SISÄLLYS: (continued 3)

Oli lähetetty noutamaan vielä toista lääketaitoista henkilöä. Hän laittoi itse lääkkeet, jotka vaimensivat vaivoja. Sairas vaipui kuumehoureihin, joista molemmat naiset tuskin eroittivat muuta kuin nimen: "Anna!" Väliin oli hän tajuissaan, mutta vaipui uudestaan houreihin. Ja keskellä houreita lakkasi hänen hengityksensä, ja kaikki oli lopussa.

Hänen luonaan olivat silloin vain prinsessa ja Gunilla. Edellinen meni vainajan luo ja painoi korvansa hänen suutansa vasten.

"Hän nukkuu", sanoi hän nyökäten Gunillalle ja hyväili hänen kauniita kasvojaan. Gunillalla oli täysi työ vetäessään hänet pois.

Vainaja haudattiin Ekolsundin kauniiseen kirkkoon. Sofia prinsessa oli vajonnut sellaiseen tylsyyden tilaan, ettei häntä saatu uskomaan muuta kuin että hänen poikansa nukkui.

Hautajaisten jälkeen palattuaan Bråbergiin lähetti Gunilla noutamaan mestari Nikolasta, jota pidettiin hyvin pystyvänä lääketaidon alalla. Tämä tuli ja tiedusteli tarkoin hänen terveydentilaansa.

"Teidän armonne on kovasti vilustunut", sanoi mestari Nikolas.

"Niin, se on totta", sanoi Gunilla punastuen.

Mestari Nikolas laittoi lääkkeet ja määräsi välttämään kaikkia mielenliikutuksia. Sen jälkeen hän lähti luvaten tulla takaisin.

Lääkkeet auttoivat tosiaankin, ja Gunilla saattoi nukkua paremmin yönsä ja tunsi itsensä reippaammaksi ja iloisemmaksi kuin pitkiin aikoihin.

Hänen uskottu palvelijattarensa, Elsa, oli nyt tosiaankin aikeissa mennä naimisiin. Gunilla oli luvannut pitää häät ja olla itsekin mukana, jos suinkin jaksoi.

Sulhanen ylennettiin korpraaliksi kuninkaan puoltolauseen johdosta, ja morsian oli saanut häälahjaksi pienen talon, joka tyydytti heidän vähäiset tarpeensa.

Gunillan toinen hovineitsyt oli jo mennyt naimisiin ja toinen, Renata neitsyt, laittoi parhaallaan myötäjäisiään. Kuningatar Gunilla antoi hänelle lahjoja ylenmäärin ja oli pyytänyt ruotsalaisen ministerin rouvaa Parisissa ostamaan erinäisiä kankaita, niiden joukossa morsiuspuvuksikin.

Nämä saapuivat eräänä päivänä, jolloin kuningatar oli poissa. Eräs korkea herra, joka ei ollut sanonut nimeään, oli jättänyt useita paketteja ja pyytänyt lupaa tulla uudestaan kuulemaan, oliko hänen armonsa tyytyväinen sisällykseen.

Morsian oli ihastunut kauneihin lahjoihin, ja niiden antaja oli halukas lausumaan kiitoksensa niiden tuojalle.

Eräänä iltapäivänä, kun he parhaallaan katselivat ihanuuksia, ilmoitettiin markiisi de Lascy.

"Tule", sanoi Gunilla hovineitsyelleen, "sinunkin on kiitettävä häntä!"

Markiisi tuotiin sisään, mutta kuka voi kuvailla Gunillan hämmennystä, kun hän ensi silmäyksellä tunsi muukalaisen, saman, joka oli uskaltanut…

Vieraskin näytti yllätetyltä hänet nähdessään, mutta ei tuntenut häntä varmasti… etsi kenties muistoistaan.

Ankaralla ponnistuksella sai Gunilla maltetuksi mielensä ja kiitti palveluksesta. Sitten hän kyseli Ranskasta, ja vieras vastasi ikäänkuin ohimennen, päästäkseen puhumaan Ruotsista, jossa oli käynyt ensi kerran parisen vuotta sitten.

"Nyt se tulee", ajatteli Gunilla. "Hyvät enkelit minua auttakoot!"

Vieras kertoi olleensa Bråbergin läheisyydessäkin; kuinka lähellä, sitä hän ei voinut sanoa… Hänellä oli ollut pikku seikkailukin… tosin itsessään vähäpätöinen, mutta hän ei ollut sitä unohtanut.

Gunilla parka oli kuin tulisilla hiilillä. Kun vieras vihdoin oli mennyt ja hän palasi uupuneena makuukamariin, tuli Elsa kiireesti häntä vastaan. "Ah, teidän armonne!" kuiskasi hän.

"Mitä nyt, Elsa?"

"Muukalainen… se oli hän…"

"Onko hän tavannut sinut?"

"Kyllä, mutta luulen, ettei hän tuntenut minua."

"Olenko vielä nytkään saanut kyllin kovaa rangaistusta?" kuiskasi kuningatar itsekseen.

Seuraavana päivänä kutsuttiin mestari Nikolas jälleen; hänen armollaan oli ollut hyvin vaikea yö.

"Onko hän kiihtynyt jostakin?" kysyi vanhus.

"Ei tietääkseni vähintäkään", vastasi Elsa.

Mutta kun Gunilla näki hänet vuoteensa ääressä, sanoi hän hymyillen: "Päinvastoin on minulla ollut hyvin kiihdyttävä kohtaus!"

"Nuoruus ja viisaus kuuluvat harvoin yhteen", vastasi hän. "Niillä, jotka seisovat korkealla, on tavallisesti toisenlaiset rasitukset kuin meillä pikku eläjillä!"

"Niin, luulen kyllä, ettei kukaan teistä olisi pannut sitä niin kovin sydämelleen", vastasi sairas.

Apteekkari määräsi jälleen hänelle lääkkeitä, mutta kun Gunilla kysyi, uskoiko hän niiden tekevän yhtä hyvää kuin edellistenkin, pudisti vanhus päätänsä.

Gunilla toipui jonkun verran. Jaksoipa hän nousta jalkeillekin, olla läsnä Elsan vihkiäisissä ja panna seppeleen hänen päähänsä.

Mutta sitten hän sairastui entistään paljon pahemmin. Sairaus kiihtyi nopeasti, mutta oli melkein kivuton. Hän määräsi poikansa herttuan kasvatettavaksi, ja vaipui heinäkuun 17 päivänä 1517 ikuiseen uneen. Viime sanoikseen hän kuiskasi: "Olen iloinen, kun pääsen täältä."

17.

MEREN TOISELLA PUOLEN.

[Yrjö Koskisen Suomen historian mukaan.]

Avarampana kuin moni kuningaskunta ulottuu Pohjanmaa Satakunnasta, Hämeestä ja Savosta aina Lapin rajoille, noitien ja satujen maahan, jossa juhannuksen aikaan ei aurinko mene lainkaan mailleen eikä joulun tienoilla lainkaan nouse näkyviin.

Mutta ei talviyökään siltä ole valoton. Kuutar levittää hopeaharsonsa lumipeitteisille vuorille, kummuille ja lakeuksille, ja tuikkivat tähdet ja liekehtivät revontulet täyttävät ihmismielen ihmettelevällä väristyksellä.

Tämän maan rantaseuduilla asui monista heimoista sulautunut kansa, josta merenhenki kasvatti uljaita, pelottomia miehiä, eivätkä naisetkaan jääneet miehistä jälkeen. Se oli voimakasta ja rohkeaa sukua, joka silmää rävähdyttämättä katsoi vaaraa suoraan silmiin. Olipa sotateiden käynti heidän suurimpia ilojaan.

Itse he puolustivatkin kotiseutujaan Vienan karjalaisia ryöstöretkeilijöitä vastaan ja tekivät kostoretkiään heidän mailleen. Murha, poltto ja hävitys antoi näille retkille molemmin puolin ulkonaisen leiman, mutta niillä oli kansa varttunut yhä suurempaan pontevuuteen ja itsenäisyyteen, valppaaseen uljuuteen, joka ansaitsee ihailuamme.

Talonpoika oli Pohjanmaalla ylinnä, siellä ei ollut ainoatakaan kaupunkia porvareineen, ei ainoatakaan aateliskartanoa, ja kun he itse pitivät puolensa vihollisiaan vastaan, olivat he säästyneet linnaleiristäkin.

Mutta heidänkin aikansa oli tuleva. Samoinkuin Pohjanmaan uljas kansa kukisti metsän pedot, samoin heidän itsensä täytyi vähitellen alistua "sivistyksen" ikeen alle ja oppia tuntemaan sen hyvät kuten huonotkin puolet.

* * * * *

Kuuluisin Pohjanmaan talonpoikaissotureista oli ollut Juho Vesainen, joka oli johtanut monet hävitysretket Vienan-Karjalaan. Tällaiselta retkeltä palatessa oli hänet Ahma niminen sotavanki surmannutkin.

Hänen leskensä, miehen verta, asui talossa viiden lapsen kera. Elämä ei Kaara muorille juuri ollut kovempaa eikä helpompaa kuin miesvainajan eläessäkään; huolenpito kodista ja sen niukasta elannosta oli oikeastaan aina ollut hänen niskoillaan, hänellä oli nyt vain huolehdittavana yhtä päätä vähemmän, mutta sittenkin miehen meno manalle oli häneen vaikuttanut melkein musertavasti; hän saattoi väliin istua tylsänä ja toimetonna, melkein välinpitämättömänä kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.

Vanhin lapsista, Veera, oli elänyt jo viisitoista kesäänsä ja oli kaikkien poikien ihailun esineenä, aivanpa hän heidät lumosikin. Hänen suuret, ilmehikkäät silmänsä heitä samalla peloittivat ja viehättivät, ja hänen reippautensa ja ketteryytensä tuntuvin käsin torjumaan jokaisen loukkauksen saavutti yleistä hyväksymistä, sillä tiedettiin, ettei hän ketään suosinut toisten kustannuksella.

Hän oli äidilleen hyvänä apuna, ja ensi surun aikana hoiti hän yksin kotia, joka ei ollut niinkään mitätön. Sillä niillä rahoilla, jotka Vesainen oli osaksi ryöstänyt, osaksi muuten saanut Vienan-Karjalaan tekemillään sotaretkillä, oli Kaara saanut hänet ostamaan muutamia tiluksia ympäristöstä, niin että perillisille hänen kuollessaan jäi koko suuri tila, jota Kaara ja Veera hoitivat muutamain palvelijain keralla.

Veeralla oli suuri vaikutus kansaan. Luultiin näet yleensä, että hän oli yhteydessä salaisten voimien kanssa. Hänellä oli loveenlankeamisiakin, jolloin hän ennusti tärkeitä tapauksia niin yksityisten kuin koko tienoonkin elämässä. Hän oppi pian käyttämään hyväkseen siitä koituvaa kunnioitusta, ja hänen jakaessaan käskyjään ja määräillessä töitä oli hänen esiintymisessään jotakin niin mahdikasta, että Kaara alkoi häntä pian totella samoin kuin muutkin.

Näihin aikoihin oli sotapäällikkö Pietari Bagge tehnyt muutamien virkamiesten ja varakkaimpain talonpoikien kanssa sellaisen sopimuksen, että he kukin kohdaltaan varustaisivat ratsumiehen talonsa puolesta, eikä heidän silloin tarvitsisi muuta kotiväkeään lähettää sotateille eikä rajanpuolustukseen. Kaikki ne, jotka eivät siihen suostuneet, olivat velvolliset lähtemään sotaan ensi kutsusta kaikkine väkineen omassa muonassaan.

Eräänä päivänä sai Kaara odottamattomia vieraita. Tupaan astui neljä vierasta miestä. Ylhäisin heistä oli virkaatekevä lainlukija Eerik Olavinpoika, hänen jälestään tuli Lassi Niilonpoika, joka oli määrätty yhden pohjalaisen lippukunnan johtajaksi, ja lopuksi Kyrön nimismiehet Lassi Gregorinpoika ja Pietari Gumse.

Miehet istahtivat muitta mutkitta penkille, jutellen ja kiroillen kovaa pakkasta. Kaara, joka oli yksin tuvassa, meni heti alas kellariin ja toi palatessaan neljä haarikkaa olutta, jotka asetti miesten eteen.

"Tunnetteko meidät?" kysyi Eerik Olavinpoika ja kallisti haarikan suulleen.

"Tunnen kyllä", vastasi vaimo.

"Silloin tiedätte, että olemme lain palvelijoita ja tulemme sen asioissa."

"En tiedä tehneeni mitään pahaa."

"Ettekö ole Vesaisen leski", huusi Pietari Gumse, "ja ettekö ole piiloittanut hänen ryöstämänsä aarteet?"

Päähänpisto palkittiin raa'alla naurulla.

"Minkä hän on ottanut julkisodassa, siihen lienee hänellä oikeus", vastasi Kaara pelottomasti ja hehkuvin poskin.

"No, emme juuri ole sentähden tulleetkaan", puuttui Eerik Olavinpoika puheeseen. "Tulimme kysymään, tahdotteko varustaa miehen ja hevosen ja sitten hankkia vapauden muista sotatoimista."

Naisen silmät tähystelivät vaanien miehiä vuoronperään. "Minulla, yksinäisellä naisella, on jo viisi lasta niskoillani, ja siinä on minulle kylliksi", sanoi hän.

Samassa aukesi tuvan ovi ja Veera tuli sisään neljän sisaruksensa kera. Kolme poikaa kantoi kukin suksiaan, jotka he panivat pystyyn seinää vasten. Sen jälkeen kertyivät he kaikki äidin ympärille.

Miehet eivät voineet kääntää silmiään tytöstä, jonka ihmeelliset silmät tähystelivät heitä vuoronperään kutakin. Talvipakkanen oli antanut raikkaan punan hänen poskilleen, ja Veera oli tällä hetkellä kauniimpi kuin konsanaan.

Pietari Gumse jupisi puoliääneen: "Hän tulee vielä houkuttelemaan monet perikatoon."

"Mikä pirun penikka lieneekään", tokaisi Lassi Niilonpoika.

Eerik Olavinpojan hienoille kasvoille levisi pahajuoninen hymy. "Tyhjin käsin eivät lain palvelijat voi täältä lähteä", sanoi hän Kaara muorille. "Ja saatte tyytyä siihen, että viemme täältä, mikä meitä parhaiten miellyttää."

"Täällä ei ole mitään, mikä kelpaisi niin hienoille herroille", sanoi Kaara katsellen ympärilleen köyhässä tuvassaan.

"Sepähän nähdään", vastasi lainlukija, joka äkkiä hypähti pystyyn ja kietaisi käsivartensa Veeran ympärille. "Hän on meidän saaliimme, ja nyt, pojat, lähdettiin!"

Mutta naaraskarhun pentu ei ollut niin helposti siepattu; hänen käsivartensa olivat vapaina, ja hän voi niin lyödä ja repiä kuin purrakin. Hän saattoi myös päästää rähinän, jota nuoremmat sisarukset säestivät kirkunallaan, Kaaran koettaessa kaikin voimin vapautua niistä, jotka tahtoivat estää häntä menemästä tytärtään pelastamaan.

Syntyi hirmuinen kirkuna ja meteli. Mutta silloin temmattiin tuvan ovi auki ja sisään ryntäsi kymmenkunnan poikaa, seipäät ja kartut käsissään. Iskuja alkoi sataa satamistaan, lainlukijan täytyi päästää saaliinsa, ja hän ja hänen apurinsa syöksyivät päistikkaa ovelle ja kynttäkantta tiehensä.

Nauru ja kiroukset kajahtelivat heidän jälkeensä. Poikien joukossa oli myös nuori Ilkka, ja hänen kynsiään syyhytti niin menemään lyömään kuoliaaksi lainlukija, kurja naisenryöstäjä, että Veera sai töintuskin hänet pidätetyksi:

"Varo petoa", huusi Kaara. "Hän janoaa kostoa, ja kuka puolustaa meitä, jos sinä joudut hänen saaliikseen!"

"Parasta on, että annatte Veeran vaimokseni. Silloin voin puolustaa häntä paremmin."

"Eihän sinulla ole vielä omaa tupaakaan."

"Sellaisen saan kai pian pystyyn."

"Veera ei ole vielä täyttänyt kuuttatoistakaan eikä edes käynyt ripillä."

"Antakaa hänen sitten mennä papin luo rippikouluun, minä laitan sillaikaa tuvan."

"En voi tulla toimeenkaan ilman häntä, hän on suruaikana ollut minulle suureksi hyödyksi."

"Mutta sanoittehan itse, ettette voi häntä suojella."

"Niin kyllä, minusta näyttää, etten pysty siihen."

Veera oli tähän asti kuunnellut äänetönnä. Hän ei niinkään Ilkkaa vieroksunut, mutta tiesi myös, kuinka hyvin äiti häntä tarvitsi. Sentähden sanoi hän: "Äiti ei voi tulla ilman minua toimeen, sentähden täytyy minun jäädä sinne missä olen. Mutta tarvitaanhan tänne käsivarsia lisääkin, ja jos Ilkka tahtoo naida minut, muuttakoon tänne."

Tämä oli toisistakin hyvä keksintö, ja niin sovittiin, että Kaara muori ja Veera menisivät jo samana päivänä papin luo tuumimaan miten asia oli järjestettävä.

* * * * *

Sillä välin oli Eerik Olavinpoika seuralaisineen lähtenyt kiireenvilkkaa muille markkinoille, ja he onnistuivatkin toisista pitäjistä haalimaan kokoon viitisenkymmentä talonpoikaa ratsumiehikseen. Ja koko parvi meni sitten Oulunsaaren linnaan, missä he joivat ja pitivät hurjaa elämää puolentoista kuukautta.

Samaan aikaan tehtiin aselepo Venäjän kanssa, ja kun ei mitään vihollisia näkynyt eikä kuulunut tähän aikaan, katsoi Eerik Olavinpoika hyväksi panna huovinsa linnaleiriin ympäri koko Pohjanmaan.

Mutta pohjalaisella rahvaalla oli laillinen vapaus kaikesta ratsupalveluksesta ja huoveista, joiksi ratsumiehiä tavallisesti nimitettiin, eikä se sentähden voinut olla halukas majoittamaan linnaleiriin näitä "tunkiojunkkareita", joiden ratsut olivat aivan äsken olleet valjastettuina lantakuormain eteen eivätkä he tunkiolta lähdettyään olleet nähneet vihollisesta vilahdustakaan.

Kokoontui pitäjistä miehiä neuvottelemaan; täytyi nousta puolustamaan lakia ja vapautta.

Aatelissortoa ei tähän asti ollut tunnettu, nyt oli nouseva knaappeja kuin sieniä sateen jälkeen, ja lankesi luonnostaan, että voudit ja lainlukijat liittyisivät heihin. Tiedettiin, mihin sellainen vei muissa maakunnissa, oli kysymys vain siitä, miten paha voitaisiin estää juurtumasta Pohjanmaalle.

Pitkien neuvottelujen jälkeen lähetettiin lähetystö Kaarle herttuan luo, ja hän vahvisti heti Juhana kuninkaan vapautuskirjan, jonka jälkeen lähetystö tyytyväisenä palasi takaisin maahansa.

Se ponteva ja yksimielinen vastarinta, jota Eerik Olavinpoika koki, kun hän koetti majoittaa ratsumiehiään linnaleiriin, ei tosin vienyt ilmitaisteluihin, mutta kyllä uhkauksiin, että "lapset ja lastenlapset saisivat itkeä heidän niskoittelunsa tähden".

Sen jälkeen ratsasti koko parvi liehuvin lipuin muihin Suomen maakuntiin. Savossa he pääsivätkin linnaleiriin, ja kansan täytyi äärimäisessä puutteessaan pitää murhe heidänkin elatuksestaan.

Eerik Olavinpoika riensi sieltä Turkuun; hän oli yhtä vähän unhoittanut tyttöä, jonka oli aikonut ryöstää, kuin kärsimäänsä häväistystäkään; hän ja hänen toverinsa janosivat kostoa, eikä Klaus Fleming voinut saada innokkaampaa toteuttajaa tuumilleen.

