Kalevala [1849 edition] (continued 2)

Viidestoista runo

Äiti lieto Lemminkäisen aina koissa arvelevi: "Minne on saanut Lemminkäinen, kunne Kaukoni kaonnut, kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa?" Ei tieä emo poloinen eikä kantaja katala, missä liikkuvi lihansa, vierevi oma verensä, kävikö käpymäkeä, kanervaista kangasmaata, vai meni meren selällä, lakkipäillä lainehilla, vaiko suuressa soassa, kapinassa kauheassa, joss' on verta säärivarsi, polven korkeus punaista. Kyllikki, korea nainen, katseleikse, käänteleikse koissa lieto Lemminkäisen, Kaukomielen kartanossa. Katsoi illalla sukoa, huomenella harjoansa; niin päivänä muutamana, huomenna moniahana jo veri suasta vuoti, hurme harjasta norahti. Kyllikki, korea nainen, sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo nyt on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni kaonnut matkoille majattomille, teille tietämättömille: veri jo vuotavi suasta, hurme harjasta noruvi!" Siitä äiti Lemminkäisen itse katsovi sukoa; itse itkulle apeutui: "Voi, poloisen, päiviäni, angervoisen, aikojani! Jo nyt on poikani, poloisen, jopa, laiton, lapsueni saanut päiville pahoille! Tuho on poikoa pätöistä, hukka lieto Lemminkäistä: jo suka verin valuvi, harja hurmehin noruvi!" Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa. Pian juoksi matkan pitkän, sekä juoksi jotta joutui: mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui, ylähäiset maat aleni, alahaiset maat yleni. Tuli Pohjolan tuville. Kysytteli poikoansa, kysytteli, lausutteli: "Oi sie Pohjolan emäntä! Kunne saatoit Lemminkäisen, minne poikani menetit?" Louhi, Pohjolan emäntä, tuop' on tuohon vastaeli: "Enpä tieä poikoasi, kunne kulki ja katosi. Istutin oron rekehen, korjahan kovan tulisen; oisko uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt vai saanut sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan?" Sanoi äiti Lemminkäisen: "Jo vainen valehtelitki! Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä: sormin sortavi sutoset, käsin karhut kaatelevi. Kunp' on et sanone tuota, kunne saatoit Lemminkäisen, rikon uksen uuen riihen, taitan sampuen sarahat." Sanoi Pohjolan emäntä: "Syötin miehen syöneheksi, juotin miehen juoneheksi, apatin alanenäksi; istutin venon perähän, laitoin kosket laskemahan. Enkä tuota tunnekana, kunne sai katala raukka, koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Jo vainen valehtelitki! Sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä, kunne saatoit Lemminkäisen, kaotit kalevalaisen, taikka surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi!" Sanoi Pohjolan emäntä: "Jospa jo sanon toenki: panin hirvet hiihtämähän, jalopeurat jaksamahan, ruunat suuret suistamahan, varsat valjastuttamahan; laitoin joutsenen hakuhun, pyhän linnun pyyäntähän. Nyt en tuota tunnekana, mi on tullunna tuhoksi, esteheksi ennättännä, kun ei kuulu jo tulevan morsianta pyytämähän, tyttöä anelemahan." Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi. Juoksi suuret suot sutena, kulki korvet kontiona, ve'et saukkona samosi, maat käveli mauriaisna, neuliaisna niemen reunat, jäniksenä järven rannat. Kivet syrjähän sytäsi, kannot käänti kallellehen, risut siirti tien sivuhun, haot potki portahiksi. Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä. Kysyi puilta poikoansa, kaipasi kaonnuttansa. Puu puheli, honka huokui, tammi taiten vastaeli: "On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattamahan, riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan." Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi eikä löyä. Tiehyt vastahan tulevi; niin tielle kumarteleikse: "Oi tiehyt, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani, kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?" Tiehyt taiten vastaeli sekä lausui ja pakisi: "On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi, kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi." Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä. Kuuhut vastahan tulevi; niin kuulle kumarteleikse: "Kuu kulta, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani, kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?" Tuo kuuhut, Jumalan luoma, taiten kyllä vastaeli: "On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille: yksin öitä kulkemahan, pakkasella paistamahan, talvet tarkoin valvomahan, kesäksi katoamahan." Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi eikä löyä. Päivyt vastahan tulevi; päivälle kumarteleikse: "Oi päivyt, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani, kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?" Jopa päivyt jonki tiesi, arvaeli aurinkoinen: "Jo on poikasi, poloisen, kaotettu, kuoletettu Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikivetehen: mennyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten tuonne Tuonelan perille, Manalan alantehille." Siitä äiti Lemminkäisen itse itkulle hyräytyi. Meni seppojen pajahan: "Oi sie seppo Ilmarinen! Taoit ennen, taoit eilen, taopa tänäki päänä! Varta vaskinen harava, piitä piihin rautaisihin; piit tao satoa syltä, varsi viittä valmistellos!" Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, vartti vaskisen haravan, piitti piillä rautaisilla; piit takoi satoa syltä, varren viittä valmisteli. Itse äiti Lemminkäisen saapi rautaisen haravan, lenti Tuonelan joelle. Päiveä rukoelevi: "Oi päivyt, Jumalan luoma, luoma Luojan valkeamme! Paista hetki heltehesti, toinen himmesti hiosta, kolmansi koko terältä: nukuttele nuiva kansa, väsytä väki Manalan, Tuonen valta vaivuttele!" Tuo päivyt, Jumalan luoma, luoma Luojan aurinkoinen, lenti koivun konkelolle, lepän lengolle lehahti. Paistoi hetken heltehesti, toisen himmesti hiosti, kolmannen koko terältä: nukutteli nuivan joukon, väsytti väen Manalan, nuoret miehet miekoillehen, vanhat vasten sauvojansa, keski-iän keihä'ille. Siitä lenti lepsahutti päälle taivahan tasaisen entisellensä sijalle, majallensa muinaiselle. Siitä äiti Lemminkäisen otti rautaisen haravan; haravoipi poikoansa koskesta kohisevasta, virrasta vilisevästä. Haravoipi eikä löyä. Siitä siirtihen alemma: meni myötänsä merehen, sukkarihmasta sulahan, vyötäröistä veen sisähän. Haravoipi poikoansa pitkin Tuonelan jokea, vetelevi vastavirran. Veti kerran, tuosta toisen: saapi paian poikoansa, paian mieliksi pahoiksi; veti vielä kerran toisen: sai sukat, hatun tapasi, sukat suureksi suruksi, hatun mieliharmiksensa. Astui siitäkin alemma, Manalan alantehelle. Veti kerran pitkin vettä, kerran toisen poikki vettä, kolmannen vitahan vettä. Kerrallapa kolmannella elotukku sai etehen haravahan rautaisehen. Elotukku ei se ollut: olipa lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, puuttunut haravan piihin sormesta nimettömästä, vasemmasta varpahasta. Nousi lieto Lemminkäinen, kohosi Kalevan poika haravassa vaskisessa päälle selvien vesien; vaan oli pikkuista vajalla: yhtä kättä, puolta päätä, paljo muita muskuloita, siihen henkeä lisäksi. Emo tuossa arvelevi, itse itkien sanovi: "Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?" Päätyi korppi kuulemahan. Tuop' on tuohon vastoavi: "Ei ole miestä mennehessä eikä tuiki tullehessa: jo silt' on siika silmät syönyt, hauki hartiat halaisnut. Sie päästä merehen miestä, työnnä Tuonelan jokehen! Ehkä turskaksi tulisi, valahaksi vahvistuisi." Tuop' on äiti Lemminkäisen eipä työnnä poikoansa. Vetelevi vielä kerran haravalla vaskisella pitkin Tuonelan jokea, sekä pitkin jotta poikki: saapi kättä, saapi päätä, saapi puolen selkäluuta, toisen puolen kylkiluuta, monta muuta muskulata. Niistä poikoa rakenti, laati lieto Lemminkäistä. Liitteli lihat lihoihin, luut on luihin luikahutti, jäsenet jäsenihinsä, suonet suonten sortumihin. Itse suonia siteli, päitä suonten solmieli, suonilankoa lukevi sanoen sanalla tuolla: "Sorea on suonten vaimo Suonetar, sorea vaimo, soma suonten kehreäjä sorealla kehrinpuulla, vaskisella värttinällä, rautaisella rattahalla! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa, suonisykkyrä sylissä, kalvokääri kainalossa suonia sitelemähän, päitä suonten solmimahan haavoissa halennehissa, rei'issä revennehissä! "Kun ei tuosta kyllin liene, onp' on impi ilman päällä venehellä vaskisella, purrella punaperällä. Tule, impi, ilman päältä, neiti, taivahan navalta! Soua suonista venettä, jäsenistä järkyttele, soua luun lomia myöten, jäsenten rakoja myöten! "Sijallensa suonet laita, asemellensa aseta: suutatusten suuret suonet, valtasuonet vastatusten, limitysten liutasuonet, pienet suonet pääksytysten! "Siit' ota utuinen neula, sulkkuniitti neulan päässä! Ompele utuisin neuloin, tinaneuloin tikkaele, päitä suonten solmiele, silkkinauhoilla sitele! "Kun ei tuosta kyllä liene itse ilmoinen jumala, valjastele varsojasi, rakentele ratsujasi! Aja kirjakorjinesi läpi luun, läpi jäsenen, läpi liikkumalihojen, läpi suonten soljuvaisten! Liitä luu lihoa myöten, suoni suonen päätä myöten, luo hopea luun lomahan, kulta suonen sortumahan! "Mist' on kalvo katkennunna, siihen kalvo kasvattele, mistä suonta sortununna, siihen suonta solmiele, kusta verta veihlähtännä, siihen verta vierettele; kusta luu luhoksi mennyt, siihen luuta luikahuta, kusta liikkunna lihoa, siihen liittele lihoa, sijallensa siunaele, asemellensa aseta: luu luuhun, liha liha'an, jäsenet jäsenihinsä!" Sillä äiti Lemminkäisen loi miehen, uron sukesi entisillehen eloille, muinaisille muo'oillensa. Sai suonet lukeneheksi, päät suonten si'elleheksi, ei miestä sanalliseksi, lasta lausehelliseksi. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Mistä nyt voie saatanehe, simatilkka tuotanehe, jolla voian voipunutta, pahoin-tullutta parannan, jotta mies sanoille saisi, vierähtäisi virsillehen? "Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas! Lähe nyt mettä noutamahan, simoa tavottamahan mieluisasta Metsolasta, tarkasta Tapiolasta, monen kukkasen kuvusta, monen heinän helpehestä kipehille voitehiksi, pahoille parantehiksi!" Mehiläinen, liukas lintu, jopa lenti löyhäytti mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan. Nokki kukkia keolta, keitti mettä kielellänsä kuuen kukkasen nenästä, sa'an heinän helpehestä. Niin tulla tuhuttelevi, käyä käärämöittelevi, kaikki siipensä simassa, sulkansa sulassa meessä. Itse äiti Lemminkäisen otti noita voitehia, niillä voiti voipunutta, pahoin-tullutta paranti: ei tullut apua noista, saanut miehelle sanoja. Siitä tuon sanoiksi virkki: "Mehiläinen, lintuseni! Lennä tuonne toisialle, ylitse meren yheksän saarehen selällisehen, metisehen manterehen, Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan! Siell' on mettä mieluhista, siellä voietta hyveä, joka suonihin sopivi, jäsenihin kelpoavi. Tuop' on niitä voitehia, kanna niitä katsehia vian päälle pannakseni, vammoille valellakseni!" Mehiläinen, mies kepeä, taasen lenti liihytteli ylitse meren yheksän, meri-puolen kymmenettä. Lenti päivän, lenti toisen, lenti kohta kolmannenki, ruokosella istumatta, lehellä levähtämättä, saarehen selällisehen, metisehen manterehen, korvalle tulisen kosken, pyhän virran pyörtehelle. Siellä mettä keitettihin, rasvoja rakennettihin, pikkuisissa pottiloissa, kaunoisissa kattiloissa, peukalon mahuttavissa, sormenpään sovittavissa. Mehiläinen, mies kepeä, saip' on niitä voitehia. Vähän aikoa kuluvi, pikkuisen pirahtelevi: jo tulla turahtelevi, saa'a saaveroittelevi, kuusi kuppia sylissä, seitsemän selän takana, ne on täynnä voitehia, täynnä rasvoja hyviä. Itse äiti Lemminkäisen voiti noilla voitehilla, yheksillä voitehilla, kaheksilla katsehilla: ei vielä apua saanut, tok' ei tuostana tavannut. Niin sanoi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Mehiläinen, ilman lintu! Lennä tuonne kolmas kerta ylähäksi taivosehen, päälle taivosen yheksän! Siell' on viljalta simoa, siellä mettä mielin määrin, joilla ennen Luoja loitsi, puheli puhas Jumala, voiti Luoja lapsiansa pahan vallan vammaksissa. Kasta siipesi simassa, sulkasi sulassa meessä, tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaapussasi kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi!" Mehiläinen, mielilintu, hänpä tuon sanoiksi saatti: "Mitenkä mä sinne pääsen, minä mies vähäväkinen!" "Hyvä on sinne päästäksesi, kaunis kaapsahellaksesi: yli kuun, alatse päivän, toivon tähtien välitse. Lennät päivän löyhyttelet kuutamoisen kulmaluille, siitä toisen siuottelet otavaisen olkapäille, kolmannen kohotteleihet seitsentähtisen selälle; siit' on matkoa palanen, pikkarainen piiramata perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan." Mehiläinen maasta nousi, simasiipi mättähältä; jopa lenti löyhytteli, pienin siivin siuotteli. Lenti kuun keheä myöten, päivän päärmettä samosi, otavaisten olkapäitse, seitsentähtyen selitse: lenti Luojan kellarihin, kamarihin kaikkivallan. Siellä voietta tehä'än, rasvoja rakennetahan hope'isissa paoissa, kultaisissa kattiloissa: mettä kiehui keskimaissa, laioilla suloa voita, simoa suvinenässä, päässä pohja rasvasia. Mehiläinen, ilman lintu, sai siitä simoja kyllin, metosia mielin määrin. Oli aikoa vähäinen: jo tulla tuhuttelevi, saa'a käärähyttelevi sata sarvea sylissä, tuhat muuta muhkurata; missä mettä, kussa vettä, kussa voietta parasta. Siitä äiti Lemminkäisen otti suuhunsa omahan, noita koitti kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä: "Nämät on niitä voitehia, kaikkivallan katsehia, joillapa Jumala voiti, Luoja vammoja valeli." Siitä voiti voipunutta, pahoin-tullutta paranti. Voiti luun lomia myöten, jäsenten rakoja myöten, voiti alta, voiti päältä, kerran keskeä sivalti. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: "Nouse pois makoamasta, ylene uneksimasta näiltä paikoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta!" Nousi mies makoamasta, heräsi uneksimasta. Jop' on saattavi sanoa, itse kielin kertoella: "Viikon, utra, uinaelin, kauan, malkio, makasin! Makasin unen makean, sikeäisen siuvattelin." Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui ja pakisi: "Oisit maannut kauemminki, vielä viikomman venynyt ilman äitittä pahatta, katalatta kantajatta. "Sano nyt, poikani poloinen, kerro korvin kuullakseni: mi sinun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen?" Sanoi lieto Lemminkäinen, vastaeli äitillensä: "Märkähattu karjanpaimen, Untamolan umpisilmä, se minun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen. Vesikyyn ve'estä nosti, lapokyyn on lainehesta vasten vaivaista minua; enkä tuota tiennytkänä, en tiennyt vesun vihoa, umpiputken ailuhia." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Voipa miestä mieletöintä! Kehuit noiat noituvasi, lappalaiset laulavasi: et tieä vesun vihoa, umpiputken ailuhia! Veestä on vesusen synty, umpiputken lainehista, allin aivoista hyvistä, meripääskyn pään sisästä. Sylki Syöjätär vesille, laski laatan lainehille; vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi. Siitä tuuli tuuitteli, ve'en henki heilutteli, aallot rannalle ajeli, tyrsky maalle tyyräeli." Siitä äiti Lemminkäisen tuuitteli tuttuansa entisillehen eville, muinaisille muo'oillensa, pikkuista paremmaksiki, ehommaksi entistänsä. Kysyi siitä poialtansa, jos oli mitä vajoa. Sanoi lieto Lemminkäinen: "Viel' olen äijeä vajoa: tuollapa syämykseni, tuolla tuntoni makaapi noissa Pohjan neitosissa, kaunoisissa kassapäissä. Homekorva Pohjan eukko eip' on anna tyttöänsä ilman allin ampumatta, joutsenen osoamatta tuosta Tuonelan joesta, pyhän virran pyörtehestä." Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui ja pakisi: "Heitä herjät joutsenesi, anna allien asua Tuonen mustassa joessa, palavissa pyörtehissä! Sie lähe kotiperille kanssa äitisi katalan! Vielä kiitä onneasi, julkista Jumalatasi, kun antoi avun totisen, vielä henkihin herätti Tuonen tieltä tiettävältä, Manalan majan periltä! En minä mitänä voisi, en mitänä itsestäni, ilman armotta Jumalan, toimetta totisen Luojan." Siitä lieto Lemminkäinen jo kohta kotia läksi kanssa armahan emonsa, kera valtavanhempansa. Sinne nyt Kaukoni kaotan, heitän lieto Lemminkäisen virrestäni viikommaksi. Väännän virteni välehen, lasken laulun toisa'alle, työnnän uuelle uralle.

