SISÄLLYS: (continued 2)

"Millä tavoin?"

"Antaa sen jäädä salaisuudekseni!"

Annalla oli sen jälkeen pitkä keskustelu isänsä kanssa, hän puhui puolalaisen sietämättömästä julkeudesta ja että Kustaa herttua halusi manata hänet kaksintaisteluun.

"Jollei se olisi moiselle hylkiölle liian suuri kunnia, rankaisisin itse häntä", vastasi kreivi.

"Sinä, rakas isä! Ei, ei, tyttäresi voi itsekin kostaa puolestaan."

"Millä tavoin?"

"Näinä päivinä pidetään täällä turnajaiset, ja sinä olet itse opettanut minulle miten vihollinen syöstään satulasta; ei suinkaan sinustakaan Potsmutschi istu siinä niin lujassa."

"Ei, kautta taivaan!" vastasi Kustaa herra hymyillen. "Ja totta on, ettei häntä voisi pahemmin nolata. Mutta pelkään, ettei äitisi tule kuunaan suostumaan."

"Rakas isä, hän ei saa tietää mitään ennenkuin olen voittanut."

"Oletko varma, että turnajaisista tulee mitään?"

"Aivan varma; Potsmutschi kertoi minulle kuulleensa siitä kuninkaalta itseltään; hän aikoo olla mukana ja pyysi, että saisi kantaa minun värejäni."

"Häpeämätön!"

"Minä vastasin, että ne on jo saanut toinen."

"Milloin turnajaiset ovat?"

"Ensi viikolla."

"Hyvä, siihen mennessä harjoittelemme." Niin he tekivätkin.

Sigismund oli ihastunut turnajaisten hommaamiseen. Mitään säästämättä koetettiin ne saada niin loistaviksi kuin mahdollista. Ne oli pidettävä kaupungissa markkinatorilla, jonka siihen täytyi olla tyhjennetty. Rata aidattiin, laitettiin lavat hoville, palkintotuomareille ja lukuisille muille katsojille.

Vihdoin oli päivä käsissä, kirkas, keväisen päiväpaisteinen päivä. Molemmat hovit tulivat suurella loistolla ja upeudella, sen jälkeen leskikuningattaret ja korkeat vieraat, naiset vaunuin, herrat ratsain, kaikilla lukuisat ja loistavat seurueet. Jalokivet säkenöivät, kulta välkkyi, silkki kahisi, liehuivat sulkatöyhdöt ja korukirjailut kimmelsivät. Silkkisametti solui kaikissa väreissä vartaloilla, milloin hienoilla ja solakoilla, milloin jyrkeän tanakoilla, ja saattoi tuskin arvioida sitä kallisarvoisten turkisten paljoutta, joka oli katseltavana.

Mutta kauniimpi, loistavampi kaikkea muuta oli talvipäivän kevätkirkas aurinko, joka siroitteli säderunsauttaan lukemattomille välkkyville kypäreille, haarniskoille ja keihäille ja ilosta loistaviin ihmissilmiin.

Yleisen tavan mukaan astuivat esiin airuet ilmoittaen missä järjestyksessä taistelijat esiintyivät, ja torventoitotuksin julistettiin aseleikit alkaneiksi.

Ruotsalaiset ritarit taistelivat vastatusten, kukin kantaen sydämensä naisen värejä, kaikki osoittaen suurta taitavuutta ja saavuttaen yleistä hyväksymistä. Kuningatar jakoi itse palkinnot ja koristi monen ritarin pään tuorestuoksuisin laakerein, kun voittajat polvistuivat hänen eteensä ja laskivat miekkansa maahan.

Oli herättänyt hieman kummastusta ja paljon naurua se, ettei kukaan puolalaisista herroista ottanut osaa turnajaisiin. Ruotsalaiset kuiskailivat naureskellen keskenään, puolalaisten arkuus ja heikkous miekkailutaiteessa oli yleisesti tunnettu.

Leikki läheni loppuaan, eikä luultu enää kenenkään ilmoittautuvan kilpailuun, kun muuan puolalainen ratsasti radalle kallisarvoisissa varustuksissaan ja alaslasketuin kypärinsilmikoin ja kauniilla latinankielellä vaati taisteluun sen ritarin, joki kantoi olallaan vaaleanpunaista nauharuusuketta.

Heti avasivat ulkopuolella odottelevat kujan, ja radalle, lasketti ilmeisesti sangen nuori ratsastaja.

Hän kumarsi kohteliaasti, kääntyi sen jälkeen vastustajaansa ja sanoi nauharuusukkeeseen viitaten:

"Ottakaa se, jos voitte!"

"Suuri Jumala!" kuiskasi Kristina rouva tyttärelleen. "Se on Anna!"

"Mahdotonta, rakas äiti!"

"Sanon sinulle, että hän se on."

Puolalainen tuijotti ratsastajaan. "Poikanen vain!" sanoi hän. "Syyttäköön itseään!" Näin jupisten ratsasti hän radan äärimäiseen päähän.

Nuori ruotsalainen hoiti ihmeteltävän helposti hevostaan ja teetti sillä muutamia kauniita pyörähdyksiä.

Puolalainen istui jäykkänä satulassaan, ruotsalainen keveästi ja vapaasti.

Merkin saatuaan syöksähtivät he toisiaan vastaan. Peitsenisku vain, ja puolalainen lennähti pallona satulasta radalle.

Nuori ruotsalainen, joka oli aivan vahingoittumaton, hyppäsi heti alas ratsailta ja riensi nostamaan kaatuneen vastustajansa kypärin.

Kyllähän Potsmutschi tunnettiin.

Sen jälkeen kohotti ruotsalainen oman kypärinsä, ja aalloten valahtivat hänen tuuheat, vaaleat kutrinsa alas ritarin puvulle.

"Neitsyt Anna Banér!" kajahti innostunut huudahdus.

Silloin otti hän pienen hajuvesipullon ja antoi sen kaatuneelle. "Kas tässä, otin sen mukaani teitä varten!" Näin sanoen hän riensi kuningattaren luo ja polvistui. Kuningatar nosti hänet pystyyn ja syleili häntä.

Suosiohuudot eivät tahtoneet ottaa loppuakseen, ja nolattuna ja nöyryytettynä hiipi Potsmutschi tiehensä.

Kustaa Brahen katse etsi melkein vaistomaisesti prinsessaa; hän näki sanomatonta halveksumista siinä katseessa, jonka tämä loi puolalaiseen, ja epäluulot hälvenivät kuin savu tuuleen, ja hän päätti heti Tukholmaan palattua puhua ratkaisevan sanan hänen kanssaan.

Vihdoinkin juhlat lähenivät loppuaan. Herttua sanoi kylmät jäähyväiset ja palasi Nyköpingiin. Kaksi päivää sen jälkeen palasi kuningas Tukholmaan, ja pian oli Upsala päässyt rauhaan vieraistaan.

9.

KATOLINEN HALLITUS.

Neuvosto oli pelännyt herttuaa, ja lujalla tahdollaan oli Kaarle saanut hyväksytyksi Upsalan päätökset.

Sigismund ei ollut ryhtynyt mihinkään uskottujensa, Malaspinan, sihteeri I. Bultin ja Tarnovskin kanssa. Nämä neuvoivat taipumaan olosuhteiden pakosta, aina siinä takatarkoituksessa, että mitä annettiin toisella kädellä, se saatettiin toisella ottaa takaisin. Kunhan vain olisi päästy herttuasta, kylläpähän sitten aina neuvoston kanssa selvittäisiin!

Neuvoston joukossa oli kuninkaalla vain yksi ainoa ystävä, Klaus Fleming. Hän oli mainio sotapäällikkö, ovela ja tarkka suunnittelemaan, mutta samalla kursailematon ja karkea koko olemukseltaan. Kun hän oli lisäksi luihu luonnoltaan, miellytti häntä seista kuninkaan ja hänen katolisen joukkionsa suojelusmuurina. Heidän ei auttanut muuta kuin turvautua kaikessa häneen, joka tunsi ruotsalaiset olosuhteet.

Kuningas, Malaspina, Tarnovski, kaikki kääntyivät hänen puoleensa, ja hän osasi tehdä itsensä välttämättömäksi kaikille. Malaspina neuvotteli hänen kanssaan, ja Klaus herra, joka oli herttuan verivihollinen, sanoi, että kunhan vain siitä "pirusta" vapauduttiin, saatiin tehdä mitä tahdottiin. Hän meni takuuseen, etteivät neuvosherrat sitten uskaltaneet hiiskahtaakaan.

Ja tästä rauhoittuneena päätti pappisvaltias antaa roomalaisen kirkon siunauksen virrata tulvanaan kerettiläisten maahan. Sigismund antoi heti suostumuksensa, hän oli pakoitettuna tehnyt sitoumuksensa eikä ottanut sen rikkomista niin tunnolleen.

Lofön kirkko vihittiin heti katoliseen jumalanpalvelukseen; Tukholmassa ostettiin tähän tarkoitukseen suuri talo, Vadstenan luostariin vihittiin uusi abbedissa ja kaikki poistetut katoliset menot otettiin jälleen käytäntöön. Tukholman linnankirkko jätettiin katolisten pappien huostaan, ja muissa pääkaupungin kirkoissa häirittiin monin tavoin luterilaista jumalanpalvelusta. Siitä valitettiin kuninkaallekin, mutta hän antoi ainoastaan kierteleviä tai äreitä vastauksia.

Pääsiäisen lähetessä tahdottiin yleisölle tarjota jotakin uutta. Haalittiin sieltä täältä kokoon kaksitoista ryysyistä kerjäläistä, jotka olivat edustavinaan kahtatoista opetuslasta. Ja linnankirkossa kuningas sitten pesi ja kuivaili heidän jalkojaan. Tämän vanhan tavan oli osoitettava kansalle, kuinka nöyrä ja kristillismielinen heidän kuninkaansa oli. Kerjäläiset olivat tyytyväiset runsaaseen ateriaan, jonka saivat palkakseen, mutta yleisössä ilveily herätti naurua.

Mutta Malaspina tahtoi tehdä valloituksiaan rynnäköllä, ja sentähden annettiin isku toisensa jälkeen. Pitkänäperjantaina haudattiin vanhan tavan mukaan puukuva, joka edusti Kristuksen persoonaa. Papit toimittivat nämä pyhät maahanpaniaiset suurella juhlallisuudella, lauluin ja suitsutuksin, ja suunnattomat kansanjoukot virtailivat katselemaan.

Nyt alkoivat jo pormestarit ja raatimiehet heristellä korviaan. Tämä meni melkein liian pitkälle.

Mutta ei mitta ollut täysi vieläkään.

Pääsiäisaamuna neljän aikaan, kun monet vielä makasivat suloisinta untaan, ammuttiin linnanpihassa useita tykinlaukauksia, ja sinne asetetut heitukat ammuskelivat hyvän aikaa käsipyssyillään.

Kaupungissa syntyi oikea pakokauhu, puolialastomat ihmiset harppailivat pitkin katuja. "Ryssät ovat kimpussamme! Ryssät ovat kimpussamme!" huudettiin ja paruttiin kaikkialla. Äidit tulivat lapset käsivarsillaan ja kaatuivat kadulle tainnoksiin.

Toiset luulivat valkean olevan valloillaan ja riensivät pelastamaan.

Mutta kun asian oikeasta laidasta päästiin perille, silloin muuttui pelästys syväksi suuttumukseksi. Yksin tyynimmätkin murisivat tyytymättöminä. Tällaista elämää ei saattanut sietää.

Puolipäivä-jumalan palveluksessa kiitti Schepperus Jumalaa siitä, että paavilliset eksytykset nyttemmin olivat niin tunnetut, että niille nauroivat lapsetkin. Edelleen kiitti hän siitä, että kristitty saattoi sanasta saada parempaa lohdutusta kuin paavilaisten turhamaisista näytelmistä ja kuolleista kuvista. Hän surkutteli kuningasta ja kuningatarta, jotka olivat eksytetyt, samoin niitä kahtatoista kerjäläistä, jotka olivat antautuneet jumalattomaan jalkojen pesuun ja siten luopuneet evankelisesta uskostaan.

Schepperuksen hyökkäykseen vastasi katolinen pappi Justus toisena pääsiäispäivänä Linnankirkossa selittäen, ettei koko Svean valtakunnassa ollut kuuteenkymmeneen vuoteen ollut ainoatakaan oikeaa pappia; viimeinen arkkipiispanvaali oli ainoastaan merkityksetön seremonia j.n.e.

Neljäntenä pääsiäispäivänä vastasi Schepperus Suurkirkossa ja vertasi silloin katolista seurakuntaa Belialiin ja sen kirkkoa Babelin porttoon.

Nyt paloi sota ilmiliekein, saarnastuoleista purkivat protestantit ja katoliset toisilleen kaiken sapen, mikä kiehui heidän sisällään; eivät he enää saarnanneet rauhan ja sovinnon sanomaa, vaan leppymättömän vihan ja koston oppia.

Sigismund kirjoitti heti arkkipiispalle; hänelle kuului tämän vallattomuuden hillitseminen.

Angermannus selitti Tukholman papeille, kuinka epäkristillisesti he olivat käyttäytyneet, ja nämä lupasivat vastedes olla puuttumatta persoonallisuuksiin. Ja niin palasi toistaiseksi ainakin näennäinen tyyneys.

* * * * *

Vierasten joukossa Upsalassa oli ollut myös Brandenburgin rajakreivi. Hän oli jo saapumisestaan saakka omistanut Anna prinsessalle palvontansa, mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt siihen huomiotaan.

Tukholmaan saavuttua pyysi hän kuninkaalta prinsessan kättä, ja kuningas lupasi puhua hänen puolestaan.

Mutta ennenkuin tämä oli vielä tapahtunut, lähetti joku tuntematon henkilö prinsessalle kirjeen ilmoittaen, että Kustaa Brahe piti rikollista yhteyttä erään porvarillissyntyisen naisen kanssa; mutta ei siinä kyllin, eräs nainut jalosukuinen rouva oli lisäksi hänen salainen rakastajattarensa. Viimeisen ilmiannon todistukseksi seurasi muutamia kirjeitä Kustaa herran omasta kädestä. Anna tunsi käsialan, mutta näin suurta petollisuutta ei hän ollut odottanut. Hänen sydämensä kutistui kokoon, eikä hän tiennyt, voiko enää elääkään niin suuresti petyttyään.

Muutaman päivän kuluttua esitti Sigismund rajakreivin kosinnan ja puhui, miten tämä oli mieltynyt ja ihastunut prinsessaan.

Anna hämmästyi, mutta vastasi heti: "Rajakreivi on itse tuonut tänne tiedon suuresta perinnöstä, jonka vihdoin olemme saaneet isoäidiltämme Bona Svorznalta."

"Siitä saamme kiittää hänen pyhyytensä mahtavaa vaikutusta", lisäsi Sigismund vilkkaasti.

"Aivan niin, mutta etkö luule, että rajakreivi juuri sentähden…?"

"Oh, se on arvoton ajatus."

"Jollei se ole hänen, on se paavin lähettilään."

"Et tiedä kuinka väärin teet hänelle. Mutta mitä minun on vastattava rajakreiville?"

"Sellainen liitto on mahdoton välillämme."

"Miksi niin?"

"Unhotat meidän eri uskontomme."

"Rakas sisareni", sanoi Sigismund tarttuen hänen käteensä, "olemme toivoneet, että rukouksistamme heltyisit ja kääntyisit ainoaan autuaaksitekevään kirkkoon."

"Sentähden kai jo Puolassa eroititte evankelisen pappinikin."

"Täytyihän minun veljenäsi ajatella iäistä autuuttasi."

"Tahdon tulla autuaaksi omalla uskollani."

"Mutta rajakreivi…"

"Odotas! Taannoin puhuit suuresta vajauksesta valtiorahastossa."

"Sitä ajattelen alinomaa; olen lainannut siitä enkä näe mitään mahdollisuutta maksamiseen."

"Voit tehdä sen, jos luovutan sinulle osani neapelilaisista alusmaistani!"

"Tahdotko tehdä sen?"

"Teen sen sillä ehdolla, että Puolaan palattuani saan takaisin evankelisen pappini."

"Mutta rajakreivi, mitä hän on sanova?"

"Luultavasti jättää hän kosintansa sikseen, jollei, ei häntä koske se, mikä on tapahtunut ennen kihlausta."

"Otatko siis hänet?"

"Meidän täytyy ensin oppia toisemme tuntemaan, sittenpähän nähdään."

Kaikesta huolimatta rajakreivi uudisti suullisesti kosintansa ja samalla vakuutti prinsessalle täydellisen uskonnonharjoituksen vapauden. Kaikissa lausunnoissaan ja koko esiintymisessään osoittautui hän sivistyneeksi, valistuneeksi mieheksi. Anna tunsi häntä kohtaan kunnioitusta, melkeinpä ihailuakin. Sellaisen miehen kosintaan ei saattanut vastata suorastaan hylkäävästi, ja niin ehdotti hän vuoden ajatusaikaa, jonka jälkeen he tekisivät päätöksensä. Rajakreivi vastasi, että vaikkei hän katsonut tarvitsevansa mitään ajatusaikaa, tahtoi hän kuitenkin taipua prinsessan tahtoon, ja sen jälkeen he erosivat toisistaan.

Samana päivänä kuiskailtiin hovissa miehestä mieheen, että prinsessa oli kihloissa, että hän oli luvannut kääntyä katoliseen uskoon, ja että rajakreivi oli matkustanut kotiin valmistamaan morsiamensa arvokasta vastaanottoa.

Seuraavana aamuna varhain tuotiin prinsessalle kirje, ja tuoja odotti vastausta. Kirje oli Kustaa Brahelta, joka pyysi yksityistä keskustelua niin pian kuin mahdollista.

"Tiesin sen", tuumi Anna pamppailevin sydämin. "Nyt hänen täytyy tulla!"

Hän määräsi kohtauksen kymmenen ajaksi omissa huoneissaan. Kustaa herra tuli, mutta ei tyynenä ja kylmänä kuten hän oli odottanut, vaan kiihtyneenä, leimuavin katsein. Sellaisena ei hän ollut nähnyt häntä koskaan. Tarjoamatta kättään viittasi hän häntä istumaan lähelleen.

"Pyydän teidän korkeudeltanne luvan seista", sanoi hän. "Ja pyydän anteeksi, jollen voi esiintyä niin tyynesti kuin pitäisi."

"Miksi olette tullut tänne?" kysyi Anna kummissaan. "Kenties lykkäämme johonkin toiseen päivään…?"

"Ei, nyt tai ei koskaan! Olen jo liian kauan kärsinyt sieluntuskia, jotka ovat olleet minut surmaamaisillaan."

"Ja tahdotteko minulta niille parannusta?"

"Sitä en ole odottanut enkä toivonut. Pyydän vain tietää, miksi olette ryöstänyt elämäni kaiken ilon ja onnen; miksi olette riistänyt uskoni häneen, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja joka oli vannonut pysyvänsä minulle uskollisena. Te ette tiedä kuinka se halveksuminen, jolla hänestä puhutaan, on vienyt kaiken elämäniloni! Minkä arvoinen on rakkaus, joka ei perustu kunnioitukseen, sanoi hän jo lapsena; miksi on neitsyt pettänyt ne pyhät lupaukset, jotka silloin antoi?"

Anna oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hän sanoi tyynellä ja lujalla äänellä: "Muistatteko ensimäisen lupauksen, jonka annoimme toisillemme?"

"Lupasimme rajattomasti luottaa toisiimme."

Anna katsoi vakavasti häneen, nyt oli Kustaan vuoro luoda silmänsä maahan.

"Tiedän kyllä", sanoi Anna, "että panettelu on tahrannut nimeäni, mutta minä nauroin sille, koska se oli ansaitsematonta… Ei pälkähtänyt päähänikään, että luulisitte minun rakastuvan johonkin Potsmutschiin!"

"Anna!" huudahti nuori mies.

Anna teki torjuvan liikkeen. "Olen pysynyt lujana uskossani, sen tähden on tahdottu alentaa naisellista arvoani; mutta en ole antanut myöten, kärsimyksistäni en ole sanonut sanaakaan. Ymmärsin kyllä, että panettelulla tarkoitettiin myös eroittaa meidät, mutta niin luja oli uskoni teihin, että sanoin itsekseni: vaikka kaikki muut ajattelisivat pahaa minusta, Kustaa Brahe ei sitä tee!"

