I

"Jo taas, jo taas, jo laaksot heräjääpi Jo taas, jo taas nyt talvi-unestaan" — — —

Kaarina makasi vuoteessaan, kuunteli ja nautti sävelistä, jotka saapuivat kaksinkertaisten ovien takaa, mutta kumminkin niin selvinä ja kirkkaina sointuina, ettei hän luullut niiden voivan kauniimmin kaikua. Hänen rintaansa kohotti salaperäinen tunne, lähestyvän kevään kaihomielinen ja riemuitseva sävel sai pienen poven kohoamaan tavallista kiivaammin.

"Jo soi, jo soi, jo soipi riemahdellen, jo soi, jo soi nyt ääni keväimen"

kaikui taasen sekakuoron laulu salissa. Ei Kaarina oikein käsittänyt miksi laulu häntä niin liikutti; sen hän vain uskoi, että kauniimpaa laulua ei voisi enää olla. Hän makasi liikkumatta ja antoi sävelten tunkeutua itseensä, jotteivät ne koskaan enää hänestä poistuisi. Olisi ihanata, mietti hän, aina elää sointujen seurassa. Jos hän tämänkin laulun oppisi, niin hän sitä hyräilisi, ja soinnut kaikuisivat hänen mielessänsä ja hänellä olisi silloin hauska olla, vaikka olisi ikäväkin työ edessä, sokerinhakkaus, paikkaaminen tai parsiminen.

Nyt laulu lakkasi. Kahteen kertaan oli molemmat säkeistöt laulettu, senjälkeen laulajat lepäsivät. Kuului siltä kuin heille olisi teetä tarjottu. Kaarina koetti mielessään palauttaa säveleen; sanoista hän muisti vain osan, olihan joskus huvikseen vanhempien nuottivihoista niitä lukenut, mutta ei hän niistä välittänytkään nyt: kunhan osaisi säveleen, kyllä hän sitten oppisi pian sanatkin. Hän huomasi ilokseen, että oli ajatuksissaan säveleen perillä, ihan alusta loppuun asti hän sen osasi. Hän yritti sitten laulaa sitä, aivan hiljaa vaan itsekseen hyräillen: "Jo taas, jo taas" — — — kauemmas hän ei päässyt; vaikka kuinka olisi koettanut, ei hän osannut oikeaan ääneen. Mielessään hän lauloi sen uudelleen ja pääsi taas onnellisesti loppuun, mutta yrittäessään ääntä ottaa hän ei päässyt pitemmälle kuin ensi kerralla. Hän oli jo aivan tuskastumaisillaan, kun alkoi uusi laulu:

"Mikä sorti äänen suuren, äänen suuren ja sorean" — — —

Taasen Kaarina kuunteli ja laulu tempasi hänet mukaansa johonkin salaperäiseen, harmaaseen, hänelle selittämättömään maailmaan.

"Miksi ihmisille on suruja annettu? Miksi toisten täytyy surra köyhyyttään, toisten sairautta ja tuskia kärsiä? Mitähän Jumala tällä lie tarkoittanut?"

Hän ei ehtinyt oikein vastausta miettimään tähän ajatukseen, ennenkuin taas kaikui toinen laulu. Se oli hänelle vanha tuttu:

"Kuule kuinka soitto kaikuu, Väinön kanteleesta raikuu, laulu Suomen on" — — —

Tämän laulun tarkoituksen hän käsitti. Suomelle hänkin tahtoi elää, sen hyväksi hän tahtoi tehdä työtä, sillä olihan hänellä sydän, joka sykki lämpimästi isänmaalleen. Hän tahtoisi tätä köyhää maata kohottaa rikkauteen ja arvoon, hän ei koskaan unohtaisi, että Suomi on hänen isänmaansa. Jos hän olisi poika, niin hän varmaan voisi enemmän toimia, mutta ovathan ennenkin naiset saaneet suuria aikaan, kun heillä on ollut intoa ja tarmoa. Mitä tarkoitusta koko elämällä muutoin olisikaan, jollei se, että ihminen saa olla mukana yhteistä suurta työtä tehtäessä, ja hän ymmärsi että työ isänmaan hyväksi oli jaloin yhteinen harrastus, mikä ihmisillä voi olla. Hän tietysti valitsee jaloimman työ-alan, kunhan vaan tulee isoksi. Kummallista etteivät kaikki niin tee. Ehkäpä he tahtoisivat, mutta he eivät ole alusta asti ymmärtäneet oikein valita, ja niin he ovat jääneet syrjästä katsojiksi tahi vastustajiksi. Voi noita onnettomia! Kun hän tulee isoksi, niin hän menee heidän luokseen, ja hän sanoo heille ja selittää heille, kuinka onnettomia he ovat, kun eivät käsitä että isänmaa vaatii heidät uhraamaan itsensä edestään. Hän sanoo heille, että he ainoastaan uhrautuen itse löytävät onnen. — — —

"Tuonen lehto, öinen lehto, siell' on hieno hietakehto, sinneppä lapseni saata."

kaikui nyt. Ja siihen katkesi Kaarinan äskeinen ajatussuunta. Hän vaipui taas nauttimaan hiljaisen vienojen sävelten sointua ja hänen mieleensä kohosi kauniita kuvia. Niitä liiteli hänen edessänsä aivan kuin pitkä sarja, kesäisiä maisemia ensin kirkkaassa päiväpaisteessa, sitten yhä tummemmin varjokkaina ja vihdoin hämäränharsoon yhä syvemmin peittyen. — Kaarina nukkui lapsen tyyntä unta. Tumma tukka varjosti hänen kasvojansa, joista tummat kulmakarvat ja suun muodot selvimmin esiintyivät yölampun valaistuksessa.

Kun hän aamulla heräsi, olivat taas soinnut hänen mielessään. Hän oli nukkunut yhtä mittaa koko yön, näkemättä uniakaan, ja edellisen illan vaikutelmat olivat aivan kuin samanhetkiset hänen herätessään.

Mitä hän nyt alkaisi tehdä? Tänään oli sunnuntai; ei sopinut tehdä käsityötä, ja sokerit olivat illalla hakatut, viimeiset pesusta tulleet vaatteet silitetyt, pyhäksi olivat huoneetkin enimmäkseen jo illalla siistityt. Jos hän pyrkisi Mandan tahi Hilman kanssa kirkkoon! Hän nousi rivakasti vuoteestaan, pesi kasvonsa, kampasi päänsä ja otti puhtaan esiliinan eteensä. Valmiiksi tultuaan hän meni vanhempiaan tervehtimään. Äiti oli jo noussut, isä vielä lepäsi, sillä pyhä-aamu oli ainoa, jolloin hänen ei tarvinnut hätäillen nousta työhönsä.

"Pääsenkö minä Mandan tahi Hilman kanssa kirkkoon?" kysyi hän vaihdettuaan vanhempiensa kanssa tavallisen aamutervehdyksen.

"Jaksatkohan sinä istua hiljaa koko kirkonmenojen ajan?" kysyi isä epäillen.

"Mitä sinä sanot, isä — pilkkaatko minua, isoa tyttöä, joka olen niin usein ollut kirkossa enkä koskaan vielä väsynyt?"

Kaarina tuli onnellisena makuukamarista; hänelle oli annettu lupa päästä kirkkoon. Hänestä siellä oli niin juhlallista istua pitkässä penkissä ja kuulla urkujen soittoa, ja kun sitten kaikki väki nousi seisomaan virttä veisatessa tahi kumartui alas rukouksien aikana, niin hänet valtasi omituinen ilo siitä että hän sai olla tässä yksimielisessä joukossa, joka varmaan kulki kohti korkeita tarkoitusperiä ja kuolemansa jälkeen pääsi Jumalan luo taivaaseen. Tietysti ainoastaan hyvät ihmiset menivät kirkkoon, ja jolleivät kaikki hyvät, kuten hänen vanhempansakin, usein käyneet kirkossa, niin olihan heillä varmaan suuria esteitä pyhäpäivinä. Kuinkapa he muutoin olisivat olleet poissa näistä juhlahetkistä.

Hilman kanssa hän kohta tämän jälkeen astui kirkkoon päin täydentäen sitä pitkää jonoa, joka puiston läpi ja torin yli sekä kiemurrellen katuja myöten päättyi vanhan kivikirkon ovelle.

Kirkko oli enemmän kuin puolillaan ja Kaarina istuutui Hilman viereen erään penkin käytävänpuoleiseen päähän. Kohta alkoivat urut soida ja jumalanpalvelus alkoi. Aivan heidän edessänsä istui kaksi nuorta tyttöä, vielä nuoremmilta he näyttivät kuin Hilma, ja heillä oli hirveän paljon sanomista toinen toiselleen. "Kylläpä ne mahtaa olla tärkeitä asioita", ajatteli Kaarina, ja hän olisi kovin mielellään tahtonut tietää mitä he puhuivat, sillä heillä näytti olevan niin hauskaa. Hän koetti heristää korviaan, mutta ei voinut kuulla muuta kuin jonkun ainoan sanan, josta hän ei ensinkään viisastunut. Pappi puhui saarnassaan synnistä ja synnin rangaistuksesta, armosta ja anteeksiantamisesta, ja kyyneleet tulivat Kaarinan silmiin, kun hän ajatteli Jumalan suurta hyvyyttä, jonka kautta suurimmatkin syntiset voivat päästä "ijäisen autuuden asuntoihin". Synnintunnustusta lukiessa hän sydämensä pohjasta rukoili että hänkin saisi syntinsä anteeksi. Mutta samassa hän säpsähti, penkistä heidän edessään kuului hillittyä tyrskinää, supatuksia ja naurua. Aivan selvään hän sen kuuli, ja häneltä unohtui samalla synnintunnustus ja armolupaukset, sillä hän ei voinut olla ihmettelemättä mitä huomasi. Mitä nämä tytöt ajattelivat? Oliko todellakin heidän keskustelunsa tärkeämpi kuin nämä kysymykset, jotka koskivat ijankaikkisuutta?

Hän nousi ylös ja aikoi juuri ojentaa kätensä penkin selkänojan yli kysyäkseen heiltä mitä he juttelivat, koska se oli niin tärkeää että synnintunnustusta lukiessa täytyi siitä puhua. Mutta samassa hän muisti missä oli itse, ja Hilmakin kun yhtäkkiä tarttui häneen kiinni vetäen hänet jälleen penkkiin, painautui hän häpeissään alas ja huomasi olevansa suuri syntinen, joka ehkä enemmän kuin muut tarvitsi Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Mitä se häntä liikutti, mitä tytöt puhuivat? ajatteli hän. Mutta silloin välähti hänen mieleensä ajatus: Entäpä jos se ei olisikaan mitään tärkeätä. Ja tätä ajatusta seurasi toinen. Entäs jos kaikkia näitä ihmisiä, jotka kirkkoon rientävät, siellä istuvat, nousevat ja kumartuvat, veisaavat ja rukoilevat, jospa heitä ei olisikaan yhdistämässä tuo luja yhtenäinen side, jonka hän oli mielessään kuvitellut?

Hän rupesi katsomaan ympärilleen. Nuo kaksi tyttöä ovat varmaan keksineet tämän paikan yhteisten salaisuuksiensa ilmaisemiseksi. Hän katsoi sivulleen: siellä vanha vaimo nukkui niin makeaa unta, kuin konsanaan vuoteessaan; hän oli varmaan tullut tänne lepäämään jokapäiväisestä hyörinästään. Aivan lähellä tätä vanhaa vaimoa istui Heimosen sisätyttö, korea hattu päässä ja punainen silkkiliina kaulassa; hän oli varmaankin tullut tänne näitä koreuksiaan näyttämään. Tuolla oikealla puolella istui nuori mies, joka selaili virsikirjaa; nyt hän löysi, mitä haki, luki, hymyili itsekseen ja taas alkoi lehtiä käännellä. Kaarina oli huomannut että hän silmääkään räpyttämättä oli kuunnellut papin saarnaa. Hänestä varmaan kaikki muu meno on joutavaa, päätteli Kaarina.

Koko loppuajan Kaarinan päässä risteili kummallisia ajatuksia, ja kun hän läksi ulos kirkosta, ei hänellä ollutkaan sitä omituista kohottavaa tunnetta, joka aina ennen oli ollut. Kun hän taas kulki siinä pitkässä jonossa, joka nyt suuntasi kulkunsa poispäin kirkolta, ihmetteli hän mielessään mikä voima se on, joka saa liikkeelle näin paljon ihmisiä, joilla on erilaiset harrastukset ja mielihalut. Onko se ainoastaan tavan voima? — Eihän suinkaan voinut olla Jumalan tahto että ihmiset kokoontuisivat kirkkoon omaa mukavuuttaan varten, tahi yleensä muista syistä kuin häntä rukoilemaan ja palvelemaan. Aivan kuin aavistaen hänen ajatuksensa sanoi Hilma:

"Tänään moni teki syntiä kirkossa."

Kaarinan sydämeen pisti. Hän muisti että oli noussut pystyyn keskellä synnintunnustusta.

"Ja kumminkin ihminen näkee, mikä silmäin edessä on, mutta Jumala katsoo sydämeen," jatkoi hän.

Hilmakin näki vain kuinka hän nousi pystyyn keskellä synnintunnustusta ajatteli Kaarina, ja tunsi taas uuden pistoksen, mutta Jumala näki kun hän katsoi ympärilleen ja ajatteli kaikenlaista muuta kuin papin sanoja. Voisikohan Jumala antaa hänelle anteeksi kaikki? Kaarina astui nyrpeän näköisenä sanaakaan puhumatta kotiin saakka.

Sisään tultuaan hengitti hän helpommin, ja kun äiti tarjosi hänelle kupin kahvia, riemastui hän niin että kokonaan unohti pahan tuulensa. Hänelle ei ylipäänsä kahvia annettu, ja sitä halulla juodessaan mietti hän syytä, miksi hänelle sitä nyt annettiin vieläpä aivan pyytämättä. Hän meni kahvipöydästä noustuaan isän huoneeseen, koska kuuli toisten äänet sieltäpäin, ja silloin hänelle selvisi juhlan syy: setä oli tullut.

Setä asui kaukana ja harvoin hän heillä kävi, mutta suurempaa riemua ei lapsille ollut kuin sedän tulo. Hän oli niin rakas isälle ja äidillekin, kuin ei kukaan muu, ja he lapset käsittivät ettei paitse isää ja äitiä sen parempaa ihmistä ollut kuin setä, ja he häntä rakastivat ja ihailivat. Kun Kaarina tuli isän kamariin huomasi hän heti sedän ja hänen ympärillään Elvin, Airan ja Ilmarin. Tytöt istuivat yksi kummallakin polvella; oikealla oli Elvin vaaleakiharainen, vasemmalla Airan tummatukkainen pää, Ilmari nojasi hänen käsivarteensa ja setä kertoi. Kaarina juoksi suoraan sedän luo ja tervehdittyään setää hellällä kaulan puristuksella jäi hän riippumaan toiseen käsivarteen, samalla kun setä jatkoi kertomistaan, kokemuksistaan junamatkalla, uusista tuttavuuksista, kotikaupunkinsa kunnallisista oloista ja kaikenlaisesta muusta, mistä Kaarina ei paljoa ymmärtänyt, mutta hiljaa kuin hiiret hän ja toisetkin lapset kauan kuuntelivat. Kaarinan mielessä vain pyöri kysymys, miksi ei setä voinut asua lähempänä, miks'ei tässä samassa kaupungissa, jotta hän voisi istua vain heidän luonaan joka päivä.

Kun setä puhui, niin hänen suurenpuoleiset tummat kasvonsa vilkkaasti väreilivät, hänen syvät, mustat silmänsä säihkyivät korkean otsan alapuolella, hänen muutoin hiukan kumarat hartiansa oikenivat ja hän kuvaili kaikki sanottavansa elävästi ja luontevasti. Hän oli puhuessaan isän näköinen, mutta vaiti ollessa levisi hänen kasvoilleen surumielinen ilme, joka puuttui isältä.

Isä oli vaaleaverisempi. Hänen tukkansa oli ruskea, mutta hänenkin silmänsä olivat tummat ja, kuten sedän, tummien kulmakarvojen verhoamat. Hänen kasvonsa osottivat sekä hänen vaiti ollessaan että tyynesti keskustellessaan, kuten nytkin sedän seurassa, samalla iloisuutta ja vakavuutta.

Molempien veljesten välillä istui äiti. Hän oli tummaverinen ja mustatukkainen, mutta silmät olivat kirkkaan siniset. Hänellä oli iloisenakin ollessaan pieni kärsivä piirre kasvoissaan. Kuta suuremmaksi Kaarina tuli, sitä selvemmin hän sen huomasi.

Hän katseli vuoroin vanhempiaan, vuoroin setää, aivan kuin tahtoisi hän ijäkseen painaa mieleensä kuvan siitä kuinka he näin yhdessä istuivat.

Nuoremmat sisarukset sillä välin alkoivat jo väsyä. He rupesivat omiaan puhumaan, ensin hiljemmin, sitten yhä äänekkäämmin, ja vihdoin he eivät enää jaksaneet pysyä paikoillaan, vaan ensin joutuivat kädet, sitten jalat liikkeeseen ja muutaman minuutin kuluttua he hyppelivät lattialla ja melusivat minkä jaksoivat. Vanhempien kävi vaikeaksi jatkaa keskustelua, ja huolimatta sedän pyynnöistä käski äiti heidän lähteä pois huoneesta. Kaarina, joka oli seisonut aivan hiljaa paikallaan, pyysi jäädä sinne, mutta tätäkään ei äiti sallinut, hänen vanhimpana täytyi mennä toisten leikkiä johtamaan, mikään ei auttanut.

Nyt Kaarinan paha tuuli taas sai valtaa ja sen sijaan että olisi käynyt toisten leikkiä ohjaamaan, hän vetäytyi heistä kokonaan pois, istuutui ruokasalin ikkunan ääreen ja katseli sieltä hajamielisenä kadulle, missä silloin tällöin joku tuttu sivukulkija liikkui. Hän ei huomannutkaan että toiset taas menivät vanhempien luo. Vasta kun äiti ankaran näköisenä heitä kädestä talutellen ja edessään työntäen tuli takaisin, selvisi hänelle tottelemattomuutensa, ja hän koetti keksiä leikin, joka pienempiä huvittaisi. Ennen pitkää olivatkin lapset iloiseen leikkiin kiintyneitä ja Kaarina oli yhtä innostunut kuin toiset, vieläpä keksi hauskoja käänteitä, jotka yllyttivät koko joukon tuon tuostakin iloiseen naurunpurkaukseen.

Päivällisen jälkeen tuli Manda leikkimään lasten kanssa, mutta silloin Kaarinan taas valtasi halu kuunnella vanhempien keskustelua ja hän pujahti hiljaa saliin, jossa aikuiset istuivat juomassa iltapäiväkahvia.

