SISÄLLYS: (continued 4)

Nuijasodan aikana otetut vangit, jotka Turun linnassa odottivat tuomiotaan, saivat vapautensa takaisin ja lähtivät kukin kotiseudulleen. Pohjalaiset saivat toisin paikoin veronhuojennusta, toisin paikoin täyden veron vapauden. Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, tuli sinne maaherraksi, hänen oli suojeltava maakuntaa väkivallalta ja hän sai sitä varten sotaväkeä.

Lähtö oli määrätty lokakuun 26 päiväksi; suomalaiset laivat olivat lähtövalmiina ruotsalaisten rinnalla, ja vangit ja saalis oli laivoilla.

Vihdoin saapuivat herttua ja hänen puolisonsa kumartelevan saattajaparven seuraamana. Hyvästellessään sanoi hän heille:

"Tulin tänne kukistamaan kapinaa, mutta lähtiessäni en jätä jälkeäkään kostostani. Olen vielä kerran tuleva; jokainen petturi silloin vaviskoon, sillä hän ei ole välttävä rankaisevaa kättäni."

Tällaiset olivat hänen jäähyväisensä. Tuuli oli suotuisa, ja jo lokakuun 29 päivänä nousi herttua Tukholmassa maihin.

* * * * *

Herttuan lähdettyä Turusta sai Arvid Stålarm Viipuriin useita viestejä ja kirjeitä langoltaan nuorelta Klaus Flemingiltä, joka pyysi häntä palaamaan Turkuun ja sopimaan herttuan kanssa.

Iloisessa huolettomuudessaan tuumi hän: "Ennen kuolen, ennenkuin annan aiheen tulevaisuudessa sanoa, että olen vannonut uskollisuutta kahdelle esivallalle."

Alussa hän jyrkästi kieltäytyi palaamasta ja kirjoitti uhkaavan kirjeen, kuinka hän joukkoineen tuhoaisi kuninkaan viholliset; mutta pian hän muutti mielensä ja matkusti Turkuun ainoastaan kymmenen miestä mukanaan saapuen sinne itsenään jouluaattona.

Linna luovutettiin hänelle vastaväitteittä, päälliköiden kesken tehtiin täydellinen sovinto, ja he kirjoittivat herttualle Stålarmin saapumisesta, aivan kuin asiat siten olisivat olleet kuten pitikin.

Asema oli nyt maassa jokseenkin samanlainen kuin ennen herttuan saapumista. Linnaa oli tosin pahoin ruhjottu, tykit ja ennen kaikkea monet kelpo miehet olivat poissa, mutta oli saavutettu etujakin sijaan. Venäjän kanssa oli tehty rauha, rahvas oli rauhoitettu ja pysyi hiljaa, ja yleensä toivottiin, että Sigismund pian toimittaisi herttualle muuta ajateltavaa, niin ettei hän joutaisi sekaantumaan Suomen asioihin.

Ja niin alkoikin saapua sanomia, että kuningas seuraavana kesänä aikoi lähteä sotavoimin Ruotsiin valloittamaan uudestaan jalansijaa paavilaisilleen. Stålarmille annettiin hänellekin käsky varustaa sotajoukkoja. Ja nyt saivat Suomen asiat jäädä häneltäkin sikseen, Ruotsissa oli suuri taistelu taisteltava.

Juhannuksen aikaan ilmoitti Stålarm kuninkaalle, että hän oli valmis, ja heinäkuun 5 päivänä lähti laivasto purjehtimaan hänen ja Akseli Kurjen johdolla. Sotaväkeä oli haalittu aina 3,000 mieheen, joukossa monia ulkomaalaisia aatelismiehiä.

Puolassa oli kuningatar Anna kuollut, ja lohdutonta suruaan lieventääkseen oli kuningas Sigismund heti alkanut kosiskella vainajan sisarta herttuatar Konstantiaa, välittämättä muusta mitään. Mutta vihdoin oli hänen pakko nousta jesuiittain vaatimuksesta toimiin. Kun sotalaivastoa ei ollut, otettiin takavarikkoon eri kansallisuuksien kauppalaivoja yli satakunnan. Niihin lastattiin viisituhatmiehinen sotajoukko. Ja heinäkuun 22 päivänä kirjoitti kuningas Stålarmille, että hän kaikkine sotajoukkoineen aikoi purjehtia Ruotsiin ja ankkuroida vasta Tukholman edustalla. Siellä antaisi hän määräykset, mihin edelleen purjehdittaisiin.

22.

LUJA TAHTO.

Kun kaikki näytti olevan syöksymäisillään kumoon, mikä vielä silloinkin piti yllä Kaarle herttuaa? Mikäs sitten, jollei hänen tahtonsa järkähtämätön tarmo, jota eivät mitkään vastoinkäymiset pystyneet masentamaan.

Hän näki entisten kannattajainsa luopuvan toisen toisensa jälkeen, niidenkin, joihin hänen ennen kaikkia olisi luullut voivan luottaa. Arkkipiispa, jonka ennen muita olisi ollut estettävä katolilaisten vehkeilyjä, heittäytyi kainostelematta ja vastustelematta katolisen kuninkaan puolelle, ja useat papit olivat valmiit seuraamaan esimerkkiä. Hän tiesi, että Tukholman porvaristokin suosi Sigismundia ja että koko aatelistossa oli tuskin ainoatakaan, joka seisoisi lujana hänen rinnallaan.

Oli aivan itsestään selvää, ettei Sigismund voinut suostua niihin ehtoihin, joilla herttua oli sitoutunut luovuttamaan korkeimman vallan käsistään. Jesuiitat eivät sitä tahtoneet, eikä jesuiittalaisuus päästänyt koskaan Sigismundia kynsistään.

Kuningasta saattoi odottaa milloin tahansa, ja herttua käski Jaakkima Scheelin purjehtia laivaston kera Kalmariin, johon hän itse matkustaisi maitse. Mutta jo Söderteljessä tapasi hänet pikalähetti, joka ilmoitti suomalaisten saapumisesta.

Herttua lähetti Kaarle Gyllenhjelmin kutsumaan Scheeliä takaisin. Itse palasi hän pääkaupunkiin, käski sulkea kaupungin portit, lisäsi vartiostoa ja varusti muutamia proomuja kaupunkia puolustamaan.

Uplantiin lähetettiin heti muutamia luotettavia henkilöitä nostattamaan talonpoikia aseihin. Uplannin rahvaassa olikin laivaston tulo jo saanut aikaan hälinää, Upsalan professorit eivät tähän aikaan hekään arastelleet tarttua vaaran hetkenä aseihin. Nikolaus Bothniensis ja Jacobus Schinnerus löivät kättä keskenään, että hekin tahtoivat olla mukana leikissä, ja sentähden kutsuttiin rahvas koolle Lurdan nimismiestaloon. Kohta sen jälkeen saatiin tietää, että kolmas professori, Laurentius Paulinus, oli kutsunut toisen joukon koolle Vallentunaan.