Suomalainen ratsuväki, 300 skotlantilaista ratsumiestä ja suuri joukko jalkaväkeä lähetettiin kostonteille. Heidän jälestään tuli pian Uplannin lippukunta ja joukko suomalaisia huoveja, jotka saivat käskyn säälimättömään mellastukseen Pohjanmaalla.

Tieto tästä levisi kulovalkeana pitäjästä pitäjään, se oli saapunut Vesalaankin ja jouduttanut Veeran häitä. Kohta häiden jälkeen astui tupaan Eerik Olavinpoika lukuisan miesparven kera rankaisemaan niitä, "jotka olivat rikkoneet lain palvelijoita vastaan", kuten hän sanoi.

Ilkka tuli häntä vastaan toinen käsivarsi kierrettynä Veeran ympärille ja kirves toisessa kädessään. Veeralla oli kädessään puukko, ja molemmat olivat valmiit taisteluun elämästä ja kuolemasta. Kaara ja pienemmät lapset olivat hekin tarttuneet kukin puolustusasemiinsa, ja pian sekaantui kirkuna ja valitushuudot kirouksiin ja sadatuksiin. Se oli hirveä ottelu, mutta ylivoima voitti. Kaara makasi lattialla syvä haava kaulassaan, josta veri virtaili.

Veera oli vahingoittumaton, mutta sidottu käsistään ja jaloistaan; hänen silmänsä tuijottivat mieheensä, joka makasi lattialla pitkin pituuttaan, vaikkei tietty, oliko hän elävä vai kuollut; lapsista näytti ainoastaan vanhin poika olevan hengissä, toiset makasivat liikkumattomina äidin vieressä.

Veeran silmistä vuotivat kyyneleet, mutta hän ei virkkanut sanaakaan. Kuitenkin liikkuivat hänen huulensa; kenties se, mitä hän kuiski, ei ollut aiottu ihmiskorville.

Pian olivat kaikki murhatut. "Oikeus on pantu voimaan", huudahti Eerik Olavinpoika. "On enää vain tätä naista kuulusteltava ja tuomittava hänet. Ottakaa hänet mukaan."

Kaksi miestä otti Veeran väliinsä, hänen jalkansa irroitettiin, ja hän seurasi suosiolla.

"Tuomarin luo", sanoi muuan kurillaan.

"Hän kyllä mahtaa sekä tuomita että rangaista", lisäsi toinen nauraen.

"Jos hän olisi heti lähtenyt mukaan, ei toisten olisi tarvinnut menettää henkeään."

"Tietää sen, että mitä korkeat herrat saavat päähänsä, niin on turhaa pyristellä sitä vastaan."

Mutta Veera ei kuullut, mitä hänen ympärillään puhuttiin, hän näytti olevan yhä vielä kotituvassaan. Hän oli kolmena yönä peräkkäin nähnyt unta, että äiti ja sisarukset surmattiin, mutta siitä ei hän ollut sanonut muille mitään; niin pappi kuin Ilkkakin luulivat, että hänen ihmeelliset näkynsä olivat vain pirunjuonia.

Minkäpä Veera sille voi; hän tunsi, että jokin outo voima veti häntä eteenpäin. Kuinka hän tuskittelikaan ja tunsi aivan olevansa pakahtumaisillaan, täytyi hänen puhua sanat, jotka polttivat hänen huuliaan. Ei hän nytkään tiennyt, mitä hänelle tehtiin, hän vain meni minne vietiin, melkein pelotonna, sillä eihän hän voinut välttää kohtaloansa.

Hänet vietiin pappilaan. Sen oikeat asukkaat oli ajettu mieron tielle, ja nykyään oli siellä Eerik Olavinpoika rajatonna valtiaana.

Veera sulettiin erääseen kamariin ja jäi yksin. Hän katseli ympärilleen. Se oli papinmuorin oma huone, jossa hän tavallisesti oleskeli. Mutta siellä oli pienet salaportaat, jotka veivät alas rovastin kamariin. Hän löysi ne melkein heti ja meni alas. Kunnioittavasti katseli hän tyhjässä huoneessa ympärilleen… pieni kirjahylly, kirjoituspöytä, suuri nojatuoli, kaikki herätti hänen ihailuaan ja kunnioitustaan. Olivathan ne hänen, joka oli suonut hänen luoda silmäyksen taivaaseen, mihin ihmiset pääsevät kuoltuaan.

Hän vaipui tuolille ja vaipui horroksen tapaisiin mietteihin. Ja kun lainlukija hetken kuluttua astui huoneeseen, ensin turhaan etsittyään tyttöä kaikista muista huoneista, ei hän oikein tiennyt, nukkuiko tämä avoimin silmin vai oliko kuollut. Sillä hänen poskensa olivat valkoiset kuin lumi, ja katse tuijotti suoraan eteen kuitenkaan näkemättä mitään, ja kaikkein vähimmän häntä, joka juopuneena viinistä ja eläimellisestä himosta luuli vihdoinkin olevansa varma saaliistaan.

"Ei nyt ole aikaa nukkua", huusi hän melkein läähättäen. "Nyt olet vihdoinkin minun, minun!" Hän tahtoi sulkea Veeran syliinsä, mutta vaikka tämä nousikin, oli hän kankea kuin seiväs. Hän ei sysännyt pois, mutta hänen tavoittelijansa loittoni itsestään kauhusta huudahtaen… Oliko hänellä elävä vai kuollut edessään?…

Silloin kohotti Veera kätensä, huulet aukenivat, ja ainoastaan suurilla ponnistuksilla näytti hän saavan esiin muutamia katkonaisia sanoja:

"Voi teitä, Suomen vitsaus… Niinkuin heinäsirkat täyttävät he maan… mutta me tuhoamme heidät, ja vaikka toisia on tuleva tuhansittain, huudamme heille taivaan kirousta… Me annamme kymmenen henkeä yhdestä sortajamme hengestä… miehet, naiset ja lapset lähtevät tuhoamaan heitä tulella ja miekalla, salaa ja julki… Kuolleetkin ovat nousevat haudoistaan, pelolla ja kauhulla he lyövät vihollisen, ja taivaan enkelit ja hornan henget ovat meitä auttavat sortajiamme kukistamaan!"

Kenties humala antoi lisäkauhua ilmestykselle, mutta Eerik Olavinpoika joutui niin pois suunniltaan, että hän vetäytyi takaisin, ja kun ovi oli auki, vetäytyi hän viereiseen huoneeseen ja sulki visusti oven jälessään. Hän heittäytyi tuolille, mutta tuokion mietittyään juolahti hänen mieleensä, että hän oli antanut puijata itseään ja että kaikki oli ollut ainoastaan viheliäistä ilvehtimistä.

Hän hypähti vimmoissaan pystyyn ja meni takaisin papinkamariin. Mutta se oli tyhjä, Veera oli kadonnut.

"Onko paholainen vienyt hänet savupiipusta mukanaan?" jupisi hän itsekseen. "Minä kyllä löydän hänet, vaikka hän olisi kätkeytynyt itse helvettiin."

Sitä aikomustaan ei hän kuitenkaan voinut panna toimeen. Lieneekö sen vaikuttanut päihtymys vai mielenliikutus, mahdollisesti molemmat, mutta melkein lamautuneena heittäytyi hän keinutuoliin, jossa vaipui raskaaseen uneen.

Hän heräsi siihen, että päivänsäteet pistivät hänen silmiinsä, sillä oli vaiennut uusi päivä. Veeraa ajatellessaan hän kopaisi poveaan; siellä oli portin avain, ja ilman sitä ei pappilasta päässyt pois kukaan. Oli selvää, että tyttö oli piiloutunut johonkin. Mutta hän vannoi kalliin valan, ettei lakkaisi etsimästä ennenkuin oli löytänyt karkurin.

Hän ryhtyi etsimään innolla, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Hän etsi monien miesten kanssa pitkin päivää, etsi kiroillen ja sadatellen, mutta turhaan. Lopulta alkoivat miekkoset raapia päätään ja tuumia, että hänet oli kuin olikin vienyt itse paholainen.

Eerik Olavinpoika määräsi suuren summan rahaa palkinnoksi sille, joka voi tytön etsiä kätköpaikastaan, ja kiukusta vimmoissaan hän palasi Turkuun korkean suosijansa, herra Klaus Flemingin luo.

18.

KULOVALKEA.

Klaus Fleming kuului mainehikkaaseen, aikoinaan Saksasta muuttaneeseen sukuun. Hän sai kasvaa melkein omissa hoteissaan, tehdä mitä tahtoi pienestä pitäen. Nuoruudessaan oli metsästys hänen mielihommiaan, hän ratsasti hurjimmalla oriilla läpi metsien, kautta ketojen, tai oleskeli tallissa pitäen silmällä hevosten hoitoa ja väliin ruoskien renkejään.

Täytettyään viisikolmatta vuotta täytyi hänen pestä kasvonsa ja lähteä naimaan. Vähintään oli hänen päästävä kuninkaan langoksi, ja Stenbockien suku ottikin äveriään kosijan suosiolla vastaan. Kaunis, ylpeä Ebba Stenbock miellytti häntä heti. Kihlaus tapahtui, ja molemmin puolin näytettiin oltavan tyytyväisiä. Mutta Ebban sisarukset vaihtoivat salavihkaisia silmäyksiä, ja morsiamensa perheen keskuudessa tuleva vävy ensiksi sai "nokinenän" nimen.

Häät vietettiin viivyttelemättä, ja nuori pari asettui asumaan Suitiaan. Siihen aikaan kun Juhana prinssi piti hovia Turussa, kävi Klaus Fleming usein hänen luonaan nuoren vaimonsa keralla. Eerikin kukistuttua ja Juhanan tultua kuninkaaksi yleni hän tärkeästä asemasta toiseen; hänestä tehtiin valtaneuvos, Etelä-Suomen laamanni, Viikin vapaaherra (Suomessa), ja epäilemättä oli hän ainoa, johon Juhana III luotti. Ebba Stenbock kannusti hänen kunnianhimonsa äärimmilleen, ja tehtyään herralleen ja kuninkaalleen häikäilemättä mitä palveluksia tahansa, varsinkin rahvaan nöyrryttämiseksi, ja aloitettuaan rauhanneuvottelut Venäjän kanssa, nimitettiin hänet Viipurin linnan ja läänin ylipäälliköksi. 1582 tehtiin hänestä yliamiraali, 1588 valta-amiraali, 1591 valtamarski ja 1594 Suomen käskynhaltia. Kaikesta suuruudestaan oli hänen kiittäminen Juhana kuningasta ja Klaus Fleming näkikin hänessä kaikkensa, Jumalansa, ainoan, jota hän tahtoi palvella.

Vuonna 1592 hieroi hän kolmen ruotsalaisen asiamiehen kanssa rauhaa venäläisten kanssa. Kun heidän vaatimuksensa olivat aivan kohtuuttomat, lähti hän tiehensä ja kirjoitti neuvotteluihin jääneille sellaisen kirjeen kuin he olisivat hänen tallirenkejään, ja erästä heistä uhkasi hän pyövelinkirveelläkin.

Syynä Flemingin äkilliseen lähtöön oli ollut Juhana III:n kuolema. Nyt riensi hän katkaisemaan kaikki suhteensa Ruotsin kanssa, ottamaan valan sotaväeltä Sigismundin puolesta ja ilmoittamaan, että laivasto kuten maakin oli hänen hallussaan.

Mutta ei siinä kyllin; hän lähetti avoimen kirjeen Ruotsiin uhaten jokaista, joka ei pysyisi aloillaan ja olisi kuninkaalle uskollinen. Kirjeet olivat kirjoitetut murteellisella suomenkielellä ja herättivät suuttumuksen ohella naurua.

Koko sielustaan vihasi hän Kaarle herttuaa, molemmat olivat ylpeitä ja vallanhimoisia. Kustaa Vaasan nuorin poika ei tunnustanut Flemingiä vertaisekseen, ja tämä puolestaan katsoi olevansa sukujuuriltaan ylhäisempi kuin nuorin kuninkaan poika.

Niin Juhanan kuin Sigismundinkin mielessä lietsoi Klaus Fleming pelkoa ja ynseyttä herttuaa kohtaan. Fleming uskoi lujasti, että hän tavoitteli kruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja Kaarle oli sentähden hänen silmissään kuningashuoneen vaarallisin ja ainoa vihollinen.

Suuri osa Suomen kansaa, mutta varsinkin pohjalaiset, turvautui herttuaan, sentähden oli sitä kuritettava, jopa se tuhottavakin tulella ja miekalla, jollei muu auttanut.

Klaus Flemingille merkitsi vähät perin köyhdytetty, hävitetty maa ja nälistynyt kansa. Juhana kuninkaan antamasta lupauksesta, että pohjalaiset olivat vapaat linnaleiristä, hän välitti vähät, kun oli hankittava luja sotavoima Kaarle herttuaa vastaan. Sellainen voitiin pitää yllä ainoastaan majoituksella, ja oli mitä tärkeintä, ettei jotakuta maakuntaa vapautettu taakasta, jota toiset vastahakoisesti kantoivat.

Sentähden olivat hänelle mieleen sellaiset kätyrit kuin Eerik Olavinpoika. Mitä se häneen kuului, jos kansaa kohdeltiin julmasti ja häikäilemättömästi, kunhan se vain kiristettiin orjalliseen nöyryyteen ja äärimäisiin kieltäymyksiin. Niin kohteli hän itse alustalaisiaan, kantoi veroja ja hoiti kaikki asiat kuin olisi ollut Suomen ruhtinas.

Herttuan kirjeihin ja uhkauksiin ei hän vastannut; koko maassa vallitsi täydellinen anarkia, ja usein tapahtui väkivaltaisia yhteentörmäyksiä Flemingin sotaväen ja herttuaan turvautuvan rahvaan kesken.

Ebba rouva oli kaksitoista vuotisen avioliiton jälkeen synnyttänyt herralleen pojan ja muutamia vuosia myöhemmin kaksi tytärtä. Vanhempi tyttäristä muistutti suuresti äitiään, jonka suosikki hän oli, mutta nuorempi samoin kuin poikakin olivat hiljaiset ja lempeät luonnoltaan. Niin kauas olivat nämä omenat puusta pudonneet, että Klaus herra väliin sanoi nauraen emännälleen: "Jollen tuntisi sinua, voisin vaikka vannoa, etteivät he ole minun lapsiani." Itse asiassa häntä huvitti tämä suuri eroavaisuus, ja saattoipa joskus tapahtua, että hän heidän rukoustensa johdosta armahti jonkun kuolemaantuomitun talonpojan.

Heidän kasvatustaan hän piti hyvin tärkeänä, eikä opettajista ollut puutetta. Kohta Turkuun muutettuaan otti hän kirjurikseen Daniel Hjort nimisen ylioppilaan, mutta kun tämä osoitti olevansa sangen taitava vieraissa kielissä, pantiin hänet myös nuorten neitien opettajaksi, ja kuinka hyvin harkittu tämä toimenpide oli, tulemme tuonnempana näkemään.

Vielä oli kuvaava piirre Flemingille se, ettei hän pitänyt kerrassaan mitään väliä protestanttisuudesta eikä katolisuudesta; kun niikseen tuli, saattoi hän olla kumpaa tahansa. Hän oli tosin ottanut kappalaisen, joka piti rukoukset; väliin oli hän niissä läsnäkin, mutta oikeastaan hän jätti autuuden asiat kappalaisen haltuun. Kullakin oli omat tehtävänsä.

Tutustuttuamme näin hieman käskynhaltiaan, luokaamme silmäys olosuhteihin Pohjanmaalla.

* * * * *

Salavihkaan kulkivat viestit kylästä kylään, ja kohta sen jälkeen hiipi pimeässä yössä pitkin teitä ja polkuja joukko ihmisiä, jotka kaikki riensivät samaan suuntaan, suureen maakuoppaan syvällä metsässä. Ja ken pimeässä osui luolalle läpi murrokkojen ja tiheikköjen, häneltä melkein huikeni silmät seiniin pistettyjen soihtujen valossa.

Tulen lepattava loimo valaisi vähintään viidetkymmenet tuimat, ahavoituneet kasvot. Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt noin viisikymmeniseen mieheen, jolla oli syvät silmät ja viisaat piirteet.

Hän puhui kiihkeästi välttämättömyydestä lähteä vielä kerran Ruotsiin etsimään apua herttualta; retki saattoi kyllä käydä vaaralliseksi, mutta hyvässä toivossa on aina helppo tehdä taivalta.

Asiasta oltiin yhtä mieltä; lähetystö valittiin, suuri kokous hajaantui, ja pian nähtiin tummien hahmojen urrivan metsän murrokoita kunkin omalle haaralleen.

Jo edellisenä syksynä oli herttualle käyty valittamassa, ja avoimessa kirjeessä syyskuun 14 päivältä hän vapautti Pohjanmaan rahvaan kaikesta linnaleiristä ja uhkasi rangaistuksella jokaista, niin voutia, tuomaria, pappia kuin nimismiestäkin, joka uskalsi tätä kieltoa vastaan rikkoa. Mutta herttuan uhittelut olivat saaneet aikaan ainoastaan sen, että sotamiehet mellastivat entistäänkin suuremmalla julmuudella onnettomassa maassa.

Hädissään päättivät muutamat talonpojista kääntyä suoraan Klaus Flemingin puoleen; jollei hän voinut tai tahtonut heitä vapauttaa linnaleirin painosta, täytyi hänen sanakin suojella heitä nylkemiseltä ja väkivallalta.

Mutta pohjalaiset olivat ennen hakeneet turvaa herttualta, heidän valitukseensa sisältyi nurinaa sitä kaitsijaa vastaan, jonka Klaus herra oli heille määrännyt, ja sentähden talonpoikain lähettiläät pistettiin tyrmään heti Turkuun tultuaan. Ankara herra ei alentunut edes heitä puhuttelemaankaan, ja he saivat kiittää ainoastaan Ebba rouvan tai hänen lastensa rukouksia siitä, että pääsivät jälleen vapauteen.

Urkkijainsa kautta oli Eerik Olavinpoika nytkin saanut tiedon talonpoikain kokouksesta metsässä eikä viivytellyt ilmoittaessaan siitä Flemingille. Tämä määräsi heti lainlukijan sijaisekseen ja antoi hänelle rajattoman vallan menetellä miten hyväksi katsoi.

Ensi töikseen Eerik Olavinpoika asetti vahdit kaikille kulkuteille, etteivät pohjalaiset pääsisi herttuan luo. Lisävarmuudeksi asetettiin lotjia ja haaksia ahvenalaisille kulkuväylille; nämä vaanivat yötä päivää ja hyökkäsivät pohjalaisten purjeveneiden kimppuun, ryöstivät ne ja veivät väen vankeina Klaus herran luo, joka kohteli heitä kapinoitsijoina ja tavallisesti antoi heidän kuihtua kuoliaiksi vankityrmään.

Mutta kun talonpojat olivat nyt kerran äärimäisessä hädässään päättäneet kääntyä Kaarle herttuan puoleen, löysivät he kyllä kulkuteitä, joita, käyttämästä ei mikään ihmismahti voinut heitä estää. Talvisin hiihtivät he suksilla Merenkurkun yli Ruotsin puolelle, keväisin jäiden lähtiessä he soutivat sulat paikat ja väliin vetivät venheitään jäälauttojen yli päästäkseen perille. Kesäisin oli heillä pitkin Ruotsin rannikkoa omat soutuväylänsä, jotka ainoastaan he tunsivat.

Mutta mitä vaivoja he näkivätkin, niin vähän koitui heille siitä iloa: herttuan suojeluskirjeet vain kiihdyttivät vainoa heitä vastaan. Ja Kaarle oli itse niin omien juonten ja huolten kietomana, ettei hän saattanut kovemmin kourin puuttua Suomen asioihin.

Talonpoikain näköpiiri oli rajoitettu, eikä heidän huolehtimisensa ulottunut ulkopuolelle omaa maakuntaansa. Mutta pian kohosi heidän keskuudessaan miehiä, jotka selvemmin käsittivät ajan vaatimukset; nämä perustivat vaatimuksensa yleisempiin näkökohtiin ja tuumivat, että koska pohjalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset olivat saman kurinkaan alamaiset, täytyi heillä olla samat laitkin ja heidän nauttia samaa turvaa ja oikeuksia.

