SISÄLLYS:

1. Hehkua tuhan alla. 2. Kolmenkymmenen tähteet. 3. Katolilainenko vai luterilainen. 4. Taistelu ainoan autuaaksi tekevän kirkon puolesta. 5. Ensimäinen yhteentörmäys. 6. Nadokset. 7. Upsala. 8. Jälkinäytelmä. 9. Katolinen hallitus. 10. Luostarissa. 11. Uusi herra. 12. Vähän romantiikkaa. 13. Hän ottaa vallan. 14. Tuho. 15. Vahvin voittaa. 16. Yksinäinen. 17. Meren toisella puolen. 18. Kulovalkea. 19. Kansa nousee. 20. Kuolinvärähdyksiä. 21. Uusia voimia. 22. Luja tahto. 23. Ratkaisu. 24. Viimeiset päivät.

1.

HEHKUA TUHAN ALLA.

Kuinka maassa kuohui ja kohisi! Mutta niinpä olikin neljä puoluetta ottelemassa vallasta!

Ensiksi Sigismund perintöoikeutensa nojalla. Mutta hänen takanaan oli mahtava Rooma ja jesuiittain joukkio; nyt jos koskaan oli katolilaisuuden saatava Ruotsissa valtansa takaisin, ja tämä saattoi tapahtua ainoastaan Sigismundin avulla.

Ruotsin aatelisto taasen tahtoi saada takaisin kaikki entiset erioikeutensa, päästä jälleen pikku kuninkaiksi kukin maakunnassaan. Sigismund sai olla nimeksi kuninkaana, mutta asua ja oleskella Puolassa, heidän itsensä hallitessa valtakuntaa. Katolilaisuudesta eivät he tahtoneet tietää mitään, se nousisi heidän verroilleen, pakoittaisi heidät luovuttamaan takaisin kirkkotilukset, ja paavin ja pyhän Ignatiuksen avulla kirkko nousisi heidän herrakseen.

Kolmantena oli herttua, itse asiassa heikoin. Mutta hänen takanaan oli neljäs puolue, joka Engelbrektin ja Sturein ja viimeksi Kustaa Vaasan aikana oli tottunut sanomaan sanansa puolestaan, kun oli säädettävä lakeja maassa. Kustaa kuninkaan päivinä oli talonpoika saattanut mennä hänen luokseen valittamaan hätäänsä, ja hän auttoi mikäli suinkin voi. Eerikin ja varsinkin nyt viimeksi Juhanan aikana oppivat talonpojat tuntemaan läänitysherrojen sorron raskautta, mutta paremmat ajat saattoivat jälleen koittaa, jos herttua otti kansan asian omakseen. Hän oli monessa suhteessa suureen isäänsä, oli monissa tilaisuuksissa osoittanut olevansa rahvaan ystävä, ja enimmän kaikista puhui hänen puolestaan se, että herttuakunnassa vallitsi hyvinvointi ja tyytyväisyys, kun kuningaskunnassa sitä vastoin kuultiin hädän valitusta ja nurinaa kaikkialla.

Niin seisoivat nämä taistelevat mahdit vastatusten, asestettuina hampaitaan myöten!

"Harkitkaa kaikki asiat hyvin, toimikaa ripeästi, lykkäämättä mitään huomispäivään!" Sellaisen kehoituksen oli vanha isä antanut pojilleen, mutta ainoastaan nuorin painoi sen mieleensä. Hän sovitti sen niin perinpohjin toimiinsakin, että hän, jottei ainoankaan päivän haaskaamisella antaisi vastustajilleen tilaisuutta uusiin juoniin, riensi Tukholmaan heti Juhanan kuolemasta tiedon saatuaan.

Kuningasvainajan viimeksi asettamat neuvosherrat eivät uskaltaneet asettua häntä vastaan, sillä he pelkäsivät ankaraa herraa. Ja vavisten he tunnustivat hänet valtakunnan korkeimmaksi päämieheksi jo marraskuun 23 päivänä.

Kahtena viimeksi kuluneena vuotena oli Kaarle itse asiassa hoitanut hallitusta ja jatkoi sitä laillisesti niin vuoden 1590 perintösuostumuksen kuin erityisten Sigismundilta saamiensa valtuuksien nojalla.

Herttua lähetti oman palvelijansa viemään kirjettä, missä Puolan kuninkaalle ilmoitettiin isänsä kuolemasta. Mutta lisäksi herttua varoitti Sigismundia liiaksi kiirehtimästä lähtöään Puolasta, sillä siten voisi panna sen suureen vaaraan. Ruotsin hän kyllä aina ehtisi saada, ja asiat hoidettaisiin hänen poissaollessaan suurimmalla tunnontarkkuudella.

Mitään sovintoa herrojen kanssa ei saatu aikaan. Kaarle ei luottanut heihin, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Tosin ei ollut mitään varmoja todisteita heidän kapinahankkeistaan, mutta että he juonittelivat, siitä herttua olisi voinut panna päänsä pantiksi.

Siitä huolimatta hän tahtoi näyttäytyä sovinnollisena. Sentähden lähetettiin Kaarle Sture ja Krister Horn välittämään sovintoa herttuan ja Eerik Sparren ja Banér veljesten välillä, jotka oleskelivat Djursholmassa. Tehtiin monia ehdotuksia, mutta neuvoston olivat liian lempeitä, herttuan liian ankaria. Neuvottelujen helpoittamiseksi ja muun aateliston pyynnöistä saivat herrat vihdoin tulla Tukholmaan. Sillä välin oli kevytmielinen, ajattelematon Akseli Lejonhufvud herättänyt levottomuuksia Länsi-Göötanmaalla. Mies näytti herttuasta tosin niin merkityksettömältä, että hän hymyili halveksivasti saatuaan tiedon, että mies rahvaankokouksissa kehoitti pysymään Sigismundille uskollisena, kun häneen, herttuaan, ei ollut luottamista. Mutta muutamia herroista epäiltiin olevan huimapään tukena.

Hän lähetti heti kuulustelemaan syytettyjä herroja. Nämä vakuuttivat kallein valoin viattomuuttaan, vasta edellisenä päivänä olivat he kuulleetkin koko länsi-gööttalaisesta touhusta.

Herttua selitti olevansa tyytyväinen heidän vakuutukseensa, neuvotteluja jatkettiin ja joulukuun 13 päivänä olivat vihdoin sopimuskirjat molemmin puolin valmiit ja hyväksytyt, ne olivat enää vain allekirjoitettavat ja vaihdettavat. Mutta samana päivänä saapui kirjeitä Puolasta; niin Sigismundilla kuin herttuan sikäläisillä yksityisillä ystävilläkin oli tärkeää ilmoitettavaa hänelle.

Kuninkaan kirje sisälsi, että hän uskoi valtakunnan hallituksen herttualle, kunnes itse voisi saapua Ruotsiin. Sovintoa syytettyjen neuvosherrojen kanssa sanoi Sigismund pitävänsä hyvin tärkeänä. Tulevaisuudessa aikoi hän antaa julkisen selityksen heidän syyttömyydestään.

Mutta yksityiskirjeet kuuluivat toisin. Niissä kerrottiin Ruotsista saapuneen Puolaan salaisia kirjelmiä, joissa puhuttiin vaikeuksista, mitkä Sigismundilla olisivat Ruotsissa edessään. Kuningasta neuvoivat hänen ruotsalaiset ystävänsä lähettämään sotaväkeä Liivinmaalle ja laivaston Danzigiin, josta hänen majesteettinsa oli niin pian kuin suinkin tultava sotavoimin ottamaan kuningaskuntaansa Ruotsia. Puolalaisten voittamiseksi puolelleen neuvottiin kuningasta luovuttamaan heille Vironmaan. Täällä kotona neuvosto ei suinkaan löisi laimin kuninkaan oikeuksien valvomista, ja vieraiden valtojen välityksellä oli herttua saatava luopumaan kaikesta vastarinnasta.

Akseli Lejonhufvudin hanke, joka äsken oli näyttänyt niin merkityksettömältä, sai nyt tärkeytensä. Kaarlesta oli selvää, että se oli yhteydessä täältä Sigismundille lähetettyjen kirjeiden kanssa. Ja kiivastuksensa kuohussa antoi hän vielä samana iltana, jona kirjeet saapuivat, kaupungin pormestarille käskyn heti sulkea ja tarkoin vartioida kaupungin portteja. Samoin oli porvaristo asestettava.

Herttuan palvelijat asetettiin linnanpihalle täysissä varustuksissaan.

Sillä välin käveli herttua kiihdyksissään linnansaleissa edestakaisin. Mutta kuta kauemmin hän jatkoi käyntiään, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että hän ainoastaan tyyneydellä saattoi hallita asemaa. Saadut kirjeet eivät olleet mitään todistuksia, ja ilman todisteita ei hän voinut ryhtyä mihinkään valtakunnan vihollisia vastaan, joiksi hän herroja nimitti.

Kauan ei viipynyt ennenkuin hän oli jälleen päässyt täysin omaksi herrakseen. Mutta ukkospilvi oli vieläkin hänen otsallaan ja hänen katseensa oli synkkä ja uhkaava, kun hän pysähtyi Akseli Ryningin ja Juhana Oxenstjernan eteen.

Molemmat hovimiehet seisoivat ymmällä ja tuijottivat kalpeina häneen.

"Menkää herra Eerik Sparren luo, sanokaa hänelle, että tulen heti", käski herttua.

Herrat kumarsivat syvään, heittivät kummastelevan katseen toisiinsa ja riensivät pois.

"Tähän aikaan?" kuiskasi Akseli Ryning.

"Kello on kymmenen", vastasi Oxenstjerna. "En ihmettelisi, vaikka tapaisimme hänet jo vuoteestaan."

Mutta ei hän vielä ollut levolla. Lähetit tapasivat herra Eerik Sparren ja hänen sukulaisensa, Eerik Stenbockin vilkkaassa keskustelussa, jota Ebba rouva tarkkaavaisesti kuunteli.

Hämmästyttihän vierailu tosin, mutta Eerik herra suostui heti pyydettyyn yksityiskeskusteluun ja vei molemmat herrat työhuoneeseensa.

"Millä voin palvella?" kysyi hän.

"Tulemme herttuan käskystä", sammalsi Ryning.

"Teidän on seurattava meitä hänen luoksensa", sanoi Oxenstjerna. "Hän ei rauhoitu muuten."

"Näin iltamyöhään?"

"Se on hänen armonsa tahto!"

"Mitä hän tahtoo?"

"Ei hän ole sitä meille sanonut!"

"Mutta kiihtyneeltä hän näytti."

"Seuraan teitä, herrat!"

Mutta samassa aukeni ovi, ja Ebba rouva tuli nopeasti sisään. Hän heittäytyi miehensä kaulaan ja puuskahti: "Jos rakastat minua, niin elä mene! Herttua on sinun persoonallinen vihamiehesi ja hänellä on pahaa mielessään."

"Sitä emme ole oikeutetut luulemaan", vastasi Eerik herra lemmekkäästi lohdutellen.

"Miksi hän muuten kutsuisi sinua näin tavattomaan aikaan", sanoi Ebba rouva itkien.

"Olen yhtä mieltä kuin rakas sisarentyttärenikin", sanoi herra Eerik Stenbock, joka hänkin tuli sisään. "Olen juuri saanut tietää, että porvaristo on aseissa ja koko linnanpiha täynnä aseellista väkeä. Täällä näyttää olevan jotakin vakavaa tekeillä."

"Me olemme ainoastaan lähettiläitä", selitti Ryning.

"Ethän mene, eikös niin", pyysi Ebba rouva hyväillen.

"En, enkä mene!" vastasi Eerik. "Omasta puolestani en luota herttuaan, ja onhan minulla syytä kieltäytyä, kun minua kutsutaan niin tavattomaan aikaan."

"Minä voin sen sijaan lähteä, vapauttaakseni sinut ikävyyksistä", sanoi Eerik Stenbock.

Ebba kiitti häntä liikutettuna, ja vieraat riensivät pois.

"Eerik", kysyi rouva kuiskaten, "pelkäätkö?"

"En koskaan! Sitä paitsi, ovathan kaikki kirjeet hävitetyt?"

"Siitä olen huoletta."

"Silloin ei ole mitään todisteita, sillä ajatuksiamme ei voi kukaan lukea."

"Ei, onneksi!"

Mutta kohta tuli herra Eerik Stenbock takaisin. Hän näytti tyytymättömältä ja hieman hämmästyneeltä.

Ebba rouva riensi häntä vastaan. "No, kuinkas kävi?" kysyi hän.

"Ikävä kyllä, sinun täytyy mennä!"

"Täytyy!" sanoi Ebba hiljaa.

"Täytyy!" toisti Eerik Sparre. "Täytyy!"

"No, elä nyt hirttäydy yhteen sanaan. Kuninkaan sijaisena on hänellä sama oikeus vaatia meiltä kuuliaisuutta kuin meilläkin on velvollisuus sitä hänelle osoittaa", vastasi Stenbock.

Samassa astui ilmoittautumatta sisään Yrjänä Posse ja Yrjänä Stjernsköld.

"Herttua kutsuu!" sanoi edellinen.

"Ja jos kieltäydyn tulemasta?"

"Se nostattaisi myrskyn, joka olisi vaarallinen monelle."

"Olet oikeassa, minä seuraan!"

Ebba rouva oli kalmankalpea, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei liikahtanutkaan, kun hänen herransa lähti molempien noutajain mukaan.

* * * * *

Herttua otti Eerik Sparren vastaan rypyssä otsin ja tuskin tervehtien. Hänen viittauksestaan toi Yrjänä Stjernsköld esiin muutamia kirjeitä, jotka hän luki.

Ensimäinen sisälsi, että muuan Eerik Sparren talonpojista oli puolustellut Akseli Lejonhufvudin väkeä ja sanonut, ettei tarvinnut totella herttuan käskyjä, koska hän oli jo kuollut.

Toisessa sanottiin muutaman Eerik Sparren palvelijoista sanoneen, että Pietari kreivi ja hänen perillisensä muka olivat Tureholman oikeat omistajat, vaikka herttua oli sen anastanut ja perustanut sinne Mariestadin.

Kolmannen mukaan oli herra Eerik Sparre lähettänyt alamaahan muutamia hevosia, luultavasti auttaakseen Akseli Lejonhufvudin kapinaa.

Sellaiset olivat syytökset, joihin hänen oli vastattava.

Hän huomautti heti, ettei hän suinkaan ollut velvollinen vastaamaan palvelijainsa eikä talonpoikiensa suunsoitosta. Mitä taasen hevosiin tuli, saattoi hän helposti näyttää toteen, että ne rehunpuutteen tähden oli lähetetty Länsi-Göötanmaalle jo kolme viikkoa ennen Juhana kuninkaan kuolemaa. Muuten oli selvää, että jos hänen tarkoituksensa olisi ollut auttaa kapinaa, ei hän olisi antautunut herttuan valtaan.

Kaarle huomautti tuimasti, että Akseli Lejonhufvud oli saattanut alottaa kapinan liian aikaisin.

"Olen valmis pyhällä valalla vakuuttamaan syyttömyyttäni", puuskahti Eerik herra.

Kotvan tuumittuaan virkkoi herttua, että koska asia kaikessa tapauksessa näytti epäilyttävältä, sai Eerik herra jäädä yöksi linnaan, jollei hän saisi takausta puolestaan.

Läsnäolijat selittivät kaikki olevansa valmiit takaamaan. Mutta herttua otti takauksen ainoastaan Eerik Stenbockilta, jonka Ebba rouva oli lähettänyt kuulustelemaan, Klaus Bjelkeltä ja Pentti Ribbingiltä. Sen jälkeen hän selitti olevansa valmis pysymään tehdyssä sopimuksessa.

Eerik Sparre vakuutti samaa.

"Tahdotteko vannoa sen?" kysyi herttua.

Eerik herra notkisti polvensa, kohotti kätensä ja teki valan.

Kaarle näytti leppyneeltä ja vakuutti, että niin pian kuin Niilo Gyllenstjerna saapui kaupunkiin, olivat sopimuskirjat vaihdettavat. Sen jälkeen sai Eerik Sparre palata kotiinsa.

Mutta kun Niilo Gyllenstjerna viipyi, kutsuttiin herrat joulukuun 15 päivänä linnan talvisaliin, jossa herttua neuvoston ollessa läsnä julisti heille anteeksiannon, vaikkapa niin he kuin monet muutkin olisivat "ansainneet hänen epäsuosionsa".

Kaarle ojensi herroille kätensä ja sopimuskirjeet vaihdettiin, jonka jälkeen herroille annettiin takaisin heidän virkansa ja läänityksensä.

Sen jälkeen tehtiin herttuan ja neuvosherrojen välillä sopimus, että kuninkaan ollessa poissa hoidettaisiin hallitusta yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Akseli Lejonhufvud oli sillävälin paennut Länsi-Göötanmaalta Holmstadiin ja sieltä Puolaan. Talonpojat olivat hänelle niin vähän suopeita, ettei hän tuntenut olevansa turvassa heidän keskuudessaan.

2.

KOLMENKYMMENEN TÄHTEET.

Vuoden 1573 tammikuu oli alullaan.

Djursholmassa, Banérien vanhassa herraskartanossa, valmistettiin suurta ja loistavaa juhlaa.

Sovinto, ainakin ulkonainen, oli tehty herttuan ja herrojen välillä. Herrat saivat vartioimattomina mennä kukin kartanoonsa juomaan jouluoluet vaimonsa ja lastensa kanssa.

Tosin oli kuninkaan väliaikainen hautaaminen saanut aikaan pienen keskeytyksen uudenvuoden aattona, mutta sen jälkeen päästiin jälleen pitoja ja vierailuja jatkamaan naapurusten ja ystävysten kesken.

Kustaa Banér oli kutsunut paljon vieraita. Jo juhlan edellisenä päivänä oli talossa kiirettä kaikkialla. Palvelijat tomuttivat huoneita ja kirkastivat astioita, ja Kristina rouva laitteli nelitoistavuotiaan Märta tyttärensä kera pöydille upeita hollantilaisia pöytäliinoja.

Hovimestari tuli muutamain palvelijain kera, ja Kristina rouvan määräysten mukaan asetettiin kaikki hopea-astiat paikoilleen. Mutta juuri kun parhaallaan oltiin siinä puuhassa, juoksi sisään Kristina rouvan nuorimman edellinen poika, pikku Juhana, suuri paketti sylissään.

"Äiti, äiti", huusi hän. "Tämä on teille, uudenvuodenlahja, vaikka tuleekin myöhään."

"Isältä kai?" kysyi Kristina rouva. "Mistä tiesit?"

"Keltäs muulta se tulisi", vastasi äiti sitä innoissaan avaten.

Kristina rouva oli jo nelissä kymmenissä, hän oli synnyttänyt maailmaan neljätoista lasta, mutta sittenkin oli hänessä jotakin lapsellista. Hän omistautui kokonaan puolisolleen ja lapsilleen, hänen sydämensä oli täynnä rakkautta, ja koko talo rakasti häntä ja kantoi häntä käsillään. Kustaa herra koetti arvata ja täyttää kaikki hänen toivomuksensa, ja Juhanan tuoma lahja oli siitä uutena todistuksena.

Vihdoin oli paketti auki, se loisti kullalle ja valkoiselle; Kristina rouva löi ihastuksesta käsiään yhteen. "Kuinka oivallista!" huudahti hän.

"Mitä siinä on, äiti?" kysyi Märta ihaillen. "Serviettejä!" huudahti Kristina ihastuksissaan. "Sellaisia käytetään hovissa, ja minä olen niitä kauan toivonut."

Hän levitti nyt muutaman pikku liinoista, jotka olivat ympärinsä koruompeluksilla kirjaillut ja ripsitetyt.

"Mihin niitä käytetään?" uteli Märta ihailevin katsein. "Niitä pannaan jokaiselle vieraalle pöytään", selitti Kristina rouva. "Niillä pyyhitään suuta ja sormia syödessä ja sen jälkeen."

"Mikäs tuo on tuossa nurkassa?" huudahti pikku Juhana.

"Sukuvaakuna, etkö sitä tunne, pienokaiseni."

"Äiti, niitä on neljäkolmatta kappaletta", huudahti tyttö.

"Viekää ne saliin. Minä pistäydyn isän luona, sitten menemme katsomaan miten pitkälle Anna on päässyt."

Anna oli Kristina rouvan vanhin tytär, viitisentoista vanha, suuresti isäänsä. Hänen valvonnallaan koristeltiin avaroita talonsuojia. Jyhkeille tuoleille ja penkeille oli pantu paljoa koreammat tyynyt jokapäiväisten sijaan, ja nämä juhlatyynyt olivat päällystetyt korukudotuin kulta-, silkki- ja samettikankain. Pöydät olivat peitetyt harvinaisen taitehikkain liinoin, marmoriseinät kallisarvoisin seinäverhoin.

"Sano, äiti kulta, oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Anna saatettuaan äitiään kautta somistettujen suojien.

"Olen, lapseni", sanoi äiti suudellen tytärtään. "Mutta ovatko teidän huomiset pukunne jo kunnossa?"

