, mela toinen ja lujempi, itse airoillen asetu, sovitaite soutamahan! Anna juosta puisen purren, rautahangan hakkaella halki kuohujen kovien, lakkipäien lainehien!" Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi. Itse seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen, nepä tuossa soutelevat, soutelevat, joutelevat selviä selän vesiä, lake'ita lainehia. Sanoi lieto Lemminkäinen: "Olipa ennen aikoinani, oli vettä soutajalla sekä virttä laulajalla. Vaan ei nyt, nykyisin aioin tuota kuulla kulloinkana venehessä vierentätä, lainehilla laulantata." Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei vesillä vieremistä, lainehilla laulamista! Laulu laiskana pitävi, virret sou'un viivyttävi. Päivä kultainen kuluisi, yöhyt kesken yllättäisi näillä väljillä vesillä, lake'illa lainehilla." Se on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Aika kuitenki kuluvi, päivä kaunis karkelevi, yö tulla tuhuttelevi, hämärä häkyttelevi, jos et laula polvenasi, hyrehi sinä ikänä." Laski vanha Väinämöinen selkeä meren sinisen, laski päivän, laski toisen. Päivänäpä kolmantena tuo on lieto Lemminkäinen kerran toisen kertaeli: "Miks' et laula, Väinämöinen, hyrehi, hyväntöläinen, hyvän sammon saatuasi, tien oikein osattuasi?" Vaka vanha Väinämöinen, hänpä varman vastoavi: "Varahainen laulannaksi, aikainen ilonpioksi. Äsken laulanta sopisi, ilon teentä kelpoaisi, kun omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi." Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oisinko itse perässä, lauleleisin voiessani, kukkuisin kyetessäni; ehk' ei toiste voiakana, ei kyllin kyetäkänä. Kun et lauloa luvanne, itse laululle rupean." Siinä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, suutansa sovittelevi, säveltänsä säätelevi. Sai itse hyräilemähän, loihe, kurja, kukkumahan äreällä äänellänsä, käreällä kulkullansa. Lauloi lieto Lemminkäinen, karjahteli Kaukomieli; suu liikkui, järisi parta, leukapielet lonkaeli. Laulu kuului loitommalle, vierähys vesien poikki, kuului kuutehen kylähän, seitsemän selän ylitse. Kurki istui kannon päässä, märän mättähän nenässä, sormiluitansa lukevi, jalkojansa nostelevi. Sepä säikähti kovasti Lemminkäisen laulantata. Päästi kurki kumman kulkun, säikähti pahan sävelen; heti loihe lentämähän, lenti poikki Pohjolahan. Sitte tuonne tultuansa, Pohjan suolle saatuansa vielä parkaisi pahasti, äkeästi ärjähteli: sillä Pohjolan herätti, pahan vallan valveutti. Nousi Pohjolan emäntä unen pitkän maattuansa. Kävi karjakartanohon, juoksi riistariihen luoksi; katselevi karjoansa, elojansa arvelevi: ei ollut karjoa kaonnut, riistettynä riistojansa. Jo kävi kivimäelle, vaaran vaskisen ovelle. Sanoi tuonne tultuansa: "Voi, poloinen, päiviäni! Jop' on täällä vieras käynyt, kaikki lukot lonkaellut, liikutellut linnan portit, särkenyt saranarauat! Oisko täältä sampo saatu, otettu omin lupinsa?" Jo oli sieltä sampo saatu, anastettu kirjokansi Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä, yheksän lukon takoa, takasalvan kymmenennen. Louhi, Pohjolan emäntä, tuo tuosta pahoin pahastui, katsoi valtansa vajuvan, alenevan arvionsa. Uutarta rukoelevi: "Ututyttö, terhenneiti! Seulo seulalla utua, terhenistä tepsuttele, laske talma taivahalta, auer ilmasta alenna selvälle meren selälle, ulapalle aukealle, jottei päästä Väinämöisen, osata uvantolaisen! "Kun ei tuosta kyllin tulle, Iku-Turso, Äijön poika, nosta päätäsi merestä, lakkoasi lainehesta! Kaataos Kalevan miehet, upota uvantolaiset, hävitä häjyt urohot alle aaltojen syvien! Saata sampo Pohjolahan venehestä vierimättä! "Kun ei tuosta kyllin tulle, oi Ukko, ylijumala, ilman kultainen kuningas, hope'inen hallitsija, rakenna rajuinen ilma, nosta suuri säien voima! Luo tuuli, lähetä aalto aivan vastahan venettä, jottei päästä Väinämöisen, kulkea uvantolaisen!" Ututyttö, neiti terhen, u'un huokuvi merelle, sumun ilmahan sukesi; piti vanhan Väinämöisen kokonaista kolme yötä sisässä meren sinisen pääsemättänsä perille, kulkematta kunnekana. Yön kolmen levättyänsä sisässä meren sinisen virkki vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: "Ei ole mies pahempikana, uros untelompikana u'ulla upottaminen, terhenellä voittaminen." Veti vettä kalvallansa, merta miekalla sivalti. Sima siukui kalvan tiestä, mesi miekan roiskehesta: nousi talma taivahalle, utu ilmoillen yleni. Selvisi meri sumusta, meren aalto auteresta; meri suureksi sukeutui, maailma isoksi täytyi. Oli aikoa vähäinen, pirahteli pikkarainen. Jo kuului kova kohina viereltä veno punaisen; nousi kuohu korkeaksi vasten purtta Väinämöisen. Siinä seppo Ilmarinen toki säikähti kovasti: veret vieri kasvoiltansa, puna poskilta putosi. Veti viltin päänsä päälle, yli korvien kohenti, peitti kasvot kaunihisti, silmänsä sitäi paremmin. Itse vanha Väinämöinen katsoi vierellä vesiä, loi silmät sivulle purren. Näki kummoa vähäisen: Iku-Turso, Äijön poika, vieressä veno punaisen nosti päätänsä merestä, lakkoansa lainehesta. Vaka vanha Väinämöinen saipa korvat kourihinsa. Korvista kohottelevi, kysytteli, lausutteli, sanan virkkoi, noin nimesi: "Iku-Turso, Äijön poika! Miksi sie merestä nousit, kuksi aallosta ylenit etehen imehnisille, saanikka Kalevan poian?" Iku-Turso, Äijön poika, eikä tuo ihastu tuosta eikä tuo kovin pelästy eikä varsin vastaele. Vaka vanha Väinämöinen tarkoin toiste tutkaeli, kolmasti kovin kysyvi: "Iku-Turso, Äijön poika! Miksi sie merestä nousit, kuksi aallosta ylenit?" Iku-Turso, Äijön poika, jo kerralla kolmannella sanan vastaten sanovi: "Siksi mie merestä nousin, siksi aallosta ylenin: oli mielessä minulla surmata suku Kalevan, saa'a sampo Pohjolahan. Kun nyt lasket lainehisin, heität vielä herjan hengen, enpä toiste tullekana etehen imehnisille." Silloin vanha Väinämöinen heitti herjan lainehisin. Itse tuon sanoiksi virkki: "Iku-Turso, Äijön poika! Ellös sie merestä nousko, ellös aallosta yletkö etehen imehnisille tämän päivyen perästä!" Senpä päivyen perästä ei Turso merestä nouse etehen imehnisille, kuni kuuta, aurinkoa, kuni päiveä hyveä, ilmoa ihailtavata. Siitä vanha Väinämöinen laski eelle laivoansa. Oli aikoa vähäinen, pirahteli pikkarainen. Jo Ukko, ylijumala, itse ilmojen isäntä, virkki tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan. Nousi tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan. Kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli; enemmän etelä tuuli, itä inkui ilkeästi; kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi. Tuuli puut lehettömäksi, havupuut havuttomaksi, kanervat kukattomaksi, heinät helpehettömäksi. Nosti mustia muria päälle selvien vesien. Kovin silloin tuulet tuuli, aallot hakkasi alusta. Veivät harpun hauinluisen, kantelon kalaneväisen väen Vellamon hyväksi, Ahtolan iki-iloksi. Ahto aalloilta havainnut, Ahon lapset lainehilta; ottivat sorean soiton, kotihinsa korjasivat. Siinä vanhan Väinämöisen ve'et silmihin vetihe. Itse tuon sanoiksi virkki: "Sinne sattui saalahani, meni mielisoittimeni, katosi iki-iloni! En tuota enämpi saane sinä ilmoisna ikänä hauin hampahan iloa, kalanluista luikutusta." Itse seppo Ilmarinen, tuopa tuiki tuskautui. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi, poloinen, päiviäni, kun läksin selille näille, ulapoille auke'ille, polin puulle pyörivälle, varvalle vapisevalle! Jo on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä, parta päiviä pahoja, nähnyt näilläki vesillä; harvoin on havaita tainnut tuulta ennen tuon näöistä, noita kuohuja kovia, lakkipäitä lainehia. Jo nyt on tuuli turvanani, meren aalto armonani!" Vaka vanha Väinämöinen, tuopa tuossa arvelevi: "Ei venossa vieremistä, purressa parahtamista! Itku ei hä'ästä päästä, parku päivistä pahoista." Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Vesi, kiellä poikoasi, laine, lastasi epeä, Ahto, aaltoja aseta, Vellamo, ve'en väkeä, ettei parsku parraspuille, pääse päälle kaarieni! "Nouse, tuuli, taivahalle, ylös pilvihin ajaite, sukuhusi, syntyhysi, heimohon, perehesesi! Elä kaa'a puista purtta, vierrä hongaista venettä! Ennen kaa'a puut palolla, kuuset kummuilla kumoa!" Se on lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, sanan virkkoi, noin nimesi: "Tule, kokko turjalainen! Tuopa kolme sulkoasi, kokko, kolme, kaarne, kaksi varaksi vähän venehen, pahan purren parraspuuksi!" Itse laitoa lisäsi, varppehia valmisteli; liitti tuohon liikalaiat, koko sylen korkeuiset, aallon käymättä ylitse, partahille parskumatta. Jo oli kyllin laitoaki, venehessä varppehia tuulen tuiman tuikutella, aallon ankaran lykätä, kuohuja kulettaessa, mäkipäitä mentäessä.