Äiti luki sanomalehteä:

"Yksityisessä elämässä on velvollisuuden tie tavallisesti kyllä selvä. Valtiollisissa tehtävissä ja varsinkin niin vaikeissa olosuhteissa kuin nykyiset ovat, jolloin on silmälläpitäminen kansan kohtaloa, eivät nuo yksinkertaiset yleiset ohjeet pitkälle riitä. Velvollisuuden tehtävät voidaan käsittää ja epäilemättä käsitetäänkin eri tavalla, ja meidän tulee jättää ratkaiseva arvostelu tulevaisuudelle, jolloin seuraukset ovat nähtävinä."

Isä oli noussut ylös ja keskeytti tässä lukemista. Hän sanoi ainaisella varmuudellaan ja vakavuudellaan setään päin kääntyneenä:

"Minä en tahdo tuomita sinua, jos todellakin katsot velvollisuudeksesi erota virastasi, mutta kumminkin tahdon vielä kerran sanoa että minun mielestäni suomalaisten virkamiesten olisi nykyaikoina koetettava enemmän kuin tavallista ottaa huomioon sekin näkökanta, että viroissa pysymiselläkin voi maata hyödyttää."

"Tahdotko sinä väittää etten ole tarkalla harkinnalla päätöstäni tehnyt?" kysyi setä.

"Enpä juuri sitäkään, mutta tahdon kumminkin suoraan sanoa että pelkään sinun päätöksesi, tietämättäsi, tahtomattasi johtuvan suurisuisen yleisen mielipiteen vaikutuksesta."

Setä oli kiivastunut sanoessaan:

"Luuletko minua sellaiseksi raukaksi, että vain tämän mukaan tekisin päätöksiä, jotka koskevat koko tulevaisuuttani?"

"Et olisi ainoa, joka vain tämän mukaan toimisi. Niitä on ollut monta ennen sinua ja tulee varmaan olemaan sinun jälkeesi. En epäile hyvää tahtoasi ja rehellistä mieltäsi. Ehkä monet seuralaisistasi ovat siinä suhteessa yhtä vähän epäiltäviä, mutta pelkään että vastustusvoimasi on lamautunut ja katson veljelliseksi velvollisuudekseni huomauttaa sinua että asioilla voi olla toinenkin puoli, jota sinä ehkä et ole tullut kyllin tarkastaneeksi."

"Sinä siis kumminkin epäilet että toimin enemmän ulkonaisten vaikutusten kuin oman vakaumukseni mukaan. Käsitätkö sinä, että tämä on loukkaus minua kohtaan?"

"Vastaa ensin yhteen kysymykseen! — Oletko ottanut selkoa siitä mitä tahtovat sen mielipiteen kannattajat, joihin minäkin kuulun? Oletko lukenut meidän lehtiämme ja julkaisujamme?"

"En! Mutta nehän ovat vaan valheita täynnä!"

"Mistä sinä sen tiedät! Ja mistä sinä tiedät että se, jota sinä luet, on totta?"

"Tietysti minun täytyy luottaa yleistä kunnioitusta nauttivien miesten sanoihin!"

"Jotka ovat riistäneet kunnian toisilta paljoa suurempaa kunnioitusta ansaitsevilta rehellisiltä miehiltä!" Isä sanoi tämän vuorostaan kiivastuneena hänkin.

"Nyt minun täytyy sanoa että sinä vuorostasi olet sokaistu, sillä kuinka rohkenet väittää että kaikki ne hienosti sivistyneet henkilöt, jotka perustuslaillisuutta kannattavat, tahtoisivat ilman syytä riistää kunniaa täysin rehellisiltä henkilöiltä?" Setä oli näin sanoessaan noussut ylös ja käveli kiivain askelin edestakaisin.

"Kumminkin uskallan väittää," vastasi isä, "että meidän perustuslaillisemme ovat sen tehneet jo yksin omaksumalla oman puolueensa kannattajille nimen, jonka vastakohta on solvaus isänmaallisille kansalaisille!"

"Mutta hehän ovat myöntyväisyyden miehiä!" sanoi setä; "ovathan he alistuneet perustuslain vastaisiin tekoihin!"

"Silloin kun voit todistaa että joku heistä itsekkäistä syistä, olkoon minkälaisista tahansa, on näennäisesti 'alistunut', olen mielelläni valmis häntä tuomitsemaan. Mutta jos hän on toiminut velvollisuudentuntonsa pakottamana, on hänen menettelynsä katsottava täyttä kunnioitusta ansaitsevaksi, mitä siitä muuten arveltaneekin! Vieläpä nykyään niiltä, joilla on n.k. myöntyväisyyskanta, vaaditaan enemmän rohkeutta velvollisuuksiensa mukaiseen toimintaan, kuin perustuslaillisiksi itseään nimittäviltä."

Setä katsoi kelloaan ja säpsähti: "Nyt minun täytyy lähteä," sanoi hän. "Toivoisin kumminkin että luottaisit minun rehellisyyteeni sekä siihen että minäkin toimin vakaumukseni mukaan, ja että meidän suora veljellinen välimme aina pysyisi samanlaisena, vaikka tiemme joskus eroaisivatkin."

"Minäkin toivoisin ettei meidän välimme koskaan muuttuisi, vaikka ehkä monissa asioissa ajattelemme eri lailla," sanoi isä ja puristi lämpimästi lähtemäisillään olevan veljensä kättä.

Kaarina huomasi, että äiti salaa pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan, ja hänen silmissään tuntui kohta niin kummasti täyttävän, vaikk'ei häntä ollenkaan itkettänyt. Pikemmin hän oli iloinen, sillä tämä keskustelu oli häntä sanomattomasti huvittanut.

Kaarina odotti koko illan sedän kotiintuloa, mutta hänen täytyi lähteä nukkumaan ennenkuin setä palasi ja häneltä jäi kuulematta jatkettiinko tätä keskustelua. Ennenkuin hän nukkui johtui hänelle taas mieleen, mitä päivällä oli kuullut, ja hänestä tuntui hyvin ihmeelliseltä, että kaksi niin hyvää ihmistä kuin isä ja setä, voivat olla niin erimielisiä maailman asioista. Kumpi heistä oli oikeassa? Kun isä puhui, niin Kaarinasta tuntui kuin hän olisi ollut oikeassa, ja kun setä puhui, hän taas mielessään kallistui sedän puolelle. Kylläpä ne mahtoivat olla vaikeita asioita oikein ymmärtää, päätteli hän vihdoin ennenkuin vaipui uneen.

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä ei näistä asioista enää juteltu, vaan vanhemmat puhuivat sedän kanssa iloisesti ja vilkkaasti kuten tavallisesti kaikenlaisista muista asioista. Kohta aamiaisen jälkeen oli sedän lähdettävä asemalle. Kun isänkin samassa piti mennä virastoonsa, heittivät he jo kotona jäähyväiset toisilleen.

"Muista että luet kaikkien puolueitten lehtiä näinä ristiriitaisina aikoina", sanoi isä lopuksi, "muuten et voi muodostaa itsellesi sellaista mielipidettä, jolla olisi arvoa itsenäisesti ajattelevien ihmisten silmissä."

"Kunhan tässä vain ehtisi", sanoi setä hätäisesti ja kiiruhti hyvästelemään lapsia ja äitiä. Äiti lupasi lähteä asemalle saattamaan ja lapset saivat luvan päästä ulos katsomaan heidän lähtöään ajurin hevosella asemalle päin ja huiskuttamaan nenäliinalla sedälle, joka puolestaan heilutti lakkiaan siksi kun reki kääntyi kulman taakse.

Lapset läksivät sen jälkeen pihalle leikkimään, rakentamaan kanavia ja sulkuja lumesta vesilätäkköjen reunoille ja kulettamaan pieniä naapurin Kallen veistämiä laivoja niissä.

Aurinko paistoi lämpimästi ja hiki tuli lapsille heidän hääriessään lämpimissä talvitamineissaan, mutta kun vaan joku heistä yritti päällystakin nappia avata, niin jo oli Manda kimpussa. "Kevättuulet ovat kylmät, vaikka päiväpaiste lämmittäisikin", oli äiti sanonut, eikä lasten auttanut muu kuin tottelevaisesti jälleen napittaa päällystakkinsa. Päivällistä syömään tullessaan saivat he kuivat jalkineet likomäriksi kastuneitten sijaan, ja niin hyvältä ei ruoka koskaan ollut maistanut, arvelivat he syödessään rääpiäisiä sedän lähtö-aamiaisesta.

Ihana kevät joudutti tuloansa, mutta Kaarinalla oli tänä keväänä muutakin ajateltavaa kuin lähestyvän kesän riemuja: hänen tuli valmistua tyttökoulun pääsytutkintoon. Ahkerasti hän luki joka päivä läksyjä, joita äiti sitten kuulusteli; keskipäivällä vaan oli ulkona toisten kanssa, sitten taas istuutui kirjansa ääreen.

Toukokuun lopulla vihdoin valkeni tutkintopäivä, ja sydän kiivaasti sykkien, oudossa odotuksessa, astui Kaarina äidin kanssa ensimäisen kerran kouluun päin.

Siellä oli monta äitiä tyttäriensä keralla; valmistavan koulun johtajatar oli siellä oppilaitaan saattamassa, ja oli siellä myös tyttöjä, joilla ei näkynyt ketään saattajaa. Kaarina haki tyttöjen joukosta tuttuja kasvoja, mutta ei nähnyt ketään muuta kuin Heimosen Elinan, joka oli häntä paljoa isompi, käynyt kansakoulun ja nyt pyrkimässä toiselle luokalle.

Mutta tuossahan näkyi tuttu vaaleakiharainen pää. Eini siellä tuli tätinsä kanssa. Kaarina riemastui ja unohti hetkeksi juhlallisen tilaisuuden ja alkoi hyökätä tulijaa kohti, mutta äiti piti lujasti kiinni kädestä, ja kun äiti ei hellittänyt, huomasi Kaarina, että hän taas aikoi tehdä tyhmyyden, ja vetäytyi hiukan nolona äitinsä turviin. Eini sitä vastoin heti Kaarinan huomattuaan, nähtävästi ennenkuin täti aavistikaan, riensi tämän luokse. Siniset silmät säteillen ja kiharain vavistessa ohimoilla tarttui hän kiivaasti Kaarinan käteen.

"Eikö tämä ole hauskaa? Minua pelottaa kyllä hirveästi, mutta johtajatar sanoi ettei minun tarvitse pelätä. Kumminkin on täti vielä tänä aamuna kuulustellut minulta koko raamatunhistorian." Kaikki tuli yhdessä henkäyksessä.

Kaarina vastasi vaan: "Minusta tämä on melkein kuin unta."

Muuta Eini ei ehtinyt sanoa, sillä täti oli tullut ja tarttuen hänen käsivarteensa torui hän:

"Sinä suuri tyttö, kun et ensinkään ymmärrä käyttäytyä. Katso ympärillesi, kaikki muut ovat niin juhlallisen näköisinä, kuten tulee ollakin, — sinä vain juokset ja juttelet, niinkuin ei muita huoneessa olisikaan. Tulehan nyt edes johtajatarta tervehtimään." Täti vei Einin valmistavan koulun johtajattaren luo, joka häntä ystävällisesti tervehti.

Samassa tulikin tyttökoulun johtajatar opettajahuoneesta. Hän oli pitkä ja solakka, ryhti oli suora ja arvokas. Kasvot olivat erittäin säännöllisesti muodostuneet, hyvin vaaleaveriset; sileästi jakaukselle kammattu, vaalea tukka pyrki ohimoilla muodostamaan muutamia keveitä kiharoita.

Kaarina oli ennenkin ihaillut hänen ulkomuotoansa. Nyt, kun hän näki johtajattaren, tulevana opettajanaan, vaatimattomaan, mutta aistikkaaseen mustaan pukuun puettuna seisovan tuossa opettajahuoneen ovella, ystävällisesti silmäillen kouluun pyrkivää tyttöparvea, hän ei tiennyt uskaltaisiko katsoa suoraan johtajatarta silmiin, pelosta että tämä huomaisi ihailua hänen katseessaan.

Tervehdittyään lasten saattajia, pyysi johtajatar lapset luokkahuoneeseen. Sinne kaikki kilpaa riensivät, Kaarina vielä ovessa kääntyi pikaisesti katsomaan äitiä, jonka silmissä hän hämmästyksekseen oli näkevittään kyyneleitä. Pelkäsikö äiti ettei hän onnistuisi tutkinnossa, vai miksi hän itki?

* * * * *

"Kiire on, kiire on tyttökouluun, tyttökouluun, kiire on, kiire on," isä oli sanat toistanut rannalla, laivan tukutusta matkien, ja nyt kun laiva oli täydessä vauhdissa, kuuluivat nämä yhtämittaa Kaarinan korvissa. Hän oli nyt matkalla tyttökouluun kahden hänelle tuntemattoman vanhan ystävällisen tädin seurassa, vanhempien ja nuorempien lasten vielä jäädessä maalle muutamiksi päiviksi.

Pääsytutkinto oli onnistunut sekä hänelle että Einille, ja he olivat luvanneet toisilleen olla vierustovereita, jos johtajatar siihen suostuisi. Nyt oli kesä kulunut, kuten tavallisesti; muistoina olivat vaan enää huviretket, onkimatkat, mansikassa, mustikassa ja puolukassa olot. Hauskimpia muistoja oli onnistumaton huviretki, joka päättyi siihen, ettei ukkos-ilman vuoksi uskallettu lähteäkään vesille, vaan syötiin eväät uimahuoneessa, joka onneksi oli siksi tilava, että koko perhe siihen mahtui yht'aikaa. Enemmän kuin näissä muistoissa viipyivät Kaarinan ajatukset siinä mikä nyt tuleva oli. Hän ajatteli koulunkäyntiä, uusia tovereita ja opettajia. Kummalliselta tuntui hänestä matkustaa pitkää matkaa ilman vanhempia ja sisaruksia. Asemalla kaupungissa olisi sitävastoin joko mummo tahi Helena, palvelija, vastassa, ja mummon luona hän olisi kuin kotona taas. Äidin isoisän kuva seinällä häntä taas tuttavallisesti tervehtisi, ei niin erittäin ystävällisesti, vaan mieluummin arvostelevan ankarasti, aivan kuin osaisi se katseellaan tunkeutua sydämeen ja tutkia sen salaisimpia värähdyksiä. Pienenä hän oli tätä kuvaa pelännyt, niin ettei oikein olisi uskaltanut yksin mennä siihen huoneeseen, missä kuva riippui suuren kirjavapäällyksisen sohvan yläpuolella. Nyt häntä nauratti tämä kuvan pelko, mutta kumminkin sen vaikutus häneen oli suuri yhä vieläkin.

Miltähän kouluun meno tuntuisi? Muistaisiko hän viitata ja nousta seisomaan vastatessaan? Pääsytutkinnossa hän oli usein nämä asiat unohtanut ja saanut hävetä muiden häntä katsellessa ja erään pilkallisesti hymähtäessä. Kuinka se koski häneen tuo pilkka! Jospa hän saisi tilaisuutta siihen kostaa. Sillä pilkallisen näköisellä tytöllä oli niin leveä suu, ja hänen naurunsa kaikui niin kumman kovalta, että miltei tuntui pahalta sitä kuulla.

Pienempänä ollessa olivat leikkitoverit laittaneet hänestä laulun, joka alkoi ja loppui säkeillä "Kaisa-Liisa bom, bom!" ja kun he tahtoivat häntä härnätä, alkoivat he tätä laulua laulaa. Ensin hän suuttui hirveästi, hän hyökkäsi toisten kimppuun aikoen tukistaa heitä, kutakin vuoroonsa, ja joskus hän onnistui saamaan kiinni Lyylin pitkästä palmikosta. Hän tosin ei ollut laulun keksijä, eikä edes pahin sitä laulamaan, mutta hän se sentään tukkapöllyn sai — syyttömästi kyllä, sillä eihän ollut hänen vikansa että hänen sileä vaalea tukkansa oli kasvanut pitemmäksi kuin muiden. Äiti sai siitä vihiä ja Kaarina sai rangaistukseksi istua sisällä koko sen iltapäivän. — Sitten Kaarina huomasi että oli parempi, kun ei hän ollut ensinkään kuulevinaan koko laulua, ja tämä keino tepsi — eipä aikaakaan, niin oli se kaikilta unohtunut. Vuosiin ei Kaarinakaan ollut sitä muistanut, vasta tuon tytön pilkkahymy pääsytutkinnossa sen taas hänelle toi mieleen.

Hänen aikaansa lyhentääkseen oli äiti antanut hänelle matkalla luettavaksi erään Topeliuksen kirjan. Kertomusta "Sini-linnusta" hän nyt luki, ja ennen pitkää hän ajatuksissaan täydelleen oli satumaailmoissa. Lopetettuansa istui hän ja mietti lukemaansa satua, ja hänessä heräsi äkkiä syvä säälintunne tuota onnetonta prinsessaa kohtaan, jonka hänen äitinsä koetti tehdä onnelliseksi, mutta joka oli häijy ja pahansuopa ja sen vuoksi tuli ijäkseen onnettomaksi.

Hän oli tummaverinenkin; musta, pahuuden väri, ei hänestä pesemällä lähtenyt. Kaarina tunsi osanottoa ehkä enimmin juuri tämän tähden. Hänkin oli tumma, juuri semmoinen, miksi Topelius kuvasi kaikki pahat tytöt. Hän ei ollut kauniskaan, sen hän hyvin tiesi. Eini sitävastoin oli hänestä aina ollut kuin satujen prinsessa tai hyvä hengetär. Hänellä oli niin kirkkaat siniset silmät, iho valkea, posket punaiset ja vaaleat hiukset kiharat. Hänelle varmaan tulee elämässä käymään kuin saduissa, hän köyhä orpotyttö ankaran tätinsä luota tulisi varmaan vielä pääsemään suureen kunniaan! Mikä se olisi? Saisiko hän mahtavan puolison, tahi tulisiko hänestä joku kuuluisuus? Kuuluisaksi tulemiseen vaaditaan kumminkin lahjakkuutta, eikä sitä Einillä ollut, sen kyllä Kaarina tiesi paremmin kuin kukaan muu. Sellaisissa leikeissä, joissa tarvittiin ajatuksia ja kekseliäisyyttä, jäi Eini aina alakynteen. Mutta tanssissa, kuinka sulavasti hän siinä liikkuikaan! Silloin Kaarina ei koskaan väsynyt häntä katselemasta. — — —

Pitkä oudonlainen matka oli vihdoin lopussa, mummon luona maistui yö-uni makealta, ja iloisena ja reippaana astui Kaarina ensimäisenä päivänä kouluun. Sielläpä oli hyörinää, kaikki tytöt koulun pihalla tervehtivät toisiansa, kyselivät ja vastasivat, leikkiä laskivat ja kertoivat kesämuistojaan. Isommat tytöt, yläluokkalaiset, kävelivät käsikynkässä kaksi tahi kolme yhdessä jonossa. He puhuivat hiljempää, usein kuiskaamalla aivan kuin sydämensä salaisuuksia toisilleen uskoen.