"Ei minun vielä ihan", vastasi Märta. "Lähden heti sen ääreen."

"Minun on aivan valmis", sanoi Anna. "Ja jos äiti sallii, lähden Svanten ja Pietarin mukana pienelle ratsastusretkelle ja sitten miekkailusaliin."

Kristina tukehutti huokauksen. "Onhan sinulla isäsi suostumus ja sentähden minunkin. Mutta sen tiedän, ettei rakas äitini olisi sallinut tyttäriensä ottaa osaa sellaisiin leikkeihin."

"Ne karkaisevat ruumista ja mieltä… Tiedättekös, äiti kulta, minä olen kaksi kertaa lyönyt miekan Svantelta ja kerran Pietarilta. Miekkailumestari sanoo, että pian voin lähteä otteluun kenen kanssa tahansa."

"Hyvät enkelit sinua varjelkoot! Toivon vain, ettei kukaan vieras saa tietoonsa epänaisellisia leikkejäsi."

"Koskaan ei moista pälkähtäisi päähäni!" keskeytti Märta. "Ajatteles, jos saisit naarmun poskeesi!"

"Anna, rakas Anna… elä mene tänään!" huudahti Kristina rouva pelästyneenä.

"Akseli on saanut isältä luvan olla mukana tänään, kuka häntä pitäisi silmällä, jollen minä?"

"Anna! Anna!" kuului alhaalta pihalta.

Lehahti kuin päivänsäde nuorille kasvoille. "Akseli huutaa minua", sanoi hän.

"Mene sitten, mutta pidä huolta hänestä kuten itsestäsikin."

Syleily ja suukkonen, ja hän kiiti pois. Äiti toisine lapsineen katsoi ikkunasta lähtöä. He näkivät, kuinka Anna kiepsahti ratsaille ja nelisti pois veljien etukynnessä.

* * * * *

Seuraavana päivänä seisoi Kristina rouva peilin edessä, joka oli hienosti kiilloitettua hopeaa.

Tukka oli kammattu ylös otsalta ja ohimoilta, kovasti käherretty ja taitettu päälaelle tötteröksi. Siihen oli pistetty kaksi suurta ja kallisarvoista jalokivineulaa. Takaraivolla oli musta, kultakudoksinen pitsitöyry ja välissä useita helminauhoja. Puku oli heleän keltaista peldiä, hopealla paarrettu ja laahuksella varustettu. Kengät olivat kultakangasta. Leveä pystykaulus ja kalvostimet, jotka ulottuivat puolikäsivarteen, olivat hienot kuin hämähäkin kudos.

Samassa kuin Kristina tyytyväisenä kääntyi pois peilistä, tölmähti Pietari sisään.

"Äiti, olenko nyt hyvä", huudahti hän kiireissään.

Äiti katseli häntä tarkastellen. Hän oli puettu mustaan samettikolttuun, jonka liepeet oli reunustettu kahdella kapealla kultanauhalla. Äiti laittoi vähän paremmin vyötä, joka oli koristeltu kultaompeluksin ja helmin. Hän katsoi sukkahousuja, jotka olivat vaaleankeltaista silkkitrikoota, ja pikku kenkiä, jotka olivat mustaa samettia ja kultanauhoin koristetut. Hän otti peilipöydältä hopeakamman ja kampasi vaalean tukan jakaukselle, niin että se laskeutui tasaisesti hollantilaispaidan leveälle kaulukselle.

"No, olenko nyt hyvä?" kysyi poika kärsimättömästi.

"Kyllä minusta olet!"

Hän pyörähti kiireesti syöksyäkseen ulos, mutta tölmähti Kustaa herraa vastaan, joka oli pehmeissä kartuaanisaappaissaan, valkoisissa silkkitrikoissaan ja tummanpunaisissa atlashousuissaan, joissa oli leveät, valkoiset silkkipöhöttimet. Leveitä hartioita ja korkeaa rintaa ympäröi takki, samasta kankaasta ja samanvärinen kuin housutkin, mutta runsaasti koristeltu kullalla. Vasemmalle olalle oli kiinnitetty monivärinen vaippa. Kaulassa oli kultaketju, paidankaulus koristeltu leveillä flandrilaisilla pitseillä. Jos lisäämme tähän kallisarvoisen timanttisormuksen, joka tuikki vasemmassa kädessä, ja helmitetyn samettibaretin ja jalokivin koristellun tikarinkahvan, voimme suunnilleen kuvitella miltä aatelismies näytti viidennentoista sataluvun lopulla.

Poikanen pyysi yhteentörmäystään anteeksi, ja kirkkaat silmät näyttivät niin rukoilevilta, että isä ainoastaan hymyili hänelle. Ja poika oli tiessään nopeasti kuin ajatus. Puolisoiden keskustelu kiintyi lapsiin. Äiti ei voinut olla valittamatta, ettei voinut kesyttää Annan epänaisellisia taipumuksia.

"On totta, että hän rakastaa miesten urheiluja", vastasi Kustaa herra hymyillen. "Hän muistuttaa muinaisajan valkyrioita, ja tunnustanpa, etten häntä toisenlaiseksi tahtoisikaan."

"No, silloin on kaikki hyvin", puuskahti Kristina vilkkaasti.

"Juuri sinun tähtesi minä…"

"Sen kyllä uskon, kenties hän ei vain ole sinulle siksi hyödyksi kuin pitäisi."

"Kyllä, onhan minulla sitä paitsi Märta…"

"Mutta hän rakastaa kirjallisia opintoja?"

"Kuinka iloinen olisinkaan, jos hän tulisi jaloon isäänsä!"

"Hemmoittelet minut piloille, kuten lapsetkin", sanoi linnanherra vetäen hänet syliinsä.

Keskustelun keskeytti Märta, joka hänkin tuli näyttämään pukuaan. Hän oli tänään ensi kerran seurapuvussa ja siitä samalla ihastunut ja hämmennyksissään.

Hänen pukunsa oli vaaleanpunaista sindalia, ohutta, melkein läpinäkyvää itämaalaista silkkikangasta. Välttämätön leveä pitsikaulus ei ollut pystyssä, vaan laskeutui alaspäin kaulan ympärille. Tukka oli käherretty, kammattu jakaukselle ja koristeltu muutamin riippuvin timanttineuloin. Kaunismuotoista kaulaa koristi helminauha, jonka suuret helmet kilpailivat kaulan valkoisuuden kanssa. Puvun hihat laskeutuivat väljinä kyynärpäätä myöten kauneille käsivarsille, joita muuten koristivat helmi- ja turkoosirannerenkaat.

Vanhemmat katselivat hymyillen kaunista lasta, joka herättämästään huomiosta hämillään hiipi äitinsä kainaloon, kuiskaten:

"Rakas äiti, sehän oli oma tahtosi."

"Tietysti, siunattu lapsi!" Äiti suuteli ja hyväili häntä. "Eikö Anna ole valmis?"

"Ei vielä", tuli hieman epäröiden.

"Syy on siinä, että hänen Floransa on loukannut jalkansa", huomautti Kustaa herra nauraen. "Hepo ei anna itseään hoitaa kenenkään muun kuin omistajansa."

"Ajatteles tallinhajua!" puuskahti Kristina rouva. "Se on jo poissa", vastasi Anna, joka samassa tuli huoneeseen.

Hän oli puettu melkein kauttaaltaan valkoiseen, paitsi että pieni tunikka puvun yllä oli sinistä kangasta. Mutta kukaan ei kiinnittänyt erikoista huomiota pukuun, säteilevät nuorekkaat kasvot vetivät kaikkien katseet puoleensa, ja Kristina rouva kysyi kummissaan:

"Mitä on tapahtunut? Näytät niin iloiselta."

"Oh… ei juuri mitään… se vain… että Flora on paljon parempi", sanoi hän kääntyen isäänsä.

Samassa kuului rekiä ajavan pihaan, ja kaikki neljä riensivät alas ottamaan vastaan vähitellen saapuvia vieraita.

* * * * *

Pöydän ympärillä, joka melkein notkui hopeaisten juoma-astiain painon alla, istui jalo isäntä vierastensa ympäröimänä. Ne olivat: Eerik Sparre, herrat Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke, Sten Banér, Eerik Gabriel Oxenstjerna ja Yrjänä Posse ynnä muutamia muita vähemmän huomattavia henkilöitä.

Kaikki palvelijat olivat poistuneet, niin että saattoi puhua vapaasti ja häiritsemättä. Mutta alussa keskustelu kävi jäykästi; näytti olevan niin paljon sydämellä, ettei oikein oltu varmat millä oikeastaan oli alettava.

Silloin täytti isäntä suuren pikarin valkoviinillä ja joi vieraineen — kuten sanoi — tätä viatonta juomaa ennenkuin käytiin käsiksi tulisempaan. Maljaan vastattiin perinpohjaisesti kaikilta tahoilta, ja pian heltisivät kielten siteet.

"Hyvät herrat", sanoi Kustaa herra, "minua ilahuttaa suuresti se, että näen täällä talossani koolla maan etevimmät miehet, voidaksemme vapaasti ja arastelematta vaihtaa ajatuksiamme. Teistä riippuu, kuka ensiksi saa sananvuoron; minä puolestani äänestän sitä herra Eerik Sparrelle."

"Niin, niin, Eerik Sparre puhuu!" säestivät toiset.

Tämä kumarsi hieman ja hipaisi keveästi kädellään äsken tyhjennettyä pikaria, ennenkuin antoi katseensa lennähtää läsnäolijain ylitse, minkä jälkeen hän alotti hieman kiihtyneellä äänellä:

"Siitä on jo pian viisikolmatta vuotta, kun Juhana kuninkaan kruunauspäivänä nelisenkymmentä nuorta miestä kokoontui kokoukseen, jossa kättä lyöden sitouduttiin yhdessä työskentelemään vanhan ruotsalaisen läänitysoikeuden ylläpitämiseksi. Kuningasvalta saattoi olla siitä riippumaton, eikä heidän tarkoituksensa suinkaan ollut repiä maahan, mitä muutamia vuosikymmeniä sitten oli pystytetty. Me, jotka täällä olemme läsnä, tiedämme, että noista neljästäkymmenestä oli pian jälellä ainoastaan kolmekymmentä, ja osaksi virkavalta, osaksi luonnollinen kuolema on nyt niin tehnyt tuhojaan heidän keskuudessaan, että näistä ensimäisistä on jälellä tuskin kymmenkuntaakaan."

"Se on totta… se on totta!"

"Mutta pettyisin suuresti, jollei juuri näissä jälelläolevissa keskittyisi se voima, joka neljässäkymmenessä oli. Nuoruuden rakkaus se silloin jännitti joustaan, miehuuden voima on nyt sen rankaiseva."

"Hyvä, hyvä!"

"Nyt, juuri nyt on hetki lyönyt!"

"Sitä mieltä minäkin olen", jatkoi Eerik herra nyökäten hyväksyvästi Hogeskild Bjelkelle. "Minulla on valmiina kirjoitus, nimeltään Postulata nobilium, joka on tarkoitettu annettavaksi kuninkaalle hänen saapuessaan Ruotsiin, ja jossa esitetään valtaneuvoston, ritariston ja alemman aateliston alamainen pyyntö päästä nauttimaan vanhoja, ikimuistoisia vapauksiaan ja erioikeuksiaan. Se on valmis ja kaipaa ainoastaan allekirjoituksia."

Ritari avasi pergamenttikäärön, joka oli hänen edessään pöydällä.

"Ken tuntee kirjoittajan, hän tietää myös, että kirjoitus on hyvä ja että sen alle voi epäröimättä kirjoittaa", huudahti Ture Bjelke vilkkaasti.

"Saammeko heti kuulla sisällyksen", huomautti Kustaa Banér.

"Se alkaa", jatkoi kirjoituksen laatija, "onnentoivotuksilla kuninkaalle hänen palaamisensa johdosta perintövaltakuntaansa vastoin monien tahtoa ja toiveita…"

"Sen letkauksen herttualle suon mielelläni", huusi Hogenskild nauraen. "Mitä hän antaisikaan voidakseen painaa kruunun päähänsä."

"Emme tule koskaan sitä sallimaan", huusivat useat.

"Sikäli kuin voimme estää sen", lisäsi Kustaa herra. "Minun mielestäni tässä syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta."

"Aivan varmaan", sanoi Yrjänä Posse, "jollei kuningas anna myöten".

"Sitä ei hän hyvällä tee", puuttui Sten Banér puheeseen. "Mutta hänen onneton katolinen uskonsa voi koitua siksi kompastuskiveksi, joka auttamattomasti saa hänet kaatumaan."

"Meillä ei ole mitään oikeutta estää häntä pysymästä uskossaan", selitti Hogenskild.

"Roomalainen kirkko ei tyydy häneen yksin", puuskahti isäntä. "Se ojentaa käsivartensa kurottamaan koko kansaa."

"Kernaasti minun puolestani, minä heittäydyn heti sen syliin", jatkoi Hogenskild. "Valtaneuvoksena ja läänitysten omistajana ei minulla ole aikaa kirkollisille asioille; minua ilahuttaa sentähden suuresti, kun sievoisella rahasummalla saan ostaa itselleni autuuden anekirjojen muodossa." Monet läsnäolijat nauroivat.

"Kenties saatte antaa takaisin kirkkotilukset", virkkoi herra Erik Oxenstjerna.

"Ei, kiitos, niitä emme päästä käsistämme."

"Kansa on mielistynyt protestanttisuuteen", jatkoi Eerik Sparre. "Se on meillä liittynyt Kustaa Vaasan nimeen; ja Kaarle herttuan voima on juuri siinä, että hän ylläpitää isien työtä."

"Se kettu!"

"Ovela kuin itse paholainen."

"Hän ei olisi millään tavoin meille vaarallinen, jollei hän olisi Ruotsin kansan asiamies. Päästäksemme antamasta hänelle myöten, täytyy meidän katolilaisuuden kysymyksessä mukautua yleiseen mielipiteeseen."

"Se on sitä oikeampaa", sanoi Kustaa Banér, "kun minun mielestäni maan kehityskin vaatii sitä."

"Protestanttisuus on valistusta", puuskahti Klaus Bjelke, "ja sitä ovat talonpoikamme saaneet jo liiaksi; katolilaisuus on tarkoitettu karjalle, ja siihen luonnonjärjestyksen mukaan rahvaamme kuuluu".

Karkean mielijohteen palkitsi yleinen nauru.

"Tämä tarvitsee huuhtoa alas", keskeytti Kustaa Banér ja otti suuren hopeakannun täynnä reininviiniä, mistä täytti pikarinsa ja pani sen kiertämään ympäri pöytää.

Kaikkien juotua jatkoi Eerik Sparre:

"Luullaksemme olemme yhtä mieltä siitä, että herttua on meidän vihamiehemme, kuten me olemme hänen!"

"Olemme tietysti!"

"Henkeen ja vereen!"

"Kuitenkin viisaus ja varovaisuus mielestäni vaatii", sanoi Kustaa herra, "että otamme hänet mukaan hallitukseen".

"Ei koskaan!" huudahti Hogenskild.

"Mitäpä hänen äänensä voi kaikkia meitä muita vastaan", jatkoi Eerik Sparre. "Minusta hän on vaarallisempi neuvoston ulkopuolella kuin neuvostossa."

"Tärkeintä meille on, että Sigismund vahvistaa kaikki entiset erioikeutemme", sanoi Yrjänä Posse. "Silloin ei herttuan käsi meihin ulotu!"

"Olen kirjoituksessani vaatinut", sanoi Eerik Sparre, "että nyt kuten muinoinkin on kaikki tuomarinvirat varattava aatelistolle, samoinkuin kaikki valtakunnan korkeimmat virat, niin ettei koskaan halpasyntyistä miestä aseteta mihinkään virkaan heidän yläpuolelleen tai rinnalleen."

"Se on oikein!"

"Edelleen, että valtakuntaa on vallittava valtaneuvoston neuvojen mukaan eikä ketään otettava siihen ilman entisten jäsenten suostumusta tai hyväksymistä."

"Luullakseni kirjoituksessa on jotakin vanhasta talonoikeudestammekin?" huomautti herra Hogenskild.

"Luonnollisesti, erityinen pykälä sisältää, että neuvostolle ja aatelistolle on turvattava riittävästi maata ja läänityksiä, ja on heidän vanhan tavan mukaan nautittava tuomio-oikeutta väkensä suhteen."

"Lopuksi olen vaatinut ratsupalveluksen helpoitusta", lisäsi Eerik herra, "mutta että kaikki sillä saavutetut vapaudet vähentämättöminä tulevat hyväksemme".

"Se on sanottu paremmin kuin minä itsekään olisin osannut", puuskahti herra Hogenskild ja hieroi tyytyväisenä, käsiään.

"Jos sellaiset edut voittaisimme, ei meidän tarvitsisi pelätä mitään herttualta", puuskahti Kustaa Banér.

"Toivoisin vain, että Niilo Gyllenstjernakin olisi mukana!" sanoi Ture Bjelke.

"Olen kutsunut häntä", vastasi Kustaa herra. "Mutta hänellä oli esteitä."

"Kuten tavallisesti!"

"Hyvät herrat, unhotamme pikarimme, tässä on italialaista viiniä."

"Eerik Sparren malja!"

"Eläköön hän!"

He kilistelivät, joivat ja huusivat. Ja sitten alkoivat he kirjoittaa nimiään paperin alle. Mieliala kävi silloin niin hilpeäksi kuin kaikki vaaditut edut olisivat jo langenneet heidän hyväkseen.

Rouvasväki sillä välin istui helakanpunaiseksi sisustetussa huoneessa pöydän ympärillä, maistellen makeaa viiniä kukin pikaristaan, ja lautasilla heidän edessään oli kokonaiset vuoret rusinoita ja manteleita ja sokerileivoksia, joita talon vieraanvarainen emäntä oli itse niille asetellut.

Täällä oli jo päättynyt pakina enemmän tai vähemmän onnistuneesta oluenpanosta ja leivonnasta jouluksi, siitä, kuinka monet kankaat oli kudottu ennen pyhiä, ja muusta sellaisesta, joka ei enää nykyään ole koskaan ylhäisten rouvien keskusteluaiheena.

Viinikin oli ehtinyt tehdä vaikutuksensa, ja keskustelu kävi vilkkaammaksi. Arvailtiin, milloin kuningas Sigismund tulisi, ja siitä johduttiin moninaisiin hovijuoruihin. Viereisestä huoneesta kuului sitransoittoa. Nuoret ne siellä huvittelivat, väliin leikkien joululeikkejä ja väliin kertoen satuja.

3.

KATOLILAINENKO VAI LUTERILAINEN.

Kun aatelisto ja papisto kokoontui Juhanan väliaikaisiin hautajaisiin, alkoivat papit jo puhua, että oli tarpeen kirkolliskokous evankelisen opin suojelemiseksi mahdolliselta vainolta.

Kaarle otti kiinni sellaisista sanoista, kutsui neuvoston koolle ja puhui, että oli välttämätöntä kutsua valtiokokous muutamain tärkeäin asiain, mutta ennen kaikkea uskonopin tähden. Sillä jos protestanttisuus oli ollut vainolle alttiina jo Juhanan aikaan, mitä silloin saattoikaan odottaa kuninkaalta, jonka tunnonvelvollisuus oli toimia paavin käskyjen mukaan. Sigismundille oli tosin luovutettava kruunu niin tehdyn valan kuin maailman arvostelunkin tähden, mutta ei ollut sallittava mitään kruunausta, ennenkuin kuningas oli vahvistanut ja vakuuttanut valtakunnan lait ja alamaisten oikeudet.

Neuvosto myönsi herttuan olevan oikeassa, pelkäsi vain kuninkaan tyytymättömyyttä. Joku huomautti, että uskonasioissa tarvittiin ainoastaan kirkolliskokous, ei valtiopäiviä.

"Uskonasioissa", vastasi Kaarle, "on ruotsalaisten itse katsottava ja päätettävä eikä jätettävä niitä katolisten tavoin paavin voidelluille ja ajelluille palkkajuhdille".

Herttuan sanoissa oli niin paljon pontta ja vakavuutta, hän oli aina niin varma maalistaan toisten hoippuessa kahdenvaiheilla, että valtiopäivät päätettiin kutsua koolle helmikuun 25 päiväksi 1593.

Muutamia herttuan miehistä lähetettiin ympäri maaseutuja valmistamaan mieliä. Itse matkusti hän läpi Vestmanlannin vuoriston ja Taalainmaan ja sieltä Upsalaan, missä jo oli eloa ja liikettä.

Valtiosäädyt, mutta erittäinkin papit, riensivät saapuville kaikilta suunnilta. Oli saapunut neljä piispaa ja 332 pappia, kun herttua saapui helmikuun 27 päivänä. Neuvosto vitkasteli, erittäinkin äskettäin syytetyt jäsenet. Heitä olivat jälleen kalvaneet epäilykset ja pelko, ja lopulta olivat he — antaneet myöten. Vihdoin olivat kaikki saapuneet, ja maaliskuun 1 päivänä avasi valtakunnan-drotsi Niilo Gyllenstjerna kokouksen.