Kolmasviidettä runo

Louhi, Pohjolan emäntä, kutsui Pohjolan kokohon. Pani joukon jousihinsa, laittoi miehet miekkoihinsa; rakenteli Pohjan purren, suoritti sotavenosen. Latoi miehet laivahansa, suoritti sotaurohot, kuni sotka poikasensa, tavi lapsensa latovi: sata miestä miekallista, tuhat jousella urosta. Kohenteli purjepuita, vaatevarpoja varasi; nosti puuhun purjehia, vaattehia varpapuihin, kuin on pitkän pilven longan, pilven tönkän taivahalla. Siitä läksi laskemahan, sekä läksi jotta joutui sampoa tapoamahan venehestä Väinämöisen. Vaka vanha Väinämöinen laskevi sinistä merta. Itse tuon sanoiksi virkki, puhui purtensa perästä: "Oi sie lieto Lemmin poika, ylimäinen ystäväni! Nouse purjepuun nenähän, vaatevarpahan ravaha! Katsaise etinen ilma, tarkkoa takainen taivas, onko selvät ilman rannat, onko selvät vai sekavat!" Tuopa lieto Lemminkäinen, poika, veitikkä verevä, hyvin kärkäs käskemättä, kehumattaki kepeä, nousi purjepuun nenähän, vaatevarpahan ravahti. Katsoi iät, katsoi lännet, katsoi luotehet, etelät, katsoi poikki Pohjan rannan. Siitä tuon sanoiksi virkki: "Selvänä etinen ilma, taakea takainen taivas: pieni on pilvi pohjosessa, pilven lonka luotehessa." Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehtelitki! Ei se pilvi ollekana, pilven lonka lienekänä: se on pursi purjehinen. Katso toiste tarkemmasti!" Katsoi toiste, katsoi tarkoin. Sanovi sanalla tuolla: "Saari kaukoa näkyvi, etähältä haamottavi; havukoita haavat täynnä, koivut kirjokoppeloita." Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehtelitki! Havukoita ei ne olle eikä kirjokoppeloita: ne on Pohjan poikasia. Katso tarkoin kolmannesti!" Se on lieto Lemminkäinen katsoi kerran kolmannenki. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi! Sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa!" Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi toet totiset. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Soua, seppo Ilmarinen, soua, lieto Lemminkäinen, soutakatte, kaikki kansa, jotta juoksisi venonen, pursi eestä ennättäisi!" Souti seppo Ilmarinen, souti lieto Lemminkäinen, souti kansa kaikenlainen. Lyllyivät melat lylyiset, hangat piukki pihlajaiset, vene honkainen vapisi; nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi, vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni. Kilvan kiskoivat urohot, miehet veikaten vetivät: eipä matka eistykänä, ei pakene puinen pursi eestä purren purjehisen, tuon on Pohjolan venehen. Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan. Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä. Itse tuon sanoiksi virkki: "Vielä mä tuohon mutkan muistan, keksin kummoa vähäisen." Tavoittihe tauloihinsa, tunkihe tuluksihinsa. Otti piitä pikkuruisen, tauloa taki vähäisen; ne merehen mestoavi yli olkansa vasemman. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Tuosta tulkohon karinen, salasaari kasvakohon, johon juosta Pohjan purren, satahangan halkiella meren myrskyn hiertimessä, lainehen rapa'imessa!" Se siitä kariksi kasvoi, loihe luo'oksi merehen, itähän pitemmin puolin, poikkipuolin pohjosehen. Tulla puikki Pohjan pursi, halki aallon hakkoavi: jopa joutuvi karille, puuttui luotohon lujasti. Lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli; mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat noiksi tuulen vietäviksi, ahavan ajeltaviksi. Louhi, Pohjolan emäntä, jaloin juoksevi vetehen, läksi purtta nostamahan, laivoa kohottamahan. Ei ota vene yletä eikä pursi liikahella: kaikk' oli kaaret katkennunna, kaikki hangatki hajalla. Arvelee, ajattelevi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Mikäs neuvoksi tulevi, kukas pannahan etehen?" Jopa muiksi muutaltihe, tohti toisiksi ruveta. Otti viisi viikatetta, kuusi kuokan kuolioa: nepä kynsiksi kyhäsi, kohenteli kouriksensa; puolen purtta särkynyttä: senpä allensa asetti; laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstoksensa; sata miestä siiven alle, tuhat purston tutkaimehen, sata miestä miekallista, tuhat ampujaurosta. Levitäikse lentämähän, kokkona kohotteleikse. Lenteä lekuttelevi tavoitellen Väinämöistä: siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli. Veen emonen, vaimo kaunis, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Oi on vanha Väinämöinen! Käännä päätä päivän alta, luo'os silmät luotehesen, katso taaksesi vähäisen!" Vaka vanha Väinämöinen käänti päätä päivän alta, luopi silmät luotehesen, katsoi taaksensa vähäisen: jo tulevi Pohjan eukko, lintu kumma liitelevi, harte'ista kuin havukka, vaakalintu vartalolta! Yllättävi Väinämöisen. Lenti purjepuun nenähän, vaatevarpahan rapasi, päähän pielen seisotaikse: oli pursi päin pu'ota, laiva laioin kallistua. Siinä seppo Ilmarinen heitäikse Jumalahansa, Luojahansa luotteleikse. Sanovi sanalla tuolla: "Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, ettei poika pois tulisi, emon lapsi lankeaisi Luojan luomalta lu'ulta, Jumalan sukeamalta! "Ukko, julkinen jumala, itse taatto taivahinen! Tuo mulle tulinen turkki, päälleni panuinen paita, jonka suojasta sotisin ja takoa tappeleisin, ettei pää pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi rauan kirkkahan kisassa, terän tuiman tutkaimessa!" Itse vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh Pohjolan emäntä! Joko saat jaolle sammon nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen?" Sanoi Pohjolan emäntä: "En lähe jakohon sammon sinun kanssasi, katala, kerallasi, Väinämöinen!" Itse sampoa tavoitti venehestä Väinämöisen. Siinä lieto Lemminkäinen miekan vyöltänsä vetäisi, tempasi terävän rauan vasemmalta puoleltansa; kokon kourille kokevi, räpylöille räimilöivi. Iski lieto Lemminkäinen, sekä iski jotta lausui: "Maahan miehet, maahan miekat, maahan untelot urohot, sa'at miehet siiven alta, kymmenet kynän nenästä!" Virkki tuossa Pohjan eukko, puhui purjepuun nenästä: "Oi sie lieto, Lemmin poika, Kauko rukka, mies katala! Pettelit oman emosi, valehtelit vanhempasi: sanoit et käyväsi sotoa kuunna, kymmennä kesänä kullankana tarpehella, hopeankana halulla!" Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, arvasi ajan olevan, tunsi hetken tulleheksi. Jo veti melan merestä, tammen lastun lainehesta; sillä kalhaisi kavetta, iski kynsiä kokolta: muut kynnet meni muruiksi, jäi yksi sakarisormi. Pojat siiviltä putosi, melskahti merehen miehet, sata miestä siiven alta, tuhat purstolta urosta. Itse kokko kopsahtihe, kapsahutti kaaripuille, kuni puusta koppeloinen, kuusen oksalta orava. Siitä sampoa tavoitti sormella nimettömällä. Sammon vuoalti vetehen, kaatoi kaiken kirjokannen punapurren laitimelta keskelle meren sinisen: siinä sai muruiksi sampo, kirjokansi kappaleiksi. Niin meni muruja noita, sammon suuria paloja alle vienojen vesien, päälle mustien murien; ne jäivät ve'en varaksi, ahtolaisten aartehiksi. Siitäp' ei sinä ikänä, kuuna kullan valkeana vesi puuttune varoja, ve'en Ahto aartehia. Jäipä toisia muruja, pienempäisiä paloja selälle meren sinisen, meren laajan lainehille, tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi. Niitä tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli selällä meren sinisen, meren laajan lainehilla. Tuuli maalle työnnytteli, aalto rannallen ajeli. Vaka vanha Väinämöinen näki tyrskyn työntelevän, hyrskyn maalle hylkeävän, aallon rannallen ajavan noita sampuen muruja, kirjokannen kappaleita. Hän tuosta toki ihastui. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen! Tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille!" Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: "Vielä mä tuohon mutkan muistan, mutkan muistan, keinon keksin kynnöllesi, kylvöllesi, karjoillesi, kasvuillesi, kuillesi kumottaville, päivillesi paistaville: tungen kuuhuen kivehen, päivän kätken kalliohon; annan pakkasen palella, vilun ilman viivytellä kyntöjäsi, kylvöjäsi, elojasi, toukojasi; saatan rautaisen rakehen, teräksisen tellittelen halmehillesi hyville, parahille pelloillesi. Nostan karhun kankahalta, harvahampahan havuilta ruuniasi ruhtomahan, tammojasi tappamahan, karjojasi kaatamahan, lehmiä levittämähän. Kansan tauilla tapatan, surmoan sukusi kaiken, ettei kuulla kuun ikänä maailmassa mainittavan." Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ei minua laula lappi eikä tunge turjalainen! Jumalall' on ilman viitta, Luojalla avaimet onnen, ei katehen kainalossa, vihansuovan sormen päässä. "Kun ma luome Luojahani, turvoan Jumalahani, saa se toukat touoistani, viholliset viljastani, tonkimasta toukojani, kasvujani kaatamasta, orahia ottamasta, viljoa vihoamasta. "Sinä, Pohjolan emäntä, tunge turmiot kivehen, pahat paina kalliohon, vaivat vuorehen valitse, elä kuuta kulloinkana, aurinkoa milloinkana! "Anna pakkasen palella, vilun ilman viivytellä omia orahiasi, kylvämiäsi jyviä! Sa'a rauaista raetta, teräksistä telkyttele oman auran kääntämille, Pohjan peltojen perille! "Nosta karhu kankahalta, viiasta vihainen kissa, korvesta koverakoura, havun alta harvahammas Pohjolan kujan perille, Pohjan karjan käytäville!" Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo minulta valta vaipui, jo aleni arvioni: eloni meni merehen, sampo särkyi lainehisin!" Läksi itkien kotihin, polotellen pohjosehen. Ei saanut sanottavata koko sammosta kotihin; veipä kuitenki vähäisen sormella nimettömällä: kantoi kannen Pohjolahan, sai rivan Sariolahan. Siit' on polo Pohjolassa, elo leivätöin Lapissa. Vaka vanha Väinämöinen itse maalle mentyänsä löyti sampuen muruja, kirjokannen kappaleita rannalta merelliseltä, hienoiselta hietiköltä. Saattoi sampuen muruset, kirjokannen kappalehet nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen, kasvamahan, karttumahan, saamahan, satoamahan olu'iksi ohraisiksi, leiviksi rukihisiksi. Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Anna, Luoja, suo, Jumala, anna onni ollaksemme, hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa! "Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, miesten mielijuohtehista, akkojen ajatuksista! Kaa'a maalliset katehet, ve'elliset velhot voita! "Ole puolla poikiesi, aina lastesi apuna, aina yöllisnä tukena, päivällisnä vartijana, vihoin päivän paistamatta, vihoin kuun kumottamatta, vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen, pakkasen palelematta, kovan ilman koskematta! "Aita rautainen rakenna, kivilinna liitättele ympäri minun eloni, kahen puolen kansoani, maasta saaen taivosehen, taivosesta maahan asti, asukseni, ainokseni, tuekseni, turvakseni, jottei liika liioin söisi, vastus viljalta vitaisi sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!"

Neljäsviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen arvelevi aivossansa: "Nytpä soitanto sopisi, ilon teentä kelpoaisi näillä uusilla oloilla, kaunihilla kartanoilla! Vaan on kantele kaonnut, iloni iäti mennyt kalaisehen kartanohon, lohisehen louhikkohon, meren hauan haltijoille, Vellamon ikiväelle. Eikä tuota tuonekana, Ahto antane takaisin. "Oi on seppo Ilmarinen! Taoit ennen, taoit eilen, taopa tänäki päänä! Tao rautainen harava, haravahan piit tiheät, piit tiheät, varsi pitkä, jolla lainehet haroan, laposille aallot lasken, meren ruoikot ru'olle, rannat kaikki karhikoille, soitto jälle saa'akseni, kantelo tavatakseni kalaisesta kaartehesta, lohisesta louhikosta!" Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, takoi rautaisen haravan varren vaskisen keralla. Piit takoi satoa syltä, varren viittä valmisteli. Siitä vanha Väinämöinen otti rautaisen haravan. Astui tietä pikkaraisen, kulki matkoa palasen teloille teräksisille, vaskisille valkamoille. Tuoss' oli purtta, kaksi purtta, kaksi valmista venettä teloilla teräksisillä, vaskisilla valkamoilla: yksi pursi uusi pursi, toinen pursi vanha pursi. Sanoi vanha Väinämöinen, virkki uuelle venolle: "Lähepä, veno, vesille, pursi, aalloillen ajaite käsivarren kääntämättä, peukalon pitelemättä!" Läksipä veno vesille, pursi aalloillen ajoihe. Vaka vanha Väinämöinen itse istuihe perähän; läksi merta luutimahan, lainetta lakaisemahan. Luopi lumpehet kokohon, haravoipi rannan raiskat, ruoposteli ruo'on ruutut, ruo'on ruutut, kaislan kaitut, joka hauanki harasi, karit kaikki karhieli: eipä saanut, ei tavannut hauinluista soittoansa, ikimennyttä iloa, kaonnutta kanteloa. Vaka vanha Väinämöinen astuvi kohen kotia alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin. Itse tuon sanoiksi kertoi: "Ei tuota enämpi olle hauin hampahan iloa, kalanluista luikutusta!" Astuessansa ahoa, saloviertä vierressänsä kuuli koivun itkeväksi, puun visan vetistäväksi. Jopa luoksi luontelihe, lähemmäksi laittelihe. Kysytteli, lausutteli: "Mit' itket, ihana koivu, puu vihanta, vierettelet, vyöhyt valkea, valitat? Ei sua sotahan vieä, ei tahota tappelohon." Koivu taiten vastaeli, itse virkki puu vihanta: "Niinpä muutamat sanovi, moniahat arvelevi elävän minun ilossa, riemussa remuelevan: minä hoikka huolissani, ikävissäni iloitsen, panen pakkopäivissäni, murehissa murmattelen. "Typeryyttä, tyhjä, itken, vajauttani valitan, kun olen osatoin, raukka, tuiki, vaivainen, varatoin näillä paikoilla pahoilla, lake'illa laitumilla. "Osalliset, onnelliset tuota toivovat alati kesän kaunihin tulevan, suven suuren lämpiävän. Toisinpa minä typerä, minä vaivainen varoan - kuoreni kolottavaksi, lehtivarvat vietäväksi! "Useinpa minun utuisen, use'in, utuisen raukan, lapset kerkeän keväimen luokseni lähenteleikse, veitsin viisin viiltelevät halki mahlaisen mahani. Paimenet pahat kesällä vievät vyöni valkeaisen, ken lipiksi, ken tupeksi, kenpä marjatuohiseksi. "Use'in minun utuisen, use'in, utuisen raukan, tytöt allani asuvat, vierelläni viehkuroivat, lehvät päältä leikkelevät, varvat vastoiksi sitovat. "Use'in minä utuinen, use'in, utuinen raukka, kaaetahan kaskipuiksi, pinopuiksi pilkotahan. Kolmasti tänäi kesänä, tänä suurena suvena miehet allani asuivat, kirvestänsä kitkuttivat mun poloisen pään menoksi, heikon henkeni lähöksi. "Se oli ilo kesästä, riemu suuresta suvesta. Ei ole talvi sen parempi, lumen aika armahampi. "Jopa aina aikaisehen mure muo'on muuttelevi, pääni painuvi pahaksi, kasvot käypi kalveaksi muistellessa mustat päivät, pahat ajat arvellessa. "Siitä tuuli tuskat tuopi, halla huolet haike'immat: tuuli vie vihannan turkin, halla kaunihin hamehen. Niin minä vähävarainen, minä, koito koivu raukka, jään aivan alastomaksi, varsin vaattehettomaksi vilussa värisemähän, pakkasessa parkumahan." Sanoi vanha Väinämöinen: "Elä itke, puu vihanta, vesa lehti, vierettele, vyöhyt valkea, valita! Saat sinä olevan onnen, elon uuen armahamman; kohta itkenet ilosta, riemusta remahutellet." Siitä vanha Väinämöinen koivun soitoksi kuvasi. Veisteli kesäisen päivän, kalkutteli kanteletta nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. Veisti kopan kanteletta, emäpuun iloa uutta, kopan koivusta lujasta, emäpuun visaperästä. Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: "Tuoss' on koppa kanteletta, emäpuu iki-iloa. Mistä naulat saatanehe, vääntimet perittänehe?" Kasvoi tammi tanhualla, puu pitkä pihan perällä, tammessa tasaiset oksat, joka oksalla omena, omenalla kultapyörä, kultapyörällä käkönen. Kun käki kukahtelevi, sanoin viisin virkkelevi, kulta suusta kumpuavi, hopea valahtelevi kultaiselle kunnahalle, hope'iselle mäelle: siitä naulat kantelehen, vääntimet visaperähän! Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: "Sain ma naulat kantelehen, vääntimet visaperähän. Vielä uupuvi vähäisen, viittä kieltä kanteloinen. Mistä tuohon kielet saisin, äänöset asetteleisin?" Läksi kieltä etsimähän. Astuvi ahoa myöten: istui immikkö aholla, nuori neitonen norolla. Ei se impi itkenynnä, ei varsin ilonnutkana; ilman lauloi itseksensä: lauloi iltansa kuluksi, sulhon toivossa tulevan, armahansa aikehessa. Vaka vanha Väinämöinen tuonne kengättä kepitti, ilman hampsi hattaratta. Sitte sinne tultuansa alkoi hapsia anella. Itse tuon sanoiksi virkki: "Anna, impi, hapsiasi, hieprukka, hivuksiasi kanteloisen kielosiksi, ääniksi ilon ikuisen!" Antoi impi hapsiansa, hienoja hivuksiansa; antoi hasta viisi, kuusi sekä seitsemän hivusta: siit' on kielet kantelessa, ääntimet iki-ilossa. Saip' on soitto valmihiksi. Siitä vanha Väinämöinen istuiksen alakivelle, paatiselle portahalle. Otti kantelon käsille, ilon itsensä lähemmä. Kären käänti taivahalle, ponnen polville tukesi: ääniä asettelevi, säveliä sääntelevi. Sai äänet asetetuksi, soittonsa sovitetuksi, niin käänti alakäsille, poikkipuolin polvillensa. Laski kynttä kymmenkunnan, viisi sormea viritti kielille kapahumahan, sävelille hyppimähän. Siinä vanha Väinämöinen kun on soitti kanteletta käsin pienin, hoikin sormin, peukaloin ulos kiverin, jopa virkki puu visainen, vesa lehti vieretteli, kukahti käkösen kulta, hivus impyen ilosi. Sormin soitti Väinämöinen, kielin kantelo kajasi: vuoret loukkui, paaet paukkui, kaikki kalliot tärähti, kivet laikkui lainehilla, somerot vesillä souti, petäjät piti iloa, kannot hyppi kankahilla. Kälykset Kalevan naiset, kesken kirjan neulomisen ne tuohon jokena juoksi, kaikki virtana vilisi, nuoret naiset naurusuulla, emännät ilolla mielin soitteloa kuulemahan, iloa imehtimähän. Mi oli miehiä lähellä, ne kaikki lakit käessä; mi oli akkoja lähellä, ne kaikki käsi posella. Tyttäret vesissä silmin, pojat maassa polvillansa kanteloista kuuntelivat, iloa imehtelivät. Sanoivat samalla suulla, yhen kielen kerkesivät: "Ei ole tuota ennen kuultu noin suloista soitantoa, sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!" Kuuluvi sorea soitto, kuului kuutehen kylähän. Eik' ollut sitä otusta, ku ei tullut kuulemahan tuota soittoa suloista, kajahusta kanteloisen. Mi oli metsän eläintä, kyykistyivät kynsillehen kanteloista kuulemahan, iloa imehtimähän. Ilman linnut lentäväiset varvuille varustelihe, veen kalaset kaikenlaiset rantahan rakentelihe. Matosetki maanalaiset päälle mullan muuttelihe - käänteleivät, kuuntelevat tuota soittoa suloista, kantelen iki-iloa, Väinämöisen väännätystä. Siinä vanha Väinämöinen kyllä soitteli somasti, kajahutti kaunihisti. Soitti päivän, soitti toisen yhtehen rupeamahan, yhen aamun atriahan, yhen vyönsä vyötäntähän, yhen paitansa panohon. Kun hän soitteli kotona, huonehessa honkaisessa, niin katot kajahtelivat, permannot pemahtelivat; laet lauloi, ukset ulvoi, kaikki ikkunat iloitsi, kiukoa kivinen liikkui, patsas patvinen pajahti. Kun hän kulki kuusikossa, vaelti petäjikössä, kuusoset kumartelihe, männyt mäellä kääntelihe, käpöset keolle vieri, havut juurelle hajosi. Kun hän liikahti lehossa tahi astahti aholla, lehot leikkiä pitivät, ahot ainoista iloa, kukat kulkivat kutuhun, vesat nuoret notkahteli.

Viidesviidettä runo

Louhi, Pohjolan emäntä, sai sanoman korvihinsa Väinölän eleleväksi, Kalevalan kasvavaksi sammon saauilla muruilla, kirjokannen kappaleilla. Tuo tuota kovin kaehti. Itse aina arvelevi, minkä surman suorittaisi, kunka kuoleman kokisi tuolle Väinölän väelle, kansalle kalevalaisten. Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi: "Oi Ukko, ylijumala! Kaataos Kalevan kansa rakehilla rautaisilla, neuloilla teräsnenillä! Tahikka tauilla tapata, surmoa suku katala, miehet pitkille pihoille, naiset läävän lattioille!" Tyttö oli Tuonelan sokea, Loviatar, vaimo vanha, pahin Tuonen tyttäriä, ilke'in manattaria, alku kaikille pahoille, tuhansille turmioille. Sill' oli muoto mustanlainen, iho inhon-karvallinen. Tuopa musta Tuonen tyttö, ulappalan umpisilmä, teki tielle vuotehensa, pahnansa pahalle maalle. Selin tuulehen makasi, kaltoin säähän karkeahan, perin viimahan viluhun, kohin päivänkoittehesen. Tuli suuri tuulen puuska, iästä iso vihuri, tuuli tuhman raskahaksi, kostutti kohulliseksi aholla vesattomalla, maalla mättähättömällä. Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata; kantoi kuuta kaksi, kolme, neljännenki, viiennenki, kuuta seitsemän, kaheksan, ympäri yheksän kuuta, vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenettä. Yheksännen kuun lopulla, kuun alulla kymmenennen kohtu kääntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi; eikä synny syntyminen, luovu luomaiset sikiöt. Siirrälti sijan aloa, paneutti toisen paikan. Meni portto poikimahan, tulen lautta lapsimahan kahen kallion välihin, viien vuoren viukelohon: eipä tuolla synty synny, luovu luomainen sikiö. Etsi synnytössijoa, vatsansa vajennusmaata heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä: ei siellä sijoa saanut, vajennusta vatsallensa. Synnytteli poikiansa, vajenteli vatsoansa kuohussa tulisen kosken, ve'en vankan vääntehessä, alla kolmen kosken koprun, alla äyrähän yheksän; vaan ei vielä synty synny, kehnon kohtu ei kevene. Alkoi itkeä iletys, parkua paha kuvatus. Ei tieä, mihin menisi, kunne kulkea pitäisi vatsansa vajentamahan, poikiansa poikimahan. Puhui pilvestä Jumala, lausui Luoja taivahalta: "Tuoll' on suolla kolmisoppi rannalla meryttä vasten, pimeässä Pohjolassa, sangassa Sariolassa. Mene sinne poikimahan, kohtusi keventämähän! Siellä silma tarvitahan, väkeäsi vuotetahan." Tuopa musta Tuonen tyttö, ilkeä Manalan impi, tuli Pohjolan tuville, Sariolan saunan maille latomahan lapsiansa, saamahan sikiöitänsä. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, vei tuon saunahan saloa, kylin kylpyhuonehesen, kyläkunnan kuulematta, sanan saamatta kylähän. Lämmitti saloa saunan, rikenehen riuahutti; oluella ukset voiti, kasti kaljalla saranat, jottei ukset ulvonunna, saranat narahtanunna. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Kave eukko, luonnon tyttö, kave kultainen, korea, jok' olet vanhin vaimoloita, ensin emä itselöitä! Juokse polvesta merehen, vyö lapasta lainehesen, ota kiiskiltä kinoa, matehelta nuljaskata, jolla voiat luun lomia, sivelet sivuja myöten, päästät piian pintehistä, vaimon vatsanvääntehistä, tästä tuskasta kovasta, vatsantyöstä vaikeasta! "Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko, ylijumala, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! Tääll' on piika pintehessä, vaimo vatsanvääntehessä saunassa savun seassa, kylän kylpyhuonehessa. "Ota kultainen kurikka kätehesi oikeahan! Sillä haittoja hajota, pihtipuoliset porota, lukot Luojan lonkahuta, takasalvat poikki taita mennä suuren, mennä pienen, kulkea vähäväkisen!" Siinä tuo paha pahennus, Tuonen tyttö umpisilmä jopa vatsansa vajenti, latoi lapsensa vihaiset alla vaipan vaskikirjan, alla uutimen utuisen. Teki poikoa yheksän yhtenä kesäisnä yönä, yhen löylyn lyötävillä, yhen saunan saatavilla, yhestä vatsan väestä, kohuntäyestä kovasta. Nimitteli poikiansa, laaitteli lapsiansa, kuin kuki tekemiänsä, itse ilmi luomiansa: minkä pisti pistokseksi, kunka änkäsi ähyksi, minkä laati luuvaloksi, kunka riieksi risasi; minkä painoi paiseheksi, kunka ruohutti ruveksi, minkä syöjäksi sysäsi, kunka ruhtosi rutoksi. Jäi yksi nimittämättä, poika pahnan-pohjimmainen. Senpä sitte käski tuonne, työnti velhoiksi vesille, noi'iksi noroperille, katehiksi kaikin paikoin. Louhi, Pohjolan emäntä, muut on käski käyä tuonne nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen. Ärrytti äkäiset luomat, tavattomat tauit työnti vasten Väinölän väkeä, surmaksi su'un Kalevan. Pojat Väinölän potevi, läsivi Kalevan kansa tautia tavattomia, nimen tietämättömiä: alta lattiat lahovi, päältä peite märkänevi. Silloin vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, läksi päitä päästämähän, henkiä lunastamahan, läksi Tuonelle sotahan, kera tauin tappelohon. Saattoi saunan lämpimäksi, kivet löylyn lyötäväksi puuhu'illa puhtahilla, ve'en tuomilla haloilla. Vei on vettä verhossansa, kantoi vastat varjossansa, hauteli haluiset vastat, satalatvat lauhutteli. Löi siitä simaisen löylyn, mesilöylyn löyhäytti läpi kuumien kivien, palavojen paaterojen. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Tule nyt löylyhyn, Jumala, iso ilman, lämpimähän tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan! Pyyhi pois pyhät kipunat, pyhät saastat sammuttele, lyötä maahan liika löyly, paha löyly pois lähetä, ettei polta poikiasi, turmele tekemiäsi! "Minkä vettä viskaelen noille kuumille kiville, se me'eksi muuttukohon, simaksi sirahtakohon! Juoskohon joki metinen, simalampi laikkukohon läpi kiukahan kivisen, läpi saunan sammalisen! "Ei nyt meitä syyttä syöä eikä tauitta tapeta, ei luvatta suuren Luojan, ilman surmatta Jumalan. Kenpä meitä syyttä söisi, suuhunsa omat sanansa, päähänsä pahat panonsa, ajatukset itsehensä! "Jos ei minussa miestä liene, urosta Ukon pojassa rikkehistä riisumahan, päättehistä päästämähän, onp' on itsessä Ukossa, joka pilviä pitävi, poutapilvessä asuvi, hattaroissa hallitsevi. "Oi Ukko, ylijumala, pilven-päällinen jumala! Tule tänne tarvittaissa, ajaite anottaessa nämä tuskat tuntemahan, hätäpäivät häätämähän, rikonnaiset riisumahan, puutunnaiset purkamahan! "Tuo mulle tulinen miekka, säkehinen säilä kanna, jolla ma pahat pitelen, ilkeät iki asetan, tuskat tuulen teitä myöten, kivut aavoillen ahoille! "Tuonne ma kipuja kiistän, tuonne tuskia manoan kivisihin kellarihin, rautaisihin raunioihin, kiviä kivistämähän, paasia pakottamahan. Ei kivi kipuja itke, paasi ei vaivoja valita, vaikka paljo pantahisi, määrättä mätettähisi. "Kiputyttö, Tuonen neiti, joka istut kipukivellä joen kolmen juoksevassa, veen kolmen jaka'imessa jauhaen kipukiveä, Kipuvuorta väännätellen! Käy kivut kereämähän kitahan kiven sinisen, tahi vieretä vetehen, syytäise meren syvähän, tuulen tuntumattomahan, päivän paistamattomahan! "Kun ei tuosta kyllin liene, Kivutar, hyvä emäntä, Vammatar, valio vaimo, tule kanssa, käy keralla tekemähän terveyttä, rauhoa rakentamahan! Tee kivut kivuttomaksi, vammat värjymättömäksi, jotta saisi sairas maata, huono huoletta levätä, tuskahinen tunnin olla, vikahinen vieretellä! "Ota kivut kippasehen, vaivat vaskivakkasehen, kivut tuonne vieäksesi, vammat vaivutellaksesi keskelle Kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulata! Siellä keittäös kipuja pikkuisessa kattilassa, yhen sormen mentävässä, peukalon mahuttavassa! "Kivi on keskellä mäkeä, reikä keskellä kiveä, jok' on väätty vääntiällä, puhkaistu purasimella: siihen kivut kiskotahan, pahat vammat vallatahan, tuskat tuimat tungetahan, pakkopäivät painetahan öin yrittämättömiksi, päivin pääsemättömiksi." Siitä vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, vielä voiteli vikoja, noita vammoja valeli yheksillä voitehilla, kaheksilla katsehilla. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Oi Ukko, ylijumala, mies on vanha taivahinen! Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, länkä lännestä lähetä! Sa'a mettä, sa'a vettä kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi! "En minä mitänä voine, kun ei Luojani luvanne. Avun Luoja antakohon, avun tuokohon Jumala minun silmin nähtyäni, käsin päällä käytyäni, suin sulin puheltuani, hengin henkäeltyäni! "Kuhun ei käteni käyne, käyköhön käet Jumalan; kuhun ei sormeni sopine, sopikohon Luojan sormet! Luojan on somemmat sormet, Luojan kämmenet käpeät. "Tule nyt, Luoja, loitsimahan, Jumala, puhelemahan, kaikkivalta, katsomahan! Tehkös yöllä terveheksi, päivällä imanteheksi, jottei tuska päällä tunnu, kipu keskeä kivistä, pakko ei syämehen paneite, jottei tunnu pikkuistana, vaivoa vähäistäkänä sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!" Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, sillä riisui rikkehiä, purkaeli puuttehia. Poies poisti poikenluomat, paranti pahat panoset, päästi kansan kuolemasta, Kalevan katoamasta.

