ENSIMÄINEN LUKU. (continued 5)

Lähdössä oli nuorempi peräytynyt, antaakseen vanhemmalle miehelle etusijan, mutta Hur oli pyytänyt harmaata Nunia, joka oli häntä paljon vanhempi, astumaan joukon etunenään, vaikka Moses ja vanhimmat olivat, kansan pelastuttua ruokomeren rannalle, asettaneet hänet heprealaisen sotavoiman ylimmäiseksi päämieheksi.

Tie johti ensiksi tasaisen vuorilaakson läpitse. Sitten kulki se miekkakärjen solan poikki, joka oli ainoa tie vuorikaivosten ja ruokomeren välillä.

Louhinen ja autio oli tuo kallioinen maakunta, jyrkkä oli kiivettävä polku. Josuan harmahtunut isä, joka oli kasvanut Gosenin tasangoilla ja oli tottumaton vuorilla kiipeämiseen, kannettiin ilohuudoilla pojan ja tyttärenpojan käsivarsilla, kunnes saavuttiin vuorisolaan. Mutta Mirjamin puoliso, joka sotajoukkonsa etunenässä seurasi Efraimin tovereita, kuuli nuorukaisten riemun, astui pää kumarassa heidän jäljissään ja katseli sen ohessa kolkosti maahan.

Täällä ylhäällä oli levähtäminen sen kansan odottamiseksi, joka Sin-erämaan läpi oli vietävä Dophkaan.

Vuorisolasta tähystelivät voittajat vaeltajia, mutta vielä ei ollut heistä mitään huomattavaa. Mutta kun he silmäilivät sitä vuoripolkua, jota he olivat tulleet, tarjoutui heille niin suuri ja ihmeteltävä näkö, että se tenhovoimalla veti jokaisen silmät puoleensa, sillä heidän allansa levisi ympyriäinen laakso, jota ympäröitsivät korkeat kalliot, rotkot, kummut ja töyränteet, mitkä näkyivät nousevan ylös hiekasta milloin mustan kiiltävinä, milloin harmaina ja ruskeina, milloin punertavina ja viheriöinä ja viittailivat atsurisiniseen, hohtavan kirkkaasen erämaan taivaasen, missä ei yhtään pilveä näkynyt.

Autiota ja tyhjää, hiljaista ja elotonta oli kaikki, mitä he täällä näkivät. Noiden moniväristen kallioitten rinteillä, jotka ympäröivät hiekkaista laaksonpohjaa, ei kasvanut yhtään kortta eikä edes kasvaintakaan Ei yksikään lintu, mato tai kovakuoriainenkaan elähyttänyt tätä hiljaista kaikkea eloisuutta vihaavaa paikkaa. Täällä ei kohdannut silmää mikään, mikä olisi muistuttanut ihmisellisestä olemuksesta, kylvämisestä, istuttamisesta ja toimeliaisuudesta. Näitä suuria, ei ketään elävää olentoa hyödyttäviä kuvia näkyi Jumala tehneen itseänsä varten. Joka tähän erämaahan tunkeutui, hän astui paikkaan, jonka korkein ehkä oli valinnut leposijaksi niinkuin tuon hiljaisen, lähestymättömän temppelin pyhästön.

Nuori miehistö oli vaijeten katsellut tuota ihmeteltävää taulua jalkainsa alla. Nyt se leiriytyi ja osoitti kaikenlaista palvelusta vanhalle Nunille, joka rakasti nuorison seuraa. Pikaan valmistetun suojuskaton alla lepäsi hän heidän keskellään ja kertoi loistavin silmin urotöistä, joita hänen poikansa sotapäällikkönä oli tehnyt.

Josua ja Hur seisoivat sill'aikaa yhä vielä kallionhuipulla ja tuo edellinen katseli vaijeten alas autioon kallionlaaksoon, joka taivaan sinisen holvin peittämänä ja vuorenkorkuisten Jumalan omassa tehtaassa tehtyjen patsaitten ja pilarein ympäröimänä aukeni hänelle valtavampana kaikista temppelisaleista.

Vanhempi mies oli jo kauvan katsellut kolkosti maahan, mutta äkkiä keskeytti hän vaitiolon sanoen: "Succothissa pystytin minä muistokiven ja avuksihuusin Herraa, olemaan todistajana minun ja sinun välillä. Mutta tässä paikassa, tässä hiljaisuudessa näkyy minusta, niinkuin voisimme ilman merkkiä tai tunnustähteä olla varmat hänen läheisyydestään." Tässä ojensi hän itseänsä ja pitkitti: "Ja minä nostan nyt silmäni sinun puoleesi, Adonaï, ja asetan sanani sinulle, Jehovah, sinä Abrahamin ja isäimme Jumala, ettäs toisen kerran olisit todistajana minun ja tämän miehen välillä, jonka sinä itse kutsuit palvelukseesi, että hän olisi miekkanasi".

Korotetuin silmin ja käsin oli hän huutanut nämät sanat. Sitten kääntyi hän toisen puoleen ja sanoi juhlallisella vakavuudella: "Nyt kysyn minä siis sinulta Hosea, Nunin poika, muistatko sinä todistusta, minkä sinä ja minä teimme kiven edessä Succothissa?" "Minä muistan sen", kuului vastaus. "Ja kovassa onnettomuudessa ja suuressa vaarassa olen minä tunnustanut, mitä korkein minulta pyytää ja olen halullinen omistamaan kaiken ruumiini ja sieluni voiman, josta minun on häntä kiittäminen, hänelle, yksin hänelle ja hänen kansalleen, joka myöskin on minun kansani. Josua on tästälähin oleva nimeni. En egyptiläisiltä enkä keltään vieraalta kuninkaalta etsi tästälähin apua, sillä se oli Herra meidän Jumalamme, joka sinun vaimosi suvun kautta antoi minulle tämän nimen".

Silloin katkasi Hur hänen puheensa ja lausui juhlallisella vakavuudella:

"Sitäpä juuri toivoin kuulevani, ja kun korkein tälläkin paikalla on todistajana minun ja sinun välilläsi ja kuulee tätä keskustelua, niin toteutukoon tässä, mitä minä hänen kasvojensa edessä lupasin. Sukukuntain päämiehet ja Moses, Herran palvelija, ovat korottaneet minut kansan sotajoukon ylimmäiseksi päälliköksi: Mutta nyt kutsut sinä itseäsi Josuaksi ja olet vannonut ei ketään muuta palvelevasi kuin Herraa meidän Jumalaamme. Tiedän myöskin hyvin, että sinä sotajoukon johtajana voit enemmän kuin minä, joka olen harmahtunut karjalaumojen seassa tai kuin joku toinen heprealainen, olkoon hänen nimensä mikä hyvään, ja niin toteutuu siis lupaus Succothissa. Mosekselta, Herran palvelijalta, ja vanhimmilta tahdon minä vaatia, että he uskovat sinulle johtajan viran. Heidän käteensä panen minä ratkaisun ja tietäessäni, että korkein katsoo sydämeeni, tunnustan myös, että minä ajattelin sinua salaisella katkeruudella. Mutta kansan hyväksi tahdon unohtaa mitä meidän välillämme on ja tässä tarjoon käteni sinulle!" Samalla ojensi hän Josualle kätensä ja tämä tarttui siihen ja vastasi avomielisesti:

"Sinun sanasi ovat miehen sanoja ja niin olkoot minunkin. Kansan ja asian vuoksi, jota me kumpikin palvelemme, otan minä vastaan, mitä sinä tarjoot minulle. Mutta koska sinä huusit korkeimman todistajaksi ja hän kuulee minua, niin tahdon minäkin antaa täydelle totuudelle kunniaa kaikissa kohdissa. Mitä sinä tahdot siirtää minulle, nimittäin, sotajoukon ylimmäisen johtajan viran, siksi on Herra itse kutsunut minut. Mirjamin, sinun vaimosi kautta on se tapahtunut ja se sopii minulle. Mutta että sinä olet tahtonut jättää minulle oman arvosi, tunnustan sen kuitenkin kiitettäväksi teoksi. Tiedänhän, kuinka raskasta on miehelle luopua vallasta nuoremman hyväksi, joka on vieras hänen sydämelleen. Sinä olet sen tehnyt ja minä olen sinulle kiitollinen. Mutta minäkin olen ajatellut sinua suloisella katkeruudella; sillä sinulle kadotin toisen hyvän, josta mies vielä vaikeammin luopuu kuin virastaan: naisen rakkauden!"

Silloin huusi Hur ja veri nousi kuumana hänen kasvoihinsa: "Mirjam! Minä en häntä pakottanut avioliittoon; vieläpä ostamatta häntä, isäin tavan mukaan, morsiuslunnailla — vapaasta tahdostaan tuli hän vaimokseni!"

"Minä tiedän sen," vastasi toinen tyynesti, "mutta eräs toinen on kauvemmin ja palavammin kuin sinä halunnut omistaa hänet ja mustasukkaisuuden tuli poltti häntä kovin. Mutta älkäämme puhuko tästä tuskasta; sillä vaikka sinä antaisitkin hänelle erokirjan ja toisit hänet luokseni, että minä avaisin telttani ja käsivarteni hänelle, niin huutaisin kuitenkin: miksi olet tehnyt sellaista itsellesi ja minulle? Sillä vähän aikaa sitten olen tullut tuntemaan mitä naisen rakkaus on ja mitä se voi sekä myöskin erehdykseni, kun luulin hänenkin tuntevan palavan sydämeni hehkua. Minä olenkin, vaeltaessani kahleet jalassa, vaikeimmassa kohtalossa, itselleni luvannut, etten omista kellekään ihmiselle kuin omalle kansallemme kaiken minussa löytyvän ruumiini ja sieluni voiman ja tulen. Ei edes naisen rakkauskaan saa minua luopumaan ottamastani suuresta velvollisuudesta. Mutta mitä emäntääsi tulee, niin tulen vieraana, kulkemaan hänen sivullaan, vaikkapahan vielä profeettanakin kutsuisi minua julistaakseen minulle uutta Herran sanomaa".

Noin sanottuaan ojensi hän toiselle kätensä ja Hurin tarttuessa siihen heräsi vilkas liike sotilasten seassa, sillä sanansaattajia nousi vuorelle, jotka huutaen ja viitaten osoittivat erästä valtavaa pölypylvästä, mikä kulki kansan edellä.

25 Luku.

Vaeltajat lähestyivät yhä lähemmäksi ja monet nuorista sotilaista riensivät heitä vastaan.

Eivät ne olleet enään noita iloisia joukkoja, jotka riemuiten olivat yhtyneet Mirjamin ylistyslauluun, ei, hitaasti ja kumarassa hoipertelivat he nyt vuorta kohti. Heidän tuli kiivetä solakalliolle jyrkemmältä puolelta ja kuinka huokailivatkaan kantajat, kuinka surkeasti valittivatkaan vaimot ja lapset, kuinka raivoisasti kirosivatkaan kuorma-ajurit, joiden oli ajaminen juhtia tuota kaitaa, epätasaista polkua myöten ylös, kuinka käheiltä kaikuivatkaan noiden puoleksi nääntyneiden miesten sortuneet äänet, kun he, auttaakseen juhtia, yhteisesti nojasivat hartioitaan jotakin ajopeliä vastaan.

Voitetulta sotajoukolta näyttivät ne Josuasta, joka katseli lähestyviä, noita tuhansia, jotka vielä muutama päivä sitten niin kiitollisina tunsivat Herran pelastavan armon.

Mutta tie, jonka he viimeisestä leiripaikasta, ruokomeren sataman luota, olivat kulkeneet, olikin ollut kamala, vedetön ja niille, jotka olivat kasvaneet ala-Egyptin hedelmällisillä lakeuksilla, oli se ollut vaivalloinen ja hirmua herättävä.

Keskelle autiota kalliomaakuntaa oli se johtanut heidät ja kaikkialla oli avaraan näköalaan ja runsaasen kasvullisuuteen tottunut silmä kohdannut rajoittavia rajoja ja autiota erämaata.

Kuljettuaan Babaportin läpi olivat he samannimisessä laaksossa ja vaelluksellaan Sin-erämaan kautta tavanneet vain laaksoja jyrkästi kohoavilla kallioseinillä. Eräs kuolemankarvainen korkea vuori oli mustana ja hirvittävänä kohonnut punertavien jyrkänteiden yli ja nämä olivat näyttäneet vaeltajista kauheilta, ihmiskäsin tehdyiltä teoksilta, sillä niiden säännöllisillä välitiloilla pystytetyt kiviläjät olivat selvästi nähtävissä, ja olisipa saattanut luulla, että nuo jättiläis-rakentajat, joiden kädet olivat työskennelleet maailmanluojan palveluksessa, olivat tulleet pois kutsutuiksi, ennenkuin he olivat täyttäneet tämän työn, jonka ei tässä erämaassa tarvinnut kammoksua ketään tutkivaa silmää, eikä näkynyt olevan määrätty palvelemaan ketään elävää olentoa. Harmaat ja ruskeat graniittikalliot ja rotkot kohosivat tien ohella ja sitä peittävässä hiekassa oli suuria kasoja pieniä punaisia parfyriliuskoja ja hiilimustia, ikäänkuin vasaran rikkomia kiviä, mitkä olivat kuonankaltaisia, josta vaskea sulatetaan. Viheriän välkähtävät, kummallisesti muodostetut kallionlohkareet ympäröivät noita ahtaita, vuorien parittamia korkolaaksoja, joista toinen liittyi toiseen. Tuo ylöspäin nouseva tie kulki niiden läpi ja usein oli vaeltajia, heidän astuessaan tuollaiseen kattilalaaksoon, vallannut pelko, että tuo korkea, takapuolella oleva kallio, pakottaisi heitä palajamaan takaisin. Silloin oli napina ja valitus noussut; mutta pian oli aukko tullut näkyviin, mikä johti uuteen kalliolaaksoon.

Ruokomeren rannalla olevasta satamasta lähdettyään olivat he usein kohdanneet orjantappuraisen gummiakasian ja erään lemuavan erämaan kasvin, jota eläimet söivät; mutta jota pitemmälle matkue tunki kallioiseen erämaahan, sitä kuivemmaksi ja kuumemmaksi oli hiekka käynyt, ja vihdoin oli silmä turhaan etsinyt kasvia ja puita.

Elim'issä tavattiin makeita lähteitä ja varjoa antavia palmuja ja ruokomeren luona täytettyjä allikoita; mutta jo leiriytyessä Sin'in erämaassa ei löydetty mitään millä janoa sammuttaa, ja puolenpäivän aikaan näytti ikäänkuin joukko pahoja henkiä olisi ajanut varjon kallionseinämistä, sillä kaikki loisti ja hehkui näissä kallioissa ja syvänteissä, eikä missään ollut turvaa auringon polttoa vastaan.

Leirissä oli viimeinen mukana tuotu vesi jaettu ihmisille ja eläimille, ja kun matkue seuraavana aamuna oli tielle lähtenyt, ei ollut enään pisaraakaan löytynyt kiihtyvän janon sammuttamiseksi.

Silloin oli tuo vanha, vähäuskoinen haluttomuus ja vastenmielisyys jälleen vallannut kansajoukon. Eivät loppuneet kiroukset Mosesta ja vanhimpia vastaan, jotka olivat hyvästä olosta Egyptissä vieneet heidät sellaiseen kurjuuteen; mutta kun kansa vihdoin oli kiivennyt huipulle, olivat kuivat kielen kantimet käyneet jo liian kuiviksi pilkkaamaan ja kiroamaan.

Vanhan Nun'in, Efraimin ja Hurin sanansaattajat olivat jo lähestyville ilmoittaneet, että nuori miehistö oli saanut voiton ja vapauttanut Josuan ja muut vangit, mutta uupumus oli käynyt niin suureksi että tämä sanoma tuskin oli vaikuttanut mitään muutosta ja havaittiin ainoastaan heikko hymy miesten parrakkailla huulilla tai pikainen säihky naisten mustissa silmissä.

Mirjamkin oli kalpean Milcan kanssa jäänyt seuralaistensa luo eikä kehoittanut, kuten muulloin, kiittämään korkeinta.

Ruben, hänen raskasmielisen hoidokkaansa puoliso, joka pelosta tulla petetyksi ei rohjennut antautua uudestaan heränneen toivon valtaan, oli hiljainen, harvapuheinen mies ja sentähden ei voinut ensimäinen sanansaattaja sanoa kuuluiko hän vapautettujen joukkoon. Kuitenkin valtasi suuri liikutus Milcan ja kun Mirjam käski hänen hiljaa odottamaan, riensi hän toisesta ystävästä toiseen kysellen heiltä vilkkaasti. Mutta kun ei hän saanut mitään tietoa kadotetusta; puolisostaan, purskahti hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja pakeni jälleen naisprofeetan luo. Hänen luonaan löysi hän vähän lohdutusta, sillä Mirjamkin, jonka piti tervehtää puolisoansa voittajana ja nähdä lapsuutensa ystävän pelastettuna, oli itseensä sulkeutunut ja ahdistettu ja näytti niinkuin painaisi häntä, raskas kuorma.

Niinpiankuin Moses oli saanut tietää, että hyökkäys vuorikaivoksiin oli onnistunut ja Josua pelastettu, oli hän jättänyt kansan; sillä hänelle oli kerrottu, että sotaiset amalekilaiset, jotka asuivat kosteikossa Sinai-vuoren juurella, varustautuivat estääkseen vaeltajilta kulkua heidän vedestä ja palmuista rikkaan erämaan saaren läpitse. Silloin oli hän muutamien valittujen miesten kanssa lähtenyt vakoamisretkelle vuoren poikki. Alus'en ja kosteikon edessä olevan laakson, Raphidim'in välillä, alkoi hän jälleen yhtyä kansalaisiinsa.

Abidanin, benjamilaisten päällikön, niinkuin myöskin, vuorikaivoksista palautuneiden Hurin ja Nun'in, Judan ja Efraimin sukujen päämiesten, tuli sill'aikaa olla hänen ja hänen seuralaistensa sijaisia.

Kun kansa nyt lähestyi salatietä, tuli Hur toisten vapautettujen kanssa heitä vastaan ja edellä kaikkien muitten oli nuori Ruben, Milcan puoliso, kiiruhtanut heitä kohti. Mutta hänen vuorta alas syöstessään oli Milca hänet jo kaukaa tuntenut ja oli, huolimatta Mirjamin väitteistä, kiiruhtanut Simeonin sukukunnan keskelle, joka kulki hänen sukukuntansa edellä.

