ENSIMÄINEN LUKU. (continued 2)

Ennenkuin kuningatar saatettiin vastaanottosaliin, oli hän sitonut seppeleitä rakastetulle vainajalle ja lotuskukat, kannukset, malvat ja pajunlehdet, joista hän aikoi sitoa seppeleet, oli hänen toivomuksestaan kannettu hänen perässään. Tuossa ne nyt olivat hänen edessään pöydällä ja hänen helmassaan, mutta hän tunsi itsensä ikäänkuin halvatuksi ja käsi, jonka hän ojensi niitä ottamaan, kielsi palveluksensa.

Hänen puolisonsa vasemmalla puolella, eräällä matolla, istui Rui, Amonin ensimmäinen profeetta, ukko, joka jo kauvan oli astunut yli yhdeksännen kymmenennen ikävuotensa. Hänen ruskeissa kasvoissaan, jotka olivat yhtä ryppyiset ja uurteiset kuin vahvan tammen kuori, säihkyi kaksi viisasta, paksujen valkeain silmäkarvain varjostamaa silmää ikäänkuin komeat kukat kuivassa pensaassa ja erosivat omituisesti hänen laihasta, kokoonkyyristyneestä ja kymärästä vartalostaan.

Asiain johdon oli ukko jonkun aikaa sitten jättänyt toiselle profeetalle, Baïlle, mutta arvonsa, sijansa faraon sivulla ja istuimensa neuvostossa piti hän, ja niin vähän kuin hän puhuikin, tuli hänen mielipiteensä kuitenkin useammin päätökseksi kuin tuon puheliaan, tulisen ja paljon nuoremman toisen profeetan mielipide.

Aina siitä ajasta kuin rutto tunkeutui linnaan, ei ollut ukko luopunut faraon sivulta ja kuitenkin tunsi hän tänään itsensä vilppaammaksi kuin muulloin. Kuuma erämaan tuuli, joka muita näännytti, teki hyvän vaikutuksen hänessä, sillä häntä vilutti aina, huolimatta pantterintaljoista, jotka peittivät hänen hartioitaan ja selkäänsä, ja tämän päivän kuumuus lämmitti hänen vanhaa jähmettyvää vertansa.

Heprealainen Moses oli ollut hänen oppilaansa, ja valtavampaa luonnetta ei hänellä koskaan ollut johdatettavana eikä hengen lahjoilla rikkaammin varustettua nuorukaista opetettavana. Hänen kauttansa oli heprealainen tullut korkeimpiin salaisuuksiin vihityksi. Hänellä oli ollut suurimmat toiveet hänestä Egyptin ja sen papiston eduksi ja kun Mesu oli lyönyt kuoliaaksi voudin, joka oli julmalla tavalla ruoskinut erästä hänen kansalaistaan, ja sen jälkeen paennut erämaahan, oli ukko niin pahakseen pannut tämän tapauksen, kuin olisi hänen oma poikansa sen tehnyt ja täytyisi kärsiä seuraukset siitä. Esirukouksillaan oli hänen onnistunut hankkia Mosekselle armoa; mutta kun tämä oli palannut Egyptiin ja hänessä oli tapahtunut, minkä virkaveljet nimittivät hänen "lankeemisekseen", oli hän valmistanut hänelle vielä syvemmän surun kuin paollaan. Jos hän, Rui, olisi ollut nuorempi, niin olisi hän vihannut häntä, joka oli pettänyt hänen kauniimmat toiveensa, mutta ukko, jolle ihmissydän oli niinkuin avonainen kirja ja joka vapaana ennakkoluuloista osasi asettua kanssa-ihmisensä sieluntilaan, tunnusti itsekseen, että se oli ollut hänen oma vikansa, kun ei hän edeltäpäin aavistanut oppilaansa muutosta.

Mesu, heprealainen, oli kasvatuksen ja opetuksen kautta tehty egyptiläiseksi papiksi hänen ja jumaluuden mielen mukaan; mutta sittenkuin hän kerran oman kansansa eduksi oli nostanut kätensä niitä vastaan, joihin ihmisellinen viisaus ja tahto oli hänen liittänyt, oli hän eronnut egyptiläisistä ja tullut sukunsa oikeaksi pojaksi ja missä tämä lujatahtoinen ja ylevämielinen mies kulki edellä, siellä täytyi muiden seurata perässä.

Ylimmäinen pappi tiesi myöskin mitä tuo luopio aikoi sukukunnalleen antaa; sillä hän oli sen itse tunnustanut hänelle. — Se oli usko yhteen ainoaan Jumalaan. Mesu oli silloin todistanut vääräksi syytöksen valapattoisuudesta ja vakuuttanut ei suinkaan kavaltaneensa mysteriain (salaisuuksien) "ainoata" heprealaisille, vaan ainoasti johdattaneensa heitä sen Jumalan luo, jota he jo olivat palvelleet, ennenkuin Jooseppi ja hänen veljensä tulivat Egyptiin. Tosin oli vihittyjen "ainoa" monessa suhteessa heprealaisten Jumalan kaltainen, mutta sepä juuri olikin rauhoittanut tuota vanhaa viisasta, sillä kokemus oli häntä opettanut, ettei rahvas tyydy yhteen ainoaan näkymättömään Jumalaan, jota moni edistyneempikin henki hänen oppilaistaan ainoastaan vaikeudella voi käsittää. Kansan mies ja nainen tarvitsivat aistimilla tunnettavampia kuvia kaikesta merkittävästä, jonka vaikutuksen he itsessään ja ympärillään tunsivat ja sellaisia antoi heille egyptiläisten uskonto. Minkä käsityksen voi lemmenliekistä sairas neitonen saada luovasta ja maailman juoksua johtavasta näkymättömästä voimasta? Ystävällisen Hathor'in luo, joka voitollisissa käsissään pitelee sydäntä sydämeen sitovia siteitä, tuon kauniin, voimallisen sukupuolikumppanin luo tunsi hän itsensä vedetyksi ja hänelle voi hän luottamuksella tunnustaa, mikä hänen rintaansa ahdisti. Äiti, joka tahtoi pelastaa rakkaan lapsen kuolemasta, mitä merkitsi hänen pieni kärsimisensä tuolle käsittämättömän suurelle, koko maailmaa hallitsevalle kaikkivallalle? Mutta hyvää Isis'tä, joka itse oli itkenyt silmänsä punaisiksi syvässä surussa, häntä voi hän käsittää! Ja kuinka usein tapahtuikaan Egyptissä, että nainen määräsi miehen suhdetta jumaliin!

Myöskin oli ylimmäinen pappi nähnyt kylliksi monta heprealaista miestä ja naista hurskaina rukoilijoina maansa pyhästöissä. Vaikka Moses saattaisikin heitä siihen, että he tunnustaisivat hänen jumalaansa, niin näki hän, kokenut ukko, varmaan edeltäpäin, että he pian kääntyisivät pois tuosta näkymättömästä hengestä, jonka aina täytyi jäädä heille vieraaksi ja käsittämättömäksi ja että he suurissa laumoissa rientäisivät takaisin niiden jumalien luo, joita he käsittivät.

Nyt uhkasi Egyptiä maa- ja rakennustyömiesten puute, joita niin hyvin tarvittiin, mutta Rui uskoi saatavan ne takaisin.

"Missä hyvät sanat riittävät, siellä levätköön miekka ja joutsi", oli hän vastannut toisen profeetan Baï'n vaatimukseen ajaa poisvaeltavia takaa ja hävittää heidät. "Ruumiita on meillä yllinkyllin maassa; työtä tekevistä käsistä on meillä puute. Pitäkäämme siitä kiinni, mikä meiltä uhkaa kadota."

Ja nämä lempeät sanat olivat aivan faraon mielen mukaan, sillä hän oli kyllin kärsinyt kurjuutta ja olisi pitänyt viisaampana aseettomana astua leijonan häkkiin, kuin vielä kerran uhoitella tuon peljättävän heprealaisen vihaa.

Sentähden oli farao sulkenut korvansa toisen profeetan kiivaille sanoille, jonka ponteva ja tarmokas menettelytapa teki sitä suuremman vaikutuksen häneen, jota epäröivämpi hän itse oli, ja rauhoitettuna ja ikäänkuin uuden toivon virkistämällä oli hän suostunut vanhan Ruin esitykseen lähettää Hosea heimolaistensa luo, keskustelemaan heidän kanssansa faraon nimessä.

Toinenkin profeetta, Baï, oli vihdoin hyväksynyt tämän ehdotuksen, sillä siten sai hän uutta apua sen valta-istuimen sortamiseen, jonka hän aikoi kumota. Jos heprealaiset uudestaan asettuisivat maahan, niin kantoi ehkä jo silloin prinssi Siptoh, joka ei pitänyt mitään rangaistusta liian kovana heprealaisten päämiehille, joita hän vihasi, valtikkaa tuon heikon Menephtah-kuninkaan asemasta.

Mutta ensiksi piti paholaisia viivyteltämän ja Hosea oli siihen toimeen mies paikallaan; mutta ei kukaan ollut Baï'n mielestä sopivampi voittamaan suoran soturin luottamusta kuin Farao itse ja hänen korkea puolisonsa. Tätä mielipidettä oli ylimmäinen pappi Ruikin, ehkei hän ollut osallinen salaliitossa, ja sentähden oli päätetty, että hallitsijapari keskeyttäisi kuoleman valituksensa ja ottaisi itse heprealaisen vastaan.

Tämä oli laskeutunut alas valta-istuimen eteen ja noustuaan jälleen ylös katselivat kuninkaan kasvot häntä surullisesti, mutta kuitenkin lempeästi.

Niinkuin tapa vaatii, olivat hiukset ja parta isältä, jonka esikoinen oli kuollut, joutuneet partaveitsen uhriksi. Kerran olivat ne kiiltävän mustina ympäröineet hänen kasvojansa, mutta kahdenkymmenen vuotinen surullinen hallitus oli tehnyt harmaiksi molemmat ja hänen vartalonsakin oli kadottanut pystysuoran asentonsa ja näytti veltosti ja ukkomaisesti kumartuneelta, vaikka hän tuskin oli viidennettä kymmenennettä ikävuottaan vanhempi. Kauniit olivat hänen säännöllisesti muodostuneet kasvonsa yhä vielä, ja niiden surullisissa, pehmeissä piirteissä, joissa ei näkynyt mitään pontevuutta, oli jotakin surkuttelua herättävää, erittäinkin kun hymyilevä juonne antoi suulle sydäntä voittavan lumouksen. Hitaisuus, jolla hän oli tottunut liikkumaan, teki tuskin mitään haittaa hänen ylevälle olennolleen, mutta hänen sointuva äänensä kaikui harvoin toisin kuin heikolta ja ikäänkuin apua tarvitsevalta. Hän ei ollut syntynyt hallitsijaksi, sillä kolmetoista vanhempaa veljeä oli jo kuollut, ennenkuin oikeus faraojen istuimeen oli hänelle langennut, ja niin oli hän maan kauniimpana nuorukaisena, naisten suosikkina ja onnen kevytmielisenä lempilapsena viettänyt miehuutensa ikään asti huoletonta ja nautintorikasta elämää. Sitten oli hän seurannut isäänsä, suurta Ramsesta ja tuskin oli hän valtikkaan tarttunut, kun libyalaiset useitten liittolaisten kanssa olivat nousseet Egyptiä vastaan Hänen edeltäjäinsä sodissa harjaantuneet joukot ja heidän johtajansa auttoivat häntä voittoon; kahdenkymmenen vuoden aikana, jotka olivat kuluneet Ramseksen kuolemasta, olivat hänen joukkonsa harvoin saaneet levätä; sillä kapinoita oli milloin idässä, milloin lännessä tukahdutettavana ja sen sijaan että hän Thebessä, jossa hän oli viettänyt monta ihanaa vuotta, taipumuksensa mukaan, ihanimmassa kaikista linnoista, saisi iloita rauhan lahjoista ja etevien miesten seurustelusta, jotka juuri siihen aikaan siellä tutkivat ja runoilivat, täytyi hänen milloin seurata sotajoukkoa sotaan, milloin hallita ala-Egyptin pääkaupungissa Taniksessa järjestääkseen tämän rajamaan tukalia oloja. Niin tahtoi vanha Rui ja kuningas suostui mielellään hänen johtonsa alaiseksi, olihan hänen isänsä, valtakunnan pyhimys Thebessä ja sen ylimmäinen pappi, viimeisinä vuosina tullut rikkaammaksi ja voimallisemmaksi kuin kuninkaallinen huone, ja Menephtah'n velton olennon mukaista oli parempi olla välikappaleena kuin johtavana kätenä, saati vain faraon ulkonaiset kunnianosoitukset annettiin hänelle, sillä niistä piti hän erittäin tarkan vaarin, jotavastoin hän ei koskaan niin paljon välittänyt vakavammista seikoista.

Tuo lempeä alentavaisuus, jolla farao vastaanotti Hosean, ilahdutti ja häiritsi häntä samalla kertaa; mutta hän sai rohkeutta vapaasti tunnustamaan, että hän halusi päästä virastaan ja siitä valasta vapaaksi, jonka hän oli sotajoukolle tehnyt.

Levollisesti kuunteli kuningas häntä ja vasta tunnettuansa, että se oli hänen isänsä käsky, mikä saatti häntä tähän, viittasi farao ylimmäiselle papille, jolloin tämä puhui hiljaisella, vaikeasti ymmärrettävällä äänellä:

"Poika, joka alttiiksi panee suuria asioita, pysyäkseen isälleen kuuliaisena, on varmaankin uskollisin hyvän Jumalan palvelijoista. Noudata siis Nun'in kehoitusta. Auringon poika, yli- ja ala-Egyptin herra, laskee sinut vapaaksi; mutta minun, hänen palvelijansa, kautta panee hän sinulle ehdon."

"Ja kuinka se kuuluu?" kysyi Hosea.

Silloin viittasi farao toistamiseen ylimmäiselle papille ja hänen itsensä vaipuessa valta-istuimelle takaisin, nosti ukko kirkkaat silmänsä Hoseaan ja vastasi:

"Mitä molempain maailmain herra sinulta pyytää on helppo täyttää. Sinä olet jälleen tuleva hänen omakseen, meidän omaksemme, niinpian kuin sinun, kansasi ja sen johtajat, jotka ovat saattaneet niin paljon kärsimistä tämän maan yli, tarttuvat auringon pojan jumalalliseen käteen, mikä sovinnollisesta ojennetaan heille, ja taaskin antautuvat hänen valta-istuimensa hyväntekeväisen varjon alle. Runsailla armonsa osoituksilla aikoo hyvä Jumala sitoa luopuneet itseensä ja valtakuntaansa, niinpian kuin he erämaasta ovat kotiin palanneet, jossa he aikovat uhrata heidän Jumalalleen. Käsitä oikein minua! Mikä raskautti kansaa, jonka seassa olet syntynyt, on siltä pois. otettava. Uudessa laissa aikoo suuri Jumala antaa sille laajat vapaudet ja edut, ja mitä me lupaamme, se kirjoitetaan muistoon ja todistetaan meidän ja teidän puolelta uutena, kelvollisena liittona lapsille ja lastenlapsille. — Mutta jos se on tapahtunut rehellisellä aikomuksella, pitää se viimeiseen päivään meidän puoleltamme, ja jos sinun heimolaisesi ovat suostuneet siihen, olette halukas taaskin tulemaan meikäläiseksi?"

"Ota välittäjän toimi vastaan, Hosea", tarttui tässä kuningatar ukon puheesen hiljaisella äänellä ja katseli surevin silmin rukoilevasti heprealaisen kasvoihin. "Minua kauhistuttaa Mesun viha ja mitä meihin tulee, teemme kaikki mitä voimme, voittaaksemme hänen vanhan ystävyytensä. Sano hänelle nimeni ja muistuta häntä niistä päivistä, jolloin hän minulle, pienelle Isisnefert'ille, nimitteli ne kasvit, jotka minä toin hänelle, ja minulle ja sisarelleni selitti niiden hyötyä ja vahinkoa silloin kuin hän kävi kuningattaren, hänen toisen äitinsä luona, naishuoneustossa. Anteeksiannetut ja unohdetut ovat ne haavat olevat, jotka hän teki sydämihimme. Ole nyt sanansaattajanamme, Hosea, äläkä kieltäydy".

"Sellaiset sanat sellaisesta suusta", vastasi sotilas, "ovat ankaria käskyjä ja tekevät kuitenkin hyvää sydämelle! Välittäjän viran otan toimekseni."

Silloin nyökäytti vanha ylimmäinen pappi hyväksyen hänelle ja huudahti: "Niin toivon minä, että tästä lyhyestä hetkestä kasvaa pitkä siunauksen aika. Mutta huomatkaa tarkasti, missä lääkkeet auttavat, siellä vältettäköön leikkaaminen ja polttaminen! Missä silta johtaa virran yli, siellä kartettakoon uiminen pyörteen lävitse"!

"Niinpä todella kartettakoon pyörre", kertoi farao ja kuningatar sanoi samaa ja katseli uudelleen kukkia helmassaan.

Neuvottelu alkoi.

Kolme kirjuria istahti permannolle aivan ylimmäisen papin viereen, kuullakseen hänen alhaista ääntään ja piirissä istuvat kirjanoppineet ja neuvonantajat ottivat kirjoituskalut esiin ja työskentelivät kohta kirjoitusneuvolla elikkä pensselillä, pitäen papyruslehteä vasemmassa kädessään, sillä ei mitään saanut jäädä merkitsemättä mitä sanottiin ja päätettiin faraon kasvojen edessä.

Tämän nyt seuraavan keskustelun aikana kuultiin vain hiljaisia kuiskeita salissa; liikkumattomina pysyivät vartijat ja hovimiehet paikoillaan ja kuningaspari katseli mykkänä ja jäykästi niinkuin unessa eteensä.

Ei olisi faraolle eikä hänen puolisolleen ollut mahdollista käsittää miesten hiljaista puhetta, mutta egyptiläiset eivät lopettaneet lausetta katsahtamatta ylös kuninkaasen ikäänkuin saadakseen hänen suostumuksensa. Hoseakin noudatti heidän hyvin tuttua tapaansa ja alensi samoin kuin muutkin äänensä; mutta kun jonkun kerran toisen profeetan eli kirjanoppineitten esimiehen ääni kuului kovemmin nosti farao päänsä ylös ja kertoi ylimmäisen papin lauseen: "Missä silta johtaa virran yli, siellä kartettakoon uiminen pyörteen lävitse", sillä nämä sanat sisälsivät tarkasti mitä hän ja kuningatar toivoivat: Ei mitään taistelua! Rauhaa heprealaisten kanssa ja rauhaa heidän peljättävältä johtajaltaan ja hänen Jumalansa vihalta, kadottamatta kuitenkaan poisvaeltajain ahkeria käsiä!

Niin edistyi keskustelu eteenpäin ja kun neuvottelevien hyminä ja kirjoitusruovon rapiseminen oli kestänyt tunnin, pysyi kuningatar yhä paikoillaan, mutta farao rupesi liikkumaan ja korotti äänensä kovemmaksi, sillä hän alkoi peljätä, että toinen profeetta, joka vihasi sitä miestä, jonka siunausta hän halusi ja jonka vastustus näkyi niin kauhealta, asettaisi välittäjälle sellaisia ehtoja, jotka olivat mahdottomia täyttää.

Mutta mitä hän sanoi, oli vain uusi kehoitus neuvostolle ajattelemaan siltaa virran yli ja kysyvä silmäys kirjanoppineitten esimieheen saattoi tätä rauhoittamaan häntä, sillä kaikki oli hyvin päin. Hosea oli vain pyytänyt, että voudeiksi, jotka valvoivat työtä tekevää kansaa, ei enää valittaisi libyalaisia, vaan heprealaisia, joiden vaali tapahtuisi hänen kansansa vanhimpain kautta ja laillistettaisiin Egyptin hallituksen vahvistuksella.