Tuossa tuli Eini ja hänen mukanaan Helli, yksi niitä harvoja, jotka olivat erityisesti kiinnittäneet Kaarinan huomiota pääsytutkinnossa: tällä oli näet silloin puku, joka aistikkuudellaan pisti hänen silmäänsä. Nytkin oli Hellillä aivan uudenaikainen kauhtana, jommoista ei ollut kellään muulla, ei edes yläluokkalaisilla, ja hattukin näytti aivan uudelta, jota vastoin kaikkien muiden olkihatut selvästi olivat kuukausimääriä kestäneet sekä sadetta että päivänpaistetta. Hellin läsnäolo hillitsi hänen haluansa hyökätä Einin kaulaan, mutta luo hän juoksi kuitenkin, ja tytöt pyörittivät toisiansa parisen kertaa ympäri nauraen ja rupattaen.

"Onko sinulla ollut hauska kesä?"

"Voi, voi kuinka mukavata, kun koulu alkaa."

"Oletko sinä lukenut?"

"Mitä sinä olet lukenut?"

Näin risteilivät huudahdukset ja kysymykset vastausta odottamatta.

"Minä olen lihonut niin että kaikki minulle nauravat!" sanoi Eini.

Ja molemmat tytöt purskahtivat nauruun.

Eini oli todellakin lihonut. Hänen silmänsä loistivat yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, mutta ne olivat nyt paljoa syvemmällä pulleitten punaposkien yläpuolella.

"Minusta Helli on tullut niin kauniiksi", jatkoi Eini, "hän on aivan kuin iso neiti, kun liikkuu tuossa kauhtanassaan. Kylläpä mahtaa olla hauska saada aina käyttää kauniita vaatteita."

Kaarinaa alkoi harmittaa, sillä vaikka hän pitikin Einistä, hän ei oikein kärsinyt tämän tapaa aina puhua vaatteista. Hän senvuoksi katkaisi toverinsa ajatusjuoksua sanoen: "Mennäänpä tervehtimään noita toisia tyttöjä, minä menen ensin tuon laihan tytön luo — hän on niin viisaan näköinen."

Kaarina erosi Einistä ja lähestyi tyttöä, joka näytti häntä pitemmältä ja vanhemmalta. Tämän kasvoissa oli jotain, mikä heti erotti hänet toisista. Hänen silmänsä, jotka lähemmältä katsoen olivat omituisen kirjavanväriset, olivat hyvin syvällä, nenä oli suora ja melkein liian pitkä, antaen koko kasvoille omituisen vanhan ihmisen leiman. Tukkakin oli väriltään omituinen, pellavan valkea, mutta vasemmalla puolella kulki leveä ruskeanvärinen juova. Kaunis hän ei suinkaan ollut, mutta hänen kasvon-ilmeensä osottivat kuitenkin jotain erikoista, jota Kaarina ei oikein käsittänyt, mutta joka vastustamattomasti kiinnitti hänen huomiotaan.

Kaarina kätteli häntä.

"Terve! Minun nimeni on Kaarina, mikä on sinun nimesi?" virkkoi hän.

"Minun nimeni on Taimi, olimmehan me pääsytutkinnossa yhdessä viime keväänä, mutta minä istuin takanasi; senvuoksi et ehkä minua muista."

"Onko sinusta hauska, kun koulu alkaa?"

"Minusta on niin hauskaa, että en voi sanoa. Minä en jaksaisi elääkään, jos en saisi koulua käydä ja oppia." Taimin pienet silmät saivat kirkkaamman kiillon, kun hän tämän sanoi, ja hänen kalpeille kasvoilleen nousi helakka punotus.

Kaarina ei voinut muuta kuin kummastella tällaista luku-intoa. Kyllä hänkin mielellään oppi ja hänestäkin usein tuntui että elämä ilman oppia olisi surullista; sillä olihan maailmassa niin paljon, josta hän olisi tahtonut saada tietoja, jotta oppisi paremmin käsittämään koko elämää. Mutta hän oli usein ajatellut että tämän tietomäärän voisi saada helpommallakin. Olihan hän lukenut monesta kuuluisasta henkilöstä, joka ei menestynyt koulunpenkillä ja kuitenkin saavutti suuremman viisauden kuin muut.

Mutta nyt ei ollut aikaa ajatella, koulukello soi ja tytöt riensivät kukin luokkaansa, astuakseen sieltä järjestetyissä riveissä rukouksiin. Ensimäinen luokka kulki ensin ja Kaarina ja Eini olivat luonnollisesti parikkain.

Hyvin juhlalliselta tuntui Kaarinan mielestä, kun kaikki seisoivat vakavina, oppilaat suorissa riveissä parittain ja opettajat pitkin ovenpuoleista seinää. Eräs yläluokkalainen soitti harmoonia ja sen säestyksellä laulettiin virsi. Virren loputtua luki johtajatar, joka seisoi puhujalavalla, kappaleen raamatusta ja sen jälkeen Isä meidän sekä Herran siunauksen. Kaikki panivat kätensä ristiin virren loputtua ja kun johtajatar oli sanonut "Amen" kumartuivat opettajien ja useimpien tyttöjen päät. Muutamat ensluokkalaiset, kuten Kaarina, eivät malttaneet, hetken juhlallisuudesta huolimatta, olla ympärilleen katsomatta.

Kaikki menivät sitten luokkiinsa ja johtajatar tuli ensimäiseen luokkaan määräämään paikat oppilaille. Suureksi ilokseen saivat Eini ja Kaarina jäädä vierustovereiksi. Sitten tulivat opettajat kukin vuorostaan antamaan läksyjä ja neuvoja vastaisten tuntien varalle, ja parin tunnin kuluttua oli Kaarinan ensimäinen koulupäivä päättynyt.

Kevein askelin kulki Kaarina lauantaina eli neljäntenä päivänä koulusta kotiin, jonne muu kotiväki oli palannut maalta edellisenä iltana, ja kun hän avasi koti-oven ja näki koko tutun ympäristön, oli koulussa käynti hänestä kuin kaunista unta. Hän oli elänyt aivan toisenlaisessa maailmassa äsken, nyt hän taas oli siirtynyt toiseen. Siellä kaikki järjestystä, komentoa, yhdenmukaisuutta, kaavamaisuutta, siellä hän oli pieni osa, samanlainen kuin monet kymmenet muut, mutta ainoastaan muiden lisänä oli hänelläkin merkitystä. Täällä hän oli yksi ainoa, vanhin tytär kodissa, ja tiesi että äidin, isän, sisarusten ja palvelijain sydämessä oli pieni erikoinen tila häntä varten, jota ei kukaan muu kuin hän voisi täyttää. Siellä ei kukaan kysynyt hänen tarpeitaan ja mielihalujaan, eikä välittänyt siitä oliko hän iloinen vai surullinen, ei ainakaan samalla tavalla kuin täällä kotona.

Ja kuitenkin, sen hän tunsi, oli hän siellä koulussa jotain, jota hän ei kotona ollut. Vielä hän ei ymmärtänyt mitä se oli, mutta hänestä tuntui kuin tuo tieto, että hän oli koululainen, olisi häntä kohottanut sisällisestikin eikä vaan ulkonaisesti muitten ihmisten silmissä. Olikohan se itserakkautta? Hän oli huomannut että kun jotakin henkilöä sanottiin itserakkaaksi, niin se sanottiin sellaisella vastenmielisyyttä osottavalla äänenpainolla, että Kaarina ei suinkaan olisi tahtonut itseään siksi nimitettävän. Ei hän tahtoisi olla itserakas ja hän pelkäsi kovin, että hän siltä näyttäisi. Mutta kuitenkin hän oli ylpeä siitä että oli koululainen, se hänen täytyi itselleen myöntää, vaikk'ei hän sitä koskaan kenellekään ilmaiseisi. Ei suinkaan niin vaarallista ollutkaan hiukan ylpeillä siitä mitä osasi. Ei hänen silti tarvinnut halveksia ja kohdella pahasti pienempiä ja taitamattomampia. Sitä hän ei koskaan tekisi.

Näissä mietteissään hän oli istuutunut pianon ääreen ja selaili nuotteja aivan kuin hakeakseen jonkun laulun, joka hyvin soveltui hänen mielialaansa. "Savolaisen laulu" sattui eteen ja, niin hyvin kuin taisi, soitti hän sen alusta loppuun asti, niin monta kertaa, että oli mielessään ajatellut kaikki värssyt läpi. Laulaa hän ei olisi voinut, sillä silloin olisi hän takertunut soitossaan. Ylpeyttä oli tuossakin laulussa sanoissa:

"Täss' Savon joukko tappeli ja joka kynsi kylmeni edestä Suomenmaan."

Eikä kukaan liene tätä ylpeyttä moittinut.

Hänkin, Kaarina, koulussa valmistui astumaan taisteluun "edestä Suomenmaan". Eikö hän saisi ylpeillä siitä, että näin korkea päämäärä oli hänellä edessä ja että hän reippaasti astui kohti tätä päämäärää? — — —

"Kaarina, tuleppa kattamaan pöytä", kuului samassa äidin ääni; "isä tulee kohta paikalla kotiin eikä pöytä ole katettu. On aivan kuin et ensinkään huomaisi, mikä kiire meillä kaikilla on muuton jälkeen."

Kaarina nousi ylös ja paiskasi nuottivihkon kiinni. Häntä harmitti että oli tullut ajattelussaan keskeytetyksi, vieläpä nöyryyttävällä muistutuksella. Mutta tullessaan ruokasaliin ja nähdessään äidin ja palvelijoitten puuhat, häpesi hän äskeistä suuttumistaan ja ryhtyi vikkelästi pöytää kattamaan. Vielä hänen siinä levittäessään pöytäliinaa ja kantaessaan lautasia, laseja, veitsiä ja haarukoita pöytään, hänen ajatuksensa tahtoivat palautua niille teille, joilla kulkivat äidin häntä kutsuessa, mutta vähitellen ne sittenkin siirtyivät edessä oleviin puuhiin, ja koko iltapäivä kului häneltä vaateläjien kantelemisessa ja sijoittamisessa paikoilleen kaappeihin ja piironkeihin. Pyhäksi tuli saada kaikki vakat ja matkalaukut tyhjiksi ja ullakolle oli äiti sanonut, ja niin ne saatiinkin.

Vielä kului kokonainen viikko ennenkuin kotiin saatiin palautetuksi tavallinen järjestys. Kaarina oli aina loma-aikoinaan äitiä auttamassa ja vihdoin hänkin oikein innostui pieniin järjestelytoimiin. Pienemmät sisaret ja Ilmari taasen, kun näkivät Kaarinan touhun, tahtoivat hekin olla mukana auttamassa, ja kaikki oli heistä kuin hauskinta leikkiä. Välistä tosin sattui, että he saivat aikaan epäjärjestystä järjestyksen sijaan, ja silloin käski Kaarina kiivaasti heidät lähtemään pois omaan leikkinurkkaansa, ja pian olisi hän joutunut käsikähmään heidän kanssaan, jollei äiti olisi tullut välittäjäksi kuiskaten Kaarinalle: "Antaa heidän olla auttavinansa, näin he pysyvät hyvällä tuulella; kyllä minä pian korjaan heidän jälkeensä." Ja Kaarinan täytyi tähän tyytyä.

Kaarina oli saanut luvan kutsua muutamia koulutovereitaan luokseen hänen syntymäpäiväänsä viettämään. Nämä, luvultaan kuusi tyttöä, nähtävästi riemastuivat saatuaan kutsun ja saapuivatkin, tuoden useimmat kuvakortteja onnentoivotuksineen. Ruokasali oli jätetty tyttöjen haltuun ja kohta siellä oli juttuaminen täydessä käynnissä.

Tänään oli heitä kaikkia punnittu ja mitattu voimistelutunnilla, jokainen muisti oman painonsa ja niitä vertaillessa huomattiin että Eini oli painavin, vaikka toinen järjestyksessä pienemmistä. Siitä siirtyi keskustelu voimistelunopettajaan.

"Hän näyttää ihmeen ystävälliseltä", sanoi Eini, "ja oletteko huomanneet kuinka kauniisti hän tekee kaikki liikkeet?"

"Niin, ja kuinka säntillisesti hän komentaa."

"Valmistavan koulun johtajatar komensi niin epätasaisesti marssi-askeleetkin, ettei kukaan viitsinyt opetella marssimista tahdissa. Toista on tämä!" Näin sanottuaan Eini vaistomaisesti nytkähdytti päätään molemmille syrjille marssitahdissa.

"Minä enin kummastelen sitä notkeutta, jolla hän liikkuu telineissä. Kyllä kestää kauan ennenkuin yksikään meistä voi yhtä jäntevästi ponnahtaa käsipuihin ja heittäytyä niiden yli", arveli Kaarina.

"Entä Eini, mitä sinä hänestä sanot?" kysyi joku.

"Eini onkin poikkeus säännöstä. Hän on tosiaan oikein notkea. Elä, Eini, tule itserakkaaksi!"

Eini punastui hiusmartoa myöten, mutta ei sanonut mitään.

Nyt siirtyi puhe saksankielen opettajaan.

"Kukaan ei tänään oikein osannut sitä poikkeusta saksankielen säännöstä, joka oli läksynä."

"Niin, ei edes Taimi viitannut."

"Kyllä minä viittasin", ehätti Taimi sanomaan, "mutta neiti Kulmala ei ollut sitä huomaavinaan."

"Sen minäkin voin ihan hyvin uskoa ettei hän ollut sitä huomaavinaan, semmoinen juuri hän on!" sanoi Kaarina. "Toisia hän auttaa osaamaan, toisien taitoa hän on valmis kaatamaan. Niinkuin sitä ei huomaisi!"

"Mitä tästä vielä sinulle koituu", sanoi Eini, tehden sormellaan varottavan merkin, "kun sinä et ensinkään voi kärsiä neiti Kulmalaa ja koko koulu-ajan on sinun kumminkin hänen saksantunneillaan istuttava."

"Pidä sinä huoli itsestäsi! Kun neiti Kulmala vaan katsoo sinuun noin", Kaarina pyöritti silmiään, "ja hymyilee ja sanoo: no vastaappa nyt, pikku Eini, niin sinä heti hymyilet takaisin ja koetat olla yhtä imelän näköinen —"

"Nyt sinä olet häijy, milloin minä olisin niin tehnyt?" Eini näytti vihastuvan.

"Et sinä tahallasi, kyllä minä sen tiedän, mutta sinä kumminkin niin teet. Minä nyt vain sanon sinulle varoitukseksi, ett'et muuttuisi äkäisen näköiseksi, kun neiti Kulmala joskus sattuu sinuun suuttumaan."

"Hän vihaa ihan hirmuisesti Almaa. Näittekö kuinka hän Almalle luimisti silmää, kun scheen ääntäminen ei tahtonut onnistua." — — —

"Johtajatar mahtaa olla hirveän hyvä opettaja", sanoi Kaarina; "minusta on aina niin hauskaa, kun hän tulee tunnille."

"Hän on uskovainen", tiesi Helli; "hän pitää kaiken huvituksen syntinä. Teatterit ja tanssit ovat hänestä epäjumalanpalvelusta." — — —

"Hyvänen aika!" tokaisi Eini; "mutta mitä ihmiset sitten tekisivät, jolleivat saisi joutoaikoinaan huvitella."

"Istuisivat kädet ristissä, veisaisivat ja rukoilisivat", sanoi Helli pilkallisesti, ja hänen näin sanoessaan levisi hänen pienille pyöreille kasvoilleen vanhan ihmisen ankara ilme.

"Ei hän vielä ole meille mitään sellaista sanonut uskontotunnilla", sanoi Kaarina, "ehk'eivät hänen ajatuksensa kumminkaan aivan sellaiset liene."

"Mutta jos hän vain jotain sellaista alkaa puhua, niin minä suutun!" Taimi oli näin sanoessaan noussut ylös ja hänen silmänsä säkenöivät. "Minä sanoisin suoraan, että hän on tekopyhä ja ulkokullattu farisealainen! Kyllä minä tiedän mitä nuoret tekevät, jolleivat pääse tansseihin ja teattereihin, silloin he — — —"

Taimi katkaisi äkkiä puheensa eivätkä toiset tienneet mitä ajatella; he vain tuntuivat aavistavan, että Taimi oli kokenut jotain hyvin pahaa, josta heillä ei ollut vähintäkään tietoa.

"Miesopettajista minua enin miellyttää maisteri Peura. Hän on niin suora ja tasainen, ei kukaan voisi väittää että hänellä olisi suosikkeja", sanoi Kaarina.

"Joll'et sinä itse olisi hänen suosikkinsa?" sanoi Helli. "Minusta hän on niin ankara, että toisinaan oikein pelottaa, mutta minä näytän hänelle, etten minä ensinkään hänestä välitä!" Helli heitti silkkinauhasolmuilla koristetun tummatukkaisen päänsä ylpeästi taaksepäin.

"Laskennon opettajasta minä enin pidän, ehkäpä siksi että laskento on minusta hauskin aine", sanoi Taimi.

"Minä taas historian opettajasta, maisteri Järvestä, luultavasti siksi että historia minusta on kaikkein hauskinta sanoi yksi tytöistä.

"Mutta maisteri Järvellä on suosikkeja, sen sanoivat toisluokkalaiset", tiesi toinen.

"Voi, voi sentään, kun jo oltaisiin toisella luokalla!" huokasi Helli syvään.

"Niin, kyllä vain pistää vihaksi, kun kaikki meihin päin viittaavat ja sanovat 'nuo ensluokkalaiset', ihan kuin me olisimme jotain huonompaa rotua kuin he", sanoi Taimi. "Minä kerran sanoinkin yhdelle kolmasluokkalaiselle, niin että hän kuuli."

"Ja toiset sitten ottavat kädestä ja taluttavat aivan kuin pieniä lapsia, jotka vasta opettelevat kävelemään, ja tekeytyvät niin ihmeen nöyriksi ja ystävällisiksi. Se minua enin harmittaa", lisäsi Kaarina.

"Ja sitten he meitä salaa katselevat ja vertailevat meitä toisiimme ja kiistelevät siitä kuka on kaunein, kuka käy parhaiten puettuna ja sen semmoista joutavaa. Kyllä minä tiedän", jatkoi Taimi. "Juuri ne samat tytöt niin tekevät, jotka käyvät johtajattaren luona lauantai-iltoina."

"Mitä ne siellä tekevät?" kysyivät muut melkein yhteen ääneen.