Kuudesviidettä runo

Sai sanoma Pohjolahan, tieto kylmähän kylähän Väinölän vironneheksi, Kalevalan pääsneheksi noista nostamavioista, tauista tavattomista. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, tuo tuosta kovin pahastui. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Vielä muistan muunki keinon, toki toisen tien osoan: nostan karhun kankahalta, korvesta koverakouran päälle Väinölän elojen, Kalevalan karjan päälle." Nosti karhun kankahalta, kontion kovilta mailta noille Väinölän ahoille, Kalevalan karjamaille. Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Veli, seppo Ilmarinen! Taos mulle uusi keihäs, tao keiho kolmisulka varren vaskisen keralla! Ois' otso otettavana, rahakarva kaattavana ruuniani ruhtomasta, tammojani tahtomasta, kaatamasta karjoani, lehmiä levittämästä." Seppo keihyen takovi, eikä pitkän, ei lyhyen, takoi keskilaaullisen: sen susi sulalla seisoi, kontio terän kohalla, hirvi hiihti suoverossa, varsa varrella samosi, peura potki ponnen päässä. Satoi siitä uutta lunta, hiukan hienoista vitiä, sykysyisen uuhen verran, verran talvisen jäniksen. Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: "Mieleni minun tekevi, mieli käyä Metsolassa metsän tyttöjen tykönä, sinipiikojen pihoilla. "Lähen miehistä metsälle, urohista ulkotöille. Ota, metsä, miehiksesi, urohiksesi, Tapio! Auta onni ottamahan, metsän kaunis kaatamahan! "Mielikki, metsän emäntä, Tellervo, Tapion vaimo! Kytke kiinni koiroasi, rakentele rakkiasi kuusamisehen kujahan, talahasen tammisehen! "Otsonen, metsän omena, mesikämmen källeröinen! Kun kuulet minun tulevan, miehen aimo astelevan, kytke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, ettei koske konsakana, liikuta lipeänänä! "Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen, kaunoiseni! Lyöte maata mättähälle, kaunihille kalliolle, hongat päällä huojumassa, kuuset päällä kuulumassa! Siinä, otso, pyörteleite, mesikämmen, käänteleite, kuni pyy pesänsä päällä, hanhi hautomaisillansa!" Siinä vanha Väinämöinen kuuli koiran haukkuvaksi, penun julki juttavaksi pikkusilmäisen pihalla, tasakärsän tanhu'illa. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Luulin kukkuvan käkösen, lempilinnun laulelevan; ei käki kukahakana, lempilintu laulakana: tääll' on koirani komehin, otukseni oivallisin otsosen tuvan ovella, miehen kaunon kartanolla!" Vaka vanha Väinämöinen siinä otsosen tapasi; säteriset sängyt kaati, sijat kultaiset kumosi. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Ole kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja yksin, kun annoit otson osaksi, salon kullan saalihiksi!" Katselevi kultoansa. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen, kaunoiseni! Elä suutu suottakana! En minä sinua kaannut: itse vierit vempeleltä, hairahit havun selältä, puhki puiset kaatiosi, halki haljakan havuisen. Sykysyiset säät lipeät, päivät pilviset pimeät. "Metsän kultainen käkönen, kaunis karva röyhetyinen! Heitä nyt kylmille kotosi, asuinmaasi autiaksi, koivunoksainen kotosi, vasunvarpainen majasi! Lähe, kuulu, kulkemahan, metsän auvo, astumahan, käymähän, käpeäkenkä, sinisukka, sipsomahan näiltä pieniltä pihoilta, kape'ilta käytäviltä urohoisehen väkehen, miehisehen joukkiohon! Ei siellä pahoin pi'etä, ei eletä kehnon lailla: sima siellä syötetähän, mesi nuori juotetahan tulevalle vierahalle, saavalle käkeävälle. "Lähe nyt tästä kuin lähetki, tästä pienestä pesästä alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen! Niin sä luikkaos lumella, kuni lumme lammin päällä, niin sä haihaos havulla, kuni oksalla orava!" Siitä vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, astui soitellen ahoja, kajahellen kankahia kera kuulun vierahansa, kanssa karvalallusensa. Jo soitto tupahan kuului, alle kattojen kajahus. Virkahti väki tuvassa, kansa kaunis vieretteli: "Kuulkottes tätä kumua, salon soittajan sanoja, käpylinnun kälkytystä, metsän piian pillin ääntä!" Vaka vanha Väinämöinen itse ennätti pihalle. Vierähti väki tuvasta, kansa kaunis lausutteli: "Joko on kulta kulkemassa, hopea vaeltamassa, rahan armas astumassa, tenka tietä poimimassa? Mesijänkö metsä antoi, ilveksen salon isäntä, koska laulaen tulette, hyreksien hiihtelette?" Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki: "Sanomiks' on saukko saatu, virsiksi Jumalan vilja; sillä laulaen tulemme, hyreksien hiihtelemme. "Eikä saukko ollekana, eikä saukko eikä ilves: itse on kuulu kulkemassa, salon auvo astumassa, mies vanha vaeltamassa, verkanuttu vieremässä. Kun lie suotu vierahamme, ovet auki paiskatkatte, vaan kun lie vihattu vieras, kiinni lyökätte lujahan!" Väki vastaten sanovi, kansa kaunis vieretteli: "Terve, otso, tultuasi, mesikämmen, käytyäsi näille pestyille pihoille, kaunoisille kartanoille! "Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken kasvinaian soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi, kulkevaksi metsän kullan, saavaksi salon hopean näille pienille pihoille, kape'ille käytäville. "Toivoin kuin hyveä vuotta, katsoin kuin kesän tuloa, niinkuin suksi uutta lunta, lyly liukasta lipua, neiti nuorta sulhokaista, punaposki puolisoa. "Illat istuin ikkunoissa, aamut aitan portahilla, veräjillä viikkokauet, kuukauet kujaisten suussa, talvikauet tanhu'illa. Lumet seisoin tanteriksi, tanteret suliksi maiksi, sulat maat somerikoiksi, somerikot hiesukoiksi, hiesukot vihottaviksi. Ajattelin aamut kaiket, päivät päässäni pitelin, missä viikon otso viipyi, salon armas aikaeli, oisiko Virohon viernyt, maasta Suomen sorkehtinut." Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Minne vienen vierahani, kulettanen kultaiseni? Tokko laittanen latohon, pannen pahnahuonehesen?" Väki vastaten sanovi, kansa kaunis vieretteli: "Tuonne vienet vierahamme, kulettanet kultaisemme alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen. Siell' on syömät suoriteltu, juomaneuvot jou'uteltu, kaikki sillat siivottuna, lakaistuna lattiaiset; kaikki vaimot vaatehtinna pukemihin puhtahisin, sore'ihin pääsomihin, valke'ihin vaattehisin." Siitä vanha Väinämöinen itse virkki, noin nimesi: "Otsoseni, lintuseni, mesikämmen, kääröseni! Viel' on maata käyäksesi, kangasta kavutaksesi. "Lähes nyt, kulta, kulkemahan, armas, maata astumahan, mustasukka, muikumahan, verkahousu, vieremähän, käymähän tiaisen teitä, varpusen vaeltamia alle viien viilohirren, alle kuuen kurkiaisen! "Varo'otte, vaimo raukat, ettei karja kammastuisi, pieni vilja pillastuisi, vikoisi emännän vilja tullessa otson tuville, karvaturvan tunkeitessa! "Pois on, pojat, porstuasta, piiat, pihtipuolisista uron tullessa tupahan, astuessa aimo miehen! "Metsän otsonen, omena, metsän kaunis källeröinen! Ellös piikoja pelätkö, kassapäitä kammastelko eläkä vaimoja varoa, sure sylttysukkaisia! Mi on akkoja tuvassa, ne on kaikki karsinahan miehen tullessa tupahan, astuessa aika poian!" Sanoi vanha Väinämöinen: "Terve tänneki, Jumala, alle kuulun kurkiaisen, alle kaunihin katoksen! Mihin nyt heitän hempuseni, lasken karvalalluseni?" Väki vastahan sanovi: "Terve, terve tultuasi! Tuohon liitä lintusesi, kulettele kultaisesi petäjäisen pienan päähän, rautaisen rahin nenähän turkin tunnusteltavaksi, karvojen katseltavaksi! "Elä, otso, tuosta huoli eläkä pane pahaksi, jos tulevi turkin tunti, karvojen katsanto-aika! Ei tuhota turkkiasi, karvojasi ei katsota herjojen hetalehiksi, vaivaisien vaattehiksi." Siitä vanha Väinämöinen otatti otsolta turkin, pani aitan parven päähän; lihat liitti kattilahan, kuparihin kullattuhun, vaskipohjahan patahan. Jo oli pa'at tulella, vaskilaiat valkealla, täpittynä, täytettynä liioilla lihamuruilla; suolat saatettu sekahan, jotk' oli tuotu tuonnempata, saatu suolat Saksanmaalta, Vienan pääliltä vesiltä, souttu Suolasalmen kautta, laivan päältä laskettuna. Kun oli keitto keitettynä, saatu kattilat tulelta, jopa saalis saatettihin, käpylintu käytettihin päähän pitkän pintapöyän kultaisihin kuppiloihin simoa sirettämähän, olosia ottamahan. Petäjäst' oli pöytä tehty, va'it vaskesta valettu, lusikkaiset hopeasta, veitset kullasta kuvattu. Kupit kaikki kukkusilla, va'it varpelaitasilla metsän mieliantehia, salon kullan saalihia. Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Kummun ukko kultarinta, Tapion talon isäntä, Metsolan metinen vaimo, metsän ehtoisa emäntä, mies puhas, Tapion poika, mies puhas, punakypärä, Tellervo, Tapion neiti, kanssa muu Tapion kansa! Tule nyt häihin härkösesi, pitkävillasi pitoihin! Nyt on kyllin kystä syöä, kyllin syöä, kyllin juoa, kyllin itsensä piteä, kyllin antoa kylälle." Väki tuossa noin sanovi, kansa kaunis vieretteli: "Miss' on otso syntynynnä, rahankarva kasvanunna? Tokko tuo olilla syntyi, kasvoi saunan karsinassa?" Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ei otso olilla synny eikä riihiruumenilla! Tuoll' on otso synnytelty, mesikämmen käännytelty luona kuun, malossa päivän, otavaisen olkapäillä, ilman impien tykönä, luona luonnon tyttärien. "Astui impi ilman äärtä, neiti taivahan napoa, kävi pilven piirtä myöten, taivahan rajoa myöten sukassa sinertävässä, kirjavassa kaplukassa, villavakkanen käessä, karvakoppa kainalossa. Viskoi villan pään vesille, laski karvan lainehille. Tuota tuuli tuuitteli, ilma lieto liikutteli, ve'en henki heilutteli, aalto rannalle ajeli, rannalle salon simaisen, nenähän metisen niemen. "Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, koppoi kuontalon vesiltä, villat hienot lainehilta. "Siitä liitti liukkahasti, kapaloitsi kaunihisti vaahterisehen vasuhun, kaunoisehen kätkyehen. Nostatti kapalonuorat, vitjat kultaiset kuletti oksalle olovimmalle, lehvälle leve'immälle. "Tuuitteli tuttuansa, liekutteli lempeänsä alla kuusen kukkalatvan, alla penseän petäjän. Siinä otsosen sukesi, jalokarvan kasvatteli vieressä metisen viian, simaisen salon sisässä. "Kasvoi otso kaunihiksi, yleni ylen ehoksi: lyhyt jalka, lysmä polvi, tasakärsä talleroinen, pää levyt, nenä nykerä, karva kaunis röyhetyinen. Ei ollut vielä hampahia eikä kynsiä kyhätty. "Mielikki, metsän emäntä, itse tuon sanoiksi virkki: 'Kyheäisin kynnet tuolle, kanssa hampahat hakisin, kun tuo ei vioille saisi, painuisi pahoille töille.' "Niin otso valansa vannoi polvilla metsän emännän, eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan, ei tehäksensä pahoa, ruveta rumille töille. "Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, läksi hammasta hakuhun, kynsiä kyselemähän pihlajilta piuke'ilta, katajilta karke'ilta, jukaisilta juurikoilta, kesunkannoilta kovilta: eipä sieltä kynttä saanut eikä hammasta tavannut. "Honka kasvoi kankahalla, kuusi kummulla yleni, hongassa hopeaoksa, kultaoksa kuusosessa: ne kapo käsin tavoitti, niistä kynsiä kyhäsi, niitä liitti leukaluuhun, ikenihin istutteli. "Siitä laski lallokkinsa, ulos lempensä lähetti; pani suota soutamahan, viitoa vitaisemahan, ahoviertä astumahan, kangasta kapuamahan. Käski käyä kaunihisti, soreasti sorkutella, elellä ajat iloiset, kulutella kuulut päivät suon selillä, maan navoilla, kisakangasten perillä, käyä kengättä kesällä, sykysyllä syylingittä; asua ajat pahemmat, talvikylmät kyhmästellä tuomisen tuvan sisässä, havulinnan liepehellä, kengällä korean kuusen, katajikon kainalossa, alla viien villavaipan, alla kaapuan kaheksan. "Sieltä sain nyt saalihini, ehätin tämän eräni." Väki nuori noin sanovi, väki vanha virkkelevi: "Mitä tehen metsä mieltyi, metsä mieltyi, korpi kostui, ihastui salon isäntä, taipui ainoinen Tapio, jotta antoi ainokkinsa, menetti mesikkisensä? Oliko keihon keksimistä eli nuolen noutamista?" Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Hyvin meihin metsä mieltyi, metsä mieltyi, korpi kostui, ihastui salon isäntä, taipui ainoinen Tapio. "Mielikki, metsän emäntä, Tellervo, Tapion neiti, metsän neiti muoto kaunis, metsän piika pikkarainen, läksi tietä neuvomahan, rastia rakentamahan, tien vieriä viittomahan, matkoa opastamahan. Veisti pilkat pitkin puita, rastit vaaroihin rakenti jalon otsosen oville, rahasaaren rantehille. "Sitte sinne tultuani, perillen osattuani ei ollut keihon keksimistä, ampuen ajelemista: itse vieri vempeleltä, horjahti havun selältä; risut rikkoi rintapäänsä, varvut vatsansa hajotti." Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Otsoseni, ainoiseni, lintuseni, lempiseni! Päästä nyt tänne pääripasi, pujota puraisimesi, heitä harvat hampahasi, liitä leukasi leveät! Eläkä pane pahaksi, jos meille mikä tulisi, luien luske, päien pauke, kova hammasten kolina! "Jo otan nenän otsolta nenän entisen avuksi; en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. "Otan ma otsolta korvan korvan entisen avuksi; en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. "Otan ma otsolta silmän silmän entisen avuksi; en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. "Otan ma otsan otsolta otsan entisen avuksi; en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. "Otan ma otsolta turvan turvan entisen avuksi; en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. "Otan ma otsolta kielen kielen entisen avuksi; en ota osattomaksi enkä aivan ainoaksi. "Sen nyt mieheksi sanoisin, urohoksi arvoaisin, joka umpiluut lukisi, saisi sarjahampahuiset leuasta teräksisestä rusamilla rautaisilla." Eipä toista tullutkana, ei ollut urosta tuota. Itse umpiluut lukevi, sarjahampahat sanovi alla luisten polviensa, rautaisten rusamiensa. Otti hampahat otsolta. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Metsän otsonen, omena, metsän kaunis källeröinen! Nyt on matka käyäksesi, retki reiahellaksesi tästä pienestä pesästä, matalaisesta majasta korkeampahan kotihin, avarampahan asuhun. "Lähe nyt, kulta, kulkemahan, rahan armas, astumahan, sivutse sikojen teistä, poikki porsasten poluista vasten varvikkomäkeä, kohti vuorta korkeata petäjähän penseähän, honkahan havusatahan! Hyvä siin' on ollaksesi, armas aikaellaksesi - kuuluvilla karjan kellon, luona tiukujen tirinän." Vaka vanha Väinämöinen jo tuli kotihin tuolta. Väki nuori noin sanovi, kansa kaunis lausutteli: "Minne saatit saalihisi, kunne ennätit eräsi? Lienet jäälle jättänynnä, uhkuhun upottanunna, suomutihin sortanunna, kaivanunna kankahasen." Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Enpä jäälle jättänynnä, uhkuhun upottanunna: siinä koirat siirteleisi, linnut liiat peitteleisi; enkä suohon sortanunna, kaivanunna kankahasen: siinä toukat turmeleisi, söisi mustat muurahaiset. "Tuonne saatin saalihini, ehätin erän vähäni kultakunnahan kukulle, vaskiharjun hartioille. Panin puuhun puhtahasen, honkahan havusatahan, oksalle olovimmalle, lehvälle leve'immälle iloksi inehmisille, kunnioiksi kulkijoille. "Ikenin panin itähän, silmin loin on luotehesen. Enkä aivan latvasehen: oisin luonut latvasehen, siinä tuuli turmeleisi, ahava pahoin panisi; enkä pannut maavarahan: oisin pannut maavarahan, siat siinä siirteleisi, alakärsät käänteleisi." Siitä vanha Väinämöinen laikahtihe laulamahan illan kuulun kunniaksi, päivän päätyvän iloksi. Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: "Piä nyt, pihti, valkeata, jotta lauloa näkisin! Lauloa luku tulevi, suuni soia tahtelevi." Siinä lauloi jotta soitti, pitkin iltoa iloitsi. Lausui laulunsa lopulla, itse virkki viimeiseksi: "Anna toisteki, Jumala, vastaki, vakainen Luoja, näin näissä ilottavaksi, toiste toimiteltavaksi, näissä häissä pyylypoian, pitkävillaisen pioissa! "Anna ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja, rastia rakettaviksi, puita pilkoteltaviksi urohoisessa väessä, miehisessä joukkiossa! "Anna ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja, soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi näillä pienillä pihoilla, kape'illa kartanoilla! Päivät soisin soitettavan, illat tehtävän iloa näillä mailla, mantereilla, Suomen suurilla tiloilla, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa."

Seitsemäsviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen kauan soitti kanteletta, sekä soitti jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi. Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille. Kuu tuvastahan tulevi, astui koivun konkelolle, päivä päätyi linnastansa, loihe latvahan petäjän kanteletta kuulemahan, iloa imehtimähän. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavoitti, kuun on koivun konkelolta, päivän latvasta petäjän. Ne kohta kotihin saattoi, pimeähän Pohjolahan. Kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, lauloi päivän paistamasta vuorehen teräksisehen. Itse tuossa noin saneli: "Ellös täältä ilman pääskö, nousko, kuu, kumottamahan, pääskö, päivä, paistamahan, kun en käyne päästämähän, itse tulle noutamahan yheksän orihin kanssa, yhen tamman kantamalla!" Kun oli kuun kulettanunna sekä päivän saattanunna Pohjolan kivimäkehen, rautaisehen kalliohon, jopa valkean varasti, tulen Väinölän tuvilta: sai tuvat tulettomaksi, pirtit valkeattomaksi. Jo oli yö alinomainen, pitkä, pilkkoisen pimeä. Oli yö Kalevalassa, noilla Väinölän tuvilla sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla. Tukela on tuletta olla, vaiva suuri valkeatta, ikävä inehmisien, ikävä itsen Ukonki. Tuo Ukko, ylijumala, itse ilman suuri luoja, alkoi tuota ouostella. Arvelee, ajattelevi, mikä kumma kuun e'essä, mikä terhen päivän tiessä, kun ei kuu kumotakana eikä päivä paistakana. Astui pilven äärtä myöten, taivahan rajoa myöten sukassa sinertävässä, kirjavassa kaplukassa; kävi kuuta etsimähän, päiveä tapoamahan: eipä kuuta löyäkänä, päiveä tapoakana. Tulta iski ilman Ukko, valahutti valkeata miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä; iski tulta kyntehensä, järskytti jäsenehensä ylähällä taivosessa, tähtitarhojen tasalla. Saipa tulta iskemällä. Kätkevi tulikipunan kultaisehen kukkarohon, hope'isehen kehä'än. Antoi neien tuuitella, ilman immen vaapotella kuun uuen kuvoamaksi, uuen auringon aluksi. Neiti pitkän pilven päällä, impi ilman partahalla tuota tulta tuuitteli, valkeaista vaapotteli kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hope'isissa. Hope'iset orret notkui, kätkyt kultainen kulisi, pilvet liikkui, taivot naukui, taivon kannet kallistihe tulta tuuiteltaessa, valkeaista vaapottaissa. Impi tulta tuuitteli, vaapotteli valkeaista, tulta sormilla somitti, käsin vaali valkeaista: tuli tuhmalta putosi, valkea varattomalta, kätösiltä kääntelijän, sormilta somittelijan. Taivas reikihin repesi, ilma kaikki ikkunoihin. Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen, läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä pirisi, läpi taivahan yheksän, halki kuuen kirjokannen. Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli, seppo Ilmarinen! Lähtekämme katsomahan, saakamme opastumahan, mikä tuo tuli tulonen, outo valkea valahti yläisistä taivosista alaisihin maaemihin, jos olisi kuun kehänen eli päivän pyöryläinen!" Läksivät urosta kaksi. Astuivat, ajattelivat, miten tuonne tullaksensa ja kuten osataksensa tulen siirtymäsijoille, valkean valantomaille. Joki joutuvi etehen, melkeän meren tapainen. Siinä vanha Väinämöinen alkoi veisteä venettä, alla korven kolkutella. Toinen seppo Ilmarinen laati kuusesta meloja, petäjästä järkäleitä. Sai venonen valmihiksi hankoinensa, airoinensa; niin veivät venon vesille. Soutelevat, joutelevat ympäri Nevan jokea, Nevan nientä kiertelevät. Ilmatar, ihana impi, vanhin luonnon tyttäristä, tuopa vastahan tulevi puhutellen, lausutellen: "Mitä miehiä olette, kuinka teitä kutsutahan?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Merimiehiä olemme, minä vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen. Vaan sano oma sukusi, kuin sinua kutsutahan!" Vaimo tuon sanoiksi virkki: "Minä olen vanhin vaimoksia, vanhin ilman impilöitä, ensin emä itselöitä, joll' on vihki viien vaimon, muoto kuuen morsiamen. Minne te menette, miehet, kunne läksitte, urohot?" Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: "Tukehtui tulonen meiltä, vaipui meiltä valkeainen. Viikon on tuletta oltu, pime'issä piileskelty. Nyt on meillä mielessämme mennä tulta tietämähän, jok' on tullut taivahasta, päältä pilvien pu'onnut." Vaimo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Tuli on tuima tie'ettävä, valkeainen vaaittava. Jo teki tuli tekoset, valkea vahingot laati! Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen Luojan luomilta tiloilta, Ukon ilman iskemiltä läpi taivahan tasaisen, halki tuon ihalan ilman, puhki reppänän retuisen, kautta kuivan kurkihirren Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan. "Sitte sinne tultuansa Tuurin uutehen tupahan panihe pahoille töille, löihe töille törke'ille: rikkoi rinnat tyttäriltä, neitosilta nännit näppi, turmeli pojalta polvet, isännältä parran poltti. "Äiti lastansa imetti kätkyessä vaivaisessa. Tuohon tultua tulonen jo teki pahinta työtä: poltti lapsen kätkyestä, poltti paarmahat emolta. Se lapsi meni Manalle, toki poika Tuonelahan, ku oli luotu kuolemahan, katsottu katoamahan tuskissa tulen punaisen, vaike'issa valkeaisen. "Niin emo enemmän tiesi, ei emo Manalle mennyt; se tunsi tulen manata, valkeaisen vaivutella läpi pienen neulansilmän, halki kirvehen hamaran, puhki kuuman tuuran putken, pitkin pellon pientaretta." Vaka vanha Väinämöinen itse ennätti kysyä: "Kunne tulet tuosta läksi, kunne kiiähti kipunat Tuurin pellon pientarelta? Metsällenkö vai merelle?" Vaimo vastaten sanovi, itse virkki, noin nimesi: "Tuli tuosta mennessänsä, valkeainen vierressänsä ensin poltti paljo maita, paljo maita, paljo soita; viimein vierähti vetehen, aaltoihin Aluen järven: se oli syttyä tulehen, säkehinä säihkyellä. "Kolmasti kesäisnä yönä, yheksästi syksy-yönä, kuohui kuusien tasalle, ärjyi päälle äyrähien tuon tuiman tulen käsissä, varin valkean väessä. "Kuohui kuiville kalansa, arinoille ahvenensa. Kalat tuossa katselevat, ahvenet ajattelevat, miten olla, kuin eleä: ahven itki aittojansa, kalat kartanoisiansa, kiiski linnoa kivistä. "Läksi ahven kyrmyniska, tavoitti tulisoroista: eipä ahven saanutkana. Niin meni sinervä siika: se nieli tulisorosen, vajotteli valkeaisen. "Jo vettyi Aluen järvi, pääsi päältä äyrästensä sijallensa entiselle yhtenä kesäisnä yönä. "Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle. "Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen siikasaarien sivuja, lohiluotojen lomia, tuhannen nenätse niemen, sa'an saaren kainalotse. Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: 'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa kalan kurjan nielijätä, katalan kaottajata näissä tuskissa tulosen, vaivannoissa valkeaisen.' "Niin kuuli kulea kuuja, nieli tuon sinervän siian. Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle. "Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen lohiluotojen lomia, kalahauin kartanoita, tuhannen nenitse niemen, sa'an saaren kainaloitse. Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: 'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa kalan kurjan appajata, katalan kaottajata tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.' "Niin tuli halea hauki, nieli tuon kulean kuujan. Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle. "Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen lokkiluotojen lomitse, kajavan kivikaritse, tuhannen nenätse niemen, sa'an saaren kainalotse. Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: 'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa kalan kurjan nielijätä, katalan kaottajata tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.'" Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen nuotan niinisen kutovi, katajaisen kaikuttavi; sen painoi pajuvesillä, raian kuorilla rakenti. Vaka vanha Väinämöinen työnti naiset nuottaselle. Läksi naiset nuottaselle, sisarekset silpomahan. Soutelevat, luitelevat niemi nientä, saari saarta, lohiluotojen lomatse, siikasaarien sivutse ruskeahan ruoikkohon, kaunihisen kaislikkohon. Pyritähän, pyyetähän, ve'etähän, vellotahan - nurin nuotta potketahan, väärin veetähän apaja: ei saa'a sitä kaloa, kuta kilvoin pyyetähän. Veljekset vesille läksi, miehet nuotalle menevät. Pohetahan, potketahan, ve'etähän, vennotahan lahen suita, luo'on päitä, Kalevan kivikaria: ei saa'a kaloa tuota, mitä tarkoin tarvittihin. Tullut ei halea hauki vienoilta lahen vesiltä eikä suurelta selältä: kalat pienet, verkot harvat. Jo tuossa kalat valitti, hauki hauille sanovi, kysyi siika säynähältä, lohi toiselta lohelta: "Joko kuoli kuulut miehet, katosi Kalevan poiat, liinanuotan nuikuttajat, lankapaulan laaittajat, suuren tarpoimen talujat, pitkän varren vaikuttajat?" Kuuli vanha Väinämöinen. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ei ole kuollehet urohot, kaatunut Kalevan kansa. Yksi kuoli, kaksi syntyi, joill' on tarpoimet paremmat, varret vaaksoa pitemmät, nuotat kahta kauheammat."

Kahdeksasviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, tuosta tuumille tulevi, ajeleiksen arveloille nuotan liinaisen kutoa, satahisen saautella. Jopa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Onko liinan kylväjätä, kylväjätä, kyntäjätä, verkko valmistellakseni, satasilmä saa'akseni kalan kurjan tappajaksi, katalan kaottajaksi?" Löytähän vähäisen maata, paikkoa palamatointa suurimmalla suon selällä, kahen kantosen lomassa. Kannon juuri kaivetahan: sieltä löytyi liinan siemen Tuonen toukan kätköksestä, maan maon varustamista. Olipa tuhkia läjänen, koko kuivia poroja purren puisen polttamilta, venehen kyettämiltä. Siihen liina kylvettihin, kypenihin kynnettihin, rannallen Aluen järven, peltohon saviperähän. Siitä silloin taimi nousi, pensi pellavas peritöin, liina liitotoin yleni yhtenä kesäisnä yönä. Yöllä liina kylvettihin, kuutamella kynnettihin, perattihin, koirittihin, nyhettihin, riivittihin, terävästi temmottihin, rotevasti rohkittihin. Vietihin likohon liina; sai pian lionneheksi. Nopeasti nostettihin, kiirehesti kuivattihin. Kohta tuotihin kotihin, pian luista luistettihin, loteasti loukuttihin, lipeästi lipsuttihin. Hapeasti harjattihin, hämysillä häpsittihin, joutui kohta kuontalolle, välehemmin värttinälle, yhtenä kesäisnä yönä, kahen päivyen kesellä. Sen sisaret kehreävät, kälykset kävylle lyövät, veljet verkoksi kutovat, apet ainoille panevat. Siinäkö käpynen kääntyi, palautui painopalko, kun sai nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi yhtenä kesäisnä yönä, vielä puolessa sitäki! Saipa nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi, perältä satoa syltä, siulat seitsentä satoa. Sen kivestivät somasti, lau'ustivat laatuisasti. Nuoret nuotalle menevät, vanhat koissa arvelevat: tokko tuota saatanehe, mitä mielin pyyetähän? Ve'etähän, vennotahan, pyyetähän, pynnetähän: ve'etähän pitkin vettä, pohetahan poiken vettä. Saa'ahan vähän kaloja: kiiskiä kirokaloja, ahvenia ruotaisia, särkiä sapikkahia; ei saatu sitä kaloa, kuta vasten nuotta tehty. Sanoi vanha Väinämöinen: "Oi on seppo Ilmarinen! Lähtekämme itse tuonne, kera verkkojen vesille!" Läksivät urosta kaksi, veivät verkkonsa vesille. Yksi siula heitettihin saarehen selällisehen, siula toinen heitettihin niittykannan niemeksehen; nostin tuonne laaitahan vanhan Väinön valkamahan. Pohetahan, potketahan, ve'etähän, vennätähän. Saa'ahan kaloja kyllin: ihveniä, ahvenia, tuimenia, taimenia, lahnoja, lohikaloja, kaikkia ve'en kaloja; ei saa'a kaloa tuota, kuta vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna. Silloin vanha Väinämöinen vielä verkkoja lisäsi; jatkoi siuloja sivulta viiellä sylisa'alla, köyttä saalla seitsemällä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Viekämme syville verkot, etemmä ehättäkämme, vetäkämme vettä vielä toki toinenkin apajas!" Verkot vietihin syville, ennätettihin etemmä; ve'ettihin vettä vielä toki toinenkin apajas. Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Vellamo, ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta! Tules paian muuttelohon, vaattehen vajehtelohon! Sinull' on rytinen paita, merenvaahtivaippa päällä, tuulen tyttären tekemä, Aallottaren antelema: minä annan liinapaian, panen aivan aivinaisen; se on Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä. "Ahto, aaltojen isäntä, satahauan hallitsija! Ota virpi viittä syltä, salko seitsentä tapoa, jolla selät seuruelet, meren pohjat meuruelet, nostat ruotaisen romuen, kaiotat kalaisen karjan tämän nuotan nostimille, satalauan laskimille, kalaisista kaartehista, lohisista loukeroista, suurilta selän navoilta, synkiltä syväntehiltä, päivän paistamattomilta, hiekan hieromattomilta!" Pikku mies merestä nousi, uros aalloista yleni; seisovi meren selällä. Siitä tuon sanoiksi virkki: "Onko tarve tarpojata, puun pitkän pitelijätä?" Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Onpa tarve tarpojata, puun pitkän pitelijätä." Mies pieni, uros vähäinen, hongan rannalta hotaisi, puun pitkän petäjiköstä, paaen painoi tarpoimeksi. Kyselevi, lauselevi: "Tarvonko väen mukahan, oike'in olan takoa, vai tarvon asun mukahan?" Vanha viisas Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Jos tarvot asun mukahan, äijä on siinä tarpomista." Mies pieni, uros vähäinen, jo nyt tuossa tarpaisevi, tarpovi asun mukahan; kaiotti kaloja paljon tuon on nuotan nostimille, satalauan laskimille. Seppo airoilla asuvi; vaka vanha Väinämöinen itse on nuotan nostajana, lankapaulan lappajana. Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo nyt on kalainen karja tämän nuotan nostimilla, satalauan laskimilla." Siitä nuotta nostetahan, puretahan, puistetahan venehesen Väinämöisen: saa'ahan kalainen karhi, kut' oli vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna. Vaka vanha Väinämöinen viiletti venehen maalle sivuhun sinisen sillan, päähän portahan punaisen. Siivosi kalaisen karhin, purki ruotaisen romuen: sai sieltä halean hauin, kut' oli viikon pyyettynä. Silloin vanha Väinämöinen itse tuossa arvelevi: "Ruohinko käsin ruveta ilman rautarukkasitta, kivisittä kintahitta, vaskisitta vanttuhitta?" Senpä kuuli Päivän poika. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Minä hauin halkoaisin, tohtisin käsiksi käyä, kun oisi isoni puukko, veitsi valtavanhempani." Vieri veitsi taivosesta, puukko pilvistä putosi, pää kulta, terä hopea, vieri vyölle Päivän poian. Niin pätevä Päivän poika tuon veitsen käsin tavoitti; sillä hauin halkaisevi, suu levän levittelevi. Vatsassa halean hauin löytähän kulea kuuja; vatsassa kulean kuujan, siell' oli sileä siika. Halkaisi sileän siian: sai sieltä sinikeräsen siian suolen soukerosta, kolmannesta koukerosta. Kehitti sinikeräsen: sisältä sinikeräsen putosi punakeränen. Purki tuon punakeräsen: keskeltä punakeräsen tapasi tulisorosen, jok' oli tullut taivosesta, puhki pilvien pu'onnut, päältä taivosen kaheksan, ilmalta yheksänneltä. Väinämöisen arvellessa, millä tuota vietänehe tupihin tulettomihin, pime'ihin pirttilöihin, jopa tuikahti tulonen, pääsi käestä Päivän poian. Poltti parran Väinämöisen; sepolta sitäi pahemmin tuli poltti poskipäitä, käsiänsä kärventeli. Meni siinä mennessänsä aalloitse Aluen järven. Karkasi katajikolle, niin paloi katajakangas; kohautti kuusikkohon: poltti kuusikon komean. Vieri vieläkin etemmä, poltti puolen Pohjan maata, sakaran Savon rajoa, kahen puolen Karjalata. Vaka vanha Väinämöinen itse läksi astumahan, ylös korpehen kohosi tuon tuiman tulen jälille. Tapasi tulosen tuolta kahen kannon juuren alta, leppäpökkelön sisästä, lahokannon kainalosta. Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Tulonen, Jumalan luoma, luoma Luojan, valkeainen! Syyttäpä menit syville, asiatta aivan kauas! Teet paremmin, kun paloat kivisehen kiukahasen, kytkeihet kypenihisi, himmennäihet hiilihisi, päivällä pi'eltäväksi kotapuissa koivuisissa, yöllä piileteltäväksi kehän kultaisen kuvussa." Tempasi tulikipunan palavoihin pakkuloihin, koivun kääpihin kovihin, vaskisehen kattilahan. Kantoi tulta kattilassa, koivun kuorella kuletti nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen: sai tuvat tulelliseksi, pirtit valkealliseksi. Itse seppo Ilmarinen syrjin syöstihe merehen, veäikse vesikivelle, rantapaaelle paneikse tuskissa tulen palavan, vaike'issa valkeaisen. Siinä tulta tummenteli, valkeaista varventeli. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Tulonen, Jumalan luoma, panu, poika Aurinkoisen! Mikä sun pani pahaksi, jotta poltit poskiani, kuumotit kupehiani, ääriäni ärjöttelit? "Millä nyt tulta tummentelen, valkeaista varventelen, teen tulen tehottomaksi, valkean varattomaksi, ettei viikkoa vihoisi, kovin kauan karvastaisi? "Tule, tytti, Turjan maalta, neiti, laskeite Lapista hyyssä sukka, jäässä kenkä, hallassa hamehen helmat, hyinen kattila käessä, jäinen kauha kattilassa! Viskoa vilua vettä, riittehistä ripsuttele paikoille palanehille, tulen tuhmille vihoille! "Kun ei tuosta kyllin liene, tule, poika, Pohjolasta, lapsi, täyestä Lapista, mies pitkä, Pimentolasta, korpikuusien kokoinen, suopetäjän suuruhinen, hyiset kintahat käessä, hyiset saappahat jalassa, hyinen lakki päälaella, hyinen vyöhyt vyölle vyötty! "Tuo'os hyytä Pohjolasta, jäätä kylmästä kylästä! Paljo on hyytä Pohjolassa, jäätä kylmässä kylässä: hyyss' on virrat, jäässä järvet, ilmat kaikki iljenessä; hyiset hyppivät jänikset, jäiset karhut karkelevat keskellä lumimäkeä, lumivaaran liepehellä; hyiset joutsenet joluvat, jäiset sorsat soutelevat keskellä lumijokea, jäisen kosken korvaksella. "Hyytä kelkalla vetäös, jäätä reellä reutoellos tuiman tunturin laelta, vaaran vankan liepeheltä! Sillä hyyllä hyy'yttele, jäävilulla jäähyttele tulen viemiä vikoja, panun tuiki paahtamia! "Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko ylijumala, Ukko, pilvien pitäjä, hattarojen hallitsija, iätä iästä pilvi, jänkä lännestä lähetä, syrjin yhtehen syseä, lomatusten loukahuta! Sa'a hyytä, sa'a jäätä, sa'a voietta hyveä paikoille palanehille, vian tuiki tullehille!" Sillä seppo Ilmarinen tuota tulta tummenteli, valkeata vaimenteli. Sai seppo paranneheksi, entisellehen ehoksi tuimista tulen vioista.