Herttua oli vaatinut häneltä sitä — epäsuosionsa uhalla. Ja ovela hovimies, joka ei löytänyt mitään lymypaikkaa, mihin piiloutua, vastasi, että hän tunsi kiitollisuutta saamastaan tehtävästä, häntä huolestutti vain tunto omasta arvottomuudestaan.

Hänen puheensa oli sangen pyöristelty. Hän neuvoi jokaista pysymään siinä opissa, joka oli sopusoinnussa valtakunnan lain ja perintösopimuksen kanssa. Jokainen sai vapaasti sanoa mielipiteensä, ja mitä täällä päätettiin, se täytyi kuningas Sigismundin hyväksyä ja vahvistaa, ennenkuin hänet tunnustettiin kuninkaaksi.

Silloin nousi nöyrä, kumarteleva Linköpingin piispa Pietari. Narisevalla, mahtipontisella äänellä hän kiitti herttuaa ja neuvostoa uskonopin suojaamisesta ja hellimisestä, samoinkuin hän oli suojannut liturgiaakin Juhana kuninkaan aikaan. Lopuksi kysyi hän millaiseksi kokouksen meno oli aiottu.

Mutta samassa nousi hillitön, häikäilemätön Schepperus, kiinnitti salamoivan katseensa piispaan ja nuhteli häntä ankarin sanoin siitä, että oli tässä asiassa liehakoinut herttuaa ja neuvostoa, samoinkuin liturgioineen oli liehakoinut Juhana kuningasta. Vapaan kirkolliskokouksen ei tarvinnut ottaa vastaan määräyksiä maalliselta vallalta.

Pietari piispa pudisteli päätänsä. Hän ei hyväksynyt virkaveljensä kiihkeää purkausta. Nuhteet häntä itseään kohtaan luisuivat maahan kuten vesipisarat hanhensulilta.

Nyt nousi Eerik Sparre ja ehdotti, että oli käytävä arkkipiispan vaaliin. Kaikki papit yhtyivät siihen.

Herttuan toivomuksesta epäsi neuvosto sen. Oli ensin rakennettava kirkko, ennenkuin pappia tarvittiin. Kaarlella oli hyvät syynsä, joiden tähden hän tahtoi lykätä arkkipiispan vaalin kokouksen loppuun.

Seuraava kysymys oli kuka valittaisiin neuvotteluja johtamaan. Jo edeltäpäin oli herttua antanut ymmärtää, ettei puheenjohtajaksi ollut valittava ketään piispaa, jonka korkea arvo häiritsisi kokouksen vapautta, kuten paavilaisten oli tapana.

Seuraavana päivänä tapahtui vaali. Nicolaus Bothniensis, Upsalan professori ja tuomiorovasti, sai 196 ääntä; Petrus Jonae sai 56 ja Pietari piispa vain 6 ääntä.

Vaali oli kunnianosoitus sille lujuudelle, jota Upsalan yliopisto oli osoittanut liturgisissa riidoissa. Bothniensis, joka oli teologian professori, oli istunut vankeudessa liturgian vastustuksensa tähden.

Nicolaus pyysi päästä tästä liian suuresta kunniasta. Mutta piispat vastasivat, ettei vaalia voitu purkaa, he samoinkuin hänkin olivat luvanneet siihen alistua.

Iltapäivällä antoi herttua vahvistuksensa, ja maaliskuun 3 päivänä avattiin ensi istunto rukouksella ja laululla.

Kun oli ensin päästy yksimielisyyteen, että pyhä raamattu oli oleva evankelisen opin ainoana perustuksena ja sääntönä, ja sen jälkeen käyty läpi augsburgilaisen uskontunnustuksen kaikki kohdat, nousi Petrus Jonæ ja kysyi kaikilta läsnäolijoilta, hyväksyivätkö he tämän opin ja tahtoivat siinä pysyä ja, jos Jumala niin soi, kärsiä ja kuoliakin sen puolesta.

Kaikki nousivat ja selittivät, että he tahtoivat siinä pysyä viimeiseen hengenvetoonsa. Ja sen jälkeen huusi puheenjohtaja korkealla äänellä: "Nyt on Ruotsista tullut yksi mies, ja kaikilla meillä on yksi Jumala!"

Sitten oli herttuan ja neuvoston lujasti luvattava, että paavilainen jumalanpalvelus tykkönään kiellettäisiin, samoin kaikki vieraat opit, ja että ainoastaan luterilainen jäisi olemaan.

Maaliskuun 14 päivänä ryhdyttiin vihdoin piispanvaaliin. Suurella enemmistöllä valittiin liturgian ja Juhana kolmannen pontevin vastustaja, vielä maanpaossa oleskeleva Abrahamus Angermannus.

Herttua oli tarkoituksella vetäytynyt pois julkisesta osanotosta kokouksen menoon. Hän ei tahtonut, että hänen sanottiin sitoneen kenenkään vapautta. Kuitenkin oli hänellä ohjakset käsissään, ja kuten hän tahtoi, niin kävikin.

Mutta kun hän sai allekirjoitetut päätökset käsiinsä, tutki hän niitä tavallisella tarkkuudellaan. Enimmät olivat hänen mieleensä, mutta erinäisiä paavillisia kirkonmenoja hän tahtoi pois.

Neuvosto ja piispat tuumivat, että oli meneteltävä varovaisesti raa'an, tietämättömän rahvaan tähden. Mutta kun herttua selitti, että hän ainoastaan mainitsemallaan ehdolla kirjoitti nimensä alle, silloin täytyi ensin lähettää lähetystö papiston luo kysymään, "voiko kokous sitä ennen täyttää herttuan tahdon".

Pitkän kiistelyn jälkeen hyväksyttiin kaikki herttuan muutokset, paitsi mikä koski manausta, jonka kokous piti tarpeellisena teroitukseksi kalvinisteista. Kovalla toralla päätettiin myös, että kalvinismi oli kielletyistä uskonopeista erikseen mainittava.

Vihdoin oli kaikki esteet raivatut pois, ja maaliskuun 19 päivänä luettiin kokouksen päätös julki ja vahvistettiin.

Todistaakseen oikeutensa tähän askeleeseen luetutti Kaarle kirjeen, jossa Sigismund uskoi valtakunnan hallinnon hänelle ja neuvostolle. Kuitenkin jätettiin lukematta ne kohdat, joissa kuningas oli kieltänyt yleiset kokoukset.

Maaliskuun 20 päivänä kirjoittivat läsnäolijat alle nimensä. Sen jälkeen erottiin.

Kokouksen päätös otettiin ilolla vastaan koko valtakunnassa, ja sittemmin pidettiin sitä yhtenä kansankirkon perustuslaeista, jonka muistoksi joka sadas vuosi vietetään riemujuhla.

4.

TAISTELU AINOAN AUTUAAKSI TEKEVÄN KIRKON PUOLESTA.

Juhana kolmas oli kuollut!… Riemuviestinä saapui siitä sanoma Roomaan. Nyt oli aika ryhtyä jälleen pysähtyneeseen työhön! Menestys oli jotakuinkin varma, Sigismund oli hyvä katolilainen ja sitä paitsi niin pappien piirittämä, ettei ketjun läpi voinut päästä kerettiläisyyden hengähdystäkään.

Mutta koskaan ei voi olla kyllin varovainen, ja sentähden lähetettiin Puolaan, keväällä 1593, vanha tuttu Bartolomeus Possevinus tarpeelliset ohjeet mukanaan. Ensiksikin oli hänen onniteltava Sigismundia siitä, että oli saavuttanut korkeimman inhimillisen onnen, kun hänen vallassaan oli palauttaa katolilaisuus rakastettuun isänmaahansa. Toiseksi oli lähettilään varovaisin sanoin vihjattava miten siihen, Jumalan erityisestä armosta, oli suotuisampi tilaisuus kuin koskaan. Upsalan arkkipiispanistuin oli avoin ja lisäksi muita piispanistuimia; mikä oli sopivampaa kuin täyttää paikat oikeauskoisilla miehillä. Mahdollisesti kuninkaan täytyi olosuhteiden pelosta odottaa, ennenkuin poistaisi vielä jälelläolevat protestanttiset piispat, mutta he luultavasti eroaisivat itsestään. Hänen pyhyytensä paavin korkein toivomus oli, että Tukholmaan pikimmiten perustettaisiin jesuiittakollegio, mutta jollei sitä voitu tehdä, oli kuninkaan vietävä mukanaan Ruotsiin niin monta katolilaista kuin mahdollista ja sitten tuotava sieltä Puolaan ylhäisiä nuorukaisia kasvatettaviksi ainoaan autuaaksi tekevään uskoon, joko piispojen luona tai Krakovan jesuiittakollegiossa.

Lisävarmuudeksi oli lähettilään sanottava kuninkaalle, että sellaisilla keinoin katolilaisuus oli edistynyt muissa maissa, ja nyt riippui yksistään nuoresta hallitsijasta, tahtoiko hän tulla kirkon tukipylvääksi.

Kuinka kauniilta nämä helähtävät korulauseet soivatkaan Sigismundin korvissa! Kyynelsilmin hän syleili jesuiittaa ja sanoi, että hän tosiaankin oli uneksinut sellaista onnea. Monet kerrat oli hän siitä puhunutkin uskotun ystävänsä Malaspinan kanssa.

Possevinus ei lyönyt laimin kääntyä viimeksimainitun puoleen, ja tämä vakuutti, että kuningas oli hyväntahtoisin ihminen maailmassa. Hän lupasi kaiken, mitä häneltä vain pyydettiin, mutta jätti täyttämisen ministereilleen.

"Teidän ylevyytenne tarkoittaa, että tulos on riippuvainen heidän hyvästä tahdostaan."

"He ovat kaikki rippilapsiani, joten voin laskea syitä ja seurauksia. Mutta minä melkein pelkään kylmää pohjolaa."

"Hyvällä syyllä, teidän ylevyytenne. Se on uppiniskaista kansaa, jonka kanssa on vaikea tulla toimeen, jollei ripissä ole oppinut sitä tuntemaan."

"Sitä juuri arvelen… ja naiset?"

"Eivät ole niin taipumattomia kuin miehet!"

"Kevytmielisiä?"

"Päinvastoin, liian uskollisia."

"Tavoissaanko vai mieltymyksissään?"

"Molemmissa!"

"Kuningas tahtoo, että tulisin hänen mukaansa. Saan siis pian nähdä omin silmin."

"Tuleeko lähtö pian?"

"Riippuu kuningattaren terveydestä."

"Hän ei siis tahdo lähteä ilman häntä?"

"Ennen luopuisi hän isiensä maasta!"

"Kuningatar taitaa olla säteilevän kaunis."

"Tosiaankin hän on, mutta — hän ei ole rakastunut kuninkaaseen"… lisäsi hän melkein kuiskaten.

"Ah, joku oli jo ehtinyt ennen?"

"Nuoruuden lempeä!… Rippi-isä on välittäjänä… lietsoo minkä voi…"

"Sopii kai kirkon suunnitelmiin, että…"

"Hänet on suistettava pois, niin pian kuin kuningas kyllästyy häneen, ja se luultavasti ei kestä kauan."

"Ihailen viisautta, vaikken kenties voikaan havaita salasäikeitä."

"Sigismund elää alituisessa aistihurmauksessa, siten me voimme hallita häntä!"

"Ihailtavaa tosiaankin, ja kuninkaan sisar, onko samalla tavoin hänenkin laitansa?"

Malaspina vaikeni tuokion tuijottaen eteensä… sitten hän aloitti hitaasti:

"Kummallista… selittämätöntä!… Olen kuninkaan suostumuksella karkottanut hänen protestanttiset pappinsa, ja hän on alistunut valittamatta. Olen taivuttanut hänet joka päivä olemaan mukana messuissamme, ja hän on pysynyt niille kylmänä. Olen taivuttanut hänet ottamaan sihteerikseen kauneimman miehen mitä olen nähnyt, rohkean, häikäilemättömän ja meidän tottelevaisimman orjamme."

"No, mutta?" kysäisi Possevinus ylen kiintyneenä asiaan.

"Käskin häntä voittamaan prinsessan rakkauden, ja menemään niin pitkälle kuin voi."

"Sen tietää koko maailma!"

"Koko maailma oli harhassa. Täällä jalkojeni juuressa on hylkiö tunnustanut, että prinsessa kohtelee häntä mitä, suurimmalla halveksumisella, mutta joka tapauksessa käskee hän miehen pysyä palveluksessaan."

"Hän on liian ylpeä tunnustaakseen rakkautensa."

"Hän ei rakasta häntä!"

"Mutta uhraa maineensa hänen tähtensä?"

"Siinä on salaisuus, jota olen mietiskellyt voimatta päästä perille!"

"Olisiko joku toinen?"

"Postmutschi on urkkinut, ei ketään toistakaan."

"Ruotsissa puhuttiin paljon prinsessan varomattomista teoista."

"Niin tehdään täälläkin, mutta hän näyttää vähät välittävän mistään panettelusta."

"Se voi olla politiikkaa!"

"Olen vannonut, että ennemmin tai myöhemmin paljastan sfinksin ja ratkaisen arvoituksen."

"Onko hän vielä yhtä kaunis?"

"Luullakseni on hän kauniimpi kuin koskaan!" puuskahti pappismies vilkkaasti.

Possevinus kohotti katseensa. "Tulee olemaan huvittavaa tutkia häntä", sanoi hän.

Kohta sen jälkeen erosivat jesuiitat toisistaan.

"Olisinkohan paljastanut salaisuuteni", tuumi Malaspina ja asettui peilin eteen.

Oikea roomalaistyyppi; sinimusta tukka, tummat, salamoivat silmät hienojen kulmakarvojen alla, kyömynenä ja heleänpunaiset huulet, jotka avautuessaan paljastivat kaksi välkkyvän valkoista hammasriviä! Lisäksi kookas, jäntevä vartalo; Malaspina tiesi saattavansa kerskua miehekkäällä kauneudellaan. Mutta samassa kuin se ajatus valtasi hänet, riensi hän rukouskamariin ja heittäytyi Mariankuvan eteen, johon jäi pitkäksi aikaa makaamaan.

"Mikä havainto, hän rakastaa prinsessaa", tuumi Possevinus itsekseen. "Onko minun kenties kerrottava tämä… ei, hänen täytyy ensin menehtyä… mutta sitä ei hän tule koskaan tekemään… eikä hän tahtonut, että Postmutschi erittäin merkillinen mies… häntä en jätä näkyvistäni."

Mutta Possevinus epäonnistui kaikissa urkkimisyrityksissään. Anna prinsessa voi pahoin eikä ottanut ketään vieraita vastaan. Nuori kuningatar oli äsken synnyttänyt tyttären ja pysyttäytyi hyvällä syyllä huoneissaan.

Ainoastaan leskikuningatar osoitti aulista ystävällisyyttä. Hän piti paavin lähettiläälle suuren juhlan, jossa oli läsnä kuningaskin, ja lähettiläs ihmetteli Krakovan hovin loistoa.

Maaliskuu oli lopuillaan, ja uhkeat talvipuutarhat upeilivat kypsillä hedelmillään. Kimmeltelevät vesiputoukset ihanimpain ruusujen ympäröiminä ja etelän laululinnut, jotka tässä lasikattoisessa kesässä livertelivät, olivat uutta itse Possevinuksellekin.

"Myönnän, että se on kallista huvia", sanoi Sigismund vastaukseksi hänen ihailevaan huudahdukseensa. "Mutta täytyyhän edistää teollisuutta, ja böömiläisten lasitehtailijain taide tarjoaa meille sellaista nautintoa, että meidän täytyy maksaa se kullallamme."

"Totta, sangen totta", sanoi notkea italialainen.

"Sitä paitsi", lisäsi kuningas, "on kaunis kauniiden arvoinen; katsokaa noita nuoria puolattaria, oletteko ennen nähnyt sellaista kokoelmaa nuoruutta ja kauneutta?"

Kukkien ja viheriöiväin kasvien keskellä liikkui nuoria naisia loistavissa puvuissa, loruten ja naureskellen aatelismiesten kanssa, yhtä loisteliaiden kuin he itsekin.

"Teidän majesteettinne, minulle ei kuulu…"

"Anteeksi, anteeksi, unhotan teidän säätynne… täällä eivät hengelliset isät ole niin ankaria."

"Luulin, että Malaspina…"

"Hän ottaa osaa juhliimme minun tähteni, mutta hän ei tee sitä mielellään."

Samassa riensi muuan kamariherra kuninkaan luo ja ilmoitti:

"Herrat Akseli Lejonhufvud ja Olavi Stenbock."

"Onko mahdollista, käskekää heidät heti sisään."

Samassa polvistuivat molemmat hänen eteensä ja suutelivat hänen kättään.

"Jalo, armollinen kuninkaamme!"

"Teidän saapumisenne ilahuttaa minua yhtä paljon kuin kummastuttaakin. Oletteko herttuan lähettämät?"

"Emme, teidän armonne, olemme paenneet Ruotsista."

"Paenneet? Kuinka sellainen tulee kysymykseen?"

Herrat olivat kuninkaan viittauksesta nousseet ja tervehtivät Possevinusta.

"Me tuomme kamalia uutisia", puuskahti Akseli Lejonhufvud. "Minua aivan värisyttää."

"Kuitenkaan emme tiedä, ovatko ne täysin luotettavia", keskeytti Olavi Stenbock.

"Kertokaa, kertokaa", huusi Sigismund.

"Herttua…"

"Ei suinkaan hän ole anastanut kruunua?"

"On teidän armonne!"

"Niin sanoo huhu!"

Sigismund löi käsiään yhteen. "Mitä on minun tehtävä!" huudahti hän.

"Lähettäkää noutamaan ministerejä!" sanoi Stenbock.

"Ei… Malaspina!"

"Hänen autuas majesteettinsa…"

"Ei suinkaan häntä liene haudattu ennen saapumistani?"

"On, teidän majesteettinne!"

"Huhu kertoo niin."

Kuningas käveli kiihtyneenä edestakaisin, kun Malaspina tuli nopein askelin. Sigismund kertoi itse mitä oli saanut tietoonsa. Veri oli noussut tavallisesti niin velttoihin kasvoihin, jotka nyt näyttivät kiihtyneiltä.

Malaspina kuunteli tarkkaavaisesti. Hän tunsi Possevinuksen silmien kiintyvän itseensä ja tiesi, että hänen antamansa vastaus ilmoitettaisiin heti Vatikaaniin, sentähden hän mietti ennenkuin sanoi:

"Käsken heti pitää esirukouksia kaupungin kaikissa kirkoissa."

"Tehkää se!" puuskahti Sigismund.

"Teidän armonne katsonee soveliaaksi pikimmiten kutsua laivaston Danzigiin."

"Kyllä, kirjoitan heti."

Uutinen herätti tavatonta huomiota. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli Olavi Sverkerinpoika Ruotsin ja herttuan lähettiläänä.

Hän oikaisi kyllä ensi huhun, mutta kun hän tavoitteli Sigismundin suosiota päästäkseen hänen avullaan linnanherraksi Tukholmaan, kuvaili hän Kaarle herttuaa mitä mustimmin värein.

Mutta Olavi Sverkerinpoika toi mukanaan Upsalan kokouksen päätöksen, ja hänenkin nimensä oli sen alla. Sitä ei Sigismund, harras paavilainen, voinut antaa hänelle anteeksi, ja sentähden Olavi Sverkerinpoika turhaan kosiskeli Tukholman linnan päällikkyyttä.

Valtaneuvokset Ture ja Klaus Bjelke ynnä Eerik Sparre lähetettiin kohta Puolaan Olavi Sverkerinpojan jälkeen tekemään kuninkaalle selkoa olosuhteista ja pyytämään hänen allekirjoitustaan Upsalan kokouksen päätösten alle. Edelleen oli näiden herrojen taivutettava kuningas määräämään lähtöaikansa Ruotsiin, sillä herttua varustaisi laivaston häntä noutamaan.

Nyt katsottiin suurin varovaisuus tarpeelliseksi, ja katolisten neuvonantajainsa neuvosta kirjoitti Sigismund herttualle ja kiitti häntä kaikista vaivoista. Valtakunnan lait ja vapaudet tahtoi hän pitää voimassa eikä uskonnon tähden ketään vihata tai rakastaa, vaikkei hän tahtonut eikä voinut vahvistaa hänen poissaollessaan tehtyjä Upsalan kokouksen päätöksiä. Sellaisen vastauksen sai Olavi Sverkerinpoika viedä kotiin. Eri kirjoituksessa määräsi kuningas, milloin laivaston oli oltava vastassa Danzigissa.

Mutta matkalle tarvittiin myös säätyjen suostumus ja rahaa. Vihdoin matka hyväksyttiin, ja kuningas sai kolme tynnyriä kultaa matkakassaansa. Kuitenkin täytyi hänen luvata tulla takaisin ennen syksyä 1594, muuten säädyillä olisi lupa etsiä toinen kuningas.

Heti kuningattaren tervehdyttyä oli lähdettävä matkalle. Weikselin vesi oli tällä kertaa sangen korkealla, ja sentähden päätettiin matkustaa pitkin virtaa. Useita laivoja varustettiin mitä upeimpaan kuntoon, ja elokuun 3 päivänä 1593 nousivat kuningas ja kuningatar ja Anna prinsessa laivaan suuren seurueen keralla.