"Veisaavat ja rukoilevat tietysti ja tekeytyvät vanhurskaiksi, jotta olisivat johtajattarelle mieleen", selitti Taimi itsetietoisena.

"Sinä olet oikein katkera!" huudahti Kaarina katsoen toveriansa silmiin ja huomaten samalla, että niissä oli niin outo kiilto, jommoista hän ei vielä kenenkään silmissä ollut nähnyt.

Keskustelu taukosi ja kaikki tunsivat omituista painostusta, niin ainakin Kaarinasta näytti. Hän emäntänä piti velvollisuutenaan katkaista äänettömyyden ja vihdoin keksikin ehdottaa että he kävisivät harjoittamaan "Pas d'Espagne'a". Se ehdotus oli kaikkien mieleen, vuoroin siis aina joku soittoa taitavista istuutui salin pianon ääreen ja toiset tanssivat. Taitamattomampia Eini neuvoi, tanssi edellä, taas korjasi virheitä ja liikkui pulskeudestaan huolimatta siroimmin kaikista. Kaarina tällä kertaa iloitsi enin siitä, että oli saanut tytöt iloisiksi, ja niin kului pian se aika, joka oli sallittu vieraisilla-oloon.

Kun tytöt olivat lähteneet, pyöri Kaarinan mielessä mitä Taimi oli sanonut johtajattaresta.

Ettäkö hän olisi tekopyhä kuin ulkokullattu farisealainen, sitä ei Kaarina voinut uskoa. Se opetus, jonka hän antoi, oli sydämen vakaumuksesta lähtenyttä puhetta, siitä Kaarina oli aivan varma. Ei kukaan muu kuin se, joka oli taisteluja kokenut ja niistä voitollisena suoriutunut, olisi voinut sillä tavalla puhua. Tuntui aivan siltä kuin olisi hän tahtonut vetää oppilaansa siihen samaan lepoon ja autuuteen, jonka osallisuuteen hän itse oli päässyt. Hänen kokemuksensa oli, että ihmisen tuli kokonaan antautua Jumalalle, jättää maailma ja sen turhuus ja aina palvella Jumalaa. Vasta silloin olisi ihminen oikealla tiellä.

Kaarinan täytyi tunnustaa, että johtajattaren opetus oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen, mutta hän ei ollut oikein halukas jättämään koko maailmaa ja kokonaan antautumaan Jumalalle. Hän tiesi tekevänsä väärin, sillä maailma oli paha, ja se, joka maailmaa rakastaa, se ei voi tulla autuaaksi, sen oli johtajatar sanonut. Mutta kumminkin hän pelkäsi, että hänen, jos hän päättäisi antautua Jumalalle, tulisi kieltäytyä paljosta, mikä hänelle tuotti huvia ja nautintoa, ja sen vuoksi hän ei tehnyt mitään päätöstä.

Joskus hänen mieleensä juolahti: Entä jos kuolema tulisi ennenkuin hän oli tehnyt päätöksensä? Sittenhän olisi katuminen myöhäistä. Mutta hän tunsi itsessään niin paljon elinvoimaa, elämänhalua ja terveyttä, että kuoleminen nuorena tuntui aivan mahdottomalta. Taas hän sai turvaa itselleen ja päätös jäi kuin jäikin tekemättä.

Hän kuunteli mielellään uskonnonopetusta, ja raamatun lukemista rukouksissa hän mielellään seurasi ja koetti ajatuksia käsittää ja itseensä soveltaa. Mutta sitten kun johtuivat mieleen leikit, tanssit ja kaikenlaiset huvit, niin hän taas oli niissä mukana vähentymättömällä innolla. Ei häntä edes paha omatunto soimannut.

Toisinaan hänelle tosin kesken leikkien juolahti mieleen, kuinka turhanpäiväistä tämä hyörinä oli. Mutta ei hän kuitenkaan vetäytynyt niistä pois, vaan oli aina mukana siinä, missä muutkin. Eikä hän, vaikka kuinka olisi miettinyt, voinut keksiä leikeissä mitään sellaista, joka olisi ollut syntiä sillä tavalla, että hänen omatuntonsa olisi häntä siitä soimannut.

Kyllä hän oli tuntenut senkin, kun omatunto soimaa.

Siitä oli jo monta vuotta, kun hän sen tunsi ensimäisen kerran. Ja sittemmin hän oli sen tuntenut usein. Kun oli vanhemmilleen tottelematon, kun luvatta pisti suuhunsa sellaista, jota ei varmaan tiennyt hänelle aijotuksi, kun sisarusten kanssa jakaessa otti itselleen suurimman osan, koska hän oli itse suurin, kun ei aina uskaltanut kertoa asioita aivan niinkuin ne olivat tapahtuneet, silloin hän kuuli omantunnon kolkutuksen. Ahneus, itsekkyys, valheellisuus, olivat saaneet hänessä sijaa, ja aina kun ne voittivat, veivät ne häneltä palkinnokseen omantunnon rauhan.

Joskus voitti hänkin, ja silloin hänet täytti rauhallisuus, jommoista ei ollut voinut käsittää olevan, ennenkuin oli sen tuntenut. Hän oli luullut että tämän rauhallisuuden saavuttaminen olisi ollut ensimäinen askel onnellisuuteen. Rukoillessaan hän sen vuoksi ennen kaikkea pyysi voimaa taistella synnin kiusauksia vastaan.

Johtajatar vaati enemmän. Voisiko hän koskaan näitä vaatimuksia täyttää? Nyt ei hän ainakaan voinut.

Pienemmät lapset olivat jo menneet nukkumaan ja äiti tuli nyt Kaarinan luo, kuten hän oikein arvasi, kehoittamaan häntäkin menemään levolle.

"Oliko sinulla hauskaa?" kysyi äiti.

"Oli kylläkin", vastasi Kaarina lyhyesti, sillä ei hän ollut tottunut kenellekään, ei edes äidilleen, uskomaan syvimpiä tunteitaan ja ajatuksiaan.

* * * * *

"Tänään on lupa", ajatteli Kaarina kellon lyödessä 7 ja kääntyi toiselle kylelleen koettaen nukkua uudelleen. Hetkisen vaan oli hän maannut, kun Elvin sängystä alkoi kuulua:

"Olemme suomalaisia, vaikk' oomme pienokaisia" j.n.e.

kirkkaan lapsenäänen puoleksi huutavalla, puoleksi laulavalla kaiulla.

"Halloo, halloo", kuului toiselta taholta. Ilmari siellä heräsi ja jatkoi temmellettyään vähän aikaa peitteestään vapautuakseen: "Käykää kilpaa pukeutumaan!"

"Onko nyt aamu?" kuului samassa Airan uninen ääni.

"On aamu!" jatkoi Ilmari. "Nouse pian pukeutumaan; kas minulla on jo päiväpaita ylläni. Kohta sinä jäät kaikkein viimeiseksi villasukaksi."

Kaarinan kärsivällisyys loppui: "Olkaa hiljaa lapset, että minä saan nukkua."

Nyt toiset vasta näkyivät huomaavan Kaarinan, sillä tuota pikaa olivat ensin Ilmari ja sitten Elvi Kaarinan kimpussa ja ravistivat häntä minkä jaksoivat:

"Kello on 7, nouse ylös kouluun!"

"Kaarina, sinä myöhästyt, kuuletko!"

"Minulla on lupa. Jollette jätä minua rauhaan, niin minä kaipaan äidille ja te pääsette pimeään konttoriin!"

"Hänellä on lupa", todistivat Elvi ja Ilmari yhteen ääneen ja vetäytyivät nolattuina pois.

Hetkinen kului hiljaisuudessa ja Kaarina koetti vielä saada unen päästä kiinni. Mutta samassa kuului Mandan kova ääni:

"Lapset, mitä te olette tehneet, ihan valkoisessa kuohussa kädet ja saippuakuohua pitkin lattiaa!"

"Me vaan pesimme käsiämme", vastasi Elvi viattomasti.

"Vai pesitte, senkin solkkamatit, ette te koskaan osaa olla ihmisiksi — kun vain selkänsä kääntää, niin heti olette pahanteossa!"

Kuului kiivaita liikkeitä ja kolinaa. Sitten Kaarina arvasi, että Manda oli ryhtynyt pukemaan Airaa, ja hän toivoi saavansa nukkua. Mutta nytpä ei uni ottanut Eliakseenkaan, vaan sen sijaan alkoi Kaarinan päässä kieriä ajatus, miten hän nyt tämän päivän kaikkein hauskimmasti saisi kulumaan.

Jäälle hän tietysti lähtisi, mutta päivä on lyhyt, eikä hän senvuoksi saanut siellä kulutetuksi muuta kuin aamiaisen jälkeen pari kolme tuntia. Eini oli hänelle uskonut, että hän aikoi ottaa nukkensa esille ja leikkiä niiden kanssa, ja pyytänyt Kaarinan mukaansa, mutta tämä leikki ei Kaarinaa ensinkään huvittanut, eikä hän ollut luvannut tulla. Hän tiesi jo ulkoa sen leikin. Ensin nuket puetaan, sitten huonekalut järjestetään, ja sitten otetaan esiin leikkikupit ja lautaset ja ollaan syövinään, ja sitten se on loppunut koko leikki. Tuossakin on olevinaan jotain hauskaa! Monta kertaa hän oli Einin mieliksi tätä leikkinyt, mutta ei hän nyt enää viitsinyt.

Kaarina oli kääntynyt selälleen ja tuijotti silmät pyöreinä kattoon. Ei hän päässyt ajatuksissaan sen pitemmälle, mutta vuode alkoikin tuntua epämukavalta, ja yks' kaks' oli hän pystyssä, veti vaatteet yllensä, peseytyi ja oli juuri kasvojaan pyyhkimässä, kun äiti tuli sisälle aamupuvussaan, kantaen vaateläjää sylissään. Sivumennen hän suuteli Kaarinaa otsalle ja meni sitten ulos toisesta ovesta. Silloin Kaarina muisti, että ompelijan piti tänään tulla lasten vaatteita korjaamaan. Kaarinankin koulupuseroon tuli laitettavaksi uudet hihat, sillä muutamat viikot olivat saaneet entiset puhki kyynärpään kohdalta.

Kaarina otti esiin kamman ja asettui seinäpeilin eteen tummaa tukkaansa suorimaan.

Siinä hän näki kuvansa hiukan soikeampana kuin luonnossa. Hän olisi ollut paljoa kauniimpi, jos olisi ollut sellainen kuin tuo peili osotti. Hänen suunsa olisi ollut pienempi, otsansa korkeampi ja silmänsä suuremmat. Ainoa, mikä peilissä oli samanlainen kuin todellisuudessa, oli nenä, se näytti siinäkin terävältä ja auttamattomasti liian pystyltä. Joskus Kaarina oli ajatellut, että se ehkä olisi voinut muuttua, jos sitä ahkerasti ja säännöllisesti painaisi alaspäin. Mutta hän ei oikein uskaltanut sitä temppua koettaa, pelosta että siitä voisi tulla pahoja seurauksia.

Olihan hänellä kumminkin jotain kaunistakin. Hammasrivi oli hänellä tasainen ja säännöllinen, ja kun hän vaan muisti hammasharjaa käyttää, sai hän sen pysymään jotenkin valkoisena.

Tullessaan valmiiksi, Kaarina ei enää, ollut epätietoinen siitä, mitä hän tekisi. Hänkin ottaisi käsityönsä ja istuisi Ainon, ompelijan, kanssa juttelemassa.

Aino istuikin jo ruokasalissa, hento vartalo kumarassa, ompelukoneen ääressä, kun Kaarina tuli lastenkamarista. Hän näytti polkevan aivan henkensä edestä, posket hehkuivat sivuille levitetyn, hiukan kiharoitetun ruskean tukan rajalle saakka, ja kädet kulettivat vilkkaasti vaatetta koneen rautakengän alla. Yhtäkkiä Kaarinaa alkoi hävettää pitkään makaamisensa, hän palasi sanaakaan sanomatta takaisin, ja vasta kun oli hakenut koulutyönsä tuli hän jälleen ruokasaliin ja Ainoa tervehdittyään alkoi, hänkin, ahkerasti työtä tehdä.

"Kylläpä Kaarina tänään on ahkera!" virkkoi Aino, kun pitkä koneompelu oli lopussa, ja ojentautuen taapäin veti hän syvään henkeään ennenkuin taas jatkoi ompelemistaan.

Tämä huomautus tuntui Kaarinasta enemmän soimaukselta kuin kiitokselta, eikä hän vastannut mitään, vaan jatkoi vaieten ompelemistaan. Vähitellen tuli Aino kertomapäälle ja sitten hän jutteli viime sunnuntaisesta iltamasta työväentalolla, jossa oli ollut näytelmäkappale ja tintamareski. Ja lopuksi oli ollut tanssia, mutta Aino oli mennyt kohta sen alussa pois, sillä hän ei juuri tanssista välittänyt. Kaarina ei antanut rauhaa ennenkuin oli kuullut näytelmäkappaleen sisällyksen, ja hänen sydämensä sykähti levottomasti kuullessaan, kuinka lähellä oli ollut, etteivät rakastavat olisikaan toisiaan saaneet, ja vähällä oli, ettei hän olisi itkenyt ilosta, kun kuuli onnellisen lopun. Kaikenlaista muutakin hauskaa Aino kertoi.

Kaarina puolestaan vastasi kertomalla juttuja koulusta; kuinka rouva Elo oli mennyt rukousta pitämään ja unohtanut pois kaksi rukousta isämeidästä; kuinka maisteri Järvi, joka oli niin tavattoman hiljainen, oli yhtäkkiä suuttunut jostain aivan vähäpätöisestä syystä, sävähtänyt tulipunaiseksi ja lyönyt nyrkkiänsä pöytään; ja vihdoin kuinka kolmasluokkalaiset olivat kaikki saaneet istua laiskalla, kun eivät olleet lukeneet ruotsinläksyään.

"Minkä vuoksi he eivät läksyään lukeneet?" kysyi Aino.

"Ruotsinkielen opettaja on liian hyvä, hän tavallisesti ei vaadi mitään, ja tytöt eivät huomanneet, että nyt olivat saaneet läksyksi sellaista, jota heidän välttämättömästi olisi pitänyt lukea, niidenkin, jotka ruotsia osaavat, sillä se paikka kieliopissa oli niin vaikea. Mutta kun opettaja huomasi etteivät olleet lukeneet, pääsivät he laiskalle."

"Ruotsia minä ainakin lukisin, jos kävisin koulua", sanoi Aino.

"Miksikä niin? Minusta se ei ole mikään niin tärkeä aine. Jos ruotsia ei luettaisi kouluissa, niin kohta ei ruotsia ensinkään käytettäisi meidän maassa, ja olisi minusta paljoa hauskempaa kuulla vain suomea aika ihmistenkin kesken eikä niinkuin nyt, kun he puhuvat ihan sekaisin ruotsia ja suomea."

"Kaarina puhuu kuin lapsi ainakin", huomautti Aino käyden totiseksi. "Kaarina ei aavista sitä, mitä elämä opettaa."

"Mitä ihmettä?" kysyi Kaarina hämmästyen.

"Elämä opettaa, että se, joka ei osaa ruotsia, saa hävetä joka askeleella. Kun menee kauppapuotiin ja pyytää silkkikangasta nähdä ja puhuu suomea, niin saa odottaa kunnes myöhemmin tullut, ruotsia puhuva tyttö on saanut puolen tusinaa nappeja. Jos puhut suomea, niin vastaantulija kadulla ei ole huomaavinaankaan, mutta sanoppas sanottavasi venskaksi, kyllä sinulle silloin tietä annetaan!" Kaarina huomasi että Aino oli vihasta punastunut.

"Senvuoksi ei kenenkään pitäisi ruotsia oppia, jotteivät saisi turhaan ylpeillä sellaisesta taidosta, josta ei kannata ylpeillä", puolusteli Kaarina.

"Minusta taasen pitäisi ruotsia opettaa kaikille jo kansakoulussa, sillä ilman sitä ei kuitenkaan saa oikeata arvon-antoa. Ainoastaan ruotsinkielen oppimisen vuoksi olisin minä tahtonut käydä koulua, ja siskoni tahdon pantavaksi ruotsalaiseen kouluun. Hänen ei ainakaan tarvitse kärsiä sitä alituista nöyryytystä, joka minun osakseni on tullut!"

"Olisivatko ihmiset todellakin niin typeriä? Miksi ruotsinkieli olisi parempi kuin suomi?"

"En minäkään tiedä onko ruotsi parempi, mutta se on hienompi kieli, sitä puhuvat kaikki hienommat ihmiset ja sitä, joka suomea puhuu, pidetään aina epähienona!"

Äiti oli huomaamatta tullut sisälle ja kuultuaan Ainon puheen hän tuli lähemmäksi ja kysyi ystävällisesti, mutta vakavasti:

"Mikä on oikein hienoa, voiko Aino sanoa?"

Aino ei vastannut ja Kaarina ymmärsi että Aino häpesi puhettaan.

"Suomenkieli on Suomessa kaikkein hienoin ja paras kieli, siksi että se on suomalaisten oma äidinkieli. Se, joka suomeapuhuvaa halveksii, on itse epähieno ja typerä."

Äiti sanoi tämän levollisesti, mutta vakuuttavasti. Tunsihan äiti elämää enemmänkin kuin Aino, sitähän ei kukaan voinut kieltää. Oli siis Kaarinan mielestä aivan luonnollista, että Aino jäi vaille vastausta.

Aino ei enää puhunut mitään, ja kun Kaarinan halu koulujuttujen kertomiseen myöskin oli hävinnyt, istuivat he aamiaiseen saakka ääneti kumpikin. Kaarinan mielessä pyöri kumminkin koko ajan äskeinen keskustelu. Hän oli todellakin ollut tietämätön siitä, että suomeapuhuvia halveksittiin. Mutta miksi antoivat nämä itseään halveksia? Jos hän tulisi huomaamaan jonkun häntä kohtelevan huonosti sen vuoksi että hän puhui suomea, niin kyllä hän näyttäisi! Hän sanoisi suoraan, että hän on yhtä hyvä — ei parempi kuin ne, jotka ruotsia puhuvat. Hän on suomalainen ja hänen kunniansa tulee aina olemaan julistaa koko maailmalle mihin kansaan hän kuuluu, niin hän sanoisi, ja hän sanoisi, että ne, jotka ruotsia puhuvat, ansaitsevat häpeän, koskapa oman kansansa kieltä halveksivat. Tietysti he halveksivat omaa kansaansakin! Mitenkä ne sitten voivat itseään arvossa pitää? Sillä kyllähän heidän kuitenkin täytyisi ymmärtää, ettei ruotsinkielen puhuminen voi heistä tehdä ruotsalaisia. Jospa sitten olisi kunniakkaampaa kuulua siihen kansaan!