Siellä oli heidän jälleen yhtymisensä näkeminen elähyttänyt monta väsynyttä sielua ja kun he vihdoin, toisiinsa liittyneinä, riensivät Mirjamia vastaan ja tämä katseli holhottiaan silmiin, luuli hän ihmeen tapahtuneen; sillä kalpeasta liljasta oli tullut kukoistava ruusu. Sitäpaitsi olivat hänen huulensa, jotka aivan harvoin ja kainosti olivat avautuneet rukoukseen tai vastaukseen, alituisessa liikkeessä; sillä kuinka paljon halusikaan hän tietää, kuinka paljon olikaan hänellä kysyttävää hiljaiselta puolisoltaan, joka niin kauheasti oli kärsinyt.

He olivat kaunis, onnellinen pari ja heistä tuntui ikäänkuin eivät kulkisi alastomien kallioitten ohitse ja kuivia erämaan polkuja myöten, vaan kevätmaiseman läpi, missä lähteet pulppusivat ja linnut lauloivat.

Mirjamkin, joka oli kaikkia tehnyt, elähyttääkseen nääntyvää Milcaa, iloitsi hänen onnellisuudestaan. Mutta pian katosi jokainen iloisen myötätuntoisuuden jälki hänen kasvoistaan; sillä sill'aikaa kuin Ruben ja Milca, ikäänkuin siipien kantamana, näkyivät tuskin koskettavan erämaata, astui hän pää kumarassa eteenpäin, mietiskellen, että hän itse olisi syypää, ettei hänelle sallittu samallaista onnea tällä hetkellä.

Hän sanoi itselleen, että hän oli tehnyt raskaan, palkkaa ansaitsevan, mieluisen uhrin Jumalalle, kiellettyään noudattamasta sydämensä ääntä ja kuitenkaan ei haihtunut tuo kuoleva egyptiläinen vaimo hänen mielestään, hän, joka oli kieltänyt häneltä oikeuden lukea itsensä niiden joukkoon, jotka Hoseaa rakastivat ja joka rakkautensa tähden oli kuollut niin nuorena.

Hän, Mirjam, eli, hän oli kuolettanut sielunsa hartaimmat toiveet, velvollisuus kielsi häntä lämpimällä kaipiolla ajattelemasta häntä, joka tuolla ylhäällä viipyi, uhrautuneena kansansa asialle ja isäinsä Jumalalle, vapaa, ihana mies, ehkäpä hänen kansansa sotajoukon tuleva johtaja, jos Moses niin määräsi, hänen jälkeensä ensimäinen ja suurin kaikista heprealaisista ja kuitenkin häneltä kadotettu, ainiaaksi kadotettu.

Jos hän tuona tapauksista rikkaana yönä olisi seurannut naisellisen sydämensä halua eikä kutsumuksensa vaatimuksia, joka asetti hänet korkealle yli toisten naisten, niin pitäisi hän nyt jo kauvan häntä käsivarsissaan, niinkuin tuo hiljainen Ruben heikkoa mutta nyt niin ylenrikasta ja reippaasti astuvaa Milcaansa.

Mitkä ajatukset!

Sydämensä syvimpään loukkoon täytyi hänen ne ajaa ja koettaa niitä hävittää; sillä hänestä oli synti halaita niin palavasti toisen jälleen näkemistä! Ja hän toivoi nyt, että hänen puolisonsa olisi läsnä pelastamassa häntä itseltään ja tämän julman hetken kielletyiltä toiveilta.

Judan heimon ruhtinas, Hur, oli hänen puolisonsa, eikä, tuo entinen egyptiläinen, tuo vapautettu vanki.

Mitä kysyi hän enään efraimilaista, josta hän ainiaaksi oli luopunut?

Miksi saattoi se enään loukata häntä, ettei tuo vapautettu tullut häntä vastaan, miksi säilytti hän salaisuudessa tuota hullua toivetta, että joku tärkeä velvollisuus pidätti häntä tuolla ylhäällä?

Hän näki ja kuuli tuskin, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja vasta kiitollinen tervehdys, jolla Milca tervehti hänen puolisoaan, ilmoitti hänelle, että Hur häntä lähestyi.

Jo kaukaa oli hän viittaillut hänelle, mutta hän tuli yksin, ilman Hoseata, Josuata, yhdentekevä kuinka tuo vapautettu nimitti itseänsä, ja että tämä häntä harmitti, jopa että se vihloi hänen sydäntäänkin. suututti häntä. Kunnioittahan hän vanhempaa puolisoansa, eikä hänestä tuntunut vaikealta ystävällisesti sanoa häntä tervetulleeksi.

Iloisesti ja sydämellisesti vastasi hän hänen tervehdykseensä, mutta kun hän huomautti häntä tuosta äsken yhdistetystä parista ja ylisti häntä voittajaksi ja Rubenin sekä niin monen onnettoman pelastajaksi, tunnusti Hur suoraan, että tämä ylistys ei sopinut hänelle, vaan Josualle, jonka Mirjam itse, korkeimman nimessä, oli kutsunut johtamaan kansan sotavoimaa.

Silloin vaaleni hän, ja vaikka tie vei jyrkästi ylöspäin, ahdisti hän kuitenkin puolisoansa vilkkailla kysymyksillä. Kun hän sitten sai tietää, että Josua tuolla ylhäällä, isänsä ja nuoren miehistön kanssa, nautti viiniä ja että Hur oli hänelle luvannut kernaasti peräytyvänsä, jos Moses siirtäisi päällikkyyden hänelle, vetääntyivät nuo yhteenkasvaneet silmäkarvat hänen korkean otsansa alla kolkosti yhteen ja jyrkästi huusi hän: "Sinä olet minun herrani eikä minun sovi vastustaa sinua, ei edes vaikka unohtaisitkin oman emäntäsi siihen määrään, että sinä peräännyt sen miehen edessä, joka kerran uskalsi kohottaa silmänsä hänen puoleensa."

Silloin keskeytti hän häntä kiivaasti: "Hän ei tunne sinua enään ja jos antaisinkin erokirjan sinulle, niin ei hän kuitenkaan pyytäisi sinua omaksensa."

"Eikö?" kysyi Mirjam pakoitetulla hymyllä. "Ja sinun on häntä itseään kiittäminen tästä tiedosta?"

"Kansan hyväksi on hän uhrannut itsensä ruumiineen ja sieluineen ja hän luopuu naisen rakkaudesta", vastasi Hur. Mutta hän huusi:

"Luopuminen on helppoa, missä vaatiminen ei tuottaisi muuta kuin uuden poistamisen ja häpeän. Ei hänelle, joka suurimman vaaran hetkenä etsi apua egyptiläisten luona, ei, sinulle yksin, joka veit kansan ensimäiseen voittoon varastohuoneen luona Succothissa ja jolle Herra itse, Moseksen, palvelijansa kautta, uskoi päällikkyyden, sinulle sopii sotajoukon johto!"

Silloin silmäili hänen puolisonsa levottomana sitä vaimoa, jota hän myöhäisellä lämpimällä rakkaudella lempi ja nähdessään hänen poskensa hehkuvan ja rintansa nousevan, ei hän tietänyt pitikö hänen lukea sitä kiipeämisen vaiko hänen korkealle pyrkivän kunnianhimonsa syyksi, jonka hän nyt tästälähin myöskin siirsi häneen, herraansakin.

Että Mirjam asetti hänet tuon nuoremman, sankarillisen miehen etunenään, jonka takaisintuloa hän oli peljännyt, ilahdutti häntä; mutta hän oli ankarassa velvollisuuden tunnossa harmahtunut ja mitä hän tunnusti oikeaksi siitä ei hän poikennut. Hänen nuoruutensa vaimolle, jonka hän muutamia vuosia sitten oli hautaan kantanut, olivat hänen viittauksensa olleet käskyjä, eikä hän Mirjamin puoleltakaan ollut vielä kokenut vastaväitettä. Että Josua oli paraiten valmistettu johtamaan kansan sotavoimaa, ei ollut epäilemistäkään ja niin vastasi hänkin läähättäen, sillä hänellekin oli kiipeäminen tullut raskaaksi: "Sinun korkea ajatuksesi kunnioittaa ja ilahduttaa minua; mutta vaikka Moses ja vanhimmat uskovat minulle päällikkyyden, niin tulee sinun kuitenkin muistaa muistokiveä Succothissa ja minun lupaustani. Minä pidän sen aina muistossani ja tulenkin sen pitämään."

Silloin katsahti hän harmistuneena sivulle eikä puhunut enempää, kunnes he olivat saapuneet kukkulalle.

Siellä tervehtivät voittorikkaat nuorukaiset lähestyviä kansalaisiaan kovalla riemulla.

Jälleennäkemisen ilo, voitettu ruokavarasto ja juoma, jota, jos kohtakin säästäväisesti, voitiin jakaa virkistykseksi enimmän tarvitseville, koroitti väsyneitten vaipunutta rohkeutta ja janoavaiset lyhensivät lepoa solakalliolla ehtiäkseen sitä ennemmin Dophkaan. He olivat Josualta kuulleet ettei siellä ollut ainoasti säilyneitä allikoita, vaan myös eräs salainen lähde, jonka paikan entinen vankien johtaja oli hänelle ilmoittanut.

Tie johti vuorta alaspäin. "Kiire" on nääntyvän lunnassana, hänen lähestyessään kaivoa ja niin saapuivat vaeltajat vähää jälkeen auringonlaskun turkoskaivosten laaksoon, missä he leiriytyivät sen mäen ympärillä, jolla hävitetty linna ja Dophkan poltetut makasiinit olivat sijainneet.

Tuo akasialaaksossa, Hathor-jumalattarelle, salattu lähde oli pian löydetty. Nopeasti virisi tuli toisensa jälkeen. Horjuvat sydämet, jotka Sin'in erämaassa olivat olleet lähes epätoivoa, tulivat jälleen täytetyiksi elämän halulla, toivolla ja kiitollisella uskolla. Kauniit akasiapuut olivat kuitenkin tulleet kaadetuiksi pääsyn helpoittamiseksi lähteelle, jonka virkistävä vesi oli syynä tähän ihmeelliseen muutokseen.

Solakalliolla olivat Josua ja Mirjam nähneet toinen toisensa, mutta saaneet tilaisuutta ainoasti ohimennen tervehtää toinen toistansa. Täällä leirissä he tulivat lähempään yhteyteen.

Oli jo myöhä, sillä vanhimmat olivat jo kauvan aikaa neuvotelleet mitä oli tehtävää amalekitain odottamatointa ylläkkää vastaan.

Josua oli isänsä kanssa esiintynyt heidän joukkoonsa. Kaikilta puolin oli iloisesti tervehditty ruhtinaallisen, kunnioitettavan ukon perillistä ja hänen neuvoansa muodostaa etujoukon nuorista ja takajoukon vanhemmista sotilaista sekä lähettää valittuja pieniä joukkoja edellisistä vakoinaan, oli kernaasti hyväksytty. Hän uskalsi sanoa, että hän tunsi, mitä suuren sotajoukon johtamiseen ja suojelemiseen kuului. Jumala itse oli uskonut hänelle päällikkyyden ja Moses oli vahvistanut hänet tässä arvossa, kehoittaessaan häntä olemaan vahvan ja lujan. Hur'kin, joka nyt oli siinä virassa, oli halukas jättämään sen hänelle. Ja tämän miehen sana oli vahva, vaikka hän olisikin laimiinlyönyt kertoa sanansa vanhimpien edessä. Kaikissa tapauksissa oli keskusteltu Josuan kanssa, ikäänkuin olisi hän nyt jo sotapäällikkö ja hän itse tunsi itsensä sellaiseksi.

Kokouksen päätyttyä oli Hur vaatinut häntä, huolimatta myöhäisestä tunnista, seuraamaan häntä telttansa luo ja sotilas oli häntä seurannut, koska hän halusi puhua Mirjamin kanssa. Hänen puolisonsa läsnäollessa tahtoi hän näyttää hänelle, että hän nyt oli tien löytänyt, jolle Mirjam niin innokkaasti oli häntä osoittanut.

Toisen puolison edessä vaikenivat heprealaisen hellät tunteet. Ettei hän pyytänyt häneltä enempää, täytyi Hurin vaimon tietää. Hän oli itsekin yksinäisinä hetkinä lakannut häntä halajamasta.

Hän tunnusti itsekseen, että Mirjam oli suuri, majesteetillinen nainen, mutta häntä kauhistutti ajatellessaan tätä suuruutta.

Hänen toimensakin ilmestyivät hänelle uudessa valossa. Niinpä kuin hän solakalliolla oli tervehtänyt häntä kylmällä hymyllä, oli hän tullut siihen vakuutukseen, että he olivat täydellisesti vieraat toisilleen ja tämä tunne oli leimuavan valkean äärellä tuon komean pääteltan edessä, missä hän tapasi hänet jälleen, yhä enemmän enentyvä.

Pelastettu Ruben Milcansa kanssa oli kauvan sitten jättänyt Mirjamin ja yksinäisen odotuksensa aikana oli hän monenlaisia tullut ajatelleeksi, joita hän tahtoi antaa sen tuntea, jolle hän niin paljon oli antanut, että se syntinä painoi hänen sydäntään!

Niitä me vihaamme ennemmin, joita vastaan olemme väärin tehneet, ja nainen pitää rakkautensa lahjan niin suurena ja kalliina, ettei hän koskaan lakkaa halveksitultakaan vaatimasta kiitollisuutta. Mutta Josua oli kehunut itselleen ei enään pyytävänsä sitä naista, jota hän kerran oli rakastanut ja käsivarsissaan pidellyt, vaikka hän vielä tarjoutuisikin hänelle. Ja hän oli vahvistanut tämän mielentilan, kun hän, tulematta häntä vastaan, rauhallisesti odotteli häntä.

Nyt tuli hän vihdoin, mutta puolisonsa seurassa, joka oli valmis peräytymään hänen edessään.

Mutta vielä oli hän siellä avonaisin silmin valvoakseen tuon liiaksi jalomielisen puolisonsa yli.

Tuota vanhempaa miestä, jonka kohtaloon hän oli omansa yhdistänyt ja jonka uskollinen alttiiksiantaminen liikutti häntä, ei saisi kukaan pettää johtavan aseman suhteen, mikä hänelle tuli, ja mistä hänen täytyi pitää kiinni jo siitäkin syystä, ettei häntä miellyttänyt olla sen miehen vaimona, joka ei saisi olla ensimäinen hänen veljiensä jälkeen.

Niin katkeraksi, haavoitetuksi ja ärtyiseksi ei ollut tuo ylistetty nainen, joka luotti profetalliseen lahjaansa, koskaan vielä tuntenut itseänsä. Hän ei tunnustanut sitä kuitenkaan itselleen, mutta hänestä tuntui, niinkuin tuo viha, jonka Moses oli istuttanut häneen egyptiläisiä vastaan ja jolla ei nyt ollut esinettä, vaatisi uuden päämaalin ja niinkuin kohdistuisi se nyt tuota ainoata miestä vastaan, jota hän joskus oli rakastanut.

Mutta oikea nainen saattaa olla hyväntahtoinen kullekin, jota ei hän halveksi, ja niin punastui hän tosin nähtyään miehen, jonka suutelon hän oli vastannut, mutta otti hänet ystävällisesti ja myötätuntoisilla kysymyksillä vastaan.

Sen ohessa nimitti hän häntä vanhalla nimellä Hoseaksi ja huomattuaan, että tämä tapahtui tahallaan, kysyi hän häneltä, oliko hän unohtanut, että hän itse, korkeimman uskottuna, oli käskenyt häntä kutsumaan itseänsä "Josuaksi."

Silloin vastasi hän ja hänen poskensa tulivat jännitetyiksi, että hänen muistonsa oli hyvä, mutta että se muistutti häntä ajasta, jonka hän mieluummin unohti. Nimen, jonka Herra oli hänelle antanut, oli hän itseltään poistanut, pitäessään egyptiläisten armon parempana, kuin Jumalan tarjooman avun. Hän olisi uskollisena vanhalle tavalleen eteenkäsinkin kutsuva hänet "Hoseaksi."

Sellaista vihamielisyyttä ei ollut tuo rehellinen sotilas odottanut, mutta hän oli jotenkin levollinen ja vastasi tyynesti, että hän harvoin antaisi hänelle tilaisuutta kutsumaan häntä niin tai näin. Ne, jotka olivat suopeita hänelle, tulisivat kyllä kutsumaan häntä Josuaksi.

Silloin vastasi Mirjam, että hänkin oli valmis siihen, jos hänen puolisonsa siihen suostuisi ja hän itse sitä vaatisi, sillä nimi oli vain puku. Toisin oli virkojen ja arvojen laita.

Kun Josua sitten hänelle vakuutti, että hän aina vielä uskoi Jumalan, hänen profeettansa suun kautta, kutsuneen häntä johtamaan kansansa sotilaita ja ettei hän sallisi kenellekään toiselle, kuin Mosekselle, oikeutta riistää häneltä tätä virkaa, yhtyi Hur häneen ja ojensi hänelle kätensä.

Nyt ei Mirjam enään hillinnyt itseänsä, vaan pitkitti palavalla kiihkolla:

"Siinäkin olen toista mieltä! Sinä vältit korkeimman kutsumuksen. Saatatko kieltää sitä? Ja kun kaikissa paikoin läsnä oleva löysi sinut faraon jalkojen juurella sen sijaan kuin sinun tuli olla kansalaistesi etunenässä, riisti hän sinulta viran, jonka hän sinulle uskoi. Sotapäälliköistä voimallisimpana komensi hän myrskyä ja laineita ja ne nielivät vihollisen. — Niin kävi niiden, jotka olivat ystäviäsi, kunnes heidän raskaista kahleistaan tulit tuntemaan, millaisia he olivat sinua ja sinun omiasi kohtaan. Mutta minä ylistin sillä välin korkeimman armoa ja kansa yhdistyi ylistyslauluuni. Ja vielä samana päivänä kutsui Herra sinun sijaasi toisen sotajoukon johtajaksi, ja tämä toinen, kuten tiedät, on puolisoni. Ja vaikkei Hur koskaan ole oppinutkaan sotataitoa, niin johtaa Jumala kuitenkin varmaan hänen käsivarttansa ja kuka on se, joka voiton lainaa, ellei hän? Puolisoni — kuule se toistamiseen — hän yksin on sotapäällikkö ja joskin hän liiallisessa jalomielisyydessään on unohtanutkin sen, on hän kuitenkin pitävä virastaan kiinni, ajatellessaan, kenenkä käsi se oli, joka hänet siksi valitsi, ja minä hänen vaimonsa korotan ääneni ja muistutan häntä siitä!"

