III

Melua, kolinaa ja jyskettä, savua ja katkua, kellojen kilinää ja torvien toitotuksia! Aivan olivat korvat mennä lumpeen.

Kun Kaarina käveli kadulla täytyi hänen huutaa, jotta vierustoveri eroittaisi hänen puheensa. Vastaantulijoita hän siinä hiukan häpesi, mutta mikäs auttoi.

Kyllähän kotikaupungin kaduilla joskus oli hälinää, mutta ainoastaan määrätyillä paikoilla, missä kadut olivat kivitetyt, ja ainoastaan pahimman liikkeen aikana aamupäivällä. Mutta täällä, oli aamu tai ilta, aina näytti sitä riittävän. Ja kadun yli astuessa tuli vilkaista oikealle, vasemmalle, eteen ja taaksepäin, ettei vain joutuisi pyörien alle. Varsinkin nuo leveäpyöräiset automobiilit olivat kuin hirvittäviä petoja, ja raitiovaunutkin, vaikka ne kulkivat määrätyillä radoillaan, herättivät hänessä pelon tunteita.

Kaarina ei voinut olla ihmettelemättä sitä, että kulkijat yleensä liikkuivat niin levollisesti, kuin ei pelon aihetta olisi ollut likimaillakaan, ja kumminkin, jos jalka olisi luiskahtanut kadun yli mennessä, niin kuoleman vaara olisi ollut edessä sillä samalla hetkellä!

Kaarina oli matkalla koulusta kotiin. Seuraavassa kadunkulmassa hänen ja toverinsa tiet erosivat ja hän jatkoi yksin matkaansa. Hänen mielessään pyöri ajatuksia, mutta katuhälinän vuoksi hän ei voinut niitä itselleen selvitellä. Vasta kun hän tuli asuntoonsa ja pieneen huoneeseen, jossa hänellä oli naisylioppilas asuintoverina, sai hän aikaa rauhassa miettiä tänä päivänä saamiaan kokemuksia.

Hän oli vasta muutamia päiviä ollut koulussa tutkinnon jälkeen, jonka hän kutakuinkin oli suorittanut. Uusien opettajien tapa kysellä ja kuulustella tuntui hänestä vielä oudolta ja monessa suhteessa tuntui koulunkäynti toisenlaiselta, kuin ennen. Siellä tyttökoulussa hän oli vähitellen saavuttanut varman aseman opettajiin nähden. Opettajiin oli aikaa myöten juurtunut käsitys, että hän oli ahkera ja osasi läksynsä, ja ollakseen rehellinen, täytyi hänen tunnustaa, että hän oli joskus käyttänyt väärin saavuttamaansa luottamusta.

Hänelle sattui joskus, ettei hän ollutkaan aivan varma asiastaan, taikka sattui niin, että hänen ajatuksensa kesken kaikkea lähtivät kulkemaan omia teitään, ja kysymyksen kaikuessa hän ei saanut niitä heti kootuksi ollakseen valmis oikein vastaamaan, mutta hän viittasi kumminkin. Omituista kyllä, hän ei kertaakaan joutunut kiinni, mutta hän tunsi kumminkin salaista häpeää, muistellessaan näitä tapauksia.

Kun hän nyt huomasi olevansa uutena tulokkaana, usein toisenlaisten vastauksien antamiseen tottuneena, opettajien tarkan silmälläpidon alaisena, niin hänen täytyi lukea läksynsä huolellisemmin kuin ennen ja aina olla valpas vastaamaan.

Uusien toverien joukossa monet olivat iloisempia ja vilkkaampia ja jutteluissaan terävämpiä, ja monessa suhteessa he tuntuivat kehittyneemmillä, kuin entisistä tovereista hauskimmat ja viisaimmat. Kouluelämä täällä olisi häntä tyydyttänyt monta vertaa enemmän kuin ennen, jollei paria seikkaa olisi ollut, jotka tuntuivat hänestä vierailta ja vastenmielisiltä.

Seurustelu poikien ja tyttöjen kesken oli yleensä täysin toverillista, "meidän pojat" eivät olleet "kavaljeereja" tyttöjen silmissä ja "meidän tytöt" olivat poikien mielestä jotain muuta kuin tavalliset tytöt. Olivatko ne huonompia tai parempia, se oli sivuseikka, pääasia vain, että turhanmoinen keikaileminen heidän edessään ei tullut kysymykseen.

Tämä vaikutti Kaarinaan omituisen vapauttavasta Hän oli tyttökouluaikanaan tuntenut jonkunlaista puutetta toverielämässä, samoinkuin seurustelussa poikien kanssa. Hän ei silloin kyennyt itselleen selvittämään, mitä hän oikein kaipaisi, mutta nyt hän luuli huomanneensa, että molemmissa oli yksipuolisuutta, joka yhteiskoululaisten kesken oli suurimmaksi osaksi poispyyhittyä. Tässä ympäristössä esiintyi sen tähden kahta räikeämpänä se tapa, jolla muutamat yläluokkien pojat ja eräät alemmilla luokilla olevat sievät ja keimailevat tytöt seurustelivat keskenään. Kaarina sattui kerran kuulemaan heidän keskeisiä juttelujaan ja hän hämmästyi sanomattomasti. Hän ei koskaan ollut voinut mielessään kuvitella, että nuorten keskustelut olisivat voineet pukeutua sellaisiin muotoihin.

Mitä he puhuivat oli sivuseikka, eikä niillä sanoilla oikeastaan ollutkaan muuta sisällystä kuin että ne verhosivat koko maailman täynnä alhaisia tunteita ja ajatuksia.

Kaarina ei koskaan ollut voinut käsittää, mistä johtui muutamien opettajien pelko kaikkea sitä vastaan, mitä kutsuttiin rakkaudeksi, vielä vähemmän hän oli käsittänyt niitä yhdenikäisiä tyttötovereita, jotka tunsivat suoranaista vastenmielisyyttä kaikkia poikia kohtaan. Hänen mielestään rakkaushaaveet olivat kuin kukkasia ajatusmaailman nurmikolla, ja hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että tytöillä oli ihanteensa, ainoastaan sen vuoksi, että elämä niiden kautta sai kirkkaamman loisteen ja jokapäiväiset työt niiden kautta kadottivat raskaan vaikutuksensa. Hän tosin ei vielä ollut omaa ihannettaan löytänyt, mutta hän odotti sen saapuvaksi ja tämä toivokin jo mieltä virkisti.

Mutta niiden huomioiden jälkeen, jotka hän nyt teki, hän ei oikein tiennyt mitä ajatella. Tuntui aivan kuin hänen silmiensä edessä olisi vedetty alas verho, ja sen takaa näkyi sellainen puoli elämästä, jonka hän kyllä oli aavistanut olevaksi, mutta jonka hän luuli olevan jossain kaukana piilopaikoissa. Nyt hän aavisti sen osaksi asuvan hänen edessään, hänen lähimmässä ympäristössään, ja hän tunsi, että se puoli oli voimakas osa elämästä, niin voimakas, että hän joutui aivan ymmälle kuvitellessaan mitä se oikein oli ja mihin se voi johtaa. Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja valmistautumattomaksi sitä vastaan. Ja sitä hänen kumminkin olisi pitänyt tehdä, tunsi hän.

Toinen tuskallisesti vaikuttava huomio oli se, että suuri osa tovereista laiskuutensa ja laimean lukuharrastuksensa johdosta oli oppinut turvautumaan lunttailemiseen jos jossain muodossa. Ei yksikään tovereista näyttänyt sitä kummastelevan, vielä vähemmin paheksivan. Kaikilla se oli tiedossa, mutta siitä huolimatta kaikki opettajien edessä esiintyivät niin rehellisen näköisinä, aivan kuin heillä ei koskaan olisi ollut mitään vilppiä mielessä.

Kaarina oli heti ensi päivänä päättänyt puhua siitä tovereille. Hän ei voinut uskoa muuta kuin että heidän täytyisi hävetä tätä asiata, kun hän vieraampana tulisi siitä muistuttamaan.

"Toisena päivänä hän sen tekisi!" ajatteli hän koulusta kotiin lähtiessään.

Kun tuli seuraava päivä, tunsi hän itsensä sitä vastoin epävarmemmaksi. Mitähän he hänestä ajattelisivat? — Oliko hän sitten niin täydellinen, että hän olisi oikeutettu heitä moittimaan ja tuomitsemaan? —

Sanomatta se vieläkin jäi.

Mutta tänä aamuna hän oli lujasti päättynyt sen tehdä, käyköön sitten miten hyvänsä, tapahtukoon mitä tahansa. Ja hän sanoi sen. Heti ensimäiselle välitunnille päästessä hän nousi ylös, ennenkuin yksikään tovereista oli ehtinyt luokasta poistua.

Hän ei oikein tarkkaan enää muistanut mitä hän sanoi. Hän oli ensin koettanut olla tyyni, mutta kohta hän sittenkin puhui kiivaasti. Hän oli tuntenut kuinka veri nousi päähän. Hän oli kiihtynyt kiihtymistään ja vihdoin olivat kyyneleet tunkeneet esille.

Ei kukaan ollut sanonut mitään, hän oli seisonut pulpettinsa edessä, tohtimatta kohottaa katsettaan sen kannesta. Kun hän oli sanottavansa sanonut ja katseli eteensä, huomasi hän hämmästyksekseen, että suurin osa luokasta oli hiipinyt ulos, ainoastaan muutamia tyttöjä seisoi hänen edessään ja yksi heistä tuli hänen luokseen, otti häntä kädestä ja sanoi:

"Hyvä se oli, mitä puhuit, mutta pelkään, ettei siitä ole paljonkaan apua." Sitten hänkin poistui toisten kanssa, mutta Kaarinalla oli olevinaan tekemistä pulpettinsa järjestämisessä ja hän läksi ulos luokasta vasta sitten kun hän arvasi, että muut olivat eteisestäkin poistuneet. Häntä sekä hävetti, että harmitti. Hän tiesi olevansa oikeassa, mutta hän oli sittenkin nöyryytetty.

Välttääkseen omia luokkalaisiaan ryhtyi hän välitunnilla jutteluun ensiluokkalaisten kanssa, yhtyi vihdoin heidän palloleikkiinsä ja astui tunnin alkaessa viimeisenä kaikista takaisin luokkahuoneeseen.

Kun hän koulupäivän päätyttyä raskain mielin astui koulutietä kotiinpäin, kuuli hän jonkun takanaan sanovan nimensä. Siinä tuli Martta, eräs kahdeksasluokkalainen. Hän oli Kaarinan mielestä niin rehellisen näköinen tyttö, että hänen oli verrattain helppo rohkaista mieltään ja hänelle kertoa tämänaamuinen tapahtuma. Ilokseen hän huomasikin, että Martta hänet täydellisesti ymmärsi. Hänkin oli koettanut omalla luokallaan vaikuttaa samaan suuntaan. Hänelle oli sanottu, että oli mahdotonta nykyaikoina tulla toimeen aivan ilman lunttaamista, läksyt olivat muka liian pitkät, ne ja ne vanhemmatkin ihmiset olivat monta kertaa sitä valitelleet, ja surkutelleet sitä työtaakkaa, mikä nykyään on koululaisten hennoilla hartioilla. Aivan ilman vaikutusta tovereihin hän ei kuitenkaan uskonut olevan, että asiasta heille huomautti. Hänen luokallaan oli kuitenkin muutamia, jotka tästä pahasta tavasta olivat kokonaan luopuneet.

Martan puhelu saattoi Kaarinan mielen keveämmäksi, mutta nyt taas, kun hän istui kotona, painoivat ajatukset häntä raskaasti ja elämä tuntui hänestä kummalliselta ja käsittämättömältä.

Palvelustyttö tuli kutsumaan hänet päivällisille. Siellä he olivatkin jo kaikki muut koolla; ylioppilaat, polyteknikkolainen, jatko-opistolaiset ja pikkupojat. Pöydän päässä seisoi emäntä, pyöreänä ja hymyilevänä, pitsimyssy parhaimmassa asennossaan, antaen Kaarinan sisääntullessa nuorelle joukolle viittauksen istuutumisen merkiksi.

Kaikki kävivät pöytään, ainoastaan polyteknikkolainen seisoi vielä pystyssä. Hän katseli vastapäätä olevan ikkunan läpi ulos kadulle ja ivallinen hymy liikkui hänen huvilla huulillaan.

"Tuossa maisteri Heikkilä taasen astuu neiti Alhon kanssa. Aina ne kaksi ovatkin yhdessä. Aina he hommaavat ja häärivät, luulevat muka maailmaa parantavansa, mutta eipä siitä juuri jälkeä näy!" sanoi hän pilkallisesti naurahtaen. Sitten hänkin kävi pöytään.

"Ovatkohan he kihloissa?" kysyi yksi jatko-opistolaisista.

"Semmoinen vanhapiika! Johan hän sopisi maisteri Heikkilän äidiksi!" vastasi toinen.

"Mitä varten he sitten aina yhdessä kävelevät?" kysyi yksi pikkupojista uteliaasti.

Polyteknikkolainen ei pannut huomiota näihin kysymyksiin, vaan jatkoi:

"Raittiutta he saarnaavat ja sitä ikuista kristillistä siveellisyyttä ja kuka ties mitä kaikkia jaloja ja ihanteellisia aatteita. Kaikkea sitä mitä ihmiset yleensä pitävät taiteellisena, he arvostelevat oman ankaran mittapuunsa mukaan. Ei heidän silmissään saa armoa muut kuin heidän kaltaisensa suunpieksijät ja maailmanparantajat!"

Nais-ylioppilas, Kaarinan huonetoveri, tarttui nyt puheisiin:

"Minä luulen että he kumminkin tarkoittavat kaikkein parasta!" sanoi hän hiukan arastellen.

"Mutta mitä varten tehdä itsensä naurettavaksi ihmisten silmissä? Katupojatkin osottavat heitä sormella ja sanovat: tuossa se raittiuspari taas marssii!" sanoi polyteknikkolainen halveksivasti. Hän jatkoi sitten:

"Neiti Alhon nuorempi sisar on nyt vielä aivan tavallinen ihminen. Mutta jahka hän tulee vanhemmaksi, niin saattepa nähdä, että hän on aivan samanlainen inhottava olento kuin tämäkin Heikkilän toveri. Varokaa vain, pikkupojat, ettei joku teistä joudu hänen ansoihinsa!"

Useat nauroivat ja pikkupojat katsoivat hämmästyneinä toisiaan.

Emäntä punastui ja ryhtyi puolustamaan neiti Alhoa. Hän oli kuullut kerrottavan, että tämä oli erittäin avulias köyhille, ja usea työmiesperhe, joka ennen, perheenisän juoppouden tähden, näki nälkää, oli kurjuudesta pelastunut sen kautta, että mies, neiti Alhon avulla, oli tullut raittiiksi.

Polyteknikkolainen ei enää puuttunut puheisiin, ja keskustelu siirtyi tuleviin konsertteihin ja teatteriin, sekä siitä sitten taas henkilökohtaisiin arvosteluihin, kosketellen huomatumpia heidän tuttavapiirinsä jäseniä.

Tämänsuuntaisia olivat heidän keskustelunsa ruokapöydässä miltei säännöllisesti. Kun nuoret kiihtyivät aiheettomaan moittimiseen ja ivailemiseen, niin emäntä koetti sitä jonkinverran hillitä, mutta muuten sai juttelu kulkea omaa latuansa. Ei koskaan löydetty, tuskinpa haettiinkaan mitään yhteistä ainetta, joka voisi kaikkia innostaa, ei edes tyyneesti harkittua keskustelua opintojen alalta, jossa kuitenkin ainakin joillakuilla olisi ollut yhteistä pohjaa. Toinen pikkupojista oli ainoa, joka mitä suurimmalla innostuksella joskus puhui luonnontieteellisistä retkeilyistään ihailemansa nuoren opettajan seurassa.

Tällä kertaa Kaarina tunsi tavallista selvemmin, että hän oli vieras tässä piirissä. Kun toiset pöydästä noustua vielä jäivät ruokasaliin kahvikuppiaan odottelemaan, erosi hän seurasta ja vetäytyi omaan huoneeseensa.

Kuinka toisenlainen olikin se ilmakehä, joka häntä kotona ympäröi! Ei sitä hyvää harrastusta, joka ei saavuttanut vanhempien kannatusta, ja itsensä uhraavat, hiljaisuudessa tahi julkisuudessa toimivat jaloaatteiset henkilöt saivat heiltä aina lämpimintä myötätuntoa osakseen. Jos kenenkään, niin juuri heidän pieniä virheitään ja inhimillisiä puutteellisuuksiaan koetettiin lieventää. Suurimpina ja kunnioitettavimpina heidän silmissään esiintyivät ne henkilöt, jotka osottivat uskallustansa toimia toisin kuin "muut ihmiset", jos heidän omatuntonsa niin vaati.

Toiselta puolen saivat kyllä ankaroita sanoja osakseen, varsinkin isän puolelta, ne jotka hänen ymmärryksensä mukaan itsekkäisissä tarkoituksissa puuhasivat, ne jotka esiintyivät enemmän tai vähemmän valheellisina, eikä suinkaan hän säästänyt niitäkään, jotka raukkamaisina alistuivat "yleisen mielipiteen" vaatimusten kannattajiksi, vaikka heillä oli edellytyksiä toimimaan uskollisina periaatteilleen.

Siellä, kotona, hän hengitti vapaasti, ja usein vanhempien keskusteluja kuultuaan hän tunsi sisällisesti kasvaneensa, oli aivan kuin omituinen voima olisi virrannut hänen suonissaan.

Täällä hän tunsi painostusta ja masennusta. Ehkä se syntyi siitäkin, että hän tunsi ajattelevansa toisin kuin muut, mutta ettei hän saanut ajatuksiaan ilmaisseeksi. Hän tunsi olevansa raukkamainen, sillä hän, joka usein oli tehnyt itselleen pyhiä lupauksia, että hän uhraisi itsensä isänmaalleen ja kansalleen, ei itse asiassa ollut uhrautumisen taidossa, pienimmässäkään, tuskin alkuun päässyt. Ja nyt kun hän kuuli ivapuhetta toisesta, joka todella oli jotain uhrannut ja tehnyt kanssaihmistensä hyväksi, puuttui häneltä rohkeutta nousta puolustamaan vääryyttä kärsivää. Tätä ajatellessaan hänen täytyi hävetä itseänsä.

Kaarina istuutui omalle puolelleen sitä pöytää, joka oli hänen ja huonetoverinsa yhteinen. Hän oli koulusta tultuaan syönyt päivällisen ja kävi nyt lukemaan kirjettä äidiltään.

"Kaarina kulta!

Vihdoinkin tiedän, että kirjeeni pääsee luoksesi sinne Helsinkiin, ja voin siis ruveta kertomaan kuulumisia täällä sen viikon ajalta, jolloin yhteys pääkaupungin kanssa on ollut kaikin puolin katkaistu.