Talonpojat olivat halukkaat otteluun suomalaisten kanssa, ja kukin laputti kotiinsa evästä noutamaan. Mitään erityistä ei joudettu laittamaan, pistettiinpähän vain makkaroita reppuun tai siepattiin siankinkku kainaloon, ja niin lähdettiin sotaan kolmen professorin johdolla.

Stålarm oli odottanut heti saavuttuaan saavansa menettelyohjeita kuninkaalta. Mutta kun kuningasta ei näkynyt, ei kuulunut, ja hän pian sai vakoilijoiltaan viestin, että oli tulossa suuri sotajoukko häntä vastaan, antoi hän heti väelleen käskyn nousta takaisin laivoihin. Laivat lähtivät kiireimmittäin ulapalle ja purjehtivat takaisin Ahvenanmaalle.

Turhaan olivat siis uplantilaiset olleet retkellä syömässä makkaroitaan. Eväiden mukaan retkeä alettiin nimittää makkararetkeksi.

Suomalainen laivasto oli onnellisesti päässyt Ahvenaan ja alkanut haalia muonaa, kun Jaakkima Scheelkin saapui sinne ruotsalaisen laivaston kera; nyt ei ollut Stålarmilla muuta keinoa kuin kohottaa purjeensa ja laskettaa Suomen saaristoon. Ajaessaan suomalaista laivastoa takaa oli ruotsalainen amiraali valloittanut muutamia aluksia. Hän surmasi niiden miehistön ja palasi Ahvenaan, johon hänen kovain vastatuulten tähden oli pakko jäädä useiksi viikoiksi.

Kaarle Gyllenhjelm, joka oli ollut mukana, sanoi nyt tahtovansa palata venheellä luovien; hän saattoi olla hyödyksi kotona. Jaakkima herra oli hyvin mieltynyt nuoreen mieheen, jonka johdossa olleet kolme alusta olivat takaa-ajaessa liikkuneet kaikkein ripeimmin, eikä hän mielellään tahtonut päästää häntä luotaan. Mutta olihan tärkeää viedä herttualle tietoja, millä kannalla laivaston asiat olivat. Niin he erosivat, ja Kaarle Gyllenhjelm palasi kiireimmiten Ruotsiin.

Herttua oli sillä välin Tukholmassa ankarasti tutkistellut niitä, joiden epäiltiin olevan Stålarmin salaisia liittolaisia, ja joitakuita vangittiin vastaista tutkintoa varten.

Ennenkuin hän oli ehtinyt näitä toimiaan suorittaa loppuun, palasi Kaarle Gyllenhjelm. Hänen kerrottuaan laivaston asemasta puuskahti herttua: "Teen sinusta Tukholman linnan päällikön. Siellä ei tosin ole tykkejä eikä miehistöäkään, mutta kaikessa tapauksessa täytyy olla katsastusmies."

Ankara herra otti kaiken sotaväen mukaansa ja lähti Itä-Göötanmaalle.

Kuningas oli sillä välin saapunut Kalmariin, jossa linna ja kaupunki olivat heti avanneet hänelle porttinsa. Sieltä de Lascy, joka oli matkustanut Danzigiin kuningasta vastaan ja tullut mukana Kalmariin, tuli äkkiarvaamatta pienen sotavoiman kera Tukholmaan. Porvaristo avasi vastustelematta kaupungin täälläkin, ja de Lascy saapui sotamiestensä seuraamana heti linnaan.

Kaarle Gyllenhjelm ei voinut sitä puolustaa muutamain palvelijain kera. Hän antoi avaimet, ja hänet julistettiin vangituksi, mutta kuitenkin oli hänellä oikeus vapaasti liikuskella vartia mukanaan. Linnan salit avattiin, ja iloiset juhlat seurasivat toisiaan; kaikki kuninkaan ystävät kutsuttiin, ja oli merkillistä, miten heitä joka juomingeissa oli yhä enemmän. Joukkoon ei liittynyt ainoastaan liukkaan notkea Eerik Lejonhufvud, mahtava Krister Horn, harkitseva Erland Bååt ja talonpoikain rääkkääjä Jakob Näf, jotka kaikki vakuuttivat olevansa kuninkaan uskollisimpia ystäviä. Arkkipiispa Abraham Angermannus saapui hänkin ja — häpeä sanoa — ne kolme professoria, jotka olivat johtaneet makkararetkeä. Arkkipiispa oli selittänyt, että heidän tulevaisuutensa riippui siitä, että he kannattivat kuningasta, ja he taipuivat. Vieläpä itse Eerik Schepperuskin saarnasi Tukholman Suurkirkossa, että jokaisen velvollisuus oli ottaa kuninkaan asia omakseen.

Kaarle Gyllenhjelm oli pukeutunut merimieheksi ja mustannut tukkansa ja partansa, ja niin onnistui hän pujahtamaan kaupungista pois. Hän lähti viivyttelemättä Itä-Göötanmaalle herttuan luo.

Mutta kuningas oli antanut de Lascyn tehtäväksi, että hänen oli myös koetettava lahjoa laivastoa; vaikkei amiraalia oltu onnistuttukaan saada taipumaan, voi se onnistua miehistöön nähden. Asiaa tuumittiin sinne ja tänne, kymmeniä ehdotuksia tehtiin ja hylättiin, sillä ei ollut ketään, jolla olisi ollut halua pistää päänsä siihen ansaan.

Silloin ilmaantui eräänä päivänä linnaan nuori mies nimeltään Wilhelm de Wyk, joka tarjoutui siihen muitta mutkitta.

De Lascy hämmästyi niin tarjouksesta kuin nuoren miehen tavattoman kauniista ulkomuodostakin ja kysyi mitä hän tahtoi palkakseen.

"En mitään, mitä te voitte antaa", vastasi tämä. "Antakaa minulle vain määräyksenne, ja minä purjehdin heti Ahvenaan."

Tässä oli kaikki voitettavissa tarvitsematta mitään menettää. Niin Klaus Bjelke kuin de Lascykin kirjoittivat muutamia kirjeitä, jotka de Wyk pani niiden joukkoon, mitä hänellä jo oli ennestään, ja lähti sen jälkeen rantaan, missä purjevene häntä odotti. Hän nousi veneeseen ja nosti purjeet.

Nuori mies oli Tukholman rahamestarin poika, ja vangittu Ebba rouva oli sijoitettu heidän taloonsa. Nuori Wilhelm oli tulisesti rakastunut Katinka neitiin, ja Ebba rouva, joka vankeudessaankin osasi hankkia tarkat tiedot siitä, mitä kulloinkin oli tekeillä, päätti käyttää rakastunutta nuorukaista puolueensa hyväksi. Hän lupasi tälle tyttärensä, jos tämä saisi laivaston houkutelluksi kuninkaan puolelle.

Hyvällä tuulella purjehti nuori Wilhelm de Wyk Ahvenaan. Laivassa, jossa hänellä oli monta ystävää ja tuttavaa, otettiin hänet hyvin vastaan. Nyt saatiin vihdoinkin tietää uutisia, ja kun hän oli iloinen ja reipas nuorukainen, pitivät kaikki hänestä ja soivat mielellään hänen viipyvän muutamia, päiviä.