Silloin kääntyi Josua lähteäkseen pois, tehdäkseen siten lopun tästä kiusallisesta riidasta, mutta Hur pidätti häntä ja vakuutti, syvästi liikutettuna emäntänsä sopimattomasta sekaantumisesta miesten asioihin, että hän pysyisi sanassaan. Vaimon kateelliset sanat haihtuisivat tuhkana tuuleen. Moseksen tuli selittää, kenenkä Jehova oli päälliköksi valinnut.

Näin sanoen oli Hur ankaralla arvollisuudella ja kehoittaen mielen malttiin katsonut vaimonsa kasvoihin ja hän näkyi saavuttaneenkin tarkoituksensa; sillä Mirjam oli milloin vaaleten, milloin punastuen heitä seurannut. Hän pidätti myöskin vierasta, ikäänkuin olisi hänen velvollisuutensa suositella häntä, samalla kun hän vapisevalla kädellä viittasi hänelle lähemmäksi astumaan.

"Vielä yhden asian", alkoi hän syvästi hengittäen, "tahtoisin sanoa sinulle, ettet minua ymmärtäisi väärin. Minä kutsun jokaista ystäväksemme, joka antautuu kansan asialle alttiiksi, ja kuinka sinä aiot uhrautua tälle asialle, on Hur minulle kertonut. Sinun luottamuksesi faraon armoon oli se, mikä meidät eroitti, — ja sentähden ymmärrän arvostella sinun vakavaa ja päättävää eroasi egyptiläisistä; mutta minä arvostelen tämän työn suuruutta vasta oikein, sittenkuin sain tietää ettei sinua sitonut vihollisiin ainoastaan pitkällinen tottumus, vaan toisetkin kahleet."

"Mitä tarkoittaa tämä puhe?" keskeytti Josua vakuutettuna, että Mirjam jousen jänteelle oli asettanut toisen nuolen, mikä oli määrätty haavoittamaan häntä. Mutta Mirjam ei välittänyt hänen kysymyksestään ja pitkitti uhkaavalla säihkyllä silmissään, mikä hyvin soveltui hänen puheensa päättäväisyyteen: "Sitten kun Herran johdatus pelasti meidät vihollisista, sysäsi ruokomeri rantaan kauniimman naisen kuin pitkään aikaan olemme kohdanneet. Minä sidoin hänen haavansa, minkä heprealainen nainen oli iskenyt häneen ja hän tunnusti, että hän oli täynnä rakkautta sinua kohtaan ja kuollessaan ajatteli hän sinua niinkuin sielunsa epäjumalaa."

Sydämessään liikutettuna vastasi Josua: "Jos tämä olisi täyttä totta, Hurin vaimo, niin olisi isäni minulle väärin ilmoittanut, sillä senverran kuin minä häneltä kuulin, tunnusti tuo onneton viimeisen tunnustuksensa ainoastaan niiden edessä, jotka minua rakastavat eikä sinun edessäsi. Ja hän teki oikein kammotessaan sinun läsnäoloasi, sillä sinä et olisi häntä koskaan käsittänyt!"

Nyt huomasi hän ylpeän hymyn leikkivän Mirjamin suun ympärillä; mutta hän teki torjuvan liikkeen pitkittyessään: "Sinun järkesi on kymmenestä terävämpi kuin tuon onnettoman koskaan olikaan. Mutta sydämesi, mikä korkeimmalle oli avonainen, ei antanut rakkaudelle tilaa. — Tuntematta mitä se on, on se vanhentuva ja lakkaava tykyttämästä! Ja huolimatta leimuavista silmäyksistäsi sanon minä sinulle vielä: sinä olet enemmän kuin vaimo, sinä olet naisprofeetta; mutta minä en voi kerskata niin korkeista lahjoista. Minä en ole muuta kuin yksinkertainen mies, jolle toisteleminen soveltuu paremmin kuin katseleminen tulevaisuuteen. Ja kuitenkin näen minä edeltäpäin mitä on tapahtuva: Vihaa, mikä sinussa kytee minua vastaan, olet sinä elättävä. Puolisosikin sydämeen tahdot sitä istuttaa ja kaikella kiihkolla ylläpitää sitä. Tiedän myöskin miksi! Tuo polttava kunnianhimo, mikä sinua kuluttaa, ei tahdo sallia sinun olla vaimona miehelle, joka peräytyy toisen edessä. Sinä kiellät kutsumasta minua nimellä, josta minä sinua kiitän. Mutta ellei viha ja ylpeys ole sammuttanut sinussa tunteen, mikä meidät vielä yhdistää, rakkauden kansaamme, silloin on myös päivä tuleva, jolloin sinä vapaaehtoisesti lähestyt minua ja kutsut minua 'Josuaksi', vaatimatta ja sydämen vapaasta tahdosta."

Näin sanoen tervehti hän Mirjamia ja hänen puolisoansa lyhyellä liikkeellä ja katosi yön pimeyteen.

Hur silmäili kolkosti hänen jälkeensä eikä löytänyt sanoja, ennenkuin myöhäisen vieraan askeleet olivat kadonneet nukkuvaan leiriin; mutta sitten purkautui tuon vakavan miehen pidätetty viha, hänen, joka täynnä hellää ihmettelyä oli ihaillut nuorta vaimoansa, aivan rajattomana ilmi.

Kahdella pitkällä askeleella astui hän hänen eteensä, joka kalpeampana kuin hän ja hämmästyneenä katseli valkeaan. Hurin ääni oli kadottanut metallisen sointunsa ja kuului kimeältä ja terävältä, kun hän huusi hänelle: "Minulla oli rohkeutta kosia neitoa, joka piti itseänsä Jumalaa lähempänä kuin muut vaimot, ja nyt kun hän on tullut omakseni, antaa hän minun kärsiä sellaisesta rohkeudesta."

"Kärsiä?" kuului Mirjamin kalpeilta huulilta ja uhotteleva silmäys leimahti hänen mustista silmistään häntä vastaan. Mutta hän tarttui hämmästymättä ja niin lujasti hänen käteensä kiinni, että se tuskastutti häntä ja hän pitkitti, niinkuin oli alkanutkin: "Niin, sinä annat minun kärsiä siitä!" — "Häpeä minulle, jos minä annan toisten samankaltaisten hetkien seurata tätä häpeällistä hetkeä!"

Silloin yritti hän vääntää kätensä häneltä pois, mutta hän ei päästänyt ja puhui vielä:

"Että sinä tulisit huoneeni kaunistukseksi, nain minä sinut. Kunniata luulin kylväväni ja nyt niitän häpeätä, sillä mikä onkaan häpeällisempää miehelle kuin vaimo, joka häntä mestaroi, joka rohkenee vihollisilla puheilla haavoittaa sitä ystävää, jota vierasvaraisuus suojelee? Vaimolle, jollainen sinä et ole, yksinkertaiselle ja suoralle, joka katselee puolison kulunutta elämää eikä ainoasti mieti, kuinka hän lisäisi hänen suuruuttaan, koska hän halajaa sitä jakaa, hänelle en tarvitseisi huutaa korvaan, että Hur, että se mies, joka on sinun puolisosi, pitkällisen elämänsä aikana, on kyllin niittänyt arvoa ja kunniata, luovuttaakseen siitä osan, tulematta kuitenkaan siltä halvemmaksi. Ei se, joka on ensimäinen päällikkyydessä, vaan joka ensimäisenä esiintyy uhraavaisessa rakkaudessa kansan hyväksi on Jehovan edessä suurin. Korkealla tahdot sinä seisoa, Jumalan kutsumana tahdot tulla jonkun kunnioittamaksi. En tahdo estää sinua siitä, niinkauvan kuin et unohda, mitä emännän velvollisuus vaatii. Tosin olet minullekin velkaa rakkautta; sillä sitä olet hääpäivänä minulle luvannut; mutta ihmissydän voi ainoasti antaa, mitä sillä on omaa, ja Hosea on oikeassa, sanoessaan, että sinun kylmälle sielullesi on sellainen rakkaus vieras, joka on lämmin, ja lämmittää toisia."

Samalla käänsi hän selkänsä hänelle ja astui teltan pimeään huoneesen; mutta Mirjam jäi seisomaan valkean ääreen, jonka liekehtivä loiste lankesi hänen kauniille, kovin kalpeille kasvoille.

Hän oli purrut hampaansa yhteen, painanut kätensä nousevaa rintaansa vasten ja seurasi katseillaan poistuvaa.

Arvonsa tunnossa, suurena ja kunnioitusta herättävänä, oikeana ruhtinaallisena heimon päällikkönä ja paljon häntä ylevämpänä oli tuo harmahtunut puoliso seisonut hänen edessään. Jokainen hänen sanoistansa oli niinkuin keihään pisto tunkenut hänen rintaansa. Totuuden voima oli tehnyt vaikutuksensa ja pitänyt Mirjamin edessä peiliä, mikä osoitti hänelle kuvan, jonka edessä hän peljästyi.

Nyt oli hänen rientäminen hänen perässään ja rukoileminen hänen rakkauttaan, jolla hän tähän saakka oli kohdellut häntä — yksinään ollessaan oli hän kiitollisesti sen tuntenut.

Hän tunsi voivansa vastata hänen kallista lahjaansa; sillä kuinka sydämellisesti halusikaan hän anteeksi antavaa, hyvää sanaa hänen suustansa.

Niinkuin elovainio, myrkyllisen jauhokasteen peittämä, lakastuneelta, kuivuneelta, hedelmättömältä, näkyi hänen oma sydämensä hänestä ja kuitenkin oli sekin kerran viheriöinyt ja kukoistanut.

Silloin ajatteli hän peltomaata Gosenissa, mikä kannettuaan runsaita satoja jäi kovaksi ja kuivaksi, kunnes virran vesi tuli sitä taaskin pehmittämään ja kylvettyä siementä oraalle saattamaan. Niin oli myöskin hänen sydämensä laita, mutta hän oli viskannut kypsyvän siemenen tuleen ja nyt rikoksellisella kädellä rakentanut sulun kostuttavan veden ja kuivaneen maan välillä.

Mutta vielä oli aikaa!

Tiesipähän hän, että Hur'illa yhdessä suhteessa oli väärin, että hänkin oli nainen niinkuin joku toinenkin ja voi lämpimällä intohimolla ikävöidä rakastamaansa miestä. Hänestä vain riippui antaa hänen sylissään se tuntea.

Nyt oli Hur tosin oikeutettu pitämään hänet kovana ja tunnottomana; sillä siinä, missä muinoin rakkaus hänessä oli viheriöinyt, pulppusi nyt karvas lähde, mikä turmeli kaikki, mitä se kosketti.

Oliko se sydämen kosto, jonka lämpimät toiveet hän oli kuolettanut?

Jumala oli hyljännyt hänen vaikeimman uhrinsa, ei ollut mahdollista epäillä sitä; sillä hänen kunniansa ei näkynyt enään hänelle sydäntä innostuttavissa nä'yissä ja sentähden oli hän tuskin enään oikeutettu kutsumaan itseään hänen profeetakseen. Tämä uhri oli johtanut hänet totiseen valheesen, ja hän, joka tietäen etsivänsä oikeata, oli elänyt sopusoinnussa itsensä kanssa, oli nyt syösty kiusaavaan levottomuuteen. Hänelle, tuolle kerran niin toivorikkaalle, ei kukoistanut enään tuon suuren raskaan työn jälkeen mitään, jota hän kaipasi. Hänen, joka ei tuntenut ketään naista, jonka edessä hänen olisi ollut peräytyminen, oli täytynyt häpeällä väistyä kurjan, kuolevan edestä. Jokaiselle oli hän ollut suosiollinen, joka oli hänen vertansa ja altis hänen kansansa pyhälle asialle, ja nyt oli hän vihaisella katkeruudella loukannut erästä paraimmista ja jaloimmista. Kurjimman päiväläisvaimon onnistui lujemmin vetää luokseen kerran rakastamansa puoliso — hän oli rikoksellisesti vieroittanut itsestään oman puolisonsa.

Turvaa etsien oli hän vilusta väristen astunut hänen lietensä luo, mutta hän oli siellä tavannut lämpimämmän oltavan, kuin hän oli toivonutkaan, ja hänen jalomielisyytensä ja rakkautensa olivat balsamina langenneet hänen haavoitetulle sielulleen. Tosin ei hän voinut antaa hänelle takaisin, mitä hän oli kadottanut, mutta kuitenkin tervetulleen korvauksen.

Voi, ei hän pitänyt häntä enään kykenevänä tuntemaan mitään hellyyttä ja kuitenkin tarvitsi hän rakkautta. Elääkseen ja voittaakseen hänen rakkauttaan takaisin, ei hän pitänyt mitään uhria liian vaikeana. Mutta ylpeys oli samoin hänen elämisensä ehtona ja niin usein kuin hän valmistautui nöyrästi avaamaan sydämensä puolisolleen, valtasi hänet pelko itsensä alentamisesta ja aivan kuin lumottuna jäi hän seisomaan, kunnes palavat puut hänen jalkainsa juuressa lysähtivät savuten kokoon ja pimeys piiritti hänen.

Nyt valtasi omituinen pelko hänet.

Kaksi yölepakkoa, jotka olivat tulleet kaivoksista ja lentelivät valkean ympäri, lehahtelivat kummituksen tapaisesti hänen ohitsensa. Kaikki kehoitti häntä palajamaan telttaan, hänen luokseen, ja ravakkaalla päättäväisyydellä astui hän avaraan lampun valaisemaan huoneesen. Mutta se oli tyhjä ja orjatar, joka otti hänet vastaan, ilmoitti hänelle, että Hur tulisi lähtöön saakka viipymään poikansa ja pojanpoikansa luona.

Silloin kouristi häntä tuskallinen levottomuus, ja neuvottomampana ja enemmän häpeissään kuin koskaan lapsuutensa päivinä laskeutui hän levolle.

Muutamia hetkiä myöhemmin herätettiin leiri ja kun hänen puolisonsa aamuhämärässä astui, lyhyesti tervehtien, telttaan, nosti Mirjam ylpeästi päänsä ja vastasi tervehdykseen kylmästi ja lyhyesti.

Hur ei tullutkaan yksin; hänen poikansa Uri oli hänen kanssansa

Sitäpaitsi oli hän totisemman näköinen kuin tavallista; sillä Judan miehet olivat varhain kokoontuneet ja muistuttaneet häntä, ettei hän antaisi sotapäällikön arvon siirtyä miehelle, joka kuului toiseen sukukuntaan kuin hän itse.

Se oli tullut aavistamatta. Hän oli neuvonut heitä Moseksen päätökseen ja hän toivoi vain, että asia kävisi niinkuin hän oli mielessään ajatellut, erittäinkin huomattuaan nuoren vaimonsa itsekkään silmäyksen.

26 Luku.

Virkistyneenä ja rohvaistuneena läksi kansa varhain seuraavana aamuna tielle; mutta tuo pieni lähde, jota vihdoin oli saatu kaivamisilla juoksemaan, oli täydellisesti tyhjä.

Kuitenkin kärsittiin se keveästi, että se kieltäytyi lahjoittamasta varoja mukaan otettavaksi; sillä Alus'essa toivottiin toinen kaivo löydettävän.

Loistavassa majesteettiudessa oli aurinko kohonnut puhtaalle taivaalle. Valo vaikutti herättävästi ihmisten sydämiinkin ja niinkuin tuo sininen holvi korkeudessa, niin loistivat kalliot ja tien keltainen hiekkakin. Lemuava, puhdas, keveä, yön viileyden virkistämä ilma paisutti vaeltajain rintaa ja käyminen tuli huviksi.

Miehillä oli suurempi uskallus, vaimojen silmät loistivat iloisemmin kuin pitkään aikaan ennen; sillä Herra oli jälleen näyttänyt kansalle, että hän ajatteli sitä hädässä ja isät ja äidit katselivat ylpeydellä poikia, jotka olivat vihollisen voittaneet. Useammissa sukukunnissa oltiin jälleen tervehditty jotakuta hukkuneena pidettyä jäsentä. Tervetulleena velvollisuutena pidettiin palkita niitä kärsimyksiä, joita tuo hirvittävä pakkotyö oli hänelle tuottanut. Sitäpaitsi iloittiin ei vain efraimilaisten seassa, vaan kaikkialla Josuan takaisintulosta, sillä kaikki paitsi Judan sukukuntalaiset kutsuivat entisen Hosean Josuaksi, ajatellen tuota lohdullista lupausta, mikä tässä nimessä oli kätkettynä.

Nuorukaiset, jotka hänen johtonsa alla olivat karkoittaneet egyptiläiset, kertoivat kansalaisilleen, mikä mies Nun'in poika oli, kuinka hän oli kaikkia muistanut ja asettanut jokaisen sille sijalle, johonka hän soveltui. Kehenkä hänen silmäyksensä sattui, hänessä syttyi taistelun into. Hänen sotahuutoansa vain pelkäsivät viholliset.

Sen silmät, joka kertoi vanhasta Nun'ista ja hänen urhoollisesta tyttärensäpojasta, loistivat. Efraimin sukukunnalle, jonka korkeat vaatimukset olivat monelle olleet pahennukseksi, suotiin tämän vaelluksen aikana etusija. Ainoasti Judan sukukuntalaisten kuultiin napisevan ja sadattelevan. Jotakin syytä löytyi arvattavasti tuohon tyytymättömyyteen, sillä heidän ruhtinaansa Hur ja hänen nuori vaimonsa astuivat tällä kertaa raskaan kuorman rasittamana eteenpäin. Joka heitä puhutteli, olisi tehnyt paremmin valitessaan toisen hetken.

Niinkauvan kuin aurinko loisti vinosti, löytyi vielä muutamia varjoja hiekkakivikallioitten syrjässä, jotka rajoittivat tietä kummallakin puolella tai kohosivat sen keskellä ja kun Koran pojat virittivät laulun, lauloi nuori ja vanha yhdessä, ja iloisimmasti ja kiitollisimmasti Milca, joka ei enää ollut kalpea, sekä Ruben, hänen vapautettu, onnellinen puolisonsa.

Lapset poimivat kullankarvaisia kolokvintiomenia, jotka pudonneina kuivista oksista, niinkuin taivaasta, makasivat tiellä ja he toivat niitä vanhemmille. Mutta ne olivat karvaita kuin sappi ja eräs jyrkkä vanhus Sebulonin savusta, joka säilytti niiden kovia kuoria, pitääkseen niissä voiteita, sanoi: "Niin on käyvä tämänkin päivän. Se näyttää vielä iloiselta; mutta jos aurinko nousee korkeammalle emmekä löydä vettä, niin tulemme karvasta maistamaan!"

