ENSIMÄINEN LUKU. (continued 4)

Tämä kehoitus kuului jälleen vakavammalta ja sen tarkoituksena oli hillitä tuon innokkaan pojan kasvavaa kiihkoa. Mutta äkkiä ponnahti hän ylös ja huusi tuskallisen hätäisesti: "Pois, pois paikalla!"

Miehen askeleet, jotka lähestyivät telttaa ja imettäjän varoittava sana, olivat ajaneet tämän ankaran käskyn nuoren vaimon huulille ja Efraimin tarkka kuulo käsitti hänen levottomuuttaan sekä vaati häntä seuraamaan vanhusta pimeään huoneesen ja siellä huomasi hän, että muutaman silmänräpäyksen viipyminen olisi ilmaissut hänet; sillä jo aukeni teltan esirippu ja eräs mies astui keskisen huoneen läpitse, missä Kasana — nuorukainen kuuli sen hyvin — tervehti uutta vierasta liiankin ystävällisesti ja ikäänkuin hämmästyisi hän hänen myöhäisestä tulostaan.

Imettäjä oli sillävälin temmannut oman kauhtanansa, heittänyt sen pakolaisen alastomille hartioille ja kuiskuttanut hänelle: "Ole ennen auringon nousua teltan läheisyydessä, mutta älä astu sinne, henkesi uhalla, ennenkuin minä huudan sinua. Sinulla ei ole isää eikä äitiä ja minun lapseni, Kasana — oi, sitä kultaista, rakastavaa sydäntä! — kaikesta hyvästä on hän parhain, mutta kelpaako hän kokemattoman huimapään ohjaajaksi, se on toinen kysymys. — Kertomuksesi kestäessä olen minä monenlaisia ajatellut ja koska minä tarkoitan sinulle hyvää, niin tahdon minä sanoa sinulle: Sinulla on eno, joka — lapsellani on kyllä oikein — joka kaikista miehistä on parhain ja minä tunnen ihmiset. Mitä hän sinulle neuvoo, tee se; sillä se on sinulle varmaankin terveellistä! Tottele häntä! Ja jos hänen käskynsä vie sinut kauvaksi täältä ja Kasanan luota, niin sen parempi sinulle. Me kuljemme vaarallisia teitä ja ellei se tapahtuisi Hosean tähden, niin olisin minä koettanut molemmin käsin pidättää häntä. Mutta hänen tähtensä — minä olen vanha vaimo; mutta tämän miehen tähden, menisin vielä vaikka tuleen. Todella surettaa minua enemmän kuin voin sanoakaan tämän puhtaan, sydämestään hyvän lapsen ja sinun tähtesi, jonka kaltainen minun poikani kerran oli, ja sentähden kerron minä vain: Noudata enoasi, poika! Tee niin, muutoin joudut hukkaan ja se olisi vahinko!"

Odottamatta vastausta lykkäsi hän pojan telttaseinäin välillä olevaa aukkoa kohti ja odotti kunnes Efraim pääsi ulos. Sitten pyyhki hän silmiään ja astui niinkuin sattumalta valaistuun huoneesen, mutta Kasanalla ja hänen myöhäisellä vieraallaan oli asioita toimitettavia, jotka eivät sietäneet todistajaa ja hänen "rakas lapsensa" salli hänen ainoastaan sytyttää lampun kolmihaaraisen kynttiläjalan vieressä ja käski hänen mennä levolle.

Hän totteli häntä ja pimeässä huoneessa, missä hänen vuoteensa oli hänen emäntänsä vieressä, laskeusi hän levolle, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.

Imettäjästä tuntui niinkuin olisi maailma mullin mallin. Hän ei enään käsittänyt Kasanaa, sydänkäpystään, sillä hän antoi puhtauden ja kunnian alttiiksi miehelle, joka — sen tiesi hän — oli hänelle vastenmielinen.

21 Luku.

Sen teltan varjossa, josta Efraim oli hiipinyt ulos, kyyristyi hän alas ja painoi korvansa aivan kudottuun seinään kiinni. Varovasti oli hän tehnyt pienen aukon telttavaatteen neulomukseen ja niin voi hän nähdä ja kuulla mitä tuon rakastetun vaimon valaistussa huoneessa tapahtui.

Myrsky pidätti jokaisen, jota ei palvelus kutsunut ulos, teltassa, ja Efraimin tarvitsi sitä vähemmin peljätä, jota syvemmällä varjossa se paikka oli, missä hän piiloutui. Imettäjän kauhtana peitti hänet ja vaikka kylmän väreet yhtä mittaa väristyttivät hänen nuoria jäseniään, niin oli siihen syynä tuo katkera tuska, mikä vihloi hänen sieluansa.

Prinssi, suuri ja mahtava oli se mies, jonka rintaa vasten hän näki Kasanan nojaavan päätänsä, eikä tuo huikenteleva vaimo aina estellyt tuota rohkeata miestä, kun hänen suunsa etsi noita huulia, joiden suuteloa hän niin kiihkoisesti halasi.

Hänelle, Efraimille, ei ollut Kasana mitään velkaa, mutta hänen enolleen kuului hänen sydämensä, hänelle oli hän ennen kaikkia miehiä antanut etusijan, hänen vapauttamisekseen oli hän selittänyt olevansa valmis ottamaan kauheintakin tehdäkseen ja nyt näki hän omin silmin, että hän oli kavala ja uskoton, että hän salli toisellekin, mitä ainoastaan yhdelle ainoalle kuului. Hänellekin oli hän osoittanut ystävyyttään, mutta ne olivat vain muruja, mitkä Hosean pöydältä putosivat, hän oli — sen tunnusti hän punastuen — tehnyt äsken ryöviön enoltaan ja kuitenkin tunsi hän itsensä haavoitetuksi, loukatuksi, petetyksi ja palavan mustasukkaisuuden villitsemäksi enonsa puolesta, jota hän kunnioitti, ja jota hän rakastikin, jos kohta hän olikin asettunut hänen toiveitaan rastaan.

Ja Hosea? Niinkuin hän itse ja niinkuin tuo ruhtinaallinen herra tuolla ja jokainen, täytyi hänenkin tuntea kaipausta hänen peräänsä huolimatta hänen omituisesta käytöksestään kaivon luona tien ohessa — eihän ollut muu mahdollista — ja nyt nautti Kasana, turvattuna tuon onnettoman vangin vihasta, uskottomana toisen lemmestä!

Siptah, hän oli kuullut sen heidän viimeisessä kohtauksessaan, oli hänen enonsa vihollinen ja juuri hänelle kavalsi hän tuon rakastetun!

Aukko telttaseinässä näytti hänelle kaikki, mitä tuolla sisällä tapahtui, mutta monesti sulki hän silmänsä ei nähdäkseen mitään. Useammasti kiinnitti kuitenkin tuo harmittava näky salaisella tenhovoimallaan hänet ja silloin olisi hän mieluimmin repinyt telttavaatteen kahtia, lyönyt tuon inhotun maahan ja huutanut vasten tuon uskottoman silmiä Hosean nimen ja kovimpia sanoja.

Häntä vallitseva polttava intohimo oli, hänen huomaamattaan, muuttunut vihaksi ja ylenkatseeksi. Onnellisimpana kaikista ihmisistä oli hän pitänyt itseänsä ja nyt oli hän äkkiä tullut onnettomimmaksi. Sellainen sysäys korkeimmasta korkeudesta syvimpään syvyyteen, luuli hän, ei ollut vielä kenellekään tapahtunut.

Imettäjällä oli ollut oikein. Mitä hänellä oli tuolta uskottomalta odotettavana, ei ollut muuta kuin kurjuutta ja epätoivoa!

Kerran hypähti hän jo ylös paetakseen, mutta silloin kuului taaskin hänen suloisesti kaikuvan naurunsa viehättävä ääni ja salaiset voimat pakottivat häntä jälleen kuulemaan.

Alussa oli hänen kiehuva verensä suhissut niin kovasti korvissa, että hän tunsi itsensä kykenemättömäksi seuraamaan keskustelua valaistussa telttahuoneessa. Mutta vähitellen oli hän saanut ymmärryksen koko lauseitten sisällöstä ja nyt käsitti hän kaikki, mitä he sanoivat, eikä yhtään sanaa kadonnut häneltä heidän enemmästä keskustelustaan, ja se oli kyllä puoleensa vetävää; mutta hän sai kurkistaa syvyyteen, mikä häntä kauhisti.

Kasana kielsi tuolta häpeemättömältä paljon, mutta sepä vain kiihotti häntä sitä kiihkoisemmasti pyytämään häneltä kaikki, ruumiin ja sielun, ja mitä hän hänelle sen edestä lupasi, oli kaikkein korkeinta, oli sija hänen sivullaan, kuningattaren Egyptin istuimella, jota hän tavoitteli. Selvästi puhui hän siitä, mutta sitä seuraava oli vaikeata käsittää, sillä tuolla hillitsemättömällä kosijalla oli kiire — ja hän keskeytti usein nuo kiivaasti lausutut lauseet, vakuuttaakseen Kasanaa, jonka käteen hän samana hetkenä antoi elämän ja vapauden, muuttumattomasta rakkaudestaan tai rauhoittaakseen häntä, kun hänen liian rohkeat aikeensa herättivät hänessä tuskaa ja vastenmielisyyttä. Mutta kohta alkoi hän puhumaan kirjeestä, jonka tuojana Efraim oli ollut, ja luettuaan ja selitettyään sen tunsi nuorukainen kauhulla tulleensa osalliseksi kaikkein rikoksellisimpaan yritykseen ja silmänräpäykseksi sai hän halun paljastaa kavaltajat ja antaa heidät voimallisen käsiin, jonka perikatoa he miettivät. Mutta hän karkoitti tuon ajatuksen itsestään ja ajatteli ainoastaan mielihyvällä — ensikerran tänä kauheana hetkenä — että hän piti Kasanan ja tuon suuren herran kohtalon käsissään. Ja tämä vaikutti suosiollisesti häneen ja antoi hänelle sen varmuuden ja rohkeuden takaisin, minkä hän oli kadottanut. Jota halpamaisimpia seikkoja hän edelleen kuuli, sitä varmemmin palasi totisen ja hyvän kunnioitus häneen jälleen. Sen ohessa muisti hän enonsakin sanat: "Älä anna suurelle äläkä pienelle syytä arvostella sinua muutoin kuin kunnioituksella, — silloin saat kantaa pääsi korkealla niinkuin ylpein sotasankari purppurapuvussa ja kultaisessa haarniskassa."

Vuoteellaan Kasanan huoneessa oli hän aina, kuumeen häntä kouristellessa, kertonut tämän lauseen itsekseen; mutta vankeuden kurjuudessa ja pa'on kestäessä oli se jälleen kadonnut hänen mielestään. Vasta hovimestarin teltassa, kun vanha orja piteli peiliä hänelle, virkistetylle ja voidellulle, oli hän uudestaan sitä päällemiten ajatellut, mutta nyt se tuli koko hänen sielunsa herraksi. Ja ihmeellistä! Tuo halpamainen kavaltaja tuolla sisällä kantoi purppurapukua ja kultaista haarniskaa ja näytti sotasankarilta, mutta päätään ei hän uskaltanut nostaa vapaasti, sillä työ, jota hän aikoi panna täytäntöön, voi onnistua ainoastaan valon kauhuisessa salaperäisyydessä ja oli iljettävän myyrän työn kaltaista, joka pimeydessä kaivaa maata.

Tuo inhoittava apilan lehti, valhe, petos ja uskollisuuden rikos, oli hänen työaseensa ja se, jonka hän oli valinnut auttajattarekseen, oli se vaimo — sielunsa syvyydessä häpesi hän sitä — se vaimo, jonka vuoksi hän jo oli aikeessa uhrata kaikki, mikä hänelle oli kunniallista, hyvää ja kallista.

Jumalattomuus, jota hän oli opetettu välttämään, muodosti portaat niissä tikapuissa, jota myöten tuo kehno mies aikoi korkealle kiivetä. Efraim tiesi sen, sillä prinssin aikomus oli hänen edessään niinkuin avonainen kirja.

Käärö, minkä nuorukainen oli leiriin tuonut, oli sisältänyt kaksi kirjettä. Ensimäinen tuli salaliittolaisilta Taniksessa, toinen Siptah'n äidiltä.

He odottivat häntä pian takaisin ja ilmoittivat hänelle, että syrialainen Aarsu, vierasten palkkasoturein päällikkö, joka suojeli linnaa, niinkuin naishuonekin, oli valmiina suosimaan häntä. Jos Amonin ylimmäinen pappi, joka samalla oli ylituomari, maaherra ja sinetin vartija, sitten huusi hänet, niin oli hän kuningas, ja linnassa, joka oli avoinna hänelle, saattoi hän vastustamatta nousta istuimelle. Jos farao palasi takaisin, niin ottivat henkivartijat hänet vangiksi ja tappoivat hänen, kuten Siptah, joka ei rakastanut puolinaisia tekoja, salaisuudessa oli määrännyt, jotavastoin ylimmäinen pappi vaati, että hän pidettäisiin helpossa vankeudessa.

Muuta ei ollut peljättävää kuin Setin, Meneptah'n toisen pojan liian aikuista palajamista Thebestä, sillä tämä oli vanhemman veljensä kuoltua tullut perintöruhtinaaksi ja kirjekyyhkyset olivat eilen ilmoittaneet, että hän jo oli tulossa. Sen tähden oli Siptah'ia ja, voimallista pappia, jonka piti häntä huutaa, käsketty kovasti kiirehtimään.

Sotajoukon mahdollista vastustusta vastaan oli; keksitty tarpeelliset keinot, sillä kohta heprealaiset kukistettua piti suurin osa, aavistamatta mitään sotaherransa tapahtuvasta kukistuksesta, viedä takaisin vanhoihin vartiostoihin. Mutta henkivartijat riippuivat Siptah'ssa kiinni ja toiset, jotka kulkivat linnaan mukana, voi Aarsu, jos se tuli kysymykseen, palkkasoturineen helposti voittaa.

"Minun on nyt vain enään", huusi prinssi ja oikaisi itsensä samalla niinkuin mies, jolle vaikea työ on hyvin onnistunut, "muutamassa tunnissa Baïn kanssa palajaminen Tanikseen takaisin, antaminen kruunata itseni Amonin temppelissä ja huudattaa itseni kuninkaaksi sekä vihdoin tulla faraona linnassa vastaanotetuksi. Muu menee itsestään. Seti, jota he perintöruhtinaaksi kutsuvat, on yhtä heikko raukka kuin isänsäkin ja hänen täytyy taipua tapahtuneitten tosiasiain alle, vaikkapa väkivallalla. Henkivartijain johtaja pitää siitä huolta, ettei Meneptah enään palaja Ramseskaupunkiin."

Toisen kirjeen, joka oli kirjoitettu faraolle, oli prinssin äiti kirjoittanut saadakseen poikansa ja ylimmäisen papin Baïn mahdollisimman nopeasti linnaan takaisin, ilman että edellistä voitaisiin syyttää arkuudesta jättäneensä sotajoukon noin vähää ennen taistelua. Vaikkei hän koskaan ennen ollut paremmin voinut, vakuutti hän kuitenkin matelevin valituksin ja rukouksin, että hänen elämänsä hetket olivat luetut; mutta sitten rukoili hän kuningasta viipymättä laskemaan hänen poikansa ja ylimmäisen papin Baïn, että hänelle olisi sallittu ennen loppuansa siunata ainoata lastaan.

Hän tiesi itsellään olevan paljon syntiä, eikä kellään paitsi ylimmäisellä papilla ollut valtaa tehdä jumalat, hänelle kuolevalle suosiollisiksi. Ellei hän saisi häntä puhutella, tulisi hän epätoivossa kuolemaan.

Tämänkin kirjeen oli tuo halpamainen kruunun ryöstäjä julki lukenut, kutsunut sitä viisaan vaimon kavaluuden mestariteokseksi ja sen ohessa iloisesti hieronut käsiään.

Kavaltaminen, murha, ulkokultaisuus, petos, pyhimpien tunteitten väärinkäytös, jopa kaikki mikä kehnoa on, olivat Siptah'n keinoja istuimelle päästäkseen, ja vaikka Kasana olikin käsiään hykertänyt ja vuodattanut kyyneleitä, saatuaan tietää, että hän aikoi työntää faraon tieltä pois, oli hän kuitenkin tullut levollisemmaksi, prinssin hänelle ilmoitettua, että Kasanan oma isä hyväksyi, mitä hän Egyptin pelastukseksi, kuninkaan, sen turmelijan, käsistä, oli säätänyt.

Prinssin äidin kirje faraolle, sen äidin, joka neuvoi omaa poikaansa jumalattomimpaan rikokseen, oli viimeinen, mitä Efraim kuuli, sillä juuri se herätti monessa heprealaisessa, joka ei ollut tottunut kunnioittamaan muita siteitä niin kalliina ja puhtaina kuin ne, mitkä yhdistivät vanhemmat ja lapset toisiinsa, sellaisen kiivauden, että hän uhaten nosti nyrkkinsä ja sitten kavahti pystyyn sekä avasi huulensa hiljaisiin sadatuksiin.

Ei hän kuullut kauvemmin, kuinka Kasana antoi prinssin vannoa täyttävänsä hänen ensimäisen rukouksensa, kun hän onnistui valtaan pääsemään. Ei se maksaisi hänelle kultaa, eikä tavaraa, se antaisi Kasanalle vain armahtamisoikeuden, missä hänen sydämensä sitä halajaisi; sillä asioita valmistettiin, joiden täytyi esiinkutsua jumalien vihaa ja niiden sovittamisen! tulisi hänen jättää Kasanalle.

Efraim ei tahtonut, eikä saattanut kuulla ja nähdä sen enempää näitä inhoittavia asioita.

Ensikerran huomasi hän, kuinka suuressa vaarassa hän oli ollut vajota tähän suohon ja tulla kehnoksi kadotetuksi ihmiseksi, mutta niin jumalattomaksi, niin halpamaiseksi kuin nämät, ajatteli hän, ei hän kuitenkaan koskaan olisi tullut. Enon sanat tulivat taaskin hänen mieleensä ja nyt heitti hän päänsä ylpeästi taaksepäin ja kohotti korkeata rintaansa, ikäänkuin tahtoisi hän vakuuttaa itseänsä omasta murtumattomasta voimastaan, ja sen ohessa sanoi hän syvästi hengittäen itsekseen, että hän oli liian hyvä joutuakseen turmioon huonon vaimon tähden, vaikka hän, niinkuin Kasana, olisikin kauniin ja viehättävin nainen auringon alla.

Pois, pian pois tämän verkon läheisyydestä, mikä uhkasi kietoa hänet murhaan ja häpeään.

Lujasti päättäneenä etsiä kansalaisiaan kääntyi hän leirinportille, mutta jo muutamien reippaitten askelien perästä jäi hän seisomaan ja silmäys taivaalle ilmaisi hänelle, että tuskin oli toinen tunti puoliyöstä kulunut. Kaikki ympärillä oli syvässä hiljaisuudessa, mutta kuninkaallisten hevosten läheisistä talleista kuului kahleitten kalinaa ja silloin tällöin hevosen kavion kapsetta.

