II

Laivarantaan päin menevä tie kierteli pitkin honkametsäisiä mäenrinteitä. Metsä oli oikealla, vasemmalla aukeni peltovainioita, ja niiden yli näkyi sininen vesi kiertäen, kaartaen niemekkeitä ja saaria. Oli keskikesä. Tuolla ruis lainehti kellertävän vihreänä, tuolla kevättoukojen vaalea vihreys vienosti hiveli silmää, ja peltojen takana näkyi taasen tumman vihreitä metsäisiä kumpuja sinisten vesien välissä. Kaarinan oli määrä ehtiä rantaan laivan tuloksi, mutta kun oli kuuma ilma, oli hän lähtenyt niin aikaiseen, että hyvin jouti astelemaan aivan levollisesti ja silmäilemään ympärilleen. Kumma kyllä, hän ei koskaan väsynyt näiden tuttujen paikkojen näkemiseen. Ehkä se johtui siitä, että miltei joka kerralla, kun hän tiellä kulki, olivat värivivahdukset hiukan toisenlaiset, puhumattakaan taivaan alituisesti vaihtelevista väreistä.

Hän astui tienviereen ja nojautuen pellon aitaa vastaan nautti hän täysin siemauksin kesäisen luonnon ihanuutta. "Jos olisi aina kesä!" huokasi hän, ja samalla johtui hänelle mieleen kysymys: "Miltähän tämä seutu näyttänee talvella, kun maa ja järvi on yhtenäisen valkean vaipan peitossa?" Hän, kaupunginlapsi, oli maaseutua nähnyt talvella ainoastaan sen verran kuin sitä oli riittänyt talvisilla luistin- ja hiihtomatkoilla, korkeintaan parin kilometrin etäisyydellä kaupungista. Kerran hän tosin oli vanhempiensa kanssa matkustanut peninkulman verran erään tutun perheen luo kyläilyyn, mutta se matka tapahtui jouluaikana ja pimeällä, joten hän ei saattanut nähdä ympärillään muuta kuin vaihdellen metsän tummia varjoja ja avarammilla paikoilla hiukan valoisampaa.

Kaarina oli menossa Einiä vastaan, jonka oli määrä tulla kohta saapuvassa laivassa. Vanhemmat olivat luvanneet, että hän saisi kutsua jonkun luokkatovereistaan luokseen pariksi viikoksi, ja hän päätti kutsua Einin. He kaksi olivat yhäkin olleet yksissä, vaikkakin enemmän totutun tavan vuoksi, kuin sen vuoksi, että heillä olisi ollut mitään erityistä henkistä yhdyssidettä. Heidän luokallaan oli toisia tyttöjä, joiden kanssa Kaarinalla oikeastaan oli paljoa hauskempi olla, Taimin kanssa esimerkiksi, joka ajatteli niin paljon elämän kysymyksiä ja oli varmaankin kokenut vaikeuksia, jotka olivat häntä kehittäneet, niin että hän tuntui joskus vanhemmalta kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Oli luokalla toisiakin tyttöjä, joiden kanssa Kaarina osasi oikein vakavasti keskustella, niinkuin ei koskaan voinut Einin kanssa. Ilma, joka oli Inkerin vierustoveri ja viime aikoina tämän erottamaton ystävä, oli juuri sellainen, aina viime jouluun asti, mutta sitten hän tuli niin mahdottomaksi että, mistä puhuttiinkin, kääntyi puhe aina hengellisiin asioihin, ja hän oli silloin niin jyrkkä ja tuomitseva, jos Kaarina uskalsi esittää toisenlaisia ajatuksia kuin mitä hän piti oikeana, että Kaarina lopulta kadotti halun keskustella hänen kanssaan.

Olihan hän tiennyt ennenkin, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat läpikäyneet omituisen "herätyksen", jonka jälkeen kaikki heidän silmissään muuttui; se mikä ennen oli valkeaa, se tuli mustaksi ja päinvastoin. Johtajatar oli yksi näitä, ja jos hän olisi ollut ainoa, jonka hän tunsi, niin olisi Kaarina helposti voinut tulla siihen käsitykseen, että "uskovaiset" todella olivat parempia ja onnellisempia kuin kaikki muut ihmiset eli maailman lapset. Johtajattaren koko olento oli sellaisen korkeamman rauhallisuuden läpitunkema, että hän oikein säteili rauhaa ympärilleen. Hänen kapeat, vaaleaveriset kasvonsa, jakaukselle kammattu tukkansa, lempeät siniset silmät, ohuet huulet, solakka vartalo, sanalla sanoen koko hänen ulkomuotonsa sointui sopuisasti hänessä asuvaan sisälliseen rauhaan. Hyvä hän myöskin oli, aina tasainen ja oikeudenmukainen oppilaita kohtaan.

Kaarina tunsi johtajatarta kohtaan ihailun sekaista kunnioitusta. Uskontotunneilla johtajatar mieliaineenaan oppilaille esitti kuvauksia uudestasyntymisen kautta saavutettavasta uskonelämästä yhteydessä Jumalan kanssa, jolloin maailma ja kaikki maallinen tulee vieraaksi ja vastenmieliseksi, jota vastoin Pyhä Henki kehittää ja kasvattaa ihmistä yhä lähemmäs päämääräänsä: tulla Jumalan kuvan kaltaiseksi. Silloin johtajattaren silmät saivat ihmeellisen kirkkaan loisteen, hänen poskensa hehkuivat ja hän näytti melkein jumalalliselta ilmestykseltä. Jos olisi ollut varmaa, että johtajattaren neuvoma tie olisi saattanut Kaarinankin muuttumaan tuollaiseksi toisten ihmisten yli kohoavaksi puoljumalalliseksi olennoksi, niin hän varmaan olisi "kääntynyt" ja jättänyt kaiken, mikä maalliseksi kutsutaan. Mutta siihen ei Kaarina uskonut, syystä että hän tunsi toisia henkilöitä, jotka myöskin olivat "uskovaisia", mutta tulivat sittenkin toisenlaisiksi ihmisiksi. Hän tunsi Einin tädin, joka ei ollenkaan eronnut aivan maallisista ihmisistä, muussa kuin että hän säännöllisesti kävi kokouksissa ja piti Einille saarnan tapaisia luentoja. Tunsihan hän sitä paitse erään vanhan neidin, joka oli niin juhlallisen näköinen, että pelotti, kun hän liikkui ihmisten seurassa, mutta joka oli suu täynnä rumia sanoja, kun hän puhutteli palvelijaansa keittiössä. Ulos pihalle, hänen tietämättään, ne sanat usein avonaisen ikkunan kautta tulivat ja lasten korviin. Enempää ei tarvittu, jotta johtajattaren sanat sittenkin, kaikesta huolimatta, olisivat jääneet häneen nähden aivan tehottomiksi.

Kumminkin Kaarina oli varma siitä, että johtajatar oli valmistanut maaperää niille puheille, joilla joulunaikaan kaupungissa vieraillut lähetyssaarnaajaneiti oli "kääntänyt" koulun oppilaitakin. Viidesluokkalaisista oli kokonaista kolme päättänyt ruveta lähetyssaarnaajaksi; heidän eli neljännellä luokalla oli kaksi tullut uskovaiseksi.

Toinen heistä, Ilma, oli aina ollut vakava ja mietiskeleväinen. Hänen kanssaan Kaarina oli viihtynyt hyvin, monta iltapuolta olivat he kävelleet yhdessä ja jutelleet milloin mistäkin tärkeistä asioista. Toinen oli ollut täydellinen vastakohta. Sen innokkaampaa tanssijaa ei ollut Komulaisen ja Saksalan tanssiaisissa, sen uutterampaa "rakkauden käytävällä" astujaa ei löytynyt tyttökoululaisten joukossa. "Kääntymisen" jälkeen ei hän tanssiaskeletta ottanut eikä kadulla kävellyt muuta kuin välttämättömillä asioilla. Luistinradallakaan ei häntä enää näkynyt. Vierustoverit vain pitkin välituntia käsityksin kävelivät, iltapuolisin toinen toistensa luona raamattua lukivat ja lauloivat hengellisiä lauluja. Lauantai-iltapuolina he pitivät rukouskokouksia johtajattaren luona, toisten samanmielisten seurassa.

Kun Kaarina muisteli kulunutta lukuvuotta, niin aina esiintyi merkkitapauksena nämä tyttöjen mielissä tapahtuneet muutokset, jotka osaltaan vaikuttivat häneen tunteen siitä, että se ehjä toverihenki, jonka hän joskus oli mielessään kuvitellut heidän luokallaan mahdolliseksi, ei oikein ottanut kehittyäkseen. Tuntui mieluummin siltä, että hajaantuminen pieniin ryhmiin oli huomattavampi nyt kuin ennen.

Näissä ajatuksissaan oli Kaarina ennättänyt laivarantaan saakka, mutta laivaa ei vielä näkynyt. Risaiselle, harmaalle laiturille ja rannalle sen lähelle oli kerääntynyt muutamia miehiä ja yksi leivänkaupustelija vaimo. Pieni poikanen istui hajareisin laiturilautojen kannatuspukin ulkonevalla päällä onkien salakoita. Kaarina jäi seisomaan pojan luo seuratakseen hänen kalaonneaan.

Tuossa tuli salakkaparvi, toiset nokkivat muruja ja kaikenlaista höytyä veden pinnalta, toiset iloisesti pulikoivat, aivan kuin huvikseen vain. Poika kuletti onkeaan pitkin veden pintaa kalojen edellä. Jo antoi yksi narrata itseään! — hips, siinä se oli, pistettiin armotta läkkipönttöön. Vielä jatkui salakkaparven kulku. Tuli toinen, kolmaskin kala! Poika hyppäsi pystyyn, otti onkivapansa ja läkkipönttönsä. Siihen päättyi onkiminen tällä kertaa, sillä laiva huusi, ja läksi juosten viemään ne rannalle, palatakseen takaisin laivaa vastaanottamaan.

Siinä silmänräpäyksessä alkoi rannalle tulvia aikuista ja lasta, enimmäkseen sentään lapsia kaikenkokoisia, ja kun laiva saapui laiturin luo oli rannalla väkeä kirjavanaan.

Tuollahan Eini seisoikin välikannella, ja huiskutti iloisesti kättään. Hän oli kasvanut viime vuosina ja hänen vartalonsa oli kehittynyt kaunismuotoiseksi, mutta samalla voimakkaaksi. Kasvotkin olivat tulleet yhä sievemmiksi, ihon väri yhä vaaleammaksi. Kuinka sievältä näytti nyt, kaiken lisäksi, hänen vaalea, lemmikkien koristama hattunsa ja sininen kävelypukunsa! Hän, Kaarina, oli lähtenyt liikkeelle ruskeaksi paahtuneessa jokapäiväisessä lakissaan ja kaikkein huonoimmassa villahameessaan, joka täällä maalla puhtaitten puserojen kanssa muodosti hänen paremman pukunsa. Olisihan hän voinut ottaa paremman lakkinsa edes, mutta ei hän lähtökiireessään tullut sitä ajatelleeksi.

Kaarina pääsi tunkeutumaan lähemmäksi laivaa ja huusi Einille iloisen: tervetuloa! Hänestä tuntui todellakin oikein hauskalta, että Eini tuli. Hyvä tyttö hän epäilemättä oli. Kaarina ei koskaan ollut huomannut hänessä mitään valheellisuuteen vivahtavaa. Usein Kaarina myöskin oli saanut tilaisuutta ihailla hänen hellää ja säälivää sydäntään. Eini jätti takkinsa ja matkalaukkunsa laiturin lähellä olevaan mökkiin, josta renki vähän myöhemmin tulisi ne hakemaan, ja tytöt alkoivat astua tietä myöten Kaarinan kotiin päin. Siinä kulkiessaan he kertoivat toinen toisilleen alkukesän tapahtumia, juhannuksen vietosta ja muista merkkitapahtumista. Einillä oli, kuten usein ennenkin, ollut "niin hirveän hauska!" Juhannuksena hän oli valvonut auringonnousuun saakka ja tanssinut "niin hurjasti" kokolla. Kaarina taas oli oppinut täällä maalla kansantansseja, joita hän lupasi Einille opettaa.