Silloin heitti farao levottomasti rukoilevan silmäyksen Baïjiin, toiseen profeettaan ja muihin neuvonantajiin, mutta ensinmainittu kohautti haltioitaan synkällä katsannolla ja suostui tähänkin Hosean ehtoon, olettamalla, että hän alisti oman mielipiteensä faraon jumalallisen viisauden alle. Kiitollisesti kumartaen päätään hyväksyi Jumala maailman istuimella sen miehen nöyryyden, jonka pyrinnöt jo usein olivat vastustaneet hänen omia toiveitaan ja sittenkuin "kertoja" elikkä julistaja oli julkilukenut erityiset kohdat liittokirjassa, velvoitettiin Hosea vannomaan, että hän kaikissa tapauksissa palajaisi Tanikseen kertomaan korkealle portille, kuinka hänen heimolaisensa olivat vastaanottaneet kuninkaan ehdotuksen.

Varova päällikkö, joka tunsi ne juonet ja vehkeet, joista tämä paikka oli liian rikas, teki tuon valan vastenmielisesti ja sittenkuin kirjallisesti hänelle vakuutettiin, ettei hänen vapauttaan mitenkään häirittäisi, mihinkä päätökseen tahansa keskustelut johtaisivatkaan, jahka hän vain voisi näyttää tehneensä mitä hän voi saadakseen kansansa johtajat liiton hyväksymään.

Vihdoin ojensi farao kätensä soturille suudeltavaksi ja sittenkuin Hosea oli painanut huulensa kuningattaren hameen liepeelle, antoi ylimmäinen pappi Rui viittauksen ensimmäiselle kamariherralle ja tämä taas faraolle ja nyt tiesi hallitsija ajan olevan hänellä poistua ja hän tekikin sen mielellään ja uudistetulla rohkeudella, sillä hän uskoi parhaimmalla tavalla pitäneensä huolta omasta ja kansansa menestyksestä.

Hänen kauniilla, väsyneillä kasvoillaan liikkui valoisa päivänpaiste, ja kun kuningatar niinikään noustuaan ylös näki hänen hymyilevän, hymyili hänkin. Vastaanottosalin kynnyksellä hengähti hallitsija syvästi ja sanoi, kääntyen puolisoonsa: "Jos vain Hosea toimittaa asiansa hyvin, niin pääsemme kyllä sillan ylitse".

"Emmekä tarvitse uida pyörteessä", pitkitti kuningatar samalla äänellä.

"Ja jos päällikkö onnistuu rauhoittamaan Mesun", lisäsi farao, "ja hän kehoittaa kansalaisiansa jäämään maahan —"

"Niin otat sinä tämän Hosean — hän näyttää ylevältä ja rehelliseltä — niin otat hänen kuninkaan heimolaisten joukkoon", keskeytti puoliso häntä.

Mutta nyt luopui farao veltosta, kumartuneesta ryhdistään ja vastasi innokkaasti:

"Kuinka olisi se mahdollista? Heprealaisen! Jos me ottaisimme hänet ystäväin joukkoon eli auringonvarjon kantajaksi, niin olisi se korkeinta! Ei ole helppoa tässä suhteessa varoa liika paljon taikka liika vähän!"

Jota pitemmälle pariskunta eteni palatsin sisustaan, sitä korkea-äänisempänä kaikui itkijäin valitus. Kuningattaren silmissä herätti se ensin kyyneleitä; mutta farao mietiskeli, minkä sijan hän antaisi Hosealle, jos hänen lähetyksensä onnistuisi.

Kymmenes Luku.

Hosean oli rientäminen, jos mieli aikanaan saavuttaa kansalaisensa, sillä jota kauvemmaksi he olivat ennättäneet, sitä vaikeammaksi tulisi hänelle saada Moseksen ja heimojen päämiehiä palajamaan ja hyväksymään liittokirjan.

Mitä tänäpänä oli tapahtunut, tuntui hänestä niin ihmeelliseltä, että hän piti sitä sen Jumalan sallimana, jonka hän oli löytänyt, ja se muistutti häntä myös sivunimestä "Josua", se on: "Hän, jonka apu Jehova on", minkä hän oli saanut Mirjamin kutsumuksesta Hän tahtoi mielellään kantaa sitä nimeä, sillä jos kohtakin hänestä ei ollut helppoa luopua siitä, jota hän oli kunnialla kantanut, niin olivat kumminkin monet hänen sotatovereistaan kutsuneet itseään samalla nimellä. Ja hänen nimensä oli ihanalla tavalla toteutunutkin, sillä Jumalan apu ei ollut koskaan selvemmin hänelle osoittautunut kuin tänä aamuna. Faraon hoviin oli hän astunut siinä luulossa, että hän, päättäneenä seurata kansaansa, kadottaisi vapautensa ja jätettäisiin pyövelille, mutta kuinka pian olivatkaan ne siteet katkenneet, jotka sitoivat hänet sotapalvelukseen. Ja senjälkeen oli hän vastaanottanut tehtävän, mikä tuntui hänestä niin suurelta ja ihanalta, että hän oli melkein uskoa isäinsä Jumalan kutsuneen häntä täyttämään sitä.

Hän rakasti Egyptiä. Se oli ihana maa. Missä voikaan hänen kansansa löytää kauniimman kodin? Ainoastaan ehdot, joissa se oli elänyt, olivat käyneet sietämättömiksi. Nyt oli sillä toivoa paremmista päivistä. Hänen kansalaistensa vapaassa tahdossa oli palata Gosen'iin tai asettua Niilin länsipuolella olevaan maahan, jonka hedelmällisyyden ja vesirikkauden hän tunsi. Ei kellään olisi oikeutta pakottaa sitä päivätöihin ja hänen ylitsensä, joka työntekijänä lainasi kätensä elonkorjuusen, tulisivat vain heprealaiset valvomaan, eikä enään kovat ja julmat muukalaiset.

Että hänen maamiehensä piti tulla faraon alamaisiksi, oli päivänselvä hänellekin. Olivatpa Jooseppi, Efraim ja hänen poikansa, hänen esi-isänsäkin, kutsuneet itsensä siksi ja viihtyneet egyptiläisinä hyvin.

Jos liitto tulisi voimaansa, niin saisivat heimojen vanhimmat itse hoitaa kansan sisällisiä asioita. Huolimatta Amonin, toisen profeetan, vastaansanomisista, oli Moses määrätty uuden asumasijan maaherraksi. Itse tulisi hän johtamaan aseellista joukkoa, suojelemaan piirin rajoja, ja heprealaisista sotilaista, jotka jo olivat osoittautuneet monessa sodassa urhoollisiksi, tulisi uusia joukkoja muodostettaviksi. Ennen linnasta lähtemistään oli kuitenkin toinen profeetta Baï antanut hänelle monta salaista viittausta, jotka kokonaisuudessaan jäivät hänelle epäselviksi, mutta joista kuitenkin tuli näkyviin, että egyptiläisellä oli tärkeitä aikeita ja että hän, niinpian kuin valtionjohto siirtyisi vanhan Ruin käsistä hänen käsiinsä, aikoi antaa hänelle suuria tehtäviä, ehkäpä kaikkien palkkasoturien johdonkin, joita nyt syrialainen nimeltä Aarsu komensi. Tämä teki hänet enemmän rauhattomaksi kuin iloiseksi. Mutta kumminkin tyydytti häntä, että hän oli saanut aikaan, että maan itäinen raja pidettäisiin joka kolmantena vuonna avonaisena hänen maamiehilleen heidän päästäkseen erämaahan uhraamaan. Siihen näkyi Moses panevan suurimman arvon, mutta voimassa olevan lain mukaan ei ollut kenellekään sallittu ilman esivallan lupaa jättää tuota kapeata ja itää vastaan linnoituksilla saarrettua rajamaata. Ehkäpä tämän toivon myöntäminen tekisi tuon suuren johtajan suosiolliseksi kansalle hyödyllistä liittoa kohtaan.

Näiden keskustelujen aikana oli hän taaskin tullut huomaamaan, kuinka vieraaksi hän oli käynyt maanmiehilleen; ei hän edes voinut sanoa, mitä tarkoitettiin uhrilla erämaassa. Myös tunnusti hän suoraan faraon neuvonantajille, ettei hän ollut oikein selvillä kansan valituksista eikä vaatimuksista, ja tämän hän teki säilyttääkseen maanmiehilleen oikeuden monessa suhteessa muuttaa esittämiänsä ehtoja ja tehdäkseen ne täydellisemmiksi.

Mitä saattoivat hänen omaisensa, mitä heidän johtajansa parempaa vaatia?

Täynnä uutta toivoa tulevasta onnesta kansalleen ja hänelle itselleen oli tulevaisuus hänen edessään.

Kun sovintoliitto tulisi toteutetuksi, niin oli aika hänellä perustaa oma koti ja Mirjamin kuva näyttäytyi taasen hänelle kaikessa jaloudessaan ja kauneudessaan. Hurmaavalta tuntui hänestä ajatus omistaa tuo ylevä nainen ja hän kysyi itseltään, oliko hän myös kyllin kelvollinen hänelle ja ellei olisi liika rohkeata pyytää omakseen tuota jumalallista, ihanaa neitoa, profetissaa.

Hän oli elämää kokenut mies ja tiesi aivan hyvin, millaisen arvon voi antaa heikon miehen lupauksille, jonka heikolle kädelle valtikka oli liian raskas. Mutta hän oli ollut varovainen ja jos hänen kansansa vanhimmat suostuisivat sovintoon, tulisi liitto lause lauseelta piirrettäväksi metallitauluihin niinkuin kaikki muutkin sitovaiset välipuheet Egyptin ja vierasten kansojen välillä ja sitten ripustettavaksi valtiotemppeliin Thebessä, faraon ja hänen kansansa edusmiesten allekirjoittamana. Sellaiset kirjoitukset — sen hän oli nähnyt Chetan kanssa tehdyistä rauhan artikkeleista — turvasivat ja pitensivät valtiollisten liittokirjain lyhyttä aikaa. Todellakaan ei hän ollut laiminlyönyt suojelemasta kansalaisiansa petokselta ja lupauksien rikkomisilta. Vahvemmaksi, luottavaisemmaksi, oloonsa tyytyväisemmäksi ei hän koskaan ollut itseänsä tuntenut kuin astuessaan uudestaan faraon vaunuihin ottaakseen jäähyväiset alamaisiltaan. Ruin'kin salaiset selitykset ja ehdotukset häiritsivät häntä vähän enään, sillä hän oli tottunut tulevaisuudelle jättämään tulevaiset huolet. Mutta leirissä odotti häntä eräs ikävä seikka, mikä kuului nykyaikaan; sillä kummastuksella, harmilla ja murheella sai hän kuulla, että Efraim oli salaisuudessa jättänyt teltan, sanomatta kellenkään, mihin hän aikoi. Tarkasti tutkisteltuaan sai hän tietää, että nuorukainen oli nähty tiellä Tanikseen ja Hosea käski nyt uskollista kilvenkantajaansa tiedustelemaan poikaa kaupungissa ja, jos hän löytäisi hänen, käskemään häntä seurata enoansa Succothiin.

Päämies, otettuaan jäähyväiset sotilailtaan, läksi matkalle ja salli ainoastaan vanhan tallirenkinsä seurata itseään.

Häntä ilahutti, että adonit [vastaa jotenkin meidän ajutanttiamme] ja alapäälliköt, jotka olivat seisoneet häntä lähellä, kuten myöskin nuo karaistuneet sotilaat, joiden kanssa hän oli kaikkia jakanut sodassa ja rauhassa, hädässä ja puutteessa, niin julkisesti osoittivat, kuinka ero hänestä suretti heitä. Monen sodassa harmahtuneen miehen ruskettuneille kasvoille valuivat kirkkaat kyyneleet, kun hän viimeisen kerran ojensi hänelle kätensä. Monet parrakkaat huulet suutelivat hänen vaatteensa liepeitä tai hänen jalkojaan ja jaloa libyalaista hevostaan, joka kaarevalla kaulallaan valmiina hyökkäämään eteenpäin, mutta ratsastajansa hillitsemänä kantoi häntä heidän riviensä läpitse. Ensi kerran hänen äitinsä kuoleman jälkeen kävivät hänen silmänsä kosteiksi, kun uskolliset jäähyväis- ja suosion-huudot sydämellisesti ja korkeaäänisesti kaikuivat hänen sotamiestensä miehuullisista rinnoista.

Niin syvästi kuin tänä hetkenä ei hän koskaan ollut vielä tuntenut, kuinka hän oli kiintynyt näihin miehiin ja kuinka paljon hän piti jalosta virastaan.

Mutta velvollisuus, jota hän nyt totteli, oli myöskin suuri ja ylevä, ja se Jumala, joka oli päästänyt hänet hänen valastaan ja tasoittanut tien hänelle, niin että hän totisena ja uskollisena miehenä voi totella isänsä käskyä, vei hänet ehkä takaisin sotakumppanien luo, joiden sydämellisiä jäähyväisiä hän luuli kuulevansa, vielä sittenkin kun oli mahdotonta enään kuulla mitään.

Hänelle uskotun toimen koko ihanuus, jalo tunnelma miehellä, joka siveellisellä vakavuudella ryhtyy vaikeaan tehtäväänsä, täydellinen onnellisuus rakastavalla, joka vakuutettuna ihanimpien toiveittensa toteutuvan rientää valittuansa vastaan, tuli hänelle vasta silloin osaksi, kun hän jo oli jättänyt kaupungin taaksensa ja läpi tuon tasaisen, palmu- ja vesirikkaan lakeuden kiiruhti nopeassa ravissa kaakkoa kohti.

Pääkaupungin kaduilla ja valkaman läheisyydessä hiljentäessään hevosensa kulkua oli hän niin ajatuksissaan äskeisten kokemustensa ja kadonneen pojan johdosta, että hän tuskin oli huomannutkaan lukuisia ankkurissa olevia laivoja, kirjavaa joukkoa laivanreitaajia, kauppiaita, merimiehiä ja kantajia Afrikan ja etu-Aasian mitä erilaisimmista heimoista, jotka tänne olivat virtailleet etsiäkseen voittoa, sekä palvelijoita, sotilaita ja kerjäläisiä, jotka olivat seuranneet faraota Thebestä Ramseksen kaupunkiin.

Ei hän myöskään ollut nähnyt kahta korkea-arvoista miestä, vaikka toinen heistä, joutsimiesten eversti Hornecht, oli hänelle viitannut.

He olivat vetääntyneet Seth-temppelin pyloonien välillä olevaan syvään porttiin suojellakseen itseään tomulta, jota erämaan tuuli alituisesti ajoi tien yli.

Kun eversti turhaan koetti vetää ohitse ratsastavan huomiota puoleensa, kuiskutti toinen, Baï, Amonin toinen profeetta, hänelle:

"Anna hänen olla! Hän saa kyllä aikanaan tietää, missä hänen sukulaisensa majailee."

"Sinulla on valta käskeä", vastasi sotilas. Sitten pitkitti hän innollisesti jo ennen alkamaansa kertomusta: "Tuodessaan pojan oli hän savenvalajan työhuoneessa olevan savikappaleen näköinen."

"Eipä ihmettäkään", keskeytti häntä pappi, "hän lepäsikin kyllin kauvan tomussa tiellä. Mutta mitä etsi hovimestarisi sotamiesten luona?"

"Adon'iltani, jonka minä eilen ehtoolla lähetin ulos, olimme saaneet tiedon, että kova kuume vaivasi poikaparkaa ja sentähden pani Kasana viiniä ja imettäjänsä balsamia yhteen sekä lähetti vanhuksen sillä leiriin."

"Pojan vaiko päällikön luo", kysyi profeetta veitikkamaisella hymyilyllä.

"Sairaan luo", vastasi sotilas päättäväisesti ja hänen otsansa rypistyi uhkaavaisesti. Mutta hän maltti mielensä ja pitkitti ikäänkuin anteeksi anoen: "Hänen sydämensä on pehmeä kuin vaha ja heprealainen poika, näithän sinä hänet eilen…"

"Soma poika, aivan naisten mielen mukaan!" naurahti pappi. "Ja joka sisarenpoikaa hyväilee, hän ei tee enolle vääryyttä."

"Sitä oli hänellä tuskin mielessään", vastasi eversti jyrkästi. "Muutoin näkyy tuo ilmainen heprealaisjumala omistavan yhtä terävät silmät omiansa kohtaan kuin kuolemattomat, joita sinä palvelet, sillä hän vei Hotepun pojan luo, kun hän jo oli kuoleman kielissä. Uneksija olisi varmaankin ratsastanut hänen ohitsensa, sillä pöly oli jo —"

"Muuttanut hänet savikappaleeksi. Mutta sitten?"

"Silloin näki vanhus äkkiä jotakin kullalta hohtavaa harmaassa pölyssä —"

"Ja sille kumartaa jäykin niska."

"Aivan niin! Minun Hotepuni teki samoin ja leveä kultarengas, jota poika kantoi, kuulsi auringossa ja pelasti hänen henkensä."

"Ja parasta on, että poika nyt on meillä."

"Niinpä kyllä, minuakin ilahduttaa nähdessäni hänen avaavan silmänsä uudestaan. Sitten tointui hän yhä paremmaksi ja lääkäri luulee hänen olevan nuorten kissojen kaltaisen, niin ettei hänen henkensä ole vaarassa. Mutta hänellä on kova kuume ja hän puhuu kaikenlaisia hulluja asioita kielellään, joita ei tyttäreni vanha imettäjä, vaikka onkin Askalonista, oikein ymmärrä. Ainoastaan Kasanan nimen luuli hän eroittavansa."

"Siis taaskin nainen, joka vaikuttaa onnettomalta."

"Lopeta tuo pila, pyhä isä", vastasi eversti ja puri huuleensa. "Siveä leski ja tuollainen parraton poika!"

"Niin nuorena", väitti pappi hämmästymättä, "joutuvat nuoret perhoset pikemmin täysin puhjenneitten ruusujen kuin nuppujen paulaan ja tässä tapauksessa", lisäsi hän vakavammin, "on se oivallista. Meillä on Hosean sisarenpoika vallassamme ja sinun on pitäminen huoli siitä, ettei hän pääse pauloista."

"Sinä tarkoitat", huusi sotilas, "että meidän on rajoittaminen hänen vapauttansa?"

"Sinäpä sen sanot."

"Mutta sinä kunnioitat hänen enoansa."

"Kyllä! Mutta vielä enemmän valtiota."

"Tämä poika —"

"Hänessä on meillä hyvä vakuus. Hosean miekka oli meille hyvin hyödyllisenä välikappaleena, mutta jos sitä kantava käsi on vielä korkeamman vallassa, kuin me tunnemme…"

"Sinä tarkoitat Mesua, heprealaista?"

"Silloin lyö Hosea meihin yhtä syvät haavat kuin ennen viholliseemme."

"Mutta minä olen jo useamman kerran kuullut sinun suustasi, ettei hän voi tehdä väärää valaa."

"Ja minä pysyn sanassani, hän on tänään osoittanut sen ihmeellisellä tavalla. Päästäkseen irti valastaan pisti hän päänsä krokodiilin kitaan. Mutta jos Nun'in poika onkin leijona, niin löytää hän kuitenkin Mesussa sitojansa. Tämä mies on Egyptin päävihollinen ja häntä ajatellessani paisuu sappeni."

"Surevien valitushuuto tämän portin sisäpuolella kehoittaa meitä kylläkin korkeaäänisesti vihaamaan häntä."

"Ja kuitenkin tahtoo tuo heikko raukka istuimella unohtaa koston ja lähettää nyt Hosean."

"Sinun suostumuksellasi, ajattelen."