Ja liian pian toteutuikin hänen ennustuksensa, sillä niinkuin tie, joka erottuaan hiekkakiviseudusta yhä johti ylöspäin, milloin loivasti, milloin jyrkästi kallioitten poikki, jotka olivat punaisten ja harmaitten tiilimuurien kaltaiset, niin nousi aurinkokin yhä korkeammalle ja hetkestä hetkeen yltyi päivän kuumuus.

Terävämpiä nuolia ei se vielä koskaan ollut lähettänyt vaeltajiin ja armahtamatta tapasivat ne peittämättömiä päälakia ja niskoja.

Täällä vaipui vanhus, tuolla joku nuorempi niiden polttavasta pistoksesta maahan tai hoiperteli, omaistensa turvaamana, kuumetautisena ja käsi otsalla niinkuin juopunut eteenpäin. Naisten ja miesten poltettu iho irtautui kasvoista ja käsistä, eikä ketään ollut, jolta ei kuumuus olisi polttanut kitalaen ja kielen, sekä heikontanut heidän voimiaan ja uudestaan herännyttä rohkeutta.

Karja astui veltosti ja laahustavin jaloin vastahakoisesti maassa, kunnes paimenten ruoskat pakottivat eläimiä ponnistamaan väsyneet voimansa eteenpäin. Puolipäivän aikaan sai kansa luvan levähtää, mutta missä sen piti etsiä virkistystä, ei löytynyt käden levyiseltäkään siimestä. Joka ojensi itsensä puolipäivän kuumuudessa, sai virkistyksen asemesta uusia tuskia. Silloin vaativat nuo kiusatut itse lähtemään, päästäkseen Alus'en lähteelle.

Tähän saakka oli kuumuus päivä päivältä vähentynyt, sittenkuin aurinko pilvettömällä erämaan taivaalla oli alkanut laskeutua länteen, ja ennen hämärän tultua oli raitis tuulen löyhäys virkistänyt otsia; mutta tänään oli puolipäivän kuumuus paahtanut monta tuntia kalliomaisemaa, kunnes raittiimpi tuuli lehahteli lännestä mereltä päin. Samaan aikaan pysähtyi etujoukko, joka Josuan neuvosta astui vaeltajain etunenässä ja koko matkue seisahtui.

Miehet, vaimot ja lapset käänsivät silmänsä ja viittailivat käsin ja sauvoin samaan suuntaan; sillä kummallinen, ei koskaan ennen nähty näytelmä veti huomion puoleensa.

Kummastuksen ja ihmetyksen huuto kaikui kuivilta, väsyneiltä huulilta, jotka eivät pitkään aikaan olleet avautuneet puheeseen ja vastaukseen ja pian kulki se rivistä riviin, sukukunnasta sukukuntaan aina spitaalisiin asti matkueen lopussa ja jälkijoukkoon, joka heitä seurasi. Toinen sysäsi toistaan ja kuiskasi hänelle nimen, mikä oli jokaiselle tuttu, pyhän vuoren nimen, missä Herra oli luvannut Mosekselle viedä kansan hyvään, avaraan maahan, joka vuotaisi maitoa ja hunajaa.

Ei kukaan ollut hiiskunut siitä väsyneille, ja kuitenkin oli jokaisen tiedossa, että hän täällä ensikerran näki Horebin ja sen huipun, Sinain, tämän graniittivuoriston pyhimmän korkeuden.

Jos mikään vuori oli heidän isäinsä kaikkivaltiaan Jumalan istuin, niin oli se tämä!

Niinkuin pensas, josta hän tuolla puhui valitulleen, niin näkyi tänäkin hetkenä tuo pyhitetty vuori olevan tulessa. Korkeana ja majesteetillisena yleni sen seitsenhuippuinen kruunu korkeuksien ja laaksojen yli kaukaa ja se hehkui niinkuin jättiläismoinen rubiini, jota valo jostakin maailmanpalosta valaisi.

Sellaista ei ollut mikään silmä vielä nähnyt. Sitten aleni aurinko alenemistaan ja laski mereen, joka kätkeytyi vuoriston taakse. Nyt muuttui hehkuva rubiini mustaksi ametistiksi ja tuli vihdoin sinertäväksi; mutta kansan silmät riippuivat, niinkuin lumotut, tuossa pyhässä paikassa kiinni. — Niinpä kun päivän tähti jo täydellisesti oli kadonnut ja sen hohde kaunisti pitkähköä pilveä loistavilla reunoilla, aukenivat katselijain silmät avarammiksi, sillä ihaillen tätä näytelmän suuruutta, oli eräs mies Benjaminin suvusta tuntenut siinä Jehovan pitkän, liehuvan, kullalla kirjaillun kauhtanan, ja naapurit, joille hän sitä näytti, uskoivat häntä ja tunsivat samaa hurskasta liikutusta kuin mieskin.

Vähäksi ajaksi oli tämä ylentävä näky saanut vaeltajat unohtamaan janon ja väsymyksen. Mutta pian oli korkein innoitus muuttuva syvimmäksi alakuloisuudeksi; sillä kun yö tuli ja lyhyen vaelluksen perästä oli saavuttu Alus'een, tapahtui, että täällä asunut erämaan heimo eilen ennen lähtemistään oli täyttänyt ennen käyttämättömän lähteensä soralla ja kirillä.

Mitä juotavaa oli kuljetettu mukana, oli jo käytetty Dopkassa ja kaivoksien tyhjennetty lähde ei ollut sallinut täyttää yhtään nahkaleiliä. Jano ei kuivanut ainoastaan kitalakea, vaan alkoi polttaa sisuksiakin. Kuiva nielu kieltäytyi vastaan ottamasta vahvaa ruokaa, josta ei ollut puutetta. Mihinkä vain silmäiltiin, oli lohdutonta, sääliä herättävää ja liikuttavaa nähtävänä ja kuultavana.

Täällä riehuivat ja kirosivat, valittivat ja huokailivat miehet ja vaimot, tuolla antautuivat he kolkon epäilyksen valtaan. Toiset, joiden valittavat lapset huusivat vettä, olivat menneet täytetylle lähteelle ja tappelivat paikasta, josta he luulivat saavansa muutaman pisaran tuota kallista nestettä Lisäksi mylvi karja niin surkeasti ja tuskallisesti, että se vihloi niinkuin nuhde paimenien sydäntä. Ainoasti muutamat ryhtyivät vaivaan pystyttää telttaa. Yö oli lämmin ja jota pikemmin tultiin eteenpäin, sitä parempi, sillä jonkun tunnin matkan päästä oli Moses luvannut liittyä vaeltajiin. Hän yksin voi neuvon keksiä, hänen velvollisuutensa oli suojella ihmiset ja eläimet nääntymästä.

Jos Jumala, joka oli luvannut niin ihania asioita heille, antaisi heidän hukkua omiensa kanssa erämaassa, niin oli se mies, jonka johtoon he olivat uskaltaneet, pettäjä, ja se Jumala, jonka voimaan ja armoon hän ei lakannut heitä kehoittamasta, kavalampi ja voimattomampi, kuin nuo ihmis- ja eläinpäiset jumalat, joita he Egyptissä olivat rukoilleet.

Kirouksien ja sadatuksien seasta kuului myös äänekkäitä uhkauksiakin. Missä Aaron, joka oli palannut kansan luo, näyttäytyi ja puhutteli sitä, ojentui puristettuja nyrkkiä hänelle.

Mirjaminkin täytyi puolisonsa käskystä lakata lohduttamasta suosiollisella puheella naisia, sittenkuin eräs vaimo, jonka kuivanneella äidin rinnalla eräs lapsi korisi, oli ottanut kiven ja toiset seuranneet häntä.

Vanha Nun ja hänen poikansa nauttivat parempaa kohtelua.

Molemmat olivat yhtä siinä, että Josua saisi taistella, asettipa Moses hänet sitten mille paikalle tahansa; mutta Hur vei hänet sotilasten luo, jotka tervehtivät häntä iloisesti.

Ukko, samoinkin nuori mieskin, ymmärsivät hyvin kyllä vahvistaa heidän luottamustaan. He kertoivat miehille amalekilaisten lähderikkaasta kosteikosta, joka ei enään ollut kaukana, ja he viittasivat heidän käsissään oleviin aseihin, joilla Herra itse oli heidät varustanut.

Josua vakuutti heille, että he olivat lukunsa puolesta voimakkaammat erämaan sotilaita. Jos tuo nuori miehistö olisi yhtä urhoollinen kuin vaskikaivannoissa ja Dophkossa, niin olisi Jumalan avulla voitto heidän.

Jälkeen puoliyön antoi Josua, neuvoteltuaan vanhimpain kanssa, puhaltaa pasuunaa, niin kutsuakseen taistelukuntoiset miehet kokoon. Kirkkaan tähtitaivaan alla tarkasteli hän heitä, jakoi heidät osastoihin, määräsi kullekin sopivan johtajan ja teroitti heille komentohuutojen merkitystä, joita heidän tuli seurata.

Uupuneina ja puoleksi nääntyneinä janosta olivat he tulleet kokoon, mutta tuo uusi toimeliaisuus, mihinkä heidän nuori päällikkönsä velvoitti heitä, toivo voitosta ja saaliista kalliimmasta: kappale maata pyhän vuoren juurella, täynnä lähteitä ja palmuja, vahvisti ihmeellisesti heidän kadonnutta jäntevyyttään. Efraim oli heidän seassaan ja elähytti toisiakin väsymättömällä reippaudellaan. Mutta kun tuo entinen sotapäällikkö, jolle Herra jo oli näyttänyt, että hän piti häntä ansiollisena siihen apuun, minkä hänen nimensä hänelle lupasi, kehoitti heitä turvautumaan Jumalan kaikkivaltiaisuuteen, niin vaikutti se kokonaan toisin, kuin jos Aaron olisi sen tehnyt, jonka varoittavia puheita he lähdöstään saakka olivat kuulleet. Josuan puhuttua tunkeutui monen nuoren huulilta, vaikka ne virvoitustakin kaipasivat, tuo innostunut huuto: "Terve sotapäällikkö! Sinä olet johtajamme; emme tule ketään muuta seuraamaan!"

Mutta nyt selitti hän vakavasti ja lujasti heille, että hän aikoi ankarimmasti noudattaa sitä kuuliaisuutta, jota hän käski heillekin. Kernaasti olisi hän viimeisenä miehenä astuva viimeiseen riviin, jos Moses niin käskisi.

Vielä loistivat tähdet kirkkaina pilvettömällä taivaalla, kun sarvet kehoittivat kansaa lähtemään. Etujoukko oli sill'aikaa edeltäpäin lähetetty, jonka tuli Mosekselle kertoa, kuinka hänen kansansa laita oli, ja Efraim seurasi lähettiläitä harjoituksen päätyttyä.

Eteenpäin marssiessa piti Josua sotilaat niin ahtaasti yhdessä, ikäänkuin olisi hyökkäys odotettavissa. Sen ohessa käytti hän jokaista tilaisuutta opettaakseen miehistöään ja sen johtajia tulevaa taistelua varten sekä muistutti heitä tarkasti seuraamaan niitä ja lujemmin järjestämään rivejänsä. Niin piti hän heitä ja heidän tarkkaavaisuuttaan hereillä, kunnes tähdet vaalenivat. Ainoasti harvoin kuului vastaansanomista tai valitusta sotilasten seassa; mutta sitä kovemmaksi tuli napina, kiroukset ja uhkaukset niiden joukossa, jotka eivät kantaneet aseita. Jo ennen aamun hämärtämistä kuului janoovien miesten suusta, joilta väsymys mursi polvet ja joiden silmäin edessä vaimojen ja lasten kurjuus oli nähtävissä, yhä useammin huuto: "Moseksen kimppuun! Me kivitämme hänet, missä me vain löydämme hänet!"

Moni kokosi jo kauheilla kirouksilla ja leimuavilla silmillä kiven kappaleita maasta ja kansan viha yltyi vihdoin niin suureksi ja hirveäksi, että Hur keskusteli hyväntahtoisten vanhimpain kanssa ja riensi sitten Judan sukukunnan sotilasten kanssa kansan edellä, suojellakseen Mosesta, jos niin tarvittiin, aseellisella kädellä kapinoitsevia vastaan.

Josua sai toimekseen pidätellä kapinoitsevia joukkoja, jotka uhaten ja sadatellen pyrkivät tunkeutumaan sotilasten edelle.

Kun aurinko vihdoin nousi loistavassa komeudessaan, muuttui vaellus kurjaksi eteenpäin hiipimiseksi ja horjumiseksi. Aseelliset miehetkin kulkivat niinkuin halvatut. Mutta kun kapinalliset pyrkivät eteenpäin tunkeutumaan, tekivät nuo aseelliset velvollisuutensa ja ajoivat heitä miekoilla ja keihäillä takaisin.

Molemmin puolin sitä laaksoa, jota vaeltajat kulkivat, kohosivat korkeat seinät harmaasta graniitista, mikä kummallisesti kimalteli ja loisti, kun päiväntähden vinot säteet sattuivat pohjakiveen runsaasti siroteltuihin kvartsikappaleisiin.

Puolipäivän aikana oli kuumuus jälleen tuleva, polttavaksi näiden monessa kohdin yhteensattuvien alastomien kalliomuurien välissä, mutta vielä vallitsi aamun viileys. Kumminkin löysi karja jotakin virkistystä, sillä moni pensas tuota mieluisaa, lemuavaa Betkaramia [Cantolina fragrantissima] tarjoutui sille ruuaksi ja paimenpojat aukasivat vaatteensa ja täyttivät helmansa tuolla kasvilla tarjoten sitä, huolimatta omasta väsymyksestään, nälkäisille lempielukoilleen.

Niin olivat he vähän aikaa laahustaneet eteen päin, kun äkkiä kajahti äänekäs riemuhuuto, mikä kulki etujoukosta aikain, rivistä riviin, kunnes se saapui jälkijoukon viimeisiin miehiin.

Kukaan ei ollut kuullut, mikä se tapaus oli, joka synnytti tämän riemun, ja kuitenkin tiesi jokainen, ettei se muuta merkinnyt kuin raikkaan veden löytöä.

Nyt palasi Efraim takaisin vahvistaakseen tuota iloista sanomaa, ja mitä vaikuttakaan se uupuneissa!

Ikäänkuin olisi jokainen nyt jo täysissä siemauksissa tyhjentänyt astian, ojensivat he itsensä suoriksi ja pyrkivät kaksinkertaisella nopeudella eteenpäin. Sotajoukon osastot eivät enään asettaneet mitään estettä eteen ja tervehtivät omaisiaan iloisesti, jotka tunkivat heidän ohitsensa.

Mutta pian pysähtyi tuo nopeasti virtaileva virta, sillä viivoitusta lupaava paikka pidätti etumaisia ja heidän mukanaan koko matkueen suuremmalla voimalla kuin haudat ja vallit.

Vaeltava sotalauma täytti avaran laakson. Vihdoin ilmestyi miehiä ja vaimoja iloisin kasvoin ja täysillä astioilla ja ämpäreillä käsissä ja pään päällä, viittasivat iloisesti ystäville, huusivat heille lohdutuksen sanoja ja koettivat joukon lävitse tunkeutua omiensa luoksi; mutta useilta riistettiin pois tuo kallis aarre, ennenkuin päämaali oli saavutettu.

Josuakin oli joukkoineen raivannut itselleen tietä virvoituslähteen läheisyyteen, pitääkseen järjestystä ahneitten vedenammentajain seassa. Mutta vielä oli jonkun aikaa odotettava; sillä väkevät miehet Judan sukukunnasta, joiden kanssa Hur oli kulkenut muiden edelle, heiluttivat vielä kuokkiaan ja työskentelivät vipupuilla, joita he nopeasti olivat valmistaneet läheisten orjantappura-akasiain rungoista, raivatakseen suuria kivilohkareita tieltä ja laajentaakseen pääsyä vesivirralle, mikä tunkeutui esiin useammista kallion halkeamista.

Ensiksi oli lähde kadonnut sammaltuneiden graniittilohkareitten joukkoon ja sieltä maan sisään; mutta nyt oltiin päästy niin pitkälle, että voitiin estää tuon kalliin veden juoksemista pois ja muodostaa kuopanne, josta karjaakin saatettiin juottaa.

Joka jo oli onnistunut täyttämään astian, hän oli ottanut vettä siitä purosta, mikä oli laskettu tuosta nopeasti kasvavasta allikosta. Nyt pysyivät leirin vartijoiksi asetetut miehet syrjässä antaakseen vedelle aikaa selviämään uudessa laajassa kuopanteessa, johonka se virtaili hämmästyttävässä paljoudessa.

Nähdessä tuota jumalanlahjaa, jota niin kiivaasti oli huudettu, oli helppo pysyä kärsivällisenä. Aarre oli löydetty ja nyt tarvittiin sitä vain käyttää. Ei yhtään tyytymätöintä sanaa, ei napinaa, eikä soimausta ollut enään kuultavana; jopa monet katselivat ujoina ja häpeissään korkeimman uutta lahjaa.

Lisäksi kuului kaukaa äänekkäitä, iloisia huutoja ja puheita; mutta jumalan mies, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi Horeb-seudun laaksot ja kalliot, laitumet ja lähteet ja joka taas oli antanut kansalle niin suuren lahjan, oli vetäytynyt läheiseen rotkoon etsiäkseen siellä pakopaikkaa kiitoksilta ja huudoilta, jotka kohosivat kasvavalla innostuksella ja yhä laajemmissa piireissä, ja ennen kaikkia rauhaa ja lepoa omalle, syvästi liikutetulle sielulleen.

Kohta kaikui innollisia ylistyslauluja Herralle: noiden virkistyneiden, uudestaan elähytettyjen ja lämpimällä kiitoksella täytettyjen joukkojen keskeltä, jotka eivät vielä koskaan olleet toivosta rikkaampina ja iloisemmalla luottamuksella saapuneet leiriin.

Laulettiin, naurettiin, puhuttiin pilaa ja huudettiin kutakin telttaa pystytettäessä ja leiri oli niin äkkiä valmis kuin olisi se lumouksen kautta maasta kasvanut.