Hän kulki laivasta laivaan ja perehtyi pian kaikkialla. Oli hyvää aikaa, ja tavallisesti kerääntyivät upseerit piiriin hänen ympärilleen. Juotiin ja juteltiin, ja keskustelun aiheena oli tavallisesti kuningas, herttua ja sota.

Wilhelm puhui mielialasta Tukholmassa. Se oli yleensä kuninkaan puolella. Monet rykmentitkin olivat liittyneet häneen ja samoin kaikki Tukholman korkeat herrat, ei ainoakaan enää kannattanut herttuaa.

Mikään valtiotaituri ei nuori mies ollut. Hän puhui samasta asiasta, mihin ikinä tulikin. Monet kuuntelivat häntä puuttumatta sen enempiin pakinoihin. Mutta muutamia nuoren kapinannostajan lauseita oli tullut Pietari Stolpen korville, ja hän ryhtyi heti toimenpiteihin.

"Sinihaukka" laivallaan piti hän vieraspidot, ja muiden joukossa kutsuttiin niihin myös de Wyk. Pidettiin iloa ja juotiin juuri urhoollisesti. Mutta kun kaikki vieraat olivat mitä hurskaimmalla tuulella, ehdotti Pietari Stolpe, että juotaisiin joka miehen malja, mutta jokaiselle maljalle oli heitettävä kunkin vaatekappale yltään. Nauraen ja leikkiä laskien suostuttiin ehdotukseen, ja Pietari herra antoi alun heittämällä pois takkinsa. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja hillittömän hilpeästi maljoja kallistellessa lensi pukukappale toisensa jälkeen ulos kajuutan ovesta, kunnes koko laivaston päällyskunta oli paljailla paitasillaan.

Mutta muuan amiraalin palvelijoista oli sillaikaa tarkastanut de Wykin vaatteet ja löytänyt kun löytänytkin kirjeet, jotka hän antoi herralleen.

Tämä avasi ja luki muutamia niistä läsnäolijain huomaamatta sitä ensinkään.

Hämmästys oli suuri, kun amiraali käski, että de Wyk heti oli vangittava.

Tämä löi kaiken leikiksi, sillä päihtymys rohkaisi hänen mieltänsä. Mutta mikään ei auttanut, ja hänet vietiin pois. Seuraavana päivänä pidettiin kuulustelu. De Wyk kielsi edelleen, mutta nyt olivat hänen poskensa kalpeat ja ääni vapisi.

Silloin käski yliamiraali Jaakkima Scheel erästä kirjuria lukemaan de Lascyn kirjeen.

Se sisälsi kehoituksen luopumaan herttuasta ja mainitsi de Wykin miehenä, jonka kanssa asiasta voisi sopia lähemmin.

Muutamat laivojen päälliköt kertoivat, että hän oli tehnyt kokeita heitä houkutellakseen. Silloin ei enää maksanut vaivaa kieltäytyä, ja vapisevin äänin ja kyynelsilmin hän tunnusti rikoksensa.

Tuomio julistettiin heti; se ei voinut olla muu kuin kuolema.

Seuraavana päivänä, elokuun 15 päivänä, vietiin de Wyk eräälle pienelle saarelle ja ammuttiin koko miehistön nähden.

Ebba rouva ei ollut saavuttanut tarkoitustaan. Mutta hän oli myös vapautunut selkkauksista nuorukaisen kanssa, jolle oli luvannut tyttärensä.

De Lascy koetteli saada myös talonpoikia puolelleen. Paikoittain se hänelle onnistui, mutta useimmin paikoin rahvas pysyi lujasti herttualle uskollisena.

Taalainmaassa kuningaspuolueen kätyrit, jotka valheilla ja peloitteluilla koettivat rahvasta houkutella herttuaa vastaan, kiihoittivatkin heidät vain nousemaan miehissä parjatun herttuan puolesta.

Ensi töikseen nousivat taalalaiset juuri näitä kätyreitä vastaan ja surmasivat heidät kauhealla tavalla. Näiden joukossa oli Jakob Näf, talonpoikain rääkkääjä, jonka taalalaiset tunsivat hyvin ennaltaan.

Kaarle Gyllenhjelmin, joka valepuvussa oli paennut Tukholmasta, lähetti herttua Pietari Sjöbladin kera Taalainmaahan. He kokosivat kiihoittuneet ja tuhojaan tekevät talonpojat yhteen joukkoon aikoen viedä sen herttuan avuksi.

Mutta matkalla he saivatkin sanoman, että oli tehty sovinto kuninkaan ja herttuan kesken.

Siitä eivät taalalaiset pitäneet. Mutta heitä lohdutti toivo, että se sovinto ei suinkaan ole pysyväinen.

Sotaretki oli kuitenkin toistaiseksi päättynyt. Kaarle Gyllenhjelm sanoi, ettei hänellä ollut enää aikaa viivytellä heidän parissaan, ja lämpimät onnentoivotukset seurasivat häntä, kun hän heti lähti matkalle.

Tyynesti ja hiljaa lähtivät talonpojatkin koteihinsa.

23.

RATKAISU.

Jo ennen kuninkaan saapumista Kalmariin olivat sinne kokoontuneet Puolaan paenneiden herrojen rouvat ja lapset, jotka olivat tulleet heitä vastaan.

Ja kun laivat laskivat maihin ja jälleennäkemisen iloinen hetki oli käsissä, kuka ajatteli silloin menneitä vastuksia. Eerik Sparre, Kustaa Banér, Yrjänä Posse, Ture Bjelke olivat maassaan jälleen, kuninkaan mahtavassa turvassa. Rakastavat käsivarret syleilivät heitä, mahtavat linnat ja kartanot kuuluivat heille, alttiit palvelijat odottivat heidän käskyjään, valta ja suuruus oli heidän synnynnäinen oikeutensa, ajoittain saattoivat he pikku kuninkaina elää vanhoissa herraskartanoissaan, ajoittain oleskella Tukholmassa ja hallita maata ja valtakuntaa, joka vihdoinkin oli joutuva heidän käsiinsä.

Sen oli Sigismund itse luvannut. Ja vaikka hän pettikin muut lupauksensa, se hänen täytyi pitää, koska hänen ruotsalainen kuningasvaltansa riippui heistä!

Onni oli heitä suosinut aina Danzigista lähtien. Siellä oli Malaspina eronnut Sigismundista ja lähtenyt Roomaan, ja kuningasta oli seurannut ainoastaan kaksi katolista pappia, niin että melkein näytti siltä, kuin ei hän enää tahtoisi herättää pahaa verta. Herttua tosin vielä näytti suurelta mustalta pilveltä kirkkaalla taivaalla, mutta uudet raittiit tuulet pian ajaisivat pois senkin.

Kaikilta suunnilta saapui mitä ilahuttavimpia sanomia, koko Etelä-Ruotsi nousi liikkeelle. Ratsuväenosastoja liittyi kuninkaaseen, linnoituksia valloitettiin, kaupungit sanoivat irti uskollisuutensa herttualle. Suuri joukko ritaristoa virtasi Kalmariin ja muodosti aatelislippukunnan, jolle Juhana Gyllenstjerna nimitettiin ratsumestariksi ja Abraham Brahe lipunkantajaksi. Kustaa Brahe määrättiin koko ruotsalaisen sotavoiman ylipäälliköksi.