"Olemme suomalaisia, vaikk' oomme pienokaisia, on sydämemme synnyinmaan ja suureks' kasvetaan"

lauloi Kaarina pannessaan kokoon työnsä, ja selkä tavallista suorempana astui hän huoneesta viedäkseen työn piirongin laatikkoon.

Aamiaisen jälkeen hän läksi jäälle. Ensimäisen kerran kierälle jäälle! Ennen hän aina oli mennyt luistelemaan vasta silloin kun kuusiaidan ympäröimä luistinrata lahdella oli valmis. Hän haki Einin mukaansa ja iloisesti jutellen, luistinparejaan heilutellen tytöt yhdessä astuivat rannalle. Oli kirkas päivä, ilma kohtalaisen kylmä, ei liiaksi ankara pakkanen, sellainen, joka panee pelkäämään korvalehtien ja nenänypykkäin palelemista, vaan parahiksi raitis ja tyyni ilma.

Poikia sekä tyttöjä oli rannalla ja loitommalla luistelemassa, niin että oikein hauskalta ja houkuttelevalta näytti. Kaarina ja Eini pistivät luistimet jalkaansa ja käsi kädessä he alkoivat kiitää ulospäin. Heidän juttelemisensa oli tau'onnut, kumpikin vain nautti ihanaa ilmaa, joka tunki keuhkoihin, virkisti ruumiin ja sielun ja lisäsi voimia lihaksiin ja jänteisiin. Rannan lähellä oli jää sameaa ja hiukan epätasaista pinnaltaan, mutta kuta kauemmaksi he joutuivat, sitä sileämmäksi ja kirkkaammaksi kävi jään pinta. Kauempana olevat saaret ja niemekkeet kuvastuivat siihen aivan kuin tyyneen järvenpintaan kesällä, ja värivivahdukset, kauempana olevien kunnaitten ja läheisempien havumetsien toinen toisiaan kohdatessa, hivelivät silmää.

Kaarina tunsi itsensä onnelliseksi: olihan hän nuori ja terve ja vapaa. Maailma oli avara ja hänelle avautui liikunta-aloja kaikkialle, aivan niinkuin nyt täällä kierän jään pinnalla. Koulussa hän menestyi hyvin, läksyjen lukeminen oli kuin leikkiä vain, ei hänen koskaan tarvinnut sitä tuskan hiellä tehdä, kuten moni muu, esimerkiksi Eini. Hänellä oli voimaa pyrkiä tiedon tiellä vaikka minne, vaikka ylioppilaaksi. Ja sitten — etemmäksi hän ei uskaltanut ajatella.

Kauan he luistelivat, milloin yhdessä käsi kädessä, milloin yksin, jolloin Kaarina nautti Einin sulavien liikkeiden katselemisesta, ja kun he vihdoin palasivat kotiinpäin olivat useimmat muut jo lähteneet.

"Kylläpä on ollut hauskaa", sanoi Eini riisuessaan luistimet jaloistaan. "Arvaappa mitä minä ajattelin luistellessamme?"

"Sinä varmaan ajattelit Juuso Jokelaa, joka olisi tahtonut tulla meidän mukaamme, mutta jolle sinä tällä kertaa tahdoit tehdä kiusaa ja selvästi näytit että mieluummin olet minun kanssani kahden."

"Nyt sinä olet häijy! Olenhan minä monta kertaa sanonut, etten Juusosta huoli pennin edestä", väitti Eini ja oli olevinaan loukkaantunut.

"Arvaa paremmin!" virkahti hän hetkisen vaiti oltuaan. Mutta ennenkuin Kaarina vastasi jatkoi hän: "Minä päätin, että koulusta päästyäni valmistaudun voimistelunopettajaksi. Mutta sinä et saa sanoa kenellekään siitä, se on vielä salaisuus."

"Sinä onnellinen, kun nyt jo voit varmasti tietää miksi haluat", vastasi Kaarina. "Minäkin ajattelin tulevaisuutta, mutta minulle se vielä häämöittää niin kaukaisena, kuin en sitä koskaan saavuttaisi, ja niin kummallisena, ett'en voi ensinkään arvata, missä minulle oikea ura aukeaa. Sen minä vain tiedän, että aion hankkia itselleni tietoja, ja ylioppilaaksi lukeminen on ensimäinen päämääräni."

Eini katsoi toveriinsa: "Sinulla on niin hyvä pää, että hulluhan olisit, jos et lukisi. — Miltähän sinä näytät sitte ylioppilaslakki päässäsi?"

"Ei puhuta vielä semmoisista; eihän sitä vielä tiedä", sanoi Kaarina, mutta mielessään hän ajatteli, että kyllä se valkea lakki kumminkin taitaisi häntä pukeakin, hän kun oli tummaverinen. Olihan hän kuullut joskus sanottavan, että valkea väri sopii tummaverisille.

He olivat tulleet puiston luo, jonka käytävän molemmin puolin kaksi makeisten kaupustelijaa oli asettanut kojunsa. Ukot kävelivät nyt molemmat, sekä "lihava" että "laiha", edestakaisin kojunsa edustalla turkiskauluksiin, karvalakkeihin ja huopakenkiin puettuina. Lihava pullea- ja punakka-kasvoinen mies piti kätensä tiiviisti vastakkaisiin hihoihin pistettyinä, laiha, kasvoiltaan kalpeana ja ryppyisenä huitoi yhtä mittaa käsillään pysyäkseen lämpimänä.

Eini, jolla aina oli viispennisiä taskussa, mistä lienee niitä saanutkin, enimmäkseen varmaan kiusaamalla tädiltään, ehdotti että menisivät ostamaan makeisia. Kaarina ei mitään vastannut. Hänen vanhempansa eivät koskaan antaneet makeisrahaa, eikä hänellä nytkään ollut ainoata penniä. Einin kanssa hän kumminkin lähestyi namus-ukkoja ja Eini osti ensin viidellä pennillä karamelleja laihalta ukolta, sitten viidellä pennillä auringonsiemeniä lihavalta ja antoi toisen puolen makeisista Kaarinalle.

Makeisia pureskellen he jatkoivat matkaansa. Kaarinaa kaiveli nöyryytys, jonka oli saanut kokea sen kautta, että hänen taas täytyi syödä toverin ostamia makeisia. Mutta hän oli tottunut siihen, ettei vastaansanominen olisi mitään auttanut. Heidän tullessaan sille kohdalle, jossa heidän tiensä erosivat, kysyi Eini, tulisiko Kaarina hänen luokseen iltapäivällä. Jos olisi kieltäytynyt, olisi Kaarina mielestään ollut hyvin kiittämätön Einille, jonka antamia makeisia hän juuri oli syönyt. Senvuoksi hän lupasi tulla heti päivällisen syötyään.

Einin täti oli juuri lähtemäisillään ulos, kun Kaarina tuli. Tuo pieni, laiha ihminen juoksi huoneesta toiseen; oli valoliina laitettava paikoilleen, lampun sydän väännettävä hiukan matalammalle, palvelijalle oli pari sanaa sanottavana, ja Eini seisoi kuin kynttilä oven suussa odottamassa mitä täti hänelle sanoisi, koska hän oli tytön käskenyt tulemaan luokseen. Vihdoin lienee kaikki ollut reilassa, täti kohautti hamettaan kumminauhalla, kääntyi ympäri ja kysyi Einiltä, oliko hame parahiksi kohotettu, otti lakin päähänsä ja sitten taas muisti jotakin, juoksi ja otti salin nuottihyllyltä virsikirjansa ja hengelliset laulut.

Ottaessaan päällystakin yllensä puhui hän Einille:

"Muista nyt olla kiltti, et saa sotkea mattoja, etkä liikuttaa lamppuja. Kaapin hyllyllä ruokasalissa on lautasellinen omenia, tarjoo siitä Kaarinalle ja ota itsekin! Ole Kaarinalle kohtelias ja ystävällinen, anna hänelle paras nukke, eläkä riitele hänen kanssaan! No, hyvästi jääkää!"

Tytöt niiasivat ja täti läksi raamatunselitykseen, jossa hän kävi säännöllisesti kaksi kertaa viikossa.

Kun ovi oli sulkeutunut, valtasi Einin sellainen riemun puuska, että hän alkoi hyppiä ja tanssia, muistamatta mattoja lattialla. Hän tarttui Kaarinaa vyötäisiltä, eikä mikään auttanut, tämän täytyi pyöriä mukana. Matot sotkeutuivat pahanpäiväisesti heidän jaloissaan, ja vihdoin he kaatuivat molemmat mattoihin takertuneina. Makea nauru siitä oli ensimäinen seuraus, mutta ylös noustessaan ja huomatessaan epäjärjestyksen ympärillään he muistivat tädin varoitukset ja alkoivat yksituumaisesti asetella mattoja paikoilleen. Pahaksi onnettomuudeksi oli villaisten käytävämattojen yli pantu valkeita liinaisia mattoja, ja näitä he eivät onnistuneet enää saamaan sileiksi, niin että heidän meluamisestaan ja tottelemattomuudestaan sittenkin tuli jäämään epäämättömiä todistuksia.

Kun Kaarina pari tuntia myöhemmin palasi kotiin, oli vanhempien luona vieras, eräs vanha herra, joka usein iltaisin istui heidän luonaan. Silloin sujui keskustelu aina vilkkaammin kuin kenenkään muun vieraan heillä ollessa. Kaarina istui joskus pitkät ajat sisällä kuuntelemassa, ja hän oli siten vähitellen päässyt perille asioista, joista hänen ikäisensä yleensä eivät aavistaneet mitään. Jos keskustelu liikkui ulkopolitiikkaa, sisäpolitiikkaa tahi kunnallista elämää koskevissa asioissa, huomasi hän, että sekä vanhemmat että setä kaikessa olivat löytäneet erään yhdenmukaisuuden, ja heitä yhteisesti innostutti tuon yhdenmukaisuuden tutkiminen, selvittäminen ja arvioiminen. Tämä yhdenmukaisuus oli kaikkialla itsekkäitten, omavoittoisten ja vallanhimoisten aineksien taistelu epäitsekkäitä, yleishyötyä ja sorronalaisten kohottamista tavoittelevia voimia vastaan. Pää-asiassa olivat isä, äiti ja setä aina yhtä mieltä, mutta siitä huolimatta, varsinkin miehet, ajatuksiaan esittäessään usein innostuivat jopa kiivastuivatkin, aivan kuin heillä olisi ollut pahimmat vastustajat edessään ja näille olisivat koettaneet esittää asiat oikeassa valaistuksessa, saadakseen heitä vakuutetuksi totuudesta.

Vieras setä, joka oikeastaan oli kasvoiltaan harvinaisen ruma, vartaloltaan pienenläntä ja vino, tuli näin kiivastuessaan melkein kauniiksi, hänen ulkonaisesti epäsuhtainen olentonsa aivan kuin hävisi ja sijaan astui toinen henkinen olento, niin suuri ja voimakas, että hänen näkemisensä herätti Kaarinassa mieltäylentävän tunteen. Isä, tuo jalopiirteinen, vilkas mies, taasen tuli innossaan niin kauniiksi, ettei Kaarina luullut maailmassa löytyvän ihanampaa miestä. Hänen tummat säihkyvät silmänsä, korkea otsa, tuuhean tukan ympäröimänä, suoraselkäinen harteva vartalo, kaikki muodosti sellaisen sopusuhtaisen kokonaisuuden, että se aivan kuin kuvasti näkymättömän hengen suurta jaloutta. Isä oli näinä hetkinä uljuuden ja miehekkään jalouden ilmeinen perikuva.

Saatuaan tänä iltana, kuten usein ennenkin, luvan tulla saliin, jossa vieras oli, meni Kaarina hakemaan käsityönsä ja istuutui äidin viereen, joka sukanneule kädessä istui nojatuolissa. Äiti oli niin tottunut neulomiseen, että sekä ajatukset että katseet muuanne kiinnitettyinä hän osasi neuloa nopeasti ja virheettömästi.

Hauskasti siinä ilta kului, sillä jos ei Kaarina kaikkea ymmärtänytkään, oli hänellä huvia siitä, että sai nähdä innostuneita kasvoja, kuulla vilkasta periaatteellista keskustelua ja kaikessa hiljaisuudessa vetää omia johtopäätöksiään.

Hänessä elävä halu aikanaan kehittyä kunnon ihmiseksi, voidakseen oikealla tavalla isänmaataan hyödyttää, tällaisina iltoina kasvoi kasvamistaan voimakkaaksi kiihkoksi kerran päästä mukaan taistelemaan ja uhraamaan voimansa kaiken hyvän ja jalon puolesta maailmassa.

Sitä varten hän tahtoi oppia, sitä varten koulua käydä, sitä varten koettaa tulla yhä paremmaksi ja paremmaksi!

* * * * *

Kaarinan ensimäinen kouluvuosi oli loppunut, kesä oli kulunut ja toinen vuosi oli alussa. He olivat siis toisella luokalla.

Heidän luokkansa oli saanut lisäkseen kolme oppilasta. Niistä yksi oli noita aivan tavallisia siististi puettuja hiljaisia tyttöjä, jotka eivät tehneet kenellekään haittaa, aina olivat mukana siinä missä muutkin, osasivat läksynsä mukiinmenevästi ja koettivat kaikessa olla opettajien mieliksi.

Yksi heistä — hänen nimensä oli Maria Mustonen — herätti heti alussa vastenmielisyyttä tavattoman epäsiisteytensä kautta. Epämääräinen väriltään oli hänen takkuinen, palmikon päässä värillisellä pumpulinauhalla varustettu tukkansa. Hänen kesakkoiset karkeapiirteiset kasvonsa olivat epämiellyttävät väriltään nekin, ja hänen kätensä olivat käsnäiset. Mutta pahinta kaikista oli, että häntä suorastaan täytyi pelätä niiden pienten elävien tähden, joita silloin tällöin pilkisti esiin vaatteissa ja tukassa.

Tästä oli seurauksena, että Mari jäi olemaan enemmän yksin kuin kukaan muu luokan tytöistä, ja sen kyllä jokainen voi huomata, että hän tunsi itsensä syrjäytetyksi.

Eini oli ainoa, joka hiukan koetti olla hänelle ystävällinen, seikka, joka hiljaisuudessa kohotti hänen arvoansa Kaarinan silmissä. Mutta kun Mari ei heti näyttänyt uskovan hänen ystävällisyytensä vilpittömyyteen, vaan näytti hänelle tavallista nyrpeän näköistä naamaansa, väsyi Einikin ennen pitkää. Ei Kaarina eikä kukaan muukaan saanut häntä sen jälkeen enempää lähestyneeksi, vaan jäi kun jäikin hän kuin tuhkimoksi toisten joukkoon.

Nämä molemmat tytöt olivat jääneet viime vuonna luokalle, kolmas sitä vastoin oli tänne siirtynyt jostain toisesta kaupungista. Viimemainittu herätti enin huomiota ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli tuiki vieras, vaan varsinkin varman käytöstapansa ja älykkäisyytensä tähden. Hän käyttäytyi kuin kypsynyt seuranainen. Hänen niiauksensa oli puoleksi kumartamista, hän käytti päivänpaisteella päivänvarjoa, ja sateella hänellä oli tiivis musta kummitakki, jommoista vain aikuiset käyttivät. Hänen pukunsa olivat uudenmuotisemmat kuin Helsingin puvut, ja hänen palmikonpäänsä ja otsahiuksensa olivat käherretyt. Itse hän kivenkovaan väitti, että hänellä oli luonnolliset kiharat, mutta eipä juuri kukaan sitä tainnut uskoa. Hän oli vaaleaverinen ja hienohipiäinen, ja hän olisi ollut sieväkin, jollei hänen hampaansa olisi olleet rikkinäisiksi pilaantuneet, joten suun sisus oli kuin vanhan eukon.

Hän valitsi lähimmäksi toverikseen Hellin. Luultavasti oli uusi vierustoveri, jonka nimi oli Eira, ainakin aluksi Hellistäkin mieluinen, koska hän heti näytti Eiran seurassa viihtyvän.

Helli ei ollut ainoa, joka Eiran seurassa viihtyi; jokainen oli mielellään tämän pirteän, sukkelapuheisen tytön parissa, ja pianpa Eira muodostui keskipisteeksi, jonka ympärille kaikki välitunneilla kerääntyivät, aivan kuin hiljaa hänen toveruuttaan tavotellen. Mutta ennen pitkää oli Eira aivan kuin tarkoitustaan saavutettuaan toisenlainen kuin ensi alussa. Hän ei enää ollut tasainen ja yhtä ystävällinen kaikille, vaan käänsi toisille selkänsä sillä välin kuin hän toisille, yhdelle tahi korkeintaan kahdelle kerrallaan, syrjään vetäytyen uskoi tahi oli uskovinaan hyvinkin muka tärkeitä asioita.

Kaarina oli pysynyt jo heti alussa Eiraan nähden enemmän syrjässä kuin useimmat muut. Siten hänen olikin helpompi kuin toisten huomata Eiran omituista käytöstä. Ja kun hän huomasi mitenkä Eira, saavutettuaan haluamansa valta-aseman tovereihin nähden, antoi suosionsa auringon vuoroin nousta ja laskea, Kaarinalle vallan käsittämättömistä syistä, koetti hän suorastaan vetäytyä pois Eiran seurasta.

Sattui kumminkin niin, että eräs tyttö, joka asui Kaarinan kodin lähellä ja usein kävi heidän pihassaan leikkimässä, oli Eiran serkku, ja serkukset yhdessä alkoivat käydä leikkimässä pihalla iltapuolisin. Näin Kaarina melkein vasten tahtoaan tuli vedetyksi Eiran tuttavuuteen.

Ja miten kävikään, vähitellen tuli Kaarina huomaamaan, että oli aivan ihmeellistä kuinka toisenlaisen vauhdin leikit saivat, kun Eira niihin otti osaa. Hän keksi niin mainioita piilopaikkoja heidän leikkiessään piilosillaoloa, että tämä leikki kävi kahta jännittävämmäksi. Eiran keksintöä oli teatterileikki, jota sitten kauan aikaa leikittiin suuremmalla innolla kuin mitään muuta. Kappaleet, joita näyteltiin, olivat samassa tilaisuudessa sepitettyjä. Eira oli päähenkilönä ja teatterin johtajana, ja toiset alentuivat mielellään vähäpätöisempiin osiin, kunhan vaan saivat olla mukana, sillä tämä leikki oli tavattoman hauska.