"Onhan sinulla sitten jotain hauskaa kerrottavana tädillesi!" sanoi Kaarina.

"Parasta sinä keksitkin, tädille kerrottavaksi. Vaikka eipä siltä! Niin hurja kuin hän onkin vastustamaan tanssia ja kaikkea ilonpitoa, ei hän niistä minua kiellä. Eikä minun edes tarvitse kiusatakaan, sillä kun hän näkee, että minua palavasti haluttaa päästä jonnekin huviin, niin ei hän voi kieltää. Eikös se ole hassua?" Eini oli harvinaisen suloinen tässä veitikkamaisesti katsellessaan Kaarinaa silmiin.

"Mutta kyllä siellä meillä oli aika sota viime sunnuntai-iltana. Se oli sen meidän piikatytön ja tädin välillä. Voi, voi kumminkin! Niitä sanoja! Et uskoisi!" — Eini pysähtyi puheessaan.

"Nyt minä taas puhuin tuhmasti. En minä tahtoisi puhua pahaa hänestä, sillä minulle hän on niin hyvä; eihän tässä maailmassa ole ainoatakaan ihmistä, joka pitäisi minusta niinkuin täti. Aina hän on valmis palvelemaan."

"Annatko sinä vieläkin hänen palvella itseäsi?" kysyi Kaarina. "Jos minä olisin sinun sijassasi, niin en minä voisi sitä sallia!"

"Nyt sinä et taaskaan ymmärrä. Syntyisi suorastaan tappelu, jos minä yrittäisin hänen palvelemishaluaan hillitä."

"Mutta ethän sinä koskaan opi omin neuvoin toimeentulemaan, kun nyt vielä viidentoista vanhana olet tottunut olemaan aina vain avun tarpeessa!"

"Niinhän se onkin. Täti yhä toisinaan sanoo, että minä olen niin lapsellinen, mutta täytyyhän sitä lapsena pysyä, kun lapsena pidetään! Vai mitä?"

He olivat saapuneet niille paikoille, joissa Kaarina vastikään oli seisonut ja nauttinut näköalan katselemisesta. Kaarina odotti, että Eini huomauttaisi jotain luonnonkauneudesta, mutta kun hän ei mitään virkkanut, ei Kaarina malttanut olla vaiti, vaan sanoi ylpeydestä värähtävällä äänellä:

"Katso maatas armasta! Silmäele laakson pohjaan, nurmen kukkaloistetta!"

Kaarina oli seisahtunut tarkastaakseen, minkä vaikutuksen luonto teki Einiin. Eikä hän pettynyt odotuksessaan, sillä katsellessaan ympärilleen laajenivat hänen suuret siniset silmänsä ja ihastunut ilme levisi hänen sieville kasvoilleen.

"Kaunista, jumalallisen kaunista täällä on! Ah sinä onnellinen, joka täällä saat asua koko kesän!" Näin sanoessaan Eini oli kääntynyt, tarttunut Kaarinaa olkapäihin ja pudisti häntä kiihkeästi.

"Voimistelijan käsivarret sinulla on!" vastasi Kaarina, koettaen hänkin puolestaan puistella Einiä niin vahvasti kuin jaksoi.

Sanaakaan sanomatta tarttui hän sitten oikealla kädellään Einin vasempaan ja heilautti sitä tarmokkaasti eteenpäin. Eini ymmärsi tarkoituksen. Vähitellen luisuavaa tasaista kangasmaista tietä myöten he tanssivat masurkka-askelin eteenpäin. Kaarinan pyrkiessä jäljittelemään miehekkäitä kavaljeeriaskeleita, keinui Eini sulavasti kuin keijukainen hänen rinnallaan.

Näin he jatkoivat aina lahdenpohjan luona olevan tiennousun koskipaikoille saakka, josta paikasta näkyi puiden välistä häämöttävänä Kaarinan kesäkoti, hänen isänsä omistama punaiseksi maalattu huvila, puistoineen ja ulkohuoneineen. Siellä voimat alkoivatkin loppua ja heidän täytyi pysähtyä hetkiseksi hengittämään. Loppumatkan he kävelivät levollisesti käsitysten.

Einin olo-aikana vapautti äiti Kaarinan hänelle kuuluvista talous-askareista ja pienempien lasten kanssa seurustelemisesta. Ainoaa aputyötä, mitä hän teki Einin kanssa yhdessä, oli kitkeminen ryytimaassa. Se tapahtui Einin nimenomaisesta pyynnöstä, että hän saisi sitä työtä tehdä. Ihme kyllä Kaarinakin alkoi tähän työhön oikein innostua, ja seurauksena oli, että muutaman päivän kuluttua kaikki ne taimilavat, jotka sitä kipeimmin kaipasivat, olivat kitketyt.

Muu osa päivistä käytettiin onkiretkiin, marjaretkiin ja uimiseen. Rumalla ilmalla tehtiin käsityötä ja luettiin. Tällöin oli vain vaikeata keksiä sellaista luettavaa, joka olisi Einiä huvittanut. Kun oli sanomalehtien tulopäivä, niin Kaarina olisi mielellään lehtiä silmäillyt ja lukenut pääkirjoituksia sekä muita tärkeitä valtiollisia tapahtumia koskevia kirjoituksia, mutta nämä viimemainitut kaikkein vähimmin Einiä liikuttavat.

"En minä niitä asioita sittenkään ymmärrä, mitä sitten hyödyttää niiden lukeminen!" sanoi hän, ja kun Kaarinan mielestä velvollisuus vierasta kohtaan vaati häntä seurustelemaan tämän kanssa, jäivät kuin jäivätkin sanomalehdet häneltä myöskin lukematta. Joutuivathan ne sitten sukkelammin kuin tavallisesti Elvin käsiin, joka luki niistä "Kaikenlaista", ja Ilmarille, jonka mieluisimmat luettavat olivat tapaturmat, yhteentörmäykset, karille-ajot, rautatieonnettomuudet ja sen tapaiset uutiset.

Otettiin sitten luettavaksi "Välskärin kertomuksia", ja niitä Einikin innolla seurasi, vieläpä innostui niin, että olisi tahtonut lukea niitä eteenpäin itsekseen illalla. Mutta siitä tuumasta hänen kuitenkin täytyi luopua, koska heidän, Kaarinan ja hänen, makuupaikkana oli puolihämärä vaateaitta ja sinne heidän oli siirryttävä heti illallisen jälkeen.

Äidin tarkoitus oli, että heidän piti nukkua aikaiseen, saadakseen kylliksi kasvunaikana tarvittavaa unta. Mutta tytöt päättelivät, että sitten kun he saavat maata kukin yksin omassa kopissaan, silloin heillä on tilaisuutta nukkua rauhassa. Ei koskaan jutteleminen sujunut niin hyvin kuin iltasilla heidän siinä kahdenkesken ollessaan aitassa. Kaarinakin, joka usein päivällä oli hyvin harvapuheinen, oli silloin täynnä juttuja ja muistelmia.

Eräänä iltana, kun he taas olivat menneet aittaan ja sulkeneet oven jälkeensä, sanoi Eini:

"Ai, kuule, kun minä en vielä ole muistanut sinulle kertoa, että minä tapasin Eiran muutamia päiviä ennenkuin tulin tänne. Hän tuli kaupungin puistossa vastaani ja tiedätkös, että minä en ensin ollut häntä tuntea. Hän oli kasvanut niin pitkäksi ja hänen hiuksensa seisoivat noin! (Eira osoitti käsillään kummallekin puolelle korvallisiaan) ja ne näyttivät niin kummanvärisiltä, ihan kuin olisivat olleet värjätyt, ja hänen silmäkulmansa olivat niin tummat —!"

"Eini, en minä usko, että hän käyttää maalia; onhan hänellä sivistynyt koti." Kaarina keskeytti Einin puhetta.

"Niin, no olkoon sen asian miten hyvänsä, mutta kummalliselta hän vain näytti. Hän tunsi minut heti ja tuli puhuttelemaan."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän kysyi millä luokalla olen, ja kertoi, että hän tänä keväänä on eronnut koulusta ja aikoo mennä Ateneumiin. Hän sanoi, että oli niin ihmeen hauska minua nähdä, että muistui mieleen se aika, jolloin hän oli meidän koulussa, joka aika hänestä oli kaikkein hauskin koko kouluaikanaan, ja kaikenlaista me sitten haastelimme keskenämme."

Kaarina ajatteli sanoa, että hänen mielestään se vuosi, jolloin Eira oli heidän koulussaan, oli hänestä ollut kaikkein ikävin. Mutta hänen ei tehnyt mieli palauttaa muistiin sen aikuisia asioita ja sentähden hän käänsi puheen toisaalle.

"Mikä on sinun kaikkein hauskin muistosi viime talvelta?" kysyi hän.

"Annas kun minä mietin! Luistinradalla oli monta kertaa hauskaa, kun oli ilotulitus ja kun lyseolaiset tulivat mukaan luistelemaan, kun oli väkeä niin paljon, että oikein täytyi tungeksia päästäkseen eteenpäin. Saksalan tanssiaisissa oli myöskin hauska. Pojat olivat niin hyvällä tanssimapäällä ja olihan Yrjö Anttonenkin siellä. Voi kuinka hyvin hän tanssii! Oikein tekee mieleni taas alkaa, kun vain sitä muistelen." Eini nousi ylös sänkynsä laidalta ja otti muutamia tanssiaskeleita.

"Mutta minä luulen kumminkin, että laskiaistiistai oli kaikkein hauskin. Siellä Pietolan luona oli niin mainioita mäkiä."

"Silloin lyseolaiset saivat pakostakin luvan samana päivänä kuin me", sanoi Kaarina. "Eihän laskiaistiistai kumminkaan voi olla eri päivinä lyseolaisille ja tyttökoululaisille."

"Eikä Runebergin päivä, eikä Vappu!" jatkoi Eini. "Mitähän hyvää opettajat luulevat sillä aikaansaavansa, kun estävät koululaisia viettämästä kuukauslupia samoina päivinä?"

"Sitä minäkin", sanoi Kaarina, "Helli, jolla on veljiä lyseossa, sanoo etteivät hänestä luvat koskaan tunnu oikein lupapäiviltä silloin kun pojat käyvät koulussa, ja kun heillä on lupa, niin hän koko kouluajan vain muistaa sitä, eikä läksyjenkään lukeminen tahdo silloin maistua."

"Mutta lyseolaisista puhuttaessa", sanoi Eini, "ne kertovat, että Aatu Kemilä hakkailee sinua."

"Kertokoot vain", vastasi Kaarina suuttuneella äänellä. "Kyllä minä olen huomannut, että hänen sisarensa, joka asuu samassa pihassa ja jonka kanssa usein menen luistinradalle, sovittaa niin, että Aatu tulee yhtä matkaa, ja kun me kävelemme kadulla asettaa hän Aatun kävelemään minun viereeni, mutta se on ainoa tosi koko hakkaamisjutussa. Minua ei vielä kukaan ole hakannut."

"Ei minuakaan", sanoi Eini, "mutta muutamat ovat niin kummallisia, että hetipaikalla, kun näkevät tytön pojan kanssa yhdessä, viittaavat sormella ja supattavat keskenään. Yrjö Anttosen kanssa minä kyllä mielelläni sekä tanssin että luistelen, mutta se ei kuulu tähän!"