Ennenkuin käyn kirjoittamaan muusta, tahdon sinulle kertoa jotakin, joka on sinulle odottamatonta kuulla. Meidän vanha rakas mummomme on päässyt ijäiseen rauhaan. Hän sairastui lakkoviikon toisena päivänä, ja kun vapauden kellot soivat ja kansa kulki juhlasaatossa laulaen ja soittaen, seisoimme hänen kuolinvuoteensa ääressä todistamassa hänen henkensä muuttoa valon ja vapauden asuntoihin. Kaipauksen kyyneliä me nyt vuodatamme, sillä olihan hän meille kaikille rakas, ja erittäinkin minulle, hänen nuorimmalle tyttärelleen. Mutta voimme samalla iloita siitä, että hän on hyvän päivätyön tehnyt ja jättänyt meille hyvän ja kauniin muiston itsestään ja monta suurta ja hyödyllistä opetusta. Jos sinäkin, tyttöseni, olet minulta hyviä neuvoja saanut, niin muista, että monen monta, ehkä parhaimmat on sinun mummosi ensin minulle antanut. Hän ei ollut lukenut tieteellisiä teoksia, mehän monta kertaa naurahdimme, kun hän meille näytti oppikirjojaan, joita hän lapsena luki, ja kertoi mitä tietoja hän koulussa pääasiallisesti oli saanut. Mutta hän oli lukenut elämän suurta kirjaa ja lukenut sitä niin, että hän oli sen ymmärtänyt, ja hän osasi siitä, minkä hän oli oppinut, jakaa tietoja muillekin, etupäässä lapsilleen. Elämän kirja on niinkuin raamattukin, moni sitä lukee, harva sitä oikein ymmärtää, eikä yksikään ole niin viisas kuin se, joka on ymmärryksellä ja kauan molempia lukenut. Ne kuuluvat yhteen yhtä hyvin kuin laillinen järjestys ja yhteiskuntaelämä. Auttamattomasti yksipuolinen on se, joka tutkii toista, mutta laiminlyö toisen seuraamista avosilmin ja ymmärryksellä.

Sinä et ehkä vielä oikein tätä käsitä, mutta toivon, että vielä tulet sen ymmärtämään.

Nyt lakkoviikolla oli meillä oivallinen tilaisuus nähdä kuinka käy, jos historiallisella pohjalla kehittynyt laillinen järjestys yht'äkkiä sysätään syrjään yhteiskunta-elämästä. En huoli ruveta kertomaan yksityiskohtaisesti tapahtumista täältä, koska niistä on luettavana meidän lehdessämme kaikki mitä tiedämme, ja sieltä saat niistä asioista tiedon. Pää-asia on nyt vain, että kun tämä on ohi, niin kaikki huokaavat helpotuksesta ja iloisemmin kuin ennen askaroivat jokapäiväisissä toimissaan.

Mummon hautajaiset ovat ensi tiistaina. En tahdo kehoittaa sinua tänne tulemaan, koska tiedän, että sinulle on tärkeätä nyt ensimäisellä lukukaudella olla mukana joka tunti. Onhan tämä ulkonainen meno vain, täytyyhän meidän se myöntää, kun järkevästi asiata ajattelemme.

Sinä saat hankkia itsellesi jotain käytännöllistä mustaa vaatetta jokapäiväiseksi leningiksi (hyvä musta leninkisihän sinulla on kunnossa paremmaksi puvuksi). Suruharsoa sinun ei tarvitse hankkia. Kuten tiedät, en minä hyväksy niiden käyttämistä enkä ole itsellenikään sellaista hankkinut.

Sitten vielä yksi asia. Taimi on kovasti sairas. Se viimevuotinen tauti on taas uusiintunut ja muutamat rouvat ovat yhdessä lupautuneet maksamaan hänen matkansa Helsinkiin ja olonsa Diakonissalaitoksella. Niin kohta kun hänelle ilmestyy matkatoveri, joka hänet vie perille saakka, lähtee hän matkaan. Tietysti sinä käyt joskus häntä katsomassa!

Vielä, oletko käynyt Anderssonin ja Molanderin tätien luona? Jos et ole, niin mene ensi pyhänä ainakin toiseen sukulaispaikkaan ja muista sanoa minulta terveiset!

Kirjoita nyt kohta ja kerro tarkoin voinnistasi. Tiedäthän, että sekä isä että minä ajatuksissamme seuraamme sinua ja tahtoisimme kuulla kaikista asioistasi.

Voi hyvin toivoo oma äitisi."

Äiti osasi oikein arvata! Vaikka hän pari viikkoa sitten oli kuullut mummon sairastamisesta, ei hän voinut aavistaa, että tauti olisi kuolemaksi. Hänestä oli tuntunut niin mahdottomalta tuo ajatus, että mummo olisi kuollut. Kummallista se on: vaikka järki sanoikin, että liki kahdeksankymmentä vuotta elänyt ihminen jo on ikänsä lopussa, niin sittenkään Kaarina ei voinut ruveta itselleen kuvailemaan mummon mahdollista kuolemaa. Lapsena hän usein oli ajatellut, että mummo oli heille aivan välttämätön, koska hän heille aina sukkia kutoi. Nyt hän tiesi, että oli niitä olemassa toisiakin sukankutojia. Nyt hänestä tuntui vain, että mummo oli heille välttämätön, koska hän kerran oli olemassa. Kumminkin hän oli poissa. Ei koskaan hän enää saisi auttaa häneltä päällystakkia ja laitella hänelle oikein mukavaa istuinta keinutuoliin. Ei koskaan hän saisi nähdä hänen ystävällisiä kasvojaan, ei hänen ääntänsä kuulla eikä taas saattaa häntä ovelle, kun hän läksi, sauvaansa nojautuen, astumaan kotiinpäin.

Kauan Kaarina istui ja itki muistellessaan mummoa, jolle hän olisi tahtonut olla hyvä ja ystävällinen. Mutta vaikka hän olisi sitä tahtonutkin, niin ei hän saanut sitä tehneeksi niin paljon kuin olisi pitänyt. Omia hommia oli hänellä usein esteenä, kun olisi pitänyt mennä mummon luo, ja kun mummo heillä kävi, niin silloinkin milloin läksyt, milloin muut puuhat estivät häntä mummon luona olemasta. Nyt oli myöhäistä katua!

Sitten hän taasen otti esiin kirjeen ja luki sen uudelleen. Ensimäinen tehtävä oli nyt uuden puvun hankkiminen. Miksi äiti tahtoi, että hänen tuli hankkia musta hame? Olihan mustan puvun käyttäminenkin joutava ulkonainen surun ilmaisutapa! Mutta koska äiti niin tahtoi, niin täytyihän hänen hankkia tuo puku. Kuinkahan hän nyt oikein kysyisi tädiltä neuvoa? Ei hän voinut vaatia tätiä mukaansa kauppoihin, ja mallitilkkujen pyytäminen oli niin vaikeata. Se kai nyt kuitenkin oli tehtävä.

Seuraavina päivinä kuluivat kaikki hänen vapaat hetkensä kankaan valitsemiseen, ompelijan hankkimiseen ja puvun koettelemiseen. Täti antoi hänelle hyviä neuvoja ja kaikki onnistui hyvin.

Heti tästä puuhasta päästyään oli hän päättänyt mennä diakonissalaitokselle Taimia tapaamaan. Oli lauantai-iltapuoli, kun hän läksi astumaan Kaisaniemen puistoa kohti, jatkaakseen sitten matkaansa sen läpi ja pitkin Töölöön lahden yli menevää rautatiepengertä Eläintarhassa sijaitsevalle diakonissalaitokselle.

Liike Helsingin kaduilla oli ollut vilkkaimmillaan. Kaisaniemessä tuli vielä muutamia henkilöitä vastaan, mutta sen jälkeen vain ani harva silloin tällöin. Kun Kaarina saapui diakonissalaitoksen eteen, alkoi jo hämärtää, ja sisään astuessa olivat käytävät jo valaistut. Eräs diakonissa sinivalkeassa puvussaan tuli häneltä kysymään ketä hän haki. Kun Kaarina oli sanonut Taimin nimen, lupasi hän mennä ylihoitajattarelta kysymään millä osastolla Taimi makasi. Siinä istuessaan ja odottaessaan vastausta näki hän useitten diakonissojen kulkevan ohitsensa. Tuolla tuli kaksi sisarta vastakkaisilta tahoilta. Vastaantullessaan he suutelivat toisiansa. "Jumalan rauhaa! Miten sisar nyt on voinut?" — "Herralle kiitos, hyvin!" — "Herran haltuun, sisar!" — "Samoin, sisar!" Taas he suutelivat toisiaan ja erosivat kevein, tuskin kuulumattomin askelin, kuten olivat tulleetkin.

Kohta sen jälkeen tuli Kaarinan luo pitkä, hieman rokonarpinen sisar, joka pyysi hänet tulemaan neiti Taimin luo. Kaarina kulki hänen jäljessänsä ensin pitkin käytävää, sitten toiseen kerrokseen ja taas käytävää pitkin. Vihdoin he saapuivat saliin, jossa oli neljä sänkyä, ja yhdessä niistä makasi Taimi. Hän ei ollut ensinkään sairaan näköinen. Hänen poskensa olivat päinvastoin punakammat kuin ennen, ja kun hän näki Kaarinan, loistivat hänen pienet silmänsä ilosta.

"Äiti kirjoitti, että olet sairas ja että tulisit tänne makaamaan. Miten sinä nyt jaksat?"

"Minun oikeaa jalkaani, tiedäthän, joka viime talvena oli kipeä, taas alkoi pakottaa. Kyllä minä luulen, että se olisi tullut kotonakin terveeksi, mutta tässä minä yhtäkaikki olen. Kun kirjoitat äidillesi, niin kiitä häntä kaikesta!" Taimi hyrähti itkuun.

Kun Taimi oli tyyntynyt, kysyi Kaarina: "Pakottaako sitä hyvin kovasti?"

"Ei sitä paljon pakota, kun minä saan maata alallani, mutta se ei tahdo sietää liikuttamista. Sitä sähkötetään ja hierotaan joka päivä. Kyllä siitä kohta hyvä tulee!"

"Onko sinulla ikävä maata täällä?"

"Voi, ei ensinkään! Me täällä näitten toisten kanssa aina kujeilemme vain, ja sisaret ovat niin ystävällisiä, että oikein on hauska. Vuoroin joku heistä käy kysymässä vointiani. Se sisar, joka sinut tänne saattoi, on hoitajani. Hän on hyvin hiljainen ja hän usein iltaisin lukee meille."

"Olitko kauankin sairas ennenkuin tulit tänne?"

"Oikeastaan jalka on ollut kipeä yhtä mittaa viime talvesta saakka. Mutta vasta noin kolme viikkoa sitten sitä alkoi pakottaa."

"Kuka sinua kotona hoiti?"

"Ei kukaan", vastasi Taimi ja jatkoi hätäisesti:

"Onko sinusta hauska käydä yhteiskoulua?"

Kaarina ei enää kysynyt Taimilta mitään, vaan alkoi sen jälkeen kertoa Taimille vaikeuksiaan uuteen kouluun tullessaan. Hän kertoi kuinka oudolta oli ensi aluksi tuntunut, kun luokalla istui sekä tyttöjä että poikia, kuinka useimmat olivat hyvin eteviä, paljoa etevämpiä kuin parhaimmat heidän koulussaan. Heidän luokallaan oli muutamia, joita lukeminen innostutti siihen määrään, että he vapaaehtoisesti kotona lukivat laveampia teoksia ja tiesivät kertoa asioista, joista toisilla ei ollut aavistustakaan. Mutta oli siellä sitten semmoisiakin sekä tyttöjä että poikiakin, jotka vain pakosta koulua kävivät ja jotka olivat keskenään liitossa, niin että kun joku ei osannut, niin toiset olivat aina valmiita auttamaan. He olivat kumminkin niin viisaita, etteivät opettajat mitenkään voineet saada heitä kiinni. Sitten Kaarina kertoi uusista opettajista ja toverikunnan kokouksista, jotka täällä erosivat heidän tyttökoulunaikuisistaan siinä, että ohjelmat olivat monipuolisempia ja että ohjelman loputtua aina pistettiin tanssiksi.

Sitten he keskustelivat entisistä tovereistaan. Eini oli kotona tätinsä luona lepäämässä koulunkäynnin jälkeen. Helli oli kauppakoulussa j.n.e.

Vihdoin sisar tuli huomauttamaan, että sairaitten vastaanottoaika oli lopussa, ja Kaarina heitti hyvästi sekä lupasi niin pian kuin ehtisi tulla takaisin Taimia tervehtimään.

Kotimatkalla ajatteli Kaarina Taimia, jonka hän oikeastaan vasta viime vuonna oli oppinut tuntemaan, vaikka he koko kouluajan olivat olleet samalla luokalla. Kerran alaluokalla ollessaan oli hän käynyt Taimin kodissa, tämän syntymäpäivillä. Hänen vanhempansa omistivat silloin vanhahkon, mutta kumminkin verrattain isoilla huoneilla varustetun talon laitakaupungin puolella. Kodissa oli jonkun verran kulunutta, se mikä oli näkyvissä, mutta ei mikään kuitenkaan osottanut erityistä köyhyyttä. Heille, Taimin tovereille, oli tarjottu kahvia ja hedelmiä, ja kaikenlaisissa leikeissä oli ilta kulunut hupaisesti.

Sittemmin oli Taimi sulkeutunut yhä enemmän itseensä; ei hän käynyt kenenkään toverin luona eikä kukaan käynyt hänen kodissaan. Toiset toverit kertoivat, että hänen vanhempansa molemmat joivat, ja sitten sai Kaarina kuulla, että Taimin äiti oli kuollut ja heidän talonsa myyty. Kerran hän tuli kysyneeksi Taimilta, missä hän nyt asui, mutta Taimi oli vain ylpeästi keikahduttanut päätään ja sanonut: "Asunpahan jossain!" Sen jälestä ei Kaarina sitä asiaa kysellyt.

Ylemmillä luokilla, kun useimmat muut tytöt alkoivat lihota, tapahtui Taimissa aivan päinvastoin kalpeneminen ja laihtuminen. Tytöt kuiskailivat keskenään, että hän ei saanut kyllin syödäksensä, että hänen juoppo isänsä häntä kiusasi ja muuta sen tapaista, joka tuntui Kaarinasta niin mahdottomalta, kuin olisi se ollut paljasta juorua.

Mutta sitten Taimi sairastui. Hän oli viikkokauden ollut poissa koulusta, kun Kaarina päätti lähteä häntä katsomaan. Hän meni Taimin entiseen kotitaloon kysyäkseen, missä hän asui, ja sai sieltä tietää, että hän äskettäin oli muuttanut aivan vastapäätä olevaan taloon.

Se oli kaksikerroksinen taitekattoinen talo, jolla ei ollut sisäänkäytävää kadun puolelta. Portista sisään päästyään hämmästyi Kaarina siivottomuutta, joka pihalla vallitsi; joka nurkka oli täynnä luutia ja muuta romua, keskellä pihaa oli vajanaisia huonekaluja ja likaisia ajoneuvoja sikin sokin. Kaksi ovea oli rakennuksessa, ja Kaarina päätti mennä sisälle oikeanpuoleisesta kysyäkseen Taimin asuntoa. Vanhahko, likaisesti puettu vaimoihminen tuli häntä vastaan ja kertoi että Taimi asui vinnikerroksessa, johon johti eteisen perällä olevat kapeat ja epämukavat portaat.

Eteisen perällä oli puolipimeätä, ja kun Kaarina pääsi portaitten luo, oli ensimäinen ajatus, että muija oli hänet pettänyt, sillä eivät suinkaan nämä portaat vieneet asuinhuoneisiin. Kumminkin hän rohkaisi mielensä ja alkoi kiivetä ylöspäin.

Noustua puolitiehen alkoi valoa pilkistää ylhäältä päin ja vihdoin hän saapui jonkunlaiseen käytäväntapaiseen ullakolla, jonne molemmissa päissä olevista pienistä ikkunoista tuli valoa. Käytävän oikealla ja vasemmalla puolella oli ovia. Kaarina aukaisi toisen oven oikealla, muijan neuvon mukaan. Mutta huoneessa, johon hän tuli, ei ollut ketään. Hän tarkasteli huonetta lähemmältä. Se oli hyvin matala, ummehtuneelta haiseva pieni huone. Oikealla oli vuode, siinä kunnossa kuin joku sen olisi jättänyt järjestämättä vuodevaatteita, vasemmalla penkki, ikkunan yläpuolella riippui risainen, harmaantunut uutimenpätkä, pöydällä ikkunan edessä oli läkkituoppi ja mustaksi savuttuneella lasilla ja rikkinäisellä kuvulla varustettu pöytälamppu. Vielä oli huoneessa rikkinäinen tuoli, pari saappaita nurkassa ja muutamia vaatekappaleita epäjärjestyksessä penkillä.

Taas hän rupesi epäilemään olisiko mahdollista, että Taimi asuisi täällä, ja häntä rupesi melkein pelottamaan olla yksin tässä oudossa kurjuuden pesässä. Samassa ilmestyi Taimi ovessa. Hän oli nähtävästi maannut jossain ja levätessään aukaissut vaatteensa, ja nyt hän siinä seisoi pörröisenä ja punastuneena, toisella kädellä pidellen vaatteitansa. Hänet nähdessään Kaarina huomasi, että hän todellakin oli määräpaikassaan. He olivat yhtä hämmästyneinä kumpikin. Koulussa he olivat paljon yhdessä, eikä ainakaan hän, Kaarina, koskaan ajatellut, että olisi ollut eroitusta heidän välillään. Nyt, mikä ero! Hänellä oli hyvä koti ja kaikki, mitä hän tarvitsi. Taimi ei oikeastaan voinut puhua kodista, ja Kaarina ymmärsi, että häneltä täytyi usein puuttua se, mitä välttämättömäksi katsotaan, sekä ruokaa että vaatteita. Kaarina ymmärsi, että Taiminkin mielessä liikkui vertailevia ajatuksia sillä aikaa kun hän laittoi vaatteensa reilaan ja sitten, ontuen, suurella vaivalla, välittämättä Kaarinan vastustelemisesta, liikkui huoneessa järjestellen vaatteita paikoilleen ja kooten yhteen läjään rikat, jotka olivat jääneet aikaisemmin korjaamatta.

Kaarina ei muistanut heidän silloisista puheistaan muuta kuin että Taimi lupasi lopuksi tulla seuraavana maanantaina kouluun. Sitten Kaarina oli lähtenyt pois häpeissään siitä, ettei hän ennemmin ollut ottanut selkoa Taimin kotioloista. Ehkä hän olisi voinut jotain tehdä Taimin hyväksi.

Nyt hän vasta oikein tunsi Taimin, tuon ylpeän, nöyryytetyn ja alennustilassaankin pystyssä päin kulkevan, paljon kokeneen tyttöraukan. Mikä luonteenlujuus hänessä asui! Ei valituksen sanaa kuulunut hänen huuliltaan, avunpyytäminen ei tullut kysymykseen! Lahjan vastaanottaminen oli suurin nöyryytys, mikä häntä voi kohdata.

Kotiin tultuaan hän kertoi äidille kaikki näkemänsä. Lopuksi hän ei voinut olla sanomatta mitä hän usein oli miettinyt: "Ihmeellistä kuitenkin, että hän on niin turhamainen! Ei kukaan olisi voinut hänen leninkejään ja päällysvaatteitaan nähdessään aavistaa, kuinka köyhä hän oli! Minä olen varma siitä, että hän on uhrannut sekä leipänsä että terveytensä voidakseen esiintyä sellaisissa puvuissa kuin muut varakkaampien kotien tytöt!"

Kun hän oli tämän sanonut, oli äiti käynyt vakavaksi ja sanoi jotenkin tähän tapaan:

"Ajattele mitä puhut ja mieti useamman kerran ennenkuin toista tuomitset. Onkohan todellakin turhamaisuutta, että nuori tyttö, joka syyttömästi on joutunut köyhyyteen, tahtoo olla yhdenvertaisena ihmisten silmissä kuin muut hänen ikäisensä ja koulutoverinsa, jotka ovat samasta onnettomuudesta säästyneet? Mitenhän itse käyttäytyisit hänen asemassaan?"