Oliko ihme, jos niin toivehikkaissa olosuhteissa ilo ja ylpeys kuvastui valtaneuvoston kasvoilla ja että he itse uskoivat kasvaneensa — herttuaa korkeammiksi!

Mutta ilon ollessa ylimmillään saattaa vaara olla lähimmillään. Sigismund oli nyt kuten ainakin kuuro hyville neuvoille ja selityksille. Hän ei suostunut suoraa päätä lähtemään Tukholmaan, vaan tahtoi ensin matkustaa Stegeborgiin tervehtimään sisartaan, Anna prinsessaa.

Ja siinä ei auttanut mikään. Sinne lähti ratsuväki maitse Kustaa Brahen ja Hannu Weijerin johdolla ja kuningas kaiken jalkaväen kera meritse.

Laivaston hajoitti myrsky matkalla, niin että ainoastaan kolme alusta pääsi herttuan vartiotulien ohi Baresundiin, nimittäin kuninkaan ja puolalaisten herrojen alukset ja se, jolla Sten Banér ja Ture Bjelke purjehtivat.

Ilosta ja ylpeydestä säteillen riensi Anna prinsessa veljeään vastaan. He lankesivat toistensa syliin, itkien ilosta.

Mutta Annan iloon sekoittui huoltakin, pelkoa, josta hän ei uskaltanut puhua mitään.

Olihan lähellä hän, hirmuinen; mikä esti häntä muutamien tuhanten miesten kera ryntäämästä esiin, ottamasta kuningasta vangiksi ja siten lopettamasta sotaa yhdellä iskulla.

He lähtivät taipaleelle Stegeborgiin. Sigismund oli tavattoman iloinen ja kysyi leikkisästi, eikö hän ollut tervetullut. Mutta vasta linnan muurien sisällä uskalsi Anna sanoa hänelle syyn huoleensa, joka oli estänyt häntä osoittamasta suurinta iloaan veljen saapumisen johdosta.

Sigismund kalpeni, sitä hän ei ollut ajatellut… Mutta oli kauniisti tehty herttualta, ettei häirinnyt hänen ensi kohtaustaan rakkaan sisarensa kanssa, ja hän toivoi saavansa tilaisuuden menetellä puolestaan yhtä ritarillisesti.

Kahdeksan päivän kuluttua oli Sten Banér vihdoin onnistunut kokoamaan merille hajonneet 24 laivaa ja ankkuroimaan Baresundiin. Herttua näki tämän vieraan sotavoiman silmiensä edessä eikä tiennyt muuta keinoa kuin varustautua taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Hän ei ollut heittänyt taisteluhansikasta, mutta hän otti sen vastaan. Koko miehistö mikä oli saatavissa, erittäinkin herttuakunnasta, kutsuttiin Linköpingiin, niin että hänen sotavoimansa nousi nyt 3,500 jalkamieheen ja 2,000 ratsumieheen.

Katkaistakseen niin muonavarojen kuin apuväenkin tuonnin kuninkaalle asettui herttua leiriin Memiin, kahden peninkulman päähän Stegeborgista.

Niin seisoivat setä ja veljenpoika aseissa vastatusten. Molemmat odottivat: Sigismund Arvid Stålarmia Suomesta ja herttua Jaakkima Scheeliä Ahvenan saaristosta, mutta kumpaakaan ei kuulunut.

Muutamain vierasten valtojen lähettiläiden piti esiintyä välittäjinä. Kuningas vaati, että herttua jättäisi pois valtionhoitajan arvonimen ja lähettäisi sotaväkensä kotiin. Herttua pani rauhan ehdoksi, että Sigismundin oli lähetettävä pois vieraat sotajoukot ja annettava vakuutus kuningasvalan pyhyydestä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään hiuskarvan vertaa, ja neuvottelut lakkasivat itsestään.

Mutta samaan aikaan alkoi ruokavarojen puute käydä tuntuvaksi kuninkaallisen sotajoukon keskuudessa. Sellaisella ei voinut kuningasta vaivata; hän nautti jälleennäkemisen ilosta ja sitten täytyi hänen kertoa prinsessalle kaikista kärsimyksistään… jumaloidun puolisonsa kuolemasta… ja siitä levottomuudesta, jolla hän odotti, saisiko Malaspina lopultakaan paavin suostumusta siihen, että hän naisi kälynsä, herttuatar Konstantian, jota ilman hän ei voinut elää.

Kuninkaaseen liittyneiden herrojen asema oli niin horjuva kuin suinkin. Kuningas tahtoi jättää valtakunnan hallinnon heidän huostaansa, mutta ensin täytyi saada herttua pois tieltä. Kuinka he voisivat neuvotella miehen kanssa, joka oli aina kohdellut heitä palvelijoinaan ja aina voittanut heidät? He tiesivät, ettei se vienyt mihinkään; paremmat onnistumisen toiveet oli heillä ase kädessä.

Mutta kun oli kysymys toiminnasta, eivät herrat olleet koskaan päässeet yksimieliseen päätökseen. Eivätkä he päässeet nytkään; heillä oli päivästä päivään neuvotteluja, mutta asia ei tullut siitään selvemmäksi.

Herttua sitä vastoin oli heti sovittelujen keskeydyttyä lähettänyt avoimia kirjeitä maaseuduille, heittäen syyn kokonaan kuninkaan niskoille. Sigismundille lähetti hän viestin, vaatien kahden tunnin kuluessa varman vastauksen, saattoiko valtakunta ja herttua odottaa turvallisuutta ja tyyneyttä, kun kuningas oli vieraan sotaväen kera saapunut maahan. Lähettilään oli lisättävä, että herttua aikoi väkineen saapua Stegeborgiin vaatimaan varmaa vastausta.

Sitä pidettiin rauhanrikkomuksena ja herttuan lähettiläs vangittiin.

Varhain seuraavana aamuna, kun sumu vielä peitti paksuna tienoon, marssi herttua Stegeborgia vastaan.

Nopeasti kävi kulku. Mutta vasta sitten, kun sumu laskeutui, saattoi hän luoda yleissilmäyksen asemaansa, ja se oli kaikkea muuta kuin edullinen.

Toisella puolen oli meri ja kuninkaalliset laivat, toiselta puolen näkyi linna, jonka edustalla seisoi puolalainen sotajoukko hyvässä järjestyksessä ja etupuolella puro suojanaan.

Tulijat oli huomattu, ja laivoista lähettivät tykit herttualle aamutervehdyksensä.

Asema oli mitä pulmallisin ja kävi vielä pahemmaksi, kun kaksi tykkiä läheiseltä mäeltä suuntasi tulikitansa lähenevää vihollista kohden.

Herttuan väki oli suurimmaksi osaksi harjaantumattomia miehiä, jotka säikähtivät silmittömästi kuumasta vastaanotosta ja ryntäsivät pakoon toistensa ylitse.