"Oi, Jumalani!" huudahti Kustaa peittäen kasvonsa käsiinsä.

"Kun tulimme tänne, etsi katseeni häntä, ja kun läksin laivalta hänen käsivarressaan, silloin tunsin päässeeni rauhansatamaan lapsuuteni lemmityn luo. Olen sitten nähnyt sinun epäluulojesi heräävän, ja ihmettelen kuinka saatat uskoa minun rakastavan moista narria, vahanukkea. Mutta sinä olit sokaistu, et uskonut enää naisen kunniaan."

Kustaa lankesi hänen jalkoihinsa. "Voitko antaa anteeksi?"

"Nouse, Kustaa Brahe, olen tehnyt selvän puolestani, nyt on sinun vuorosi!"

"En voi, en saata tällä hetkellä."

Anna kääntyi hänestä pois ja meni pöydän luo.

Hän seurasi jälestä. "Miehen elämässä on suhteita, joita ei aina voi ilmaista."

"Tunnetko nämä kirjeet?"

"Kyllä… Varmaankin ovat ne varastetut!"

"Ja nämä ilmiannot, ovatko ne tosia?" kysyi Anna luonnottoman tyynesti.

"Kuka, kuka on voinut…"

"Luultavasti sama käsi, joka on koettanut mustata minua sinun silmissäsi. Hyvästi, Kustaa, kiitos kaikesta menneestä, unhota minut ja tule onnelliseksi…"

Kyynelet tukehuttivat hänen äänensä, Kustaa makasi hänen jaloissaan ja piteli hänen kättään omassaan. "Et tiedä, kuinka suuresti sinua rakastan, anteeksi, Anna, anteeksi!"

"Naissydän on sangen heikko", sanoi Anna. "Tunnen tällä hetkellä, että voisin antaa anteeksi. Mutta en voi koskaan unhottaa, ja sentähden on parasta, että eroamme. Nouse, Kustaa Brahe, ja ole mies!"

"Onko tämä viimeinen sanasi?"

"Eikö se ole parasta meille molemmille?"

"Sinä aiot mennä rajakreivin kanssa naimisiin?"

"Maailma saa uskoa niin, sinulle sanon: en mene koskaan naimisiin."

"Anna, suo minun ainakin koettaa saada takaisin sinun kunnioituksesi ja — rakkautesi!"

Anna hymyili kyyneltensä lomitse. "Mene nyt, muuten saavat ihmiset uutta juoruttavaa." Hän ojensi kätensä. "Tästedes kohtaamme toisemme ystävinä."

"Minun pitäisi tuntea itseni onnettomaksi", sanoi Kustaa. "Mutta sinä olet antanut takaisin uskoni sinuun, ja minä tunnen voimaa aloittaa uutta elämää."

Hän poistui, ja Anna itki, itki kuin sydän olisi pakahtumaisillaan. "Kuinka ihmeellinen onkaan elämä; ensi nuoruudessa tulvii elämä yli äyräittensä, mutta kun se on mennyt, lakastuvat ruusut, ja ainoastaan okaat jäävät jälelle… Ei, ei", huudahti hän, "en tahdo menettää rohkeuttani, minun täytyy olla vahva ja täyttää velvollisuuteni viimeiseen saakka".

Kuningatar synnytti lapsen, joka valitettavasti oli vain tyttö. Mutta sitä kastamaan kutsuttiin Roomasta erityinen lähettiläs Opolinski, joka samalla paavin puolesta vapautti kuninkaan kerettiläisille tekemistään valoista. Lähettiläs Opolinski sanoi, että kadotetut ruotsalaiset oli pelastettava keinoilla millä tahansa, ja kuningas lupasi niin lähettiläälle kuin itselleenkin tehdä kaiken voitavansa perinpohjin hävittääkseen evankelisen opin.

Vala ei siis enää sitonut, nyt oli käytävä taisteluun elämästä ja kuolemasta. Ja kohta Upsalasta palattuaan oli kuningas lähettänyt erään uskottunsa, Hannu Weyerin, Puolaan noutamaan enemmän sotaväkeä. Asia oli pidetty salassa, mutta kun myöhemmin Otto Yxkull lähetettiin samalle asialle, herätti se epäluuloja. Kyseltiin, urkittiin, eikä pian ollut mikään salaisuus, että Danzigissa varustettiin laivoja ja sotaväkeä, jonka oli tultava auttamaan Sigismundia kapinallisten alamaistensa kurittamisessa.

Pian tiesivät kaikki, että kuningas oli lisännyt vartioväkeään ainakin sataan heitukkaan. Niiden ylimielisyys kasvoi kasvamistaan. Tappelut ja verenvuodatukset kuuluivat säännölliseen päiväjärjestykseen. Evankeliset papit eivät olleet enää varmat hengestään ja jäsenistään, varsinkaan Schepperus ei uskaltanut lähteä kotoaan. Monet papeista pakenivat suuriruhtinaskuntaan, jossa tiesivät olevansa turvassa.

On itsestään selvää, että nämä olosuhteet herättivät mitä suurinta levottomuutta pääkaupungissa. Neuvosto lähetti kuninkaalle kirjelmän, jossa pyysi häntä, ettei hän millään muotoa kutsuisi maahan vierasta sotaväkeä, valtakunnan vahingoksi ja häpeäksi. Ruotsilla oli riittävän suuri laivasto viemään kuninkaan takaisin Puolaan. Samoin teki neuvosto huomautuksia niistä uskonnollisista toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty vastoin Upsalan päätöksiä.

Herttuakin katsoi hyväksi selittää korkealle veljenpojalleen, miten uskaliasta oli toimia vastoin vannottuja lakeja ja sitoumuksia.

Mutta kaikki turhaan!

Tähän asti oli neuvosto tahtonut välttää yhteistoimintaa herttuan kanssa, olipa heidän välillään ollut kiihkeitä riitojakin. Mutta kun levisi huhu, että puolalainen laivasto oli tulossa, silloin saivat kaikki arvelut väistyä. Neuvosto kirjoitti herttualle ja kysyi mitä hänen mielestään oli tehtävä.

Mihinkään yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan päästy, ja kesäkuun alussa saapuivat puolalaiset laivat. Sotaväki nousi maihin Eläintarhaan, johon leiriytyi.

Puolalaiset olivat puetut koreaan ja kalliiseen asuun. Mutta koko sotavoima nousi ainoastaan kolmeentuhanteen mieheen, eikä niin pieni sotavoima pystynyt muuhun kuin herättämään ruotsalaisten suuttumusta ja harmia. Jopa naureskeltiinkin hänen epäviisaille ja pettäville laskelmilleen.

Herttuan neuvosta ryhtyi neuvosto siihen viisaaseen toimenpiteeseen, että kutsuttiin muutamia satoja taalalaispoikia turvaamaan Tukholmaa. Kaupungin asujamet puolestaan irroittivat katukiviä ja veivät taloihinsa, voidakseen tarpeen vaatiessa puolustautua. Tappeluja oli joka päivä, ja murhiakin tapahtui usein, mutta kansan vapaus oli täydesti taattu.

Hovissa oltiin kuin ukkosen lyömät. Nyt ei ollut mitään muuta pelastusta kuin pako. Malaspina neuvoi siihen, kuningatar ikävöi pikku tyttärensä luo, ja Sigismund tunsi itsensä kykenemättömäksi saattamaan tahtonsa voimaan.

Katukahakat eivät rajoittuneet heitukkain ja alemman kansan keskuuteen, niitä tapahtui etevimpäin porvarienkin ja aatelismiesten kesken. Eikä kansaa pystytty kurittamaan, sillä vähääkin puolalaista sotaväkeä alkoi nälkä panna niin koville, että se rupesi napisemaan.

Vihdoin päätti Sigismund lähteä niin pian kuin mahdollista. Mutta silloin nousi kysymys, kuinka hallitusta oli hoidettava hänen poissaollessaan.

Tiedettiin aivan hyvin, että herttua tahtoi valtionhoitajana hallita valtakuntaa kuninkaan sijassa ja neuvoston myötävaikutuksella. Mutta neuvosto tahtoi hallita itse, ja kun ei käynyt laatuun aivan sulkea pois herttuaakaan, ehdotettiin, että hän ensimäisenä miehenä kuuluisi neuvostoon, mutta ei siltä saisi enemmän sananvaltaa kuin muutkaan. Eerik Sparre oli laatinut ehdotuksen neuvoston mielen mukaiseksi hallitusmuodoksi. Sigismund hyväksyi sen ja pyysi Kaarlenkin hyväksymistä. Mutta Kaarle kieltäytyi, hän ei tahtonut ketään alempiarvoisia rinnalleen.

Syntyi pitkät neuvottelut ja kinastelut. Lopulta kuningas neuvonantajilleen teki sen valtioviisaan päätöksen, että samainen Kaarle herttuan hylkäämä ehdotus oli sittenkin pantava voimaan.

Mutta ettei neuvostokaan saisi liian suurta valtaa, asetettiin jokaiseen neuvoskuntaan erityiset päämiehet, joiden oli välittömästi käännyttävä kuninkaan puoleen, sivuuttaen hallituksen ja neuvoston. Näiden virkamiesten etunenään asetettiin Klaus Fleming; hän oli samalla kertaa Suomen maaherra, valtamarsalkka ja yliamiraali. Muiksi maakuntien päämiehiksi asetettiin hänen ystäviään ja sukulaisiaan, Länsi-Göötanmaalle Eerik Stenbock, Itä-Göötanmaalle Arvid ja Smålantiin Kaarle. Eerik Sparrea ei uskallettu syrjäyttää, ja kun hän sitä paitsi oli Flemingin sisarenpoika, määrättiin hänet Vestmanlannin ja Taalainmaan päämieheksi.

Eerik Brahe, katolikko, pantiin vastoin Upsalan päätöstä Tukholman linnanherraksi ja Uplannin ja Norrlannin päämieheksi. Näön vuoksi määrättiin Kustaa Brahe hänen vakinaiseksi apulaisekseen.

Nyt katsottiin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä ja saatettiin ajatella lähtöä kotimatkalle. Lähtöpäiväksi määrättiin heinäkuun 14 päivä.

Suuri oli Sigismundin hämmästys, kun Anna prinsessa pyysi saada Stegeborgin linnan haltuunsa; hän oli päättänyt, ettei lähdekään matkalle.

Sigismund koetti turhaan järkyttää hänen päätöstään. "On mahdollista, että myöhemmin palaan Puolaan", sanoi hän. "Nyt tahdon jäädä Ruotsiin."

Vihdoin oli päivä käsissä. Laivasto oli ankkuroituna Tukholman silloisessa laiturissa, ja sotamiehet päällikköineen olivat jo nousseet laivoihin. Töllistelevä väkijoukko katseli suureksi huvikseen, kuinka munkit ja papit joukoittain tallustivat laivoihin. Pilkkasanoja ja uhkauksia sateli heidän jälkeensä.

Kun vihdoin saapui kuningas ja kuningatar, koko hovin ja neuvosherrojen seuraamana, hiljeni väkijoukko, niin että kuului ainoastaan sieltä täältä muutamia huomautuksia. Mutta kun purjeet alkoivat pullistua ja kunnialaukaukset paukkuivat, silloin hurrattiin kaikin voimin, hurrattiin ilosta, kun vihdoinkin oli päästy koko joukkueesta.

Laivat lähtivät hiljaa liikkeelle. Pitkälle eivät ne kuitenkaan olleet ehtineet merelle, kun nousi myrsky, joka pakotti laivaston etsimään suojaa maankatveesta. Yli puolen kuukautta vitkasteltuaan pääsivät he vihdoin jatkamaan matkaa omille mailleen.

10.

LUOSTARISSA.

Niin, muuan puolalainen naishenkilö, joka oli tullut kuningatar Annan mukana Ruotsiin, oli Malaspinan tahdosta nimitetty abbedissaksi Vadstenaan.

Tavattoman helposti oli hän oppinut ruotsinkielen, ja siitä, joka oli nähnyt Richissa Evandin salamoivat silmät, hänen kuninkaallisen ryhtinsä ja toisin vuoroin hänen kissamaisen notkeutensa, näytti selvältä, että hän oli luotu kutsumukseensa.

Miellyttävällä esiintymisellään oli hän ihmeen pian onnistunut kokoamaan ympärilleen koko joukon nuoria tyttöjä ylhäisistä ruotsalaisista perheistä. Väitettiin tosin, että oli tarkoitus kasvattaa heitä elämää varten. Mutta Richissa sanoi tahtovansa tehdä sen myös iäisyyttä varten, ja sitä ei kukaan voinut panna pahakseen, kun hän ei koskaan ilmaissut salaista aikomustaan tehdä heistä nunnia.

Hän oli syntyisin ylhäisestä, mutta köyhästä suvusta ja oli jo aikaisin joutunut nunnaksi. Ja Malaspinan puoltosanan sai hän yhtä paljon uskonnollisen innostuksensa kuin tavattoman kauneutensakin tähden.

Kuinka ihmeteltävästi hän osasikaan innostaa nuorta parvea, joka oli houkuteltu Vadstenan luostariin; se ei ollut mitään tyyntä intoa, heidän hartaudenharjoituksissaan oli hehkua ja intohimoa, eikä ollut mitään tavatonta, että messun loputtua milloin mikin makasi taintuneena kirkon lattialla.

Mutta messun toimittikin pater Edil, kaunis, ihailtava pater Edil!

Sorja vartalo, kiharainen tukka, kauniit, tummat silmät, mutta ennen kaikkea kirkas, sointuisa ääni lumosi ja hurmasi kaikki, jotka sen kuulivat; ei nähty konsanaan ainoankaan kasvateista jäävän pois messusta tai lyövän laimin rippiään.

Hyvin luultavaa on, että he keksivät milloin mitäkin pikku syntiä, saadakseen soimata itseään jostakin, joka antoi aihetta synninpäästöön. Ja sen annettuaan oli hänellä aina jotakin sanottavaa kullekin erikseen, joko sananlasku tai jotakin muuta, joka sai nuoren sydämen ihastuksesta sykkimään, kenties enimmän sentähden, että se oli jotakin erityisesti heidän kesken, ja herkissä immenhaaveissa kehkeysi siitä kaikkia mahdollisia ilmalinnoja.

Malaspina tiesi mitä teki asettaessaan pater Edilin prioriksi Vadstenan luostariin; hän laski edeltäpäin, että Richissa rakastuisi häneen ja mustasukkaisuus ajaisi hänet argussilmin vartioimaan kasvattejaan.

Mutta oli vielä toinenkin syy Malaspinan menettelyyn. Pater Edilin oli hänelle lähettänyt suoraan itse suurinkvisiittori, joka oli sanonut toivovansa suuria nuoresta miehestä, mutta hänet oli ensin kasvatettava ja ennen kaikkea kesytettävä.

Siinä oli syy, miksi hän sai tulla mukana Ruotsiin, ja miksi hänet pantiin prioriksi — nunnaluostariin.

Malaspina oli sanonut hänelle: "Koetusaikasi on lopussa vuoden kuluttua siitä, kun ensimäinen nunna vihitään, ja sinut kutsutaan toisiin tärkeämpiin tehtäviin."

Pater Edil oli rajattoman vallanhimoinen, eikä häntä lainkaan miellyttänyt sulkeutuminen moniksi vuosiksi luostarimuurien sisälle. Kuta pikemmin nunnanvihkiminen tapahtui, silloin tiesi hän myös vapautuksen hetken, ja nuorelle paterille selvisi heti mitä hänen oli tehtävä.

Kuinka sulavina ja suloisina sanat virtailivat hänen huuliltaan… hän näki pian, että kaikki sydämet oli paljon suuremmassa määrin voittanut opettaja kuin hänen oppinsa. Mutta mitäs siitä, kunhan hän vain saavutti maalinsa.

Rukoushetket ja ripit vaihtelivat, pater Edil ehti saada uskomattomia aikaan, ja tuskin kuuden kuukauden kasvatuksen jälkeen halusi koko nuori parvi vihkiytyä nunniksi.

Valppaudella ja, miksemme sitä sanoisi, mustasukkaisella mielenkiinnolla oli Richissa seurannut jatkuvaa työtä, joka aivan näkyvästi vei siihen maaliin, johon jokaisen uskollisen katolilaisen oli pyrittävä, mutta siitä huolimatta täytyi hänen öin ja päivin kysyä itsekseen:

"Ketä heistä hän rakastaa?"

Mutta kuinka hän vaanikaan, täytyi hänen myöntää, että hän kohteli heitä kaikkia samalla tavoin. Hän oli antanut jokaiselle noviisille käskyn tulla pitkien salarippien jälkeen hänen luoksensa vakavaan keskusteluun. Mutta kuinka taitavasti hän kysymyksensä asettelikaan, sai hän vain kuulla "jumalaisen paterin" yleistä epäjumaloimista, ja tämän innostuksen takaa kuvastui jokaisen mielestä tietoista tai tiedotonta toiveiden pettymystä. Kenessäkään ei näkynyt jälkiäkään voitonilosta, ja kuitenkin olisivat kaikki olleet valmiit menemään kuolemaan pater Edilin tähden.

Kaikkein merkillisimmältä näytti hänestä se, että tämä innostus nousi yhä nousemistaan. Nuori parvi näytti odottavan, että pater vaatisi uhrin heidän joukostaan, ja he paloivat halusta noudattaa kutsua.

Hänet, Richissa, pidettiin kaiken tämän ulkopuolella; vähitellen oli johto jäänyt yksin paterin haltuun, ainoastaan tavallisia tervehdyssanoja oli abbedissan ja paterin kesken vaihdettu kokonaiseen puoleen vuoteen.

Poikkeuksena oli ainoastaan ensi kerta, jolloin he kohtasivat toisensa. Se tapahtui seuraavana päivänä Richissan luostariin tulon jälkeen. Hän oli mennyt kirkkoon; oli ihana suvipäivä, ja päivänpaiste lankesi säteilevänä Mariankuvaan, jolla oli lapsi sylissä.

Silloin oli hän nuorekkaalla ylimielisyydellä heittänyt hunnun kasvoiltaan ja huudahtanut: "Tahdon palvella sinua peittämättömin kasvoin, sinä pyhä!"

Ja hän oli langennut maahan Mariankuvan eteen; nyt sai rukous siivet, ja hän tunsi ennen tuntemattoman ilon täyttävän sielunsa.

Hän nousi ja saattoi vain vaivoin tukehuttaa huudahduksen. Siinä seisoi pater Edil ja näytti yhtä hämmästyneeltä hänen näkemisestään kuin hänkin paterin.

Unhottaen uuden arvonsa oli hän rientänyt pois, ja sitten, niin, sitten oli kulunut kuusi kuukautta, ettei hän ollut ripittäytynyt paterille kertaakaan, ja tämä oli aivan varmaan unhottanut hänet aikoja sitten toisten tähden?

Kuinka suuresti hän sentähden hämmästyikään, kun pater Edil eräänä päivänä astui sisään, ilmoittautumatta edeltäpäin, ainoastaan kevyesti koputtaen ovelle.

Hän nousi nopeasti, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.

"Ole tyyni, sisareni", sanoi pater. "Kaikki ovat askareissaan, voimme häiritsemättä keskustella keskenämme."

"Totta tosiaan teillä näyttää olevan täällä luostarissa enemmän sanottavaa kuin minulla", vastasi Richissa liikutettuna.

"Teidän tähtenne!"

"Minun?"

"Selitän teille sen, mutta ottakaa ensin huntu kasvoiltanne."

"Huntuni?… Mitä ajattelette?"

"Että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa puhun."

"Ettekö tiedä, että se on vastoin luostarisääntöjä."

"Rikoittehan ne taannoin kirkossakin."

"Olette julma, kun muistutatte siitä!"

"Olen jo sanonut, että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa puhun", toisti pater kärsimättömästi; "jos se minulta kielletään, niin menen kyllä ja esitän kirjallisesti asiani."

"Ei", puuskahti abbedissa kiihkeästi, "jääkää tänne, tahdon tietää millä oikeudella tunkeudutte minun valtapiiriini täällä luostarissa".

"Heti kun poistatte huntunne; ymmärrämme sen jälkeen toisiamme paljon paremmin."

Richissa epäröi kotvan ja heitti sitten huntunsa nopeasti taakse. Mutta ihaileva katse, jonka hänen silmänsä kohtasivat, sai hänen luomaan silmänsä maahan.

"Olette sangen kaunis, sisareni", sanoi pater Edil värähtävällä äänellä; "oletteko ruvennut nunnaksi onnettoman rakkauden tähden?"