Kaarina ei silloin voinut mitään vastata. Äiti ei puhunut Taimista Kaarinalle tämän jälkeen, mutta hän aavisti, että äiti oli ottanut selkoa Taimin tilasta ja että hänen tarpeitaan, opettajien tahi muiden kautta, tämän jälkeen oli pidetty silmällä. Taimi ei siitä maininnut sanaakaan, ei hän sen koommin käynyt Taimin luona, eikä hän muutenkaan saanut tilaisuutta huomata parantuisiko hänen olonsa. Nyt vasta olivat Taimin sanat ja hänen itkuun purskahtamisensa antaneet hänelle täyden varmuuden siitä, että hänen käynnillään Taimin luona oli ollut tälle ratkaiseva merkitys.

* * * * *

Kaarina istui taas työpöytänsä ääressä, ainoassa paikassa, joka täällä, lukuunottamatta hänen yösijaansa, tuntui olevan kuin hänen omansa. Juuri tuolla keskellä pöytää hänen huonetoverinsa ja hänen omien kirjaläjiensä välillä kulki raja, jonka takana oli aivan vieras alue. Hän tiesi tekevänsä väärin, jos hän luki ainoatakaan riviä siitä mitä hänen toverinsa kirjoitti, ja sitä hän ei kuitenkaan voinut estää. Hänellä oli pitkänäköiset silmät, ja kun hän lukiessaan ulkoa läksyjään katsoi eteensä, osui hänen katseensa aina toverin paperille, jos hänellä sellaista oli edessään. Kerran sattui, että hän ei voinut vastustaa haluansa ottaa tarkemmin selkoa kirjoitettavasta ja silloin huomasi hän, että tämä ainekirjoituksen asemesta kirjoitti runoja.

Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt ilmaista huomionsa ja pyytää toveriltaan anteeksi tungettelevaisuuttaan, mutta hän ei ilennyt sitä tehdä. Hän päätti, ettei hän kenellekään kertoisi toverinsa runoilemisesta, ja siitä puoleen hän läksyjä lukiessaan tai muissa mietteissä ollessaan aina katsoi joko oikealle, ikkunasta ulos kadulle, tahi vasemmalle puolelleen, huoneen perälle, jossa seisoi tummanruskeaksi maalattu piironki valkeine pitsireunaisine liinoineen, peilineen ja kampausvehkeineen, vasemmalla seinällä hänen sänkynsä, oikealla toverin.

Siinä istuessaan muisti hän, että nyt juuri olivat olleet mummon hautajaiset. Täytyihän hänen myöntää, että äiti oli oikeassa, olivathan nämä vain ulkonaiset menot, mutta sittenkin, jos hän olisi saanut olla mukana ja juuri tässä tilaisuudessa hiljaisuudessa rukoilla Jumalalta anteeksi, ettei hän ollut mummolle niin paljon kuin hänen olisi pitänyt olla ja kuin hän olisi voinut olla, niin hänellä ehkä olisi helpompi nyt.

Hän ei ollut huolinut vetää alas uutimia eikä sytyttää pöytälamppua, vaikka olisi ollut aivan pimeä, jollei katulyhtyjen heijastus olisi tuonut huoneeseen sen verran valoa, että silmän totuttua voi eroittaa esineitten ääriviivat. Siinä istuessaan hän tuli katsahtaneeksi ikkunasta vastassa olevan kivimuurin katon rajan luona näkyvään palaseen tähtitaivasta.

Äkkiä lensi hänen mieleensä tarina, että vainajain silmät tähtinä taivaalla meitä seuraavat, ja hän oli siinä näkevinään mummon silmän. Se loisti, se pisti hänen lävitsensä aina sydämeen saakka, se näki mitä hän ajatteli, se huomasi, että anteeksi pyytävä huokaus nousi hänen rinnastaan, ja se hymyili ja säteili. Ja hänen rintansa täytti tyyni ja lohdullinen tunne. "Sama taivas, sama tähti katselee tällä haavaa kotiani tuolla kaukana, jossa omaiset kaikki ovat koolla ja muistelevat mummoa ja ehkä — minuakin." Niin ajatteli Kaarina sitten; mutta samassa kodin kaipaus valtasi hänet niin täydellisesti, että hän ei voinut vastustaa kyyneleitään, jotka väkisin tunkivat esille.

Ovelle naputettiin. Kaarina pyyhki silmänsä, paineli niitä kerran kämmenensä viileällä selkäpuolella ja läksi avaamaan. Salista tulviva lampun valo huikasi hänen silmänsä. Ensin erotti vain lyhyenlännän vartalon ja tummatukkaisen pään, ja vasta hetken jälkeen osasi hän nähdä, että ovella seisoja oli Martta, joka oli Ailin, Kaarinan huonetoverin serkku.

Kaarina iloisesti hämmästyi hänet nähdessään. Koko koulussa ei ollut ainoatakaan tyttöä, joka häntä olisi miellyttänyt niin paljon kuin Martta, ja sen jälkeen, kun hän oli tullut Martalle keventäneeksi kuormaansa lunttaamisasiassa, oli mieltyminen yhä kasvanut.

"Aili ei nyt ole kotona", sanoi Kaarina. "Mutta käyhän kuitenkin sisälle!"

Hänen sytyttäessään lamppua tuli Martta sisälle ja sanoi:

"Minä en nyt oikeastaan tullutkaan Ailia tapaamaan, minulla on vähän asiaa sinulle!"

"Mitä kummaa se voisi olla!" ajatteli Kaarina järjestäessään mattoa keinutuolissa, voidakseen tarjota vieraalle huoneen ainoan mukavan istuimen. Hänen sydäntään lämmitti ajatus, että Martta oli häntä sen verran huomannut, että hänelle jotain asiaa toimitti. Hän tarttui Marttaa käsipuolesta, vei hänet keinutuolin luo ja käski istumaan.

"No, mitä se sitten olisi, olen oikein utelias tietämään?" kysyi Kaarina.

"Oi kuinka mukava tämä keinutuoli on!" sanoi Martta ja nojautui taappäin. "Minä olen tänään istunut niin paljon kumarassa, että oikein suloiselta tuntuu saada nojata selkäänsä taaksepäin ja hengittää keuhkonsa täyteen ilmaa! — No niin, asia on semmoinen, että meillä olisi aikomus esittää ensi toverikunnan iltamassa kuvaelma, johon minä nyt tulin pyytämään sinua osanottajaksi."

"Minuako?" kysyi Kaarina hämmästyen, "onhan meillä sievempiä ja kaikin puolin sopivampia tyttöjä — miksi juuri minua?"

"Kyllä sinä olet kylliksi sievä, mutta tarvitaan lausumista, ja muutamat arvelivat, että sinä voisit hyvin siitä suoriutua; sinä olet rohkeamman näköinen kuin useat muut!"

"En minä nyt oikeastaan tiedä miksi minä pelkäisin", vastasi Kaarina; "olkoon menneeksi, minä rupean siihen, jos minä saan osani nähdä ja huomaan, että minä sen osaan suorittaa."

"Se ei tule kysymykseenkään, kyllä sinä sen osaat!" Martta otti kirjansa välistä paperipalan, johon oli kirjoitettu kymmenkunta riviä. "Tässä se on!"

Kaarina luki runon: "Mutta tämähän on mainio, kuka on sen sepittänyt?"

"Yhteistyötä se on!" vastasi Martta. "Otatko sinä osan vastaan?"

"Kyllä, kunhan te vain opetatte minulle, miten tulee käyttäytyä!"

"Se on niin merkillistä", sanoi Martta, "että kymmeniä tyttöjä on meidän konventtiluokillamme yhteensä, mutta kun tahtoo saada vaikka kuinka pientä kuvaelmaa, vuorolausuntoa tai sen semmoista esitetyksi, niin ota siihen henkilöt jos saat! Poikia on melkein helpompi saada, mutta tyttöjä vaivaa sellainen käsittämätön ujous tai pelkuruus, tahi miksi sitä kutsuisi, että ei niistä tahdo saada ketään."

"Minusta pitäisi olla jokaisen velvollisuus auttaa silloin kun pyydetään", sanoi Kaarina.

"Mutta on se sitäkin, että monet tahtoisivat tehdä nämä tehtävät aivan mallikelpoisesti, ja kun he huomaavat, etteivät kykene kaikkein parasta aikaansaamaan, kieltäytyvät he koko hommasta."

"Eivät ne sillä tavalla koskaan opikaan mitään!" sanoi melkein harmistuen Kaarina, joka samalla muisti, että hänellä oli tyttökoulun ajoilta samanlaisia kokemuksia.

"Pari vuotta sitten, silloin meillä oli hauskaa, kun joukossamme vielä olivat silloiset 8-luokkalaiset. Silloin ei vielä ajateltu niin paljon mitä muut sanoisivat, mutta pääasia oli, että iloittiin itse sekä harjoituksissa että esitettäessä. Ja jos joku oli onnistunut odottamattoman hyvin, niin hänelle ei kiitollisuuden osotuksia säästetty. Kerrankin näytelmän primadonna kaiken lopuksi kannettiin juhlakulkueessa tuolissa ympäri salin. Ja sitä suurempi ilo syntyi, kun hänen ainoastaan hellävaroin käsiteltäväksi aijottu pukunsa alkoi tässä menossa ratketa ja koristukset tippuivat tiehensä." Martta innostui näistä muistelmista niin, että hänen tyynen näköiset tummanveriset kasvonsa saivat eloa ja väriä. Mutta siinä samassa hän taas kävi vakavaksi.

"Mitähän kello lienee?" kysyi hän. "Hyvä ettei ole enempää, minulla on vielä tunti tänä iltana! Voi hyvin!" Martta nousi ja Kaarina saattoi hänet eteiseen.

Sitten hän palasi huoneeseensa ja alkoi hillityllä äänellä harjoitella Martan tuoman runon lausumista.

* * * * *

Lakkoviikko sai politikoimisen koululaisten kesken entistä suurempaan vauhtiin, eikä suinkaan enimmin yläluokilla. Alaluokkalaiset olivat yhtä varmat puoluekannastaan kuin konsanaan yläluokkalaiset ja ylioppilaat Kaarinan asuintovereista toinen poika, joka oli yhteiskoulun ensi luokalla, tarkoin tiesi kuinka monta perustuslaillista ja kuinka monta suomettarelaista oli koulun kolmella alimmalla luokalla. Minkä suuntaiset väittelyt olivat alimmilla luokilla, ei Kaarina tiennyt, mutta hän, joka kotona oli tottunut lukemaan eri puolueiden sanomalehtiä, huomasi ennen pitkää, että yläluokkalaisten kesken kumpaankin puolueeseen lukeutuvat käyttivät säännöllisesti sanomalehdistä lainatuita lauseparsia valttinaan. Hyvin usein tuntui siltä, että nämä lauseet sattuivat aivan sopimattomasti, mutta jos ne ponnella lausuttiin ja vastustajalla ei ollut vastausta heti valmiina, niin tämä tuli kuin tulikin nolatuksi. Voittaja sai voitostaan yhä suurempaa varmuutta ja rohkeutta, voitettu tiesi, että hänen täytyi ensi kerran väittelyyn antautuessaan olla paremmin ladattu, muuten ei ollut siihen yrittämistä. Tämäntapaiset väittelemiset asioista, jotka olivat usein mitä vakavinta laatua, tekivät Kaarinaan sekä hassunkurisen että surullisen vaikutuksen, eikä hän huolinut niihin kajota.

Tapahtui sitten eräänä syys-iltana tunnetun, vaikutusvaltaisen valtiomiehen murhaajan pakeneminen. Luonnollista oli, että tämä tapaus kiinnitti koululaismaailman huomiota. Kun romaaneissa tämäntapaisista seikkailuista kerrottiin, niin tuntuivat ne kummilta, mitä sitten kun sellainen todellisuudessa oli tapahtunut, ja aivan tässä Helsingissä päälle päätteeksi! Kuten luonnollista oli, ei tyydytty yksin pohtimaan karkaamistapausta, vaan heräsivät sen johdosta uuteen vireeseen väittelyt itse murhateon oikeutuksesta.

Monessa ryhmässä oltiin koossa koulun pihalla ennen tuntien alkamista ja yhtä kiivaasti niissä kaikissa väiteltiin. Kaikissa paitse yhdessä, jossa yksi puhui ja kaikki muut hiljaa kuuntelivat. Saapuessaan pihalle, Kaarina huomasi puvusta ja tummasta letistä, että puhuja oli Martta, ja uteliaana meni hän lähemmäksi kuullakseen, mitä hän sanoi.

"— — — Me olemme aivan liian vähän perillä niissä asioissa. Kuinka moni meistä on viime vuosina ajatuksella ja totuutta etsien lukenut edes sanomalehtiä säännöllisesti, minä tarkoitan eri puolueitten lehtiä, entäs sitten eri tahoilta levitettyjä lentokirjasia? Voidaksemme pintapuolisestikaan tietää, mistä on kysymys, olisi tämä aivan välttämätöntä. Ja sittenkin, vaikka me nykyäänkin lukisimme, tarvitsemme me, voidaksemme arvostella asioita itsenäisesti, enemmän pohjaa, kuin mitä meillä on. Meidän olisi oltava selvillä sisällisestä puolue-elämästämme, ja kansallisuustaistelumme historian pitäisi olla meillä tarkoin ja puolueettomasti esitettynä. Minä olen varma siitä, että meiltä jokaiselta puuttuu tämä pohja. Kansallisuustaistelumme alkuvaiheet, se on J.V. Snellmanin aika, on ainoa, josta meillä on yhtäjaksoinen ja puolueeton kuvaus. Mutta onko edes joku ainoa meistä lukenut Snellmanin elämäkerran, minä tarkoitan valtioneuvos Reinin kirjoittaman?

Minusta me näytämme oikein naurettavan typeriltä, kun me täällä koulupihalla väittelemme ja pidämme suurta ääntä puolueasioistamme. En minä olisi tätä kaikkea sanonut, jollei minulta uudestaan olisi vaadittu vastausta kysymykseen: mihin puolueeseen minä kuulun.

Olkoon se vielä kerran sanottu: minä en vastaiseksi kuulu mihinkään puolueeseen!"

"Mutta jos me saamme yleisen valtiollisen äänioikeuden me naisetkin ja jo 21 vuoden ijässä, ketä sinä sitten äänestät?" kysyi yksi joukosta. "Kahden vuoden perästä sinulla täytyy kumminkin olla oma mielipide!"

"Ja meillä muilla myös! Jos me nyt istumme hiljaa kuin hiiret, niin emme me koskaan mitään opi. Puhumalla asiat selviävät!"

"Eivät ne meidän puhumisellamme selviä!" sanoi Martta. "Mutta meillä on monta muuta asiaa, jotka ovat meitä lähempänä ja joista meillä voi olla omia ja erilaisia mielipiteitä. Puhutaan niistä! Kyllä me sitten vähitellen kehitymme, ja paljoa paremminkin, kuin jos soitamme suuta ja lyömme toisiamme vastaan lauseparsia, emmekä lopuksi kumminkaan ole mitään itsenäisesti käsittäneet!" Martta sanoi tämän yhä yltyvällä kiivaudella. Sitten hän vaikeni ja joukko alkoi hajaantua.

"Oikeuden ja totuuden ymmärtää lapsikin. Ja kun Suomi taistelee oikeuksiensa puolesta, on nuorison kuljettava eturintamassa!" sanoi yksi päättävästi.

"Salamurhaajan teon ymmärtää vääräksi jokainen, joka tuntee viidennen käskyn!" sanoi toinen enemmän itsekseen, kuin muille kuultavaksi.

Martta oli sillä välin, välittämättä näistä puheista, lähestynyt Kaarinaa ja kysyi: "Mitä sinä ajattelet siitä, mitä minä äsken sanoin? Minun ei olisi pitänyt kiivastua puhuessani!"

Kaarina tarttui Martan käteen lausuen: "Kiitos, Martta, sinä puhuit juuri sitä, mitä minä ajattelen. Minä vain en olisi voinut niin hyvin ajatuksiani tuoda ilmi. Vahinko etteivät kaikki olleet kuulemassa."

Hiukan mietittyään Kaarina jatkoi:

"Minulle johtui tässä mieleeni, että mitähän jos sinä toverikunnan iltamassa, jossa on monta kuulemassa, puhuisit uudestaan tämän saman asian!"

"En minä sitä tee, en minä kykene näitä asioita selvittämään. Minä en ole joutanut lukemaan niin paljoa, että minulla olisi varmoja mielipiteitä enemmän kuin muillakaan. Ei minusta olekaan niin tärkeätä, että tästä puhutaan, vaan tärkeämpää on saada uusia ajatuksenaiheita, uusia harrastuksia, jotta ajatukset ja keskustelut siirtyisivät pois puoluekiistoista, sillä näin kehittymättömien kesken ne vain kiihoittavat ja raaistuttavat mieliä."

Kello soi.

"Puhutaan niistä asioista toiste enemmän!" kiirehti Martta sanomaan ennenkuin riensi luokkansa riviin.

Astuessa oman luokkansa kanssa sisälle oli Kaarinan mieli tavallista iloisempi. Sen teki tieto, että Martta oli hänen kanssaan samaa mieltä asiasta, jota hän usein oli itsekseen miettinyt, ja siitäkin, että Martta oli luvannut puhua hänen kanssaan "toiste enemmän".

Kaarinalle oli vähitellen alkanut selvetä syy, miksi hän oli heti tuntenut omituista mieltymystä Marttaan. Hän oli samalla viisas ja hyvä tyttö. Hänessä oli jotain raitista ja teeskentelemätöntä, mutta samalla kertaa hienotunteista, joka hänet heti erotti muista tytöistä. Töissä hän oli vakavin, leikeissä innostunein kaikista. Puhuessaan hän usein laski leikkiä, mutta ei koskaan tehnyt sitä loukkaavalla tavalla. Sanalla sanoen hänellä oli niin monta hyvää ominaisuutta, että Kaarina oikein vakavasti mietti, olisiko hänellä vikoja ollenkaan. Kaarina ei ainakaan voinut niitä havaita, ja siitä seurasi, että hän suorastaan ihaili Marttaa.

Kaarina ei yleensä ollut taipuvainen ihailemaan ihmisiä, kuten useat hänen tovereistaan. Tähän saakka ei ainoakaan opettaja, ei ainoakaan tyttö tai poika ollut saavuttanut hänen ehdotonta ihailuaan. Sentähden oli hänen elämässään merkkitapaus se, että Martta aivan vastustamattomasti veti hänet puoleensa. Hänen oma elämänsä sai aivan toisen sisällyksen sen jälkeen kun hän oppi Martan tuntemaan. Ne hyvät pyrkimykset, jotka hänessä asuivat, saivat uutta kasvunvoimaa, ja tuntui aivan kuin hän olisi saanut enemmän tarmoa tukahduttamaan huonoja halujaan. Hänessä heräsi voimakas halu kehittyä samalle asteelle kuin se, millä hän tapasi ihailemansa toverin.

Ei siis ihme, että Kaarina jännityksellä odotti hetkeä, jolloin hän saisi tilaisuutta keskustella pitemmältä Martan kanssa.

Kumminkin kesti kauan ennenkuin tämä toivottu tilaisuus tarjoutui. Martta oli vähävaraisuutensa tähden pakotettu oman koulutyönsä ohella tekemään ansiotyötä. Hän antoi säännöllisesti iltapäivisin tunteja alaluokkalaisille, ja niin ei viikon varrella ollut hänellä ainoatakaan vapaata iltapuolta. Sunnuntaisin hän luki läksyjä edeltäpäin ja valmisteli muita koulusta annettuja kotitöitä: matematiikan laskuja, aine- ja käännöskirjoituksia. Lauantaina oli aina vapaa iltapuoli, ja silloin hän, kun ei ollut toverikunnan kokousta, kävi äitinsä kanssa sukulaisten ja tuttavien luona.