Jos hän nyt uskaltaisi paeta leiristä, niin täytyi hänen tulla huomatuksi ja pidätetyksi. Viisaus vaati hänen hillitsemään kärsimättömyyttään vähäksi aikaa ja katsahtaessaan ympäri lankesi hänen silmäyksensä hovimestarin telttaan, josta tuo vanha orja samassa astui ulos tiedustellakseen herraansa, joka isäntänsä, prinssin, teltassa yhä odotteli hänen palajamistaan.

Vanhus oli osoittanut ystävyyttä Efraimille ja nytkin kehoitti hän hyväsydämisellä vaatimuksella häntä tulemaan telttaan levähtämään; sillä nuoruus tarvitsi unta.

Ja Efraim noudattikin tätä ystävällistä kutsumusta, nyt vasta tunsi hän, kuinka raskaiksi hänen jalkansa olivat käyneet, ja tuskin oli hän ojentanut itsensä matolle, minkä vanhus — se oli hänen omansa — teltan permannolle oli hänelle levittänyt, kun hänestä tuntui ikäänkuin irtautuisivat hänen jäsenensä, ja kuitenkin luuli hän saavansa aikaa ja rauhaa hiljaiseen miettimiseen.

Hän rupesi niinikään ajattelemaan tulevaisuuttaan ja enonsa kehoitusta.

Että hänen viipymättä täytyi yhtyä kansalaisiinsa, siitä oli hän varma. — Pääsisivätkö he faraon sotajoukkoa pakoon, niin saisivat muut tehdä, mitä he tahtoivat; hänen tehtävänään oli koota paimenensa, palvelijansa ja ikätoverinsa ja kiiruhtaa heidän kanssaan vuorikaivoksiin murtamaan Josuan kahleet ja saattamaan hänet takaisin vanhan isänsä ja kansan luo, joka häntä tarvitsi. Jo oli hän näkevinään itsensä linko vyötäisillään ja sotatappara kädessä ryntäävän toisten edellä, kun uni uuvutti hänen ja niin lujasti ja armollisesti syleili tuota väsynyttä, että uneksuminen pysyi loitolla hänen vuoteeltaan ja vanhan orjan täytyi ravistella häntä herättääkseen hänet aamun koittaessa.

Leirissä vallitsi jo vilkas elämä. Teltat purjettiin, aasit ja härkärattaat kuormattiin, hevoset su'ittiin ja kengitettiin uudelleen, vaunut pestiin, aseet ja kalut puhdistettiin, suurus jaettiin ja nautittiin.

Sillävälin kajahteli täällä räikeä torventoitotus, tuolla kuului äänekkäitä komentohuutoja ja leirin itäkulmalta papillista laulua, mikä hartaasti tervehti äskensyntynyttä auringonjumalaa.

Kasanan teltan vieressä olevan kalliin purppuraisen teltan eteen, jota nopeat palvelijat alkoivat purkaa, ajoivat kullatut vaunut, joita seurasi toiset samallaiset.

Prinssi Siptah ja ylimmäinen pappi Baï olivat saaneet faraon luvan mennäkseen Tanikseen täyttämään "kuolevan" toivetta.

Kohta senjälkeen otti Efraim jäähyväiset vanhalta orjalta ja käski hänen jättämään Kasanan imettäjälle kauhtanan ja ilmoittamaan hänelle, että lähettiläs oli noudattanut hänen ja enonsa neuvoa.

Sitten läksi hän matkalle.

Häiritsemättä pääsi hän egyptiläisten teittäin piiristä ja saavuttuaan erämaahan huutaa kajahutti hän kutsuakseen paimenensa kokoon. Kauvaksi lakeuden yli väräjävä huuto pelästytti erään varpushaukan, joka kalliolta tähysteli ympärilleen, ja kun lintu leijahtihe lentoon, tuntui nuorukaisesta niinkuin hänellekin, ojentaessaan käsivartensa, täytyisi kasvaa siivet, kyllin vahvat, kantamaan hänet läpi avaruuksien. Niin keveäksi ja norjaksi, niin vahvaksi ja vapaaksi ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä; niinpä jos pappi olisi tällä hetkellä lähestynyt häntä kysymyksellä, tahtoisiko hän päällikön viran tuhansien yli egyptiläisessä sotajoukossa, niin olisi hän varmaankin antanut hänelle saman vastauksen kuin Nunin hävitetyn huoneen edustallakin, ettei hän mitään parempaa pyytäisi kuin pysyäkseen paimenena ja vapaasti komentaakseen paimeniaan ja palvelijoitaan.

Hän oli orpo, mutta hänellä oli kansa, johonka hän kuului, ja missä se oleskeli, siellä oli hänen kotinsa.

Niinkuin vaeltaja, joka pitkien matkojen perästä vierailla mailla lähestyy kotiaan, kiiruhti hänkin askeleitaan.

Uudenkuun yöllä oli hän tullut Tanikseen ja tuo pyöreä hohtava ympyrä, mikä tänä aamuna kalpeni, oli vielä sama kuu, joka silloin peittyi hänen silmiltään. Kuitenkin tuntui hänestä niinkuin olisi vuosia hänen jäähyväisensä Mirjamista ja tämän päivän välillä ja olikin hän tällä lyhyellä ajalla saanut kokea kokonaisen elämän kokemukset.

Jos hän poikana olikin lähtenyt, niin palasi hän nyt miehenä omiensa luo ja kuitenkin, kiitos olkoon tämän ainoan kauhistavan yön, oli hän pysynyt samana ja saattoi vapaasti katsoa niitä kasvoihin, joita hän rakasti ja joihin hän kunnioituksella katseli.

Vieläpä enemmänkin!

Hänelle, jota hän korkeimmasti kunnioitti, tahtoi hän näyttää, että hänkin. Efraim, saattoi kantaa päänsä korkealla. Palkitseva oli hän Josualle, mitä hän oli hänelle tehnyt, kun hän jäi kahleisiin ja siteisiin, että hän, hänen sisarensa poika, voisi vapaana kuin lintu lennähtää.

Kuljettuaan hetkisen eteenpäin saapui hän hävinneelle vahtitornille. Sinne nousi hän ylös ja nyt näki hän vähän matkan päässä tällä puolen Baal Zephonin vuoren, joka korkeana ja majesteetillisena kohosi taivaan rannalla, tuon laajan kimaltelevan pohjoisen poukaman ruokomeressä.

Tosin oli myrsky lauhtunut, mutta sen smaragdiviheriän pinnan liikunnoista huomasi hän, ettei meri vielä ollut tyyntynyt, ja yksityiset mustat pilviryhmät tuolla muutoin niin kirkkaalla taivaalla näkyivät ilmaisevan lähestyvää rankka-ilmaa.

Tuossa silmäillessään seutua kysyi hän itseltään, mitä tarkoituksia kansan johtajilla oli antaessaan kansan — prinssi oli sen kertonut Kasanalle — leiriytyä Baal Zephanin ja Pihahiroth'in välille, joka majoineen ja telttoineen kohosi hänen edessään tuon kapean suikaleen rannalla, minkä ruokomeren luoteinen puoli teki maahan.

Olikohan Siptah tämänkin valehdellut?

Mutta ei! Tuo kurja kavaltaja oli tämän kerran poikennut tavastaan, sillä kylän ja järven välillä, missä tuuli pyöritteli ohuita savupatsaita, huomasi hänen haukansilmänsä monta valkeata, etäisen lammaslauman kaltaista, pilkkua ja niiden välillä ja vieressä kummallista sekasortoa hiekalla.

Se oli hänen kansansa leiri.

Kuinka vähäiseltä näyttikään matka, mikä hänet siitä eroitti!

Mutta jota lähempänä se oli häntä, sitä suuremmaksi tuli hänen huolensa, että tuo suuri kansa vaimoineen ja lapsineen, paimenineen ja telttoineen ei koskaan voisi paeta tuota vaeltavaa sotavoimaa, minkä muutamassa hetkessä täytyi saavuttaa se.

Hänen sydämensä kutistui kokoon enemmän katsellessaan; sillä ei itäänpäin, missä syvä vesi-uoma liikkui, eikä eteläänpäin, missä ruokomeri aaltoili korkeissa laineissa, eikä myöskään pohjaanpäin, mistä faraon sotajoukko lähestyi, ollut pakenemista ajatteleminen. Lännessä oli autio maa Aean; jos vaeltajat sinne vetäysivät ja tulisivat ajetuiksi eteenpäin, niin joutuivat he jälleen Egyptin piiriin ja heidän vaelluksensa olisi häpeällisesti päättynyt.

Niinpä ei jäänyt hänen omilleen muu neuvoksi kuin taistelu, ja tätä ajatellessaan kulki kylmä väristys nuorukaisen jäsenissä, sillä hän tunsi Kasanan huonosti varustetut, harjaantumattomat, osaksi raa'at ja tottelemattomat, osaksi kurjan arat joukot ja olihan hän nähnyt tuon valtavan, hyvin varustetun egyptiläisen sotajoukon lukemattomine jalkaväkineen ja komeine taisteluvaunuineen marssivan ohitsensa.

Niinkuin hänen enonsa äsken, niin näki hän nyt itsekin kansansa olevan aivotun varmaan perikatoon, ellei heidän isäinsä Jumala auttanut sitä. Varempina vuosina ja ennen kansan lähtöä oli tosin Mirjam säihkyvin silmin ja innostunein sanoin ylistänyt tämän kaikkivaltiaan Herran voimaa ja kunniaa, joka kansalleen antoi etusijan ennen kaikkia muita kansoja; mutta naisennustajan ylevät sanat olivat täyttäneet hänen lapsellisen sydämensä hiljaisella kauhulla tämän Jumalaa lähestymättömän suuruuden ja kauhistuttavan vihan vuoksi.

Helpompi oli hänen ylentää sielunsa aurinkojumalan puoleen, kuin hänen opettajansa, eräs hyvä ja ystävällinen egyptiläis-pappi oli vienyt hänet temppeliin Pithomissa. Sittemmin oli hän kokonaan kadottanut tarpeen kääntyä minkään Jumalan puoleen, sillä häneltä ei puuttunut mitään ja toisten poikain totellessa vanhempain viittausta, olivat paimenet, jotka hyvin tiesivät, että heidän vartioimansa laumat kuuluivat hänelle, kutsuneet häntä nuoreksi herrakseen ja ensin pilalla, vaan sitten todella, osoittaneet hänelle kaikkea haltijalle tulevaa kunnioitusta, ja tämä oli ennen aikaa kohottanut hänen itsetuntoansa ja tehnyt hänet itsepäiseksi nuorukaiseksi.

Hän, tuo sydänterve, väkevä, jota täysikasvuiset tottelivat, oli itseensä tyytyväinen ja tunsi, että muut häntä tarvitsivat, ja kun ei mikään ollut hänelle raskaampaa kuin pyytää joltakin — olipa se kuka tahansa — vähää tai paljoa, niin oli hänelle vastenmielistä rukoilla Jumalaa, joka oli niin vieras ja seisoi niin korkealla hänen ylitsensä.

Mutta nyt, kun tuo kauhea kohtalo, mikä uhkasi hänen kansaansa, puristi hänen sydäntään kokoon, valtasi hänet tunne, ikäänkuin ainoastaan korkein ja valtavin voisi pelastaa heidät tuosta kauheasta, sanomattomasta hädästä, ikäänkuin voisi tätä mahtavaa sotajoukkoa ainoastaan se vastustaa, jonka vallassa oli ruhjota taivas ja maa murskaksi.

Mitä oli hän, että tuo korkein, jonka Mirjam ja Hoseakin oli kuvaillut hänelle niin ylensuureksi, välittäisi hänestä? Mutta hänen kansassaan oli monta tuhatta päätä ja Jumala ei ollut halveksinut tehdä sitä omakseen ja luvata sille suuria asioita. Nyt seisoi se perikadon partaalla ja hän, joka tuli vihollisen leiristä, oli ehkä ainoa, joka arvasi vaaran koko suuruuden.

Silloin tuli hän äkkiä vakuutetuksi, että ennen kaikkia muita oli hänen velvollisuutensa huomauttaa hänen isäinsä Jumalaa, joka ehkä huolenpidossaan taivaasta ja maasta, auringosta ja tähdistä oli unohtanut hänen omaistensa kohtalon, siitä suuresta vaarasta, mikä uhkasi kansaa, ja rukoilla häntä sitä pelastamaan. Hän seisoi vielä yhä hävinneen tornin huipulla ja sieltä nosti hän käsivartensa ja kasvonsa taivasta kohti.

Pohjassa päin näki hän mustat pilvet, jotka hän jo ennen oli huomannut sinisellä taivaalla, äkkiä hajaantuvan ja jakaantuvan sinne ja tänne. Tuuli, joka auringon laskun jälkeen oli tyyntynyt, rupesi kiivaasti ja voimallisesti taas puhaltamaan ja muuttui jälleen myrskyksi. Yhä nopeammissa puuskissa pauhusi se yli niemekkeen ja pyöritti taajoja pylväitä keltahiekkaa edellään.

Hänen täytyi korottaa ääntänsä, jos se, jota hän avuksi huusi, kuulisi häntä korkeassa taivaassaan ja sentähden huusi hän ponnistaen nuoren rintansa kaiken voiman myrskyyn:

"Adonaï, Adonaï! Sinä, jota he kutsuvat Jehovaksi, sinä isäini suuri Jumala, kuule minua, Efraimia, joka vielä on nuori ja kokematon ja jota sinä halpuutensa vuoksi et varmaankaan koskaan ole ajatellut. Itselleni en pyydä mitään! Mutta kansa, jonka sinä kutsut omaksesi, on suuressa hädässä. Se on jättänyt vahvat huoneensa ja hyvät laitumet, koska sinä lupasit sille paremman ja kauniimman maan ja koska se luottaa sinuun ja lupaukseesi. Mutta nyt lähestyy faraon sotajoukko ja se on niin suuri, etteivät meikäläiset koskaan voi sitä vastustaa. Sinä saat uskoa sen, Eli, Herrani! Sillä minä olen nähnyt sen ja olen ollut sen keskellä. Niin varmasti kuin tässä seison, tiedän minä, että se on liian vahva sinun kansallesi. Faraon voima polkee sen allensa niinkuin harjan sorkat tallaavat oljet luuvan permannolla. Ja minun kansalaiseni, jotka myöskin ovat sinun, leiriytyvät eräällä paikalla, missä faraon sotilaat voivat ympäröidä sen kaikilta puolin, niin ettei heille jää mitään pakenemisen aukkoa, ei ainoatakaan, minä olen sen selvästi nähnyt tästä paikasta. Ja nyt kuule minua, Adonaï! Mutta voitko sinä kuulla ääntäni, Herra, sellaisessa myrskyssä? Varmaankin sinä voit sen, sillä he kutsuvat sinua kaikkivaltiaaksi ja jos kuulet minua ja käsität sanojeni tarkoituksen, niin tulet sinä, jos sinä vain tahdot, valtavilla silmilläsi huomaamaan, että minä puhun totta. Mutta silloin muistat sinä myös varmaan lupauksen, jonka sinä palvelijasi Moseksen kautta annoit kansallesi.

"Minä olen egyptiläisten joukossa nähnyt petosta ja murhaa ja iljettävää pahuutta ja heidän tekonsa on täyttänyt minut, joka vain olen syntinen ja kokematon poika, inholla ja katkeruudella. Kuinka voisit sinä, jolta kaikki hyvyys on tuleva ja jonka Mirjam kutsuu totuudeksi, toimia niinkuin nuo jumalattomat ja rikkoa uskosi ja lupauksesi niille, jotka luottavat sinuun? Minä tiedän, sinä korkea ja voimallinen, että se on kaukana sinusta ja ehkä se on synti ajatellakin sitä. Kuule minua, Adonaï! Katso pohjaanpäin egyptiläisten sotavoimaa, joka varmaankin pian jättää leirinsä ja lähestyy, ja etelään päin sinun omiesi hätää ja ettei enään ole heille mahdollista paeta, ja sinä olet pelastava heitä kaikkivaltiaisuutesi ja viisautesi avulla; sillä sinä olet luvannut heille uuden maan ja jos he tulevat kukistetuiksi, kuinka saattavat he sinne päästä?"

Niin lopetti hän lapsellisen, yksinkertaisen, vaan sydämen syvyydestä vuotavan rukouksensa. Sitten riensi hän pitkissä loikkauksissa hävinneestä tornista tasaisen, aution lakeuden yli ja juoksi etelää kohti niin nopeasti, kuin jos toistamiseen olisi pitänyt paeta vankeudesta. Hän tunsi, kuinka tuo koillisesta pauhaava myrsky häntä ajoi, ja sanoi itsekseen, että se tulisi jouduttamaan faraon jalkaväen marssiakin. Kenties eivät hänen kansalaistensa johtajat tietäneet, kuinka ääretön sotavoima heitä uhkasi ja pitivät tuota lähenevää vaaraa vähäpätöisenä. Mutta hän tunsi sen ja saattoi ilmoittaa kaikki. Nyt oli rientäminen ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän tässä kilpajuoksussa myrskyn kanssa saanut siivet.

Pihahirothin kylän oli hän pian saavuttanut ja kiiruhtaessaan pysähtymättä ohitse huomasi hän, että sen majat ja teltat olivat ihmisistä ja karjasta tyhjät. Kenties olivat sen asukkaat paenneet omaisuutensa kanssa turvaan, lähenevien egyptiläisten joukkojen tai hänen omaistensa vaelluksen vuoksi.

Jota pitemmälle hän tuli, sitä pilvisemmäksi kävi taivas, mikä täällä niin harvoin puolipäivän aikaan puuttuu kirkasta sineään, ja sitä hirveämmin ulvoi myrsky. Hänen hiuksensa liehuivat hänen kuuman päänsä ympäri, hänen rintansa läähätti, mutta hän juoksi yhä eteenpäin ja hänestä tuntui, ikäänkuin hänen anturansa yhä enemmän kirpoaisivat maasta.

Jota lähemmäksi hän tuli merta, sitä kovemmin ulvoi ja vinkui myrsky, sitä pauhaavammin kaikuivat Baal-Zephon vuoren kallioita vasen tyrskyävät laineet. Nyt — lyhyt tunti oli kulunut hänen tornista lähdöstään — saapui hän leirin ensimäisille teltoille ja tuo hänelle hyvin tuttu huuto: "saastainen!" niinkuin myöskin niiden suruvaatteet, jotka katselivat häntä haavaisilla, rumennetuilla kasvoilla myrskyn tuhoamien teittäin raunioista, ilmaisivat hänelle, että hän oli tullut spitaalisten luo, joiden Moses oli käskenyt levähtämään leirin ulkopuolella.