Kuudestoista runo

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, oli veistävä venoista, uutta purtta puuhoava nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. Puita puuttui purren seppä, lautoja venon tekijä. Kenpä puuta etsimähän, tammea tavoittamahan Väinämöiselle venoksi, laulajalle pohjapuuksi? Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen, sep' on puuta etsimähän, tammea tavoittamahan Väinämöiselle venoksi, laulajalle pohjapuuksi! Käypi tietä, astelevi koillisille maailmoille. Meni mäen, menevi toisen, kulki kohta kolmannenki, kirves kultainen olalla, vaskivarsi kirvehessä. Yhtyi haapa vastahansa, sylen kolmen korkeuinen. Tahtoi haapoa tavata, puia puuta kirvehellä. Haapa haastaen sanovi, itse kielin kerkiävi: "Mitä, mies, tahot minusta, kuta kuitenki hala'at?" Sampsa poika Pellervoinen, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Tuotapa tahon sinusta, tuota etsin ja hala'an: Väinämöiselle venettä, laulajalle purren puuta." Haapa haastoi kummemmasti, sataoksainen osasi: "Vuotava veno minusta ja pursi putoavainen! Minä olen ontelo tyveltä: kolmasti tänä kesänä toukka söi syämyeni, mato juureni makasi." Sampsa poika Pellervoinen siitä eistyvi etemmä; astua ajattelevi maailmoille pohjaisille. Tuli honka vastahansa, sylen kuuen korkeuinen. Iski puuta kirvehellä, kolahutti kuokallansa, kysytteli, lausutteli: "Oisiko sinusta, honka, Väinämöiselle venoksi, laulajalle laivapuuksi?" Honka vastata hotaisi, itse äänehen ärähti: "Ei minusta purtta tulle, kuuen kaaren kantajata! Mie olen honka huolainniekka; kolmasti tänä kesänä korppi koikkui latvallani, varis vaakkui oksillani." Sampsa poika Pellervoinen aina eistyvi etemmä; astua ajattelevi suvisille maailmoille. Tuli tammi vastahansa, ympäri yheksän syltä. Kysytteli, lausutteli: "Tulisko sinusta, tammi, emeä erävenehen, sotapurren pohjapuuta?" Tammi taiten vastaeli, osaeli puu omena: "On vainen minussa puuta emäksi yhen venosen, enk' ole hoikka huolainniekka enkä ontelo sisältä. Kolmasti tänä kesänä, tänä suurena suvena päivyt kierti keskipuuta, kuuhut latvalla kumotti, käet kukkui oksillani, linnut lehvillä lepäsi." Sampsa poika Pellervoinen otti kirvehen olalta, iski puuta kirvehellä, tammea tasaterällä; pian taisi tammen kaata, puun sorean sorrutella. Ensin laski latvan poikki, tyven tyynni halkaisevi. Veisti siitä pohjapuita, lautoja epälukuisin laulajalle laivaksiksi, Väinämöiselle venoksi. Siitä vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, teki tieolla venettä, laati purtta laulamalla yhen tammen taittumista, puun murskan murenemista. Lauloi virren: pohjan puutti, lauloi toisen: liitti laian; lauloi kohta kolmannenki hankoja hakatessansa, päitä kaaren päätellessä, liitellessänsä limiä. Kaaritettua venosen, liitettyä laian liitot uupui kolmea sanoa panemilla parraspuien, kokkien kohentimilla, peräpään on päättimillä. Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi poloinen, päiviäni! Ei saanut veno vesille, uusi laiva lainehille!" Arvelee, ajattelevi, mistäpä sanoja saisi, loisi lempiluottehia; pääskyjenkö päälaelta, joutsenkarjan juonen päästä, hanhilauman hartioilta? Läksi saamahan sanoja. Tuhoi joukon joutsenia, harkun hanhia hävitti, päättömästi pääskysiä: ei saanut sanoakana, ei sanoa eikä puolta. Arvelee, ajattelevi: "Tuoll' oisi sata sanoa kesäpeuran kielen alla, suussa valkean oravan." Läksi saamahan sanoja, ongelmoita ottamahan. Pellon peuroja levitti, oravia suuren orren: sai siitä sanoja paljo, ne kaikki avuttomia. Arvelee, ajattelevi: "Tuolta saan sa'an sanoja, tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajasta." Läksi Tuonelta sanoja, Manalalta mahtiloita. Astua taputtelevi; kävi viikon vitsikkoa, viikon toisen tuomikkoa, kolmannen katajikkoa: jo näkyi Manalan saari, Tuonen kumpu kuumottavi. Vaka vanha Väinämöinen jo huhuta huikahutti tuossa Tuonelan joessa, Manalan alantehessa: "Tuo venettä, Tuonen tytti, lauttoa, Manalan lapsi, yli salmen saa'akseni, joen poikki päästäkseni!" Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, tuo oli poukkujen pesijä, räpähien räimyttäjä Tuonen mustassa joessa, Manalan alusve'essä. Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: "Vene täältä tuotanehe, kuni syy sanottanehe, mi sinun Manalle saattoi ilman tauin tappamatta, ottamatta oivan surman, muun surman musertamatta." Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuoni minun tänne tuotti, Mana mailtani veteli." Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, tuonpa hän sanoiksi virkki: "Jopa keksin kielastajan! Kunp' on Tuoni tänne toisi, Mana mailta siirteleisi, Tuoni toisi tullessansa, Manalainen matkassansa Tuonen hattu hartioilla, Manan kintahat käessä. Sano totta, Väinämöinen: mi sinun Manalle saattoi?" Vaka vanha Väinämöinen jo tuossa sanoiksi virkki: "Rauta mun Manalle saattoi, teräs tempoi Tuonelahan." Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuosta tunnen kielastajan! Kun rauta Manalle saisi, teräs toisi Tuonelahan, verin vaattehet valuisi, hurmehen hurahteleisi. Sano totta, Väinämöinen, sano totta toinen kerta!" Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Vesi sai minun Manalle, aalto toi on Tuonelahan." Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ymmärrän valehtelijan! Jos vesi Manalle saisi, aalto toisi Tuonelahan, vesin vaattehet valuisi, helmasi herahteleisi. Sano tarkkoja tosia: mi sinun Manalle saattoi?" Tuossa vanha Väinämöinen vielä kerran kielastavi: "Tuli toi mun Tuonelahan, valkea Manalle saattoi." Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Arvoan valehtelijan! Jos tuli Manalle toisi, valkeainen Tuonelahan, oisi kutrit kärventynnä, partaki pahoin palanut. "Oi sie vanha Väinämöinen! Jos tahot venettä täältä, sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä, mitenkä tulit Manalle ilman tauin tappamatta, ottamatta oivan surman, muun surman murentamatta!" Sanoi vanha Väinämöinen: "Jos vähän valehtelinki, kerran toisen kielastelin, toki ma sanon toetki. Te'in tieolla venettä, laain purtta laulamalla. Lauloin päivän, lauloin toisen, niin päivällä kolmannella rikkoihe reki runoilta, jalas taittui lausehilta: läksin Tuonelta oroa, Manalalta vääntiätä rekosen rakentoani, laulukorjan laatiani. Tuopa nyt venoista tänne, laita mulle lauttoasi yli salmen saa'akseni, joen poikki päästäkseni!" Kyllä Tuonetar toruvi, Manan neiti riitelevi: "Oi on, hullu, hulluuttasi, mies on, mielesi vähyyttä! Tulet syyttä Tuonelahan, tauitta Manan majoille! Parempi sinun olisi palata omille maille: äijä on tänne tullehia, ei paljo palannehia." Sanoi vanha Väinämöinen: "Akka tieltä kääntyköhön, eip' on mies pahempikana, uros untelompikana! Tuo venettä, Tuonen tytti, lauttoa, Manalan lapsi!" Vei venehen Tuonen tytti; sillä vanhan Väinämöisen yli salmen saattelevi, joen poikki päästelevi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Voi sinua, Väinämöinen! Läksit surmatta Manalle, kuolematta Tuonelahan!" Tuonetar, hyvä emäntä, Manalatar, vaimo vanha, toip' on tuopilla olutta, kantoi kaksikorvaisella; itse tuon sanoiksi virkki: "Juop' on, vanha Väinämöinen!" Vaka vanha Väinämöinen katsoi pitkin tuoppiansa: sammakot kuti sisällä, maot laioilla lateli. Siitä tuon sanoiksi virkki: "En mä tänne tullutkana juomahan Manalan maljat, Tuonen tuopit lakkimahan: juopuvat oluen juojat, kannun appajat katoovat." Sanoi Tuonelan emäntä: "Oi on vanha Väinämöinen! Mitä sie tulit Manalle, kuta Tuonelan tuville ennen Tuonen tahtomatta, Manan mailta kutsumatta?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Veistäessäni venoista, uutta purtta puuhatessa uuvuin kolmea sanoa peripäätä päätellessä, kokkoa kohottaessa. Kun en noita saanutkana, mailta, ilmoilta tavannut, piti tulla Tuonelahan, lähteä Manan majoille saamahan sanoja noita, ongelmoita oppimahan." Tuopa Tuonelan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei Tuoni sanoja anna, Mana mahtia jakele! Etkä täältä pääsnekänä sinä ilmoisna ikänä kotihisi kulkemahan, maillesi matelemahan." Uuvutti unehen miehen, pani maata matkalaisen Tuonen taljavuotehelle. Siinä mies makaelevi, uros unta ottelevi: mies makasi, vaate valvoi. Oli akka Tuonelassa, akka vanha käykkäleuka, rautarihman kehreäjä, vaskilankojen valaja. Kehräsi sataisen nuotan, tuhantisen tuuritteli yönä yhtenä kesäisnä yhellä vesikivellä. Oli ukko Tuonelassa; se on ukko kolmisormi, rautaverkkojen kutoja, vaskinuotan valmistaja. Se kutoi sataisen nuotan, tuhantisen tuikutteli samana kesäisnä yönä samalla vesikivellä. Tuonen poika koukkusormi, koukkusormi, rautanäppi, se veti sataisen nuotan poikki Tuonelan joesta, sekä poikki jotta pitkin, jotta vieläkin vitahan, jottei päästä Väinämöisen, selvitä uvantolaisen sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista. Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Joko lie tuhoni tullut, hätäpäivä päälle pääsnyt näillä Tuonelan tuvilla, Manalan majantehilla?" Pian muuksi muuttelihe, ruton toiseksi rupesi: meni mustana merehen, saarvana sara'ikkohon; matoi rautaisna matona, kulki kyisnä käärmehenä poikki Tuonelan joesta, läpi Tuonen verkkoloista. Tuonen poika koukkusormi, koukkusormi, rautanäppi, kävi aamulla varahin verkkojansa katsomahan: sa'an saapi taimenia, tuhat emon alvehia, eip' on saanut Väinämöistä, ukkoa uvantolaista. Siitä vanha Väinämöinen Tuonelasta tultuansa sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Elköhön hyvä Jumala, elköhön sitä suetko, itse-mennyttä Manalle, Tuonelahan tunkeinutta! Äijä on sinne saanehia, vähä tuolta tullehia, tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista." Vielä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin lateli nuorisolle nousevalle, kansalle ylenevälle: "Elkätte, imeisen lapset, sinä ilmoisna ikänä tehkö syytä syyttömälle, vikoa viattomalle! Pahoin palkka maksetahan tuolla Tuonelan ko'issa: sija on siellä syyllisillä, vuotehet viallisilla, alus kuumista kivistä, palavoista paateroista, peitto kyistä, käärmehistä, Tuonen toukista ku'ottu."

Seitsemästoista runo

Vaka vanha Väinämöinen, kun ei saanunna sanoja tuolta Tuonelan ko'ista, Manalan ikimajoista, ain' yhä ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi, mistäpä sanoja saisi, loisi lempiluottehia. Paimen vastahan tulevi; hänpä tuon sanoiksi virkki: "Saat tuolta sata sanoa, tuhat virren tutkelmusta suusta Antero Vipusen, vatsasta varaväkevän. Vaan se on sinne mentävätä, polku poimeteltavata, ei ole matkoa hyveä, ei aivan pahintakana: yks' on juoni juostaksesi naisten neulojen neniä, tuosta toinen käyäksesi miehen miekan tutkaimia, kolmas koikutellaksesi uron tapparan teriä." Vaka vanha Väinämöinen toki mietti mennäksensä. Painuvi sepän pajahan, sanovi sanalla tuolla: "Ohoh seppo Ilmarinen! Taos rautaiset talukset, tao rautarukkahiset, paita rautainen rakenna! Laai rautainen korento, teräksinen tienaellos: pane syämehen teräkset, veä päälle melto rauta! Lähen saamahan sanoja, ongelmoita ottamahan vatsasta varaväkevän, suusta Antero Vipusen." Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Viikon on Vipunen kuollut, kauan Antero kaonnut vipunsa virittämästä, ahtamasta ansatiensä; et sieltä sanoa saane, et sanoa puoltakana." Vaka vanha Väinämöinen toki läksi, ei totellut. Astui päivän helkytteli naisten neulojen neniä, astui toisen torkutteli miesten miekan tutkaimia, kolmannenki koikutteli uron tapparan teriä. Itse virsikäs Vipunen, mies vanha varaväkevä, tuo viruvi virsinensä, luottehinensa lojuvi; haapa kasvoi hartioilla, koivu kulmilla yleni, leppä leukaluun nenässä, pajupehko parran päällä, otsalla oravikuusi, havuhonka hampahilla. Jo tulevi Väinämöinen. Veti miekan, riitsi rauan huotrasta huveksisesta, vyöstä vennon-selkäisestä; kaatoi haavan hartioilta, koivut kulmilta kukisti, leuoilta lepät leveät, pajupehkot parran päältä, otsalta oravikuuset, havuhongat hampahilta. Syösti rautaisen korennon suuhun Antero Vipusen, ikenihin irjuvihin, leukoihin lotisevihin. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Nouse pois, inehmon orja, maan alla makoamasta, viikon unta ottamasta!" Tuop' on virsikäs Vipunen heti herkesi unesta. Tunsi koskevan kovasti, kipeästi kiusaisevan: puri rautaisen korennon, puri päältä mellon rauan; ei tiennyt terästä purra, ei syöä syäntä rauan. Tuossa vanhan Väinämöisen, suun ohella seistessänsä, jalka toinen torkahtavi, vasen jalka vaapahtavi suuhun Antero Vipusen, leukaluulle luikahutti. Heti virsikäs Vipunen avoi suunsa suuremmaksi, leukapielensä levitti, - nieli miehen miekkoinensa, kulahutti kulkkuhunsa tuon on vanhan Väinämöisen. Siinä virsikäs Vipunen itse tuon sanoiksi virkki: "Jo olen jotaki syönyt, syönyt uuhta, syönyt vuohta, syönyt lehmeä mahoa, syönyt karjua sikoa: en ole vielä mointa syönyt, en tämän palan makuista!" Itse vanha Väinämöinen, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Jo taisi tuhoni tulla, hätäpäivä hämmenteä tämän hiien hinkalossa, tämän kalman karsinassa." Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä. Veitsi on vyöllä Väinämöisen, pää visainen veitsessänsä; tuosta hän teki venosen, teki tieolla venosen. Soutelevi, luitelevi suolen päästä suolen päähän, souteli joka solukan, joka supun suikerteli. Vanha virsikäs Vipunen ei tuosta totella ollut. Silloin vanha Väinämöinen löihen itsensä sepoksi, rakentihe rautioksi; painoi paitansa pajaksi, hiat paian palkehiksi, turkkinsa tuhottimeksi, housut hormiksi rakenti, sukat hormin suulliseksi, polvensa alasimeksi, vasaraksi kyynäspäänsä. Takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi; takoi yön lepeämättä, päivän pouahuttamatta vatsassa varaväkevän, mahtipontisen povessa. Silloin virsikäs Vipunen itse tuon sanoiksi virkki: "Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi? Jo olen syönyt saan urosta, tuhonnut tuhannen miestä, enpä liene mointa syönyt: syet suuhuni tulevat, kekälehet kielelleni, rauan kuonat kulkkuhuni! "Lähe nyt, kumma, kulkemahan, maan paha, pakenemahan, ennenkuin emosi etsin, haen valtavanhempasi! Jos sanon minä emolle, virkan, vierin vanhemmalle, enemp' on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla, kun poika pahoin tekevi, lapsi anke'in asuvi. "En nyt tuota tunnekana enkä arvoa alusta, mist' olet, hiisi, hingannunna, kusta, turma, tänne tullut puremahan, jäytämähän, syömähän, kaluamahan. Oletko tauti Luojan luoma, surma säätämä Jumalan, vain olet teko tekemä, toisen tuoma, toisen luoma, pantu tänne palkan eestä, rakettu rahan nenästä? "Ollet tauti Luojan luoma, surma säätämä Jumalan, niinp' on luome Luojahani, heitäime Jumalahani: ei Herra hyveä heitä, Luoja ei kaunista kaota. "Kun lienet teko tekemä, pulma toisen pungastama, kyllä saan sukusi tietä, löyän synnyntäsijasi! "Tuolta ennen pulmat puuttui, tuolta taikeat tapahtui: tietomiesten tienohilta, laulumiesten laitumilta, konnien kotisijoilta, taikurien tanterilta; tuolta Kalman kankahilta, maasta manteren sisästä, miehen kuollehen ko'ista, kaonnehen kartanosta; mullista muhajavista, maista liikuteltavista, somerilta pyöriviltä, hiekoilta heliseviltä; notkoilta noroperiltä, soilta sammalettomilta, here'istä hettehistä, läikkyvistä lähtehistä; metsän hiien hinkalosta, viien vuoren vinkalosta, vaaran vaskisen laelta, kuparisen kukkulalta; kuusista kuhisevista, hongista hohisevista, latvasta lahon petäjän, mätäpäistä mäntylöistä; revon rääyntäsijoilta, hirven hiihtokankahilta, kontion kivikolosta, karhun louhikammiosta; Pohjan pitkästä perästä, Lapin maasta laukeasta, ahoilta vesattomilta, mailta kyntämättömiltä; suurilta sotakeoilta, miehentappo-tanterilta, ruohoista rohisevista, hurmehista huuruvista; suurilta meren seliltä, ulapoilta auke'ilta, meren mustista mu'ista, tuhannen sylen syvästä; virroista vihisevistä, palavoista pyörtehistä, Rutjan koskesta kovasta, ve'en vankan vääntehestä; takaisesta taivahasta, poutapilvien periltä, ahavan ajeloteiltä, tuulen tuutimasijoilta. "Sieltäkö sinäki puutuit, sieltä, taikea, tapahuit syämehen syyttömähän, vatsahan viattomahan, syömähän, kaluamahan, puremahan, louhtamahan? "Himmene nyt, Hiien hurtta, raukea, Manalan rakki, lähe pois kohusta, konna, maan kamala, maksoistani, syömästä syänkäpyä, pernoani pehkomasta, vatsoa vanuttamasta, keuhkoloita kiertämästä, napoa navertamasta, ohimoita ottamasta, selkäluita luistamasta, sivuja sivertämästä! "Jos ei minussa miestä liene, niin panen parempiani tämän pulman purkajaksi, kauhean kaottajaksi. "Nostan maasta mannun eukot, pellosta peri-isännät, kaikki maasta miekkamiehet, hiekasta hevoisurohot väekseni, voimakseni, tuekseni, turvakseni tässä työssä työlähässä, tässä tuskassa kovassa. "Kun ei tuostana totelle, vääjänne väheäkänä, nouse, metsä, miehinesi, katajikko, kansoinesi, petäikkö, perehinesi, umpilampi, lapsinesi, sata miestä miekallista, tuhat rauaista urosta tätä hiittä hieromahan, juutasta rutistamahan! "Kun ei tuostana totelle, vääjänne väheäkänä, nouse veestä, veen emäntä, sinilakki, lainehista, hienohelma, hettehestä, puhasmuotoinen, muasta väeksi vähän urohon, miehen pienen miehuueksi, jottei minua syyttä syöä eikä tauitta tapeta! "Kun ei tuostana totelle, vääjänne väheäkänä, kave eukko, luonnon tytti, kave kultainen korea, jok' olet vanhin vaimoloita, ensin emä itselöitä, käy nyt tuskat tuntemahan, hätäpäivät häätämähän, tämä jakso jaksamahan, puutunnainen purkamahan! "Ja kun ei sitä totelle, välttäne väheäkänä, ukko taivahan-napainen, remupilven-reunahinen, tule tänne tarvittaissa, ajaite anottaessa, työt kehnot kerittämähän, rikkonaiset riisumahan miekalla tuliterällä, säilällä säkehisellä! "Lähe nyt, kumma, kulkemahan, maan paha, pakenemahan! Ei täällä sinun sijoa sijankana tarpehella. Muunne muuttaos majasi, etemmä elosijasi, isäntäsi istumille, emäntäsi astumille! "Sitte sinne tultuasi, matkan päähän päästyäsi, tekijäsi tienohille, laittajasi laitumille, laai tunnus tultuasi, salamerkki saatuasi, jyskä kuin ukon jyrynen, välkä kuin tulen välähys! Potkaise pihalta portti, laske lauta ikkunasta, siitä siirräite sisähän, lennä tupruna tupahan! Ota kiinni kinterestä, kai'immasta kantapäästä, isännät perisopesta, emännät ovisopesta! Isännältä silmä kaiva, emännältä pää murota, sormet koukkuhun koverra, väännä päätä väärällehen! "Jos siitä vähän tulisi, lennä kukkona kujalle, kanan lasna kartanolle, rinnoin rikkatunkiolle! Sorra soimelta hevonen, navetasta sarvinauta, sarvet sontahan sovita, häntä laske lattialle, silmät käännä kellellehen, niskat ruttohon rutaise! "Oletko tauti tuulen tuoma, tuulen tuoma, vuon ajama, ahavaisen antelema, vilun ilman viehättämä, mene tuulen tietä myöten, ahavan rekiratoja, ilman puussa istumatta, lepässä lepeämättä vaaran vaskisen laelle, kuparisen kukkulalle, siellä tuulen tuuitella, ahavaisen akkiloia! "Lienet tullut taivahalta, poutapilvien periltä, nouse taasen taivahalle, tuonne ilmoille ylene, pilvihin pirisevihin, tähtihin tärisevihin, tulena palelemahan, säkehinä säikkymähän auringon ajelemilla, kuun kehyen kiertämillä! "Lienet, vieno, veen vetämä, meren aaltojen ajama, niin, vieno, vetehen mennös, alle aaltojen ajaite, mutalinnan liepehille, vesiharjun hartehille, siellä aaltojen ajella, ve'en synkän sylkytellä! "Lienet Kalman kankahalta, ikimennehen majoilta, toki koitellos kotia, noille Kalman kartanoille, multihin muhajavihin, maihin liikuteltavihin, johon on kansa kaatununna, väki vahva vääntynynnä! "Kun liet, tuhma, tuolta tullut, metsän hiien hinkalosta, petäjäisistä pesistä, honkaisista huonehista, niin sinne sinun manoan metsän hiien hinkalohon, honkaisihin huonehisin, petäjäisihin pesihin, sini siellä ollaksesi, kunnes lattiat lahovat, seinähirret sienettyvät, laki päältä laukeavi. "Ja tuonne sinun manoan, tuonne kehnoa kehoitan ukkokontion kotihin, akkakarhun kartanohon, notkoille noroperille, soille räykymättömille, heiluvihin hettehisin, läilyvihin lähtehisin, lampihin kalattomihin, aivan ahvenettomihin. "Et siellä sijoa saane, niin tuonne sinun manoan Pohjan pitkähän perähän, Lapin maahan laukeahan, ahoille vesattomille, maille kyntämättömille, kuss' ei kuuta, aurinkoa eikä päiveä iässä. Siell' on onni ollaksesi, lempi liehaellaksesi: hirvet on puihin hirtettynä, jalot peurat jaksettuna syöä miehen nälkähisen, haukata halun-alaisen. "Ja tuonne sinun manoan, tuonne käsken ja kehoitan Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyörtehesen, johon puut pä'in putoovat, perin vierivät petäjät, tyvin syösten suuret hongat, latvoin lakkapäät petäjät. Ui siellä, paha pakana, kosken kuohuja kovia, ve'et väljät väännättele, ve'et ahtahat asuile! "Et siellä sijoa saane, niin tuonne sinun manoan Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikipurohon, jost' et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä, kun en pääsne päästämähän, kerinne kerittämähän yheksällä oinahalla, yhen uuhen kantamalla, yheksällä härkäsellä, yhen lehmäsen vasoilla, yheksän oron keralla, yhen tamman varsasilla. "Josp' on kyytiä kysynet, anonet ajohevoista, kyllä mä sulle kyyin laitan ja annan ajohevosen: Hiiess' on hyvä hevonen, punatukka tunturissa, jonka turpa tulta tuiski, nenä varsin valkeata, kaikki on rautaiset kapiot, teräksiset temmottimet; ne jaksaa mäkehen mennä, nousta notkon penkerehen hyvällä hypittäjällä, ajajalla ankaralla. "Kun ei siitä kyllin liene, saaos Hiien hiihtoneuvot, Lemmon leppäiset sivakat, pahalaisen paksu sauva, joilla hiihät Hiien maita, Lemmon lehtoja samoat, hilpotellen Hiien maita, pahan maita paipotellen! Kivi on tiellä poikkipuolin: se poikki porahtakohon, hako tiellä pitkin puolin: tuo kaheksi katketkohon, uros tiellä pystyn puolin: sep' on laitahan lähetä! "Lähe nyt, liika, liikkumahan, mies paha, pakenemahan ennen päivän nousemista, koi-jumalan koittamista, auringon ylenemistä, kukon äänen kuulumista! Nyt on liian liikeaika ja pahan pakenoaika, kuutamainen kulkeasi, valkea vaeltoasi. "Kun et vääjänne välehen, eronne, emotoin rakki, saan minä kokolta kourat, veren juojalta vekarat, linnulta lihan pitimet, havukalta haarottimet, joilla konnat kouristelen, ilkeät iki asetan pään pärisemättömäksi, hengen huokumattomaksi. "Luopui ennen luotu lempo, eksyipä emollinenki tullessa Jumalan tunnin, avun Luojan auetessa: etkö sie, emotoin, eksy, luovu, luonnotoin sikiä, haihu, koira haltiatoin, erkane, emotoin rakki, tämän tunnin tutkaimella, tämän kuuhuen kululla?" Vaka vanha Väinämöinen silloin tuon sanoiksi virkki: "Hyvä tääll' on ollakseni, armas aikaellakseni: maksat leiväksi pätevi, marut maksan särpimeksi, keuhkot käypi keitokseksi, rasvat ruoiksi hyviksi. "Asetan alasimeni syvemmin syänlihoille, painan paljani lujemmin paikoille pahemmillenki, ettet pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä, kun en saa sanoja kuulla, luoa lempiluottehia, kuulla kyllältä sanoja, tuhansia tutkelmoita. Ei sanat salahan joua eikä luottehet lovehen; mahti ei joua maan rakohon, vaikka mahtajat menevät." Silloin virsikäs Vipunen, tuo vanha varaväkevä, jonk' oli suussa suuri tieto, mahti ponnetoin povessa, aukaisi sanaisen arkun, virsilippahan levitti lauloaksensa hyviä, parahia pannaksensa, noita syntyjä syviä, ajan alkuluottehia, joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla. Lauloi synnyt syitä myöten, luottehet lomia myöten, kuinka Luojansa luvalla, kaikkivallan vaatimalla itsestänsä ilma syntyi, ilmasta vesi erosi, veestä manner maatelihe, manterelle kasvut kaikki. Lauloi kuun kuvoannasta, auringon asetannasta, ilman pielten pistännästä, taivosen tähytännästä. Siinä virsikäs Vipunen kyllä lauloi ja osasi! Ei ole kuultu eikä nähty sinä ilmoisna ikänä parempata laulajata, tarkempata taitajata: suu se syyteli sanoja, kieli laski lausehia, kuin on sälkö sääriänsä, ratsu jalkoja jaloja. Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli: päätyi päivä kuulemahan, kuu kulta tähyämähän; aallot seisottui selällä, lainehet lahen perällä; puuttui virrat vieremästä, Rutjan koski kuohumasta, vuotamasta Vuoksen koski, joki Juortanin pysähtyi. Siitä vanha Väinämöinen, kun oli sanoja kuullut, saanut kylliksi sanoja, luonut lempiluottehia, rupeavi lähtemähän suusta Antero Vipusen, vatsasta varaväkevän, mahtipontisen povesta. Sanoi vanha Väinämöinen: "Oi sie Antero Vipunen! Ava suusi suuremmaksi, leukapielesi levitä, pääsisin mahasta maalle, kotihini kulkemahan!" Siinä virsikäs Vipunen itse tuon sanoiksi virkki: "Mont' olen syönyt, monta juonut, tuhonnut tuhatlukuja; moint' en vielä konsa syönyt, kuin söin vanhan Väinämöisen! Hyvin laait tultuasi, teet paremmin, kun paloat." Siitä Antero Vipunen irvisti ikeniänsä, avoi suunsa suuremmaksi, leukapielensä levitti. Itse vanha Väinämöinen läksi suusta suuritieon, vatsasta varaväkevän, mahtipontisen povesta; luiskahtavi poies suusta, kaapsahtavi kankahalle, kuin on kultainen orava tahi näätä kultarinta. Läksi siitä astumahan; tuli sepponsa pajahan. Sanoi seppo Ilmarinen: "Joko sait sanoja kuulla, luoa lempiluottehia, miten laita lasketahan, perilaita liitetähän, kokkapuut kohennetahan?" Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Jo nyt sain sa'an sanoja, tuhansia tutkelmoita, sain sanat salasta ilmi, julki luottehet lovesta." Niin meni venonsa luoksi, tieokkaille tehtahille. Sai venonen valmihiksi, laian liitto liitetyksi, peripäähyt päätetyksi, kokkapuut kohotetuksi: veno syntyi veistämättä, laiva lastun ottamatta.