Kaarinaa vaivasi omituinen ujous Marttaan nähden. Osaksi se johtui siitä, että hän pelkäsi Martan huomaavan, kuinka suuresti Kaarina häntä ihaili, osaksi hän pelkäsi, että hän, Martan kanssa keskustellessaan, tulisi puhuneeksi tahi käyttäytyneeksi niin, että hän Martan silmissä joutuisi jollain lailla epäedulliseen valoon ja siten turmelisi sen luottavaisen suhteen, jonka hän oli huomannut olevan syntymäisillään heidän välillään. Martan omat luokkalaiset sitä paitse luonnollisella oikeudella vaativat hänet seuraansa ja keskusteluun kanssaan ja kaikkein vähemmin olisi hän, kahta vuotta nuorempana ja alemmalla luokalla ollen, voinut tunkeutua luokkatoverien väliin.

Näin kului viikko ja toinenkin. Mutta sitten tuli toverikunnan kokous. Se ei ollut mikään ohjelmallinen ilta, vaan tuollainen vakava keskustelukokous, jommoisia oltiin Martan, toverikunnan puheenjohtajan, ehdotuksesta tästä lähtien päätetty panna toimeen ainakin kerran lukukaudessa.

Keskustelu oli koskenut "toverihengen elvyttämistä" ja oli sen pitänyt eräs seitsemännellä luokalla oleva lapsellisen, hyvin kiltin näköinen poika. Viime vuotisissa kokouksissa oli ollut laajempikantoisia aiheita kuten "isänmaanrakkaudesta" ja "kansanvalistuksesta" mutta kun huomattiin, että koululaiset pysyivät suurelta osaltaan poissa kokouksista, päätettiin vast'edes ottaa keskustelun alaiseksi asioita, jotka lähemmin koskettelivat kaikkia toverikunnan jäseniä. Tästä huolimatta oli ainoastaan vähäinen osa tullut saapuville.

Useimmat olivat jo poistuneet, mutta Martta, Kaarina, keskustelun pohjustaja ja eräs toinen poika seisoivat vielä eteisessä neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, jotta saataisiin syntymään enemmän innostusta "keskusteluiltamiin".

Pojat olivat aivan toivottomia.

"Eläviä kuvia he menivät katsomaan oikein joukolla. Kun me emme voi heille sellaista lystiä tarjota, niin eivät he tänne tule!" sanoi toinen heistä, otti lakkinsa ja meni pois, ja toinen seurasi kohta jäljessä, jättäen Martan ja Kaarinan kahden.

"Merkillistä se on!" sanoi Martta heidän astuessaan ulos, rappusista alas ja kadulle. "Luulisi, että nuo viisaat, hyväpäiset ja ajattelevat pojat ja tytöt, joita kumminkin on niin monta, olisivat ensimäiset käymässä toverikunnan iltamissa ja varsinkin silloin kun on keskustelua ohjelmana, mutta vielä vai! Useimmat niistä, jotka tietävät enemmän ja voisivat puhua enemmän ja paremmin kuin muut, eivät näissä ensinkään näyttäydy."

"Lieköhän se siitä syystä, että heillä ei ole harrastusta toverikuntaa koskeviin asioihin, tahi mikä sen vaikuttaa?" kysyi Kaarina.

"Minä luulen sen riippuvan ainoastaan siitä, että he eivät ajattele muuta kuin omaa kehitystään. Nuoruus ja kehitysaika on heidän mielestään käytettävä heidän itsensä kehittämiseksi niin täydellisiksi kuin suinkin. Kun he huomaavat, että toverien joukossa on sellaisia, jotka ovat heitä alempana kehityksessä, eivätkä siis voi heidän mielestään olla miksikään avuksi heidän täydellisyyteen pyrkiessään, niin he pysyvät tovereista erillään ja ainoastaan syrjästä käsin arvostelevat ja tuomitsevat heitä."

"Mutta etkö luule, että he erehtyvät uskoessaan, että toverien seura on heille niin vähä-arvoinen? Kyllä kai heitä kehittäisi sekin, että saisivat keskustelussa tuoda ilmi mielipiteensä ja ajatuskantansa eri asioissa."

"Aivan varmaan, ja onhan puuhaaminen yhteisissä toverikunnan asioissa sekin tavallaan kehittävää. Minä pahasti pelkään, että he tulevat vielä, samaa eristäytymistapaa seuratessaan, hyödyttömiksi jäseniksi yhteiskunnassa. He tulevat ehkä tuommoisiksi kamariteoreetikoiksi, jotka eivät koskaan opi näkemään oikeata elämää. Jos he löytävät vikoja ja puutteita ja tahtoisivat näitä parannella, niin he eivät voi, sillä heidän tapansa katsella asioita yksipuolisesti tekee heidät mahdottomiksi toimimaan, niin että siitä toiminnasta olisi todellista hyötyä."

"Minä luulen, että heissä on tavallista enemmän itsekkäisyyttä."

"Aivan niin! Ja he saavat itsekin siitä kärsiä. Mutta mikä on pahempi, muutkin kärsivät. Ensiksikin monet viittaavat heihin, sanoen: noin ne tekevät, jotka muuten ovat viisaita ja toimissaan säntillisiä ja seuraavat heidän esimerkkiään. Toiseksi heidän kylmän järkevä, joskus pilkallinen arvostelemisensa lamauttaa toisten toimintahalua."

"Oletko sinä koettanut puhua heille?"

"Monta kertaa minä olen koettanut. Ja he kuuntelevat mielellään, 'kun pikku Martta alkaa puhetta pitää'. 'Puhu vielä, puhu vielä!' sanovat he joskus; heistä on luultavasti lystikästä, kun minä innostun, ja kun minä olen lopettanut, niin he paukuttavat käsiään — siinä palkkani. Ei minun sanani ole heihin mitään vaikuttanut!"

"Elä sano! Sinä et voi niin tarkoin tietää, mitä ne ovat vaikuttaneet."

"Vaikka minä en suvaitsekaan koululaisten keskeistä kinastelua puolue-asioissa, niin joskus salaa melkein toivoisin, että nuo jäykkäniskaiset yli-ihmiskandidaatit edes niihin asioihin sekaantuisivat. Minä olen jotenkin varma siitä, että heillä on omasta mielestään vakaantunut käsityskantansa, ainakin monella heistä, vaikka on kyllä joukossa varmaan niitäkin, jotka jo ovat ehtineet puoluetaistelujen yläpuolelle muka ja arvostelevat niitäkin hyvin ylimielisesti."

He olivat vähitellen joutuneet Martan kotiportaille saakka, mutta Marttaa ei vielä haluttanut mennä sisälle, vaan hän tahtoi vielä jatkaa keskustelua, ja niin kääntyivät he hiljakselleen astumaan takaisin samaa tietä jota olivat tulleetkin, pitkin yhä hiljeneviä ja liikkeiden sulkeutuessa hämärtäviä katuja.

"Muistatko mitä puhuimme koulun pihalla muutama viikko sitten?" kysyi Martta.

"Kuinka en sitä muistaisi! Lupasit puhua enemmän siitä asiasta. Olen oikein utelias tietämään, millä tavalla sinä olet ajatellut saada toverimme luopumaan tuosta kypsymättömästä politikoimisestaan."

"En minä itsekään ole oikein selvillä menettelytavasta, mutta sen vain tunnen, että jotain olisi tehtävä ja että se on tehtävä solidarisuuden tunteen pohjalla."

"Sinä tarkoitat samaa kuin tämäniltaisen keskustelumme alustajan päätös: että toverihenki on oleva se side, joka tovereita yhdistää ja velvoittaa työhön, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta."

"Vähän sinnepäin! Ei se lause minua oikein tyydyttänyt, mutta en kumminkaan saanut keksityksi parempaakaan muotoa, jota olisin voinut sijalle ehdottaa."

"Mitä sitten tarkoitit?" kysyi Kaarina.

"Minä oikeastaan tarkoitin, että meidän tulisi löytää joku harrastus, joka olisi meille pohjana ja tukena kaikissa muissa harrastuksissamme eikä ainoastaan näissä, mutta kaikissa meidän töissämme ja pyrinnöissämme, suuntautukoot ne minnepäin tahansa, liikkukoot ne millä aloilla hyvänsä."

Minä olen toivonut ja odottanut, että opettajien taholta annettaisiin meille viittauksia edes, mistä päin meidän on etsittävä tällainen harrastus, mutta turhaan olen sitä odottanut."

"Minusta tuntuu kuin opettajat kyllä koettaisivat kiskoa rikkaruohoja, mutta eivät sittenkään pidä kylliksi huolta siitä, että maa kasvaa hyödyllisiä ja kauniita kasveja. He eivät anna näille kylliksi ravintoa, valoa ja lämpöä. Ymmärräthän mitä minä tarkoitan?"

"Rikkaruohoilla sinä varmaan tarkoitat huonoja tapoja, kuten pojilla tupakanpoltto ja juominen, tytöillä turhamaisuus ja keimaileminen."

"Niinpä niin ja paljon muuta samantapaista."

"Niin! Mutta se hyvä, mikä itää ja kasvaa nuorison sydämissä, kaipaa heiltä enemmän rohkaisua, myötätuntoisuutta ja rakkautta. Minä kunnioitan opettajiamme yleensä ja minä tiedän ja tunnen, että he tahtovat nuorison parasta, mutta sittenkin heistä jokaisesta puuttuu jotain. Me emme ymmärrä sitä kaivata, me emme koskaan ole sitä osaksemme saaneet, mutta jos heillä ei tätä puutetta olisi, niin koko koulunkäyntimme ja opiskelemisemme olisi meille tuhatta vertaa arvokkaampi kuin nykyään. Ei meillä silloin voisi tulla kysymykseen lunttaamiset, kuiskailemiset ja muut salajuonet, joiden avulla pelastumme ensi pälkähästä, kun huonosta osaamisesta muutoin joutuisimme kiinni, sillä sitä tuomitsisi niin voimakas yleinen mielipide, että ei kukaan rohkenisi asettua sitä vastaan."

"Sinä puhut hyvin kauniisti, mutta et selitä, mitä sinä oikeastaan tarkoitat", sanoi Kaarina, joka todellakaan ei arvannut, mihin toveri tähtäsi.

"Minä tarkoitan, että heiltä puuttuu elävää harrastusta kansallisuusasiaan. — Tiedätkö sinä mitä tämä harrastus on? Ymmärrätkö sinä, että se voi ihmistä kohottaa, tehdä paremmaksi ja jalommaksi, tehdä rikkaaksi ja onnelliseksi? Ymmärrätkö sinä, että kansallisuusaate ei ole mikään turha korusana, joka juhlatilaisuuksissa soreasti sointuu, mutta joka arkipäivänä unhossa makaa? Ymmärrätkö, että se voi sydäntä lämmittää, innostaa työhön ja uhrautuvaisuuteen, että se voi olla meillä johtotähtenä ijäisyyspyrkimyksissämme?"

He olivat joutuneet puistokäytävälle, ja kun Martta puhui viimeiset lauseensa oli hän seisahtunut ja kääntynyt Kaarinaan päin. Hän puhui harvaan ja yhä suuremmalla innolla, ja hänen suuret tummat silmänsä saivat haaveellisen loisteen.

Kaarina taasen tunsi kuinka hänen sydämensä lämpeni. Tuntui aivan kuin häntä kohtaan olisi lehahtanut lämmin tuulahdus kotoa. Siellä hän oli kuullut samanlaisia ajatuksia. Hän ymmärsi Marttaa, vaikk'ei hän itse koskaan ollut vielä saanut itselleen näitä ajatuksia selvitetyksi. Hänen olisi tehnyt mieli puristaa Marttaa lujasti rintaansa vastaan, sillä hän tunsi näiden sanojen johdosta rajatonta kiitollisuutta tätä kohtaan.

Mutta ei hän edes tarttunut hänen käteensä, sillä hän ei vielä koskaan ollut vapautunut siitä tottumuksestaan, että hän salasi syvimmät ajatuksensa ja lämpimimmät tunteensa. Siitä johtui, että hän vain vastasi lyhyesti:

"Kyllä minä ymmärrän!"

Martta kulki aivan vaiti ja Kaarina huomasi, että tämä kuiva vastaus oli vaikuttanut häneen tympäisevästi.

"Mistä sinä olet saanut noin lujan uskon kansallisuusaatteen voimaan?" kysyi Kaarina vihdoin.

"En minä voi ymmärtää muuta kuin että se on tullut minuun perintönä äidiltäni, sillä se asuu aivan veressäni. Huvittaako sinua kuulla mitä minä olen tässä asiassa kokenut?

"Sinä et ehkä tiedäkään, että minulla on sisarpuoli. Hän on nyt naimisissa erään ulkomaalaisen kanssa ja asuu, Ruotsissa. Hänen äitinsä oli ruotsinmielisestä kodista, mutta isä oli suomenmielinen ja tyttärellä oli mielipiteenä: kaksikielisyys ja yksimielisyys, toisin sanoen tuo vieläkin, muutamissa piireissä yleinen käsityskanta, että kansamme voi kaksikielisenäkin kehittyä ehjäksi ja voimakkaaksi.

"Äitini taasen on yksi niitä, jotka ovat jo nuoruudessaan käsittäneet kansallisuusaatteen merkityksen. Ja vielä enempi. Hän on uhrannut paljon aatteen hyväksi. Hän on tehnyt työtä, silloin kun sitä on vaadittu, hän on vähistä varoistaan uhrannut suhteellisesti paljon, m.m. hän möi kaikki kultakorunsa voidakseen suomalaisia kouluja avustaa, siihen aikaan kun niitä perustettiin. Minä en sano tätä kehuakseni äitiäni, mutta selittääkseni kuinka kallis kansallisuusaate hänelle oli ennen.

"Hän ja sisareni eivät sopineet yhteen, minä sain aina lapsuudestani saakka kuulla väittelyjä heidän kesken, ja aloin vähitellen kallistua äidin puolelle, sillä minä ymmärsin hänen ajatuskantansa, ja ennen pitkää kasvoi minussa sama vakaumus kuin hänessäkin.

"Nyt ei mikään valta maailmassa voi minulta riistää sitä vakaumusta, että kansallisuusaate on se luja pohja, jolle Suomessa olisi kaikki rakennettava. Se on yhdysside, joka ei katkea, vaan joka lujittaa ja yhdistää kaikkia, niin että todellinen solidaarisuudentunne voi syntyä kansassamme."

"Luuletko sinä todellakin, että toverimme ylimalkaan jaksavat käsittää kansallisuusaatteen merkityksen ja vielä siihen määrään, että se tulisi heille oikein eläväksi harrastukseksi? Minä päätän itsestäni ja etupäässä entisistä tyttökoulutovereistani, joita olin oppinut lähemmin tuntemaan. Minä olen elänyt verrattain kehittävissä olosuhteissa, ja kumminkin kaikessa mitä puhuit, alkaen siitä innostuneesta tavasta, jolla ajatuksesi selvitit, on minulle paljon outoa ja uutta. Luokkatoverieni joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi käsittänyt senkään vertaa."

"Sitähän juuri sanoin, että meitä ei ole kasvatettu ymmärtämään kansallisuusaatetta, mutta meidän ei käy kauemmin odottaminen, että ne käsitykset meille annetaan ulkoapäin. Ei, meidän itsemme täytyy tästä puoleen alkaa syventyä kansallisuusaatteen ytimeen, ja minä luulen, että juuri silloin, kun me omin voimin, omilla ponnistuksillamme pääsemme siitä selvyyteen, kasvaa meille tietomme elävämmäksi ja voimakkaammaksi ja on enemmän toiveita, että kansallisuusaate voi tulla meille tuollaiseksi yhdistäväksi ja kohottavaksi aatteeksi, jota me kaipaamme."

"Ensi toverikunnan keskustelukokouksessa sinä otat asian alustaaksesi, teethän sen?" sanoi Kaarina, joka alkoi mielessään myöntyä siihen, että olisi mahdollista toverillisesti saada asia toisille ymmärrettäväksi. Samassa johtui hänen mieleensä Martan aikaisemmin tekemä vertaus ja hän jatkoi:

"Kun eivät puutarhurit pidä huolta muusta kuin rikkaruohojen kitkemisestä, niin antaa Jumala suotuisat säät, ja hyvät taimet kasvavat reheviksi ilman muuta hoitoa!"

"En minä siihen vielä uskalla luottaa. Mutta jos niin onnellisesti kävisi, että me saisimme meidän toverikuntaamme istutetuksi käsityksen siitä, mitä kansallisuusaate merkitsee, tästä aatteesta innostumaan ja sen voimasta elähdytetyiksi, niin luulen, että paremmin kuin millään muulla tavalla saisimme kasvatetuksi tuota oikeata toverihenkeä, jota me nyt kalpaamme."

"Kun kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunne kasvattaisi velvollisuuden tuntoa, tunnollisuutta pikkuasioissakin, itsekieltäymystä ja sovinnollisuutta; kun oman kielemme vaaliminen ja oman kansallisuutemme kunnian puolustaminen herättäisi meissä oman arvomme tuntoa ja itseluottamusta, silloin meillä olisi luja pohja, jolle rakentaa koko tulevainen kehityksemme. Koulusta päästyämme, yliopistossa ja yhä edelleen tällä pettämättömällä pohjalla pysyessämme, me voisimme seisoa pystyssä, toinen toisiamme tukien, ja nöyryytettyinä ulkonaisen sorron alla, silloin kun se meitä kohtaa, voisimme elää ja iloisin mielin täyttää tehtävämme."

He olivat kulkeneet edestakaisin, ajattelematta tarkemmin, missä olivat, ja seisoivat nyt, kun Martta henkeään pidätellen puhui viimeiset lauseensa, kadunristeyksessä lähellä Martan kotia. Kaarina ei voinut mitään vastata, hän oli täydellisesti sulautunut toverinsa, toivorikkaisiin tulevaisuuden unelmiin, ja hän tuskin huomasi, että Marttakin oli vaiti.

"No niin, nyt taitaa meillä olla aika erota!" sanoi Martta vihdoin. He puristivat toistensa käsiä ja lähtivät kukin omalle taholleen.

* * * * *

Oli sunnuntai. Ihmiset kaduilla liikkuivat levollisesti, huolellisesti puettuina ja iloitsivat syksyisestä päiväpaisteesta. Puut alkoivat olla alasti, nurmikoissa näki vielä jonkun verran vihreätä vivahdusta, mutta meri lainehti yhä vapaana ja Tähtitorninmäeltä katsellessa merelle päin olisi voinut kuvitella mielessään, että oli kevät. Niin kirkkaan välkkyvänä kuvastui auringon valo meren selälle, kuin konsanaan keväällä jäiden lähdettyä.

Kaarina istui yksin penkillä ja lepäsi. Hänen sielunsa oli enemmän väsähtynyt kuin hänen ruumiinsa, ja merelle katsominen tuotti hänelle omituista lepoa. Hän oli äitinsä jo kotoa lähtiessä tekemää ja vielä kirjeissäkin uudistettua kehotusta noudattaen käynyt tervehtimässä erästä sukulaisperhettä, joka syksyllä oli muuttanut Helsinkiin. He asuivat omassa talossaan, joka oli rakennettu uudenaikaiseen tyyliin, ja jo marmorinen porraskäytävä villaisine mattoineen antoi aavistaa, että talossa asui varakkaita, komeutta rakastavia ihmisiä. Sisällä kaikki osoitti aavistuksen todeksi. Mutta enemmän kuin tämä outo komeus teki Kaarinaan kylmän ja vieraan tunteen ne muutamat sanat, jotka talon muuten ystävällinen emäntä ensimäisten kuulustelemisien ja vanhojen Kaarinan äidin kanssa yhteisten muistojen kertomisten jälkeen sanoi, viitaten pöydällä olevaan uuteen avaamattomaan kirjaan, jota Kaarina oli emäntää odotellessaan selaillut ja tämän sisäänastuessa vielä piti käsissään. Hän sanoi kirjan tekijästä:

"Hän on yksi meidän etevimpiä nuoria runoilijoitamme!"