"En", vastasi abbedissa, "rakkaus ei pysty sydämeeni; se oli ylhäisen, köyhän sukuni toivomus, ja noudatin sitä epäröimättä".

Hän ei nähnyt ivallista katsetta paterin silmissä, mutta hän tunsi kielaan punan poskillaan ja sydämensä tykytyksen, joka sanoi, että hänen hetkensä oli tullut.

Syntyi pitkä hiljaisuus, pater näytti nauttivan hänen hämmennyksestään… vihdoin hän sanoi: "Ette ole ollut ripillä kertaakaan?"

"En!"

"Tahdotteko nyt?"

"Täälläkö?"

"Niin, miksei, jokainen huone on yhtä pyhä."

"Siksikö olette tullut tänne?" puuskahti abbedissa kiihkeästi, ja hänen salamoivat silmänsä kohtasivat paterin katseen.

"Teette oikein, kun muistutatte minua siitä… tunnustan, että olen unhoittanut kaiken teidän tähtenne… Voitteko antaa sen minulle anteeksi?" Ja pater ojensi kätensä.

Richissa ojensi omansa epäröiden ja empien, mutta toinen kosketti sitä niin heikosti ja tunteettomasti, että hän tunsi itsensä aivan tyyneksi.

"Palataksemme asioihin", sanoi pater; "olen saanut kirjeitä paavilliselta lähettiläältä, kuninkaan lähtö on peruuttamattomasti määrätty tapahtuvaksi neljäntoista päivän kuluttua. Malaspina tulee tänne ylihuomenna toimittamaan vihkimisen."

"Ilmoittamatta minulle edeltäpäin?"

"En ole voinut sitä tehdä", vastasi pater.

"Ette voinut?"

"Ettekö luule tarvitun rohkeutta siihenkin, että tulin tänne tänään?"

"En ymmärrä teitä", sanoi Richissa kääntäen päänsä poispäin välttääkseen paterin tulista katsetta. "Menkää, menkää… kuinka uskallatte lausua sellaisia sanoja minulle, Kristuksen palvelijattarelle?"

Pater tarttui käteen, jonka Richissa torjuvasti ojensi, hän puristi sitä lujasti ja lausui: "On välttämätöntä, että jään tänne, kunnes vihkiminen on ohitse, mutta kohta sen jälkeen lähden."

"Lähdette?"

"Enkä palaa enää koskaan." Hän vei Richissan käden huulilleen ja suuteli sitä hellästi, eikä tämä vetänyt sitä pois. Seuraavana minuuttina oli pater poissa.

Richissa painoi käsillään poveaan. Hänestä tuntui se olevan pakahtumaisillaan… ja kuitenkin tunsi hän suurta riemua, sillä pater Edil rakasti häntä… mutta tämä rakkaus oli rikos, sentähden oli hänen lähdettävä ja heidän erottava — ainaiseksi… millaista oli elämä sitten oleva… ainoa valonsäde oli langennut hänen tielleen, sen loisto ja ihanuus oli häikäissyt ja kiehtonut hänet, oliko hänet tästälähin tuomittu ikuiseen pimeyteen?… Niin oli, jos Edil lähtisi… sillä päivänsäde oli hän… mutta oliko hänen aivan välttämättä lähdettävä?… Hänen, Richissan, tähden, oli Edil sanonut… mutta eikö häntä saanut hänen tähtensä jäämään?… Palava puna peitti uudestaan hänen kasvonsa, ja hän lankesi madonnan eteen ja rukoili katkerasti katuen anteeksi niitä syntisiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet hänen sielussaan.

Pater Edil oli sanonut nuorille oppilailleen, että nunnanvihkimisen täytyi tapahtua vanhempain ja edusmiesten suostumuksetta; nämä eivät sallisi heidän tulla Kristuksen morsiamiksi ja tuntea sitä ihmeellistä autuutta, joka on suotu ainoastaan puhtaille.

Pyhää väristystä tuntien kokoontuivat noviisit vihkiäisten edellisenä päivänä rakastetun opettajansa ympärille pieneen, tarkoitusta varten sisustettuun huoneeseen, joka oli kokonaan valkoiseksi verhottu ja ainoastaan himmeästi valaistu.

Pater sanoi heille, että he saisivat nyt tuntea esimakua siitä rakkaudesta, joka tästälähin tulisi heidän kaikkien osakseen, ja kehoitti heitä pyrkimään siihen otollisiksi.

Äänettömin askelin hän lähti huoneesta. Alkoi hiljainen soitto, ja sakea suitsutus melkein tukehutti hengityksen ja sai noviisit haltioituneeseen hurmostilaan.

Samassa tuli huone pilkkosen pimeäksi, soitto kävi kiihkeämmäksi, melkein intohimoiseksi, ja jokainen nuorista uhreista oli kuulevinaan hiljaisen äänen, joka kuiskasi sanat: "Minä rakastan sinua!"

Tajuunsa palattuaan meni kukin jälleen selliinsä jatkamaan sairaaloista unelmaansa.

Seuraavana aamuna tuli paavin lähettiläs, mutta ainoastaan muutamia harvoja henkilöitä mukanaan; juhlamenot oli suoritettava suurimmassa salaisuudessa.

Sitä ennen oli hänellä keskustelu paterin ja abbedissan kanssa.

"Mikä nyt on tehtävä häthätää ja salavihkaan", sanoi hän, "se voidaan toiste uudistaa suurella loistolla; on päätetty asia, että me vielä tänne palaamme ja kovalla kädellä masennamme kerettiläiset ja heidän joukkueensa".

"Milloin se on tapahtuva?" kysyi Richissa.

"Toivoakseni piankin. Teidän asianne, rakkahani, on sillä välin vaalia sitä heikkoa orasta, joka täällä on alkanut versoa."

"Hurskas äiti on tekevä sen", puuttui Edil puheeseen; "minua ei tarvita täällä enää kauemmin".

"Oletteko tekin sitä mieltä?" kysyi lähettiläs kääntyen Richissaan.

"Vakaumukseni on, että se mitä nyt on tehty, on luhistuva pian kasaan, jos isä Edil lähtee luotamme", vastasi tämä vapisevalla äänellä.

Malaspina loi katseen heihin molempiin.

"Juhlatoimituksen aika on käsissä", sanoi hän. "Tulkaa, ystävät!"

Kaksi miestä, jotka olivat seuranneet Malaspinaa, olivat pukeutuneet papilliseen pukuun, ja he pitivät nyt alttaritoimituksen Malaspinan ja pater Edilin keralla.

Neljätoista nuorta tyttöä valkoisissa puvuissaan ja valtoimin hajahiuksin olivat sangen suloiset nähdä. Päinvastoin kuin tavallisesti oli säteilevän ilon ilme kaikkien kasvoilla. Ja vapisematta he tekivät hirveän valan, hymyillen he näkivät pitkän tukkansa putoavan saksien tieltä. He säteilivät innosta, ja jos taivas olisi auennut heille, olisi se tuskin heitä ihmetyttänyt.

Kun juhlamenot olivat lopussa, virittivät nunnat riemuitsevan hymnin ja palasivat sitten selleihinsä, ihmetellen kukin mielessään, eikö ollut jokin uusi ilmestys tuleva.

"Mitä sinä olet tehnyt heille?" kysyi Malaspina kohta pater Edililtä.

Tämä punastui hieman. "Ainoastaan jouduttanut valmistusajan päättymistä", vastasi hän.

"Heidänkö tähtensä tahdot täältä pois?"

"En, teidän armonne!"

"Siis hänen?"

Pater Edil kumarsi vain vastaukseksi.

"Tahdotko, että minä…?"

"Jos teidän armonne tahtoisi sanoa sanasen puolestani."

Hetkistä myöhemmin keskustelivat lähettiläs ja abbedissa tuttavallisesti keskenään. Edellinen kertoi, että maan asema oli epätoivoinen, ja oli tärkeämpää kuin konsanaan, että kaikki uskovaiset pitivät yhtä. Yksityisetujen täytyi väistyä, kun oli kysymys yleistyvästä. Lopuksi hän neuvoi abbedissaa tekemään kaikkensa taivuttaakseen Edilin jäämään luostariin; hän todisteli, kuinka välttämätön pater oli luostarin menestykselle, ja vetrein vesin myönsi abbedissa hänen olevan oikeassa.

Lähettilään lähdettyä oli kaikki ennallaan, ainoastaan se oli eroa, että Edil ikäänkuin vetääntyi syrjään ja jätti kaiken Richissan ratkaistavaksi. Ja Richissa parka, hän taisteli tuimaa taistelua rakkautensa ja velvollisuutensa välillä, väänteli käsiään ja itki epätoivon kyyneliä. Hän toivoi paterin olevan kaukana poissa ja tunsi, ettei voinut häntä päästää lähtemään…

Nyt saapui tieto kuninkaallisen perheen lähdöstä. Abbedissan ja nunnien läsnäollessa sanoi pater Edil, että kun hän katsoi olevansa luostarissa tarpeeton, oli hänen aikomuksensa lähteä jo seuraavana päivänä.

Kuului ikäänkuin kohahdus kautta parven, ja rukoilevia katseita kiintyi Ediliin.

"Jätän hurskaan äidin ratkaistavaksi, onko minun jäätävä vai lähdettävä", lisäsi hän nöyrästi.

"En ole koskaan pyytänyt teitä lähtemään", vastasi abbedissa liikutuksesta värisevällä äänellä.

"Se on totta, kaikki riippuu eräistä muutoksista, jotka haluaisin panna luostarissa toimeen… ja jos hurskas äiti tahtoisi kuulla toivomuksiani…"

"Tehkää se, tehkää se!" huusivat nunnat.

"Tuokaa ne heti kuuluviin!" puuskahti Richissa melkein riemuiten.

"Ei täällä, hurskas sisar, tekisimme suotta levottomiksi nämä nuoret mielet, mutta jos sallitte iltarukouksen jälkeen käydä luonanne…"

"Ei tänä iltana; huomenna ensi messun jälkeen", sanoi abbedissa melkein kuumeisesti.

"Siis juuri lähtöni edellä", vastasi pater nöyrästi. "Tapahtukoon kuten tahdotte."

Hän lähti, ja Richissa aivan valeltiin rukouksilla; hän ei suinkaan voinut tahtoa, että pater lähtisi luostarista.

Hän istui vaiti ja umpimielisenä, mutta kun he lopuksi pyysivät lupaa koristaa kirkon lehdillä ja kukilla aamumessuun, niin hän suostui.

Eikä pater ollut koskaan näyttänyt heistä niin kauniilta kuin sen heleän punaisen ruusukiehkuran alla, joka häilyi hänen päänsä yllä saarnastuolissa, eikä hänen äänensä ollut koskaan helähdellyt ihanammin kuin nyt ylevin sanoin sanoessaan heille hyvästit. Oli pelkkää itkua ja valitusta, ja kun messu oli päättynyt, heittäytyivät kaikki nunnat polvilleen abbedissan ympärille ja rukoilivat ristissä käsin: "Sallikaa meidän pitää hänet!"

Richissa oli yhtä liikutettu ja sanoi: "Ette tiedä mitä rukoilette."

"Mikään, mitä hän toivoo, ei voi olla väärin", huusivat he kuorossa.

"Minäkin tahdon mielelläni uskoa niin", vastasi hän, ja kehoittaen nunnia menemään töihinsä, palasi abbedissa huoneihinsa.

Hän seisoi aivan liikkumatonna… hänen päänsä oli aivan pyörällä… mitä oli hänen tehtävä… mikä oli oikein, mikä väärin…? Hän kuuli korvissaan hyväilevän äänen ja hänen sydämensä sykki rajusti.

Silloin aukeni ovi. Hän ei kääntynyt katsomaan, mutta tiesi kuka tuli.

"Kallis sisar", virkkoi kiehtova ääni. "Tulen saamaan tuomioni."

"Tiedätte ennestään, että toivomme kaikki teidän jäävää."

"Se voi tapahtua ainoastaan yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?" kysyi abbedissa hiljaa.

"Sinun rakkautesi, Richissa."

Richissa värähti ja kääri hunnun tiiviimmin ympärilleen. "Olisi rikos suostua", sanoi hän.

"Niin luulevat tuhmat joukot, mutta sinä, Richissa, selvällä ymmärrykselläsi, etkö tiedä, että on olemassa luonnonlaki, jota pyhä veljeskuntamme on velvollinen noudattamaan. Minun rakkauteni tekee sinun rakkautesi oikeutetuksi, vieläpä se kohottaa sinut yli tavallisten naisten, ja toisessa maailmassa olet sinä oleva yksi madonnan valituista palvelijattarista."

"Olisipa se totta!" huudahti Richissa ja pusersi käsillään rintaansa.

"Pyhän inkvisitionin valta ei ulotu ainoastaan yli kuninkaiden ja pyhän isän, sillä on jotakin sananvaltaa korkeimman neuvostossakin, ja kaikki mitä me sidomme maan päällä, on sidottu taivaassakin."

Richissa peitti päänsä käsiinsä. "Minä tahdon, mutta minä en voi sitä uskoa", nyyhkytti poloinen.

Paterin kauniille kasvoille häivähti katkeruuden ilme, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi mitä suloisimmalla äänellä: "Richissa, rakastatko minua?"

Richissa taivutti päänsä painuksiin. "Pelkään, että teen niin", pääsi häneltä kuiskaten.

"Kuinka suuresti, siitä on kysymys?"

"Sitä en tiedä."

"Tahdotko, että opetan sinua sen käsittämään?"

"Sitä ei voi kukaan."

"Päätä itse; olen sanonut sinulle, että veljeskunnassamme täytyy jokaisella olla valittu puolisonsa… Sinä hylkäät minut, no niin, jos tahdot, että minä kaikessa tapauksessa jään luostariin, niin teen sen — sinun tähtesi."

Richissa katsoi kysyvästi häneen, huntu oli väistynyt hänen kasvoiltaan, ja pater näki, kuinka hän kalpeni sitä mukaa kuin käsitti hänen sanojensa tarkoituksen; Richissan kasvoille tuli jotakin kylmää ja kovaa, ja hän jupisi hammastensa välitse: "Saatana!"

"Mustasukkaisuus on rakkauden astemittari", puuskahti Edil riemuiten. "Väitä vieläkin, ettet rakasta minua!"

Richissa seisoi paikoillaan yhtä liikkumatonna kuin ennenkin.

"Onko minun lähdettävä vai jäätävä?" kysyi pappismies hillityllä kiukulla.

"Jää", oli tuskin kuuluva vastaus.

11.

UUSI HERRA.

Sigismund oli lähtenyt tiehensä välittämättä herttuan varoituksesta, ettei panisi niin perintöoikeuttaan kuin kruunuaankin vaaraan jättämällä Ruotsin tuuliajolle, ennenkuin oli päätetty, kuka maata ja valtakuntaa hallitsisi. Hajaannusta lisätäkseen oli hän pirstonut neuvostonkin ja tehnyt neuvokset "kuninkaiksi kunkin maanääressään", kuten Kaarle sanoi.

Sigismundin lähdettyä vallitsi sekasorto kaikkialla, kukaan ei ollut tyytyväinen siihen, mitä oli saanut eikä kukaan uskonut tulevaisuuteen. Sivuutetut herrat turvautuivat herttuaan, ja suosikitkin olivat epätoivoissaan, voivatko he vastoin koko kansan toiveita pitää yllä säädöksiä, jotka olivat niin kohtuuttomat ja laittomat. Ja sentähden itse neuvostokin kohta Sigismundin lähdettyä kirjoitti herttualle ja pyysi häntä tulemaan Tukholmaan.

Monissa neuvotteluissa havaittiin Sigismundin suunnittelema hallitusmuoto kelvottomaksi. Neuvosto tunnusti lopulta herttuan valtionhoitajaksi, ja herttua puolestaan sitoutui neuvoston kanssa yhdestä tuumin hallitsemaan valtakuntaa sen lakien, kuninkaan valojen ja perintösuostumuksen sisällön mukaan. Sen jälkeen sitoutui niin herttua kuin neuvostokin yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta vastaamaan kaikesta, mihin tämän yhteisen hallituksen aikana ryhdyttiin. Tämä sitoumus allekirjoitettiin syyskuun 2 päivänä 1594.

Kaarle otti hallitusasiat huostaansa ja hoiti niitä tavallisella vauhdillaan, vakavasti ja ankarasti. Upsalan päätöksiä oli noudatettava, ja sentähden eroitettiin Eerik Brahe toimistaan, ja porvaristokin sanoi irti uskollisuutensa entistä linnanpäällikköä kohtaan. Katkeroituneena hän lähti heti Puolaan, ja Kustaa veli lähti hänen mukanaan.

Kauan ei tarvinnut odottaa muidenkaan maaherrojen välien rikkumista herttuan kanssa; kukin heistä katsoi olevansa riippumaton läänityskirjeensä nojalla ja tahtoi olla vapaa herttuan sekaantumisesta läänin hallintoon. Arvid Stenbock sai haasteen neljä kertaa tulla vastaamaan, mutta ei totellut. Klaus Fleming otti laivaston luokseen Suomeen ja eristäytyi julkisesti ruotsalaisesta hallituksesta. Muut Stenbockit kieltäytyivät suoraan noudattamasta herttuan käskyjä. Eerik Sparre, viisain kaikista, oli varovampi, hän ei tahtonut asettua aivan vastakynteen valtionhoitajan kanssa.

Tämä piti liian aikaisena ryhtyä väkivaltaan, kun jokaisella heistä oli linnoituksensa ja maakuntansa. Mutta katoliset papit kiellettiin saarnaamasta, ja herttua itse otti heidän kirkkojensa avaimet huostaansa.

Sillä välin sattui tapaus, joka, vaikka itsessään tavallinen, täytti Kaarlen sielun uusin toivein. Joulukuun 9 päivänä herttuatar synnytti pojan. Ja Kaarlen ilo oli kuvailematon; se oli kauan ollut hänen korkein, hartain toiveensa, ja nyt, nyt se vihdoin oli täyttynyt. Nuoren prinssin kerrottiin syntyneen voitonlakki päässään, ja ihmeellisiä merkkejä oli nähty taivaalla. Ja maankuulu Tyge Brahe, jolta asiaa tiedusteltiin, ennusti hänelle suurta tulevaisuutta.

Ja isä, hän näki hennossa äskensyntyneessä lapsessa elinvoimaa ja tahtoi pienokaisesta kasvattaa Herran soturin. Hän tahtoi raivata tien, jolla pojasta tulisi jotakin suurta maailmassa, isoisänsä työn jatkaja. Hän tiesi, että lääniherrat olivat vastassa, mutta sitä tarpeellisempi oli raivaustyö, että rakastetulle pojalle olisi tie tasainen, ainakin aluksi. Rynnistellä hän ei tahtonut, tapaukset saivat kehittyä luonnostaan, ainoastaan pakosta tahtoi hän niihin tarttua kovemmin kourin.

Nuori prinssi kastettiin kaikella juhlallisuudella uudenvuodenpäivänä 1595. Tanskan kuningas Kristian IV, joka oli kutsuttu, lähetti puolestaan erään neuvosherran, ja ruotsalaisista herroista oli Eerik Sparre kasteentodistajana. Herttua oli itse kummina omassa persoonassaan.

Äskensyntynyt prinssi kastettiin Kustaaksi isänisänsä ja Aadolfiksi äidinisänsä mukaan.

Eikä kukaan ollut nähnyt herttuaa niin iloisena ennen tätä päivää. Hän oli sulaa ystävyyttä vieraitaan kohtaan ja mitä kohteliain isäntä.

Mutta vanha imettäjä kertoi herttualle ristiäisten jälkeen, että öisin kävi valkoinen rouva lapsen luona ja polvistui kehdon ääreen… Varmaankin vieras puhui lapselle, sillä tämä jokelsi vastaan.

Seuraavana yönä meni herttua lapsenkamariin, ja odotettuaan näki hän valkoisen rouvan… Hänen edessään seisoi Maria vainaja, hänen ensimäinen puolisonsa, kauniimpana kuin koskaan; ja hän piti suojelevasti kättänsä pienokaisen yllä.

Herttua palasi vaipuneena syviin mietteihin. Eikä hän koskaan mennyt enää häiritsemään taivaaseen palannutta ja sieltä äsken tullutta.