Katsojina olivat pienemmät lapset, ja nämä pantiin istumaan ulkorappusille, joten he hyvin voivat nähdä näytelmää, jota esitettiin pihalla. Vanhoja uutimia, silkkinauhoja ja jos jonkinlaisia harsorepaleita käytettiin pukujen koristuksena, näyttämönä oli piha, kulisseja kuviteltiin oleviksi. "Tuo kivimuuri tuolla takana on olevinaan korkea vuori ja sen vieressä tuolla oikealla näkyy aava meri. Lautakasa on olevinaan mökki ja ympärillä kasvaa sankka metsä." Näillä Eiran sanoilla olivat kulissit rakennetut kaikkien mielikuvitukseen, ja näytelmä alkoi. Toisella kerralla rakennettiin haloista ja laudanpätkistä, joita haalittiin kokoon halkovajoista ja ulkohuoneitten takaa, tuoleja, sohvia, pöytiä y.m. mitä huoneen sisustukseen tarvittiin, ja siten oli näyttämö taas kunnossa.

Lauantai-iltapäivät ja lupapäivät vietettiin näissä leikeissä. Eivätkä ne koskaan Kaarinaa kyllästyttäneet, päinvastoin keksi hänkin uusia näytelmiä, jopa kirjoittikin yhden aivan "omasta päästään".

Kaarinaa harmitti jonkun verran, että Eira aina tahtoi olla päähenkilönä! eikä siinä ollut kellään vastaansanomista. Eira esitti sitä paitse aina henkilöä, jonka avuja, kauneutta, rikkautta tahi korkeata asemaa muut ylistivät, ja joku toinen, hyvin usein Kaarina, sai olla tämän suoranaisena vastakohtana ruma, häijy taikka köyhä kerjäläinen. Muut näyttelijät tyytyivät kumminkin aina osaansa ja Kaarinakin lopulta alistui, sillä hän pelkäsi, että olisi voinut syntyä erimielisyyttä Eiran ja hänen välillä, josta olisi voinut olla seurauksena, että hän saisi tyytyä olemaan katsojana pikku lasten kanssa, ja se ei olisi ollut mitään hauskaa.

Toiselta puolen oli aivan luonnollista, että Eira johti näytelmiä ja oli päähenkilönä, sillä olihan hän nähnyt paljoa enemmän teatteria näyteltävän kuin kukaan muu. Hän oli nähnyt Iida Aalberginkin sekä näyttämöllä että sen ulkopuolella! Ja täytyihän heidän kaikkien sitä paitse tunnustaa, että Eiralla oli erinomaisia näyttelijälahjoja. Hänen kasvonsa ilmeet olivat vilkkaammat ja vivahdusrikkaammat kuin muiden. Kun hän sanoi jotakin näytelmään kuuluvaa, oli hän niin tosissaan, että oli aivan niinkuin hän olisi puhunut todellista asiaa. Ei hän koskaan väärässä paikassa purskahtanut nauruun, ei edes vetänyt suutaan hymyyn, kuten muut, ja kun hän itki, niin oikein toisiakin itketti, vaikka he hyvin tiesivät, että kaikki oli vain leikkiä.

Tästä huolimatta oli leikkiminen nykyään Kaarinan mielestä jotain aivan toista kuin ennen. Usein ei tahtonut ilta riittääkään kaikkeen siihen ohjelmaan, joka olisi ollut suoritettavana.

Koulussa oli Eira sittenkin yhä eniten Hellin seurassa, ja Kaarina oli Einin kanssa yhdessä vanhan tavan mukaan, huolimatta siitä, ettei häntä vierustoverinsa seura ollenkaan huvittanut, vaan päinvastoin alkoi hän usein tuntea jonkunlaista kyllästymistä Einin seurassa. Mutta koulutyöt ja niiden aiheuttamat ajatukset olivat siellä kuitenkin aina etualalla, ja siten sujuivat ensimäiset viikot ilman mitään mainittavampaa muutosta toveruusväleissä.

* * * * *

Eräänä päivänä oli Kaarina kiireimmiten päntännyt läksynsä päähänsä ja oli aikeessa lähteä ulos, kun äiti kutsui hänet luokseen.

"No, mitä?" huusi Kaarina eteisestä, "minä olen juuri ulos lähdössä." Kaarinan teki mieli juosta ulos ja jättää äiti odottamaan häntä turhaan. Mutta hän ei kuitenkaan voinut mennä, sillä äidin kutsuva ääni soi yhä hänen korvissaan, vaan saatuaan päällysvaatteet ylleen läksi hän sisään.

"Minä toivoisin, että sinä nyt leikkisit pikkusisarusten kanssa sillä aikaa kun minä käyn ulkona ja Manda on asialla", sanoi äiti seistessään kampanutussaan ja suoriessaan hiuksiaan.

Kaarinasta tuntui aivan kuin äiti näillä sanoilla olisi riistänyt häneltä koko iltapäivän ilon, ja hän kääntyi ylpeästi kantapäällään ja läksi sanaakaan sanomatta pois. Hän tunsi, että äiti pahastui, mutta ei se häntä saanut liikuttaa; hän ei ainakaan tunnustanut itselleen, että se häntä liikutti. Hän ripusti päällystakkinsa ja lakkinsa naulaan ja palasi taas sanaakaan virkkamatta lastenkamariin. Hänelle juolahti mieleen, mitenkä hän ennen pienempänä, kun äiti oli häneltä vaatinut jotain hänelle vastenmielistä tehtävää, tavallisesti oli vastannut: "en viitsi". Ja vaikka hän sittemmin oli vähitellen ruvennut käsittämään, että tämmöinen vastaus oli sopimaton, koska äidillä oli oikeus vaatia häneltä tottelevaisuutta, tapasi hän vielä usein itsensä näitä sanoja lausuneena. Vasta sitten kun hän oppi ymmärtämään, että äiti loukkautui syvästi niitä kuullessaan, vasta silloin hän sai voimaa heittämään ne sanat pois.

Mutta aivan osottamatta omaa päätään hän ei vieläkään voinut olla. Vaikk'ei hän mitään sanonut, niin liikkeet, askeleet ja koko olento osotti hänen kapinoivaa mielenlaatuaan. Tätä hän ei voinut estää, ei vaikka mikä olisi! Joskus hänestä tuntuikin kuin olisi oikeus ollut hänen puolellaan: äiti oli liian vaativa ja aina valmis ehkäisemään hänen mielihalujaan! Niin tuntui nytkin.

Miksi äidin ja Mandan täytyy lähteä yht'aikaa ulos? Aivan kuin hänen kiusakseen! ajatteli hän.

"Pikkulapsilla", niinkuin nuorempia usein yhteisellä nimellä kutsuttiin, oli kaikilla paperit edessään pienellä valkealla pöydällään, ja he piirtelivät niihin lyijykynällä. Ilmari piirusti laivaa, jossa oli neljä piippua ja monta mastoa ja purjeita ja lippuja. Elvi oli laittanut talon ja puita sen ympärille, saunan rannalle ja veneen, mielikuvituksessaan täydellisen huvilan. Aira tyytyi piirustamaan suoria viivoja ja niiden välille käyriä viivoja; oli vallan mahdotonta aavistaa, mitä ne merkitsivät.

Äiti oli antanut heille paperia ja kyniä viihdyttääkseen heitä hetkeksi hänen poislähtönsä aikana. Sekä äiti että Kaarina aavistivat, ettei tämä hiljainen huvitus heitä kauan tyydyttäisi.

Kaarina ei oikein ensin tiennyt, mitä tekisi toisten piirustellessa. Vihdoin hän päätti mennä hakemaan jonkun kirjan lukeakseen, ja hän otti hyllyltä esille "Helvin", varmana siitä, ettei hän kauan saisi häiritsemättä sitä lukea.

Mutta miten ollakkaan. Sen sijaan että lapset olisivat tarvinneet leikin ohjaajaa ja meluamisensa hillitsijää, olivatkin he tällä kertaa yksimieliset siitä, että ruvettaisiin leikkimään "talosilla". Elvi oli äiti, Ilmari isä, Aira palvelija ja nuket lapsina.

Kaarina sai niin ollen kaikessa rauhassa syventyä lukemiseensa. Hän luki "Helviä" jo kolmannen kerran, mutta yhä elävämmin hän nyt otti osaa Helvin elämään, hänen taisteluihinsa ja pettymyksiinsä. Lukiessaan siitä, kuinka Helvi piti päiväkirjaa, selvisi hänelle, että hänkin alkaisi kirjoittaa muistiin ajatuksiaan. Vanhemmat ihmiset usein luulevat, ettei hänen ikäisillään ole omia ajatuksia, mutta kyllä he erehtyivät. Kaarinalla olisi niin paljon kirjoitettavaa.

Mandan tultua kotiin pääsi Kaarina vapaaksi. Hän riensi pukemaan päällysvaatteet ylleen ja sitten pihalle! Mutta leikkitovereita ei missään näkynyt. Kaarina meni portin luo katsoakseen, näkyikö heitä ehkä juoksemassa kadulla, mutta ei sielläkään ollut ketään. "Sepä ihmeellistä", ajatteli hän itsekseen ja seisoi nojautuen portinpieleen katselemassa kadulle, jossa oli tavallinen vilkas iltapäiväliike.

Tuolla astuivat nuo kaksi vanhaa neitiä, jotka aina liikkuivat yhdessä. Molemmilla oli hyvin omituisen kuosiset, ripsuilla ja samettikaistaleilla koristetut päällystakit, ja hatutkin olivat toista kuosia kuin muiden, kuin pienet tornit keskeltä. Kaarina tunsi heidän käyntinsä ja jokaisen asentonsa ulkoa. Sitten tuli toista katukäytävää myöten muutamia herroja, jotka Kaarina samoin hyvin tunsi ulkomuodostaan. Yhteistä heillä kaikilla oli aina kiiltävät kengät, ja vaatteet aivan moitteettoman siistit. Nyt tuli Ruutin Eetla heitä vastaan leipäkorineen. Voi kuinka vaikeata hänen oli antaa tilaa herroille! Hän oli itse leveä ja leipäkori vielä leveämpi. Nyt hän painautuu aivan seinään kiinni, jotta herrat pääsisivät sivuitse. Onnistuihan se kumminkin! Nyt hän taas jatkaa ontuen matkaansa, silmät, joista toinen melkein sokea, puoli-ummessa, pulleitten, kalpeitten kasvojen sisällä. "Minkälainen koti tuollakin vaimoparalla lienee? Onko hänellä ketään omaista, vai onko hän aivan yksityinen, niinkuin Sandra, joka asuu tässä samassa pihassa, pesutuvan takaisessa kamarissa?" ajatteli Kaarina katsellessaan poistuvaa leipämummoa.

Kulman takaa näkyi samassa ruumissaatto. Harvinaisen komeasti olivat ruumisvaunut koristetut, ja kirstua peittivät monet suuret seppeleet. Kaarina oli näitä huomioita tehdessään salaman nopeudella syössyt kadunkulmaa kohti ja häntä vastaan törmäsi samalla lapsiparvi, joka tuli samaa suuntaa kuin ruumissaatto. Sitten Kaarinalle selvisi, miksi piha oli autiona. Lapset seisoivat kadunkulmassa ja pitivät lukua ajoneuvoista, jotka ottivat osaa kulkueeseen, sekä seppeleiden lukumäärästä.

Kun ruumissaatto oli mennyt ohi alkoi Eira, joka myös oli joukossa, kertoa että vainaja oli ollut viinatehtaan isännöitsijä. Hän oli ollut äärettömän hyvä kaikille työmiehilleen ja nämä nyt surivat häntä kuin isäänsä. Hän oli ollut hyvin rikas ja hänellä oli erinomaisen komea asunto viinatehtaan likellä, olihan hän myös yksi tehtaan omistajia.

"Kummallista!" ajatteli Kaarina. "Kuinka ihminen voi samalla kertaa olla hyvä ja tuottaa ihmisille onnettomuutta?" Kaarinasta oli aivan selvää, että viinatehtailija levittää onnettomuutta ympärilleen. "Jos hän olisi todellisesti hyvä ihminen, kuinka hän silloin voisi elää suurimmassa komeudessa, samalla kun hän tietää, että hänen tehtaassaan valmistettu viina, jonka kautta hän kokoaa rikkautta ja komeutta kotiinsa, tuottaa köyhyyttä ja kurjuutta toisiin koteihin?" ajatteli hän.

Alkoi hämärtää, kun lapset palasivat pihalle jatkaakseen alottamaansa leikkiä. Kaarina yhtyi toisiin, mutta mielestään hän ei koko aikana saanut poistetuksi ajatuksia viinatehtailijasta.

Seuraavana päivänä oli ensimäisellä tunnilla uskontoa. Johtajatar silloin omalla mukaansatempaavalla tavallaan koetti selvittää, kuinka maailman kunnia, rikkaus ja koreus tuo mukanaan tyhjyyden tunteen ja omantunnon tuskia. Rikkauksien kokoaminen ei ihmistä tyydytä, vaan päinvastoin usein saattaa hänet onnettomaksi. "Kootkaa itsellenne tavarata taivaassa!" oli Vapahtajan käsky, sillä ainoastaan sellainen tavara tekee ihmisen onnelliseksi.

Johtajatar selitti sitten, mitä tarkoitetaan taivaassa koottavalla tavaralla. Mutta enemmän kuin tätä selitystä ajatteli Kaarina onnettomia rikkaita. Hänet valtasi silloin syvä säälintunne eilen hautaan saatettua viinatehtailija-vainajaa kohtaan. Hän oli varmaan ollut hyvin onneton, ja jos hän oli hyvä työmiehilleen, niin oli se varmaan sen vuoksi, että hänen omatuntonsa rauhottuisi. "Lieköhän sentään ainoatakaan tapaa rikkauksien kokoomiseen, joka tuottaisi yhtä paljon pahaa kuin väkijuomien valmistaminen mietti Kaarina. Yhä surkuteltavammaksi kävi vainaja hänen silmissään.

"Sinä olet niin äärettömän totinen tänään", huomautti Eini hänelle, kun pääsivät välitunnille.

"Tuleehan sitä joskus ajatelleeksi totistakin asioita", vastasi Kaarina, jota harmitti, ettei Eini ollenkaan ollut tuntenut liikutusta uskontotunnilla.

"Täti kyllä saarnaa minulle hyvin usein ja varoittaa minua olemasta aina niin iloinen, että maailmassa on muka paljon pahuutta, ja minun, joka jo olen näin suuri tyttö, pitäisi oppia, että elämä ei ole paljasta leikkiä. Minä koetan olla hyvin totinen, kun hän puhuu, mutta kun hän on lopettanut, niin minä olen yhtä iloinen kuin ennenkin. En minä sille mitään voi." Eini lisäsi veitikkamaisesti päätään pyöritellen: "Surun päiviä viettämään on tämä tyttö liian nuori!"

"Ei vakavia asioita enää meidän ijällämme saa halveksia", sanoi Kaarina, "vai mitä sinä, Taimi, ajattelet?" Taimi oli heidän puhellessaan lähestynyt, ja Kaarinan kysymyksen jälkeen kulki aivan kuin synkkä varjo yli hänen kalpeitten kasvojensa. Hän ei sanonut muuta kuin:

"Kyllä niitäkin täytyy ajatella!"

Mutta Kaarina huomasi, että tämä tuli väkinäisesti sanotuksi, aivan kuin Taimi olisi salannut jotain, jota hän ensin oli aikonut sanoa, ja sitten sanoi vaan tämän, ensimäisen ajatuksensa peitteeksi.

Taimi erosi heistä lukeakseen historian oppikirjaa, joka oli hänen kädessään, eikä hänen sanansa voineet poistaa Kaarinasta vakavuutta, pikemmin sitä lisäsivät. Einikin läksi hänen luotaan toisten kanssa juttelemaan.

Äkkiä kuuli Kaarina takanaan neiti Kulmalan pehmeäsointuisen äänen:

"Mitä Kaarina täällä niin totisena seisoo, onko sinusta koulunkäynti ikävää?"

Kaarina kääntyi ja näki edessään neiti Kulmalan pyylevän vartalon. Hänen lihavat vaaleaveriset kasvonsa loistivat kuin täysikuu leveän, sulkien koristaman huopahatun alta, ja hän piteli isoilla paljailla käsillään hartioilla lepäävää kirjavaa suuriristikkäistä kauhtanaa, jota hän aina välitunneilla käytti.

Kaarinan olisi ollut helpompi suvaita neiti Kulmalaa, jos tämä olisi pysynyt hänestä aivan loitolla, vieläpä jos tämä olisi ollut hänelle vihainen ja käyttänyt häntä kohtaan kovia sanoja. Mutta kun hän, niinkuin nytkin, lähestyi Kaarinaa ystävällisesti, teeskennellyn hymyilevänä ja imartelevana, yltyi se vastenmielisyys, jota Kaarina koko kouluaikanaan oli häntä kohtaan tuntenut.

Hän huomasi, että hänen äänessään oli kova sointu, kun hän vastasi:

"En minä luule olevani tavallista totisempi, tulin vain sattumalta jääneeksi tänne yksin muutamaksi minuutiksi."

Kaarina ei todellakaan voinut olla ystävällinen, sillä se olisi hänestä tuntunut teeskentelyltä, ja vaikka hän tiesi olevansa epäkohtelias, kääntyi hän nopeasti ja läksi toisten luo. Mennessään kuuli hän kuinka neiti Kulmala yhtä imelällä äänellä puhutteli jotakin viidesluokkalaista.

"Mitä neiti Kulmala sinulle sanoi?" utelivat tytöt.

"En minä sitä viitsi kertoa", vastasi Kaarina; "minusta olisi koulunkäynti puolta hauskempaa, jollei neiti Kulmalaa olisi opettajana."

"Mutta onhan hän aina niin ystävällinen!" virkahti yksi tytöistä.

"Hän ajattelee paljon tyttöjen parasta", sanoi Taimi; "muutamat tytöt käyvät hänen luonaan kuin kotonaan, ja hän antaa heille hyviä neuvoja — — —"

Samassa kello soi, välitunti oli lopussa ja tyttöjen täytyi rientää sisään.

Tunnin jälkeen tuli n.k. suuri välitunti, jolloin oli lähdettävä kotiin aamiaiselle. Einin ja Kaarinan edellä kulkivat Eira ja Helli, ja neiti Kulmala lyöttäytyi heidän seuraansa. Kaarina ei voinut kuulla mitä he keskustelivat, mutta hän oli huomaavinaan Eiran äänenpainosta ja siitä tavasta, jolla hän innokkaasti jutteli, että heillä oli keskustelun alaisena asia, joka heitä molempia suuresti innostutti.

Noin puolitiessä neiti Kulmala erosi ja Eira hymyili ystävällisesti hänelle heidän erotessaan, mutta tuskin oli neiti päässyt näkyvistä, kun Eira hyökkäsi Kaarinan ja Einin luo.

"Hyi, kuinka hän on inhottava tuo neiti Kulmala!" Eira sylkäisi. "Hän pyysi minua luokseen lauantai-iltapuolena; mutta luuleeko hän, että minä tulen, niin suuresti erehtyy!" Näin sanoessaan suoristi Eira sorean vartalonsa ja keikahutti päänsä ylpeästi taaksepäin.