"Aivan niin", vastasi pappi ivallisella hymyllä. "Lähetämmehän me hänen ulos siltaa rakentamaan! Oi millaisen sillan! Ukon kuivuvat aivot käskevät sitä rakentamaan, ja kuinka hyvin soveltuukin tämä sellaisen isän kurjalle pojalle, joka todella ei kammonut uida läpi valtavimman virran, erittäinkin kun oli kysymys koston harjoittamisesta. Koettakoon Hosea vain rakentaa! Jos lankku vie hänen virran yli takaisin luoksemme, niin sanon hänen lämpimästi ja suoraan tervetulleeksi, mutta meidän, uskaliaitten Egyptissä, täytyy surra, kun pilarit hänen kansansa suosijain seassa lysähtävät yhteen niin pian kuin vain tämä ainoa mies seisoo rannallamme."

"Niin, niin! Mutta minä pelkään, että me kadotamme päällikönkin, jos hänen heimolaisilleen käy, kuten he ovat ansainneet."

"Siltäpä melkein näyttää."

"Sinä olet minua viisaampi."

"Mutta tässä tapauksessa luulet sinä kuitenkin minun erehtyvän."

"Kuinka saattaisin yrittää…"

"Sotaneuvoston jäsenenä olet sinä velvoitettu lausumaan oman ajatuksesi ja minä pidän nyt tarpeellisena osoittaa sinulle, mihinkä se tie viepi, jolla sinä tähän asti olet ummessa silmin meitä seurannut. Kuule nyt ja tee sen mukaan kuin sinun vuorosi neuvostossa tulee. Ylimmäinen pappi Rui on vanha…"

"Ja sinä hoidat jo nyt puoleksi hänen virkansa."

"Otettakoon häneltä viimeinenkin osa kuormasta! Ei minun tähteni, sillä minä rakastan taistelua, mutta maamme menestyksen vuoksi! Se on kerran syvästi painunut luonteesemme, pitää sitä viisautena, mitä vanhus lausuu ja määrää ja sentähden on harvoja neuvonantajista, jotka eivät noudattaisi ukkoa, ja kuitenkin käy hänen toimintakykynsä, kuten hän itsekin, vain kainalosauvoilla. Hyvä pahenee hänen heikon horjuvan johtonsa alla."

"Juuri sentähden saat sinä vallita ääneni yli!" huudahti sotilas. "Sentähden lainaan minä molemmat käteni uneksijan syöksemiseksi istuimelta ja noiden horjuvain kumartelijain, jotka ovat hänen neuvonantajansa."

Silloin pani profeetta sormensa suulleen, kehoitti toista varovaisuuteen, astui lähemmäksi häntä, viittasi kantotuoliinsa ja sanoi sitten nopeasti ja hiljaa: "Minua odotetaan korkeassa portissa, kuule siis vielä tämä: Jos Hosea onnistuu sovitustyössään, niin palajavat hänen heimolaisensa syyttömät kuin syyllisetkin — ja viimemainitut tulevat rangaistuiksi. Ensimainittuihin on meidän lukeminen päällikön koko sukukunta, joka kutsuu itseänsä Efraimin pojiksi, aikain vanhasta Nunista aina huoneessasi olevaan poikaan saakka".

"Meidän täytyy säästää heitä, mutta Moseskin on heprealainen ja mitä me teemme hänelle —"

"Ei ole tapahtuva avonaisella kadulla ja lapsenleikkiä on kylvää vihollisuutta kahden miehen välillä, joiden tulee hallita samassa piirissä. Minä pidän huolta siitä, että Hosea ei välitäkkään toisen lopusta; mutta silloin on farao, olkoonpa hän sitte Meneptah tai — ja tässä vaijensi hän ääntään — tai jo Siptah, korottava hänet niin korkealle, ja sen hän ansaitseekin, että silmät hänen huimaavassa päässään ovat katsomatta sitä, mitä me tahdomme salata häneltä. Löytyy, näet, oikeus, josta ei kukaan luovu, joka kerran on sitä maistanut."

"Oikeus?"

"Valta, tarkoitan minä, Hornecht — suuri, valtava valta! Suuren maakunnan maaherrana, kaikkien palkkasoturien johtajana Aarsun sijassa, varoo hän rikkomasta väliään meihin. Tunnen hänet Onnistuuko vain uskottaa hänelle, että Mesu on tehnyt vääryyttä hänelle — ja väkivaltainen mies on siihen kyllä syytä antava —. Ja saammeko hänen siihen vakuutukseen, että laki säätää ne rangaistukset, jotka me tuomitsemme noidalle ja pahimmille hänen heimolaisistaan, silloin sallii hän sen tapahtua, vieläpä antaa meille siihen suostumuksensakin".

"Mutta jos lähetys epäonnistuu?"

"Silloin tulee hän kuitenkin joka tapauksessa takaisin luoksemme; sillä hän ei murra valaansa. Ainoasti siinä tapauksessa, että Mesu, josta voi kaikkia uskoa, pidättää häntä väkivallalla, on poika tuleva meille hyödyksi, sillä Hosea pitää hänestä, hänen heimolaisensa rakastavat paljon elämää ja hän kuuluu heidän jaloimpaan sukuunsa. Farao on kaikessa tapauksessa uhkaava poikaa; mutta me tulemme häntä suojelemaan ja se on uudestaan yhdistävä hänen enonsa meidän kanssamme ja johtava hänet niiden luo, jotka vihastuvat kuninkaasen. Oivallista!"

"Ja varmimmasti pääsemme päämaaliin, jos meidän onnistuu punoa vielä toinenkin side. Lyhyesti sanoen — ja minä pyydän sinua tämän kerran pysymään levollisena, sinä liian nuori harmaaparta lyhyesti sanoen, sinun ja minun heprealainen asetoverimme, henkeni pelastaja, kunnollisin mies sotajoukossa, joka myös sentähden voi olla varma korkeimmista arvoista, hän on tuleva vävyksesi. Kasana on suosiollinen heprealaiselle — sen olen kuullut omalta emännältäni."

Silloin vetääntyivät taas rypyt everstin otsalla yhteen ja vaikeudella taisteli hän voittaakseen mielenmalttinsa. Hän tunsi, että hänen täytyi luopua vastahakoisuudestaan kutsua sitä miestä vävykseen, jonka syntyperä oli vastenmielinen hänelle ja jota hän yhtä hellästi suosi kuin hän kunnioittikin häntä. Tosin eihän voinut olla hiljalleen itsekseen kiroilematta, mutta vastaus, minkä hän papille antoi, kuului järkevämmältä ja levollisemmalta kuin hän oli odottanutkaan. Oliko Kasana nyt kerran haltijain hallussa, jotka häntä vetivät muukalaiseen, niin täytyi hänen saada tahtonsa! Mutta Hosea ei ollut lainkaan häntä pyytänyt.

"Kuitenkin", huusi hän kiivaasti, "ruskean Sethin ja hänen seitsemänkymmenen kanssaveljensä nimessä! Et sinä eikä kukaan muukaan saa minua tarjoomaan lastani, jota kaksikymmentä kosivat, sille miehelle, joka kutsuu itsensä meidän ystäväksemme eikä ole antanut itselleen aikaa käydä meitä tervehtämässä huoneessamme! Pitää pojasta kiinni on toinen asia ja sen otan minä tehdäkseni!"

Yhdestoista Luku.

Tumman, puhtaan sinisenä, lukemattomilla tähdillä kaunistettuna oli taivas puoliyön aikana levinnyt yli itäisen deltan lakean maakunnan ja Succothin kaupungin, jota egyptiläiset temppelipiirinsä mukaan myöskin kutsuivat Turn-jumalan paikaksi eli Pithomiksi.

Nyt läheni maaliskuun yö loppuansa ja valkeat huurut leijailivat kanavan yli, joka, heprealaisten pakkotyöntekijäin tekemänä, leikkasi lakeuden ja kasteli kedot ja laidunmaat, joiden ääriä ei näkynyt, katselipa sitten mihinkä päin hyvänsä.

Idässä ja etelässä oli taivas taajan sumun sumentama, mikä kohoili suurista järvistä ja kapeasta merenpoukamasta, joka pisti syvälle maankaistaleesen. Erämaan tuuli, joka eilen täälläkin oli kuumana ja pölyisenä riehunut yli janoovan ruohon ja Succothin huoneitten ja telttain, oli jo ennen yön tuloa laskeutunut levolle ja viileys, mikä maaliskuulla Egyptissäkin käy ennen auringon nousua, oli jotenkin tuntuva.

Joka jo varhain puoliyön ja aamun välillä astui vähäpätöiseen rajakaupunkiin paimentelttoineen, kurjine Niilin mudasta rakennettuine majoineen ja muutamine kelpokartanoineen ja asuntohuoneineen, olisi sitä tuskin tänään tuntenut. Paikan ainoa huomattava rakennus, lukuunottamatta auringonjumalan Turnin temppeliä, tuo suuri varustettu varastohuone tarjosi tänä hetkenä omituisen näön. Tosin välkkyivät sen pitkäjonoiset, valkeiksi sivutut muurit yhtä selvästi kuin ainakin yöllä, mutta sen sijaan kuin rakennus muulloin tähän aikaan kohosi hiljaisena ja aivan kuin autiona yli nukkuvan kaupungin, oli siinä ja sen ympäristöllä hyvinkin vilkasta liikettä. Sen tarkoituksena oli myöskin torjua saaliinhimoisia schasuschareja [beduineja, jotka paimentolaisina asuskelivat Egyptiä rajoittavassa, nyt Aasiaan kuuluvassa erämaassa], jotka olivat kuljeskelleet maankaistaleella olevien linnoitusten ympäri, ja sen vahvojen muurien takana löytyi egyptiläinen vartijasto, joka helposti voi puolustaa sitä vahvaa ylivoimaa vastaan.

Tänään näytti se siltä ikäänkuin erämaan pojat olisivat tehneet rynnäkön sitä vastaan, mutta miehet ja vaimot, jotka työskentelivät jättiläisrakennuksen juurella ja sen leveällä muuriharjanteella, eivät olleet schasuja, vaan heprealaisia. Huutaen korkeaäänisesti ja liikkuen ketterästi ryöstelivät he noita tuhatlukuisia nisuja ja ohria, rukiita ja durraa, palkohedelmiä, daadelia ja sipulia sisältäviä kuormia, joita he löysivät täysinäisissä varastohuoneissa. Jo ennen auringon laskua olivat he alkaneet tyhjentämään aitat ja niiden sisällyksen säkkeihin, ämpäreihin ja nahkaleileihin, kaukaloihin, saviastioihin ja esiliinoihin sekä laskivat ne sittemmin köysillä alas tai kantoivat tikapuita myöten maahan.

Etevimmät eivät ottaneet osaa tähän työhön, mutta niiden seassa, jotka täällä työskentelivät, nähtiin huolimatta öisestä taivaasta kaikenikäisiä lapsia, jotka kantoivat pois niin paljon kuin he voivat äitinsä keittiöstä tuomissa astioissa ja vadeissa.

Tuolla ylhäällä varastohuoneiden peittämättömien, aukkojen ääressä, joihin tähdet tuikkivat sisään, ja tikapuitten alapuolella valaisivat vaimot soihduilla eli lyhdyillä toisten työtä.

Varsinaisen linnan raskaitten, suljettujen porttien eteen oli asetettu kirkkaasti palavia soihtuja, joiden valossa kulki aseellisia paimenia edes ja takaisin. Kun kivenheitot eli potkut tapasivat metallilla päällystettyä ovea sisältäpäin ja uhkaavia sanoja lausuttiin egyptin kielellä, niin ei myöskään ulkona seisovilta heprealaisilta puuttunut ivan ja pilkan sanoja.

Elojuhlan päivänä oli muutamia nopeita sanansaattajia, ensimmäisen ehtoovartion aikana, saapunut Succothiin ja siellä asuville Israelin lapsille, joiden lukumäärä oli kaksikymmentä kertaa suurempi kuin egyptiläisten, ilmoittaneet, että he aamulla olivat lähteneet Taniksesta ja että kansa oli aikonut lähteä sieltä yöllä; heimolaisten Succothissa piti olla valmiit seuraamaan mukana. Silloin oli syntynyt suuri ilo heprealaisten joukossa, jotka uudenkuun yönä kevätpäiväntasauksen jälkeen, jolloin elojuhla tavallisesti alkoi, olivat, kuten heidän kansalaisensakin Ramseskaupungista, kokoontuneet juhlallisiin pitoihin.

Heille oli sukukuntain päälliköt ilmoittaneet että nyt oli vapauden päivä tullut ja että Herra aikoi viedä heitä luvattuun maahan.

Täällä, kuten Taniksessakin, oli ollut monta epäilevää ja vastahakoista ja olivatpa muutamat yrittäneet erotakin ja jäädä jälelle, mutta täälläkin olivat he tulleet temmatuiksi mukaan. Niinkuin Aaron ja Nun olivat puhuneet kansanjoukolle Ramseskaupungissa, niin olivat täälläkin Eleazar, edellisen poika ja Judan sukukunnan etevimmät päämiehet, Hur ja Naheson, puhuneet kansalle. Mutta Mirjam, Moseksen neitseellinen sisar, oli kulkenut talosta taloon ja kaikkialla oli hän hehkuvin sanoin herättänyt ja sytyttänyt innostuksen tulen miesten sydämiin ja näyttänyt vaimoille, että ensiaamun aurinko olisi heille ja heidän lapsilleen tuottava uuden onnen, hyvinvoinnin ja vapauden päivän.

Ainoasti harvoissa oli profetissa löytänyt kuuroja korvia, sillä tämän neitsyeen olennossa ilmenikin jotakin majesteetillista, mikä vaati kuuliaisuutta, kun hänen suuret, mustat silmänsä, joiden yli kaareilivat paksut, tummat, yhteen kasvaneet silmäkarvat, tarkastelivat niitä, joita hän katseli, aivan sydämen syvyyteen ja näkyivät uhkaavan vastahakoisia kolkoilla iskuillaan.

Juhla-aterian jälkeen olivat kunkin perheen jäsenet menneet virkistynein sydämin ja iloisine toiveineen levolle. Mutta kuinka paljon olikaan jo toinen päivä, sitä seuraava yö ja ensi-aamu muuttanut heitä. Oli, niinkuin erämaan tuuli olisi haudannut kaiken rohkeuden ja uskalluksen edellään ajamaansa pölyyn! Pelko vaeltaa tietymättömään oli taaskin hiipinyt heidän sydämiinsä ja moni, joka uskaliaasti ja toimeliaasti oli heiluttanut matkasauvaa, pidätettiin nyt jälleen ikäänkuin koukuilla ja kahleilla kiinnitettynä isäinsä huoneisiin, hyvin hoidettuun puutarhaan ja vainion eloon, mikä vasta puoleksi oli tullut korjatuksi.

Linnoitetussa varastohuoneessa olevilta egyptiläisiltä sotilailta ei ollut myöskään jäänyt huomaamatta, että omituinen liike oli vallannut heprealaiset, mutta tämän olivat he lukeneet elojuhlan syyksi. Että Moses aikoi viedä kansalaisensa erämaahan heidän siellä uhratakseen Jumalalleen, oli linnoitusten päällikkö kuullut ja pyytänyt apuväkeä. Mutta tarkempaa tietoa ei hänellä ollut, sillä aina siihen aamuun saakka, jolloin erämaan tuuli alkoi, ei ollut yksikään heprealainen tullut kansansa aikeen kavaltajaksi. Mutta jota raskaammin päivän helle oli rasittanut heitä, sitä valtavammin oli kauhu vaelluksesta kuuman, hiekkaisen, vedettömän erämaan läpi vallannut heitä. Tuo kauhea päivä oli kiusannut heitä niinkuin esimakuna siihen, mikä heitä odotti, ja kun puolipäivän aikana pöly oli käynyt yhä taajemmaksi, ilma rasittavammaksi, oli eräs heprealainen porvari, jolta egyptiläisetkin sotilaat ostivat tavaroita, pistäytynyt varastohuoneesen kehoittaakseen päällikköä estämään hänen kansalaisiaan syöksymästä turmioon.

Mutta etevämpienkin seassa oli tyytymättömiä, joiden äänet olivat käyneet kuuluviksi. — Asarja ja Michael poikineen, jotka kadehtivat Moseksen ja Aaronin valtaa, olivat kulkeneet miehestä mieheen ja koettaneet kehoittaa heitä, ennen lähtöön hankkimistaan, vielä kerran kokoon kutsumaan vanhimmat ja esittämään heille, että he ryhtyisivät uusiin keskusteluihin egyptiläisten kanssa.

Sill'aikaa kun nämä tyytymättömät hyvällä seurauksella olivat koonneet puoluelaisia ja kavaltaja oli mennyt egyptiläisen vartioston päällikön luo, oli kaksi uutta lähettilästä tullut ilmoituksella, että ulosvaeltajain matkue tulisi puoliyön ja aamun välillä saapumaan Succothiin.

Hengästyneenä ja puhumattomana, hiessä ja verisin huulin oli vanhempi lähettiläs vaipunut sen huoneen kynnykselle, joka oli Amminadabin oma ja nyt tarjosi Mirjamillekin olinpaikkaa. Väsyneille miehille oli täytymys antaa viiniä ja virvoituksia, ennenkuin tuo vähemmin uupunut oikein kykeni puhumaan. Mutta sitten oli hän käheällä äänellä, vaikka tulvaten kiitoksesta ja tulisesta innostuksesta, kertonut, mitä oli tapahtunut lähdössä ja kuinka isäin Jumala oli täyttänyt kunkin sydämen hengellään ja vuodattanut arkojen sieluihin uutta luottamusta.

Loistavin silmin oli Mirjam kuunnellut tätä puhetta, mutta sen loputtua oli hän heittänyt hunnun päänsä yli ja käskenyt lähettiläitten ympäri kokoutuneita huoneen palvelijoita kutsumaan koko kansaa sykomorin alle, jonka leveä, tuhatvuotinen kruunu varjosti lavean piirin auringonpoltolta.

Erämaan tuuli oli yhä vielä puhallellut, mutta tuo iloinen sanoma näkyi murtaneen voiman, mikä sillä oli ollut ihmisten yli, ja monen sadan heprealaisen kokoonnuttua sykomorin alle oli Mirjam tarjonnut kätensä Eleazarille, hänen veljensä Aaronin pojalle, hypähtänyt tuolle muhkeata, onteloa puunrunkoa vastaan nojautuvalle penkille, korottanut silmänsä ja kätensä, ikäänkuin haltioissaan, taivasta kohti ja rukoillut Herraa korkeaäänisesti, niinkuin olisi hänen sallittu nähdä häntä.

Sitten oli hän antanut sananvuoron lähettiläälle, ja kun tämä vielä kerran oli kuvaillut tapahtumia Ramseskaupungissa ja senjälkeen myöskin kertonut että heprealaiset Taniksessa muutamien tuntien kuluttua saapuisivat sinne, oli äänekäs riemu remahtanut kansan joukossa; mutta Eleasar, Aaronin poika, oli palavalla innostuksella ilmoittanut, mitä Herra oli tehnyt omilleen ja mitä hän oli luvannut heille, heidän lapsilleen ja lastensa lapsille.