Valtiomiehen toimet vetivät pian herttuan koko huomion puoleensa. Suomesta tuli melkein odottamatta toukokuun alussa 1595 iloisia sanomia. Rauha Venäjän kanssa oli vihdoin tehty, rauha, johon niin kauan oli pyritty. Sota oli imenyt Suomen mehun ja ytimen, ja se tunnettiin raskaana Ruotsissakin.

Ehdot olivat, että Ruotsi saisi pitää Narvan ja Räävelin koko Vironmaan keralla, mutta Inkerinmaa ja Käkisalmi lääneineen oli luovutettava takaisin.

Luovutus oli tapahtuva heti rauhanpäätöksen allekirjoittamisen jälkeen. Sigismund kirjoittikin paperien alle, mutta kaikkiin herttuan kirjeihin ja kehoituksiin, että Käkisalmi oli heti jätettävä venäläisten haltuun, ei Klaus Fleming vastannut sanaakaan. Ruotsin neuvosto teki saman muistutuksen ja uhkasi, että hänet julistettaisiin maanpetturiksi, jos jatkaisi niskoitteluaan. Mutta valta-amiraali näytti meren yli pitkää nenää valtaneuvostolle. Viipurin, Narvan ja Räävelin päälliköt kirjoittivat hänelle tulisesti, ettei hän Jumalan tähden aiheuttaisi uuden sodan puhkeamista. Klaus Fleming ei pitänyt heitäkään vastauksen arvoisina.

Mutta kaikki kirjeet hän luki kuninkaalle, joka uskottuineen sai monta hauskaa hetkeä kuvitellessaan, miten herttua mahtoi raivota vimmoissaan, kun ei voinut mitään.

"Kunpa suutuksissaan edes heittäisi henkensä!" huokasi muuan hurskas sielu.

"Mitäs se auttaa nyt, kun hän on saanut pojan", huomautti toinen.

Tieto Kustaa Aadolfin syntymästä herätti aika hälinän puolalaisessa hovissa, samoin kuin ruotsalaisten herrojenkin leirissä; Puolassa äskensyntynyt lapsi herätti silmittömän säikähdyksen, ja herttua näytti nyt peloittavammalta kuin konsanaan.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Sigismund.

"Lapset voivat kuolla", vastasi Malaspina. "Eikä herttuallakaan liene mitään varmuutta siitä, että hänen poikansa saa elää."

12.

VÄHÄN ROMANTIIKKAA.

Anna prinsessa oli väsynyt niihin käännytysyrityksiin, joissa katolilaiset olivat Puolassa ahertaneet hänen ympärillään. Sitä paitsi oli hän Ruotsissa oleskellessaan tuntenut todellista kiintymystä synnyinmaahansa.

"Isänmaataan rakastaa paljon enemmän, kun on ollut siitä kauan eroitettuna", kirjoitti hän leskikuningattarelle. "Se voi olla köyhä maa, mutta sen kieli, sen joet ja virrat, vuoret ja laaksot huutavat minulle: täällä olet syntynyt, täällä on kehtosi seissut."

Ja voittaen kaiken naisellisen heikkoutensa hän sanoi kuninkaalliselle veljelleen, jota hän aikoinaan oli seurannut Puolaan, että hänet täytyi jättää Stegeborgiin, sinne tahtoi hän asettua asumaan.

Sisarellisella ilolla oli hän nähnyt, että Sigismund oli tuskallisesti liikutettu. Mutta nyt oli eron ikävä kestetty, hän oli jo ehtinyt perehtyä uusiin olosuhteihinsa ja koonnut pienen hovin ympärilleen.

Ensi kerran tunsi hän itsensä vapaaksi, vapaaksi kaikissa toimissaan. Ei mitään vakoilevia, vihoittelevia katseita, ei mitään liukkaita, mielisteleviä kieliä; jos nyt tuli joku, josta hän ei pitänyt, tiesi hän kyllä päästä hänestä eroon.

Prinsessalla oli paljon ystäviä, ja he tulivat aina hänen luoksensa. Annasta tuntui, että hänen elämänsä Stegeborgissa oli tuleva sangen rikkaaksi.

Ainoastaan pikimmittäin oli hän tavannut Sigrid Brahen, hänet, josta oli vähällä tulla Katarina Jagellottaren seuraajatar. Ruotsin kuningattaren arvonimi ei häntä houkutellut, ja onnellisesti pääsi hän pujahtamaan syrjään.

Hänen veljeltään, Kustaa Brahelta, tiesi Anna, että Sigrid oli kihlattu Salstan herralle, Eerik Thurenpojalle eli "pitkälle Eerik Bjelkelle", kuten häntä nimitettiin eroitukseksi Klaus Bjelken pojasta, joka myös oli Eerik nimeltään.

Kustaa Brahe oli lisännyt, ettei hänen sisarellaan ollut pienintäkään halua tähän naimiskauppaan, sen oli leskikuningatar suunnitellut aivan omin päinsä. Sigridin toivomuksiin oli myönnytty ainoastaan siinä määrin, että häät oli lykätty epämääräiseksi ajaksi. "Pitkä Eerik Bjelke" oli matkustanut Puolaan, ja hänellä kerrottiin siellä olevan huonoja tuttavuuksia, ja että hän vietti sangen irstaista elämää.

Jo ammoin aikoja oli Anna kuullut Kustaa Brahelta, että nuori ja huikentelevainen, mutta ritarillinen Juhana Gyllenstjerna, valtakunnan-drotsi Niilo Gyllenstjernan poika, oli Sigridin salaisen rakkauden esineenä, mutta ettei perhe ynseydestä juonikasta Niilo herraa kohtaan tahtonut liittyä suhteihin suvun kanssa. Mutta hän oli myös kuullut Juhanan sanoneen: Annan henkeni ja vereni Sigrid Brahen tähden.

Prinsessan mieli oli kiintynyt tähän juttuun, ja hän päätti kääntyä Juhana herran puoleen.

Hän sai pian tietoonsa, että tämä oleskeli Kalmarissa, ja heti lähetettiin salavihkaan kirje, joka viipymättä kutsui häntä Stegeborgiin.

Hän saapui ylen pian, ja kun prinsessa sitä ihmetteli, joutui hän hämilleen.

"Armollinen prinsessa", sanoi hän, "tiedän, että olette kaikkien onnettomain ystävä ja suojelija".

"Mitä haluatte?"

Juhana herra heittäytyi prinsessan jalkoihin. "Pyydän, rukoilen teitä, lohduttakaa ja viihdyttäkää onnetonta Sigridiäni."

"Mitä on tapahtunut? En ymmärrä!"

"Luja aikomukseni on vaatia Eerik Bjelke taisteluun ja joko kaatua itse tai surmata hänet; molemmissa tapauksissa vapautuu Sigrid vastenmielisestä kosijasta, ja eroitettuinakin tulemme aina pysymään toisillemme uskollisina."

Ritarin sanat ja esiintyminen vaikuttivat syvästi Annaan, mutta hän hillitsi liikutuksensa ja sanoi hymyillen: "Minulla on teille vähemmän verinen ehdotus." Ja hän kertoi ritarille suunnitelmansa, ja äkillisen ilonsa puuskassa huudahti ritari, että kaksi ihmistä saisivat kiittää häntä elämänsä onnesta.

"Olen kirjoittanut Sigridille ja pyytänyt häntä tulemaan tänne", sanoi prinsessa. "Ette saa olla kovin kaukana täältä, niin että helposti voimme puhella toistemme kanssa."

Kun oli vielä sovittu muutamista seikoista lähemmin, poistui ritari yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Muutamia päiviä myöhemmin tuli Sigrid Brahe. Hän oli suuresti muuttunut. Oli jotakin arkaa hänen olemuksessaan, mutta lisäksi niin alistuvaa, että sai melkein kyynelet silmiinsä katsoessaan häneen.

Anna syleili häntä hellästi. "Teit oikein, kun tulit luokseni", sanoi hän.

"Ettekö ole nyrpeissänne minulle Kustaan tähden?" kysyi Sigrid.

"Vaikkapa otaksuisimmekin, etten ole tyytyväinen häneen, soisinko sinun siitä kärsivän?"

"Tavallisesti on niin", vastasi hän; "viaton saa kärsiä syypään tähden, ja minä tiedän, että Kustaa on paljon rikkonut teitä vastaan."

"Onko hän itse sanonut sen?"

"Ei, mutta hän tietää sen", lisäsi hän hiljaa.

"Näetkös", sanoi Anna katkerasti, "miehet eivät arastele tehdessään meitä naisia vastaan mitä ankarimpia syytöksiä, ja vaikka heidän itsensäkin sitten täytyy tunnustaa vääryytensä, katsovat he meitä kohdelleensa ainoastaan velvollisuuden mukaan; heillä itsellään ei eräissä suhteissa ole mitään velvollisuuksia, heillä on oikeus noudattaa vapaasti himojaan."

Sigrid painoi prinsessan käden huulilleen. "Suokaa anteeksi hänelle", sanoi hän, "hän on tosiaankin surkuteltava".

"Lohdutusta hakemaan hän kai lähti Puolaan, siellä on viljalta sellaisia naisia, jotka ovat hänen makuunsa!"

"Ettekö tiedä, että hän on palannut?"

"Kustaako?" huudahti prinsessa.

"Niin, viikkokausi sitten."

Annan oli vaikea hillitä liikutustaan. "Miksi?" kysyi hän.

"Hän sanoi, että häntä veti vastustamaton voima tänne takaisin."

He istuivat vaiti kotvan. "Teillä on suuri valta häneen", jatkoi Sigrid sitten, "ja pelkään, että teidän epäsuosionne koituu hänen turmiokseen".

"Kunkin on pidettävä huolta itsestään, mutta nyt ei meidän pitänyt puhua hänestä, vaan sinusta, rakkanani."

"Minusta?" Sigrid kalpeni. "Minusta ei ole mitään sanottavaa."

"Olet väsynyt matkasta. Säästäkäämme se huomiseen."

Mutta jo samana iltana takkavalkean ääressä palasi Anna kysymykseen ja sanoi: "Olen tavannut herra Juhana Gyllenstjernan."

"Äskettäinkö?" kysyi Sigrid hiljaa.

"Niin, me puhuimme sinusta!"

"Minulla ei ole mitään muuta pelastusta kuin kuolema", vastasi Sigrid hiljaa ja tyynesti.

Prinsessa kertoi ritarin aikeesta haastaa vihattu kilpailijansa kaksintaisteluun.

"Se täytyy estää!" puuskahti Sigrid kalmankalpeana. "Hänellä ei saa olla murhaa omallatunnollaan."

"Sinun täytyy se torjua, Sigrid."

"Mitä on minun tehtävä?"

"Ennen kaikkea täytyy sinun olla yhtä rohkea kuin olet uskollinenkin!"

"En sittenkään voi nähdä mitään pelastuskeinoa!"

"Oletko koskaan ajatellut pikaista avioliittoa?"

"Oh, mitä sanoisivatkaan sukulaiseni, mitä sanoisi leskikuningatar?"

"Sitä en tiedä, mutta mitä rouva Sigrid Sture ajattelee asiasta, sen on hän itse sanonut minulle." Ja nyt kertoi hän, ettei jalo rouva toivonut neitsyen uhrautuvan hänen pojalleen, josta ei lainkaan pitänyt. Äitinä hänen sydämensä tosin vuoti verta, jos täytyi luopua niin jalosta miniästä, mutta tuntonsa rauhan tähden ei hän tahtonut pahoitella eikä vihoitella, vaikka kihlaus purkautuisikin.

"Hän on hyvä, hyvin hyvä", virkkoi Sigrid kirkkaat kyynelet silmissään. "Mutta tiedän, että hän iloitsee, jos menen naimisiin Eerik herran kanssa, ja sitä paitsi täytyy minun tehdä se… olen velvollinen täyttämään sukulaisteni lupaukset."

"Jollet pidä väliä omasta onnestasi, niin ajattele häntä, joka rakastaa sinua enemmän kuin omaa elämäänsä."

"En uskalla koskaan enää ajatella häntä, se on synti, kun nyt kerran…"

"Koskaan en ole kuullut moista", huudahti Anna. "Mutta nyt sanon sinulle, että on niin oikeutesi kuin velvollisuutesikin ennen kaikkea ajatella häntä. Ei isäsi eikä äitisi ole enää elossa; jalo ritari tarjoaa sinulle kätensä, ja sinä rakastat häntä, mutta kurjista poliittisista syistä on sinun mentävä naimisiin toiselle, jota inhoat, siksi, että sukulaisillesi ja muka ystävillesi on voittoa siitä."

"Olen luvannut", sammalsi Sigrid.

"Niin, se vastaväite voidaan tehdä sinua vastaan, mutta sinut on houkuteltu, melkeinpä pakoitettu, ja se koituu sinun puolustukseksesi… Mitä leskikuningattareen tulee, lepytän kyllä hänet…"

"Ei, ei… minä en saa", virkkoi Sigrid torjuvasti, ja heikko puna lehahti hänen poskilleen.

"Sinä sekä voit että saat, sanon minä!… Mene nyt levolle, ja jos Juhana herran kuva ajaa unen silmistäsi, niin ajattele, että hänen laitansa on jotakuinkin samoin ja että te pian saatte ilossa ja riemussa nähdä jälleen toisenne."

"Mutta, rakkahin prinsessa!"

"Ei sanaakaan enempää, hyvää yötä, hyvää yötä!"

Anna suuteli häntä ja riensi kirjoituspöytänsä ääreen.

"Tulkaa niin pian kuin voitte", kirjoitti hän, "meillä ei ole aikaa tuhlata".

Mutta seuraavana päivänä näytti prinsessa tykkönään unohtaneen eilisiltaisen keskustelun. Hän kyseli ystävistä ja tuttavista, mutta Juhana Gyllenstjernasta ei mainittu mitään.

Silloin astui sisään palvelija ja ilmoitti:

"Herra Juhana Gyllenstjerna."

"Antaa hänen tulla sisään", käski prinsessa.

"Se on mahdotonta, hän on Kalmarissa", sanoi Sigrid ja etsi tukea pöydästä.

"Näetkös, rakkaus antaa siivet", vastasi Anna hymyillen. "Kas niin, elä nyt näytä niin pelästyneeltä; voisi luulla, että pelkäät nähdä häntä."

Ritari tuli sisään, mutta hän unohti kaikki etiketin vaatimukset. "Sigrid!" huudahti hän ja riensi hänen luoksensa.

Ja Sigrid, hän unohti kaikki syyt myötä ja vastaan, kaikki omat lupauksensakin ja lankesi ritarin avoimeen syliin. "Juhana, rakkahin Juhana!"

Kyynelet kimmelsivät Annan silmissä, hän tunsi samalla iloa ja tuskaa. Sellaista onnea ei ollut koskaan tuleva hänen osakseen, mutta siltä saattoi hän iloita toisten onnesta… ja kun ensi puuska oli mennyt ohi ja ritari notkisti polvensa ja kiitti häntä, sanoi hän hilpeästi:

"Puhukaa järkevästi hänelle, minusta näyttää, että Sigrid mieluummin menisi teuraspenkkiin kuin tulisi teidän vaimoksenne."

Näin sanoen hän jätti rakastavaiset kahden. Muuan palvelija tuli häntä vastaan kirje kädessään. "Se on jalolle neitsyelle Sigrid Brahelle", sanoi hän.

"Antakaa tänne!" Anna otti kirjeen. "Odottaako tuoja vastausta?"

"Ei, vastausta ei tarvita?" vastasi palvelija. "Hyvä on!" Palvelija meni.

Kirje oli tietenkin Sigridin kotoa. Anna epäröi tuokion, mutta aukaisi sitten häikäilemättä kirjeen.

Hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat, ensi torstaina tultaisiin Sigridiä noutamaan, luultavasti tulisi hänen veljensä; silloin olisi hän ollut prinsessan vieraana kokonaisen viikon, ja kauempaa ei hänen pitänyt olla armollisen neidin rasituksena…

"He epäilevät minua", ajatteli Anna. "Tahdon ansaitakin sen… Kustaa Brahe asettuu heidän puolelleen, mutta hän saa nähdä, etten väisty hänen enkä kenenkään muidenkaan vuoksi…"

Olisiko Sigridin saatava lukea kirje… ei, se säikähdyttäisi häntä, onni heille, huolet hänelle…

Herra Juhana Gyllenstjerna oli sillä välin mahtanut puhua hennolle neitsyelle jotakin erittäin vakuuttavaa, sillä kun he kohta tulivat Annan luo, hehkuivat ruusut Sigridin poskilla, ja ilosta säteillen vakuutti Juhana Gyllenstjerna, että mitä prinsessa suvaitsikin ehdottaa, suostuivat he kiitollisuudella siihen, hyvin tietäen, että se tarkoitti ainoastaan heidän onneaan.

"Siitä pidän", sanoi Anna arvokkaasti, "ja nyt on tahtoni, että menette ensi keskiviikkona naimisiin".

"Keskiviikkona!" toisti Sigrid pelästyneenä.

"Huomenna on sunnuntai, ennen emme ehdi saada kaikkea valmiiksi", keskeytti prinsessa.

"Mutta, teidän korkeutenne, täälläkö Stegeborgissa…"

"Niin, tietysti, kutsuvierasten ja yleisön nähden. Olisin valmis kutsumaan itse herttuankin", vastasi Anna nauraen.

"Kuinka tämä on päättyvä?" sanoi Sigrid surkeasti.

"Ahaa, kaunis neitsyt tahtoo, että uudestaan jättäisin hänet kahden kihlattunsa kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Juhana herran täytyy heti lähteä täältä pitämään huolta hääpuvustaan, ja kiellän teitä ankarasti tulemasta takaisin ennenkuin keskiviikkona, samaan aikaan kuin muutkin vieraat."

"Jos joku saisi tietoonsa… he punoisivat paulojaan, kenties surmaisivatkin hänet", kuiskasi Sigrid.

"Lapsellisuuksia. Kas niin, Juhana herra, nyt käännyn pois pariksi minuutiksi, sanokaa hänelle hyvästit, sitten ette saa häntä nähdä kolmeen päivään."

Mutta pikku prinsessan mielestä ne kaksi minuuttia olivat liian pitkät. Hän käännähti äkkiä pois, mutta silloin näki hän Sigridin makaavan pyörtyneenä Juhanan käsivarsilla.

"Poloinen, hän ei kestä iloa eikä surua", sanoi hän. "Laskekaa hänet tuonne sohvalle ja lähtekää heti täältä, minä pidän huolen hänestä."

Mutta kun ritari oli laskenut hänet sohvalle ja kumartui painamaan suudelman kalpeille huulille, silloin hän kietoi käsivartensa ylkänsä kaulaan ja sanoi: "En saa koskaan, koskaan enää sinua nähdä!"

"Ole toki järkevä… kun kerran olet voinut odottaa häntä yhdeksän vuotta, voinet toki malttaa vielä kolme päivää", huudahti prinsessa. "Ei mitään tunteenpurkauksia, jos saan pyytää, sellaisia inhoan."

Mutta kun Juhana heti sen jälkeen lähti, seurasi prinsessa häntä ulos. "Kas tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä kirje, Sigridin pelko ei ole aivan aiheeton, olkaa varuillanne".

Nyt tuli kova kiire Stegeborgissa; prinsessa oli saanut halun laittaa häitä. Kenet oli vihittävä, siitä hän ei puhunut mitään. Eivätkä hovineitsyet saaneet sitä selville, kuinka paljon vaivasivatkin päätään.

Kyökkimestarin käskettiin laittaa suuret pidot ja pikalähetit lähetettiin kutsumaan vieraita. Pappien käskettiin varustautua vihkitoimitukseen keskiviikoksi, tarkemman selon he saisivat samana päivänä.

Pieni temppeli juhlistettiin nuorilla kuusilla, jotka muodostivat käytävän ovelta aina alttarille, ja kruunuihin ja seinälamppuihin ripustettiin kukkia, jotka prinsessa itse oli hankkinut.

Mutta prinsessan yksityishuoneissa, mihin ei kukaan vieras saanut tulla, istui Sigrid Brahe sitoen omaa morsiuskruunuaan. Usein hän kohotti katseensa työstään ja kyseli itsekseen: "Kuinka tämä on päättyvä?" Hän ymmärsi, että prinsessa pelasi vaarallista peliä, mutta hän ei joutuisi siitä vastaamaan, rangaistus kohtaisi heitä, ennen kaikkea Juhanaa!