Valitus- ja hätähuudot kuuluivat aina linnaan saakka, josta kuningas sisarensa ja monien korkeain herrojen kanssa katseli taistelua.

"Tämä on hirveää", huudahti prinsessa ja kääntyi väristen

"Nuo kapinoitsijat minua aivan säälittävät", lisäsi Sigismund.

"Varsinkin kun ne ovat teidän majesteettinne harhaanjohdettuja alamaisia", nyyhkytti prinsessa.

"Kuules, Anna, jos nyt maksaisin hänen jalomielisyytensä, niin vapautuisimme tästä vastenmielisestä näystä, enkä minä olisi enää hänelle kiitollisuuden velassa."

"Kuinka suurta ja ritarillista!" huudahti prinsessa. "Kuka tietää, eikö se taivuttaisi hänen ylpeää mieltään."

Sigismund käännähti ympäri; veltoille kasvoille oli ilmestynyt elonkipinä. "Hyvät herrat", huudahti hän, "mitä sanotte päätöksestäni, että päästän herttuan vapaasti täältä menemään?"

"Se on suurta ja ihailtavaa ja siksi sopii juuri teidän majesteetillenne", sanoi Yrjänä Posse kumartaen.

"Hyvä", vastasi kuningas armollisesti ja käski, että taistelu oli heti lopetettava.

"Oletko hullu?" kuiskasi Hogenskild Bjelke Yrjänä herran korvaan. "Päästää vihollisemme menemään!"

"Paljon pahempi olisi, jos kuningas saavuttaisi ratkaisevan voiton; se merkitsisi katolilaisten valtaa… ei, antaa heidän repiä toisiaan."

Hyvin saattoi sanoa, että Ruotsin kohtalo oli tällä kertaa keihään kärjessä. Herttuan koko sotavoima oli varmasti vihitty kuolemaan, ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Mutta kuninkaallinen oikku muutti aseman.

Puolalaiset riemuitsivat nähdessään, että vihollisen täytyi joutua perikatoon. Mutta silloin tuli kuninkaan käsky, että taistelusta oli heti lakattava.

Katkeruus oli yleinen. Mahtisana riisti melkein jo saavutetun voiton heidän käsistään!

Kaksi saksalaista ruhtinasta lähetettiin viemään herttualle viestiä, että kuningas halusi rauhallista sopimusta ja että hänen ruhtinaallinen armonsa saattoi esteettömästä vetäytyä takaisin.

Sitä ei tarvinnut sanoa kahteen kertaan. Peräytymisretkelle lähdettiin heti ja hyvässä järjestyksessä.

Herttua oli menettänyt 300 miestä, Sigismund 20.

Koskaan ei ylpeää Kaarle herttuaa ollut niin syvästi nöyryytetty. Häntä ei niin musertanut vastoinkäyminen kuin kuninkaan lempeys. Loukatun ylpeytensä puuskassa hän sanoi päälliköilleen, että hän tahtoi vaimonsa ja lastensa kanssa lähteä maasta pois, niin he saivat sitten ratkaista asian kuninkaan kanssa.

Kohta hän kuitenkin rauhoittui ja ryhtyi toimiin. Neuvotteluihin ryhdyttiin uudelleen, kirjelmiä vaihdettiin, ehdotuksia tehtiin, mutta ei päästy mihinkään päätökseen. Vaihdettiin vain molemmin puolin kovia sanoja, syytöksiä, mutta niistä ei asema selvennyt.

Herttua kirjoitti paperille vaatimuksensa, ja eräänä päivänä, kun hän parhaallaan istui kirjoituspöydän ääressä, astui odottamatta nuori mies sisään.

Hän oli Kaarle Gyllenhjelm; hänen Taalainmaasta palattuaan oli herttua lähettänyt hänet heti ottamaan selkoa laivastosta; jollei Jaakkima Scheel muulla tavoin voinut päästä, oli hänen luovittava; sodan lopputulos oli riippuvainen laivastosta, ja sen täytyi saapua.

"No, ja laivasto?" kysäisi herttua.

"Amiraalilaiva laski juuri satamaan, ja toiset tulevat jälestä hyvässä järjestyksessä."

Herttua kääntyi poispäin. Kenties teki hän niin peittääkseen tyytyväistä hymyään.

"Kutsukaa Jaakkima Scheel ja Pietari Stolpe tulemaan tänne pikimmiten", käski herttua istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen.

Gyllenhjelm meni.

Herttua repi rikki paperin, jolle oli juuri kirjoittanut, "Vaatimuksia voidaan koventaa", tuumi hän itsekseen ja kirjoitti: "Kuninkaan täytyy heti lähettää pois sotajoukkonsa ja lähteä itse Tukholmaan ottamatta mukaansa suurempaa seuruetta kuin Juhana kuningasta tavallisesti seurasi. Neljän kuukauden kuluessa on kutsuttava koolle valtiopäivät, joilla kaikki asiat ratkaistaan; siihen asti jää kaikki nykyiselleen. Ei kuningas, vaan herttua hoitaa maan asioita, ja kun valtiopäivät kokoontuvat, on niillä oikeus ja velvollisuus syyttää sitä, joka ei ole pitänyt tekemiään sitoumuksia."

Sihteeri laati kirjelmän, ja seuraavana päivänä se lähetettiin Stegeborgiin.

Sitä lukiessaan Sigismund joutui aivan pois suunniltaan. "Tämä on sodanjulistus", huudahti hän. "Ja olenhan minä nyt laivaston saavuttua aivan hänen vallassaan."

"Sanotaan, että laivastossa on kuusitoistatuhatta miestä", sammalsi prinsessa.

Ruotsalaiset herrat näyttivät kiihtyneiltä ja levottomilta. Herttua saattoi sulkea heidät Stegeborgiin, ja jos tähän asti oli töintuskin saatu hankituksi elintarpeita, niin saivat he nyt varustautua nälkäkuolemaan.

Sigismund huudahti tavattomalla tarmolla: "Täällä en tahdo olla kauemmin! Menetänhän aivan ruokahaluni, ja minusta tuntuu, kuin minä hetkenä tahansa saattaisin nähdä herttuan pistävän päänsä ovesta sisään."

"Minä näen joka yö mitä pöyristyttävimpiä unia", lisäsi prinsessa. "On välttämätöntä, että lähdemme täältä."

"Mutta mihin?"

"Niin, mihin?"

"Ei liene juuri valinnan varaa", sanoi kuningas. "Mutta onhan meillä Linköping."

"Teidän majesteettinne selvä ymmärrys on nyt kuten aina valinnut parhaan", puuttui Yrjänä Posse puheeseen. "Siellä voivat teidän armonne olla täydessä turvassa."

Vastoin tavallisuutta yhtyivät kaikki siihen, ettei parempaa turvapaikkaa ollut saatavissa. Mutta katsottiin välttämättömäksi pitää asia niin salassa kuin suinkin. Ja johtaakseen herttuan harhaan lähetti kuningas vastaukseksi, että hän tahtoi lähemmin ajatella ehdotusta, jonka hänen ruhtinaallinen armonsa oli lähettänyt hänelle allekirjoitettavaksi.