"Onhan meidänkin luokalla muutamia tyttöjä, jotka todellakin antavat poikien hakkailla itseään, ja kyllä on oikein ikävää, ettei heihin voi mitään vaikuttaa, sillä he häpäisevät koko luokan maineen. Mutta yksi vain on varma, se nimittäin, että lupapäivien muuttaminen eri ajoiksi ei auta. Kun he huomaavat että heitä koetetaan estää, niin he ovat kahta villimpiä."

"Mutta mitä tehdä?" kysyi Eini empien.

"Minusta olisi pantava toimeen yhteisiä toverikunnan iltamia ja yhteisiä hiihtoretkiä lyseon ja tyttökoulun kesken. Joku opettaja kummastakin koulusta olisi mukana. Kaikilla olisi hauska, paljoa hauskempi kuin pimeillä iltakävelyillä", esitti Kaarina.

"Ai, mutta sepä olisi jotain!" Eini oikein ihastui. "Ja kokoonnuttaisiin vuoroin lyseolla, vuoroin tyttökoululla, ja illan lopuksi pistettäisiin tanssiksikin. Olisi se toista kuin nuo jonninjoutavat rinkitanssit ja muut leikit!"

"Älä sinä moiti leikkejä, kyllä nekin ovat hupaiset, kun niitä vain oikein osaa, mutta me olemme niin typeriä, ettemme osaa oikein leikkiä. Minä olen pari kertaa ollut kylässä, jossa on leikitty sillä lailla, että on ollut paljon hauskempi kuin jos oltaisiin tanssittu."

"Jonkun opettajan pitäisi niissäkin neuvoa!" sanoi Eini. "Mutta ajatteles miltä tuntuisi, kun koko rivi lyseolaisia tulisi meidän kouluun, aivan kuin me joulujuhlina lyseolle, ja muutamat meistä valkeissa esiliinoissa emäntinä heitä tervehtisivät ja saattaisivat saliin. Ja kun ohjelma niin pian kuin mahdollista olisi suoritettu, niin me tanssisimme!"

"Me alkaisimme daamivalssilla ja ennakolta päättäisimme kuka kunkin kutsuisi, niin että kaikki saisivat tanssia tämän tanssin", jatkoi Kaarina.

"Minä pyytäisin Yrjö Anttosen, minä tilaan hänet nyt jo!" sanoi Eini. "Muista nyt, että minä olen sen sanonut!"

"Voi meitä hupsuja!" huudahti Kaarina. "Luuletko sinä, että johtajatar antaisi meidän tanssia, ainakaan rukous-salissa?"

"Jos ei rukoussalissa, niin ainakin jossain luokkahuoneessa", sanoi Eini, ja jatkoi miettiväisenä: "Mutta mitä me keksisimme ohjelmaksi, etteivät lyseolaiset saisi aihetta nauraa meille?"

"Mitäpäs lyseolaisista, ei suinkaan toiveet niiden ja meidän yhteisistä juhlista ole muuta kuin unelmia, jotka eivät ikinä toteudu. Mutta olisi niissä ohjelmissa parantamisen varaa meihin itseemmekin nähden."

Eini ei virkkanut mitään. Hän ei ollut alottelija ohjelmia laatiessa, enempää kuin muussakaan, ja Kaarina ymmärsi, ettei hänellä voinut olla siihen juuri mitään sanottavana. Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta alkoivatkin he riisuutua ja kömpivät kohta kumpikin peittonsa alle.

Tämä ei kuitenkaan merkinnyt, että puheleminen olisi loppunut; ainakin Kaarinaan nähden se pikemmin viittasi sen alkamiseen. Tuskin olivatkaan he asettuneet mukavasti vuoteisiinsa, niin alkoi Kaarina puhumaan mieliaineestaan: oikeasta toverihengestä, jonka hän toivoi kehittyvän heidän luokallaan. Aina ja kaikessa olisi heillä pyrkimyksenä kehittyä hyvään päin ja vahvemmat auttaisivat ja tukisivat heikompia. Toverikunnan kokoukset ja iltamat muodostettaisiin henkisen jalostumisen hetkiksi. Sanomalehden toimittamiseen pantaisiin erikoista huolta. Mitkään kopioimiset eivät saisi tulla kysymykseenkään, mutta itsenäisistäkin kirjoituksista karsittaisiin arvottomat pois. Kumminkaan ei lehti saisi tulla ikäväksi, vaan olisi pantava joka numeroon jotain virkistävää, sellaista, joka kaikkia huvittaisi: rakkauttakin aina väliin.

"Nukutko sinä, Eini?"

"En minä nuku!"

"Mitä minä viimeksi sanoin?"

"Rakkauttakin aina väliin, sitä minäkin!" Einin äänen sointu oli samea.

"Niin juuri, muuten eivät muutamat viitsi sitä ensinkään kuulla! Viidesluokkalaiset sanoivat, ettei johtajatar anna kirjoittaa rakkaudesta, mutta minä luulen, että ne eivät oikein tietäneet, arvelivat vain; mutta kun ne olivat yläluokkaisia, niin me uskoimme heitä."

Kaarina alkoi selittää miten rakkaus ei ole mitään pahaa, eikä siitä kirjoittaminenkaan siis voi olla pahaa. Eikä ne ole mitään pahoja tyttöjä, joilla on mielitiettynsä. Onhan ihan luonnollista, että kauniit ja iloiset, hauskat ja viisaat pojat miellyttävät tyttöjä enemmän kuin rumat, pahanilkiset ja typerät. Jos silloin yksi tuntee erityistä mieltymystä yhteen, toinen toiseen j.n.e., niin eihän siinä ole mitään pahaa. Se, se juuri tekee elämän hauskaksi, että joku pojista on muita parempi, ja kun joskus sattuu niin onnellisesti, että tanssissa, luistinradalla tahi muualla tapaa tämän kaikkein parhaimman, niin muisto siitä on kuin kirkas tähti harmaalla taivaalla.

"Eini!" sanoi hän sitten, ja kun ei heti tullut vastausta, uudestaan: "Eini!"

"Harmaalla taivaalla", Eini sanoi sen harvaan, kääntyi toiselle kylelleen ja alkoi hengittää kuin nukkuva.

Kaarina oli varma, että Eini oli käsittänyt ainoastaan nuo viimeiset sanat. Hän kun luuli, että tämä aine olisi erityisesti Einiä huvittanut.

Kaarina lakkasi puhumasta, mutta hänen ajatuksensa olivat niin vilkkaat, että hän vielä pysyi valveilla. Hän ajatteli miltä tuntuisi tulla kouluun syksyllä, kun he ovat viidesluokkalaisia, joihin kaikki muut katsoivat ylös ja joista alaluokkalaiset ottivat esimerkkiä. Tuntuisi se varmaan hiukan vastuunalaiseltakin. Kuinka hän voisi oikein huomauttaa tytöille, miten tärkeä heidän nykyinen asemansa oli, niin ettei kukaan siitä loukkaantuisi? Ehkä toverikunnan iltamassa! — Niin, mutta siellä ovat neljäsluokkalaiset mukana, se siis ei käy päinsä. Pitäisi valita sopivampi hetki.

Mutta toverihengestä yleensä voisi kyllä keskustella toverikunnassa. Mitä, jos hän pitäisi siitä puheen? — Hän alkaisi sillä, että jokainen ihminen on Jumalan ja ihmisten edessä vastuunalainen siitä, kuinka hän suhtautuu ympäristöönsä. Jokaisen tulee olla rehellinen, oikeamielinen, helläsydäminen ja hienotuntoinen yhtä paljon muiden kuin itsensä tähden. Kun jokainen tarmokkaasti pyrkisi kehittämään hyviä puoliaan ja tukehduttamaan sitä huonoa, rumaa ja alhaista, joka ihmisessä asuu, niin toverihenki kokonaisuudessaan tulisi hyväksi. Mutta moni heistä on heikko ja tarvitsee tukea, jota ilman he eivät jaksa pystyssä pysyä. Toverit voivat, jos tahtovat, antaa tätä tukea, ja jos he sitä tekevät vilpittömässä tarkoituksessa, niin he varmaan onnistuvat. Täten syntyy se oikea toverihenki, joka voi kehittävästi ja vahvistavasti vaikuttaa kaikkiin tovereihin.

Ei hän vaatisi minkään toveriliiton perustamista, niissä puitteissakin, joilla saman koulun oppilaina sekä toverikunnan ja pari vuotta sitten perustetun raittiusseuran jäseninä oleminen heitä ympäröi, voisi oikea toverihenki kasvaa. Siihen tarvittaisiin vain hyvää tahtoa ja halua ymmärtää toinen toisiaan. Näitä ominaisuuksia hän uskoi tytöillä kyllä olevan, ja muuta ei puuttuisi!

* * * * *

Eini oli mennyt, jättäen jälkeensä tyhjyyden tunteen, ainakin ensimäisiksi päiviksi. Vaikka Kaarina olikin koko päivän työssä, leipojaa auttamassa, astioita pyyhkimässä keittiössä, pesuvaatteita levittämässä, pienempien lasten kanssa lahdella soutamassa y.m. pikkutoimissa, kaipasi hän Einin iloista seuraa, hänen naurunsa kaikua ja hänen kirkkaita sinisiä silmiään. Toisena päivänä oli Kaarinalla enemmän vapautta, silloin hän otti tuohkosen ja meni metsään, vattuja hakemaan kauempana olevalta aholta. Kävellessä siinä yksin metsässä, katseellaan imien luonnon suloa, ja kuullessa milloin sirkan siritystä, milloin pienen lintusen viserrystä tahi kauempaa kaikuvaa karjan kellojen helinää, jo unohtui Eini, eikä hän ikävää muistanut.

Hän lauleli laulun ja toisenkin. Riemu täytti rinnan ja reippaasti hän astui eteenpäin metsässä.

Kiipeisikö hän tuonne kummulle näköalaa katsomaan? — Vielä on iltaa! ajatteli hän, ja ylös hän nousi muutamilla voimakkailla ponnistuksilla kallion jyrkkää syrjää myöten. Tuolla honkien runkojen väliltä aukeni näköala pitkin lahtea ja sen metsäisiä rantoja, eteenpäin yli sinisen selän, jossa saariryhmä keskellä melkein näytti yhtyvän kauempana olevaan mantereeseen. Vasemmalla näkyi talonpoikaistalo, peltojen ympäröimänä, sen lähellä mäellä tuulimylly. Oikealla näkyi vain metsäisiä niemekkeitä, kolme, neljä toinen toisensa takana.

Kaarina istuutui, painoi päänsä kätensä varaan ja katseli eteensä. Hän ei ajatellut oikeastaan mitään tuossa katsellessaan, hän vain lepäili ja nautti. Tuntui aivan kuin hän olisi sulautunut luontoon, niinkuin hän olisi kuulunut siihen, ollut yksi noita hiljaisuudessa kohenevia honkia, taikka kalliokivi, joka kohosi viidakon keskellä aivan hänen edessään. Ei, mieluummin hän oli kuin tuo saari aavalla selällä.

Hän on tuollainen yksinäinen viileyden ympäröimä olento. Tuo saari on niin pieni ja näyttää aivan kuin se sulautuisi toisiin lähellä oleviin saariin. Moni voisi sanoa, että se on aivan samanlainen kuin nuo muut. Mutta kuinka erehdyttävä on tämä luulo! Tuo pieni saari kätkee itsessään kokonaisen maailman, niin rikkaan ja niin kauniin, kun sitä lähemmin tarkastaa, kuin konsanaan kukin noista toisista, joista sen vesi nyt jo ijäisesti eroittaa. Siinä on elämää, siinä on monipuolisuutta, siinä on kehittymistä ja kasvamista. Siinä on ennen kaikkea paljon, joka tekee sen erilaiseksi kuin nuo muut. Se on erilainen ja tulee aina pysymään erilaisena kuin muut, ja vesi sen aina tulee erottamaan kaikista muista.