Ne miehet, jotka korkeammalla sivistyksellään tukivat rahvasta ja joilla sentähden oli suuri vaikutus tuleviin tapauksiin, olivat Pohjanmaan papit, ja heidän joukossaan oli Hannu Hannunpoika Fordell Pietarsaaresta. Hän asui Pinoniemen kartanossa Pietarsaaressa ja oli kertomuksemme aikana jo ikämies; mutta koskaan ei ole pappilaa pidetty suuremmassa arvossa, koskaan ei ole pappiin luotettu enemmän kuin häneen.

Hänen sisartaan, joka oli aikaisin joutunut leskeksi ja muuttanut hänen luoksensa, sanottiin pappilan muoriksi. Mummo piti kovaa komentoa, mutta kaikki pitäjän tytöt pyrkivät kilvan hänelle palvelukseen, eivätkä he tavallisesti lähteneet pois ennenkuin vihkituolille.

Hänen ainoa poikansa, Hannu Hannunpoika hänkin nimeltään, ei ollut lainkaan halukas papin uralle. Hän arveli voivansa olla yhtä suureksi hyödyksi voutinakin, ja setä antoi hänen pitää oman päänsä. Mutta ei ollut innokkaampaa talonpoikain ystävää kuin nuori Hannu: hänen hyvään ymmärrykseensä yhtyi järkähtämätön oikeudentunto, ja silloin hän tietysti oli nurjamielinen Klaus Flemingiä ja hänen kätyreitään kohtaan.

Toinenkin läheinen sukulainen, Henrik Niilonpoika, oli pappilassa kasvatettavana. Hän oli valinnut papillisen kutsumuksen, mutta se ei estänyt serkuksia olemasta hyvät ystävät, ja molemmat olivat yhdestä tuumin päättäneet uskollisesti pitää talonpoikain puolta.

Tähän aikaan tuli Pietarsaareen aivan nuori tyttönen nimeltään Katarina; hän meni heti Pinoniemeen kysymään pappilan muorilta palvelusta. Tytön kauniit kasvot ja ujosteleva käytös tekivät hyvän vaikutuksen ja kysyttäessä sanoi hän olevansa Ruotsin puolelta. Hänen isänsä oli rikas talonpoika Eerik Sursill nimeltään. Ukolla oli monta tytärtä, joista hän oli vanhin, ja nyt oli hän lähtenyt Suomeen palvelusta etsimään.

"Siihen täytyy olla jokin erityinen syy, muuten tuntuu se minusta kummalliselta", sanoi vanha Hannu.

Tyttö punastui ja alkoi itkeä. "Ette usko minua, jos sanon teille sen", sanoi hän uskaltamatta kohottaa silmiään.

"Uskon sinua vielä vähemmän, jollet sitä sano", vastasi pappi.

"Kaikki johtui eräästä unesta."

"Unesta?… Kerro se meille!"

Katarina kohotti katseensa häneen. "Olin olevinani", sanoi hän, "pellolla vehnää kylvämässä, ja vehnä puhkesi tähkään silmieni edessä, ja minä huusin sisaruksiani ja he tulivatkin, ja mihin vain heitimme vehnänjyvän, siinä versoi viljapelto, jonka vertaista en ole nähnyt kuunaan".

"Merkillistä", sanoi pappi, "kerrohan edelleen".

"Seuraavana aamuna, kun puhuin unestani, naurettiin minulle. Mutta kahtena seuraavana yönä näin saman unen uudestaan, ja silloin hätäännyin niin, että lähdin metsään, heittäydyin kanervikkoon ja itkin kourani täyteen ja huusin, etten tiennyt mitä minun oli tehtävä."

"Saitko vastauksen?"

"Olin vähällä säikähtyä kuoliaaksi, kun kuulin viereltäni äänen: 'Seuraa minua!' Katseeni kohotettuani näin nuoren naisen edessäni; en tiedä, mikä sen sai aikaan, mutta säikähdin niin silmittömästi, että jollei hän olisi tarttunut käsivarteeni, olisin varmaan juossut tieheni."

"Etkö ollut nähnyt häntä ennen?"

"En koskaan, mutta hänen sanansa lumosivat niin minut, että läksin kotoani hänen mukaansa."

"Eikö hän sanonut nimeään?"

"Sanoi olevansa Ilkan leski, Veera. Herra oli lähettänyt hänet, sanoi hän."

"Olemme kaikki kuulleet hänestä puhuttavan", puuttui pappilan muori puheeseen. "Missä hän on nykyjään?"

"Hän tuli kanssani veräjälle. 'Nyt osaat yksinkin', sanoi hän."

"Lähden itse häntä etsimään", virkkoi pappi ja lähti heti.

Sillaikaa keskusteli pappilan muori nuoren ruotsikon kanssa, jonka viisaat vastaukset ja ujo käytös miellyttivät häntä yhä enemmän. Mutta palveluspaikkaa ei hän vielä voinut luvata, hänen oli ensin puhuttava kunnianarvoisan rovastin, rakkaan veljensä kanssa.

Tämä oli heti löytänyt Veeran, joka hänet nähdessään tuli tervehtien vastaan.

"Olen Vesaisen ainoa eloon jäänyt lapsi", sanoi hän. "Isäni henki elää minussa ja minut on kutsuttu jatkamaan, minkä hän on aloittanut."

"Olet niin nuori ja kuitenkin sanotaan sinun ehtineen kärsiä paljon", vastasi rovasti katsellen häntä lempein silmin.

Kaidat, kuihtuneet pikku kasvot kirkastuivat, eikä itse rovastikaan voinut karkoittaa outoa tunnetta, kun tyttö kiinnitti häneen niin ihmeellisen ilmehikkäät silmänsä sanoen: "En tiedä mikä voima minussa vaikuttaa, mutta olen kulkenut pitkät tiet etsiäkseni Herran valitun. En tiedä, mihin hänet on kutsuttu, mutta minä olen tehnyt tehtäväni, ja nyt alkaa sinun."

Näin sanoen tahtoi hän mennä, mutta vanha mies ei häntä päästänyt, vaan vaati tulemaan mukanaan pappilaan. "En tuomitse ilmestyksiäsi", sanoi hän; "maailmassa on niin paljon, mitä emme voi käsittää. Tiedän vain, että ruumiisi tarvitsee vahvistusta, ja sitäpaitsi voit antaa minulle monia tietoja niistä pitäjistä, joissa olet oleskellut."

"Ajattele tarkoin! Jos noudatan kehoitustasi, voit sitä vielä katua."

"Moisia ennustuksia en suurin pelkää", vastasi pappi hymyillen.

Ja niin seurasi Veera häntä.

Kuukautta myöhemmin oli Katarina jo pappilan muorin avainpiika, niin että kartanossa kaikki, mikä oli suurempiarvoista, oli hänen valvontansa alaisena. Näiden naisten kesken oli syntynyt rajaton luottamus, ja vanhempi sanoi, ettei hän voinut enää nyt tulla toimeen ilman nuorempaa, ja tuskin olisi hän luovuttanut häntä omalle pojalleenkaan.

Veerakin oli edelleen Pinoniemessä; eihän hänellä ollut mitään kotia, miksei hän olisi voinut jäädä uusien ystäviensä luo. Pappilan tyyni aherrus vaikutti hyvin häneen, niin että hänen kokemainsa kauhujen muisto näytti vähitellen vaalenevan ja hänen nuorekkuutensa palaavan takaisin.

Tähän vaikutti suuresti sekin, että Hannu Hannunpoika, reipas nimismies, oli väsymätön nuorta tietäjätärtä ilahuttamaan ja lohduttamaan. Nämä molemmat kiintyivät nopeasti toisiinsa, ja Veera oli siksi luonnonlapsi, että antautui empimättä tunteelle, joka huomaamatta valtasi yhä syvemmin hänen mielensä.

Pappilan muori olisi mieluummin nähnyt Hannu Hannunpojan kiintyvän Katarinaan. Nyt hän melkein pelästyi nähdessään, miten Katarina antoi rakkautensa nuorelle Henrik Niilonpojalle ja tämän silmät näkivät vain hänet.

Molemmat rakkaussuhteet olivat kehittyneet rinnakkain aivan kuin lehtisilmikot keväällä; ne versoivat valossa ja lämmössä ja olivat parhaallaan puhkeamaisillaan, kun pappi eräänä päivänä sanoi sisarelleen: "Meidän täytyy pian laittaa häitä!"

"Olisin toivonut, että Katarina olisi tullut miniäkseni. Nyt tyttö syöksyy onnettomuuteen, sillä käsittänee kai hän, ettei pappi voi mennä naimisiin."

"Hän aikoo mennä."

"Ethän suinkaan salline sellaista jumalattomuutta?"

"Protestantit voivat mennä naimisiin, ja mielelläni suon Henrik Niilonpojan tekevän niin."

"Sinä et toki tarkoita totta, sillä synti se on joka tapauksessa."

"Vieläkös mitä! Jollen olisi niin vanha…"

Muori tuijotti hämmästyksissään häneen. "Keneen, kaikkien pyhien nimessä olet iskenyt silmäsi?"

"Ole huoletta, sisar kulta", tuumi pappi nauraen. "Jollet sinä jätä minua, saa kaikki jäädä ennalleen. Mutta et saa nureksia, jos rakas sisarenpoikamme etsii avioliitosta pelastustaan monia kiusauksia vastaan. Ajatteles minkä kelpo vaimon hän Katarinasta saa, ja ettei hänellä ole kuten minulla hellää sisarta vaalimassa häntä vanhoilla päivillään."

Muori oli voitettu. Ja kun Henrik Niilonpoika muutamia viikkoja myöhemmin kertoi hänelle aikovansa mennä Katarinan kanssa naimisiin, silloin muori syleili heitä molempia ja sanoi, ettei kukaan voisi heidän onnestaan iloita enemmän kuin hän.

Mutta kun Hannu Hannunpoika puhui naimisesta, kohtasi hän suurempaa vastarintaa kuin oli odottanut. Veera hylkäsi jyrkästi hänen kosintansa, vieläpä näytti siitä aivan kauhistavankin.

"Olen jo kerran ollut naimisissa", sanoi hän, "ja näen vieläkin verisen ruumiin jaloissani!"

"Olethan itse tunnustanut, ettet rakastanut Ilkkaa", puuskahti Hannu kiihkeästi.

"Se on totta!"

"Sentähden täytyi hänen kuolla, mutta minua rakastat sydämestäsi. Voitko kieltää sen?" Ja hän sulki Veeran syliinsä.

Rakkaudella on aina oma logiikkansa, se hälventää levottomat aavistukset ja herättää iloisia, valoisia toiveita. Ei Veerakaan voinut vastustaa rakastajansa rukouksia, ja vanha kunnon rovasti vihki samana päivänä molemmat sisarenpoikansa heidän valitsemiinsa morsiamiin.

Ei ole helppo sanoa, kumpiko avioliitto herätti suurempaa huomiota. Pappien naiminen oli monien mielestä häväistys, mutta itse vihkimisaikana tapahtui sellainen ihme, että kirkkoon lensi kyyhkynen avoimesta ikkunasta, liiteli tuokion morsiusparin päiden ympärillä ja lensi sitten ikkunasta jälleen matkoihinsa.

Tämä itsessään pieni seikka hämmästytti niin, että monet katsojista lankesivat polvilleen ja siunasivat nuorta paria. Itse rovastikin tuli niin liikutetuksi, että puuskahti: "Pyhä henki tulee kyyhkysen muodossa vuodattamaan voimaansa ja siunaustaan morsiusparimme elämään. Herran käsi olkoon heidän yllänsä ja heidän jälkeläistensä yllä polvesta polveen!"

Hääpäivästä lähtien nuori papillinen aviopari joutui kaikkien suosion esineeksi, ja sen ne hyvin ansaitsivatkin. Henrik Niilonpojasta tuli rahvaan neuvonantaja, ei ainoastaan hengellisissä asioissa, vaan maallisissakin, ja Katarina ei ollut ainoastaan oivallinen emäntä, vaan neuvoi naisia käsitöissä, jollaisia tehtiin hänen kotipuolessaan, mutta ei käytetty Pohjanmaalla.

Katarinan innokkaista pyynnöistä tuli kaksi hänen sisaristaan vieraisille, eikä kulunut vuottakaan, ennenkuin molemmat olivat naimisissa pappien kanssa, jotka kuuluivat Fordellien sukuun.

Kaikki nämä ottivat rahvaan asian omakseen. He eivät lietsoneet kapinanliekkiä, se leimahteli ilmankin. Sillä rasitukset lisääntyivät päivä päivältä, ja sitä mukaa kiihtyi sorrettujen viha ja kostonhalu.

Yksi ainoa tapaus koitui sytyttäväksi kipinäksi!

Tiedämme, että Erik Olavinpoika oli saavuttanut marskin erityisen suosion; tämä piti hänet pitkän aikaa luonaan Turussa sopiakseen niistä keinoista, joita oli käytettävä pohjalaisten jäykkäin niskojen nujertamiseen. Lainlukija hautoi kostoa ja suostui sentähden kaikkeen, mikä edisti hänen omia tuumiaan. Klaus Fleming tiesi jo ennestään, että yleisen tyytymättömyyden pesäpaikka oli Pietarsaaressa ja kaikissa niissä pitäjissä, missä vain oli jokunenkaan Fordellien suvun jäsenistä, ja Eerik Olavinpoika laati suunnitelman, kuinka heidät oli houkuteltava sieltä pois väkivallalla tai viekkaudella saatava heidät haltuunsa ja sen jälkeen pidettävä heidät vankityrmässä tai otettava pois päiviltä. Itse tarjoutui hän lähtemään toiminnan etunenään, kun vain sai viisikymmentä asestettua miestä käytettäväkseen.

Itse Klaus Fleming hämmästyi hänkin tätä ehdotusta, vaikkei niinkään sen laittomuutta kuin uhkarohkeutta. Kaikesta päättäen saisi Eerik Olavinpoika surmansa miehineen, niin ettei ainoakaan pääsisi kertomaan heidän kohtalostaan… mutta sittenkin hän suostui, vaikka ainoastaan sillä ehdolla, että hän itse sai olla kaikesta erillään. Jos Eerik Olavinpoika palaisi onnellisesti työnsä suoritettuaan, palkittaisiin hänet yli kakkien odotusten, jollei, saisi hän selvitä, pohjalaisista parhaansa mukaan.

Hän oli tyytyväinen siihen; viisikymmentä uskalikkoa oli hänellä pian tarjolla, ja hän lähti heti retkelle.

Samaan aikaan lähetettiin Pohjanmaalle kutsu, että papit, nimismiehet ja kaikki ne, jotka toimivat maan asiain järjestämisessä, kokoontuisivat määrättyyn paikkaan, neuvottelemaan tästä tärkeästä asiasta. Kirjelmä oli useain lainlukijain allekirjoittama, joukossa oli Eerik Olavinpoikakin.

Se oli saatu Pietarsaareenkin, mutta aika oli niin lyhyt ennen kokousta, ettei katsottu ehdittävän asioista neuvotella kaukana asuvain sukulaisten kanssa. Mutta tietysti oli mentävä jokaisen, jota asia lähemmin koski.

Vanha Hannu Fordell tahtoi olla mukana hänkin. "Minun kokemuksistani voi olla suurta hyötyä", sanoi hän; "ja minä luulen että tässä on ansa, jolla meidät tahdotaan pyydystää".

"Oi, rakas isä, näette pitemmälle kuin muut", puuskahti Veera, joka oli läsnä. "Kuinka voi olla kysymyksessä mitään hyvää, kun Eerik Olavinpoika on pannut nimensä alle? Elkää menkö itse, kieltäkää miestäni myös lähtemästä! Oi, minä näen, tiedän, että suuri onnettomuus uhkaa meitä kaikkia!"

Niinkuin muinaisina päivinä heittäytyi hän lattialle ja vääntelehti epätoivoissaan.

Hannu Hannunpoika seisoi käsivarret ristissä ja katseli häntä. "Eilen oli hän samallainen", sanoi hän. "En ole koskaan ennen nähnyt häntä sellaisena, mutta naisten ruikutukset eivät voi pidättää minua velvollisuuksistani".

Veera nousi, mutta hän oli kalpea ja vapisi. "Minun pelkoni on hirveämpi kuin voin kuvailla", sanoi hän. "Jokin sanoo minulle, ettemme koskaan näe toisiamme, ja minä olen ollut niin onnellinen… kiitän siitä ja pyydän anteeksi."

Hän meni kädet ojossa miestään vastaan, mutta katse oli niin tuijottava, että voimakas mies miltei väistyi syrjään. Heti kohta hän kuitenkin kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. "Jätä kaikki hupsuttelut ja luota siihen, että tulen takaisin, ennenkuin odotatkaan."

"En tiedä mikä minulle tuli", sanoi Veera kohta sen jälkeen. "Nyt on laitani paremmin, ja olen varma siitä, ettei kukaan voi välttää kohtaloaan."

Vanha Hannu puhui hänelle lohduttavia sanoja, ja hän kuunteli alistuvasti ja lupasi hartaasti rukoilla. "Tiedän sittenkin, että täytyy tapahtua, mikä kerran on ennalta määrätty", lisäsi hän.

Kun Katarina tahtoi häntä lohduttaa, sanoi hän: "Muistatko vielä unesi, eikö kaikki ole toteutunut? Minä en näe unia, mutta aavistan…"

"Mitä, mitä?" kysyi pelästynyt Katarina.

"Voi sitä, joka tahtoo musertaa nuoren onneni! Hän tahtoo kääntää pahan hyväksi, mutta koston päivä on tuleva."

Miehensä ja vanhan papin seurassa osoitti Veera tyyneyttä ja itsensähillitsemistä, joka oli kaikkea muuta kuin todellista. Hän pani erotessa pienen nelivuotiaan tyttönsä isän syliin, ja kun isä kysyi, mitä oli siinä punonnaisessa, joka oli pikku Maijan kaulan ympärillä, vastasi Veera, että se oli taikakalu kaikkea pahaa vastaan. Hän oli itse saanut sen kummiltaan ja kantanut aina kaulassaan, kunnes sitoi sen tyttärensä kaulaan.

"Minusta voisit tarvita sen paremmin kuin hän", virkkoi mies.

Mutta sitä ei Veera tahtonut myöntää, ja niin sai asia jäädä silleen.

Miehet lähtivät monilukuisella joukolla, ja naiset palasivat tehtäviinsä. Mutta Veera jätti lapsensa Katarinan huostaan. "Hän on paremmassa turvassa sinun luonasi", sanoi hän.

Katarina piti sitä hänen tavallisina oikkuinaan ja otti tytön luokseen tuumien, että äiti kyllä pian tahtoisi hänet takaisin nähtyään, etteivät mitkään vaarat uhanneet.

Veera palasi vasta myöhään illalla huoneeseensa. Hän pysähtyi kuuntelemaan… eikö hän tosiaankin kuullut ratsujen kavioiden kopinaa… tuliko vihollinen nyt jo? Hänen ensi aikeensa oli mennä takaisin Katarinan luo, mutta siten saattaisi hän heidätkin vaaraan, ja eikö hän ollut luvannut itse kostaa?

Hän oli monta kertaa nähnyt unta, että äiti ja sisarukset kehoittivat häntä siihen, ja hän oli luvannut, ettei hetken tultua epäröisi. Ja nyt oli hetki käsissä, sen tunsi hän, tiesi sen.

Hän meni hitaasti kamariin ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoisi kiinnittää jokaisen esineen muistoonsa. Sitten hän avasi arkun ja otti sieltä veitsen. Sen nähdessään tuikkivat hänen silmänsä, niihin tuli jotakin tiikerimäistä, kun hän kuiskasi: "Hän pisti sen veljeni rintaan, nyt pistän minä sen hänen rintaansa."

Hän pisti aseen taskuunsa ja meni uudestaan ovelle kuuntelemaan.

Kaikki oli hiljaa!