Mutta hänellä oli niin kiire, ettei hän mennyt heidän korttelinsa ympäri, vaan nopein askelin riensi sen läpi. Ei hän pysähtynyt, vaikka eräs korkearunkoinen palmu, jonka myrsky oli temmannut ylös, romahti maahan hänen vieressään, niin että oksat sen latvassa koskettivat häntä.

Vihdoin saapui hän maanmiestensä teltoille ja majoille, joista niinikään monet olivat kukistuneet.

Ensimäiseltä tutulta, jonka hän kohtasi, kysyi hän Nun'ia, äitivainajansa ja Josuan isää.

Hän oli Moseksen ja toisten kansan vanhimpain kanssa mennyt rantaan ja Efraim seurasi häntä sinne, missä kostea, suolainen meri-ilma virkisti häntä ja lauhdutti hänen otsaansa.

Mutta hän ei saanut oitis puhutella häntä ja sentähden kokosi hän ajatuksiaan ja hengähti, samalla kun hän huomasi, kuinka he, joita hän etsi, keskustelivat vilkkaasti fenisialaisten laivurein kanssa.

Nuorukaiset olivat kielletyt häiritsemästä kansan harmajapäisiä vanhuksia heidän neuvottelussaan, mikä tietysti koski merta; sillä heprealaiset viittailivat yhä meren lahden kärkeen ja fenisialaiset milloin sinne, milloin vuorelle ja taivaalle, milloin pohjaan päin, yhä kasvavan myrskyn kotiin.

Eräs esiinpistävä muuri suojeli vanhoja miehiä myrskyn puuskilta ja kuitenkin oli heillä vaivaa pysyäkseen pystyssä sauvojen ja rakennuksen kivien suojassa.

Vihdoin loppui keskustelu ja nuorukaisen nähdessä Moseksen jättiläisvartalon hitailla ja kuitenkin varmoilla askelilla, heprealaisten etevämpien miesten kanssa, lähestyvän meren rantaa, pyrki Nun, paimeniensa auttamana, niin nopeasti kuin hän saattoi, vaivalloisesti myrskyä vastaan leiriin. Hän kantoi surupukua ja kun toiset näyttivät iloisilta ja toivorikkailta erotessaan, oli hänen kauniissa, valkean parran ja päänhiusten ympäröimissä kasvoissa sielun ja ruumista rasittavan murheen näky.

Vasta kun Efraim huusi hänen nimeänsä, nosti hän kumartuneen leijonan päänsä ylös ja huomattuaan nuorukaisen horjahti hän hämmästyneenä ja pelästyneenä takaperin sekä piteli lujasti kiinni vahvasta paimenen käsivarresta, mikä häntä turvasi.

Vapautettujen orjain kautta, jotka hän oli jättänyt Tanikseen, oli hän saanut tiedon poikansa ja tyttärensä pojan hirveästä kohtalosta.

Silloin oli ukko repinyt vaatteensa ja hajoittanut tuhkaa päähänsä, pukeunut suruvaatteisiin ja surrut sielunsa syvyydessä rakastettua, ihanaa, ainoata poikaansa ja kukoistavaa tyttärensä poikaa.

Nyt seisoi Efraim hänen edessään ja pantuaan kätensä hänen olkapäillensä ja suutelemistaan suudeltuansa häntä, kysyi hän vieläkö hänen poikansa oli elossa ja muistiko hän vielä isäänsä ja kansaansa.

Niin pian kuin nuorukainen oli tämän iloisesti myöntänyt, kiersi vanhus käsivartensa hänen hartiainsa ympäri, että hän, hänen verensä, eikä kukaan muukalainen, suojelisi häntä tästälähin myrskyn voimaa vastaan.

Hänellä oli vakavia ja tärkeitä velvollisuuksia täytettävänä, joista ei mikään saanut häntä pidättää; mutta kun tuo tulinen poika, tiellä leiriin, myrskyn mylvinän läpi, huusi hänen korvaansa, että hän aikoi koota paimenensa ja ikäkumppaninsa vapauttaakseen Hosean, joka nyt kutsui itsensä Josuaksi, heräsi ukon reippaus ja painaessaan tyttärensä poikaa lujemmin sydäntään vasten huudahti hän, että vaikka hän olikin ukko, niin ei hän kuitenkaan ollut liian vanha heiluttamaan kirvestä ja yhdessä Efraimin nuoren joukon kanssa pelastamaan poikaansa. Sen ohessa säihkyivät hänen kyyneleistä kosteat silmänsä ja vapaalla käsivarrellaan viittasi hän ylös ja huudahti: "Minun isäini Jumala, johonka minä olen oppinut turvaamaan valvoo uskollistensa yli! Näetkö sinä tuolla merenpoukaman päässä hiekan, ruohikon ja simpukat? Vielä vähän aikaa sitten oli siellä vettä, ja lakkapäisinä hyppelehtivät siellä pauhaavat laineet. Se on tie, poika, joka lupaa meille pelastusta, sillä jos tuuli kestää, niin perääntyy vuoksi — merentuntijat fenisialaiset sanovat niin — vielä edemmäksi mereen. He sanovat pohjatuulen jumalan olevan meille suosiollisen ja tuolla Baal-Zephonin huipulla sytyttävät heidän poikansa tulen; mutta me tiedämme, että se on toinen, joka avaa meille tien erämaahan. Meidän oli huonosti asiat, poikani!"

"Niin, isoisä!" huusi nuorukainen. "Teille on käynyt niinkuin leijonalle paulassa ja egyptiläisten sotajoukko — ensimäisestä viimeiseen mieheen kulki se ohitseni — on valtava ja voittamaton. Minä olen rientänyt niin nopeasti kuin jalkani minua kantoivat ilmoittaakseni teille, kuinka paljon raskasaseisia, joutsimiehiä, hevosia ja vaunuja…"

"Tiedämme, tiedämme", keskeytti hänet ukko, "mutta nyt olemme paikalla!"

Samalla viittasi hän erääsen lytistyneesen telttaan, jota hänen palvelijansa koettivat tukea ja jonka vieressä eräs ikivanha heprealainen, hänen isänsä Elisama, istui kantotuolissa, liinoilla peitettynä.

Kiireesti huusi Nun muutaman sanan hänelle ja vei Efraimin hänen luokseen. Mutta nuorukaisen syleillessä kantaisää ja antaessaan hänen sivellä ja taputella itseään komensi Nun nuorellisella vilkkaudella paimeniaan ja palvelijoitaan: "Purkakaat teltta, miehet! Myrsky on teitä varten alkanut työtään! Käärikäät kangas seipäitten ympäri, kuormatkaat kärryt ja juhdat! Rientäkäät! Ja sinä, Gaddi, sinä Samma ja Jaakop, pois toisten luo! Lähdön hetki on tullut! Jokaisen on rientäminen vaunuja valjastamaan, eläimiä kytkemään ja varustamaan niin nopeasti kuin mahdollista. Herra näyttää meille tien ja hänen nimessään ja Moseksen käskystä on jokaisen kiiruhtaminen! Muistuttakaat kaikkia vaarinottamaan vanhasta järjestyksestä. Me vaellamme matkueen etunenässä, sitten tulevat toiset sukukunnat ja vihdoin vieraat ja spitaaliset miehet ja vaimot. Iloitkaat, miehet, sillä Jumalamme tekee suuria ihmeitä ja kuivaa meren meille, valitulle kansalleen. Kukin kiittäköön häntä työssään ja rukoilkoon häntä sydämen syvyydestä, että hän meitä varjeleisi eteenpäin. Joka ei tahdo miekkaan kuolla, eikä joutua ruhjottavaksi faraon vaunujen painon alle, hän ponnistakoon paraimmat voimansa ja unohtakoon levon! Se odottaa meitä, niin pian kuin olemme välttäneet vaaran. Tänne telttavaate, sen käärin itse kokoon. Tartu kiinni, poika! Katsokaat Manassen lapsia tuolla, he kokoovat ja tekevät kuormaa! Aivan niin Efraim, sinä ymmärrä käyttää käsiäsi! Miten paljon onkaan meillä tehtävänä! Pääni, vanha, muistamaton pääni! Yhdellä haavaa on minulle niin paljon kasaantunut! Sinulla, Raphn, on nopsat jalat; — mutta minä otin huolekseni kehoittaa muukalaisia pikaiseen lähtöön. Pian siis heidän luokseen ja kiiruhda heitä, etteivät jää kauvaksi kansan jälkeen. Aika on kallis! Herra, Herra, minun Jumalani, levitä varjeleva kätesi kansasi ylitse ja aja aallot vieläkin kauvemmaksi takaisin myrskyllä, sinun valtavalla henkäykselläsi! Kukin rukoilkoon hiljaisuudessa työskennellessään; kaikissa paikoin läsnäolevainen, joka katselee sydämiin, kuulee häntä kuitenkin. Tämä kuorma on liian raskas sinulle, Efraim; sinä ponnistat yli änkesi! Mutta ei! Poika on kuitenkin onnistunut! Noudattakaat häntä, miehet, ja te Succothista, iloitkaat nuoren herranne voimasta!"

Nämät sanat olivat tarkoitetut Efraimin paimenille, palvelijoille ja palvelijattarille, joista useimmat kesken työtään olivat tervehtäneet häntä, suudelleet hänen kättään tahi käsivarttaan ja iloitsivat hänen takaisintulostaan. He kokosivat tavaroita ja tekivät kuormia, käärivät ja sitoivat, kokosivat ja ajoivat huudoilla ja lyönneillä karjan yhteen, jota myrsky peloitti.

Kansa Succothista tahtoi noudattaa nuorta isäntäänsä, kansa Taniksesta herransa tyttärenpoikaa ja toiset laumainomistajat ja halpa kansa Efraimin suvusta, joiden teltat ympäröivät heidän päänsä, Nunin, telttaa, tekivät samoin, etteivät jäisi muista jälkeen, ja kuitenkin kului muutamia tuntia, kunnes kukin teltta, tarveskalut ja ruokaneuvot ihmisille ja karjalle olivat saaneet sijansa juhdilla ja kärryillä, ja vanhat, heikot ja sairaat olivat tulleet sijoitetuiksi ja asetetuiksi paarille ja vaunuihin.

Kaukaa kantoi myrsky toisinaan Moseksen syvän, äänen tai Aaronin korkeamman äänen kai'un siihen paikkaan, missä efraimilaiset toimiskelivat. Mutta eivät he eikä Judan sukukuntakaan tarvinneet kehoitusta; sillä heitä komensi Hur ja Naheson ja ensimäisen vieressä seisoi Mirjam, hänen nuori emäntänsä. Muitten sukukuntain ja muukalaisten laita oli kokonaan toisin. Ja heidän johtajaansa uppiniskaisuuden ja arkuuden syyksi oli luettava että kansa oli joutunut niin vaaralliseen tilaan.

22 Luku.

Murtaa Ethamin linnoitusrivin keskustan ja kulkea lähintä, Palestiinaan johtavaa tietä koilliseen, oli näyttäynyt mahdottomalta, mutta Mosekeen toinenkin suunnitelma, viedä kansa etelän Migdol'in ympäri, oli jäänyt sikseen, sillä vakoojat olivat kertoneet, että sen vartiosto oli saanut suuren vahvistuksen. Silloin oli kansajoukko hyökännyt jumalan miestä vastaan ja selittänyt, että se ennemmin kääntyisi takaisin ja pyytäisi faraon armoa, kuin antaisi itsensä, vaimonsa ja lastensa tulla hakatuiksi maahan.

Monta päivää oli tarvittu heidän pidättämisekseen; mutta kun uudet tiedustelijat kertoivat faraon lähestyvän suurella sotavoimalla, silloin näkyi aika tulleen pakottaa hätääntyneitä vaeltajia murtaumaan lävitse ja Moses käytti käskevän persoonansa koko arvon, Aaron viehättävän puheliaisuutensa koko voiman ja vanha Nun ja Hur koettivat kiihottaa toisia omalla rohkeudellaan. Mutta tuo kauhistava tieto oli murtanut useimmissa viimeisenkin jäännöksen itseluottamuksesta ja uskalluksesta Jumalaan ja he olivat jo päättäneet vakuuttaa faraota katumuksestaan, kuin ne vakoojat, joita he itse olivat johtajainsa tietämättä lähettäneet, palasivat ja ilmoittivat, että lähestyvää sotajoukkoa oli kielletty säästämästä ketään heprealaista ja että armoa pyytävätkin saisivat miekan terästä tuntea, kuinka farao rankaisisi niitä, joiden jumalattomien loihtukeinojen kautta kurjuus ja kuolema oli tullut niin monelle egyptiläiselle.

Silloin oli heille, vaikka liian myöhään, tullut selväksi, että palajaminen tuottaisi heille vielä varmemman turmion, kuin rohkea eteenpäin tunkeuminen. Mutta kun aseentaitavat miehet olivat seuranneet Huria ja Sunia etelän Migdoliin saakka, olivat he pakoon lähteneet, niin pian kuin he olivat saaneet kuulla egyptiläisten sotatorvien räikeän äänen. Saavuttuaan sitten järjestymättömin rivein, arkoina ja harmistuneina kansansa luo, oli uusia, liiallisia kertomuksia faraon sotavoimasta saapunut leiriin ja nyt oli kuolemanhätä ja epätoivo ruvennut kouristamaan rohkeimpiakin miehiä. Kehoitukset olivat turhat, uhkauksia pilkattiin ja kapinallinen joukko oli temmannut johtajatkin mukaansa, kunnes he lyhyen vaelluksen perästä olivat saapuneet ruokomerelle ja sen syvien, viheriäisten laineiden kautta olivat pakotetut jättämään paon etelään.

Sentähden oli kansa leiriytynyt Pihahirothin ja Baal-Zephonin vuoren väliin ja täällä oli taaskin onnistuttu kääntämään pelkurit heidän isäinsä Jumalaan. Varman turmion edessä, josta ei mikään ihmisellinen voima voinut heitä pelastaa, olivat he uudestaan oppineet nostamaan silmänsä ylöspäin, mutta Moseksen sielussa oli murhe ja sääli noista kurjista, kovasti koetelluista joukoista, jotka hänen kehoitustaan olivat seuranneet, tullut voimalliseksi. Viimeisenä yönä oli hän noussut eräälle Baal-Zephonin vuoren matalammalle kukkulalle ja pauhaavan myrskyn raivotessa ja sihisevän tyrskyn hyrskyessä, oli hän etsinyt Herraa Jumalaansa ja tuntenut hänen läsnäolevan. Ei hän myöskään ollut väsynyt panemasta kansansa hädän hänen sydämelleen ja rukoilemasta häntä, heitä pelastamaan.

Ja samana hetkenä oli Mirjam'kin, Hurin vaimo, mennyt meren rantaan rukoillakseen yksinäisessä virressä samaa heidän Jumalataan, tuntiessaan yhä olevansa hänen uskottu palvelijansa. Tässä pani hän hänen sydämelleen vaimojen ja lasten kohtalon, jotka uskaltaessaan häneen olivat lähteneet kauvaksi. Rukoillakseen myöskin hänen lapsuutensa ystävän puolesta, joka nääntyi kauhistavassa vankeudessa, oli hän vaipunut polvilleen; mutta hän oli vain arasti ja hiljaa huutanut korkeuteen: "Älä unohda onnetonta Hoseaa, Herra, jonka minä sinun käskystäsi nimitin Josuaksi, vaikka hän onkin ollut vähemmin kuuliainen sinun kutsumuksellesi, kuin Moses, veljeni ja Hur, puolisoni! Muista niinikään Efraimia, joka on Nun'in tyttären poika, sinun uskollista palvelijaasi!"

Sitten läksi hän puolisonsa telttaan takaisin sill'aikaa kun, moni halpa mies ja moni hätääntynyt vaimoraukka kansasta, yksinkertaisen telttansa ulkopuolella, tai kehnolla, kyyneleitten kostuttamalla matolla, ylensi aran sielunsa isäinsä Jumalan puoleen ja hänen käsiinsä uskoi huolen niistä, jotka olivat hänen sydämelleen rakkaimmat.

Niin oli leiri tuona korkeimman hädän yönä muuttunut temppeliksi, jossa ylhäinen ja alhainen, perheenisä ja äiti, herra ja orja, jopa tuo vaivainen spitalinenkin etsi ja löysi Jumalansa.

Vihdoin oli se aamu tullut, jolloin Efraim oli huutanut lapsellisen rukouksensa myrskyyn ja meri oli ruvennut pakenemaan.

Kun sitte kansa omin silmin näki ihmeen, minkä korkein teki valituillensa, tuli epäilevistä ja aroista yhtä monta uskonvahvaa, toivorikasta ihmistä.

Ei ainoastaan efraimilaisten seassa, ei, toistenkin sukukuntain, muukalaisten ja spitalisten seassa elähytti tuo äsken herännyt, iloinen luottamus, kutakin yksityistäkin valmistaumaan, ponnistamalla kaikki voimansa, matkalle ja ensikerran kokoontui ja järjestäytyi kansa ilman riitaa ja eripuraisuutta, ilman väkivaltaa, sadatuksia ja kyyneleitä.

Auringonlaskun jälkeen astui Moses korkealle korotetulla sauvalla, Aaron laulaen ja rukoillen kaikkien etunenässä meren lahdekkeelle.

Myrsky, joka yhä vielä pauhasi samalla kiivaudella, oli puhdistanut lahdelman laineista ja ajoi liekit ja soihtujen savun, joita kannettiin sukukuntain edellä, lounasta kohti.

Ylhäisimpiä johtajia, joissa kaikkien silmät jännitetyllä toivolla riippuivat, seurasi vanha Nun efraimilaisineen. Meren pohja, jota he astuivat, oli kovaa kosteata hiekkaa, jota myöten laumatkin saattoivat kulkea niinkuin tasaista, mereen päin kaltevaa tietä.

Efraim, jossa vanhimmat nyt jo näkivät tulevan päämiehensä, oli isoisänsä esityksestä saanut toimekseen pitää huolta, ettei matkue pysähtyisi, ja tähän tarpeesen oli hänelle uskottu johtajan sauva, sillä kalastajat, joiden majat seisoivat Baal Zephonvuoren juurella, olivat samoin kuin fenisialaiset laivuritkin sitä mieltä, että meri, kuun korkeimmalleen tultua, palautuisi vanhaan uomaansa ja sentähden oli kaikki viivytys vältettävä.

Myrsky ilahdutti nuorukaista ja kun hänen kiharansa liehuivat ja hän, virkavelvollisuuksiaan täyttäessään, voitollisesti taisteli sitä vastaan, näkyi se hänestä olevan sen uhkarohkeuden esimakua, mikä hänen mielessään liikkui.

Niin kuljettiin pimeydessä, mikä pian oli seurannut ehtoohämärää. Meriruohon ja kuivalle jääneitten kalojen katkera lemu miellytti itseänsä mieheksi tuntevaa poikaa enemmän kuin suloinen narduksen lemu Kasanan teltassa. Kerran juolahti muisto hänestä hänen mieleensä, mutta muutoin ei ollut yhtään silmänräpäystä näinä hetkinä, mikä olisi antanut hänelle aikaa ajatella häntä.