Matka kävi onnellisesti, ja elokuun 14 päivänä nousivat korkeat vieraat maihin Danzigissa, ja heidät otettiin vastaan suurilla juhlallisuuksilla.

Mutta hyvät välit eivät kestäneet kauan, kiitos siitä katolilaisten vaikutukselle. Suurin osa väestöstä oli protestanttista, ja sillä oli vanhojen vapauksien ja oikeuksien mukaan muutamia kirkkoja huostassaan jumalanpalveluksiaan varten. Mukana seuraavat katoliset papit eivät jättäneet siitä ilmoittamatta kuninkaalle. Ja kuninkaan uskonkiihko oli palavampi kuin tavallisesti. Hän oli aivan äskettäin kieltänyt evankeliset pitämästä jumalanpalveluksiaan Krakovassa, Posenissa, Vilnassa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut sisartaan omistamaan katolista oppia, oli hän kuitenkin karkoittanut hänen pappinsa.

Matkalla Weikseliä alaspäin oli hän tuominnut hylyiksi Thornin ja Elbingin evankeliset kirkot, miksei hän samoin istuisi oikeutta Danzigissa? Hänen katoliset pappinsa kehoittivat häntä siihen.

Anna neitsyt seisoi kannella hieman loitommalla. Hän kuunteli puhetta, mutta ei virkkanut sanaakaan. Silloin lähestyi Malaspina.

"Armollinen herra", sanoi hän lempeällä, sointuisella äänellään, "huomenna saarnataan evankeliumia siitä, kuinka Vapahtaja meni temppeliin ja ajoi sieltä ne, jotka ostivat ja myivät ja tekivät herranhuoneen ryövärien luolaksi… ettekö te tahdo tehdä samoin?"

"Tahdon, tosiaankin!" huudahti Sigismund. Anna loi salamoivan silmäyksen pappismieheen, ja tämä vastasi siihen. Niin he seisoivat tuokion vastatusten, kukaan ei tiedä mitä he lukivat toistensa silmistä, mutta molemmat olivat kalmankalpeat kääntyessään pois.

Ture Bjelke ja Eerik Sparre käyttivät kaiken puhelahjansa ehdotusta vastustaakseen. He sanoivat kuninkaalle, että niin väkivaltainen menettely loukkaisi koko Ruotsin kansaa, joka luonnollisesti odottaisi samallaista kohtelua.

Huhu asiasta levisi pian kulovalkeana kauas ympäristöön. Danzigin väestö pelkäsi, että kuningas joukkojensa avulla aikoi riistää kaupungin vapaudet ja oikeudet. Maistraatti valmistautui kohtaamaan väkivaltaa väkivallalla, ja alempi kansa ilmaisi äärimäistä katkeroitumista, niin pian kuin puolalaiset sotamiehet näyttäytyivät kaduilla. Silloin tapahtui eräänä päivänä, että muutamat työmiehet, jotka kantoivat suurta rautatankoa ahtaalla kadulla, tulivat erään puolalaisten herrojen heitukan kanssa vastatusten.

"Tieltä pois!" karjaisivat kantajat, mutta kun heitukka ei noudattanut kehoitusta, sai hän sysäyksen rautakangesta.

Vimmastuneena hän veti miekkansa ja löi muuatta kantajaa käsivarteen.

Nyt oli sota julistettu!

Merimiehiä, käsityöläisiä, työmiehiä joka maata riensi auttamaan rautatangon kantajaa.

Puolalaisia sotamiehiä taasen syöksyi tappelemaan maanmiehensä puolesta.

Nousi hirmuinen metakka, monia surmattiin ja vielä useampia haavoitettiin. Mutta kansa oli mellakassa lähtemäisillään pakosalle, kun torille ryntäsi maistraatin joukkoja 400 miestä. Nyt alkoi sota uudella otteella.

Puolalaiset, jotka olivat liian heikkoja puolustautumaan, syöksyivät lähimpiin taloihin, tunkeutuivat väkivallalla rauhallisten asujanten luo ja ampuivat sieltä taajaan väkijoukkoon.

Laukauksiin vastattiin ulkoa, ja useita kuulia lenteli läpi ikkunoiden taloon, jossa kuningas asui.

Kaikkialla huutoja ja vaikeroimisia, jotka nousivat yli kaikkien kuvausten!

Joukko puolalaisia oli majoitettu erääseen puutarhaan, ja kuultuaan mitä oli tekeillä tahtoi se rientää toveriensa avuksi. Mutta maistraatti oli nähnyt sen ja ajoissa nostattanut vipusillan.

Kaiken tämän aikana pysyi Sigismund hiljaa huoneissaan; hän valitti onnettomuustapausta, mutta ei voinut mitään sen torjumiseksi.

Klaus Bjelke lähti kaupungin pormestarin kera paikalle. Henkensä uhalla tunkeutuivat he taistelevain väliin ja onnistuivat vihdoin eroittamaan taistelevat puolueet toisistaan. Kuningatar pelästyi niin, että hovi heti sen jälkeen muutti Weikselmündeen, josta oli lähdettävä merille heti laivaston saavuttua.

Kaikissa kirjeissään oli herttua pyytänyt ja kehoittanut Sigismundia suosiolla hyväksymään Upsalan päätöksen ja vahvistamaan evankelisen opin Ruotsissa, muuten saattoi syntyä suuria levottomuuksia, sillä ei herttua eivätkä säädyt aikoneet luopua vakaumuksestaan.

Danzigissa käsiteltiin kysymystä suullisesti.

"Teidän Majesteettinne täytyy ajatella", sanoi Eerik Sparre, "kuinka vaikeaa on oleva pitää valtikkansa alla niin suurta, mutta kaukaista valtakuntaa kuin Ruotsia, jollei kuningas ole sen asukkaiden rakastama".

"En tahdo ketään uskonoppinsa tähden rakastaa tai vihata", virkkoi Sigismund uutterasti vuoleskellen pikku rasiaa, jonka hän aikoi lahjoittaa kuningattarelle.

"Teidän armonne on lapsuudestaan saakka tunnettu hartaasta innostaan ja rakkaudestaan katoliseen oppiin, ja se on herättänyt epäilyksiä Ruotsin luterilaisissa asukkaissa!"

"Vaikken tahdo ketään oppinsa tähden rakastaa tai vihata", sanoi kuningas hajamielisesti, kaikin voimin hieroen rasiaa saadakseen sen kirkkaaksi.

"Uskollisena alamaisena olen velvollinen sanomaan, että näitä epäluuloja on suuresti lisännyt ankara menettely luterilaisia kohtaan Puolassa, eikä ole vaikea ennustaa, että yleinen levottomuus tulee lisääntymään, kun saapuu tieto meteleistä täällä Danzigissa."

"Aiotaanko minut tehdä syypääksi kansanmellakoihin?" Kuningas jatkoi hierontaansa entistään innokkaammin.

"Siitä voi olla eri mieliä. Mutta varmaa on, että teidän armonne saavuttaisi menetetyn alamaistensa rakkauden parhaiten takaisin avoimesti ja vapaaehtoisesti tunnustamalla Upsalan päätöksen; se rauhoittaisi myös ainaiseksi ruotsalaisten väkivallanpelon."

Nyt ei rasia voinut enää kirkastua. Kuningas nousi. "Olkaa varma, tahdon tehdä kaiken minkä voin rakkaiden ruotsalaisteni hyväksi, mutta velvollisuuttani ja omaatuntoani vastaan toimimaan ei minua kukaan saa… Nyt täytyy minun mennä kuningattaren luo." Ja niin poistui hurskas kuningas.

Eerik Sparre katsoi hänen jälkeensä… mutta vähitellen kirkastui synkkä katse.

"Jollei hän tahdo eikä saa jesuiittain tähden", jupisi hän, "niin kyllä tämä hänen sijaansa… mutta herttua, herttua…"

Kuningattaren luo mennessään kohtasi kuningas Malaspinan.

"Haluaako teidän majesteettinne ripittäytyä?" kysyi tämä.

"Kyllä, ystäväni, heti paikalla. Sinä olet ainoa uskottuni."

3.

ENSIMÄINEN YHTEENTÖRMÄYS.

Olavi Sverkerinpoika oli palannut Ruotsiin tuoden sen viestin, ettei kuningas tahtonut allekirjoittaa Upsalan kokouksen päätöstä, mutta paluupäivänsä hän oli päättänyt.

Toista tietä oli Kaarle saanut tietoonsa, että Juhana Sparre oli lähetetty Viroon ja Suomeen ottamaan uskollisuudenvalaa asukkailta ja linnanherroilta.

Sitä paitsi oli Klaus Fleming velvoitettu noudattamaan ainoastaan Sigismundin käskyjä.

Herttuaa suututti; niiden maiden, jotka kuuluivat Ruotsin valtakunnan kruunulle, tarvitsi totella ainoastaan Tukholmaan asetettua hallitusta aina siihen saakka, kunnes kuningas itse otti hallituksen käsiinsä.

Suurin osa laivastosta oli sijoitettu Suomeen Klaus Flemingin komentoon. Herttua tiesi aivan hyvin, että oli turhaa pyytää häntä luopumaan päällikkyydestään.

Sentähden päätettiin turvautua viekkauteenpa neuvosto kirjoitti, että amiraali matkalla Danzigiin tahtoisi poiketa Söderköpingiin muonaa noutamaan.

Mutta Klaus Fleming oli liian ovela käydäkseen koukkuun. Hän vastasi, että kulkuväylä Stegeborgin edustalla oli liian matala, niin ettei hän voinut tulla sinne.

Silloin ehdotettiin hänelle Kalmarinsalmea toivoen, että siellä saataisiin hänet eroitetuksi laivastosta. Siihen hän sanoikin olevansa tyytyväinen ja lupasi tulla. Mutta hän purjehtikin suorinta tietä Danzigiin. Ja ne harvat laivat, jotka olivat Ruotsin puolella, oli lähetettävä jälestä.

Uhkaavina kasaantuivat pilvet kaikilta suunnilta, ei ihme, jos Kaarlen otsa synkistyi.

* * * * *

Syyskuun 29 päivänä saapui Sigismundin laivasto vihdoin Danvikin rannikolle. Siihen kuului 27 Klaus Flemingin tuomaa laivaa, mutta kaikki huonosti sisustettuja ja huonosti purjehtivia. Eerik Sparre ja Klaus Bjelke olivat tuoneet mukanaan kolmetoista laivaa, mutta nämäkin katsottiin vähemmän sopiviksi kuningasperheen kuletukseen. Hovimiestensä huolenpidosta oli Sigismund onnistunut saamaan hyyrätyksi muutamia hollantilaisia laivoja ja niillä oli hän lähtenyt matkalle kuningattaren, prinsessan ja hovin ylhäisimpäin keralla. Muut kaikki oli lastattu ruotsalaisiin laivoihin. Matkalla olivat kuninkaan kolme hollantilaista laivaa ja Klaus Flemingin laiva jätättäneet tykkönään kaikki muut, ja Elfsnabbissa oli niitä täytynyt odottaa viikkokausi. Vähitellen ne saapuivat kaikki, ja sitten purjehdittiin pitkin saaristoa Tukholmaa kohden.

Syyskuun 29:s päivä pysyttiin hievahtamatta Danvikissa. Sillä Sigismundin suojeluspyhimys oli arkkienkeli Mikael, joka voitti pimeydenruhtinaan, samoinkuin Sigismund oli nyt voittoisasti taisteleva Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia kerettiläisiä vastaan; ja hän sovitti asiansa niin, että hänen elämänsä merkillisimmät tapaukset sattuivat tämän pyhimyksen päiväksi. Vasta syyskuun kolmantena päivänä, Mikkelin päivänä, soudettiin laivastoa virtaa ylöspäin.

Tukholman laivalaiturissa seisoi kuningasta vastassa Kaarle herttua valtaneuvoston ja monien pappismiesten keralla. Pappien eturinnassa oli uusi arkkipiispa Angermannus. Ja lankeaa luonnostaan, että uteliaita oli tuhansittain kerääntynyt ympärille.

Laivojen lähestyessä havaittiin heti ensimäisessä kuningas ja hänen toisella puolellaan paavin lähettiläs, toisella puolen Akseli Lejonhufvud ja Klaus Fleming.

Muilla laivoilla vilisi ihmisiä, enimmäkseen ulkomaalaisia, puolalaisia, itävaltalaisia, unkarilaisia ja italialaisia. Heidät oli helppo tuntea erilaisista puvuistaan.

Kuninkaan laivalla oli hänen seurueensa pukeutunut mustiin. Ilmeisesti tahtoi hän osoittaa, millaista väkeä mieluimmin näki läheisyydessään.

Eerik Sparre ja Klaus Bjelke seisoivat kappaleen matkan päässä ja keskustelivat nuoren miehen kanssa, joka tähystelevin katsein näytti etsivän jotakin katseluhaluisesta ihmisjoukosta, mikä tunkeili rannalla.

Herttua ei puhutellut ketään, mutta hänen katseensa, joka oli suunnattu laivoihin, synkistyi yhä enemmän.

Vihdoin oli kuninkaan laiva laiturissa, sieltä työnnettiin käymäsilta, ja lujin ja vakavin askelin meni herttua sitä myöten toivottamaan kuningasta tervetulleeksi.

Tämä oli sillä välin saanut tietoonsa, että mies, joka seisoi setää lähinnä, oli Angermannus, hänen isänsä ja hänen itsensä kiihkein vastustaja.

Molemmat sukulaiset tervehtivät kylmästi ja vieraasti toisiaan.

Kaarle piti pitkän puheen, jossa hän kehoitti Sigismundia hallitsemaan valtakuntaa niin, että voisi siitä vastata Jumalan ja omantuntonsa edessä.

Vastaus oli lyhyt ja ynseä; heidän ensi kohtauksensa oli enteenä heidän tulevaisista keskinäisistä suhteistaan.

Herttuan vihastunut katse kiintyi sen jälkeen Flemingiin ja Akseli Lejonhufvudiin.

Hän puhkesi kiihkeihin soimauksiin heitä molempia kohtaan ja vaati, että heidät oli asetettava oikeuden eteen.

Fleming vaikeni, mutta Akseli Lejonhufvud antoi sanan sanasta ja vastasi niin tuimin ja rohkein sanoin, että Sigismund itse katsoi täytyvänsä käskeä hänet vaikenemaan.

Sigismund meni sitten noutamaan kuningatarta ja lähti yhdessä tämän kanssa linnaan, paavin lähettiläs ja koko paavilainen henkivartiostonsa saattueenaan.

Klaus Bjelke oli keksinyt Kustaa Brahen niiden herrojen joukossa, jotka seurasivat herttuaa laivalle.

"Anna neiti on tuolla", kuiskasi hän tälle.

"Missä, missä?"

"Nuori mies, joka juuri puhuu Eerik Sparren kanssa, ja joka näyttää odottavan jotakin."

Kustaa Brahe seisoi samassa valepukuisen neidin rinnalla.

"Armollinen neiti!" sanoi hän kiihdyksissään.

Säteilevin silmin kääntyi puhuteltu häneen. "Odotin sinua", vastasi hän.

Eerik Sparre oli hymyillen vetäytynyt syrjään.

"Anna", sanoi Kustaa Brahe, "rakas Anna!"

"Anna minulle käsivartesi ja tule kerallani linnaan."

Kustaa teki niin. "Miksi tämä puku?" kysyi hän.

"Sinun tähtesi, kiittämätön, tahdoin tavata sinua ja välttää setääni, karhua."

Annalla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä. He olivat pikemmin kaksi toverusta, jotka kohtasivat toisensa pitkän eron jälkeen, kuin kaksi nuorta rakastavaista.

Turhaan koetti Kustaa virittää hellempää säveltä. Anna keskeytti hänet kysyen milloin yhtä, milloin toista, ja linnaan saavuttaessa hän puristi Kustaan kättä ja luvaten pikaista tapaamista riensi portaita ylöspäin.

Kummissaan katsoi Kustaa hänen jälkeensä. "Omituinen, oikukas kuten aina", jupisi hän itsekseen kulkien verkkaan tietään.

Mieliala kansan keskuudessa ei ollut suopea kuninkaalle. Ihmeteltiin mitä varten katolinen seurue oli tarpeen, ja luottamus herttuaa kohtaan lisääntyi.

Kaarlen otsalla oli synkempi ukkospilvi kuin koskaan. Mitä taisteluja oli seuraava!… Mitä saattoikaan olla odotettavissa ja pelättävissä?

Tuli mitä tuli, hän tahtoi seista lujana ja puolustaa viimeiseen saakka isänsä työtä ja maan tulevaisuutta. Mutta neuvosto… saattoiko herroista luottaa kehenkään? Ei, ei kehenkään. He ajattelivat vain omia etujaan ja kalastamista samassa vedessä…

Tässä oli pidettävä silmät auki, varottava hairahtumista… parasta oli antaa asiain kehittyä itsestään…

Mutta Kaarle pelkäsi omaa kiihkeyttään; hän kutsui sentähden neuvoston kokoon, mutta Fleming ja Lejonhufvud jätettiin kutsumatta.

Täällä päätettiin heti lähettää kuninkaalle kirjoitus, jossa pyydettäisiin häntä vahvistamaan Upsalan kokouksen päätös ja Angermannuksen nimitys arkkipiispaksi ja lähettämään pois maasta paavin lähettiläs, jesuiitta Malaspina.

Melkein heti sen jälkeen herttua matkusti Tukholmasta Nyköpingiin. Ei kuninkaalla eikä neuvostolla ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät hänestä.

Herrat neuvottelivat keskenään. Asema oli tosin kireä, mutta Sigismund ei tulisi viipymään kauan, ja silloin oli hallitus heidän käsissään.

Oli sentähden tärkeää jatkaa Ruotsin ja Puolan yhteyttä, ja jos vain saatiin kuningas allekirjoittamaan Upsalan päätös, oli suurin vaikeus poistettu.

Rukouksin ja selityksin koetettiin häntä taivuttaa siihen mutta se oli mahdotonta! Malaspina ja hänen joukkueensa puhui toista kieltä.

"Eikö Ruotsi ole perintövaltakunta", sanoi viekas jesuiitta, "ja eikö sen siksi ole vastustelematta alistuttava kuninkaan tahtoon?"

Puolalainen aatelismies Tarnovski, joka oli niin kuninkaan kuin paavin lähettiläänkin suuressa suosiossa, pani kätensä sydämelleen ja pyysi, ettei hänen armonsa alentuisi hieromaan sopimuksia alamaistensa kanssa, siten hän sitoisi vain kätensä vastaiseksikin.

Sellaisia neuvoja kuunteli Sigismund mielellään, mutta kun Tarnovski arveli, että oli iskettävä navakasti ennenkuin vastustajat ehtivät valmistautua, silloin seisoi Sigismund neuvotonna; hän ei ollut mikään toiminnan mies, ja Malaspina saattoi kyllä leimahtelevassa kiihkeydessään laatia ehdotuksia, mutta hänessä ei ollut miestä toteuttamaan niitä ainoatakaan.

Sillä välin kiihtyivät mielet kiihtymistään; jo ensi päivinä kuninkaan saavuttua oli tapahtunut kahakoita kaupunkilaisten ja puolalaisten välillä, yhä useammat äänet nousivat vaatimaan, että jesuiitat oli ajettava maasta pois.

Pelättiin, että puhkeaisi levottomuuksia, eikä Sigismund tiennyt mihin ryhtyä.

Ovela Malaspina keksi neuvon. Kuninkaan oli oltava noudattavinaan kansan toivomusta ja levitettävä huhupuhetta, että katolilaiset olivat öiseen aikaan purjehtineet laivalla pois. Katolisten pappien oli pukeuduttava maallisiksi eri ammattilaisiksi. Muutamat pistettiin kuninkaan henkivartiostoon, toiset kyökkiväen joukkoon, vielä useammat kuninkaan palvelijain joukkoon, kaikkialle, mihin heitä saattoi panna paljastusta pelkäämättä.

Kuninkaan laskuun oli vuokrattu suuri talo Suurkirkon törmältä. Siinä asui paavin lähettiläs Malaspina.

Talon edustalla oli kaksikymmenmiehinen vartio. Siihen kuului ainoastaan puolalaisia heitukoita kuninkaan kaartista. He olivat puetut ihonmukaisiin tummanpunaisiin liivitakkeihin, joissa oli hopeanyörit; heillä oli pitkät ja väljät, tummanpunaiset roimahousut, jotka kurenauhalla oli kiinnitetty nilkkaan, ja päässä oli korkeat karvalakit.

Puolalaiset olivat kauniita, muhkeita miehiä, heillä oli tummat, salamoivat silmät, mustat kulmakarvat, kapeat, rinnalle riippuvat viikset ja leukaparta. Heidän ulkonäössään oli jotakin etelämaalaista omituisuutta, joka silmäänpistävästi erosi ruotsalaisista.

Ryhti oli sotainen, ja aseena ei ollut ainoastaan käyrä miekka, vaan myös ladattu musketti olalla. Niin oli herätettävä kansassa kauhua.