"Minä tiedän, minä tunnen, että hän on täällä", toisti hän. "Kenties pelkää?… Ei saa tulla ketään muita kuin hän!" Ja hän avasi ikkunaluukun ja sytytti niin monta kynttilää kuin hänellä oli, ja sen tehtyään käveli huoneessa edestakaisin, ainoastaan silloin tällöin pysähtyen kuuntelemaan.

Nyt hän kuuli askelia… ne lähestyivät… tumma hahmo vilahti ohi ikkunan, ja ovi lennähti auki.

Veera oli siepannut puukon esiin ja piteli sitä selkänsä takana Eerik Olavinpojan seistessä hänen edessään.

"Et suinkaan liene minua odottanut", huusi vieras heittäen kaapunsa pois.

"Kyllä, sinua enkä ketään muuta."

"Sen valehtelet. Mutta minä olen kyllä tuskitellut ikävöiden hetkeä, jolloin uudestaan saan sinut valtaani. Nyt ei sinua riistä minulta itse pirukaan."

Veera oli vetäytynyt takaperin seinää vasten, ja mies tuli jälestä. Veeran valtasi rajaton kauhu… miehensä ja lapsensa ajatteleminen tahtoi pakahduttaa hänen sydämensä, ja melkein tietämättään hän sanoi:

"Tahdotko saada ruokaa ja juomaa?"

"En, en tahdo mitään muuta kuin sinut", huusi mies, kietaisi käsivartensa hänen päänsä ympäri ja painoi inhottavat huulensa hänen huuliansa vastaan.

Samassa kietoi Veera käsivartensa miehen ympäri, puukko tunkeutui syvälle selkään, ja rajusti karjaisten vaipui hän maahan.

Veeran silmät iskivät tulta. "Se oli äitini puolesta", sanoi hän; "ja tämä vanhemman veljeni puolesta, ja tämä nuoremman". Sanoja vastasivat puukoniskut. "Tämä lopuksi siitä edestä, että olet ryöstänyt koko elämäni ilon ja onnen."

Viimeinen isku sammutti hylkiön viimeisenkin elonkipinän, ja inholla heitti Veera puukon luotaan.

"Hänen oma veitsensä", jupisi hän pilkallisesti.

Uskomattoman huolellisesti oli Veera suunnitellut kaiken. Hän repi yltään verisen puvun, heitti sen ruumiin ylle ja pukeutui toiseen. Pöydälle hän heitti pergamenttiliuskan, joka sisälsi sanat: "Naistenhäväisijä on saanut palkkansa, minua ette saa nähdä enää koskaan."

Vielä epätoivon katse ympäri huonetta, ja hän oli poissa.

* * * * *

Tieto siitä, mitä oli tapahtunut, levisi uskomattoman nopeasti laajalle ympäristöön. Sen kuulivat myös miehet heti saavuttuaan kokoukseen, joka hajosi ennenkuin oli alkanutkaan.

Klaus Fleming raivosi kuullessaan uutisen, että oli menettänyt yhden tottelevaisimmista kätyreistään, ja vannoi kostoa. Linnaleiri määrättiin yhä kovemmaksi ja hänen lähettiensä mellastus oli säälimättömämpää kuin konsanaan.

Kostontunne yksin piti Hannu Hannunpoikaa yllä surussaan. Hän tiesi, että oli turhaa etsiä Veeraa, ainoastaan rakkaus lapseen voi saada hänet palaamaan.

Vanha Hannu Fordell lähetti kutsun lähimpiin pitäjiin, ja heidän arvokkaimmat miehensä riensivät Pinoniemeen. Neuvottelu ei ollut pitkä, ja yksimielisesti päätettiin vielä kerran kääntyä herttuan puoleen.

Valittuun lähetystöön kuuluivat myös Hannu Hannunpoika ja Henrik Niilonpoika.

Tukholmassa lupasi herttua tehdä kaiken voitavansa, ja tutustuttuaan tarkoin jätettyihin valituskirjelmiin antoi hän käskyn, että muutamat lainlukijat ja voudit, jotka erityisesti olivat tulleet tunnetuiksi julmasta menettelystään, oli vangittava ja tuotava Ruotsiin tutkittaviksi ja tuomittaviksi.

Talonpoikain avulla onnistuttiin tosiaankin muutamia vangitsemaan ja lähettämään Tukholmaan. Tutkimus oli nyt pantava toimeen, mutta syytetyt jääväsivät kaikki rahvaan asiamiehet; uusia todistuksia oli hankittava, ja syntyi suunnaton joukko selkkauksia.

Tällaikaa oli pohjalaisten asema käynyt yhä huolestuttavammaksi. Herttuan sekaannuttua heidän asioihinsa piteli Fleming heitä sitä kovemmin kourin.

Useimmat lähetystön jäsenistäkin oli vangittu heidän palatessaan Suomeen, ja monet heistä menettivät henkensä. Hannu Hannunpoika ja Henrik Niilonpoika olivat molemmat onnistuneet palaamaan Pietarsaareen. Jälkimäinen katsoi yhteiskunnallisen asemansa nojalla olevansa jokseenkin turvattu Flemingin kostolta, mutta edellinen vannoi, ettei ennen lepäisi, ennenkuin oikeus oli saatu voimaan.

Hän jätti pikku tyttärensä ystäviensä hoivaan, syleili tätä ja heitä kaikkia ja pakeni sen jälkeen takaisin Ruotsiin, josta ei enää uskaltanut palata Suomeen.

Herttuan antamista papereista välitettiin niin vähän, että kun talonpojat palasivat kotiin turvakirjeineen, riistivät sotamiehet ne heiltä, kastoivat paperit oluttuoppeihin ja heittelivät niillä toisiaan vasten suuta ivahuudoin: "Istu herttuan rauhassa!"

Klaus Flemingin uusin keksintö oli hänen käskynsä, että pohjalaisten oli linnaleiriin majoitettava ainoastaan meriväkeä; sitä vastoin heidät vapautettaisiin niistä molemmista lippukunnista jalkaväkeä, jotka he itse olivat varustaneet.

Mutta talonpojat älysivät pirullisen juonen. Jos heiltä riistettiin heidän oma väkensä, mitä turvaa heillä silloin oli Klaus Flemingiä ja hänen ratsumiehiään vastaan.

Taasenkin lähti uusia salaisia lähetystöjä Tukholmaan, missä Hannu Hannunpoika kaikin voimin avusti ja tuki heitä. Sinne ei saapunut ainoastaan pohjalaisia, vaan muidenkin Suomen maakuntien lähettiläitä. He lyöttäytyivät yhteen ja laativat valituskirjan, jossa selittivät, että jollei heitä nyt autettu, eivät he enää koskaan pyytäisi apua Ruotsista, ja jolleivät he voisi auttaa itseään, etsisivät he turvaa Venäjältä. Niin oli Suomen rahvas vakaasti päättänyt, sanoivat he.

Asetettiin tutkijalautakunta, ja herttua kirjoitti uusia turvakirjeitä ynnä ankaria määräyksiä molemmille jalkaväen lippukunnille, ettei ollut toteltava Flemingin käskyjä. Lähetystö olisi mieluummin nähnyt herttuan lähettävän pari lippukuntaa jalkaväkeä heidän avukseen, mutta se oli hänelle mahdotonta, sillä hän oli päättänyt luopua hallituksen johdosta.

Muutamia tunteja ennen lähtöään Tukholmasta oli pohjalaisella lähetystöllä viimeinen keskustelu hänen kanssaan. Kaarle hillitsi liikutuksensa, mutta sitä eivät voineet lähettiläät, jotka hänen luopuessaan näkivät viimeisenkin toiveensa pettävän. Kyynelsilmin tunkeilivat talonpojat vuoronperään puristamaan hänen kättään jäähyväisiksi. Muuan heistä sanoi herttualle, että heidän mielestään saattoivat he ainoastaan asevoimin vapautua rääkkääjistään.

Kaarle herttuan silmät leimahtivat. "Se on ainoa keino", sanoi hän. "Toimittakaa itsellenne rauha omin nyrkein, jollei muuten niin seipäin ja nuijin. Jos te vain selviätte maalla, minä kyllä pidän merta silmällä."

Tämä vastaus iski kuin kipinä ruutitynnyriin.

Herttua tarkoitti heidän oman maakuntansa turvallisuutta, mutta se käsitettiin toisin. Niinkuin kulovalkea hyppelee kuivasta sammalmättäästä toiseen, kunnes koko metsä on ilmitulessa, niin olivat nämä ratkaisevat sanat sytyttävät palon, joka tuhoisana levisi ympäri maan ja valtakunnan. Mutta tämän tulipalon sytykkeet oli laittanut — Klaus Fleming.

19.

KANSA NOUSEE.

Marraskuun 25 päivänä eli pyhän Katarinan päivänä 1596 kokoontui paljon rahvasta ja suuri joukko sotaväkeä Ison-Kyrön kirkon luo — jumalanpalvelukseen, sanottiin, mutta oikeastaan neuvottelemaan.

Kauan he olivat malttaneet mieltänsä, ja kätkettynä paloi tuli vieläkin. Oli ensin sovittava naapurien kanssa, ja sentähden tänään tuli ainoastaan miehiä Ison-Kyrön kirkolle.

Mutta sinne tuli myös eräs nuori mies, johon kaikkien katseet heti kääntyivät ja jonka ympärille kokoontui suuri joukko miehiä. Hän oli kalpea ja näytti tuskin toipuneen kovasta taudista, mutta hänen silmänsä paloivat, ja hänen puhuessaan puristivat talonpojat kätensä nyrkkiin ja nyökäyttelivät hyväksyvästi päitään toisilleen.

Hän oli Ilkka, Veeran mies. Nuijanisku oli saattanut hänet vain tainnuksiin, ja niinkuin kuollut koira oli hänet viskattu ulos Kaaran pirtistä. Seuraavana yönä tuli hän tuntoihinsa ja ryömi metsään piilemään.

Muuan puunhakkaaja vei hänet tölliinsä. Kauan taisteli hän elämästä ja kuolemasta, mutta elämä voitti. Hän kuuli, että kaikki hänen omaisensa oli surmattu, ja silloin vannoi hän elävänsä ainoastaan kostolleen. "Koko maa on nouseva niinkuin yksi mies", sanoi hän, "ja me kukistamme sortajamme".

Kaikissa talonpoikain kokouksissa oli hän mukana; niinpä oli hän tullut Isoon-Kyröönkin.

Monet talonpojista, jotka olivat äsken tulleet Ruotsista, kuuntelivat häntä ja kertoivat sitten, että herttua oli neuvonut heitä omin käsin ottamaan oikeutensa. Mielten kiihko yltyi yltymistään, ja saapuneen sotaväen näkeminen nostatti sen korkeimnailleen.

Muuan talonpoika, joka aamulla oli ottanut muutaman ryypyn liikaa, huusi hurjin elein: "Olisi halaistava mokomain verikoirain vatsat ja katsottava mitä he ovat syöneet meidän nähdessämme nälkää."

Toiset murisivat hyväksyvästi kerääntyen yhä tiiviimpään ryhmään.

"Mitä maksaa soittaa suutaan, tehkäämme totta tuumasta!" huusi Ilkka aikoen rynnätä vihollista vastaan. Mutta samassa alkoivat kellot soittaa kirkkoon, ja verileikki täytyi lykätä.

Lieneekö jumalanpalvelus tyynnyttänyt mieliä vai liekö ensin tahdottu lähemmin tuumailla, mutta kirkonmenojen päätyttyä menivät Ruotsissa käyneet lähettiläät ja muutamat etevimmät talonpojat oluttupaan jatkamaan neuvotteluja. Ilkka puolestaan meni muutamain nuorten poikien kera toisaalle tuumimaan.

Mutta sotaväellä näytti jo olevan tuumansa tukussa. He syöksyivät oluttupaan, kävivät talonpoikain kimppuun, köyttivät heidän kätensä seläntaa ja veivät heidät nimismiehen taloon, mistä heidät seuraavana päivänä oli vietävä Turkuun, Klaus Flemingin käsiin.

Kotvan kuluttua sen jälkeen ympäröi nimismiehen talon joukko pitäjän nuoria miehiä. Ilkka kulki etukynnessä, hän mursi auki oven siihen kamariin, jossa talonpojat pidettiin vangittuina, köydet katkottiin, ja sotamiesten kovasta vastarinnasta huolimatta pääsivät kaikki vapaiksi. Taistelun tuoksinassa oli muuan sotamies lyöty kuoliaaksi, ja ylpeinä voitostaan palasivat talonpojat kotiinsa.

Nyt oli jää murtunut. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut, kiiti linnun siivin pitäjästä toiseen. Talonpojat olivat voitokkaasti taistelleet sotamiesten kanssa, ja se yllytti seuraamaan. Muutamat uudet kiristykset, joita samaan aikaan tapahtui, olivat öljyä tuleen, ja kapinan liekki leimusi korkealle.

Ilkka oli rientänyt Lapualle, jossa hänellä oli paljon ystäviä. Sytyttäviä olivat hänen sanansa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin häntä seurasi pieni parvi huimapäitä miehiä, ja näiden kera ryösti hän kaikki talot, jotka olivat varustaneet ratsumiehiä.

"Nyt Kyröön!" huusi Ilkka, ja hurja parvi ryntäsi taipaleelle. Nimismiehet olivat talonpoikain pahimpia vihollisia. Lassi Gregorinpojan talossa ainoastaan ryöstettiin, mutta kun he tulivat Pietari Gumsen taloon, tämän "pääkonnan", joka oli ollut mukana Veeraa ja hänen äitiään surmatessa, ei Ilkan raivolla ollut mitään rajoja. Jos Pietari olisi ollut kotona, olisi hän nähnyt viimeisen päivänsä, nyt sai hän maksaa kaikella, mitä omisti.

Ikkunalasit, jotka siihen aikaan olivat niin kallisarvoiset ja maaseudulla vielä harvinaiset, lyötiin rikki, vuoliaisorret ja kurkihirret sahattiin poikki kolmesta kohdin, niin että katto ensimäisellä tuulenpuuskalla putoaisi sisään ja murskaisi sisälläolijat, ja lopuksi hakattiin lehmien päät ja pantiin yksi kuhunkin ikkunaan kita ammollaan.

Taipaleella hävitettiin monia muitakin nimismiesten taloja, ja ne, jotka asettuivat vastarintaan, joutuivat osaksi talonpoikain maalitauluiksi tai hukutettiin heidät jään alle. Ilkka oli paras mies hirmuja keksimään; hän aivan janosi verta, mutta ei säästänyt omaansakaan.

Tämän retken jälkeen seurasi aselepo. Oli sovittava, mihin edelleen ryhdyttäisiin, ja neuvottelut alkoivat.

Tähän aikaan oli uusi vouti asetettu Etelä-Pohjanmaalle, hänen nimensä oli Abraham Melkiorinpoika ja pidettiin häntä salakatolilaisena. Suurella pauhulla kehoitti hän talonpoikia pysymään siivolla ja lupasi heille kuninkaan nimessä vapauden linnaleiristä ja kaikesta sorrosta.

Mutta talonpojat epäilivät pirullisia juonia eivätkä häntä uskoneet. Mitä merkitsivät kuninkaan lupaukset, sillä Fleminghän kuitenkin oli Suomen mahtavin mies. Hän rankaisisi säälimättömästi, sen he tiesivät, sentähden oli parasta taistella ja kuolla maansa puolesta.

Pitkien neuvottelujen jälkeen päättivät he jakautua kolmeen joukkoon, jotka eri teitä ryntäisivät toisiin maakuntiin, yllyttäisivät kansaa kukistamaan kaikki esteet tieltään, ja vihdoin kaikki yhtyisivät vallatakseen Turun linnan, "vaikkapa heidän olisi revittävä tiilikivet irti hampaillaan", ja ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi. Aateliston ja sotaväen kartanot oli matkalla tuhottava; ainoastaan muutamia sai säästää, näiden joukossa varsinkin Liuksialan, jossa Eerik kuninkaan leski vielä asui.

Ainoastaan Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan asukkaat olivat alussa liittyneet kapinaan, mutta näistä pitäjistä lähti joka mies, eivät edes rujot ja rammatkaan jääneet kotiin.

Joulukuun alussa lähti liikkeelle joukko, jonka oli nostatettava kapinaan myös Savo, Häme ja pohjoinen kolkka Satakuntaa. Sen johtaja, Martti Vilpunpoika, oli kotoisin Lapualta. Viidenkymmenen miehensä keralla retkeili hän läpi aarniometsien, joissa ei ollut mitään pelättävää, ja edeltäpäin oli määrätty, että heti kun Rautalammin, Laukaan ja Sysmän kansa oli saatu mukaan, oli kaikkien tultava Pirkkalaan yhtyäkseen pääjoukkoon.

Tätä johti itse Ilkka, josta koko sota sai nimenkin. Kahdeksisen, yhdeksisen sadan miehen kera marssi hän Ilmajoelta tavallista talvitietä ja saapui itse jouluaattona Pirkkalan pitäjään. Joulupäivä aiottiin levätä, ja kun aamulla anivarahin kellot kutsuivat hartauteen, riensivät vieraatkin kirkkoon.

Ilkka oli muiden mukana ja oli mennyt melkein keskelle valaistua kirkkoa. Hänen sielunsa täytti niin kostonhimo ja verenjano, että hän vain hajamielin kuunteli evankeliumia, jota saarnattiin.

Sattumalta tuli hän luoneeksi silmänsä sivulleen. Siinä seisoi Veera, ja tämän silmät tuijottivat häneen samanlaisella kauhun ilmeellä, joka varmaan oli hänenkin silmissään. Oliko se harhanäky, unikuva, vai elikö hän?

Väentungoksessa syntyi hieman liikettä… ja seuraavassa tuokiossa oli näky kadonnut.

Hän tahtoi nähdä sen vielä kerran ja tunkeutui väkijoukkoon, mutta se oli poissa. Sivuovesta tuli hän ulos kirkkomäelle; kuu oli vielä korkealla taivaslaella, oli kirkasta kuin päivällä, mutta valo oli sentään aavemaisen kaameaa, ja hän tähysteli ympärilleen aroin katsein…

Tuolla seisoi Veera jälleen, hautaristiin nojaten… Mihin oli nyt joutunut miehen hurja rohkeus? Hän vapisi kuin haavanlehti, mutta aave ei liikahtanut paikaltaan… näytti melkein odottavan häntä…

"Veera!" huusi hän hiljaa; sana tuli tuskin kuuluvana hänen huuliltaan.

"Mitä tahdot minusta?" kysyi aave.

"Elätkö sinä, Veera, vai oletko kuollut?"

"Kuollut sinulle… näkymätön on johdattanut minut tänne, mutta minun hetkeni ei ole vielä tullut… näen verta ja kauhuja ympärilläni… kuulen henkiääniä, jotka valittavat ja huutavat! Murha ja poltto on kauhistus puhtaille sydämille… näen sinut veren tahraamana, Ilkka, käänny takaisin!"

"Takaisin, kun on kostettava! Sinä olet kummitus, joka olet ottanut Veeran hahmon." Hän tahtoi rientää aaveen luo, mutta kompastui johonkin kantoon. Ja kun hän nousi, oli näky poissa.

Ymmällä ja kiihdyksissään harhaili Ilkka ympärinsä. Hän oli nähnyt näyn, mutta selittää ei hän sitä voinut, eikä hänen ajatuksiaan saanut sodasta vetää pois mikään. —

Sillä välin oli kolmas kapinoitsijain joukko Martti Tommolan johdolla retkeillyt Mustasaaren pitäjään, missä heidän tarkoituksensa oli vangita Abraham Melkiorinpoika. Mutta tämä sai ajoissa varoituksen ja pääsi pakoon.

Näky, joka Ilkalla oli ollut, vaikutti toisin kuin olisi odottanut… Veera olisi kehoittanut häntä taisteluun, uskoi hän, ja jos mahdollista rynnisti hän tästedes entistäänkin rajummin; vaikka yksinkin tahtoi hän vapauttaa Suomen sortajistaan.