Kahdeksastoista runo

Vaka vanha Väinämöinen arveli, ajattelihe mennä neittä kosjomahan, päätä kassa katsomahan pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta, Pohjan kuulua tytärtä, Pohjan mointa morsianta. Pani haahen haljakkahan, punaisehen pursipuolen, kokat kullalla kuvasi, hopealla holvaeli. Niin huomenna muutamana, aamulla ani varahin lykkäsi venon vesille, satalauan lainehille kuorikiskoilta teloilta, mäntyisiltä järkälöiltä. Nosti päälle purjepuunsa, veti puuhun purjehia: veti purjehen punaisen, toisen purjehen sinisen; itse laivahan laseikse, aluksehen asteleikse. Läksi merta laskemahan, sinistä sirottamahan. Siinä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: "Tule nyt purtehen, Jumala, aluksehen, armollinen, väeksi vähän urohon, miehen pienen miehuueksi noilla väljillä vesillä, lake'illa lainehilla! "Tuuittele, tuuli, purtta, aalto, laivoa ajele ilman sormin soutamatta, ve'en kieron rikkomatta, väljille meren selille, ulapalle aukealle!" Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti, pitkän puhtehen pitäjä, aamun valvoja varainen, joutui sotkut sotkemassa, vaattehet viruttamassa päässä portahan punaisen, laajan laiturin laella, nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. Katselevi, kääntelevi ympäri ihalat ilmat, päänsä päälle taivahalle, rannatse meriä myöten: ylähällä päivä paistoi, alahalla aallot välkkyi. Loip' on silmänsä selälle, käänti päätä päivän alle suitse Suomelan joesta, päitse Väinölän vesistä: keksi mustasen merellä, sinervöisen lainehilla. Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: "Mi olet merellä musta, ku sinervä lainehilla? Kun sa ollet hanhikarja tahi armas alliparvi, niin sä lentohon lemaha ylähäksi taivahalle! "Kun ollet lohinen luoto tahi muu kalainen karja, niin sä uimahan pulaha, veäite ve'en sisähän! "Olisit kivinen luoto tahikka vesihakonen, aalto päällesi ajaisi, vesi päälle vierähtäisi." Vene vierivi lähemmä, uusi pursi purjehtivi nenätse utuisen niemen, päitse saaren terhenisen. Annikki hyväniminen jo tunsi venon tulevan, satalauan laiehtivan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Lienet veikkoni venonen elikkä isoni pursi, niin koe kohin kotia, käänny päin omille maille, nenin näihin valkamoihin, perin muille valkamoille! Lienet pursi ventovieras, ulommaksi uiksennellos, vastoin muita valkamoita, perin näihin valkamoihin!" Ei ollut veno kotoinen eikä pursi ventovieras: olipa pursi Väinämöisen, laiva laulajan ikuisen. Jo luoksi lähentelihe, pakinoille painatteli, sanan vieä, toisen tuoa, kolmannen kovin puhua. Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti, purrelta kyselemähän: "Kunne läksit, Väinämöinen, suorihit, suvannon sulho, maan valio, valmistihit?" Tuop' on vanha Väinämöinen puhelevi purrestansa: "Läksin lohta pyytämähän, kuujoa kuettamahan Tuonen mustasta joesta, syvästä saraojasta." Annikki hyväniminen, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Elä tyhjiä valehi, tunnen mie kalanku'unki! Toisinpa isoni ennen, toisin valtavanhempani läksi lohta pyytämähän, taimenta tavottamahan: oli verkkoja venonen, laivan täysi laskimia, siinä nuotat, siinä nuorat, siinä tarpoimet sivulla, atra'imet alla teljon, pitkät sauvoimet perässä. Kunne läksit, Väinämöinen, ulkosit, uvantolainen?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Läksin hanhien hakuhun, kirjasiipien kisahan, kuolasuien korjelohon Saksan salmilta syviltä, ulapoilta auke'ilta." Annikki hyväniminen sanan virkkoi, noin nimesi: "Tunnen mie toen puhujan ekä keksin kielastajan! Toisinpa isoni ennen, toisin valtavanhempani läksi hanhien ajohon, punasuien puujelohon: jousi oli suuri jäntehessä, vetehessä kaari kaunis, koira musta kahlehissa, kahle kaarehen siottu; rakki juoksi rannan teitä, pennut kiiteli kiviä. Sano totta, Väinämöinen: kunne kuitenki käkesit?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Entä jos minä menisin noihin suurihin sotihin, tasapäihin tappeloihin, joss' on verta säärivarsi, polven korkeus punaista?" Aina Annikki sanovi, tinarinta riukuttavi: "Tunnen mie soanki käynnin! Kun ennen isoni läksi noihin suurihin sotihin, tasapäihin tappeloihin, sata miest' oli soutamassa, tuhat ilman istumassa, nenin jousia nenässä, terin miekat teljopuilla. Sano jo toet totiset, valehettomat, vakaiset: kunne läksit, Väinämöinen, suorihit, suvantolainen?" Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Tule, tytti, purteheni, neitonen, venoseheni, niin sanon toet totiset, valehettomat, vakaiset!" Annikki sanan sanovi, tinarinta riuvahutti: "Tuuli sulle purtehesi, ahava venosehesi! Käännän purtesi kumohon, alas keulan keikahutan, jos en saa tosia kuulla, kunne lähteä käkesit, kuulla tarkkoja tosia, valehia viimeisiä." Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Toki ma sanon toetki, jos vähän valehtelinki: läksin neittä kosjomahan, impeä anelemahan pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta, miehen syöjästä sijasta, urohon upottajasta." Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neito, kun tunsi toet totiset, valehettomat, vakaiset, heitti hunnut huuhtomatta, vaattehet viruttamatta laajan laiturin laelle, päähän portahan punaisen. Käsin vaali vaattehensa, kourin helmansa kokosi, siitä sai samoamahan, heti joutui juoksemahan; tulevi sepon kotihin, itse astuvi pajahan. Tuo oli seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, takoi rautaista rahia, hope'ista huolitteli, kyynärä kyventä päässä, syli syttä hartioilla. Astui Annikki ovelle, sanan virkkoi, noin nimesi: "Veli, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Taos mulle sukkulainen, tao sormukset soreat, kahet, kolmet korvakullat, viiet, kuuet vyöllisvitjat, niin sanon toet totiset, valehettomat, vakaiset!" Sanoi seppo Ilmarinen: "Kun sanot hyvät sanomat, taon sulle sukkulaisen, taon sormukset soreat, taon ristin rinnoillesi, päällispankasi parannan; sanonet pahat sanomat, rikki murran muinaisetki, tungen päältäsi tulehen, alle ahjoni ajelen." Annikki hyvänimikkö, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Ohoh seppo Ilmarinen! Muistat sa mokomin naia, jonka muinen kihlaelit, varoittelit vaimoksesi! "Takoa yhä taputat, ajan kaiken kalkuttelet; kesän kengität hevoista, talven rautoja rakennat, yön kohennat korjiasi, päivän laait laitioita kulkeaksesi kosihin, päästäksesi Pohjolahan: jo nyt vievät viekkahammat, etevämmät ennättävät, ottavat sinun omasi, anastavat armahasi, vuosin kaksin katsomasi, kolmin vuosin kosjomasi. Jo menevi Väinämöinen selässä meren sinisen kokan kultaisen kuvussa, melan vaskisen varassa pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan." Tunkihe sepolle tuska, rautiolle raskas tunti: kirposi pihet piosta, vasara käestä vaipui. Sanoi seppo Ilmarinen: "Annikki sisarueni! Taon sulle sukkulaisen, taon sormukset soreat, kahet, kolmet korvaskullat, viiet, kuuet vyöllisvitjat: lämmitä kyly metinen, saustuta simainen sauna hienoisilla halkosilla, pienillä pirastehilla! Laai pikkuisen poroa, lipeäistä liuvahuta, millä päätäni pesisin, varruttani valkoaisin sykysyisistä sysistä, taonnoista talvisista!" Annikki hyvänimikkö lämmitti saloa saunan puilla tuulen taittamilla, Ukon ilman iskemillä. Kivet koskesta kokosi, saattoi löylyn lyötäviksi, ve'et lemmen lähtehestä, heraisesta hettehestä. Taittoi vastan varvikosta, lempivastasen lehosta, hauteli metisen vastan metisen kiven nenässä. Laati piimäistä poroa, ytelmäistä saipuata, saipuata säihkyväistä, säihkyväistä, suihkuvaista, sulhon pään pesettimeksi, vartalon valattimeksi. Itse seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, takoi neien tarpehia, päällispankoja paranti yhen kylyn joutuessa, yhen saunan saapuessa; ne työnti tytön kätehen. Tyttö tuon sanoiksi virkki: "Jo nyt saunan saustuttelin, lämmitin kylyn utuisen, hauoin vastat valmihiksi, lempivastat liehautin. Kylve, veikko, kyllältäsi, vala vettä vallaltasi, pese pääsi pellaviksi, silmäsi lumisiruiksi!" Siitä seppo Ilmarinen kävi itse kylpemähän sekä kylpi kylläksensä, valelihe valkeaksi; pesi silmät sirkeäksi, silmäkulmat kukkeaksi, kaulansa kananmuniksi, koko varren valkeaksi. Tuli saunasta tupahan, - tuli tuntemattomana, kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina. Siitä tuon sanoiksi virkki: "Annikki sisarueni! Tuo nyt paita palttinainen, kanna vaattehet vakaiset, millä vartta valmistelen sulhoseksi suoritessa!" Annikki hyväniminen toip' on paian palttinaisen hipiälle hiettömälle, iholle alastomalle; siitä kaatiot kapoiset, nuo emosen ompelemat, sivuille syettömille, luien tuntumattomille. Toi siitä sukat sulavat, emon impenä kutomat, säärille säsyttömille, luuttomille pohke'ille; siitä kengät kelvolliset, Saksan saappahat parahat päälle sukkien sulien, emon neinnä neulomien. Haki haljakan sinisen, alta maksankarvallisen, päälle paian palttinaisen, tuon on aivan aivinaisen; siihen sarkakauhtanaisen, veroin neljin vieritetyn, päälle haljakan sinisen, tuon on uuen uutukaisen; tuhatnyplän uuen turkin, saoin kaunoin kaunistetun, päälle sarkakauhtanaisen, tuon veralla vierittämän; vielä vyön on vyöhyställe, kultakirjan kussakkaisen, emon impenä kutoman, kassapäänä kaikuttaman; siitä kirjakintahaiset, kultasuiset sormikkahat, Lapin lapsien latomat, kätösille kaunihille; siitä pystyisen kypärin kultaisille kutrisille, tuon isonsa ostamaisen, sulhaismiesnä suorittaman. Siitä seppo Ilmarinen vaatettihe, valmistihe, pukihe, somistelihe. Sanoi sitte orjallensa: "Valjasta nyt viljo varsa kirjokorjasen etehen lähteäkseni ajohon, mennäkseni Pohjolahan!" Orja tuon sanoiksi virkki: "On meillä oroista kuusi, kauran syöpeä hepoa. Minkä noista valjastaisin?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Sie ota paras oronen: pistä varsa valjahisin, ruskea re'en etehen! Pane kuusi kukkulaista, seitsemän siniotusta vempelille viekumahan, rahkehille raukumahan, jotta kaunot katsahtaisi, impyet ihasteleisi! Kanna tuohon karhun talja päällä istuellakseni, tuopa toinen, turskan talja kirjokorjan katteheksi!" Tuo orja alinomainen, rahan pantu palkkalainen pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen. Pani kuusi kukkulaista, seitsemän siniotusta vempelille viekumahan, rahkehille raukumahan. Kantoi tuohon karhun taljan istuaksensa isännän, toip' on toisen, turskan taljan kirjokorjan katteheksi. Itse seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi: "Laske, Ukko, uutta lunta, visko hienoa vitiä, lunta korjan luikutella, vitiä re'en vilata!" Laskip' Ukko uutta lunta, viskoi hienoista vitiä; se katti kanervan varret, peitti maalta marjan varret. Siitä seppo Ilmarinen istuikse teräsrekehen; sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Lähe nyt, onni, ohjilleni, Jumala rekoseheni! Onni ei taita ohjaksia, Jumala ei riko rekeä." Otti ohjakset kätehen, siiman toisehen sivalti, heitti siimalla hevoista, itse tuon sanoiksi virkki: "Lähe nyt, laukki, laskemahan, liinaharja, liikkumahan!" Ajavi hypittelevi meren hietaharjuloita, simasalmien sivutse, leppäharjun hartioitse. Ajoi rannat raksutellen, rannan hiekat helskytellen: somer silmille sirisi, meri parskui parmahille. Ajoi päivän, ajoi toisen, kohta kolmannen ajavi; jo päivänä kolmantena yllättävi Väinämöisen. Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: "Oi on vanha Väinämöinen! Tehkämme sula sovinto, jos on kiistoin kihlonemme, kiistoin käynemme kosissa: ei neittä väellä vieä, vastoin mieltä miehelähän." Sanoi vanha Väinämöinen: "Teen minä sulan sovinnon: ei neittä väellä vieä, vastoin mieltä miehelähän. Sille neiti antaminen, kelle mielensä tekevi, pitämättä pitkän kaihon, vihan viikon kantamatta." Ajoivat e'elle siitä matkoansa kumpainenki: pursi juoksi, ranta roikki, oro juoksi, maa jämäsi. Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen. Jopa haukkui hallikoira, linnan lukki luskutteli pimeässä Pohjolassa, sangassa Sariolassa; hiisti ensin hiljemmältä, harviammalta murahti perän lyöen pientarehen, hännän maahan torkutellen. Sanoi Pohjolan isäntä: "Käyös, tyttö, katsomahan, mitä haukkui hallikoira, luppakorva luikutteli!" Tytti taiten vastaeli: "En joua, isäni kulta: suur' on läävä läänittävä, karja suuri katsottava, paasi paksu jauhettava, jauhot hienot seulottavat; paasi paksu, jauhot hienot, jauhaja vähäväkinen." Hiljan haukkui linnan hiisi, harvoin harmio mureksi. Sanoi Pohjolan isäntä: "Käyös, akka, katsomahan, mitä haukkuvi halikka, linnan luppa luikuttavi!" Akka tuon sanoiksi virkki: "En joua, käkeäkänä: pere on suuri syötettävä, murkinainen suorittava, leipä paksu leivottava, taikina taputettava; leipä paksu, jauhot pienet, leipoja vähäväkinen." Sanoi Pohjolan isäntä: "Ainap' on akoilla kiire, aina työtä tyttärillä, pankollaki paistuessa, vuotehellaki venyissä. Mene, poika, katsomahan!" Poika tuon sanoiksi virkki: "Min' en joua katsomahan: kirves on tylsä tahkottava, pölkky paksu leikattava, pino suuri pilkottava, halko hieno latjattava; pino suuri, halko hieno, pilkkoja vähäväkinen." Aina haukkui linnan hakki, linnan lukki luksutteli, peni julma juhmutteli, saaren vartio valitti perän peltohon sysäten, hännän kääten käppyrähän. Sanoi Pohjolan isäntä: "Ei halli valetta hauku, ikipuol' ei ilman virka, ei se honkihin horise." Kävi itse katsomahan. Astuvi pihalta poikki pellolle perimäiselle, ta'immalle tanhualle. Katsoi koiran suuta myöten, nenävartta valvatteli tuulikunnahan kukutse, leppäharjun hartioitse. Jo näki toen totisen, mitä haukkui hallikoira, maan valio vaikutteli, villahäntä vieretteli: purjehti veno punainen selän puolen Lemmenlahta, kirjokorja kiitelevi maapuolen Simasaloa. Itse Pohjolan isäntä pian pirttihin menevi, alle kattojen ajaikse; sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo tulevi vierahia selällä meren sinisen: ajetahan kirjokorjin tuon puolen Simasaloa, lasketahan laivoin suurin tämän puolen Lemmenlahta." Sanoi Pohjolan emäntä: "Mistä arpa saatanehe tulevista vierahista? Oi on pieni piikaseni! Pane pihlajat tulehen, puu valio valkeahan! Kun on verta vuotanevi, niin silloin sota tulevi; kunp' on vettä vuotanevi, aina rauhassa elämme." Pohjan piika pikkarainen, neiti nöyrä, käskyläinen, pisti pihlajat tulehen, puun valion valkeahan; eip' on verta vuoakana, eip' on verta eikä vettä: läksi mettä vuotamahan, simoa sirettämähän. Virkkoi Suovakko sopesta, akka vanha vaipan alta: "Puu kun mettä vuotanevi, simoa sirettänevi, niin mi saapi vierahia, se on suuri sulhaiskansa." Siitä Pohjolan emäntä, Pohjan akka, Pohjan tyttö pian pistihe pihalle, kaapsahtihe kartanolle luoen silmänsä selälle, kääten päätä päivän alle. Näki tuolta tuon tulevan, uuen purren purjehtivan, satalauan laiehtivan selän puolen Lemmenlahta; haaksi paistoi haljakalle, punaiselle pursipuoli; mies puhas perässä purren melan vaskisen varassa. Näki juoksevan orosen, vierevän reki punaisen, kirjokorjan kiiättävän maapuolen Simasaloa, kuusin kultaisin käkösin vempelellä kukkumassa, seitsemin siniotuksin rahkehella laulamassa; mies rehevä reen perässä, uros selvä ohjaksissa. Sanoi Pohjolan emäntä, itse lausui, noin nimesi: "Kummallenp' on mielit mennä, kun tulevat tahtomahan ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi? "Ken se haahella tulevi, laskevi veno punaisin selän puolen Lemmenlahta, se on vanha Väinämöinen: tuopi laivalla eloa, aluksella aartehia. "Ken se korjalla ajavi, kirjavalla kiiättävi maapuolen Simasaloa, se on seppo Ilmarinen: tuopi tyhjeä valetta, korjan täyen luottehia. "Kunpa tullahan tupahan, tuop' on tuopilla simoa, kanna kaksikorvaisella; työnnä tuoppi sen kätehen, kellen on mieli mennäksesi! Anna Väinölän ukolle, ku tuo haahella hyvyyttä, aluksella aartehia!" Tuop' on kaunis Pohjan tyttö, tuo osasi noin sanoa: "Oi on maammo, kantajani, oi emo, ylentäjäni! En mene osan hyvyylle enkä miehen mielevyylle, menenp' on otsan hyvyylle, varren kaiken kauneuulle. Eikä neittä ennenkänä ei ole myötynä eloihin; neiti on ilman antaminen Ilmariselle sepolle, ku on sampuen takonut, kirjokannen kalkutellut." Sanoi Pohjolan emäntä: "Ohoh lasta lampahutta! Menet seppo Ilmarille, vaahtiotsalle varaksi, sepon hurstin huuhtojaksi, sepon pään pesettimeksi!" Tyttö tuohon vastoavi, sanan virkkoi, noin nimesi: "Mene en Väinölän ukolle, ikivanhalle varaksi: vaiva vanhasta tulisi, ikävä iällisestä." Silloin vanha Väinämöinen oli eellä ennättäjä. Ajoi purtensa punaisen, laski haahen haljakkaisen teloille teräksisille, vaskisille valkamoille; itse tungeikse tupahan, alle kattojen ajaikse. Siinä lausui lattialta, oven suusta, alta orren, sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Tuletko minulle, neiti, ikuiseksi ystäväksi, polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi?" Tuopa kaunis Pohjan tytti itse ennätti sanoa: "Joko sie venosen veistit, joko laait laivan suuren kehrävarteni muruista, kalpimeni kappaleista?" Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui ja pakisi: "Jo laain hyvänki laivan, veistin ankaran venosen, jok' on tuulessa tukeva ja varava vastasäällä halki aaltojen ajella, selät vetten seurustella: kuplina kohotteleikse, lumpehina luikahaikse poikki Pohjolan vesien, lakkipäien lainehien." Tuopa kaunis Pohjan tytti sanan virkkoi, noin nimesi: "En kiitä meristä miestä, aallonlaskija-urosta: tuuli vie merellä mielen, aivot särkevi ahava. Enkä taia tullakana, en tulla minä sinulle ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi, sun sijan levittäjäksi, päänalaisen laskijaksi."