Hänellä oli täysi tehtävä, sillä milloin oli hänen poistaminen meriruohoa, jota laine oli tielle ajanut, milloin taas hänen tarttuminen lammaslaumaa johtavan pukin sarviin kiinni, joka kieltäytyi kulkemasta märkää pohjaa myöten, ja vetää sitä perässään taikka ajaminen nautaeläimiä ja juhtia lätäkön lävitse, jota he pelkäsivät.

Monesti täytyi hänen hartioillaan auttaa raskaasti kuormattuja rattaita, joiden pyörät olivat syvälle vaipuneet pehmeään hiekkaan, ja kun tämän ihmeellisen, seurauksista rikkaan vaelluksen aikana nousi Egyptin puoleisella rannalla riita kahden paimenlauman välillä etuoikeudesta, ratkaisi hän nopeasti arvalla, kenenkä oli edellä kulkeminen, kenenkä taakse jääminen. Kahta pientä tyttöä, jotka itkien epäsivät mennä erään lätäkön poikki, sill'aikaa kun äidillä oli tekemistä rintalapsensa kanssa käsivarrellaan, kantoi hän päättävästi matalan veden läpitse ja eräitä kuormavaunuja, joitten toinen pyörä oli murtunut, antoi hän soihtujen valossa nopeasti sysätä syrjään ja käski väkeväin päiväläisten, jotka kantoivat vaan vähäistä taakkaa, ottamaan säkit ja pakat, jopa ajopelien jäännöksetkin mukaansa.

Itkeville vaimoille ja lapsille heitti hän lohduttavaisen sanan ja soihdun valon sattuessa jonkun ikäkumppanin kasvoille, jonka myötävaikutusta hän Josuan vapauttamiseksi toivoi, esitti hän lyhyvin sanoin hänelle tuon rohkean aikeen, jonka hän yhdessä hänen kanssaan aikoi toteuttaa.

Soihdunkantajain, jotka muulloin kulkivat vaeltajain etunenässä, täytyi tällä kertaa päättää heidän rivinsä, sillä koillisesta pauhaava myrsky olisi ajanut savun kansan silmille. He seisoivat Egyptin rannalla ja jo oli koko matkue kulkenut heidän ohitsensa, paitsi spitaaliset, jotka viimeisinä seurasivat muukalaisia. Näitä oli kirjava joukko ja he olivat aasialaisia, semiläistä verta, jotka olivat paenneet päivätyötä tai kovia rangaistuksia, mihinkä Egyptin laki oli heidät tuominnut. Näiden joukossa oli myös kauppiaita, jotka lukuisista vaeltajista saivat ostajia tavaroilleen sekä schasu-paimenia, joilta rajavartijat estivät kotiinpääsyn. Heidän kanssansa oli Efraimin vaikea tulla toimeen, sillä he kieltäysivät jättämästä manteretta, ellei spitaaliset erotettaisi loitolle heistä. Mutta heidän edellään kulkevan Benjaminin sukukunnan vanhimpain avulla sai nuorukainen heidät tottelemaan, uhatessaan heitä fenisialaisten ja kalastajain vakuutuksella, että kuun laskiessa meri tulisi palajamaan vanhaan uomaansa. Vihdoin sai hän spitaalisten järkevän johtajan, erään entisen egyptiläisen papin, ottamaan vaarin edes puolesta määrätystä välimatkasta.

Myrsky oli sillävälin puhaltanut yhtämittaa ja sen pauhu ja pitkäveteinen vinkuminen, mikä hämmentyi vaahtoisien laineitten ulvontaan ja tyrskyn kohisevaan kohinaan, voitti vanhimpain komentohuudot, vaimojen hätävalitukset, lasten itkun, vapisevain laumojen mylvinän ja määkinän sekä koirain vinkahdukset. Ainoastaan läheisimmät voivat vielä käsittää Efraimin äänen ja sitäpaitsi sammuivat monet soihdut, sillävälin kun toisia saatiin ainoastaan tuskalla pysymään vireillä. Mutta kun Efraim läähöttäen ja pitkin askelin oli viimeisten spitaalisten perässä hetkisen kulkenut kosteata pohjaa myöten, saadakseen vähänkin lepoa, kuuli hän takanaan nimeänsä huudettavan ja kääntyessään ympäri huomasi hän erään entisistä leikkitovereistaan, joka palasi vakoomismatkalta ja otsa hiessä kovasti hengittäen huusi johtajan sauvaa kantavan Efraimin korvaan, että faraon vaunut tulivat muun sotavoiman edellä.

Pihahirothin luona oli hän heistä eronnut ja ell'eivät he sinne pysähtyisi, antaakseen toisille joukoille aikaa liittyä heihin, niin saattaisivat ne joka silmänräpäyksessä saavuttaa pakolaiset. Sitten riensi hän spitaalisten ohitse päästäkseen johtajan luo; mutta Efraim jäi keskitielle, painoi kätensä otsalleen ja suru valtasi hänen sielunsa.

Hän tiesi, että lähestyvä sotajoukko polkisi allensa miehet vaimot ja lapset, jotka hän juuri oli nähnyt liikuttavassa hädässä ja avuttomuudessa, niinkuin ihmisen jalka tallaa muurahaisjoukon. Jälleen tunsi hän itsessään kehoituksen rukoukseen ja hänen ahdistetusta rinnastaan tunkeutui rukoileva huuto yöhön: "Eli, Eli, suuri Jumala korkeudessa! Sinä tiedät — sillä olenhan minä sen sanonut sinulle ja sinun kaikkinäkevän silmäsi täytyy se huomata, huolimatta tästä pimeästä yöstä — millaisessa tilassa kansa on, jonka sinä olet luvannut viedä luvattuun maahan. Ajattele lupaustasi, Jehovah! Ole meille armollinen, sinä kaikkivaltias, suuri! Vihollisemme lähestyy vastustamattomalla voimalla! Estä häntä! Pelasta meidät! Varjele vaimoraukat ja lapset! Pelasta meitä, ole meille armollinen!"

Tämän rukouksen kestäessä oli hän ylentänyt silmänsä ja Baal-Zephonin vuoren huipulla huomannut erään valkean-punaisen valon. Se oli fenisialaisten sytyttämä, tehdäkseen pohjatuulen Baalia suosiolliseksi heimolaisille ja vihaiseksi vihatuille egyptiläisille.

Se oli ystävällisesti tehty; mutta hän pani toivonsa erääsen toiseen Jumalaan ja katsellessaan jälleen taivaan holvia, jota pitkin harmaat ja mustat pilvet liitelivät, kokoutuivat, hajosivat ja sitten taasen etsivät uusia uria korkeudessa, huomasi hän kahden toisistaan eroavan pilvikasan lomassa täysikuun hohtavan valon, se kun nyt oli saavuttanut ratansa korkeimman kohdan.

Silloin valtasi hänet uusi pelko; sillä hän muisti tuulen ja ilmantietäjäin lausunnon. Halusiko merivirta uudelleen täyttää vanhan uomansa, niin olivat hänen omaisensa hukassa, sillä pohjaankaan päin, missä mudan ja kallioitten välillä löytyi syviä vesisäiliöitä, ei löytynyt pakopaikkaa. Jos laineet palasivat ensi hetkinä takaisin, niin hävitettiin Abrahamin siemen maan päältä, niinkuin vahaan piirretty kirjoitus katoaa taulusta lämpösen käden painon alla.

Mutta eikö sitten tämä perikatoon aiottu kansa ollut sama, jonka Herra oli valinnut omakseen? Voiko hän antaa sen niiden käsiin, jotka olivat hänen omiakin vihollisiaan?

Ei, ei, tuhannen kertaa ei!

Ja kuu, jonka piti vaikuttaa turmion, olihan se vähää ennen liittoutunut kansan pakoon ja ollut sille suosiollinen. Ainoastaan toivoa ja uskoa eikä menettää uskallustaan!

Eihän vielä ollut mitään, ei niin mitään kadotettu!

Tapahtukoon mitä tahansa, niin eihän koko kansan tarvinnut hukkua, eikä varmaankaan hänen sukukuntansa, joka kulki vaeltajain etunenässä; sillä monen täytyi olla saavuttanut toisen rannan, jopa ehkä useampain kuin hän luulikaan, lahdelma kun ei ollut leveä ja spitaalisetkin, joukon viimeiset, olivat jo päässeet hyvän matkan kostealla rannalla eteenpäin.

Nyt jäi hän kaikkien taakse kuunnellakseen vihollisten vaunujen lähestymistä. Lahden rannalla pani hän korvansa maahan ja hän uskalsi luottaa tarkkaan kuuloonsa, sillä kuinka usein olikaan hän tässä asennossa kuunnellut harhaan joutuneitten nautaeläinten etäistä astuntaa tai metsästyksellä kuullut antiloopi- ja gasellilaumain lähestymistä.

Viimeisenä ollen oli hän suurimmassa vaarassa; mutta mitä hän sitten merkitsi?

Kuinka kernaasti olisikaan hän antanut oman nuoren henkensä toisia pelastaakseen!

Siitä alkain, kun hän otti johtajasauvan käteensä, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi hän velvoittanut itsensä valvomaan omaistensa yli, ja sentähden kuunteli hän kuuntelemistaan, kunnes hän ensin oivalsi tuskin kuultavaa tärinää maassa ja vihdoin hiljaista jyminää. Se oli vihollinen, ne olivat varmaankin faraon vaunut ja kuinka nopeasti toivatkaan ylpeät hevoset niitä eteenpäin.

Niinkuin olisi hän saanut ruoskan siimasta läimäyksen kavahti hän ylös ja syöksähti eteenpäin kehoittaakseen toisia kiiruhtamaan.

Kuinka rasittavan helteiseksi olikaan ilma käynyt huolimatta riehuvasta myrskystä, joka jo oli sammuttanut niin monta soihtua! Pilvet peittivät kuun, mutta yhä kirkkaampana loisti liehuva valkea Baal-Zephonin vuoren huipulla. Sen keskeltä ylöspäin nousevat kipenät kyydättelivät länttä kohti, sillä tuuli puhalteli nyt idästä.

Tuskin oli Efraim tämän huomannut, kun hän riensi soihtua kantavien poikien luoksi, jotka päättivät matkueen, käskeäkseen heitä suurimmalla kiireellä uudelleen täyttämään vaskiastiat ja pitämään huolta, että savu täyteläisenä ja taajana niistä nousisi, sillä hän ajatteli itsekseen, että myrsky olisi ajava savun sotavaunujen eteen valjastettujen hevosten silmiin ja tekisi siten heidät vauhkoiksi tai pidättäisi heitä.

Ei mikään keino näkynyt hänestä halvaksi, jokainen voitettu silmänräpäys oli kallis ja niin pian kuin hän oli vakuutettu, että savupilvet tukahduttavina levisivät tien yli, minkä kansa oli jälkeensä jättänyt, riensi hän eteenpäin ja huusi vanhimmille, jotka hän saavutti, että faraon vaunut eivät enään olisi kaukana ja että välttämätöntä oli siis kiiruhtaa marssia. Ja kohta ponnistivat vaeltajat, kantajat, ajurit ja paimenet kaiken voimansa päästäkseen nopeammin eteenpäin, ja vaikka tuulikin, mikä yhä lujempana tuli idästä, vaikeutti heidän eteenpäin tunkeumistaan, taistelivat he sitä vastaan miehuullisesti ja pelko lähenevistä vainoojista lisäsi heidän voimiansa kaksinkertaisiksi.

Paimenkoiralta, joka vartioi ja ajaa laumaa, näytti nuorukainen sukukuntain päämiehistä, jotka viittailivat hänelle suostumuksen osoituksiaan, missä hän ilmeni, ja kun hän vaeltavain joukkojen läpi oli tunkeutunut ja taistellut voitollisesti myrskyä vastaan, toi itätuuli ikäänkuin palkaksi hänelle omituisen huudon, sillä jota lähemmäksi hän tuli sen alkuperää, sitä äänekkäämmin se kaikui, sitä varmemmin kuuli hän, että se oli raikuva riemun- ja ilonhuuto, ensimäinen, mikä pitkään aikaan oli kuulunut heprealaisten rinnasta.

Se virkisti nuorukaista niinkuin virvoittava juoma pitkän janon perästä, eikä hän voinut hillitä itseään, vaan riemuitsi äänekkäästi ja huusi ihastuneena toisille: "pelastettu, pelastettu!"

Jo oli kaksi sukukuntaa astunut lahdelman itäiselle rannalle ja heistä kohosi tuo riemunhuuto ilmoille, mikä yhteydessä rannalla olevista suurista tervatynnyreistä nousevan liekin kanssa oli elähdyttävä lähestyvien rohkeutta ja uupuneita voimia. Valkean valossa näki hän myös Moseksen majesteetillisen vartalon eräällä kukkulalla rannalla ja huomasi, kuinka hän ojensi sauvansa merelle ja tämä kuva painui häneen niinkuin jokaiseenkin vaeltajaan, suurimpaan ja pienimpään, syvempään kuin kaikki muut ja lisäsi valtavasti hänen sydämensä luottamusta. Olihan tämä mies korkeimman uskottu ja niin kauvan kuin hän nosti sauvaansa, olivat laineet ikäänkuin lumotut ja palvelijansa kautta kielsi Jumala niitä palajamasta.

Kaikkivaltiaan puoleen ei tarvinnut hänen, Efraimin, enään kääntyä; — se oli tuon jalon, suuren miehen kädessä, mutta kuitenkin oli hänen tästälähin täyttäminen omaa vähäistä velvollisuuttaan pitää silmällä jokaisen pääsemistä eteenpäin.

Aina spitaalisten ja savuastioita heiluttavien poikain luo riensi Efraim vaeltajatulvaa vastaan takaisin huutaen jokaiselle osastolle: "Pelastetut! Pelastetut! Päämaalissa! Moseksen sauva hillitsee laineet! Jo ovat monet päässeet rantaan. Kiittäkäät Herraa! Eteenpäin, että tekin voisitte yhtyä riemuun! Kiinnittäkäät silmänne molempaan punaiseen valkeaan! Pelastetut ovat sytyttäneet ne! Niiden välillä seisoo Herran palvelija ja nostaa sauvansa!"

Sitten painoi hän taas, polvistuen kostealle hiekalle, korvansa maahan, ja nyt kuuli hän selvästi ja läheltä pyöräin ratinaa ja kovaa kavion kopsetta.

Mutta tuossa vielä kuulustellessaan vaikeni tämä melu vähitellen, eikä hän kuullut enään muuta kuin riehuvaa myrskyn ulvomista ja vaahtoisain laineitten pauhua tai yksinäistä huutoa, minkä itätuuli tänne toi.

Vaunut olivat saapuneet lahdelman kuiville paikoille ja viivyttelivät hyvän aikaa, ennenkuin ne pitkittivät kulkuaan tällä vaarallisella tiellä; mutta äkkiä kajahti egyptiläinen sotahuuto ja pyöräin ratina kuului uudelleen! Hitaammin entistään lähestyi se, — mutta kuitenkin nopeammin kuin kansa jaksoi vaeltaa.

Egyptiläisillekin oli tie laineista vapaa; mutta kunhan hänen kansalaisensa pääsivät vähänkin edelle, niin ei tarvinnut hänen enään peljätä tulevaisuutta; sillä pelastetut voivat yön aikana hajaantua erämaan vuoriin ja kätkeytyä paikkoihin, joihin eivät mitkään vaunut eikä hevoset voineet heitä seurata. Moses tunsi tämän maan, jossa hän niin kauvan oli pakolaisena oleskellut; kysymys oli ainoasti vihollisen lähestymisen ilmoittamisesta hänelle. Sentähden uskoi Efraim tämän sanoman eräälle leikkitoverilleen Benjaminin suvusta eikä hänellä ollut enään liian pitkältä pelastavaan rantaan. Itse jäi hän jälelle tarkastellakseen vielä lähestyvää sotajoukkoa, sillä jo kuuli hän, kumartumattaan ja kuulustelemattaan ja huolimatta myrskystä, mikä häntä vastaan pauhusi, pyöräin ratinaa ja hevosten hirnumista. Mutta spitaaliset, joiden korviin se niinikään kuului, vaikeroivat ja valittivat ja näkivät itsensä jo maahan viskatuiksi, yli ajetuiksi tai sysätyiksi kylmään vesihautaan, sillä tie oli käynyt kapeammaksi ja meri näkyi nyt täydellä todella tahtovan voittaa takaisin kadotettua alaansa.

Ihmiset ja karja eivät enään voineet kulkea eteenpäin niin laajoissa riveissä kuin ennen, ja rientäväin joukkojen kokoontuessa yhteen supistuivat he pitkiin jonoihin ja kallis aika meni hukkaan. Oikealla puolella olevat kahlasivat eteenpäin tunkevan veden läpitse — Kopeasti, hätäisesti, sillä jo kuului kaukaa egyptiläisten johtajain komennushuutoja.

Mutta viholliset olivat arvattavasti tulleet pidätetyiksi ja Efraim huomasi pian syyn vastustajain vähempään nopeuteen, sillä tie kävi aina pehmeämmäksi ja sotavaunujen kapeat pyörät leikkasivat varmaankin syvältä siihen ja ehkäpä vaipuivat aina akseliaan myöten liejuun.

Pimeän turvissa hiipi hän vainoojia niin lähelle kuin mahdollista ja kuuli milloin kirouksen, milloin julman käskyn viljellä ruoskaa voimallisemmin; mutta vihdoin kuuli hän selvästi, kuinka eräs johtaja huusi vieruskumppanilleen: "Kirottua mielettömyyttä! Olisivatpa vain antaneet meidän lähteä ennen puoltapäivää eikä odottaa kunnes ennustusmerkkejä tutkittiin ja kaikella juhlallisuudella asetettiin Anno Baïn sijaan, niin olisi työ ollut helppoa ja me olisimme vanginneet heidät niinkuin lintuparven! Onpa ylimmäinen pappi muulloin ollut urhoollinen taistelussa ja nyt jättää hän johdon kädestään, koska muka kuoleva vaimo liikuttaa hänen sydäntään!"

"Siptah'n äiti!" keskeytti toinen hänen puhettaan. "Ja kuitenkaan ei olisi kaksikymmentä prinsessaa pitänyt saada vieroittaa häntä velvollisuudestaan. Jos hän olisi jäänyt, niin emme olisi tarvinneet ruoskia hevosia kuoliaaksi, ja sitä vielä aikana, jolloin kukin järkevä johtaja antaa väkensä levähtää leirinuotioin, ehtooaterian ja lautapelin ääressä. Hevosille, Heter! Ne juuttuvat jälleen santaan!"

Sitten kohosi ensimäisten vaunujen takana kova huuto ja Efraim kuuli, kuinka eräs toinen ääni huusi; "Eteenpäin, vaikkahan menisi hevosilta henkikin!"