Hän lähetti nopeita viestinviejiä maan eteläisiin seutuihin ja kehoitti olemaan valmiina. Itse lähti hän Hämeeseen, ja hänen tuliset puheensa nostattivatkin kansan itsetunnon hereille. Talonpojat kohottivat päätänsä ja sanoivat pelottomasti Savonlinnan päällikölle, Götrik Finckelle, että kun pohjalaisten lähettiläät tulevat heidän luokseen, seuraavat he mieluummin rakkaita maanmiehiään kuin kuolevat nälkään.

Götrik Fincke oli kelpo mies ja rahvaan todellinen ystävä, mutta hän tunsi kapinan seuraukset ja neuvoi heitä pysymään hiljaa, muuten olisi hänen pakko lähettää heitä vastaan muutamia tuhansia sotureita ja joutsimiehiä.

Mitkään neuvot ja esitykset eivät auttaneet; kapina levisi Rautalammilta yhä etelämmäksi pitäjästä pitäjään, lähdettiin mies talosta, mutta ilman johtajia, ilman suunnitelmaa ja järjestystä syöksyivät talonpojat eteenpäin niinkuin hurjat ryövärijoukot, ryöstivät ja polttivat ja tilaisuuden sattuessa heittäytyivät hurjiin juominkeihin ja mässäämiseen.

Götrik Fincke teki kaiken voitavansa saadakseen heidät järkiinsä, mutta kun se ei auttanut, lähetti hän sotaväkeä heitä vastaan.

Mutta liekki oli tuskin sammutettu yhtäällä, kun se leimahti toisaalla, ja niin uhkaavana, että linnan päällikkö katsoi neuvokkaimmaksi pyytää apua Viipurista ja Käkisalmesta, ja kun se viipyi, täytyi hänen lähettää oma linnaväkensä talonpoikia vastaan. Kuten tavallisesti hajoitettiin nämä pian, ja he retkeilivät sitten eri tahoilla ryöstellen ja tehden tuhojaan.

Kun apujoukot kohta sen jälkeen saapuivat, pantiin toimeen ajojahti talonpoikia vastaan. Nämä pakenivat metsiin, mihin olivat jo edeltäpäin vieneet kaiken irtaimen omaisuutensa.

Sotaneuvottelussa, joka pidettiin Savonlinnassa, tuumittiin, millä keinoin niskoitteleva kansa oli taltutettava. "Se on tullut kuin kulkutauti", sanoi Götrik Fincke. "Jokainen pitäjä tahtoo koettaa voimiaan, mutta laita, että hätä lievenee, niin kapinanhalukin katoaa."

Toisin ajatteli Klaus Fleming. Että he uskalsivatkin tiristä… sellaista ei saattanut sietää! Mitäs siitä, jos kuolivat nälkään tai viluun? Jollei heistä saattanut olla hänelle hyötyäkin, olisi hän hävittänyt sukupuuttoon koko kurjan joukkion, joka uskalsi napista hänen tahtoaan vastaan.

Annettiin käsky, että sotaväki oli koottava yhteen. Nyt tahtoi marski itsekin olla mukana leikissä.

Talonpoikaisjoukot kasvoivat lakkaamatta, Ilkka oli väsymätön uutta väkeä kokoamaan. "Me voitamme heidät väkirysyllä", sanoi hän. Ja niin suuri oli hänen intonsa teho, että tuhannet lyöttäytyivät hänen mukaansa. Tämä pääjoukko leiriytyi Nokian kartanoon, missä se viipyi muutamia päiviä.

Ja nyt alkoi ottelu, joka nuijasodan nimellä on tunnettu niin Suomessa kuin Ruotsissakin.

Muutamia satoja ratsumiehiä lähetettiin kukistamaan talonpoikia Nokialle. Mutta Ilkka ja hänen miehensä taistelivat niin pelottomalla rohkeudella, että sotamiesten oli urhean vastarinnan jälkeen pakko lähteä pakosalle.

Klaus Fleming oli jo ennemmin lähtenyt koko sotavoimansa kera Turusta ja riensi pikamarssissa Satakuntaan. Hänellä oli mukanaan neljä lippukuntaa jalkaväkeä, ja ratsuväkeä vahvistettiin matkalla, niin että hänen koko voimansa nousi 3,000 mieheen. Muutamia järeitä tykkejä seurasi mukana.

Huittisissa kohtasi hän pakenevia sotamiehiä ja sai nyt vasta tietää heidän tappioistaan. Hänen kyseltyään opastivat he hänet talvi-oikotielle, jota päästiin Pirkkalan pappilaan, ja siellä eroitti heitä vain kaita selkä pohjalaisten leiristä.

Seuraavana päivänä oli tuima taistelu. Heti sen alussa sai Ilkka luodin oikeaan käsivarteensa. Hän vaipui maahan, mutta toipui pian ja käytti sitten vasenta kättään. Monta talonpoikaa kaatui, mutta voittoa ei kumpikaan puolue saavuttanut. Ja heti, kun pimeä päätti taistelun, lähetti marski Abraham Melkiorinpojan neuvottelemaan talonpoikain kanssa. Ehtoina oli, että Ilkka ja muut johtajat jätettäisiin marskin käsiin jo seuraavana päivänä, talonpojat sitä vastoin vapautettaisiin linnaleiristä, kunnes kuningas vastaisuudessa ratkaisi riidan Ruotsin lain mukaan.

Ehdotus vaikutti syvästi talonpoikain mieliin; eiväthän he muuta olleet tahtoneetkaan. Turhaan sanoi Ilkka, että se oli pelkkä juoni, muutamat uskoivat häntä, toiset eivät, ja niin jouduttiin riitaan. Hyvin monet tahtoivat lähteä kotiin, luottaen marskin lupauksiin, ja kun Ilkka näki heidän olevan enemmistönä, nousi hän ratsaille ja lähti tiehensä. Hän ei tahtonut antautua marskin käsiin.

Pakoittaakseen talonpojat päätökseen laukaisutti Klaus herra pari tykkiä Nokialle päin, ja kun luodit lentelivät läpi seinien, pelästyivät pohjalaiset niin, että lähtivät päätäpahkaa pakoon. Heidän onnettomuudekseen oli muuan heinälato syttynyt palamaan, ja tulen loimossa nähtiin heidän pakonsa. Marski soitatti heti hälyytyksen, ja ratsuväki sai käskyn ajaa heitä takaa.

Pakenevat olivat tuskin ehtineet parin peninkulman päähän Nokialta, kun ajajat tavoittivat heidät. He kulettivat mukanansa kaiken aateliskartanoista ryöstämänsä saaliin, mutta kun nyt oli henki vaarassa, saivat maalliset mennä menojaan. Niinpä nähtiin viljan valuvan pitkin tietä, tyynyjen höyhenet liitelivät ilmassa ympärinsä, ja kaikki muukin syydettiin re'istä. Siten keventyneinä lasketettiin metsiin, missä oli mahdollisuus pelastukseen.

Monet talonpojista kuitenkin joko surmattiin tai vangittiin ja takaa-ajoa jatkettiin puolitiehen metsänummen, joka kahdentoista peninkulman pituisena eroitti Pohjanmaan Satakunnasta.

Mutta marskin tarkoitus ei suinkaan ollut, että eloon jääneet pääsisivät niin helpolla. Pirkkalan kylä ryöstettiin ja poltettiin, ja Abraham Melkiorinpoika lähetettiin pienemmän joukon kera ottamaan kiinni talonpoikaisjoukon johtajia.

* * * * *

Missään ei linnaleiristä oltu niin katkeroituneita kuin Rautalammilla; erittäinkin Kivijärven, Vastingin ja Saaren kylissä paloivat asujamet halusta tarttua aseihin. Kun sentähden Martti Vilpunpoika muutamia viikkoja ennen joulua tuli tänne tuoden kirjeen, jonka sanottiin olevan Kaarle herttuan kirjoittaman ja joka sisälsi kehoituksen, että jokainen Suomen mies marssisi Turkua vastaan ja marskia kukistamaan, ja lupauksen viiden vuoden veronvapaudesta jokaiselle talonpojalle, silloin nousi koko pitäjä kuin yksi mies.

Martti Vilpunpojan johdolla marssivat he Savoon, mutta kohtasivat siellä melkoisen sotavoiman Eerik Jönsinpojan johdolla ja joutuivat surkeasti tappiolle. Tuskin 200 talonpoikaa pääsi hengissä pakoon; nämä olivat jälleen kerääntyneet yhteen ja aikoivat lähteä kotiin, kun heidän luokseen juoksi muuan sotamies ja kertoi, että Sairilassa oli suuri ratsumiesparvi pakomatkalla, paljon muonaa mukanaan. He olivat tehneet vääryyttä sotamiehelle, ja sentähden tahtoi hän kostaa.

Talonpojat katselivat epäröiden toisiinsa.

"Sinä voit olla petturi, sinä", sanoivat he hänelle.

"Minä tahtoisin mielelläni antaa ainoankin käsivarteni, jos saisin lyödä muutamia vihollisia", virkahti Ilkka, joka oli heidän joukossaan.

"Mutta onhan pyhäkin."

"Rukousuhriksi teurastan jonkun Flemingin pojista."

Luultavasti hyvän ruokaveron toivo vaikutti ratkaisevasti asiaan, sillä lyhyen neuvottelun jälkeen päättivät talonpojat seurata ilmiantajaa.

Tämä tahtoi ainoastaan näyttää tien ja itse rientää edeltä.

"Siitä ei tule mitään", sanoi Ilkka. "Sinä menet edeltä, ja minä seuraan kintereilläsi. Jos vikuroit vähintäkään, isken puukkoni selkääsi."

Mies kalpeni, mutta sanoi nauraen, että ainahan sai lihavampiakin teuraita kuin hänet.

Kulkue lähti liikkeelle; retki suunnattiin Mikkelin kirkkotarhaan.

"Heillä on parhaallaan kirkossa jumalanpalvelus", sanoi ilmiantaja. "Kasaantukaa kirkon taa, niin voitte hyökätä heidän selkäänsä, kun he tulevat kirkosta… minä hiivin sisälle nähdäkseni, miten pitkällä he jo ovat."

"Ja minä hiivin jälestäsi; me molemmat emme voi erota."

Sanottu ja tehty, mutta kun Ilkka tuli kirkkoon ja näki sen sotaväkeä täpötäytenään, silloin ymmärsi hän mitä oli tekeillä ja riensi ulos jälleen.

"Petosta!" huudahti hän. "Mutta me myymme kalliista henkemme."

Melkein samassa syöksyivät sotamiehet kirkosta, ja nyt alkoi mitä hurjin taistelu. Talonpojat tekivät vähälukuisinakin mitä urhokkainta vastarintaa, ja heillä oli edullinen asemakin. Mutta kun sotamiehet uhkasivat sytyttää kirkon tuleen, suostuivat he kuuntelemaan näiden rauhanehtoja. Ne olivat, että talonpojat luopuisivat aseistaan ja antautuisivat kaikki vangeiksi; mitään vahinkoa ei heille tehtäisi hengen eikä jäsenten puolesta. Hieman neuvoteltuaan he suostuivat ja jättivät aseensa mielisuosiolla.

Tuskin oli tämä tapahtunut, kun sotamiehet villipetojen tavoin syöksyivät aseettomain vastustajainsa kimppuun, ja nyt alkoi teurastus, jonka kuvaileminen olisi liian inhottavaa.

Melkein ihmeen kautta oli Ilkka päässyt elävänä kirkkotarhasta. Mutta nyt ei häneltä puuttunut ainoastaan toinen käsivarsi, vaan jalkakin oli ammuttu poikki, ja sitä laahasi hän jälessään ryömiessään pakoon niin pian kuin voi.

Niistä pelästyneistä naisista, jotka vasta taistelun päätyttyä uskalsivat lähteä kirkosta, kulkivat monet hänen lähitseen.

"Antakaa minulle puukko", läähätti hän, "että voin tehdä lopun kurjasta elämästäni, ennenkuin he saavat minut vangikseen".

"Sitä voit pyytää hullulta Veeralta, joka tulee tuolta."

"Veera!" jupisi hän.

Samassa kumartui nainen hänen ylitseen. "Ilkka, enkö varoittanut sinua?"

"Tuleeko vainaja minua noutamaan?"

"Täällä on johtaja!" huusi samassa muuan lähestyvistä sotamiehistä. "Hänet on vietävä marskin luo."

"Ei, vaan teloitettava heti!" huusi toinen.

"Polttakaamme hänet!"

Niin huutelivat sotamiehet kilvan.

"Veera!" sai Ilkka suurimmalla kauhulla huuliltaan.

Veera aprikoi tuokion. Mutta kohta oli hän pistänyt veitsen, jota aina kantoi vyöllään, syvälle ensimäisen miehensä rintaan.

"Miksi teit sen? Hän kuului meille."

"Teillä on niin monta muutakin", vastasi Veera. "Tämä kuului yksistään minulle."

"Hullu Veera!"

"Antakaa hänen olla!"

Väristen vetääntyivät he syrjään. Hulluus kammotti näitä raakoja ihmisiä.

"Hullu Veera", toisti hän itsekseen. "Pääni meneekin pyörälle… he ovat oikeassa; kaksi olen murhannut, kuka on oleva kolmas? Toivoisin sen olevan hänen, joka on saattanut minut kiroukseen."

Hän alkoi kaivaa hautaa. Kun voimat pettivät, istuutui hän hetkiseksi maahan ja alkoi sitten työnsä uudelleen, kunnes hauta vihdoin oli riittävän syvä. Silloin kantoi hän ruumiin siihen, pani käsivarret rinnalle ja virkkoi hiljaa:

"En ole sinua pettänyt tieten tahtoen, luulin sinut kuolleeksi ja sentähden menin naimisiin sen kanssa, jota rakastin. Elä ole vihainen minulle, kun kohtaamme jälleen… tuskiasi ja hätääsi säälien päätin päiväsi, mutta koskaan, koskaan en ole sitä tekoa unhoittava."

Sen jälkeen rukoili hän, että Jumala antaisi vainajalle anteeksi kaiken, mitä tämä oli rikkonut, ja soisi hänelle vaikkapa halvimmankin paikan taivaassaan; kaiken hyvän ja kauniin näkeminen siellä ylhäällä tekisi hänet kyllä paremmaksi. Sitten loi hän haudan umpeen ja kulki hiljaa pois — se päivätyö oli päättynyt.

20.

KUOLINVÄRÄHDYKSIÄ.

Mikkelin taistelu oli tehnyt lopun nuijasodasta Savossa. Siellä vallitsi nyt kaikkialla haudanhiljaisuus, ja nälänhätä sai tästedes rauhassa jatkaa julmaa työtään.

Mutta monet eivät olleet vielä olleet mukana taistelussa, ja Kaarlepyyn lähistöön oli kerääntynyt talonpoikaisjoukko, joka nousi muutamiin tuhansiin.

Vakoilijoiltaan olivat he saaneet tietoonsa, että Abraham Melkiorinpoika tulisi kulkemaan sitä tietä, ja että hänen tarkoituksensa oli tuoda 600 miestä linnaleiriin heidän luokseen. Se oli estettävä ja Abraham herralle oli maksettava kaikki paha, mitä hän oli tehnyt.

Kirkkomäen eteläpuolella leveni avara niittymaa, mutta pieni puro, joka katkaisi maantien, peitti keväin ja syksyin tullessaan tulvilleen koko niityn veden alle. Tänne asettuivat talonpojat väijyksiin pensaikkoon molemmin puolin tietä.

Kulovalkeana levisi tieto, että hän lähestyi. Yhtä vihattu kuin pelätty vouti teki taivalta reellä koko väkineen. Laskettiin, että he päivän laskussa saapuisivat Kaarlepyyn kirkolle. Ja niin kävikin; hämärissä alkoi kuulua kulkusten kilinää, ja kohta sen jälkeen näkyivät reet, parisenkymmentä sotamiestä kussakin.

Niinkuin metsän villipedot syöksyivät talonpojat heidän kimppuunsa. Enimmät heistä hakattiin maahan, ennenkuin ehtivät nousta vastarintaan.

Talonpoikain johtaja, Hannu Krankka, ryntäsi Abraham herran kimppuun, sillä tämän upea susiturkki oli pistänyt hänen silmiinsä. Hän riisti turkin ja veti sen yllensä.

Pimeni pimenemistään, ja talonpojat, jotka luulivat, että voudin turkki verhosi voudin ruumiin, alkoivat piestä sitä niin olan takaa, että Hannu Krankka töin tuskin pelasti henkensä. Vouti onnistui pääsemään pakoon, mutta koko hänen joukkueensa heitettiin avantoihin ja hukutettiin.

Saavutettua voittoa oli käytettävä hyväkseen, ja nuijajoukko levisi kautta koko Pohjanmaan ja surmasi kaikkialla marskin palvelijat ja kannattajat. Retkillään he tietysti elivät ryöstöstä ja rosvoilusta; tykkejä ja ampumatarpeita tuotiin Oulun linnasta aina Kyröön saakka.

Mutta ajanoloon syntyi nuijajoukon keskuudessa eripuraisuutta. Lapuan ja Ilmajoen miehet tahtoivat koettaa onneaan suomalaista ratsuväkeä vastaan, mutta pohjoispohjalaisilla ei ollut lainkaan halua siihen; muonavarat olivat lopussa, ja he ikävöivät jälleen kotiin.

Silloin tuli entinen lainlukija Israel Laurinpoika heidän luokseen. Hän ei ollut näkevinään niitä synkkiä katseita, joita häneen luotiin, vakuutti olevansa talonpoikain ystävä ja kehoitti innokkain sanoin heitä pysymään yksimielisinä. Marskin saattoi odottaa tulevan milloin tahansa, ja oli varmaa, että tällä kertaa oli voitto oleva heidän.

Talonpojat kuuntelivat, hän imarteli heidän turhamaisuuttaan, ja hänen kehoituksestaan jatkoivat he leirinsä lujittamista parhaansa mukaan.

Klaus Fleming oli paikoillaan leirissään Tammerkosken kylässä ja täältä jakeli hän käskyjään. Talonpoikia oli kohdeltava äärimäisellä ankaruudella, se oli ainoa keino heidän niskojensa notkistamiseksi, sanoi hän. Silloin saapui tieto uudesta nuijajoukosta ja niistä varotoimista, joihin hänen miehensä olivat ryhtyneet. Ja Fleming hymyili partaansa, talonpojat olivat kuin hänen vallassaan.

Helmikuun 18 päivänä lähti hän liikkeelle, marssi läpi Satakunnan ja leiriytyi Ilmajoelle.

"Hetki on käsissä", huusi Israel Laurinpoika. "Me teemme äkkirynnäkön ja lyömme koko leirin, ennenkuin he ovat ehtineet hieroa untakaan silmistään."

Se oli talonpoikain mieliin, ja helmikuun 24 päivänä, pyhän Mathiaan päivänä läheni talonpoikaisjoukko päivän ensi koitossa Ilmajokea.

Talonpojat olivat yötä myöten juoksujalkaa taivaltaneet puoli kuudetta peninkulmaa, samalla raahaten Oulun linnasta ryöstämiään tykkejä mukanaan. Ei ihme siis, että he myöhästyivät, että he olivat uupuneet, ja että heidän aikeensa yllättää vihollisten leiri raukesi tyhjiin.

Kun marski näki nuijajoukon, komensi hän ratsuväkensä aseihin ja taistelujärjestykseen. Sen jälkeen lähetettiin viesti talonpojille; tahtoivatko he antautua hyvällä?

"Emme", huusivat he, "emme niin kauan kuin veri virtailee lämminnä suonissamme!"

Marski lähetti vielä parven ratsumiehiä tarjoamaan sovintoa. Mutta silloin talonpojat laukaisivat tykkinsä, ja viisi ratsumiestä kaatui.

Täten oli verinen taistelu alkanut. Marski oli jakanut väkensä kolmeen osaan, joista molemmat siivet lähtivät saartamaan nuijajoukkoa. Marski itse johti keskustaa.

Israel Laurinpoika oli kadonnut, eivätkä talonpojat osanneet muuta ajatellakaan kuin lähteä suoraan vihollista vastaan. Täten ratsuväki voi heidät helposti saartaa umpikujaan, ja sillä oli myös suuremman sotakokemuksen edut puolellaan.