Yhdeksästoista runo

Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, itse tungeikse tupahan, kaivaikse katoksen alle. Tuotihin simoa tuoppi, mettä kannu kannettihin seppo Ilmarin kätehen. Seppo tuon sanoiksi virkki: "En ennen sinä ikänä, kuuna kullan valkeana juone näitä juomisia, kuin ma saan nähä omani, onko valmis valvattini, valmis valvateltavani." Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Vaiv' on suuri valvatissa, vaiva valvateltavassa: jalk' on kesken kenkimistä, toinen vieläki kesempi. Äsken on valmis valvattisi, oike'in otettavasi, kun sa kynnät kyisen pellon, käärmehisen käännättelet ilman auran astumatta, vaarnojen värisemättä. Senpä Hiisi ennen kynti, Lempo varsinki vakoili vaarnasilla vaskisilla, auralla tuliterällä; oma poikani poloinen heitti kesken kyntämättä." Silloin seppo Ilmarinen meni neitonsa tupahan. Itse tuon sanoiksi virkki: "Yön tyttö, hämärän neito! Muistatko ajan mokoman, kun kuvasin uuen sammon, kirjokannen kalkuttelin? Sie vannoit ikivalasi eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan, tullaksesi toivottelit mulle, miehelle hyvälle, ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi: nyt ei äiti annakana, työnnä mulle tyttöänsä kyntämättä kyisen pellon, käärmehisen kääntämättä." Antoi morsian apua, työnti neito neuvokkia: "Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Aura kultainen kuvoa, hope'inen huolittele! Sillä kynnät kyisen pellon, käärmehisen käännättelet." Tuop' on seppo Ilmarinen kullan ahjohon asetti, hopeansa lietsimehen, tuosta aurasen takovi. Takoi rautaiset talukset, teräksiset säärystimet, ne on päällensä pukevi, säärillensä säätelevi; rautapaitahan paneikse, teräsvöihin vyöteleikse, otti rautarukkasensa, nouti kintahat kiviset. Sai siitä tulisen ruunan, valjasti hyvän hevosen, läksi pellon kynnäntähän, vainion vakoantahan. Näki päitä pyöriviä, raivoja ratisevia. Sanovi sanalla tuolla: "Hoi mato, Jumalan luoma! Kuka nosti nokkoasi, kenpä käski ja kehoitti päätä pystössä piteä, kaulan vartta kankeata? Pois nyt tieltä poikellaite, tungeite kulohon, kurja, alas kursohon kuoite, heilauta heinikkohon! Josp' on tuolta pääsi nostat, Ukko pääsi särkenevi nuolilla teräsnenillä, rakehilla rautaisilla." Siitä kynti kyisen pellon, akoeli maan matoisen, nosti kyitä kynnökselle, käärmehiä käännökselle. Sanoi tuolta tultuansa: "Jo nyt kynnin kyisen pellon, vakoelin maan matoisen, käärmehisen käännättelin. Joko tyttö työnnetähän, annetahan ainoiseni?" Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Äsken neiti annetahan, tyttö täältä työnnetähän, kun sa tuonet Tuonen karhun, suistanet suen Manalan tuolta Tuonelan salosta, Manalan majan periltä; sata on saanut suistamahan, tullut ei yhtänä takaisin." Siitä seppo Ilmarinen meni neitonsa tupahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Työ minulle määrättihin: suistoa suet Manalan, Tuonen karhut tuoakseni tuolta Tuonelan salosta, Manalan majan periltä." Antoi morsian apua, työnti neito neuvokkia: "Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Teräksestä tehkös suitset, päitset rauasta rakenna yhellä vesikivellä, kolmen kosken kuohumilla! Niillä tuonet Tuonen karhut, suistanet suet Manalan." Siitä seppo Ilmarinen, akoja iän-ikuinen, teräksestä suitti suitset, päitset rauasta rakenti yhellä vesikivellä, kolmen kosken kuohumilla. Kävi siitä suistamahan; itse noin sanoiksi virkki: "Ututyttö Terhenetär! Seulo seulalla utua, terhenistä tepsuttele viljan vierimäsijoille, jottei kuule kulkevaksi eik' on eestäni pakene!" Sai sutosen suitsi-suuhun, karhun rautakahlehesen tuolta Tuonen kankahalta, sinisen salon sisästä. Sanoi tuolta tultuansa: "Anna, akka, tyttäresi! Jo olen tuonut Tuonen karhun, suistanut suen Manalan." Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Äsken alli annetahan, sinisotka suoritahan, kun saat suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan, tuolta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta ilman nuotan nostamatta, käsiverkon kääntämättä. Sata on saanut pyytämähän, tullut ei yhtänä takaisin." Jopa tuskiksi tulevi, läylemmäksi lankeavi. Meni neitonsa tupahan, itse tuon sanoiksi virkki: "Työ minulle määrättihin aina entistä parempi: saa'a suuri suomuhauki, liikkuva kala lihava, Tuonen mustasta joesta, Manalan ikipurosta verkotoinna, nuotatoinna, ilman muutta pyy'yksettä." Antoi morsian apua, työnti neito neuvokkia: "Ohoh seppo Ilmarinen! Ellös olko milläskänä! Taop' on tulinen kokko, vaakalintu valke'inen! Sillä saanet suuren hauin, liikkuvan kalan lihavan, Tuonen mustasta joesta, Manalan alantehesta." Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, takovi kokon tulisen, vaakalinnun valke'isen; kourat rauasta kuvasi, teräksestä temmottimet, siiviksi venehen vieret. Itse siiville yleni, selkähän sijoittelihe, kokon kynkkäluun nenille. Siitä neuvoi kokkoansa, vaakalintua varoitti: "Kokkoseni, lintuseni! Menes lennä, kunne käsken: Tuonen mustalle joelle, Manalan alantehelle! Iske suuri suomuhauki, liikkuva kala lihava!" Tuo kokko, komea lintu, lenteä lekuttelevi; lenti hauin pyyäntähän, hirmuhampahan hakuhun, tuonne Tuonelan joelle, Manalan alantehelle. Yksi siipi vettä viisti, toinen taivasta tapasi, kourat merta kuopaeli, nokka luotoja lotaisi. Siitä seppo Ilmarinen lähtevi haroamahan tuota Tuonelan jokea, kokko luona vahtimahan. Vetehinen veestä nousi, koppoi kiinni Ilmarisen. Kokko niskahan kohahti, Vetehisen päätä väänti, polki päätä pohjemmaksi, kohti mustia mutia. Jo tulevi Tuonen hauki, ve'en koira vengottavi. Ei ole hauki pienen pieni eikä hauki suuren suuri: kieli kahta kirvesvartta, hampahat haravan varren, kita kolmen kosken verta, selkä seitsemän venehen. Tahtoi seppoa tavata, syöä seppo Ilmarisen. Tuli kokko kouotellen, isketellen ilman lintu. Eik' ole kokko pienen pieni eikä aivan suuren suuri: suu sen on satoa syltä, kita kuusi koskellista, kieli kuutta keihäsvartta, kynnet viittä viikatetta. Keksi suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan, iskevi kaloa tuota, vasten suomuja sukaisi. Silloin suuri suomuhauki, liikkuja kala lihava, painavi kokon kynimen alle selvien vesien. Niin kokko kohotteleikse, ilmahan ylenteleikse: nosti mustia muria päälle selvien vesien. Liiteleikse, laateleikse; toki toisesti kokevi. Yhen iski kynsiänsä hauin hirmun hartioihin, ve'en koiran koukkuluihin; toisen iski kynsiänsä vuorehen teräksisehen, rautaisehen kalliohon. Kilpestyi kivestä kynsi, kalpistihe kalliosta: jo hauki sukeltelihe, ve'en venkale vetihe kynsistä kokon kynimen, vaakalinnun varpahista, - jälet kynnen kylkiluilla, halennehet hartioilla. Siitä kokko rautakoura kivastihe vielä kerran; siivet välkkyi valkeana, silmät selvänä tulena: saip' on hauin kynsihinsä, ve'en koiran kourihinsa. Nosti suuren suomuhauin, ve'en venkalan veälti alta aaltojen syvien päälle selvien vesien. Niinp' on kokko rautakoura kerrallansa kolmannella toki saapi Tuonen hauin, liikkuvan kalan lihavan, tuosta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta: ei vesi ve'elle tullut hauin suuren suomuloista, ilma ei ilmalle hajaisnut kokon suuren höyhenistä. Siitä kokko rautakoura kantoi suuren suomuhauin oksalle omenatammen, päähän lakkapään petäjän. Siinä maisteli makua, viilti halki hauin vatsan, riipoeli rintapäätä, pään on varsin poikki pahkoi. Sanoi seppo Ilmarinen: "Oi sinua, kurja kokko! Mikä lienet lintujasi, ku ollet otuksiasi, kun nyt maistelit makua, viillit halki hauin vatsan, kanssa riivoit rintapäätä, pään on varsin poikki pahkoit!" Tuop' on kokko rautakoura siitä syäntyi lentämähän. Ylös ilmahan kohosi pitkän pilven rannan päälle: pilvet liikkui, taivot naukui, ilman kannet kallistihe, katkesi Ukolta kaari, kuulta sarviset sakarat. Siitä seppo Ilmarinen itse kantoi pään kaloa anopille antehiksi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuoss' onpi ikuinen tuoli hyvän Pohjolan tupahan." Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: "Jo nyt kynnin kyiset pellot, vakoelin maat matoiset, suistelin suet Manalan, Tuonen karhut kahlestutin; sain on suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan, tuosta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta. Joko nyt neiti annetahan, tyttö täältä työnnetähän?" Sanoi Pohjolan emäntä: "Pahoinpa sinäki laait, kun sa päätä poikki pahkoit, laskit halki hauin vatsan, vielä riivoit rintapäätä, kanssa maistelit makua." Silloin seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ei saalis viatta saa'a paikoilta paremmiltana, saati Tuonelan joesta, Manalan alantehesta. Joko on valmis valvattini, valmis valvateltavani?" Sanoi Pohjolan emäntä, itse lausui ja nimesi: "Jo on valmis valvattisi, valmis valvateltavasi! Annettava on alliseni, sorsaseni suorittava Ilmariselle sepolle ikuiseksi istujaksi, polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi." Olipa lapsi lattialla. Lauloi lapsi lattialta: "Jo tuli tuville näille liika lintu linnahamme. Lenti kokko koillisesta, halki taivahan havukka; siipi iski ilman äärtä, toinen lainetta lakaisi, pursto merta pyyhätteli, päähyt taivoa tapasi. Katseleikse, käänteleikse, liiteleikse, laateleikse; liiti miesten linnan päälle, nokalla kolistelevi; miesten linna rautakatto: ei siihen sisälle pääsnyt. "Katseleikse, käänteleikse, liiteleikse, laateleikse. Liiti naisten linnan päälle, nokalla kolistelevi; naisten linna vaskikatto: ei siihen sisälle pääsnyt. "Katseleikse, käänteleikse, liiteleikse, laateleikse. Liiti neitten linnan päälle, nokalla kolistelevi; neitten linna liinakatto: jo siihen sisälle pääsi! "Liiti linnan patsahalle, siitä laskihe laelle; liikahutti linnan lauan, istui linnan ikkunalle, seinälle selinäsulka, satasulka salvoimelle. "Katselevi kassapäitä, tukkapäitä tunnusteli, neitiparvesta parasta, kassapäistä kaunihinta, hele'intä helmipäistä, kukkapäistä kuuluisinta. "Siitä kokko kouraisevi, havulintu haivertavi: iski parvesta parahan, sorsajoukosta somimman, hele'immän, hempe'immän, verevimmän, valke'imman. Senpä iski ilman lintu, kynsi pitkä piirrällytti, ku oli pysty pään piolta sekä varrelta valittu, sulkasiltahan sulavin, hienukaisin höyheniltä." Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Mistä tiesit, teltamoinen, kuulit, kultainen omena, tämän neien kasvavaksi, tukan liina liikkuvaksi? Huohtiko hopeat neien, neien kullat sinne kuului, sinne paistoi meiän päivät, meiän kuuhuet kumotti?" Lausui lapsi lattialta, vasta kasvava karehti: "Siitä tiesi teltamoinen, onnen myyrä tien osasi neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon: hyvä oli isosta huuto laivan suuren laskennalta, emosta sitäi parempi leivän paksun paistannalta, vehnäleivän leivonnalta, vierahan ravitsennalta. "Siitä tiesi teltamoinen, äkkioutoinen älysi neien nuoren nousneheksi, impyen ylenneheksi: kun kävi pihatse kerran, astui aittojen alatse varsin aamulla varahin, aivan aika-huomenessa, noki nousi nuoraisesti, savu paksusti pakeni neien kuulusta ko'ista, kasvavaisen kartanosta; neiti oli itse jauhamassa, kivenpuussa kiikkumassa: kivenpuu käkenä kukkui, laklana kiven lapatta, kiven siili sirkkusena, kivi helmenä heläsi. "Kävi siitä toisen kerran, astui pellon pientaretse: neiti oli mataramaalla, keikkui keltakankahilla, paineli punapatoja, keitti keltakattiloita. "Kävi kerran kolmannenki neien akkunan alatse, kuuli neitosen kutovan, pirta käessä piukkoavan: sukkulainen suikahteli kuin kärppä kiven kolossa, pirkaeli pirran pii'it kuin on tikka puun kylessä, käärilauta käännähteli kuin orava oksapuussa." Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Kutti, kutti, neitoseni! Enkö jo sanonut aina: elä kuusissa kukahu, elä laula laksoloissa, näytä kaulan kaarevuutta, käsivarren valkeutta, ripeyttä rinnan nuoren, muun on muo'on muhkeutta! "Kaiken syystä syyättelin, keikutin tämän kesosen, jop' on kerkeän keväimen, jopa toisen toukoaian: laatiomme piilopirtti, pienet piiloikkunaiset, neien kangasta kutoa, neljin niisin niukutella, ettei kuule Suomen sulhot, Suomen sulhot, maan kosijat!" Lausui lapsi lattialta, kaksiviikkoinen kajahui: "Helppo on hepo salata, sorajouhi suojaella, paha on neitonen salata, hivus pitkä piilotella. Laatisit kivisen linnan keskelle meren seläistä siellä piikoja pi'ellä, kanojasi kasvatella, eip' on piile piiat siellä, eipä impyet ylene, ettei pääse suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat, miehet pystyisin kypärin, heposet teräskape'in." Itse vanha Väinämöinen alla päin, pahoilla mielin kotihinsa kulkiessa sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, mies kuluista, kun en tuota tuntenunna, naia nuorella iällä, etsiä elon ajalla! Kaikkiansa se katuvi, joka nuorta naimistansa, lasna lapsen saamistansa, pienenä perehtimistä." Siinä kielti Väinämöinen, epäsi suvantolainen vanhan nuorta noutamasta, kaunista käkeämästä; kielti uimasta uhalla, veikan vettä soutamasta, kilvoin neittä kosjomasta toisen, nuoremman keralla.