"Jos kääntyminen vielä olisi mahdollinen", lausui taas vaunutaistelijain ylimmäinen johtaja, eräs kuninkaan sukulainen, joka ajoi kaikkien edellä, "niin antaisin kääntää. Mutta kun nyt näin on, niin on se juuri samantekevä. Siis eteenpäin, maksoi mitä maksoi! Me olemme aivan heidän kantapäillään! — Pidäs, pidäs! Kirottu, pistävä savu! Mutta odottakaat, te koirat! Kunhan tie leviää, niin ajamme teidät poikin ja pitkin ja jokaisesta, jonka säästän, lyhentäkööt Jumalat minulta yhden elonpäivän! Jälleen on soihtu sammunut! Ei näe kättäkään silmäin edessä! Tällaisena hetkenä kantaa ennemmin kerjäläiskeppiä kuin komentosauvaa!"

"Ja kaulan ympäri pyövelinnaru kultaisten vitjain sijasta!" sadatteli eräs toinen! "Kunhan vain kuu jälleen näkyisi! Koska ennustajat sanoivat, että se tulisi täydessä valossaan loistamaan ehtoosta aamuun saakka, niin neuvoin minä myöhäisessä lähdössä tekemään yön päiväksi! Olisipa vain kirkkaampi —"

Mutta tämä lause jäi päättämättä, sillä tuulenpuuska, mikä karkasi niinkuin peto Baal-Zephon vuoren koillisista rotkoista, syöksähti vaeltajien päälle ja korkea laine huuhtoi Efraimin yltäyleensä.

Pärskyen heitti hän hiukset taaksensa ja kuivasi silmiään, mutta hänen takanaan kuului surkeita hätähuutoja egyptiläisten miesten rinnoista, sillä sama laine, mikä hänet oli tavannut, viskasi etumaiset vaunut mereen.

Silloin rupesi nuorukainen pelkäämään omaistensa vuoksi, ja hänen rientäessään eteenpäin yhtyäkseen jälleen heihin valaisi leimahtava salama lahdelman, Baal-Zephon vuoren ja koko ympäristön. Vielä antoi ukkonen kauvan aikaa odottaa itseään, mutta pian tuli raju-ilma lähemmäksi ja vihdoin eivät salamat enään leimahdelleet säihkyvinä nuolina, vaan muodottomina tulimöhkäleinä pimeän läpitse, ja ennenkuin ne sammuivat, kuului ukkosen huumauttava räiske, jonka kauhea jyrinä kaikui kivisen vuoren kovista, paljaista kallion seinämistä ja syvissä, jymisevissä ääniaalloissa etääntyi lahdelman päähän ja rantaan saakka.

Laajasti ja laveasti valaisi loistava valo merta ja maata, ihmisiä ja eläimiä, kun nuo turmiota tuottavat pilvet uudelleen lankesivat ja meren laineet ja ilma muuttuivat tulikiven karvaisiksi, joiden hohteessa kirkas salamanvalo väreili ja liekehti niinkuin viheriän keltaisen lasiseinän läpi.

Nyt luuli Efraim huomaavansa, että nuo synkimmät raju-ilman pilvet tulivat etelästä eikä pohjasta; mutta sitten näytti hänelle salamain loiste, että täällä hänen takanaan eräät vauhkot valjakot karkasivat mereen, tuolla toiset vaunut syöksähtivät toisten yli, ja että useammat ajopelit ajoivat kiinni toisiinsa niiden turmioksi, joita he kuljettivat ja esteeksi toisten kululle.

Kuitenkin riensi vihollinen eteenpäin ja välimatka, mikä eroitti pakenijat vainoojista, ei enentynyt. Mutta epäjärjestys oli tullut niin suureksi viimemainituissa, että sotilasten hätähuuto ja johtajien kehoittavat ja äänekkäät huudot kuuluivat selvästi, niinpian kuin ukkosen iskujen hirvittävä räiske vaikeni.

Mutta niin mustat kuin ukkospilvet olivatkin eteläisellä taivaan rannalla, niin hirveästi kuin rajuilma riehuikin, pidätti kuitenkin pimitetty taivas vetensä, ja mikä vaeltajia kasteli, ei ollut pilvien märkyys, vaan meri, jonka laineet kohosivat kohoamistaan ja yhä useammin nuoleskelivat lahdelman kuivaa pohjaa.

Kapenemistaan kapeni tie ja siten myöskin matkueen pää.

Kuitenkin osoittivat tervatynnyreistä yhä nousevat liekit pelastavan päämaalin hätääntyneille ja muistuttivat Moseksesta ja Jumalan hänelle lahjoittamasta sauvasta. Jokainen askel vei vaeltajat lähemmäksi häntä.

Nyt ilmaisi korkea riemuhuuto, että Benjaminkin sukukunta oli rantaan saapunut, mutta se oli vihdoin, vain kahlaten ja vaahtoisien hyökylaineitten läpikastamana, päässyt perille. Sanomatonta ponnistusta oli vaatinut nautaeläinten pelastaminen hyökylaineista, kuormavaunujen kuljettaminen eteenpäin ja karjan koossa pitäminen; mutta nyt olivat ihmiset ja eläimet turvassa rannalla. Kysymys oli enään vain muukalaisten ja spitaalisten auttamisesta. Näillä ei ollut omia karjalaumoja, mutta edellisillä sitä useampia. Ja rajuilma täytti villa- ja sarvikarjan sellaisella kauhulla, ettei se tahtonut kahlata veden lävitse, mikä jo jalankorkuiselta peitti tien. Silloin riensi Efraim maihin, huusi paimenille rannalla seuraamaan häntä ja hänen johtonsa alla auttivat he karjalaumoja ajamaan eteenpäin.

Se onnistuikin ja muukalaiset astuivat, ukkosen ja salaman kestäessä, korkeain huutojen tervehtiminä, aina viimeiseen mieheen ja viimeiseen karjaan saakka rannalle.

Spitaalisten täytyi polviin saakka, jopa vyötäisiinkin, kahlata veden läpi ja ennenkuin he vielä pääsivät maihin, avautuivat taivaan sulut ja sade tulvi virroissa heidän päälleen alas. Mutta hekin pääsivät perille ja vaikka moni äiti, joka kauvan oli kantanut lastaan käsivarrellaan tai hartioillaan, vaipui polvilleen rannalla, vaikka monikin näistä onnettomista, jotka yhdessä vahvempien kärsimystoverien kanssa olivat vetäneet kärryjä pehmeää pohjaa myöten tai kahlaten kantaneet paarit veden läpi, tunsivat rumennetun päänsä kuumeesta hehkuvan, niin pääsivät he kuitenkin turmiota pakoon.

Niiden palmujen toisella puolen, jotka viheriöivät muutamien lähteitten reunalla, eräällä mäentöyryllä, ei kaukana rannasta, piti heidän vartooman mitä tapahtuisi. Mutta toiset vietiin edemmäksi maalle, alkaakseen annetulla merkillä vaellustaan kaakkoa kohti vuoristoon, jonka epäystävällisen kivisen seudun kautta järjestetty sotajoukko ja sotavaunut ainoastaan vaikeudella pääsivät kulkemaan.

Hur oli koonnut paimenensa ympärilleen ja he seisoivat valmiina keihäillä, lingoilla ja lyhyillä miekoilla hyökkäämään vihollisten päälle, jotka uskaltaisivat astua mantereelle. Hevonen ja mies oli tapettava ja rattaista oli muodostettava korkea muuri sulkemaan tien takaa-ajavilta egyptiläisiltä.

Tervatynnyrit rannalla korjattiin ja suojeltiin niin tarkasti, ettei virtaileva sade eikä myrsky niitä sammuttanut. Niiden tuli valaista paimenia, joiden oli karkaaminen vaunutaistelijain kimppuun ja vanha Nun, Hur ja Efraim seisoivat heidän etunenässään.

Mutta turhaan odotettiin vainoojia, ja kun nuorukainen kaikkein ensiksi tervanuotion valossa huomasi, että tie, jota pelastetut olivat kulkeneet, oli meren leveän pinnan kaltainen ja että savu puhalsi pohjaan eikä lounaasen, vuoti — se oli ensimäisen aamuvartion aikana — hänen kiitosta ja iloa tulvivasta rinnastaan riemuhuuto: "Katsokaat terva-astioita! Tuuli on kääntynyt! Nyt ajaa se meren pohjoiseen. Faraon sotajoukon nielevät laineet!"

Silloin vallitsi vähän aikaa hiljaisuus pelastettujen joukossa; mutta äkkiä huusi Nun korkealla äänellä: "Hän on oikein nähnyt, lapset! Mitä olemme me, ihmiset! Herra, Herra! Ankarasti ja peljättävästi käyt sinä tuomiolle vihollistesi kanssa!"

Tässä keskeytti hänet kova huuto; sillä lähteillä, missä Moses väsyneenä nojasi erästä palmua vasten ja Aaron oleskeli muutamien toisten kanssa, oltiin myöskin samaa huomattu kuin Efraimkin — ja suusta suuhun kulki tuo iloinen, kauhea, uskomaton ja kuitenkin todenperäinen ja silmänräpäyksestä toiseen vahvemmaksi vakuutettu tieto.

Moni silmä tähtäsi ylös ja siellä kulkivat mustat pilvet pohjaan päin ja yhä aina pohjaan.

Rankkasade hiljeni; mutta salaman ja ukkosen sijasta huomattiin vain vielä valon vilahduksia niemekkeen ja pohjan kaukaisen meren yli ja etelässä kirkastui taivas.

Vihdoin pilkistihe laskeuva kuu harmaista pilvenhattarista esiin ja sen rauhallinen valo hopeoitsi Baal-Zephonin korkeuksia ja lahden rannikkoa, jota nyt pauhaavat laineet jälleen peittivät.

Riehuva ja vinkuva myrsky muuttui aamutuulen hiljaiseksi löyhäykseksi, joka tuli etelästä, ja meri, joka mylvivän pedon kaltaisena oli syössyt kallioille, lepäsi nyt huo'aten ja murtunein voimin vuoren kivisellä juurella.

Niin monien ruumisten yli levitti meri vielä vähän aikaa synkän paaripeiton ja kalpeneva kuu piti ennen poismenoaan huolta siitä että kuninkaan ja niin monen suuren miehen kostea leposija ei puuttuisi kallista koristusta, sillä sen sateet valuivat yli merenpinnan ja reunustivat sen peittoa yltäyleensä kalliilla koristuksilla säihkyvistä timanteista hopeisissa kutouksissa.

Sill'aikaa kun taivas idässä kirkastui ja pukeutui aamuruskon hehkuvaan loistoon, oli leiri järjestynyt; kuitenkin oli ainoastaan vähän aikaa pikaista ateriaa varten; sillä hieman jälkeen auringon nousun kutsui kumajava vaskirumpu vaeltavan kansan kokoon ja kohta kun se oli lähteillä koolla, heilahutti Mirjam tamburinia, täristeli sen laidassa olevia tiukusia ja löi sen nahkaan niin, että se soi ja kumisi kauvaksi ja hänen kevein jaloin eteenpäin astuessa seurasivat häntä vaimot ja tytöt pyörötanssin rytmisessä tahdissa ja Mirjam lauloi:

Laulaa tahdon Jehovalle; — sillä hän on suuri; hevoset ja vaunut syöksi hän mereen!

Ylistäköön lauluni Jehovaa; sillä hän oli pelastukseni; — hän on Jumalani — ja häntä tahdon ylistää!

Hän, joka isäini Jumala on — häntä lauluni ylentäköön!

Faraon vaunut ja hänen voimansa syöksi hän mereen — vaunutaistelijainsa kukka ruokomeressä lakastui.

Yli heidän levisi meren virta — ja niinkuin kivet vajosivat he syvyyteen.

Sinun oikeasi, Jehova, jonka voima ja ylevyys suuri on, — sinun oikea kätesi viholliset ruhjoi.

Kukistat kunniallasi ne, jotka vastaasi nousevat — ja vihasi, jonka irkilasket heitä vastaan, kuluttaa heidät niinkuin tuli pellon sängen.

Veteen kun puhalsit, kohosivat he ylös — tulvat nousivat ja virrat mereen valuivat.

Vihollinen huusi: "Minä vainoon heitä, minä saavutan heitä, me ja'amme saaliin — rohkeuteni minä heissä vilvoitan — ja käteni heidät on kukistava:

"Mutta sinä puhalsit mereen, laineet loiskivat heidän ylitsensä — ja niinkuin lyijy vajosivat voimallisiin vesiin.

"Kuka on kaltaisesi jumalien seassa, Jehovah?

"Kuka heistä olisi niin kunniallinen ja pyhä kuin sinä — peljättävä kunniassa ja ihmeitä tekevä!

"Armollasi johdatat kansaasi, jonka sinä pelastat — ja voimallasi viet sinä sen pyhään asuntoosi."

Vaimot ja miehet yhtyivät lauluun, kun hän kertoi säkeen: "Laulaa tahdon Jehovalle, sillä hän on suuri; — hevoset ja vaunut syöksi hän mereen!"

Tämä laulu ja tämä juhlahetki jäi heprealaisille unohtumattomaksi ja kukin oli täynnä Jumalastaan ja toivoi iloisena ja kiitollisena parempia, onnellisempia päiviä.

23 Luku.

Ylistyslaulu oli kaikunut, mutta vaikka raju-ilma oli jo kauvan sitte lakannut raivoamasta, peitti kuitenkin harmaa sumu aamutaivaan, jota aamurusko ihanasti oli kaunistanut, ja lounaasta puhalteli yhä vielä väkevä tuuli, joka liikutti merta sekä ravisteli ja heilutteli palmujen latvoja lähteitten luona.

Pelastettu kansa oli korkeimmalle antanut kunnian ja kylmäkiskoisin ja vastahakoisinkin oli yhtynyt Mirjamin ylistyslauluun; mutta kun pyörötanssi oli lähestynyt merta, olisi moni mielellään jättänyt tuon järjestetyn rivin rientääkseen rannalle, missä oli paljon houkuttelevaa.

Nyt oli satoja ihmisiä mennyt rantaan, missä laineet jalomielisten rosvojen kaltaisina antoivat takaisin ja laskivat rannalle, mitä he tänä yönä olivat ryöstäneet.

Eipä edes vaimotkaan antaneet tuulen pidättää itseään; sillä ihmissydämen voimallisimmat vietit, ahneus ja kostonhimo, vetivät heitä rantaan.

Siellä ilmestyi joka silmänräpäys jotakin uutta, mikä herätti himoa; sillä täällä lepäsi erään sotilaan ruumis, tuolla hänen särkyneet vaununsa hiekassa. Jos hän oli mahtimies, niin riistettiin häneltä hopeaiset tai kultaiset koristuksensa ja hänen vyötäisiltään otettiin lyhyt miekka tai sotatappara. Alempiarvoiset heprealais- ja muukalais-miehet ja vaimot, orjat ja orjattaret ryöstivät ruumiilta jalometalliset soljet ja renkaat tai väänsivät hukkuneilta sormukset paisuneista sormista.

Korpit, jotka olivat seuranneet vaeltavaa kansaa ja myrskyn aikana olivat kadonneet, olivat jälleen ilmestyneet ja taistelivat vaakuen tuulta vastaan, puolustaakseen kumminkin paikkansa saaliissa, johonka haistin heitä veti.

Mutta ahnaammaksi kuin he osoittautui roskaväki ja missä meri oli lähettänyt kalliin koristuksen maihin, syntyi kauhea huuto ja riehuva riita. Johtajat pysyivät hiljaa, sillä kansalla, ajattelivat he, oli oikeus tähän saaliisen ja kun joku aikoi estää raakaa ahneutta, ei hänestä välitetty.

Mitä egyptiläiset viimeisinä hetkinä olivat heille matkaansaattaneet, oli ollut niin kauheata, ettei tullut paraimpienkaan mieleen hillitä kostonhimoa. Jopa arvokkaat, harmaapartaiset miehetkin sekä vaimot ja äidit, joiden ulkonäkö ilmaisi lempeyttä, sysäsivät onnettomia takaisin, joiden oli onnistunut taisteluvaunujen jäännöksillä tai tavararattailla pelastua rantaan. Paimen- ja matkasauvoilla, veitsillä ja kirveillä pakottivat he muutamia, kivenheitoilla ja sadatuksilla toisia luopumaan pelastavasta puunkappaleesta ja niitä harvoja, jotka kuitenkin olivat päässeet maihin, ajoivat raivoisat joukot mereen takaisin, mikä turhaan oli heitä armahtanut.

Viha oli niin suuri ja kosto niin pyhä velvollisuus, ettei kukaan ajatellut sitä kunnioitusta, myötätuntoisuutta ja sääliväisyyttä, mikä onnettomuudelle on osoitettava eikä sanaakaan kuulunut, mikä olisi kehoittanut jalomielisyyteen ja armahtavaisuuteen tai muistuttanut hyödystä, minkä pelastettu, sodassa vangittuna orjana, lunastusrahalla lupasi antaa.

"Kuolema periviholliselle!" "Turmio heille!" — "Hukkukoot!" — "Heittäkäät heidät kaloille ruoaksi!" — "Te olette ajaneet meidät lapsinemme mereen, takaisin suolaveteen!" — Sellaisia huutoja kuului kaikkialla ilman kenenkään estämättä, eipä edes Mirjam eikä Efraimkaan sitä tehnyt, jotka samoin olivat menneet rannalle, katsellakseen siellä nähtävää näytelmää.

Neidosta oli tullut Hur'in puoliso ja avioliitto oli tuskin vähääkään muuttanut hänen olentoaan ja toimiaan. Kansan kohtalo ja seurustelu sen Jumalan kanssa, jonka profetaksi hän itsensä tunsi, olivat vieläkin hänestä korkeimmat asiat ja nyt kun oli toteutunut, mitä hän oli rukoillut ja toivonut, nyt kun hän pyrintönsä ensimäisessä suuressa menestyksessä oli laulussaan ilmituonut uskovaisen tunteet, nyt kun hän vihdoin, kiitollisen joukon johtajattarena, oli laulaen astunut sen edellä, luuli hän saavuttaneensa olemuksensa ihanteen.

Efraim oli jälleen ensimäiseksi muistuttanut häntä Hoseasta, ja puhuessaan hänen kanssansa vangista, esiintyi Mirjam ylpeänä kuin kuningatar ja vastasi kansan tervehdyksiin majesteetillisella arvokkaisuudella. Hänen silmänsä loistivat onnellisuudesta ja hänen kasvonsa saivat ainoasti silmänräpäykseksi säälin näön, kun kotiinpalajanut kertoi enonsa kanssa kärsityistä raskaimmista kohtaloista. Tosin muisti hän vielä rakastamaansa miestä, mutta hän ei ollut enään tarpeellinen hänen pyrintönsä korkeille tarkoituksille.

Efraim oli juuri kertonut tuosta ihanasta egyptiläisestä naisesta, joka oli suosinut hänen enoansa ja jonka esirukouksesta oli vangeilta kahleet otettu, kun kova melu kuului eräästä paikasta rannalla, missä paljon kansaa oli koossa. Raivoisaan ulvomiseen hämmentyi ilonhuutoja ja se arvelu oli lähellä, että meri oli tuolla maihin tuonut jotakin erittäin kallista.