Ei aina kuitenkaan! Hän ei muistanut talvea.

Niin, mutta hän elikin kevättään ja toivoi kesän tuloa, hänelle talvi merkitsi kuolemaa ja sitä hän ei jaksanut ajatella, hän ei tahtonut sitä ajatella, eikähän sitä ollutkaan tarvis tehdä.

Juuri niinkuin tuo täydessä kesäisessä kasvussaan oleva maapaikka, jota vesi ympäröi, sellaisena hän tulisi elämään maailmassa. Kaikkein syvimmät ajatuksensa, salaisimmat toiveensa, rohkeimmat mietteensä, ne hän aina kätkisi itseensä. Maailma häntä kylmästi katselisi, noin vaan yhdenlaisena kuin muut, pinnaltaan samanlaiset. Harva häntä lähestyisi, vielä harvempi — ehkä ei kukaan tulisi huomaamaan, että hän eli omaa erikoista elämätään, että hänessä tapahtui alituinen kasvaminen ja kehittyminen ja että hän todellakin oli erilainen kuin nuo muut.

Minkätähden hän ei voinut puhua ajatuksiansa yhtä avonaisesti ja peittelemättä kuin Eini? Miksi hän ei voinut paljastaa itseänsä ja sisimpäänsä ihmisten edessä? Siksikö, että hän oli niin huono ja että hän pelkäsi näyttää ihmisille rumia puoliaan, jotka piilivät syvällä hänessä? Ei hän sitä oikein tiennyt. Mutta sen hän vain tunsi, että monta kertaa olisi ollut helpompi olla, jos hän olisi saattanut jollekulle purkaa itsestään kaikki, kaikki ja sanoa: tällainen minä olen. Silloin hän olisi ehkä tältä ihmiseltä saanut osakseen ymmärtämystä, jota hän kaipasi.

Voihan ihminen Jumalalle purkaa huolensa ja kaikki tuskansa, sen hän tiesi. Mutta häntä ei tämä tieto auttanut, sillä ei hän uskonut, että Jumala välitti kaikista pikkuasioista. Ne olivat suuria ja tärkeitä asioita, joita hänelle tuli uskoa, arveli hän; kiitollisuuden tunteet kaikesta hyvästä, synnin ja suurten murheiden taakat ja omantunnontuskat. Kaikki sellaiset olivat Hänelle ilmaistavat.

Mutta sydän kun oli täysi, niin oli siinä joukossa paljon pientä ja pistävää, melkein näkymätöntä ja kumminkin säihkyvää, kuin pilkkuja vain, mutta kumminkin niin mustia, että hirvitti. Ja sitten nuo kysymysmerkit? Niitä oli hänen sydämessään loppumaton rivi! Kuinka ja millä tavalla Jumala niihin vastaisi?

Omituinen rauhattomuus valtasi hänet, kun hänen ajatuksensa joutuivat tähän pisteeseen. Välttämätön sisäinen pakko ajoi hänet pystyyn ja sen enempää katselematta järvelle alkoi hän kiivetä alas kalliolta ja astua tuttua, aholle vievää metsäpolkua. Aholle tultuaan hän haki vattupensaita kasvavia kiviröykkiöitä, ja marjojen etsiminen ja noukkiminen täytti pian hänen mielensä kokonaan. Nopsasti hän riensi ensimäiseltä röykkiöltä lähimmälle toiselle ja siitä seuraavalle, kunnes oli saanut tuohkosensa täyteen.

Vahinko ettei tullut otetuksi isompaa tuohkosta, vielä jäi kaksi röykkiötä tutkimatta! Näin ajatteli hän kääntyessään kotiin päin ja kantaen kämmenellään kukkurapäistä tuohistaan.

Posti oli tuonut hänelle kirjeen!

Sepä oli merkkitapaus! Keltähän se lienee? Kaarina ei tuntenut käsialaa. Hän vei marjatuohkosensa ruokakonttoriin ja riensi sitten verannalle kirjettä lukemaan. Hän silmäili ensin loppuun ja näki että se oli Helliltä. Mitä kummaa Hellillä oli hänelle kirjoitettavaa? Ja näin pitkältä vielä! Hän luki:

"Rantasalmella 2 p:nä elokuuta 1904.

Kaarina kulta!

Täällä minä nyt olen Rantasalmella ollut melkein kesän alusta saakka. Täällä on ollut niin hirmuisen hauska. En elämässäni ole voinut kuvitella niin ihmeellisen hupaista kesää kuin tämä on ollut. Täällä on niin kaunistakin että oikein.

Koko kesän minä olen ajatellut sinulle kirjoittaa, kun minä kerran keväällä lupasin, mutta en minä oikein tiedä miten se aika on kulunut niin sukkelaan, että nyt vasta saan kirjettä alottaneeksi. Iltasin on tehnyt mieli olla ulkona illanruskoa ja auringonlaskua katsomassa. Aamulla on nukuttanut ja keskellä päivää on ollut niin kuuma. Kerran minä koetin kirjoittaa, kun oli hyvin lämmin, mutta minä en mitenkään jaksanut ja kädet aivan tarttuivat kiinni paperiin ja se tuli täyteen pilkkuja.

(Minä huomaan että tähänkin on tullut mustepilkku, suo anteeksi, rakas Kaarinaiseni, se oli sen koiran syy, joka hyppäsi syliini.)

Niin, täällä on yksi koiranpentu, joka on niin ihmeen sievä; en koskaan ole nähnyt niin somaa koiranpentua. Se on valkea ja sillä on selässä pienet vaaleanruskeat täplät. Sen nimi on "Tonttu". Eikös se ole sievä nimi?

Meitä on täällä kolme yhdenikäistä tyttöä. Me olemme yhdessä käyneet marjassa ja soutamassa ja kävelyretkillä, yhden oikean jalkamatkan me teimme kerran kymmenen kilometrin päähän.

Ja sitten — — — sanoisinko minä? Niin, miksi en sanoisi, kun oikein sitä varten sinulle kirjoitan, että sen sanoisin. Niin, täällä on eräs — — — Hänen nimensä on Kaarlo. Mitä minä oikeastaan hänestä sanoisin? Niin, enhän minä tiedäkkään muuta kuin että hän on niin ihmeellinen, tahi oikeastaan hänen silmänsä ovat sellaiset, aivan kuin taivas ja maa ja kaikki, mikä niissä on, niihin kuvastuisi. Ja ne säihkyvät niin kummasti.

Niin, minä olen rakastunut. Se on niin kummallista! Sinulle minä sen nyt ilmaisen, mutta en kenellekään muulle, se on suuri, suuri salaisuus. Sinä et voi käsittää miltä se tuntuu. Tahi ehkä sinä käsitätkin?! — — —

Minä kirjoitan tämän kirjeen siinä varmassa toivossa, että kohta saan sinulta vastauksen.

Voi nyt hyvin ja pidä itsellesi monet tuhannet terveiset sinua aina muistavalta koulutoverilta ja uskolliselta

Ystävältä Helliltä.

J.K. Kyllä kai sinä muistat, ettet tätä kirjettä saa kenellekään näyttää. Sillä jos hän tietäisi! — — —

Sinun onnellinen

H."

"Mitähän minä hänelle vastaisin?" ajatteli Kaarina luettuaan kirjeen ja pantuaan sen taskuunsa. Taitaapa hän elää ihmeellisissä maailmoissa, mutta mitä minä siihen voin sanoa, joka en semmoista ole kokenut, muuta kuin onnea vaan! niinkuin kihlatuille ainakin. Mutta eihän hän ole edes kihloissa! Mitä jos se on vain tuota tavallista hakkailemista?

Kului muutamia päiviä ja Kaarinaa painoi kuin raskas taakka tieto siitä, että hänen pitäisi vastata; mutta vasta toisena sunnuntaina hän sai päätetyksi, että nyt tai ei ollenkaan. Hän haki paperia ja kynän ja alkoi:

"Hyvä Helli!

Kiitos kirjeestäsi, jonka toista viikkoa sitten sain! Suo anteeksi, etten ennemmin ole tullut kirjoittaneeksi.

Minullakin on ollut hupainen kesä. Kaksi kertaa olemme, koko perhe, olleet huviretkellä. Sitä paitse olen minä monta kertaa ollut onkimatkoilla ja marjoja poimimassa. Täällä olemme saaneet syödä paljon sekä mansikoita että mustikoita. Vattuja on ollut vähemmän.

Eini oli täällä kaksi viikkoa, tahi oikeastaan kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Hän tuli yhtenä maanantaina ja läksi toisen viikon keskiviikkona. Hän ja minä nukuimme yhdessä ja meillä oli hyvin hauska, kun me valvoimme ja kerroimme juttuja toisillemme. Me kitkimme puutarhassa kaikki taimilavat yhdessä ja sitä paitse me teimme käsityötä. Minä olen tänä kesänä ommellut itselleni 6 uutta paitaa koketin kanssa ja virkannut niihin pitsit. Minä olen myöskin paikannut ja parsinut vanhaa, ja muutakin pientä työtä olen tehnyt.

Minulla ei ole mitään sellaisia ihmeellisiä kokemuksia kuin sinulla. Minä olen rakastunut vain metsän puihin ja pensaihin ja kuuhun, se kun loistaa taivaalla ja kuvastuu järven rasvatyyneeseen pintaan.

Nyt minulla ei ole mitään muuta kertomista. Hyvästi jää! Tervehdys koulutoveriltasi ja ystävältäsi

Kaarinalta."

Ei hän mitenkään saanut kirjettä sen pitemmäksi venymään; olisi sen nyt kumminkin oikeastaan pitänyt olla vähän pitempi. Kaarina luki Hellin kirjeen vielä kerran läpi ja sen jälkeen oman kirjeensä. Tyytyväisyys palasi häneen. Sisälsihän tämä kirje kumminkin oikeata asiaa paljoa enemmän kuin Hellin kirje. Kyllä hän saa olla tyytyväinen! Näin päätellen hän taittoi kirjeen, pisti sen kuoreen, kirjoitti osotteen ja sulki kirjeenkuoren. Sen tehtyään hän huoahti helpotuksesta, nousi ylös ja teki muutamia voimakkaita hengitysliikkeitä.

"Olisi kumminkin toista, jos minulla olisi olemassa joku toveri, jolle voisi kertoa kaikki tunteensa ja ajatuksensa aivan avomielisesti", Kaarina ajatteli näin istuutuessaan ikkunan ääreen ja katsellen ulos puutarhaan. — Jos olisi voinut kertoa nekin ajatukset, joita hänessä herättivät tämänkesäiset kauheat valtiolliset tapaukset, niistä johtuneet vapautuksen ja pelonsekaiset tunteet. Einin kanssa hän ei näistä asioista vaihtanut sanaakaan. Eikä hän voinut muutenkaan puhua Einille siitä, mikä syvimmällä sydämessä liikkui. Eini ei olisi häntä ymmärtänyt, sen hän tunsi vallan hyvin.

Entä jos hän nyt alkaisi toteuttaa sen ajatuksen, jota hän jo vuosikauden oli hautonut. Jos hän alkaisi kirjoittaa päiväkirjaa! Joka päivä kun jonkun rivin kirjoittaisi, ja kun olisi aikaa ja ajatukset olisivat paljon painamassa, niin hän kirjoittaisi pitemmältä.

* * * * *

Vaan ei tässä nyt ollut aikaa istua kovinkaan kauan miettimässä. Huomennahan tulee setä ja hänen morsiamensa, Svea Öster. Vihdoinkin setä tuli taas heillä käymään! Ja sulhasmiehenä!