Kahdeskymmenes runo

Mitä nyt laulamme lajia, kuta virttä vieretämme? Tuota laulamme lajia, tuota virttä vieretämme: noita Pohjolan pitoja, jumalisten juominkia. Viikon häitä hankittihin, valmistettihin varoja noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla. Mitä tuohon tuotettihin ja kuta veätettihin, Pohjan pitkihin pitoihin, suuren joukon juominkihin rahvahan ravitsemiksi, joukon suuren syöttämiksi? Kasvoi härkä Karjalassa, sonni Suomessa lihosi; ei ollut suuri eikä pieni, olihan oikea vasikka! Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella; sata syltä sarvet pitkät, puoltatoista turpa paksu. Viikon kärppä kääntelihe yhen kytkyen sijalla; päivän lenti pääskyläinen härän sarvien väliä, hätäisesti päähän pääsi keskenä levähtämättä. Kuun juoksi kesäorava häpähältä hännän päähän eikä päähän pääsnytkänä, ensi kuussa ennättänyt. Sepä vallatoin vasikka, sonni suuri suomalainen, Karjalasta kaimattihin Pohjan pellon pientarelle. Sata miestä sarviloista, tuhat turvasta piteli härkeä taluttaessa, Pohjolahan tuotaessa. Härkä käyä källeröitti Sariolan salmen suussa, syöpi heinät hettehestä, selkä pilviä siveli. Eikä ollut iskijätä, maan kamalan kaatajata Pohjan poikien lu'ussa, koko suuressa su'ussa, nuorisossa nousevassa eikä varsin vanhastossa. Tulipa ukko ulkomainen, Virokannas karjalainen. Hänpä tuon sanoiksi virkki: "Malta, malta, härkä parka, kun tulen kurikan kanssa, kamahutan kangellani sun, katala, kallohosi: tok' et toisena kesänä kovin käännä kärseäsi, tölläytä turpoasi tämän pellon pientarella, Sariolan salmen suussa!" Läksi ukko iskemähän, Virokannas koskemahan, Palvoinen pitelemähän. Härkä päätä häiläytti, mustat silmänsä mulisti: ukko kuusehen kavahti, Virokannas vitsikkohon, Palvoinen pajun sekahan! Etsittihin iskijätä, sonnin suuren sortajata kaunihista Karjalasta, Suomen suurilta tiloilta, vienosta Venäjän maasta, Ruotsin maasta rohkeasta, Lapin laajoilta periltä, Turjan maasta mahtavasta; etsittihin Tuonelasta, Manalasta, maanki alta. Etsittihin, eipä löytty, haettihin, ei havaittu. Etsittihin iskijätä, katsottihin kaatajata selvältä meren selältä, lake'ilta lainehilta. Mies musta merestä nousi, uros umpilainehista, aivan selvältä selältä, ulapalta aukealta. Ei tuo ollut suurimpia eikä aivan pienimpiä: alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan. Se oli ukko rautakoura, rauankarva katsannolta; päässä paatinen kypärä, jaloissa kiviset kengät, veitsi kultainen käessä, varsi vasken-kirjavainen. Saip' on siitä iskijänsä, tapasipa tappajansa, Suomen sonni sortajansa, maan kamala kaatajansa. Heti kun näki eränsä, ruhtoi niskahan rutosti: sorti sonnin polvillensa, kylen maahan kyykähytti. Saiko paljo saalihiksi? Saanut ei paljo saalihiksi: sata saavia lihoa, sata syltä makkarata, verta seitsemän venettä, kuuta kuusi tynnyriä noihin Pohjolan pitoihin, Sariolan syöminkihin. Tupa oli tehty Pohjolassa, tupa laitto, pirtti suuri, sivulta yheksän syltä, päästä seitsentä leveä. Kukko kun laessa lauloi, ei sen ääni maahan kuulu; penin haukunta perässä ei kuulu ovehen asti. Tuop' on Pohjolan emäntä liikkui sillan liitoksella, laahoi keskilattialla. Arvelee, ajattelevi: "Mistäpä olutta saamme, taarit taiten laittelemme näille häille hankkimille, pioille pi'ettäville? En tieä tekoa taarin enkä syntyä olosen." Olipa ukko uunin päällä. Lausui ukko uunin päältä: "Ohrasta oluen synty, humalasta julkijuoman, vaikk' ei tuo ve'että synny eikä tuimatta tuletta. "Humala, Remusen poika, piennä maahan pistettihin, kyynä maahan kynnettihin, viholaisna viskottihin vierehen Kalevan kaivon, Osmon pellon penkerehen. Siitä nousi nuori taimi, yleni vihanta virpi; nousi puuhun pienoisehen, kohen latvoa kohosi. "Onnen ukko ohran kylvi Osmon uuen pellon päähän. Ohra kasvoi kaunihisti, yleni ylen hyvästi Osmon uuen pellon päässä, kaskessa pojan Kalevan. "Oli aikoa vähäisen, jo huuhui humala puusta, ohra lausui pellon päästä, vesi kaivosta Kalevan: 'Milloin yhtehen yhymme, konsa toinen toisihimme? Yksin on elo ikävä, kahen, kolmen kaunoisampi.' "Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, otti ohrasen jyviä, kuusi ohrasen jyveä, seitsemän humalan päätä, vettä kauhoa kaheksan; niin pani pa'an tulelle, laittoi keiton kiehumahan. Keitti ohraista olutta kerkeän kesäisen päivän nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen, puisen uuen uurtehesen, korvon koivuisen sisähän. "Sai oluen panneheksi, ei saanut hapanneheksi. Arvelee, ajattelevi, sanan virkkoi, noin nimesi: 'Mitä tuohon tuotanehe ja kuta katsottanehe oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?' "Kalevalatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea, aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä, liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä. Näki puikon lattialla: poimi puikon lattialta. "Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä, jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?' "Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin molempihin reisihinsä: syntyi valkea orava. "Noin se neuvoi poikoansa, oravaistansa opasti: 'Oravainen, kummun kulta, kummun kukka, maan ihana! Juokse tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan: mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan! Nouse puuhun pienoisehen, taiten tarhalatvaisehen, jottei kokko kouraiseisi eikä iskis' ilman lintu! Tuo'os kuusesta käpyjä, petäjästä helpehiä, ne kanna Kavon kätehen, oluehen Osmottaren!' "Osasi orava juosta, pöyhtöhäntä pyörähellä, pian juosta matkan pitkän, välehen välit samota, salon poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan. "Näki kolme korpikuusta, neljä pienoista petäätä; nousi kuusehen norolla, petäjähän kankahalla. Eikä kokko kouraisnunna, iskenynnä ilman lintu. "Katkoi kuusesta käpyjä, petäjästä päitä lehvän. Kävyt kätki kynsihinsä, kääräisi käpälihinsä; ne kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. "Kapo pisti kaljahansa, Osmotar oluehensa: eip' ota olut hapata, juoma nuori noustaksensa. "Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, ainakin ajattelevi: 'Mitä tuohon tuotanehe oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?' "Kalevatar, kaunis neiti, se on sormilta sorea, aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä, liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla yhtä, toista toimitellen kahen kattilan kesellä. Näki lastun lattialla: poimi lastun lattialta. "Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä, jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?' "Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin molempihin reisihinsä: syntyi näätä kultarinta. "Niin se neuvoi nääteänsä, orpolastansa opasti: 'Näätäseni, lintuseni, rahankarva kaunoiseni! Mene tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan: kontion kivikololle, metsän karhun kartanolle, jossa karhut tappelevat, kontiot kovin elävät! Kourin hiivoa kokoa, käsin vaahtea valuta, se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!' "Jopa taisi näätä juosta, rinta kulta riehätellä. Pian juoksi matkan pitkän, välehen välit samosi, joen poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan kontion kivikololle, karhun louhikammiolle. Siellä karhut tappelevat, kontiot kovin elävät rautaisella kalliolla, vuorella teräksisellä. "Valui vaahti karhun suusta, hiiva hirveän kiasta: käsin vaahtea valutti, kourin hiivoa kokosi; sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. "Osmotar oluehensa, Kapo kaatoi kaljahansa: ei ota olut hapata, mehu miesten puurakoia. "Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, ainakin ajattelevi: 'Mitä tuohon tuotanehe oluelle happaimeksi, kaljalle kohottimeksi?' "Kalevatar, kaunis neiti, tyttö sormilta sorea, aina liukas liikunnolta, aina kengältä kepeä, liikkui sillan liitoksella, keikkui keskilattialla yhtä, toista toimitellen kahen kattilan välillä. Näki maassa palkoheinän: poimi maasta palkoheinän. "Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi Kavon kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä, jos kannan Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin?' "Kantoipa Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. Kapo kaksin kämmeninsä, hykerti käsin molemmin molempihin reisihinsä: mehiläinen siitä syntyi. "Niin se neuvoi lintuansa, mehiläistänsä opasti: 'Mehiläinen, lintu liukas, nurmen kukkien kuningas! Lennä tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan: saarelle selälliselle, luo'olle merelliselle! Siell' on neiti nukkununna, vyö vaski valahtanunna, sivulla simainen heinä, mesiheinä helmassansa. Tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaavussasi heleästä heinän päästä, kukan kultaisen kuvusta; se kanna Kavon kätehen, tuo olallen Osmottaren!' "Mehiläinen, lintu liukas, jopa lenti jotta joutui. Pian lenti matkan pitkän, välehen välit lyhenti, meren poikki, toisen pitkin, kolmannen vähän vitahan saarehen selällisehen, luotohon merellisehen. Näki neien nukkunehen, tinarinnan riutunehen nurmelle nimettömälle, mesipellon pientarelle, kupehella kultaheinä, vyöllänsä hopeaheinä. "Kasti siipensä simahan, sulkansa mesi sulahan helevässä heinän päässä, kukan kultaisen nenässä; sen kantoi Kavon kätehen, hyvän immen hyppysihin. "Osmotar oluehensa, Kapo pisti kaljahansa: siit' otti olut hapata, siitä nousi nuori juoma puisen uuen uurtehessa, korvon koivuisen sisässä; kuohui korvien tasalle, ärjyi päällen äyrähien, tahtoi maahan tyyräellä, lattialle lasketella. "Oli aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen. Joutui juomahan urohot, Lemminkäinen liiatenki: juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikkä verevä oluelta Osmottaren, kaljalta Kalevattaren. "Osmotar, oluen seppä, Kapo, kaljojen tekijä, hän tuossa sanoiksi virkki: 'Voi, poloinen, päiviäni, kun panin pahan oluen, tavattoman taarin laitoin: ulos korvosta kohosi, lattialle lainehtivi!' "Punalintu puusta lauloi, rastas räystähän rajalta: 'Ei ole pahaoloinen, on juoma hyväoloinen, tynnyrihin tyhjettävä, kellarihin käytettävä tynnyrissä tammisessa, vaskivannetten sisässä.' "Se oli oluen synty, kalevaisten kaljan alku; siitä sai hyvän nimensä, siitä kuulun kunniansa, kun oli hyväoloinen, hyvä juoma hurskahille: pani naiset naurusuulle, miehet mielelle hyvälle, hurskahat iloitsemahan, hullut huppeloitsemahan." Siitä Pohjolan emäntä, kun kuuli oluen synnyn, koki vettä suuren korvon, uuen puisen puolellensa, siihen ohria oloksi ja paljo humalan päitä. Alkoi keitteä olutta, väkivettä väännätellä uuen puisen uurtehessa, korvon koivuisen sisässä. Kuut kiviä kuumettihin, kesät vettä keitettihin, salot puita poltettihin, kaivot vettä kannettihin: jo salot saristui puista, veet väheni lähtehistä olosia pantaessa, kaljoja kyhättäessä Pohjan pitkiksi pioiksi, hyvän joukon juomingiksi. Savu saarella palavi, tuli niemen tutkaimella. Nousipa savu sakea, auer ilmahan ajoihe tuimilta tulisijoilta, varavilta valke'ilta: täytti puolen Pohjan maata, kaiken Karjalan sokisti. Kansa kaikki katsahtavi, katsahtavi, kaivahtavi: "Mistäpä savunen saapi, auer ilmahan ajaikse? Pienikö soan savuksi, suuri paimosen paloksi." Tuop' on äiti Lemminkäisen aivan aamulla varahin läksi vettä lähteheltä; näkevi savun sakean pohjoisilla maailmoilla. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Nuo onpi soan savuja, varsin vainovalke'ita!" Itse Ahti Saarelainen, tuo on kaunis Kaukomieli, katseleikse, käänteleikse. Arvelee, ajattelevi: "Josp' on kaalan katsomahan, likeltä tähystämähän, mistä tuo savunen saapi, auer ilman täyttelevi, oisiko soan savuja, noita vainovalke'ita." Kaaloi Kauko katsomahan savun syntymäsijoa: ei ollut soan tulia eikä vainovalke'ita; olipa oluttulia, kaljankeitto-valke'ita Sariolan salmen suulla, niemen kaiskun kainalossa. Siinä Kauko katselevi ... Silmä karsas Kaukon päässä, silmä karsas, toinen kiero, suu vähiten väärällänsä. Virkki viimein katsellessa, poikki salmesta sanovi: "Oi armas anoppiseni, Pohjan ehtoisa emäntä! Laitapa oluet oivat, keitä kaljat kelvolliset juotavaksi joukon suuren, Lemminkäisen liiatenki noissa häissänsä omissa kera nuoren tyttäresi!" Sai olonen valmihiksi, mehu miesten juotavaksi. Pantihin olut punainen, kalja kaunis käytettihin maan alle makoamahan kivisessä kellarissa, tammisessa tynnyrissä, tapin vaskisen takana. Siitä Pohjolan emäntä laittoi keitot kiehumahan, kattilat kamuamahan, riehtilät remuamahan. Leipoi siitä leivät suuret, suuret talkkunat taputti hyvän rahvahan varaksi, joukon suuren syötäviksi Pohjan pitkissä pioissa, Sariolan juomingissa. Saipa leivät leivotuksi, talkkunat taputetuksi. Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen: olut tykki tynnyrissä, kalja keikkui kellarissa: "Kun nyt juojani tulisi, lakkijani laittauisi, kunnollinen kukkujani, laaullinen laulajani!" Etsittihin laulajata, laaullista laulajata, kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata: lohi on tuotu laulajaksi, hauki kunnon kukkujaksi. Ei lohessa laulajata, hauissa karehtijata: lohen on leuat longallahan, hauin hampahat hajalla. Etsittihin laulajata, laaullista laulajata, kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata: lapsi on tuotu laulajaksi, poika kunnon kukkujaksi. Ei lapsessa laulajata, kuolasuussa kukkujata: lapsen kiel' on kimmeltynnä, kielen kanta kammeltunna. Uhkasi olut punainen, noitueli nuori juoma nassakassa tammisessa, tapin vaskisen takana: "Kun et laita laulajata, laaullista laulajata, kunnollista kukkujata, kaunista karehtijata, potkin poikki vanteheni, ulos pohjani porotan!" Silloin Pohjolan emäntä pani kutsut kulkemahan, airuhut vaeltamahan. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen! Kutsu rahvasta kokohon, miesten joukko juominkihin! Kutsu kurjat, kutsu köyhät, sokeatki, vaivaisetki, rammatki, rekirujotki! Sokeat venehin soua, rammat ratsahin ajele, rujot re'in remmätellös! "Kutsu kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa, kutsu vanha Väinämöinen lailliseksi laulajaksi! Elä kutsu Kaukomieltä, tuota Ahti Saarelaista!" Tuop' on piika pikkarainen sanan virkkoi, noin nimesi: "Miks' en kutsu Kaukomieltä, yhtä Ahti Saarelaista?" Tuop' on Pohjolan emäntä sanan vastaten sanovi: "Siks' et kutsu Kaukomieltä, tuota lieto Lemminkäistä, kun on kaikitse toraisa, aivan tarkka tappelija; tehnyt on häissäki häpeät, pitoloissa pillat suuret, nauranut pyhäiset piiat pyhäisissä vaattehissa." Tuop' on piika pikkarainen sanan virkkoi, noin nimesi: "Mistä tieän Kaukomielen, jotta heitän kutsumatta? En tunne Ahin kotia, Kaukomielen kartanoa." Sanoi Pohjolan emäntä, itse lausui ja nimesi: "Hyvin tunnet Kaukomielen, tuon on Ahti Saarelaisen: Ahti saarella asuvi, veitikkä vesien luona, laajimman lahen sivulla, Kaukoniemen kainalossa." Tuop' on piika pikkarainen, raataja rahan-alainen, kantoi kutsut kuusialle, keruhut kaheksialle. Kutsui kaiken Pohjan kansan ja kaiken Kalevan kansan, nuotki hoikat huonemiehet, kaitakauhtanat kasakat. Yks' on aino Ahti poika, - senp' on heitti kutsumatta.