Mutta siitä ei tullut mitään. Huhu oli tiennyt kertoa heidän edellään, että he olivat järjestään arkoja raukkoja, jotka mieluummin pakenivat kuin taistelivat.

Eivät edes naisetkaan hullaantuneet heidän kauniista ulkonäöstään. He katselivat heitä kuin koreita nukkeja ja pilkkasivat ja ivasivat heitä.

Jo ensi kohtaus ruotsalaisten kanssa oli päättynyt pahoin puolalaisille, ja halveksuminen lisäsi ynseyttä, joka oli juurtunut syvälle jo heidän saapuessaan.

Mainitussa talossa Suurkirkon törmällä asui Malaspina toisessa kerroksessa. Tällä hetkellä loikoi hän mukavasti sohvalla. Muuan porvarispukuun puettu munkki seisoi kumartuneena suuren matkakirstun yli, josta nosteli joukon kirjoja, luki ensin ääneen niiden nimet ennenkuin laski ne sohvan viereiselle pöydälle, niin että lähettiläs mukavasti saattoi ottaa minkä kirjan tahtoi.

Kokonaisen pinon kirjoja oli munkki latonut vierelleen lattialle.

"Viivähdähän vähän, veli Amadeus", sanoi Malaspina. "Nuo kirjat saat kantaa huoneeseesi, ne on jaettava kansalle."

"Lahjoitettava pois?"

"Jos antaja voi saada itselleen jotakin hyvikettä, ei minulla ole mitään sitä vastaan."

"Itsepintaista kansaa, aina valmista tappeluun, teidän ylevyytenne."

"Naisetkin?"

"Luulen, että he ovat pahimmat."

"Kylläpähän kesyttyvät! Kaikki evankeliset kirjat, varsinkin raamatut, jotka tavataan, on anastettava hyvällä tai pahalla, houkutellen tai peloitellen, kullalla tai väkivallalla! Raamattuja ei saa olla muiden kuin kirkonpalvelijain käsissä, niillä tarkoitan tietysti katolisen kirkon palvelijoita."

"Ymmärrän sen, teidän ylevyytenne!"

"Edelleen tahdon, että hankit kaikki mahdolliset tiedot niistä suhteista, jotka — jotka koskevat kuninkaallista perhettä… Sigismundia tunnemme jonkun verran, mutta Anna prinsessaa liian vähän, ja kun hän luultavasti palaa Puolaan, on tärkeää tietää, ketkä täällä… olen kuullut mainittavan erään Kustaa Brahen, joka on hänelle sukua… ja on välttämätöntä saada tietoon…"

"Kyllä, teidän ylevyytenne."

"Mikä sinua vaivaa, veli? Oletko sairas?"

"Sitä en voi sanoa."

"Silloin on tapahtunut jotakin."

"Jotakin hirveää."

"Puhu, mies, mitä sitten?"

"Minä en voi!" Munkki oli noussut. Hän seisoi kädet riipuksissa ja tuijottaen eteensä.

"Nyt tiedän", nauroi Malaspina. "Et pysty hovimestarin tehtäviin."

"Yhtä hyvin kuin kuka tahansa, teidän ylevyytenne!" Munkki teki kaiken voitavansa salatakseen nyyhkytystään.

Mutta Malaspina ymmärsi väärin hänen omituisen liikutuksensa. "Mene levolle, Amadeus", sanoi hän jokseenkin kärsimättömästi, "ja lähetä tänne veli Antoine".

"Ei häntä, ei häntä", änkytti kalmankalpea munkki.

"Hänet, eikä ketään muuta", huusi Malaspina hypähtäen pystyyn. "Pidän itse huolen kirjalähetyksestä Suomeen. Antoine saa mennä viemään; kutsu hänet heti tänne."

"Hän ei voi tulla", huudahti munkki epätoivoissaan.

Lähettiläs seisoi ymmällä. "Mikäs estää?" kysyi hän pelokkaalla äänellä.

"Antoine on jo matkustanut niin kauas kuin hän voi päästä!" ähkyi munkki.

"Puhu selvemmin!"

"Hän on kuollut!"

"Kuollut!"… Ällistyneenä tuijotti Malaspina eteensä.

"Kerettiläiset ovat murhanneet hänet!"

"Murhanneet?"

"Niin, teidän ylevyytenne! Yöllä, kuten tavallista, on ollut verinen tappelu meikäläisten ja ruotsalaiskoirien kesken. Antoine, joka oli pukeutunut kuninkaan soittajaksi, oli luultavasti sattunut tulemaan paikalle tai kenties ollut mukana alusta alkaen, sitä en tiedä… hänen ruumiinsa vain löydettiin varhain aamulla!"

"Mistä löysitte hänet?"

"Itäiseltä Pitkäkadulta, merilaiturin läheltä. Monista verilätäköistä päättäen oli siellä mahtanut olla kova ottelu, mutta ruumiita ei ollut muita kuin veljen. Kerettiläiset olivat kai ehtineet korjata pois heikäläisten ruumiit."

"Mikä onnettomuus, hän pystyi kaikkeen… Oletteko korjanneet ruumiin pois?"

"Olemme, teidän ylevyytenne, mutta se otti koville… väkijoukko seurasi kintereillä ja tukki tien… erittäinkin oli vaikeaa saada hänet tänne… Eikö kuulunut mitään melua?"

"Ei, miten varhain se oli?"

"Kahdeksan aikaan. Meillä oli monet rettelöt, ennenkuin saimme paarit ja kantajat!"

"Ikävä, että sain tiedon näin myöhään. Missä on ruumis?"

"Alakerrassa, vasemmalla."

Malaspina riensi ulos.

"Kirottu kerettiläismaa", jupisi munkki. "Toivoisin näkeväni heidän kaikkien palavan helvetin tulessa…"

Munkki istuutui kyyryisilleen lattialle ja nyyhkytti ääneen.

Synkkänä kuin ukkospilvi lähti lähettiläs linnaan. Keskustelu kuninkaan kanssa venyi jokseenkin pitkäksi; ei voitu paljastaa ja asianmukaisesti rangaista väkivallan tekijöitä. Mutta nyt oli annettava aiottu isku ja julkisesti osoitettava, että kuningas Sigismund menetteli miten hyväksi näki, pelkäämättä niskoittelevia alamaisiaan.

Hautaus oli tapahtuva murhan jälkeisenä päivänä.

Malaspina jakoi tarpeelliset käskyt, surusaatto oli oleva suuri ja loistava.

Ainoa, mikä pidettiin salassa, oli aiottu hautauspaikka.

Vanhan tavan mukaan haudattiin Tukholmassa kuolleet muukalaiset Klaran kirkkomaahan, mutta niin ei ollut tällä kertaa tapahtuva.

Sigismund tahtoi näyttää kuninkaallista valtaansa ja mahtiaan ja käski sen tähden, että munkki oli haudattava Ritariholman kirkkoon, johon siihen asti oli haudattu ainoastaan kuninkaallisia ja ruhtinaallisia henkilöitä ja maan suurmiehiä.

Katolilaiset papit vapisivat rohkean hankkeen tähden, mutta Malaspina sanoi heille, että se tapahtui kuninkaan käskystä, ja että heidän oli kirkon uskollisina poikina ja veljeskuntansa jäseninä täytettävä velvollisuutensa, vaiettava ja toteltava.

Illalla kuuden ja seitsemän välillä oli virallisen juhlakulkueen lähdettävä liikkeelle. Sattui olemaan aivan hirveä sää — tuuli puhalsi ja tuprutti lunta, niin että katuja oli melkein mahdoton kulkea. Jokainen, joka voi, pysyttelihe sen tähden kotosalla, kunnes äkkiä levisi huhu, että hautajaissaatto menikin Ritariholmaan, eikä Klaran kappeliin, kuten oli odotettu. Silloin ei merkinnyt mitään lumisohju ja loka; jokaisen, joka kynnelle kykeni, oli lähdettävä töllistelemään.

Varovaisuus, jota tähän asti oli noudatettu pukemalla munkit ja papit valepukuihin, oli nyt jätetty sikseen; vainaja oli kirkastettava marttyyriksi, eikä hänen uskonveljiensä tarvinnut piiloutua maailmalta. Munkkiparven, joka nousi puoleen sataan, oli kokonaisuudessaan otettava osaa maahanpaniaisiin.

Illalla seitsemän aikaan oli aivan pimeä, niin että ainoastaan pienten käsilyhtyjen avulla saattoi kulkea kaduilla.

Ohikulkijoissa herätti ihmetystä, kun vartiosto Malaspinan talon edustalla, mikä nousi kahteenkymmeneen, oli päivän kuluessa lisätty viiteenkymmeneen. Myöhemmin marssi linnasta 150 miestä kuninkaan henkivartioväkeä, niin että nyt kaikkiaan kaksisataa miestä asettui ruotuihin ja riveihin Suurkirkon rinteelle. Tämä kiihoitti uteliaisuuden äärimmilleen, ja kansaa virtaili paikalle joukoittain.

Suruhuoneesta lähti saattue liikkeelle paavin lähettilään säätämässä järjestyksessä. Ensin tuli 20 heitukkaa kaksimiehisissä ruoduissa, sen jälkeen mainitut viisikymmentä munkkia, samoin kaksitellen, kullakin pieni valkoinen risti käsissään. Molemmin puolin kulkivat soihtujen kantajat. Sitten tuli itse paavin lähettiläs, ja hänen jälessään kaksitoista mustapukuista kirkonpalvelijaa kantaen ruumiskirstua. Lopuksi tuli seitsemänkymmentä heitukkaa kuninkaan henkivartiostosta. Kirstun molemmin puolin kulkivat kuoripojat häilyttäen suitsutusastioitaan ja säestäen munkkien yksitoikkoista latinankielistä laulua. Äärimäisinä saattueen molemmin puolin kulki asestettuja heitukoita estääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa tunkeutumasta tielle.

Uteliaiden katsojain joukosta sateli meheviä kompasanoja kaljupäille munkeille. Heitä ei voitu sietää, mutta vastenmielisyys saattoi pukeutua ainoastaan pilkkaan. Kansa pysyi vielä tyynenä, sillä uskottiin varmasti, että matka kävi Klaran kirkkoon.

Mutta kun ruumissaatto menikin suoraa päätä Ritaritorille ja edelleen Ritariholmaan eli vanhaan fransiskaaniluostariin, silloin kuului ensin synkkää murinaa, joka pian puhkesi kiihkeihin ja onnettomuutta ennustaviin huudahduksiin.

Päävahdin ylipäällikkö asettui neljän miehen seuraamana kulkueen tielle. Paikalle riensi useita evankelisia pappeja; he selittivät, ettei maan mainiointa hautauspaikkaa saanut häväistä niin halvan henkilön hautaamisella, ja kaikkein vähimmin voitiin sitä kunniaa suoda katoliselle, sittenkun evankelinen oppi oli yleisesti tunnustettu koko valtakunnassa.

Pidettiin pitkiä puheita latinaksi molempain uskojen tunnustajain kesken, mutta protestanttien täytyi peräytyä, kun Malaspina näytti kuninkaan omakätisen lupakirjan, että pater Antoine saatiin haudata Ritariholman kirkkoon. Suuttuneina ja vastahakoisina annettiin tietä "jumalattomalle kulkueelle", joksi kansa sitä nimitti.

Munkkien ulvoessa messujaan ja kansan kirkuessa saapui saattue vihdoin kirkon luo. Heitukat muodostivat kujan kirkon pääovelle ja tähtäsivät ladatut muskettinsa tunkeilevaa väkijoukkoa kohden. Kulkue meni kirkkoon, ja ovet suljettiin.

Mutta silloin kansan kiukku leimahti entistään kiivaammin. Ovia jyskytettiin kivin ja kangin, jotta saataisiin ne auki. Vihdoin onnistuttiinkin ne yhteisvoimin rikkomaan, ja hurjasti hurraten syöksyi väkijoukko kirkkoon. Monet kaadettiin kumoon ja tallattiin jalkoihin, ja munkkiparvi vetäytyi kirkossa niin yhteen kasaan kuin suinkin.

Saarnatuolissa seisoi katolinen pappi pitämässä saarnaa latinaksi; muutamia huimapäitä veitikoita törmäsi ylös portaita vetäen hänet kynttäkautta alas, toiset taasen sillaikaa pakoittivat ruotsalaisen papin nousemaan ylös ja saarnaamaan.

Tämä änkytti aluksi eikä tiennyt mitä sanoa, mutta nähdessään kansan ja munkit sai hän pian sanoiksi ja kiitti ja ylisti Jumalaa, joka oli suonut kansalle paavilaisuuden pahennuksista puhdistetun uskon, ja manasi läsnäolevia katolilaisia heti siihen kääntymään. Jolleivät he sitä voineet, kehoitti hän heitä ainakin poistumaan kirkosta häpäisemästä luterilaiseen jumalanpalvelukseen vihittyä temppeliä protestanteille vastenmielisillä seremonioillaan, vihkivesillään, suitsutuksillaan ja katolisilla messuillaan.

Tämän kaiken puhui hän ensin ruotsiksi ja sitten sujuvasti latinaksi. Kumma kyllä, kuunneltiin häntä kärsivällisesti loppuun saakka.

Sitten astui esiin paavin lähettiläs, asettui majesteetilliseen asentoon saarnatuolin eteen ja manasi protestantteja, joita hän sanoi kyykäärmeiden sikiöiksi ihmismuodossa, kuningas Sigismundin nimessä poistumaan, muuten heidät ajettaisiin pyssynperillä. Mutta pitkältä ei hän ehtinyt puhua, kun väkijoukko alkoi huutaa, että antikristus — kuten he nimittivät Malaspinaa — oli lörpötellyt liian kauan kielellä, josta he eivät ymmärtäneet sanaakaan. Nyt oli jo heidän vuoronsa.

Nousi huuto ja meteli, ja lopulta ryntäsi kansa lähettilästä ja hänen viittäkymmentä munkkiaan vastaan. Tämä ainoastaan viittasi henkivartioston päällikölle.

Yhtäkkiä käännettiin välkkyvät pyssynpiiput aaltoilevaa väkijoukkoa kohden ja tämä peräytyi kirkuen ja parkuen. Syöksyttiin kilvan ovelle, ja suuri joukko menetti tällöin henkensä. Valitus, voivotus ja kiroukset synnyttivät pakokauhun niissäkin, jotka seisoivat ulkona. Asehuone oli jo täynnä väkeä, mutta sinne tunkeutui yhä uusia, ja kirkunaa ja hätähuutoja alkoi kuulua sieltäkin.

Vihdoin tuli joukko sotamiehiä pormestarin johtamana. Vei hyvän aikaa, ennenkuin saatiin vapautetuksi puolikuoliaiksi puristuneet ihmiset, haavoittuneet hoivatuksi ja korjatuksi pois ruumiit.

Portit sulettiin jälleen niin hyvin kuin voitiin, ja hautajaismenoja jatkettiin. Mutta nyt nousi kysymys mihin kuninkaan hautaan ruumis laskettaisiin. Ei auttanut muu, täytyi jättää haudattu maan päälle ja lähteä kysymään kuninkaalta. Kirstu jätettiin keskelle kirkkokäytävää ja neljä veljeä jätettiin vartioimaan. Saattue lähti takaisin Suurkirkon rinteelle päin. Mutta sillä välin oli väkijoukko ehtinyt hankkia puolustusaseita, ja puukoin, paistinvartain, kihvelein, kurikoin ja mitä aseeksi käypää oli saatu käsiin, otettiin vastaan vihatut ulkomaalaiset, melkein heti, kun he tulivat kirkosta.

Kadulla oli pilkkosen pimeää, ainoastaan soihtujen valo valaisi hurjistuneita tai pelästyneitä kasvoja.

Silmittömässä raivossa syöksyi väkijoukko sotamiesten sekaan saadakseen vihatut jesuiitat käsiinsä.

Toiset tempasivat soihdut ja ajoivat kantajat pakosalle.

"Ampukaa!" huusi Malaspina. "Minä vastaan siitä kuninkaalle."

Välähdys, pamahdus!… Mikä kirkuna, ulvonta, valitus ja voivotus!

Soihdut valaisivat kamalia kuvia — silvottuja ihmisiä, virtailevaa verta.

Mutta se vaikutti kuin fosfori tuleen, liekit leimahtivat sitä uhemmin; veren näkeminen teki väkijoukon hulluksi, pelottomasti ja niinkuin villit eläimet syöksyivät miehet ja pojat sotamiesten riveihin, ja voi sitä puolalaista, joka tahtoi ladata kiväärinsä uudestaan. Hänet pistettiin paistinvartaaseen tai tunsi hän puukon uppoavan kylkiluittensa väliin.

Vihdoin tuli sotavoima sekaantumaan leikkiin.

Vimmastunut rahvas tervehti sitä kivisateella ja herjaussanoilla.

Kuitenkin sai taistelu nyt uuden käänteen.

Klaus Fleming johti sotamiehiä, väkijoukko hajoitettiin, ja pelästyneet munkit jatkoivat taivaltaan.

Mutta kansanliikettä ei ollut niin helppo rauhoittaa. Se oli kuin kuohuva meri, ja kaikkialta joukosta kuului huudahduksia tähän tapaan:

"Pois Sigismund ja hänen katolinen joukkueensa!"

"Me tahdomme Kaarle herttuan! Hän on ystävämme!"

"Alas antikristus!"

"Alas kaikki munkit!"

Neuvosto kokoontui heti, ja Kustaa Brahe ja Erik Bjelke lähetettiin kuninkaan luo ilmoittamaan mitä oli tapahtunut ja varoittamaan seurauksista. Mutta Sigismund hymyili kuten tavallisesti ja vastasi taivaaseen käännetyin katsein: "Maa on Herran, siinä ainakin täytyy suoda sijaa katolilaisillekin, jotka sitä paitsi muinaisina päivinä ovat rakentaneet Ritariholman kirkon, eivätkä sitten ole muuttaneet uskoaan." Tämän vastauksen kera saivat herrat mennä tiehensä. Mutta kaikkialla kaupungissa kuiskailtiin, että koko metakka oli Malaspinan valmistama. Hänen talostaan oli heitetty kiviä ja käsigranaatteja väkijoukkoon, ja seuraavana päivänä oli hän runsaasti kestittänyt joukkoa epäiltäviä henkilöitä, joita sitten kaikki osoittelivat hänen kätyreikseen.

Neuvosto teki heti vakavan esityksen Sigismundille. "Kuninkaan velvollisuus on", sanottiin, "säilyttää alamaistensa koti- ja kirkkorauha. Hän ei voi vaatia heiltä uskollisuutta, jollei itse pidä kunniassa heidän oikeuksiaan." Mutta kuningas jätti esitykset huomioon ottamatta. Silloin uhkasivat neuvosherrat luopua virastaan, mutta ei sekään pystynyt häneen.

Papisto lähetti anomuksen toisensa jälkeen, että Upsalan päätökset vahvistettaisiin, mutta yhtä turhaan. Siitä ei ollut vähintäkään seurausta.

Aika kului hyödyttömiin, molemmin puolin heräsi katkeruus ja versoi versomistaan.

Kansa odotti herttuaa odottamistaan. Ei epäilty hänen tuloaan.

Sillä välin oli Sigismund mitä suurimmassa epävarmuudessa mihin ryhtyisi… Hän oli toivonut voivansa pelästyttää neuvostoa, mutta se ei onnistunut.

Malaspina neuvoi häntä kääntymään herttuan puoleen. Olihan mainiota valtiotaitoa ärsyttää hänet herroja vastaan. Kaarle eleli hiljaisuudessa Nyköpingissä ja näytti välittävän ainoastaan omista asioistaan. Mutta toisin oli laita. Kerta toisensa jälkeen tuli viestejä neuvostolta, papeilta ja porvareilta, jotka tekivät valituksia Sigismundia ja hänen seuruettaan vastaan. Kaarle antoi kaikille saman neuvon. Ei ollut vähintäkään annettava myöten, hän oli heidän puolellaan, ja Sigismundin oli lopulta pakko taipua.

Nyt teki kuningaskin tarjouksiaan ja ehdotuksiaan. Kuninkaan kansleri Fogelwetter ja Kustaa Brahe lähetettiin Nyköpingiin niitä esittämään. Kaarlen herttuakunta vahvistettaisiin hänelle kaikkine vapauksineen ja oikeuksineen, vieläpä sitä laajennettaisiinkin hänen ja hänen jälkeläistensä hyväksi. Sitä vastoin toivoi Sigismund, kun hän ei voinut sietää arkkipiispa Angermannusta, että herttua tahtoisi kruunajaisissa panna kruunun hänen päähänsä; samoin, että herttua tekisi eron neuvoston ja pappien kanssa ja sallisi koko Ruotsissa vapaasti harjoittaa katolista uskonoppia. Erityisesti pyysi Fogelwetter herttuaa muistamaan ne juonittelut, joihin neuvosherrat olivat jo Juhana kuninkaan aikana ryhtyneet Vaasa-suvun kukistamiseksi. Sigismund ei ollut ennen tahtonut uskoa niihin, mutta nyt oli hän itse havainnut, että asiassa oli perää, ja piti sen tähden välttämätönnä läheisen ystävyysliiton setänsä kanssa.