Setä oli liki neljäkymmentä vuotta vanha ja isällä oli jo kauan ollut suurena huolena, että hän jäisi vanhaksipojaksi. Mutta vihdoin tänä kesänä oli tullut tieto, että hän oli mennyt kihloihin. Kuin eilispäivän tapahtumana Kaarina muisti, kuinka isä riemastui lukiessaan kihlakortit. Hän oli siinä samassa hetkessä tahtonut saada uutisen kerrotuksi äidille, mutta äiti oli sattumalta aitassa ja isä sai turhaan hakea häntä huoneista, verannalta ja pihalta. Kun äiti vihdoin Mandan hakemana saapui, oli hän niin hengästynyt ja hätääntynyt, että hänen täytyi käydä penkille istumaan ennenkuin jaksoi kysyä: "Mitä on tapahtunut?" Hän luuli, että posti oli tuonut jonkun äkillisen surusanoman.

Kuultuaan mitä asia koski ilostui äitikin, suuteli ja onnitteli isää, aivan kuin isälle olisi itselleen jotain erinomaista tapahtunut.

Sitten tuli kirje sedältä, jossa hän kertoi tarkoin morsiamestaan ja tutustumisestaan häneen ja lopuksi hän lupasi tulla heille Sveaansa näyttämään.

Svea Öster, niin peräti ruotsalaiselta tuo nimi hänestä sointui. Olikohan hän ruotsinmielinen?

Näissä ajatuksissaan oli Kaarina järjestänyt kirjat ja sanomalehdet tuvan seinähyllyllä ja meni sen tehtyään ulos tarkastamaan kukkalavoja, joissa ei saisi olla ainoatakaan rikkaruohoa vieraiden tullessa. Paljonpa niitä taas oli kasvanutkin, voi, voi sentään! Miksi kummalla niillä oli niin suuri itämisen ja kasvun voima, vaikka ne olivat niin tarpeettomia kasveja? Mikä olisi kukkia hoitaessa, jos ei rikkaruohot aina olisi kiusaamassa. Ja muutamat niistä ovat niin sitkeähenkiset, että jos et koko juurta saa kiskotuksi, niin jo nousee parin päivän perästä uusi entisen tilalle.

Kuinka hän nyt kauneimmin koristaisi huoneet nuoren kihlatun parin tuloksi? — — — Tupaan hän hankkisi männyn oksia, niitä hän asettaisi nurkkiin ja oven yläpuolelle pari kimppua. Pöydälle hän laittaisi kukkavihkon tuoksuavista kukkasista, ja Svean valokuvan, jonka setä oli lähettänyt, hän ympäröisi puolanvarvuista tehdyllä seppeleellä. Sekä sedän että hänen morsiamensa yöpöydälle hän asettaisi lemmikkejä lasiin, noita oikeita rantalemmikkejä, jotka ovat kaikista lemmikeistä kauneimmat.

Löytyisiköhän vielä ruusuja?

Kaarina meni katsomaan syvemmältä ruusupensaitten sisältä, ja toden totta sieltä löytyi vielä muutama nuppu. Varmaankin hän vielä niitä saisi molempien rintaan yhden!

Kun setä morsiamineen istahti kahvipöytään laivalta tultua seuraavana päivänä, pisti Kaarina kummankin rintaan juuri puhkeamaisillaan olevan vaaleanpunaisen ruusunnupun.

Puolijuosten hän oli rientänyt kotiinpäin laivarannasta, josta vieraat olivat lähteneet ajaen. Mielessä koko matkan väikkyi pikimältään näkemänsä sedän morsiamen viehättävä ulkomuoto. Hienopiirteiset kasvot miellyttävine ilmeineen, koko olento ja aistikas, koristelematon puku muodosti niin kauniin kokonaiskuvan, että Kaarina oli aivan ihastunut. Hän tunsi itsesoimauksia, siitä, että oli takertunut Svean ruotsalaiseen nimeen ja ennakolta jonkunlaisella epäluulolla häntä ajatellut. — Hän oli hieno ihminen ja sivistynyt ihminen, sen näki kaikesta! Hyvä hän varmaan myöskin oli, koska hän sedän karkealta näyttävän pinnan alta oli voinut löytää hänessä asuvan kauniin sielun. Kuinkahan hän, Kaarina, nyt vain voisi käyttäytyä, jotta hän ei joutuisi häpeämään tämän uuden sukulaisensa edessä! Nämä ajatukset olivat olleet hänellä koko matkan mielessä.

Sekin vähäinen rohkeus, mikä hänellä oli, hävisi kumminkin tipotiehensä, kun Svea kiitokseksi saamastaan ruususta syleili häntä, katseli häntä ystävällisesti ilmeikkäillä silmillään ja suuteli otsalle. Veri nousi hänelle päähän ja hän ei voinut sanaakaan sanoa. Nolona hän istuutui kahvipöytään eikä koko aikana uskaltanut katsahtaakaan Sveaan päin, joka istui enimmäkseen vaiti tahi vastasi aivan lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin.

Svean vaiteliaisuus taasen rohkaisi Kaarinaa, ja kun Svea nousi ylös kahvipöydästä toisten mukana ja asettui seisomaan rappusten luo verannan pylvästä vastaan nojaten aivan kuin tutkimalla tarkastaen puutarhaa, arveli Kaarina, että hän ehkä mieluummin näkisi sen lähemmältä ja tarjoutui hänelle sitä näyttämään. Iloisella nyökkäyksellä suostui Svea hänen ehdotukseensa ja Kaarina kuletti hänet joka paikkaan puutarhassa, kanatarhan ja takapihankin luo.

Puhelu luisti hitaasti, ja nyt vasta huomasi Kaarina, että Svea puhui erittäin kankeasti, usein hän haki tavallisimpia sanoja ja kun ei niitä löytynyt sanoi hiukan hämillään ollen ruotsalaisen sanan, jonka Kaarina sitten vaistomaisesti suomensi.

Huonon suomenkielen puhuminen oli usein Kaarinaa loukannut, mutta Sveaan nähden hän ei siitä tuntenut mitään vastenmielisyyttä, päinvastoin hänen avuttomuutensa, kun hän takertui puheessaan, teki hänet vielä rakastettavamman näköiseksi Kaarinan silmissä.

Eihän Svea itse ole syypää siihen, että hän on ruotsalaisen kasvatuksen saanut ja miltei unohtanut sen suomenkielen taidon, jonka hän lapsena on omistanut. Ruotsalaisissa seuduissa hän oli asunut kesilläkin, ruotsiapuhuva oli koko hänen tuttavapiirinsä. Aivan tavaton into suomenkielen oppimiseen olisi hänellä tarvinnut olla! Olisikohan ollut oikeutta vaatia häneltä tällaista intoa? Ei Kaarina sitä voinut uskoa. Ja taasen hänen epäilyksensä Svean suhteen tuntuivat kuin vääryyden tekemiseltä häntä kohtaan!

Ennenkuin he palasivat verannalle toisten luo, tarttui Svea Kaarinan molempiin käsiin, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Muista nyt, että kutsut minua sinuksi, vaikka tulenkin olemaan sinun tätisi!" Svea oli niin herttaisen näköinen tätä sanoessaan, että Kaarinan olisi tehnyt mieli häntä puristaa ja suudella oikein sydämen pohjasta, ja pyytää anteeksi epäilyksiään ja ajatuksiaan hänestä. Kumminkin hän vain puristi takaisin Svean käsiä ja kuiskasi aivan hiljaa: "Kiitos!"

Setä oli kuuttatoista vuotta Sveaa vanhempi, mutta kun setä tuolla istui Svean rinnalla, näytti siltä kuin hän olisi vähintäin kymmenen vuotta nuortunut. Hänen kasvonsa olivat aivan kuin verevämmiksi muuttuneet ja hänen onnesta säteilevät silmänsä loivat niihin erikoisen iloisen leiman.

Kaksi päivää viipyi Svea heidän luonaan, ja vietettiin nämä päivät niin hauskasti kuin suinkin. Käytiin kävelemässä näköalapaikkoihin, soudeltiin järvellä ja juotiinpa yhdet kahvit saaressakin. Svea läksi sitten kaupunkiin, viipyäkseen vielä pari päivää erään vanhan tätinsä luona mutta setä jäi siksi ajaksi maalle.

Parempi olisi ollut, kun setäkin olisi mennyt Svean mukaan! ajatteli Kaarina sen johdosta, mikä niinä päivinä tapahtui.

Näin se kävi! Isä ja setä menivät metsään, mutta siellä ollessa syntyi heidän kesken väittely puolueasioista, ja seurauksena oli, että kun he tulivat kotiin, eivät he enää vaihtaneet sanaakaan koko päivänä, ja seuraavana aamuna setä läksi, ennenkuin toiset olivat nousseet. Isän sanoista, äänenvivahduksista ja muutamista muista merkeistä pääsi Kaarina täydelleen selville asian menosta, ja hänet valtasi outo, raskas tunne.

Onko todellakin välttämätöntä, että erimielisyys puolueasioissa erottaa veljen veljestä? — Ei, ei se voi olla mahdollista, ajatteli hän, ei tässä voi olla mikään tosi ero kysymyksessä! Kun setä on ollut jonkun ajan poissa, niin hän on tyyntynyt ja on meille taas sama kuin ennenkin, ja isä, hän varmaan tyyntyy pikemminkin. Ei voi olla mahdollista, että heidän välillään olisi tapahtunut mitään oikeata särkymistä! He ovat molemmat kiivastuneet, kuten usein ennenkin. Kyllä se laine laskee, kun tuuli tyyntyy!

Näin järki sanoi, ja Kaarina uskoi, että järki oli oikeassa, ja hän tunsi kuinka paino rinnassa keveni.

Vielä hän kuitenkin olisi tahtonut tietää miten ja mistä syystä erimielisyys kasvoi niin suureksi, mutta hän ei saanut rohkeutta sen kysymyksen tekemiseen.

Eräs asia oli kumminkin Kaarinasta selvä, se nimittäin, että Svea ei voinut olla aiheen antajana isän ja sedän väliseen erimielisyyteen.

Kaarina näki hänet taas edessään, kun hän seisoi laivassa hyvästellen heitä kaikkia, tuulen heilutellessa hänen punaruskeita kiharoitaan, jotka tunkivat esiin pienen matkalakin alta. Hänen kasvoissaan silloin kuvastui niin paljon sydämellistä lämpöä heitä kohtaan, että oli vallan mahdotonta ajatella hänen tuomitsevan heitä mielipiteitten eroavaisuuden tähden. Ja viimeinen katse, jonka hän, pitkien silmäripsien takaa, loi jäähyväisiksi sedälle, katse joka uhkui rakkautta ja lempeyttä, sekin Kaarinan mielestä todisti, että Svea oli syytön veljesten erimielisyyteen.

* * * * *

He olivat nyt viidennellä luokalla ja toverikunnan johtajina.

Tämä oli toverikunnan kokouksista kolmas syksyn kuluessa. Tytöt kokoontuivat vähitellen. Johtajatar tuli, emännät valkeissa esiliinoissaan ottivat hänet vastaan ja saattoivat salin perällä olevan pöydän ääreen, joka aina oli opettajia varten varattu. Vielä tuli kaksi miesopettajaa, neiti Kulmala ja rouva Heiniö, voimistelunopettaja. Kun näytti siltä, ett'ei enää toisia opettajia saapuisi, päätettiin alottaa ohjelma. Suurin osa tytöistä oli tähän saakka seisonut eteisessä, nyt ne tulivat sisälle pitkänä yksitoikkoisena jonona ja istuutuivat toisten pöytien ympärille asetetuille tuolille.

Kahden neljäsluokkalaisen nelikätinen soitto muodosti ensimäisen ohjelman numeron. Sitten seurasi Taimin esitelmä urheilusta, pääasiassa voimistelusta. Esitelmän jälkeen alkoi väliaika, jolloin emännät tarjosivat opettajille teetä. Tytöt istuivat pienissä ryhmissä jutellen. Kaarina, Eini ja Taimi istuivat vierekkäin. He keskustelivat joulujuhlan viettämisestä.