Yhdeskolmatta runo

Tuop' on Pohjolan emäntä, Sariolan vaimo vanha, oli ulkona olija, askareillansa asuja. Kuului suolta ruoskan roiske, rannalta re'en ratina. Loi silmänsä luotehelle, käänti päätä päivän alle, arvelee, ajattelevi: "Mi tämä väki väjyvi minun, raukan, rannoilleni? Suurtako sotaväkeä?" Kaaloi tuota katsomahan, likeltä tähyämähän: ei ollut sotaväkeä; oli suuri sulhaiskansa, vävy keskellä väkeä, hyvän rahvahan raossa. Itse Pohjolan emäntä, Sariolan vaimo vanha, kun tunsi vävyn tulevan, sanan virkkoi, noin nimesi: "Luulin tuulen tuulevaksi, pinon pystyn viereväksi, meren rannan roikkivaksi, someren karehtivaksi. Kaaloin tuota katsomahan, likeltä tähyämähän; eipä tuuli tuullutkana, pino pysty vierrytkänä, meren ranta rauennunna, someret karehtinunna: vävyni väki tulevi, saoin kaksin käänteleikse! "Mistä mä vävyni tunnen, vävyni väen seasta? Tuttu on vävy väestä, tuttu tuomi muista puista, tammi virpivarpasista, kuuhut taivahan tähistä. "Vävy on mustalla orolla, niinkuin syövällä suella, kantavalla kaarnehella, lentävällä lievehellä; kuusi kultasirkkulaista vempelellä kukkumassa, seitsemän siniotusta rahkehella laulamassa." Kuuluvi kumu kujasta, aisan kalke kaivotieltä: jo vävy pihalle saapi, vävyn kansa kartanolle. Vävy on keskellä väkeä, hyvän rahvahan raossa, ei ole varsin eellimäisnä eikä aivan jälkimäisnä. "Pois, pojat, ulos, urohot, pihalle, pitimmät miehet, rinnuksia riistamahan, rahkehia raastamahan, aisoja alentamahan, tuomahan vävy tupahan!" Juoksevi vävyn oronen, kirjokorja kiiättävi pitkin appelan pihoa. Sanoi Pohjolan emäntä: "Oi sie orja, palkkalainen, kylän kaunoinen kasakka! Ottaos vävyn oronen, lasketellos laukkiotsa vaskisista valjahista, tinaisista rinnuksista, rahaisista rahkehista, vesaisista vempelistä! Viekösi vävyn oronen, talutellos taitavasti sulkkuisista suitsiloista, päitsistä hopeapäistä piehtaroille pehme'ille, tasaiselle tanterelle, vienolle vitilumelle, maalle maionkarvaiselle! "Juottaos vävyni varsa lähisestä lähtehestä, joka seisovi sulana, heraisena herhettävi alla kullan kuusen juuren, alla pensivän petäjän! "Apata vävyni varsa koropasta kultaisesta, vaskisesta vakkasesta pestyin ohrin, lestyin leivin, keitetyin kesäisin vehnin, survotuin suvirukihin! "Vie siitä vävyn oronen soimelle sopimmaiselle, ylimäiselle sijalle, ta'impahan tanhuahan! Sito'os vävyn oronen kultaisista koltsasista rautaisehen renkaisehen, patvisehen patsaisehen! Pankosi vävyn orolle kappa kauroja etehen, toinen heinän helpehiä, kolmas ruumenen muruja! "Sukios vävyn oronen mursunluisella sualla, jottei karva katkeaisi, sorajouhi sorkahtaisi! Kattaos vävyn oronen loimella hope'isella, kuomikolla kultaisella, vanumalla vaskisella! "Kylän poiat, kyyhkyläiset! Viekätte vävy tupahan, hivuksin hatuttomana, käen kintahattomana! "Vuotas katselen vävyä, jos sopii vävy tupahan ilman uksen ottamatta, pihtipuolen purkamatta, kamanan korottamatta, kynnyksen alentamatta, soppiseinän sortamatta, multahirren muuttamatta! "Ei mahu vävy tupahan, hyvä lahja laipiohon ilman uksen ottamatta, pihtipuolen purkamatta, kamanan korottamatta, kynnyksen alentamatta, soppiseinän sortamatta, multahirren muuttamatta: vävy on päätänsä pitempi, korvallista korkeampi. "Kamanat kohottukohot lakin päästä laskematta, kynnykset alentukohot kengän kannan koskematta, pihtipuolet välttyköhöt, ovet ilman auetkohot tullessa vävyn tupahan, astuessa aimo miehen! "Kiitos kaunoisen Jumalan, jo saapi vävy sisähän! Vuotas katsahan tupoa, silmeän tuvan sisähän, onko täällä pöyät pesty, lavitsat vesin valeltu, siivottu sileät sillat, lautalattiat la'aistu! "Katselen tätä tupoa - enkä tuota tunnekana, mistä puist' on pirtti tehty, mistä suoja tänne saatu, kusta seinät seisotettu sekä lattiat laottu. "Sivuseinä on siilin luista, periseinä peuran luista, oviseinä osman luista, kamana karitsan luista. "Orret on omenapuista, patsas puista patviloista, luaslauat lumpehista, laki lahnan suomuksista. "Rahi on rauasta rakettu, lautsat Saksan laahkoloista, pöytä kullan kirjoiteltu, silta silkillä silattu. "Uuni vaskesta valettu, pankko paasista hyvistä, kiukoa meren kivistä, karsina Kalevan puista." Sulho tungeikse tupahan, alle kattojen ajaikse. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Terve tänneki, Jumala, alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen!" Sanoi Pohjolan emäntä: "Terve, terve tultuasi tänne pienehen tupahan, matalaisehen majahan, honkaisehen huonehesen, petäjäisehen pesähän! "Ohoh orjapiikaseni, kylän pantu palkkalainen! Tuopa tulta tuohen päässä, temmo tervaksen nenässä katsellakseni vävyä, nähäkseni sulhon silmät, sinisetkö vai punaiset vaiko vaatevalkeuiset!" Orjapiika pikkarainen, kylän pantu palkkalainen, toip' on tulta tuohosessa, tempoi tulta tervaksessa. "Tuli on tuohinen rämäkkä, savu musta tervaksinen, vävyn silmät saastuttaisi, mustuttais' ihanan muo'on: tuopa tulta tuohuksella, vahasella valkeaista!" Orjapiika pikkarainen, kylän pantu palkkalainen, toip' on tulta tuohuksella, vahasella valkeaista. Valkea savu vahainen, tuli kirkas tuohuksinen, valotti vävyltä silmät, kirkasti vävyltä kasvot. "Jo näen vävyni silmät: ei siniset, ei punaiset eikä vaatevalkeuiset; meren on vaahen valkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset, meren kaislan kauneuiset. "Kylän poiat, kyyhkyläiset! Viekätte tätä vävyä isoimmille istuimille, ylimäisille sijoille, selin seineä sinistä, pä'in pöyteä punaista, kohin kutsuvierahia, rinnoin rahvahan remua!" Siitä Pohjolan emäntä syötti, juotti vierahia, syötti suin sulassa voissa, kourin kuorekokkaroissa noita kutsuvierahia, vävyänsä liiatenki. Olipa lohta luotasilla, sivulla sianlihoa, kupit kukkuraisillansa, va'it varpelaitehilla syöä kutsuvierahien ja vävysen liiatenki. Sanoi Pohjolan emäntä: "Oi sie piika pikkarainen! Tuop' on tuopilla olutta, kanna kaksikorvaisella noille kutsuvierahille, vävylleni liiatenki!" Tuop' on piika pikkarainen, raataja rahan-alainen, antoi tuopin totta tehä, viisivantehen vikoa, huuhtoa humalan parrat, vaahen parrat valkoella noilta kutsuvierahilta ja vävyltä liiatenki. Mitä nyt olut osasi, virkki viisivantehinen, kun oli luona laulajansa, kunnollinen kukkujansa? Olipa vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen, laaullisna laulajana, parahana taitajana. Ensin ottavi olutta, siitä tuon sanoiksi virkki: "Olukkainen, juomukkainen! Elä miestä jouten juota! Laita miehet laulamahan, kultasuut on kukkumahan! Isännät imehtelevät, emännät ajattelevat: joko on laulut lauennehet, ilokielet kirvonnehet, vai panin pahan oluen, juoksuttelin juoman kehnon, kun ei laula laulajamme, hyreksi hyvät runomme, kuku kultavierahamme, iloitse ilokäkemme? "Kukas tässä kukkunevi, kenpä kielin laulanevi näissä Pohjolan pioissa, Sariolan juomingissa? Eipä tässä lautsat laula, kun ei lautsan istujaiset, lattiat ei lausahtele, kun ei lattian kävijät; eikä ikkunat iloitse, kun ei ikkunan isännät, eikä pöykä pöyän ääret, kun ei pöyän äärelliset, ei ne reppänät remuile, kun ei reppänän alaiset." Oli lapsi lattialla, maitoparta pankon päässä. Lausui lapsi lattialta, poika pankolta pakisi: "En ole iso iältä, vahva varren kasvannolta, vaan kuitenki kaikitenki, jos ei muut lihavat laula, miehet paksummat pajaha, verevämmät vierettele, niin mä laulan, laiha poika, poika kuiva, kuikuttelen; laulan laihoilta lihoilta, kupehilta kuuttomilta tämän iltamme iloksi, päivän kuulun kunniaksi." Olipa ukko uunin päällä. Tuopa tuon sanoiksi virkki: "Ei ole lasten laululoista, kurjien kujerteloista: valehia lasten laulut, tyhjiä tytärten virret! Anna virsi viisahalle, laulu lautsan istujalle!" Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Onko tässä nuorisossa, koko suuressa su'ussa, ken panisi käen kätehen, ha'an toisehen hakahan ja saisi sanelemahan, laikahtaisi laulamahan päivän päätyvän iloksi, illan kuulun kunniaksi?" Sanoi ukko uunin päältä: "Ei ole tässä ennen kuultu, ei ole kuultu eikä nähty sinä ilmoisna ikänä parempata laulajata, tarkempata taitajata, kuin mitä minä kujerrin, lauleskelin lapsempana, laulelin lahen vesillä, kajahtelin kankahilla, kukkuelin kuusikoilla, sanelin salometsillä. "Ääni oli suuri ja sorea, säveleni sangen kaunis: se silloin jokena juoksi, vesivirtana vilisi, kulki kuin lyly lumella, purjelaiva lainehilla. Vaan en nyt sanoa saata, tuot' en tarkoin tunnekana, mikä sorti suuren äänen, äänen armahan alenti: ei se nyt jokena juokse, lainehina lailattele, on kuin karhi kannostossa, hangella havupetäjä, reki rannan hiekkasilla, vene kuivilla kivillä." Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Kun ei toista tullekana kerallani laulamahan, yksin lähtenen runoille, laikahtanen laulamahan: kun olen luotu laulajaksi, sattunut sanelijaksi, en kysy kylästä tietä, päätä virren vierahalta." Siitä vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen, istuihen ilon teolle, laulutyölle työntelihe, ilovirret vieressänsä, saatavillansa sanaset. Lauloi vanha Väinämöinen, sekä lauloi jotta taitoi: ei sanat sanoihin puutu, virret veisaten vähene; ennen kalliot kiviä, umpilammit lumpehia. Siinä lauloi Väinämöinen, pitkin iltoa iloitsi. Naiset kaikki naurusuulla, miehet mielellä hyvällä kuuntelivat, kummeksivat Väinämöisen väännätystä, kun oli kumma kuulijanki, ime ilmankin olijan. Sanoi vanha Väinämöinen, virkki virtensä lopulla: "Mitäpä minusta onpi laulajaksi, taitajaksi! En minä mitänä saata, en kuhunkana kykene. Oisi Luoja laulamassa, suin sulin sanelemassa! Luoja laulun lauleleisi, lauleleisi, taiteleisi. "Laulaisi meret mesiksi, meren hiekat hernehiksi, meren mullat maltahiksi, suoloiksi meren someret, lehot laajat leipämaiksi, ahovieret vehnämaiksi, mäet mämmikakkaroiksi, kalliot kananmuniksi. "Lauleleisi, taiteleisi, saneleisi, saatteleisi, laulaisi tähän talohon läävät täysi lähtemiä, kujat täysi kukkapäitä, ahot maion antajia, sata sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren. "Lauleleisi, taiteleisi, saneleisi, saatteleisi isännille ilvesturkit, emännille verkaviitat, tyttärille ummiskengät, pojille punaiset paiat. "Annap' ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja, näin näissä elettäväksi, toiste toimieltavaksi näissä Pohjolan pioissa, Sariolan juomingissa, oloset jokena juosta, me'et virtana vilata näissä Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa, jotta päivin lauleltaisi, illoin tehtäisi iloa iällä tämän isännän, elinajalla emännän! "Pankohon Jumala palkan, Luoja koston kostakohon isännälle pöyän päähän, emännällen aittahansa, pojillen apajaveelle, kangaspuihin tyttärille, jottei konsana katuisi, vuonna toisna voikahtaisi näitä pitkiä pitoja, suuren joukon juominkia!"

Kahdeskolmatta runo

Kun oli kyllin häitä juotu, pi'etty pitoja noita, häitä Pohjolan tuvilla, pitoja Pimentolassa, sanoi Pohjolan emäntä Ilmariselle, vävylle: "Mit' istut, isosukuinen, maan valio, valvattelet? Istutko ison hyvyyttä vai emonko armautta vaiko pirtin valkeutta, naimakansan kauneutta? "Et istu ison hyvyyttä, et emosen armautta etkä pirtin puhtautta, naimakansan kauneutta: istut impesi hyvyyttä, neien nuoren armautta, valvattisi valkeutta, kassapääsi kauneutta. "Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota vielä! Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: puol' on päätä palmikolla, puoli palmikoitsematta. "Sulho, viljon veljyeni! Vuotit viikon, vuota vielä! Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: yks' on hiema hiemoitettu, toinen hiemoiteltavana. "Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota vielä! Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: vast' on jalka kengitetty, toinen kengiteltävänä. "Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, vuota vielä! Ei ole valmis valvattisi, suorinut ikisopusi: käsi on toinen kinnastettu, toinen kinnasteltavana. "Sulho, viljon veljyeni! Viikon vuotit, et väsynyt: valmis on nyt valvattisi, suoriunut sorsasesi. "Mene jo myöten, myöty neiti, kanssa, kaupattu kananen! Jo nyt on liittosi likellä, kovin läsnä lähtöaika, kun on viejä vieressäsi, ottajaisesi ovilla: oro suitsia purevi, reki neittä vuottelevi. "Oltua rakas rahoihin, käpäs kättä antamahan, kiivas kihlan ottelohon, sormuksen sovittelohon, ole nyt rakas rekehen, kiivas kirjokorjasehen, käpäs käymähän kylähän sekä sievä lähtemähän! "Etpä äijän, nuori neiti, kahen puolesi katsellut, yli pääsi ymmärrellyt, jos te'it ka'utun kaupan, iän kaiken itkemisen, vuoet voikerrehtamisen, kun läksit isosi koista, siirryit syntymäsijoilta, luota ehtoisen emosi, kantajasi kartanoilta. "Mi oli sinun eleä näillä taattosi tiloilla! Kasvoit kukkana kujilla, ahomailla mansikkana. Nousit voille vuotehelta, maioille makoamasta, venymästä vehnäsille, pettäjäisille pehusta. Kun et voinut voita syöä, silpaisit sianlihoa. "Ei ollut huolta ollenkana, ajatusta aioinkana: annoit huolla honkasien, ajatella aiaksien, surra suolla suopetäjän, kangaskoivun kankahalla. Itse liehuit lehtyisenä, perhosena pyörähtelit, marjana emosi mailla, vaapukkana vainiolla. "Lähet nyt talosta tästä, menet toisehen talohon, toisehen emon alahan, perehesen vierahasen. Toisin siellä, toisin täällä, toisin toisessa talossa! Toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat, toisin vierevät veräjät, sanovat saranarauat. "Et osaa ovissa käyä, veräjissä vieretellä talon tyttären tavalla; et tunne puhua tulta etkä liettä lämmitteä talon miehen mieltä myöten. "Niinkö luulit, neito nuori, niinkö tiesit jotta luulit, luulit yöksi lähteväsi, päivällä paloavasi? Etpä yöksi lähtenynnä, etkä yöksi, et kaheksi: jopa jou'uit viikommaksi, kuuksi päiväksi katosit, iäksi ison majoilta, elinajaksi emosi. Askelt' on piha pitempi, kynnys hirttä korkeampi sinun toiste tullessasi, kerran kertaellessasi." Neito parka huokaeli, huokaeli, henkäeli; suru syämelle panihe, vesi silmille vetihe. Itse tuon sanoiksi saatti: "Noinpa tiesin, noinpa luulin, noinpa arvelin ikäni, sanoin kaiken kasvinaian: et sä, neiti, neiti olle oman vanhemman varassa, oman taaton tanterilla, vanhan maammosi majoilla. Äskenpä olisit neiti miehelähän mennessäsi, kuin oisi jalka kynnyksellä, toinen korjassa kosijan: oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi. "Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken kasvinaian - vuotin kuin hyveä vuotta, katsoin kuin kesän tuloa. Jo nyt on toivoni toeksi, lähtöni lähemmä saanut; jop' on jalka kynnyksellä, toinen korjassa kosijan. Enkä tuota tunnekana, mikä muutti multa mielen: en lähe ilolla mielin enkä riemulla eriä tästä kullasta ko'ista, iän nuoren istumasta, näiltä kasvinkartanoilta, ison saamilta eloilta; lähen, hoikka, huolissani, ikävissäni eriän, kuin syksyisen yön sylihin, kevä'isen kierän päälle, jälen jäällä tuntumatta, jalan iskun iljangolla. "Miten lieki mieli muien, mieli muien morsianten? Tok' ei muut muretta tunne, kanna kaihoista syäntä, kuin kannan minä katala, kannan mustoa muretta, syäntä syen näköistä, huolta hiilenkarvallista. "Niin on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin keväinen päivännousu, kevätaamun aurinkoinen. Mitenpä minunki mieli, minun synkeä sisuni? On kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta; viel' on mustempi sitäki, synkeämpi syksy-yötä." Olipa akka, askarvaimo, talon ainoinen asuja. Hänpä tuon sanoiksi virkki: "Kutti, kutti, neiti nuori! Etkö muista, kuin sanelin, sanelin saoinki kerroin: elä sulho'on ihastu, elä sulhon suumalohon, luota silmänluontehesen, katso jalkoihin jaloihin! Sulovasti suun pitävi, silmät luopi luopuisasti, vaikka lempo leukaluissa, surma suussansa asuisi. "Noinpa aina neittä neuvoin, orpanaistani opastin: kun tulevi suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat, sinä vastahan sanele ja puhele puoleltasi, sanele sanalla tuolla, lausu tuolla lausehella: 'Ei minusta ollekana, ollekana, lienekänä miniäksi vietävätä, orjaksi otettavata. Ei neiti minun näköinen osaa orjana eleä, muista ei mukihin mennä, olla aina alla kynsin. Toinen kun sanan sanoisi, minä kaksi vastoaisin; kun tulisi tukkahani, hairahtaisi hapsihini, tukastani tuivertaisin, hapsistani haivertaisin.' "Et sinä sitä totellut, et kuullut minun sanoa. Käeten kävit tulehen, tieten tervan keittehesen; riensihit revon rekehen, läksit karhun kantasille, revon reessänsä veteä, karhun kauas kannatella, ikiorjaksi isännän, aikaorjaksi anopin. "Läksit kouluhun kotoa, piinahan ison pihoilta. Kova on koulu käyäksesi, piina pitkä ollaksesi: siell' on ohjat ostettuna, varustettu vankirauat, ei ketänä muuta vasten, vasten on vaivaista sinua. "Kohta saat kokea, koito, kokea, kovaosainen, apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä, ky'yn kylmiä sanoja, naon niskan-nakkeloita. "Kuules, neiti, kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen! Olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla: iso kutsui kuutamaksi, emo päivänpaisteheksi, veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi. Menet toisehen talohon, vierahan emän alahan: ei vieras emosen verta, vaimo toinen tuojan verta! Harvoin vieras siivoin sinkui, harvoin oike'in opetti: appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi, kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi. "Äsken sie hyvä olisit, äsken kerta kelpoaisit: utuna ulos menisit, savuna pihalle saisit, lehtisenä lenteleisit, kipunoina kiiättäisit. "Et ole lintu lentäjäksi etkä lehti liehujaksi, et kipuna kiitäjäksi, savu saajaksi pihalle. "Voi neiti, sisarueni! Jo nyt vaihoit, minkä vaihoit! Vaihoit armahan isosi appehen ani paha'an, vaihoit ehtoisen emosi anoppihin ankarahan! Vaihoit viljon veljyesi kyyttäniskahan kytyhyn, vaihoit siskosi siveän naljasilmähän natohon! Vaihoit liinavuotehesi nokisihin nuotioihin, vaihoit valkeat vetesi likaisihin lietehisin, vaihoit hiekkarantasesi mustihin muraperihin! Vaihoit armahat ahosi kanervikkokankahisin, vaihoit marjaiset mäkesi kaskikantoihin kovihin! "Niinkö luulit, neito nuori, niinkö, kasvava kananen: huolet loppui, työt väheni tämän illan istumilla, maata sinne vietäväsi, unille otettavasi? "Eip' on maata vieäkänä, unille otetakana: vasta valvoa pitävi, vasta huolta hoivatahan, ajatusta annetahan, pannahan pahoa mieltä. "Kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna: kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta. Äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä, liina liikoja suruja, pellava perättömiä. "Mikäs neitosen kotona! Niin neito ison kotona, kuin kuningas linnassansa, yhtä miekkoa vajoa. Toisin tuon miniä raukan! Niin miniä miehelässä, kuin vanki Venäehellä, yhtä vahtia vajoa. "Teki työtä työn ajalla, väänti hartian väellä, hipiä hi'en väessä, otsa vaahen valkeassa. Kun tulevi toinen aika, niin tulehen tuomitahan, ajetahan ahjoksehen, sen kätehen käsketähän. "Piteä hänen pitäisi, piteä, piloisen piian, lohen mieli, kiiskin kieli, lammin ahvenen ajatus, suu sären, salakan vatsa, meriteiren tieto saa'a. "Eipä tieä yksikänä, ymmärrä yheksänkänä emon tuomista tytöistä, vanhempansa vaalimista, mistä syöjä syntynevi, kaluaja kasvanevi, lihan syöjä, luun purija, tukan tuulelle jakaja, hapsien hajottelija, ahavalle anneksija. "Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke! Itke kourin kyynelesi, kahmaloin haluvetesi, pisaret ison pihoille, lammit taaton lattioille, itke tulville tupanen, siltalauat lainehille! Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, kun tulet ison kotihin, kun löyät isosi vanhan saunahan savuttunehen kuiva vasta kainalossa. "Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke! Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, kun tulet emon kotihin, kun löyät emosi vanhan läävähän läkähtynehen, kuollehen kupo sylihin. "Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke! Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, kun tulet tähän kotihin, löyät veikkosi verevän kujahan kukistunehen, kartanolle kaatunehen. "Itke, itke, neiti nuori! Kun itket, hyvinkin itke! Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, kun tulet tähän talohon, löyät siskosi siveän sotkutielle sortunehen vanha karttu kainalossa." Neito parka huokaeli, huokaeli, henkäeli. Itse loihen itkemähän, vierähti vetistämähän. Itki kourin kyyneleitä, kahmaloin haluvesiä ison pestyille pihoille, lammit taaton lattialle. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: "Hoi sisaret, sirkkuseni, entiset ikätoverit, kaikki kasvinkumppalini! Kuulkottenpa, kuin sanelen! En nyt tuota tunnekana, mikä lienehe minulle iskennä tämän ikävän, tämän huolen hoivannunna, tämän kaihon kantanunna, murehen mukaellunna. "Toisin tiesin, toisin luulin, toisin toivotin ikäni: käkesin käkenä käyä, kukahella kukkuroilla näille päivin päästyäni, näille tuumin tultuani. Enpä nyt käkenä käyne, kukahelle kukkuroilla: olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella uiessa vilua vettä, vettä jäistä järkyttäissä. "Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani! Minnekä minua loitte, kunne kannoitte katalan nämät itkut itkemähän, nämät kaihot kantamahan, nämät huolet huolimahan ja surut sureksimahan? "Mahoit ennen, maammo rukka, mahoit, kaunis kantajani, armas maion-antajani, ihana imettäjäni, kapaloia kantosia, pestä pieniä kiviä, kuin pesit tätä tytärtä, kapalojit kaunoistasi näille suurille suruille, ape'ille miel'aloille! "Moni muualla sanovi, usea ajattelevi: ei ole huolta hurnakolla, ajatusta aioinkana. Elkätte, hyvät imeiset, elkätte sitä sanoko! Enemp' on minulla huolta, kuin on koskessa kiviä, pajuja pahalla maalla, kanervia kankahalla. Hepo ei jaksaisi veteä, rautakisko kingotella ilman luokin lekkumatta, vempelen värisemättä noita, hoikan, huoliani, mustia mure'itani." Lauloi lapsi lattialta, kasvavainen karsinasta: "Mitä neien itkemistä, suuresti sureksimista! Anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan, rautasuisen surkutella, suuripäisen päivitellä! Hevosell' on pää parempi, pää parempi, luu lujempi, kaulan kaari kantavampi, koko ruumis runsahampi. "Ei ole itettäviä, suuresti surettavia. Ei sinua suolle vieä, ojavarrellen oteta: vievät viljamättähältä, vievät vielä viljemmälle; ottavat oluttuvilta, ottavat oluemmille. "Kun katsot kupehellesi, oikealle puolellesi, onpa sulho suojassasi, mies verevä vieressäsi! Hyvä mies, hyvä hevonen, talon kanta kaikenlainen; pyyhyet pyräjämässä, vempelellä vieremässä, rastahat iloitsemassa, rahkehilla laulamassa; kuusi kullaista käkeä änkilöillä lekkumassa, seitsemän siniotusta reen kokalla kukkumassa. "Ellös olko milläkänä, emon tuoma, tuollakana! Et panna pahenemahan, pannahan paranemahan, miehen kyntäjän kylelle, vakoajan vaipan alle, leivän saajan leuan alle, kalan saajan kainalohon, hirven hiihtäjän hikehen, karhun saajan saunasehen. "Miehen sait mitä jaloimman, urohia uhke'imman: ei sen jouset jouten olle, viinet vaarnoilla venyne; koirat ei ne koissa maanne, pennut pehkuilla levänne. "Kolmasti tänä keväinä aivan aika-huomenessa nousi nuotiotulelta, havasi havusijalta; kolmasti tänä keväinä kaste on silmille karisnut, havut päänsä harjaellut, varvat vartalon sukinut. "Mies on joukon jou'uttaja, uros karjan kasvattaja. Onpa tällä sulhollamme korvet koivin kulkevia, särkät säärin juoksevia, noropohjan noutavia: sata on sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren; aumoja joka aholla, purnuja joka purolla, lepikköiset leipämaina, ojavieret ohramaina, karivieret kauramaina, vesivieret vehnämaina, kaikki rauniot rahoina, kivet pienet penninkinä."