Kuni tuores aamukaste kuivuvalle ruoholle oli jokainen sana tuon innostuneen miehen suusta langennut kansan sydämille. Riemuiten olivat uskovaiset ylistäneet häntä ja Mirjamia, ja epäileväin uupuvalle rohkeudelle oli kasvanut uusia siipiä. Asarja, Michael ja heidän puoluelaisensa eivät kauvemmin olleet napisseet, jopa useampiin oli tarttunut yleinen innostus, ja kun eräs heprealainen palkkasoturi oli hiipinyt esiin varastohuoneen vartiostosta ja kertonut, että hänen päällikölleen oli ilmoitettu, mitä oli tekeillä, olivat Eleasar, Naheson, Hur ja toiset kokoutuneet neuvottelemaan sekä koonneet kaikki läsnäolevat paimenet ympärilleen ja palavin sanoin kehoittaneet heitä osoittamaan olevansa miehiä eikä pelkäämään Jumalansa mahtavalla avulla taistella kansansa ja sen vapauden puolesta. Kirveistä, nuijista, sirpeistä ja vaskikeihäistä, raskaista seipäistä ja lingoista, jotka olivat paimenen aseita erämaan petoja vastaan, joutsista ja nuolista ei ollut ollenkaan puutetta ollut ja niinpian kuin komea joukko voimallisia miehiä oli liittynyt Huriin, oli hän hyökännyt egyptiläisiä vouteja vastaan, jotka valvoivat muutaman sadan heprealaisen päiväläisen maantöitä. Huudolla: "He tulevat! Kuolema sortajille! Herra meidän Jumalamme on johtajamme!" olivat he viskautuneet libyalaisen vahdin päälle, ajaneet sen pakosalle ja vapauttaneet nuo kaivavat ja muurailevat heimolaiset. Niinpian kuin jalo Naheson vihdoin oli painanut erään vanhimman näistä onnettomista rintaansa vastaan niinkuin veljen, olivat muutkin vapautetut päiväläiset heittäytyneet paimenten rinnoille ja niin olivat he yhä huudolla: "He tulevat! ja Herra meidän isäimme Jumala on johdattajamme!" kasvavassa joukossa rientäneet eteenpäin. Kun vihdoin pienestä paimenjoukosta oli kasvanut muutamia tuhansia, oli Hur johtanut heitä egyptiläisiä sotilaita vastaan, joita he olivat paljon lukuisammat.

Jo olivat egyptiläiset joutsiampujat lähettäneet nuolisateen ja voimallisten paimenten lingoista oli kuolettavia kiviä tavannut vihollisen etummaisia rivejä, kun torventoitotus oli kajahtanut kutsuen varastohuoneen vartioston luisujen muurien ja vahvan portin taakse. — Heprealaisten ylivoima oli päälliköstä näkynyt liian suureksi, mutta velvollisuus oli vaatinut häntä säilyttämään linnaa, kunnes annettu apu saapuisi.

Kuitenkaan ei ollut Hur ollut tähän ensimmäiseen voittoon tyytyväinen. Niinkuin äkkinäinen tuulenpuuska sytyttää hiipuvan valkean, oli menestys herättänyt hänen heimolaistensa rohkeuden, ja missä tahansa joku egyptiläinen näyttäytyi varastohuoneen harjalla, oli ympyriäinen kivi jonkun paimenen lingosta tavannut hänen. Nahesonin käskystä oli tuotu tikapuita. Silmänräpäyksessä oli satoja heprealaisia kaikilta puolilta kiivennyt ylös rakennukselle ja lyhyen, verettömän taistelun perästä olivat varastohuoneet joutuneet heprealaisten käsiin. Egyptiläiset olivat ainoastaan voineet puolustaa linnoitusta.

Näiden tapauksien aikana oli erämaan tuuli laskeutunut levolle. Raivostuneet veitikat vapautettujen päiväläisten seassa olivat koonneet olkia, puita ja varpuja sen kartanon portille, johonka egyptiläiset olivat tulleet ahdistetuiksi, ja hyökkääjille olisi ollut vähäinen asia hävittää vihollinen tulella aina viimeiseen mieheen saakka, mutta Hur, Naheson ja muut varovat, kansan päälliköt eivät olleet sitä sallineet, estääkseen siten varastohuoneissa olevien elonvarojen polttamista.

Helppoa ei suinkaan olisi ollut estää nuorempia noista kiusatuista päiväläisistä tästä koston työstä, mutta kukin heistä oli perheenjäsen, ja kun isät ja äidit vielä avustivat Hurin varoituksia, eivät he ainoastaan olleet rauhoittuneet, vaan vieläpä auttaneetkin vanhempia jakamaan varastohuoneitten sisällystä sukukuntain päämiesten kesken sekä kuormaamaan ne juhdille ja kärryille, joiden piti seurata ulos vaeltajia.

Tämä työ tapahtui kirkkaassa soihdunvalossa ja muodostui uudeksi juhlaksi, sillä ei Hur, Naheson eikä Eleasarkaan olleet voineet estää miehiä eikä vaimoja avaamasta viinileilejä ja nahkasäkkejä. Kuitenkin onnistuttiin säilyttää parhain osa tästä ihanasta saaliista tarpeen ajaksi ja siis ei löytynyt aivan monta juopunutta, mutta tosin lisäsi rypälemehun henki ja ilo näin runsaasta saaliista kansan kiitollista liikutusta. Kun Eleasar vihdoin astui toistamiseen heidän keskelleen kertoakseen heille luvatusta maasta, kuuntelivat miehet ja vaimot häntä ihastunein mielin ja yhtyivät ylistyslauluun, jota Mirjam oli alkanut laulamaan.

Niinkuin hurskas innostus oli käsittänyt kansan sydämet Taniksessa lähdön hetkenä, niin tapahtui nyt myöskin Succothissa, ja kun noin seitsemänkymmentä heprealaista miestä ja naista, jotka olivat piiloittautuneet Turnin temppeliin, kuulivat riemulaulun, astuivat he ulos, liittyivät toisiin ja kokosivat tavaransa kokoon, niin toivorikkaina ja niin lämpimällä luottamuksella isäinsä Jumalaan, kuin jos eivät koskaan olisi tunteneetkaan mitään pelkoa lähdön vuoksi.

Kun tähdet vaipuivat alemmaksi, lisääntyi iloinen liikutus. Joukottain vaelsi miehiä ja naisia tietä pitkin Tanikseen lähestyviä kansalaisiaan vastaan. Moni isä talutti sen ohessa kasvavaa poikaa kädestä ja moni äiti kantoi lastaan käsivarrellaan, saatiinpa myös lähestyvien joukossa tervehtää monta rakasta sukulaistakin; olihan tuo kohta heräävä aamu tuottava juhlahetkiä, joita ei tahdottu ryöstää keltään rakastetulta sydämeltä ja joiden myöskin piti kaikua pienokaisten sydämissäkin, kunnes heillä itsellään oli lapsia ja lastenlapsia.

Ei etsitty enään leposijaa teltissä, majassa eikä asuinhuoneessa, sillä nyt oli kysymys vain viimeisten tavarain kokoamisesta. Varastohuoneilla oli työskentelevien joukko harventunut, sillä useimmat olivat jo varustetut niin paljolla elatuksella kuin he voivat mukanaan kuljettaa.

Monen teltan ja majan edessä oli matkaan valmiita miehiä ja naisia leiriytyneinä äkkiä sytytettyjen nuotioitten ympärillä ja suuremmissa maakartanoissa ajoivat paimenet karjan kokoon ja teurastivat nautaeläimiä ja lampaita, jotka eivät olleet matkalle sopivia. Monen huoneen edustalla kuultiin kirveitten ja vasarain iskuja ja sahain suhahtelemista, sillä tarvis oli valmistaa kantotuoleja ja paareja sairaita ja heikkoja varten. Täällä huomattiin vielä vaunuja ja kärryjä ja perheen-isillä oli vaikea tehtävä vaimojen kanssa, sillä antaa alttiiksi tavaraa on aina vaikeata, olipa se sitten suurempaa tai pienempää, ja naisen sydän riippuu usein enemmän näennäisesti arvottomissa kuin kalliimmissa kapineissa. Jos kankuri Rebekka kiihkeästi tahtoi kuormata kärryille tuon kömpelösti yhteenkooton kehdon, jossa hänen lemmikkinsä oli kuollut, ennemmin kuin tuon siron elehvantinluulla koristetun ebenpuu-lippaan, minkä joku egyptiläinen oli panttauttanut hänen miehelleen — kukapa sitä voi moittia?

Kaikista ikkunaluukuista ja jokaisesta telttaovesta loisti valkea ja suurien huoneitten katoilta hohti soihtuja eli lyhtyjä tulevia vastaan.

Yöllä ennen elojuhlaa laitetussa ateriassa ei ollut puuttunut paistettua lammasta yhdeltäkään pöydältä; tänä odotuksen hetkenä tarjosi perheen äiti taaskin väelleen mitä hän voi.

Vähäpätöisen rajakaupungin ahtailla kaduilla virtaili vilkas elämä ja niin iloisia, niin kirkkaasti ja innostuksesta loistavia silmiä, niin ihania toivosta ja hurskaasta uskosta kirkastettuja kasvoja eivät sammuvat tähdet koskaan olleet nähneet.

Kahdestoista Luku.

Erään suurimman talon katolla Succoth'issa olivat vielä aamun koittaessa kaikki kokoutuneina, jotka eivät olleet menneet alas tervehtimään ulosvaeltajia, joiden piti täällä pitemmän aikaa ensikerran levähtää.

Heidän edellään kiiruhtaen oli toinen nopeajalkainen mies eli poika toisen perästä saapunut Succothiin. Useampain päämaalina oli Amminadabin huone. Siinä oli kaksi rakennusta, joista toisessa majaili Naheson, omistajan poika ja hänen omaisensa, mutta toisessa isommassa asuivat, paitsi harmahtunutta isäntää ja hänen puolisoansa, hänen vävynsä Aaron vaimoneen, lapsineen ja lastenlapsineen sekä myös Mirjam. Vanha ylhäinen heimopäällikkö, joka oli muuttanut virkansa velvollisuudet pojalleen Nahesonille, ojensi vapisevat kätensä jokaiselle sanansaattajalle ja kuunteli hänen kertomustaan loistavin, usein kyyneleillä himmennetyin silmin. Vanhan puolisonsa oli hän saanut istahtamaan nojatuoliin, jossa hän oli kansan perässä kannettava, että hän siihen tottuisi, ja itse lepäsi hän jo nyt samasta syystä omassa tuolissaan.

Kun tuo vanha vaimo kuuli sanansaattajain ylistävän, että kansalle luvattu ihana tulevaisuus nyt toteutui, etsi hänen silmänsä usein puolisoa, jolloin hän huudahti: "Siunattu mies, tuo Moses!", sillä hän piti vävynsä veljeä suuressa arvossa ja hän iloitsi nähdä toteutuvan, mitä Moses oli hänelle ennustanut Aaronikin, heidän vävynsä, katseli vanhuksia ylpeydellä, mutta koko heidän rakkautensa kuului Eleasarille, heidän pojanpojalleen, jonka he näkivät kasvavan toiseksi Mosekseksi. Mirjamissa olivat he jonkun aikaa sitten löytäneet uuden ja mielellään nähdyn jäsenen perheessä. Noiden lämminsydämisten vanhuksien mieltymys tuohon vakavaan neitsyeesen ei riittänyt tosin vanhempain hellyydeksi, ja tämän suuren talouden huolet tahtoi heidän tyttärensä Eliseba, Aaronin sievä vaimo, yhtä vähän jakaa profetissan kanssa kuin Amminadabin pojan Naheson'in vaimokaan, joka sitäpaitsi omaisiensa kanssa asui saman katon alla Mutta vanhukset olivat Mirjamille kiitoksen velkapäät siitä huolesta, jota hän osoitti heidän lapsenlapselleen Milcalle, Aaronin ja Eliseban tyttärelle, minkä kova onnettomuus iloisesta lapsesta oli tehnyt raskasmieliseksi, kaikelle ilolle kuolleeksi naiseksi.

Muutama päivä häitten jälkeen rakastetun puolison kanssa oli tämä viehättynyt nostamaan kättään erästä egyptiläistä verotusvirkamiestä vastaan, joka, kun farao vaelsi Succothin kautta itään, tahtoi ajaa pois suuren lauman kauniimpia elukoita "herran yli molempain maailmain keittiötä varten." Tämän omankäden oikeuden vuoksi oli tuo onneton viety valtiovankina vuorikaivoksiin, ja kukin tiesi hyvin kyllä, että nuo rangaistut siellä liiallisesta rasituksesta turmeltiin sekä ruumiin että sielun puolesta. Vanhan Nunin, Hosean isän, vaikutuksesta saatiin estetyksi, että tuomitun vaimo ja omaiset eivät joutuneet saman rangaistuksen alaisiksi, minkä laki sääti, mutta Milca hivui pois, ja ainoa, joka voi herättää tuon kalpean, hiljaisen vaimon alakuloisuudestaan, oli Mirjam. Hänelle oli tuo yksinäinen vaimo avannut haavoitetun sydämensä ja häntä hän seurasi, kun neitsyt köyhäin majoissa harjoitti oppimaansa lääketaitoa ja antoi heille lääkkeitä ja apua.

Viimeiset sanansaattajat, jotka Amminadab ja hänen vaimonsa vastaanottivat, kuvailivat pimeillä väreillä vaelluksen vaivoja ja sitä kurjuutta, johonka he olivat todistajina olleet. Mutta erään helläsydämisen heistä valittaessa vaimojen ja lasten kestämiä raskaita kärsimyksiä erämaan tuulen puhaltaessa ja hänen surullisena ja levottomana tulevaisuudesta, ajatellessa kaikkein kauheinta, mikä hänen muistoonsa oli painunut, lausui ukko hänelle lohduttavia sanoja ja osoitti häntä Jumalan kaikkivaltiaisuuteen ja tottumukseen, jonka voima osoittautuisi heissäkin. Hänen ryppyisistä kasvoistaan puhui varma luottamus, sen sijaan kuin Mirjamin kauniissa, mutta ankaroissa juonteissa ilmeni vähän tuota iloista toivoa, mikä muutoin on nuorison tuntomerkkinä.

Sanansaattajain tullessa ja mennessä ei hän luopunut vanhuksien sivulta ja jätti kälynsä Eliseban ja hänen palvelijainsa huoleksi tarjota virvoituksia väsyneille. Itse hän kuunteli heitä tarkasti ja syvästi hengittäen, mutta mitä hän kuuli näkyi herättävän hänen levottomuuttaan, sillä hän tiesi, että ainoastaan ne löytäisivät tien siihen huoneesen, missä Aaron asui, jotka olivat kansan johtajain, hänen veljiensä puoluelaisia. Jos heidän ilonsa oli laimea, niin millainen olikaan sitten penseäin ja vastahakoisten?

Ainoastaan harvoin liitti hän kysymyksen ukon kysymykseen, ja jos hän niin tekikin, niin katselivat sanansaattajat, jotka hänen äänensä ensikerran kuulivat, hämmästyneinä häneen; sillä hänen äänensä oli kyllä heleä, vaikka tavattoman syvä.

Sittenkuin useat edelläjuoksijat olivat hänen tiedusteluihinsa vakuuttaneet, ettei Hosea, Nunin poika, ollut tullut toisten kanssa, vaipui hänen päänsä rinnalle, eikä hän kysynyt enempää, ennenkuin kalpea Milca, joka häntä seurasi kaikkialla, avasi mustat silmänsä rukoilevasti hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle Ruben'in, hänen vangitun puolisonsa, nimen. Silloin suuteli neitsyt tuota yksinäistä raukkaa otsalle, katseli häntä ikäänkuin olisi hän jotakin laimiinlyönyt häntä kohtaan ja kysäsi sitten sanansaattajilta kiihkeästi, olivatko he ehkä kuulleet jotakin Rubenista, joka oli laahattu vuorikaivoksiin. Mutta ainoastaan yksi luuli eräältä vapautetulta vangilta kuulleensa, että Milcan puoliso oli vaskikaivoksissa Bech'in maakunnassa, Sinaivuoren piirissä, ja tämän tiedon omisti neitsyt ilmoittaakseen Milcalle suurella vilkkaudella ja lämpimyydellä, että kansan vaeltaessa itään se varmaankin olisi tuleva kaivoksien lähelle ja vapauttava siellä vangitut heprealaiset.

Ne olivat iloisia sanomia, ja Milca, joka oli hiipinyt lohduttavan ystävän rinnoille, olisi mielellään kuullut vieläkin enemmän, mutta niitä, jotka Amminadabin katolta katselivat kaukaisuuteen, oli vallannut suuri levottomuus, sillä pohjasta läheni taaja pilvi ja pian sen jälkeen kuului merkillistä kohinaa, sitten äänekästä melua ja vihdoin monituhat-äänistä huutoa ja parkua, hirnumista ja mölinää, jollaista ei kukaan vielä ennen ollut kuullut… ja tuolla vyöryi eteenpäin tuo monijäseninen ja -ääninen joukko, tuo ylinäkemätön virta ihmisiä ja karjaa, minkä horoskopin pojanpoika Tanis-temppelin tähtitornissa oli otaksunut tuonelan käärmeeksi.

Vielä nytkin aamuvalon koitossa olisi sitä helposti voinut luulla kuolleitten asumasijoilta tarkoitetuksi joukoksi olennottomia henkiä, sillä vaaleanharmaa tomupylväs, mikä ulottui siniselle taivaslaelle, kulki niiden edellä ja tuossa valtavassa, monijäsenisessä, äänistä rikkaassa, hiekkapilvien peittämässä joukossa ei voitu erityistä olentoa eroittaa. Ainoastaan silloin tällöin kimalsi auringonsäteiden tapaama metalli keihäänkärjessä tai kuparikattilassa ja yksityisiä lujaäänisiä huutoja kuului.

Nyt olivat virran etummaiset aallot saapuneet Amminadabin kartanolle, jonka edessä levittäytyi ääretön laidunmaa.

Komentohuutoja kaikui, matkue pysähtyi ja hajaantui niinkuin vuorilampi, joka paisuu partaittensa yli keväällä ja purkaantuu puroiksi ja jokiloiksi milloin sinne ja milloin tänne, mutta pian yhdistyivät nuo yksityiset kapeat uomat, valtasivat yhteisesti leveitä kaistaleita aamukasteen kostuttamasta laidunmaasta ja missä sellaiset ihmis- ja karjavirran osat lepoon laskeusivat siellä katosivat myöskin niitä silmiltä peittävät pölypilvet.

Tie oli kauvan aikaa pölypilven peitossa, mutta niityillä nähtiin nyt aamuauringon valossa miehiä, vaimoja ja lapsia, nautaeläimiä ja aaseja, lampaita ja vuohia, ja kohta huomattiin ruohikoilla ulkopuolella Amminadabin ja Nahesonin huoneita teltan toisensa perästä kohoutuvan, laumat ympäröitävän aituuksilla, paaluja ja puikkoja lyötävän kovaan maahan, varakattoja levitettävän, nauta- ja lammaslaumoja vietävän juotolle, valkeata viritettävän ja pitkiä jonoja vaimoja, jotka kantoivat vesiastiata tasapainossa päänsä päällä keveästi ja kauniisti taivutetulla käsivarrellaan, lähestyvän kaivoa sykomorin takana elikkä läheisen kanavan rantaa.

Siellä pani tänään, kuten muinakin työpäivinä, korkeakyttyräinen kirjava härkä vedennostokoneen liikkeesen. Sen piti kastella maata, minkä eläimen omistaja aikoi seuraavana päivänä jättää, mutta työskentelevä orja ajatteli ainoastaan nykyhetkeä ja kasteli, kenenkään kieltämättä, synkästi ja totuttuun tapaansa, ruohikkoa viholliselle, jolle se oli tuleva.

Monta tuntia kului, ennenkuin vaeltava kansanjoukko oli saapunut leiriin, ja Mirjam, joka kertoi tapahtumat Amminadabille, jonka silmät eivät selvästi voineet nähdä etäälle, tuli nyt monen tapauksen todistajaksi, joista hän ennemmin olisi kääntänyt silmänsä pois.

Hän ei voinut suoraan tunnustaa ukolle, mitä hän näki, sillä se olisi häirinnyt hänen iloista toivoansa.

Hän, joka innostuneen sielunsa koko voimalla turvautui isäinsä Jumalaan ja hänen kaikkivaltiaisuuteensa, omisti vielä päivää ennen sellaisen luottamuksen kuin ukkokin, mutta Herra oli myös lainannut hänelle merkillisen lahjan nähdä asioita ja kuulla sanoja, joita eivät muut käsittäneet. Tavallisesti näki hän näitä unessa, mutta usein myöskin yksinäisinä hetkinä ajatellessaan menneitä tai tulevia päiviä.