"Meidän pitäisi kohta pitää kokous, jossa valittaisiin toimikunta juhlaa varten, muuten emme saa mitään valmista!" sanoi Taimi.

Se oli toistenkin mielestä hyvä ehdotus, ja päätettiin, että ensi lauantai olisi sopiva kokousaika. Kaikkien pitäisi siksi miettiä ehdokkaita toimikuntaan ja ehdotuksia ohjelmanumeroiksi.

Heidän huomaamattaan oli neiti Kulmala lähestynyt. Hänen kookas vartalonsa kohosi äkkiä heidän edessään ja pulleitten poskien yläpuolelta hänen viekkaannäköiset pienet, vaaleanväriset silmänsä säihkyivät, kun hän pidellen kömpelöissä sormissaan teekuppiaan istahti heidän vieressään sattumalta tyhjänä olevalle tuolille ja sanoi:

"Te taisitte keskustella joulujuhlasta! Joko olette päättäneet, mitä hankitte ohjelmaksi?"

"Me vasta päätimme pitää kokouksen, jossa asiasta keskustellaan", vastasi Taimi ja heitti päänsä taaksepäin tuolla hänelle ominaisella uhmailevalla tavallaan, joka aina loukkasi Kaarinaa.

"Milloin te pidätte kokouksen?" kysyi neiti Kulmala.

"Ei se vielä ole oikein päätetty!" vastasi Kaarina nopeasti. Hän tiesi puhuvansa vastoin parempaa tietoansa, mutta hän ei millään muotoa olisi suonut, että neiti Kulmala saisi tietää asiasta, sillä jos hän olisi tietänyt, olisi hän saattanut kutsumattakin, aivan kuin sattumalta, tulla kokoukseen. Tämä ei saisi tapahtua!

Toiset tulivat näistä sanoista vähintäin yhtä noloiksi kuin Kaarina itse, ja kaikki istuivat vähän aikaa vaiti, katsellen alas käsitöihinsä. Neiti Kulmala sillä välin joi teetään.

"Onko joku teistä ollut teatterissa tänä syksynä?" kysyi neiti Kulmala vihdoin.

"En minä ole viitsinyt mennä, kun siihen aina on johtajattarelta lupa pyydettävä!" vastasi Taimi, aivan tahallaan kiusaa tehdäkseen. Hän tiesi, että neiti Kulmala oli teatterin suhteen aivan toista mieltä kuin johtajatar. Hän suorastaan ihaili teatteria ja jumaloi näyttelijöitä. Taimin sanojen johdosta tuli hänen kykynsä jatkaa keskustelua kovalle koetukselle. Neiti Kulmala näyttikin huomanneen Taimin tarkoituksen ja kääntyi vastauksen saatuaan hänestä pois ja sanoi Kaarinan puoleen kääntyen:

"Minä näin toissa-iltana sinun vanhempasi teatterissa. Sinun äitisi on harvinainen ihminen, jokapaikassa hän ennättää olla ja uhrata työtä ja voimia kanssaihmistensä hyväksi. Ja isäsi sitten, ei ole sitä hyvää yritystä tässä kaupungissa, jossa hän ei olisi mukana! — Mutta sanoppa minulle, onko äitisi ollut sairas, hän oli minusta niin väsyneen näköinen?"

Kaarina rupesi miettimään. "Pari viikkoa sitten hän makasi vuoteessa muutamia päiviä, ei hän muuten tietääkseni ole ollut sairas!" vastasi hän, samassa kun harmi kyti hänessä, sillä hän oli sattumalta saanut vihiä siitä, että neiti Kulmala eräissä asioissa oli kannattanut juonia hänen äitiään vastaan.

Samassa kuului emännän ääni: "Tytöt tulkoot viidenteen luokkaan teetä juomaan!"

Helpotettuina nousivat tytöt ylös ja hyökkäsivät luokkahuoneeseen, jossa pulpetit olivat sysätyt syrjään ja höyryävät teekupit asetetut korokkeeltaan alas nostetulle opettajanpöydälle.

"Kaarina!" sanoi Eini varottavalla äänellä, "sinähän valehtelit neiti Kulmalalle! Kuinka sinä uskalsit?"

Ennenkuin Kaarina ehti vastata tuli Taimi väliin sanoen:

"Se oli aivan oikein, mitä se asia häntä koski?"

"Täytynee meidän kumminkin pyytää häntä opettamaan meitä, jos me aijomme jotain kuvaelmaa tai sen tapaista esittää", virkkoi Eini.

"Niinhän ne ovat aina ennen tehneet, ja tietysti siitä syystä, että he eivät ole uskaltaneet häntä vastustaa, kun hän on siihen väkisin tuppautunut. Mutta uskokaa pois, me emme pyydä häntä." Kaarina veti toiset syrjään ja kuiskasi: "Me pyydämme rouva Heiniötä!"

"Ihanko totta!" huusi Eini, hypähtäen pystyyn ja taputtaen käsiään.

"Hst, hiljaa! Elä huuda! Sinä voit pilata koko asian!" jatkoi Kaarina. "Enhän minä tiedä mitä muut sanovat, mutta minä aijon sitä ehdottaa kokouksessa. Hyväksykööt tahi hyljätkööt sen ehdotuksen sitten, miten tahtovat!"

"Minä kannatan sitä!" yhtyi Taimi.

"Ja minä myös, ja oikein sydämen pohjasta! Voi, voi kuinka tulee hauskaa!"

Näin sanoessaan Eini näytti siltä kuin hän ei olisi tahtonut pysyä aisoissaan, sillä rouva Heiniö, voimistelunopettaja, oli Einin ihanne yhä vieläkin ensi luokalta alkaen.

"Mutta päästäksemme niin pitkälle on meidän kaikin mokomin pidettävä kokouspäivä salassa. Ymmärrättehän miksi! Ei puhuta siitä mitään tänä iltana!"

Kaarina meni toisten kanssa teetä juomaan ja sitten taas kuuntelemaan ohjelman jatkoa, sanomalehden lukua, lausuntoa ja kertomusta.

Kaarina ei seurannut sanomalehden lukemista, sillä hän muisti äkäistä vastaustaan neiti Kulmalalle.

Oliko hän valehdellut? Eihän kokouspäivä vielä ollut päätetty ennenkuin kaikki yhdessä siitä olivat keskustelleet; eihän se silti ollut päätetty, vaikka Taimi, Eini ja hän sitä yhdessä olivat suunnitelleet.

Mutta taas omatunto soimasi. Olihan nykyään niin, että tämä heidän sakkinsa oikeastaan jo ennakolta päätti kaikki. Toiset tytöt olivat joko niin välinpitämättömiä tahi omaa mielipidettä vailla, etteivät koko luokan koolla ollessa virkkaneet niin mitään.

Taikka olisiko hänen totuuden vuoksi ollut pitänyt panna alttiiksi koko joulujuhlan onnistaminen ja koko hauskuus sitä hommatessa? Hän osasi ulkoa neiti Kulmalan esittämän ohjelman: lausunto ja satu, joita hän opetti, ja kuvaelma, jonka hän asetti, joko enkeleitä, hengettäriä, tahi luonnottaria harsoissa, joiden värit vain vaihtelivat, mutta kokonaisvaikutus oli aina sama. Pää-asia oli näyttää kauneimpien tyttöjen kasvot, maalattuina vielä kauniimmiksi, bengaalitulen valaistuksessa. Sama vaikutus oli aina ollut Kaarinalla neiti Kulmalan järjestämistä joulujuhlakuvaelmista.

Tämänvuotisessa juhlassa ei tämä tavanmukaisuus enää saanut uudistua. Pää-asiassa sitä varten oli neiti Kulmala pysytettävä hommasta erossa.

Ja toiseksi! Juhlan hommaamisen tuli tuottaa heille itselleen niin paljon huvia kuin suinkin. Jos nyt oltaisiin laitettu monipuolisempi ohjelma, jossa olisi ollut enemmän puuhaa, niin olisi heidän täytynyt olla alituisissa tekemisissä neiti Kulmalan kanssa. Itse juhla-ilonkin hän olisi häirinnyt alituisella läsnäolollaan esiripun takana valmistuspuuhissa.

Kaikki tämä painoi vaa'assa niin paljon, että Kaarina tunsi rikkomisensa hätävalheen tehdessään aivan mitättömän köykäiseksi.

Pari tyttöä kuiskaili keskenään aivan Kaarinan lähellä. Hän käännähti heihin päin ja kuiskaus taukosi. He olivat ymmärtäneet yskän. Aivan äsken oli tyttöjen kesken ollut puheena se, että muutamat aina kuiskailivat esityksien kestäessä ja Kaarina oli sellaisesta sanonut ankaran paheksumisen. Sentähden ei muuta tarvittu kuin että hän hiukan levottomasti liikahti, niin he ymmärsivät mitä hän tarkoitti.

Totta puhuen ei tuota sentään maksa vaivaa seurata, ajatteli Kaarina, joka oli ennakolta lukenut läpi "Esikkoon" lähetetyt kirjoitukset. Kumma kuitenkin, ettei kirjoittajilta parempaa syntynyt!

Mutta sellaistahan se oli koko tämä toverikunta! Kaarina oli mielessään suunnitellut niin monta keinoa sen elämän kehittämiseksi ja vilkastuttamiseksi. Osaa niistä hän ei itsekään tajunnut niin selvään, että olisi voinut tehdä ne toisille ymmärrettäviksi. Osa otettiin vastaan pilkalla: utukuvia, mahdottomuuksia! Muutamia parannuksia entisen suhteen päätettiin panna toimeen. Niitä oli sanomalehden sisällön huolehtiminen ja jonkun huvittavan ohjelmanumeron hankkiminen joka illaksi. Sanomalehden parantaminen kävi vaikeammaksi kuin voitiin arvata, ja huvittavien numerojen hommaamisessa tuli Kaarinan aina olla mukana, muutoin ei niistä mitään tullut. Ei kenelläkään ollut niinkään paljoa kekseliäisyyttä siinä suhteessa kuin hänellä. Mutta vaikeata tulisi hänen ajan pitkään olla ainoana varsinaisena "keksijänä", sen hän hyvin älysi.

Mieli pyrki masentumaan, kun hän ajatteli pettymyksiään toverikunnan elämän suhteen. Miten sitten käynee joulujuhlan, jonka suunnittelu nyt oli edessä? Tulisikohan johtajatar suostumaan näytelmäkappaleen esittämiseen? Antaisiko hän tanssia ohjelman loputtua? Vai täytyisikö tämän heidän luokkansa laatiman juhlankin valautua vanhaan jo ikävästyttäväksi joutuneeseen kaavaan?

Lopulta kaikki kumminkin onnistui hyvin. Neiti Kulmala ei ollut päässyt osalliseksi joulujuhlan valmistukseen. Tytöt olivat yksin suunnitelleet kaikki valmiiksi ja rouva Heiniö kutsuttiin näytelmäkappaletta ohjaamaan. Johtajatar oli heti suostunut näytelmäkappaleeseen, olipa hän illalla, kun ohjelman loputtua pyydettiin tanssia, kaikkein ihmeeksi siihenkin hymyillen suostunut. Eikä heidän koulussaan koskaan oltu vietetty näin hauskaa joulujuhlaa, se oli yleinen arvostelu.

Kaarina oli tyytyväisin kaikista, sillä hän tiesi kuinka suuri osa hänen rohkealla päättäväisyydellään oli juhlan onnistumiseen.

Tämän jälkeen lujittui se johtajan-asema, jonka Kaarina oli saavuttanut luokkansa ja toverikunnan keskuudessa. Ei ainoatakaan yhteistä yritystä ollut, jossa hänen mielipiteillään ei olisi ollut ratkaisevaa merkitystä. Tekikö tämä hänet itserakkaaksi? Itse hän ei sitä uskonut. Varmaa oli kumminkin, että hän tunsi jonkunlaista tyydytystä sen johdosta, että näki olevansa huomattavassa asemassa.