Kolmaskolmatta runo

Nyt on neiti neuvominen, morsian opastaminen. Kenpä neien neuvojaksi, impyen opastajaksi? Osmotar, oleva vaimo, Kalevatar, kaunis impi, hänpä neittä neuvomahan, orpoa opastamahan, miten olla mielevänä, kuten kuuluna asua, mielevänä miehelässä, kuuluna anoppelassa. Saneli sanoilla noilla, lausui noilla lausehilla: "Morsian, sisarueni, kapulehti, lempyeni! Kuules, kuin minä sanelen, kielin toisin kertoelen! "Lähet jo, kukka, kulkemahan, mansikka, matelemahan, verannukka, vieremähän, sametti, samoamahan tästä kuulusta ko'ista, kaunihista kartanosta; tulet toisehen talohon, perehesen vierahasen. Toisin toisessa talossa, muiten muissa vierahissa: ajatellen astuminen, tuumitellen toimiminen; ei kuin taaton tanterella, oman maammon manterella, laksoloissa laulaminen, kujilla kukahtaminen. "Kun lähet talosta tästä, muista kaikki muut kalusi, ne kolme kotihin heitä: päivän-päälliset unoset, emon armahan sanaset, joka kirnun pettäjäiset! "Kaikki muista muuttelosi - unikonttisi unoha kotoisille tyttärille, kotiuunin korvaselle! Laulut heitä lautsan päähän, ilovirret ikkunoille, tyttöys tyvelle vastan, huimuus hurstin hulpiloille, pankolle pahat tapasi, laiskuutesi lattialle! Tahikka kaasolle taritse, työnnä kaason kainalohon, kaason vieä vitsikkohon, kantoa kanervikkohon! "Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen: taattoarmo heittäminen, appiarmo ottaminen, alemma kumartaminen, hyvä lause lahjominen. "Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen: maammoarmo heittäminen, anopp'armo ottaminen, alemma kumartaminen, hyvä lause lahjominen. "Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen: veliarmo heittäminen, kytyarmo ottaminen, alemma kumartaminen, hyvä lause lahjominen. "Tapa on uusi ottaminen, entinen unohtaminen: sisararmo heittäminen, natoarmo ottaminen, alemma kumartaminen, hyvä lause lahjominen. "Ellöspä sinä ikänä, kuuna kullan valkeana tavatoin talohon menkö, miehuetoin miehelähän! Tapoja talo kysyvi, tapoja talo hyväki, mies on mieltä koittelevi, mies mieltä ani paraski; äsken tarkka tarvitahan, jos talo epätapainen, ja vakainen vaaitahan, jos on mies epäpätöinen. "Jos ukko susi supussa, akka karhu karsinassa, kyty kyinä kynnyksellä, nato nauloina pihalla, sama on arvo antaminen: alemma kumartaminen, kuin ennen emosi luona, oman taattosi tuvilla taattoa kumartaminen, maammoasi arvominen. "Piteä sinun pitävi pää tarkka, tanea mieli, aina ankara ajatus, ymmärrys yhentasainen, iltasella silmät virkut valkeata vaalimahan, aamusella korvat tarkat kukon ääntä kuulemahan. Konsa kukko kerran lauloi, viel' ei toista virkkanunna, silloin nuorten nousuaika, vanhojen lepu'uaika. "Kun ei kukko laulakana, ei äännä isännän lintu, piä kuuta kukkonasi, otavaista oppinasi! Käyös ulkona use'in, käyös kuuta katsomassa, otavaista oppimassa, tähtiä tähyämässä! "Konsa oike'in otava, sarvet suorahan suvehen, pursto perin pohjasehen, silloin aikasi sinulla nousta luota nuoren sulhon, saa'a viereltä verevän, saa'a tulta tuhkasista, valkeata vakkasesta, tuli puikkohon puhua lienosti levittämättä. "Kun ei tulta tuhkasissa, valkeata vakkasessa, kutkuttele kullaltasi, katkuttele kaunoltasi: 'Anna tulta, armaiseni, valkeata, marjaseni!' "Saat sa piitä pikkaraisen, tauloa taki vähäisen: iske tuli tuikahuta, päre pihtihin viritä, lähe läävä läänimähän, raavahat ravitsemahan! Ammovi anopin lehmä, hirnuvi apen hevonen, ky'yn lehmä kytkäisevi, naukuvi naon vasikka heinän hienon heittäjäistä, apilan ojentajaista. "Käy kujaset kuurullasi, läävät länkämöisilläsi, syötä lehmät leyhkeästi, lammaskarja lauhkeasti! Olet lehmille ojenna, juomat vaivaisten vasoille, varsoille valitut korret, karitsoille hienot heinät! Eläkä sioille singu, elä potki porsahia: kanna kaukalo sioille, purtilonsa porsahille! "Elä läävässä lepeä, lamo lammaskarsinassa! Kun olet läävän lääninynnä, katsonunna karjan kaiken, jo jou'u takaisin tuolta, tule tuiskuna tupahan! Siell' on lapsi itkemässä, pieni peitetten sisässä, eikä lausu lapsi rukka, saata kieletöin sanoa, onko vilu taikka nälkä tahi muu tapahtumainen, ennenkuin tulevi tuttu, kuulevi emonsa äänen. "Vaan tupahan tullessasi tule neljänä tupahan: vesikappanen käessä, lehtiluuta kainalossa, tulitikku hampahiss - itse ollet neljäntenä. "Ala sillat siivoella, lautalattiat la'aista: visko vettä lattialle, elä visko lapsen päälle! Nähnet lapsen lattialla, jos kohta kälynki lapsi: nosta lapsi lautsaselle, pese silmät, pää silitä, anna leipeä kätehen, vuole voita leivän päälle! Kun ei leipeä talossa, anna lastunen kätehen! "Kun saat pöytien pesohon viikon päästä viimeistäki, pese pöyät, laiat muista, jalkoja elä unoha! Lautsaset vesin valele, seinät siivin siivoele, lautsat kaikki laitoinensa, seinät pitkin juomuinensa! "Mi on pöyällä pölyä, mi tomua ikkunoilla, nepä siivellä sipaise, vetäise vesitukolla, etteipä tomu tomaha, pöly kattohon pölähä! "Karista katosta karstat, noet nuoho kiukahasta, piä patsas muistossasi eläkä orsia unoha, että tuntuisi tuvaksi, asunnoksi arvattaisi! "Kuules, neiti, kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen! Elä suihki sutsunatta eläkä räämi rätsinättä, elä liiku liinasetta, elä kengättä kehaja! Tuosta sulho suuttuneisi, mies nuori nuristuneisi. "Noita sie kovin varaja pihlajaisia pihalla! Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa, pyhät lehvät oksasilla, marjaset sitäi pyhemmät, joilla neittä neuvotahan, orpoa opetetahan nuoren miehen mieltä myöten, sulhosen syäntä myöten. "Piä herkät hiiren korvat, terävät jalat jäniksen! Niska nuori notkuttele, kaula kaunis kaarruttele kuni kasvava kataja tahi tuore tuomen latva! "Valvoa sinun pitävi, aina valvoa, varoa, ettet pyri pyllyllesi, pankon päähän pitkällesi etkä vaivu vaattehille, veteleite vuotehelle! "Kyty kynnöltä tulevi, appi aitojen panolta, urohosi ulkotöiltä, kaunosi kasen ajolta: vieminen vesiropehut, käsipyyhe kantaminen, alaha kumartaminen, mielilause lausuminen. "Anopp' aitasta tulevi jauhovakka kainalossa: juokse vastahan pihalle, alaha kumarteleite, pyyä vakka kainalosta tuo tupahan vieäksesi! "Kun et arvata osanne, itsestäsi ymmärrellä, kulle työlle työntyminen, toimelle rupeaminen, niin taho akalta tietä: 'Oi armas anoppiseni! Kuinka tässä työt tehä'än, askarehet arvatahan?' "Akka varsin vastoavi, anoppi sanan sanovi: 'Noinpa tässä työt tehä'än, askarehet arvatahan: survotahan, jauhetahan, kivenpuussa kiikutahan, vielä vettä kannetahan, taikinat alustetahan, halot tuoahan tupahan pätsin lämmitä-panoksi; siitä leivät leivotahan, kakut paksut paistetahan, astiat virutetahan, hulikkaiset huuhotahan.' "Kun kuulit akalta työsi, anopilta askarehet, ota kuivehet kiveltä, kiirehi kivitupahan! Sitte sinne saatuasi, tultua kivitupahan elä kuku kulkullasi, kalju kaulavarrellasi: kukkuos kiven kamulla, lapattaisen laulamalla! Eläkä ähkeä isosti, kivenpuussa puhkaele, ettei appi arveleisi, anoppi ajatteleisi ä'issäsi ähkeävän, syämissäsi sysivän! "Seulo jauhot siepottele, kanna kannella tupahan! Leivo leivät leppeästi, vastoa ani visusti, jottei paikoin jauhot jäisi, toisin selkeät seokset! "Näet korvon kallellansa: ota korvonen olalle, vesikappa kainalohon, ala astua ve'elle; kanna korvo kaunihisti, kuleta korennon päässä! Tule tuulena takaisin, astuos ahavan lailla, viikon veellä viipymättä, kaivolle katoamatta, ettei appi arveleisi, anoppi ajatteleisi kuvoasi katselevan, itseäs' ihastelevan, verevyyttäsi vetehen, kauneutta kaivosehen! "Menet pitkälle pinolle, halkosien suollantahan: elä halkoa hyleksi, ota halko haapainenki! Heitä halko hiljallensa, kovasti kolajamatta, taikka appi arveleisi, anoppi ajatteleisi vihoissasi viskelevän, kiukuissa kolistelevan. "Kun sa astut aittasehen, lähet jauhon nouantahan, elä aittahan asetu, viivy viikon aittatiellä, taikka appi arvelevi, anoppi ajattelevi jauhoja jakelevasi, antavan kylän akoille. "Lähet astian pesohon, hulikkojen huuhtelohon: pese kannut korvinensa, tuopit uurtehuisinensa! Maljat huuho - muista laiat, lusikkaiset - muista varret! "Lusikat piä lu'ussa, astiasi arvelussa, ettei koirat kollottele, kasit noita kannattele, linnut liioin liikuttele, lapset laittele levälle! Kyll' on lapsia kylässä, paljo päitä pienoisia, jotka kannut kanteleisi, lusikat levitteleisi. "Iltasaunan saapuessa veet vetele, vastat kanna, hauo vastat valmihiksi saunahan savuttomahan ilman viikon viipymättä, saunahan katoamatta, taikka appi arveleisi, anoppi ajatteleisi saunan lauoilla lamovan, penkin päässä piehtaroivan. "Kun tulet tupahan tuolta, käske appi kylpemähän: 'Oi on armas appiseni! Jo on sauna joutununna, veet ve'etty, vastat saatu, kaikki lautaset la'aistu; mene, kylve kyllältäsi, valeleite vallaltasi! Itse lienen löylyn lyöjä, alla lautojen asunen.' "Kun tulevi kehruuaika, kankahan ku'onta-aika, käy elä kynsiä kylästä, oppia ojan takoa, tointa toisesta talosta, pirran piitä vierahalta! "Itse langat kehräele, omin hyppysin kutehet, langat laita lievempäiset, rihmat aina kierempäiset! Keri kiinteä keränen, viipsinpuulle viskaele, suvakolle suorittele, kani siitä kangaspuille! Iske pirta piukkeasti, nosta niiet notkeasti, ku'o sarkakauhtanaiset, hanki villaiset hamoset yhen villan kylkyestä, talvilampahan takuista, karvoista kevätkaritsan, kesäuuhen untuvista! "Kuules siitä, kuin sanelen, vielä kerran kertoelen! Keitä ohraiset oluet, makujuomat maltahiset yhen ohrasen jyvästä, puolen puun on poltakselta! "Kun sa ohria imellät, ma'ustelet maltahia, elä koukulla kohenna, kärryksellä käännyttele: aina kourilla kohenna, kämmenillä käännyttele! Käypä saunassa use'in, elä anna iun paheta, kissan istua ituja, kasin maata maltahia! Eläkä sure susia, pelkeä metsän petoja saunahan samotessasi, kesken yötä käyessäsi! "Kun konsa tulevi vieras, ellös vierasta vihatko! Ainapa hyvä talonen piti vierahan varoja, liikoja lihamuruja, kaunihia kakkaroita. "Käske vieras istumahan, lausuttele laaskavasti: syötä vierasta sanoilla, kunnes keitto kerkeävi! "Taas kun lähtevi talosta, jäähyväiset jättelevi, ellös viekö vierastasi ulkopuolelle ovea: tuosta sulho suuttuneisi, kaunosi kamaltuneisi. "Kun kerran halu tulevi käyä itsesi kylässä, kysytellen käy kylässä, lausutellen vierahissa! Sitte siellä ollessasi piä taitavat tarinat; elä sie kotia moiti, alenna anoppiasi! "Kysyvät kylän miniät tahi muut kyläiset naiset: 'Antoiko anoppi voita kuin ennen emo kotona?' Ellös konsana sanoko: 'Ei anna anoppi voita.' Sano aina annettavan, kapustalla kannettavan, jos kerran kesässä saanet, senki toisentalvellista! "Kuules vielä, kuin sanelen, kerran toisen kertoelen! Kun menet talosta tästä, tulet toisehen talohon, emoa elä unoha, masentele maammoasi! Emopa sinun elätti, imetti ihanat rinnat ihanasta itsestänsä, valkeasta varrestansa; monet yöt unetta vietti, monet atriat unohti tuuitellessa sinua, vaaliessa pienoistansa. "Ken emon unohtanevi, maammonsa masentanevi, elköhön Manalle menkö, hyvän tunnon Tuonelahan! Manalassa on makso tuhma, kova kosto Tuonelassa emonsa unohtajalle, maammonsa masentajalle. Tuonen tyttäret toruvat, Manan neiet riitelevät: 'Kuinka sie emon unohit, oman maammosi masensit? Emo on nähnyt suuren vaivan, kantaja kovan kokenut saunamaassa maatessansa, olkiloilla ollessansa, synnytellessä sinua, katalaista kantaessa.'" Olipa akka lattialla, akka vanha, vaippa päällä, kylän kynnysten kävijä, mieron teien tietelijä. Hänpä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja lateli: "Kukko lauloi kullallensa, kanan lapsi kaunollensa, varis lauloi vaahtokuulla, kevätkuulla keikutteli. Minun lauloa pitäisi, heiän olla laulamatta: heill' on kultansa kotona, aina luona armahansa; minä kullatoin, ko'itoin, ajan kaiken armahatoin. "Kuules, sisko, kuin sanelen! Kun menetki miehelähän, elä noua miehen mieltä, kuin minä poloinen nouin miehen mieltä, kiurun kieltä, suuren sulhoni syäntä! "Olin kukka ollessani, kasvaessani kanerva, vesa nuori noustessani, ympynen yletessäni, mesimarja mainittaissa, kulta kuiskuteltaessa, tavi taattoni pihoilla, lakla maammon lattioilla, vesilintu veikon luona, sirkkunen sisaren luona. Kävin kukkana kujilla, vaapukkana vainiolla, hersuin hiekkarantasilla, keikuin kukkakunnahilla; laulelin jokaisen lakson, joka kummun kukkuelin, lehot leikkiä pitelin, ahot ainoista iloa. "Suu veti revon ritahan, kieli kärpän lautasehen, mieli neien miehelähän, tapa toisehen talohon. Niinpä neiti luotunaki, tytär tuuiteltunaki - miniäksi miehelähän, orjaksi anoppelahan. "Jou'uin, marja, muille maille, tuomi, toisille vesille, jou'uin, puola, purtavaksi, mansikka, manattavaksi. Joka puu puri minua, joka leppä leikkaeli, joka koivu koiskaeli, joka haapa haukkaeli. "Naitihin ma miehelähän, vietihin anoppelahan. Sanottihin siell' olevan, neittä sinne naitaessa, kuusi kuusista tupoa, kaksin kerroin kammaria, ahovieret aittamaina, kujavieret kukkamaina, ojavieret ohramaina, kangasvieret kauramaina, purnut puitua eloa, toiset purnut puitavia, sata saatuja rahoja, sata toinen saatavia. "Sainpa, tuhma, tulleheksi, kälkö, kättä lyöneheksi: tupa oli kuuella tuella, seitsemällä seipähällä, ahot täynnä armotuutta, lehot täynnä lemmetyyttä, kujat, kurjan, huoliani, metsät mieliä pahoja, purnut puitua vihoa, toiset purnut puimatointa, sata saatuja sanoja, sata toinen saatavia. "En mä tuostana totellut, ko'in kuuluna asua. Tuolla toivoin kunniata, tuolla lempeä tavoitin, tulen tuomalla tupahan, pään päretten poimennalla - pieksin otsani ovehen, pääni pihtipuolisehen: oven suuss' on ouot silmät, kaihat silmät karsinassa, kierot keskilattialla, perässä perivihaiset; tuli suusta tuikahuvi, kekälehet kielen alta, ilkeän isännän suusta, alta kielen armottoman. "En mä tuostana totellut, ko'in kuitenkin eleä, olla aina alla armon sekä nöyrä neuvottava; hyppäsin jänön jaloilla, kävin kärpän kämmenillä, panin turkan myöhän maata, nousin vaivaisen varahin. Saanut en, kurja, kunniata, leino, lempeä tavannut, vaikka vuoret vierettäisin, kalliot kaha panisin. "Suotta survoin suuret jauhot, kiusan karkeat karistin syöä ankaran anopin, tulikulkun kuiskaella päässä pitkän pintapöyän kultalaiasta kupista. Itse söin, miniä raukka, apoin jauhoja kiveltä, liesipankko pöytänäni, kapusta lusikkanani. "Use'in minä utuinen miniänä miehelässä kannoin suolta sammalia, noita leivoin leiväkseni, vettä kaivosta kapalla, tuota ryypin ryypykseni. Sini söin kaloja, kalki, sini, koito, kuorehia, kuni notkuin nuottapuilla, keikuin keskellä venettä; en saanut sitä kaloa anoppini antamasta, joka päiväksi päteisi, kerraksensa kelpoaisi. "Kesät kontuja keräsin, talvet väännin taikon vartta, niinkuin muinenki kasakka eli orja, palkkalainen. Ainapa anoppelassa tuo minulle työnnettihin riihestä rive'in riusa, saunasta jyke'in loukku, rannalta rave'in karttu, suurin taikko tanhuasta. Ei uskottu uupuvani, ei varattu vaipuvani, vaikka uupuivat urohot, vaipuivat hevosen varsat. "Niin minä, piloinen piika, te'in työtä työn ajalla, väännin hartion väellä. Annas tulla toisen aian: jo tulehen tuomittihin, sen kätehen käskettihin. "Suotta soimat nostettihin, kiusan kielet kannettihin päälle mun hyvän tapani, päälle kuulun kunniani; sanat päälleni satoivat, puhe'et putoelivat kuin tuimat tulikipunat tahi rautaiset rakehet. "En mä tuostana epäillyt, oisin eeskipäin elellyt akan ankaran apuna, tulikulkun kumppalina; vaan sepä paha panihe, sepä suurenti suruni, kun sulho sueksi muuttui, kauno karhuksi rupesi, kylin söi, selin makasi, selin työnsä toimitteli. "Tuota itkin itsekseni, ajattelin aitassani. Muistin muita päiviäni, entistä elantoani ison pitkillä pihoilla, emon kaunon kartanolla. "Sain tuosta sanelemahan, itse virkin, vierettelin: 'Osasi minun emoni, osasi omenan saa'a, taisi taimen kasvatella, ei osannut istutella: istutti ihanan taimen ilke'ille istumille, pani paikoille pahoille, koivun juurille koville, iäksensä itkemähän, kuuksensa kujertamahan. 'Oisipa minussa ollut paikoille paremmillenki, pitemmillenki pihoille, laajemmille lattioille, paremmanki varren vasta, verevämmän miehen verta. Puutuin tuohon pulluksehen, tartuin tuohon talluksehen: varikselt' on varren saanut, korpilta nenän kopannut, suunsa syövältä suelta, koko muo'on kontiolta. 'Oisinpa mokoman saanut mäellenki mentyäni: saanut tieltä tervaskannon, leppäpökkelön lehosta, pannut turvan turpehesta, parran naavoista pahoista, suun kivestä, pään savesta, silmät kuumista sysistä, koivun pahkat korviksensa, raian haarukan jaloiksi.' "Senpä lauloin laitoissani, huokaelin huolissani. Sattui kauno kuulemahan, seinuksella seisomahan! Niin kun tuo tulevi tuolta, astui aitan portahalle, jo ma tuon tulosta tunsin, astunnasta arvaelin: tukka tuiski tuulettaki, hivus viskoi viimattaki; ikenet oli irvellänsä, silmät kiljan kaljallansa, väätty pihlaja piossa, käätty karttu kainalossa, jolla lyöä lykkeävi, kohti päätä kolkkoavi. "Annas siitä illan tulla! Kun meni makoamahan, otti vitsan vierehensä, nahkaruoskan naulaltansa, ei ketänä muuta vasten, vasten vaivaista minua. "Meninpä minäki itse illalla makoamahan, sulhon vierehen venähyin; laski sulho vierehensä - antoi kyllin kyynäspäätä, viljalta vihaista kättä, paljo paksuja pajuja, mursunluista ruoskan vartta. "Nousin kylmältä kyleltä, viluiselta vuotehelta. Sulho suorihe jälestä, ulos uksesta uhitti! Käsi käypi tukkahani, haparoivi hapsihini, tukat tuulelle jakeli, ahavalle anneksivi... "Mikäs neuvoksi minulle, mikä neuvon antajaksi? Teräksestä kengät teetin, paulat vaskesta panetin, joilla seisoin seinävieret, kuuntelin kujan perukset, kunnes viihtyisi vihainen, asettuisi ankarainen. Eikä viihy viimeinkänä, ei asetu aioinkana! "Vilu viimeinki tulevi vihattuna vierressäni, seinävieret seistessäni, ollessa oven takana. Arvelin, ajattelime: ei minusta lienekänä viikoista vihanpitoa, kaukaista ylenkatsetta tässä lemmon leisiossa, pirujen pesäsijassa. "Heitin hempeät tupaset, armahat asuinmajani, läksin, vieno, vieremähän. Vierin soita, vierin maita, vierin ventoja vesiä; vierin veikon pellon päähän siinä kukkui kuivat kuuset, lauloi lakkapäät petäjät, kaikki vaakkuivat varikset, harakat hakahtelivat: 'Ei täällä sinun kotisi eikä synnyntäsijasi!' "En mä tuotana totellut, vierin veikkoni piha'an. Jo mulle veräjät virkki, kaikki vainiot valitti: 'Mitäpä tulet kotihin, kuta, kurja, kuulemahan? Jo ammoin isosi kuoli, kaatui kaunis kantajasi; veikko sull' on ventovieras, veikon nainen kuin venakko.' "En mä tuotana totellut, menin mie toki tupahan. Annoin kättä kääkäselle: kylmä kääkä kättä vasten. "Tultua tupahan tuosta oven suuhun seisotaime. Korea kotoinen nainen: ei tule likistämähän, käy ei kättä antamahan; korea minä itseki: en mene likistämähän, käy en kättä antamahan. Pistän kättä kiukahalle: kivet kylmät kiukahassa; käännän kättä hiilokselle: hiilet kylmät hiiloksessa. "Veikko lautsalla lamovi, päässä pankon pöllöttävi, syli syttä hartioilla, vaaksa muulla vartalolla, kyynärä kyventä päässä, kortteli kovaa nokea. "Kysyi veikko vierahalta, tutkaeli tullehelta: 'Mistä vieras veen takoa?' Minä vainen vastaelin: 'Etkö tunne siskoasi, entistä emosi lasta? Me yhen emosen lapset, yhen linnun liekuttamat, yhen hanhen hautelemat, yhen pyyn pesästä saamat!' Tuosta veikko itkemähän, silmät vettä vieremähän... "Virkkoi veikko naisellensa, kuiskaeli kullallensa: 'Hanki syöä siskolleni!' Veikon nainen naljasilmä kantoi kaalia koasta, jost' oli rakki rasvan syönyt, koira suolan koitellunna, Musti murkinan pitännä. "Virkkoi veikko naisellensa, kuiskaeli kullallensa: 'Tuo olutta vierahalle!' Veikon nainen naljasilmä toip' on vettä vierahalle, ei sitänä siivon vettä: sisaresten silmivettä, kälysten käenpesintä. "Vierin jälle veikon luota, siirryin synnyntäsijalta. Jou'uin, kurja, kulkemahan, sain, kurja, samoamahan, raukka, rannat kiertämähän, vaivainen, vaeltamahan aina ouoillen oville, veräjille vierahille, lapset raukan rannikolle, vaivaiset kylän varahan... "Moni nyt minulla onpi, usea olettelevi virkkaja vihaisen äänen, äänen tuiman tuikuttaja; ei ole minulla monta sanan armon antajata, suin sulin puhelijata, kiukahalle käskijätä satehesta saatuani, kylmästä kyhättyäni hallassa hamehen helmat, turkin helmat tuppurissa. "Enpä ennen nuorempana, en mä uskonut olisi, jos oisi sata sanonut, tuhat kieltä kertaellut näille juonin joutuvani, näille päivin pääseväni, jotk' on päivät päälle pääsnyt, juonet joutunna kätehen."