Kun sitten prinsessa tuli hänen luoksensa ja nauraen kertoi yleisestä uteliaisuudesta, kuka morsian oli, silloin hymyili hänkin ja koetti osoittaa iloa, jota ei tuntenut.

Morsiuspukuaan ei Sigrid ajatellut lainkaan, hän ei uskonut vielä, että häistä tulisi mitään. Mutta prinsessa avasi erään pienen kaapin, josta otti esiin upean valkoisen silkkikirjopuvun, johon oli kudottu hopeakukkia. Se oli oleva morsiuspukuna, ja lisäksi oli morsian koristeltava prinsessan jalokivillä.

"Kunpa vain voisin päästä levottomuudestani!"

"Sinun täytyy; huomisaamuna ilmaistaan salaisuus molemmille kamarineitsyilleni; olen itse läsnä suurimmalla juhlallisuudella painaakseni kruunun päähäsi."

"Mitä ihmettelyä se onkaan herättävä!" virkkoi Sigrid hymyilevin kasvoin.

"Nyt pidän sinusta!" huudahti Anna ja suuteli häntä. "Ole kaikessa tapauksessa iloinen huomenna, ettei näyttäisi siltä, kuin veisin teurasuhria alttarille."

"Kuka vie Juhanan?"

"Sanotpa jotakin… sen olin unohtanut… kuka on vievä hänet?… Sen saa tehdä ensimäinen vieras, joka saapuu, mutta se ei miellytä minua, sillä suuri salaisuus tulee silloin tunnetuksi ennen aikojaan."

Neitsyt taivutettiin menemään aikaisin levolle ja koettamaan nukkua; prinsessalla oli vielä paljon puuhattavaa, mutta samalla toisteli hän useita kertoja itsekseen: "Kuka on vievä Juhana herran alttarille?"

Seuraavana aamuna oli hän jalkeilla hyvissä ajoin, itse tahtoi hän nähdä, kuinka hääpöytä katettiin ja kunniapaikat määrättiin.

Hänen vielä parhaillaan järjestellessään tuli muuan palvelija kysymään, tahtoiko hänen korkeutensa niin aikaisin ottaa vastaan erään herran, joka toi viestejä ja terveisiä Puolasta.

"Hänen nimensä?" huudahti Anna vilkkaasti.

"Herra Lindorm Bonde!"

Anna taputti ihastuneena käsiään. "Hän tulee aivan kuin kutsuttuna", huudahti hän. "Pyydä Lindorm herraa heti astumaan sisään."

Puolalainen herra ei ollut uneksinutkaan, että hänen tulonsa herättäisi sellaisen ilon. Jälkeenpäin hän vakuutti ystävilleen, että ruotsalaiset olivat aivan hullaantuneet puolalaisiin, eikä Anna prinsessa suinkaan vähimmän.

Hän pyysi vierasta viipymään Stegeborgissa ja jo samana päivänä olemaan isän sijaisena häämenoissa, joissa hän edusti äitiä.

Lindorm herra oli ihastunut ja kiitti kaikkia pyhimyksiä, jotka hän muisti, siitä, ettei ollut unohtanut mitään pukuasioihin kuuluvaa.

Prinsessa riensi morsiamen luo ilmoittamaan onnellisesta löydöstään ja häntä pukemaan.

Tänään oli levottomuus, ilo ja vavistus antanut punaa poskille ja loistetta silmiin. Sigrid oli sanomattoman kaunis, ja Anna oli ihastunut.

Itse pukeutui hän heleänpunaiseen samettipukuun, tunikka oli samaa kangasta, päähän pantiin äveriäs jalokivikoriste, kaulaan kallisarvoinen kaulanauha valkeista helmistä, hänen ranteissaan säkenöivät timantit ja käsivarsissaan taitehikkaasti valmistetut kultaiset rannerenkaat.

Vieraat alkoivat saapua; he menivät vähitellen kirkkoon. Juhana herran kanssa oli sovittu, että hän tulisi takatietä huomaamatta linnaan. Ja Lindorm herralle oli prinsessa ilmoittanut, että hän tahtoi lähettää viestin, milloin oli tultava.

Itse odotti hän levottomasti sulhasta. Ajatteles, jos jotakin olisi tapahtunut! Ei, tuolla hän tuli, yksin, ilman palvelijaa… Kuka ottaisi vastaan hänen hevosensa… hän viittaa eräälle poikaselle… nyt hän tulee… ja prinsessa rientää häntä vastaan.

"Onko jotakin tapahtunut? Te näytätte niin kiihtyneeltä!"

"He tulevat tänne jo tänään, Sigrid neitsyttä noutamaan!"

"He tulevat kaikessa tapauksessa liian myöhään", sanoi Anna ylpeästi. "Voimmehan sulkea kirkon saadaksemme olla häiritsemättä."

"Ja Sigrid?"

"Odottaa sulhastaan!" Hän soitti. "Mene", sanoi hän palvelijalle, "ilmoita herra Lindorm Bondelle, että odotan häntä!"

Tämä tuli heti, koreana ja sonnustettuna kuten puolalaisen herran sopikin. Anna esitti herrat toisilleen ja lisäsi: "Aika on käsissä; hovimestarini näyttää teille tien oikeanpuolisesta ovesta alttarille, morsian ja minä tulemme vasemmalta."

Sillä välin oli kirkko täyttynyt juhlapukuisista vieraista, jotka kärsimättöminä odottivat mitä oli tapahtuva.

Hyvät miesäänet veisasivat virren urkujen säestyksellä, alttarille astui kaksi pappia messukasukoissaan ja virittivät messun, johon vastattiin urkulehteriltä.

Sitten seurasi tuokion hiljaisuus, kaikki istuivat jännityksellä odottaen.

Ja vihdoin astui nuori, säteilevä morsiuspari sisään!

"Ketkä he ovat?" kuului suhketta kautta kirkon.

"Sigrid Brahe!"

"Mahdotonta!"

"Kyllä, kyllä, hän se on."

"Entäs sulhanen?"

"Juhana Gyllenstjerna."

"Oh, mikä häväistys!"

"Se on varmaan Anna prinsessan juonia…"

"Ja narrata meidät tänne!"

"Parasta, ettei ole tietävinäänkään!"

Kaikkien näiden kuiskausten aikana jatkui seremonia tyynesti ja hiljaa, morsiuspari vaihtoi sormuksia, kuultiin selvään nimet lausuttavan; oli tapahtunut se kuulumaton kumma, että Sigrid Brahe vastoin perheensä tahtoa meni naimisiin herra Juhana Gyllenstjernan kanssa.

Kun seremonia oli päättynyt, lähti koko loistava hääseurue, morsiuspari etupäässä, linnan ruokasaliin, jossa heitä odotti loistava juhla-ateria. Siellä kävi mieliala pian sangen vilkkaaksi. Hilpeä hälinä ja laulut vaihtelivat; onnitteluista ei tullut loppua lainkaan; vieraat olivat pian sitä mieltä, etteivät sopivammat puolisot olleet koskaan löytäneet toisiaan.

Mutta lentävä huhu oli prinsessan päähänpistosta tiennyt kertoa Sigridin sukulaisillekin, ja Kustaa Brahe lasketti Juhana Sparren keralla vaahtoavin ja hengästynein hevosin linnanpihaan. Suuttumuksessaan saivat he siellä kuulla, että vihkiminen oli jo tapahtunut ja häävieraat istuivat pöydässä. Huolimatta epäkuntoon joutuneista puvuistaan riensivät molemmat suoraan ratsailta juhlasaliin.

Siellä oli ilo ylimmillään, eikä tulijoita huomannut kukaan muu paitsi prinsessa, joka tykyttävin sydämin odotti mitä nyt oli tuleva.

Tuokiossa seisoi Kustaa herra hänen rinnallaan, ja harmista vapisevalla äänellä huudahti hän äänekkäästi:

"Jalo neiti, tällainen menettely ei käy päinsä, ja vaadin, että Sigrid neitsyt heti lähtee sukulaistemme luo."

"Tahtoisin mielelläni pyytää teitä istumaan hääpöytään", sanoi prinsessa teennäisellä arvokkuudella, "mutta ette ole siten puettu". Hän viittasi muutaman palvelijan luoksensa: "Seuratkaa heti maaherraa vierashuoneeseen."

Annan tyyni ja varma käytös sai ritarin hämilleen, mutta ainoastaan tuokioksi.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Mutta on olosuhteita, joissa pikkuseikkojen täytyy väistyä tärkeimmän tieltä."

"Ei suinkaan liene niin kiirettä, ettette voisi juoda morsiamen ja sulhasen maljaa", sanoi Anna ojentaen pikarin.

Ritari tempasi sen häneltä ja laski pöydälle, niin että viini läikähti yli laitojen.

"Ennen en tahdo maistaa pisaraakaan, ennenkuin olen saattanut asiat oikealle tolalle, ja jollei täällä ole ketään muuta, jonka voin vaatia tilille, niin vaadin teidät, herra Juhana Gyllenstjerna."

Paheksumisen murinaa oli jo ennenkin kuulunut, mutta nyt kävi se yleiseksi ja äänekkääksi.

"Hän rikkoo kotirauhaa!" huusivat useat.

"Kuninkaan kartanossa!" lisäsivät toiset.

Kalpeana kuin taittunut lilja istui Sigrid allapäin, hänen kätensä oli melkein kouristuksentapaisesti kiertynyt Juhanan käsivarteen.

Juhana oli noussut, vihastuksen puna paloi hänen poskillaan, mutta hänen osanottonsa morsiantaan kohtaan hillitsi vielä muut tunteet, jotka taistelivat ylivallasta.

Hääväki alkoi huutaa, että rauhanhäiritsijä oli ajettava ulos. Syntyi sellainen melu, ettei enää voinut eroittaa sanoja, mutta uhkaavasti suunnattiin ne Kustaa Brahea vastaan. Tämä ei enää voinut hillitä mieltään, ja Juhana Sparre kuiskasi hänelle: "Olet liian kiihtynyt; jos vaadit kaikkea, et voita mitään."

Mutta nyt viittasi prinsessa, ja hälinä ja huudot vaikenivat. Oltiin uteliaita kuulemaan, mitä hänellä mahtoi olla sanottavaa.

"Olette häirinnyt hääilot, herra Kustaa Brahe, mutta äkkiyllätys koituu hieman puolustukseksenne; jos tahdotte nyt sanoa asianne lyhyesti, kuten jalolle ritarille sopii, niin emme suinkaan vetäydy pois vastaamasta."

Harmi ja nöyryytys vei Kustaa herralta kaiken mielenmaltin, ja hän toisti melkein käheällä äänellä: "Vaadin, että Sigrid neitsyt heti lähtee mukaani."

"Hääpäivänään! Se on mahdotonta."

"Ei, ei, sitä hän ei saa tehdä!"

"Sen me estämme", huutelivat häävieraat.

"Poloinen ystäväni on ylen kiihdyksissään", puuttui Juhana Sparre puheeseen. "Luulen, että hän aikoo sovitella niin sukulaisten ja ystäväin kesken, että avioliitto herra Juhana Gyllenstjernan kanssa hyväksytään."

"En lupaa mitään", huudahti Kustaa kiihkeästi. "Mutta vaadin ja käsken, että Sigrid heti seuraa minua."

"Hän ei ole enää velvollinen teitä tottelemaan, Kustaa herra", puuttui Anna jälleen puheeseen. "Mutta jos tahdotte tulla huomenna uudestaan ja kysyä, tahtooko herra Juhana Gyllenstjernan puoliso tulla mukaanne, niin on se vapaassa vallassanne."

Vierasten joukosta kuului hyväksyvää naurua, ja herra Lindorm Bonde astui esiin ja kysyi, milloin herra Kustaa Brahe oli lakannut olemasta naisten ritarillisena puolustajana.

"Tule, lähtekäämme täältä", kuiskasi Juhana Sparre uudestaan; "totta kai näet, että olemme joutuneet tappiolle!"

"Prinsessa", puuskahti Kustaa intohimoisesti, "tiedän kenties paremmin kuin kukaan, että te voitatte kaikki pelit, mutta yhden olette tapannut ettekä pääse siinä enää koskaan voitolle!"

Kumarrus, ja kutsumattomat vieraat olivat poissa.

Annan kasvot kalpenivat tuokioksi, mutta pian palasi niille luonnollinen värinsä, ja hän kehoitti vieraitaan olemaan lannistumatta epämiellyttävästä keskeytyksestä. "Siitä toivoakseni koituu hyvääkin", sanoi hän. "Vieraani varmaankin ottavat yksistä tuumin puolustaakseen jaloa morsiuspariamme."

Sen lupasivat he kaikki kättä lyöden, ja niin pysyi mieliala yllä koko päivän, ja illalla erottiin parhaina ystävinä ja liittolaisina.

"Nyt ei voi meitä enää eroittaa mikään!" puuskahti Juhana herra ja sulki nuoren vaimonsa syliinsä.

"Kustaa uhkasi sinua kaksintaistelulla", sanoi Sigrid väristen.

"Tänään, rakkahin, mutta huomenna ei hän tahdo tehdä sinua leskeksi."

Anna prinsessa oli lähettänyt pois palvelijattarensa; hän seisoi ikkunan ääressä ja silmäili tähtikirkasta taivasta.

"Voiko hän nähdä sieluuni?… Miksi hän muuten olisi uhannut: 'Yhden pelin olette tapannut ainaiseksi?'… kun tunsi ylpeytensä loukatuksi… Ah, kuinka vähästä miehen rakkaus onkaan riippuvainen!"

* * * * *

Tapaus herätti suunnatonta huomiota.

Vanhan tavan mukaan oli kaikki häät vietettävä sunnuntaisin, nyt ne oli pidetty keskiviikkona, jonka vuoksi ne saivatkin nimekseen keskiviikkohäät.

Mutta häiden jälkeen seurasi aika jupakoita sukulaisten kesken. Lopulta kiihtyi asia niin, että Kustaa Brahe ja pitkä Eerik Bjelke, joka oli jo pitänyt Sigrid neitsyttä laillisena omaisuutenaan, vaativat molemmat Juhana Gyllenstjernan kaksintaisteluun. Anna neitsyt silloin hädissään kirjoitti herttualle ja sai kuin saikin tämän kieltämään aiotun kaksintaistelun. Lopulta tuli sovinto, ehdolla, että nuori aviopari oleskeli vuoden ajan maatilallaan tulematta loukatun Bjelke-suvun näkyviin.

Mutta nuori pari ei unhoittanut koskaan kiitollisuuttaan prinsessaa kohtaan, ja Sigrid rouva kirjoitti kaikissa kirjeissään, että lähinnä Jumalaa ja vanhempiaan ei hänen ollut ketään muuta kiittäminen yhtä suuresti kuin rakasta ja uskollista Anna neitiä.

13.

HÄN OTTAA VALLAN.

Ennenkuin herttua ja neuvosto olivat tehneet sopimuksen valtakunnan hallinnosta, oli edellinen kirjoittanut kuninkaalle ja pyytänyt häntä "vahvistamaan tämän toimenpiteen, joka vastasi valtakunnan tapoja, lakeja ja todellista hyötyä". Hän pyysi, että Sigismund luovuttaisi hänelle hallituksen täydellisellä kuninkaan vallalla. Muilla ehdoilla ei hän voinut ottaa sitä vastaan eikä tiennyt muuta keinoa kuin kutsua säädyt kokoon ja kuulla niiden mieltä.

Sigismund mietti vastaustaan puolen vuotta. Hänen puolalaiset neuvonantajansa olivat erimieliset; ainoastaan siinä olivat he yhtä mieltä, että odottaminen teki herttualle ja neuvostolle hyvää.

Mutta herttua otti viivytyksen tyynesti ja hallitsi valtakuntaa parhaansa mukaan.

Toukokuussa 1595 tuli vihdoin vastaus; kuningas ei katsonut olevan syytä muuttaa määräyksiään. Mitä tuli säätyjen koolle kutsumiseen, oli herttuan ajateltava, että siitä saattoi koitua vahinkoa kuningashuoneelle ja sen arvolle, jos se salli alamaisten järjestää hallituksensa mielensä mukaan. Jos herttua siitä huolimatta pysyi aikeessaan, ajattelisi kuningas vastaavia keinoja pitääkseen yllä kuninkaallista valtaansa. Hän ei aikonut sallia vähennettävän mitään niistä oikeuksista, jotka oli perinyt kunnioitetuilta esi-isiltään.

Mutta Kaarle ei niin vain antanut itseään peloitella; heti kun Sigismundin kirje oli asianmukaisesti luettu ja siitä neuvosherrain kesken keskusteltu, ehdotti hän neuvostolle yleisen valtiokokouksen kutsumista. Olematta valittavinaan siitä hämmästyksen ilmeestä, joka kuvastui kaikkien kasvoilla, puhui hän välttämättömyydestä kuulla säätyjen mieltä monissa esilläolevissa kysymyksissä. Niiden joukossa oli kysymys vapaasta uskonnonharjoituksesta, jonka Sigismund vastoin valaansa oli myöntänyt katolilaisille, samoin Käkisalmen luovuttamisesta, levottomuuksista Suomessa, valtakunnan hallinnosta ja muista sellaisista asioista.

Kun herttua oli lopettanut, istuivat herrat hiljaisina ja allapäin; kuka oli aloittava taistelun?

Vihdoin kävi Ture Bjelke käsiksi; matalalla äänellä virkkoi hän, että kuningas oli selvästi kieltänyt kaikki valtiokokoukset poissaollessaan. Häneen yhtyivät kaikki muut; oli vaarallista toimia vastoin hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollista tahtoa. Mutta saatettiin kirjoittaa uudestaan ja esittää hänelle välttämättömyys ryhtyä toimiin.

Näitä puheita kuullessa oli uhkaava ukkospilvi Kaarlen otsalla, ja hänen terävä katseensa kulki toisesta herrasta toiseen. Hän ei nähnyt edessään rehellisiä, luotettavia miehiä, jotka kaikin voimin tahtoivat auttaa häntä luotsaamaan valtiolaivaa läpi hyrskyjen, vaan he olivat omaa hyötyään tavoittelevia, arkoja raukkoja, jotka ainoastaan ajattelivat oman nahkansa pelastusta… ja lääniherroille oli edullista pysyä kuninkaan kanssa hyvissä väleissä.

Sanomatta sanaakaan herttua poistui salista.

Mutta silloin kaikki kielet pääsivät liikkeelle, ja lorun loppu oli, että päätettiin pysyä lujana kuin yksi mies. Herttuan täytyi lopulta taipua.

Kaksi päivää myöhemmin kutsuttiin neuvosto uuteen kokoukseen. Ukkospilvi oli poissa herttuan otsalta, mutta sillä kuvastui luja ja varma tahto, jota vastaan ei näyttänyt uhittelu auttavan. Ja herrat tunsivat kutistuvansa kokoon, koko joukollakaan eivät he vetäneet vertoja hänelle.

Silloin hän esitti pergamentin heidän allekirjoitettavakseen. "Sillä kutsutaan yleiset valtiopäivät koolle Söderköpingiin", sanoi hän. "Ja olen varma siitä, että te kaikki tarkemmin mietittyänne huomaatte sellaisen toimenpiteen välttämättömyyden."

Herrat myönsivät tosin, että tästä saattoi monessa suhteessa olla hyötyä; mutta uskollisuus kuningasta kohtaan?…

"Eikö teistä uskollisuus isänmaata kohtaan merkitse mitään?" kysäisi Kaarle.

"Kävisihän laatuun vielä kerran kirjoittaa hänen majesteetilleen."

"Ja odottaa jälleen puolen vuotta vastausta, jollaikaa valtakunnassa joutuisi kaikki rappiolle."

"Alamaisten ensimäinen velvollisuus on kuuliaisuus."

"Ketä kohtaan?" huudahti Kaarle. "Velvollisuutta ja omaatuntoa vai harhaanjohdettua, tietämätöntä kuningasta?"

"Emme katso olevamme oikeutetut tässä asiassa tuomitsemaan", sanoi Hogenskild Bjelke.

"Ettekö tahdo tehdä mitään maan hyväksi ilman armollista lupaa?" kysyi Kaarle lujalla äänellä.

"Kuningas on maan hallitsijana vastuunalainen", vastasi Eerik Sparre. "Meidän on noudatettava hänen tahtoaan ja käskyjään."