Vielä enemmän kuin tämä, tyydytti Kaarinaa se muutos, joka oli tapahtunut neiti Kulmalan ja hänen keskinäisissä väleissä. Neiti Kulmala oli tällaisissa asioissa ominaisella tarkkanäköisyydellään päässyt perille siitä, että Kaarina oli ollut hänen syrjäyttäneistään tarkoittavissa juonissa osallisina olevista ensimäisiä, ja sen jälkeen hänen käytöksensä Kaarinaa kohtaan muuttui kylmän jäykäksi. Näin ollen oli Kaarinankin helpompi osoittaa sitä kylmyyttä, jota hän tunsi. Eikä heidän kesken sen jälkeen vaihdettu muita sanoja, kuin mitä oli välttämätöntä opetuksen yhteydessä.

* * * * *

Niin oli taasen lukukausi kulunut ja joululoma alkoi tuhansine juhlanvalmistuspuuhineen. Sitten seurasi jouluaatto iloisine yllätyksineen ja vihdoin pitkät pyhät, jotka Kaarina käytti joululahjaksi saamiensa kertomuskirjojen lukemiseen. Pyhien välillä oli hiljaiset, yksitoikkoiset arkipäivät, jolloin oli esillä pienemmät vaatteiden korjaustyöt.

Varmaankin olisi joululupa kulunut samalla tavalla loppuun asti, ilman mitään merkittävämpää tapausta, jollei eräänä päivänä olisi postissa saapunut kutsukortti Svean ja sedän vihkiäisiin. Se oli ruotsinkielinen ja Svean vanhempien allekirjoittama.

Lähtönsä jälkeen setä ei ollut kirjoittanut ainoatakaan kirjettä, ja häihin kutsu tuli heille kaikille suurena yllätyksenä. Vanhemmat nähtävästi odottivat, että setä heille vielä kirjoittaisi, erityisesti vaatiakseen heitä tulemaan häihinsä. Mitään muuta selitystä he eivät olisi toivoneet. Mutta kirjettä ei tullut ja hääpäivä läheni.

Kaarina, joka jo oli mielessään kuvitellut kuinka hauskaa olisi ollut päästä mukaan häihin, alkoi vähitellen aavistaa, ettei häämatkasta tulisi mitään, ei edes vanhempien, vielä vähemmän hänen puoleltaan.

Vihdoin isä sanoi sen suoraan:

"Tuollainen virallinen kutsu vain on lähetetty minulle, hänen ainoalle veljelleen. Se on mielenosotus, jos mikään. Jos me menisimme häihin, niin me osottaisimme, ettemme vähääkään osaa panna itsellemme arvoa." Isä sanoi tämän vakavasti, mutta tyynesti eräänä iltana, kun hän, äiti ja Kaarina istuivat illallispöydässä.

Se oli siis päätetty. Isä oli näyttänyt tyyneltä tätä sanoessaan, mutta Kaarina aavisti, että hänen sisässään oli toista. Kuinka olisi voinut toisin olla!

Hän, Kaarinakin, huomasi kuinka luonnonvastaista oli, että veljekset eriävien mielipiteitten ja katsantokantojen tähden irroittivat ne siteet, jotka heidät syntymästään yhdistivät, veljeyden siteet. Jos toinen heistä olisi ollut kunnoton, petollinen ja halpamainen luonne, olisi se vielä ollut käsitettävissä! Jos heillä olisi ajatuksissaan ja mielipiteissään ollut eroavaisuuksia siihen määrään, että kaikki se mikä toisesta oli hyvää, oli toiselle pahaa, jos sanalla sanoen he omistaisivat kokonaan vastakkaisen maailmankatsomuksen, silloin toisen läheisyys olisi voinut tuntua toisesta ahdistavalta, ja silloinkin olisi voinut käsittää, että jonkunlaista kylmäkiskoisuutta oli heidän välillään.

Ei edes näitä eroavaisuuksia ollut isän ja sedän maailmankatsomuksissa. He olivat molemmat rehellisiä, toimeliaita, tunnollisia miehiä. Uskonnon asioissa heidän mielipiteensä olivat hyvin yhteenkäypiä, sen mukaan kuin Kaarina ymmärsi. Isänmaan asioissa oli heille hänen arvelunsa mukaan yhteistä se, että he olivat taipuvaiset alistamaan yksityisen hyvän yhteisen onnen vaatimusten alle.

Kaarina ei voinut, paitse eroavaa puoluekantaa, huomata heissä muuta eroavaisuutta kuin sen, minkä olivat vaikuttaneet ulkonaisesti erilaiset olosuhteet. Isä oli elänyt verrattain hiljaisissa ja vaatimattomissa oloissa ja noudatti kaikissa tavoissaan suurta yksinkertaisuutta. Setä oli tullut liikkuneeksi vilkkaammissa ja varakkaammassa seurapiireissä. Itse hän oli koonut pienen pääoman ja vähitellen tottunut varakkaan miehen tapoihin.

Mutta tämähän kaikki oli ulkonaista! Olisi ollut järjetöntä luulla, että tämä olisi voinut vaikuttaa veljesten keskinäisiin suhteisiin.

Kaarina ei päässyt asiasta selville ennenkuin hän kuuli isän eräänä päivänä, työpöytänsä ääressä papereitaan selaillessaan, puhuvan itsekseen:

"Se epäluulo, se epäluulo!"

Muuta isä ei sanonut. Kaarina muisti kertomuksen siitä, kuinka vihollinen tahtoi valloittaa kansan, meni ja kylvi siihen epäluulon siementä, kansa joutui eripuraisuuteen ja oli helposti voitettu.

Epäluulo täällä eroitti isän ja sedän toinen toisestaan! Kuka sen oli kylvänyt, se ei Kaarinalle selvinnyt, mutta että se siemen oli ulkoapäin heitetty, siitä hän oli varma.

Oliko Svea sittenkin tähän syypää? Ei, se ajatus ei ollut mahdollinen. Kaarina ei voinut keksiä mitään syytä, minkä vuoksi Svea edes olisi halunnut kylvää eripuraisuutta veljesten kesken. Hänelle, joka kaikesta päättäen oli rikkaassa henkisessä maailmassa kasvanut, jaloluontoinen nainen, olisi tämä ollut aivan mahdotonta.

Pikemmin hän suri tätä olotilaa, mutta ei voinut asioita parantaa. Niin sen täytyi olla!

Mutta jos syy erimielisyyteen ei johtunut Sveasta eikä isästä ja sedästä itsestään, niin mistä se voisi johtua? — — — "Kansalaiskatkismus!" sen sanan oli Kaarina kuullut usein mainittavan. Nyt hän muisti, että se oli mainittu puhuessa sukulaisten ja tuttavien kesken syntyneistä välien rikkoontumisista. Melkein satumaisilta tuntuivat kertomukset näistä, ja Kaarina oli itsekseen arvellut, että mahtoi tällaisissa tapauksissa aina sentään olla jotain loukkautumisen syytäkin. Eivät suinkaan välien rikkoutumiset muutoin olisi olleet mahdolliset! Verrattain kylmäkiskoisesti hän sen vuoksi oli kuullut niistä ja niiden yhteydessä tuosta kummallisesta kirjasta puhuttavan.

Nyt tämän kirjan nimi, huomaamatta mieleen johtuneena, vaikutti häneen kuin valon välkähdys. Kuinka epäluulo oli saatu syntymään, oli hänelle nyt toisarvoinen asia sen rinnalla, mikä siitä johtui: toinen toisensa tuomitseminen konnaksi, roistoksi ja isänmaanpetturiksi.

Mitä isän ja sedän väleihin tuli, niin arveli hän, että jollei setä voinut uskoa isästä pahinta, niin hänessä kumminkin asui salainen epäluulo, että oli jotain halveksittavaa isän toimissa. Ja tämän epäluulon vuoksi eivät heidän välinsä voineet olla entisellään.

Hetkiseksi Kaarina tunsi helpotusta päästyään selville tästä pulmallisesta kysymyksestä.

Mutta, kuinka ollakaan, nousi uusi kysymys: oliko oikein jäädä pois sedän häistä? Isän mielestä se nähtävästi oli parempi. Mutta sittenkin? Entä jos joku toinen heiltä menisi, ett'ei sedän suku jäisi vaille edustajaa tässä tilaisuudessa! Äiti? Taikka hän, Kaarina!

Niin, jos hän menisi: Eihän heillä ollut mitään todellista syytä loukata setää ja Sveaa. Ja toiselta puolen, jos he eivät olleet saaneetkaan sellaista kutsua, kuin olivat toivoneet, eikö olisi ollut parempi, että joku heistä pystyssä päin, kuten ainakin se, jolla on puhdas omatunto, saapuisi häihin, kuin että he kaikki aivan kuin oikeutetusti nolattuina ja nöyryytettyinä jäisivät tulematta?

Häät vietettäisiin Svean vanhempien omistamalla maatilalla lähellä Helsinkiä.

Mutta sehän sopisi mainiosti! Hän kävisi samalla matkalla Helsingissä tiedustelemassa yhteiskoulun johtajalta vaatimuksia koulun 6:lle luokalle, jonne hän tyttökoulusta päästyään aikoi pyrkiä. Se oli erinomainen ajatus! Heti äidille siitä puhumaan!

Kaarina tiesi, että jos hän alkaisi asiata vielä useammalta puolelta harkita, voisi hän pian ruveta epäilemään ajatustaan. Sentähden ei saanut viivytellä.

Äiti oli taloushommissa keittiössä, kasvot hehkuvan punaisina lämmön ja höyryjen vaikutuksesta, kun Kaarina juoksi hänen luokseen ja pyysi saada puhua hänen kanssaan hyvin tärkeästä asiasta. Äiti vastasi, että hän oli juuri pääsemässä vapaaksi. Kohta sen jälkeen hän tulikin Kaarinan kanssa saliin, jossa Kaarina hänelle kertoi, että häntä halutti niin kovasti lähteä sedän häihin, ja kun hän voisi samalla tiellä käydä Helsingissäkin, niin olisi samalla suuri hyöty hänen matkastaan.

Äiti ei luvannut mitään muuta kuin että hän puhuisi isälle asiasta. Enempää ei Kaarina ollut odottanutkaan. Tämä oli jo hyvä enne! Mutta suuressa jännityksessä pysyi Kaarinan mieli, ensin odottaessa isää kotiin tulevaksi, sitten hänen ja äidin keskustelemisen aikana, joka tapahtui sulettujen ovien takana, ja vihdoin ovien avautuessa, hänen tietäessään päättävän sanan olevan tulossa.

He suostuivat! Uusia ajatusmaailmoja avautui Kaarinan eteen: matkustaminen junalla outoihin seutuihin, tutustuminen uusiin sukulaisiin, häät juhlallisine menoineen, vieraineen, tanssineen!

Kauan ei saanut tässä miettiä. Häät olivat kolmen päivän perästä eikä hänellä ollut edes pukua. Äidin kanssa juostiin kauppapuodeissa, ostettiin ruusunpunainen leninkikangas, Kaarinan ensimäiseksi vaaleaksi puvuksi. Kaarina haki ompelijan, ja puvun valmistamisessa ja koettelemisessa, matkakapineiden kokoamisessa ja järjestämisessä kuluivat päivät, niin että Kaarina oli aivan uupunut iltasilla. Sen enempää hän ei jaksanut, vaikka olisi ennättänytkin mielessään kuvailla tulevia kokemuksiaan, ennenkuin hän istui junassa ja ensin vanhemmat asemasillalla, sitten kotikaupungin viimeiset rakennukset, olivat hävinneet hänen näkyvistään.