Marskin johtama pääjoukko oli hirmuinen, ja taistelun tulos oli kauhea tappio talonpojille. Viisisataa vankia joutui vihollisen käsiin, muut joko pakenivat metsiin tai jäivät kaatuneina taistelukentälle.

Kun ei ollut enää mitään vihollisia lyötävänä tai ajettavana takaa, annettiin merkki peräytymiseen, ja sotamiehet palasivat iloisina ja hilpeinä leiriin täysien oluttuoppien ääressä tarinoimaan helposta päivätyöstään.

Marskilla oli asuntonsa pappilassa ja sinne käveli hän yksin. Synkät ajatukset täyttivät hänen sielunsa, ja vastoin tavallisuuttaan ei hän voinut iloita viekkaudella saavuttamastaan voitosta.

Helmikuun tuulenviima ajeli pilviä vinhaa vauhtia. Kuu pilkahti väliin esiin, heti taasen kadoten. Oli melkein pimeä marskin astuessa rakennukseen. Muutamat pelästyneet palvelijat kyselivät hänen käskyjään. Pappi oli mennyt ulos katsomaan, eikö kenties joku kuoleva tarvinnut hänen apuaan.

Marski viittasi palvelijat tiehensä ja meni kamariin ja istuutui loimottavan takkavalkean ääreen. Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka, mutta hän ei siihen koskenut. Rypistynein kulmin hän tuijotti tuleen, ja lujasti yhteen puristuneet huulet ilmaisivat, miten katkerat ajatukset täyttivät hänen sielunsa.

"Kirottu herttua!" jupisi hän. "Talonpoikain uppiniskaisuus on hänen vaikutustaan — tulisipa hän vain tänne… silloin saisi hänkin heidän kohtalonsa; valtionkavaltaja hän on, ja sentähden…" hän heristi nyrkkiään.

"Sentähden, Kaarle, vannon että sinä olet saava surmasi minun kädestäni."

Hän hypähti pystyyn — uneksiko hän vai eikö tosiaan toistettu sanat: "sinä olet saava surmasi minun kädestäni" ylhäältä ja alhaalta ja kaikkialta hänen ympäriltään.

Takkavalkean loimossa hän silmäsi ympärilleen… huoneessa ei näkynyt ketään. Klaus Fleming ei tuntenut pelkoa lainkaan, mutta tunsi sellaista ahdistusta, että hän aivan häpesi.

"Kuvitteluja!" puuskahti hän ja päästi pitkän, kaikuvan naurun. Mutta kun hän siihenkin sai kymmenkertaisen vastauksen, ei hän tarttunut miekkaan, vaan pöydän reunaan.

Kotvan seisoi hän hiljaa, sitten lähti hän nopeasti pihalle.

Kuu oli äsken pilkahtanut pilvistä esiin ja valaisi nyt kirkkaasti kamalan taulun. Kylä oli tuhkana, lumivaippaa peittivät ruumiit ja verilätäköt, loitompaa näkyi erämaa, ja kaikkialla vallitsi kamala kalman hiljaisuus.

Marski ei ollut koskaan tuntenut liikutusta sellaisia tauluja nähdessään, ja häntä kummastutti tuntiessaan nyt aivan pahoinvointia.

Eikä edes näkynyt elävää sielua… Kyllä sentään — kaukaa tien polvesta näytti joku olento lähestyvän pappilaa… Klaus herra ei voinut eroittaa, oliko se mies vai nainen. Mutta olento laahusti hitaasti eteenpäin, näytti melkein kuin se raahaisi jotakin jälestään… Nopeasti se pyörähti oikealle, ohi pappilan.

Aivankuin jonkin salavaiston vetämänä lähti Klaus herra samaan suuntaan, mutta hänen ärjäisystään: "seis" ei mies — puvustaan päättäen oli hän mies — näyttänyt välittävän mitään, vaan kulki yhä eteenpäin ja laahasi jälessään lukematonta joukkoa hienonhienoja ketjuja. Nämä riippuivat kiinni olkapäissä, käsivarsissa, päässä, ja hänen päästämänsä ähkyvät äänet todistivat taakan raskautta.

Suuttumus ja kenties uteliaisuus joudutti marskin askeleita, mutta merkillistä kyllä oli hänen vaikea tavoittaa ihmeellistä hahmoa. Vihdoin se pysähtyi ja iski maahan rautatangon, jota oli tähän asti käyttänyt sauvanaan. Päähine valahti taakse ja paljasti kuihtuneet naiskasvot, tukka lankesi suortuvina niille, mutta hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei pannut huomiota siihen.

"Etsitkö aarretta?" kysyi marski tarttuen hänen käsivarteensa.

Nyt loi olento häneen palavat silmänsä. "Minä tiesin, Klaus Fleming, että sinä tulet", sanoi hän. "Olen kaksi kertaa kutsunut sinua."

"Kuka olet, mitä teet täällä, ja miksi laahaat näitä mukanasi?"

Hän tarttui muutamaan vitjaan, mutta se tuntui niin raskaalta, että hän päästi sen heti.

"Haa!" huudahti hahmo. "Yhden ainoan kätyrisi syntitaakka on sinusta liian raskas. Mutta muista minun sanoneen, kerran saat kantaa ne kaikki, kaikki iankaikkisesta niin iankaikkiseen! Kansani huutaa kirousta ja kadotusta sinulle, katso minä laahaan kirouksia ja kostonhuutoja jälessäni, muutamain päivänkiertojen jälkeen heittääkseni kaiken sinun yllesi… Pian, pian on sinun hetkesi käsissä; niinkuin varas yöllä olet sinä käynyt kansani kimppuun, olet ryöstänyt, rääkännyt, murhannut Suomen kärsivällistä, oikeamielistä kansaa. Niinkuin varas yöllä on kuolema tekevä tyhjäksi kaikki sinun aikeesi, naisen käsi on ne hajoittava tuuleen kuten pilvilinnat, ja kiitosrukous on nouseva kohden taivasta, kun Herran käsi lyö maahan Pohjanmaan, Hämeen ja koko Suomenmaan kirotun vitsauksen!"

Niin mahtava oli ilmestys hänen edessään, niin painavat olivat sanat, että pelätty sotapäällikkö ensi kerran tunsi itsensä aivan kuin halvatuksi; hän ei kohottanut käsivarttaan, ei virkkanut sanaakaan, vaan katsoi, miten hahmo loittoni kuten oli tullutkin, laahaten vitjoja jälessään.

Klaus Fleming palasi pappilaan, mutta juuri kun hän oli astumaisillaan eteiseen, suhahti nuoli häntä kohden. Se lävisti takin ja tarttui selkään.

Hän juoksi takaisin pihalle ja tähysteli ympärilleen, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt.

"Kirottu noita, sinut on poltettava roviolla", jupisi hän.

Nuoli oli niin pitkä, että hän saattoi sen vetää kädellään pois selästään. Haavassa oli kipua tuskin nimeksikään, ja pappi, joka otti hänet vastaan, ei saanut edes tietää, mitä oli tapahtunut. Marski kysäisi vain naisesta, mutta pappi ei tiennyt hänestä mitään. Hän sai sitten istua marskin luona koko yön, vaikkei mitään keskustelua saatu käyntiin.

Seuraavana päivänä saivat sotamiehet tavallisuuden mukaan ryöstää kuolleita. Se ilo heille suotiin, ja ainahan oli jotakin otettavaa.

Taasenkin oli Fleming nöyryyttänyt Pohjanmaan kuuliaisuuteen, ja hän saattoi sitä pidellä mielensä mukaan. Sukupuuttoon ei hän tahtonut rahvasta hävittää, se olisi ollut epäviisasta, talonpoikain oli oltava vain hänen orjiaan ja vetojuhtiaan ja siten palveltava häntä ja hänen aikeitaan.

Karkein sanoin hän nuhteli pappeja, kun he eivät pitäneet kansaa paremmassa kurissa, ja omin käsin hän pieksi kiinniotettuja talonpoikia ja käski heidän hampain pureksia uunin tiiliä.

"Te olette", huusi hän, "sillä tavoin aikoneet repiä Turun linnan, näyttäkää nyt miten pystytte repimään tuota uuniakaan". Ruoskaa saatuaan saivat he sitten mennä.

Ryöstettyinä, nälkäisinä ja viluissaan saivat he laahautua kaukaisiin koteihinsa, joihin he ikävöiden kuroittivat käsiään, vaikka hyvin tiesivät, että heitä sielläkin odotti nälkä ja kurjuus.

Kauempana ylämaassa ei tehty rangaistusretkiä, mutta marski kirjoitteli uhkaavia kirjeitä ja kehoitti talonpoikia ajattelemaan, mitä heidän rauhaansa sopi. Yleisesti inhotut ja kammotut voudit palasivat virkoihinsa, ne jatkoivat samaa hirmuhallitusta kuin ennenkin, ja talonpojat pakoitettiin tekemään uskollisuudenvala. Pohjoisimmat pitäjät sitä vastoin jätettiin omille hoteilleen; nähtävästi Flemingin palvelevat henget arastelivat mennä liian lähelle Ruotsin rajaa.

Kansan puolelta ei enää tarvinnut pelätä mitään, kenties yksi ja toinen vielä loi ikävöiviä katseita Ruotsiin herttualta yksin apua toivoen, mutta suuret joukot olivat ikäänkuin pelon ja kauhun lamauttamat ja kantoivat hoippuen sietämätöntä takkaansa.

Suomessa samoin kuin Ruotsissakin oli nälänhätä hirveä. Hämeessä jäivät pellot kylvämättä siemenen puutteessa, ja rahvaan täytyi syödä kaatuneet hevosensa pettuleivän keralla.

Savonlinnasta kirjoitti Götrik Fincke: "Joka pitäjässä haudataan päivittäin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat kuolleet nälkään. Mutta lisäksi palaa raivoisissa liekeissä katkeroituneen kansan mieli. Milloinkaan ei ole Suomi niin kipeästi tarvinnut rauhaa! Jumala meitä armahtakoon!"

Mutta huolimatta siitä, että kertomukset tästä rajattomasta kurjuudesta herättivät syvintä osanottoa kautta maan, paadutti Klaus Fleming sydämensä ja hänen korvansa olivat kuurot rukouksille ja valituksille.

Liikutettuna tytärtensä rukouksista oli Ebba rouva pyytänyt, että saisi lähettää viljaa, mutta marski oli jyrkällä kiellolla katkaissut kaikki sellaiset yritykset. Eikä ankara rouvakaan osoittanut paljoa suurempaa lempeyttä tyttärilleen. Heillä ei ollut mitään oikeutta sekaantua maan asioihin.

"Se on julmaa ja sydämetöntä!" huudahti Hebla, vanhin kauneista neitsyistä. "Eikö ihmisellä saa olla mitään tunteita, kun on ylhäistä syntyä?"

"Kukaan ei voi sitä estää, mutta ei saa näyttää niitä", virkkoi hiljainen ääni hänen lähellään.

Punastuen loi hän katseen nuoren miehen silmiin, jotka lämpimästi katselivat häntä.

"Kuinka uskallatte?" Hän kohotti uhkaavasti sormeaan.

Nuori mies otti koko käden ja peitti sen suudelmilla.

Hän salli sen ja sanoi vain: "Mitähän marski sanoisi?"

"Surmaisi minut, mutta vähät siitä, rakkauteni seuraa minua kuitenkin hautaan!"

Hebla huokasi. "Kaikki täällä linnassa on raskasta ja ikävää, sentähden täytyy meidän pienen romaanimmekin päättyä surullisesti."

"Mikä onni, että saamme yhtyä kuolemassa!" huudahti nuori mies tulisesti.

"Ei, kiitos, minä tahdon elää ja nauttia elämästä."

"Sinä et rakasta niinkuin minä."

"Minusta se on luonnollista. Hebla Fleming ei voi tuntea eikä ajatella samalla tavoin kuin ylioppilas Daniel Hjort."

"Hän on kylmä kuin jää", virkkoi Daniel synkästi, "minä taasen riudun rakkauden hehkuun".

"Daniel parka", virkkoi Hebla pannen kauniin kätensä hänen päälaelleen; "en voi mitään sille, etten tunne samoin kuin sinä".

"Käske minun mennä tieheni", sanoi Daniel kätkien kasvonsa käsiinsä.

"Ei, sitä en suinkaan tee. Eikö ole marskin tahto, että sinun on luettava minun ja sisarieni kanssa?"

"Se on vienyt järkeni."

"Olen kuullut, että sellainen kuuluu rakkauden tapoihin", sanoi Hebla leikitellen hänen hiuskiharoillaan.

Daniel heitti päätänsä taaksepäin. "Olen ainoastaan huvilelu", sanoi hän.

"Ja opettajani, josta pidän", lisäsi Hebla säteilevin katsein ja vaipui pieneen lepotuoliin.

Daniel seisoi kuin lumottuna katsellen häntä.

"Laula jotakin, minä tahdon nukkua!"

Daniel lauloi uskollisesta rakastajasta, joka tahtoi uhrata henkensäkin rakastettunsa puolesta. Se oli muuan hänen omista tilapäisrunoistaan, johon hän purki sielunsa hehkun.

Laulu vaikeni. Nukkuiko neiti tosiaankin… Mutta kaunis hän oli! Ruusuposket, tuuheat kulmakarvat, pieni, punainen, myhäilevä suu, joka oli hieman raollaan, ja kiharat, jotka olivat valahtanet valkoiselle kaulalle ja liikahtelivat hiljaa.

Daniel kääntyi pois, hänen päänsä meni pyörälle…

"Daniel!" kuului hiljainen kuiskaus. Ja silloin oli maltti mennyttä kalua, hän syöksyi luo ja painoi huulensa hänen huuliaan vasten.

"Hävytön, mitä uskallat tehdä?" virkkoi Ebba rouva, joka samassa astui huoneeseen.

Daniel Hjort syöksyi huudahtaen ulos huoneesta.

"Nukuin niin makeasti", sanoi nuori neiti, "ja luulin että se oli Katinka".

"Totta kai", vastasi Ebba rouva ankarasti. "Tästä lähtien ovat luvut ja laulut lopussa."

"Enpä juuri voi sanoa, että ne olisivat minua huvittaneetkaan."

"Sinä saat toistaiseksi pysyä huoneessasi!"

"Onko minun kärsittävä sen tähden, mitä hän on rikkonut?"

"Et ollut syytön sinäkään!"

"En ole valinnut häntä opettajaksi."

"Sen teki isäsi! Mutta en voi luottaa sinuun?"

Nuori neiti heitti päätänsä ylpeästi taapäin. "Joku Fleming voi kyllä leikkiä sellaisenkin kuin Daniel Hjortin kanssa mutta ei koskaan sitoutua häneen", vastasi hän.

"Nyt tunnen sinut tyttärekseni", vastasi Ebba rouva häntä syleillen. "Tästälähin luotan sinuun."

* * * * *

Tietämättä mitään näytelmästä, jota näyteltiin hänen omassa kodissaan, ajatteli ja huolehti Klaus Fleming vain valtansa lujittamista Kaarle herttuaa, verivihollistaan vastaan.

Urkkijoiltaan oli marski saanut tietoja olosuhteista Ruotsissa, ja hän oli aivan varma siitä, että herttua valmisteli ensi kesäksi sotaretkeä Suomeen. Marskin asia oli valmistaa hänelle lämpimät tervetuliaiset.

Ja sitten oli saatava kuningas taivutetuksi kauan ajateltuun sotaan Ruotsia vastaan. Sotaväkeä oli vietävä sinne Puolasta ja Suomesta, ja Sigismund oli väkivoimin ottava perintövaltakuntansa, jonka hänen setänsä tahtoi häneltä riistää.

Klaus Fleming hieroi tyytyväisenä käsiään; koskaan eivät olleet hänen toiveensa olleet niin valoisat, ja hän tunsi voimiensa kasvavan ajatellessaan, miten paljon hän tulisi saamaan aikaan.

Miehistöä ja muonaa koottiin Turkuun ja sen ympäristöön, sotalaivoihin laitettiin tykit, ja laivaston vahvistukseksi anastettiin kaikki kaleijat ja alukset mitä yhytettiin.

Kukaan ei muistanut nähneensä marskia niin hyvällä tuulella kuin tähän aikaan. Hän laski leikkiä Daniel Hjortin kanssa ja sanoi tahtovansa ottaa hänet mukaansa ensi sotaan, niin että hän saisi väriä poskilleen. Nyt näytti hän niin kalpealta, että saattoi peloittaa nuoret tytöt kirjalta.

Maaliskuun loppupäivinä kysäisi hän kerran Ebba rouvalta, eikö tämä tahtonut matkustaa Pernajan kuninkaankartanoon. Hänkin tulisi sinne palausmatkaltaan Uudeltamaalta, jossa oli oivallinen satama suurempia laivoja varten ja jota hän aikoi käydä katsomassa.

Ebba rouva oli halukas siihen, ja marski määräsi oman matkansa huhtikuun 2 päiväksi. Hyvästiä jättäessään hän käyttäytyi sangen omituisesti ja virkkoi hymyillen, että hän varmaan keksisi jotakin hämmästyttääkseen heitä palatessaan kotiin.

Matka kävi Turusta Kuitiaan, jossa hän kohtasi muutamia voutejaan. Keskustellessaan vei hän useita kertoja kätensä selkäänsä ja sanoi tuntevansa kipua, jollaista ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin.

Seuraavana päivänä hän matkusti Uudellemaalle ja majoittui Pikkalan kartanoon, jossa hänellä oli hyviä ystäviä. Tultuaan vakuutetuksi sataman oivallisuudesta suostui hän jäämään Pikkalaan kokonaiseksi viikoksi pitääkseen oikein hauskaa. Nyt seurasi pidot toisensa jälkeen, ja marski antoi näytteen oivallisesta ruokahalustaan, kun hän tavallisen ruokaveron lisäksi saattoi yksikseen syödä kokonaisen siankinkun.

Luultavasti oli hän usein ennenkin koettanut siten voimiaan, sillä Kaarle herttualla oli tapana sanoa marskista, että "siat saattavat kyllä syödä toisensa". Mutta tällä kertaa hän sairastui, lieneekö se sitten johtunut liian voimakkaasta ateriasta vai muusta syystä. Seuraavana päivänä oli hän kuitenkin siksi toipunut, että saattoi reellä ajaa Pernajaan, jossa Ebba rouva häntä odotti.

Täällä täytyi hänen uudestaan vetäytyä vuoteeseen. Tosin hän selitti, ettei häntä mikään vaivannut, lojuihan vain siksi, ettei jaksanut olla pystyssä. Mutta seuraavana päivänä hän kertoi Ebba rouvalle nuolesta, joka oli ammuttu hänen selkäänsä… Se oli hieman turvonnut ensin, mutta sitten pian sulautunut.

"Jonkun olisi pitänyt tarkastaa haava", sanoi Ebba rouva. "Nuoli oli voinut olla myrkytetty."

Klaus herra katsoi häneen ja kääntyi pois vastaamatta.

Mutta heikkous yhä lisääntyi, ja muutamain päivien kuluttua hän sanoi Ebba rouvalle:

"Nuoli oli myrkytetty; pohjalaiset kostavat puolestaan."

"Eikö ole mitään apua?"

"Ei, muuta kuin kuolema… pohjalaiset ja minä olemme olleet yhtä taipumattomat toisiamme kohtaan."

"Minä lähetän noutamaan apteekkaria."

"Ei, tulkoon kappalainen, nyt on hänen hetkensä tullut."

Tämä saapui rukouskirjoineen. Marski kuunteli tarkkaavaisesti lukemista, ja kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, otti hän jäähyväiset puolisoltaan ja sanoi: "Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan, nytpähän nähdään, onko Herra Jumala toista mieltä."

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.

21.

UUSIA VOIMIA.

Ilolla sai Kaarle herttua sanoman Klaus Flemingin kuolemasta. Hän oli tehnyt monia laskelmia, mutta menestys oli ollut epätietoinen. Nyt oli vihdoin annettu merkki, tie oli auki. Uusia esteitä saattoi ilmestyä, mutta pahin oli raivattu pois, ja Suomen sorrettu kansa raukka oli vapautunut vitsauksestaan.