"Hänkö — meidän?" ajatteli Kaarina saamatta hämmästykseltään sanaa suustaan, sillä kirjan kannella hän oli nähnyt aivan oudon ruotsalaisen nimen, ja tunnetun tukholmalaisen kustantajankin nimi osotti, että tekijä oli Ruotsin kansalainen.

Samassa olivat kadonneet tuttavallisuus ja avomielisyys, jotka olivat olleet hänessä syntymäisillään heidän keskustellessaan yhteisesti tuntemistaan henkilöistä ja asioista.

Näistä muutamista sanoista kuvastui katsantokanta niin aivan erilainen, kuin minkä hän oli oppinut oikeana pitämään, että hän tunsi itsensä täällä istuessaan kuin muutetuksi aivan vieraaseen maailmaan.

Niin pian kuin hän taisi, olematta epäkohtelias, nousi hän lähteäkseen ja oikein huokasi helpotuksesta, kun pääsi ulos. Häntä vaivasi sittenkin ahdistava tunne, ja häneen tuli vastustamaton halu päästä näkemään avaralta ympärilleen. Sen vuoksi oli hän tullut tänne Tähtitorninmäelle. Täälläkään ei painostus häntä jättänyt, vaan päinvastoin se lisääntyi, kun hänelle johtui mieleen setä ja Svea. Hän ei itsekään käsittänyt, miksi hän heitä nyt muisti, vaikkei ollut pitkään aikaan heitä ajatellut. Ehkä se oli tuo vierauden kylmä tunne, joka heidät mieleen johdatti. Luultavasti oli heidän ajatuskantansa, enemmän kuin tuon vanhan tuttavan, sukua sille, jonka hän ja hänen omaisensa omaksuivat, mutta kumminkaan se ei ollut niin läheinen, kuin sen olisi tullut olla, jotta he olisivat voineet vilpittömästi sanoa: "meidän surumme ovat teidän surujanne!" Samassa oli aivan kuin hän olisi nähnyt särkynyttä ja hajanaista ympärillään, minne vain katseli. Siitä johtui hänen sielunsa väsymys, jolle ainoastaan aavan meren näkeminen tuotti viihdytystä.

Väristys puistatti ruumista. Mikä sen vaikutti, syksyinen tuulenviimako, vai tuo sattumalta mieleen johtunut ajatus, että hänellä oli niin läheisiä sukulaisia, jotka elivät hänestä ja hänen omaisistaan kokonaan vieraantuneina?

Hän nousi ja läksi astumaan kotiinpäin, johdattaen ajatuksensa uusille urille.

"Mitähän Martta nyt toiminee? Muistaneeko hän vielä minua? Vai olenko häipynyt hänen ajatuksistaan uusien tuttavien tieltä, jotka hän on saanut siellä maaseudulla?" Hän muisti kuinka tyhjältä oli tuntunut tulla Helsinkiin syksyllä, kun Martta ei enää ollut koulussa. Viime keväänä oli hän yhä lujemmin Marttaan kiintynyt. Mutta Martta tuli ylioppilaaksi ja heille tuli ero, ehkä ijäksi, sillä hän tiesi, ettei Martta, joka nyt oli seminaarissa valmistuakseen kansakoulunopettajaksi, tulisi Helsingissä olemaan juuri ollenkaan samoihin aikoihin kuin hän, nimittäin lukukausien aikana.

Martan suuret toiveet kansallisuusaatteen harrastuksen elvyttämisestä koululaisissa eivät olleet toteutuneet. Liian syvälle oli muutamien mieliin syöpynyt katkeruus sen johdosta mitä suomalaiset olivat saaneet ja yhä saivat kärsiä sortoa, pilkkaa ja halveksimista suomalaisuutensa tähden, liian lujaan oli toisille kasvanut se katsantokanta, että suomalaisuuden harrastus oli samaa kuin rotuvihan sytyttämistä Suomessa asuvien ruotsalaisten ja suomalaisten kesken. Martan, hänen ja parin kolmen muun heidän ajatuksiinsa yhtyneiden voimien yli kävi saada tovereita yleisemmin kannattamaan ajatusta yhdistävästä, rakkauden pohjalla rakennetusta kansallisuusharrastuksesta.

Kaarina ei koskaan voisi unohtaa niitä sanoja, joilla Martta lopetti kansallisuusasian harrastamiseen kehoittavan puheensa:

"Kansallisuusasia, suomalaisuuden asia tarkoittaa yksinomaan suomalaisen kansanaineksen kaikinpuoleista kohottamista. Se ei yllytä vihaan, vaikka se vaatii suomenkielelle sen kieltämättä oikeutetun valta-aseman, vaikka se vaatii suomalaiselle kansalle sivistystä ja kehittymisen mahdollisuutta kaikkialla maassamme. Se on turva ulkonaisesti, se on voima sisällisesti, se on ainoa varmuus kansamme tulevaisuudelle."

Hänestä samoin kuin Martastakin oli ollut niin päivän selvää, että isänmaanrakkaus ilman rakkautta omaan kansaan, sen kieleen ja kansallisuuteen, oli tyhjä korusana. Ja rakkaus omaan kieleensä ja kansallisuuteensa toiselta puolen vaati kunnioitusta toisen kieltä ja kansallisuutta kohtaan. Mutta ei tuollaista matelevaa, huonommuutensa perustuksella nöyrää kunnioitusta, jota toiset, ruotsalaiset, tahtoivat saada osakseen ja usein saivatkin suomalaisten taholta, vaan oman arvonsa tuntevan, omaa kansallisuuttaan ja kieltään kunnioittavan pystypäistä arvonantoa toiselle. — Se, etteivät toverit tätä käsittäneet, eivätkä tulisi sitä kohtakaan käsittämään, se oli hänen elämänsä ehkä ensimäinen suuri pettymys. Tulisiko hän kokemaan sellaisia useampiakin?

Kun Kaarina tuli kotiin, löysi hän pöydältään kirjeen äidiltä. Näin se kuului:

"Oma tyttäreni!

Kiitos viime kirjeestäsi! Olisin jo ennemmin vastannut, mutta meillä on ollut vieraita parina iltana, ja eilen kävin isän kanssa konsertissa, jonka Dagmar Hagelberg täällä antoi. Tämä oli harvinainen tilaisuus, ei senvuoksi, ettei laulua oltaisi ennen kuultu yhtä taiteellisesti esitettynä, mutta siksi, että laulut, kuten runossa sanotaan: "tunki kuulijan sydämmeen". Sinä tiedät mistä syystä. Oli hauska nähdä sitä innostusta, joka vallitsi väliajoilla. Yleisö oli kokonaan unohtanut meidän kaupungissamme tavallisen konserttijuhlallisuuden (jollen ota lukuun muutamia ruotsinmielisiä, jotka arvatenkin erehdyksestä olivat tilaisuuteen saapuneet, mutta heidän jäykkyydestään ei kukaan välittänyt). Kuului innostuneita huudahduksia, nähtiin loistavia katseita ja silloin tällöin joku tuttava harvinaisen lämpimällä kädenpuristuksella tuttavalleen tulkitsi tunteensa. Yksi kysymys vain kuultiin: Miksi ei meille ole ennen tätä nautintoa suotu? Miksi ei kukaan jo kauan sitten ole tahtonut lämmittää sydämiämme ja kohottaa mieliämme laulamalla meille sillä ainoalla kielellä, jota me täysin tajuamme? kysyttiin myös. Sinähän olet kuullut, että ennen on ollut niitä, jotka ovat sen tahtoneet tehdä ja sen tekivätkin, se oli suomalaisen oopperan aikana. Mutta siitä on niin kauan, että moni on sen unohtanut. Niin, liian kauan on kestänyt suomalaisuuden takatalvi!

Mutta nyt asiaan! Kysyit mitä mieltä minä olen osanotostasi raamatunlukupiirien kokouksiin. Minä olen asiata miettinyt, isänkin kanssa siitä neuvotellut ja lopuksi tullut siihen päätökseen, että jos itse haluat niihin ottaa osaa ja huomaat, että sinulla on siihen aikaa, niin en tahdo panna vastaan. Tämä lukuvuosi, kun jo olet koulujärjestykseen tottunut ja kaikissa aineissa toverien tasalla, lienee sinulle helpompi kuin viimeinen, joten ei näiden kokousten tähden tarvinne valvoa läksyjä lukeaksesi. Toiselta puolen voi olla sinulle hyödyksi, että harrastuksesi uskonnollisiin asioihin pysyy vireillä ja että saat toveriesi kanssa olla vakavissa keskusteluissa.

Lapset ja minä voimme hyvin. Isä sitävastoin on ollut väsynyt ja uneton, ei niin paljon työtaakan raskauden tähden, sillä onhan sanomalehdessäkin jo aputoimittaja, jonka hartioilla enin osa lepää, kuin kaikkien ikävyyksien tähden, joita hän on saanut kärsiä tunnottomien ihmisien puolelta. Sinä kyllä tiedät, mitä tarkoitan, ei mitään uutta ole tapahtunut viime aikoina. Jumala suokoon heille anteeksi puoluekiihkosta johtuneen sokeutensa!

Eihän meillä kumminkaan ole valittamisen syytä, sillä onhan moni saanut kovempaakin kokea. Toivon varmasti, että isän levoton mielentila on ohimenevää laatua, ja parina yönä hän onkin jo nukkunut paremmin.

Voi hyvin! Kohta odotamme taas tietoja sinulta. Terveisiä isältä ja sisaruksilta!

Äiti."

Juuri täksi iltapäiväksi oli määrätty heidän raamatunlukupiirinsä kokous. Äidin vastaus sattui siis tulemaan kuin tilattuna!

Kristilliset nuorisoliikkeet olivat alkaneet ulottaa vaikutuksensa koulunuorisoonkin, ja syksyllä oli Kaarinankin luokalle perustettu raamatunlukupiirejä, yksi poikien ja kaksi tyttöjen kesken. Kaarina ei niissä vielä ollut käynyt, sillä hän tahtoi ensin kuulla vanhempiensa mieltä, ennenkuin päätti asiasta. Hän kaipasi henkisesti virkistävää seuraa ja vakavata keskustelua ja tuli senvuoksi iloiseksi äidin vastauksesta. Heti päivällisen syötyään hän otti käteensä uuden testamentin uutena käännöksenä painosta ilmestyneen osan, jota tytöt olivat päättäneet pitää keskustelujen pohjana, ja läksi reippain mielin astumaan sen toverin luo, jossa kokous tällä kertaa pidettiin.

Rippikoulun käydessään, edellisenä kesänä, oli hänelle herännyt halu syventyä yhä enemmän uskonnollisiin asioihin, ja hän toivoi raamatunlukupiireihin osaaottaessaan saavansa tilaisuutta tähän perinpohjaisempaan syventymiseen. Hänessä oli herännyt aavistus, että kristillisyys ei vaatinut erottautumista elämästä eikä elämän ilon hylkäämistä, ja hän toivoi, että toverilliset keskustelut voisivat osottaa hänelle tien tällaisen valoisan kristillisyyden saavuttamiseen, joka hänestä tuntui olevan täydellinen vastakohta sille synkälle uskolle, joka kielsi iloitsemisen ja kaiken huvittelun maailmallisena ja syntisenä ajanviettona.

Heitä oli koolla viisi tyttöä, ja johtajana tässä lukupiirissä oli Siiri Einola, toisia jonkunverran vanhempi, pitkä, pienipäinen ja pyöreäkasvoinen, solakka ja vaaleaverinen tyttö. Kun kaikki istuivat paikoillaan, pani Siiri kätensä ristiin ja muut seurasivat hänen esimerkkiään. Siiri rukoili: "Herra Jeesus Kristus, sinä joka olet luvannut tulla luoksemme, kun me nöyrällä mielellä sinua rukoilemme, ole läsnä meidän keskusteluissamme, siunaa meitä ja valaise meitä sinun valkeudellasi. Anna meille armosi, että me oikein ymmärtäisimme sinun sanasi ja sinua aina kiittäisimme ja ylistäisimme kaikesta, mitä olet meille antanut, sinä meidän rakas Vapahtajamme. Amen."

He olivat alkaneet lukea Johanneksen ilmestystä ja olivat nyt kolmannen luvun alussa. Siiri luki ensin kuusi ensimäistä värsyä ja sen jälkeen alettiin keskustella yksityiskohtaisesti niistä.

"— — — Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi että elät, mutta oletkin kuollut.

"Herää valvomaan ja vahvista niitä muita, jotka ovat olleet kuolemaisillaan; sillä minä en ole havainnut sinun tekojasi täydellisiksi Jumalan edessä."

"Tämä luullakseni tarkottaa osoittaa, että Jumala katsoo syvemmälle kuin ihmiset. Moni, joka ihmisten silmissä on täydellinen, on todellisuudessa hengellisesti kuollut ja tarvitsee sen vuoksi herättämistä. Eikä ole kyllin, että hän itse herää, vaan hänen tulee vielä valmistaa kuolemaisillaan olevia, sellaisia, joiden hengellinen elämä on heikko", sanoi Siiri.

"Onko joku teistä ajatellut muunlaista selitystä tähän lauseeseen?" kysyi hän sitten.

"Minusta se oli niin kummallinen, etten siitä ymmärtänyt hölynpölyä," vastasi yksi; "kyllä kai sinä olet sen oikein selittänyt."

"Minä olen ajatellut, että tämä lause on kirjoitettu tekopyhille, jotka luulevat täyttäneensä kaikki sillä, että elävät hurskaina, eivät tee kellekään vääryyttä ja kaikessa noudattavat hyviä tapoja," virkkoi toinen.

Kaarina ei ollut ollenkaan varma mitä lause oikein tarkoitti. Siirin selitys oli hänestä muutoin oikea, vaan se liikkui liian ahtaissa rajoissa. Hän ajatteli, että eläminen ja valvominen tarkoittaisi valppautta kaikissa elämänkysymyksissä, ei ainoastaan hengellisellä alalla, vaan kaikissa, jotka ympäröivässä elämässä ihmistä kohtaavat. Hänen arvelunsa mukaan olivat kuolleina ja kuolemaisillaan olevat ihmiset, joista tässä puhuttiin, sellaisia, jotka elivät ottamatta osaa elämän rientoihin, aivan kuin tämän elämän ulkopuolella, ja silloinkin, kun heidän ajatuksensa yksinomaan liikkuivat tulevaisen elämän kysymyksissä. Kun heillä oli usko Jumalaan ja syntein anteeksiantamukseen, niin he luottivat siihen, että heidän elämänsä kantoi uskon hedelmiä, ja seuraus oli, että he siinä luottamuksessa jäivät nykyisessä elämässä hyödyttömiksi olennoiksi, toisin sanoen: kuin kuolleiksi muulle maailmalle. Tämän ajatuksensa Kaarina piti omanaan, eikä virkkanut mitään, syystä että hän ei tahtonut heti ensi kerralla esiintyä toisten mielipiteitten vastustajana.

Seuraavia lauseita koetettiin samalla tavalla selittää, luettiin eteenpäin ja samoin lausuttiin arveluja luetun tarkoituksesta.

Kaarinan täytyi tunnustaa, että Siiri omalla tavallaan selvästi käsitti ajatukset, ja kaikesta tuntui, että hän oli kokenut hengellisen elämän alalla paljon sellaista, josta Kaarinalla ei ollut aavistusta. Mutta siitä huolimatta seisoi hän koko ajan mielessään kapinoivana Siiriä vastaan, silloin kun toiset nöyrästi alistuivat hänen etevämmyyteensä.

Kun luettiin lause: "minä tiedän sinun tekosi: et ole kylmä etkä kuuma; oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!" ja kun toiset arvelivat sen tarkoittavan uskonnollisia tunteita, käsitti Kaarina sen tarkoitukseksi suhdetta ympärillä liikkuvaan elämään, hyviin harrastuksiin ja kaikenpuoleiseen edistykseen. Kaarina ei voinut ymmärtää, että ne tässä luvussa olevat lauseet, jotka selvästi puhuivat persoonallisesta suhteesta Jumalaan, olisivat olleet ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että tätäkin ajallista elämää oli elettävä, ottamalla osaa sen kehitykseen ja voimiensa mukaan vaikuttamalla siihen, että hyvä pääsisi voitolle, ei ainoastaan ihmisessä itsessään, vaan hänen ympäristössään ja yhteiskunnassa, lähinnä hänen oman kansansa keskuudessa, sitten ihmiskunnassa kokonaisuudessaan.

Ja vihdoin kaikkien "lähetyskirjeitten" lopussa olevista lauseista:

"Joka voittaa, se näin puetaan valkeisiin vaatteihin — — —"

"Joka voittaa, hänestä minä teen pylvään Jumalani temppeliin — — —"

"Joka voittaa, sen minä annan istua kanssani valtaistuimellani — — —"

Sanat "joka voittaa", joita seurasivat ihanat lupaukset, käsitti Kaarina erilailla kuin toiset.

Siiri ja ne muut arvelivat, että oli puhe siitä voitosta, jonka ihminen saa taistelussaan syntiä ja maailman viettelyksiä vastaan. Kaarinan mielestä oli luultavampaa, että tämä tarkoitti ihmisen omassa sydämessä tapahtuvan taistelun voittamista. Hänestä tuntui, että monet sanat tässä luvussa viittasivat siihen. Jo luvun alusta huomasi, että Jumala vaati ihmiseltä valppautta ja toimintaa, keskiosassa puhuttiin Jumalan sanan mieleenpainamisen tärkeydestä ja lopussa taaskin varotettiin "haaleudesta" ja sanottiin m.m.: "ole siis innokas ja tee parannus". Tässä oli siis hänen mielestään kysymys etupäässä siitä voitosta, joka ihmisen tuli saavuttaa oman velttoutensa, laimeutensa ja uneliaisuutensa yli. Taaskin hänestä tuntui, että läheinen persoonallinen yhteys Jumalan kanssa ei olisi ristiriidassa tämän ajatuksen kanssa, vaan päinvastoin Jumalan apu silloin olisi lähempänä heikkoja voimia tukemassa.

Kun Siiri alkoi häneltä kysyä hänen mieltään, niin hän vihdoin päätti koettaa suoraan sanoa ajatuksensa, mutta sen tehtyään hän tuli huomaamaan, että hän törmäsi lujasti Siirin ajatuskantaa vastaan.

"Sinä siis olet sitä mieltä, että ihmisen on taisteltava pahaa vastaan ennenkuin on saavuttanut tuon läheisen suhteen Jumalan kanssa. Kuinka sinä luulet sen käyvän päinsä?" kysyi Siiri.

"Aivan yksinkertaisesti siten, että ihminen koettaa omassa mielessään punnita, mikä on oikein, ja menettelee sitten parhaan taitonsa ja ymmärryksensä mukaan!"

"Mistä sinä luulet, että ihminen saa voimaa tähän taisteluun, jos ei Jumala sitä hänelle anna?" kysyi Siiri.

"Ovathan järki ja tahto myöskin Jumalan lahjoja, ja kun ihminen niitä oikein käyttää, niin Jumalan avullahan hän silloin toimii!"