Vaunut vedettiin esiin, hevoset satuloitiin, kaikki suurimmassa salaisuudessa, ja yöllä syyskuun 21 päivää vasten lähti kuningas matkalle Linköpingiin uskollisen sisarensa keralla. Matka kävi ilman seikkailuja, ja Linköpingissä oli kuninkaan kallis persoona vihdoin turvassa.

Seuraavana päivänä vallattiin Stegeborg, ja kuninkaan laivasto joutui sekin herttuan käsiin. Syyskuun 22 päivän aamuna hajoitettiin leiri, ja Kaarle lähti koko sotajoukkoineen taipaleelle Linköpingiin.

Asetuttiin leiriin Bjursholmaan, tuskin peninkulman päähän Linköpingistä. Lähestyi hetki, joka oli ratkaiseva Ruotsin kohtalon.

Oli selvää, että nyt syntyi tositaistelu, ja puolalaisessa leirissä oltiin ihastuneita siitä, että vihdoinkin saatiin kurittaa ylimielisiä ruotsalaisia, jotka Stegeborgin luona pääsivät aivan liian helpolla. Herttuaa oli aivan ikävöity, ja hänen saapumisensa kiihdytti taisteluhalua tulisimmilleen.

Kuninkaallisen ratsuväen päällikkö, Hannu Weijer, oli iloinen, huimapää unkarilainen, ja hän suunnitteli mielessään, miten saisi sodan vauhtiin.

Yöllä syyskuun 25 päivää vasten otti hän pienen ratsumiesparven mukaansa ja sanoi lähtevänsä Bjursholmaan herttuaa tervehtimään. Sinne saavuttuaan lasketti hän etuvartiostansa kera yli sillan aivan ruotsalaisten nenän eteen.

Heidän päällikkönsä olivat Antero Lennartinpoika ja Henrik von Ahnen. Hannu Weijer, ylvästellen tapansa mukaan, pyysi viimeksimainittua puhutella.

Mitään pahaa aavistamatta ratsasti von Ahnen heti häntä vastaan. Kun hän oli tullut jotensakin lähelle, huusi Weijer kahdelle ratsumiehistään: "Ottakaa kiinni veijari!"

Ratsumiehet syöksyivät esiin, mutta von Ahnen ei ollut arkalasta kotoisin. Hän tarttui heti pyssyynsä ja laukaisi sen muuatta ratsumiestä kohden, joka heitti heti kuperkeikkaa. Hyvin koulutettu ratsu antoi toiselle niin navakan potkun, ettei hänkään enää noussut. Von Ahnen sai samassa apua, ja Hannu Weijer katsoi parhaaksi livistää käpälämäkeen.

Herttua sai heti tiedon tapauksesta. Kuinka kauan oli tällaista jatkuva? Suuttuneena kutsui hän heti päällyskuntansa neuvotteluun ja puhui voimakkain sanoin välttämättömyydestä käydä taisteluun.

Kaikki olivat siihen halukkaat, ja aamunkoitteessa lähti koko sotajoukko liikkeelle. Sää oli tyyni, mutta auringon noustessa kohosi Stångjoesta tavattoman paksu usva ja kattoi tienoon, niin etteivät sotajoukot voineet nähdä toistensa liikkeitä.

Linköping sijaitsee Stångjoen länsirannalla. Joen itäpuolella erkani tie kahteen haaraan, jotka kahden sillan, ison sillan ja pienen sillan kautta veivät kaupunkiin.

Herttua jakoi väkensä kahteen joukkoon, joista toinen lähetettiin Antti Lennartinpojan ja Samuel Niilonpojan johdolla isolle sillalle, toinen Hannu von Masenbachin ja Hannu Ulfsparren johdolla pikku sillalle.

Kaupungissa oli odotettu hyökkäystä. Jo ennen aamunkoittoa oli Sigismundin koko sotajoukko molemmilla silloilla valmiina taisteluun. Mutta vihollista ei kuulunut, ja he pitkästyivät odotukseen. Joukoille annettiin käsky vetäytyä takaisin kaupunkiin ja ainoastaan muutamia tykkejä ja pienehköjä sotilasosastoja jätettiin silloille.

Silloin kuului muutamia kumeita läppäyksiä tuomiokirkon tornista. Pormestari, joka oli erittäin harras herttuan kannattaja, oli siten luvannut ilmoittaa, milloin oli sopivin hetki hyökkäyksiin.

Sumu oli alkanut laskeutua, ja samassa näkivät Sigismundin vartiat herttuan sotajoukon ryntäävän ketoa myöten. Rummut rämisivät, ja kaupungissa nousi aika hälinä, mutta vei kotvan, ennenkuin ratsuväki ehti ratsaille. Arvid Drake lähetettiin smålantilaisen ratsuväen kera suurelle sillalle ja hänen jälestään Juhana Gyllenstjerna aatelislippukunnan kera. Mutta ennenkuin Arvid Drake ehti sillalle, joka oli kappaleen matkaa kaupungista, olivat herttuan joukot jo lyöneet sinne jätetyn joukon, eikä Draken väki saanut aikaa järjestyäkseen, vaan heidät ajettiin suinpäin takaisin yli sillan. Tungos oli hirveä, monet putosivat veteen ja hukkuivat, toiset hakattiin maahan.

Kuninkaalliset uudistivat hyökkäyksensä moneen kertaan, mutta ilman menestystä.

Silloin saapui Juhana Gyllenstjerna aatelislippukuntineen. Mutta hänen parhaallaan järjestäessään joukkoaan rynnäkköön huusi Lindorm Bibbing, joka tuli kaupungista, ettei aatelislippukunta saanut mennä sillasta yli, sen velvollisuus oli taistelun aikana vartioida kuninkaan persoonaa. Luultiin, että kuningas oli niin käskenyt, ja vetäydyttiin takaisin.

Silloin oli taistelu sillä taholla ratkaistu. Antti Lennartinpoika otti suurimman osan ratsuväkeään ja laski täyttä laukkaa pikku sillalle. Siellä oli taistelu kuumin. Herttua ei ottanut siihen osaa, vaan johti sitä suurella viisaudella. Sigismundin väki oli tottuneita muukalaisia palkkasotureita ja herttuan ainoastaan rahvaan miehiä eri seuduilta. Mutta he taistelivat hurjalla urhoudella, vimmatusti teurastivat he vihollisiaan, ja Antti Lennartinpojan jouduttua avuksi lähtivät puolalaiset kauttaaltaan pakoon.

Taistelu oli siten ratkaistu, sillat olivat herttuan vallassa ja tie kaupunkiin oli avoinna hänen edessään.

Sigismund ei ollut persoonallisesti ottanut osaa taisteluun, mutta kaupungissa oli hän pelottomasti seissut kuulasateessa rohkaistakseen omiaan. Pakenevat sotamiesjoukot, veriset, silvotut päälliköt, joita kannettiin pois, sanoivat nyt hänelle, että taistelu oli menetetty. Ja hätääntyneitä katseita luotiin häneen kaikilta puolin. Ainoastaan ruotsalaiset herrat, jotka sovinnonteossa pelkäsivät pahimmin joutuvansa alakynteen, puhuivat innokkaasti, että voitto oli varma, jos taistelua jatkettiin.