Mitä Ephraim hänen nimessään oli ilmoittanut Hosealle korkeimman sanana, oli huudettu hänelle näkymättömästä suusta, kun hän sykomorin alla ajatteli ulosvaellusta ja sitä miestä, jota hän rakasti aina lapsuudestaan saakka, ja kun hän tänäpänä puoliyön ja aamun välillä taaskin oli istunut tuon kunnioitettavan puun alla ja väsymys oli hänen vallannut, oli hän jälleen kuulevinaan saman äänen. Sanat, jotka se oli hänelle huutanut, olivat kadonneet hänen muistostaan, mutta hän tiesi niiden surullisesti ja varoittavasti kaikuneen.

Niin epämääräinen kuin tämä varoitus oli ollutkin, teki se kuitenkin hänen levottomaksi ja laitumilta tunkeuva huuto ei suinkaan johtunut ilosta, että onnellisesti oli saavuttu veljeni luo ja ensimäiseen vaelluspaikkaan niinkuin ukko hänen vieressään uskoi, ei, se oli raivoisten, hillittömien miesten taisteluhuutoa, jotka vihamielisellä katkeruudella riitelivät ja taistelivat niityllä mukavasta telttasijasta tai kaivolla ja vesihautojen äärellä hyvästä juottopaikasta karjalle.

Vihaa, pettynyttä toivoa, epäilystä kuului näistä huudoista, ja kun hän etsi paikkaa, missä melu oli suurin, näki hän vaimon ruumiin eräällä telttavaatteen kappaleella, jota pilkkailevat päiväläiset kantoivat, ja kalpean kuolon korjaaman rintalapsen, jota puolialastoin, raivoisa mies, hänen isänsä piti käsivarsillaan, samalla kun hän vapaalla, vasemmalla nyrkillä uhkaili sinnepäin, missä Mirjam huomasi veljensä.

Ensi silmänräpäyksessä näki hän, kuinka eräs kovan työn alla kyyristynyt harmajaparta nosti kätensä Mosesta vastaan ja olisi hänen maahan lyönyt, elleivät toiset olisi kaataneet hänet maahan.

Silloin ei hän enään kauvemmin voinut viihtyä katolla, vaan kalpeana ja liikutettuna riensi hän leiriin. Milca seurasi häntä ja missä he kohtasivat kansaa Succothista, tervehti se kunnioittavasti heitä.

Kansa Zvan'ista, jota heprealaiset kutsuivat Tanikseksi, kansa Phakoksesta ja Bubastiksesta, mikä tiellä oli yhtynyt heihin, ei tuntenut Mirjamia, mutta profetissan korkea olento ja jalo arvokkaisuus vaikutti sen, että hekin kunnioittavasti väistyivät hänen tieltään elikkä vastasivat häntä hänen kysymyksiinsä.

Silloin sai hän kuulla huonoja, sydäntä särkeviä seikkoja, yhtä sillä iloisella mielellä kuin matkue oli kulkenut ensi päivänä, yhtä epäröivänä ja murheellisena oli se seuraavana päivänä kulkenut. Erämaan tuuli oli murtanut monen terveen ihmisen jäntevyyden ja pontevuuden; niinkuin päiväläisvaimoon ja hänen lapseensa, niin oli myös toisiin lapsensynnyttäjiin vaelluksen aikana pölyssä ja päivän paahtavassa helteessä kuume tarttunut, ja hänelle näytettiin joukkio, mikä läheni heprealaisten hautausmaata Succothissa. Ne, joita nyt vietiin sijaan, mistä ei palausta ole, eivät olleet ainoastaan vaimoja ja lapsia, eivätkä ainoastaan sellaisia, joita sairaina oli kuljetettu mukana, etteivät jälelle jäisi, vaan myöskin muutamia miehiä, jotka vielä päivää ennen olivat olleet voimakkaita, mutta joita raskaat kuormat olivat uuvuttaneet tai jotka laahaten tietä pitkin olivat liian varomattomasti asettuneet puolipäivä-auringon vaikutuksen alaisiksi.

Eräässä teltassa, missä kova kuume rasitti nuorta lapsenvuodevaimoa, pyysi Mirjam kalpean Milcan tuomaan lääkearkkusen hänelle ja tuo puolisoa puuttuva vaimo toimitti pian ja nopeasti tuon tehtävän. Tiellä kääntyi hän tosin monen puoleen ja kysyi kainosti vangittua puolisoansa, mutta kukaan ei voinut hänelle antaa mitään tietoa hänestä. Mirjam sai Nun'ilta, Hosean isältä, tietää, mitä hänen jälelle jättämänsä, vapautettu orjansa, Eliab, oli hänelle kertonut, nimittäin, että hänen poikansa olisi valmis seuraamaan kansalaisiaan. Niinikään sai hän tietää, että sairas Efraim oli saanut hoitoa odotetun teltassa.

Oliko poika kovin sairas tai mikä pidätti muutoin hänen enoansa Taniksessa? Tämä kysymys täytti hänen sydämensä uudella levottomuudella, mutta tästä huolimatta antoi hän harvinaisella toimeliaisuudella apua ja lohdutusta, missä vain tarvittiin.

Vanhan Nunin sydämellinen tervehdys oli häntä ilahduttanut, ja voimallisempaa, hyväntahtoisempaa, rakastettavampaa ukkoa ei voitu ajatellakaan.

Jo tuon arvokkaan pään näkö lumivalkeilla taajoilla kiharahiuksilla ja parralla ja nuo säännöllisistä kasvoista nuorenlaisesti loistavat kirkkaat silmät tekivät hänelle hyvää, ja kun hän tulvaavalla, vilkkaalla, sydäntä voittavalla tavalla ilmoitti iloansa hänen näkemisestään, kun hän painoi häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä otsalle, sittenkuin hän oli Nun'ille ilmoittanut, että hän korkeimman nimessä oli kutsunut Hosean "Josuaksi" ja oli kehoittanut häntä palajamaan hänen heimolaistensa luo johtamaan heidän sotajoukkoansa, tuntui hänestä ikäänkuin olisi hän saanut palkkion kuolleesta isästään ja uudella voimalla antautui hän raskaisiin velvollisuuksiin, mitkä häntä täällä kaikkialla odottivat.

Eikä ollutkaan vähäinen asia tuolle ylevälle neidolle ystävällisellä alttiudella uhrautua ihmisille, joiden raakuus ja villit tavat häntä innoittivat. Vaimot ottivat halulla vastaan hänen apuansa, mutta miehet, jotka olivat kasvaneet voudin ruoskan alla, eivät osoittaneet mitään tunteellisuutta. He olivat niin sisällisesti kuin ulkonaisestikin villiytyneet, ja kun he saivat tietää, kuka hän oli, ja raa'oilla sanoilla nuhtelivat, häntä, että hänen veljensä oli houkutellut heitä kärsittävästä tilasta syökseytymään kaikkein kauheimpaan, kun Mirjam kuuli kirouksia ja sadatuksia ja näki, kuinka nuo mustat silmät säkenöivät katkeruudesta ruskeissa kasvoissa, joita ympäröivät kiharat ja typistetyt hiukset ja parta, tunsi hän sydämen kouristuksia. Kuitenkin onnistui hänen hillitä pelkoaan ja inhoaan ja sykkivin sydämin sekä odottaen pahinta kehoitti hän niitä, jotka hänestä olivat vastenmielisiä ja joita hän vaimollisen heikkoutensa tähden olisi paennut, heidän isäinsä Jumalan ja hänen lupauksensa turviin.

Nyt luuli hän tietävänsä, mitä tuo surullinen varoittava ääni oli sykomorin alla ennustanut, ja nuoren kuolemalle vihityn äidin vuoteen ääressä kohotti hän kätensä ja sydämensä taivasta kohti ja lupasi korkeimmalle tehdä kaikkia mitä hän voi taistellakseen arkaa heikkouskoisuutta ja raakaa uppiniskaisuutta vastaan, mikä uhkasi syöstä kansan suuriin vaaroihin. Korkein ja suurin oli sille luvannut ihanimman päämaalin eikä se tulisi petetyksikään yksityisten hairaantuneen lyhytmielisyyden ja ynseyden vuoksi; mutta tuskin voi Jumalakaan vihastua niihin, jotka tyytyväisinä, kunhan vain heidän ruumiilleen suotiin mitä se halusi, olivat kuin luontokappaleet vastustamatta kärsineet pilkkaa ja lyöntejä. Kansanjoukko ei vielä tuntenut, että sen täytyi elää sitä ympäröivän yön läpitse tullakseen kelvolliseksi siihen kirkkaasen päivään, mikä sitä odotti.

Mirjamin antamat lääkkeet näkyivät tekevän sairaalle hyvää ja uuden luottamuksen elähdyttämänä jätti profetissa teltan tavatakseen veljiään.

Leirielämä oli tuskin sanottavasti muuttunut ja hän sai täällä taaskin nähdä seikkoja, joista hän hämmästyi ja joiden tähden hän valitti tuoneensa tunteellisen Milcan mukanaan.

Kehnot henkilöt päivätyöläisten joukossa, jotka olivat näpistelleet toisten kaluja ja karjaa, olivat joutuneet kiinni ja tulleet erääsen palmuun sidotuiksi, ja korpit, jotka seurasivat matkuetta eivätkä tiellä löytäneet runsasta ravintoa, lensivät nyt vaakkuen tuon pikaisesti laaditun mestauspaikan ympärillä.

Kukaan ei tietänyt, kuka täällä oli ollut tuomarina elikkä pannut tuomion täytäntöön, mutta vallanpitäjät, jotka olivat tähän nopeaan työhön ottaneet osaa, havaitsivat sen oikeutetuksi ja iloitsivat siitä.

Nopein askelin ja poiskäännetyin päin veti Mirjam tuon vapisevan nuoren vaimon mukanaan pois ja jätti hänen sukulaiselleen Naheson'ille, että hän veisi hänet kotiin. Tämä oli aivan äskettäin eronnut miehestä, joka yhdessä hänen kanssansa suvun ruhtinaana johti Judan poikia. Se oli sama Hur, joka paimenten etunenässä oli voittanut ensimäisen voiton egyptiläisiä vastaan ja iloisella ylpeydellä saattoi hän neitoselle miehen ja nuorukaisen, hänen poikansa ja pojanpoikansa. Molemmat olivat olleet egyptiläisten palveluksessa ja olleet Memphiksessä kultaseppinä ja metallivalureina faraon palveluksessa. Ensimäiselle oli hänen taitonsa vuoksi annettu nimi Uri, mikä egyptin kielellä merkitsee suuri, ja tämän mestarin pojasta, Hurin pojan pojasta, Bezaleel'ista sanottiin, että hän oli isäänsä etevämpi suurissa lahjoissa, vaikka hän tuskin oli pojanijästä päässyt.

Oikeutetulla ylpeydellä katseli Hur poikaa ja pojanpoikaa; sillä vaikka molemmat olivatkin voittaneet arvoa egyptiläisten seassa, olivat he kuitenkin ilman vastaväitöstä seuranneet isän sanansaattajia ja olivat hyljänneet kaikki, missä heidän sydämensä riippui ja mitä he Memphiksessä olivat ansainneet, sekä liittyneet poisvaeltavaan kansaan jakaakseen sen epätietoista onnea.

Mirjam tervehti tulokkaita lämpimästi, ja miehet, jotka seisoivat hänen edessään kolmen sukukunnan edustajina, tarjosivat kuvan, jota jokainen hyväntahtoinen ihminen mielellään katseli.

Iso-isä oli viidenkymmenen ikävuotensa lopulla, ja vaikka hänen mustan kiiltävissä hiuksissaan olikin paljon hopeisia karvoja, piti hän kuitenkin itsensä suorana kuin nuori mies, ja hänen laihoissa, terävissä kasvonpiirteissään ilmeni taipumaton lujuus, mikä teki käsitettäväksi, että poika ja pojanpoika olivat niin pian taipuneet hänen tahtonsa alaisiksi.

Urikin oli pulska mies ja Bezaleel nuorukainen, josta nähtiin, että hän ahkerasti oli käyttänyt yhdeksäntoista ikävuottansa ja seisoi jo vakavasti omilla jaloillaan. Sitäpaitsi loisti hänen taiteilijasilmänsä hyvin omituisesta valosta ja sittenkuin hän ja hänen isänsä olivat jättäneet Mirjamin hyvästi käydäkseen tervehtimässä Kalebia, heidän iso- ja kanta-isäänsä, toivotti hän miehelle, joka luettiin hänen veljeinsä uskollisimpain ystäväin joukkoon, sydämestään onnea, että hänen jalolla suvullaan oli sellaisia pylväitä.

Nyt tarttui Hur hänen käteensä ja huusi kiitollisesta mielestä vuotavalla lämmöllä, mikä muutoin oli vierasta tälle hillittömän paimensukukunnan ankaralle ja käskevälle päämiehelle:

"Niin niin, he ovat pysyneet hyvinä, kunniallisina ja tottelevaisina. Jumala on heitä varjellut ja minulle tämän ilopäivän valmistanut. Sinun vallassasi on nyt tehdä se kaikkein kauniimmaksi juhlaksi Jo kauvan olet varmaankin huomannut, että minun silmäni seuraavat sinua ja että sinä olet kallis sydämelleni. Työskennellä kansan hyväksi on korkeinta minusta miehenä ja sinusta vaimona, ja se on luja side. Mutta minä haluaisin, että tulisimme yhdistetyiksi vieläkin vahvemmalla siteellä, ja koska vanhempasi ovat menneet pois, enkä enää voi lähestyä Amramia morsiuslahjalla ostaakseni sinua häneltä, niin pyydän nyt sinua itseltäsi, sinä jalo neito. Mutta ennenkuin vastaat minulle myöntävästi tai kieltävästi, on sinun tietäminen, että minun poikani ja pojanpoikani ovat valmiit kunnioittamaan sinua huoneemme päänä samoin kuin itseänikin ja että sinun veljesi mielellään sallivat minun kosijana lähestyä sinua".

Mirjam oli hämmästyksestä mykkänä kuunnellut tätä kosimista. Hän kunnioitti tuota miestä, joka niin hartaasti häntä halusi, hyvin paljon ja oli suosiollinen hänelle. Huolimatta monista vuosistaan seisoi hän täydessä miehuuden voimassaan ja jalossa arvokkaisuudessaan hänen edessään, ja tuo rukoileva katsanto hänen muutoin niin käskevistä ja itsetietoisesti katselevista silmistään liikutti hänen sieluansa.

Mutta neito odotti palavalla halulla erästä toista ja sentähden vastasi hän häntä ainoastaan surullisella pään pudistuksella.

Mutta tuo ikämies, suvun päällikkö, joka oli tottunut viemään päämaaliinsa mitä hän oli päättänyt, ei kuitenkaan hämmästynyt tästä mykästä kiellosta, vaan pitkitti vielä hartaimmin kuin ennen: "Älä yhdessä silmänräpäyksessä hävitä koko vuoden vaivaloisesti pidätettyä kaipiota! Onko se minun vanhuuteni, mikä on sinulle vastenmielinen?"

Silloin pudisteli Mirjam toistamiseen kieltäväisesti päätänsä, mutta Hur pitkitti:

"Ja juuri se oli se, jota pelkäsin, vaikka minä miehuuden voimassa olen monen nuoren vertainen. Mutta jos sinä saatat katsoa sivuun kosijan harmaista hiuksista, niin ehkäpä punnitset sanoja, joita hän nyt sinulle lausuu. Sieluni uskollisuudesta ja alttiudesta en tahdo minä puhua. Minun ijälläni ei kosi kukaan, jota ei sydän väkevästi siihen vaadi. Mutta eräs toinenkin seikka näkyy minulla olevan yhtä suuresta arvosta. Huoneeseni sanoin minä tahtovani sinut viedä. Tuolla se on, ja se on vahva ja tilaa kyllin, mutta huomisesta on teltta oleva kotimme, leiri asuntonamme ja siellä on vilkas elämä. Katsele vain noita onnettomia, jotka tuolla ovat palmuihin sidotut! Ei kukaan tuomari tutki syytettyjen asiaa, kansan valtavat himot ovat lakimme. Siellä ei ole kukaan turvattu, eipä edes henkensäkään puolesta, ja kaikkein vähimmin vaimo, tuntekoon hän itsensä kuinka väkeväksi tahansa, joka on tehnyt niiden asian, joita vastaan tuhannet napisevat, omaksi asiakseen. Sinun vanhempasi ovat kuolleet, sinun veljesi voisivat suojella sinua, mutta jos kansa panee kätensä heidän päällensä, niin vetävät samat kivet sinua syvyyteen, joita myöten sinä aivoit mennä virran ylitse."

"Ja sinut kanssani, jos minä olen vaimosi!" vastasi Mirjam ja nuo paksut silmäkarvat vetääntyivät kolkosti yhteen.

"Sen vaaran otan minä osalleni", vastasi Hur. "Jumalan kädessä on kaikki meidän onnemme, minun uskoni on yhtä vahva kuin sinunkin ja takanani seisoo Judan sukukunta, joka seuraa minua ja Nahesonia niinkuin lauma seuraa paimenta. Vanha Nun ja efraimilaiset pitävät yhtä meidän kanssamme, olkoonpa sitten, että meidän pahimmassa tapauksessa täytyisi. Jumalan tahdon jälkeen hävitä taikka uskollisessa liitossa, voimassa ja hyvinvoinnissa saisimme luvatussa maassa odottaa myöhäistä loppua".

Silloin katseli häntä Mirjam lujasti ja pelvotta hänen ankariin silmiinsä, pani kätensä hänen käsivarrelleen ja vastasi: "Ne olivat sanoja, arvolliset sille miehelle, jota minä suuresti kunnioitan lapsuudestani alkain ja joka on kasvattanut sellaisia poikia, mutta sinun vaimoksesi en voi tulla!"

"Sinä et voi!"

"En, herra, minä en voi!"

"Kova tuomio, mutta minun täytyy siihen tyytyä", lisäsi toinen ja taivutti surullisesti päätään, mutta Mirjam huudahti:

"Ei, Hur, sinulla on oikeus kysyä kieltoni perustusta ja koska minä kunnioitan sinua, niin olen sinulle velkaa puhtaan totuuden. Toinen kansamme mies on mielessäni. Hän kohtasi minua ensikerran, kun olin vielä lapsi. Niinkuin poikasi ja pojanpoikasi, on hän mennyt egyptiläisten joukkoon. Mutta Jumalamme kutsumus ja hänen isänsä käsky on hänelle ilmoitettu niinkuin sinunkin omillesi. Ja jos hän sitä tottelee niinkuin Uri ja Bezaleel ja hän vielä halajaa minua omaksensa, silloin tahdon tulla hänen vaimokseen, jos se Jumala sallii sen, jota minä palvelen ja joka minulle on osoittanut armon kuullakseni hänen ääntänsä, mutta sinua olen aina kiitollisuudella muisteleva".

Neidon suuret silmät olivat näissä sanoissa loistaneet kostealla valolla ja harmahtaneen kosijan ääni vapisi, kun hän ujosti ja pitkäveteisesti kysyi: "Ja jos nyt se mies, jota sinä odotat — en kysy hänen nimeänsä — jos hän nyt sulkee korvansa sille kutsumukselle, jolla hän on kutsuttu, jos hän kieltäytyy ottamasta osaa kansamme epävakavaan kohtaloon?"

"Se ei koskaan ole tapahtuva!" keskeytti hänet Mirjam ja kylmä väristys virtaili sen ohessa hänen suoniensa läpi; mutta Hur huusi:

"Ei löydy mitään, ei koskaan, eikä mitään varmaa paitsi Jumalassa. Ja jos huolimatta hyvästä uskostasi käykin toisin kuin sinä odotat, jos Herra kieltää sinulta toivon, mikä sinussa on alkanut liikkua, ollessasi vielä ymmärtämätön lapsi?"

"Niin on hän osoittava minulle oikean tien, mikä tähän asti on askeleitani johtanut".