Ensi työkseen Kaarle kirjoitti avoimen kirjeen suomalaiselle sotapäällystölle, kehoittaen heti lakkauttamaan sietämättömän linnaleirin. Aikeestaan tulla itse Suomen puolelle ei hän kirjoittanut mitään, mutta niin hyvin tämä kirjelmä kuin yksityistiedotkin Ruotsista ilmaisivat Suomen herroille, mitä heillä oli odotettavissa.

Sillä välin Kaarle varustautui ripeästi sillä verukkeella, että kun kaikesta päättäen kuningas saattoi tulla keväällä, täytyi laivaston olla valmiina noutamaan häntä joko Danzigista tai Kalmarista. Salavinkaan oli hän kyllä hankkinut tiedon Puolasta, ettei kuningas ollut aikeissakaan tulla Ruotsiin ainakaan sinä vuonna; hän oli korviaan myöten rakastunut kauniiseen kälyynsä, prinsessa Konstantiaan, eikä millään hinnalla tahtonut eritä tämän seurasta. Mutta silloin hän joudutti varustuksia sitä suuremmalla innolla. Hän kuletutti laivoihin suurimmat tykit mitä ne kantoivat, tarkasti väkensä ja latoi sen laivoihin. Ja sitten hän purjehti heti merille puolisonsa kera.

Elokuun 28 päivänä hän saapui Kastelholmaan, johon jätti puolisonsa. Laivasto oli mennyt edeltä Turun saaristoon, säikyttäen linnaväen nopeihin varustuksiin, senkin puolestaan. Muureja vahvistettiin ja pariakymmentä nuijasodasta otettua vankia käytettiin töihin, härkiä ja lehmiä ja uutisruista koottiin ympäristöstä linnan varastoihin ja niiden jauhamista varten hankittiin joukko jauhinkiviä.

Kaarle oli jo edeltäpäin lähettänyt uudelle Sigismundin määräämälle linnanpäällikölle, Arvid Stålarmille, ja muulle päällystölle useita kehoituksia liittymään häneen. He pyysivät nöyrimmästi, ettei herttua panisi pahakseen, vaikka heidän herransa ja kuninkaansa palvelijoina täytyi noudattaa tämän käskyjä.

Elokuun 20 päivänä alkoi herttuan aluksia parveilla kaikkialla Turun saaristossa. Useita kartanoista ryöstettiin ja kaikki vastarinta rangaistiin kuolemalla. Samaan aikaan saapui viesti, että Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, oli kokoamansa sotaväen kera tulossa Hämeeseen.

Arvid Stålarm oli neuvoton. Jos Hannu Hannunpoika marssi Hämeenlinnaa vastaan, joutuisi linnoitus heti vihollisen käsiin, niin kurjassa puolustuskunnossa se oli. Jos hän sitä vastoin aikoi marssia Turkua vastaan, oli pelättävissä, että maakunnan rahvas liittyisi hänen joukkoonsa.

Asema oli epätoivoinen, eikä ollut ketään, joka voisi sen pelastaa. Muinoin niin mahtava marski makasi kylmänä ja kankeana linnan kappelissa, johon hänet oli tuotu suurella juhlallisuudella. Vaikkapa hänen levoton henkensä kenties harhailikin ympäri entistä hallitusaluettaan, näki se vain kauhukseen, kuinka hänen mahtava työnsä meni pirstoiksi, voimatta sitä estää.

Mitäpä hyödytti nyt kehoittaa pappeja ja rahvasta täyttämään läänivelvollisuuttaan… Kaikki kuuntelivat korvat hörössä sitä mieluista uutista, että Hannu Hannunpojan alukset purjehtivat pitkin rannikkoa ja että heidät syyskuun 12 päivänä oli nähty Porin sataman edustalla. Jokainen saattoi käsittää, että Turku oli hänen matkansa määränä.

Toisaalta tuli herttua itse. Jo syyskuun 6 päivänä oli laivasto tullut näkyviin Ruissalon ja Hirvensalon välisestä salmesta. Miten erilaisin tuntein suuntautuivatkaan sinne katseet!

Herttuan kutsuun vastasi Stålarm, että kuningas oli kieltänyt häntä antautumasta mihinkään neuvotteluihin. Mutta kun laivasto läheni, laukaistiin linnan tykit.

Masto ammuttiin poikki herttuan omasta kaleijasta, mutta laivasto teki kaarroksen ja löysi sopivan ankkuripaikan kappaleen matkan päässä Ruskiakallion käressä, jossa joukot, kaksitoista lippukuntaa jalkaväkeä ja viisisataa ratsumiestä, nousivat heti maihin.

Stålarm koetti estää maihinnousua, mutta hänen ratsuväkensä ei voinut esteettömästi liikkua louhikkoisella maalla ja heidän täytyi vetäytyä takaisin.

Ilmisota oli alettu, mutta herttua ei tahtonut esiintyä rehennellen, vaan ehdotti neuvottelua suomalaisen päällystön kanssa.

Neuvottelut määrättiin pidettäviksi syyskuun 9 päivänä hietaharjulla Kupittaan lähteen luona ja kokoonnuttiin sinne yhdeksän aikaan aamulla. Molemmat puolueet olivat saapuneet niin mieslukuisina kuin suinkin. Mutta keskustelujen aikana oli jollakin selittämättömällä sotaliikkeellä suljettu Stålarmin ja hänen joukkojensa palaustie. Alkoi taistelu, joka päättyi siihen, että Stålarmin ratsuväki ajettiin pakosalle, ja hän itse harhaili viheliäisiä metsäpolkuja Hämeen tielle, jossa uudelleen kokosi ratsuväkensä.

Herttua itse marssi Turun kaupunkiin, kaupunkilaisten suureksi hämmästykseksi, ja leiriytyi linnan edustalle.

Millainen hälinä linnassa syntyi, voimme hyvin kuvitella.

"Tämähän on selvää petosta!" huudahti Ebba luoden terävän katseen Stålarmin puolisoon, nuoreen Elina Flemingiin.

"Rouva tätini ei suinkaan liene unohtanut herrani lausuntoa, että joukkoihin ei ole luottamista", vastasi tämä säilyttäen tyyneytensä.

"Marskin aikaan ei koskaan tullut kapina kysymykseen", jatkoi Ebba rouva; "mutta kun hän on poissa, saattaa odottaa mitä tahansa".

"Tietenkin herttua alkaa piirittää linnaa, ja miten silloin käy puolustus, kun Arvid herra on poissa?" valitti vaimo parka. Kukaan ei ollut nähnyt Ebba rouvan nauravan moniin pitkiin päiviin, mutta nyt hän nauroi katkeran pilkallisesti.

"Linna on hyvin varustettu, kiitos siitä autuaalle herralleni", sanoi hän ylväästi. "Muonavarat riittävät vähintään vuodeksi, ja miehistö nousee tuhanteen. Minä itse otan johtaakseni puolustusta."

Elina rouva katsoi ihaillen pelättyyn sukulaiseensa. "Suokaa anteeksi, rakas täti, että olen kuin säikähtynyt lintu", vastasi hän nöyrästi; "teidän omat tyttärennekään eivät pysty käymään jälkiänne".

"Eivät", vastasi hän, "ei edes poikanikaan ole vanhempiinsa, hän on kuutamosankari hänkin".

Elina kääntyi punastuen pois. "Minusta hän on mallikelpoinen nuori, ritarillinen herra", sanoi hän.

"Sitra kainalossaan!" lisäsi Ebba rouva.

"Niin, miksei, siitä on iloa meille kaikille."

Olkapäitään kohauttaen ja sääliväisesti hymyillen lähti Ebba rouva huoneesta.

Nuori rouva seisoi katsellen ulos ikkunaluukusta.

"Kuinka voisimme kestää tätä elämää ilman Juhanaa!" tuumiskeli hän. "Ja onhan Arvid herra itse jättänyt minut hänen huostaansa."

Herrat Akseli Kurki ja Antero Boije, jotka molemmat kuuluivat päällystöön, olivat samoin tuoneet vaimonsa mukanaan, ja nämä, jotka molemmat tunsivat mitä syvintä kunnioitusta Ebba rouvaa kohtaan, mutta itse asiassa pakenivat hänen läheisyyttään, olivat ihastuneet hänen poikaansa, 20-vuotiaaseen Juhanaan, joka vietti melkein kaiket päivät heidän ja sisartensa seurassa.

Marskin kuoleman jälkeen ei Daniel Hjort ollut kertaakaan saanut nähdä eikä puhutella Heblaa; lukutunnit ja oleskelu perheen keskuudessa päättyivät, vaikkakin hänellä aina oli vapaus käydä ystäviensä ja tuttujensa luona linnoituksessa.

Hänellä olikin paljon sellaisia nuoremman päällystön keskuudessa, jotka ilvehtivät hänen onnettomalla rakkaudellaan ja kuuntelivat hänen laulusepustuksiaan.

Daniel parka, joka ei ollut voinut pitää rakkauttaan salaisuutenaan, uskoi sen kaikille, valitti sitä, että hänet oli eroitettu sydämensä epäjumalasta, ja kun joku velikulta sanoi leikillään hänelle surevansa sitä yhtä suuresti kuin hänkin, niin hän uskoi sen, ja valittaen kaikuivat sitran sävelet, hän lauloi rakkaudestaan ja kehoitti armastaan olemaan varma siitä, että hän vihdoin tulisi hänet vapauttamaan.

Yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei Daniel Hjort ollut oikein viisas, mutta hänen hiljainen olentonsa herätti myötätuntoa, ja sentähden sai hän mennä ja tulla miten tahtoi.

Kaunis neiti oli väsynyt leikkikaluunsa, hän piti loukkaavana tämän rakkautta, mutta — hänellä ei ollut rohkeutta suorastaan torjuakaan häntä näkyvistään.

Juhana Fleming oli mitä rakastettavin nuori mies; hänen käytöksessään oli väliin ylpeyden vivahdus, joka muistutti isästä, mutta sen huomasi vain hyvin harvoin. Naisten kesken sanottiin, että Juhana herra oli vastustamaton, jos hän vain tahtoi jotakuta miellyttää.

Heti marskin kuoleman jälkeen oli äiti tahtonut lähettää hänet pois, mutta kaikkien yhteisistä rukouksista sai hän jäädä kotiin sillä ehdolla, ettei vähintäkään puuttuisi linnan puolustukseen.

Kenties olisi nuori herra mieluummin lähtenyt, jollei hän olisi nähnyt Elina Stålarmia. Mutta nyt hän rakasti ensi kertaa elämässään, hehkuvalla lämmöllä, vaikkakin ikäkautensa kainoudella.

Stålarm oli leikkisästi uskonut puolisonsa hänen suojelukseensa; he olivat serkukset, samanikäiset, nuoret ja kauniit molemmat. Juhana herra oli vannonut ennen kuolevansa, ennenkuin ilmaisisi salaisuutensa; Elina taasen, joka pian oli sen havainnut, oli päättänyt, ettei koskaan antaisi hänelle siihen tilaisuutta; jokapäiväinen seurustelu oli opettava heitä pitämään toisistaan sisaruksina.

Sillä kannalla olivat asiat, kun herttua saapui Turkuun. Jo syyskuun 11 päivänä aloitettiin piiritys luomalla vallitus vastapäätä linnanporttia, Myllyvuoren juurelle.

Kaarle kuuli vakoilijoiltaan, että Stålarm oli läheisyydessä, ja piiritykseen ryhdyttäessä saattoi tapahtua, että tämä hyökkäsi hänen selkäänsä ja hän itse joutuisi kahden tulen väliin.

Silloin saapui tieto, että Hannu Hannunpoika saapuisi pian ja että Turun seudun rahvas oli herttuan kehoituksesta noussut aseihin. Samaan aikaan tapahtui, että Stålarmin joukkojen keskuudessa ilmeni selviä kapinan merkkejä; kenties sitä auttoi herttuan avoin kirjekin, sillä useita karkaamisia tapahtui muutamien päivien kuluessa.

Nyt saattoi pelastua vain nopein toimin, ja Stålarm lähti joukkoineen liikkeelle syyskuun 20 päivänä, sijoitti osan väestään Hämeenlinnaan, toisen Savonlinnaan ja kolmannen Viipuriin, jossa hän itse otti päällikkyyden. Hän uskoi Turun linnan kyllä voivan pitää puoliaan talveen tai kunnes tapahtuisi jotakin, mikä pakoitti herttuan lähtemään pois.

Mikään sopimuksenhieronta ei tullut kysymykseenkään; linnanvouti Pentti Severinpoika kirosi ja vannoi, ettei herttua kuuna herran valkeana pääsisi linnaan, ja samaa sanoi muukin päällystö.

Tosin herttua kaivatti vallituksia Mylly- ja Korpolaisvuorille, mutta linnasta paukkuvat laukaukset veivät paljon väkeä, ja vei aikaa ennenkuin haudat olivat niin syvät, että piirittäjät saivat niissä suojaa. Ja sitten tulivat syyssateet, ja haudat tulivat vettä täyteen. Mukana tuoduista tykeistäkään ei ollut juuri hyötyä, ja näytti melkein siltä, kuin herttua saisi häpeällä vetäytyä tiehensä.

Linnassa riemuittiin. Silloin saapui kirje herttualta Ebba rouvalle, ja hän kutsui heti linnan naiset ja ylemmän päällystön lukeakseen sen heille. Kirje oli herttuan omakätinen, ja hän tarjosi Ebba rouvalle samoinkuin muillekin linnassa oleskeleville naishenkilöille vapauden lähteä mihin halusivat. Herttua ei tahtonut ottaa vastuulleen, jos tapahtuisi mitä vahinkoa niille, ketkä jäivät linnaan.

Elina Stålarm seisoi aivan Ebba rouvan lähellä. Juhana herra puristi lujasti hänen kättään, ja hän näki ihailijansa silmissä niin hätääntyneen katseen, että hänen lähtöaikeensa alkoi horjua.

Kun toiset rouvat yhdestä suusta sanoivat tahtovansa jäädä miestensä luo, kääntyi Ebba rouva Elinaan. "Sinä kai haluat lähteä etsimään miestäsi?" sanoi hän.

"Jää tänne luoksemme, Elina", pyysivät Katinka ja Hebla.

"Mihin te minua neuvotte, arvoisa täti?"

Vastaus viipyi. "Herrasi on tänään Viipurissa ja kenties huomenna matkalla Savonlinnaan. Olisit ainoastaan hänen tiellään, täällä sitä vastoin olet varmassa turvassa."

"Niin kai on", vastasi Elina hiljaa. "Ja silloin jään tänne luoksenne."

"Millainen on oleva vastaus herttualle?" kysyi Pentti Severinpoika.

"Sellainen kirje ei ansaitse mitään vastausta", vastasi ylpeä nainen. "Eikä herttua vastausta saakaan."

Koskaan ei ollut Juhana herra ollut niin säteilevän iloinnen kuin tänään. Hilpeät sutkaukset eivät häneltä ottaneet loppuakseenkaan, ja kun Antti Boijen emäntä kysyi, kuinka hän saattoi olla niin iloisella tuulella, kun kuolema kenties odotti häntä, vastasi hän:

"Pitäisin suurimpana onnenani, jos saisin nyt kuolla."

"Kiittämätön!" huudahti Hebla. "Hän ajattelee ainoastaan itseään."

"Me pidämme sinusta niin paljon", lisäsi kaino Katinka ja painautui häntä vasten.

"Tahtoisinkin ensin nähdä teidät onnellisina ja turvassa", sanoi hän.

"Miksi et voi rakastaa elämää kuten me?"

"Kyllä", puuskahti hän intohimoisesti, "rakastan hetkeä, jossa elän, ja seuraavana tahdon kuolla".

Katinka pudisti päätänsä, sen jälkeen huudahti hän innokkaasti: "Rakkahin Elina, puhu sinä hänelle, kehenkään ei hän luota niin ehdottomasti."

"Minusta elämä on otettava sellaisena kuin se on", vastasi Elina luoden sisaruksiin vakavan katseen. "Mielelläni olisin tahtonut lähteä herrani luo ja jakaa ne vaarat, jotka häntä kohtaavat, mutta kun se ei käy päinsä, olen iloinen siitä, että tahdotte pitää minut täällä."

Hän ojensi heille käden kullekin: "Meidän on lohdutettava ja kehoitettava toisiamme ja kiitettävä Jumalaa jokaisesta päivästä, minkä saamme olla yhdessä."

Juhana herra oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hänen sisarensa itkien heittäytyessä serkun syliin piti hän lujasti kiinni kädestä, jonka tämä oli hänelle ojentanut.

Elina veti hiljaa pois kätensä. "Meidän on säilytettävä iloinen luottamus mielessämme", sanoi hän.

"Sitten on sinun usein puhuttava meille niinkuin nytkin", nyyhkytti Katinka. "Eikö totta, Juhana, se herättää luottamusta?"

"En väsyisi koskaan häntä kuulemaan", vastasi Juhana ihailevin katsein.

"Sepähän nähdään", virkkoi Elina nauraen. "Minä kyllä puhun järkeä, ken vain tahtoo kuulla sillä korvalla."

"Ennen kaikkea Juhanalle", huudahti sisar.

"Niin, jos hän tahtoo!"

"Ei maksa", vastasi Juhana katkerasti. "Minä kumoan kaikki viisastelusi."

Elina kääntyi pois vastaamatta mitään.

"Jos olemme yksistä tuumin, silloin Elina tietää seuraukset", lisäsi Juhana liikutuksella, jota hän tuskin saattoi hillitä.

"Niin tosiaankin", puuttui Katinka puheeseen. "Annathan myöten, Elina, jos hän on oikeassa?"

"Hän ei ole oikeassa", vastasi Elina lujasti, mutta helakasti punastuen.

"Tiedätkö, mitä hän tarkoittaa?" kysyi tyttö kummissaan.

"Hän luulee arvaavansa mitä ei ymmärrä", tokaisi Juhana kiihkeästi. "Mutta nyt on hänen myönnettävä minulle yksityinen keskustelu, tänään tai huomenna, sen parempi mitä pikemmin."

"Niin, minäkin tahdon, että välimme tulee selville."

"En tiennyt lainkaan, että olisitte epäsovussa", puuskahti Katinka.

"Huomenna iltapäivällä", sanoi Elina ja ojensi Juhanalle kätensä.

"Kiitos!" kuiskasi hän ja suuteli sitä kiihkeästi.

Tämän kaiken aikana paukkuivat linnan tykit herttuan äskenkaivettuja vallituksia kohden, ja muutamia hänen miehistään kaatui.

Hän ei ollut saanut mitään vastausta kirjeeseensä. Mutta mitäs siitä, hän oli kyllä taivuttava heidät kuuliaisuuteen.

Seuraavana päivänä, kun kappalainen tapansa mukaan toimitti aamurukousta suuressa linnansalissa, Ebba rouvan, kaikkien muiden naisten ja muutamain päällikköjenkin ollessa läsnä, hämmästytti heitä kova ammunta, ja ikkunasta lensi sisään luoti ja surmasi sotamiehen, joka seisoi Ebba rouvan rinnalla. Hän kääntyi ympärillään seisoviin kalpeihin naisiin ja virkkoi tyynesti: "Urhoollisten soturiemme vaimot ja tyttäret eivät pelästyne moisesta!"

Sen jälkeen hän antoi käskyn, että ruumis oli vietävä pois, ja viittasi sitten pappia jatkamaan. Kun jumalanpalvelus oli lopussa, sanoi Ebba rouva ääneen: "Täällä linnassa on jotakin, mitä pelkään enemmän kuin herttuan ketjukuulia."

Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei ymmärtänyt kukaan. Mutta iltapäivällä, juuri kun Juhana herra kuiskasi Elinalle: "muistatteko lupauksenne?" ja tämä vastasi: "olen valmis pitämään sen", astui Ebba rouva kamariin, jossa naiset olivat koolla. Hän oli kalpea ja kiihtynyt, ja hänet nähdessään hypähtivät kaikki pystyyn ja kysyivät pelästyneinä, oliko herttua tullut linnaan.