Mutta ennenkuin kuningas oli ehtinyt tehdä päätöstään, saapui muutamia päälliköistä, jotka selittivät sotaväen puolesta, että he yksimielisesti kieltäytyivät enää panemasta alttiiksi henkeään ja esittivät, että hänen majesteettinsa suostuisi sovintoon.

Nyt ei ollut muuta keinoa kuin alistuminen. Arvid Svan, vanha kunnon aatelismies, lähetettiin viemään siitä viestiä herttualle. Jännityksellä odotettiin, mitä herttua oli vastaava. Vaatiko hän kenties allekirjoitusta mokomaan paperiinsa?

Vihdoin saapui Arvid Svan — allapäin. Uteliaina hänet ympäröitiin.

"Herttuan vaatimukset ovat ankarat", aloitti tämä. "Hän tahtoo, että herrat Eerik Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Ture Bjelke ja Yrjänä Posse jätetään hänen käsiinsä."

Muutamien minuuttien ajan vallitsi huoneessa haudanhiljaisuus. Mutta sitten käytiin kuninkaan kimppuun rukouksin, ettei hän jättäisi viholliselle uskollisimpia alamaisiaan. Kuningas kuunteli kärsivällisesti, puristeli herrojen käsiä, vakuutti heitä suojeluksestaan ja lupasi seuraavana päivänä lähettää sukulaisensa Badenin rajakreivin ja Eerik Brahen herttuan kanssa neuvottelemaan.

Varhain seuraavana aamuna otti herttua vastaan lankonsa, rajakreivin, ja kreivi Eerik Brahen.

"Teitä kohtaan, Eerik kreivi", sanoi hän, "en kanna vihaa sydämessäni, sillä olette samaa uskoa kuin kuningaskin ja olette toiminut omantuntonne mukaan. Mutta niin ei ole toisten viiden laita, ja jollei kuningas luovuta heitä hyvällä, niin on täällä kyllä miehiä, jotka noutavat isänmaan viholliset, kavaltajat, keskeltä kuninkaan sotajoukkoa."

Hän viittasi asestettuun talonpoikajoukkoon, joka oli juuri saapunut hänen luokseen.

"Sentähden", jatkoi hän, "on heidät ehdottomasti jätettävä minun käsiini, Ruotsin lain mukaan tutkittavaksi ja tuomittavaksi teoistaan. Tämä on tapahtuva vapailla valtiopäivillä keisarillisten, kuninkaallisten ja ruhtinaallisten lähettiläiden ollessa läsnä, ja lupaan sieluni autuuden ja ruhtinaallisen kunniani kautta, ettei heille sitä ennen tapahdu mitään pahaa."

Tämän vastauksen saivat lähettiläät viedä kuninkaalle. Herrat itse, mutta varsinkin heidän rouvansa ja lapsensa, olivat kauhusta poissa suunniltaan. He olisivat kenties voineet pelastaa päänsä pakenemalla, mutta silloin olisi kaikki heidän omaisuutensa otettu takavarikkoon, eikähän vielä ollut varmaa, että heidän asiansa oli hukassa… he olivat uskaltaneet niin paljon, nyt panivat he vaakaan henkensäkin.

Sigismund tahtoi mielellään auttaa heitä. Hän puhui sotamiehille ja kehoitti heitä vielä kerran koettamaan sotaonneaan, mutta he kieltäytyivät jyrkästi. Hän tarjosi täysin käsin kultaa ja hopeaa, mutta he vastasivat, että elämä oli enemmän arvoinen.

Lopulta herrat itse kehoittivat kuningasta suostumaan tehtyihin ehtoihin.

Kuningas parka, hän oli niin epätoivoinen, että pelättiin hänen terveytensä siitä kärsivän; mutta eihän hänelläkään ollut muuta keinoa kuin antaa myöten.

Vaimojensa ja lastensa ympäröiminä lähtivät herrat jätettäviksi vihollisen käsiin. Sillalla he riistäytyivät irti rakastavista käsivarsista, jotka eivät tahtoneet heitä päästää. Itkien saivat epätoivoiset naiset palata kaupunkiin, mutta herrat vietiin tuomariensa eteen.

Kun siten pääehto oli täytetty, käski herttua väkensä peräytyä takaisin, ja niin päättyi kohtalokas taistelu Stångjoen varrella. Se oli viimeinen suuri taistelu, joka käytiin isänmaan sydämessä, ja sen muisto elää vieläkin lauluina kansan huulilla.

24.

VIIMEISET PÄIVÄT.

Neuvotteluja helpoittaakseen pyysi herttua persoonallista kohtausta kuninkaan kanssa. Kun kuningas ilmoitti siitä sisarelleen, kysyi tämä: "Uskallatko sinä?"

"En pelkää vähintäkään", vastasi kuningas lempeästi hymyillen.

"Niin, sillä sinähän oletkin sankari, rakas Sigismund", sanoi sisar häntä syleillen.

Sigismund hymyili uudestaan. Häntä miellytti se, että häntä ihailtiin, ja niin suostui hän herttuan toivomukseen. Kohtaus määrättiin tapahtuvaksi ison sillan ja kaupungin välisellä kentällä.

Sotajoukot asetettiin molemmin puolin jokea, ja oli sovittu, että herttua ratsastaisi yli kuninkaan luo. Niilo Bjelke ja monet varoittivat herttuaa siten antautumasta vihollistensa valtaan.

"Tahdon osoittaa, etten minä ole heidän vihollisensa", vastasi Kaarle tavallisella tyynellä rohkeudellaan.

Samaan aikaan kuin herttua ratsasti yli sillan, ratsasti kuningas kaupungista. Kun he lähestyivät toisiaan, laskeutui herttua ratsailta osoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan. Tämä pakoitti hänet nousemaan ratsaille, jonka jälkeen he ratsastivat pitkin kenttää keskustellen. Ja tuhannet silmät seurasivat heitä, aprikoiden, mitä he mahtoivat sanoa toisilleen. Hämmästys saavutti huippunsa, kun herttuan nähtiin menevän kuninkaan mukana kaupunkiin ja nousevan linnaan.

Kuningas oli kutsunut herttuan päivälliselle, ja tämä oli epäröimättä noudattanut kutsua. Hän oli nyt mitä miellyttävin vieras ja Sigismund mitä kohteliain isäntä. Anna prinsessa oli hänkin voittanut hämmästyksensä ja näytteli oivallisesti osaansa läheisenä sukulaisena ja emäntänä.

Pöydässä puhuttiin ainoastaan pikku seikoista, kuten siitä, mitä tietä kuninkaan oli paras mennä Tukholmaan. Siihen, mikä täytti heidän ajatuksensa, ei kosketettukaan.