"Hyvä siis", päätti Hur, "turvaa häneen ja jos valitsemasi mies on arvollinen sinulle ja tulee sinun herraksesi niin on sieluni iloitseva ilman kateutta, jos vain korkein seuraa liittoanne. Mutta jos Jumala päättää toisin ja sinä haluat voimallista käsivartta turvaksesi, niin olen minä täällä! — Hurin teltta ja sydän ovat aina auki sinulle."

Sitten kääntyi hän ympäri; mutta Mirjam katseli miettivästi hänen peräänsä ja vanhan miehen ylevä päällikkövartalo oli vielä kauvan aikaa hänelle näkysällä.

Ajatuksissaan astui hän vihdoin vierasystävänsä huoneesen takaisin, mutta Taniksesta johtavan tien varrella seisahtui hän ja katseli pohjaan päin. Pöly oli laskeutunut maahan ja tietä pitkin voitiin kauvaksi katsoa; mutta tuota ainoata, jonka piti tulla hänen ja hänen kansansa luo, ei näkynyt. Surullisesti huoaten astui hän kumartunein päin eteenkäsin, mutta kauhistui äkkiä, kun hänen veljensä Moseksen syvä ääni huusi häntä vanhan sykomorin alta.

Kolmastoista Luku.

Aaronin ja Eleasarin tuliset puheet olivat osoittaneet tuota napisevata, uupunutta kansaa Jumalan voimaan ja lupauksiin. Joka häiritsemättä ojentaa jäseniään ja lepää hyvin, jota juoma ja ruoka on vahvistanut, hänessä kohoaa vaipunut luottamus uudelleen. Vapautetut päiväläiset muistutettiin raskaasta palveluksestaan ja alentavista iskuista, joita he olivat välttäneet, ja heidän täytyi tunnustaa sitä Jumalan sallimukseksi, ettei farao ajanut heitä takaa. Elähdyttivätpä heidän uskallustaan nuo runsaat lahjatkin, joita tuo valloitettu varastohuone aina tarjosi, ja päivätyöläiset ja spitaaliset — sillä näitä viimeksi mainituita oli myöskin monta seurannut mukana ja lepäsivät leirin ulkopuolella — lyhyesti sanottuna kaikki, joiden elatuksesta farao oli pitänyt huolta, näkivät itsensä pitemmäksi ajaksi hädästä ja puutteesta turvatuiksi. Kuitenkaan ei puuttunut nytkään tyytymättömiä ja siellä ja täällä kysyttiin, tietämättä kuka sen oli alkanut, eiköhän olisi ollut viisaampaa kääntyä takaisin ja turvautua faraon armoon. Mutta joka nosti tämän kysymyksen, teki sen salaisesti ja sai usein osakseen jyrkkiä, jopa uhkaavia vastauksiakin.

Mirjam oli kohdannut veljensä ja oli ottanut osaa niihin raskaisiin murheisiin, mitkä täyttivät heidät. Kuinka oli kansan uskallus voinut niin pian vaipua lyhyen vaelluksen aikana erämaan tuulessa! Kuinka kärsimättömäksi, kuinka heikkouskoiseksi ja uppiniskaiseksi oli se osoittautunut ensimäisessä kovassa kohtalossa, mihinkä se oli joutunut, kuinka hillitsemättömästi se oli noudattanut raakoja viettejään! Kun tiellä vähää ennen auringon nousua oli kutsuttu rukoukseen, olivat muutamat kääntyneet päivän tähden puoleen, joka nousi idässä; toiset olivat tuoneet esiin vähäisen epäjumalan kuvan, jonka he olivat mukaansa ottaneet ja toiset taaskin katsoneet Niili-akasian puoleen tien ohella, mikä monessa Egyptin maakunnassa pidettiin pyhänä puuna. Mitä tiesivätkään he Jumalasta, joka oli käskenyt heitä heittämään niin paljon taaksensa ja kantamaan niin raskaita kuormia? Monet olivat vielä epäröiviä ja kuitenkaan eivät he vielä olleet katsoneet mitään vakavampaa vaaraa kasvoihin, sillä Moseksella oli ollut aikomus viedä kansaansa Succothista Philisteaan johtavalla tiellä suoraan luvattuun maahan Palestiinaan; mutta kansan käytös pakotti häntä luopumaan tästä aikeesta ja ajattelemaan toista.

Saavuttaakseen suurta, Afrikaa ja Aasiaa yhdistävää tietä oli välttämätöntä kulkea niemekkeen yli, mikä pikemmin eroitti kuin yhdisti molemmat maanosat, sillä se oli paraiten suojeltu sisääntunkeilijoilta ja sulki osaksi luonnollisilla ja osaksi taiteellisilla esteillä tien jokaiselta pakolaiselta. Sen maalla aaltoili rivi syviä järviä ja missä ne eivät estäneet vaeltajan kulkua, kohosi vahvoja linnoituksia, joissa oli sotakuntoisia egyptiläisiä joukkoja vartiostona.

Chetam eli, niinkuin heprealaiset kutsuivat, Etham oli tämän linnoitusketjun nimitys ja muutamassa tunnissa saattoi Succothista lähtevä vaeltaja saapua lähimpään ja vahvimpaan linnaan.

Kun kansa, Jumalansa nimessä, innostuneena ja valmiina pahimpaan, oli pudistanut kahleet päältään ja riemuiten hyökännyt uutta vapautta ja luvattua maata kohti, olivat Moses ja hänen kansansa useimmat vanhimmat luulleet, että se kuni vuorivirta, joka särkee sulut ja tokeet, murtaisi ja hävittäisi kaikki, mikä sen tielle uskaltaisi asettua. Näillä innostuneilla joukoilla jotka rohkealla eteenpäin tunkeutumisellaan voittaisivat korkeimman maalin, mutta arkamaisella peräytymisellään tuottaisivat itselleen kuoleman ja turmion, olivat he aikoneet mennä Ethamlinjan linnoitusten ikäänkuin risukasojen poikki. Mutta nyt, kun lyhytaikaiset vaivat ja kärsimykset olivat tukahduttaneet tulen heidän sieluissaan, nyt, kun mihinkä vain katsottiin, löytyi kaksi välinpitämätöintä ja viisi tyytymätöintä eli hätääntynyttä ihmistä yhden ilosta rohvaistuneen rinnalla, olisi Ethamlinjan hyökkäys maksanut verivirtoja ja sitäpaitsi pannut kaiken tähän saakka saavutetun vaaraan.

Pithomin varastohuoneen vähäisen vartioston voittaminen oli tapahtunut niin suosiollisissa suhteissa, ettei sellaista enään voitu odottaa, ja sen vuoksi oli alkuperäinen suunnitelma muutettava ja koetettava käydä linnoitusten ympäri. Koillisen sijasta piti kansan nyt kääntyä etelään.

Mutta ennenkuin tämä päätös tuli täytäntöön, tahtoi Moses muutamien uskollisten miesten kanssa katsahtaa tuota uutta tietä ja tarkastaa, oliko se suurelle vaeltavalle kansalle käytävä.

Amminadabin huoneen ulkopuolella olevan sykomorin alla keskusteltiin kaikesta tästä ja Mirjam seurasi keskustelua mykkänä todistajana.

Miesten neuvottelussa tuli vaimon vaijeta, vaikka tuo vaimo olikin Mirjam, mutta vaikeaksi kävi hänelle pysyä levollisena, kun päätettiin luopua päätöksestä hyökätä linnoituksia vastaan, vaikkapa sodantaitava Hoseakin, jonka Jumala oli valinnut miekakseen, olisi palajanut kotiin. "Mitä hyödyttää parhainkaan sotapäällikkö, kun puuttuu sotajoukko, joka häntä tottelee?" oli Naheson, Amminadabin poika huutanut ja toiset olivat samaa mieltä kuin hänkin.

Kun kokous vihdoin hajaantui, otti Moses veljellisellä sydämellisyydellä jäähyväiset sisareltaan. Mirjam tiesi, että hän oli aikeessa syökseytyä uusiin vaaroihin, ja kainolla tavalla, joka aina oli omituista hänelle, puhutellessaan tuota hengen ja ruumiin puolesta ylevämpää veljeänsä, ilmaisi hän huoliansa. Silloin katsahti hän ystävällisesti moitteella hänen silmiinsä ja osoitti oikealla kädellä taivasta; mutta Mirjam ymmärsi hänen, suuteli kiitollisella lämmöllä, hänen kättänsä ja sanoi:

"Sinä seisot korkeimman varjeluksessa enkä minä pelkää enään."

Silloin painoi hän huulensa hänen otsalleen, pyysi häneltä taulua, kirjoitti siihen muutaman sanan, heitti sen onteloon sykomorin runkoon ja sanoi: "Hosealle, ei Josualle, Nunin pojalle, kun hän tulee minun poissaollessani. Herralla on suuria mielessään hänen kanssaan, hänen opittuaan korkeampaa häneltä odottamaan, kuin maan mahtavilta".

Sitten erosi hän hänestä; mutta Aaron, joka vanhimpana oli hänen sukunsa pää, jäi hänen luokseen ja ilmoitti hänelle arvokkaan miehen häntä kosivan; mutta Mirjam vastasi kalpeana: "Minä tiedän sen."

Silloin katsahti hän kummastellen hänen kasvoihinsa ja pitkitti varoittavalla vakavuudella: "Kuinka valinnetkaan, on hyvä, kun ajattelet tätä yhtä: sydämesi kuuluu sinun jumalallesi ja kansallesi, ja miehen, jota sinä seuraat, täytyy olla valmis, niinkuin sinä itsekin, palvelemaan molempia; sillä kaksi pitää yhdeksi tulla avioliitossa ja ellei toisen korkein tarkoitus ole sama kuin toisenkin, niin pysyvät he kahtena loppuun saakka. Aistinten ääni, mikä heidät vei yhteen, tulee pian vaikenemaan ja mikä sitten on jälellä, on eripuraisuus."

Sitten poistui hän ja Mirjamkin valmistelihe jättämään muut; sillä kenties häntä kaivattiin noin vähää ennen lähtöä huoneessa, missä hän nautti vierasystävyyttä, mutta uusi tapaus pidätti häntä sykomorin alla ikäänkuin kahleilla ja siteillä.

Mitä välitti hän särkyvien kalujen kokoomisesta ja ruumiillisten asiain huolesta, kun oli kysymys sellaisista, jotka täyttivät koko hänen sieluansa! Nuo muut huolet soveltuivat Eliseballe, Nahesonin vaimolle, kullekin emännöitsijälle ja uskolliselle orjalle. Tässä oli kysymyksessä korkeammat asiat — asiat jotka koskivat hänen kansansa onnea ja onnettomuutta.

Vanhimpiin olivat toisetkin etevät miehet kansasta liittyneet sykomorin alla; mutta Hur oli jo Moseksen kanssa poistunut.

Nyt tuli Uri, ensinmainitun poika, vanhan puun alle. Hän, metallityöntekijä, joka äsken oli tullut kotiin Egyptistä, oli Memphiksessä puhunut sellaisten kanssa, jotka olivat lähellä korkeata porttia, ja kuullut, että kuningas olisi valmis poistamaan heprealaisilta suuret kuormat ja antamaan heille uusia suosion osotuksia, jos vain Moses tahtoisi tehdä sen Jumalan, jota hän palveli, suosiolliseksi kuninkaalle ja saada kansan palajamaan, sittenkuin se erämaassa oli uhrannut, ja sen vuoksi olisi viisasta lähettää lähettiläitä Tanikseen ja vielä kerran ruveta keskusteluihin korkean portin kanssa.

Näitä ehdotuksia, joista metallityöntekijä ei ollut vielä rohjennut puhua isälleen, oli hän hyvässä tarkoituksessa esittänyt kokoontuneille vanhimmille; hän toivoi kuitenkin, että niiden hyväksyminen tulisi säästämään kansalta paljon vaikeuksia. Mutta tuskin oli hän ehtinyt lopettaa selvän ja vakuuttavan puheensa, ennenkuin vanha Nun, Hosean isä, joka tuskalla tähän asti oli voinut malttaa mielensä puhkesi puhumaan.

Ukon muutoin niin iloiset kasvot hehkuivat vihasta ja niiden tulinen puna erosi harvinaisella vavalla taajoista, valkeista kiharoista, jotka niitä ympäröivät. Muutamia hetkiä sitten oli hän kuullut Moseksen suurella päättäväisyydellä ja perusteellisilla syillä kumoavan samallaiset ehdotukset ja nyt, kun hän kuuli niitä uudelleen esiteltävän ja huomasi monta suostumuksen merkkiä kokoontuneitten joukossa, näki hän koko tuon suuren yrityksen vaarassa, jonka menestykseksi hän oli enimmin uhrannut.

Se oli tuolle vilkkaalle ukolle liian paljon ja säihkyvin silmin ja uhkaillen korotetulla nyrkillä lausui hän:

"Mitä puhetta tämä on?! Pitäisikö meidän taaskin koota yhteen sen nyörin päät, jonka Herra meidän Jumalamme itse on katkaissut poikki? Kehoitatko sinä niitä uudelleen sitomaan yhteen helpolla solmulla, mikä niin kauvan pitää, kuin horjuvan, heikon luonne, joka kaksikymmentä kertaa on syönyt sanansa meille ja Mosekselle? Tahdotko sinä viedä meidät häkkiin takaisin, josta kaikkivaltijas ihmeen kautta on meidät vapauttanut? Kohteleisimmeko Herraamme Jumalaamme niinkuin huonoa velallista ja pitäisimmekö meille tarjottua väärää kultasormusta parempana, kuin tuota kuninkaallista aarretta, jonka hän meille lupaa? Oi, sinä, joka tulet egyptiläisten luota — minä tahtoisin…"

Tässä kohotti kiivas ukko vihastuneena nyrkkiänsä, mutta ennenkuin hän lausui uhkauksensa mikä hänen huulillaan liikkui, laski hän käsivartensa, sillä Gabriel, Sebulonin suvun vanhin, oli hänelle huutanut:

"Ajattele omaa poikaasi, joka vielä tänäin viihtyy kansan vihollisten joukossa!"

Tämä sana oli sattunut; mutta ainoasti silmänräpäykseksi häiritsi se tulisen vanhuksen iloista itsetietoisuutta ja niiden äänien seassa, jotka ilmoittivat tyytymättömyyttänsä kostonhimoisen Gabrielin esiintymisen johdosta ja niiden harvojen äänien, jotka yhtyivät sebulonilaiseen, huusi hän: "Juuri sen vuoksi, että minun on ehkä alttiiksi antaminen ei ainoastaan kymmenentuhatta kyntömittaa maata, minkä jätin jälkeeni, vaan vielä kelpo poikani, ollakseni kuuliainen korkeimmalle, on minulla oikeus tässä puhua!"

Sen ohessa nousi hänen rintansa syvistä henkäyksistä ja hänen taajain valkeain silmäkarvojensa suojelemat silmät katselivat nyt lempeämmästi Hurin poikaa, joka oli käynyt kalpeaksi hänen kiivaasta puheestaan, ja hän pitkitti: "Tämä on hyvä, isälleen kuuliainen poika ja on samoin täytynyt paljon alttiiksi antaa jättäessään nuo paljon kiitetyt työpajat ja oman huoneensa Memphiksessä, eikä korkeimman siunaus ole häneltä puuttuva. Mutta juuri sen tähden, että hän tähän saakka on noudattanut käskyä, ei hänen pidä pyytää hävittää, mitä me korkeimman avulla olemme alkaneet. Mutta sinulle Gabriel, sanon minä, ettei minun poikani viihdy vihollisten seassa, vaan kutsumukselleni kuuliaisena on hän tuleva luoksemme niinkuin Uri, Hurin esikoinenkin. Varmaankin pidättää häntä joku pakottava syy, jota Hosean tarvitsee yhtä vähän hävetä kuin minunkaan, hänen isänsä. Minä tunnen hänen ja luotan sentähden häneen ja joka odottaa häneltä toista, hänet on poikani käytös ennemmin taikka myöhemmin tekevä valhettelijaksi."

Tässä hän vaikeni pyyhkiäkseen valkeat hiukset hehkuvalta otsaltaan ja kun ei kukaan häntä vastustanut, kääntyi hän jälleen metallityöntekijän puoleen ja pitkitti sydämellisellä ystävyydellä: "Mikä minua harmitti, Uri, ei ollut sinun aikomuksesi. Se on hyvä; mutta isäimme Jumalan suuruutta ja kunniaa olet sinä mitannut egyptiläisten epäjumalain mittakaavan mukaan, jotka kuolevat ja nousevat ylös ja jotka, niinkuin Aaron tuonnoin sanoi, esittävät ainoastaan vähäisen osan siitä, joka on kaikessa ja vaikuttaa ja ulottuu yli kaiken. Siksikuin Moses opetti minulle parempaa uskoin minä, että Jumalan palvelus olisi naudan, lampaan ja hanhen uhraamista kuten egyptiläiset. Mutta jos sinun silmäsi, kuten minulle tapahtui Moseksen kautta, avaantuvat sille, joka maailmaa hallitsee ja on tehnyt meidät kansaksensa, niin käy sinulle, niinkuin minulle ja meille kaikille ja pian kyllä pojallenikin, että omassa rinnassa syttyy uhrituli, mikä ei koskaan sammu ja joka kuluttaa kaiken rakkauden ja uskollisuuden, uskon ja kunnioituksen, mikä ei hänelle ele kelvollista. Palvelijansa, Moseksen kautta, lupasi Jumala meille suurinta: pelastuksen orjuudesta ja että me vapaina herroina saisimme hallita ja vallita omalla pohjallamme, meidän ja lastemme omistamassa ihanassa maassa! Me vaellamme hänen lahjaansa kohti ja joka tahtoo pidättää meitä tällä tiellä, joka tahtoo meitä palajamaan ja matelemaan takaisin siihen verkkoon, jonka vaskisilmukat me mursimme, hän neuvoo kansaansa juoksemaan, niinkuin lampaat, takaisin siihen tuleen, josta he ovat pelastuneet! Minä en vihastu sinuun, sillä sinun kasvosi ilmaisevat, ettäs tunnustat, kuinka kauheasti sinä erehdyt, mutta teidän tulee tässä kaikkien tietää: Moseksen oinasta suusta olen minä muutama tunti sitten kuullut, että se, joka neuvoo palajamaan ja sopimaan egyptiläisten kanssa, sitä tahtoo hän syyttää Jehovan, meidän Jumalamme ylenkatsojaksi ja kansansa turmelijaksi ja pahimmaksi viholliseksi."

Silloin oli metallityöntekijä mennyt ukon luokse, oli ojentanut hänelle kättä ja syvästi vakuutettuna hänen varoituksiensa oikeudesta huutanut: "Ei mitään keskustelua, ei mitään sopimusta egyptiläisten kanssa. Sinulle, Nun, olen minä kiitollinen, ettäs olet avannut silmäni. Minullekin koituu hetki, jolloin sinä tai joku toinen, joka seisoo häntä lähempänä kuin minä, opettaa minua täydellisesti käsittämään sinun Jumalaasi, joka myöskin on minun."

Niin poistui hän ukon kanssa joka laski käsivartensa hänen hartioilleen, mutta Mirjam oli hengähtämättä kuullut Urin viimeistä anomusta ja kun tämä lausui toivonsa oppiakseen täydellisesti tuntemaan kansansa Jumalaa, olivat Mirjamin silmät loistaneet haaveksivasta innostuksesta. Hän tunsi, että korkeimman suuruus täytti hänen sielunsa ja että hänellä oli puheen taito jakaa toisellekin sitä tietoa, mikä hänellä itselläänkin oli. Mutta tapa vaati hänen vaikenemaan tälläkin kertaa. Se suretti hänen sydäntään ja kun hän jälleen meni kansajoukon keskelle ja oli tullut vakuutetuksi ettei Hosea vieläkään ollut saapunut, meni hän, hämärän alkaessa, kotiin ja astui toisten luo katolle.

Siellä ei näkynyt kukaan häntä kaivanneen, ei edes tuo raskasmielinen Milca-parkakaan ja hän tunsi itsensä äärettömästi yksinäiseksi tässä huoneessa.