Kaarle kuunteli tarkkaavaisesti vastaamatta mitään. Näytti kuin hän tahtoisi ajatusaikaa.

Että vastaus tulisi olemaan sitä varmemmin hänen herransa toiveiden mukainen, lisäsi puolalainen salavihkaan, että Sigismund oli Varsovassa antanut säädyille salaisen lupauksen, että Virosta tehtäisiin puolalainen maakunta, ja ettei hän enää koskaan tulisi Puolasta poistumaan.

Kaarle oli seissut allapäin ja kuunnellut — kuunnellut molemmin korvin… Varmaankin oli uusia toiveita herännyt hänen sielussaan hänen kuunnellessaan näitä varomattomia tunnustuksia. Hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän kohotti päätänsä ja selitti tyynesti ja lujasti, ettei hän voinut suostua tehtyihin ehdotuksiin.

Fogelwetter sai lähteä tiehensä niine hyvineen.

Herttua kirjoitti heti neuvostolle, kertoi kaiken ja kehoitti lujaan liittoon kuninkaan laitonta menettelyä vastaan.

Herrat olivat kuitenkin kahdenvaiheilla. Monet heistä pelkäsivät katolista oppia, Sigismundin ja puolalaisten ylimielisyyttä, mutta yhtä paljon pelkäsivät he toiselta puolen herttuan omavaltaisuutta ja todennäköisiä aikeita kruunuun nähden. Ja he tunsivat hänen tahtonsa sitkeyden.

Kolme kuukautta oli kulunut hyödyttömiin neuvotteluihin. Vihdoin taipuivat herrat kuninkaan tahtoon ja määräsivät kruunajaispäivän. Lähetettiin sana kaikkiin maanääriin, että kansan oli kokoonnuttava Upsalaan helmikuussa 1594.

Neuvoston lähettiläistä olivat etevimmät Klaus Fleming ja Yrjänä Posse; molemmat puhuivat kaikkialla katolisen opin puolesta, ja siitä huomattiin kuninkaan lujasti aikovan raivata tietä paavilaisuudelle.

Neuvosto pelästyi ja vaati vielä kerran Upsalan päätöksen vahvistamista.

Vastaus kuului, ettei kuningas tahtonut vahvistaa mitään muuta uskonoppia niin kauan kuin hänen omansa oli kielletty. Sen tähden vaati hän, että sitä saatiin vapaasti harjoittaa. Muuten aikoi hän nyt lähteä kruunajaisjuhliinsa, jossa antaisi lopullisen vastauksen.

Nyt katui neuvosto, ettei ollut suostunut herttuan ehdottamaan liittoon, ja muutamat neuvoksista riensivät Nyköpingiin neuvottelemaan hänen kanssansa.

Ensin saivat he kovat torat, sitten tehtiin liitto ja pantiin vastalause kruunausta vastaan. Se ei saanut tapahtua ennenkuin vaaditut ehdot oli vahvistettu. Herttua kirjoitti erityisesti Sigismundille kehoittaen häntä sulimmalla veljeydellä ensi tilassa vahvistamaan Upsalan päätökset. Hänen kieltäytymisensä saattoi saada paljon pahennusta aikaan.

6.

NADOKSET.

Kello oli kahdeksan aamulla, mutta nuori kuningatar oli jo jalkeilla ja täydessä puvussaan.

Hän oli, kuten tavallisesti, puolalaisessa puvussa. Hänellä oli valkoinen, kultakirjainen silkkihame ja sen päällä kaponuttu, ruusunpunaista silkkisamettia, sen helmuksissa, samoin pääntien ympärillä ja pitkien, avarain, höllällään riippuvien hihojen suissa oli kapea joutsenuntuvainen reunus. Samalla tavoin reunusteltu oli ruusunpunaisesta silkkisametista tehty pieni, pyöreä puolalaismyssy, joka hänellä oli viistossa päälaellaan. Se oli sitä paitsi koristeltu kallisarvoisin hopeakirjauksin ja sopi erinomaisen hyvin kuningattaren tummiin hiuspalmikkoihin. Kallisarvoiset koristeet erilaisissa kehyksissä koristivat otsaa, korvia, kaulaa, rintaa, ranteita ja sormia.

Hän oli silloisessa Kolmen kruunun linnassa; upeissa suojissa oli jokaisella huonekalulla, jokaisella pikkuesineelläkin häikäisevän rikkauden ja ylellisyyden leima. Ja kuitenkin saattoi hyvällä syyllä sitä verrata poloisen pikku linnun koreaan ja kullattuun häkkiin.

Anna Itävallatar, arkkiherttua Kaarlen tytär ja keisarin tyttären tytär, oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, tummat silmät, joiden epämääräinen ilme säteili hyvyyttä. Suu hymyili tuskin koskaan, mutta siinä oli jotakin niin surumielistä, että tunsi surua sitä nähdessään. Mitä hienopiirteisimmissä kasvoissa — hän ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoistaan — oli jotakin lapsellisen puhdasta, mutta samalla oli niillä niin tuskaisa leima. Saattoi huomata, että hän oli jo ehtinyt pettyä elämäntoiveissaan.

Anna istui yksin unelmoiden, välittämättä vähintäkään ovella seisovasta hovineidosta. Hän uinaili surunsuloista unelmaa ihanista lapsuutensa päivistä, näki unelmissaan istuvansa kotimaansa suloisissa kukkatarhoissa, joista hänet oli temmattu vieraaseen maaperään. Nyt oli hänet lisäksi eroitettu lapsestaan, joka oli jäänyt Puolaan.

Kirkkaat kyynelet vierivät kalpeita poskia pitkin. "Pikku Anna Mariani", kuiskasi hän.

Ulomman huoneen ovesta oli astunut sisään kuningattaren nato, Anna neiti, jonka hän odottamatta näki edessään.

Anna neiti oli nyt 22-vuotias, kookas ja voimakas, hartiat olivat leveät, rinta korkea ja vyötärys pitkä. Pituudeltaan oli hän pikemmin yli kuin alle keskimitan. Kuningatar vivahti lapseen tai oikeammin keijukaiseen natonsa rinnalla. Prinsessan punervanruskea tukka oli tavattoman pitkä ja tuuhea, se oli päälaelta jakauksella ajan muodin mukaan ja koristettu jalokivineuloin, joita oli pistelty mihin oli sattunut. Hän oli puettu väljään, laahustavaan, valkoiseen samettipukuun, joka oli reunustettu hopeakirjaisin paartein. Sen päällä oli vahva sinisilkkinen tunikka, jossa oli lyhyet halkohihat ja niiden alla valkoiset hopeakudoksiset harsohihat. Kaulan ympärillä oli kallisarvoinen valkoinen pitsi, ja pitkä kaksinkertainen helminauha riippui rinnalla ja hartioilla.

Kuningatar viittasi häntä sisarellisesti istumaan kullattuun, samettipäällyksiseen lepotuoliin, jollaisessa hän itse lepäsi puoleksi pitkällään. Prinsessa veti tuolin lähemmäksi kuningatarta ja istuutui. "Rakkahin sisar", sanoi hän, "pelkään, että tyttäresi ikävöimisellä vahingoitat prinssiä, jolla mahdollisesti tulet kuningasta ilahuttamaan".

Kuningatar pani kätensä silmilleen ja itki hiljaa.

Prinsessa siveli hänen poskeaan. "Ole hyvällä mielellä, niin kaikki käy hyvin!"

"Ei, se ei käy hyvin; tässä hirveässä kerettiläismaassa, näiden jäykkien ihmisten keskellä ei käy mikään hyvin."

"Kyllä. Minua surettaa, ettet pidä maanmiehistäni."

"Minä pidän kaikista ihmisistä. Mutta ruotsalaisia minä pelkään!"

"Pelkäät?" toisti Anna helähtävällä naurulla. "Sanopas mistä syystä?"

"He eivät usko pyhään neitsyeen eivätkä paaviin, ja he ovat niin ilkeitä puolisoani kohtaan."

"Se on Sigismundin oma vika. Jos hän allekirjoittaisi Upsalan kokouksen päätökset, tunnustaisivat kaikki hänet."

"Mutta silloinhan kansa saisi luvan olla luterilainen."

"Se on jo ollut niin kauan, ettei se tahdo enää tietää mitään katolilaisuudesta. Ja kun protestanttisuus on kerran koko maassa tunnustettu —"

"Unhotin, että sinäkin kuulut heihin. Se tekee minulle kipeää, sillä pidän sinusta niin paljon."

"Samoinkuin minäkin rakastan sinua koko sydämestäni", vastasi prinsessa hellästi… "Näen kyllä, ettet viihdy isänmaassani."

"En viihdy oikeastaan missään, sittenkun minut vietiin pois omasta maastani", sanoi kuningatar puoleksi itsekseen. "Mutta jaksaisin kuitenkin elää, jos minulla olisi pikku tyttöni suudeltavana ja hyväiltävänä."

"Puolalaiset olivat julmia, kun eivät antaneet sinun ottaa häntä mukaasi."

"Tuskin tiedän, olisinko tahtonut häntä tuodakaan tähän kylmään, ikävään maahan."

"Niin, tähän vuodenaikaan. Mutta näkisitpä pohjolan kevätpuvussaan, kun leudot tuulet humisevat ja purot pulppuavat kunnailta laaksoihin, kun vuokot pilkistävät vaaleanviheriästä, mehevästä nurmesta ja puiden lehtisilmikot puhkeavat… vastaasi lehahtaisi niin huumaava lemu havumetsistämme, ja kuulisit lintujen liverryksen, joka… ei, pohjola on ihanin maanääri maailmassa!"

"Sen saattaisi uskoa sinua kuunnellessaan…"

"Ja kesämme sitten tuhansine metsäkukkineen, tai kun viljavainiot aaltoilevat tuulessa ja kosket kohisevat piiskuttaen valkoista vaahtoaan… sitä ei voi ikinä unhoittaa."

"Mutta kun rakastat maatasi niin suuresti, täytyy sinun myös voida ymmärtää minun ikäväni ihanaan Itävaltaan, jonne lapsuudenunelmani jäivät. Siellä elin hellimmän rakkauden säteilyssä… tunsin kuuluvani kotimaani hyvään, lapsellisen iloiseen kansaan, ja se rakasti, palvoi minua… ja sitten temmattiin minut kuudentoistavuotiaana pois kaikesta tästä."

"Temmattiin pois? Tuntuu kuin pitäisit suurenakin onnettomuutena joutumistasi veljeni puolisoksi."

"Onnetonta onkin joutua avioliittoon niin nuorena, lastenkamarista morsiustuoliin ja vieraan miehen syliin… En ole koskaan saanut olla nuori!"

"Ei taida olla mikään onni olla kuningattarenakaan", tuumi Anna neiti.

"Ei, ei, olet tuhansin kerroin oikeassa; parempi on sinun jäädä ilman kruunua ja tulla Kustaa Brahen onnelliseksi puolisoksi!"

"Ei sekään ole niin helppoa kuin näytät luulevan", puuskahti prinsessa punastuen. "Minun täytyy ensin tietää, onko hän rakkauteni arvoinen."

"Epäiletkö sitä?"

"Tahdon, että hänen on luotettava minuun, vaikkapa hänellä olisi syytäkin epäluuloihin."

"Etkö voi niitä hälventää?"

"En tahdo, ylpeyteni kieltää sen."

"Varo, elä jännitä jousta liian tiukalle!"

"Katketkoon sitten… vaadin rajatonta luottamusta!"

"Uskallat paljon!"

"Elämäni onnenkin!"

Annat syleilivät toisiaan, ja prinsessa riensi pois.

* * * * *

Kuvankaunis Postmutschi oli seurannut mukana Tukholmaan. Täällä kuten Krakovassakin oli hän käsikirjurina, ja samoja huhuja liikkui täälläkin hänen suhteestaan Annaan.

Ja Kustaa Brahe epäili prinsessaa. He olivat kohdanneet toisensa ainoastaan muutamia harvoja kertoja, mutta heidän suhteensa ei ollut silloinkaan niin tuttavallinen kuin Annan saapuessa Tukholmaan. Anna oli nähnyt hänen tähystelevän synkin katsein puolalaista, ja kerran oli hän sen kääntänyt tutkivana häneen.

Oliko hänen, Vaasan tyttären, alennuttava puolustautumaan?… Ei koskaan, koskaan!

Hän pakoittautui kohtelemaan puolalaista palvelijaansa Tukholmassa aivan samoin kuin ennenkin. Seurassa oli hän tätä kohtaan kohtelias ja alentuvainen, kahdenkesken esiintyi hän hallitsijattarena.

Kustaa olisi mielellään tahtonut vaatia Annan tilille, mutta hänkään ei tahtonut nöyrtyä langenneen naisen edessä. Avioliitosta ei enää saattanut olla kysymystäkään…

He olivat sittenkin rakastaneet toisiaan lapsuudestaan saakka… minkä tyhjyyden saisikaan ero hänestä aikaan, tyhjyyden, jota ei voisi täyttää kukaan!

7.

UPSALA.

Nyt oli kruunaus vihdoinkin tapahtuva.

Hautajaiset ensin ja kruunajaiset sitten.

Kaarlen täytyi taipua, vaikkakin hän teki sen tuikein mielin. "Herrat ovat tahtoneet niin", sanoi hän. "Sitä tuimempi tulee yhteentörmäys, he saavat syyttää itseään."

Heti herttuattaren parantumisen jälkeen oli hovi muuttanut Gripsholmaan ollakseen lähempänä. Tammikuun 30 päivänä lähdettiin matkalle Upsalaan. Herttuan mukana oli hänen puolisonsa ja kahdeksanvuotias tyttärensä, molemmat hovinaisineen, samoin hänen uskollisimmat miehensä Mauritz Lejonhufvud, Kaarle Sture, Arvid Stålkrona, Akseli ja Pietari Ryning, Hannu Ulfsparre ja Yrjänä Stjernsköld, ja nämäkin puolestaan veivät mukanaan rouvansa ja tyttärensä juhlallisuuksissa katseltaviksi.

Sitä paitsi oli aina varova Kaarle ottanut mukaansa neljätuhatta hyvin asestettua ratsusotilasta, jotka ajan tavan mukaan olivat jaetut kolmeen osastoon Antero Lennartinpojan, Antero Niilonpojan ja Lauri Jaakonpojan johdolla. Herttua oli kuitenkin liian viisas viedäkseen aseväkensä kaupunkiin tai sen lähimpään naapuristoon; hän pisteli miehet sinne ja tänne uplantilaisiin taloihin, jotka hänen isävainajansa kuoltua olivat tulleet hänen osakseen.

Kuninkaallinen saattue oli matkustanut sangen verkkaan; mutta vihdoin se saapui ja Kungsängenillä hovit kohtasivat toisensa; kaikki oli niin järjestetty, että kuninkaalliset hautajaiset oli vietettävä heti matkalta saavuttua.

Kello oli kolme iltapäivällä eikä siis ollut enää pitkältä illan pimenemiseen.

Sotapäällikön terävällä katseella tähysteli herttua juhlasaattuetta, ja kohteliaasti tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta huomautti hän edelliselle, ettei Klaus Fleming, joka kantoi kultaista miekkaa, lainkaan ansainnut sellaista kunniaa.

Sigismund tiesi kyllä, että hänellä oli pahempaakin pelättävissä, ja vastasi sentähden leppyisästi, että siihen saatettiin valita toinenkin, jos herttua niin tahtoi. Ja miekka otettiin heti Flemingin kädestä ja annettiin Eerik Sparrelle, joka asettui kulkueeseen edellisen paikalle.

Samassa iski herttua silmänsä paavin lähettilääseen. Ja hän vaati heti, että Malaspina oli karkoitettava juhlasaatosta pois.

"Siihen en suostu", sanoi Sigismund pontevasti. "Kuninkaallinen käskyni on, että paavin lähettilästä ei kosketa, ja voi sitä, joka vähimmässäkään määrin loukkaa pyhän isän edustajaa!"

"Jatkakoon minun puolestani taivaltaan kaupungin portille", vastasi Kaarle. "Mutta tunnenpa vähän Ruotsin kansaa, jos se sallii hänen tulla pitemmälle."

Juhlakulkue jatkoi verkkaisaa kulkuaan; herttua liittyi siihen lukuisan seurueensa keralla.

Mutta yhä laajempiin piireihin levisi huhu, että kuningas oli tuonut mukanaan koko katolisen joukkionsa, ja toisiltaan kyseltiin, mikä mahtoi olla tarkoitus. Kaupunkiin saavuttaessa oli jo pimeänhämärää, ja kansa tunkeutui niin lähelle kuin mahdollista nähdäkseen koko komeuden.

Ihanassa tuomiokirkossa paloivat tuhannet kynttilät, ja korkeaholvisista kaariakkunoista levittivät ne säteitään yhä pimenevään kaupunkiin. Tässä valovirrassa näytti loistoisalta ruumissaattue kunniamerkkeineen… sen jälkeen nuori kuningas… sitten leskikuningatar Gunilla kuusivuotiaan poikansa, Juhana prinssin, ja pienen seurueen kera. Mutta kaikkien silmät kääntyivät, kun kulkuetta pimeän tultua valaistiin soihduin, Katarina Stenbockiin, Kustaa Vaasan leskeen, joka oli Strömsholmasta saapunut hautajaisiin. Prinsessa Sofia oli hänen mukanaan poikansa, nuoren Kustaa herttuan keralla.

Soihtujen kirkkaassa valossa suoltui juhlakulkue yhä edelleen kirkon ovea kohden. Mutta yhtäkkiä syntyi sorinaa tuhatlukuisessa katsojajoukossa. Punertavassa, lepattelevassa valossa oli joku joukosta tuntenut Malaspinan, ja hänen nimensä lensi nyt nuolen nopeudella suusta suuhun.

"Kas, antikristus!" huudettiin.

"Pois ilmestyskirjan peto!"

"Hän on paavin kätyri!"

"Tai itse paholainen omassa persoonassaan!"

"Alas pimeyden apostoli!"

"Ajakaa hänet tiehensä!"

"Jos hän aikoo sisälle juhlakulkueen mukana, on hän nähnyt viimeisen hetkensä!"

Sellaisia uhkauksia sinkoili hurjan kirkunan seasta, mutta Malaspina, jota ne tarkoittivat, ei niitä ymmärtänyt; hän kuunteli tyynesti ja ihmetteli, mitä he kirkuivat.

Lähinnä seisovat selittivät hänelle sen ja varoittivat häntä rahvaan raivosta.

Mutta ylpeä pappisvaltias ei ollut arka, hän keikautti päätään ja valmistautui seuraamaan juhlakulkuetta.

"Teidän majesteettinne", kuiskasi Kaarle, "toden totta ei käy laatuun, että katolisten mustamekkojen sallitaan seurata ruumissaaton mukana. Nyt täytyy heidät heti karkoittaa, muuten en vastaa seurauksista."

"Minun tahtoni on, että he seuraavat mukana!" sanoi kuningas.

"Valmistautukaa sitten näkemään, että veri virtailee isävainajanne viimeisen leposijan ympärillä!" puuskahti herttua.

"Malaspina on määrätty toimittamaan hautaus!" jatkoi kuningas.

"Mahdotonta!" huusi Kaarle.

"Mahdotonta!" toistivat useat lähelläseisovista herroista.

"Jo Tukholmassa varoitimme teidän majesteettianne antamasta paavin lähettilään seurata mukana", sanoi Eerik Sparre.

"Ei käy laatuun ärsyttää kansanjoukkoa, varsinkaan nyt," lisäsi Kustaa Banér.

"Minä olen sitä mieltä, että niin lähettilään kuin muidenkin jesuiittain ja munkkien on heti käskettävä vetäytyä tiehensä."

Sigismund seisoi epäröiden. "Luuletteko tosiaankin, että syntyisi verenvuodatus, jos… jos en…"

"Olen siitä täysin vakuutettu."

"Siinä tapauksessa täytyy minun taipua välttämättömyyteen", vastasi kuningas katsoen osaaottavasti nuoreen kuningattareen, joka vavisten ja kalpeana painautui häntä vasten.

"Minua peloittaa", kuiskasi hän. "Oi, niin kovasti!"

Kuningas likisti hellästi hänen kättään ja kääntyi sen jälkeen Malaspinaan, jota hän puhutteli latinaksi.

Tämä kalpeni tukahutetusta raivosta ja vetäytyi sen jälkeen kulkueesta syrjään.

"Kerran tulee minunkin aikani", jupisi hän itsekseen. "Ja voi silloin koko tätä kerettiläisjoukkuetta."

Kaikkia katolilaisia oli neuvottu seuraamaan esimiehensä esimerkkiä, ja he seisoivat nyt katsellen, kuinka juhlakulkue verkkaan ja juhlallisesti suoltui kirkkoon.

"Ei, tämä on raukkamaista!" puuskahti Malaspina.

"Emme voi taipua protestanttien uhkausten tähden… vielä ehdimme liittyä kulkueen jälkeen, ennenkuin se on kokonaan kirkossa. On häväisty kirkkoa minun persoonassani. Tulkaa, veljet!"