Kaarle vaikeni tuokioksi, hänen leimuava katseensa tähysteli kokousta, ja liikutuksesta vapisevalla äänellä huudahti hän:

"No hyvä; jollette tahdo te, niin minä tahdon. Muistakaa, että Engelbrekt oli ainoastaan talonpojan poika ja kuitenkin hän pakoitti valtaneuvoston toimimaan ennen kaikkea isänmaansa parhaaksi. Muistakaa, että minä, joka olen kuninkaan poika ja valtakunnan perintöruhtinas, olen toki yhtä mahtava kuin hän. Nykyään eivät tässä kuningaskunnassa ole asiat paljon paremmalla kannalla kuin hänenkään aikanaan; väärinkäytökset ja lainrikokset kuuluvat päiväjärjestykseen. Te olette heikkoja ja tietämättömiä ja annatte kaiken mennä vain menoaan, sentähden täytyy teidän mukautua minun tahtooni, ja jollette tahdo hyvällä lähteä valtiopäiville, niin kuletutan teidät sinne väkisin."

Sellainen puhe teki vaikutuksen, ja neuvosherrat kirjoittivat alle herttuan esittämäin vakuuttavain syiden johdosta. Mutta jälkeenpäin he äärimmilleen katkeroituneina kirjoittivat Sigismundille pyytäen apua ruhtinasta vastaan.

Valtiopäivät määrättiin syyskuun 30 päiväksi. Säädyt kokoontuivat koko valtakunnasta, paitsi Suomesta, josta ainoastaan muutamat harvat uskalsivat pujahtaa meren yli Klaus Flemingin pelosta.

Neuvosto viivyttelihe viimeiseen saakka. He odottivat kirjettä Sigismundilta, mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, toivoivat he, että ritaristo ja aateli pitäisi pontevasti heidän puoltaan herttuaa vastaan, ja tähän luottaen he lähtivät Söderköpingiin.

He olivat myöhästyneet kahdeksan päivää, ja herttua antoi heidän kuulla kunniansa, kun taasen yleisön kesken alkoi käydä yhä yleisemmäksi huhu, etteivät herrat olleet herttuan eikä kansan ystäviä.

Heidän sietämätön pöyhistelynsä vaikutti sekin suuresti siihen suuntaan. Valistunein heistä, Eerik Sparre, esiintyi kuninkaallisella loistolla aina siitä päivin kuin pääsi Taalainmaan päälliköksi; hän vaati suuria ruokaveroja ja liikuskeli henkivartioston ympäröimänä. Talonpojat olivat niin katkeroituneet häneen, että tavoittelivat hänen henkeään. Melkein samanlainen oli mieliala muitakin lääniherroja kohtaan.

Jännityksellä odotettiin valtiopäivillä mitä asioita herttua esittäisi käsiteltäväksi. Mutta hän voitti kaikki odotukset, sillä ensimäiseksi hän vaati jyrkästi, että hänet joko vapautettaisiin hallitustaakasta tai tunnustettaisiin valtionhoitajaksi asianomaisella vallalla.

Ällistys oli suuri, mutta pian näyttäytyi, että herttualla oli porvarit ja talonpojat takanaan. Neuvosherrat katselivat pelästyneinä puoluelaisiaan… mitä mieltä oli ritaristo ja aateli?

Muuan heistä, Klaus Slotte, rohkaisi vihdoin mielensä ja lausui, että hänen mielestään herttuan oli vaadittava valtuuksia kuninkaalta.

Silloin nousi useita herttuan miehiä huutaen kilvan, että herttua oli valtakunnan tuki ja että hän ainoastaan valtionhoitajana saattoi täysin toimia maan parhaaksi. Yhä useampia liittyi samaan puolueeseen, eikä neuvosto uskaltanut tehdä julkista vastarintaa. He koettivat mutkateitä ja mielistellen, mutta kansa ei enää herroihin luottanut. Herttuan puolelle se kallistui, ja talonpojat ja porvarit päättivät yksimielisesti hyväksyä herttuan vaatimukset.

Aatelittomain säätyjen päätös tuli kuin ukkosen isku, se lannisti ritariston ja aatelin vastustuksen, ja neuvosherrat seisoivat epäröivinä ja typertyneinä. Taasenkaan ei ollut muuta keinoa kuin antaa myöten. Lujalla tarmollaan oli Kaarle iskenyt ensimäisen suuren iskunsa. Säätyjen vastaus oli kauttaaltaan herttuan toivomuksen mukainen, ja hän käski, että se heti oli kirjoitettava paperille hänen määräämänsä kaavan mukaan.

Ensimäinen kohta sisälsi säätyjen uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksen Sigismundia kohtaan. Mutta sitten seurasi määräys, että Upsalan kokouksen päätös paavilaisia vastaan oli pantava toimeen; edelleen luovutettiin koko kuninkaallinen valta hänen ruhtinaalliselle armolleen herttualle, kunnes Sigismund palaisi valtakuntaan.

Sen jälkeen kutsuttiin kaikki säädyt torille, jossa herttua otti niiltä uskollisuuden valan. Herroista tosin eivät monet liikauttaneet kättään eivätkä kieltään, mutta yleensä pidettiin sitä kaikkia sitovana valana.

Ja niin oli herttua melkein yksinvaltias hallitsija. Mitä silloin merkitsi, että kohta sen jälkeen saapui Sigismundilta kirje, jossa valtiopäivät kiellettiin; tehtyjä päätöksiä ei voitu enää tehdä tyhjiksi.

Valtiopäivät olivat järjestäneet hallituksen, mutta asettuneet myös paavinoppia ja sen tunnustajia, välillisesti siis Sigismundiakin vastaan. Useita kuninkaan uskollisia palvelijoita eroitettiin viroistaan, ja tietysti nämä riensivät päätäpahkaa Puolaan.

Mutta luostareita Kaarle vihasi enimmän. Lofössä avattu sai kurjan lopun heti kuninkaan lähdettyä, mutta Vadstenan uudestaan elpynyt luostari oli vielä jälellä, ja sieltä tuli tuontuostakin kummallisia huhuja.

Suurta suuttumusta oli synnyttänyt useissa perheissä se, että vastoin sopimusta oli heidän tyttäristään tehty nunnia. Mutta, näiden rukoukset ja kyynelet olivat estäneet kaikista toimenpiteistä abbedissaa vastaan. Luostariin oli palannut useita vanhojakin nunnia, ja näytti melkein siltä, kuin Vadstena saisi muinaisen merkityksensä.

Silloin saapui huhu, joka pian näyttäytyi todeksi, että kolmetoista ensin vihityistä nunnista oli karannut, että abbedissa oli kuollut ja toinen tullut hänen sijaansa, ja että nunnien luku nykyään rajoittui yhteentoista.

Herttua päätti lähteä käymään paikalla, mutta me riennämme edeltä tuttuun paikkaan.

14.

TUHO.

Ensi aikoina luostarista lähdettyämme näyttivät parhaat olosuhteet olevan vallalla. Kaikki meni tavallista yksitoikkoista menoaan; ainoa omituisuus, mikä uutuudellaan herätti luostariväen huomiota, oli se seikka, ettei abbedissa koskaan kohottanut huntuaan.

Ihaillulla pater Edilillä oli melkein päivittäin tapana lukea ääneen jokin pyhä legenda, nunnien askaroidessa käsitöittensä ääressä, ja silloin olivat he kaikki kohottaneet huntunsa kasvoiltaan, paitsi äiti Richissa; mutta eipä hän tehnyt työtäkään, valkoiset, kaidat kädet lepäsivät päällekkäin hänen sylissään ja liikkuivat tuskin koskaan.

Kukaan ei tiennyt, huomasiko pater Edil sen; kaikki mitä hän sanoi oli niin jumalaista, että nunnat olivat aivan kuin lumotut hänen läheisyydessään. Ainoastaan abbedissaa tarkastellessaan he joskus unhoittivat hengellisen isän.

Luostarin palvelijattarien tehtäviin kuului sellinovien, sulkeminen joka ilta, mutta viime aikoina oli abbedissa tehnyt sen itse; ei hän pitänyt siitäkään, että he olivat niin tiheään ripillä, ja virkkoi pilkallisesti, että heillä täytyi olla paljon pahoja ajatuksia, koska heidän niin usein tarvitsi pyytää syntejään anteeksi.

"Jollei hän vain ole mustasukkainen meille", kuiskasi nuorin heistä ystävälleen ja uskotulleen, Juliana Aatamintyttärelle, joka seisoi tuijottaen kuuhun pienestä sellinikkunasta.

"Eeva Sparre, kuinka uskallat…" Mutta hänen sanansa katkesivat nauruun. "Mustasukkainen! Hän joka ei ole koskaan ripillä!"

"Se on totta", vastasi Eeva Sparre huoaten. "On ihastuttavan hauska ripittäytyä hänelle…"

"Kuinka niin?" keskeytti toinen äkkiä.

"Hänen nuhteensa ovat niin lempeät, ja kun hän kumartuu kuulemaan hiljaista kuiskausta…"

"Niin mitä sitten?" puuskahti Juliana tarttuen hänen käsivarteensa.

"En ymmärrä mikä sinun on… Olet vihainen siitä, että hän on yhtä hyvä meitä kaikkia kohtaan!"

"En, enpä suinkaan, mutta on eräs asia, joka kummastuttaa minua."

"Etkö voi sanoa, mikä se on?"

"Se, etteivät he koskaan puhuttele toisiaan."

"Abbedissa ei taida sietää häntä."

"Jollei ole päinvastoin."

"Ettäkö abbedissa rakastaisi häntä?" puuskahti Eeva punastuen. "Se ei ole totta, sitä en usko!" Ja yhtäkkiä puhkesi hän kyyneliin.

"Mikä sinua vaivaa, Eeva, oletko järjiltäsi? Luuletko, että hän välittää sinusta vähintäkään?"

"En luule mitään, mutta tiedän mitä tiedän", vastasi tyttö ja katseli entistä ystäväänsä terävin, tutkivin katsein. Sitten hän juoksi tiehensä, eivätkä he puhuneet keskenään moniin päiviin.

Ja samoin kuin oli heidän laitansa, samoin oli kaikkien muidenkin. Pater Edil oli tullut heidän aakseen ja ookseen, heidän jumalakseen.

Richissa näki sen, ja hänen sieluaan kalvoi mustasukkaisuus ja yhä kiihtyvä viha — niin itseään kuin häntäkin kohtaan. Hänen hyvä ymmärryksensä sanoi hänelle, että pater veti hänet ja nuoret sisaret kanssaan syvyyteen, ja hän vihasi itseään siitä, että vastarinnatta kuunteli hänen viekoittelujaan.

Suunnilleen kolme vuosineljännestä oli kulunut. Eräänä päivänä pysähtyi useita vaunuja luostarinportin eteen, ja niistä astui yksitoista hunnutettua naishenkilöä. Heidät päästettiin heti sisälle, ja he toivat kirjeitä Malaspinalta niin abbedissalle kuin pater Edilillekin. Nunnat olivat kaikki kuuluneet Vadstenan luostariin ja halusivat nyt päästä sinne takaisin. Muuan heistä oli entinen abbedissa, ylhäisestä ruotsalaisesta suvusta, mutta halusi sittenkin palata luostariin, vaikkapa vain palvelevana siskona. Malaspina kehoitti osoittamaan häntä kohtaan ystävyyttä.

Olisi synti sanoa, että uudet sisaret olivat tervetulleet. He tunsivat talon, mutta olivat tottuneet paljon ankarampaan kuriin. Pater Edil lakkasi lukemasta legendojaan, hän jätti nunnat oman onnensa nojaan, mutta tutkisteli sitä vastoin mitä suurimmalla mielenkiinnolla kirjettä, jonka oli saanut Malaspinalta ja joka muun ohella sisälsi ilmoituksen, että hänen koetusaikansa oli lyhennetty; häntä tarvittiin erään saksalaisen ruhtinaan hovissa, ja hänen täytyi lähteä sinne pikimmiten.

Jo useita viikkoja oli pater tuntenut asemansa sangen vaaralliseksi; erittäinkin peloitti häntä se, mihin Richissa ryhtyisi, jos nuoret sattuisivat joutumaan tukkanuottasille. Hän oli nähnyt uhkaavia katseita ja kuullut heidän sanovan toisilleen sanoja, jotka eivät olleet erittäin tyynnyttäviä.

Hän ei uskaltanut ilmoittaa edeltäpäin lähdöstään. Vielä kerran luettuaan sisarille legendojaan ilmoitti hän vain, etteivät he kenties saisi nähdä häntä hyvään aikaan; muuan tärkeä kirje pakoitti hänet lähtemään matkalle.

Se tuli kuin ukkosen isku. Mutta pater käytti tilaisuutta hyväkseen, ennenkuin mielten masennus oli ehtinyt tasaantua, viittasi heille hyvästiksi surullisen näköisenä ja riensi pois.

Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Täytyi sitoa kielensä äskentulleiden vanhojen nunnien tähden. Nuoret ainoastaan kuiskailivat keskenään.

Richissa yksin seisoi hiljaa liikkumatonna. Jonkun kerran hän horjahti, mutta toipui heti.

Anastasia, entinen abbedissa, kehoitti sisaria poistumaan, ja koko parvi riensi pateria vielä kerran näkemään.

Anastasia veti Richissan huntua syrjään ja näki kalmankalpeat kasvot, joista suuret silmät tuijottivat… Silloin lähestyivät askelet, ja hän vetäisi nopeasti hunnun paikoilleen.

Sisar portaria tuli hoippuvin askelin ja kyynelsilmin. Hän toi kirjeen, jonka pater oli mennessään jättänyt. Richissa otti sen, mutta vaipui samassa pyörtyneenä Anastasian käsivarsille.

Äiti Anastasia oli tarmokas nainen; hän otti Richissan käsivarsilleen ja kantoi hänet huoneeseensa, jossa vaali häntä huolellisesti.

"Kirje, anna minulle hänen kirjeensä", olivat hänen ensi sanansa palattuaan tuntoihinsa.

Anastasia avasi sen ja pani sen hänen käteensä. Siinä oli ainoastaan osoite erääseen Saksan kaupunkiin, ilman allekirjoitusta. Richissa purskahti rajuun itkuun, mutta kun äiti Anastasia oli antanut hänelle rauhoittavaa lääkettä, vaipui hän vihdoin uneen.

Nunnat sitä vastoin olivat melkein poissa suunniltaan. Kenties hän oli lähtenyt ainaiseksi? Neljätoista sisarta neuvottelivat yhdessä siitä, mitä oli tehtävä. Kateus ja mustasukkaisuus olivat kuin pois puhalletut; kaikki olivat nyt halukkaat tietämään jotakin pater Edilistä, mutta kuinka he saisivat halunsa tyydytetyksi?

Tämän suuren tapauksen jälkeisenä päivänä ilmoitti äiti Anastasia, että abbedissa oli sairas ja että hän toistaiseksi astuisi sijaan. Ja silloin otettiin kaikki vanhat luostaritavat käytäntöön, luostari avattiin kuten muinen sairaille ja apua tarvitseville, nunnien ei ollut ainoastaan hoidettava sairaita, vaan myös neulottava ja ommeltava hätääkärsiville.

Vanhoille luostariin palanneille nunnille oli tämä vain entistä rakasta menoa, mutta kaikille nuoremmille se oli todellinen rangaistus. Luostari oli menettänyt viehätyksensä, ja se sisar, joka ensiksi ehdotti karkaamista, lausui ainoastaan kaikkien ajatuksen.

Jo viikkokauden päästä he päättivät panna tuumansa toimeen. Richissa oli edelleen sairaana, ja luostarin askareet kävivät neljälletoista nuorelle sisarelle yhä vastenmielisemmiksi. Luvaten suuren palkinnon saivat he portarian suostumaan siihen, että hän jättäisi seuraavana yönä portin sulkematta. Antoipa hän sellien avaimenkin, joka oli annettava hänelle takaisin portilla, ennenkuin nunnat menivät.

Avain uskottiin Juliana Aatamintyttärelle, ja hänen oli päästettävä toiset. Sovittuna hetkenä hän avasi oman ovensa; käytävä oli aivan pimeä, ja tyttö parka vapisi pelosta… Vapisevin käsin hän avasi oven toisensa jälkeen, kaikki odottivat pääsyä tiehensä ja hiipivät hiljaa ulos pitkää käytävää pitkin… Vihdoin olivat he pihalla, kylmä ilma tuulahti heitä vastaan, mutta siitä he vähät välittivät… Portti oli auki, ja portaria otti avaimen. Karkurit olivat pian kadulla.

Oli sovittu, että kaikki menisivät erään nunnan läheisen sukulaisen luo, joka asui kaupungin ulkopuolella. Ystävällisesti heidät siellä otettiinkin vastaan, ja seuraavana päivänä oli kunkin palattava kotiinsa.

Mutta heti turvaan päästyä tehtiin kysymys: "Missä on Eeva Sparre?"

Kaikki katsoivat toisiinsa. "Kuka oli nähnyt hänet viimeksi?"

"Tuli kai hän mukana luostarista?" Kukaan ei voinut vastata kysymykseen. "Avasit kai hänen ovensa, Julia?"

"Kyllä… kuinka olisin jättänyt avaamatta", vastasi tämä kalveten. Eevan ovi oli hänen ovensa yläpuolella, oliko hän kenties?… Mutta se olisi aivan hirveää! Julia alkoi katkerasti itkeä. Oliko mahdollista, että hän olisi unohtanut parhaan ystävänsä — millaisen kohtalon oli silloin Eeva saava osakseen?

Hänet oli tosiaankin unohdettu. Hän oli odottanut ovella kuten toisetkin, mutta mitään ei kuulunut. Hän alkoi luulla, että pako oli syystä tai toisesta jätetty, ja odotti aamua saadakseen tietoonsa syyn.

Päivä tuli, mutta ovi pysyi yhä sulettuna. Hän kuuli soiton messuun, mutta häntä ei päästetty sellistään. Hänelle johtui mieleen, että hänet kenties oli unohdettu, ja hänet valtasi jäätävä kauhu. Mutta kyllä he sentään saivat häntä pitää arvossa täälläkin. Olihan hän kerran itse sattunut näkemään, mitä pater oli tehnyt abbedissalle — ja hän saattoi kertoa, mitä he tahtoivat pitää salassa. Uh, kyllä luostari oli sentään inhoittava, ei hän enää ikinään halunnut sinne.

Mutta päivä kului, alkoi jälleen hämärtyä, eikä vieläkään ollut avattu hänen oveaan. Silloin loppui Eevan kärsivällisyys, ja hän kolkutti ovelle kaikin voimin. Hetkisen kuluttua äiti Anastasia avasi sen.

"Miksi minua pidetään lukon takana?" kysyi Eeva kiihkeästi.

"Saatte kärsiä siitä, mitä toiset ovat rikkoneet", vastasi äiti tyynesti. "Olette rikosuhri."

"En tahdo enää olla katolinen, heitän pois kaikki merkit siitä", huusi hän heittäen huntunsa lattialle. "Minä inhoan luostaria ja tahdon heti palata kotiini", huusi kiihtynyt tyttö ja aikoi tunkeutua ulos ovesta.

Sisar Anastasian luja käsi heitti hänet niin rajusti takaisin, että hän kaatui selälleen lattialle. Vaikka häneen koski sangen kipeästi, nousi hän vavisten kiukusta.

"Millä oikeudella käytte kimppuuni?" huusi hän. "Minä valitan abbedissalle, hän ei ole uskaltanut koskaan koskea minua, eivätkä muutkaan nunnat."

"Äiti Richissa on pyhimys", vastasi Anastasia.

"Pyhimys!" Eeva nauroi. "Pater Edil oli varmaankin toista mieltä."

Anastasia heitti häneen salamoivan katseen ja virkkoi sen jälkeen mahtipontisesti: "Tahdon lieventää piinaanne niin paljon kuin suinkin, ja jos kärsivällisesti alistutte siihen, saatte jo muutamain päiväin perästä vapautenne takaisin."

"Hankkikaa minulle ennen kaikkea hieman ruokaa, olen nääntynyt aivan nälkään", sanoi Eeva, joka tunsi päänsä olevan huumauksissaan iskusta ja melkein tajutonna vaipui vuoteeseen.

Herätessään löysi hän pöydältä leipäpalan ja vesituopin. Hän pureskeli leipää itku kurkussa, vedellä oli kummallinen maku, ja juotuaan hän vaipui kohta uneen.

Seuraavana aamuna hän heräsi kuolinkellojen soittoon, ja kirkosta kuuluivat surumessun sävelet. Mutta hänen päänsä tuntui niin raskaalta, että hän vaipui kohta uudestaan uneen. Kumma kyllä, tuli hänelle aina ruoka hänen nukkuessaan. Tänään oli se hieman parempaa kuin eilen, mutta vesi oli yhä samaa.