Yhdeksäsviidettä runo

Ain' on päivä paistamatta, kuu kulta kumottamatta noilla Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla. Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä imehnoisille, kun ei konsa päivyt paista eikä kuuhuet kumota. Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, tuuli haahen päiväyksen; ei tieä imehnon lapset, milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. Nuoret neuvoa pitävät, ikäpuolet arvelevat, kuinka kuutta lietänehe, päivättä elettänehe noilla raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla. Neiet neuvoa pitävät, orpanat osaelevat. Päätyvät sepon pajahan. Sanovat sanalla tuolla: "Nouse, seppo, seinän alta, takoja, kiven takoa takomahan uutta kuuta, uutta auringon keheä! Pah' on kuun kumottamatta, outo päivän paistamatta." Nousi seppo seinän alta, takoja kiven takoa takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehäistä. Kuun on kullasta kuvasi, hopeasta päivän laati. Tuli vanha Väinämöinen, ovelle asetteleikse. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on seppo veikkoseni! Mitä paukutat pajassa, ajan kaiken kalkuttelet?" Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Kuuta kullaista kuvoan, hope'ista aurinkoa tuonne taivahan laelle, päälle kuuen kirjokannen." Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ohoh seppo Ilmarinen! Jo nyt laait joutavia! Ei kumota kulta kuuna, paista päivänä hopea." Seppo kuuhuen kuvasi, takoi päivän valmihiksi. Noita nosteli halulla, kaunihisti kannatteli, kuun on kuusen latvasehen, päivän pitkän männyn päähän. Hiki vieri viejän päästä, kaste kantajan otsasta työssä tuiki työlähässä, nostannassa vaikeassa. Saipa kuun kohotetuksi, auringon asetetuksi, kuun on kuusen kukkuralle, päivyen petäjän päähän: eipä kuu kumotakana eikä päivyt paistakana. Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Nyt on aika arvan käyä, miehen merkkiä kysyä, minne meiltä päivä päätyi, kunne meiltä kuu katosi." Itse vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, leikkasi lepästä lastut, laittoi lastut laaullensa, kävi arvat kääntämähän, sormin arvat suortamahan. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Kysyn Luojalta lupoa, vaain varsin vastinetta. Sano totta, Luojan merkki, juttele, Jumalan arpa: minne meiltä päivä päätyi, kunne meiltä kuu katosi, kun ei ilmoisna ikänä nähä noita taivahalla? "Sano, arpa, syytä myöten, elä miehen mieltä myöten, tuo tänne toet sanomat, varmat liitot liikahuta! Jos arpa valehteleisi, niin arvo alennetahan: arpa luoahan tulehen, merkki miesten poltetahan." Toi arpa toet sanomat, merkki miesten vastoavi: sanoi päivän saaneheksi, kuun tuonne kaonneheksi Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän. Vaka vanha Väinämöinen siitä tuon sanoiksi virkki: "Jos ma nyt lähen Pohjolahan, Pohjan poikien poluille, saan ma kuun kumottamahan, päivä kullan paistamahan." Jopa läksi jotta joutui pimeähän Pohjolahan. Astui päivän, astui toisen: päivänäpä kolmantena jo näkyvi Pohjan portti, kivikummut kuumottavi. Ensin huuti huikahutti tuolla Pohjolan joella: "Tuokatte venettä tänne joen poikki päästäkseni!" Kun ei huuto kuulununna eikä tuotuna venettä, keräsi kekosen puita, kuivan kuusen lehväsiä; teki tulen rantaselle, saavutti savun sakean. Tuli nousi taivahalle, savu ilmahan sakeni. Louhi, Pohjolan emäntä, itse päätyi ikkunahan. Katsoi tuonne salmen suuhun, sanan virkkoi, noin nimesi: "Mi tuolla tuli palavi, tuolla saaren salmen suulla? Pieni on sotatuliksi, suuri nuottavalke'iksi." Itse poika pohjolaisen pian pistihe pihalle katsomahan, kuulemahan, tarkasti tähyämähän: "On tuolla joen takana mies kempi kävelemässä." Siinä vanha Väinämöinen jo huhusi toisen kerran: "Tuo venettä, Pohjan poika, Väinämöiselle venettä!" Niin sanovi Pohjan poika, itse lausui, vastaeli: "Ei täältä venehet joua. Tule sormin soutimina, kämmenin käsimeloina poikki Pohjolan joesta!" Siinä vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi: "Sep' ei miesi lienekänä, ku on tieltä myösteleikse." Meni haukina merehen, siikana silajoelle, pian uipi salmen poikki, välehen välin samosi. Astui jalan, astui toisen, Pohjan rannalle rapasi. Niin sanovi Pohjan poiat, paha parvi pauhoavi: "Käypä Pohjolan pihalle!" Meni Pohjolan pihalle. Pohjan poikaset sanovat, paha parvi pauhoavi: "Tules Pohjolan tupahan!" Meni Pohjolan tupahan; jalan polki porstuahan, laski kääkähän kätensä, siitä tunkihe tupahan, ajoihe katoksen alle. Siellä miehet mettä juovat, simoa sirettelevät, miehet kaikki miekka vyöllä, urohot sota-aseissa pään varalle Väinämöisen, surmaksi suvantolaisen. Nuo kysyivät tullehelta, sanoivat sanalla tuolla: "Ku sanoma kurjan miehen, tuuma uinehen urohon?" Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Kuusta on sanomat kummat, päivästä iki-imehet. Minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?" Pohjan poikaset sanovi, paha parvi lausueli: "Tuonne teiltä päivä päätyi, päivä päätyi, kuu katosi kirjarintahan kivehen, rautaisehen kalliohon. Sielt' ei pääse päästämättä, selviä selittämättä." Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Kun ei kuu kivestä pääsne, pääsne päivä kalliosta, käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!" Veti miekan, riisti rauan, tempasi tupesta tuiman, jonka kuu kärestä paistoi, päivä västistä välähyi, hepo seisovi selällä, kasi naukui naulan tiessä. Mittelivät miekkojansa, koittelivat korttiansa: olipa pikkuista pitempi miekka vanhan Väinämöisen, yhtä ohrasen jyveä, olen kortta korkeampi. Mentihin ulos pihalle, tasarinnan tanterelle. Siitä vanha Väinämöinen löip' on kerran leimahutti, löipä kerran, löipä toisen: listi kuin naurihin napoja, lippasi kuin liinan päitä päitä Pohjan poikasien. Siitä vanha Väinämöinen kävi kuuta katsomahan, päiveä kerittämähän kirjarinnasta kivestä, vuoresta teräksisestä, rautaisesta kalliosta. Astui tietä pikkuruisen, kulki matkoa vähäisen, niin näki vihannan saaren. Saarell' on komea koivu, koivun alla paasi paksu, alla paaen kallioinen, yheksin ovia eessä, saoin salpoja ovilla. Keksi piirtämän kivessä, valeviivan kalliossa. Veti miekkansa tupesta, kirjoitti kivehen kirjan miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä: katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi pakahtui. Vaka vanha Väinämöinen katsovi kiven rakohon: siellä kyyt olutta juovat, maot vierrettä vetävät kirjavan kiven sisässä, maksankarvaisen malossa. Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: "Sentähen emäntä raukat vähemmin olutta saavat, kunp' on kyyt oluen juovat, maot viertehen vetävät." Leikkasip' on pään maolta, katkoi kaulan käärmeheltä. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Elköhön sinä ikänä, tämän päivyen perästä kyyt juoko olosiamme, maot mallasjuomiamme!" Siitä vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, kourin koitteli ovia, salpoja sanan väellä: ei ovet käsin avau, salvat ei sanoista huoli. Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Akka mies asehitoinna, konna kirves-kuokatoinna." Kohta lähtevi kotia, alla päin, pahoilla mielin, kun ei vielä kuuta saanut eikä päiveä tavannut. Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ohoh vanha Väinämöinen! Miks'et ottanut minua kanssasi karehtijaksi? Oisi lukot luikahtanna, takasalvat taittununna, pääsnyt kuu kumottamahan, nousnut päivä paistamahan." Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ei salvat sanoilla taitu, lukot loihulla murene eikä kourin koskemalla, käsivarsin vääntämällä." Meni sepponsa pajahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh seppo Ilmarinen! Taos kuokka kolmihaara, tao tuuria tusina, avaimia aika kimppu, jolla kuun kivestä päästän, päivän päästän kalliosta!" Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, takoi miehen tarpehia; takoi tuuria tusinan, avaimia aika kimpun, kelpo kimpun keihä'itä, eikä suurta eikä pientä, takoi kerran keskoisia. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, siitti siivet sulkinensa, levahutti lentämähän. Lenteli liki kotia, tuosta loihe loitommaksi, poikki Pohjolan merestä sepon Ilmarin pajalle. Aukoi seppo ikkunansa, katsoi, kuin tulisi tuuli: ei ollut tulento tuulen, oli harmoa havukka. Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Mit' olet, otus, hakeva, istut alla ikkunani?" Lintu kielelle paneikse, havukkainen haastelevi: "Ohoh seppo Ilmarinen, takoja alinomainen, kuin olet kovin osaava, varsin taitava takoja!" Sanoi seppo Ilmarinen, itse lausui, noin nimesi: "Ei tuo kumma ollekana, jos olen takoja tarkka, kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut." Lintu kielelle paneikse, havukkainen haastelevi: "Mitä, seppo, siitä laait, kuta, rautio, rakennat?" Se on seppo Ilmarinen sanan vastaten sanovi: "Taon kaularenkahaista tuolle Pohjolan akalle, jolla kiinni kytketähän vaaran vankan liepehesen." Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan. Heti loihe lentämähän, pääsi poies Pohjolahan. Laski kuun kivestä irti, päästi päivän kalliosta. Itse muuksi muutaltihe, kyhäisihe kyyhkyseksi; lenteä lekuttelevi sepon Ilmarin pajahan. Lenti lintuna ovelle, kyyhkysenä kynnykselle. Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Mitä, lintu, tänne lennit, tulit, kyyhky, kynnykselle?" Vastasi otus ovelta, virkkoi kyyhky kynnykseltä: "Tuota lienen kynnyksellä sanomata saattamassa: jopa kuu kivestä nousi, päivä pääsi kalliosta." Se on seppo Ilmarinen kävi itse katsomahan. Astuvi pajan ovelle, katsoi tarkan taivahalle: katsoi kuun kumottavaksi, näki päivän paistavaksi. Meni luoksi Väinämöisen, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen! Käypä kuuta katsomahan, päiveä tähyämähän! Jo ovat tarkoin taivahalla, sijoillansa muinaisilla." Vaka vanha Väinämöinen itse pistihe pihalle, varsin päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle: kuu oli nousnut, päivä pääsnyt, taivon aurinko tavannut. Silloin vanha Väinämöinen sai itse sanelemahan. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä, päivä kulta, koittamasta, aurinko, ylenemästä! "Kuu kulta, kivestä pääsit, päivä kaunis, kalliosta, nousit kullaisna käkenä, hope'isna kyyhkyläisnä elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille. "Nouse aina aamusilla tämän päivänki perästä! Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin, pyytö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän! "Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!"