Mutta itsesäilytysvaisto oli lannistanut toisten jesuiittain rohkeuden, ja he katsoivat pelästyneinä toisiinsa liikkumatta paikoiltaan.

"Mitä!" puuskahti Malaspina kiukusta kuohuen. "Te epäröitte?… Voi teitä kaikkia — kaikkia sinä päivänä, jolloin…"

"Hänen pyhyytensä ei ole lähettänyt meitä tänne kuolemaan marttyyrikuolemaa", kirkui muuan munkki parka. "Sitten menen yksin pyhän neitsyen ja pyhän Ignatiuksen nimessä", huusi lähettiläs ja riensi pois.

Juoksujalkaa riensi Malaspina juhlakulkueen jälkeen, mutta hän ei ehtinyt sitä saavuttaa, ennenkuin kaikki kuninkaalliset olivat ehtineet kirkon ovesta sisälle. Ja herttuan miehet, jotka olivat olleet piilosalla kirkon takana, syöksyivät sovitun merkin saatuaan ja muodostivat ovelle niin vahvan muurin, että puolalaisten heitukkain oli mahdoton sitä murtaa.

Nämä viimeksimainitut oli määrätty pitämään vahtia kirkon edustalla hautajaisten aikana, mutta he katsoivat hyväksi väistyä mukisematta ylivoiman tieltä.

Vähällä oli, ettei Malaspina saanut hengellään maksaa rohkeuttaan.

Kuinka ja ketkä hänet pelastivat joutumasta ärtyneen väkijoukon revittäväksi kappaleiksi, sitä ei hän sittemmin tiennyt itsekään. Hän luuli muutamain herttuan rykmentin upseerien hänet saartaneen ja vieneen pois.

Hänen väkensä oli ylen pelästyksissään odottanut saavansa nähdä hänet vainajana.

Sillä välin jatkuivat juhlamenot kirkossa. Urkujen sävelet ja juhlallinen laulu viritti hartauteen sellaisetkin hajamieliset mielet, jotka katkeroituneina ja vihoissaan astuivat pyhättöön.

Kun juhlasaattue palasi kirkosta, nähtiin Upsalan linnan kunnaallaan kimaltelevan kirkkaassa valaistuksessa.

Suurella kentällä kirkon edustalla Sigismund pysähtyi ja kutsui kaikki juhlakulkueeseen osaaottaneet ruhtinaalliset henkilöt linnaan, jossa hän aikoi juoda isävainajansa hautajaisoluet.

Herttua puolestaan kiitti, mutta ei sanonut voivansa oikein hyvin. Puolisonsa ja pikku prinsessan kera meni hän Fjerdingenin kuninkaankartanoon, joka sittemmin muutettiin kuninkaalliseksi talliksi, mutta tähän aikaan se oli sekä kaunis että mukava talo ja niin hyvin sisustettu, että siihen saattoivat majoittua niinkin korkeat vieraat kuin Nyköpingin herttuallinen hovi.

Linnaan menivät kuningas ja kuningatar, prinsessa Anna, leskikuningatar Katarina Stenbock ja hänen poikapuolensa emäntä Gunilla Bjelke pienen poikansa kera. Mutta kenessäkään ei ollut tapahtunut niin suurta muutosta kuin leskiherttuatar Sofiassa; hän oli tullut vanhaksi, vanhaksi ennen aikojaan. Hänen poikansa, Kustaa herttua, oli äsken palannut huvittelumatkalta Italiasta; hän oli kaunis nuori herra, yhtä kaunis kuin isänsäkin, nautinnonhaluinen ja vaatimaton kuten hän, ja äitinsä epäjumala. Hänen tahtoaan noudattaakseen oli äiti seurannut mukana Upsalaan. Hän odotti äitinsä avulla saavansa lujempaa jalansijaa kuninkaan linnassa ja laati suunnitelmiaan sen läheisen sukulaisuuden perusteella, missä oli kuninkaaseen.

Ruotsalaiset neuvosherrat käyttivät siihen aikaan pitkiä kaapuja tai levättejä, jotka tavallisesti olivat reunustetut kallisarvoisilla turkiksilla. Nyt nämä levätit olivat surun johdosta mustaa kangasta ja reunustamattomat. Kun ketään heistä ei ollut kutsuttu linnaan, palasi kukin asuntoonsa ja odottavan perheensä luo.

Mutta munkit ja jesuiitat, jotka niin armottomasti oli ajettu pois kulkueesta, saivat vielä lisäharmia odottaessaan Malaspinaa, joka pyrki kirkkoon. Heidät oli äkkiä ympäröinyt parvi ylioppilaita, jotka ilvehtien ja nauraen tekivät heille tepposiaan.

He eivät päästäneet heitä menemään tiehensä eivätkä olleet edes ymmärtävinään mitä he sanoivat. Mutta he matkivat heidän puhettaan, polkivat heitä varpaille ja tekivät kaikenlaista vallattomuutta.

Vasta sitten, kun Malaspinan toivat hänen pelastajansa takaisin, katosivat ylioppilaat kuin taikaiskusta.

* * * * *

Seuraavana päivänä kokoontuivat monet herroista. Keskusteltiin vilkkaasti edellisen päivän tapauksista.

"Ei voi kieltää, että ilman herttuaa olisimme huonosti suoriutuneet", sanoi Klaus Bjelke.

"Niin, poimikoon hän vain kastanjat tulesta meille, sitä vastaan ei minulla ole mitään", puuskahti herra Hogenskild.

"Hän kyllä syökin ne", puuttui Eerik Sparre puheeseen, "ja meidät myös, jos hän saa toimia omin päin!"

"Pelkään, että hän saa meistä vaikeasti sulavaa ravintoa."

"Mitä hän ei voisi sulattaa!" sanoi Kustaa Banér. "Mutta jos kuningas sallii Abraham Angermannuksen yhä edelleen olla arkkipiispana, silloin on kuninkaallinen nielu vielä parempi kuin ruhtinaallinen."

"Minä näin hänen muotonsa muuttuvan, kun Angermannus astui saarnastuoliin. Mutta eihän ruumissaarnaa vastaan voinut muistuttaa mitään."

"Jos mies on viisas, ken tietää, eikö hän käännä turkkiaan."

"Sitä ei Angermannus tee koskaan."

"Mahdollisesti sentään saadakseen pitää pehmeän tuolin huostassaan."

"Mutta herttua?"

"Sitä kysymystä ei tiedä ratkaista muuten kuin arvalla."

"Olisi onni nähdä tulevaisuuteen", virkkoi Hogenskild.

"Tulevaisuus riippuu pontevasta tahdosta!" sanoi Erik herra.

"Aivan varmaan", yhtyi Kustaa Banér, "jos sitä seuraa nopea toiminta".

"Kuten herttua tahtoo!"

"Niin näyttää melkein kuin tulevaisuus olisi hänen käsissään."

"Ainoastaan silloin, jos me annamme myöten. Mutta silloin olemme myös tuhonneet aateliston tulevaisuuden."

"Se kettu saattaisi kynsiä silmät kaikkien meidän päästämme ja sitten vakuuttaa, että hän on tehnyt sen valmistaakseen meille sitä paremmat päivät", puuskahti Eerik Sparre. "Merkillisintä on, ettei kukaan usko häntä, mutta kuitenkin on hän kaikkien kanssa hyvissä väleissä!"

"Sen saa hänen viekas, imarteleva kielensä aikaan."

"Olemmeko nyt yksimieliset siitä, että kruunaus saa tapahtua ainoastaan määrätyillä ehdoilla…"

"Se on riippuva olosuhteista."

"Ei, meidän täytyy olla varmat menettelystämme", sanoi Kustaa herra vakavasti. "Onnettomuutemme on juuri se, että aina jättäydymme olosuhteiden ohjattavaksi. Katsokaa herttuaa, hän tietää aina mitä tahtoo; on niin johdonmukainen kaikessa, että saattaa etukäteen laskea hänen menettelynsä."

"Kustaa Banér on oikeassa", puuttui Eerik Sparre puheeseen, "jokaista harha-askelta, minkä olemme tehneet, on hän taitavasti ymmärtänyt käyttää hyväkseen, ja hän on aina siitä suuresti hyötynyt".

"Ja kaikki tämä otettuna lukuun lienee viisainta vetää yhtä köyttä hänen kanssaan."

"Oikein, niin kauan kuin etumme lyövät yhteen."

Ja he liittyivät toistaiseksi herttuaan. Samoin tekivät talonpojat, vaikka heitä jesuiitat ja heidän kätyrinsä koettivat kaikin tavoin lahjoa. Ja niinpä säädyt, jotka kutsuttiin antamaan lausuntonsa, vaativat yksimielisesti, että kuninkaan oli vahvistettava niin Upsalan päätökset kuin arkkipiispan vaalikin.

Sigismund puolestaan ei taipunut. Häntä piti verkoissaan pelätty ja vihattu paavin lähettiläs, jonka hän vastoin kaikkien neuvoja oli tuonut mukanaan jesuiittoineen ja munkkeineen. Kaikista esityksistä huolimatta kieltäytyi hän vahvistamasta papiston erioikeuksia ja Upsalan päätöksiä, joiden painaminen ja levitys myös kiellettiin.

Puolalaiset, itävaltalaiset ja italialaiset ympäröivät alinomaa kuninkaan persoonaa. He katselivat ylväällä halveksumisella kylmää, köyhää Ruotsia, ja heidän käsityksensä omisti pian kuningaskin; mitä tarvitsi hänen välittää aateliston ja pappien tahdosta ja toiveista.

Niinpä kerrankin, kun neuvosto pyysi hänen allekirjoitustaan erääseen tärkeään paperiin, antoi hän sen virua pöydällään, ja vasta useain muistutusten jälkeen lähetti hän sen takaisin — allekirjoituksetta.

Sellainen menettely loukkasi Ruotsin ylpeää aatelia; heitä liikutti vähät, vaikka kuninkaan suosikit olivat ylpeitä ja koppavia, mutta Sigismundin itsensä täytyi muistaa mihin hän oli velkapää Ruotsin aatelia kohtaan… jos hän unhoitti sen jo nyt, mitä olikaan silloin odotettavissa tulevaisuudessa?

Sellaisissa olosuhteissa herttuan asiat paranivat paranemistaan, mutta yhä häntä pelättiin.

Hovi joutui yhä enemmän ymmälle; kaikkialta kuului vain suuria vaatimuksia, mutta ei näkynyt myöntyväisyyden merkkiäkään.

Sigismundin etevin puolalainen neuvonantaja, Tarnovski, oli sairauden tähden jäänyt jälelle Tukholmaan, mutta kun hän sai tietää, millä kannalla asiat olivat Upsalassa, riensi hän sinne.

"Mitä meidän on tehtävä?" huusi Malaspina häntä vastaan melkein epätoivoissaan.

"Kertokaa minulle kaikki!"

Lähettiläs kertoi, ja tällöin mainitsi hän monet kerrat herttuan.

"Onko hän pahin este?"

"Epäilemättä!"

"Silloin täytyy hänet raivata tieltä!"

"Olen jo monta kertaa kuninkaalle viitannut siihen välttämättömyyteen… mutta hän ei tahdo."

"Silloin täytyy sen tapahtua ilman hänen suostumustaan!"

"Niin puhuu kirkon totinen ystävä", sanoi Malaspina. "Kysymys on vain, kuka…"

"En luota kehenkään muuhun kuin itseeni", vastasi rohkea puolalainen.

"Ihailtavaa!" huudahti jesuiitta. "Mutta mitä tehtäneenkin, on se tehtävä pian."

"Niin aionkin!"

Sovittiin sen jälkeen, että tekonen oli tehtävä, kun herttua ensi kerran tuli kuninkaan luo.

Se tapahtui jo seuraavana päivänä. Herttua, joka pelkäsi talonpoikain lahjomisyrityksistä koituvia seurauksia, saapui useiden neuvosherrojen kera linnaan tekemään esityksiään. Kuten tavallisesti oli hänellä mukanaan melkoinen henkivartiosto ja joukko sotaväkeä, joka asettui linnan ja kuninkaankartanon välimaille.

Linnanpihalle oli sijoitettu parvi heitukoita, puolalaisia ja unkarilaisia, puolalaisen upseerin johdolla. Tarnovskin itsensä oli johdettava niiden liikkeitä, mitkä olivat sijoitetut linnan suojiin.

Kun herttua saapui seurueineen, riennettiin sulkemaan linnanportteja hänen jälestään, niin ettei koko joukko pääsisi sisään.

Mutta kun Kaarle tuli ylös linnaan ja näki aseväen, kääntyi hän Tarnovskiin ja kysyi tavallisella tyyneydellään mitä tämä merkitsi.

Tämä kohtasi pelottomasti hänen katseensa, vieläpä rohkeni laskea kätensä hänen käsivarrelleen vastatessaan: "Olette tullut tänne miesvoimin, mutta teidän kavalat aikeenne on keksitty, ja saatte maksaa sen hengellänne!"

Herttua tyrkkäsi käden syrjään ja kysyi Tarnovskilta, tiesikö hän ketä puhutteli.

Tällaikaa pitivät läsnäolijat suurta hälinää, ja Sigismund, joka oli sairaan kuningattaren huoneessa, kuuli sen ja riensi kuulustamaan mitä oli kyseissä.

Tarnovski jupisi jotakin ja vetäytyi syrjään. Kaarle ymmärsi vaaran, mutta esiintyi pelottomasti; hän kehoitti Sigismundia hyväksymään asetetut ehdot. "Muuten", sanoi hän suoraan, "emme suostu koskaan teidän majesteettinne kruunaukseen".

Tapansa mukaan tahtoi Sigismund ajatusaikaa, ja tyytymätönnä palasi Kaarle herttua omiensa luo.

Mutta muutamia päiviä myöhemmin oli linnassa esitettävä muuan näytelmä, jota katsomaan herttuakin kutsuttiin. Tarnovskin tarkoitus oli ollut tässä tilaisuudessa uudistaa epäonnistunut murhayrityksensä. Mutta vieraiden joukossa oli eräs italialainen, Strozzi nimeltään; herttua oli hänelle osoittanut suopeutta ja hän neuvoi häntä heti päivällisen jälkeen poistumaan linnasta. Kaarle noudatti viittausta ja meni heti kotiin.

Vimmoissaan siitä, että kaksi yritystä oli mennyt myttyyn, vannoi Tarnovski, ettei kolmannelle kävisi samoin. Sillä Sigismundille oli raivattava tie avoimeksi, että hän sitten esteettömämmin voisi edistää roomalaisen kirkon etuja.

Seuraavana iltana koottiin kaikki heitukat hampaita myöten asestettuina linnanpihaan. Tarkoitus oli murtautua herttuan asuntoon ja murhata hänet. Mutta herttuaa näyttivät korkeammat vallat suojelevan. Levisi kuin kulovalkeana huhu, että hän oli saanut tiedon aikeesta. Ja kohta kertoi toinen huhu, että hän oli lähtenyt kaupungista ja kokosi joukkojaan. Illan pimetessä saatettiin linnasta nähdä hänen vartiotulensa Vårdsätran ja Näsin metsissä päin.

Säikähdys oli yleinen. Kukaan ei tohtinut sinä yönä mennä levolle linnassa eikä kaupungissa. Linnanpihassa seisoivat asestetut heitukat koko yön, ja lyhtyjen ja kynttiläin valo vilkkui linnanikkunoista, osoittaen, mikä levottomuus ja pelko siellä vallitsi.

Seuraavana päivänä saapui herttualta kirjelmä kuninkaalle. Se oli selvä ja jyrkkä. Niin herttua kuin säädytkin olivat nyt oleskelleet neljätoista päivää Upsalassa ja odotelleet vaadittua vahvistusta. Jollei se tapahtunut neljänkolmatta tunnin kuluessa, ei ainoastaan Kaarle itse lähtisi matkoihinsa, vaan päästäisi säädytkin hajalle. Suunnilleen samansisältöinen kirjelmä saapui samana päivänä neuvostoltakin.

Nyt oli Sigismund niin suuressa ahdingossa, ettei auttanut muu, vaan hän tarjoutui vahvistamaan Upsalan päätökset — toistaiseksi. Siihen eivät kuitenkaan lainkaan tyytyneet ei herttua eivätkä säädyt; "lakeja ei säädetä tunteja, vaan vuosisatoja varten".

Kuningas väänteli käsiään, hän oli poissa suunniltaan. Kukaan ei voinut antaa hyväksyttävää neuvoa.

Malaspina, joka tietysti oli läsnä, ei ollut virkkanut sanaakaan; hän istui peittäen kasvot käsiinsä ja vaipuneena syviin mietteihin.

Äkkiä kohotti hän päänsä, silmät paloivat, ja hän huusi kovasti kiihkoissaan: "Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, nyt tiedän mitä on tehtävä."

"Minä kieltäydyn allekirjoittamasta", sanoi Sigismund väsymyksestä melkein haukotellen.

"Ei, teidän armonne, teidän on kirjoitettava paperien alle ja muuten hyväksyttävä kaikki, mitä teiltä vaaditaan!…"

"Voinko tehdä sen?"

"Kyllä, aivan hyvin", huudahti jesuiitta riemuissaan. "Muistakaa sitä syvämielistä viisautta, joka pyhää roomalaista kirkkoamme elähyttää; se on uskollisille tunnustajilleen julistanut, ettei tulevaisuudessa ole sidottu kerettiläisille antamaansa sanaan ja lupauksiin."

"Luulette siis…" puuskahti Sigismund.

"Tiedän, että kuningas vastedes voi toimia vapaasti ja riippumatta sitoumuksistaan."

"Minkä taakan nostattekaan hartioiltani!"

Kuningas syleili oivallista neuvonantajaansa. Mitäpä hänen enää tarvitsi olla levoton!

Toimien paljon päätteliäämmin kuin tavallisesti ilmoitti kuningas päätöksensä olevan myöntyä kaikkien toivomuksiin ja allekirjoittaa Upsalan kokouksen päätökset.

Tieto tästä herätti sellaista iloa, että säädyt riensivät kirkkoon, jossa veisattiin Te Deum.

Kruunaus määrättiin helmikuun 19 päiväksi, Upsalan päätöksen vuosipäiväksi. Oli vain jälellä pulmallinen kysymys, kuka panisi kruunun Sigismundin päähän. Malaspinasta ei tässä yhteydessä uskallettu puhua sanaakaan, herttua taasen oli jyrkästi kieltäytynyt siitä kunniasta. Sigismundin oli ollut pakko vahvistaa Angermannuksen vaali arkkipiispaksi, mutta kruunua ei hän millään ehdolla tahtonut ottaa tämän pääkerettiläisen käsistä. Oli ehdolla myös Strengnäsin piispa Petrus Jonæ, mutta hänkin oli toiminut katolista oppia vastaan. Parhaiten sieti hän piispa Bellinusta, Vesteråsin hiipankantajaa, ja niin määrättiin, että tämän oli pantava kruunu hänen päähänsä ja Angermannuksen luettava rukoukset.

Nyt oli enää jälellä ainoastaan kuninkaan allekirjoitus, ja hän kierteli ja kiemurteli niin kauan kuin voi; vasta kruunauspäivän aamuna tapahtui tämä tärkeä toimenpide.

Samana päivänä kahdeksan aikaan aamulla vihkivät Turun, Vesteråsin ja Strengnäsin piispat Abraham Angermannuksen juhlallisesti korkeaan virkaansa.

Kautta kaupungin julistivat ratsastavat airueet juhlallisesti, upeasti, rummunpärrytyksin ja torventoitotuksin, että Sigismund ensimäinen oli helmikuun yhdeksäntenätoista päivänä kruunattava Ruotsin, Gööttein ja Vendein perintökuninkaaksi, Suomen, Karjalan ja Inkerinmaan suuriruhtinaaksi j.n.e.

Neuvosto piti sopimattomana, että ainoastaan herttuan sotaväki toimitti virkaa kruunajaisissa, ja sen tähden kutsuttiin lisäksi Uplannin rykmentti.

8.

JÄLKINÄYTELMÄ.

Kruunajaispäivän aamuna alkoivat kadut ja torit täyttyä uteliaista katsojista. Linnasta kirkkoon vievän kadun varrelle asetettiin herttuan väkeä vasemmalle puolelle ja uplantilaista ratsuväkeä ja sotamiehiä oikealle.

Puolipäivän rinnassa herttua ratsasti linnaan neuvos- ja hoviherrojen seuraamana. Hän oli puettu punaiseen samettipukuun, joka oli reunustettu kärppäturkiksin samoin kuin hattukin, jota ympäröi avopäällyksinen herttuallinen kruunu puhtaasta kullasta. Hevonen oli lumivalkoinen, suitset, satula ja hihnat välkkyivät kullasta ja jalokivistä.

Kahden ja kolmen välillä lähti kruunajaiskulkue liikkeelle. Eerik Sparre kantoi omenaa, Hogenskild Bjelke valtikkaa, Niilo Gyllenstjerna kruunua ja Klaus Fleming miekkaa. Sen jälkeen seurasi kuningas jalkaisin ja herttua samoin. Kuningatar ajoi vaunuilla, samoin hänen jälestään leskikuningattaret ja jalo Juhana prinssi ja viimeksi prinsessat Anna ja Sofia, vaunuilla hekin. Sitten tulivat hovin herrat ja naiset.