"Mutta sinähän lupasit mennä hänen luokseen", sanoi Helli, joka myöskin oli yhtynyt tovereihin, "ja olithan sinä olevinaan niin yhtä poikaa hänen kanssaan, että pois tieltä!"

"Ole sinä viisastelematta", nurkui Eira; "olisiko minun pitänyt sanoa mitä ajattelin? Miltä olisi kuulunut, jos minä olisin sanonut hänelle näin: minä en teitä ollenkaan kärsi, enkä minä aio tulla teidän luoksenne, sillä minua ei teidän seuranne ja teidän opettavaiset keskustelunne huvita, menkää niin kauas kuin pippuri kasvaa? Minä kysyn sinulta, mitä siitä olisi tullut: ikuinen viha, ala-arvoisia numeroita, laiskanläksyjä saksassa kerran viikossa ja sen semmoista."

"Miten sinä sitten aiot päästä tuosta pulasta? Kuinka sinä voit olla menemättä, kun kerran lupasit?" kysäisi Kaarina.

"Ei se ole pula eikä mikään, kyllä minä siitä selviän! On sitä selviydytty pahemmistakin!" vastasi Eira vakuuttavalla äänellä, samalla viekkaasti vilkutellen silmiään.

Kaarinan teki mieli vastata, ett'ei Eiran menettely ollut oikea, mutta kun hän alkoi ajatella, miten itse olisi menetellyt samanlaisessa tapauksessa, ei hän päässyt siitä selvyyteen. Totta oli, ettei hänkään olisi halunut sellaista "lähempää tuttavuutta" kuin neiti Kulmalan kutsun tarkoitus nähtävästi oli.

"Minä menisin hänen luokseen, kun kerran ei mitään erityistä estettä ole", sanoi Eini, mutta punastui näin sanoessaan tuntuvasti, sillä hän nähtävästi muisti, että Kaarina oli häntä huomauttanut neiti Kulmalan liehakoimisesta.

"Kyllä minä sen tiedän, että sinä menisit, ehkäpä olisit iloinen saadessasi kutsun hänen luokseen, mutta minä ennustaisin, että kun olet kerran tahi pari hänen luonaan ollut, niin kyllä jo kiittäisit onneasi, jos hänestä ja hänen seurastaan pääsisit irti!" vastasi Eira.

Kun Kaarina oli eronnut tovereistaan, pyrki hänen mieleensä taas ajatus heidän suhteestaan neiti Kulmalaan. Ei juuri kukaan hänestä pitänyt, mutta useat olivat hänelle niin imelän ystävällisiä kuin hänkin heille. Taimi oli ainoa, joka ei sitä ollut, vaikka hän tiesi, että neiti Kulmala sen johdosta katsoi häneen karsaasti. Mutta Taimi piti huolta siitä, että hän aina osasi saksan läksyt, ja kun neiti Kulmala aina sai oikeita vastauksia, ei Taimin ja hänen välillään syntynyt mitään näkyvää riitaa. Sen kumminkin jokainen huomasi, että neiti Kulmala aina oli vihaisen näköinen, kun käski Taimin vastaamaan, ja joskus kului kokonainen tunti Taimin saamatta kertaakaan vastata.

Kaarina ei päässyt selville siitä, oliko oikeampaa osottaa suoraan neiti Kulmalalle, että hän oli epämieluinen henkilö, vai oliko häntä opettajana kohdeltava hymyhuulin, kuten hän oppilaita. Eiran käytös oli väärä ja epärehellinen. Mutta oliko noiden toisten, esimerkiksi Einin, käytös aivan rehellinen? — Ei suinkaan! — Mutta toiselta puolen hänen täytyi myöntää että Eira oli oikeassa, kun hän sanoi, että sellaiset ajatukset kuin hänellä oli, eivät voisi mitenkään tulla silmästä silmään lausutuiksi, sillä siitä seuraisi paljasta ikävyyttä.

Miksi sitten kaikki vihasivat neiti Kulmalaa? Ei se ollut sen vuoksi, että hän oli huono opettaja, usein hajamielinen ja poikkeava aineestaan syrjäpoluille. — Ei se ollut hänen ulkomuotonsakaan vuoksi. — Kuinka ruma olikaan neiti Aalto, joka oli pari kuukautta ensi luokalla laskennonopettajana, mutta kuinka häntä ihailtiin! — Ei se ollut senkään tähden, että hän oli epätasainen kohtelussaan: oli muissakin opettajissa samaa vikaa. — Hän ei ollut suora, vaan liehakoiva ja imelä käytöksessään oppilaita kohtaan, siinä oli pääsyy, miksi Kaarina ei voinut häntä kärsiä, ja se sama oli suututtanut Taimia. Ehkäpä toisetkaan siitä syystä eivät neiti Kulmalasta pitäneet. Mutta he olivat siinä suhteessa pehmeitä, että kun toinen hymyili, niin he hymyilivät vastaan, ja usein nauroivat, vaikk'ei heitä ensinkään naurattanut, kun neiti Kulmala kertoi jonkun jutuistaan, jonka hän luuli tyttöjä muka huvittavan. Itsestään Kaarina tunsi, ettei hän voinut olla toisenlainen, olipa tuo oikein vai väärin.

Erään elämänohjeen neiti Kulmala, tietämättä sitä itsekään, antoi Kaarinalle, ja se oli seuraava: Tulkoon hän vaikka miksi hyvänsä tässä maailmassa, mutta elköön vain opettajaksi, sillä olisihan mahdollista, että hän tulisi samanlaiseksi kuin neiti Kulmala. Se oli jotain kauheata Kaarinan mielestä.

* * * * *

Eilis-iltana oli se vanha vieras setä taasen ollut heillä, ja Kaarina oli istunut sisällä salissa kuuntelemassa aikaihmisten keskusteluja, jotka tällä kertaa olivat tavallista jännittävämmät. Olihan Kaarinakin lukenut sanomalehdistä noista kummallisista tapahtumista Helsingissä, kuinka väkijoukot olivat kokoontuneet senaatintorille ja siellä mellastaneet, kuinka vihdoin kasakat olivat tulleet ratsastaen ja hajoittaneet väkijoukot. Mutta sittenkin Kaarina oli jännityksellä kuullut kaiken tämän uudelleen, ja olipa silminnäkijäin kertomuksissa, joita sekä isä että setä olivat kuulleet, koko joukon jännittäviä seikkailuja, joita ei lehdissä sanonut.

Historiaa lukiessaan oli Kaarina usein itsekseen toivonut, että saisi elää mukana sekä kokea ihmeellisiä asioita sotaisten ja mullistavien aikojen jännityksessä. Nyt hän ei saanut mielestään, että olisi se ollut jotain, jos hän olisi saanut olla mukana näkemässä piiskaa heiluttavia ratsastavia kasakoita. Ei hän sitä ajatustaan kenellekään lausuisi, ja ymmärsihän Kaarina itsekin, että se ajatus oli typerä, sillä ken olisi voinut taata, ettei hän olisi joutunut hevosten jalkoihin ja tallautunut kuoliaaksi. Ja kumminkin hän mielessään yhä sitä hautoi.

Vanhemmat olivat vakavat, ja heidän keskustelunsa kuluessa he, isä etupäässä, tulivat melkein levottoman näköisiksi. Eikä äiti antanut Kaarinan istua kuuntelemassa niin kauan kuin tavallista. Kun äiti saattoi Kaarinan pois, huokasi hän syvään ja sanoi:

"Levottomat ovat ajat meidän maassamme, ja sisälliset ristiriidat tahtovat tunkeutua joka paikkaan. Olkaamme kuitenkin iloiset siitä, että me elämme syrjässä nyt vielä, ja että meidän kotimme vielä on rauhoitettu!"

Kaarina ei äitiä oikein ymmärtänyt. Ja hänestä tuntuikin kuin äiti olisi sanonut nämä sanat enemmän itsekseen ja itseään rauhoittaakseen, ja että ne vain sattumalta tulivat Kaarinan korville. Kerran hänen kuuluvillaan, ne eivät hänen mielestään häipyneet, vaan vielä aamulla koulutietä astuessa ne hänen korvissaan kaikuivat.

Kaarina oli kuullut puhuttavan ja sanomalehdistä lukenutkin kertomuksia kotitarkastuksista, joita santarmit panivat toimeen. Yht'äkkiä ne yllättivät talonväen, millä vuorokauden ajalla hyvänsä, ja panivat kaikki mullin mallin. Olisikohan äiti pelännyt jotain sellaista?

Taikka pelkäsikö äiti, että kaupunkilaiset panisivat heidän kotinsa edessä toimeen mellastuksia ja mielenosotuksia, jommoisia oli ollut Helsingissä? — Vaan eihän isä ollut mikään sellainen merkkihenkilö, että hänelle sellaista tehtäisiin. Olihan isä tosin kiivas, ja minkä oikeaksi tiesi, sitä hän ei salannut, ja joutuikin sen vuoksi erilleen siitä seurasta, joka olisi ollut luonnollisin, virkatoveriensa seurasta, elellen sellaisien henkilöitten parissa, joiden kanssa hän tunsi "henkistä heimolaisuutta", kuten isän oli tapa sanoa.

Niinpä heidän luonaan kävi henkilöitä kaikista yhteiskuntaluokista, ja kaikkien kanssa isä osasi keskustella yhtä innokkaasti, kaikkia hän kohteli samanarvoisina ystävinään. Kaarina mielessään näki edessään tohtori Launian, maisteri Alhaisen, kamreerin, asessorin, kultasepän ja vihdoin tuon parhaimman tuttavan, vanhan pankinvirkamiehen, jotka kaikki, milloin yksitellen, milloin useat yhdessä, heillä kävivät.

Otaksumiaan selityksiä äidin sanoihin hän ei lopuksi itsekään uskonut, ja pääsemättä pitemmälle saapui hän koululle, jossa muut jo valmistautuivat mennäkseen rukouksiin. Kiireesti Kaarina riisui päällysvaatteet yltään ja riensi toisten mukaan.

Aamurukoukset pidettiin tavallisuuden mukaan, mutta kun rukouksista palattiin ja toinen luokka aikoi astua luokkahuoneeseensa, huomasivat tytöt oudon asian: he näkivät hämmästyksekseen, että ovi oli lukossa.

Pienemmät tytöt, jotka etumaisina kulkivat, vuoroin riuhtaisivat kädensijasta, mutta ovi ei auvennut. Suuremmat riensivät apuun, mutta heidänkään ei auttanut muu kuin nolattuina kääntyä pois; ovi oli kuin olikin lukossa.

"Vahtimestaria hakemaan!" huusi yksi joukosta ja hyökkäsi täyttä kyytiä välihuoneesta ulospäin, mutta peräytyi ovessa: hän oli törmännyt suoraan johtajatarta vastaan, joka samalla tuli ovessa.

"Ovi ei aukene!" huusivat useat yhteen ääneen. Johtajatar astui levollisesti heidän luokseen.

"Minä tiedän sen", sanoi hän seistessään siinä arvokkaan näköisenä tyttöjen keskellä. Hänen vaaleaveriset kasvonsa samassa kummallisesti vaihtoivat väriä ja selvään näki että hän taisteli mielenliikutustaan vastaan. "Minä, selitän teille syyn:

"Tällä luokalla on tapahtunut seikkoja, jotka aiheuttavat pienen tutkimuksen toimeenpanoa luokan kesken", jatkoi hän. "Minä toivon, että te nyt pysytte siivosti alallanne sillä välin kuin maisteri Järvi ja minä olemme luokassa."

Maisteri tuli samassa, johtajatar avasi oven, taskustaan ottamallaan avaimella, ja meni maisterin kanssa luokkahuoneeseen. Sen jälkeen ovi lukittiin sisäpuolelta.

"Johan minä arvasin, että tästä ei tulisi hyvää lopuksi."

"Kuka on mennyt kantelemaan?"

"Luuletko sinä, että joku meistä olisi niin kehno, että menisi kantelemaan? Sen verran toverihenkeä meissä sentään on, ettei se tule kysymykseen!"

"Puhu sinä toverihengestä! Ei ainakaan mikään hyvä toverihenki meillä ole vallalla!"

"Tänä vuonna on kaikki meidän luokalla ihan sekaisin!"

"Hst, tytöt, hiljaa! Kuunnellaanpa mitä ne siellä tekevät!" sanoi yksi tytöistä, ja supatus taukosi samassa. Silloin se, joka oli viimeiset sanat lausunut, painoi korvansa avaimen reikään ja kuunteli.

"Minä kuulen ihan selvään! Hiljaa vain, tytöt!" sanoi hän seistessään siinä avaimen reijän luona kumarassa ja kasvot jännitettyinä.

Hetkinen kului hiljaisuudessa. Sitten kuuntelija jälleen ojentautui ja kertoi ympärilleen kokoontuneelle hörökorvin seisovalle joukolle:

"Pulpettien kansia avattiin, kirjoja selailtiin ja taas pantiin kannet kiinni. Kuulin aivan selvään kahdesta pulpetista!"

"Voi, voi noita onnettomia kirjeitä", valitti Eini melkein itku kurkussa.

"Antakaas kun minäkin menen kuuntelemaan!" Helli se sitä pyysi.

Hänkin tuli samaan tulokseen kuin edellinen kuuntelija.

"Mikä meidät perii? Luuletko että niiden kirjoittajasta nyt tulee paremmin selvää, kun me emme ole voineet päästä selville?"

"Ihan varmaan sinä Eira kirjoitit sen yhden kirjeen maisteri Peurasta ja neiti Kulmalasta; tunnusta pois!" Taimi se niin väitti ja kääntyi Eiran puoleen.

"Minäkö?" Eira ojentautui suoraksi, heitti ylpeästi päänsä taaksepäin ja levitti suuret siniset silmänsä selälleen. "Katso minua suoraan silmiin ja sano vielä kerta, uskallatko sinä epäillä, että minä olisin sen kirjoittanut!" Näin sanottuaan jäi hän seisomaan kuin patsas samaan asentoon.

"Sanon minä sen sittenkin sinulle, mutta en minä johtajattarelle kantele, sitä sinun ei huoli pelätä," vastasi Taimi, punastuen harmista ja hänkin puolestaan ojentautuen.

"Sinä olet ilkeä valehtelija!" Silmät säihkyen ja kädet nyrkissä ryntäsi Eira silloin Taimiin päin ja olisi ehkä lyönyt häntä, jollei Kaarina olisi saanut hänestä kiinni ja pidättänyt häntä.

"Minä sanon sen, minkä ennenkin olen sanonut", intti Eira lauhtuneena, ja jatkoi sitten hillityllä äänellä: "Tässä on joku noituus kysymyksessä; muulla tavalla ei voi selittää, kuinka nuo kirjeet joutuvat kaikenlaisiin kummallisiin paikkoihin!"

"Sinä itse olet noita!" Taimi vuorostaan oli suuttunut, ja hän ilmaisi suuttumuksensa kääntymällä näin sanottuaan selin Eiraan ja läksi ikkunasta katselemaan ulos pihalle.

Toisista useimmat hymyilivät Eiran selityksille, mutta joku lapsellisempi näytti miettiväiseltä, sillä Eiran mahtipontinen esiintyminen oli tehnyt suuren vaikutuksen.

"Minusta olisi kaikkein parasta", esitti luokan vanhin, toisia pitempi, vartaloltaan kehittyneempi, melkein pitkiä hameita käyttävä tyttö, "että se, joka on syyllinen, menisi heti johtajattarelle tunnustamaan tekonsa ja jättäisi tästä puoleen sellaiset joutavat kujeilemiset tekemättä!"

"Totta puhuen, se olisi minustakin parasta", myönsi Eira. "En minä kumminkaan noitumisia usko, vaikka minä niistä olen puhunut, kun on ollut niin kummallista näinä viimeisinä viikkoina."

"Kyllä minä vain tunnustaisin", tokaisi Helli; "minä olisin sen jo tehnyt aikoja sitten, jos olisin ollut syyllinen."

"Minä olen jotakuinkin varma siitä, kuka syyllinen on", sanoi Eira.

"Sano sitten!" kuului useampi ääni yhtaikaa.

"Tunnustakoon itse! Minä en aio kannella."

Luokan ovi aukeni. Johtajatar käski tyttöjen astua sisälle. Maisteri jäi luokkaan, mutta johtajatar poistui käskettyään tytöt istumaan. Viiden minuutin kuluttua hän palasi, seurassaan maisteri Peura, jolla oli kynä ja paperia kädessään.

Kun tytöt olivat saaneet luvan istuutua ja maisteri Peura oli käynyt istumaan vasemmalle ja maisteri Järvi oikealle puolelle opettajan pöytää, alkoi johtajatar opettajapöydän takana seisten puhua. Hän sanoi, että tässä nyt oli toimeenpantava tutkimus sen johdosta, että luokassa oli huomattu kaikenlaisen vallattomuuden rehoittavan, josta todistuksena oli löydetty pieniä kirjelappuja, ja nyt olisi jokaisen velvollisuus suoraan ja peittelemättä kertoa mitä niistä tiesi, sillä koulun järjestys ei sallinut tällaista vallattomuutta pitkitettävän.

"Minä siis pyydän, että jokainen kuin Jumalan edessä ja omantuntonsa mukaan vastaa niihin kysymyksiin, jotka maisteri Järvi esittää", lopetti johtajatar istuutuen.

Maisteri Järvi otti lompakostaan muutamaa sentimetriä leveän paperiliuskan ja ojentaen sen eturivin päässä istuvalle tytölle pyysi luokkaan päin kääntyneenä:

"Tarkastakaa tätä paperipalaa, katsokaa onko käsiala tuttu tahi oletteko ennen jossain nähneet samanlaista kirjoitusta, ja antakaa se sitten minulle takaisin!"

Paperipala kulki kädestä käteen ja opettajat nähtävästi tarkastelivat jokaista sen lukijaa vuoroonsa. Vihdoin se joutui Kaarinallekin, joka istui takarivillä. Hän luki:

"Sinä sen joutava juorupukki, mene niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. En minä sinua itke, en, en, en! Minä laulan sulivei, sulivei, heipparallallei, nyt on hauska vasta!

????"

Kaarinaa nauratti, ja opettajat, jotka häntä totisina katselivat, näyttivät hänestä samalla niin hullunkurisilta totisuudessaan, että hänen oli heihin katsoessaan vielä vaikeampi olla nauramatta. "Tämäkö nyt on koko juttu?" ihmetteli hän itsekseen, ja vielä kerran silmäiltyään aivan tuntemattomaksi vääristeltyä käsialaa ojensi hän paperin vierustoverilleen, joka oli viimeinen järjestyksessä ja vei sen luettuaan opettajapöydälle.

"Onko joku teistä tuntenut käsialan? Se, joka on tuntenut, viitatkoon!"

Ei ainoakaan käsi noussut. Eturivien tytöt koettivat niin vähällä päänkääntämisellä kuin mahdollista nähdä viittasiko joku selän takana.