Jälleen yö, ja seuraavana aamuna hän kuuli jälleen surumessun sävelet. Eeva tunsi voivansa paremmin ja nousi vuoteelta. Surusävelet, jotka virtailivat hänen yksinäisyyteensä, täyttivät hänen sielunsa levottomalla tuskalla. Hän kuuli useaan kertaan kiirehtiväin askelten rientävän ohi ovensa ja aikoi juuri lähestyä, kun ovi avattiin ja ruoka tuotiin sisään.

"Kuka on kuollut?" kysäisi hän.

"Pyhä äiti, ettekö sitä tiedä; kallis äiti Richissa", huudahti nunna.

"Richissa", toisti Eeva koneellisesti.

"Hänet haudataan tänä iltana… ja näkisittepäs vain, kuinka kaunis hän on vainajana, siunattu Herran enkeli…" Ja nunna riensi pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Tänä iltana hänet siis haudataan… ja luostarin portit pidetään auki, että kaupungin uskovaiset saisivat tilaisuuden olla läsnä juhlallisuuksissa. Ah, olisipa hänellä nyt vain tilaisuus mennä ja tulla vapaasti kuten tavallisesti! Lapsi parka heittäytyi lattialle ja itki ja nyyhkytti epätoivoissaan.

Kun hän kohotti päätänsä, seisoi äiti Anastasia hänen edessään. Hän nousi nopeasti.

"Lapsi parka", sanoi hurskas sisar. "Ymmärrän kyllä syvän surusi. Mutta ole hyvässä toivossa, tuon sinulle tervehdyksen vainajalta."

"Minulle?" kysäisi Eeva ällistyneenä.

"Aivan niin, hän on pyytänyt minua päästämään teidät vapauteen — yhdellä ehdolla."

"Minä suostun siihen, millainen se lieneekin", huudahti Eeva ilosta säteillen. "Sanokaa se heti."

"Hautajaisjuhlallisuudet tapahtuvat tänä iltana, mutta ruumis jää edelleen kirkkoon, ja hän vaatii, että sinun on valvottava yötä yksin kirstun ääressä."

"Minun?" kysyi Eeva hämmästyksissään tuijottaen puhujaan.

"Luostarin portit pidetään auki, sinä voit mennä neljännen vartion jälkeen." Kauhu ja pelko melkein lamautti hänet, mutta kaiken tämän takana houkutteli vapaus, ja Eeva vastasi: "Minä tulen", vaikka hän silloin tunsikin kurkkunsa melkein kuristuvan.

Hän jäi jälleen yksin ja odotti jännityksestä vavisten. Vihdoin puoliyön aikaan avattiin ovi, äiti Anastasia näyttäytyi lyhty kädessään ja viittasi häntä seuraamaan. Hän seurasi vavisten; pimeitä, kiemurtelevia käytäviä tulivat he kirkkoon muutamasta salaovesta… ainoastaan kaksi kynttilää alttarilla levitti himmeää ja lepattavaa valoa suureen kirkkoon, jonka etäisin osa oli aivan pimeä.

Kuorissa oli kirstu ruumisalttarilla, kansi oli vieressä, ja ohut liina peitti ruumiin kasvoja. Anastasia tempasi sen pois, ja hänen viittauksestaan tuli Eeva lähemmäksi.

Eeva vetäytyi väristen loitommalle. "Enkö saa istua tuolla alhaalla kirkossa?" kysyi hän vavisten.

"Ei, vaan täällä ruumisalttarin ääressä, käsi kannella, niin ettei sitä voida temmata pois."

"Kuka sen tekisi?" kysyi pelästynyt tyttö. "Vaikene ja täytä velvollisuutesi", vastasi käskevä ääni, ja äiti Anastasia meni samaa tietä kuin oli tullutkin.

Eeva totteli sanomattomasti kauhuissaan… hän ryömi kokoon kivilattialle ja pani kätensä kirstun kannelle. Hän vaipui kuin horroksiin, ja sitä kesti kellon lyöntiin. Luojan kiitos, puoli tuntia oli kulunut.

Hän kuuli liikuntaa ja kohotti päätänsä. Laupias Jumala, kuollut oli noussut… huitoi käsivarsiaan… nyt… nyt hän seisoi jaloillaan!

Eeva ei voinut huutaa, mutta kissan tavoin hän ryömi ensin erään penkin alle, sitten alas kuorista kirkkoon ja aikoi juosta pakoon.

"Takaisin!" kajahti ääni, ja jokin tumma käsi tarttui häneen.

Kirkasten, niin että kirkko kajahti, kaatui hän lattiaan.

Tumma olento nosti hänet nopeasti ja kantoi mukanaan.

Kuollut istui äänetönnä kirstun vieressä. Hän näki, kuinka Eeva pantiin siihen ja virkkoi hiljaa: "Hänhän vielä elää."

"Mutta ei kauan", vastasi Anastasia ja puristi kätensä hänen kurkkuunsa.

Kuului koriseva ääni, eikä Eeva Sparre enää elänyt.

"Se on hirveää", kuiskasi Richissa väristen.

"Kirkon arvo vaatii sen, sillä hän tiesi liian paljon. Sinun pakosi on nyt turvattu, pian tänne käärinliina."

Se laitettiin tottunein käsin, liina pantiin kuolleen kasvoille, ja juuri kun läpättiin neljännen vartion merkkisoitto, meni luostarin portista ulos hyvin hunnutettu nainen ja katosi pian portinvartian näköpiiristä.

"Nyt ovat he poissa kaikki neljätoista", mutisi portaria. "Siitä ei luostarille mitään vahinkoa olekaan."

Äiti Anastasia vietti koko aamun kirkossa, vaipuneena rukoukseen. Hän ei tahtonut loitota rakkaasta Richissastaan, ennenkuin kansi oli naulattu kiinni ja kirstu laskettu hautaan.

Äiti Anastasia oli nyt itseoikeutettu abbedissa. Hän piti ankaraa kuria luostarissa ja saavutti suurta kunnioitusta monilla laupeudentöillään.

Sparre-suvulta saapui hänelle ankara ja uhkaava kirje, mutta hän vastasi nöyrästi, että hänen surukseen Eeva Sparre oli karannut luostarista samoin kuin hänen hengelliset sisarensakin.

* * * * *

Kolme kuukautta tämän jälkeen tuli herttua neuvoston, arkkipiispan ja useain pappien seuraamana luostaria tarkastamaan.

Äiti Anastasia oli jo edeltäpäin saanut salaviestin vierailusta. Hän oli sentähden koonnut kaikki luostarin kalleudet ja lähettänyt ne Visingsborgiin Eerik Brahen talteen. Pyhän Birgitan ja Katarinan kirjeet oli otettu hopealippaastaan ja haudattu maahan, etteivät kerettiläisten kädet saastuttaisi näitä pyhiä jäännöksiä. Ja rukouksin ja huokauksin odottivat nunna raukat pelättyä vierailua.

Herttua saapui jokseenkin myöhään illalla. Soihduin ja tuohuksin astui suuri parvi luostariin, missä nunnat oli asetettu riviin ottamaan vastaan pelättyä herraa.

"Oletteko abbedissa?" kysyi herttua nunnalta, joka seisoi etumaisena ja kantoi suurta hopearistiä rinnallaan.

"Olen, teidän armonne!"

"Kuinka vietätte täällä aikaanne?"

"Rukouksissa ja pyhiä legendoja lukien", vastasi abbedissa tehden ristinmerkin.

"Ettekö tee muuta mitään?"

"Eikö ole siunattu asia rukoilla pelastusta syntisille!"

"Totisempaa pelastusta koituu hyvistä teoista."

"Monet sairaat ja kärsivät saavat täällä myös tyyssijansa", vastasi Anastasia terävästi.

"Huomaan, että teillä on aina vastaus valmiina." virkkoi herttua. "Mutta ymmärtäväisinä ihmisinä pitäisi teidän epäröimättä jättää paavilaisuus ja liittyä evankeliseen uskoon."

"Emme koskaan!" huudahti hän.

"Miettikää tarkoin, siinä tapauksessa en voi sallia teidän jäädä luostariin loppuiäksenne!"

"Mieluummin kärsimme, kieltäydymme kaikesta kuin luovumme ainoasta autuaaksitekevästä kirkosta."

"Mieluummin kärsimme ja kieltäydymme kaikesta!" toisti koko nunnaparvi innotellen.

"Vai niin. Missä ovat luostarin kalleudet?" kysäisi herttua kärsimättömästi.

"Meillä ei ole mitään sellaisia!"

"Luuletteko, ettei minulla ole keinoja pakoittaakseni teidät ottamaan ne esille?" kysyi herttua uhkaavasti.

"Armollinen herra!"

Kaikki lankesivat polvilleen.

Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. "Käsille vain aarteet, heti paikalla!"

Mitä todellakin oli jälellä, ne luovutettiin heti, ja kun Linköpingin piispa Eerik Schepperus oli kuiskannut muutamia sanoja abbedissalle, tunnusti tämä, että enin osa oli lähetetty Visingsborgiin.

Hänen käskettiin heti istua kirjoittamaan ja pyytämään takaisin luostarin omaisuus, ja lähettiläs pantiin niitä noutamaan. Herttua pakkautti arkkuihin kaiken, mitä tapasi kaluksi käypää, paitsi kallisarvoista pyhimyslipasta. Monia kallisarvoisia pukuja lahjoitettiin kirjureille, revittiinpä seiniä ja muurejakin aarteita etsiskellen. Siten ei hyödytty juuri mitään, mutta ikivanhasta, ontosta päärynäpuusta luostarin puutarhassa löydettiin joukko vastasyntyneiden lasten luurankoja ja pääkalloja…

Abbedissa ja neljä vanhinta nunnaa vietiin omasta pyynnöstään Söderköpingiin ja sieltä puolalaisella laivalla Danzigiin, jossa heidät otettiin sikäläiseen birgittalaisluostariin ja he saivat vakinaisen ylläpidon Sigismundilta. Kolme nuorempaa seurasi ennen pitkää heidän esimerkkiään, sillä heillä ei ollut sukulaisia eikä ystäviä ja he tunsivat olevansa vieraita maailmassa. Nuorimmista meni muuan naimisiin, toinen naimisissa olevain sisartensa luo; kolmas, kalpea, kivulias tyttö, suli kyyneliin ajatellessaan lähtöä rakkaasta luostarista.

Herttua pyysi häntä tulemaan hoviin pikku tyttärensä seuralaiseksi. Luultavasti hän ei uskaltanut panna vastaan, sillä hän seurasi todellakin mukana. He sopivat aluksi aika hyvin, ja prinsessa luki usein Johanna sisarelle pyhiä legendoja, sillä muista kirjoista ei entinen nunna tahtonut tietää mitään.

Mutta kerran, kun pikku Kätchen luuli hänen nukkuvan ja sillaikaa istui ommellen, viritti tyttönen huomaamattaan virren: "Jumala ompi linnamme."

"Kenen sepittämä virsi se on?" kysyi Johanna.

"Lutherin."

"Taivaan pyhät!" Poloinen kätki päänsä käsiinsä.

"Anteeksi, rakas sisar, minun ei pitänyt laulaa sitä sinulle!" Ja Kätchen syleili ja suuteli häntä.

"Pyydä herttualta, että pääsisin täältä", kuiskasi hän.

"Oletko niin vihainen?"

"En, en, mutta me emme voi olla yhdessä, sillä yhden elämän täytyy koitua toisen kuolemaksi. Sallikaa minun sentähden palata rakkaan luostarini jäännösten luo, ja vielä viime hetkenänikin rukoilen teille taivaan siunausta kaiken rakkautenne ja lempeytenne tähden."

Kätchen riensi isänsä luo, ja tämä voi harvoin vastustaa hänen pyyntöjään. Hylätyssä luostarissa laitettiin muuan huone kuntoon, ja Johanna vietiin sinne. Mutta tuskin oli hän päässyt luostarimuurien sisälle, ennenkuin päästi ilohuudon ja vaipui kuoliaana maahan.

15.

VAHVIN VOITTAA.

Maasta hävitettiin kaikki katolisuuden jäljet, ja uskonnolliset riidat saivat aikaan pelkoa ja epätoivoa. Lisäksi tuli kolme kovaa katovuotta peräkkäin, ja kansa kuiski, että kun kynttilät otettiin alttareilta, katosi viljakin ladoista. Salakatolikot viittasivat herttuaan ja sanoivat sitä hänen syykseen; Herran käsi rankaisi kerettiläisiä, ja koko kansa sai kärsiä siitä.

Mutta sitten saapui sanoma, että Puolaan oli lähetetty kirjeitä ja anottu sieltä lähettämään kaikki liikenevä vilja. Mitä teki silloin kuningas Sigismund? Hän kielsi kaiken viljanviennin Puolan satamista Ruotsiin. Sellainen oli hänen tapansa rangaista kerettiläisiä alamaisiaan ja pakoittaa heitä alistumaan.

Tieto siitä herätti kuulumatonta huomiota, ja Sigismund sai aikaan aivan päinvastaista kuin oli tarkoittanut. Hänen entiset kannattajansakin luopuivat hänestä, ja nälkäiset raukat puivat vapisevia nyrkkejään ja huusivat taivaan kirousta sydämettömälle kuninkaalleen.

Kaarle herttua puolestaan oli väsymätön hankkimaan ja lähettämään elintarpeita pahinta hätää kärsiviin seutuihin. Siten hän voitti kansan ja monet herroistakin puolelleen.

Kuinka neuvosherrat olivat pettyneet odotuksissaan! Sigismundin ollessa Puolassa oli heidän pitänyt hallita valtakuntaa omin päinsä. Mutta tulikin herttua ja korjasi heidän viisaiden laskujensa hedelmät. Hänen tosin piti hallita muka neuvoston kanssa yksistä tuumin, mutta sellainen herra kysyi neuvoa ainoastaan itseltään. Hänen aikanaan ei ollut aateliston vallan laajentaminen ajateltavissakaan, ja mitä varten he muuten olisivat antautuneet niin vaaralliseen peliin? Kaarlen viisas ja avara katse ei jättänyt heille ainoatakaan tyyssijaa; jos he sanoivat mielipiteensä valtakunnanasioista, saivat he odottaa terävää vastausta. Ja kun hän sanoi mielipiteensä, saivat he vain sanoa "niin" ja kirjoittaa alle. Se oli aivan liikaa siedettäväksi.

Herttua tavoitteli kruunua, se oli selvää. Mutta oman ja säätynsä edun tähden oli neuvoston se estettävä, jollei avoimesti, niin salavihkaan vastustamalla hänen toimenpiteitään. Ja niin he päättivät vielä kerran ryhtyä mitä sitkeimpään vastarintaan.

Niinpä kun hän tahtoi lähettää sotaväkeä Suomeen pakoittamaan Klaus Flemingiä kuuliaisuuteen, vastasi neuvosto, että se soti kuninkaan majesteettia vastaan ja voisi viedä kansalaissotaan. Kaarle muistutti heitä Söderköpingin päätöksistä ja uhkasi heittää hallitusohjat käsistään. Mutta neuvosto pyysi häntä olemaan kärsivällinen, he koettaisivat hyvällä saada Flemingin taipumaan.

Kirjeitä lähetettiinkin sellaisessa tarkoituksessa, sekä uhkaavia että vakuuttelevia, mutta ne eivät vaikuttaneet enempää kuin vesipisarat kallioon. Fleming ei muuttanut rahtuakaan menettelyään; suomalaisella itsepäisyydellä ei ole koskaan ollut arvoisampaa edustajaa.

Herroille alkoi käydä yhä selvemmäksi vaarallinen asemansa. Mutta sittenkään eivät he tahtoneet liittyä herttuaan. Sillä hänhän tavoitteli kruunua, ja kuningas Kaarle oli varmaan vaativa kuuliaisuutta ritaristoltakin.

* * * * *

Elokuun ensi päivinä saapui Tukholmaan puolalainen lähetystö, jonka mukana oli kolme ruotsalaistakin, nimittäin Eerik ja Kustaa Brahe ynnä Arvid Stenbock. He esittivät Sigismundin moitteet Söderköpingin päätöksen johdosta ja kehoittivat hallitusta luopumaan sen toimeenpanosta. Ankarimmat syytökset tehtiin itseään herttuaa vastaan.

Kaarle ja neuvosto antoivat yhteisen vastauksen, joka osoitti tehtyjen toimenpiteiden laillisuuden, mutta pitemmälle ei yksimielisyyttä riittänyt. Herttua näki hyvin, että neuvosto teki kaikkensa lähettiläitä mielistelläkseen, luonnollisesti heidän kauttaan päästäkseen Sigismundin suosioon. Puolalaisen lähetystön saapuminen näytti neuvosherroille antaneen uutta rohkeutta, sillä kun herttua uudisti vaatimuksensa, että Fleming oli pakoitettava kuuliaisuuteen, niin antoi neuvosto uudestaan epäävän vastauksen.

Marraskuun 2 päivänä 1596 kutsui hän neuvoston koolle ja selitti juhlallisesti, että koska hänen toimenpiteitään ei ymmärretty ja osoitettiin kiittämättömyyttä eikä edes pysytty tehdyissä päätöksissäkään, sanoutui hän irti valtionhoitajan tehtävästä. Kuitenkin, koska hän valtakunnan säädyiltä oli saanutkin valtansa, tahtoi hän sen jättää säädyille takaisin ja sentähden ensi tilassa kutsua valtiopäivät koolle.

Ällistys oli suuri, ja sen vallitessa herttua lähti salista. Herrat lähettivät sitten kirjallisen selityksen, miten eivät ehtineet toipua heti vastaamaan, kiittivät herttuaa vaivannäöstään ja puhuivat kykenemättömyydestään niin suureen tehtävään, mutta eivät pyytäneet herttuaa jäämään paikoilleenkaan.

He jakoivat keskenään hallitustehtävät ja aikoivat ryhtyä ominpäin hallitukseen. Mutta kaikista maanääristä saapui viestejä, että papit, porvarit ja varsinkin talonpojat lähettivät anomuskirjeitä herttualle, ettei hän jättäisi heitä ja valtakuntaa. Suuri oli sentähden herrojen pettymys, kun herttua kuukauden kuluttua ilmoitti lyhimmiten, että hän aikoi edelleen hoitaa hallitusta, kunnes luovuttaisi sen ensi valtiopäiville.

Ja helmikuun 22 päivänä kokoontuivat valtiopäivät Arbogaan. Aatelistoa ja sotapäällystöä oli kokoontunut vain vähän, mutta sitä lukuisammin olivat aatelittomat säädyt edustetut. Sparret, Banérit ja Bjelket selittivät kirjeellisesti, etteivät he uskaltaneet tulla kuninkaan kiellon tähden.

Herttua esitti itse tärkeimmät asiat, jotka koskivat uskonopin puhtautta, kuninkaan valaa, Söderköpingin päätöksiä, Flemingin niskoittelua y.m. Säädyt kokoontuivat sitten kukin erikseen neuvottelemaan, ja erittäinkin talonpojat olivat lujasti herttuan puolella. Heitä ärsytti varsinkin Flemingin hirmuvalta Suomen rahvasta kohtaan, ja he sanoivat mielellään tahtovansa olla mukana kurittamassa sellaista talonpoikain rääkkääjää.

Kun päätökset oli tehty, laadittiin niistä supistelma, joka luettiin torilla kokoontuneille säädyille. Ja kun tuli esiin se kohta, missä he uskoivat herttualle hallituksen, paljasti hän päänsä ja sanoi:

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta, tahdon pitää lakia ja oikeutta yllä keskuudessanne."

Päätös kirjoitettiin puhtaaksi pergamentille, herttua pani sitten nimensä ja sinettinsä alle ja säädyt samoin. Maaliskuun 5 päivänä luettiin se jälleen torilla ja talonpojat vannoivat sitä puoltavansa niin kauan kuin veri oli lämmin heidän suonissaan.