Jospa Hosea toki tulisi, jos hän kuitenkin löytäisi vahvan rinnan turvakseen, jos tämä vieraanaolo samassa kodissa, tämä hyödytön elämä katon alla, jota hänen täytyi kutsua omakseen, vaikkei hän koskaan tuntenut itseänsä oikein perehtyneeksi siellä, toki loppuisi!

Moses ja Aaron olivat niinikään poistuneet ja ottaneet Hurin pojanpojan mukaansa, mutta kukaan ei ollut häntä, joka vain hengitti ja eli kansan ja sen menestyksen hyväksi, katsonut arvolliseksi uskoa hänelle, mihinkä heidän vaelluksensa suuntasi ja mitä se tarkoitti.

Miksi oli se Jumala, jolle hän oli koko sieluina ja olemuksensa omistanut, tehnyt hänen vaimoksi, vaan antanut hänelle miehen hengen ja sielun?

Ikäänkuin tehdäkseen koetuksen, eikö noista hyvistä ihmisistä, joihin hän kuului, kukaan häntä rakastaisi, odotti hän, että joku häntä ympäröivistä suurista ja pienistä puhuttelisi häntä, mutta Eleasarin lapset tungeskelivat isovanhempain ympärille eikä hän koskaan ollut ymmärtänyt vetää pienokaisia puoleensa Eliseba johti orjia, jotka kokosivat viimeisiä mukaanotettavia tavaroita. Milca istui kissa sylissään ja katseli ulos avaruuteen ja vanhemmat pojat olivat menneet ulos. Ei kukaan hänestä välittänyt eikä puhutellut häntä.

Silloin tuli hän kovin surulliseksi ja sittenkun hän toisten kanssa oli ottanut osaa ehtooateriaan ja hillinnyt itseään, ettei hän synkällä mielellään häiritsisi lasten iloista intoa, jotka suurella mieltymyksellä odottivat vaellusta, ikävöitsi hän jälleen ulos.

Syvästi hunnutettuna meni hän aivan yksin leiriin ja mitä hän täällä näki ei ollut suinkaan omiaan poistamaan häneltä murheita, mitkä häntä painoivat. Siellä oli kovaa melua ja hälinää ja vaikka muutamin paikoin kaikuikin hurskaita lauluja riemuiten ja toivorikkaasti häntä vastaan, niin saatiin kuitenkin paljon enemmän kuulla raakaa kiistaa ja kapinallisia puheita. Missä hän kuuli uhkauksia ja häväistyksiä suurta veljeänsä vastaan, kiiruhti hän askeleitaan; mutta huolesta, mitä huomenna auringon nousun jälkeen lähdössä tapahtuisi, jos tyytymättömät saisivat vallan, ei hän voinut vapautua.

Hän tiesi, että kansa oli pakotettu tunkeutumaan eteenpäin, mutta huoli faraon sotavoiman vuoksi ei sallinut hänelle lepoa. Hosean sankarimuoto teki sen hänelle ikäänkuin ruumiilliseksi. Ellei Herra itse asettunut noiden kurjain päiväläisten ja paimenien riveihin, jotka hänen sivullaan kiistelivät ja riitelivät, kuinka voisivat he vastustaa egyptiläisten sotaan tottuneita, hyvin varustettuja joukkoja?

Hän oli kuullut, että leirin kaikille puolille oli asetettu vahteja käskyllä, vihollisen lähestyessä, puhaltaa torveen tai lyödä messinkilevyyn siksi kun miehet olivat saapuneet sinne, missä varoittava huuto ensin oli kaikunut.

Sellaista kuullakseen oli hän jo kauvan odottanut, mutta kuinka paljon suuremmalla jännityksellä olikaan hän kuulustanut erään erityisen ratsun kavionkopsetta, kaivatun sotilaan vakavia askeleita ja syvää ääntä!

Hänen tähtensä palasi hän yhä jälleen leirin pohjoispäähän takaisin, mikä kosketti Taniksesta tulevaa tietä ja missä nyt Moseksen käskystä parhaimpien taistelukuntoisten miesten teltat kohosivat. Täällä oli hän toivonut löytävänsä paljasta luottamusta; mutta kun hän kuunteli aseellisten puheita, jotka taajoissa joukoissa ympäröivät vahtivalkeita, kuuli hän, että Urin ehdotus oli heillekin ehtinyt. Useimmat olivat puolisoita ja isiä, heillä oli huone, maankappale, ammatti eli virka, ja vaikka moni viittasi korkeimman käskyyn ja uuteen kauniisen kotiin, jonka Jumala oli heille luvannut, niin ei ollut kuitenkaan harvoja taipuvaisia palajamaan. Kuinka mielellään olisi hän astunutkaan näiden sovaistuneitten keskelle ja kehoittanut heitä uudella uskolla ja luottamuksella seuraamaan Herran käskyä ja veljeänsä! Mutta tässäkin täytyi hänen vaijeta. Ainoasti kuunteleminen oli hänelle sallittu ja hän tunsi itsensä vahvemmin sinne vedetyksi, missä hän odotti kuulevansa kapinallisia sanoja ja neuvotteluja.

Salaperäinen viehätys oli tässä hirvittävässä mielenliikutuksessa ja kun moni valkea sammui, miehet laskeusivat levolle ja puheet vaikenivat, niin tuntui hänestä ikäänkuin häneltä olisi riistetty jotakin, jota hän toivoi.

Nyt kääntyi hän viimeisen kerran Taniksesta tulevalta tieltä; mutta siellä ei liikkunut kukaan paitsi edes ja takaisin astuvat vartijat.

Vielä ei hän ollut epäillyt Hosean tulemista, sillä olihan kutsumus, jonka hän Herran nimessä oli hänelle lähettänyt, saapunut hänelle; mutta nyt, kun tähdet ilmaisivat hänelle puoliyön kuluneeksi, johtui selvästi hänen mieleensä, kuinka monta vuotta Hosea oli elänyt egyptiläisten seassa ja että hän ehkä piti arvottomana miehelle seurata naisen kehoitusta, vaikka se olisi tehty korkeimman niinessäkin. Hän oli kylliksi saanut osakseen nöyryytyksiä, miksipä ei tämäkään kohtaisi häntä?

Neljästoista Luku.

Kovin levottomana ja sellaisten ajatusten kiusaamana lähestyi Mirjam vierasystävänsä huonetta mennäkseen levolle, mutta juuri kun hän astui kynnykselle, veti hän jalkansa takaisin ja kuunteli vielä kerran pohjaanpäin.

Hosean täytyi sieltä tulla.

Mutta hän ei kuullut muuta kuin vartijan askeleet ja Hurin äänen, joka aseellisella joukolla kulki leirin läpitse.

Hänkään ei voinut pysyä huoneessa.

Yö oli lauhkea ja tähtikirkas, aika oli niinkuin luotu hiljaisia unelmia varten sykomorin alla. Hänen penkkinsä tuon arvoisan puun alla oli tyhjä ja pää kumarassa läheni hän tuota rakasta leposijaa, josta hänen seuraavana päivänä piti jättää hyvästi ainiaaksi. Mutta vielä ei hän ollut saavuttanut läheistä päämaalia, kun hän pää pystyssä jäi seisomaan ja painoi kätensä nousevaa rintaa vasten. Tällä kertaa oli kuulunut kavion kopsetta, hän ei erehtynyt, ja pohjasta se tuli.

Pauhasivatko faraon vaunut esiin, leiriin hyökätäkseen? Pitikö hänen huutaa, herättääkseen sotilaita? Tai oliko se ehkä hän, jota hän niin ikävällä kaipasi? Niin, niin, niin! Se oli yksinäisen hevosen astuntaa ja uusi tulokas täytyi se olla; sillä melua syntyi teittäin keskellä, koirat haukkuivat ja huutoja, puheita ja vastauksia tuli ratsastajan kanssa lähemmäksi ja lähemmäksi.

Se oli Hosea, hän tiesi sen varmasti!

Että hän ratsasti yksin yöllä ja oli riistänyt itsensä irti siteistä, jotka sitoivat hänet faraoon ja asetovereihin, oli merkki hänen kuuliaisuudestaan! Rakkaus oli terästänyt hänen tahtonsa ja kiiruhtanut hänen hevosensa juoksua ja kiitollisuus, jonka rakkaus voi osoittaa palkka, jonka se voi lahjoittaa, ei saanut häneltä kauvemmin pysyä pidätettynä. Hänen käsivarsissaan olisi hän onnellisena tunnustava, että hän oli suuria hyljännyt, niittääkseen ihanampaa ja suloisempaa! Mirjamista tuntui ikäänkuin yö vaikenisi kirkkaaksi päiväksi kuullessaan, että tuo lähenevä ratsasti suoraan Amminadabin, hänen vierasystävänsä huoneelle. Hän tiesi nyt, että se oli hänen kutsumustaan, jota hän totteli, että hän oli tullut tavatakseen häntä.

Ennenkuin omaa isäänsä, joka majaili hänen sisarenpoikansa Ephraimin suuressa tyhjässä huoneessa, etsi Hosea Mirjamia tavatakseen.

Varmaankin olisi hän mielellään, niin nopeasti kuin hevonen jaksoi, rientänyt häntä vastaan, mutta eihän sopinut rivakkaasti ratsastaa leirin läpitse. Oi, kuinka aika kului pitkällisesti siksi kun hän vihdoin näki ratsastajan, siksi kun hän heittäysi maahan ja hänen seuralaisensa viskasi hevosen ohjat kolmannelle, joka häntä seurasi.

Se oli Hosea, se eli hän!

Mutta hänen seuralaisensa — hän tunsi hänen selvästi ja hämmästyi kovin — hänen seuralaisensa oli Hur, mies, joka muutamia tuntia sitten oli pyytänyt häntä vaimokseen.

Tuossa seisoivat molemmat, jotka häntä kosivat, aivan vierettäin tähtein valossa ja tulisoihtujen valaisemina, jotka paloivat rattaiden ja tavarain äärellä, mitkä olivat valmiit huomispäivän vaellusta varten.

Tuo korkeakasvuinen vanhempi heprealainen voitti nuoremman lujajäntereisen sotilaan pituudessa, ja laumain omistaja ei ollut vähemmin suora kuin egyptiläinen sankarikaan. Molempain äänet sointuivat vakavilta ja miehuullisilta, mutta rakastetun ääni tuntui hänestä ytimekkäämmältä ja syvemmältä. Nyt olivat he tulleet häntä niin liki, että hän voi käsittää heidän puhettaan.

Hur kertoi tulijalle, että Moses oli lähtenyt tiedustelu-retkelle ja Hosea lausui ikävänsä siitä syystä, että hän tahtoi keskustella hänen kanssaan tärkeistä seikoista.

Silloin olisi hänen seuraavana aamuna lähteminen kansan kanssa, huomautti Hur, sillä Moses aikoi yhtyä heihin tiellä. Senjälkeen osotti hän Amminadabin huonetta, mikä oli syvässä pimeydessä ja missä ei valoa näkynyt sekä kehoitti Hoseaa viettämään lopun yötä hänen kattonsa alla, koska ei hän tahtonut herättää vanhaa isäänsä niin myöhäisenä hetkenä.

Silloin huomasi Mirjam ystävänsä viipyvän vastauksella ja tähystelevän naisten huonetta ja vierasystävänsä kattoa, ja tietäen, mitä hän sieltä etsi, ei hän voinut kauvemmin pidättää sydämensä halua, vaan esiintyi sykomorin varjosta tervehtien Hoseaa lämpimästi ja sydämellisesti tervetulleeksi.

Ei voinut Hoseakaan salata sydämensä iloa ja Hur seisoi noiden jälleen yhdistyneitten vieressä, kun he ojensivat toisilleen kättään ja tervehtivät toisiaan ensin vaijeten, mutta sitten lämpimin sanoin:

"Tiesinhän sinun tulevaksi!" huudahti neito ja Hosea vastasi iloisella liikutuksella:

"Sen voit helposti arvata, profetissa; sillä minua tänne kutsuvien äänien seassa oli sinunkin".

Sitten pitkitti hän levollisemmasti:

"Minä toivoin, paitsi sinua, tapaavani veljesikin, sillä minä tuon tietoja, joilla on suuri merkitys hänelle, meille ja kansalle. Minä näen myöskin teidän lähtöön valmiina, mutta minua surettaisi häiritä sinun vanhoja vierasystäviäsi levosta ja ryhtyä vaarallisiin hankkeisiin, joita vielä saatetaan välttää."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Hur ja astui toista lähemmäksi.

"Minä tarkoitan", vastasi tämä, "että jos Moses pysyy päätöksessään viedä kansan itään, on huomenna vuotava paljon hyödytöntä verta, sillä kuten Taniksessa varmasti kuulin, on vartiosto Ethamissa saanut käskyn, ettei päästää ketään ihmistä läpi, puhumattakaan tuosta lukemattomasta kansan paljoudesta, jonka suuruus minua hämmästytti ratsastaessani leirin lävitse. Minä tunnen Apun, joka on linnoituksien päällikkö, ja ne legionat, joita hän johtaa. Siitä tulisi vaarallinen, peljättävä verisauna meidän turvattomien osaksi harjaantumattomien maanmiesten joukossa, se tulisi… lyhyesti sanottuna, minun täytyy välttämättömästi ja viivyttelemättä puhua Moseksen kanssa, estääkseni pahinta onnettomuutta, ennenkuin se on myöhäistä."

"Mitä sinä pelkäät, ei ole meiltäkään jäänyt huomaamatta", vastasi Hur, "ja juuri sitä estääkseen on Moses lähtenyt vaaralliselle matkalle."

"Mihinkä?" kysyi Hosea.

"Se on salaisuus kansan johtajain seassa."

"Niihin kuuluu isänikin."

"Varmaan, ja tarjouduinhan minä jo viemään sinut hänen luokseen. Jos hän ottaa sinut vihkiäkseen…"

"Jos hän siinä loukkaa velvollisuutta, niin vaijetkoon. Kuka johtaa huomenna vaeltavat joukot?"

"Minä."

"Sinäkö?" kysyi Hosea ihmetellen ja toinen lisäsi tyynesti:

"Sinä ihmettelet paimenen rohkeutta tahtoessaan johtaa sotajoukkoa, mutta kaikkien sotalaumain herra, jolle me olemme uskoneet asiamme, on johtajanamme, ja minä luotan hänen johdatukseensa."

"Sen teen minäkin", vastasi Hosea. "Ei kukaan muu kuin Jumala, jonka kautta Mirjam kutsui minua tähän paikkaan, uskonut minulle — siitä olen varma — tuota tärkeätä sanomaa, joka toi minut tänne. Minun täytyy tavata Moses, ennenkuin on myöhäistä."

"Kuulithan jo, että on jokaiselle ja minullekin mahdotonta saavuttaa häntä, ennenkuin huomenna, ehkäpä ei ennen kuin ylihuomenna; tahdotko kumminkin puhua Aaronin kanssa?"

"Onko hän leirissä?"

"Ei, mutta me odotamme hänen palajamistaan ennen kansan lähtöä, se on, muutamien tuntien kuluttua."

"Onko hänellä oikeus päättää tärkeitä kysymyksiä Moseksen poissa ollessa?"

"Ei, hän julkaisee vain kansalle puheliaammalla kielellä, mitä hänen jalo veljensä on säätänyt."

Tässä katseli sotilas pettyneellä toiveella maahan ja pitkitti sitten lyhyen harkinnan perästä, nostaessaan silmänsä Mirjamin puoleen:

"Se on Mosekselle, kuin Herra meidän Jumalamme ilmoittaa tahtonsa, mutta sinullekin, hänen korkealle, neitseelliselle sisarelleen, sinullekin ilmaisee itsensä korkein, sinullekin…"

"Oi, Hosea!" keskeytti hänet naisprofeetta ja ojensi rukoilevasti ja torjuen kätensä häntä kohti; mutta huolimatta hänen varoituksestaan pitkitti päällikkö innokkaasti:

"Sinut on Herra meidän Jumalamme käskenyt kutsumaan minua, hänen palvelijaansa, kansan luoksi takaisin, sinun käski hän antamaan minulle nimen, johonka minä tahdon muuttaa isäni ja äitini minulle antaman nimen, jota minä kolmekymmentä vuotta kunnialla olen kantanut. Kuuliaisena kutsumuksellesi olen minä itseltäni heittänyt pois, mikä minut voi tehdä suureksi ihmisten parissa; mutta tiellä, jota minun Egyptissä, Jumalani ja sinun kuvasi kanssa sydämessä, oli vaeltaminen uhkaavaa kuolemaa kohti, on se sanoma tullut minulle, jota minun on tässä esiintuominen, ja sentähden uskon minä, että se on korkein itse, jolta se tulee. Saattamaan sen kansan johtajille olen minä velvoitettu; mutta kun en löydä Mosesta, en voi uskoa sitä kellekään paremmalle kuin sinulle, joka, vaikka oletkin vain nainen, veljesi jälkeen seisot korkeinta lähinnä, ja sentähden pyydän sinua nyt kuulemaan minua. Kolmannen korville ei ole sanomani vielä kypsynyt."

Silloin ojensi Hur itsensä suoraksi ja keskeyttäessään toisen puheen kysyi hän Mirjamilta, tahtoisiko hän kuunnella Sunin poikaa ilman todistajia; mutta hän vastasi hänelle kaikumattomalla "kyllä".

Silloin kääntyi Hur ylpeästi ja kylmästi sotilaasen: "Minä luulen, että Mirjam tuntee Herran tahdon niinkuin veljensäkin ja että hän tietää, mikä soveltuu vaimoille Israelissa. Ellen erehdy, oli se myös tämän puun alla kuin sinun oma isäsi, arvoisa Nun, antoi pojalleni Urille ainoan vastauksen, jonka Moseksenkin täytyy antaa kullekin sinun kaltaisellesi sanantuojalle."

"Tunnetko sinä sen?" kysyi sotilas jyrkällä ja torjuvalla äänellä.

"En", vastasi toinen, "mutta minä aavistan mitä se sisältää ja katso tänne."

Samalla kumartui hän nuoruuden notkeudella ja nosti voimallisilla käsivarsilla ylös kaksi suurta kiveä, asetti ne vastatusten, vieritti sitten muutamia pienempiä niiden sivulle ja huudahti kiivaasti:

"Tämä muistopatsas olkoon todistajana minun ja sinun välillä, niinkuin muistopatsas Mizpassa, jonka Jaakop ja Laban nostivat. Ja niinkuin hänkin huusi Herralle, että hän olisi hänen ja, toisen välillä vartijana, niin teen minäkin. — Mutta sinua neuvon minä tälle muistopatsaalle, ettäs muistaisit sitä, kun olemme erossa toisistamme. Tässä lasken minä käteni tälle muistopatsaalle ja todistan, että minä Hur, Kalebin ja Ephrat'in poika, en pane uskallustani kehenkään muuhun kuin Herraan isäimme Jumalaa ja että minä olen nöyrä noudattamaan hänen käskyänsä, joka kutsuu meitä faraon valtakunnasta maahan, jonka hän meille on luvannut. Mutta sinulta Hosea, Nunin poika, kysyn minä, ja Herra meidän Jumalamme kuulee sinua. Etkö sinäkään odota muuta apua kuin Abrahamin Jumalalta, joka valitsi kansansa valituksi kansakseen? Ja tahdotko todistaa, että sinä aina muistat egyptiläisiä, jotka ovat meitä sortaneet ja joiden orjuudesta Herra meidän Jumalamme on luvannut lunastaa meidät, Jumalasi ja kansasi kuoleman vihollisina?"

Silloin vavahtelivat sotilaan parrakkaat kasvot ja hän halusi syöstä kumoon muistopatsaan ja ojentaa kiusallista kysyjää vihastunein sanoin, mutta Mirjam oli laskenut kätensä muistopatsaan päälle ja huudahti:

"Hän kysyy sinulta Herramme ja Jumalamme edessä, joka on todistajanne!"