"Nyt sinä tekaiset omia mietiskelyjä. Sanotaanhan: 'Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, sitten nämä kaikki teille annetaan!' Onhan siinä aivan selvä käsky, että ensin on saavutettava varma suhde Jumalaan, ennenkuin taistelua, saatikka voittoa, on ajateltava mahdolliseksi!"

"Niin, mutta jos ihminen kaiken ikänsä etsii ja vasta viimeisellä hetkellään löytää, eikä ole uskaltanut sitä ennen mitään tehdä, niin hän kuolee, jättäen jälkeensä toimettoman elämän."

"Etkö muista että: 'Joka etsii hän löytää ja kolkuttavalle avataan'?"

"Niin, mutta jos hän löytää vasta kuolinhetkellään? En minä pääse siitä, että hän olisi rikkonut enemmän kuin jos hän olisi sillä välin, eläessään, käyttänyt järkeään, toimintahaluaan ja hyvää tahtoaan niin hyvin kuin on tainnut taistelussa hyvien aatteiden puolesta!"

"Mutta minäpä luulen, että hän ei olisi onnistunut, sillä jos ei Jumala huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat."

"Entä jos Jumala rakentaa mukana silloinkin, kun vielä hänestä kauempana olevat ja etsivällä kannalla seisovat ihmiset työtä tekevät?"

"Minusta näyttää kuin sinä tahtoisit päästä joutumasta siihen läheiseen yhteyteen Jumalan ja Jeesuksen kanssa, johon sanassa käsketään, ja että tahtoisit mieluummin luottaa omiin voimiisi, kuin Siihen, jonka voima on heikoissa väkevä."

Siiri sanoi tämän jyrkällä äänen painolla, ja Kaarinalla pyöri kielellä vastaus, että hän, Siiri, luuli olevansa niin paljoa viisaampi, että häntä vastaan ei saisi hiiskua mitään. Kuitenkaan hän ei mitään sanonut, sillä samassa hänen mielessään liikkui tunne siitä, että Siiri oli näissä asioissa hänen edellään.

Siirikään ei muuta sanonut sillä kertaa, mutta kun he olivat lyhyellä rukouksella lopettaneet keskustelun ja olivat poistumassa, tuli hän Kaarinan luo, katsoi häntä silmiin tutkivasti ja sanoi hiljaa: "Annathan anteeksi minun kiivauteni! En minä ajattele sinusta niin pahaa, kuin lienee sanoistani tuntunut."

"Mitäs sitä muistella! Sattuuhan sitä joskus kiivastumaankin! Ole huoletta, en minä sitä ole mieleeni painanut", vastasi Kaarina ja puisteli veitikkamaisesti toverin ojennettua kättä.

Vielä muutamassa raamatunlukupiiri-kokouksessa oli Kaarina mukana, mutta joka kerralla hän huomasi, ettei hänen ajatuskantansa soveltunut yhteen sen kanssa, mitä toiset ajattelivat, ja hän kärsi siitä, että hänen, ollakseen rehellinen, täytyi aina joutua väittelyyn. Tuntui niinkuin raamatunlukupiirin kokoukset hänen tähtensä olisivat tulleet yhä enemmän väittelykokousten luontoisiksi, kiivastumista uudistui yhä tiheämmin, ja usean kerran kokouksista erottiin kyynelsilmin. Kaarina kärsi siitä ehkä enin, koska hän arvasi, että hän itse oli siihen syypää. Ja joka kerta istuessaan toisten joukossa kärsi hän siitä paitse sisällisiä taisteluja. Toinen ääni käski hänet olemaan vaiti ja antamaan toisten pitää mielipiteensä, toinen ääni käski hänet olemaan rehellinen ja sanomaan oman ajatuksensa huolimatta siitä, mikä seuraisi.

Vihdoin hän päätti erota raamatunlukupiiristä, taikka oikeammin olla kokouksiin menemättä, ilmoittamatta mitään syytä, vaikka hän omassa mielessään oli päättänyt, ettei hän niihin enää ensinkään menisi. Tämän päätöksen tekeminen ei ollut aivan helppoa. Kaarina oli luullut, että keskustelemisesta vakavassa tarkoituksessa aina olisi hyötyä, että eriävilläkin mielipiteillä olisi joitakin yhtymäkohtia, kun vain pääsuunta olisi yhteinen, ja että tämän yhteisen pääsuunnan löytämisen kautta voisi syntyä erimielisten kesken kehittävää vuorovaikutusta. Mutta hän oli pettynyt laskuissaan. Hän ei ollut ottanut huomioon syrjävaikuttimia, tunteita ja intohimoja, jotka aina tulivat vaatimaan osansa. Todellisuus oli toisenlainen kuin se kaunis mielikuva, jonka Kaarina oli itselleen luonut. Oliko hän elämässään kokeva paljonkin sellaista? Minkälainen itse elämä sitten todellisuudessa oli? Oliko se ensinkään sellainen, kuin hän oli sitä mielessään kuvitellut?

Koska hän kerran oli kotiin kirjoittanut päätöksestään ruveta raamatunlukupiireihin, niin tuli hänen kirjoittaa siitäkin, että oli päättänyt niistä erota. Paljon päänvaivaa tuotti hänelle miettiminen, miten hänen tuli asiasta kirjoittaa, ettei hän saattaisi kunnon tovereitaan huonoon valoon, taikka muuten tässä arkaluontoisessa asiassa saisi aikaan väärää valaistusta.

Kirjoitettuaan konseptin, jossa oli monta mustaa viivaa sekä päälle ja alle viivan kirjoitettua, sai hän kirjeen lopullisesti seuraavaksi:

"— — — Minä en enää aijo käydä raamatunlukupiirien kokouksissa. Aikaa minulla kyllä olisi ja raamatunlukemiseen minulla myöskin olisi halua, mutta kumminkin olen vakavasti harkittuani päättänyt olla näistä kokouksista poissa. Syy on se, että toisilla tytöillä on toisenlainen tapa ajatella asioita ja me emme sovi yhteen. Niitten toisten mielestä olisi ihmisen ensin tultava uskovaiseksi ja vasta sitten kun hän on päässyt niin pitkälle saisi hän ruveta ajattelemaan muita maailman asioita. He arvelevat, että ihminen muutoin ei osaa oikein ajatella eikä toimia. Minä taas ajattelen, että hengellinen kehitys olisi kulkeva käsikädessä muun kehityksen kanssa ja sitä ei ole olemassa, jos ihminen istuu vain itseksensä mietiskellen ja raamattua lukien. Sentähden minä aina tahdon saada toisenlaiset selitykset raamattuun kuin ne muut. Minä toivon, että te ymmärrätte, etten tätä päätöstä ole tehnyt kevytmielisyydestä tahi uskonnon halveksimisen tähden. —"

Muutamien päivien perästä sai Kaarina äidiltä seuraavan kirjeen:

"Rakas Kaarina!

Vaikka aivan äsken sinulle kirjoitin, eikä nyt ole mitään uutta kerrottavaa, tahdon heti vastata sinun viime kirjeeseesi.

En ollenkaan ihmettele, että lopetit osanottosi raamatunlukupiireihin; luulen, että minä sinun sijassasi olisin tehnyt aivan samoin. Yleensä en hyväksy sitä, että erotaan yhdistyksistä ja yhteisistä hommista, kuten monasti tehdään, sen vuoksi, että jossain asiassa ollaan eri mieltä kuin enemmistö eikä omaa mielipidettä saada kyllin kuuluviin. Mutta tässä on mielestäni toinen asia kysymyksessä, sillä tällaisissa kokouksissa on pääasia oleva jokaisen oman ajatuspiirin laajentaminen ja hengellisen elämän kehittäminen. Ja siihen ei luullakseni ole suuria edellytyksiä, jos käy, kuten kerrot toveripiirissäsi käyneen, että väittely ja kiista tuli päätökseksi.

Mitä muuten tulee siihen periaatteeseen, joka saattoi sinut tekemään päätöksesi, voin kyllä käsittää ajatuksesi, vaikka olenkin hiukan toisella kannalla kuin sinä. Tahdon vähän tarkemmin selittää, missä suhteessa.

Kun olin nuori ja sinun ijässäsi, ajattelin minä jotenkin samoin kuin arvaan sinun nyt ajattelevan. Niin paljon kyin, siihenkin aikaan puhuttiin antautumisesta Jumalalle yksinomaan ja maailmallisen hylkäämisestä, en minä voinut näiden vaatimuksien oikeutusta ymmärtää. Luontoni ei sitä sallinut. Minä ajattelin, että uskonnollisuus, joka pysyy erillään nykyisestä elämästä, on väärää ja hyödytöntä uskonnollisuutta. Luulin sen voivan johtaa tekopyhyyteen ja ulkokultaisuuteen. Minun mielestäni tosi kristillisyyden tuli kehittyä taistelussa ulkona maailmassa, enkä pannut suurtakaan painoa hiljaisessa mietiskelyssä tapahtuvaan uskonnolliseen kehitykseen.

Mutta vanhetessani ja elämää kokiessani olen näiden asioiden suhteen muuttanut mieltäni. Olen tullut huomaamaan hiljaisuudessa tapahtuvan uskonnollisen kehityksen tärkeyden. Ei niin, että tahtoisin nytkään, taikka että edes pitäisin oikeana eroittaa uskonnollisen elämän kokonaan muusta elämästä. Päinvastoin olen yhä sitä mieltä, että todellinen kristillisyys välttämättömästi tunkeutuu kaikkialle ja painaa leimansa kaikkeen, vähäpätöisimpäänkin ihmisen toiminta-alalla. Mutta sittenkin on olemassa yksi puoli uskonnollista kehitystä, joka pysyy ulkonaisesta elämästä erillään. Se on hiljainen lähestyminen ja yhteenliittyminen Jumalaan, toisin sanoen persoonallisen kanssakäymisen kautta kehittyvä yhä lujempi yhteys Hänen kanssaan. Tämä suhde kehittyy syvällä ihmissydämen salaisimmassa sopukassa, ja mitä läheisempi se on, sitä kauemmas se pyrkii piiloutumaan ulkomaailmalta ja ympäröivältä elämältä.

En tahdo raamatunlukupiirien enkä muidenkaan kristillisien harrastuksien ylläpitämiseksi toimivien yhdistysten tuomitsijaksi ruveta, mutta tahdon kumminkin sanoa, että minussa aina on ollut salainen pelko, että epäkypsä nuoriso niiden kautta tulisi vetämään päivän valoon sellaista, joka kärsii joutumisestaan kosketukseen ulkomaailman kanssa, tarkoitan tuota ihmisen sisimmässä piilevää persoonallista uskonelämää. Ja toiselta puolen niiden kautta nuoriso, jolla on elämä edessään, ja jonka tehtävänä olisi ennen kaikkea valmistua kunnollisiksi työntekijöiksi ja valppaiksi taistelijoiksi jalojen aatteiden puolesta, voi joutua luonnottomasti kiihottuneeseen uskonnolliseen mietiskelyyn, joka voi sen johtaa monella lailla harhaan.

Mielelläni tunnustan, että jalot periaatteet elähdyttävät kristillisten nuorisoliikkeiden johtohenkilöitä, ja niillä on epäilemättä hyvä ja hyödyllinenkin vaikutuksensa. Mutta tahdon kumminkin sanoa sinulle mielipiteeni niistä, jotta käsittäisit minkä vuoksi en ole suorastaan liittynyt niiden kannattajiin ja jotta samalla huomaisit, että täydellisesti käsitän sinun menettelysi.

Hartaasti toivoisin, että sinussa kasvaisi elävä Jumalan tunteminen ja voimakas hengellinen elämä, mutta luulen, että sillä on sinussa suurempi kehittymisen mahdollisuus eläessäsi uskonnollista elämääsi erillään tovereistasi.

Heille ehkä on parempi toisin. Emme saa asettua heidän tielleen, vielä vähemmin heidän tuomarikseen.

Minulle on ollut hyvin mieluista saada kerran tilaisuutta ja aihetta kirjoittaa sinulle näistä asioista. Toivoakseni me vielä monta kertaa saamme vaihtaa mielipiteitä toistemme kanssa elämän vakavista kysymyksistä.

Terveisiä omaisilta ja omalta

Äidiltäsi."

Kaarina luki kirjeen uudestaan hitaasti ja painaen mieleensä ajatukset. Sitten hän vielä luki tämän kohdan:

"Hartaasti toivoisin, että sinussa kasvaisi elävä Jumalan tunteminen ja voimakas hengellinen elämä."

Hänen äitinsä toivo se oli! Olihan se hänenkin toivonsa! Mutta kuinka kaukana hän vielä olikaan siitä päämäärästä, johon hänen tuli pyrkiä!

Itsekkäisyyttä oli hänessä paljon ja hillitsemätöntä kiivautta ja pahoja ajatuksia ja hienotunteisuuden puutetta, niin paljon, paljon pahaa. Hän tiesi, että omat voimat eivät riittäisi sitä voittamaan, vaan hän tarvitsi siihen apua ylhäältä, ja sitä hän tahtoisi hartaasti sydämensä pohjasta rukoilla.

Mutta oliko hänellä täysi luottamus Jumalan apuun? Tällä hetkellä hän tunsi niin olevan, mutta oliko hänellä aina sama varmuus? Hän muisti monta hetkeä, jolloin mitä kauheimmat epäilykset väkisin tunkeutuivat mieleen. Näistäkin vapautuakseen hän tarvitsi Jumalan apua.

Hänet valtasi äkkiä rauhattomuus. Olikohan aivan varmaa, että Jumalan apu ulottuisi häneen, joka oli niin haparoiva ja heikko, joka oli niin kehittymätön hengellisen elämän alalla?

Tulisiko hän koskaan saamaan täyttä varmuutta siitä?

* * * * *

Muutamia minuutteja vain, niin olisivat kaukana näkyvistä kivitalojen harmahtavat seinät, puutalojen lauhtuneet tai lauhtumaisillaan olevat maalatut laudoitukset, poissa ruskeat kadut ja hiekoitetut käytävät, poissa näkyvistä laiskat ajurit hevosineen, maleksivat kävelijät ja taakkojaan kantavat tai kelkoillaan vetävät työn orjat!

Kaarina istui erään ylioppilaan, lapsuutensa leikkitoverin, rinnalla mukavassa nahkasten peittämässä matkareessä, joka kuului rekiretkeläisten iloiseen jonoon. Nyt jono läksi liikkeelle, kulkuset alkoivat helistä ensin hitaammassa, sitten yhä kiivaammaksi yltyvässä tahdissa, ja viimein kuului vain yksi tasainen kirjavaääninen soitto, se kuului edestä, takaapäin, syrjiltä, joka puolelta. Ja ihmiset seisahtuivat hetkeksi hymy huulilla, katseillaan seuratakseen nuorison iloista kulkuetta.

Se kiersi kerran ympäri torin, sitten se kulki pitkin pääkatua suoraan alas hohtavan valkoiselle lumikentälle, jota metsäiset kukkulat ympäröivät joka haaralla.

Mikä suloinen tuoksu, mikä puhdas ilma, mikä ihana näky! Ja kulkusten ja tiukujen kirjavaääninen soitto kaikui riemua, elämännautintoa, ikuista nuoruutta ja kevääntoivoa! Se soitto levisi yli valkean kentän, ja metsäisiltä kunnailta vastasi kaiku, vieritti soinnut takaisin ja pani nuorten sydämetkin soimaan samaa iloista ja onnekasta säveltä.

Ruusunpunainen hohde levisi yli taivaan kannen, se oli lyhyen päivätyönsä lopettaneen auringon jäähyväistervehdys talviselle luonnolle. Ja luonto vastasi tervehdykseen peräytymällä hetkeksi melkein näkymättömään usvaiseen huntuun, aivan kuin se siten olisi tahtonut osoittaa kaihoavaa, ikävöivää mieltään.

"Kyllä me olemme typeriä, kun niin vähän liikumme ulkopuolella kaupungin, silloin kun meillä siihen olisi aikaa ja tilaisuutta", sanoi Kaarina vierustoverilleen, joka istui selkäkenossa tilaisuutta varten lainaamaansa sudennahkaturkkiin puettuna ja näytti nauttivan olemassa-olostaan. Hän näytti tässä istuessaan lyhyeltä, vaan hän oli pitkä mies. Suuret silmät olivat siniset, nenä suora ja parraton suu; pienenlainen kapea leuka oli melkein kokonaan karvakauluksen peitossa.

"Minä juuri tässä ajattelin, että kyllä pitää ruveta hiihtämään tästä puoleen. Ihan huomispäivänä minä lähetän sukseni tervattavaksi", vastasi nuorukainen ja koetti puhuessaan kääntyä Kaarinaan päin, mutta turkki oli jäykkä ja reki ahdas, niin että ainoastaan pää pääsi sen verran kääntymään, että silmät kieroon katsoen näkivät Kaarinan.

He alkoivat sitten suunnitella hiihtoretkiä joka aamu joululuvan aikana ja olivat molemmat yhtä mieltä siitä, että siitä tulisi erinomaisen hauskaa.

Sitten he painautuivat taas kukin kolkalleen. Kaarina veti ison huivin tiiviimmästi ympärilleen, sillä jäältä tuleva viima pyrki tunkeutumaan sen alle ja jäähdyttämään.

"Miltähän tuntuisi, jos tässä vieressä istuisi se kaikkein rakkain, jota hän ei vielä ollut löytänyt, joka tuntisi hänen sydämensä tykytykset yhtä hyvin kuin hän itse, joka aavistaisi hänen ilmaisemattomatkin ajatuksensa, joka ymmärtäisi häntä täydellisesti? Ja hän tämän toverinsa tuntisi ja tietäisi hänenkin salaisimmat ajatuksensa ja käsittäisi hänet kaikessa. Ja he molemmat, jos he tässä istuisivat kahden kesken talvisen luonnon keskellä, tuntisivat itsensä niin onnellisiksi, eivätkä he vain tänä yhtenä iltana yhdessä ajaisi, vaan aina, koko pitkän elämän ajan kulkisivat he samaa tietä yhdessä. —"

Jo alkoivat tähdet taivaalla tuikkia, ilma kirkastua ja kuun kapea käyrä viiva yhä selvempänä loistaa. Metsäiset rannat olivat tulleet tummemmiksi, ei enää eroittanut saaria mantereesta eikä kauempana olevia kukkuloita laisinkaan näkynyt. Kaarina veti huivinsa ihan huppuun.

"Entä jos täällä vieressä olisi se oikea!" Kaarinaa hytkähdytti, sillä niin naurettavalta tuntui se ajatus. Hänen täytyi kurkistaa toveriaan. Jokohan se nukkui, koskapa ei mitään virkkanut? Ei, silmät olivat auki, hänkin oli omissa ajatuksissaan.

"Kaikenlaisia ajatuksia sitä voikin mieleen tulla!" Kaarinan matkatoveri oli hyvä poika, aina reipas ja ilomielinen, lapsena aina pienempien puolustaja vallattomien poikien kujeita vastaan, isompana aina mukana ja hauska toveri. Ennen suomalaisen seuran iltamissa hän oli Kaarinalla melkein säännöllisesti franseesikavaljeerina, ja jos he Helsingissä sattuivat yhteen teatterissa tai jossain muualla, niin aina hän kohteliaasti saattoi Kaarinan kotiin, jos tällä ei ollut seuraa. Mutta vaikka he tavallaan, vanhoina tuttuina ymmärsivätkin toisensa hyvin, oli heidän suhteensa kumminkin sellainen, että tuntui aivan hullunkuriselta ajatus, että hän voisi tulla Kaarinalle muuksi kuin mikä hän nyt oli. "Hyvä poika", siinä kaikki! "Olkoon siihen tyytyväinen, kaikki pojat eivät sitä liikanimeä ansaitse!"