Neljäskolmatta runo

Jo nyt on neiti neuvottuna, morsian opastettuna. Vielä virkin veijolleni, sulholleni suin puhelen: "Sulho, viljon veikkoseni, vielä veikkoa parempi, emon lasta armahampi, ison lasta lauhkeampi! Kuulesta, ma kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen tästä liinalinnustasi, saamaisestasi kanasta! "Kiitä, sulho, onneasi hyvän saaman saamastasi! Kun kiität, hyvinki kiitä! Hyvän sait, hyvän tapasit, hyvän Luojasi lupasi, hyvän antoi armollinen. Lue kiitokset isolle, emoselle viel' enemmin, ku tuuti tytön mokoman, niin mokoman morsiamen! "Puhas on neiti puolellasi, neiti kirkas kihloissasi, valkeainen vallassasi, soreainen suojassasi, tytär riski rinnallasi, vereväinen vieressäsi, tytär riski, riihenpuija, hempulainen heinänlyöjä, pulski poukkujen pesijä, varski vaatevalkaisija, kensti rihman kehreäjä, karski kankahan kutoja. "Niin sen piukki pirran ääni, kuin käki mäellä kukkui; niin sen suihki sukkulainen, kuin on portimo pinossa; niin sen käämi käännähteli, kuin käpy oravan suussa. Ei kylä sike'in maannut, linnakunta uinaellut neien pirran pirkeheltä, sukkulan surinehelta. "Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen! Tao viikate terävä, vaali vartehen hyvähän, veistele veräjän suussa, kannon päässä kalkuttele! Kun tulevi päiväpaiste, viepä neiti nurmen päälle: näet, kuin heinä herskähtävi, kova heinä korskahtavi, vihviläinen viuskahtavi, suolaheinä suiskahtavi, mätäs myötähän menevi, vesan kanta katkeavi. "Kun tulevi toinen päivä, hanki suora sukkulainen, pirran-päällinen pätevä, käärinlauta laaullinen, vuoli suksekset soreat, hanki kaikki kangasneuvot! Laita neiti kangaspuille, pirran-päällinen piohon: äsken pirta piukkoavi, kangaspuut kamahtelevi, kuuluvi kylähän kalske, pirran pirske loitommalle. Akat tuosta arvelevat, kysyvät kyläiset naiset: 'Kuka kangasta kutovi?' Sinun vastata sopivi: 'Oma kultani kutovi, herttaiseni helskyttävi. Laskiko lapoja kangas, päästi pirta piitämiä?' 'Ei laske lapoja kangas, päästä ei pirta piitämiä: on kuin Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä, Otavattaren osaama, Tähettären täyttelemä.' "Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen! Kun nyt lähet kulkemahan, saat tästä ajelemahan kera nuoren neitosesi, kanssa kaunihin kanasi, ellös vainen varpuistasi, tätä liinalinnuistasi, ellös vieruhun ve'elkö, aian kolkkihin ajelko, kaa'atelko kannon päähän, kivilöihin kiskotelko! Ei ennen ison ko'issa, emon kaunon kartanoilla neittä vieruihin ve'elty, aian kolkkihin ajeltu, kaa'ateltu kannon päähän, kivilöihin kiskoteltu. "Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen! Ellös viekö neioistasi, kuletelko kullaistasi nurkkihin nuhajamahan, soppihin sohajamahan! Ei neiti ison kotona, emon entisen tuvilla eip' on nurkissa nuhannut, ei sohannut soppiloissa: aina istui ikkunoissa, keikkui keskilattioilla, illat taattonsa ilona, aamut äitin armahana. "Ellös vainen, sulho rukka, ellös sie tätä kanaista viekö vehkahuhmarelle, panko parkin survontahan, olkileivän leivontahan, petäjäisen pieksäntähän! Ei neittä ison kotona, emon kaunon kartanossa viety vehkahuhmarelle, pantu parkin survontahan, olkileivän leivontahan, petäjäisen pieksäntähän. "Vieös sä tätä kanoa, vieös viljamättähälle, ru'ispurnun purkajaksi, ohrapurnun ottajaksi, leivän paksun paistajaksi, oluen osoajaksi, vehnäleivän leipojaksi, taikinan taputtajaksi! "Sulho, viljon veljyeni! Ellös sie tätä kanoa, ellös meiän hanhoistamme ikävillä itketelkö! Tulisiko tuhma tunti, saisi neiollen ikävä, pistä puuru puikkoloihin tahi valkko valjahisin, tuo neittä ison kotihin, emon tuttavan tuville! "Ellös sie tätä kanaista, ellös liinalinnuistamme oletelko orjanasi, palkanpiikana pi'elkö, elä kiellä kellarista eläkä aitasta epeä! Ei neittä ison kotona, emon kaunon kartanossa oleteltu orjan arvon, palkanpiikana pi'elty, ei kielletty kellarista eikä aitasta evätty: aina viilti vehnäsiä, katseli kananmunia maitotiinun tienohilla, olutpuolikon povella, aamut aittoja avellen, illat luhtia lukiten. "Sulhokainen, nuorukainen, miehen kanta kaunokainen! Kun neittä hyvin pitelet, niin hyväksi tunnetahan: kun tulet apen kotihin, luoksi ainoan anopin, itseäsi syötetähän, syötetähän, juotetahan, hevosesi riisutahan, tallihin talutetahan, syötetähän, juotetahan, kauravakka kannetahan. "Ellös vainen neioistamme, tätä liinalinnuistamme sanoko su'uttomaksi, laatiko lajittomaksi! Onpa tällä neiollamme suku suuri, laji laaja: kappa ois kylveä papuja, jyvä kullenki tulisi, kappa panna pellavaista, kuitu kullenki tulisi. "Ellös vainen, sulho rukka, neioista pahoin pi'elkö, opastelko orjan ruoskin, nahkaruoskin nau'utelko, vitsoin viisin vingutelko, vajan päässä vangutelko! Eipä neittä ennenkänä, ei ennen ison kotona opasteltu orjan ruoskin, nahkaruoskin nau'uteltu, vitsoin viisin vinguteltu, vajan päässä vanguteltu. "Seiso seinänä e'essä, pysy pihtipuolisena: elä anna anopin lyöä eläkä apen torua, elä vierahan vihata, talon toisen soimaella! Pere käski pieksämähän, muu väki mukittamahan: ethän raahi raukaistasi etkä henno hertaistasi, vuosin kolmin kuultuasi, ainoisin aneltuasi! "Neuvo, sulho, neitoasi, opeta omenoasi, neuvo neittä vuotehella, opeta oven takana, vuosikausi kummassaki, yksi vuosi suusanalla, toinen silmän iskennällä, kolmas on jalan polulla! "Kun ei sitte siitä huoli eikä tuostana totelle, ota ruoko ruo'ostosta, karvakorte kankahalta! Sillä neuvo neitoasi, neuvo neittä neljäs vuosi, korahuta korttehella, saran syrjällä syseä; viel' elä siimalla sivalla, neittä raipalla rapoa! "Vaan jos sitte siit' ei huoli, viel' ei tuostana totelle, veä vitsa viiakosta, koivu korpinotkelmosta - tuopa turkin helman alla, talon toisen tietämättä - : sitä näytä neiollesi, hepäise, elä sivalla! "Kun ei vielä siitä huoli, ota tuostana totella, neuvo neittä vitsasella, koivun oksalla opasta! Neuvo nelisnurkkaisessa, sano sammalhuonehessa, elä nurmella nukita, pieksä pellon pientarella: kuuluisi kumu kylähän, tora toisehen talohon, naisen itku naapurihin, metsähän iso meteli. "Aina hauo hartioita, pehmitä perälihoja, elä silmiä sivele eläkä korvia koseta: kuppi kulmalle tulisi, sinimarja silmän päälle. Tuostapa kyty kysyisi, tuosta appi arveleisi, kylän kyntäjät näkisi, nauraisi kyläiset naiset: 'Onko tuo soassa ollut, talununna tappelossa, vai onko suen repimä, metsän karhun kaapaisema, vai susiko sulhasena, karhu kanssakumppalina?'" Olipa ukko uunin päällä, mieronkierto kiukahalla. Lausui ukko uunin päältä, mieronkierto kiukahalta: "Ellös vainen, sulho rukka, nouatelko naisen mieltä, naisen mieltä, kiurun kieltä, kuin minä, poloinen poika! Lihat ostin, leivät ostin, voit ostin, oluet ostin, kalat ostin kaikenlaiset, särpimet monensukuiset, oluet omilta mailta, vehnät mailta vierahilta. "En sillä hyveä saanut enkä siistiä tavannut. Nainen kun tuli tupahan, tuli kuin tukan repijä, muotoansa mullistellen, silmiänsä väännitellen; aina äyhki ähmissänsä, vihoissansa virkkaeli, kutsui kuppeloperäksi, haukkui halkohakkuriksi. "Jopa muistin uuen mutkan, toki toisen tien osasin: kun kolotin koivun oksan, jo likisti linnuksensa; kun karsin katajan latvan, jo kumarsi kullaksensa; kun vielä panin pajuilla, jo kapusi kaulahani." Neito parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse, itse itkulle hyräytyi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Lässäp' on nyt muien lähtö, liki saanut muien liitto, minun lähtöni lähemmä, minun liittoni likemmä, vaikk' on läyli lähteäki, erota tukala tunti tästä kuulusta kylästä, kaunihista kartanosta, jossa kasvoin kaunihisti, ylenin ylen ehosti kaiken kasvantoikäni, lapsipuolen polveani. "Enkä tuota ennen luullut enkä uskonut ikänä, en mä luullut luopuvani, uskonut eroavani tämän linnan liepeheltä, tämän harjun hartiolta. Jo nyt luulen, jotta luovun, jopa uskon ja eroan: ero- on tuopit tyhjettynä, ero- juotuna oluet, kohta korjat käännettynä päin ulos, perin tupahan, lappe'in ison latohon, kalten karjahuonehesen. "Millä nyt erotessani, lähtiessäni, katala, millä maksan maammon maion sekä taattoni hyvyyen, millä veikon armauen, mielisiivot siskoseni? "Kiitän mä, iso, sinua entisistäni eloista, murkinoista muinaisista, parahimmista paloista. "Kiitän mä, emo, sinua nuorna tuuiteltuasi, pienoisna pi'eltyäsi, rinnoin ruokkieltuasi. "Vielä kiitän veikkoseni, veikkoseni, siskoseni, kostelen koko perehen, kaikki kasvinkumppalini, joien joukossa elelin, kasvoin kanssa kasvinaian. "Ellös nyt, hyvä isoni, ellös, ehtoinen emoni, tahi muu sukuni suuri, heimokuntani heleä, tuosta huolelle ruvetko, saako suurelle surulle, jos menenki muille maille, kulkenen johonkuhunki! Paistanevi Luojan päivä, kuu Luojan kumottanevi, tähet taivon välkynevi, otavat ojentunevi ilmassa etempänäki, maailmassa muuallaki, ei yksin ison pihoilla, näillä kasvinkartanoilla. "Lähen nyt tästä kuin lähenki, tästä kullasta ko'ista, ison saamasta salista, äitin kestikellarista. Heitän suoni, heitän maani, heitän heinikkopihani, heitän valkeat veteni, heitän hiekkarantaseni kylpeä kylän akoille, pasikoia paimenille. "Heitän suot sorehtijoille, maat heitän maleksijoille, lepiköt lepeäjille, kanervikot kaahlajille, aitavieret astujille, kujavarret kulkijoille, pihat pitkin juoksijoille, seinävieret seisojille, siltalauat siivojille, lattiat lakasijoille. Pellot heitän peuran juosta, salot ilveksen samota, ahot hanhien asua, lehot lintujen levätä. "Lähen tästä kuin lähenki toisen lähtijän keralla sykysyisen yön sylihin, kevä'isen kierän päälle, jottei jälki jäällä tunnu, jalan isku iljangolla, hangella hamosen toimi, helman hiepsintä lumella. "Sitte toiste tultuani, kotihini käytyäni eipä äiti ääntä kuulle, iso ei itkua tajunne, jos ma kulmilla kujerran, päälaella laulattelen: jo on nousnut nuori nurmi, kasvanut katajapehko iholle imettäjäni, kasvopäille kantajani. "Minun toiste tullessani näille pitkille pihoille muut ei tuntene minua kuin ne kaksi kappaletta: alimainen aian vitsa, perimäinen pellon seiväs, nuo on piennä pistämäni, neitona vitsastamani. "Emoni mahova lehmä, minun nuorna juottamani, vasikkana vaalimani, ammoa rikottelevi pitkillä piharikoilla, talvisilla tanterilla: tuo minua tuntenevi kotoiseksi tyttäreksi. "Isoni ikioronen, minun piennä syöttämäni, neitona apattamani, hirnua rikottelevi pitkillä piharikoilla, talvisilla tanterilla: tuntenevi tuo minua kotoiseksi tyttäreksi. "Veikkoni ikuinen koira, minun lasna syöttämäni, neitona opastamani, haukkua rikottelevi pitkillä piharikoilla, talvisilla tanterilla: tuo minua tuntenevi kotoiseksi tyttäreksi. "Muut ne ei minua tunne kotihini tultuani, vaikk' on vanhat valkamani, entiset elosijani, sijoillansa siikasalmet, asemillansa apajat... "Jää nyt, pirtti, terveheksi, pirtti lautakattoinesi! Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni. "Jää nyt, sintsi, terveheksi, sintsi lautasiltoinesi! Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni. "Jääpä, piha, terveheksi, piha pihlajaisinesi! Hyvä on toiste tullakseni, kaunis kaaputellakseni. "Jätän kaikki terveheksi: maat ja metsät marjoinensa, kujavieret kukkinensa, kankahat kanervinensa, järvet saoin saarinensa, syvät salmet siikoinensa, hyvät kummut kuusinensa, korpinotkot koivuinensa." Silloin seppo Ilmarinen koppoi neien korjahansa, iski virkkua vitsalla, sanan virkkoi, noin nimesi: "Jää hyvästi, järven rannat, järven rannat, pellon penkat, kaikki mäntyset mäellä, puut pitkät petäjikössä, tuomikko tuvan takana, katajikko kaivotiellä, kaikki maassa marjan varret, marjan varret, heinän korret, pajupehkot, kuusen juuret, lepän lehvät, koivun kuoret!" Siinä seppo Ilmarinen läksi Pohjolan pihoilta. Jäivät lapset laulamahan; lapset lauloi jotta lausui: "Lenti tänne musta lintu, läpi korven koikutteli, suostutteli meiltä sorsan, maanitteli meiltä marjan, otti tuo omenan meiltä, vietteli ve'en kalasen, petti pienillä rahoilla, hope'illa houkutteli. Ken nyt vie ve'elle meitä, ken joelle juohattavi? Saapi saavit seistäksensä, kolataksensa korennot, olla sillat siivomatta, lattiat lakaisematta, pinttyä pikarin laiat, tuopin korvat tummentua." Itse seppo Ilmarinen nuoren neitonsa keralla ajoa kahuttelevi noita Pohjan rannikoita, simasalmien sivutse, hietaharjun hartioitse. Somer soitti, hiekka helkki, reki vieri, tie vilisi, rahe rautainen ramasi, jalas koivuinen kolasi, kapla patvinen pasasi, vemmel tuominen tutasi, vinkui vitsaiset saverkot, vapoi vaskirenkahaiset juostessa hyvän hevosen, hyvän laukin laukatessa. Ajoi päivän, tuosta toisen, ajoi kohta kolmannenki, käsi ohjassa orosen, toinen neien kainalossa, jalka laialla rekosen, jalka toinen viltin alla. Virkku juoksi, matka joutui, päivä vieri, tie lyheni. Päivänäpä kolmantena aletessa aurinkoisen jo sepon koti näkyvi, tuvat Ilman tuulottavi. Noki nousi nuoraisena, savu paksuna pakeni, tuprusi savu tuvasta, ylös pilvihin kohosi.