Viideskymmenes runo

Marjatta, korea kuopus, se kauan kotona kasvoi, korkean ison kotona, emon tuttavan tuvilla. Piti viiet vitjat poikki, kuuet renkahat kulutti isonsa ava'imilla, helmassa helottavilla. Puolen kynnystä kulutti helevillä helmoillansa, puolen hirttä päänsä päältä sile'illä silkillänsä, puolet pihtipuolisia hienoilla hiansa suilla, siltalaahkon lattiata kautokengän-kannoillansa. Marjatta, korea kuopus, tuo on piika pikkarainen, piti viikoista pyhyyttä, ajan kaiken kainoutta. Syöpi kaunista kaloa, petäjätä pehmeätä, ei syönyt kananmunia, kukerikun riehkatuita, eikä lampahan lihoa, ku oli ollut oinahilla. Emo käski lypsämähän: eipä mennyt lypsämähän. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ei neiti minun näköinen koske sen lehmän nisähän, jok' on häilynyt härillä, kun ei hiehoista herune, vasikkaisista valune." Iso käski orin rekehen: ei istu orin rekehen. Veikko vei emähevosen: neiti tuon sanoiksi virkki: "En istu hevon rekehen, joka lie orilla ollut, kun ei varsaset vetäne, kuletelle kuutiaiset." Marjatta, korea kuopus, aina piikoina elävä, neitosena niekottava, kassapäänä kainustava, päätyi karjanpaimeneksi, läksi lammasten keralle. Lampahat meni mäkeä, vuonat vuoren kukkulata; neiti asteli ahoa, lepikköä leyhytteli käen kullan kukkuessa, hope'isen hoilatessa. Marjatta, korea kuopus, katselevi, kuuntelevi. Istui marjamättähälle, vaipui vaaran rintehelle. Tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Kuku, kultainen käkönen, hope'inen, hoilattele, tinarinta, riukuttele, Saksan mansikka, sanele, käynkö viikon villapäänä, kauan karjanpaimenena näillä aavoilla ahoilla, leve'illä lehtomailla! Kesosenko, kaksosenko, viitosenko, kuutosenko, vainko kymmenen keseä tahi ei täytehen tätänä?" Marjatta, korea kuopus, viikon viipyi paimenessa. Paha on olla paimenessa, tyttölapsen liiatenki: mato heinässä matavi, sisiliskot siuottavi. Ei mato maellutkana, sisilisko siuotellut. Kirkui marjanen mäeltä, puolukkainen kankahalta: "Tule, neiti, noppimahan, punaposki, poimimahan, tinarinta, riipimähän, vyö vaski, valitsemahan, ennenkuin etana syöpi, mato musta muikkoavi! Sata on saanut katsomahan, tuhat ilman istumahan, sata neittä, tuhat naista, lapsia epälukuisin, ei ken koskisi minuhun, poimisi minun poloisen." Marjatta, korea kuopus, meni matkoa vähäisen, meni marjan katsantahan, punapuolan poimintahan hyppysillähän hyvillä, kätösillä kaunihilla. Keksi marjasen mäeltä, punapuolan kankahalta: on marja näkemiänsä, puola ilmoin luomiansa, ylähähkö maasta syöä, alahahko puuhun nousta! Tempoi kartun kankahalta, jolla marjan maahan sorti. Niinpä marja maasta nousi kaunoisille kautoloille, kaunoisilta kautoloilta puhtahille polviloille, puhtahilta polviloilta heleville helmasille. Nousi siitä vyörivoille, vyörivoilta rinnoillensa, rinnoiltansa leuoillensa, leuoiltansa huulillensa; siitä suuhun suikahutti, keikahutti kielellensä, kieleltä keruksisihin, siitä vatsahan valahti. Marjatta, korea kuopus, tuosta tyytyi, tuosta täytyi, tuosta paksuksi panihe, lihavaksi liittelihe. Alkoi pauloitta asua, ilman vyöttä völlehtiä, käyä saunassa saloa, pime'issä pistelläitä. Emo aina arvelevi, äitinsä ajattelevi: "Mi on meiän Marjatalla, ku meiän kotikanalla, kun se pauloitta asuvi, aina vyöttä völlehtivi, käypi saunassa saloa, pime'issä pisteleikse?" Lapsi saattavi sanoa, lapsi pieni lausuella: "Se on meiän Marjatalla, sepä Kurjetta rukalla, kun oli paljon paimenessa, kauan karjassa käveli." Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata kuuta seitsemän, kaheksan, ynnähän yheksän kuuta, vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenettä. Niin kuulla kymmenennellä impi tuskalle tulevi: kohtu kääntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi. Kysyi kylpyä emolta: "Oi, emoni, armahani! Laita suojoa sijoa, lämpymyttä huonehutta piian pieniksi pyhiksi, vaimon vaivahuoneheksi!" Emo saattavi sanoa, oma vanhin vastaella: "Voi sinua, hiien huora! Kenen oot makaelema? Ootko miehen naimattoman eli nainehen urohon?" Marjatta, korea kuopus, tuop' on tuohon vastoavi: "En ole miehen naimattoman enkä nainehen urohon. Menin marjahan mäelle, punapuolan poimentahan, otin marjan mielelläni, toisen kerran kielelläni. Se kävi kerustimille, siitä vatsahan valahti: tuosta tyy'yin, tuosta täy'yin, tuosta sain kohulliseksi." Kysyi kylpyä isolta: "Oi isoni, armahani! Anna suojoa sijoa, lämpymyttä huonehutta, jossa huono hoivan saisi, piika piinansa pitäisi!" Iso saattavi sanoa, taatto taisi vastaella: "Mene, portto, poikemmaksi, tulen lautta, tuonnemmaksi, kontion kivikoloihin, karhun louhikammioihin, sinne, portto, poikimahan, tulen lautta, lapsimahan!" Marjatta, korea kuopus, tuop' on taiten vastaeli: "En mä portto ollekana, tulen lautta lienekänä. Olen miehen suuren saava, jalon synnyn synnyttävä, joll' on valta vallallenki, väki Väinämöisellenki." Jo on piika pintehissä, minne mennä, kunne käyä, kusta kylpyä kysellä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Piltti, pienin piikojani, paras palkkalaisiani! Käypä kylpyä kylästä, saunoa Saraojalta, jossa huono hoivan saisi, piika piinansa pitäisi! Käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!" Piltti, piika pikkarainen, sanan virkkoi, noin nimesi: "Keltä mä kysyn kylyä, keltä aihelen apua?" Sanoi meiän Marjattainen, itse virkki, noin nimesi: "Kysy Ruotuksen kylyä, saunoa Sarajan-suista!" Piltti, piika pikkarainen, tuo oli nöyrä neuvottava, kärkäs ilman käskemättä, kehumattaki kepeä, utuna ulos menevi, savuna pihalle saapi. Kourin helmansa kokosi, käsin kääri vaattehensa, sekä juoksi jotta joutui kohin Ruotuksen kotia. Mäet mätkyi mennessänsä, vaarat notkui noustessansa, kävyt hyppi kankahalla, someret hajosi suolla. Tuli Ruotuksen tupahan, sai sisälle salvoksehen. Ruma Ruotus paitulainen syöpi, juopi suurten lailla päässä pöyän paioillansa, aivan aivinaisillansa. Lausui Ruotus ruoaltansa, tiuskui tiskinsä nojalta: "Mitä sie sanot, katala? Kuta, kurja, juoksentelet?" Piltti, piika pikkarainen, sanan virkkoi, noin nimesi: "Läksin kylpyä kylästä, saunoa Saraojalta, jossa huono hoivan saisi: avun ange tarvitseisi." Ruma Ruotuksen emäntä käet puuskassa käveli, liehoi sillan liitoksella, laahoi keskilattialla. Itse ennätti kysyä, sanan virkkoi, noin nimesi: "Kellen kylpyä kyselet, kellen aihelet apua?" Sanoi Piltti, pieni piika: "Kysyn meiän Marjatalle." Ruma Ruotuksen emäntä itse tuon sanoiksi virkki: "Ei kylyt kylähän joua, ei saunat Sarajan suulta. On kyly kytömäellä, hepohuone hongikossa tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa: kun hevonen hengännevi, niinp' on siinä kylpeötte!" Piltti, piika pikkarainen, pian pistihe takaisin, sekä juoksi jotta joutui. Sanoi tultua ta'atse: "Ei ole kylpyä kylässä, saunoa Saraojalla. Ruma Ruotuksen emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: 'Ei kylyt kylähän joua, ei saunat Sarajan suulta. On kyly kytömäellä, hepohuone hongikossa tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa: kun hevonen hengännevi, niin on siinä kylpeköhön!' Niinp' on, niin sanoi mokomin, niinpä vainen vastaeli." Marjatta, matala neiti, tuosta täytyi itkemähän. Itse tuon sanoiksi virkki: "Lähteä minun tulevi niinkuin muinenki kasakan eli orjan palkollisen - lähteä kytömäelle, käyä hongikkokeolle!" Käsin kääri vaattehensa, kourin helmansa kokosi; otti vastan varjoksensa, lehen lempi suojaksensa. Astua taputtelevi vatsanvaivoissa kovissa huonehesen hongikkohon, tallihin Tapiomäelle. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Tule, Luoja, turvakseni, avukseni, armollinen, näissä töissä työlähissä, ajoissa ani kovissa! Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä, ettei vaivoihin vajoisi, tuskihinsa tummeneisi!" Niin perille päästyänsä itse tuon sanoiksi virkki: "Henkeäs, hyvä hevonen, huokoas, vetäjä varsa, kylylöyly löyhäytä, sauna lämpöinen lähetä, jotta, huono, hoivan saisin! Avun, ange, tarvitseisin." Henkäsi hyvä hevonen, huokasi vetäjä varsa vatsan kautta vaivaloisen: min hevonen hengähtävi, on kuin löyly lyötäessä, viskattaessa vetonen. Marjatta, matala neiti, pyhä piika pikkarainen, kylpi kylyn kyllältänsä, vatsan löylyn vallaltansa. Teki tuonne pienen poian, latoi lapsensa vakaisen heinille hevosen luoksi, sorajouhen soimen päähän. Pesi pienen poikuensa, kääri kääreliinahansa; otti pojan polvillensa, laittoi lapsen helmahansa. Piiletteli poiuttansa, kasvatteli kaunoistansa, kullaista omenuttansa, hope'ista sauvoansa. Sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi. Laski pojan polvillensa, lapsen lantehuisillensa, alkoi päätänsä sukia, hapsiansa harjaella. Katoi poika polviltansa, lapsi lannepuoliltansa. Marjatta, matala neiti, tuosta tuskille tulevi. Rapasihe etsimähän. Etsi pientä poiuttansa, kullaista omenuttansa, hope'ista sauvoansa alta jauhavan kivosen, alta juoksevan jalaksen, alta seulan seulottavan, alta korvon kannettavan, puiten puut, jaellen ruohot, hajotellen hienot heinät. Viikon etsi poiuttansa, poiuttansa, pienuttansa. Etsi mäiltä, männiköiltä, kannoilta, kanervikoilta, katsoen joka kanervan, joka varvikon vatoen, kaivellen katajajuuret, ojennellen puien oksat. Astua ajattelevi, käyä kääperöittelevi: Tähti vastahan tulevi. Tähelle kumarteleikse: "Oi Tähti, Jumalan luoma! Etkö tieä poiuttani, miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?" Tähti taisi vastaella: "Tietäisinkö, en sanoisi. Hänpä on minunki luonut näille päiville pahoille, kylmillä kimaltamahan, pime'illä pilkkimähän." Astua ajattelevi, käyä kääperöittelevi: Kuuhut vastahan tulevi. Niin Kuulle kumarteleikse: "Oi Kuuhut, Jumalan luoma! Etkö tieä poiuttani, miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?" Kuuhut taisi vastaella: "Tietäisinkö, en sanoisi. Hänpä on minunki luonut näille päiville pahoille, yksin öillä valvomahan, päivällä makoamahan." Astua ajattelevi, käyä kääperöittelevi: päätyi Päivyt vastahansa. Päivälle kumarteleikse: "Oi Päivyt, Jumalan luoma! Etkö tieä poiuttani, miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?" Päivyt taiten vastaeli: "Kyllä tieän poikuesi! Hänpä on minunki luonut näille päiville hyville, kullassa kulisemahan, hopeassa helkkimähän. "Jopa tieän poikuesi! Voi, poloinen, poiuttasi! Tuoll' on pieni poikuesi, kultainen omenuesi, onp' on suossa suonivyöstä, kankahassa kainalosta." Marjatta, matala neiti, etsi suolta poikoansa. Poika suolta löyettihin, tuolta tuotihin kotia. Siitä meiän Marjatalle kasvoi poika kaunokainen. Ei tieä nimeä tuolle, millä mainita nimellä. Emo kutsui kukkaseksi, vieras vennon joutioksi. Etsittihin ristijätä, katsottihin kastajata. Tuli ukko ristimähän, Virokannas kastamahan. Ukko tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "En mä risti riivattua, katalata kastakana, kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane." Kenpä tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi? Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, sepä tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi! Vaka vanha Väinämöinen tuop' on tuossa tuomitsevi: "Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si'ennyt, poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle, tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!" Puhui poika puolikuinen, kaksiviikkoinen kajahui: "Ohoh sinua, ukko utra, ukko utra, unteloinen, kun olet tuhmin tuominnunna, väärin laskenna lakia! Eipä syistä suuremmista, töistä tuhmemmistakana itseäsi suolle viety eikä puulla päähän lyöty, kun sa miesnä nuorempana lainasit emosi lapsen oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi. "Ei sinua silloinkana, eip' on vielä suolle viety, kun sa miesnä nuorempana menettelit neiet nuoret alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien." Ukko risti ripsahutti, kasti lapsen kapsahutti Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi. Siitä suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi. Itse läksi astumahan rannalle merelliselle. Tuossa loihe laulamahan, lauloi kerran viimeisensä: lauloi vaskisen venehen, kuparisen umpipurren. Itse istuvi perähän, läksi selvälle selälle. Virkki vielä mennessänsä, lausui lähtiellessänsä: "Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa." Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin. Sinne puuttui pursinensa, venehinensä väsähtyi. Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.