Silloin houkutteli uteliaisuus molemmat rantaan ja koska Mirjamin korkea arvo vaati kansan väistymään, saattoivat he pian huomata suurien pyörättömäin matkavaunujen korin sekä sen surkuteltavan sisällyksen. Palttinainen etusuojus, joka sitä oli peittänyt, oli murtunut ja sen pohjalla nähtiin kaksi vanhempaa egyptiläistä naista, mutta kolmas nuorempi nainen nojasi näiden harvinaisten venheeksi muuttuneiden ajopelien takaseinää vasten. Edelliset makasivat kuolleina niiden pohjaa peittävässä vedessä ja muutamat heprealaiset naiset olivat aikeessa riistää kalliit kultakoristeet ylhäisemmän ruumiin kaulasta ja käsivarsilta. Nuoremmassa näkyi, ihmeellistä kyllä, vähän elonmerkkiä ja nyt ojensi hän heprealaisille naisille kalliit koristeensa. Hänen kalpeat huulensa ja hienot, puoleksi jäykistyneet kätensä vapisivat, ja hiljaisella soinnukkaalla äänellä lupasi hän noille naisrosvoille antaa kaikki ja maksaa suuret lunnaat, jos he häntä säästäisivät. Olihan hän vielä niin nuori ja hän oli eräälle heprealaisellekin osoittanut hyvyyttä, — kunhan he vain kuulisivat häntä.

Tämä rukous kuului niin liikuttavalta, mutta kuitenkin keskeytti sitä useasti sadatukset ja uhkaukset, niin että ainoasti harvat saattoivat sitä kuulla. Hän kirkasi kovasti, sillä eräs raaka vaimo riisti kultakäärmeen hänen korvastaan, juuri kuin Mirjam ja Efraim saapuivat rantaan.

Niinkuin puukonpisto tapasi egyptiläisnaisen hätähuuto nuorukaisen sydäntä ja veri pakeni hänen poskistaan, kun hän tunsi Kasanan.

Ruumiit hänen vieressään olivat hänen imettäjänsä ja ylimmäisen papin Baïn puolison.

Tuskin voiden hillitä itseänsä sysäsi Efraim syrjään miehet, jotka eroittivat hänet tuosta ahdistetusta vaimosta, riensi vaunujen jäännöksille, juoksi hiekkakummulle, jonka juurelle alus oli rikkoutunut ja huusi posket hehkuvina kiivaassa mielenliikutuksessa:

"Takaisin! Onneton se, joka häneen koskee!"

Mutta jo oli muudan heprealaisnainen, tiilintekijän vaimo, jolta lapsi oli kauheissa vavahduksissa kuollut matkalla meren läpitse, tempaissut puukon Kasanan vyötäisiltä ja työntänyt sen hänen selkäänsä pilkallisella huudolla: "Tuossa sinulle, pienen Ruth'ini takia!" Sitten kohotti hän tuota vähäistä veristä asetta uuteen iskuun; mutta ennenkuin hän toistamiseen tapasi vihollisensa, syöksi Efraim hänen ja hänen uhrinsa väliin ja väänsi puukon hänen käsistään. Sitten asettui hän haavoitetun eteen, heilutti asetta ja huusi kovasti uhaten: "Joka häneen koskee, te murhaajat ja rosvot, sen veri sekoittuu tämän vaimon veren kanssa yhteen!" Samalla heittäytyi hän haavoitetun verisen ruumiin eteen alas ja huomattuaan hänen olevan tajutonna, otti hän hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet Mirjamin luo.

Muutaman silmänräpäyksen sallivat nuo hämmentyneet rosvoojat hänen olla, mutta ennenkuin hän oli saavuttanut päämaalinsa, kuului yltympäri: "Kostoa, kostoa! — Meille, jotka olemme vaimon löytäneet, meille yksin kuuluu saalis!" — "Kuinka uskaltaa tuo rohkea efraimilainen haukkua meitä rosvoiksi ja murhaajiksi?" — "Missä sopii egyptiläistä verta vuodattaa, siellä pitää se vuotaman!" — "Niinkuin Herra meidän Jumalamme, niin emme mekään säästä ketään vihollista!" — "Hänen kimppuunsa!" — "Temmatkaa tyttö häneltä!"

Mutta nuorukainen ei välittänyt näistä vihan purkauksista, kunnes hän oli pannut Kasanan pään Mirjamin syliin, joka oli sijoittunut läheisimmälle hiekkakummulle ja kun kapinallinen joukko, vaimot miesten edellä, tunkeutui hänen päälleen, heilutti hän jälleen puukkoa ja huusi: "Takaisin sanon vielä kerran! Joka täällä on Efraimin ja Judan sukukunnista, hän astukoon minun ja Mirjamin, hänen päällikkönsä puolison luo! Oikein niin, veljet, ja voi sitä, joka häneen koskee! Kostoako te huudatte? Ettekö sitä vielä ole saanut tuon hirviön kautta, joka tämän kurjan turvattoman on murhannut? Uhrinne koristeitako te pyydätte? Hyvä, hyvä; ne kuuluvat teille ja minä annan teille omanikin lisäksi, jos te Hurin puolisolle jätätte huolenpidon tästä kuolevasta!"

Näin sanottuaan kumartui hän Kasanan yli, otti häneltä vielä soljet ja sormukset, mitkä hänellä oli, ja antoi ne noihin pyytäviin käsiin, jotka olivat niiden perään ojennetut. Vihdoin riisti hän leveän, kultaisen renkaan käsivarrestaan, piti sitä ylhäällä ja huusi: "Tässä on luvattu käsiraha! Jos te tyynesti peräännytte ja jätätte Mirjamille tämän vaimon, niin annan minä teille kultaa ja te saatte keskenänne sen jakaa. Haluatteko te enemmän verta, niin tulkaat tänne; mutta renkaan pidän itse!"

Nämät sanat eivät olleet vaikuttamatta. Raivoisat vaimot katselivat milloin raskasta, leveää, kultaista rengasta, milloin kaunista nuorukaista ja Judan ja Efraimin miehet katselivat kysyvästi toinen toisensa kasvoihin; mutta vihdoin huusi erään vieraan porvarin vaimo: "Antakaat kulta tänne, niin annamme hienolle päämiehen pojalle verisen lemmityn"!

Tähän päätökseen yhtyivät toisetkin ja vaikka tiilintekijän vihastunut vaimo, joka lapsensa kostajana luuli tehneensä Jumalalle palveluksen, mutta mainittiinkin murhaajaksi, häpäisi nuorukaista raa'oilla käytöksillä, tunki kansanjoukko hänet rantaan, missä hän toivoi löytävänsä uuden saaliin.

Tämän uhkaavan keskustelun kestäessä oli Mirjam pelottomana ja taitavalla kädellä tutkinut ja sitonut Kasanan haavan. Puukko, minkä prinssi Siptah pilallaan oli lahjoittanut kauniille lemmikilleen, ettei hän aseetonna sotaan menisi, oli hänen hartiainsa alle iskenyt syvän haavan ja verta oli vuotanut niin runsaasti, että hänen elonsa heikko liekki uhkasi joka silmänräpäys sammua.

Mutta hän eli vielä ja sentähden kannettiin hän Nunin telttaan, mikä pikemmin oli saavutettavissa.

Tuo vanha suvunpäällikkö oli juuri aseilla varustanut ne paimenet ja nuorukaiset, jotka Efraim oli kutsunut kokoon vapauttaakseen vangittua poikaansa ja luvannut liittyä heihin, kun tuo surullinen kulkue lähestyi häntä.

Niinkuin Kasana kunnioitti tuota kunnon ukkoa, niin oli tämäkin monta vuotta sitten pitänyt eversti Hornechtin suloisesta tyttärestä.

Koskaan ei ollut Kasana kohdannut häntä tervehdyksellään häntä ilahduttamatta, johonka Nun aina oli vastannut hyvillä sanoilla niinkuin: "Herra siunatkoon sinua, lapseni!" taikka: "Ihana hetki, jolloin vanhusta kohtasi jotakin niin suloista!" Monta vuotta sitten — hän oli silloin vielä ollut kaunistettu lasten kiharoilla — oli ukko lähettänyt hänelle lampaankin, erittäin hienolla lumivalkealla villalla vaihdettuaan tytön isältä jyviä mainion rotuisille nautaeläimille, — ja mitä hänen poikansa oli kertonut hänelle Kasanasta, oli vielä enemmän enentänyt hänen mieltymystään häneen.

Hän näki hänessä kaikkein haluttavimman koko Taniksessa kasvavasta nuorisosta, ja jos hän olisi ollut heprealaisten vanhempain lapsi olisi hän ollut iloinen saadessaan yhdistää hänet poikansa kanssa.

Tavatessaan tuon rakastetun lapsen sellaisessa tilassa vaikutti se ukossa sellaisen sydämen kivun, että kirkkaita kyyneleitä valui hänen lumivalkealle parralleen ja hänen äänensä vapisi, kun hän, tervehtäessään häntä, huomasi verisen siteen hänen olkapäällään.

Sittenkuin hän oli asetettu hänen vuoteelleen, oli Nun antanut oman lääkearkkunsa lääkitsemistaitoa osaavalle naisprofeetalle. Mirjam pyysi nyt miesten jättämään hänet yksin sairaan kanssa ja kun hän jälleen kutsui heidät telttaan, oli hän vahvistanut tuota kovasti haavoitettua lääkkeillä ja sitonut häntä huolellisemmasti, kuin hän ennen saattoikaan.

Järjestämättömillä hiuksilla, verestä puhdistettuna, lepäsi hän tuossa puhtaat liinavaatteet allaan, niinkuin uneksiva, tuskin neidoksi kypsynyt lapsi.

Tosin hengitti hän vielä, mutta ei tahtonut poskiin eikä huuliin palata veri takaisin ja vasta sittenkuin hän toistamiseen oli ottanut juomaa, jonka Mirjam hänelle oli sekoittanut, avasi hän silmänsä.

Hänen vuoteensa jalkapäässä seisoi ukko tyttärensä pojan kanssa ja molemmat olisivat mielellään toisiltaan kysyneet, mistä se tuli, ettei kumpikaan voinut kyyneliään pidättää katsellessaan tuota muukalaista kasvoihin.

Tuo varmuus, mikä Efraimiin niin odottamatta oli tunkeutunut, että Kasana olisi kehno ja uskoton, oli hänet kääntänyt pian hänestä pois ja ajanut hänet hyvälle tielle, minkä hän oli jättänyt. Kuitenkin oli hänessä pysynyt kätkössä, mitä hän hänen telttansa edessä oli kuullut, ja kun hän isoisälleen ja Mirjamille oli kertonut, että Kasana myötätuntoisesti oli puolustanut vankeja ja molemmat olivat toivoneet enemmän hänestä kuulevansa, oli hänelle käynyt niinkuin isälle, joka on ollut rakkaan pojan rikoksen todistajana ja jumalattomuudesta, jota hän oli kuullut, ei päässyt sanaakaan hänen huuliltaan.

Nyt iloitsi hän vaikenemisestaan; sillä mitä hän olikaan nähnyt ja kuullut, niin ei ollut hän varmaankaan syypää mihinkään häpeälliseen tekoon!

Vanha Nun ei ollut koskaan lakannut pitämästä häntä tuona suloisena lapsena, jona hän oli oppinut häntä tuntemaan, silmäinsä viehätystä ja sydämensä iloa. Sentähden silmäili hän hellällä huolella noita tuskallisia vävähdyksiä hänen kasvoissaan, ja kun hän vihdoin avasi silmänsä, hymyili hän hänelle isällisellä sydämellisyydellä. Hän tunsikin oitis hänen ja Efraimin, sen huomasi hänen silmäyksestään, mutta heikkoutensa vuoksi ei hän voinut nyökäyttää heille. Kuitenkin ilmaisivat hänen tunteelliset kasvonsa hämmästystä ja iloa, ja kun Mirjam oli tarjonnut kolmannen kerran lääkkeitään ja kostuttanut hänen otsaansa voimallisella nesteellä, katseli hän suurilla silmillään toista toisen perään kasvoihin ja huomattuaan miesten surullisen katsannon onnistui hänen kysyä hiljaa:

"Haava kirvelee — ja kuolema… täytyykö minun jo kuolla?"

Silloin katsahti toinen toiseensa kysyvästi ja miehet olisivat mielellään salanneet häneltä tuon kauhean totuuden; mutta hän pitkitti: "Oi antakaat minun se tietää! Voi, minä pyydän, sanokaat minulle totuus!" Ja Mirjam, joka polvistui hänen vuoteensa ääressä, rohkaisi nyt itsensä vastatakseen: "Niin, sinä, nuori ihmisparka, haava on syvä, mutta mitä minä taidollani voin, sitä tahdon tehdä, pidentääkseni elämääsi niin kauvan kuin se on mahdollista."

Nämät sanat kaikuivat suopeilta ja sääliväisiltä ja kuitenkin näkyi naisprofeetan hyvä ääni tehneen pahaa Kasanalle, sillä hänen suunsa vääntyi tuskasta Mirjamin puhuessa ja kun hän oli puheensa päättänyt, sulki sairas silmänsä ja suuret kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiansa.

Hänen ympärillään vallitsi syvä, tuskallinen hiljaisuus, kunnes hän jälleen avasi silmänsä, ja vaivalloisesti silmäillessään Mirjamia kysyi hän hiljaa ja ikäänkuin kummastellen jotakin outoa: "Sinä olet vaimo ja harjoitat kuitenkin lääketaitoa?"

Silloin vastasi toinen: "Minun Jumalani on käskenyt minua pitämään huolta kärsivistä kansassani."

Nyt alkoi kuolevan silmä levottomasti säihkyä ja äänekkäämmin kuin ennen, jopa päättäväisyydellä, mikä hämmästytti toisia, lausui hän: "Sinä olet Mirjam, se vaimo, joka kutsui Hosean luoksensa", ja kun toinen viipymättä ja itsetietoisesti vastasi: "Sinä sanoit sen", pitkitti Kasana: "Ja sinulla on omituinen, käskevä kauneus ja olet tietysti voimallinenkin! Hän totteli sinun huutoasi, ja sinä otit kuitenkin toisen!"

Silloin vastasi naisprofeetta toistamiseen, mutta kolkolla vakavuudella: "Sinä sanoit sen!" Mutta kuoleva sulki silmänsä jälleen ja hänen suunsa ympärillä leikitsi harvinaisen ylevä hymyily. Kuitenkaan ei se kestänyt kauvan; sillä kova tuskallinen levottomuus kouristi häntä. Pienien käsien sormet, huulet, jopa silmäluomatkin liikkuivat alituisesti ja hänen kapea, sileä otsansa rypistyi, ikäänkuin olisi hän ajatellut jotakin vaikeata asiaa.

Vihdoin tuli ilmi, mikä häntä ahdisti, ja ikäänkuin unesta heränneenä huusi hän tuskallisesti: "Sinä tuolla olet Efraim, joka olit niinkuin hänen poikansa, ja sinä olet Nun, vanhus, hänen rakas isänsä. Tuolla te seisotte ja te saatte elää… Mutta minä, — — minä… Oi, kuinka kamalaa on jättää valo… Osiriksen tuomari-istuimen eteen vie minut Anubis. Sydämeni punnitaan ja sitten…"

Tässä valtasi kauhu hänet ja hän sulki ja avasi vapisevat kätensä; mutta kohta kokosi hän jälleen ajatuksensa ja alkoi uudestaan puhua. Mutta Mirjam kielsi häntä ankarasti, koska se tulisi hänen loppuansa kiiruhtamaan.

Silloin kokosi kärsivä voimansa ja huusi kiivaasti ja niin lujasti kuin hän voi, mitattuaan pitkällä silmäyksellä naisprofeetan korkeata vartaloa: "Sinäkö tahdot estää minua tekemästä mitä minä voin? — Sinäkö?!"

Jonkinlainen pilkka oli kaikunut tästä kysymyksestä, mutta hän tunsi, että oli välttämätön säästää voimiaan; sillä paljon tyynemmin ja ikäänkuin puhuisi hän itsekseen pitkitti hän: "Niin en voi lähteä täältä, ei! Kuinka se on käynyt; miksi minä, kaikki, kaikki… Täytyykö minun kärsiä, niin en tahdo valittaa, kun hän vain saa tietää, kuinka on käynyt. Oi, Nun, hyvä, vanha Nun, joka minulle lampaan lahjoitti pienenä ollessani — minä rakastin, sitä kovin — ja sinä Efraim, poikani, teille tahdon kaikki uskoa."

Tässä katkaisi kova yskä hänen sanansa, mutta ruvettuaan kohta hengittämään kääntyi hän jälleen. Mirjamin puoleen ja huusi äänellä, josta katkera vastenmielisyys kuului niin lujasti, että se niitä, jotka, tunsivat hänen ystävällisen olentonsa, olisi oudostuttanut: "Mutta sinä tuolla — sinä ylpeä vaimo, syvällä äänellä, joka olet lääkäri, sinä olet houkutellut hänet Taniksesta, sotilaistaan ja minultakin… Hän, hän noudatti tahtoasi. Ja sinä… olet ruvennut toisen vaimoksi; se oli varmaankin hänen tulonsa jälkeen… Niinpä; Sillä kun Efraim häntä kutsui, nimitti hän sinua vielä neidoksi… Minä en tiedä onko se tuottanut hänelle, Hosealle, tuskan… Mutta yhden tiedän ja se on, että minä tahdon ja minun täytyy tunnustaa, ennenkuin se on liian myöhäistä… Ja sitä saavat vain ne kuulla, jotka häntä rakastavat, ja minä — kuuletkos? — minä rakastan häntä, rakastan häntä enemmän kuin kaikkia muita maailmassa! Mutta sinäkö? Sinulla on puoliso ja Jumala, jonka käskyjä sinä hartaasti tottelet — sanothan sinä sen itse! Mitä voi Hosea olla sinulle? Sentähden pyydän sinua jättämään meidät. Harvat niistä, jotka minä tunsin, ovat minulle olleet vastenmieliset; — mutta sinä, — sinun äänesi, sinun silmäsi — se kuristaa sydäntäni — ja jos sinä olet lähelläni, en voisi minä puhua, niinkuin minun kuitenkin täytyy… Ja puhuminen, oi, se tuottaa tuskaa! Mutta ennenkuin menet — olethan lääkäri — anna minun kuitenkin tietää vielä yksi seikka: — minulla on monellaista sanottavaa hänelle, ennenkuin minä kuolen… onko puhe oleva minulle kuolemaksi?"

Silloin ei löytänyt naisprofeetta muuta sanaa kuin tämän lyhyen: "Sinä sanoit sen!" Ja tällä kertaa kuului se varoittavalta ja lujalta.