Taistelunhaluisina säihkyivät nuoren miehistön silmät ja moni eläin sai vertaan vuodattaa tehdäkseen ruoka-aterian juhla-ateriaksi. — Äidit, jotka olivat tehneet mitä voivat lieden ja leirin hyväksi, menivät lapsineen lähteelle ja näyttivät heille paikan, missä Moseksen sauva oli kansalaisilleen osoittanut tuon graniittihalkeamista lirisevän veden. Monet miehetkin seisoivat ylennetyillä silmillä ja käsillä sen paikan ympärillä, jossa Jehova oli ollut niin armollinen omilleen, ja heidän joukossaan löytyi monta kapinallista, jotka jo olivat kumartuneet ottaakseen kiveä, jolla he aikoivat kivittää Jumalan uskottua. Ei kukaan epäillyt, että tässä oli tapahtunut uusi suuri ihme.

Vanhat muistuttivat nuoria, etteivät koskaan unhoittaisi tätä päivää ja tätä juomaa, ja eräs isoäiti kostutti lähteen reunalla lastenlapsiensa otsat, vakuuttaakseen noita pienokaisia, tulevaisuuden varalta, Jumalan suojeluksesta.

Toivo, kiitollisuus ja lämmin luottamus vallitsi kaikkialla, mihinkä vain katseltiin ja pelko Amalekin sotaisista pojista oli kadonnut, sillä mitä voi niille tapahtua, jotka uskalsivat sellaisen kaikkivaltiaan suojelusherran armoon.

Ainoastaan yhdestä teltasta kaikista komeimmasta, Judan sukukuntaruhtinaan omistamasta, pysyi toisten ilo kaukana.

Mirjam istui yksin naistensa parissa, sittenkuin hän vaijeten oli jakanut kiitollisen innostuksen valtaamien miesten aterian ja myöhemmin saanut Rubenilta, Milcan puolisolta, kuulla, että Moses oli kaikkien vanhimpien edessä uskonut Josualle sotapäällikön viran. Vielä oli hän kuullut että Hur, hänen puolisonsa, oli ilolla ollut valmis jättämään sotajoukon johdon Nun'in pojalle.

Tälläkertaa oli naisprofeetta pysynyt kaukana kansan ylistyslauluista. Kun Milca ja hänen naisensa olivat vaatineet häntä seuraamaan heitä lähteelle, oli hän käskenyt heidän yksin menemään.

Hän odotti puolisoansa ja halusi yksin tervehtää häntä; täytyihän hänen näyttää, että hän kaipasi hänen anteeksiantamustaan. Mutta Hur ei palannutkaan kotiin, sillä vanhimpain neuvoston hajottua auttoi hän uutta sotapäällikköä järjestämään sotilaita ja hän teki tätä apulaisena, niinkuin Hosean alamaisena, Hosean, jonka oli Mirjamia kiittäminen kutsumuksestaan ja Josua-nimestään.

Hänen palvelijattarensa, jotka olivat tulleet takaisin, kehräsivät; mutta tämä halpa työ oli hänelle vastenmielistä ja antaessaan kätensä levätä ja työttömänä katsellessaan avaruuteen, kuluivat tunnit häneltä hitaasti. Sen ohessa tunsi hän, kuinka hänen aikomuksensa, nöyrästi lähestyä puolisoansa, laimeni laimenemistaan. Hän halusi rukoilla voimaa nöyrtyäkseen hänen edessään, joka oli hänen herransa; mutta vaikka tottunut palavaan rukoilemiseen ei hän kuitenkaan tahtonut löytää oikeata hartautta. Jos hänen kerrankin onnistui koota ajatuksiaan ja ylentää sydämensä, niin tuli hän häirityksi. Kukin uusi ilmoitus, mikä tuli hänelle leiristä, enensi hänen tyytymättömyyttään. Kun vihdoin tuli ehtoo, saapui sana, ettei hänen tarvinnut huolehtia miesten ehtoollisateriasta, mikä jo kauvan oli ollut valmiina. Hur, hänen poikansa ja pojanpoikansa aikoivat noudattaa Nunin ja Josuan kutsumusta.

Silloin tuli hänelle tukalaksi pidättää kyyneleittä Jos hän olisi sallinut niiden estämättä vuotaa, niin olisi hänen poskilleen vuotanut vihan ja loukatun naisarvon kyyneleitä eikä surun ja kaipion.

Ehtoovartion aikana kulki hänen ohitsensa sotilaita ja rivi riviltä kaikui heidän ilohuutonsa Josuan kunniaksi.

Sielläkin, missä sanat "luja ja vahva!" kuuluivat, ajateltiin häntä, joka kerran oli ollut hänelle kallis ja jota hän nyt vihasi, sen tunnusti hän vapaasti itselleen. Huudoillaan kunnioittivat hänen puolisoansa ainoasti hänen omat sukulaisensa. Oliko tämä kiitollisuutta siitä jalomielisyydestä, jolla hän nuoremman miehen hyväksi oli riisunut itseltään arvon, mikä hänelle yksin tuli? Nähdä puolisonsa niin ala-arvoiseksi asetetuksi leikkasi hänen sydäntään ja teki hänelle vielä pahempaa, kuin että Hur jätti hänet, tuon äsken naidun, yksin.

Ehtooateria efraimilaisten teltan edessä kesti kauvan. Ennen puoliyötä lähetti hän palvelijattaren levolle ja laskeutui alas odottamaan kotiin palajavaa, tunnustaakseen hänelle, mikä hänelle tuotti tuskaa, ja häntä harmitti sekä niitä hän halusi.

Hän luuli valvomisen, sellaisen sieluntuskan ohella, olevan helppoa. Mutta viimeisten päiväin ja öitten suuret ponnistukset ja liikutukset vaativat osansa, ja rukoillessaan nöyryyttä ja rakkautta Herraltaan valtasi uni hänet. Vihdoin ensimäisen aamuvartion aikana, hämärän alkaessa, pelästytti hänet unesta pasuunain törähdys, mikä ilmaisi lähestyvää vaaraa.

Silloin nousi hän pian ylös ja silmäiltyään puolisonsa vuodetta huomasi hän sen tyhjäksi. Mutta sitä oli käytetty ja hiekkapermannolla — sillä mattoja käytettiin ainoastaan teltan asuinhuoneessa — huomasi hän aivan vuoteensa vieressä Hurin jalkain jälkiä.

Hän oli seisonut aivan vieressä ja ehkäpä hänen nukkuessaan ikävöiden katsonut hänen kasvoihinsa.

Niin oli tapahtunutkin; hänen vanha orjattarensa ilmoitti sen kysymättä hänelle. Sillä herätettyään. Hurin oli hän nähnyt, kuinka hän oli varovasti valaissut Mirjamin kasvoja ja sitten kumartunut kauan aikaa hänen ylitsensä ikäänkuin häntä suudellakseen.

Se oli hyvä tieto ja se ilahdutti tuota yksinäistä vaimoa niin kovin, että hän unohti jäykän käytöksensä, mikä oli hänelle omituista, ja painoi huulensa tuon pienen kymärässä kulkevan ja hänen vanhempiansa palvelleen vaimon ryppyiselle otsalle. Sitten antoi hän nopeasti järjestää hiuksiansa, vaatettaa itsensä vaaleansiniseen juhlapukuun, jonka Hur oli hänelle lahjoittanut ja riensi ulos ottamaan häneltä jäähyväiset.

Sotajoukot olivat sillävälin järjestäytyneet. Alettiin purkaa telttiä ja Mirjam etsi turhaan kauvan aikaa puolisoansa. Vihdoin löysi hän hänet, mutta hän oli vakavassa keskustelussa Josuan kanssa ja huomattuaan hänet kulki kylmän väreitä naisprofeetan veressä, eikä hän saattanut lähestyä miehiä.

27 Luku.

Ankara taistelu oli odotettavana, sillä niinkuin vakoojat kertoivat, oli toisiakin erämaan heimoja liittynyt amalekilaisiin. Huolimatta siitä olivat heprealaiset kaksinkertaisesti heitä lukuisammat. Mutta kuinka paljon huonommat olivatkaan Josuan sotilaat sotaisessa kunnossa kuin heidän taisteluun ja hyökkäykseen tottuneet vastustajansa!

Vihollinen tuli etelästä, pyhän vuoren juurella olevasta kosteikosta, ja tämä oli heidän heimonsa ikivanha koti, heidän elättäjänsä, heidän ihanuutensa, heidän kaikkensa, ja ansaitsipa todellakin sen edestä vuodattaa viimeisen veripisaransa.

Josua, jonka nyt Moses ja koko kansa oli tunnustanut heprealaisen sotajoukon päälliköksi, vei uudestaan muodostetut osastonsa laakson leveimpään paikkaan, jossa hänellä oli parempi tilaisuus käyttää sotajoukkonsa enempi-lukuisuutta.

Hän antoi käskyn leirin purkamiseen ja sen uudestaan rakentamiseen tappelutantereeksi määrätyn tasangon Raphidimin pohjoispäähän, erääsen kapeaan paikkaan, mikä helpoitti telttain puolustusta. Ylipäällikkyyden leirin ja sotilaitten yli, jotka hän jätti sen suojaksi, antoi hän varovalle isälleen.

Hän oli tahtonut jättää Moseksen ja vanhemmat sukukunnan päälliköt hyvin varjellun leirin suojaan, mutta kansan suuri johtaja oli ennättänyt hänet ja noussut Hurin ja Aaronin kanssa graniittikalliolle, jonka korkeimmalta huipulta voitiin taistelua nähdä. Niinpä näkivät taistelijat Moseksen ja hänen molemmat kumppaninsa laakson yli kohouvan kallion huipulla ja tiesivät, että korkeimman uskottu ei lakkaisi rukoilemasta heille voittoa ja turvallisuutta.

Mutta jokainen halpakin mies sotajoukossa, jokainen vaimo ja vanhus leirissä tiesi tänä vaaran hetkenä löytää isäinsä Jumalan ja Josuan valitseman sotahuudon: "Jehova meidän lippumme!" yhdisti sotilaitten sydämet taistelun johtajan kanssa ja muistutti arinta ja tottumattomintakin sotilasta, ettei hän voinut askeltakaan astua eikä iskua sivaltaa, ellei Herra sitä huomaisi.

Nyt kajahtivat heprealaisten pasuunat ja sarvet yhä kovemmin; sillä amalekilaiset tunkivat tasankoa pitkin, minkä piti olla taistelun näyttämönä.

Se oli omituinen tappelutanner, jota tuo harjaantunut sotapäällikkö omasta ehdostaan ei olisi valinnut, sillä molemmin puolin rajoittivat sitä taivaan korkuiset, harmaat, jyrkästi kohoavat graniittiseinät. Jos viholliset voittivat, niin oli leirikin hukassa ja mitä keinoja sotataito tarjosi, täytyi tässä mitä ahtaimmalla tilalla käyttää.

Piirittää vihollinen tai odottamatta hyökätä hänen selkäänsä näkyi tässä mahdottomalta, mutta kallioittenkin täytyi päällikköä palvella; sillä missä vain kävi laatuun, oli hän käskenyt taitavien linkoojiensa ja harjaantuneitten joutsimiestensä kiivetä jyrkänteitä ylös ja ilmoittanut heille, milloinka heidän tuli ryhtyä taisteluun.

Jo ensi silmäyksellä huomasi päällikkö, ettei hän ollut liioitellut vastustajain suhteen, sillä ne, jotka taistelun alkoivat, olivat parrakkaita miehiä, ruskeilla, terävillä, miehuullisilla kasvojen piirteillä, joista mustat silmät täynnä taistelunhimoa ja julmaa vihaa leimahtelivat vastaan.

Niinkuin harmaapartainen, arpinen johtajakin, olivat kaikki solakoita, norjia miehiä. Harjaantuneiden sotilaitten tapaan heiluttivat he vaskista käyrämiekkaansa, mykevää kilpeä mustasta kovasta puusta, tai keihästä, joka kärjen kohdalla oli koristettu kamelin karvatöyhdöllä. Taistelunhuuto kaikui kovalta, julmalta ja kuolemaa uhoittavalta näiden miesten vahvoista rinnoista, sillä heidän oli joko voittaminen tai kudottaminen kalliimman omaisuutensa viholliselle.

Ensimäistä hyökkäystä vastustaakseen asettui Josua niiden etunenään, jotka hän oli varustanut egyptiläisten suurilla kilvillä ja keihäillä, ja urhoollisen päällikkönsä kehoittamina vastustivat nämä hyvän aikaa, erittäinkin kun tuo ahdas aukko taistelutantereelle esti vihollista käyttämästä kaikkia voimiansa.

Mutta kun vihollisen jalkaväki peräytyi ja joukko sotilaita nopeilla dromedareilla syöksi heprealaisia vastaan, pelästyi moni noiden suurien ja harvinaisten eläinten outoa näkyä, joita he ainoastaan kuulon kautta tunsivat.

Surkeasti huutaen heittivät he kilvet pois ja pakenivat. Missä aukko ilmestyi, ajoi ratsastaja dromedarin sinne ja tavoitteli ylhäältä pitkällä, terävällä kilvellään vastustajaansa. Silloin ajattelivat sellaiseen hyökkäykseen tottumattomat paimenet vain omaa pelastustaan ja moni painui pakosalle; sillä äkkinäinen kauhistus valtasi hänen, kun hänen silmänsä tapasi vihollisen säihkyvän silmäyksen tai hänen korviinsa sattui jonkun raivoisan amalekilaisvaimon kipeä, vihainen huuto. Amalekilaisvaimotkin olivat lähteneet taisteluun yllyttääkseen miestensä rohkeutta ja peloittaakseen vihollista. He pitelivät vasemmalla kädellään nahkaisista hihnoista, jotka riippuivat satuloista, ja antoivat eläimen laahata itseään, mihinkä se vain ohjattiin. Viha näkyi terästyttäneen tuota heikkoa naisen sydäntä vastoin kuoleman pelkoa, sääliä ja naisellista kainoutta, ja näiden raivotarten hirvittävä huuto riisti monelta rohkeammaltakin heprealaiselta rohkeuden.

Mutta tuskin huomasi sotapäällikkö joukkojensa pakenevan, ennenkuin hän veti hyötyä tästä onnettomuudesta ja käski heidän peräytymään vielä edemmäksi ja avaamaan viholliselle pääsyn laaksoon; sillä hän sanoi itselleen, että hän voipi paremmin käyttää sotilaittensa suurempaa joukkoa, niin pian kuin tulisi mahdolliseksi ahdistaa vihollista edestäpäin ja molemmilta puolin ja antaa linkoojien ja joutsiampujain ryhtyä taisteluun.

Efraim ja hänen rohkeimmat kumppaninsa, jotka häntä ympäröivät sanansaattajina, lähetettiin nyt laakson pohjoiseen päähän ja niiden osastojen johtajain luo, jotka siellä seisoivat järjestettyinä, ilmoittamaan heille, mitä hän tarkoitti ja antamaan heille käskyn kulkemaan eteenpäin.

Nopeina niinkuin gasellit riensivät nuo kevytjalkaiset paimenpojat pois ja pian nähtiin, että sotapäällikkö oli oikeassa; sillä niinpian kuin amalekilaiset olivat saapuneet laakson keskelle, hyökättiin heidän kimppuunsa kaikilta puolin, ja monet, jotka rohkeasti syöksivät eteenpäin, vaipuivat, miekkaa tai keihästä heiluttaessaan, hiekkaan, kun linkoojain ympyriäinen kivi ja joutsimiesten terävä nuoli kallionkieliltä sattui heihin.

Moses viipyi sillävälin Aaronin ja Hurin kanssa kalliolla, mikä kohosi taistelutantereen yläpuolella.

Tuolta tarkasteli hän taistelua, johonka hän, joka rauhan töissä oli harmahtunut, ainoastaan sydämellä ja sielulla otti osaa.

Ei mikään liike, ei mikään ystävän tai vihollisen ylennetty tai vaipuva miekka välttänyt hänen väijyvää silmäystään; mutta kun taistelu oli alkanut ja sotapäällikkö viisaasti oli avannut vastustajalle tien sotajoukkonsa sydämeen, huusi Hur harmaalle jumalanmiehelle: "Minun emäntäni, sinun sisaresi korkea henki näki kuitenkin oikein, Nunin poika on menettänyt korkeimman kutsumuksen. Millainen johto! Me olemme lukuisemmat ja vihollinen tunkeutuu estämättä sotajoukon keskustaan. Niinkuin ruokomeren vesi Herran käskystä väistyi syrjään, niin väistyvät joukkommekin ja lisäksi, niinkuin näyttää, sotapäällikkönsä käskystä."

"Nielläksensä amalekin, niinkuin meren aallot nielivät egyptiläiset", kuului Moseksen vastaus.

Sitten ojensi hän ylennetyt käsivartensa taivasta kohti ja huusi:

"Katsos alas, Jehova, kansaasi, joka on uudessa ahdistuksessa. Terästä hänen käsivartensa ja teroita hänen silmänsä, jonka sinä miekaksesi valitsit! Lainaa hänelle apua, jonkas hänelle lupasit, nimittäessäsi hänet, Hosean, Josuaksi. Ja jos ei sinulle enään ole soveliasta, että hän, joka näyttäytyi vahvaksi ja lujaksi, niinkuin päälliköllesi sopii, johtaa sotilaitamme taisteluun, niin asetu sinä taivaan sotajoukoilla sinun omiesi etunenään, että he kukistaisivat kansasi viholliset."

Niin rukoili jumalanmies korkealle ylennetyillä käsivarsilla eikä lakannut rukoilemasta Jumalaa, jonka korkea tahto ohjasi hänen omaansa, ja pian kuiskasi Aaron hänelle, että vihollista ahdistettiin kovasti ja että heidän sotilaansa rohkeus näyttäytyi suureksi. Josua oli milloin täällä, milloin tuolla, ja jo harvenivat vihollisen rivit, sill'aikaa kuin heprealaisten näkyivät lisääntyvän.

Ja Hur vahvisti tätä puhetta ja lisäsi siihen ettei voitu kieltää Nunin pojalta väsymätöntä intoa ja sankarinmoista kuoleman halveksimista. Juuri oli hän sotatapparallaan kaatanut erään julmimman amalekilaisjohtajan.

Silloin hengähti Moses syvästi, antoi käsivarsiensa vaipua ja seurasi jännitetyllä tarkastavaisuudella taistelun menoa, mikä hänen allaan riehui ja raivosi, kohisi ja pauhusi.