Silloin onnistui Hosean hillitä vihaansa ja puristaessaan lujemmin neidon kättä vastasi hän vakavasti:

"Hän kysyy, mutta minä jään vastauksen velkaa, sillä myöntämisestä ja kieltämisestä on tässä vähän apua; Jumalan otan minäkin todistajaksi ja tämän muistopatsaan edessä on sinun Mirjam, mutta ainoastaan sinun käsittäminen mitä minä ajattelen ja mitä tarkoitusta varten olen tullut. — Mutta sinä Hur, katsele tänne! Niinkuin sinäkin, lasken minäkin käteni tälle muistopatsaalle ja todistan, että minä, Hosea, Nunin poika, en pane luottamustani kehenkään muuhun kuin Herraamme, Isäimme Jumalaan. Sinun ja minun välillä seisokoon se todistajana ja päättäköön, josko minun tieni on hänen taikka erehtyväisen ihmisen. Minä tottelen hänen tahtoansa, jonka hän on ilmoittanut Mosekselle ja tälle jalolle neidolle. Tämän lupaan minä valalla, jonka vartija on Herra meidän Jumalamme."

Hur oli jännitetyllä tarkkaavaisuudelta kuunnellut ja liikutettuna tämän puheen vakavuudesta huudahti hän:

"Herra meidän Jumalamme kuuli valasi, ja valaasi vastaan panen minä tämän muistopatsaan edessä vielä yhden todistuksen: 'Jos se hetki tulee, jolloin sinä muistellessasi tätä muistopatsasta annat sen vakuutuksen, minkä äsken kielsit minulta, ei ole tulevaisuudessa syntyvä mitään vihaa välillämme, ja jos korkeimman tahto sellainen on, niin jätän minä mielelläni päällikkötoimen sinulle, johonka sinä monissa sodissa tottuneena olet taitavampi kuin minä, joka tähän asti olen komentanut vain paimeniani ja laumojani. Mutta sinun mieleesi, Mirjam, painan minä sen, että tämä muistopatsas on myös todistajana siihen keskusteluun, johonka sinä, Jumalan kasvojen edessä, aiot ryhtyä tämän miehen kanssa. Minä muistutan sinua nuhtelevista sanoista, joita sinä kuulit tämän miehen isän suusta tämän puun alla, ja huudan Jumalan todistajaksi, että minä isällisellä kirouksella olisin synkistyttänyt elämän Urille, omalle pojalleni, joka on sydämeni ilo, jos vain hän olisi astunut kansan sekaan voittaakseen sen sanomalla, jonka hän meille toi; sillä se olisi kääntänyt vähä-uskoiset heidän Jumalastaan. Siitä muistutan sinua, neito, ja sanon sinulle vielä kerran: Jos minua etsit, niin olet löytävä minut, ja ovi, jonka minä avasin sinulle, pysyy sinulle avonaisena, mitä tahansa tapahtukoon'."

Näin puhuttuaan käänsi Hur hänelle ja sotilaalle selkänsä.

He eivät tietäneet, kuinka heidän laitansa oli, ja hän, joka pitkän, vaarojen alaisen ratsastuksen kestäessä hartaalla halulla oli ikävöinyt tätä hetkeä, jolloin hän saisi tavata rakastettuansa, katseli hämmästyneenä ja kovin levottomana maahan, mutta Mirjam, joka hänen lähestyessään piti häntä varten valmiina korkeimman ja suloisimman palkinnon, jolla rakastava vaimo palkitsee uskollisuuden ja rakkauden, oli tuon vakavasti varoittavan kivipatsaan edessä vaipunut maahan puun viereen ja painoi otsana onteloa, visaista runkoa vasten.

Viidestoista luku.

Pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä sykomorin alta kuin neidon hiljaista nyyhkytystä ja sotilaan levottomia askeleita, joka, koettaessaan malttaa mielensä, ei uskaltanut häiritä häntä.

Hän ei voinut vielä käsittää, mikä niin äkkiarvaamatta, vuorenkorkuisena oli tunkeutunut hänen ja rakastetun välille.

Hurin sanoista oli hän käsittänyt, että Moses ja hänen oma isänsä olivat evänneet kaiken välityksen, ja kuitenkin näkyivät hänestä lupaukset, mitkä hänellä oli kansalle esitettävänä, korkeimman armorikkaiksi lahjoiksi. Eihän kukaan hänen kansalaisistaan vielä niitä tuntenut ja oliko Moses se, jona hän piti häntä, niin täytyi Herran avata hänen silmänsä ja näyttää hänelle, että hän oli valinnut hänen, Hosean, hänen välityksellään johtamaan kansaa parempaa tulevaisuutta kohti; ei hän myöskään epäillyt, että hän helposti voisi saada isän puolelleen. Täydellä vakuutuksella olisi hän myöskin toistamiseen vakuuttanut, että se oli korkein, joka hänelle oli tien osoittanut, ja tätä kaikkea mietittyään ja Mirjamin vihdoin noustua ylös astui hän häntä kohti uudella luottamuksella. Rakastava sydän kehoitti häntä sulkemaan hänet käsivarsiinsa, mutta hän viittasi häntä peräytymään ja neidon muutoin niin puhdas, syvä ääni kuului käheältä ja ikäänkuin peitetyltä kysyessään häneltä miksi hän oli niinkauvan viipynyt ja mitä se oli, jota hän aikoi uskoa hänelle.

Sykomorin alla ei hän ollut ainoastaan etsinyt lepoa ja rukoillut Jumalaa siitä, vaan myöskin katsonut sydämeensä. Hän rakasti Hoseaa; mutta hän aavisti hänen tulevan samalla esityksellä kuin Urikin, ja vanhan Nun'in vihaiset sanat kaikuivat nyt vahvemmin kuin koskaan hänen sielussaan. Pelko, että tuo rakastettu vaelsi väärillä poluilla ja Hurin hämmästyttävä teko olivat tasoittaneet hänen kiihkonsa korkeat laineet ja hänen järkevään harkitsemiseen palautunut henkensä pyysi ennen kaikkia tietää, mikä häntä niinkauvan oli pidättänyt, jota hän Jumalansa nimessä oli kutsunut, ja miksi hän tuli yksin ja ilman Ephraimia.

Kirkas taivas oli täynnä tähtiä, ja nämä, joiden määrä oli nähdä jälleenyhdistetyn rakastavan ihmisparin onnea, tulivat nyt todistajiksi levottoman tytön arkoihin kysymyksiin ja tulisen katkerasti petetyn miehen kärsimättömiin vastauksiin.

Vakuuttaen rakkauttaan ja tulleensa omistamaan hänet omakseen alkoi hän puhettaan; hän salli tosin hänen pitää kättään omassaan, mutta pyysi häntä luopumaan kosimisestaan ja ensiksi kertomaan hänelle mitä hän tahtoi tietää.

Monenlaisia tietoja oli hän saanut Ephraimista eräältä sotatoverilta Tuniksesta, ja niin voi hän kertoa, että poika tottelemattomuudesta ja luultavasti tyhmästä uteliaisuudesta oli haavoitettuna ja sairaana mennyt kaupunkiin, mutta että hän oli saanut asunnon ja hoidon erään ystävän luona. Mutta tämä teki neidon levottomaksi ja hän nuhteli itseänsä, että tuo orpo, kokematon poika, joka oli kasvanut hänen silmäinsä alla ja jonka hän oli lähettänyt vieraasen maahan, oli nyt egyptiläisessä huoneessa.

Hosea vakuutti kuitenkin; että hän ottaisi huolekseen hänen takaisin saattamisensa omiensa luo, ja kysyi häneltä, kun hän huolimatta tästä näyttäytyi murheelliselta oliko hän menettänyt hänen rakkautensa ja luottamuksensa. Mutta antamatta hänelle lohduttavaa vastausta alkoi hän uudelleen kysellä häneltä ja tahtoi tietää, mikä oli hänen tuloansa viivyttänyt, ja niin piti hänen syvästi levottomana ja loukatulla mielellä aloittaa kertomuksensa.

Sill'aikaa kuin Mirjam, nojautuen sykomorin runkoa vastaan, kuunteli häntä, astui Hosea, kaipion ja levottomuuden vallassa milloin edes ja takaisin, milloin taas, tuskin itsensä herrana, hänen luokseen. Ainoastaan kiihko ja toivo, mitkä hänen täyttivät eikä mikään muu, näkyivät hänestä ansaitsevan pukea sanoiksi. Jos hän olisi varmasti tietänyt, että hänen sydämensä oli vieraantunut hänestä, olisi hän ratsastanut täältä pois jälleen, aukaistuaan ensin sielunsa isälleen ja uskallettuaan ratsastaa umpimähkään, löytääkseen Moseksen. Voittaa Mirjam ja varoa itseään valapattoisuudesta oli kaikki, mitä hän halusi, ja vaikka hän olikin kokenut ja toivonut merkillisiä seikkoja viime päivinä, vastasi hän kuitenkin Mirjamin kysymyksiin kiivaasti ja ikäänkuin olisivat ne koskeneet arvottomia asioita.

Lentävin sanoin alkoi hän kertomuksensa ja jota useammin Mirjam häntä keskeytti, sitä kärsimättömämmin vastasi hän häntä, sitä syvemmiksi kävivät rypyt hänen otsallaan.

Muutaman tunnin oli Hosea hevosen hoitajansa seurassa iloisin mielin ja toivorikkaana ratsastanut etelää kohti, kun hän, vähän ennen pimeän tultua huomasi suuren ihmisjoukon, joka kulki hänen edellään. Alussa oli hän ollut siinä luulossa, että hän oli kohdannut pois vaeltavien heprealaisten jälkijoukon. Sentähden oli hän kiiruhtanut hevosensa juoksua. Mutta ennenkuin hän oli saavuttanut vaeltajat, olivat muutamat talonpojat ja kuorma-ajurit, jotka olivat jättäneet juhtansa ja rattaansa alttiiksi, rientäneet hänen ohitsensa kovalla huudolla ja kiihkeillä varoituksilla, mitkä ilmoittivat hänelle, että hänen edellänsä vaeltajat olivat spitaalisia. Ja pakolaisten varoitus olikin ollut hyvin perustettu, sillä ensimäiset, jotka kääntyivät hänen puoleensa sydäntä liikuttavalla huudolla: "Spitaali! Spitaali", kantoivat tuon hirvittävän taudin tuntomerkkejä ja heidän ruvella ja valkealla hilseellä peitetyistä, rumennetuista kasvoistaan katsella tuijottivat karvattomat silmät kolkolla kiillolla häntä vastaan.

Pian tunsikin Hosea muutamia heistä osaksi egyptiläisiksi papeiksi kerityllä päällä, osaksi heprealaisiksi miehiksi ja vaimoiksi. Molemmille teki hän päällikön ankaralla tyyneydellä tarpeelliset kysymykset ja sai tietää, että he tulivat kivilouhimoista vastapäätä Memphistä, joka oli heidän erityinen olinpaikkansa Niilin itärannalla Muutamat heprealaiset heidän seassaan olivat siellä kuulleet omaisiltaan, että heidän kansansa aikoi jättää Egyptin ja etsiä maata, jonka Herra oli heille luvannut Silloin olivat useat päättäneet uskoa itsensä samoin heidän isäinsä väkevälle Jumalalle ja seurata vaeltavia; mutta egyptiläiset papit, joita sama onnettomuus liitti heprealaisiin, olivat lähteneet heidän kanssansa ja asettaneet vaelluksensa päämaaliksi Succothin, johon Moses, niinkuin olivat kuulleet, aikoi ensin viedä kansansa. Mutta jokainen, joka olisi voinut näyttää heille tien, oli paennut heidän edellään, ja siitä syystä olivat he kulkeneet liiaksi pohjoiseen ja harhautuneet Thabne-linnan läheisyyteen. Penikulman matkalla tältä paikalta oli Hosea tavannut heidät ja kehoittanut heidän päällikköänsä pyörtämään takaisin, etteivät saattaisi onnettomuutta poisvaeltaville veljille.

Tämän keskustelun aikana oli osasto egyptiläisiä sotilaita lähtenyt linnasta spitaalisia vastaan puhdistamaan tien heistä, mutta päällikkö joka tunsi Hosean, ei käyttänyt mitään väkivaltaa, ja molemmat miehet saivat spitaalisten johtajan taipumaan esitykseen viedä heidät Sinain niemekkeesen, jossa löytyi spitaalisten siirtola vuoriston keskellä, ei kaukana vuorikaivoksista. He olivat tähän esitykseen suostuneet, koska Hosea heille lupasi, että kansan vaeltaessa itään tulisi se heidät tapaamaan ja ottamaan mukaansa jokaisen parannetun; mutta jos heprealaiset jäisivät Egyptiin, niin olisi puhdas erämaan tuuli tuottava monelle kärsivälle jälleen terveyden ja jokaisella puhtaaksi havaitulla olisi vapaus palata kotiin.

Nämä keskustelut olivat vaatineet paljon aikaa ja ensimäiseen pysäyspaikkaan olivat monet muut tulleet; sillä kun Hosea oli joutunut niin läheiseen yhteyteen spitaalisten kanssa, täytyi hänen ratsastaa Thabneen, tullakseen yhdessä joukkojen päällikön kanssa, joka seisoi hänen vieressään, priiskoitetuksi linnun verellä, pukeutuakseen uusiin vaatteisiin ja alistuakseen vissien temppujen alaiseksi, jotka hän piti itselleen tärkeinä ja jotka tapahtuivat ainoastaan kirkkaassa auringonvalossa.

Hänen hevoshoitajaansa oli pidetty linnassa, syystä että tuo pehmeäsydäminen mies, joka oli tavannut sukulaisensa noiden kurjain joukossa, oli ojentanut tälle kätensä.

Syy tähän viipymiseen oli ollut surullinen ja vastenmielinen, ja vasta sittenkuin Hosea ehtoopäivällä oli jättänyt Thabnen ja mennyt Succothiin, oli toivo ja ilo Mirjamin jälleen näkemisestä ja niin paljon lupaavan sanoman saattamisesta omaisilleen saaneet hänessä vallan.

Nopeammin ja niin iloisessa odotuksessa ei ollut koskaan hänen sydämensä sykkinyt kuin tämän yöllisen ratsastuksen aikana, jona hän läheni rakastettua ja isää, mutta minkä päätyttyä hän nyt korkeimman onnellisuuden sijasta tähän saakka oli saanut kokea ainoastaan katkerata pettymystä.

Sekavissa, lyhyissä lauseissa oli hän vastenmielisesti kertonut, mitä hänelle oli tapahtunut spitaalisia tavatessaan, vaikka hän uskoikin tehneensä parastaan näiden onnettomien hyväksi. Kukin hänen sotakumppaneistaan olisi kiittänyt häntä siitä, mutta hän, jonka kiitos oli ylinnä kaikista, viittasi, hänen lopettaessaan, erääsen paikkaan leirissä ja sanoi murheellisena: "He ovat meidän vertamme ja meidän Jumalamme on heidänkin Jumalansa. Zoanista, Phakoksesta ja Phibesethistä [kreikkalaisen Bubastiksen heprealainen nimitys] ovat spitaaliset määrämatkan päässä seuranneet toisia ja heidän telttansa seisovat leirin ulkopuolella. Nekin, jotka tulivat Succothista — niitä ei ole monta — saavat kulkea mukana; sillä kun Herra lupasi kansalle sen maan, jonka perään se ikävöi, tarkoitti hän suuria ja pieniä, köyhiä ja alhaisia ja varmaan onnettomiakin, jotka nyt jäävät vihollisen valtaan. Etkö sinä olisi tehnyt paremmin, jos olisit erottanut heprealaiset egyptiläisistä ja johtanut ne, jotka ovat meidän vertamme, luoksemme?"

Silloin nousi miehen ylpeys sotilaassa, ja vakavasti ja jyrkästi kuului hänen vastauksensa: "Sodassa täytyy uhrata satoja pelastaakseen tuhansia. Suojellakseen laumaansa erottaa paimenkin rupisen lampaan laumasta."

"Aivan oikein", keskeytti neito häntä innokkaasti, "sillä paimen on heikko ihminen, joka ei tunne mitään lääkettä ruttoa vastaan, mutta Herra, joka tuntee koko kansansa, ei salli tulla sille mitään vahinkoa ankarasta kuuliaisuudesta."

"Näin ajattelee nainen", vastasi Hosea; "mutta mitä sääliväisyys hänelle säätää, ei saa painaa raskaasti miesten neuvotteluissa. Te seuraatte mielellänne sydämen ääntä, niinkuin onkin kohtuullista, että sallitte itseänne johdatettavan, kun vain muutoin ette unohda, mikä teille ja suvullenne on soveliasta."

Silloin muuttuivat Mirjamin posket tumman-punaisiksi; sillä hän tunsi tässä puheessa kätkeytyvän okaan kaksinkertaisesti katkeraksi syystä että se oli Hosea, joka tämän matkaan saatti. Kuinka paljon olikaan hän tänään sukunsa tähden saanut kärsiä, ja nyt antoi hänkin hänen tuntea, ettei hän ollessaan nainen ollut samanarvoinen hänen kanssansa. Sen muistopatsaan edessä, minkä Herra oli pystyttänyt ja johonka hän nyt nojasi kättään, oli Hosea vetounut hänen tuomioonsa, ikäänkuin olisi hänkin kansanjohtajia, ja nyt osoitti hän hänet, joka hengen ja lahjain puolesta ei tuntenut itsensä ketään miestä huonommaksi, jyrkästi piiriinsä takaisin.

Mutta Hoseakin tunsi itsensä arvossaan loukatuksi ja Mirjamin käytös ilmaisi hänelle, että tämä hetki oli päättävä, tulisiko valta, heidän tulevassa liitossaan, hänelle vaiko Mirjamille. Ylpeänä ja ankaran ylevänä seisoi Hosea hänen edessään, — todellakin niin miehekkäänä ja ihailtavana, jollaisena ei hän koskaan ennen ollut häntä nähnyt. Kuitenkin sai halu taistella loukatun naisellisen arvonsa puolesta hänessä ylivallan yli kaiken muun tunteen, ja vihdoin oli se hän, joka katkaisi tuon lyhyen kiusallisen vaitiolon, mikä oli Hosean nuhtelevien sanojen seurauksena, ja levollisuudella, jonka hän koko tahtonsa voimaa ponnistamalla sai, alkoi hän: "Me unohdamme kumpikin, mikä meitä niin myöhään yöllä täällä pidättää. Sinä aioit uskoa minulle, mikä sinua omiesi luo tuoja kuulla minulta, ei mitä Mirjam, tuo heikko nainen, vaan mitä Herran uskottu siitä tuomitsee."

"Myöskin sen neidon ääntä, jonka rakkautta minä halasin, toivoin kuulevani", vastasi hän kolkosti.

"Sinä saat sen kuulla" sanoi Mirjani nopeasti ja otti kätensä muistopatsaalta pois. "Mutta saattaa tapahtua, etten minä voi yhtyä sen miehen mielipiteesen, jonka voima ja viisaus ovat niin paljon ylempänä minua, ja kuitenkin osoitit sinä juur'ikään, ettet sinä suvaitse naisen etkä edes minun vastaansanomistani."

"Mirjam," keskeytti Hosea nuhtelevalla äänellä; mutta hän pitkitti innokkaammin: "minä olen kokenut sitä ja koska elämäni suurin suru olisi kadottaa sydämesi, täytyy sinun oppia ymmärtämään minua, ennenkuin kehoitat minua lausumaan tuomion".

"Kuule sinä ensiksi minun sanomani!"

"Ei, ei!" vastasi hän vilkkaasti. "Vastaus tulisi kuolemaan huulillani! Salli minun ensiksi kertoa sinulle naisesta, jolla on rakastavainen sydän ja kuitenkin tuntee jotakin muuta, mikä on hänestä korkeampaa kuin rakkaus. Sinä hymyilet? Ja sinulla on oikeus siihen, niin kauvan kuin et tunne sitä, mitä minä aion uskoa sinulle."