Kun hän sitten horjuen lääkärinä sairaalle olevan velvollisuuden ja kuolleen käskyä noudattamatta olevan halun välillä huomasi harmaan Nunin silmäyksestä kehoituksen tottelemaan toisen tahtoa, läksi hän kumarruksissa teltasta; mutta tuolla ulkona seurasivat onnettoman katkerat sanat häntä ja turmelivat häneltä niin kunniallisesti aljetun päivän ja vielä monen tunnin tulevaisuudessakin ja loppuun saakka ei hän tietänyt selittää, miksi häntä tämän kurjan kuolevan edessä oli hallinnut tunto, että hän oli vähempi kuin tuo toinen ja että hänen täytyi peräytyä toisen edessä.

Niin pian kuin Kasana sitten huomasi olevansa yksinään isoisän ja tyttären pojan kanssa ja Efraim oli laskeunut vuoteen ääreen polvilleen, mutta ukko suudellut hänen otsaansa ja kumartanut valkoisen päänsä kuullakseen hänen hiljaisia sanojaan, alkoi hän jälleen:

"Nyt tunnen itseni paremmaksi. Tämä suuri vaimo… Nuo kolkot yhteenkasvaneet silmäluomet… Nuo yönpimeät silmät; — ne hehkuvat niin kummasti ja kuitenkin ovat ne kylmät… Tämä vaimo… Onko Hosea häntä rakastanut, isä? Sano se minulle, tätä en varmaankaan kysy turhasta uteliaisuudesta!"

"Hän kunnioitti häntä", vastasi ukko murheissaan, "niinkuin jokainen kansan mies; sillä hänellä on ylevä henki ja Jumalamme ilmoittaa hänelle äänensä; mutta sinä, minun sydänkäpyseni, olet ollut lapsuudesta hänelle tuttu, sen tiedän minä."

Silloin kouristi kuolevaa hiljainen kauhu. Vähäksi ajaksi sulki hän silmänsä ja hänen suunsa ympärillä leikitsi suloinen hymy.

Tätä kesti niinkauvan, että Nun jo luuli kuoleman vaativan hänet omakseen, ja kuunteli lääkepikari kädessään hänen henkäystään.

Hän ei näkynyt huomaavan, mutta kun hän vihdoin jälleen avasi silmänsä, ojensi hän kätensä juoman perään, tyhjensi sen suuhunsa ja alkoi sitten uudestaan: "Minusta oli juuri ikäänkuin olisin nähnyt hänet, Hosean. Hän kantoi sotilaan koristetta, niinkuin silloinkin, jolloin hän ensikerran otti minut käsivarrelleen. Minä olin vielä pieni ja minä pelkäsin häntä syystä, että hän oli niin vakava ja imettäjäni oli sanonut minulle hänen lyöneen monta vihollista kuoliaaksi. Mutta hänen tulonsa minua ilahdutti ja hänen poismenonsa teki minut surulliseksi. Niin kuluivat vuodet ja kasvaessani kasvoi rakkauskin. Nuori sydämeni oli niin täysi hänestä, niin täysi… Vieläpä sittenkin, kun he pakoittivat minua toista seuraamaan ja leskeksi tultuani."

Viimeiset sanat olivat enään tuskin kuultavat ja hän levähti hetkisen, ennenkuin hän pitkitti: "Hosea tietääkin kaiken tämän, vaan ei, kuinka minä murehdin hänen sodassa ollessaan ja kuinka minä häntä ikävöin, ennenkuin hän palasi. Vihdoin, vihdoin palasi hän kotiin ja kuinka iloitsinkaan minä hänen näkemisestään. Mutta hän, Hosea?… Vaimo — minä kuulin sen Efraimilta — tuo suuri, ylpeä nainen kutsui häntä Pithomista. Hän palasi takaisin, ja sitten… O, Nun sinun poikasi… Se oli, vaikeinta!… Hän ei huolinut kädestäni, jonka isäni hänelle tarjosi… Oi, kuinka se teki pahaa!… En voi enempää!… Anna minulle juotavaa!"

Hänen poskensa olivat näissä surullisissa tunnustuksissa punastuneet ja kun tuo kokenut ukko huomasi, kuinka nopeasti tuo ponnistus, jonka alaiseksi hän antautui, saatti hänet kuolemaa lähemmäksi, käski hän hänet vaijeten lepäämään; mutta hän tahtoi välttämättömästi käyttää hyväkseen aikaa, mikä hänelle vielä oli sallittu, ja vaikka kuivan yskän pistävä tuskakin vaati hänet painamaan kätensä rinnalleen, pitkitti hän kuitenkin:

"Sitten tuli viha, vaikk'ei se kestänyt kauvan ja palavammin en ole koskaan rakastanut kuin, jolloin ajoin tuon vankiraukan perässä — tiedäthän sen. Efraim —. Mutta sitten alkoi tuo hirvittävä, tuo paha, tuo iljettävä… jota minun on hänelle ilmoittaminen, ettei hän minua halveksisi, jos hän mahdollisesti saa tietää… Eihän minulla koskaan ollut äitiä eikä ketään ollut minua varoittamassa… Mitenkä alkaisinkaan? Prinssi Siptah — tunnethan hänet, isä — tuo kurja mies on kohta vallitseva maatani. Isäni on hänen kanssaan tehnyt salaliiton… Hyvät jumalat, en jaksa pitemmältä!"

Hätä ja epätoivo kuvautuivat näissä sanoissa hänen kasvoissaan; mutta Efraim keskeytti häntä ja tunnusti kostein silmin ja vapisevalla äänellä, että hän tiesi kaikki. Sitten kertoi hän, mitä hän hänen telttansa edessä oli kuullut ja kuoleva vahvisti sen viittaavilla silmäyksillä.

Kun hän vihdoin mainitsi maaherran ja ylimmäisen papin Baïn puolisoa, jonka ruumis hänen kanssaan oli rantaan ajautunut, keskeytti hän häntä hiljaisella huudolla: "Hän on miettinyt sen kaiken. Hänen puolisonsa piti tulla kaikkein suurimmaksi maassa ja hallitseman faraotakin; sillä Siptah ei ole kuninkaan poika."

"Ja", lausui ukko, saadakseen hänet vaikenemaan ja auttaakseen häntä ilmoittamaan, mitä hän tahtoi sanoa: "niinkuin Baï hänet korotti, niin voi hän kukistaakin hänet. Vielä varmemmin kuin istuimelta syösty on hän tuleva sen miehen välikappaleeksi, joka huusi hänet kuninkaaksi, mutta syrialainen Aarsu on minulle tuttu ja näenkö vain oikein, niin tulee aika, jolloin hän epähäiriössä olevassa, sisällisen levottomuuden hämmentämässä Egyptissä on omaksi edukseen pyrkivä siihen valtaan, mihinkä hän autti toisia. Mutta sinä lapsi, mikä saatti sinut seuraamaan sotajoukkoa ja tuota iljettävää hekumoitsijaa?"

Silloin leimahtivat kuolevan silmät; sillä tämä kysymys johti oikopäätä siihen, mitä hän tahtoi ilmoittaa, ja niin vastasi hän niin kuuluvasti ja nopeasti kuin hänen heikkoutensa salli hänet: "Sinun poikasi tähden rakkaudesta häneen, pelastaakseni Hosean tein minä sen. Vielä ehtoolla sitä ennen olin minä lujasti ja päättävästi kieltänyt Baïn vaimolle. Mutta nähtyäni poikasi kaivolla, ja hän Hosea… Oi, viimeksi oli hän niin rakastavainen ja suuteli minua ystävällisesti… Ja silloin — silloin… Sydänraukkani! Kurjuudessa näin hänet, parhaimman ihmisistä, hukkuvan häpeään ja onnettomuuteen. Ja kun hän nyt kahleet jalassa laahusti eteenpäin, tuli mieleeni…"

"Silloin teit sinä rohkea, mieletön, eksytetty lapsi päätöksen", huusi vanhus, "sytyttää tulevan kuninkaan sydän sinua kohtaan, pelastaaksesi, hänen avullaan, poikani, ystäväsi?"

Tässä hymyili kuoleva hänelle jälleen vakuuttaen ja huusi hiljaa: "Niin, niin, sentähden, vain sentähden! Ja prinssi oli minusta niin inhoittava. Ja häpeä, pilkka — oi kuinka kauheata se oli!"

"Ja minun poikani tähden olet sinä niin tehnyt", keskeytti hänet vanhus, ja hänen kätensä, jonka hän veti huulilleen, kävi kosteaksi hänen kyyneleistään; mutta hän käänsi silmänsä Efraimiin ja nyyhkyi hiljaa: "Tuotakin tuolla ajattelin minä. Olihan hän niin nuori ja vuorikaivoksissa on niin kamalaa!"

Samalla väristytti häntä jälleen, mutta nuorukainen peitti hänen oikeata kättänsä suuteloilla, sill'aikaa kuin Kasana rakastavaisesti katseli hänen ja ukon kasvoihin ja puoleksi murretulla äänellä pitkitti: "Oi, nyt on hyvä ja lahjoittavatko jumalat hänelle vapauden."

Tässä keskeytti Efraim häntä, huutaen hänelle innollisesti: "Tänään vielä kaivoksille! Minä ja kumppanini ja iso-isä karkoitamme hänen vartijansa!"

"Ja tästä suusta on hän kuuleva", lisäsi ukko siihen, "kuinka uskollisesti Kasana on rakastanut häntä ja että hänen elämänsä ikä on liian lyhyt kiittämään häntä sellaisesta uhrista."

Mutta hänen äänensä loppui — kuolevan kasvoista oli kaikki tuska kadonnut ja pitkän aikaa katseli hän mykkänä ja onnellisena ylös häneen. Vähitellen rypistyi hänen sileä otsansa ja hän kuiskasi hiljaa: "Hyvä, kaikki hyvä… Ainoasti yksi seikka vielä… Ruumiini… Palsamoimatta… Ilman pyhiä kaluja…"

Mutta ukko keskeytti hänen puheensa: "Niin pian kuin olet silmäsi sulkenut jätän minä ruumiisi hyvin säilytettynä fenisialaiselle laivurille, joka täällä viipyy, että hän veisi sen sinun isällesi."

Silloin koetti hän kääntää päänsä hänen puoleensa kiittääkseen häntä lämpimällä silmäyksellä; mutta äkkiä tarttui hän molemmin käsin rintaansa, purppurainen veri tulvi hänen huulilleen, hänen poskillaan vaihteli syvä kalpeus hehkuvan punan kanssa, ja lyhyen, tuskallisen taistelun perästä vaipui hän vuoteelleen. Kuolema laski kätensä hänen rakastavalle sydämelleen ja hänen kasvonsa saivat lapsen näön, jolle äiti on anteeksi antanut sen hairahduksen ja painanut sen ennen nukkumistaan sydämelle.

Itkien painoi ukko nukkuneen silmät kiinni, Efraim suuteli syvästi liikutettuna hänen suljetuita silmäluomiaan ja sittenkuin molemmat olivat vähän aikaa vaijenneet, sanoi vanhus: "Minä en kernaasti tiedustele kohtaloani tuollapuolen haudan, sillä eipä sitä tunne edes Moseskaan; mutta joka on elänyt niin, että hänen rakastamansa säilyttävät häntä ystävällisessä muistossa, hän on, luulen minä, tehnyt mitä hän on voinut elääkseen kuolemankin jälkeen!

"Tätä vainajaa tahdomme muistella paraimpina hetkinämme. Tehkäämme hänen ruumiilleen mitä olemme luvanneet, ja sitten ulos, osoittaaksemme hänelle, jolle Kasana on paraimpansa uhrannut, ettemme me häntä rakasta huonommin kuin tämä egyptiläinen vaimo!"

24 Luku.

Kaivokseen kuljetetut valtiovangit tulivat tällä kertaa ainoastaan hitaasti eteenpäin.

Huonommasta, vastuksista, esteistä ja onnettomuuksista runsaammasta matkasta erämaan halki ei tietänyt tuo kokenut johtaja kertoa.

Yksi hänen myyristään, Efraim, oli paennut, uskolliset ajokoiransa oli hän kadottanut ja sittenkuin hänen joukkonsa oli pelästynyt ja tullut läpimäräksi rajuilmasta, jollaista näissä erämaan seuduissa viiden vuoden ajalla tuskin kertaakaan ilmestyi, oli seuraavana ehtoona toinen samallainen rajunnut — sama, mikä faraon sotajoukolle oli perikadon valmistanut — ja tämä oli ollut vielä rajumpi ja kestävämpi. Myrsky oli estänyt marssin ja viimeisen rankkasateen perästä olivat muutamat vangit ja vartijat märkäin yökortteerien johdosta taivas'alla sairastuneet kuumeesen. Sateesen tottumattomat egyptiläiset aasit olivat niinikään kärsineet ja parhain oli jäänyt tielle makaamaan.

Vihdoin oli ollut pakko kaivaa nuo kaksi kuollutta vankia maahan ja asettaa kolme kovin sairastunutta jälelle jääneille aaseille sekä antaa vankein kannettavaksi ne tavarat, mitkä ennen olivat aaseille kuormatut. Sellainen tapaus kohtasi johtajaa hänen viidenkolmatta vuotisena virka-aikanaan vasta ensikerta ja hän odotti kovia nuhteita.

Tämä kaikki teki huonon vaikutuksen mieheen, joka muutoin oli tunnettu hyväsydämisimmäksi virkaveljistään, ja Josua, tuon hävyttömän pojan kumppani, jonka paosta muut pahennukset johtuivat, sai pahimmin tuntea hänen harmiansa.

Ehkäpä olisi tuo ärsytetty mies kohdellut lempeämmin häntä, jos hän olisi valittanut niinkuin se, joka kulki hänen takanaan, tai kiroillut niinkuin hänen kahlekumppaninsa, joka lausui uhkailevia viittauksia tulevan ajan suhteen, jolloin hänen lankonsa tulisi seisomaan faraota lähellä ja kostamaan niille, jotka rääkkäsivät hänen rakasta sukulaistaan.

Mutta mitä tuo raaka mies ja hänen kumppaninsa tulisivatkin hänelle tekemään, sitä aikoi Hosea kärsiä samalla levollisuudella kuin auringon kuumuutta, mikä aina siitä saakka, kun hän kantoi aseita, oli vaivannut häntä monella marssilla erämaan läpi, ja hänen luja miehuutensa auttoi häntä pysymään tässä päätöksessään.

Kun johtaja rasitti häntä sanomattomilla taakoilla, ponnisti hän jänteittensä kaiken voiman ja hoiperteli ollenkaan vastaansanomatta eteenpäin, kunnes hänen polvensa vapisivat; mutta sitten syöksi johtaja hänen kimppuunsa, riisti hänen hartioiltaan muutamia kantamuksia huutaen kylläkin tuntevansa hänen ilkeyttään. Häntä muka vain halutti jäädä tien oheen lepäämään, syöstäkseen hänet uusiin onnettomuuksiin; mutta häntä ei suinkaan petettäisi niiden miesten suhteen, joita tarvittaisiin vuorikaivoksissa.

Kerran oli johtaja lyönyt häneen verisen haavan, mutta kohta oli hän kaikella huolella koettanut sitä parantaa, olipa vahvistanut häntä viinilläkin ja keskeyttänyt kulun puoleksi päiväksi, salliakseen hänelle lepoa.

Prinssi Siptah'n lupausta palkita runsaasti sitä, joka hänelle toisi ilmoituksen tämän vangin kuolemasta, ei hän ollut unohtanut, mutta sepä juuri saatti tuon rehellisen miehen huolellisesti valvomaan Josuan henkeä, sillä tieto olla oman etunsa tähden laimiinlyönyt velvollisuutensa olisi häneltä turmellut halun ruokaan ja juomaan sekä rauhalliseen uneen, mitkä hän piti korkeimpana hyvänä.

Niin tuli heprealainen vanki tosin kiusatuksi, mutta ei koskaan yli voimainsa, ja hänestä oli hauskaa omalla suurella voimallaan auttaa heikompia tovereitaan.

Kohtalonsa oli hän jättänyt sen Jumalan haltuun, joka hänet oli palvelukseensa kutsunut, mutta hän tiesi myöskin, ettei tässä auttanut yksistään vain hurskas luottamus, ja sentähden mietti hän yöt päivät pakoa. Mutta kahle, mikä hänet yhdisti kärsimystovereihin, oli niin lujasti kiinni ja sitä koeteltiin niin huolellisesti joka ehtoo ja aamu, että paon yritys olisi syössyt hänet vain kovempaan kurjuuteen.

Vangit olivat ensin vaeltaneet mäkisen maan läpi, sitten lähestyneet pitkää vuorijonoa ja vihdoin saapuneet autioon erämaahan, missä typistyneitä hiekkakivikumpuja siellä ja täällä kohosi kallioisesta maasta.

Suuren vuoren juurella, jonka luonto näkyi muodostaneen paasikivistä, levättiin viidentenä ehtoona ja kun kuudennen päivän aurinko nousi, poikkesivat he erääsen syrjälaaksoon, mikä johti pikimaakunnan kaivoksille.

Ainoastaan eräs lähettiläs kuninkaan hopeahuoneesta oli saavuttanut heidät ensipäivinä, mutta sitävastoin olivat he kohdanneet monta vähäistä kuormastoa; jotka toivat malakitia, turkosia ja kuparia sekä tästä metallista, kaivoksien läheisyydessä, valmistettua viheriää lasikuonaa Egyptiin.

Niiden seassa, jotka heitä kohtasivat, sen laakson suussa, mihinkä he viimeisenä aamuna tulivat, oli myös eräs kuninkaan armahtama aviopari, joka kulki kotiinpäin. Johtaja osoitti tuota avioparia, rohkaistakseen uupuneita myyriään, mutta heidän näkemisensä tekikin päinvastaisen vaikutuksen; sillä tuon tuskin kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen hajalliset hiukset olivat harmahtuneet, hänen alkujaan korkea vartalonsa oli kumartunut ja laihtunut ja hänen alaston selkänsä oli täynnä arpia ja verinaarmuja; vaimo taas, joka oli hänen kurjuutensa kumppani, oli käynyt sokeaksi. Mielettömän näköisenä ja kolkosti miettien istui hän kokoonkyyristyneenä aasilla ja vaikka vankien ohikulku kyllin kuuluvasti häiritsikin erämaan hiljaisuutta ja hänen kuulonsa olikin tarkka, niin ei hän välittänyt vastaantulijoista; vaan katsoa tuijotti huolettomasti avaruuteen.

Noiden onnettomien näkeminen toi Hosean silmäin eteen hänen oman kauhean tulevaisuutensa niinkuin peilissä ja ensikerran huokasi hän kuuluvasti ja peitti kasvonsa käsillään.

Tämän huomasi vankein johtaja ja liikutettuna sen miehen kauhistuksesta, jonka lujamielisyys oli hänestä tähän saakka näkynyt verrattomalta, huusi hän hänelle: "Niin eivät toki kaikki palaja kotiin, ei, ei varmaankaan!"