Silloin vasta hän oikein tajusi, että hän nyt oli matkustamassa tuntemattomien ihmisten luo ja aivan yksin päälle päätteeksi. Jos hän olisi tälle matkalle lähtenyt toisten pakoittamana eikä omasta vapaasta tahdostaan, niin olisi olo tuntunut aivan luonnolliselta. Hän olisi kulkenut tahi oikeammin antanut junan kulettaa itsensä määräpaikkaansa, ja olisi asiansa toimitettuaan tullut samaa tietä takaisin, vaivaamatta päätään kysymyksillä miksi ja mitä varten hän oli matkansa tehnyt. Aivan toinen oli nyt asian laita. Jollei hän olisi itse pyrkinyt häihin, istuisi hän nyt sievästi kotona. Ehk'ei hän olisi muistanutkaan koko matkaa ja tämä päivä olisi samanlainen kuin kaikki edelliset yksitoikkoiset joululuvan päivät.

Miltähän oikein tuntuisi saapuminen ventovieraaseen kotiin? Mitähän setä sanoisi, kun hän tulisi yksin? Vai hämmästyisikö hän siitäkin, että hän ollenkaan tuli? Tulisikohan Svea iloiseksi hänet nähdessään?

Hänen ei tarvinnut selittää syytä vanhempien poisjäämiseen, hänen vain tarvitsi sanoa, että isä lupasi siitä kirjoittaa sedälle, niinkuin hänet oli käsketty sanomaan. Olihan toki hyvä, että hän sillä pääsi tästä pälkähästä!

Tällaisia ajatuksia ja kysymyksiä risteili päässä ja matka kului hirveän hitaasti Kaarinan mielestä. Hän päätti painaa silmänsä kiinni ja koettaa nukkua, mutta hän oli tottumaton junan epätasaiseen tärinään, sanomattakaan vihellyksiin ja seisahduksiin, niin ettei nukkumisesta tullut mitään. Silloin hän rupesi katselemaan matkatovereitaan ja huomasi häntä vastapäätä istuvan pyylevän emännän tutkivasti tarkastelevan itseään. Sivultapäin oli kalpea äiti kahden pienen levottoman pulloposkipojan keralla. Hänellä oli täysi työ tyydyttää heidän nälkäänsä ja janoansa, jotka näyttivät aivan loppumattomilta. Vielä istui vaunun osastossa muutamia miehiä, jotka lukivat sanomalehtiä.

Näitä hän ei ehtinyt lähemmin tarkastaa, sillä emäntä vastapäätä alkoi häneltä udella kaikenlaista Kaarinan matkasta, minne hän matkusti, kuinka kauvan hän tulisi viipymään, j.n.e. Saatuaan vastaukset kysymyksiinsä rupesi hän kertomaan. Hän oli matkalta tyttärensä ja vävynsä luo. Hänellä oli kaksi poikaakin, mutta he olivat lähteneet Argentinaan perustamaan uutta suomalaista siirtokuntaa. Hän ei koskaan ollut matkustanut niin pitkältä kuin nyt, ja hän pelkäsi kovin, että joutuisi väärään junaan. Tämä junassa matkustaminen oli hänestä niin hermostuttavaa. Kun hän sen oli sanonut, kumartui hän alas ja otti matkalaukustaan pienen pullon ja sokeripalan, jolle hän tiputti pullosta lääkettä. Sitten hän söi sokeripalan ja vaikeni. Vähän ajan kuluttua häntä alkoi haukottaa, hän koetti ottaa niin mukavan asennon kuin suinkin, levitti nenäliinansa kasvoilleen ja näytti nukkuvan.

Haukotteleminen tarttui Kaarinaankin. Ainoastaan pikkupoikien lörpötteleminen ja hihkaileminen esti hänet heti vaipumasta uneen, mutta kun lapsetkin vähitellen tulivat hiljaisemmiksi, nukkui hän makeasti useita asemanvälejä.

Herättyään virkistävästä unestaan hän ei enää vajonnut mietteisiin, katseli vain vuoroin ulos vaununikkunasta, vuoroin seurasi pienten matkatoveriensa hommia ja leikkejä. Siten loppumatka sujui sukkelasti, ja melkein yllätyksenä kuului konduktöörin huuto, kun hän mainitsi sen aseman nimen, jolla Kaarinan tuli nousta vaunusta.

Asemalla oli useita hevosia, ja eräs kyytimies tuli Kaarinalta kysymään, aikoiko hän Svean kotitaloon. Saatuaan myöntävän vastauksen auttoi hän Kaarinaa tavarain kantamisessa ja ennen pitkää istui Kaarina mukavassa reessä nahkasien sisällä.

Puolen tunnin kuluttua oli hän perillä.

Vastaanotto oli erinomaisen ystävällinen, ja Kaarina tunsi koko siellä oloajan, että hän oli erityisen huomaavaisuuden esineenä varsinkin Svean äidin, tuon lempeännäköisen, hienosti käyttäytyvän ja varmaan nuorempana hyvin kauniin naisen puolelta.

Setä hyväili häntä kuin lasta, ja oli hyvin liikutetun näköinen häntä tervehtiessään, mutta sittemmin hän ei joutanut muuta kuin pari kertaa hänen kanssaan muutamia sanoja vaihtamaan.

Kaarina oli päättänyt, että hän tässä oudossa seurassa olisi pää pystyssä ja aivan tahallaan osottaisi, että hän tunsi oman arvonsa, vaikka hän olikin toista maata kuin muut. Kun hän kamarissaan oli pukeutunut ruusunpunaiseen pukuunsa, ja kiinnittänyt punaisen silkkinauhan mustaan tukkaansa, näytti hän peilistä katsoessaan oikein kunnianarvoiselta "daamilta". Hän teki peilin edessä muutamia kumarruksia. Ei tuo hullummalta näytä! arveli hän.

Saliin tultua tuli Svean äiti häntä vastaan, esitti hänet pitkin riviä Antin veljentyttärenä, ja Kaarina sai kymmeniä kertoja uudistaa peilin edessä harjoittamansa kumarruksen, samalla notkistaen polviaan vanhemmille rouville.

Naisten hienot silkkiset puvut herättivät hänen huomiotaan. Hän ei koskaan ollut nähnyt niin monta silkkipukuista naista koolla. Kun hän esittelyn loputtua istuutui lähelle ovea, huomasi hän, että hänen pukunsa oli hyvin yksinkertainen toisten rinnalla. Tämä ei ollut ainoa nolaava huomio. Pitkin iltaa, jota vihkiäisten jälkeen tuntui riittävän loppumattomiin, huomasi hän ettei ollut tämän seurapiirin tapoihin tottunut. Ja hänestä tuntui, että kaikki muutkin sen olivat huomanneet ja pitäneet lystiä hänen, pikku kaupunkilais-tytön kustannuksella. Emännän kohteliaisuus ja huomaavaisuus, joka osottautui huolenpitona siitäkin, että hän saisi ahkerasti tanssia, tuntui hänestä nöyryyttävältä. Kun Svea tahi setä ystävällisesti sivumennen häntä puhuttelivat, tuli häneen vastustamaton tunne siitä, että he sen tekivät enemmän velvollisuudesta, kuin todellisesta halusta. Hänen täytyi koota kaikki voimansa jaksaakseen olla seurassa loppuun asti. Kun sitten kaikki oli lopussa, ja setä ja Svea, joiden oli määrä matkustaa varhain seuraavana aamuna, olivat hänelle jäähyväisiä heittäneet, sanoi hänkin niin kiireesti kuin taisi hyvää yötä Svean vanhemmille ja kiiruhti kamariinsa.

Tällaistako se nyt olikin! Tätä vartenko hän oli tullut, jotta kaikki saisivat nähdä minkälaisia tallukoita sedän sukulaiset olivat! Onneton päähänpisto, joka oli tämän matkan aiheuttanut!

Hän riisuutui kiivaasti, kömpi vuoteeseen ja väänsi sähkölampun sammuksiin. Mutta kesti kauan ennenkuin uni tuli. Kuva toisensa jälkeen tämän iltaisia näkemiään väikkyi hänen mielessään:

Ensin itse vihkiäiset, jolloin hän ei nähnyt ketään muuta kuin sedän ja Svean, joka oli niin kaunis valkeassa puvussaan ja laajassa, kevyessä hunnussaan, ettei hänen kuvansa koskaan voisi Kaarinan mielestä häipyä. Hän tuli liikutetuksi aina kyyneliin saakka, itsekään tietämättä miksi. Yhtäkkiä hän säpsähti, sillä huomaamattaan hän oli vetänyt esiin nenäliinansa ja niistänyt nenänsä. Hänestä tuntui, että se oli kuulunut yli koko salin, jossa muutoin vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vieläkin nousi veri päähän, kun hän tätä ajatteli. Se oli ensimäinen tyhmyys.

Sitten vihkiäisten jälkeen tarjottiin viiniä. Siellä oli sekä punaista että valkoista. Hän otti lasin, mutta muisti samassa, että hän oli koulun toverikunnan raittiusseuran jäsen ja asetti lasin ikkunalaudalle. Hän ei oikein tiennyt, tuliko hänen kilistää tahi ei, sillä olisihan hän voinut kilistää, vaikkei juonutkaan. Vihdoin hän päätti jättää lasin ja mennä sitä ilman morsiusparia onnittelemaan. Ensin Svean äidille, sitten muutamalle muulle vanhalle rouvalle ja vihdoin Svealle itselleen täytyi hänen selittää syy, miksi hänellä ei viinilasia ollut. Ja kun onnitteleminen oli loppuun suoritettu ja vieraat joivat ja kilistelivät keskenään, tuli Svean serkku, tuommoinen koukkuviiksinen keikarimainen nuorimies, häneltä kysymään: luuliko hän, että hänestä tulisi juomari, jos hän tämän ainoan lasin joisi setänsä kunniaksi? Kaarinaa harmitti, mutta hän ei saanut vastatuksi niinkuin olisi tahtonut. Ja tuo nuorimies näytti niin pilkalliselta, kun hän kääntyi pois kilistämään ja leikkiä laskemaan toisten nuorten tyttöjen keralla.

Tanssi ei häntä huvittanut, kun ei hän osannut jutella noiden vierasten herrojen kanssa. Yksi oli juttelevaisempi kuin muut ja hänen kanssaan Kaarina sai jonkun sanan vaihdetuksi. Se oli pitkä, vaaleaverinen, hyvin vilkasilmeinen herra. Mutta ne muut ne aina alkoivat keskustella semmoisista asioista, että Kaarina ei osannut vastata kuin ei tahi jaa. Ja taas häntä hävetti, kun tätä ajatteli.

Ja tytöt sitten. Kuinka ne peilailivat ja kääntelivät ja vääntelivät itseänsä, ja taas kohentelivat kiharoitansa ja puuteroisivat kasvonsa. Ja kaikki kävi heiltä niin tottuneesti, aivan kuin olisi ollut luonnollisin asia maailmassa ajatella pääasiassa ulkomuotoaan. Tämä Kaarinaa tympäsytti. Ja kumminkin hän melkein kadehti heidän taitoansa rupatella ja ilakoida herrojen kanssa.

Sitten ne osasivat pari tanssia, jotka olivat hänelle tuiki outoja. Ja mikä pahempi, kerran hän vastaanotti kutsun tanssiin ja vasta keskellä lattiaa huomasi, että hän ei sitä osannut. Kyllä mahtoi hullulta näyttää, kun hän kavaljeerineen tanssi epätahtia koko kierroksen loppuun. Herra kumarsi ja hän häpesi.

Hänessä asui kapinan henki häntä itseään vastaan, sillä itse hän oli syypää koko matkaansa.

Vanhemmat olivat luulleet, että hänellä olisi ollut siitä huvia! — Ja olihan hän itsekin sitä toivonut!

Huomenna tähän aikaan hän onneksi olisi jo kaukana täältä, matkalla Helsingistä kotiinpäin!