Aurinko oli sillävälin saavuttanut puolipäiväkorkeutensa ja loisti paahtavana taistelevien päällä. Laakson harmaista graniittiseinistä virtaili vielä palavampi kuumuus ja nuo kolme miestä kalliolla olivat jo kauvan tunteneet hien tippuvan hehkuvilta otsiltaan. Kuinka raskauttakaan puolipäivän kuumuus tuolla alhaalla taistelua, kuinka mahtoikaan tomuun kaatuneitten veriset haavat polttaa!

Moses tunsi tämän kaiken, niinkuin olisi hän itse kärsinyt, sillä hänen järkähtämättömästi luja sielunsa oli rikas säälistä ja hän oli ne, jotka olivat hänen vertansa ja joiden edestä hän eli ja vaikutti, rukoili ja ajatteli, sulkenut sydämeensä niinkuin isä lapsensa.

Hänen kansalaistensa haavat surettivat häntä, mutta ylpeästä ilosta sykki hänen sydämensä nähdessään, kuinka ne, joiden arka alamaisuus vähää ennen oli sytyttänyt hänen vihansa, oppivat itseänsä puolustamaan ja hyökkäämään, kun toinen nuori joukko, toisen peristä hänen allaan kaikuvalla huudolla: "Jehova meidän lippumme!" syöksyi vihollista vastaan.

Josuan komeassa sankariolennossa näki hän kansansa jälkeläiset sellaisina kuin hän niitä ajatteli ja toivoi, ja nyt ei hän enään epäillyt, että Herra itse oli kutsunut Nunin pojan sotapäälliköksi. Niin kirkkaasti kuin tänä hetkenä oli hänen jalo hallitsijasilmänsä harvoin loistanut.

Mutta mitä se oli?

Aaroninkin huulilta tunkeutui kauhistuksen huuto ja Hur nousi peljästyneenä ja katsahti levottomasti pohjaanpäin; sillä tuolta, missä kansan teltat olivat, kuului uusi taistelun huuto ja väliin surkeita valituksia, mitkä eivät ainoasti kuuluneet lähtevän miehistä, vaan myöskin naisista ja lapsista.

Hyökkäys tehtiin leiriä vastaan. Eräs amalekilaisjoukko oli kauvan ennen tappelun alkua eronnut toisista ja ainoasti sille tunnetun vuorisolan kautta löytänyt tien leiriin.

Silloin ajatteli Hur nuorta vaimoaan, Aaronin sisällisen silmän eteen kuvautui Eliseba, hänen uskollinen emäntänsä, hänen lapsensa ja lastensalapset ja molemmat katselivat rukoilevin silmin Mosesta päästämään heitä niiden avuksi, jotka olivat heille rakkaimmat, mutta ankara johtaja kielsi heiltä sen ja piti heitä luonaan.

Sitten kohotti hän jälleen, suoraksi ojentuneena, sydämensä ja kätensä taivasta kohti. Sydämellisellä hartaudella avuksihuusi hän korkeinta eikä lakannut rukouksesta, ja jota enemmän aika kului, sitä palavammaksi tuli hänen rukouksensa, sillä mitä taistelijat olivat voittaneet, näkyi menetetyksi. Kukin uusi silmäys taistelukentälle, kukin tieto, jonka hän sai seuralaisiltaan, kun hänen Herransa Jumalansa luona viihtyvä sielunsa oli ollut sokea ja kuuro vuoren alapuolella olevalle näytelmälle, raskautti hänen murheittensa kuormaa.

Josua oli vahvan osaston etunenässä lähtenyt taistelusta ja hänen mukanaan Bezaleet, Hurin pojanpoika, Oholiab, hänen rakkain toverinsa, nuori Efraim ja Ruben, Milcan puoliso.

Sydän täynnä voitontoivetta oli Hur seurannut heitä silmillään; sillä he olivat varmaankin taistelusta eronneet pelastaakseen leirin. Tarkkaavin korvin kuunteli hän nyt pohjaanpäin, ikäänkuin aavistaisi hän, kuinka lähelle yksityiset katkelmaiset huudon ja valituksen äänet koskivat häntä, kun tuuli niitä toi hänelle teltoista.

Vanha Nun oli asettunut puolustukseen ja taistellut miehuullisesti leiriin hyökkäävää amalekilaisjoukkoa vastaan; mutta huomattuaan, että Josuan hänen komennettavakseen antamat joukot eivät voineet vastustajain hyökkäystä kauvemmin kestää, oli hän pyytänyt päälliköltä apua. — Josua uskoi oitis taistelun johdon Judan sukukunnan toiselle päämiehelle, Naheson'ille, sekä Urille, Hurin pojalle, joka oli kunnostanut itsensä rohkeudella ja viisaudella, ja kiiruhti toisten valittujen kanssa isänsä avuksi.

Silmänräpäystäkään ei hän ollut hukkaan menettänyt ja kuitenkin oli kaikki päätetty, kun hän ilmestyi taistelukentälle; sillä hänen lähestyessään leiriä olivat amalekilaiset jo murtaneet hänen joukkojensa läpitse, katkaisseet hänet heistä ja syösseet leiriin.

Ensiksi pelasti sotapäällikkö tuon urhoollisen ukon vihollisista; mutta sitten olivat erämaan pojat karkoitettavat teltoista ja nyt syntyi ankara taistelu, mies miestä vastaan ja rinta rintaa vastaan, ja itse voi hän olla ainoastaan yhdessä paikassa ja täytyi jättää nuoren miehistön huoleksi menetellä kussakin yksityisessä kohdassa oikein.

Täälläkin korotti hän sotahuudon: "Jehova meidän lippumme!" ja syöksi samalla Hurin päämiestelttaa vastaan, jonka vihollinen ensiksi oli valloittanut ja missä taistelu kuumimmasti raivosi.

Teltan oven edessä peittivät jo monet, ruumiit maata ja riehuvat amalekilaiset taistelivat vielä heprealaisjoukon kanssa; mutta sisältä kuului surkeita hätähuutoja.

Lentävin askelin juoksi hän kynnyksen ylitse ja nyt tarjoutui hänelle näytelmä, mikä täytti tuon pelkäämättömänkin kauhulla; sillä avaran telttapermannon vasemmalla puolella kierittelivät heprealaiset ja amalekilaiset sekaisin taistellen verisillä matoilla, mutta oikealla huomasi hän Mirjamin ja muutamia hänen palvelijattareitansa, joiden kädet viholliset olivat sitoneet.

Miehet olivat aikoneet viedä heidät pois kalliina saaliina, mutta eräs amalekilainen vaimo, joka riehuen vihasta, kostonhimosta ja mustasukkaisuudesta tahtoi jättää nuo vieraat naiset liekkien valtaan, puhalsi hiiliin liedellä ja sai ne Mirjamin päästä tempaamalla hunnulla syttymään ilmivalkeaan.

Kauhea melu täytti tuon avaran naisten huoneen, kun Josua juoksi telttaan.

Täällä riehuivat taistelevat miehet, tuolla päästivät naisprofeetan palvelijattaret kovan huudon ja huomattuaan lähestyvät huusivat he apua ja pelastusta.

Heidän emäntänsä oli kuoleman kalpeana polvillaan tuon saman ylhäisen vihollispäällikön edessä, jonka vaimo uhkasi häntä valkean kuolemalla.

Niinkuin maasta nousseesen henkeen tuijotti hän pelastajaansa, ja mitä nyt tapahtui, painui Mirjamin muistoon niinkuin rivi verisiä, kauheita, epäjärjestyksessä olevia ja kuitenkin unohtumattomasti ihania kuvia. Ensiksi oli siellä amalekilainen päällikkö, joka oli sitonut hänet, ihmeteltävä sankariolento.

Vuoriensa kaltainen kotka oli tämä ahavoitunut sotilas rohkealla käyränenällään, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä. Mutta kohta oli toinen mittaava itsensä hänen kanssaan, mies, joka ei ollut kallis hänen sydämelleen.

Usein oli hän verrannut hänen leijonaan, mutta ei koskaan ollut hän enemmän erämaan kuninkaan kaltainen kuin nyt.

Peljättäviä ja väkeviä olivat kumpikin. Ei kukaan olisi voinut sanoa, kuka heistä joutuisi tappiolle, kuka voittaisi; mutta hänelle oli sallittu katsella heidän taisteluaan ja jo oli kuumaverinen erämaan poika kohottanut sotahuutonsa ja hyökännyt miettivämmän heprealaisen niskaan.

Ettei voi elää, jos sydän minuutiksikaan lakkaa tykyttämästä, tiesi kukin lapsikin, ja kuitenkin tunsi hän, että hänen sydämensä seisoi hiljaa, niinkuin jähmettynyt ja kivettynyt, kun leijona joutui vaaraan sortua kotkan alle, kun viimemainitun kirkas veitsi vilahti ja hän huomasi veren vuotavan toisen olkapäästä.

Mutta nyt oli tuo jähmettynyt sydän jälleen elpynyt, jopa ruvennut tykyttämään nopeammin kuin koskaan ennen; sillä äkkiä oli tuosta leijonamielisestä sotilaasta, jota vastaan hän vielä kantoi katkerata vihaa, uudelleen ja niinkuin ihmeen kautta tullut hänen nuoruutensa ystävä. Pasuunain ja kimbaalein kaikuvalla äänellä oli rakkaus jälleen herännyt kulkeakseen riemuitsevalla ilolla hänen äsken vielä autioon ja kurjaan sieluunsa. Mikä hänet oli erottanut hänestä, oli äkkiä unohtunut ja haudattu, ja hartaammin ei oltu koskaan korkeinta rukoiltu kuin tuossa lyhyessä rukouksessa hänen puolestaan, mikä nyt hänen sydämestään tunkeutui. Ja yhtä palava kuin hänen rukouksensa oli, yhtä pian se kuultiinkin; sillä kotka oli kukistunut ja hänen siipensä katkaistu leijonan valtavalla voimalla.

Silloin olivat Mirjamin silmät pimenneet ja ainoastaan niinkuin unessa oli hän tuntenut, kuinka Efraim oli katkaissut siteet hänen jäseniltään.

Pian senjälkeen toipui hän täydellisesti ja nyt huomasi hän jaloissaan voitetun vihollisen verisen ruumiin ja teltan toisella puolen ruumiita ja haavoitettuja maassa, amalekilaisia ja heprealaisia ja heidän seassaan useita hänen puolisonsa orjista. Mutta kaatuneitten vieressä seisoivat suorina ja voitoniloisina hänen kansansa reippaat sotilaat ja heidän keskellään vanha, arvokas Nun sekä Josuakin, jonka haavat isä sitoi.

Hän huomasi, että se oli hänen eikä kenenkään toisen tehtävä ja häntä kouristi syvä häpeä, polttava tuska, ajatellessaan, mitä hän tätä miestä vastaan oli rikkonut.

Hän ei tietänyt, kuinka hän, joka oli valmistanut hänelle niin syvän tuskan, voisi jälleen tehdä sen hyväksi, kuinka hän voisi palkita, mitä hän oli hänelle velkaa.

Hänen sydämensä halusi sovinnollista sanaa hänen suustaan ja sentähden lähestyi hän häntä, verisen permannon yli, polvillaan; mutta naisprofeetan puheliaat huulet olivat niinkuin halvatut, eivätkä voineet löytää oikeata sanaa, kunnes äkkiä hänen ahdistetusta rinnastaan äänekkäästi ja rukoilevasti tunkeutui huuto:

"Josua, oi Josua! Minä olen raskaasti tehnyt syntiä sinua vastaan ja tahdon katua sitä koko elämäni ajan; älä halveksi kiitollisuuttani! Älä karkoita sitä tyköäsi, ja jos voit, niin anna minulle anteeksi!"

Enempää ei hän olisi voinut sanoa; mutta silloin — ja sitäkään ei hän tulisi koskaan unohtamaan — olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen silmistään ja Josua oli vastustamattomalla voimalla, vaan kuitenkin lempeällä kädellä, nostanut hänet maasta, niinkuin äiti langenneen lapsensa, ja hänen suustaan oli hän kuullut lempeitä, ystävällisiä, anteeksi antavaisia sanoja. Hänen kädenpuristuksensakin oli vakuuttanut häntä, ettei hän enään ollut vihainen hänelle.

Mirjam piti vielä hänen kättään omassaan ja kuuli hänen vakuutuksensa, ettei hän kuulisi Josuan nimeä kenenkään suusta mieluummin kuin hänen.

Sotahuudolla: "Jehova meidän lippumme!" oli hän vihdoin kääntänyt selkänsä hänelle ja vielä kauvan kaikui sen kirkas kaiku ja hänen sotilaittensa innostunut huuto hänen sisällisissä korvissaan.

Vihdoin vallitsi hiljaisuus hänen ympärillään ja hän tiesi vain, ettei hän koskaan ennen eikä myöhemmin ollut itkenyt niin kuumasti ja katkerasti kuin tuona hetkenä. Myöskin oli hän tehnyt kaksi juhlallista lupausta Jumalalle, joka oli kutsunut hänet profeetakseen.

Mutta molemmat, joita ne lupaukset koskivat, olivat silloin taistelun melskeessä.

Toinen oli jälleen vienyt joukkonsa pelastetusta leiristä vihollista vastaan, toinen tarkasteli yhdessä kansan johtajan kanssa yhä raivoisammin riehuvaa taistelua.

Josua tapasi kansansa kovassa ahdingossa. Täällä he peräytyivät, tuolla he vastustivat vielä heikosti erämaan poikain hyökkäystä. Mutta Hur katseli kasvavalla huolella taistelun menoa, sillä leirissä näki hän vaimonsa ja pojanpoikansa, allansa taas poikansa kuoleman vaarassa.

Hänen isällistä sydäntään suretti nähdessään Urin perääntyvän; mutta hänen uudelleen tunkeutuessaan eteenpäin ja tehdessään hyvin johdetulla hyökkäyksellä vahinkoa viholliselle oikaisi hän itsensä iloisesti ja olisi kernaasti huutanut hänelle jonkun ylistelevän sanan.

Mutta kenenkä korva olisi ollut kyllin tarkka eroittamaan yksityisen miehen ääntä aseitten kalskeesta ja sotahuudosta, vaimojen kirkunasta ja haavoitettujen valituksesta, kamelein innoittavasta röhkimistä, pasunain ja torvien toitotuksista?

Nyt oli etummainen amalekilaisjoukko tunkeutunut niinkuin kiila heprealaisten takimmaisiin riveihin.

Jos tälle onnistui raivata jälkeen tulevaisille tietä ja yhdistyä siihen osastoon, joka hyökkäsi leiriin, niin oli taistelu menetetty ja kansan perikato vahvistettu, sillä laakson eteläisessä aukossa seisoi vielä joukko amalekilaisia, jotka eivät olleet taisteluun ryhtyneet ja näkyivät olevan määrätyt suojelemaan kosteikkoa pahimmassa tapauksessa viholliselta. Silloin tapahtui uusi käänne. Erämaan pojat olivat jo taistelleet niin kauvaksi eteenpäin, että linkoojain ja ampujain laukaukset tuskin enään tavoittivat heitä. Elleivät he jäisi joutilaiksi, täytyi heidän tulla taistelutantereelle kutsutuiksi.

Hur olisi jo kauvan sitten huutanut Urille muistamaan heitä ja käyttämään heitä uudelleen; mutta nyt ilmeni äkkiä nuorukaisolento, joka sukkelana kuin Vuorikauris lähestyi heitä leirin puolelta, kiiveten ja hypäten kalliolta toiselle.

Saavuttuaan ensimäisten ampujain luo puhui hän heidän kanssansa, teki merkkejä seuraaville, jotka kertoivat niitä jälleen ja vihdoin laskeutuivat he kaikki laaksoon, nousivat sitten yhdessä läntistä kallionseinää miehen korkeudelle asti ja katosivat äkkiä ikäänkuin vuori olisi heidät niellyt.

Nuorukainen, jota linkoojat ja ampujat seurasivat, oli Efraim.

Musta varjo kallionseinässä, johonka hän toisten kanssa katosi, lienee ollut joku rotkon aukko ja tämän kautta riensivät he arvattavasti niiden luo, jotka seurasivat Josuaa leirin avuksi.

Niin uskoi ei vain Hur, vaan Aaronkin ja edellinen alkoi jälleen epäillä Josuan kutsumusta; sillä mikä teltoissa olijoille piti tulla hyödyksi, heikonsi sotajoukkoa, jonka johto oli hänen poikansa ja virkatoverinsa Nahesonin velvollisuutena.

Taistelu leiristä oli jo kestänyt useita tunteja ja Moses ei lakannut rukoilemasta taivaasen ojennetuilla käsillä, kun amalekilaisille onnistui ankara hyökkäys.

Silloin kokosi kansan johtaja voimansa rukoillakseen uudelleen korkeinta, mutta väsyneen polvet horjuivat ja hänen uupunut käsivartensa vaipui alas. Mutta hänen sielunsa oli säilyttänyt jäntevyytensä, hänen sydämessään asui halu pitämään kiinni hänestä, joka johtaa taisteluja.

Johtaja ei tahtonut olla joutilaana tässä taistelussa ja hänen aseensa oli rukous.

Niinkuin lapsi, joka ei jätä äitiään, ennenkuin hän antaa sille, mitä se ilman itsekkäitä tarkoituksia sisarilleen rukoilee, riippui hän rukoillen kiinni kaikkivaltiaassa, joka tähän asti oli osoittautunut isänä hänelle ja hänen omilleen ja pelastanut heidät vaikeimmista vaaroista.

Mutta hänen ruumiinsa oli uupunut ja sentähden huusi hän seuralaisilleen ja he sysäsivät hänelle kallion lohkareen, jonka päälle hän istahtui ahdistaakseen uusilla rukouksilla korkeimman sydäntä.

Siellä istui hän ja vaikka hänen väsyneet jäsenensä kielsivätkin häneltä palvelustaan, oli hänen sielunsa kuitenkin hänelle kuuliainen ja yleni hartaasti ihmisen kohtalon johtajan luoksi.

Mutta hänen käsivartensa puutuivat puutumistaan ja vaipuivat vihdoin alas, niinkuin raskaitten lyijypainojen painamat, ja kuitenkin oli hänelle sitten monta vuotta tullut tarpeeksi ojentaa niitä taivasta kohti, kun hän kaikella hartaudella rukoili Jumalaa korkeudessa.