Heti kulkueen saavuttua kirkkoon piti arkkipiispa kruunaussaarnan. Kun se oli päättynyt, nousi kuningas ja meni pääalttarille. Siellä hän lankesi polvilleen. Eerik Sparre saneli valankaavan, ja kuningas teki valan kohotetuin käsin. Sen jälkeen astui esiin Vesteråsin piispa Bellinus ja pani kruunun hänen päähänsä. Sillaikaa luki arkkipiispa rukoukset.

Samoin juhlamenoin kruunattiin sen jälkeen kuningatarkin. Kuningas istui paikalleen valtaistuimelle, ja Yrjänä Posse kantoi esiin valtakunnan lipun, johon hän tarttui oikealla kädellään.

Herttuan olisi nyt ollut tehtävä läänitysvalansa, ja valtaistuimen eteen asetettiin samettityyny, jolle hänen olisi ollut polvistuttava. Mutta Kaarle kieltäytyi.

"Sellainen on vanha tapa", sanoi Sigismund.

"En polvistunut teidän majesteettinne isänkään edessä", vastasi Kaarle varmasti.

Sigismund synkistyi, hän etsi vastausta, mutta herttua oli jo ennättänyt ottaa päästään kultakruunun ympäröimän hattunsa ja pani sen tyynylle. Itse astui hän esiin, tarttui lipputankoon ja teki valan, jonka kaavan Eerik Sparre hänelle saneli.

Juhana herttua ja valtaneuvokset tekivät sitten uskollisuudenvalansa, jonka jälkeen juhlakulkue lähti kirkosta ja palasi linnanjuhlaan. Siellä tekivät muut säädyt uskollisuudenvalansa.

Lopuksi luettiin kuulutus, jonka mukaan kuningas aikoi lähteä Puolaan ja valtakunnan hallitus oli jäävä herttuan ja neuvoston haltuun.

Ja sitten oli linnassa päivittäin vastaanottoja, mutta lisäksi suuria vieraspitoja useaan kertaan viikossa.

Kuningatar oli liian heikko tekemään "les honneurs", mutta Anna neiti teki sen hänen sijastaan, ja kaukaa sai etsiä rakastettavampaa ja kohteliaampaa emäntää.

Anna Vaasa saattoi olla ihastuttava, kun niin tahtoi, ja nyt hän pani kaiken kykynsä liikkeelle. Kustaa Brahe tunsi yhä suurempaa vetoa tähän tenhopiiriin. Mutta samalla kalvoi häntä mustasukkaisuus, ja tuhannet kerrat hän kyseli itseltään, heittäytyisikö prinsessan jalkoihin kysyen, tahtoiko tämä vielä kuulua hänelle ja tunnustaa syntinsä…

Toinenkin Anna herätti hovissa suurta huomiota. Kustaa Banér oli tuonut emäntänsä ja tyttärensä Upsalaan, ja molemmat nuoret neitsyet luettiin pian ylistetyimpäin kaunotarten joukkoon. Erittäinkin Anna niitti voittoja; hänen pohjoismaille eduskuvallinen kauneutensa, vaaleat kutrinsa, suuret siniset silmät ja raitis hipiänsä, mutta kenties enimmän hänen eloisa vilkkautensa ja raikas naurunsa veti kaikkien silmät puoleensa ja valloitti kaikkien sydämet.

Ulkomaalaiset eivät voineet kuunaan katsella häntä kyllikseen. Mutta erittäinkin kaksi miestä, joilla oli sangen erilainen elinasema, omistivat hänelle palvontansa ja ihailunsa. Toinen heistä oli Kustaa herttua, Sofia prinsessan poika, toinen oli käsisihteeri Potsmutschi, joka nyt oli kääntänyt purjeensa uusille vesille.

Hänen asemassaan oleva ruotsalainen ei olisi rohennut lähennellä niin korkeasukuista neitsyttä, mutta koreasti sonnustetun, tavattoman kauniin puolalaisen, jonka käsivarteen kuningas usein nojasi ja jolla hovissa näytti olevan suuri vaikutusvalta, hänen palvontansa oli imartelevaa, samalla kuin keskustelu hänen kanssansa huvitti. Hän oli paljon matkustellut, käynyt monissa eurooppalaisissa hoveissa ja osoitti sellaista olosuhteiden tuntemusta, joka ei yleensä tule maallikkojen osaksi.

Nuori herttua puolestaan oli äsken palannut Italianmatkalta. Oli hänkin nähnyt yhtä ja toista, ja molemmat koettivat kilvan näyttää tietojaan. Mutta sitä ei voinut auttaa, että ruotsalainen jäi alakynteen ja puolalainen aina sai viimeisen sanan.

Kustaa herttua olisi tuskin koskaan antautunut otteluun, jollei häntä olisi vallannut raivoisa mustasukkaisuus sitä kohtaan, joka uskalsi kilpailla hänen kanssaan Anna Banérin suosiosta. Hän oli ykskaks heittänyt kaikki kunnianhimoiset aikeensa yli laidan mereen; hän rakasti ensi kertaa elämässään, rakasti niin intohimoisella kiihkeydellä kuin saattoi odottaa hurjapäisen Maunu Saksilaisen pojalta.

Kaikki tämä tapahtui nuorten kieppuessa karkelossa linnansaleissa. Siellä uhkui nauru ja pilapuheet kaikkien huulilla, mutta vakavat, surulliset ajatukset piilivät monen sydämessä ja mielessä.

* * * * *

Herttuan luo oli kutsuttu vieraspitoihin kaikki neuvosherrat, niiden joukossa Kustaa Banérkin perheineen.

"Minä pelkään, millä mielellä herttuatar on minua kohtaan", sanoi Anna. "Hän ei varmaankaan ole unhoittanut sitä, että kieltäysin, kun hän minua kutsui seurakseen Nyköpingiin."

"Silloin täytyy hänen muistaa sekin, että minä tarjouduin menemään sijastasi", vastasi Märta.

"Herttuatar kelvannee järjestyksen esikuvaksi", sanoi Kristina rouva. "Hänen kotinsa on hyvä koulu nuorille tytöille."

"Tahdotko, rakas äiti, lähettää meidät tosiaankin sinne?"

Ei, sitä ei Kristina rouva tahtonut. Hän syleili tyttäriään ja kehoitti heitä esiintymään erittäin vakavasti tällä vierailumatkalla.

Herttuan luo oli kokoontunut lukuisia vieraita, ja Kaarle itse otti Kustaa herran vastaan vanhana hyvänä ystävänään; heitä yhdistivät tällä hetkellä samat harrastukset, he pyrkivät samaan maaliin. Hän vei hänet huoneeseensa, johon useita neuvosherroja oli kokoontunut neuvotteluun.

Suorana ja jäykkänä kuten tavallisesti tervehti herttuatar viimeksi saapuneita vieraitaan; hän tervehti vain Kristina rouvaa ja Märtaa, Annaa hän ei ollut näkevinäänkään.

Tämä istuutui siihen syrjäiseen paikkaan, joka hänelle oli osoitettu, ja päätti lujasti, ettei antaisi mielensä lannistua.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Kätchen; siveästi tervehdittyään kaikkia läsnäolevia istuutui hän Annan viereen, ja nämä molemmat olivat pian kietoutuneet vilkkaaseen keskusteluun.

Mutta se ei miellyttänyt herttuatarta, joka oli päättänyt rangaista Anna Banéria heti tilaisuuden saatuaan. Tämä sai istua yksikseen nurkassa häpeämässä, se oli aivan parahiksi. Ja sentähden huudettiin pikku Katarina pois, hän sai istua äitinsä vieressä.

Se oli tahallinen loukkaus. Mutta Kristina rouva heitteli tyttäreensä kehoittavia katseita, ja tämä puri hampaansa yhteen ja koetti näyttää iloiselta.

Silloin astui saliin Sofia herttuatar poikansa keralla.

Kristina herttuatar istutti hänet heti viereensä. Sofia rouva oli omituinen, hiljainen rouva, mutta hän piti siitä, että hänelle osoitettiin asianomaista kunnioitusta.

Hänen poikansa virkkoi hilpeästi, että kun hän ei ymmärtänyt eikä harrastanut politiikkaa, jäi hän mieluummin herttuattaren luo, ja sen jälkeen hän muitta mutkitta istuutui Anna Banérin viereen.

"Mikä onni, että tulimme tänne juuri tänä iltana!"

"Erittäinkin minulle, kun minun ei tarvitse istua yksin nurkassani", vastasi Anna veitikkamaisesti hymyillen.

"Kuinka niin nurkassanne?"

"Niin, rangaistukseksi, sillä herttuatar on minulle vihoissaan!"

"Sen parempi, silloin kenties saan pitää teidät yksinäni."

"Luulenpa, että hän pian kutsuu teidät täältä!"

"Se on helpommin sanottu kuin tehty!"

"Kuulostaa siltä, ettette tunne herttuatarta."

"No, surkupa hänestä! Mutta se surettaisi minua iät kaiket, jollen saa sanoa teille, mikä on painanut sydäntäni."

"Mitähän se on?"

"Jos voisin tekeytyä näkymättömäksi tämän joukon keskellä, lankeaisin jalkoihinne, tarttuisin käteenne ja huudahtaisin: Anna, minä rakastan, jumaloin teitä!"

"Oh, mitä ajattelette!"

"Että olette rakastettavin, suloisin, kaunein, ihastuttavin tyttö maailmassa, ja että rakastan teitä mielettömästi, hulluuteen saakka, niin etten voi elää ilman teitä."

"Ei ole ritarillista puhua minulle tällaista, kun minun täytyisi pysyä tyynenä eikä näyttää tietäväni mistään", vastasi Anna nuhdellen.

"Minä siunaan tätä hetkeä, suloinen Anna; sano, että rakastat minua!"

"Jos virkatte vielä sanaakaan, pakoitatte minut nousemaan!"

"Jos teette sen, vannon ritarikunniani kautta, että olette nähnyt minut viimeisen kerran!"

"Kuinka kiihkeä olette!"

"Sitä en voi auttaa, se on isän perintöä. Vastaa nyt minulle mutkittelematta, rakastatko minua?"

"En vielä ainakaan", vastasi Anna äänettömyyden jälkeen.

"Mutta se on mahdollista… vastaisuudessa?" Nuori mies tahtoi tarttua hänen käteensä.

"Kaikki katsovat meihin!"

"Rukoilen teitä, vastatkaa, vastatkaa!"

"Kuka voi sanoa mitä tulevaisuudessa tapahtuu."

"Hyvästi, neitsyt!" Hän nousi kiihkeästi

"Ettekö tahdo kuulla mitä minulla oli lisättävää…"

Toinen istuutui jälleen.

"Jos hillitsette kiihkeää luontoanne!"

"Sinun tähtesi, Anna, voisi minusta tulla vaikka karitsa!"

"Siitä pitäisin paljon", sanoi Anna hymyillen suloisinta hymyään.

"Huomenna tulen isäsi luo!"

"Tiedän mitä hän vastaa."

"No?"

"Anna on äsken täyttänyt kuusitoista, kukaan tyttäristäni ei saa mennä naimisiin ennenkuin on täyttänyt kaksikymmentä."

"Oh, se olisi julmaa!"

"Odottakaas, isäni kysyisi lisäksi: kuinka vanha te olette, nuori herraseni?"

"Täyttänyt yhdeksäntoista vuotta."

"Tulkaa sitten uudestaan kolmenkolmatta vanhana, silloin saatte vastauksen."

"Ja millainen silloin on vastaus?"

"Luulen, että se on suotuisa", sanoi Anna melkein kuiskaten.

"Kiitos! En virka mitään, ennenkuin olen saavuttanut aseman elämässä."

Mutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut aavistanut. Sofia rouva oli salavihkaan tarkoin seurannut rakasta poikaansa; äidinvaisto sanoi hänelle mitä oli kyseissä, ja hän nousi nopeasti mennen nuorten luo.

"Se on hän!" sanoi vanhus hiljaa pojalleen.

"Niin, äiti, se on hän", sanoi poika yhtä hiljaa.

Sofia tarttui Annan käteen ja taputti sitä.

"Kaunis, sangen kaunis", sanoi hän häntä katsellen.

Onneksi astui herttua samassa toisten herrojen kera sisään. Herttua otti heti sisarensa haltuunsa, ja Anna sai tilaisuuden paeta äitinsä luo.

Hän kertoi tälle kaiken, sillä olihan äiti sen ilmankin arvannut. Eikä Kristina rouva hidastellut ilmoittaa asiaa miehelleen.

"Anna on tehnyt oikein!" sanoi Kustaa herra. "Nuori herra on ajattelematon nuorukainen, josta en paljoa odota, mutta aikapahan näyttää."

Kaikki tiesivät, vaikkeivät olleet tietävinään, että Kustaa herttua oli tunnustanut Anna Banérille rakkautensa koko seuran ollessa läsnä. Herttuatar oli suutuksissaan. Samainen Anna, josta hän kerran oli armossaan pitänyt, oli aina saanut hänelle aikaan paljasta harmia. Hän ei voinut kieltää, että hän itse oli syypää tähän viimeiseen; juuri se, minkä hän oli aikonut tytön alennukseksi, oli koitunut ylennykseksi, ja lopulta tämä vielä saattoi joutua kuninkaalliseen sukuun.

"Syytä itseäsi", sanoi herttua nauraen. "Mutta ei hän toisekseen siellä vielä ole."

"Aiotko kenties estää?"

"En suinkaan, päinvastoin; kansa pitäisi siitä, että saisi jotakin kaunista katsellakseen."

Herttuatar puri huultaan ja katsoi viisaimmaksi vaieta.

* * * * *

Kruunausjuhlallisuuksien ajaksi sattuivat Distingin markkinat. [Saanut varmaankin alkunsa muinaisskand. Dis-haltiattaren kunniaksi pidetyistä käräjistä.] Läheltä ja kaukaa saapui yhtä mittaa kauppiaita, käsityöläisiä, ostajia ja myyjiä. Torille oli pystytetty markkinakojuja pitkiin riveihin, joissa turkkeihinsa kääriytyneet kauppamiehet myivät kankaita, korukaluja, kulta- ja hopeaesineitä, kupari-, läkki- ja tinatavaroita, aseita, pajakaluja, turkiksia ja tuhansia muita esineitä, jotka tuottivat kiiltävää ja kilisevää. Kalatorilla myytiin maan ja karjan tuotteita ja veden antimia, mutta siellä liikuskeli ainoastaan pikku eläjiä. Ylhäiset menivät suurelle torille, jossa saivat tunkeilla taajojen väkijoukkojen lävitse.

Sinne lähtivät eräänä markkinapäivänä myös sisarukset Anna ja Märta Banér. Torilla tapasivat he monta ystävää ja tuttavaa ja ostelivat monia pikkuesineitä, jotka heti jakoivat köyhille kerjäläislapsille. Märta oli koonnut heitä koko parven ympärilleen ja tyydytti heidän toiveensa niin pitkälle kuin hänen varansa riittivät.

"Antakaa minulle jotakin jalkaani", huusi muuan pikku ryysyläinen.

"Minulle myös, minulle myös!" säestivät toiset.

Anna seisoi kappaleen matkan päässä asesepän myymäkojulla. Hän oli ostanut harvinaisin heloin ja kaiverruksin koristellun tikarin, jonka aikoi antaa vanhimmalle veljelleen. Silloin nyki Märta häntä käsivarresta.

"Katsos raukkoja", sanoi hän, "he käyvät melkein avojaloin paksussa lumessa. Eikö se ole hirveää?"

"Menkäämme suutarille ja ostakaamme heille jalkineet… tule, ottakaamme lapset mukaan."

Märta oli ihastunut, eivätkä lapset suinkaan vähemmän. Palvelijattaren opastamana menivät he suutarille, Anna ja Märta edellä, jälestä lapsia kymmenkunta. Kukaan ei pannut merkille upeasti puettua herrasmiestä, joka seurasi lapsia.

Suutarin naama loisti ilosta, kun hän kuuli mistä oli kysymys. Hän lupasi hyvää tavaraa huokeaan hintaan.

Valittiin heti jalkineet kaikille pienokaisille, ja monin suurkiitoksin riensivät he iloisina ja onnellisina tiehensä.

Mutta kun Annan piti ottaa kukkaronsa maksaakseen, olikin se poissa. Oliko se varastettu, vai oliko hän unhottanut sen asesepälle?

"Mitä nyt teemme?" kysyi Märta pelästyneenä.

"Ottakaa minun kukkaroni", kuului ääni heidän takaansa, ja kun he kääntyivät, näkivät he hymyilevän, kumartelevan Potsmutschin. Puolalaisella oli kädessään kukkaro, jonka hän tahtoi antaa Annalle.

Anna loi häneen kylmän ja ylvään katseen. "Oletteko seurannut tänne jälestämme?"

"Niin, toivoin voivani olla hyödyksi."

"Sellaisista pikku asioista selviydyn kyllä itsekin", sanoi Anna vetäisten rannerenkaansa ranteestaan. "Tämä vastaa velkaani monin kerroin", sanoi hän. "Ottakaa se, huomenna lunastan sen."

Suutari tarkasti kalleuden ja kumarsi aivan maahan; hän ei tarvinnut lainkaan panttia…

"Miksi en saanut tehdä teille pikku palvelusta?" kuiskasi puolalainen.

"En ota vastaan mitään palveluksia muukalaisilta", vastasi ylväs neitsyt tarttuen sisarensa käsivarteen ja poistuen puodista.

Puolalainen seurasi jälestä.

Aivan puodin edustalla he kohtasivat kaksi ylioppilasta, jotka olivat sangen riemahtelevalla markkinatuulella.

"Kas, kuinka kauniita tyttöjä!"

"Pankaamme tasan!"

Näillä tuumin aikoivat he eroittaa sisarukset toisistaan.

"Uskaltakaapas vain koskea heihin", huusi palvelijatar ja alkoi peitota molempien ylioppilasten selkänahkaa.

"Maltas sinä", huusi heistä toinen ja tarttui naiseen. Mutta tämä oli yhtä väkevä kuin urhokaskin ja antoi iskun iskusta.

"Vetäkää miekkanne ja puolustakaa meitä", huusi Anna Potsmutschille, mutta käännyttyään hän huomasikin tämän kadonneen.

"Hylkiö!" jupisi hän, ja nopeasti kuin ajatus vetäisi hän tikarin hameensa taskusta.

"Hyvin tehty!" huusi toinen ylioppilaista. "Noin kaunis ja sittenkin niin sisukas!"

"Mutta kuinka voi ruotsalainen ylioppilas niin unhottaa kunnian lait, että käy turvattomain naisten kimppuun?" kysyi Anna.

"Onhan teillä turvanne! Jalo neitsyt, tahdotteko sanoa minulle nimenne?" sanoi ylioppilas.

"Anna Banér."

"Valtaneuvoksen tytär?"

"Niin."

"Sallitteko meidän saattaa teidät kotiin."

"Päästäkää ensin irti palvelijattareni."

He täyttivät heti hänen käskynsä.

"Eiköhän ole parasta, että pujahdamme tiehemme?" kysyi Märta.

"Ei, meidän on näytettävä, että luotamme heihin."

Niin lähdettiin kotimatkalle. Ylioppilaat olivat neitsytten suojelusvartiona, ja se oli hyvin tarpeen, sillä alkoi hämärtää, ja paljon hylkyväkeä liikuskeli kaduilla. Erotessa kumarsivat he syvään, sisarusten rientäessä pihalle portista, joka heti sulkeutui heidän jälkeensä.

"Sellainen tyttö!"

"Lähtekäämme juomaan hänen maljansa!"

"Ei, minä lähden kotiin unelmoimaan hänestä."

* * * * *

Kruunajaisten jälkeen seurasi juhlia perätysten. Päivälliset ja hovitanssiaiset vaihtelivat keskenään, eikä herttuakaan kieltäytynyt olemasta mukana.

Anna Banérin reipas menettely oli tullut tunnetuksi, ja siitä puhuttiin paljon. Häntä ylistettiin yhtä paljon kuin halveksittiin Potsmutschin arkaa pelkuruutta. Turhaan tämä puolustautui sillä, että oli ollut aseeton ja sentähden rientänyt noutamaan sotamiehiä avuksi. Kukaan ei kallistanut sille korvaansa, ja pilkkasanat satelivat hänen ympärillään.

Eräässä linnan juhlassa olivat Kustaa Brahe ja Kustaa herttua härnäilleet häntä, ja hän huusi suutuksissaan: "Kolmea vastaan kerrallaan en ole koskaan taistellut, mutta kahdesta ruotsalaisesta aina selviän, olkootpa he kuinka pöyhkeitä ja ylväitä tahansa."

"Varokaa, ettette lupaa enempää kuin voitte täyttää!" puuskahti Kustaa Brahe.

"Toivoisin, että minut käsitetään sanalleen."

Kustaa herttua ilmoitti tästä Anna Banérille. Hän pyysi neitsyeltä lupaa vaatia hävyttömän puolalaisen kaksintaisteluun.

"Ei", vastasi Anna varmasti. "Tahdon itse rangaista häntä."