"Ei vielä", vastasi hän. "Mutta tie on auki, sillä kapina on täydessä vauhdissa."

"Ne hylkiöt, ne kavaltajat!" huudettiin kilvan.

"Niin, moista ei olisi tapahtunut marskin aikaan", puuskahti Ebba rouva.

"Pentti Severinpoika on pidättänyt heidän palkkansa, hän on pahin petturi", rohkeni Elina rouva virkkaa.

"Sallikaa minun ottaa osaa puolustukseen ja asettua Severinpojan paikalle", puuskahti Juhana innoissaan.

"Nyt kun vaara on uhkaavimmillaan!" huudahti Ebba rouva. "Luulen, ettei kukaan Fleming riko valaansa."

Elinan ja Juhanan katseet yhtyivät sekunniksi. Mutta nuori mies loi äkkiä silmänsä maahan.

Samana iltana oli Ebba rouvalla keskustelu kaikkien päälliköiden kanssa, paitsi Pentti Severinpojan. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että hän oli petturi, mutta että olisi vaarallista nyt ryhtyä mihinkään häntä vastaan.

Tällöin ilmoitettiin muuan sotamies, joka pyysi yksityistä keskustelua Ebba rouvan kanssa. Tämä käski miehen astua sisään ja puhua läsnäolijain kuullen, koskei tahtonut heiltä salata mitään.

"Kysymys on Daniel Hjortista", sanoi mies.

"Mitä pahaa voi se hullu tehdä?" kysyi Ebba rouva ivallisesti.

"Koska minun kerran täytyy puhua suuni puhtaaksi", jatkoi mies, "niin on selvää kuin päivä, että hän on mielettömästi rakastunut vanhimpaan neideistä…"

"Varo itseäsi, mies!" puuskahti rouva tuohtuneena. "Maksaa pääsi, jos mainitset tyttäreni samalla kertaa kuin Daniel Hjortin."

"Silloin en kerrokaan mitään."

Läsnäolijat pyysivät Ebba rouvaa tyyntymään; eihän merkinnyt mitään, mitä mies uskoi, pääasia oli päästä tietämään, oliko hänellä tosiaankin jotakin tärkeää tunnustettavaa. Ebba rouva nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja istui sen jälkeen hiljaa ja kuunteli tarkkaavaisesti.

Mies kertoi tietonsa. Daniel Hjort oli kuvitellut, että nuorta neitiä pidettiin sulettuna huoneeseen vastoin tahtoaan, ainoastaan pitääkseen heitä toisistaan erillään. Ja niin oli Daniel saanut päähänsä, että ainoastaan herttuan tullen väliin saattoi neiti pelastua, ja siitä pitäen oli hän liikuskellut vihollisten asioilla ja taivutellut yhä useampia linnanmiehistöstä luopumaan piirittäjäin puolelle.

"Rahoillako hän houkuttelee?" kysyi muuan päälliköistä.

"Niillä kaikista vähimmän", vastasi sotamies. "Mutta hän laulaa niin kauniisti hänestä, joka on autettava pois vankitornista, että siitä saa aivan silmänsä vesiin."

Huoneessa oli hiljaista. Ebba rouva oli kalpea, mutta saattoi nähdä, että kiukku kiehui hänen sisällään. "Tahtooko joku vapauttaa minut hänestä, vai täytyykö minun tehdä se itse?" sanoi hän ankaralla äänellä.

"Sitä varten olen juuri tullutkin", sanoi sotamies. "Kärsä käskee porsaan maata tonkimaan."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Minä kuten monet muutkin en saa irti muonaosaani; vaimoni on tullut tänne… kaksi lastani on jo kuollut nälkään, ja minä tahdon mielelläni pelastaa niiden kahden hengen, jotka ovat vielä jälellä… On itsestään selvää, että tuo Daniel Hjort on kavaltaja, ja minä ajattelin…"

"Kuinka tahdot menetellä?"

"Ammun luodin hänen otsaansa!"

"Milloin?"

"Huomenna, jos niin tahdotaan."

"Eikö hän ole täällä tänäänkin?"

"Kyllä, mutta se on niin ilkeää näin illalla."

"Kas tässä", sanoi Ebba rouva ja pani rahaa hänen käteensä. "Minä korotan palkkasi kaksinkertaiseksi, jos toimitat asiasi jo tänä iltana."

Miehen silmät loistivat. "Tämä muijalle", sanoi hän, "toinen minulle, että voin pitää rohkeuden yllä".

Alhaalla vahtihuoneessa istui Daniel Hjort suuren sotamiesparven ympäröimänä. Koskaan ei hän ollut laulanut niin kauniisti, mutta hänen laulunsa olivat hetken mielijohtamia, milloin valittavia, surusta ja tuskasta parahtelevia, milloin hiljaisia, rukoilevia, melkein kyynelöiviä… sitten tuli kuin kuiskauksena, ikäänkuin toivehikkaana aavistuksena, ja sävelet soivat yhä helähtelevämmin, ne muuttuivat uhmaaviksi, vaativiksi, kunnes paisuivat riemuitsevaan voiton varmuuteen.

Hämmästyneinä häntä kuunneltiin; niin ei hän ollut laulanut koskaan.

"Nyt olisi neidin pitänyt kuulla sinua", sanoi muuan kuulijoista.

"Niin hän tekikin. Hän seisoi tuossa vastassani, ja hänelle minä lauloin", vastasi laulaja onnellisesti hymyillen.

"No, pitikö hän siitä… mitä hän sanoi?"

"Hän viittasi minulle, minun täytyy heti lähteä."

Hän nyökkäsi hyvästiksi päätään, ja kun he toivoivat hänen tulevan huomenna jälleen, vastasi hän vain: "Se riippuu hänestä, ainoastaan hänestä."

Juostessaan pihan yli tapasi hän siellä sotamiehen. "Ei suinkaan portti liene vielä sulettu, pääsen kai ulos?" kysyi hän.

"Ulos kyllä pääset, mutta et sisälle", vastasi mies seuraten hänen jälestään.

Mies ei ollut herkkämielinen, mutta sittenkin hänestä tuntui, että hän oli aikeissa tehdä kunnottoman teon.

"Yhden kuolema, toisen elämä", jupisi hän kohottaen kiväärinsä. Daniel Hjort oli kulkenut ainoastaan muutamia askelia, kun hän kääntyi ja kohotti kätensä ylöspäin linnaa kohden.

Silloin pamahti laukaus. Luoti sattui sydämeen, lemmensairaaseen, unelmoivaan sydämeen, ja laulaja kaatui kuoliaana tanhualle.

Seuraavana aamuna maksoi Ebba rouva luvatut syntirahat ja oli iloinen, kun petturi oli raivattu tieltä pois.

Linnassa herätti Danielin kuolema todellista kaipausta; onnettomasta mielipuolesta oli opittu pitämään, eikä kukaan uskonut, että luoti oli tullut linnasta, koska se oli sattunut sydämeen.

Sotaneuvottelun jälkeen päätti päällystö ottaa selon mielialasta linnassa.

Sotamiehet kutsuttiin suureen linnanpihaan ja ilmoitettiin, että ne, jotka pysyivät uskollisina kuninkaalle, saisivat rahalahjan palkinnoksi; ne sitä vastoin, jotka tahtoivat mennä herttuan puolelle, olivat vapaat heti lähtemään. Miehistö näytti hämmästyneeltä, mutta pitkiin tuumailuihin ei annettu aikaa. Ja kun portit avattiin, lähti parisen sataa miestä linnasta.

Se oli enemmän kuin oli odotettu. Mutta paras oli olla olematta millänsäkään. Antti Boije piti puheen paikoilleen jääneelle miehistölle, ylisti heidän uskollisuuttaan ja uudisti palkinnon lupauksensa.

Seuraavana aamuna tehtiin linnasta ryntäys vallituksille, mutta siitä ei ollut mitään muuta hyötyä, kuin että huomattiin vielä viitisenkymmentä miestä karanneen.

Ampumisen jatkamiseksi ei ollut enää muuta keinoa, vaan täytyi jokaisen tykin luo asettaa joku päälliköistä ladatun pyssyn kera pitämään tykkimiehiä silmällä. Sillä tavoin jatkettiin ampumista, ja piirittäjäin jokaiseen laukaukseen vastattiin kahdella linnasta.

Asema oli kaikessa tapauksessa niin kireä kuin saattoi ajatella, ja kun herttua syyskuun 23 päivänä uudestaan tarjosi pakkosopimusta, ei siihen tosin suostuttu, mutta epäävä vastaus oli kohteliaampi kuin edellisellä kerralla.

Kuusi vallitusta oli jo luotu ja parhaallaan laitettiin seitsemättä aiotun rynnäkön turvaksi.

Mieliala linnassa oli hyvin kiihtynyt, mutta kävi sitäkin levottomammaksi, kun eräänä aamuna havaittiin, että kaikki tykit ja sankkireiät oli ajettu multaa täyteen. Pettureita oli siis itse linnassa; nyt tiedettiin, kuinka paljon kello oli lyönyt.

Linnanmuuriin oli vihollinen ampunut kaksi aukkoa, ja koko yläosa tornista oli kaatunut.

Sotaneuvosto kokoontui, Ebba rouva oli läsnä.

Oltiin yhtä mieltä. Oli pakko ryhtyä sovinnonhierontaan. Ja ensi kertaa nähtiin kylmän, ylpeän naisen vuodattavan kyyneliä. Ne oli voimattomuuden ja raivon tunne kiihottanut, mutta vaikka hän vaieten taipuikin toisten ehdotuksiin, ilman vastaväitteitä ja nuhteita, teki hän sen siksi, että hän sydämessään halveksi kaikkia näitä päälliköitä, jotka eivät yhdessäkään voineet pitää samaa kuria kuin hänen herransa yksin. —

Oli siis ilmeistä, että ratkaisu oli lähellä, linnan täytyi antautua ja sen puolustajain kenties hajota eri teilleen kunkin. Juhana herran se teki levottomaksi. Yleisessä hälinässä ei hän vieläkään ollut saanut tilaisuutta luvattuun kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta siitähän nyt oli riippuva, milloin ja missä he jälleen tapaisivat toisensa. Nuorekkaassa ylimielisyydessään uneksi Juhana vievänsä Elinan kauas, kauas pois, missä he eläisivät ainoastaan toisilleen.

Samana päivänä, jona sotaneuvottelu pidettiin, oli Ebba rouvalla ollut pitkä keskustelu sisarentyttärensä kanssa, ja heidän erotessaan sanoi viimeksi mainittu: "En uskalla luvata mitään, mutta Jumalan avulla tahdon tehdä minkä voin."

Muutamia tunteja myöhemmin pani Elina kätensä Juhanan käsivarrelle sanoen: "Meillähän piti olla pieni kohtaus?"

"Niin piti", vastasi Juhana ilosta väristen ja painoi pikku kätösen sydämelleen. "Tapahtukoon se heti."

"Sitä minäkin toivon", vastasi Elina, ja Juhana vei hänet huoneeseen, jossa he saivat olla häiritsemättä.

Hehkuvin sanoin puhui nuori mies rakkaudestaan. Ja vetäen Elinan käden vasten poveaan ja katsoen häntä kuumeisin silmin hän lopetti: "On ollut hetkiä, jolloin olen luullut, ettet ole kylmä minulle… Niin, Elina… rohkeuteni on mennyt niin pitkälle, että uskoin sinun rakastavan minua… Mitä silloin tunsin, sitä en voi kuvailla… mutta en voinut olla puhumatta siitä sinulle; sinusta yksin riippuu, olenko onnellisin vai onnettomin ihminen maailmassa."

Hän oli liukunut istuimeltaan lattialle ja makasi nyt polvillaan painaen päänsä Elinan syliin.

Puna ja vaaleus oli läikkynyt Elinan poskilla, mutta hän hillitsi liikutuksensa ja sanoi lempeästi: "Nouse, veljeni, ja puhukaamme tyynesti."

Juhana totteli heti. "Ei veli!" huudahti hän myrskyisen kiihkeästi. "Vaadin kaiken tai en mitään!"

"Juhana, et tiedä mitä sanot!"

"Tiedän, että rakastan aina mielettömyyteen saakka, ja jos karkoitat minut pois, niin kuolen!"

"Etkö tahdo kuulla minun tunnustustani?"

"Oi, tahdonhan!" huusi Juhana melkein hurjasti ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

Ja Elina tunnusti hänkin rakastaneensa Juhanaa. Ensin se oli ollut vain sääliä ja myötätuntoa, mutta sitten ajatukset kiintyivät kokonaan häneen. Ja hänen tähtensä oli hän jäänyt tänne linnaan.

"Elina!" huudahti Juhana hurmautuneena. "Sinä olet minun, minun!"

Ja myrskyisellä ihastuksella hän kietoi Elinan syliinsä.

Elina ei vetäytynyt pois hänen syleilystään, vaan painoi päänsä hänen poveaan vasten ja jatkoi:

"En tahdo, että minun tarvitsee hävetä Jumalan ja puolisoni edessä; en tahdo, että sinä halveksit itseäsi tai minua. Tahdon, että puhdas ja viaton suhteemme on oleva sinun suojelusenkelisi tulevina päivinä."

Juhanan käsivarret olivat vaipuneet alas, nyt hän istui kädet silmillä ja puhkesi rajuun itkuun.

"Ole mies, Juhana! Etkö luule minunkin kärsivän, mutta olemme molemmat siunaavat tätä hetkeä."

"Olet julma minua kohtaan! Etkö ymmärrä, että kuta enemmän sinua ihailen, sitä katkerampi on kaipaus."

"Käy toimintaan! Teillä on suuria maatiloja, ne tarvitsevat katsontaa."

"Kasvatusveljeni hoitaa niitä."

"Meillä on kuningas, joka unohtaa velvollisuutensa ja jättää maansa anastajan käsiin. Matkusta Puolaan, taivuta Sigismund tulemaan tänne tai lähettämään sotajoukkoja Suomeen. Jos onnistut, on koko maa sinua kiittävä."

Juhanan silmät kirkastuivat. "Äitini ei suostuisi koskaan", sanoi hän sitten allapäin.

"Hänen täytyy; milloin tahdot matkustaa?"

"Mieluimmin heti!"

"Ole sitten hämärissä valmiina, minä suljen itse salakäytävän jälkeesi."

"Tahdotko päästä minusta?"

"Tahdon, että tulet kunnioitetuksi ja ylistetyksi."

Juhana katsoi epäillen häneen.

"Elina, annatko minulle jäähyväissuudelman?"

"Sen lupaan", vastasi Elina punastuen.

"No hyvä, siis tänä iltana seitsemän aikaan!"

Niin he erosivat.

"Nyt Ebba rouvan luo", sanoi nuori, urhakka nainen.

Tämä oli saava hartaimman toiveensa täytetyksi; hän oli pelännyt, että herttua veisi hänen poikansa mukanaan, ainoan, jota hän rakasti maan päällä, ja sentähden oli hän keksinyt matkan Puolaan. Mutta hän oli nähnyt poikansa sydämeen ja ymmärsi, että ainoastaan Elina saattoi hänet siihen taivuttaa.

Illalla menivät he yhdessä portille, ja Elina avasi sen.

"Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon", kuiskasi Elina heittäytyen Juhanan syliin. Suudelma oli annettu! Seuraavassa tuokiossa hän oli poissa; Elina lukitsi portin ja palasi vavisten.

Mikonpäivänä varhain aamulla ryhdyttiin jälleen neuvotteluihin piirittäjäin ja piiritettyjen kesken. Herttua selitti, että jos linna vapaaehtoisesti luovutettaisiin, ei mitenkään vahingoitettaisi siellä olevain henkeä tai omaisuutta; ainoastaan lainrikkojat asetettaisiin maansäätyjen tuomittavaksi. Piiritetyt puolestaan vaativat, että riita herttuan kanssa lykättäisiin, kunnes kuningas palaisi Ruotsiin, ja että jokainen saisi rauhassa palata kotiinsa. Viimeiseen ehtoon ei herttua suostunut, ja neuvottelut olisivat varmaan venyneet pitkälle, jollei eräs laiminlyönti olisi ratkaissut asiaa.

Jyrkeä ulkovarustus linnanportin edessä, jossa oli enimmät tykit, oli neuvottelujen aikana varomattomasti jätetty ilman väkeä, ja Kaarle, joka aina piti silmänsä auki, lähetti muutamia lippukuntia jalkaväkeä, jotka ilman mieshukkaa valtasivat sen ja lisäksi etumaisen tornin, josta ampuminen oli ollut ankarin edellisinä päivinä. Silloin oli arpa langennut, ja voitettujen täytyi alistua hänen tahtoonsa.

Linnan miehistö marssi ulos kuten ainakin voitetusta linnasta, ratsuväki ilman ratsujaan ja ainoastaan miekka kädessään; mutta herttuan kysyttyä olivat he kaikki valmiit vannomaan uskollisuutta hänelle. Päällystöstä saivat lähteä pois ketkä halusivat, ja useimmat tekivät sen.

Ebba rouva oli ylväänä ja jäykkänä herttuaa vastassa.

"Linnan kappeliin!" käski Kaarle.

"Sitä odotinkin", vastasi Ebba rouva ojentaen suuren avaimen. Molemmat menivät sinne.

Fleming vainajan kirstu oli siellä avoinna, ja kansi oli vieressä.

Herttua seisoi kauan liikkumatonna ja katseli vihollisensa hengetöntä ruumista.

Sitten tarttui hän hänen partaansa ja sanoi: "Toivoisin sinun vielä elävän."

Mutta tämä oli liikaa Ebba rouvan siedettäväksi, ja hän vastasi terävästi:

"Jos autuas herrani eläisi, ei teidän ruhtinaallinen armonne suinkaan olisi täällä."

Kaarle rypisti kulmiaan sanoen: "Mistäpä te sen tiedätte!"

Hän viittasi Ebba rouvaa seuraamaan ja vaati linnan avaimet. Ja hänestä oli tullut linnan uusi herra.

Yleensä luultiin, että herttua lähtisi nyt muita Suomen linnoja valloittamaan, mutta tällä kertaa hän ei tahtonut enempää koettaa sotaonneaan. Syksy oli jo myöhäinen, eikä ollut tarkoitus jäädä talveksi Suomeen.

Menetelläkseen aina laillisesti kutsui herttua maapäivät koolle Turkuun. Sinne kokoontui kosolta aatelistoa, pappeja ja porvareita, sillä heidän piireistään oli täällä yhä useampia kallistunut herttuan puolelle. Neuvottelujen jälkeen päätettiin, että he kaikki tahtoivat tunnustaa herttuan valtionhoitajaksi Söderköpingin päätöksen mukaan ja että hänen armonsa saisi hoitaa asiat miten katsoi olevan hänen kuninkaalliselle majesteetilleen ja valtakunnalle parasta ja hyödyllisintä.

Sitten oli tärkein kysymys, kenen hän panisi Turun linnan päälliköksi. Kellään ei ollut siihen halua, mutta herttuan käskystä ottivat Fleming veljekset, "Ebba rouvan sisarenlapset", ja Yrjänä Horn luottamustoimen vastaan. Jos taasen Stålarm tulisi takaisin, saisi hän päällikkyyden jälleen, kun vain sitoutui säilyttämään linnan kuninkaalle eikä millään ehdolla eristyisi hänen ruhtinaallisesta armostaan ja valtakunnan säädyistä.

Kuinka vähän herttua luotti uusien päällikköjen kuuliaisuuteen, selviää siitä, että linnan tykit siirrettiin laivalle vietäväksi Ruotsiin; hän tahtoi, että linnan valtaus olisi hänelle helpompi ensi kerralla.

Vielä kerran tarjosi hän sovinnon kättä suomalaiselle sotapäällystölle. Arvid Stålarmia, Akseli Kurkea ja Antti Boijea kutsuttiin noutamaan puolisoitaan ja laillisesti puolustamaan itseään. Mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, ilmoitettiin rouville ja neitsyille, että heidät lähetettäisiin Ruotsin puolelle.