Reki nousi maihin, lämmin henkäys tuntui vastassa ja Kaarina aukaisi huivinsa nähdäkseen ympärilleen. Kuin mustat haamut vilahtivat puut heidän ohitsensa metsätietä kuljettaessa, sitten tultiin aukealle ja viimein kujaa myöten taloon, jonka tupa oli heitä varten tilattu.

Kamarissa riisuutuessa seurueen jäsenet iloisin huudahduksin toinen toisiaan tervehtivät. Kaksi nuorta herraa, ollen nähtävästi joukossa viisaampia, seisoi vähän syrjemmässä toisista, kunnes heidän seuralaisensa, Tuomolan tytöt, tulivat heitä serkkuinaan toisille esittämään. Toinen heistä oli pitkä, vaaleaverinen, toinen lyhyempi ja tummempi.

Kaarina oli ennenkin kuullut puhuttavan näistä Tuomolan tyttöjen serkuista, ja joulunaikana hän oli heidät nähnytkin vilahdukselta, mutta nyt hän ensi kerran näki heitä likemmältä. Se vaaleampi oli juuri sellainen, jommoiseksi Kaarina oli ihanteensa kuvitellut: solakka, jalopiirteinen ja ryhdikäs, käytökseltään varma ja kumminkin ystävällinen. Mutta sittenkin tuo toinen, tummempi ja lyhyempi, jolla nuo ulkonaiset ihanteelliset ominaisuudet vähemmin esiintyivät, teki Kaarinaan syvemmän vaikutuksen heti ensi näkemältä. Mikä sen aiheutti, siitä hän ei tiennyt, mutta sen hän vain tunsi, että hänen täytyi millä keinoin hyvänsä päästä tuosta henkilöstä selville ja päästä hänen kanssaan enempään tuttavuuteen, sillä jotain erinomaisempaa juuri häntä varten täytyi olla siinä ihmisessä!

Ilta kului leikeissä ja tanssissa. Sitten syötiin talon emännän valmistama maukas illallinen ja vihdoin iltayöstä lähdettiin kotimatkalle.

Kun Kaarina oli asettunut rekeen toverinsa viereen ja joukko taas oli paluumatkalla, oli Kaarinan mieliala muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin tulomatkalla. Mistä tämä muutos? Oliko hän jotain kokenut, vai eikö hän ollut mitään kokenut? Mikä oli hänellä mielessä? — Ei mikään — ja kuitenkin jotain! — Mikä se 'jotain' oli? Mielikuvitustako, vai todellisuutta?

Ei, ei se ollut mitään! — Tänä iltana kaikki hullutukset pyörivät mielessä. Ensin hän kuvittelee mielessään, että matkatoveri olisi hänelle se yksi ja ainoa, aivan mahdotonta asiaa. Sitte hän ensi tapaamalta, tietämättään taivaallista tuosta toisesta, alkaa häntä ajatuksillaan, silmillään ja korvillaan seurata, aivan kuin ei muita enää maailmassa olisikaan. Siinä toinen hullutus!

No, nyt järkeviin ajatuksiin! Kaarina alkaa huivinsa raosta tirkistää tähtiä, jotka yöllisellä taivaalla vilkkuvat. Tuossa on Väinämöisen viikate, tuossa on Otava, tuossa kulkee linnunrata. Mikähän loistava tähti tuokin tuossa lienee. Olisipa hauska tietää niiden kaikkien nimet!

Mutta kuinka kauniisti ne loistavat! "Katseleekohan hänkin niitä, huomaako hänkin kuinka kirkkaat ja loistavat ne ovat?"

No, joko nyt taas! Mistä se nyt taas tuli mieleen, tuo hullutus! —

Kuinkas monta viikkoa on vielä koulun alkuun? — Vähän yli kaksi viikkoa. — Viimeinen lukukausi. — Ylioppilaskirjoitukset — tentit — suulliset tutkinnot. — Miten hän niistä suoriutuisi?

Tulisikohan hän Helsinkiin lukukauden ajaksi? — No, mutta miksi taasen hän mielessä! — Olihan Kaarina ennenkin nähnyt nuoria miehiä, olihan hän ennenkin niiden kanssa seurustellut ja tavannut keskustelussa yhdenmukaista ajatustapaa ja ymmärtämystä. Mutta minkä vuoksi hän niin tavattomasti riemastui sydämessään, kun hän huomasi, että tämä hänet ymmärsi niin hyvin, ettei hänen tarvinnut loppuja selitellä, niinkuin pari kertaa tapahtui? Miksi tuntui kuin tuon toisen ei olisi tarvinnut kaikkea puhua, sillä ymmärsihän Kaarina ilmankin, ja miksi tämäkin sai hänet niin iloiseksi? Mikäs erinomainen tämä oli? — Eikä hän ollut edes kauan puhunut Kaarinan kanssa, vaan paljoa enemmän hän tuntui puhuvan toisten kanssa. Joutavia mietteitä!

Kun edes vierustoveri olisi puheliaampi, jotta ajatukset suuntautuisivat pois tuosta painajaisen tavoin aina esiin tunkeutuvasta "hänestä".

Eihän hän, Kaarina, ollut mikään tuollainen löyhkä, joka heti ensi näkemästä ihastuu, tänään tähän, huomenna tuohon! Sellainen hän ei ollut, eikä tahtonut sellaiseksi tulla! Mistä hullusta sitten tuo puuska johtui? Oliko "hän" antanut siihen aihetta? Kaarina rupesi miettimään ja kävi ajatuksissa läpi koko illan yhdessä-olon. Totta tosiaan, ei "hänessä" syytä ollut! No, mutta sepä sitten ihmettä oli!

Kaarina päätti ruveta juttelemaan, haihduttaakseen nämä ajatukset. Hän nykäisi vierustoveriaan:

"Joko sinä nukut?"

"No, enhän toki, minä vain ihmettelen, että sinä olet niin hiljaa."

"Oletpa sinä vähän niinkuin epäkohtelias kavaljeeri; onhan herrojen asia ylläpitää keskustelua!"

"Vanhanaikuiseksihan sinä olet tullut. Onhan nykyajan naisilla siinä suhteessa yhtä suuri oikeus kuin herroilla."

"Minähän se nytkin keskustelun alotin! Katso sinä, ettei se pääse seisahtumaan!"

"Pelkäätkö sinä nukkuvasi, jos ei suusi ole liikkeellä?"

"Ei minua nukuta, mutta minä pelkään, että sinä nukkuisit!"

"Mitä sinä siitä pelkäät? Ei suinkaan sinulla ole sitä vanhaa pelkoa, että ulkona nukkumisesta voi saada keuhkokuumeen?"

"En minä senvuoksi, mutta ymmärräthän sinä, että minulla ei ole mitään hauskaa koko matkalla, jos sinä kuorsaat."

Liekö hän, vastaväitteistään huolimatta, ottanut onkeensa Kaarinan velvoittavan käskyn ylläpitää keskustelua, vai liekö oma halu sen vaikuttanut, sitä Kaarina ei tiennyt, pää-asia vain, että juttelu tästä puoleen ei tauonnut koko matkalla. Kun Kaarina koti-ovella heitti jäähyväiset toveriltaan, ei hän enää muistanut äskeisiä kiusallisia mietteitään, vaan tunsi matkan jälkeen samalla virkistystä ja luonnollista miellyttävää väsymystä.

Hiljaisuudessa kuluivat joululuvan viimeiset päivät. Milloin hän ei ollut ulkona hiihtämässä, kului aika osaksi kirjojen ääressä, osaksi vaatteiden kuntoonpanemisessa, joskus lautapelin, kirjailijapelin tai muun leikin ääressä sisarusten kanssa, jotka nykyään olivat Kaarinalle paljoa suuremmaksi seuraksi kuin ennen. Elvi, joka oli kasvanut melkein Kaarinan pituiseksi, alistui yhä vieläkin, kuten pienempänä, kiltisti Kaarinan mielihaluja noudattamaan. Ilmari vielä joskus oli kiusaamispäällä, mutta muuten hän oli hyvin viisas ja tottelevainen poika. He olivat kaikki jo koululaisten kirjoissa, Airakin, joka kävi "leikkikoulua" erään ystävällisen rouvan luona, muutamien muiden samanikäisten kanssa.

Iltaisin, nuorempien nukkuessa ja kun hänkin oli vanhemmilleen toivottanut hyvää yötä ja lähtenyt levolle, pyrki hänen mieleensä useimmiten aivan vastustamattomalla voimalla kuva: tumma tukka, siniset silmät, pienet tummat viikset, pyöreät kasvot hyväntahtoisine ilmeineen. Useimmiten hän työnsi kuvan luotaan, eihän hänellä ollut mitään sen kanssa tekemistä! Mutta joskus hän oli sillä päällä, ettei hän tahtonutkaan sysätä kuvaa pois luotaan, vaan koetti päinvastoin vetää sitä lähemmäksi itseään, tarkastaa sitä, syventyä siihen ja tutkia sitä perinpohjin; mutta silloin se kävi äkkiä epäselväksi ja hävisi hänen näkyvistään. Päästyään irti kuvasta hän sai taas rauhassa antautua tulevaisuuden-unelmiinsa, joita hän rakasti, hän sai taas rakennella pilvilinnoja ja toinen toisiaan ihanampia utukuvia. Hänestä tulee ensin ylioppilas, sitten hän lukee maisteriksi, sitten antautuu sellaiseen toimeen, jossa hän eniten voi maataan ja kansaansa palvella. Hän ei vielä ollut selvillä, mikä se toimi olisi, mutta hän oli varma, että se hänelle selviäisi. Hän ei panisi kynttiläänsä vakan alle, vaan hän tekisi työtä kaikilla voimillaan: minkä hän oikeaksi tietäisi, siitä hän puhuisi, heikkojen puolesta hän taistelisi, totuutta hän aina puolustaisi!

Tultuaan Helsingin yhteiskouluun ja uusien toverien joukkoon oli hän huomannut, että oli omien lahjojensa ja taitojensa suhteen ajatellut liiankin paljon itsestään, sillä hän tapasi monta itseään etevämpää siellä. Mutta hyvään tahtoon ja työtarmoon nähden tiesi hän sittenkin olevansa ensimäisiä. Hän uskoi, että hänellä olisi erikoinen tärkeä paikkansa täytettävänä, ja missä se olisikin, niin hän täyttäisi sen kunnollisesti, ja elämänsä sekä työnsä hän uhraisi kansansa hyväksi.

Toisinaan häntä vaivasi se, että hän ei vieläkään, vaikka niin lähellä oli aika, jolloin oli tehtävä päätös opin-urasta, voinut luoda itselleen tulevasta hänelle erikoisesta toiminta-alastaan kouriin tuntuvampaa kuvaa. Usealla toverilla oli täysi varmuus kutsumuksestaan. He olivat onnellisia! Mutta hän, vaikka kuinka olisi koettanut asiata miettiä, ei päässyt siinä asiassa selvyyteen.

Tuli vihdoin aika, että hänen täytyi lähteä takaisin Helsinkiin, suorittamaan viimeisen lukukauden koulun penkillä istumiset, ylioppilaskirjoitukset, tentit ja vihdoin suulliset tutkinnot yliopistossa.

Aivan toisenlainen tunnelma vallitsi luokalla tämän lukukauden alussa kuin muulloin. He, tulevat ylioppilaskokelaat, pysyttäytyivät muista hiukan loitommalla, ja muut jos mahdollista vielä loitommalla heistä, ja mitä lähemmäksi tuli ylioppilaskirjoitusten aika, sitä selvemmin tuntui joka tunnilla, että opettajat ja oppilaat ponnistivat yhteistä päämäärää saavuttaakseen, koulun kunnian pelastamiseksi vaikeassa koetuksessa.

Vihdoin loppui säännöllinen koulunkäynti, eräänä lauantaina helmikuun viimeisenä päivänä. Se oli ensimäinen riemunpäivä ja ehkä kaikista ehjin, sillä vielähän olivat kaikki yhdenarvoiset, kun ei tiedetty reppujen saajista. Koko luokka lähti koulun pihalta ajamaan penkinpainajaisiinsa alaluokkalaisten hurratessa kummallakin puolen katua. Kerrassaan hauska oli toverillinen yhdessäolo, puheita pidettiin, laulettiin ja lopuksi tanssittiin.

Seuraavana maanantaina, kun toiset menivät koulukirjat kainalossa kouluun, käyskentelivät ylioppilaskokelaat huolettoman näköisinä koulun sivutse.

Kaukana oli kumminkin itse asiassa huolettomuus. Valmistavia harjoituksia ja kokeita, jokunen vähäisempi tentti ja vihdoin arvailemiset ja otaksumiset ylioppilaskirjoitusten suhteen, ne painoivat lyijynraskaana taakkana nuoria hartioita. Sitten vielä painoi tuo tieto, että kaikki sukulaiset ja tuttavat, useat uteliaisuudella, enemmän kuin oikealla osanotolla, tiedustelivat heidän töitään ja kokeitaan. Heidän nähtensä koetettiin olla tyynen ja varman näköisiä. Tottumattominkin tässä oppi vähän teeskentelemään.

Sitten koettivat nuo jännittävät ylioppilaskirjoitusten päivät. Kaarina suoriutui onnellisesti kirjoituksista, ei tullut sairautta häiritsemään kirjoituksia, eikä sattunut ainakaan suurempia hermostumisesta johtuneita pukkeja, ja pahin taakka oli näin ollen poissa, kun viimeinen kirjoitus oli ohi.

Tenttien pitkä jakso, joka varsinaisesti alkoi näiden päivien perästä, ei yleensä tuottanut suurempaa rasitusta niille, jotka olivat huolellisesti läksynsä lukeneet, ja siitä syystä olisivat ne Kaarinallekin olleet helpot, jollei olisi sattunut muuatta tapausta.

Hän, tuo joulunaikainen uusi tuttava, tuli odottamatta vastaan kadulla eräänä päivänä, kun Kaarina astui kotia koulusta. Hän kulki nopein askelin, melkein kiirehtimällä, ja kädessä hänellä oli mustakantinen kirjoitusvihko. Kun hän huomasi Kaarinan, niin hän nosti lakkiaan, mutta Kaarina hämmästyi niin, että hän ei tiennyt kuinka liikuttaisi jalkojaan, jotta hän pääsisi onnellisesti vastaantulijan sivu, niin hervottomiksi ne äkkiä kävivät. Samalla Kaarina tunsi, että veri nousi päähän, ja häntä pelotti suuresti, että kaikki ihmiset huomaisivat hänen hämminkinsä.

Kaarina oli alkanut luulla, että liekehtiminen oli laannut, hän oli uskotellut itselleen, että se olikin ollut turhaa mielikuvitusta, mutta nyt hän taas tunsi, että se oli sittenkin jotain. Turhan tähden hän ei vavissut, aivan ilman syytä ei sydän oudosti sykkinyt. Aivan kummallinen hätääntynyt tunne hänellä oli koko kotimatkallaan.

Mutta jospa se oli sitä, että Kaarina ei ollut häntä nähnyt? Jos hän useammin tapaisi, niin varmaan hän tottuisi; jos hän lähemmin tutustuisi, ehkä hän tulisi huomaamaan, että tämä uusi tuttavuus ei ollut kummempi kuin monet entiset? Kaarinan täytyisi välttämättömästi päästä hänen seuraansa uudestaan ja hyvin usein, jotta hän tulisi tavallisemmaksi ja jokapäiväisemmäksi. Silloin varmaan turhat mielikuvat häviäisivät!

Näin ajatteli Kaarina istuessaan taas kotona työpöytänsä ääressä. Mutta kun hän oli päässyt ajatuksen loppuun ja istui siinä hiljaa yksinään, niin tunki taasen hänen sisäisten silmien eteen tuo kuva, jota hän viime aikoina oli alkanut unohtaa. Se oli vain selvempi kuin ennen ja silmät olivat niin omituisen näköiset. Ei kellään ihmisellä Kaarina ollut sellaisia nähnyt ennen. Jospa tuo kuva sittenkin merkitsisi jotain hänelle? Jospa nuo silmät sittenkin loistaisivat toisin kuin kaikkein muiden juuri häntä kohtaan? Kuvastuisikohan niissä joku salattu kaiho?

"Pois taas joutavat ajatukset! Muuta, tärkeämpää nyt on edessä. Kaarina hoi, ole ahkera, muuten ei kunnian kukko sinulle laula!"

Kaarina otti historiansa ja alkoi lukea vuosilukuja.

Sillä kertaa oli Kaarina saanut haihdutetuksi kuvan mielestään. Mutta, miten ollakaan, palasi hän jälleen ja yhä selvempänä häiritsemään Kaarinan tehtäviä.

Vihdoin hän alkoi huomata, että hänen voimansa eivät riittäneet sitä mielestä irroittamaan, ja kun hän näin luopui taistelusta sitä vastaan, otti se hänet kokonaan valtaansa. Ja kumma kyllä, lopulta se ei enää häirinnytkään, vaan päinvastoin se oli hänen alituisena seuranaan aivan kuin häntä tukemassa ja helpottamassa hänen työtään.

Hänen mielensä alkoi tulla täydelliseen tasapainoon, kun kuva yhä enemmän sulautui hänen omaan sisälliseen olemukseensa. Taas sujui työ hyvin ja tasaisesti siksi kunnes taas kerran, ilman ulkonaista aihetta, Kaarinan mieleen juolahti epäilevä kysymys: "Välittääkö hän todellakaan minusta ollenkaan? Onko edes mitään suoranaista aihetta sitä luulla?" Ja silloin Kaarinan valtasi omituinen toivottomuus, joka hänen mieltään järkytti siitä tyyneydestä, jota hän näinä tärkeinä viikkoina välttämättömästi olisi tarvinnut. Hänestä koko maailma näytti mustalta eikä hän uskaltanut luottaa omaan elämäntehtäväänsä. Ja eräs vanha ystävällinen täti, jonka hän kerran kadulla tapasi, katseli häntä tutkivasti, puisti päätään ja sanoi: "Kylläpä sinusta näkyy, että olet lukenut! Kunhan vain et kadottaisi terveyttäsi! Sen minä aina olen sanonut, että naiset eivät kestä niin suuria ponnistuksia, kuin on tuo ylioppilastutkinto!"

Jonkun aikaa Kaarina eli tällaisessa synkässä mielentilassa. Sitte hän tuli ajatelleeksi, että oli olemassa jotain, jota sanottiin toivottomaksi rakkaudeksi, ja hän päätti, että hänen tunteensa, jos se oli rakkautta, oli tätä yksipuolista laatua. Eihän hän ollut ensimäinen, joka sellaista sai kokea, olivathan muutkin kestäneet sortumatta, miks'ei hän, jolla kumminkin oli, toisin kuin naisilla ennen, mahdollisuus kehittyä ja saada elämässä tyydytystä hyödyllisen toiminnan kautta ulkopuolella kotia. Näin hän koetti itseään rauhoittaa ja tunsikin siten jonkunlaista tyyntymistä. Verrattain levollisella mielellä hän näin ollen suoritti viimeiset tentit.

* * * * *

Koitti vihdoin päivä, jolloin ylioppilaskokelaiden tuli ilmoittautua suullisiin tutkintoihin yliopistossa. Juhlallisin mielin silloin juhlapuvuissa astuttiin yliopiston avaraan, pylväskäytävän ympäröimään eteiseen ja sieltä yläkerrokseen, jossa ilmoittautuminen oli tapahtuva. Mutta vieläkin tärkeämpi oli ilta, jolloin tutkintojen jälkeen päätös annettiin ja juostiin paljain päin lunastamaan lyyryn koristamia valkoisia lakkeja, ja kaikkein riemuisin oli hetki, jolloin omaisten taaja parvi hurraahuutojen kaikuessa tuli valkolakkisia ruusuilla koristamaan.