Vihdoin nousi yksi käsi. Se oli Eiran.

"Onko Eira tuntenut käsialan?" kysyi maisteri.

"Minusta tuntuu, minusta näyttää", sanat tulivat epävarmasti sanotuiksi, "minä luulen, että se on Mari Mustosen käsialaa."

"Mistä Eira sen päättää?" kysyi maisteri.

"Maria kirjoittaa aivan samanlaisia E-kirjaimia. Minun muistikirjaani hän on kirjoittanut runon, jossa E-kirjaimet ovat aivan samalla tavalla kirjoitetut." Kun Mari Mustonen, tuo köyhästä kodista oleva tyttö, jonka seuraa useat vieroivat, hänen epäsiisteytensä tähden, kuuli Eiran sanat, säpsähti hän ensin, mutta sitten hän ojensi kätensä ja viittasi aivan hurjasti.

"Mari Mustonen saa vastata!" kuului maisterin ääni.

"Minä en ole näitä kirjeitä kirjoittanut, en yhtään ainoata kirjettä ole kirjoittanut. Jumala sen tietää, että minä olen ihan viaton. Minä olen köyhä, ja sen vuoksi minua kaikki vihaavat. Minulla ei ole kauniita vaatteita, minä en voi ostaa makeisia enkä kuvakortteja, joilla toisia mielistelisin — — —" itku katkaisi puheen ja hän istuutui penkilleen painaen vasten kasvojaan värittömäksi luopuneen esiliinansa kolkkaa. Koko ruumis hytkähti hänen siinä hiljaa nyyhkyttäessään.

Opettajat keskustelivat hetken aikaa kuiskaten keskenään.

"Kaikki ne, jotka joskus ovat löytäneet outoja kirjelappuja pulpeteissaan, viitatkoot!" puhui taasen maisteri Järvi.

Ensimäisillä riveillä kohosi jok'ikisen käsi, taaemmilla ainoastaan jonkun harvan.

"Onko täällä joku, joka ei olisi ennen tällaisia kirjelappuja nähnytkään?" Ei ainoakaan käsi noussut.

"Kuinka kauvan aikaa on kulunut siitä, kun ensimäinen kirjelappu ilmestyi?"

Useat viittasivat, mikä muisti siitä kuluneen kaksi viikkoa, mikä neljä, mikä että niitä oli löytynyt pitkin kevätlukukautta.

Vielä kysyttiin yhtä ja toista paperipalasten suuruudesta, ajasta, milloin ne pulpetteihin ilmestyivät ja muita asioita, joista opettajat toivoivat saavansa selitystä asiaan, ja maisteri Peura kirjoitti koko ajan sekä kysymykset että vastaukset muistiin, kuten näytti pikakirjoituksella.

Sitten nousi johtajatar ylös ja puhui: "Me opettajat olemme nyt täyttäneet ikävän velvollisuutemme, kun olemme panneet toimeen tämän kuulustelun. Kumminkin on aihe tähän kuulusteluun siksi vakavaluontoinen, että koulun järjestys ja teidän, koulun oppilaiden, menestys ehdottomasti on vaatinut tähän keinoon ryhtymistä. Minä uskallan luottaa siihen, että jokainen teistä on puhunut totta. Siinä tapauksessa, että jollakin teistä olisi sanottavana jotain asiaavalaisevaa, sellaista, jota jostakin syystä olisi vaikeata useamman kuullen kertoa, niin olen tavattavana asunnossani ensi tunnin kuluessa. Jos jollakulla olisi pienintäkään syytä edes yhdenkään kirjelapun ilmestymiseen, niin pyydän häntä mitä vakavimmin rehellisesti minun luonani tunnustamaan tekonsa. Kuten sanoin, tällaisen vallattomuuden jatkuminen on ehdottomasti estettävä ja jokainen on velvollinen siinä tekemään voitavansa."

Ne, joilla ei ole mitään asiaan lisättävää, saavat mennä kotiinsa. Mutta liikkukaa hiljaa, niin ettette häiritse muita luokkia!

Maisterit nousivat ylös ja kulkivat johtajattaren jäljessä ulos.

"Aikooko joku mennä johtajattaren luo?" kysyi yksi.

"En minä ainakaan!" Eira se oli, joka niin sanoi. "Kyllä minä voisin tietää yhtä ja toista, mutta minä en sittenkään mene! Hävytöntä koko kuulustelu!"

"Tehdään yksimielinen päätös, ettei kukaan mene!" sanoi Helli. "Jos eivät opettajat muulla tavalla saa selvää asiasta, niin olkoot ilman."

"Minäkin luotan sen verran toverihenkeen kaikesta huolimatta, että jos syyllinen on meidän joukossamme, niin hän sen tunnustaa meille kaikille", puhu Kaarina, "ja me annamme hänelle anteeksi, jos hän lupaa meille, ettei meidän luokkamme enää tästä lähin saa hänen tähtensä kärsiä."

"Häpeätä tästäkin jo on yllin kyllin meidän luokallemme; uskokaa pois: jo tänä päivänä tietävät kaikki muutkin luokat tästä tutkinnosta", pahoitteli Taimi.

"Mistä ne tietäisivät, jollemme itse kerro?" kysyi Kaarina. "Päätetään ettei kukaan meistä hiisku sanaakaan muille luokkalaisille!"

"Se olkoon päätetty!" yhtyivät toiset.

Tytöt alkoivat hiljaa pukea päällysvaatteita ylleen ja läksivät ulos. Mutta tuskin olivat he päässeet koulupihalle, jossa luulivat ettei kukaan heitä kuullut, niin alkoivat kaikki puhua yhtaikaa, ja oli sellainen sorina, että oli vaikeata eroittaa mitään yhtenäistä. Vähitellen muodostui kaksi puoluetta. Toinen, Eira etunenässä, oli sitä mieltä, että opettajat aivan aiheettomasti olivat niin suurta melua nostaneet joutavien paperilappujen tähden. Toinen puolue, johon kuuluivat Kaarina ja Eini ensimäisinä, piti aivan luonnollisena, että opettajat olivat sekaantuneet asiaan.

Jo useamman viikon ajan olivat tytöt, milloin pulpetin pohjalla, milloin kirjojen välissä löytäneet näitä paperilappuja, milloin mitäkin sisältävinä: toisinaan niihin oli kirjoitettu rumia ja hävyttömiä sanoja sekaisin, ilman mitään järjellistä yhteyttä, toisinaan rakkaudentunnustuksiakin mitä imelimmillä sanoilla. Vihdoin oli näitä lappuja ilmestynyt neiti Kulmalan kirjojen väliin parikin kertaa, ja lienevät opettajat, siten saatuaan niistä vihiä, tulleet siksi tarkkanäköisiksi, että aavistivat näitä olleen enemmänkin liikkeellä, mutta eivät saaneet selkoa kirjoittajasta. Tytöt niitä saadessaan enimmäkseen pahastuivat, mutta hekään eivät päässeet perille siitä, kuka oli kirjoittaja, ja olipa niitäkin, joita nämä salaiset kirjeet huvittivat, ja lopulta kirjeitä alkoi heille tulla useampia joka päivä.

Ei kukaan tytöistä päässyt tutkimuksen jälkeen parempaan selvyyteen, ja he luulivat, ettei asia opettajillekaan ollut selvinnyt, sillä he eivät voineet välitunnin jälkeen, eivätkä seuraavinakaan päivinä huomata mitään erinomaista opettajien käytöksessä, ja kun kirjelappuja sen jälkeen ilmestyi yhä harvemmin, häipyi asia ennen pitkää kaikkien mielestä.

Mitä erityisesti Kaarinaan tulee, niin sai hän sillä välin muutakin ajattelemista. Kun hän eräänä päivänä tuli kotiin koulusta, huomasi hän, että isä ruokapöydässä istuessaan näytti tavattoman levottomalta, ja äiti, vastoin tavallisuutta, koetti kiiruhtaen antaa isälle ruoka-annokset, niin että hän oli lopettanut syönnin, kun toiset tuskin olivat puolivälissä. Äitikin söi kiireellisemmin kuin tavallisesti, ja lasten vielä pöydässä istuessa läksi hän saliin, jonne isä oli mennyt edellä, ja lukitsi oven jälkeensä.

Salista kuului keskustelua, mutta lapset eivät voineet erottaa sanoja. Vähän ajan kuluttua soi ovikello, ja Hilma kertoi, että kaksi vierasta herraa oli tullut sinne. Äiti tuli kohta sen jälkeen pois, ja Kaarina huomasi, että hän oli itkenyt, mutta ei uskaltanut kysyä syytä.

Omituinen levottomuus valtasi Kaarinan, ja hän muisti äidin sanat sinä iltana, jolloin tuo tuttu vanha vieras oli ollut heillä viimeksi. "Oliko äidin aavistus, että ulkonaisten ristiriitojen vaikutukset tulisivat heidän kodissaan tuntumaan, toteutuva," ajatteli Kaarina.

Hän otti koulukirjat käteensä, mutta hän ei jaksanut ymmärtää mitä luki, tai jos hän suurella vaivalla oli saanut ajatuksensa pinnistetyksi niin paljon, että sai jonkun kappaleen luetuksi, ei hän saanut sitä päähänsä.

Ei auttanut muu, kuin panna kirjat kiinni.

Kaarina hiipi eteiseen, otti lakkinsa ja päällystakkinsa ja läksi ulos. Aurinko kun oli jo laskupuolellaan, alkoi ilmassa tuntua viileämmältä kuin keskipäivällä ja hiljainen kevättuuli rauhoittavasti puhalsi hänen kasvoihinsa, kun hän yksin astuskeli kadulla heidän asuntonsa ulkopuolella. Hän ei koettanut arvaella, mikä oli kysymyksessä, hänet valtasi vain jännittävä odotuksen tunne. Kun vain vieraat lähtisivät, niin hän varmaan saisi vanhemmiltaan tietää asian.

Herrat viipyivät kauan, niin Kaarinasta tuntui, mutta kun hän, huomattuaan heidän lähteneen pois, tuli kotiin, näki hän ruokasalin kellosta, että ainoastaan puoli tuntia oli kulunut siitä kun hän oli noussut päivällispöydästä.

Hän riensi saliin. Vanhemmat istuivat käsityksin sohvassa.

"Hyvä isä, sano, mikä on tapahtunut; kyllä minä olen huomannut, että on jotain erityistä tapahtunut, mutta mitä se on?" Näin uteli Kaarina, lähestyen arasti isäänsä.

"Kyllähän sinä, iso tyttö, jo voitkin saada sen tietää, mikä asia tänään on ollut puheenaineena ja jo päätettykin. Pelkään että olet kuvitellut itsellesi jotain aivan toista, jotain paljoa pahempaa. Istu tänne äidin ja minun välille, niin minä kerron!"

Isä kertoi, että häntä oli joku aika takaperin pyydetty rupeamaan vastaavaksi toimittajaksi suomenkieliseen sanomalehteen, jota oli aikomus paikkakunnalle perustaa, ja tänään oli hänen ollut annettava vastaus siihen, suostuisiko hän tointa vastaanottamaan. Hän oli viime hetkessä päättänyt antaa myöntävän vastauksen.

Sekö se vain oli! Kaarinalta pääsi helpotuksen huokaus, kun isä oli lopettanut.

"Aiotko sinä ottaa eron nykyisestä virastasi?" kysyi Kaarina, kun kaikki kolme olivat olleet hetken vaiti.

Isä hymyili: "En, lapseni, sanomalehden toimittaminen tulee olemaan ainoastaan sivutoimena. Kolme kertaa viikossa ilmestyvän lehden toimittamisesta ei makseta sellaista palkkaa, että se riittäisi perheen elatukseksi. Mutta nykyisissä oloissamme voi se askel, minkä tänään olen ottanut, kumminkin johtaa siihen, että virka-asemani tulee vaaranalaiseksi."

"No, isä kulta", sanoi äiti lempeästi silitellen isän päätä. "Sinä aina näet varjopuolia, mutta minä olen varma siitä, että sinun valtiolliset mielipiteesi eivät tule vaikuttamaan virka-uraasi, kun tapasi mukaan tarkkaan ja tunnollisesti tehtäväsi täytät."

"Sinä olet siitä varma, hyvä se! Niin, toivokaamme että elämämme aina tulee kulkemaan säännöllistä uraansa. Mutta hyvä on myöskin edeltäkäsin ajatella mahdollisuuksia toisin päin", sanoi isä ja jatkoi vielä: "Sen, joka tietää, mistä päin tuuli rajusti puskee, on helpompi seisoa vahvana myrskyssä kuin sen, jota myrskyt odottamatta yllättävät."

Kaarinasta tuntui, että äiti oli oikeassa: kuinka voisikaan olla mahdollista, että mitkään muut seikat, kuin virkavirheet, voisivat aikaansaada esteitä virka-uralla? Täytyihän kuitenkin oikeutta tapahtua kaikille.

"Kansan oikeudentunnon säilyttämisestä" oli Kaarina viime aikoina niin usein kuullut puhuttavan. Jos joku henkilö tulisi periaatteittensa tähden kärsimään vääryyttä virastojen johtohenkilöiden tai muiden vaikutusvaltaisten miesten puolelta, niin olisihan se aivan ristiriidassa sen kanssa, mitä nämä samat henkilöt pitävät tärkeimpänä kaikesta: juuri "kansan oikeudentunnon säilyttämisen" kanssa.

Isän varovaisuutta hän kumminkin ihmetteli. Mutta kun hän ajatteli, että isä, huolimatta siitä että hän odotti nyt ottamansa askeleen tuottavan hänelle vaurioita, kumminkin pysyi päätöksessään, herätti isän käytös hänessä suurta ihailua. Hän tuli tätä ajatellessaan niin liikutetuksi, että riensi juosten pois salista salatakseen kyyneleitään.

Tultuaan toiseen huoneeseen heittäytyi hän sohvalle pitkälleen itkeäkseen rauhassa. Hänet täytti vähitellen siinä maatessaan kummallinen onnellisuuden tunne.

"Kuinka onnellinen olenkin", ajatteli hän, "kun minulla on isä, jota en ainoastaan rakasta, mutta jota kohtaan tunnen niin syvää kunnioitusta ja ihailua, että sanani eivät riitä sitä lausumaan. Hän tekee sen, minkä velvollisuutenaan pitää, vaikkapa siitä voisi hänelle koitua pahaakin. Hän sanoo sen, minkä tietää todeksi, välittämättä siitä, loukkaako hän sillä arkojakin kohtia. Jos totuus vaatii hänet puhumaan, ei hän vaikene. — Entä äiti, niin kärsivällisenä ja kestävänä, aina tyynenä ja vahvana seisoo hän isän rinnalla. Kuinka onnellinen olenkin! Minulla on hyvät vanhemmat, minulla on hyvä koti!" Huomaamattaan oli Kaarina pannut kätensä ristiin, "Jumalalle kiitos siitä!" kaikui hänen sydämestään.

Näin ajatellessaan oli Kaarina tyyntymistään tyyntynyt, kyyneleet olivat laanneet vuotamasta ja pannen märän nenäliinansa taskuunsa nousi hän ylös sohvalta, otti kirjat hyllyltä ja alkoi lukea läksyjään. Harvoin hän niin pian oli saanut ne luetuksi, harvoin hän yhtä selvästi tajusi joka sanan, harvoin laskuesimerkkien suorittaminen oli sujunut niin nopeasti kuin tänä iltana.

Vapun päivän jälkeisenä päivänä ilmestyi "Sampo"-lehden ensimäinen näytenumero ja Kaarina luki siitä ylpeydellä isänsä nimen, "vastaava toimittaja" sen alla.

Samana päivänä sai Kaarina kuulla toisenkin asian. Eira ei ollut koulussa sinä päivänä, ja kerrottiin, että hänen vanhempansa olivat ottaneet hänet pois, siirtääkseen hänet jonnekin muualle. Joku luuli, että hän taas tulisi kotiinsa ja jatkaisi koulunkäyntiään kotikaupungissaan. Toiset arvelivat, että hän tulisi Helsinkiin yhteiskouluun.

Kun Kaarina sattumalta oli tullut paljon olleeksi Eiran seurassa, ei hän ollut tätä ryhtynyt suurestikaan arvostelemaan, vaan joutuneena itse kulkemaan koko lailla Eiran talutusnuorassa hän, huolimatta kaikesta teeskentelystä ja valheellisesta Eiran luonteesta, ihaili hänen kekseliäisyyttään, hienostunutta käytöstapaansa ja nokkelaa puheliaisuuttaan.

Toisin nyt, kun Eira oli poissa. Silloin hänen huonot puolensa esiintyivät Kaarinan mielessä yhä räikeämpinä, mitä kauemmin aika kului ja mitä enemmän hän niitä ajatteli. Hän alkoi hävetä itseään, koska oli voinut Eiraa suvaita. Ja hän päätti lujasti, että jos hän vielä kerran maailmassa kohtaisi Eiran kaltaisen toverin, niin hän vetäytyisi siitä pois, sillä hänen oli syytä pelätä, että hän joutuisi sellaisen toverin johdettavaksi. Sellaiseen ei vaikuttanut vakava puhe, ei houkuttelu, ei suuttumus eikä ystävällisyys. Häneen ei voinut vaikuttaa mikään muu kuin omat päähänpistot, oman edun, kunnian ja nautinnon tavoitteleminen. Hän voi tulla parhaimmallekin pahennukseksi, hän voi koko ympäristönsä pahentaa.

Eiran äkillinen eroaminen sai Kaarinan aivan vakuutetuksi siitä, mitä hän, tuntien Eiran häikäilemättömän luonteen, jo ennen oli aavistanut, nim. että hän oli ollut syyllinen niiden kirjeiden kirjoittamiseen, jotka sitten aiheuttivat salaisia ja julkisia tutkimuksia luokalla. Niistä ei kumminkaan, kuin yhteisestä sopimuksesta, tyttöjen kesken mitään puhuttu tämän jälkeen. Mutta aivan toinen mieliala vallitsi luokalla koko loppulukukauden. Ei enää ollut yhtä vilkasta elämää välitunnilla, mutta ei myöskään riidelty. Jos joskus väiteltiinkin, niin aina pian sovittiin. Sanalla sanoen: siellä oli rauha maassa!

Maria Mustoseen nähden muuttui tyttöjen kohtelu tämän jälkeen, vaikk'ei mitään erityistä päätöstä oltu tehty. Kaikki koettivat voittaa itsensä ja kilvalla osoittaa hänelle ystävällisyyttä. Vihdoin yksi rohkaisi mielensä ja huomautti hänelle muutamia siisteys-seikkoja, jotka hän kaikkein ihmeeksi ottikin varteen ja teki siinä suhteessa silminnähtävää parannusta. Ja mikä vielä ihmeellisempää! Hän vähitellen kuin suli ja tuli iloiseksi ja avomieliseksi.