Ennen pitkää monet aatelisetkin taipuivat kirjoittamaan nimensä Arbogan päätöksen alle. Neuvosto puolestaan piti sitä väkivaltaisuutena, laittomuutena, ja hankitsi jo aseellista vastarintaa herttuaa vastaan. He vaihtoivat kirjeitä siinä mielessä, ja kun siten ei päästy yksimielisyyteen, ehdotettiin, että kaikki korkeat herrat kutsuttaisiin suullisesti asiasta neuvottelemaan. Mutta ei edes kokouksen paikastakaan voitu sopia. Aika kului siten, ja asema kävi yhä pulmallisemmaksi, neuvoston vaikutus ja arvo aleni sitä mukaa kuin herttuan kohosi, herroja ahdistivat toiselta puolen talonpojat, toiselta herttua. Vihdoin joutui herttuan käsiin joukko huomattavimpain herrojen kirjeitä, jotka paljastivat heidän juonensa. Yksitellen pakenivat he Tanskan kautta Puolaan, ja lopulta lähti sinne neuvostokin.

Milloinkaan eivät ole puolueet seisseet kireämmin vastatusten, milloinkaan ei ole maa ollut lähempänä perikatoaan. Sigismund ei ollut mitätön katolisine joukkioineen ja aatelisineen, mutta Kaarle IX oli kari, jota vastaan nämä mahtavat voimat joutuivat haaksirikkoon.

16.

YKSINÄINEN.

Gunilla rouva asui Bråbergin linnassa jokseenkin vähäväkisen hovin ympäröimänä. Lankeaa luonnostaan, että hänellä oli ikävä.

Hän oli 24-vuotias leski, eikä hän ollut puolisoaankaan rakastanut. Hänet oli eroitettu siitä miehestä, jota rakasti ja joka nyt eli onnellista avioelämää. Hän tunsi itsensä koreaksi nukeksi, joka sai tulla esille määrätyissä juhlatilaisuuksissa, mutta sitten tarpeetonna vetäytyä syrjään.

Hänen ainoa ilonsa oli pikku prinssi, hänen ainoa poikansa, jota hän jumaloi ja hemmoitteli. Tämä oli kaunis ja kiltti lapsi, ei sellainen huimapää kuin muut pojat; hän istui äidin vieressä ja leikki nukeilla.

Mutta äiti ei voinut kauan askarrella hänen kanssaan. Äiti halusi loruta ja nauraa kuten muinaisina päivinä, halusi kuulla kuiskittavan helliä sanoja korvaansa. Mutta kaikki oli nyt niin ikävää, hän itki katkerasti, ja hänestä Juhana kuningas oli tehnyt hyvin julmasti, kun oli ottanut hänet puolisokseen.

Hänen molemmat hovineitsyensä, Ebba Horn ja Renata Ribbing, olivat sangen ylpeähköjä molemmat; he olivat Gunillan vertaisia syntyperältään, ja heidän seurassaan piti hänen huolellisesti pitää yllä arvoaan.

Renata oli kihloissa, Ebballa oli lemmittynsä, ja heidän seurassaan hän sai kuulla toiselta, että häät vietettäisiin muutamain kuukausien kuluttua, ja toinen näytteli hänelle kirjeitä, jotka hehkuivat rakkautta ja ikävää, niin että Gunillan sydän parka aivan kutistui kokoon.

Hänestä oli paljon hupaisempaa kuunnella palvelijatarten lörpöttelyä… hän oli usein salavihkaan kuunnellut heitä. He kertoivat häistä, karkelokemuista ja mielitietyistään; oli siinä seassa väliin hieman liian vapaatakin, mutta mitäs se teki, kun kukaan ei tiennyt hänen kuuntelevan.

Elsa, joka laittoi hänen tukkaansa, oli väliin puhunut kuningattarelle jotensakin ujostelematta. Mutta Gunilla ei voinut suuttua häneen, sillä hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa.

Mutta Elsa oli yhtä tarkkasilmäinen kuin iloinenkin, ja hän näki hyvin, että kuningatar rukalla oli sangen ikävä ja että suurimman palveluksen saattoi hänelle tehdä keksimällä jotakin hauskaa.

Eräänä päivänä, kun hän kampasi valtiattarensa hiuksia kuten tavallisesti, oli hän tavattoman vaitelias ja huokasi kerta toisensa jälkeen. Kyselemällä sai Gunilla vihdoin selville, että hän ikävöi lemmittyään, jota ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.

"Eikö hän voi tulla tänne?" kysäisi Gunilla.

"Ei se ole helppoa, sillä hän on kruunun mies. Mutta nyt pidetään täällä pitäjäntuvassa suuret tanssit, ja hän pyytää niin hartaasti minua tulemaan mukaan!"

"Mene sitten, ja seuraavana päivänä on sinun kerrottava kaikki minulle."

Elsa kiitti ja suuteli kuningattaren puvun lievettä.

"Tanssit pitäisi olla oikein suurenmoiset", sanoi hän. "Sanotaanpa monia upseerejakin tulevan mukaan, ei tanssimaan, mutta katselemaan."

"Siitä kai tulee hauskaa!"

Elsa loi pikaisen silmäyksen Gunillaan. "Ah, lähtisipä teidän armonnekin mukaan!"

"Mitä ajattelet, Elsa!"

"Se kävisi niin mukavasti, ettei niin ristisielu saisi koko jutusta vihiäkään."

"Miten niin?"

"Teidän armonne ottaisi minun pukuni ja panisi huivin päähänsä."

"Mutta ajatteles, jos joku tuntisi minut!"

"Ei vaaraa, voimmehan panna mustan laastarilapun nenällenne, se tekee ihan tuntemattomaksi."

"Ei, Elsa kulta, se ei käy päinsä."

Sinä päivänä ei asiasta puhuttu sen enempää, mutta Gunillalla oli paljon askartelemista laatikoissaan ja hän oli paremmalla tuulella kuin tavallisesti.

Seuraavana päivänä hän itse otti asian puheeksi. "Kuinka Elsa saattoi ajatella jotakin niin hassua, kuin että kuningatar olisi mukana tuollaisissa tansseissa?"

"Oh, sitä en suinkaan ajatellut, tarkoitin vain, että kuningatar katselisi piilosta."

"Mitä varten sitten lappu nenällä?"

"Siltä varalta, että joku sittenkin näkisi hänet."

"Mistä sitten katselisin?"

"Pitäjäntuvan sivulla on pieni kamari, ja ovessa on luukku, josta näkee kaiken mitä tuvassa tapahtuu. Ja minä ajattelin, että teidän armonne…"

"Ymmärrän… jospa vain uskaltaisin…"

"Eihän ole mitään vaaraa!"

"Sinä sanot niin. Mutta sydämeni pamppailee pelosta, kun sitä ajattelen."

"Teidän armonne siis suostuu…"

"Täytyy kai minun, tehdäkseni sinulle mieliksi. Kas tässä", sanoi hän avaten erään laatikon, "tässä on joukko koristeita ja nauhoja, joilla voit somistautua."

Elsa suuteli ihastuneena hänen hamettaan. "Mitähän Lauri sanookaan!" huudahti hän. "Eikö teidän armonne tahdo koettaa minun pukuani?"

Sitä koetettiin, ja se sopi mainiosti, ja Gunilla oli ihastunut tulevaa seikkailua ajatellessaan; niin iloinen ei hän ollut ollut sitten kuin pikku tyttönä.

Onneksi oli Renata pyytänyt päästä kotiinsa muutamiksi päiviksi; Gunilla oli mitä suurimmalla ystävällisyydellä sanonut, että hän voi ottaa Ebbankin mukaansa, ja molemmat olivat lähteneet juuri tärkeän päivän aamuna.

Palvelusväelle sanottiin, että kuningatar ei voinut hyvin ja että hänen sentähden täytyi pysyä huoneessaan; ei edes pikku prinssikään saanut tulla hänen luokseen. Mutta näin muusta maailmasta sulkeutuneina nuoret naiset laittoivat pukujaan.

Matkaa pitäjäntuvalle oli vähintään virstan verran. Mutta kylmää ei Gunilla ajatellut, vaan melkein yksistään huivia, jonka oli peitettävä hänen kasvonsa kokonaan.

Illan suussa he vihdoin lähtivät käsi kädessä. "Se on välttämätöntä", sanoi Gunilla, "muuten voivat epäillä".

Onnellisesti he pääsivät perille, ja Elsa vei kuningattaren pimeään huoneeseen, sytyttäen vahakynttilän, jonka oli tuonut mukanaan. Gunilla oli kovasti kuumettunut matkalla ja heitti pois päällysvaatteensa. Sen jälkeen istuutui hän penkille oven eteen; raottamalla vain hieman luukkua saattoi hän nähdä yli koko tuvan.

Silloin kuului koputus ovella.

"Kuka se oli?"

"Lauri vain, hän tietää, että olemme täällä."

"Minäkin?"

"Sanoin, että muuan hovineitsyistä."

"Nyt hän koputtaa uudestaan."

"Niin, minun täytyy mennä."

"Muistahan tulla minua katsomaan."

"Kyllä toki!"

Innoissaan he unohtivat laastarilapun panematta nenälle, ja Gunilla unohti lukita ovenkin Elsan jälestä. Hän tirkisteli luukunraosta suureen tupaan, jonka lattialle oli siroteltu kuusenhavuja; ympäri seiniä kiersivät penkit, ja seiniin oli kiinnitetty soihtuja, jotka levittivät punarusoista loimoaan, mikä savun läpi katsottuna sai tummahkon vivahduksen.

Nurkassa oli kokonainen soittokunta, joka soitteli säkkipillejä, viuluja, huuliharppuja ja muita soittimia. Eivät ne näyttäneet olevan mitkään nurkkatanssit, ja Gunilla tarkasteli vieraita mielenkiinnolla. Tytöt olivat nuoria ja kauniita, silmät säihkyivät ilosta, ja jalat vavahtelivat karkelon halusta; jollei puvussa olisi ollut niin suurta eroitusta, olisivat he Gunillasta olleet yhtä kauniita kuin hovinsalien nuketkin. Kavaljeerit olivat kaikki kaunisryhtisiä sotamiehiä, ja tanssi kävi kuin voideltu.

Useita upseerejakin oli saapuvilla. Niiden joukossa oli muuan, joka oli erityisenä toisten ihailun ja huomion esineenä. Muutamista sanoista, jotka Gunilla kuuli hänen lausuvan, saattoi eroittaa hänen olevan ulkomaalaisen.

Pian alkoivat upseeritkin ottaa osaa tanssiin, ja ilo nousi ylimmilleen. Gunillakin oli niin ihastunut, että avasi luukun kokonaan nähdäkseen paremmin. Mutta samassa sattui muukalaisen katse häneen, hän vetäytyi hiljaa takaisin ja sulki luukun.

Silloin aukeni ovi hiljaa ja varovaisesti hänen takanaan. Hän arveli sen olevan Elsan ja sanoi kääntämättä päätään: "Kuinka hauskaa, kultaseni, että tulimme tänne!"

Kun ei kuulunut mitään vastausta, käännähti hän ympäri, ja valossa, joka lankesi luukusta sisään, hän tunsi pelästyksekseen muukalaisen.

"Lähtekää kanssani tanssiin", sanoi hän vierasvoittoisella murteella.

"Ei, ei, menkää, minä en tanssi", vastasi Gunilla säikähdyksestä poissa suunniltaan.

"Silloin en tanssi minäkään", vastasi vieras istuutuen hänen viereensä penkille.

Hän tahtoi nousta, mutta vieras painoi hänet paikoilleen. "Te pelkä?"

"Niin, niin!"

Vieras kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Anta minulle pusu!"

"Ei, ei!"

"Avatako minä lukku ja huuta apu?"

"Menkää täältä!"

"Ensin pusu!"

Gunilla ei sittemmin voinut päästä selville, antoiko hän sen vai ottiko sen toinen. Hän muisti vain vieraan sanoneen mennessään:

"Tulen tuokion kuluttua takaisin!"

Samassa kun vieras oli mennyt, hypähti hän pystyyn ja juoksi ulos. Ohuessa puvussaan, ottamatta päällysvaatettaan ylleen, riensi hän tiehensä niinkuin näkymättömäin henkien ajamana.

Hän ei tiennyt, kuinka oli tullut kotiin, kuinka hiipinyt huoneeseensa, riisunut märät jalkineensa ja vaatteensa ja mennyt levolle. Vuoteessaan oli hänellä hirmuisen vilu, mutta hän ei tahtonut soittaa. Se olisi antanut aihetta lörpöttelyyn, parempi oli kärsiä… ja niin hän vietti pitkän, piinallisen yön…

Aamulla tuli Elsa hänen luoksensa, kalpeana ja riutuneena hänkin. Hän kuvaili epätoivoaan huomattuaan, että kuningatar oli lähtenyt tiehensä ilman päällysvaatettaan, eikä voinut käsittää syytä siihen.

Gunilla sanoi niin tyynesti kuin voi, että hän oli pelännyt niin töminää tanssituvassa ja että hänet keksitään. Sentähden lähti hän kotiin niine hyvineen.

Elsa vakuutti, ettei kukaan ollut aavistanutkaan kuningattaren oloa siellä. Kukaan ei muuten ollut kysynyt, kuka kamarissa oli, paitsi erästä herraa, joka loppuillan istui siellä.

"Kuka hän oli?" kysyi Gunilla kääntyen pois.

"Kuulin kyllä nimen, mutta se oli niin konstikas, etten osaa sitä sanoa", vastasi Elsa.

"Samantekevä minulle."

Mutta Gunilla makasi vuoteen omana useita viikkoja. Ja kun hän nousi, oli hän suuresti muuttunut. Hänen olentoonsa oli tullut sellaista hiljaista tyyneyttä, joka erosi tykkänään hänen entisestä kiihkeydestään.

Sydämessään tunsi hän katkeraa katumusta. Mille kaikelle olikaan hän heittäytynyt alttiiksi, ja mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, jollei Jumala armossaan olisi häntä pelastanut!

Nyt sai hän halua käydä useammin vieraissakin. Ennen ei hän ollut koskaan käynyt Sofia prinsessan luona Ekolsundissa, nyt kävi hän siellä jotensakin usein. Tämä onneton ruhtinatar oli hyvin kiitollinen, kun joku tuli hänen luokseen, joku, jonka kanssa hän saattoi puhua pojastaan, epäjumalastaan.

Tämä, milloin oleskeli Ekolsundissa, säikytteli äiti parkansa pahanpäiväiseksi hurjilla ratsuretkillään. Silloin saattoi Sofia ruhtinatar kuiskata Gunillalle: "Minä tiedän, minä näen, että siitä on koituva hänen surmansa…"

Kumma kyllä oli nuori herttua suuresti kiintynyt Gunillaan. Hän kertoi tälle tulevaisuudentuumistaan, kertoipa siitäkin, että oli tulisesti rakastunut nuoreen, ihastuttavaan tyttöön.

"Kenties Anna Banériin?" sanoi Gunilla hymyillen. "Ketäpä muuta olisitte voinut arvata! Ainoastaan kaunein ja ihailtavin kelpaa Kustaa herttuan puolisoksi", huudahti hän innoissaan.

"Oletteko jo ilmoittanut hänelle onnestaan?" kysyi Gunilla pisteliäästi.

Kustaa punastui hieman. "Upsalassa tein sen", sanoi hän, "kun hän oli kurittanut hävytöntä puolalaista."

"Ja hän lankesi syliinne?"

"Ei, hän neuvoi kääntymään vanhempainsa puoleen. Vanhemmat taasen tahtoivat lykätä asian, kun molemmat olimme niin nuoria."

"Mutta jos Anna annetaankin toiselle?"

"Ei, hän sanoi: 'Ole uskollinen, minä olen sinun!'"

"Se kenties ei ole niinkään helppoa", virkahti Gunilla luoden veitikkamaisen katseen kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, joka nojasi kiharaisen päänsä ikkunanpieleen ja kiintyi katselemaan muutamia nuoria hevosia, joita tallimestari opetti linnanpihalla.

"Katsokaas", sanoi hän, "tuolla mustalla, joka kohottaa niin ylpeästi päätänsä, tiedättehän, sillä ei uskalla ratsastaa kukaan muu kuin minä".

"Teidän pitäisi jättää nuo hurjat leikit, jotka tekevät ruhtinattaren niin levottomaksi."

"Katsokaas", virkkoi nuorukainen naurusuin viitaten pistooliin vyöllään, "aion vimmastuttaa ratsun äärimmilleen ampumalla sen korvien vieressä. Se hurjistuu yhä enemmän, mitä kauemmin annan sen odottaa, mutta minua miellyttää niin teidän seuranne, että olen epätietoinen, kummanko huvin valitsen."

"Olette hirveä ihminen, Kustaa herra; ettekö voi käskeä tallirenkiä viemään hevoset talliin?"

"En, mutta ne voivat odottaa; ettekö ole koskaan kokenut, miten suloista on viivyttää nautintoa?"

"En ymmärrä edes, mitä sillä tarkoitatte."

"Ettekö; kerron esimerkin. Täällä oli taannoin muuan ranskalainen, rakastettavimpia miehiä mitä olen kuunaan nähnyt; hän oli kerran nähnyt vilahduksen ihastuttavasta naisesta. Hän meni huoneeseen, jossa nainen piili, ja suuteli häntä. Sitten juoksi hän noutamaan valoa, mutta hänen tullessaan takaisin oli nainen poissa. Nyt väittää hän, että suutelon voima oli niin suuri, etteivät he voi koskaan unhoittaa toisiaan, ja niinkuin hän aina etsiskelee naista, niin tämänkin ajatukset varmaan ovat hänen luonaan."

"En ymmärrä, miten esimerkki soveltuu äskeisiin sanoihinne", vastasi Gunilla ikäänkuin sattumalta vieden nenäliinansa kasvoilleen.

"Niinkuin naulan päähän; yhdessä olisivat he tulleet välinpitämättömiksi toisistaan, nyt uneksivat he tulevasta onnesta."

"Tekikö ranskalainen taikoja?"

"En tiedä; minun mielestäni on ensi suudelmassa aina taikaa."

"Nyt menen ruhtinattaren luo, hän varmaankin ihmettelee viipymistäni."

"Tehkää niin, ja kun laukaus pamahtaa, niin ajatelkaa minua."

"Pikemmin hevosparkaa, jota peloittelette."

Kustaa herra riensi hevostensa luo, ja Gunilla meni ruhtinattaren luo hieman katuen sitä, ettei ollut kysynyt miehen nimeä, muukalaisen, jota unhoittaakseen hän oli tehnyt kaikkensa.

Prinsessa istui nypläyksensä ääressä, ja he puuttuivat pian vilkkaaseen keskusteluun, ja mistäpä Sofia rouva olisi voinut puhua muusta kuin huimapäästä pojastaan.

Yhtäkkiä he kuulivat laukauksen pamahtavan.

"Mikä se oli?" kysäisi prinsessa.

"Ei mitään, herttua vain huvitteleiksen", vastasi Gunilla tahtomattaankin väristen.

Mutta heti en jälkeen kuuli Gunilla huutoja ja hälinää, juostiin ulos ja sisälle. Ovi temmattiin auki, ja useita henkilöitä näytti aikovan sisään, mutta pysähtyivät äkkiä.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti prinsessa heille.

"Herttua… herttua!"

"Onko hän kuollut?" huusi vanhus pidellen kaikin voimin kiinni Gunillasta.

"Ei, ei vielä ainakaan."

"Olemme kantaneet hänet omaan huoneeseensa", sanoi muuan vanha palvelija, joka vavisten piteli kiinni ovesta.

"Tule tänne, Antero, jos voit", sanoi prinsessa viitaten hänelle.

"Hän kysyi juuri teidän korkeuttanne."

Prinsessa nousi ja tarttui Gunillan käsivarteen. "Menkäämme yhdessä", sanoi hän; "hän pitää sinusta!"

Äsken niin hilpeä nuorukainen makasi nyt vuoteessa. Apteekkari oli onnistunut ottamaan pois kuulan, joka oli mennyt polveen, ja haava oli sidottu. Sairas makasi suletuin silmin ja kärsivä ilme kalmankalpeilla kasvoillaan.

Gunillan kysyttyä selitti apteekkari, että nuori herra ei ollut saanut pistoolia laukeamaan, ja kun ratsua oli vaikea hillitä, oli hän pistänyt pistoolin takaisin koteloon. Mutta samassa se olikin lauennut, ja kuula oli sattunut vaarallisesti polveen.

Prinsessa ei kysellyt, istui vain epätoivoissaan vuoteen viereen. Mutta silloin nuori mies avasi silmänsä ja teki tuskin huomattavan liikkeen ojentaakseen kätensä. Äiti tarttui siihen, ja sairas puristi sitä heikosti, ja äiti hymyili silloin kyyneltensä lomitse.