Kaarinalla ei ollut läheisiä omaisia vastaanottamassa, mutta hänen emännältään ja parilta muulta tuttavalta sai hänkin kukkia ja vilpittömiä onnentoivotuksia. Itse hän luuli, etteivät ne, jotka olivat kaulasta helmaan saakka, vieläpä selkäpuoleltakin kukkien vallassa, voineet olla iloisempia kuin hän, jolla kukkaset tuskin rintapuolen peittivät. Niin oli hänen sydämensä täynnä riemuisia tunteita!

Illalla meni koko joukko Alppilaan, viettämään yhteistä ilojuhlaa, kaikki paitse yksi tytöistä, jolle oli samana iltana saapunut tieto sisarensa kuolemasta, kuten eräs tovereista tiesi kertoa.

Tämä sanoma sai nuoret mielet hetkeksi vakaviksi ja Kaarinaan se teki niin syvän vaikutuksen, että hän tunsi välttämätöntä tarvetta ilmaista vakavat ajatuksensa toisille. Hän kilisti simalasiaan ja puhui:

"Me kysymme, miksi tämä surullinen tapaus on tullut juuri tänä iltana eroittamaan yhden tovereista seurastamme ja luomaan synkän, varjon valoisiin mieliimme. Me kysymme, mutta emme löydä vastausta. En minäkään tahdo yrittää siihen vastata. Mieluummin olisin minäkin suonut, että ilojuhlamme olisi ollut eheämpi.

Mutta, toverit, kun kerran olemme tulleet vakavalle mielelle, niin on meille ehkä helpompi, kuin muutoin olisi ollut, ajatella vakavia ajatuksia. Ja huolimatta siitä, että meillä nyt on aihetta olla iloisia oikein sydämen pohjasta, toivoisin, että me kaikki voisimme olla yksimieliset siitä, että vakaviinkin ajatuksiin on aihetta.

Me olemme astuneet yli tuon korkean kynnyksen, joka ylioppilastutkinnoksi sanotaan, eteisestä suoraan huoneeseen, jossa näemme ympärillämme laajoja kirjahyllyjä täynnä tieteellistä kirjallisuutta, pöytiä, joilla seisoo vaakoja, retortteja, koeputkia, seinillä karttoja ja kuvia monenlaisia, taideteoksia, kaavakuvia ja paljon muuta. Meidän tulee viipyä tässä avarassa salissa ja tehdä työtä uutterasti ja tunnollisesti, mutta työmme lomassa meidän täytyy myöskin astua ulos tästä salista, siitä suuresta ovesta, joka vie ulos luontoon, ja seurustella sen kansan kanssa, joka siellä asustaa, oman Suomen kansamme kanssa, oppiaksemme heiltä mitä he ovat ja mitä he meiltä odottavat. Meidän tulee lomahetkinämme avata salin avarat ikkunat ja tutkien tarkastaa sitä elämää, jonka ulkona näemme, hakeaksemme sitä paikkaa, joka on meitä varten varattu, sitä toiminta-alaa, joka on meidän kunkin osaksemme tuleva. Meidän tulee aina muistaa, että me viivymme avarassa opinsalissa ei ainoastaan oman tulevaisuutemme turvaamiseksi, vaan myöskin ja ennen muuta tullaksemme kansamme kelvollisiksi palvelijoiksi ja voidaksemme hyvin täyttää elämäntehtävämme.

Tästä salista aukeaa monta syrjäovea, jotka vievät sivuhuoneisiin. Pitäkäämme kunnianasianamme olla menemättä niihin kamareihin, joissa me voisimme heikontua ja huonontua niissä vallitsevan ummehtuneen ilman tähden, jos kuinka houkuttelevalta tuntuisikin; kääntykäämme ovelta pois, jos tunnemme, että ilma on tekotuoksuista raskas, ja rientäkäämme niiden ikkunoiden luo, joista Jumalan aurinko paistaa ja raitis ilma virtaa. Sieltä saamme voimaa, työhalua ja elämänintoa. Ja niitä me tarvitsemme aina.

Onnea etsikäämme sieltä mistä sen todella löydämme, siitä tyydytyksestä, että me pyrimme kunnon kansalaisiksi, ei oman pikkuisen persoonamme tähden, vaan voidaksemme oman kansamme hyväksi itsemme uhrata ja sen arvoa kohottaa ja ylläpitää.

Tehkäämme tänään vakava lupaus, että näin teemme.

Sill' mitä jos ei työmme suurempi oisi kuin kipunan mi syttyy sammumaan ja verrata vaikk' eloamme voisi meressä yksityiseen pisaraan, vaan sinä Suomenmaamme tulet rikkaaks ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks! Jumala synnyinmaata siunatkoon!"

Kaarinan lopetettua puheensa seurasi vielä toisiakin, välillä laulettiin yksiäänisiä lauluja ja mitä myöhemmäksi kului, sitä iloisemmaksi tuli mieliala. Aamun valetessa vasta noustiin ja lähdettiin kotimatkalle.

Pari päivää tämän jälkeen käveli Kaarina asemasillalla odottamassa junan lähtöä. Hän oli jäänyt toisista jälemmäksi eikä asemalla ollut saattajoita muita kuin hänen aina ystävällinen emäntänsä.

Tulihan tuossa toinenkin. Kaarina ei erehtynyt, hän tuli suoraan luo, kaksi ruusua oli hänen kädessään, ne hän pyysi antaa Kaarinalle. Kädenpuristus, ja hän hävisi toisten valkolakkisten parveen!

Kuului toinen soitto. Kaarina hyvästeli kiireisesti emäntäänsä ja astui vaunuun, joka veisi hänet yhä kauemmas Helsingistä. Ensi hetkenä tunsi hän jonkunlaista ikäväntapaista tunnetta siirtyessään sieltä poispäin.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänet täytti monta vertaa voimakkaampi riemullisuuden tunne.

Hän ei sittenkään ollut turhia uneksinut!

Hänen rakkautensa ei sittenkään ollut toivoton!

Vielä kädessään olevat ruusut sen todistivat! Hän pisti ne povelleen, niin että hän joka hetki voi tuntea niiden tuoksun.

Juna hiljentää vauhtiansa, jo näkyy asemasilta ja odottava väkijoukko! Hetkinen vain, niin juna pysähtyy!

Kaarina tarttuu käsitavaroihin, jotka hän on latonut penkille eteensä ja astuu muun joukon keskellä ulos ovesta. Tultuaan vaunusta ulos huomaa hän vanhempainsa seisovan rinnakkain asemasillalla. Isän parta on käynyt harmaammaksi, äiti, joka on viime vuosina lihonut, on kuitenkin kasvoiltaan melkein kapeampi kuin ennen ja hienoja ryppyjä on ilmaantunut suupielien ja nenänjuuren ympärille, tehden hänet vanhentuneen näköiseksi. Kumpikin etsii häntä katseillaan, isä oikein levottoman näköisenä.

Nyt he näkevät hänet, ensin isä, sitten äiti, joka on likinäköisempi. Oi, kuinka heidän silmänsä loistavat ilosta!

Kaarina rientää heidän luokseen ja syleilisi heitä siinä samassa silmänräpäyksessä, jolleivat kädet olisi kiinni tavaroissa. Vasta sen jälkeen kun isä ja äiti yksissä neuvoin ovat niistä vapauttaneet hänen oikean kätensä, saa hän tarttuneeksi heitä kaulaan, ensin äitiä ja sitten isää, vastaanottaen samalla heidänkin lämpimät syleilynsä.

Mutta ketkä tuolla? Uudet kesäpuvut olivat pettää! Eini ja Helli! Kaarina syöksyi heitä kohti, ja sai vastaanottaa heidän iloiset onnittelunsa.

Sitten päätettiin, että isä ottaisi ulos matkatavarat ja ajaisi äidin kanssa ajurilla kotiin ja Kaarina sen sijaan menisi jalkasin toisten tyttöjen kanssa.

Kaarina sai nyt aikaa lähemmin tarkastaa tovereitansa. Helli oli tullut solakammaksi ja hänen kasvonsa pienet piirteet näyttivät entistä hienommilta, Einikin näytti muuttuneen viime näkemältä. Ehkäpä tuo uutta kuosia oleva kevättakkikin osaltaan vaikutti sen, että hänen kauniisti kehittyneen vartalonsa piirteet tulivat selvemmin näkyviin. Hänen säännölliset kasvonsa olivat tulleet voimakkaammiksi, joka seikka niitä kaunisti ja teki ne Kaarinan mielestä entistä miellyttävämmiksi.

Siinä he sitten läksivät astumaan yhdessä rivissä, Kaarina keskellä, Helli oikealla, Eini vasemmalla puolella, reunimmaisten melkein työntäessä edellään valkolakkista toveriaan.

"Muistatko kuinka minä kerran ennustin, että sinusta tulee ylioppilas, oikeaanhan minä osasin!"

"Ja minä, että sinusta tulee voimistelija! Mutta sinä, Helli, sinustahan tulee rouva, aivanhan olin unohtaa onnitella! Näytäppä vasemman käden nimetöntä! Voi, voi kuinka se kiiltää! Onnea nyt vain!"

"Kuka sen tietää, vaikka sinustakin vielä tulisi! Mistä sinä olet nuo ruusut saanut?" Helli iski näin sanoessaan viekkaasti silmää.

Kaarina ei vastannut mitään ennenkuin Einikin alkoi häntä ahdistaa:

"Sano suoraan, eläkä peitä, kuka ne antoi?"

"Sitä en sano, en ainakaan vielä!"

"Kuka sitä olisi uskonut, että sinä olet sellaisia salaisia ystäviä itsellesi hankkinut", sanoi Helli, mutta katsellen kieroon Kaarinaan päin sanoi hän sitten: "Ei ruveta utelemaan enempää, koska hän punastuu!"

Kaarina sai vielä tehdä selkoa äänimäärästään ja miltä oli tuntunut, kun hän ensimäisen kerran painoi ylioppilaslakin päähänsä, saiko hän paljon kukkia ja oliko hauskat ylioppilaslaskemut.

Kaarina puolestaan tahtoi saada tietoja entisistä tyttökoulutovereistaan, jotka hänelle sittenkin olivat pysyneet ja tulisivat pysymään rakkaampana kuin uudet, helsinkiläiset toverit.

Hän saikin kuulla jotain heistä kaikista. Merkillisintä kaikista oli kertomus Taimista: hän oli tullut uskovaiseksi! Hän oli metodisti! Leipänsä hän ansaitsi kauniin käsialansa avulla. Hän oli tuomarin apulaisena, puhtaaksikirjoittajana. Terve hän ei vielä ollut, mutta kesällä hän aikoi mennä kylpylaitokseen.

He päättivät mennä seuraavana iltana yhdessä kävelemään, saadakseen rauhassa keskustella yhteisistä tovereistaan ja vanhoista koulumuistoistaan.

Kodin luo tullessa saapuivat vanhemmatkin ajaen ja heitettyään jäähyväiset tytöille auttoi Kaarina heitä tavarain nostamisessa alas rattailta ja niiden kantamisessa ylös.

Sisarukset olivat eteisessä ja tervehtivät häntä kunnioittavalla ihmettelyllä, katsellen enemmän lakkia kuin Kaarinaa itseään. He olivat kasvaneet muut, paitsi Elvi, joka jo jouluna oli melkein Kaarinan pituinen. Kaarina aikoi riisua lakin päästään, mutta isä ehti väliin:

"Istu tänä iltana lakki päässä, että oikein saamme sinua nähdä!" Vielä kerran Kaarinaa syleillen jatkoi hän: "Onnea nyt sinulle, tyttöseni, kun jo noin pitkälle olet ennättänyt! Oikeastaan sinä kyllä olet päässyt vasta alkuun, mutta vaikka suomalainen sananlasku sanookin, että alku aina hankala, tahtoisin ylioppilas-aikaan nähden lisätä, että se on ihana, sillä silloin ovat maailman ovet avoinna ja toiveita täynnä sen tiet! Vaikka et vielä olisi aivan selvillä siitä, minkä tien valitset, niin tiedät, että sinulla on vapaus valita, ja tieto tästä on ihana."

"Nähdessäni sinut tuossa muistan niin selvään mitä tiesin itse ylioppilaaksi tullessani. Vaikka silloin haaveksin toista, kuin mitä elämä sittemmin antoi, säilytän näiden hetkien muiston kalliina helmenä muistojen monilukuisessa sarjassa."

Äiti kehoitti käymään ruokasaliin, jossa heitä tervehti kukkien koristama teepöytä. Kun he olivat kaikki istuutuneet, puhui äiti teetä tarjoillessaan:

"Toista oli minun nuoruusvuosinani kuin nyt! Ei opinteitä silloin naisille avattu samassa määrässä kuin nykyään. Heille syötettiin määrätyt annokset tietoja, ja kysymättä, oliko heillä halua tai taipumusta, sysättiin heitä määrätyille enimmäkseen käytännöllisille urille. Myönnän, että mielipiteet ovat keikahtaneet liian paljon toiselle puolelle, että käytännöllisiä työaloja on halveksittu ja saatettu lukutielle sellaisiakin tyttöjä, joilla on ollut sille uralle vähän tahi tuskin ollenkaan edellytyksiä. Mutta suurempi valintavapaus, joka nykyään on olemassa, on kumminkin korvaamaton etu nykyajan tytöille. Kiitos siitä niiden viisasten ja kaukonäköisten naisten, jotka ovat nykyistä olotilaa valmistaneet! Kiitos niiden vaikutusvaltaisten miesten, jotka ovat uskaltaneet vapautua ennakkoluuloista naisten kykyihin nähden!" Kyyneleet nousivat äidin silmiin hänen näin puhuessaan. Silloin Kaarina nousi ylös ja kuiskasi äidin korvaan: "Ethän ole katkera siitä, että elit ennen tätä onnellista aikaamme?"

"En, lapseni, minä vain iloitsen sinun puolestasi!" vastasi äiti yhtä hiljaa, suudellen Kaarinaa poskelle, ja pyyhkäsi silmistään kyyneleet.

Tuli sunnuntai. Kaarina heräsi varhain aamulla ja huomasi alasvedettyjen uutimien ja ikkunanpielen välisestä raosta, että oli kirkas päivänpaiste. Hänet valtasi äkkiä vastustamaton halu lähteä ulos keväistä aamuilmaa nauttimaan, ja ennenkuin toiset olivat ehtineet nousta vuoteistaan, oli hän puettuna ja sanoi lähtevänsä ulos kävelemään.

Oi, kuinka oli raikas aamun ilma! Kivitetyt kadut ja katukäytävätkin näyttivät aivan kuin puhdistuneilta kasteen vaikutuksesta. Mutta Kaarinaa ei tyydyttänyt yksin raittiin ilman hengittäminen, eikä edes puistojen rehevää vihannuutta lupaava, säännöllisesti kehittyvä kasvaminen ja nuppuileminen, ollut hänelle kylliksi, vaan hän tahtoi nähdä luontoa ja vettä, ja hän tiesi mistä hän ne löytäisi. Hän suuntasi askeleensa kallioista kumpua kohti kaupungin ulkopuolella, hänelle jo lapsuudestaan tuttuun paikkaan. Liekö hän koskaan siellä käynyt näin varhain aamulla, sillä kouluaikana oli aamu-uni aina ollut kuin parhainta herkkua ja lupa-aikoina hän oli ollut maalla? Päästyään perille ja luotuaan silmäilyn eteensä tuntui hänestä, ettei kaupunki täältä katsottuna koskaan ollut näyttänyt niin kauniilta kuin nyt. Ja näköala sen toisella puolen leviävälle siniselle selälle ei hänen mielestään koskaan ollut esiintynyt niin viehättävänä kuin nyt, aamuauringon sitä valaistessa.

Täällä istuessaan hän ensi kerran Helsingistä tultuaan oikein rauhassa ehti ajatella omia ajatuksiaan.

Silloin taas tuli hänen mieleensä ajatus, joka kerran oli anastanut hänet niin kokonaisena, että koko ympäristö, kaikki maailma, oli häneltä unohtunut, tuo ajatus, jonka kaksi ruusunkukkaa oli hänelle antanut: "hänen rakkautensa ei ollut toivoton!"

Mutta mikä hän sitten oli, joka uskalsi itselleen luulla mahdolliseksi tuota suurta onnea? Oliko hän sellaista ansainnut? Jos hän, tuo eräs, nyt astuisi Kaarinan eteen ja sillä oikeudella, joka täytyi olla hänen, vaatisi selitystä mikä Kaarina oli, niin mitä hän vastaisi? Oliko hän aina ollut rehellinen ja oikeamielinen? Oliko hän oppinut voittamaan itsensä, oman kiivautensa ja itsekkäisyytensä? Oliko hän koskaan ollut valmis totuuden puolesta uhraamaan jotain? Oliko hän edes oikein vilpittömästi pyrkinyt eteenpäin sillä ainoalla oikealla tiellä? — Mitä hän vastaisi?

Kummallista, että Kaarina nyt vasta tuli ajatelleeksi, että hänen aivan täydellä todella tulisi joskus näihin kysymyksiin vastata! Vaan miten kävisi, jos hän ei voisikaan vastata? Jos hänen ylpeytensä panisi vastaamista vastaan? Mutta jos hänen rehellisyytensä, toiselta puolen, ei voisi suostua vaikenemiseen? — Silloin hänen kaunis rakkausunelmansa häipyisi yhtä äkkiä kuin se oli syntynytkin ja hänen täytyisi jatkaa elämäänsä yksin, kuten tähänkin saakka.

Yksinkö? — Mistä tämä ajatus nyt tuli? — Ei, ei hän ollut yksin, vaan hän oli yksin tuhansien joukossa, ja jos hänellä ei ollut rinnallaan toveria ja ystävää, niin läheistä, kuin hän oli joskus toivonut, niin rakasta, kuin hän oli salaa uneksinut, niin oli hänellä toisia, oli monta vielä yksinäisempää kuin hän, mutta ei kuitenkaan yksin enempää kuin hänkään. Ne olivat nekin hänen kansansa lapsia, jotka kaikki, kuten hänkin, pyrkivät kunnon ihmisiksi, uutteriksi työmiehiksi isänmaansa vainioilla. Kaikki he, kuten hänkin, tahtoivat kansansa hyväksi uhrata elinvoimansa ja työtarmonsa, kaikki he tahtoivat olla mukana kohottamassa, jalostamassa ja lujittamassa Suomen kansan kokonaisuutta. Oliko hän yksin, kun hän tiesi, että niin monta seisoi rinnallansa, katseet tähdättyinä yhteiseen päämäärään, iloiten yhteisistä iloista ja surren yhteisten pettymysten tähden?

Ei, yksin hän ei sittenkään ollut. Mutta oliko hän arvokas kulkemaan tässä yhteisessä rintamassa? Ja jos hän ei vielä sitä ollut, tulisiko hän koskaan kyllin arvokkaasti täyttämään hänelle määrätyn sijan? Kuinka hän osaisi löytää juuri sen paikan, joka oli hänelle ominainen, ja jossa hän voisi toimissaan paraiten menestyä?

Kaarinan valtasi tunne siitä, että hän oli mitätön ja huono ase usein uneksimiensa suurten aatteiden palveluksessa. Ja tuo kirjava ihmiselämä, jonka hän ympärillään näki, sitten vielä sisälsi hänelle monta selittämätöntä arvoitusta. Kuinka hän voisi oppia sitä oikein arvostelemaan ja suhtautumaan siihen oikealla tavalla? Ja kaiken näkyväisen mukana ja yläpuolella itse Jumala ja hänen vaatimuksensa, kuinka voisi hän niitä täyttää? — — —