Sen tiesivät hänen kumppaninsa ja he luulivat huomanneensa, että niin usein kuin suuren johtajan kädet vaipuivat voittivat Amalekin pojat uuden edun. Sentähden tukivat he innollisesti hänen käsivarsiansa, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolen, ja vaikkei tuo valtava mies voinut enään ymmärrettävillä sanoilla korottaa ääntänsä, vaikka hänen jättiläismoinen ruumiinsa horjui sinne ja tänne ja vaikka useammin kuin kerran tuntui hänestä ikäänkuin kivi, joka häntä kantoi, laakso ja koko maa heiluisi, pysyivät kuitenkin hänen silmänsä ja kätensä ylöspäin ojennettuina. Silmänräpäystäkään ei hän lakannut korkeinta avuksi huutamasta, kunnes äkkiä leiristä kuului raikas voitonhuuto, kajahdellen laakson kallioisista seinistä.

Josua oli taaskin ilmestynyt taistelutantereelle ja ryntäsi vastustamattomalla voimalla omiensa etunenässä vihollista vastaan.

Tästä silmänräpäyksestä sai taistelu uuden näön. Tosin oli vielä ratkaisu epätietoinen ja Moses ei voinut olla ylentämättä sydäntään ja tuettuja käsiään, mutta vihdoin, vihdoin tuli tämä viimeinen taistelu päätökseen. Amalekilaisten rivit horjuivat ja pakenivat vihdoin hajallaan ja arkoina laakson eteläiseen aukkoon, josta he olivat tulleet.

Sieltäkin kuului huutoa ja tuhansilta huulilta raikui riemullisesti: "Jehova meidän lippumme!" "Voitto!" ja taaskin: "voitto!"

Silloin irroitti jumalan mies käsivartensa kumppaneinsa tukevilta olkapäiltä, heilutti niitä vapaasti ja korkealla ja huusi uudistetulla, ihmeellisesti virkistyneillä voimilla: "Kiitos olkoon Jumalan ja Herran! Jehova meidän lippumme! Kansa on pelastettu!"

Sitten pimenivät väsyneen silmät. Mutta kohta senjälkeen nosti hän silmänsä ja näki, kuinka Efraim ampujain ja linkoojain kanssa hyökkäsi amalekilaisjoukon päälle, joka seisoi laakson eteläisessä aukossa, sill'aikaa kuin Josua ajoi erämaan poikain päävoimaa heidän pakenevia veljiään kohti.

Sotapäällikkö oli vangeilta saanut tietää eräästä rotkosta, minkä kautta keveät kiipeäjät pääsivät erääsen sotatiehen, mikä johti taistelutantereen eteläiseen päähän ja Efraim oli, hänen käskylleen kuuliaisena, tätä vaivaloista polkua pitkin, joutsimiesten ja linkoojain kanssa, hyökännyt vastustajain selkään.

Kahdelta puolin ahdistettuina, harvalukuisina ja pelkureina luopuivat Amalekin pojat taistelusta ja nyt näyttäytyi, kuinka erämaan, tässä vuoristossa, kasvaneet lapset ymmärsivät käyttää jalkojaan, sillä heidän johtajansa merkki annettua pistivät, he dromedarit kuoliaaksi ja lensivät sitten kaikille suunnille niinkuin tuulen kuljettamat höyhenet. Jyrkkiä kallionrinteitä myöten, jotka näkyivät ihmisille käymättömiltä, kiipesivät he käsin ja jaloin sukkelina kuin oravat, mutta monet muut pakenivat sen rotkon kautta, minkä vangitut orjat Josualle ilmoittivat.

28 Luku.

Suurempi osa amalekilaisista oli kaatunut tai makasi haavoitettuna taistelutantereella; sotapäällikkö tiesi myös että nuo toiset erämaan heimot jotka heihin olivat liittyneet, tapansa mukaan, tulisivat jättämään kaatuneet ja pakenemaan omille mailleen.

Kuitenkin oli mahdollista, että epätoivo antaisi pakeneville rohkeutta ei jättämään ilman miekan iskua kosteikkoa heprealaisten käsiin.

Mutta Josuan sotilaat olivat liiaksi väsyneet oitis johdatettaviksi eteenpäin.

Itse oli hän vuotanut useista helpoista haavoista ja viimeisten päiväin vaivat tuntuivat rasittavan hänen rautaista ruumistaan.

Lisäksi laskeutui aurinko, joka tappelun aljettua ei ollut vielä kauvan ylhäällä ollut, ja jos mieli väkivallalla tunkeutua laaksoon, ei ollut pimeässä tappeleminen.

Mitä hän ja vielä enemmän hänen urhoolliset sotilaansa tarvitsivat, oli lepoa aamuhämärään.

Ympärillään näki hän iloisia, ylpeästä itsetunnosta loistavia kasvoja ja laskiessaan nuo eriosastot menemään pois, iloitakseen omiensa joukossa leirissä, voitosta, päästi kukin joukko, joka väsyneenä ja hitaasti kulki hänen ohitsensa, niin raikkaasti kaikuvan huudon, ikäänkuin olisivat he unohtaneet väsymyksen mikä vähää ennen oli taivuttanut heidän päänsä ja raskauttanut heidän jalkansa.

"Terve Josualle!" "Terve voittajalle!" kaikui kallioseinistä, sittenkuin viimeiset osastot olivat hänen silmistään kadonneet. Mutta paljon selvemmin kaikuivat hänen sisässään sanat, joilla Moses oli kiittänyt häntä, ja ne olivat kuuluneet: "Korkeimman miekaksi, vahvaksi ja lujaksi, olet sinä osoittautunut. Niinkauvan kuin Herra on sinun apusi ja Jehova lippusi ei meidän tarvitse peljätä vastustajaa!"

Vielä oli hän tuntevinaan suuren jumalan miehen suutelon otsallaan ja päälaellaan, kun hän painoi hänet kaiken kansan edessä rintaansa vasten eikä ollut hänen helppoa hillitä voimallista liikutustaan, minkä tämän seurauksista rikkaan päivän päätös hänessä herätti.

Harras halu tulla itsessään selville, ennenkuin hän jälleen sekaantui riemuitsevaan joukkoon ja tapasi isäänsä, jolle tuli osa kaikesta suuresta, mikä hänen sieluansa liikutti, pidätti hänet taistelutantereella.

Se oli tullut paikaksi, missä kauhu ja hirmu hallitsivat, sillä paitsi häntä olivat sen jättäneet kaikki, joita ei kuolema, eikä kovat haavat estäneet.

Korpit, jotka olivat vaeltajia seuranneet, lentelivät ruumisten yli ja uskalsivat asettua runsaasti katetun pöydän ääreen. Veren haju oli houkutellut petoeläimet heidän vuoristaan ja louhisista lymypaikoistaan ja heidän ulvomisensa ja ahnas haukuntansa kuului kaikilta puolin.

Kun sitten pimeys seurasi hämärää, alkoivat valot liehua verisellä maalla. Niiden avulla saattoivat orjat ja ne, jotka kaipasivat omaisiaan, eroittaa ystävän vihollisesta, haavoitetun kuolleesta ja moni valitus kovasti haavoitetun rinnasta sekaantui noiden mustain lintujen lääkkymiseen ja nälkäisten sakaalien ja hyenain, kettujen ja pantterien ulvomiseen.

Mutta Josua tunsi tappelutantereen kauhut eikä peljännyt.

Kallioon nojautuneena näki hän samat tähdet, jotka olivat valaisseet häntä teltan edessä Taniksen leirissä silloin kuin hän elämänsä päättävimpänä hetkenä oli ollut suurimmassa epäröimisessä. Sitten oli kuukausi kulunut ja kuitenkin oli tämä lyhyt aika ollut mitä suurimman muutoksen todistajana hänen sisällisessä ja ulkonaisessa elämässään.

Mikä hänestä tuona yönä teltan edessä, missä kuumetautinen Efraim lepäsi, oli näyttäytynyt suurelta, ihanalta ja saavutettavalta, se oli tänään turhaa ja arvotonta.

Sitä kunniaa ja arvoa, jolla vieraan kansan oikullinen, heikko kuningas voi tehdä hänet suureksi ja rikkaaksi, ei hän enään kysynyt. Mitä oli hyvin järjestetty ja harjaantunut sotavoima, jonka päälliköitten joukkoon hän niin suurella ylpeydellä oli lukenut itsensä?

Tuskin käsitti hän, että oli ollut aika, jolloin hän ei ollut pyrkinyt ylemmäksi kuin komentamaan yhä useampia egyptiläisiä, jolloin hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hänelle annettiin uusi arvonimi tai loistava kunnian-osoitus sellaisilta, joita hän piti vähimmän kunnioituksen ansainneina.

Egyptiläisiltä oli hän odottanut kaikki, omalta kansaltaan ei mitään.

Vielä samana yönä teltan edessä oli hänestä tuo suuri joukko hänen kansalaisistaan ollut vastenmielinen, halpa-arvoisessa päivätyössä turmeltunut hylkyväki.

Laumain omistaja oli hänen isänsäkin, ja jos hän pitikin häntä suuressa arvossa, niin tapahtui se, huolimatta hänen säädystään, syystä, että hänen koko olentonsa vaati kunnioitusta, että tuon ihanan ukon tulinen tuoreus vaati rakkautta jokaiselta ja ennen kaikkia häneltä, hänen kiitolliselta pojaltaan.

Koskaan ei hän ollut lakannut kernaasti tunnustaumasta hänen omakseen, mutta muutoin oli hän pyrkinyt asetovereinsa seassa niin käyttäytymään, että he unohtivat hänen syntyperänsä ja pitäisivät häntä joka suhteessa vertaisenaan. Hänen kantaäitinsä Asnath, Joosepin puoliso, oli ollut egyptiläinen ja hän oli siitä kerskaillut Ja nyt tänään!

Jokaisen olisi hän antanut tuntea harminsa, joka olisi kutsunut hänet egyptiläiseksi, ja mitä hän vielä viimeisen uuden kuun aikana olisi mielellään salannut häpeänä, se saattoi hänet seuraavana uudenkuun yönä, mikä tähtikirkkaana alkoi, nostamaan ylpeänä päätänsä.

Mikä ylevä tunne oikeutetulla itsetietoisuudella tuntea itsensä siksi kuin hän oli!

Valheelta, lippunsa alituiselta hylkäämiseltä tuntui nyt hänestä hänen elämänsä ja toimintansa egyptiläisenä päällikkönä. Hänen totuutta rakastava mielensä riemuitsi tiedossa, että hänen sukuperänsä halpamainen kieltäminen ja salaaminen oli päättynyt.

Iloisella kiitollisuudella tunsi hän olevansa sen kansan jäsen, jota korkein piti kaikkia muita kansoja etevämpänä, ja kuuluvansa yhdyskuntaan, jonka seassa halvinkin, jopa lapsikin, rukoilevasti ylensi kätensä yhden Jumalan luo, jonka egyptiläisten etevämmät henget ympäröivät salaisuuden rajoituksilla syystä että he pitivät kansaansa liian heikkona ja tylsänä kestämään hänen valtavan suuruutensa edessä ja käsittämään sitä.

Ja tämä yksi ainoa Jumala, jonka edessä koko egyptiläisten kirjava epäjumalan maailma haihtui mitättömäksi, oli valinnut hänen, Nunin pojan, hänen lukuisten kansalaistensa joukossa valitun kansansa sankariksi ja suojelijaksi ja lahjoittanut hänelle nimen, joka vakuutti häntä hänen avustaan.

Olla Jumalalleen kuuliainen ja hänen suojeluksensa alla, pyhittää omalle kansalleen verensä ja henkensä, korkeampaa päämaalia ei hän luullut kenenkään asettaneen itselleen. Hänen mustat silmänsä säihkyivät tulisina ja kirkkaina sitä ajatellessaan. Sydän tuntui hänestä liian ahtaalta kaikelle rakkaudelle, jolla hän tahtoi veljiään sovittaa, mitä hän varhaisempina vuosina oli heitä vastaan rikkonut.

Tosin oli hän toiselle kadottanut ylevän, jalon naisen, jonka hän oli toivonut saavansa omistaa, mutta tämä ei mitenkään häirinnyt hänen sielunsa iloista innostusta, sillä hän oli lakannut häntä halajamasta, niin ylevänä kuin hänen kuvansa seisoikin hänen sielunsa edessä. Nyt ajatteli hän häntä vain levollisella kiitollisuudella; sillä hän tunnusti kernaasti itsekseen että hänen uusi elämänsä oli alkanut tuona ratkaisevana yönä, jolloin Mirjam oli antanut hänelle esimerkin uhrata kaikki, jopa rakkaimmankin, Jumalalleen ja kansalleen.

Mitä naisprofeetta oli rikkonut häntä vastaan, sen oli hän muistostaan kadottanut; sillä hän oli tottunut unohtamaan, mitä hän oli anteeksi antanut. Nyt tunsi hän vain velkansa suuruuden hänelle. Ihanana puuna, joka kohoaa taivasta kohti, missä kaksi vihollista maata koskettavat toinen toistaan, seisoi Mirjam hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä. Vaikka rakkaus olikin hautaan kannettu, niin ei kumpikaan koskaan voinut lakata kulkemasta samalla tiellä samaa päämaalia kohti.

Vielä kerran silmäili hän matkaa, jota hän jo oli kulkenut, ja hän rohkeni sanoa, että noista kurjista päiväläisistä oli hänen johtonsa alla tullut urhoollisia sotilaita. Taistelussa olivat he jo vapaasta tahdosta oppineet tottelemaan ja voiton jälkeen kantamaan päätänsä korkealla. Ja kunkin uuden menestyksen perästä olivat he yhä parantuneet. Jo tänään näyttäytyi hänestä ei ainoastaan toivottomalta, vaan myös sangen mahdolliseltakin, heidän etunenässään, voittaa heille isänmaa, jota he saattoivat rakastaa ja missä he vapaudessa ja hyvinvoinnissa voivat tulla kunnollisiksi miehiksi, jommoisiksi hän halusi muodostaa heidät.

Taistelutantereen kauhujen keskellä, kuuttomana yönä, tunkeutui päivänkirkas ilo hänen sydämeensä ja hiljaisella huudolla: "Jumala ja minun kansani!" ja kiitollisella silmäyksellä ylös tähtikirkasta korkeutta kohti jätti hän ruumiilla täytetyn kuoleman laakson. Niinkuin riemuvoittaja, joka kulkee palmunoksain ja kukkien yli, joita kiitollinen kansa hajoitti hänen voittopolulleen.

Loppu.

Leirissä kohtasi häntä vilkas toimeliaisuus.

Telttojen edessä paloi valkeita, joita iloiset ihmisjoukot ympäröivät ja moni nautaeläin tapettiin täällä kiitosuhriksi, tuolla taas juhlallista ehtooateriaa varten.

Missä Josua ilmestyi, otettiin hän iloisella huudolla vastaan, mutta isää ei hän löytänyt; sillä hän oli seurannut Hurin kutsumusta ja hänen telttansa edessä syleili poika kiitollisesta onnellisuudesta riemuitsevaa ukkoa.

Mirjam ja hänen puolisonsa ottivat tuota myöhäistä vierasta vastaan tavalla, mikä häntä ilahduta; sillä Hur ojensi hänelle avonaisella sydämellisyydellä kätensä, mutta Mirjam tervehti häntä kunnioittavasti ja hänen silmistään loisti iloinen kiitollisuus häntä kohtaan.

Ennenkuin hän asettui, viittasi Hur hänet syrjään käski orjan, joka juuri oli tappanut vasikan, jakamaan sen kahtia, osoitti puoliskoita ja sanoi:

"Sinä olet tehnyt suuria kansalle ja minulle. Nun'in poika, ja minun elämäni on liian lyhyt kiitokseen, johonka sinä olet velvoittanut minut ja emäntäni. Voitko sinä unohtaa nuo katkerat sanat, mitkä häiritsivät rauhaamme Dophkassa — ja sinä sanot niin tehneesi — pysykäämme liittoveljinä tulevaisuudessa, yhdessä ja puolustakaamme toinen toistamme ilossa ja surussa, hädässä ja vaarassa. Sotapäällikkyys kuuluu tästälähin sinulle yksin, Josua, eikä kellenkään toiselle ja siitä iloitsee koko kansa ja erittäinkin iloitsen minä ja vaimoni siitä. Oletko sinä samaa mieltä kuin minäkin, tekemään liittoveljeyden kanssani, niin kulje minun kanssani, isäin tavalla, tämän tapetun eläimen puoliskojen välitse."

Ja Josua soudatti mielellään tätä kutsumusta; mutta Mirjam oli ensimäinen, joka yhtyi äänekkäisiin suostumushuutoihin, joilla vanha Nun alkoi, ja hän teki sen tulisella innolla; sillä se oli ollut hän, joka nöyryyttäen itsensä hänen edessään ja jonka rakkauden hän jälleen omisti oli kehoittanut häntä pyytämään Josuata siihen liittoon, jonka kumpikin nyt olivat tehneet.

Tämä kaikki ei ollut hänestä raskasta; sillä nuo molemmat lupaukset, jotka hän itselleen oli tehnyt, sittenkuin Nunin poika, jota hän nyt mielellään kutsui "Josuaksi", oli pelastanut hänet vihollisen kädestä, lähenivät jo täytäntöänsä ja hän tunsi sen hyväksi hetkeksi, jolloin hän oli tehnyt sellaisen päätöksen.

Tuo uusi tunto olla vaimo, niinkuin kaikki toisetkin, antoi koko hänen olennolleen lempeyden, mikä hänelle tähän saakka oli ollut vierasta, ja tämä pelasti hänelle puolison rakkauden, jonka täyden arvon hän tuona katkerana aikana oppi tuntemaan, jolloin hänen sydämensä oli ollut häneltä suljettuna.

Samana hetkenä, mikä teki Hurin ja Josuan liitto veljiksi, tapasi eräs uskollinen ihmisparikin toisensa, jonka pyhät velvollisuudet olivat toisistaan eroittaneet, sillä ystävien vielä Hurin teltan edessä nauttiessa ateriasta pyysi kolme henkilöä Nunin väestä, puhutellakseen herraansa. Ne olivat: tuo vanha vapaaksi päästetty, joka oli jäänyt Tanikseen, hänen tyttärensä Hogla ja Asser, hänen ylkänsä, josta tyttö oli eronnut hoitaakseen vanhempiansa.

Vanha Eliab, hänen isänsä, oli saanut pikaisen lopun ja äiti ja tytär olivat sitten seuranneet kansaa sanomattomissa vaivoissa, viimemainittu vanhuksen aasilla.

Nun vastaanotti nuo uskolliset ihmiset ilolla ja antoi Asserille Hoglan vaimoksi.