Päivällisen päätyttyä ratsasti herttua ulos kaupungista. Kuninkaan heitukat oli hänen kunniakseen asetettu kaduille kahteen riviin, ja muuan unkarilainen pappi piti latinaksi puheen herttuan ylistykseksi. Herttua heitteli kultarahoja väkijoukkoon, kannusti ratsuaan ja lasketti täyttä laukkaa omiensa luo, jotka ilohuudoin tervehtivät hänen palaamistaan niin pelätyltä vierailulta.

Valittiin valtuutetut laatimaan sovinnonehtoja, jotka pääasiallisesti sisälsivät seuraavaa:

Kuninkaan oli lähetettävä pois muukalainen sotaväkensä ja hän sai pitää ainoastaan henkivartionsa. Hallitus oli luovutettava Sigismundille ja hänen oli hallittava tekemiensä valojen mukaan; valtiopäivien oli kokoonnuttava neljän kuukauden kuluessa, ja siihen asti pysyisivät herttuan nimittämät virkamiehet paikoillaan. Kaikki menneet oli unhoitettava, mutta siitä poikkeuksena olivat neuvosherrat, jotka jätettäisiin ulkovaltojen lähettiläiden tuomittaviksi. Herttua oli sillä välin ryhtynyt toimenpiteihin, että kuningas arvonsa mukaisesti otettaisiin vastaan Tukholmassa. Kun näin syysmyöhällä oli purjehdus vaarallista, kysyi hän eikö kuningas mieluummin tahtonut matkustaa maanteitse. Kuningas oli sillä välin tullut sellaisiin tuumiin, ettei hän matkustaisi lainkaan Tukholmaan. Stångjoen tappelun jälkeen ja pakosta kirjoitettuaan herttuan ehtojen alle katsoi hän joutuneensa tykkönään tämän käsiin. Häntä peloitti melkein koko ympäristönsä, ja hän kutsui neuvotteluun muutamia lähimpiään ja paavin kätyreitä. Näille hän valitti herttuan kavaluutta ja selitti juhlallisesti, ettei hän millään tavoin katsonut olevansa sidottu valoihin ja allekirjoituksiin, joihin hänet oli pakoitettu. Hän kutsui heidät todistajikseen, että oli jo edeltäpäin sydämessään tehnyt tämän ehdon.

Läsnäolijat, jotka kaikki olivat katolilaisia, katsoivat kuninkaan olevan siinä aivan oikeassa. Papit antoivat hänelle synninpäästön siitä väärästä valasta, jonka hän aikoi tehdä, ja toiset ylistivät hänen varovaisuuttaan.

Hän ilmoitti sen jälkeen heille, että hän aikoi heti palata Puolaan eikä matkustaa Tukholmaan. Mutta pian hän palaisi suuremmalla sotavoimalla ja silloin perinpohjin kukistaisi vihollisensa.

Tämä oli kuitenkin pidettävä salassa, ja läsnäolijat sitoutuivat siihen.

Syyskuun 28 päivänä allekirjoitti kuningas tehdyn sopimuksen, ja seuraavaksi päiväksi oli herttua uudestaan kutsuttu vieraspitoihin linnaan.

Heidän välinsä oli mitä parhain. Kaarle sanoi hyvästit kuninkaallisille sukulaisilleen, sillä hän aikoi seuraavana päivänä lähteä Örebrohon, jossa puoliso ja lapset häntä odottivat.

Ensin hajoitti hän sotajoukkonsa ja matkusti syyskuun 30 päivänä ainoastaan tavallisen henkivartionsa seuraamana.

Sigismund ja Anna olivat ihastuksissaan päästyään vihdoinkin hänestä erilleen. Paremmin salatakseen aikeitaan lähetti kuningas osan hoviväkeään, suunnilleen 200 henkilöä, maanteitse Tukholmaan.

Sinne oli vihdoin saapunut myös Arvid Stålarm kestettyään monia vastoinkäymisiä. Hän oli aikeissa lähteä Kalmariin, kun sai kuninkaalta kirjeen, että sotajoukot oli lähetettävä takaisin kotiin.

* * * * *

Että olosuhteet olivat muuttuneet, saattoi huomata kirjeessä lausutusta varoituksesta, etteivät suomalaiset sotajoukot saaneet "linnaleirillä ja muilla rasituksilla sortaa rahvasta, kuten tähän asti oli suuressa määrin tapahtunut". Suomalaiset päälliköt ja Arvid Stålarm näkivät siinä uusien, rauhallisempani aikojen toiveen.

Sillä välin varustautui Sigismund salakähmää matkalle. Anna prinsessa lähti hänen mukaansa, kun kuninkaallinen veli oikein kovalle jouduttuaan oli luvannut, että hän sai pitää kaksi luterilaista pappia ja protestanttisia jumalanpalveluksia ja muuten menetellä miten hyväksi katsoi.

Lokakuun 3 päivänä lähti koko sotajoukko liikkeelle, ja siihen kuului suunnilleen 5,000 miestä. Herttuaa pelättiin yhä edelleen suuresti; ei tiedetty koskaan, mihin hän saattoi ryhtyä, ja niin Sigismund matkusti sotajoukkojensa ympäröimänä. Sotaväki ympäröi hänet liehuvin lipuin, niinkuin missäkin voittokulkueessa.

Stegeborgiin saavuttua kutsui kuningas Jaakkima Scheelin puheilleen. Tämä kummasteli kutsua, mutta hämmästyi vielä enemmän, kun kuningas sanoi tarvitsevansa koko laivaston, niin päästäkseen itse Tukholmaan kuin myös viedäkseen sotaväkensä Danzigiin.

Scheel vastasi, että hänen oli mahdoton luovuttaa useampia laivoja kuin herttua oli määrännyt ja välttämättä tarvittiin.

Ei ollut muuta keinoa kuin mukautua olosuhteihin ja herttuan hyvään tahtoon. Sigismund lastasi väkensä niihin laivoihin, jotka sai, ja purjehti ulkosaaristoa kohden.

Baresundiin saavuttua odottivat kaikki, että käännyttäisiin vasempaan ja suunnattaisiin matka Tukholmaan. Mutta kuningas kaskikin kääntyä oikeaan, sillä hän tahtoi Kalmariin.

Sinne päästyä kirjoitti kuningas herttualle, että myrsky oli ajanut hänet pois oikealta reitiltä, eikä hän enää uskaltanut meritse lähteä purjehtimaan Tukholmaa kohden. Tietenkin täytyi tulla maitse.

Kalmarista otti hän laivoihinsa runsaasti muonaa ja muita matkatarpeita. Kalmarin linnan päälliköksi hän määräsi Juhana Sparren, Eerikin veljen ja herttuan persoonallisen ystävän. Valtakirjassa, joka Juhana Sparrelle annettiin, käskettiin tämän ajallisen onnensa ja iankaikkisen autuutensa uhalla tehdä voitavansa säilyttääkseen linnan yli talven; kaikki sovinnonhieronta herttuan kanssa kiellettiin.

Lokakuun 25 päivänä nostatti kuningas purjeet ja suuntasi matkan Danzigia kohden. Kuningas ja prinsessa matkustivat kauniilla ja hyvin sisustetulla "Joutsen" laivalla.