Niin oli tämä verinen päivä tullut monelle siunausta tuottavaksi ja sittenkin oli se päättyvä surkealla epäsoinnulla.

Valkeain palaessa leirissä oli melua ylt'ympäri, ja koko vaelluksen ajalla ei ollut yhtään ehtoota kulunut ilman riitaa ja veristä taistelua.

Usein oli annettu haavoja ja kuoloniskuja, kun loukattu oli kostanut vihollistaan, kun epärehelliset olivat omistaneet vierasta tavaraa tai kieltäneet velvollisuuksia, joita he olivat valalla vahvistaneet.

Sellaisissa suhteissa oli ollut tukalaa saada rauhaa aikaan ja vetää rikoksen tekijää tilille, sillä uppiniskaiset kieltäytyivät tunnustamasta ketä tahansa tuomariksi. Joka tunsi itsensä loukatuksi, liittyi toisten kanssa yhteen ja koetti raa'alla väkivallalla hankkia itselleen oikeutta.

Tuona juhlallisena ehtoona eivät Hur ja hänen vieraansa ensiksi välittäneet melusta, johonka kukin oli tottunut. Mutta kun heidän läheisyydessään raa'imman melskeen ohella ilmestyi kirkas valkean valokin, niin rupesivat päälliköt pelkäämään leirin turvallisuutta; sentähden nousivat he ylös tehdäkseen lopun tuosta sopimattomuudesta ja pian tulivat he näytelmän todistajiksi, mikä täytti toiset vihalla ja kauhulla ja toiset taas murheella.

Voiton ilo oli tehnyt joukon hurjaksi.

Se tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan jumaluudella ja noudattaen kotimaansa kauheita tapoja oli joukko fenisialaisia muukalaisten seassa, virittänyt suuren valkean Molochille ja aikoivat heittää muutamia vangittuja amalekilaisia liekkeihin tervetulleimpana uhrina tälle jumalalle.

Aivan sen viereen olivat israelilaiset asettaneet egyptiläisjumalan Sethin savikuvan, jonka eräs sen heprealainen palvelija oli tuonut mukanaan turvaksi itselleen ja omilleen.

Monet sadat henkilöt hyppelivät laulaen ja riemuiten sen ympärillä. Heidän palveluksensa ei olisi voinut olla hartaampi, eikä heidän sielujensa kiihkoisuus palavampi, jos he olisivat kokoutuneet heidän isäinsä Jumalalle antamaan hänelle tulevan kiitoksen. Aaron oli koonnut kansan, oitis leiriin palattuaan, ylistyslauluihin ja kiitosrukouksiin, mutta useilla oli ollut niin kova tarvis vanhalla totutulla tavalla nähdä kuvan siitä jumalasta, jonka luo heidän tuli sielunsa ylentää, että savisen epäjumalan kuvan näkeminen oli saanut heidät polvilleen notkistumaan ja luopumaan totisessa jumalasta.

Nähtyään Moloch'in palvelijat, jotka jo sitoivat ihmisuhrit heittääkseen ne valkeaan, vihastui Josua, ja kun nuo sovaistuneet häntä vastustivat, antoi hän puhaltaa pasuunoihin ja ajoi heidät takaisin leirikortteeriinsa nuorella miehistöllään, mikä häntä sokeasti totteli ja oli muukalaisille kaikkea muuta kuin suosiollinen.

Totellen vanhan Nun'in, Hurin ja Nahesonin vakavia kehoituksia luopuivat heprealaiset rikollisuudestaan, jonka kiittämättömyys teki kaksinkertaisesti rangaistavaksi. Mutta heidänkin seassaan ottivat monet pahakseen, että tuo tulinen ukko rikkoi epäjumalan kuvan, jota he kunnioittivat, ja ilman rakkautta häneen, hänen poikaansa ja pojan poikaansa sekä kunnioitusta hänen lumivalkeita hiuksiaan kohtaan olisi moni käsi kohonnut häntä vastaan.

Niinkuin jokaisen suuren vaaran perästä, jonka korkeimman armo oli saattanut hyvään päätökseen, oli Moses vetääntynyt yksinäisyyteen ja Mirjamin silmät täyttyivät kyyneleistä ajatellessaan sitä surua, minkä tieto sellaisesta lankeemuksesta ja kovasta kiittämättömyydestä olisi tuottava hänen veljelleen.

Josuankin iloisen luottamuksen yli oli pimeä varjo levittäytynyt. Hän lepäsi unettomana matolla isänsä teltassa ja katseli taaksepäin tapahtunutta.

Hänen sotilassieluansa elähdytti ajatus nähdä yhden ainoan, kaikkivaltiaan, ei koskaan erehtyväisen vaimon johtavan kaikkiutta ja ihmisten elämää ja vaativan kaikilta luontokappaleilta ehdotonta kuuliaisuutta. Että kaikki riippui tästä yhdestä ainoasta, äärettömän suuresta ja voimallisesta ja hänen viittauksestaan syntyi, järjestäytyi tai meni levolle, sen osoitti hänelle kukin silmäys luontoon ja elämään.

Hänestä, vähäisen sotavoiman johtajasta, oli hänen Jumalansa ylhäisin ja laajanäköisin kaikista sotapäälliköistä, ainoa, jolle voitto aina oli varma.

Mikä rikos, pilkata sellaista herraa ja palkita hänen hyvää työtään lankeemuksella!

Ja kuitenkin oli kansa hänen silmäinsä edessä tehnyt tuon kauhean työn, ja kun hän nyt muistoonsa johti nuo tapaukset, mitkä pakottivat hänet ryhtymään asian menoon, nousi hänessä kysymys, kuinka se oli suojeltava korkeimman vihalta, kuinka tuon sovaistuneen kansan silmät olisivat avattavat hänen ihmeelliselle, sydäntä ja mieltä korottavalle suuruudelleen.

Mutta ei hän löytänyt mitään vastausta eikä nähnyt mitään neuvoa kuvaillessaan itselleen tuota hillimättömyyttä ja mielivaltaisuutta leirissä, mikä uhkasi turmella hänen kansalaisiansa.

Hän oli onnistunut taivuttamaan sotilaansa kuuliaisuuteen. Niin pian kuin torvet soivat ja hän itse sota-asussa astui heidän etunenässään, alistivat he oman jäykän tahtonsa hänen tahtonsa alaiseksi. Eikö sitten löytynyt mitään keinoa pitämään heitä rauhallisen arkielämän aikana niissä rajoissa, jotka Egyptissä turvasivat halvimman ja heikoimmankin oloa ja suojelivat sitä ylimielisen ja väkevämmän loukkauksilta?

Sellaisissa ajatuksissa valvoi hän uuden aamun koittoon ja tähtien laskiessa kavahti hän ylös, antoi puhaltaa pasuuniin ja vastustamatta ja täysilukuisina kokoontuivat nuo uudestaan muodostetut joukot tänään niinkuin eilenkin.

Pian kulki hän heidän etunenässään ahtaan kalliolaakson läpi ja sittenkuin he hetken vaijeten olivat vaeltaneet pimeydessä, nauttivat sotilaat tuota virkistävää viileyttä, mikä käy varhaisen aamun edellä.

Päivä sarasti idässä, taivas alkoi kirkastua ja aamuruskon loistavassa hehkussa kohosi juhlallisena ja jättiläisvoimaisena pyhän vuoren majesteetillinen hahmo.

Lähellä ja selvästi pyrki se ruskeine kallioineen, lohkareineen ja rotkoineen vaeltajani edessä ylöspäin ja sen seitsensärmäisen huipun ympärillä liiteli kotkapari, jonka leveitä siipiä tuo nuori päivänvalo kultasi hohtavalla loistolla.

Niinkuin Alus'essa, niin pakotti nytkin hurskas kauhu vaeltavan joukon pysähtymään ja jokainen, ensimäisestä viimeiseen, kohotti hiljaisessa hartaudessa kätensä ylös rukouksessa.

Sitten kulkivat sotilaat rohvaistunein sydämin eteenpäin ja toinen huusi toiselleen iloisesti, kun heitä vastaan lensi visertäen somia mustia lintusia, jotka ilmaisivat raikkaan veden läheisyyttä.

Tuskin olivat he kulkeneet puoli tuntia, kun he saivat nähdä sinisen viheriöitä tamariski-pensaita ja korkealle ulottuvia palmuja; mutta vihdoin kuului heidän korvissaan suloisin kaikista erämaan äänistä: juoksevan veden kohina.

Se virvoitti sydäntä ja lisäksi täytti läheisen Sinaivuoren valtava näky, jonka taivasta tavoittelevaa päätä sininen usvahuntu peitti, Gosenin tasangoilla kasvaneitten miesten sielut hurskaalla hämmästyksellä.

[Nykyinen Serbál, eikä munkkien Sinai, joka meidän mielestämme vasta Justinianuksen aikana julistettiin lain-antamisen vuoreksi. Mielipiteemme perussyyt, että Serbál on raamatun Sinai, kuten Lepsius ennen meitä ilmaisi ja toisetkin myöntävät, löytyvät laajemmin selvitettyinä teoksessamme: "Gosenin kautta Sinaille, matkakirjasta ja kirjastosta." 2 painos Leipzig 1882. Vilh. Engelmann.]

Varovasti tunkeutuivat he nyt eteenpäin, sillä ehkäpä jäännös voitetuista amalekilaisista väijyi jossakin kätköpaikassa.

Mutta ei kuulunut eikä näkynyt yhtään vihollista ja ainoina osoitteina erämaan poikain kostonhimosta tapasivat heprealaiset heidän huoneensa hävitettyinä, ihanat palmut laaksossa kaadettuina ja heidän puutarhansa autioina.

Silloin oli raivaaminen tieltä nuo hoikat rungot tuuheine latvoineen, etteivät estäisi kansan vaeltamista eteenpäin, ja kun tämäkin työ oli tehty, nousi Josua laakson purolle johtavan kivisen rotkon kautta, vuoren ensimäiselle kallion kielekkeelle, tähystelläkseen läheltä ja kaukaa vihollista.

Punaisten graniittimöhkäleitten ohi, joissa risteili vihertäviä dioriittisuonia, johti jyrkkä polku hänet, kunnes hän oli saapunut korkealla, kosteikon ylipuolella, olevalle tasangolle, missä kirkkaan lähteen vieressä viheriäiset pensaat ja heikot tunturikasvit kaunistivat autiota erämaata.

Täällä aikoi hän levätä ja katsellessaan ympäri huomasi hän riippuvan kallion varjossa erään korkean miehisen olennon.

Se oli Moses.

Ajatuksien lento oli riistänyt häneltä niin kokonaan nykyisyyden ja hänen ympäristönsä, ettei hän huomannut Josuan lähenemistä: mutta tätä pidätti syvä kunnioitus häiritsemästä jumalan miestä.

Kärsivällisesti hän odotti, kunnes hän nosti parrakkaan päänsä ja tervehti ystävällisellä arvokkaisuudella Josuata…

Nyt katselivat he yhdessä kosteikkoa ja vuorimaiseman autioita, kivisiä laaksoja jalkainsa juurella. Vähäinen osa ruokomerta, mikä huuhtoi vuoren vasenta kylkeä vilkkui smaragdiviheriänä heitä vastaan.

Sen ohessa puhuivat he kansasta ja sen Jumalan, suuruudesta ja kaikkivaltiaisuudesta, joka heitä niin ihmeellisesti oli johtanut, ja katsellessaan pohjaanpäin huomasivat he vaeltajain äärettömän pitkän jonon, mikä seuraten kalliolaakson mutkia hitaasti tulvaili kosteikkoa kohti.

Silloin avasi Josua sydämensä jumalan miehelle ja uskoi hänelle, mitä hän viimeisenä unettomana yönä oli itseltään kysynyt ja johonka ei hän ollut löytänyt vastausta. — Mutta Moses kuunteli levollisesti häntä ja vastasi sitten syvällä äänellä ja katkelmaisissa lauseissa:

"Hillimättömyys leirissä — niin, se turmelee minun kansani! Mutta meidän käteemme antoi Herra voiman murtaa sen. Voi sitä, joka vastustaa. Tätä voimaa, joka on korkea kuin vuori täällä ja järkähtämätön niinkuin sen kova kiviaine, sitä saavat he tuntea!"

Sitten oli Moseksen uhkaava puhe valjennut.

Sittenkun molemmat olivat kauvas aikaa katselleet avaruuteen, katkaisi Josua vaikenemisen ja kysyi: "Ja mikä on tämän voiman nimi?"

Silloin kaikui lujasti ja äänekkäästi jumalanmiehen partaisilta huulilta:

"Laki!"

Ja sen ohessa osoitti hänen sauvansa vuorenhuippua.

Sitten viittasi hän toiselle ja jätti hänet; mutta Josua lopetti tarkastuksensa ja huomasi laaksojen keltaisella pohjalla pimeitä varjoja, jotka liikkuivat milloin sinne, milloin tänne.

Ne olivat jäännöksiä voitetuista amalekilaisista, jotka etsivät uusia asuinpaikkoja.

Vielä lyhyen ajan tarkasti hän heitä ja tultuaan vakuutetuksi, että he etääntyivät kosteikosta, astui hän miettivästi laaksoon.

"Laki!" kertoi hän kertomistaan itsekseen

Niin, se oli se, mikä vaeltajilta puuttui! Sen ankaruudelle oli ehkä mahdollista muodostaa nuo laumat, jotka olivat orjuudesta paenneet, kansaksi, kelvolliseksi Jumalalle, joka antoi sille etusijan ennen kaikkia muita kansoja maan päällä.

Tässä keskeytyivät sotapäällikön tutkistelemiset, sillä ihmisellisiä ääniä, laumojen mylvimistä ja karjumista, koirain haukuntaa ja kovia vasaran lyöntejä tunkeutui kosteikosta hänen tykönsä ylös.

Telttoja pystytettiin; se oli rauhan työtä, johonka ei kukaan häntä tarvinnut.

Silloin laskeutui hän erään taajan tamariskipensaan varjoon alas, minkä yli korkea palmu kohotti ylpeästi kruununsa, ja mielihyvällä ojensi hän jäsenenpä, tiedossa, että nyt oli kansasta huolta pidetty sodassa hänen hyvällä miekallaan, rauhassa lain kautta Se oli paljon, se vahvisti hänen toivoansa; mutta ei, ei siinä ei ollut vielä kaikki, se ei voinut olla viimeinen keino. Jota enemmän hän mietti, sitä syvemmin tunsi hän, ettei tämä vielä riittänyt niille tuolla alhaalla, jotka hän oli veljinä ja sisarina sulkenut sydämeensä. Hänen leveä otsansa synkistyi jälleen ja uusien ajatuksien peljästyttämänä levosta pudisteli hän hiljaa päätänsä. Ei, ja uudelleen ei! Laki ei voinut antaa niille, jotka hänelle olivat tulleet niin kalliiksi, mitä hän heille toivoi. Vielä oli joku toinen tarpeellinen tekemään heidän tulevaisuutensa niin ihanaksi ja arvolliseksi kuin hän sisällisten silmäinsä edessä oli nähnyt sen tiellä kaivoksiin.

Mutta mitä se oli, mikä oli tuon toisen nimi?

Ja nyt rupesi hän kiusaamaan aivojansa sitä löytääkseen ja kun hän suljetuilla silmäluomilla laski ajatuksensa liitelemään toisten kansojen luo, joita hän oli kohdannut sodassa ja rauhassa, tutkiaksensa heidän luonaan tuota yhtä mikä vielä puuttui hänen omiltaan, valtasi uni hänet ja unessa ilmestyi hänelle Mirjam ja eräs suloinen tytön kuva, joka oli Kasanan kaltainen, sellaisena kuin hän puhtaana, viattomana lapsena usein, oli rientänyt häntä vastaan, ja häntä seurasi tuo valkoinen lammas, minkä hänen isänsä monta vuotta sitten oli lemmikilleen lahjoittanut.

Molemmat uniolennot ojensivat hänelle lahjan ja kehoittivat häntä valitsemaan toisen.

Mirjamin käsissä oli raskas, kultainen taulu, jonka kärjessä liekehtivillä kirjaimilla oli kirjoitettu: "Laki", ja jonka hän tarjosi hänelle kolkolla vakavuudella. Lapsi tarjosi hänelle yhtä noista somista ympyriäisistä palmulehdistä, joita hän usein rauhanmerkkinä oli heiluttanut.

Taulun näkeminen täytti hänet hurskaalla kauhulla, palmunoksa liehui ystävällisesti häntä vastaan ja sentähden tarttui hän siihen nopeasti Mutta tuskin piti hän sitä kädessään, ennenkuin naisprofeetan kuva katosi ilmaan, niinkuin sumu, minkä aamutuuli haihduttaa. Kiusallisessa hämmästyksessä katseli hän nyt paikkaa, missä hän oli seisonut, ja kummastuneena ja levottomana omituisesta vaalistaan, josta hän kuitenkin tunsi, että hän oli oikein tehnyt kysyi hän lapselta, mitä hänen lahjansa merkitsi hänelle ja kansalle.

Silloin viittasi se hänelle osoitti etäisyytensä ja huusi hänelle kolme sanaa, joiden lempeä hyvinsointuva kaiku tunkeutui syvälle hänen sydämeensä. Mutta niin paljon kuin hän koettikin käsittää niiden tarkoitusta, ei se kuitenkaan hänelle onnistunut, ja pyytäessään lapsen niitä selittämään hänelle, heräsi hän oman äänensä soinnusta ja astui pettyneenä ja ajattelevaisena leiriin takaisin.

Myöhempinä aikoina yritti hän vielä usein muistuttaa itselleen noita sanoja, mutta aina turhaan. Kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat omisti hän kansalleen; mutta hänen sukulaisensa Efraim perusti myöhemmin, voimallisena sukuruhtinaana, joka ansaita nauttimaansa suurta kunniaa oman perhe-huoneen. Siellä näki vanha Nun lastenlasten lapsien kasvavan, jotka lupasivat hänen jalolle suvulleen pitkällistä kestävyyttä.

Josuan toimelias elämä ja kuinka hän omilleen voitti uuden kodin, on jokaiselle tunnettu.

Tuolla luvatussa maassa syntyi monta vuosisataa myöhemmin Bethlehemissä eräs toinen Jehoschua, joka lahjoitti ihmiskunnalle, mitä Nunin poika oli turhaan heprealaiskansalle etsinyt.

Mutta nuo kolme sanaa lapsen suusta, joita sotapäällikkö ei voinut tulkita, olivat: "Rakkaus, armo, lunastus!"