"Koska he ovat näöltään vielä kauheampia", ajatteli hän itsekseen. "Mutta nuo kurjat raukat eivät tarvitse sitä edeltäpäin tietää. Ensikerran tänne tullessani tahdon tiedustella Hoseata, sillä ihmetellä sopii, mitä sillä välin tästä härkä-miehestä on tullut. Vahvimmat ja lujimmat menevät kaikkein pikemmin hukkaan."

Niinkuin ajuri, joka ajaa valjakkoa edessään, heilutti hän ruoskaa vankien yli, ilman heitä koskematta. Sitten osoitti hän savupilveä, joka kohosi erään vuoriseinän takaa tien oikealla puolen ja huusi: "Tuolla ovat varmaan sulatusuunit! Puolipäivän aikana olemme perillä. Siellä ei puutu tulta linssien keittämiseksi ja kappale lampaan lihaa annetaan kai myöskin; sillä vietämmehän tänään hyvän Jumalan, auringon pojan, syntymäpäivää. Eläköön hän! Terveyttä ja menestystä!"

Puoli tuntia kuljettiin nyt kuivan virranpohjan poikki, jossa viimeisten rankkasateitten jälkeen syvä vuorivirta oli kohisten syössyt laaksoon, mutta jossa tänään ainoastaan muutamat lätäköt haihtuivat ilmaan. Sittenkuin tuo surullinen joukko oli kiertänyt jyrkän vuoren, jonka huipulla seisoi pieni egyptiläinen Hathorin temppeli ja melkoinen luku hautakiviä, lähestyi se sen laakson mutkaa, mikä johti vuorikaivoksiin.

Pienen temppelin porteilla liehui vuorella lippuja korkeissa mastoissa, jotka olivat nostetut faraon syntymäpäivän kunniaksi, ja kun tuosta muutoin niin hiljaisesta kaivoslaaksosta kuului kovaäänistä huutoa, pauhua ja melua, luuli johtaja vankien suurinta juhlaa vietettävän noin tavattoman meluavasti ja ilmoitti tuon arvelunsa toisille vartijoille, jotka olivat jääneet sitä kuulemaan.

Sitten kulki matkue viivyttelemättä eteenpäin eikä kukaan edes nostanut väsynyttä päätänsä ylös; sillä puolipäivän aurinko poltti hirvittävästi ja noista loistavan kirkkaista kallioseinistä tulvi sellainen hehku ikäänkuin tahtoisi se voittaa läheisten sulatusuunien kuumuudenkin.

Huolimatta läheisestä päämaalista hoipertelivat vaeltajat niinkuin unessa sinne ja tuo kauhea ponnistus esti ainoasti yhden ainoan hengitystä.

Niinkuin sotahevonen auran edessä taivuttaa kaulaansa, levittää sieramiaan ja tulisesti nostaa silmänsä, niin oli Josuan kumartunut vartalo huolimatta taakasta, joka painoi hänen hartioitaan, käynyt suoraksi ja hänen loistava silmäyksensä oli kääntynyt sinnepäin, mistä se meteli tuli, jonka johtaja oli pitänyt äänekkäänä juhlameluna.

Mutta hän, Josua, tiesi sen paremmin! Melu, mikä tuolta kuului, siitä ei ollut epäilemistäkään, oli egyptiläisten joukkojen sotahuutoa, se oli torvien toitotusta, jolla kutsuttiin kokoutumaan, se oli vihollisjoukkojen aseitten kalsketta ja karjunaa.

Valmiina nopeaan toimintaan huusi hän kahlekumppaniaan ja kuiskasi hänelle käskevästi: "Vapauden hetki on tullut. Ota vaari ja seuraa sokeasti minua!"

Silloin tarttui toiseenkin äkkinäinen mielenliikutus ja tuskin oli Hosea heittänyt silmäyksen syrjälaaksoon, ennenkuin hän käski onnettomuustoverinsa olemaan valmiina.

Ensimäisellä silmäyksellä rotkoon oli hän kallionhuipulla huomannut erään valkean tukan ympäröimän, arvoisan pään, mikä oli hänen isänsä. Kymmentuhansien seassa ja vieläkin kauvempana olisi hän tuntenut hänet! Mutta tuosta rakastetusta ukosta käänsi hän nopeasti silmänsä johtajaan, joka pelästyneenä ja puhumattomana oli jäänyt seisomaan, ja luulossa salaliiton syntyneen valtiovankein seassa huusi hän, äkkiä toinnuttuaan, toisille vartijoille: "Vankein taakse ja lyökää maahan jokainen, joka koettaa paeta!"

Mutta tuskin olivat hänen käskettävänsä rientäneet matkueen päähän, ennenkuin Josua kuiskasi kumppanille: "Hänen kimppuunsa!"

Samalla ryntäsi heprealainen, joka seuralaisensa kanssa vaelsi joukon etunenässä, hämmästyneen johtajan päälle ja Josua tarttui kiinni hänen oikeaan käsivarteensa, toinen hänen vasempaansa, ennenkuin hän tiesikään mistään.

Tosin yritti tuo vahva mies, jonka voiman raivo teki kaksinkertaiseksi, irroittaa itsensä irti, mutta rautaisilla kourilla piteli Josua ja hänen kahletoverinsa kiinni hänestä.

Pikainen silmäys oli näyttänyt sodanpäämiehelle tien, jota hänen oli kulkeminen saapuaksensa omiensa luo. Tosin johti se vähäisen egyptiläisen joutsimiesjoukon ohitse, jotka vastapäätä olevalta laakson seinältä ampuivat nuolia heprealaisiin, mutta vihollinen ei rohjennut ampua häntä ja hänen toveriaan, sillä johtajan voimakas vartalo, joka vaatteista ja aseista oli kyllin tunnettava, peitti heidät molemmat.

"Nosta kahle oikealla kädelläsi", kuiskasi sotilas toiselle, "minä pitelen elävää kilpeämme. Meidän on ristiin rastiin nouseminen vuoriseinää myöten ylöskäsin".

Hänen toverinsa totteli ja lähestyttyään vihollista ampumamatkan päähän pitivät he johtajaa heitä vastaan, kulkien milloin seljin, ja laajalti kaikuvalla huudolla: "Nunin poika palajaa isänsä ja kansansa luo!" lähestyi Josua askele askeleelta heprealaisia sotilaita.

Ei ollut vielä kukaan egyptiläisistä, jotka tunsivat vankein johtajan, uskaltanut ampua nuoltakaan pakeneviin vankeihin, kun vuorenrinteeltä, jota yhteen kytketty pari takaperin kiipesi ylöspäin, sotilaan nimi kajahti riemuhuudossa häntä vastaan ja kohta senjälkeen riensi Efraim nuoren sotilasjoukon kanssa alas ja suoraan hänen luokseen.

Ihmeekseen huomasi Josua, että kaikki nämät hänen kansansa pojat kantoivat yhtä suuria kilpiä kuin raskasaseiset egyptiläisetkin sekä vielä miekkaa ja sotatapparaa. Mutta paimenlingotkin ja pussi ympyriäisine kivineen olivat kiinnitetyt heidän vyötäisiinsä.

Efraim johti kumppania ja ennenkuin hän tervehti enoansa, järjesti hän ne kahteen riviin, niinkuin kaksinkertainen muuri, Josuan ja vihollisten joutsimiesten väliin.

Nyt vasta riemuitsi hän jälleennäkemisestä ja pian seurasi toinenkin iloinen kohtaus, sillä vanha Nun'kin oli, korkeiden egyptiläisten kilpien suojassa, jotka meri oli rantaan sysännyt, joutunut tuon esiinpistävän kallion luo, niissä vahvat kädet sahasivat Josuan ja hänen kumppaninsa kahleet rikki, sill'aikaa kuin Efraim muutamien toisten kanssa kahlehti vankein johtajan.

Tämä onneton oli luopunut kaikesta vastustuksesta ja aivan kuin menehtynyt tyytyi hän kaikkeen. Ennenkuin hänen käsivartensa sidottiin hänen selkänsä taakse, pyysi hän ainoasti saadakseen pyyhkiä silmänsä, sillä kyyneleitä vuoti vuotamistaan tuon kovan miehen harmaalle parralle, joka petettynä ja voitettuna ei voinut hoitaa velvollisuuksiaan.

Ukko painoi vapautetun, jälleenlöydetyn, ainoan poikansa, jota hän jo kadotettuna itki, kiihkoisesti rintaansa vasten. Sitten laski hän irti hänet, peräytyi muutaman askeleen hänestä eikä väsynyt iloitsemasta hänen näöstään ja kuulemasta, että hän uskollisena Jumalalleen oli vihkinyt itsensä hänen palvelukseensa.

Mutta ainoasti lyhyen ajan iloitsivat molemmat tästä ihanasta kohtauksesta, sillä taistelu vaati oikeutensa ja niinkuin itsestään tuli sen johto Josuan huoleksi.

Kiitollisella ilolla, mikä ei kuitenkaan ollut vapaa surullisesta alakuloisuudesta, oli hän saanut tietää, mikä loppu tuolla urhoollisella sotajoukolla oli ollut, jonka johtajaksi hän jo kauvan aikaa ylpeydellä oli lukenut itsensä, ja vielä, että eräs toinen joukko aseellisia paimenia Hurin, Mirjamin puolison, johdolla oli hyökännyt turkoskaivoksiin Dophkan luona, mitkä ollen etäämpänä etelässä olivat muutaman tunnin matkan päässä. Jos he voittaisivat, niin tulisivat he ennen auringon laskua yhtymään Efraimin nuoreen väkeen.

Tämä paloi halusta viskautua egyptiläisten niskaan, mutta järkevä Josua, joka oli tarkastanut vastustajat, ei epäillyt, että heidän täytyisi väistyä tulisia paimenia, jotka lukunsa puolesta olivat heitä paljon voimallisemmat; mutta juuri tässä taistelussa, joka hänen tähtensä taisteltiin, oli hänen huolenaan olla paljon verta vuodattamatta ja senvuoksi käski hän Efraimin leikkaamaan lehden lähimmästä palmusta, otti kilven ja astui, samalla kun hän heilutti rauhaa ilmoittavaa oksaa ja suojasi itseänsä sillä varovasti, yksinään, vihollista vastaan.

Vihollisen päävoima seisoi kaivoksien aukossa ja tuntien merkit, joita keskusteluissa käytettiin, pyysi hän heidän päällikköänsä puheilleen.

Tämä näkyi olevan taipuvainen siihen, mutta tahtoi ensiksi tiedustella erään kirjeen sisältöä, mikä hänelle juuri annettiin ja joka arvattavasti sisälsi huonoja tietoja Se oli huomattava lähettilään kasvoista ja muutamista katkelmoisista, mutta sisältörikkaista sanoista, joita tämä oli maanmiehilleen kuiskuttanut.

Sill'aikaa kuin muutamat faraon sotilaat tarjosivat tuolle väsyneelle ja pölyiselle juoksijalle virvoituksia ja kaikilla kauhistuksen tuntomerkeillä kuuntelivat niitä tietoja, joita hän käheällä äänellä ilmoitti, luki päällikkö kirjoituksen.

Hänen kasvonsa synkistyivät, ja lopetettuaan lukemisensa, käänsi hän papyruksen harmistuneena kokoon, sillä se ei ilmoittanutkaan vähempää kuin sotajoukon tuhon, farao Menephtah'n kuoleman ja vielä, että vanhin hänen jälellä olevista pojistaan oli Seti toisen nimellä huudettu ja kruunattu kuninkaaksi, sittenkuin prinssi Siptah'n yritys anastaa valtaistuin oli mennyt hukkaan. Tämä oli paennut deltan liejuiseen piiriin ja syrialainen Aarsu oli, luovuttuaan hänestä ja ruvettuaan uuden kuninkaan puolelle, ylennetty yhteisten palkkasoturein päälliköksi. Baïn, ylimmäisen papin ja ylituomarin, oli Seti toinen alentanut arvoistaan ja karkoittanut läheisyydestään. Siptah'n kanssa liittoutuneita ei viety vaskikaivoksiin, vaan ethiopialaisiin kultakaivoksiin. Sanottiinpa myös, että monet naiset suljettujen huoneesta [harem] ja varmaankin Siptah'n äiti olivat tulleet kuristetuiksi. Jokaisen sotilaan, jota paitsi voitiin vuorikaivoksissa olla, piti lähteä Tanikseen, koska siellä puuttui sopivia miehiä uusia perustettavia legiooneja varten.

Nämät tiedot tekivät mahtavan vaikutuksen, sillä Josuan ilmoitettua, että hän tiesi egyptiläis-sotajoukon perikadosta ja muutamien tuntien kuluttua odotteli uusia joukkoja, joiden oli määrä valloittaa Dophka, alensi egyptiläinen vaativan äänensä ja koetti saada suosiollisia ehtoja poislähtöönsä. Hän tiesi aivan hyvin, kuinka heikko turkoskaivoksien vartiosto oli ja ettei hänellä ollut kotoa odotettavana mitään apua. Sitäpaitsi herätti keskustelijan persoona hänen luottamustaan ja niin tyytyi hän monien väitöksien ja uhkauksien perästä siihen, että vartioväki saisi juhtain ja tarpeellisen ruokavaraston kanssa vahingoittamatta lähteä pois. Mutta tämä piti vasta sitte tapahtua, kun he olivat laskeneet aseet pois ja näyttäneet heprealaisille kaikki käytävät, joissa vangit työskentelivät.

Viipymättä alotti nyt nuori heprealainen joukko aseiden riisumisen egyptiläisiltä, jotka luvultaan olivat heitä puolta vähemmät, ja tätä tehdessä kostuivat monen vanhan sotilaan silmät, moni mursi kiroten ja sadatellen keihäänsä tai särki nuolensa ja muutamat harmaapartaiset, jotka ennen olivat palvelleet Josuan johdon alla ja tunsivat hänen, nostivat nyrkkinsä ja haukkuivat häntä kavaltajaksi.

Se oli hylkyjoukko sotaväestä, joka lähetettiin tähän palvelukseen erämaahan, ja useimmat heistä kantoivat turmeluksen ja paatumuksen leiman kasvoissaan. Nilin varrella ymmärrettiin valita ne, joiden armahtamaton kovuus turvattomia vastaan oli käynyt velvollisuudeksi.

Vihdoin avattiin kaivokset ja Josua itse otti kaivoslampun ja tunkeutui kuumiin käytäviin, joissa valtiovangit alastomina ja kahleilla kytkettyinä hakkasivat vaskensekaista kiveä seinistä.

Jo kaukaa kuuli hän, kuinka pääskysenhännän muotoiset kuokat purivat kallioihin. Sitten kuuli hän kiusattujen miesten ja naisten valittavaa ulvomista, sillä julmat voudit olivat seuranneet heitä kaivoksiin ja pakottivat hitaita liikuttamaan käsiään.

Tänään, faraon syntymäpäivänä, olivat he tulleet ajetuiksi Hathorin temppeliin, läheisen kukkulan huipulle, rukoillakseen kuninkaan puolesta, joka oli syössyt heidät syvimpään kurjuuteen, ja he olisivatkin tulleet seuraavaan aamuun saakka vapautetuiksi työstä, ellei tuo odottamaton hyökkäys olisi saattanut päämiehen ajamaan heitä kaivoksiin takaisin. Sentähden työskentelivät siellä naisetkin tänään, joiden velvollisuutena muutoin oli musertaa ja hienontaa vaskea, jota tarvittiin lasikuorman ja väriaineksien valmistukseen.

Kun vangit kuulivat Josuan askeleita ja huudon, mikä kajahti paljaista kallioseinistä, pelkäsivät he uutta kärsimystä itselleen ja heidän ulvomisensa ja valituksensa kuului kaikkialla. Mutta pian oli pelastaja saapunut ensimäisten luo ja iloinen sanoma, että hän tuli tekemään lopun heidän onnettomasta olostaan, lensi pian kaivoksen takimmaisiin syvyyksiin.

Meluava riemu täytti nuo surullisiin valituksiin ja kuumiin kyyneleihin tottuneet huoneet; mutta myös kova avunhuuto, valittava vaikeroiminen, ähkiminen ja korina tunki Josuan korviin; sillä eräs kuumaverinen mies oli hyökännyt vihatuimman voudin kimppuun ja iskenyt hänet kuokalla maahan. Hänen esimerkkinsä sytytti pian toistenkin kostonhimon ja ennenkuin saatiin estetyksi, olivat jo muutkin voudit joutuneet saman kohtalon alaisiksi. He olivat kuitenkin puolustautuneet ja monen vangin ruumis makasi kiusaajansa vieressä maassa.

Noudattaen Josuan huutoa tuli tuo vapautettu joukko vihdoin päivän valoon. Raivoisalta ja kolkolta kaikui heidän huutonsa, johonka kahleitten kalina, joita he perässään laahasivat, epäsointuisesti sekaantui.

Pelottominkin heprealaisista, joka auringon valossa kohtasi tätä epätoivoisten laumaa, hämmästyi heitä nähdessään; sillä näiden onnettomien sovaistuneet ja punastuneet silmät, joista monet olivat ennen nauttineet omissa huoneissaan tai kuninkaan hovissa kaikkea elämän hyvyyttä, olivat olleet helliä äitejä ja isiä, iloinneet hyväntekemisestä ja olleet osallisia kaikista sivistyksen siunauksista, mitä rikkaasti lahjoitetulla kansalla on tarjolla — nämät silmät räpäyttelivät tosin kyynelten alla, joilla tuo äkkinäinen muutos rotkon yöstä puolipäivän auringon valoon oli täyttänyt ne, mutta pian säihkyivät ne villinä ja himokkaina niinkuin nälkäisten yökköjen silmät.

Alussa koettivat he tosin arkamielisesti ja hämmästyksissään kohtalonsa ihmeellisestä muutoksesta malttaa mielensä, eivätkä estäneet heprealaisia, jotka Josuan viittauksesta alkoivat sahata kahleita heidän jaloistaan; mutta sitten huomasivat he nuo aseettomat sotilaat ja voudit, jotka Efraimin ja hänen kumppaninsa varjioitsemina olivat asetetut erään kallioseinän syrjään ja nyt valtasi heidät omituinen liikutus. Kirkumisella ja kiljumisella, jota ei saata nimittää eikä sanoilla kertoa, ryöstivät he itsensä irti niistä, jotka tahtoivat vapauttaa heitä heidän siteistään, ja vaikk'eivät he yhdellä silmäyksellä elikkä sanallakaan olleet toisilleen ilmaisseet aikomustaan, tottelivat he kumminkin samaa hirvittävää viettiä ja syöksivät, huolimatta raudoista, mitkä painoivat heitä, noiden aseettomien kimppuun. Ennenkuin heprealaiset ehtivät estääkkään sitä, hyökkäsi kukin sen päälle, joka häntä pahimmin oli kiusannut, ja nyt nähtiin täällä erään laihan miehen kuristavan kaulasta väkevämpää vihollistaan, tuolla taas joukon alastomia, puutteesta ja huolimattomuudesta hirvittävän näköisiä naisia viskautuvan miehen päälle, joka heitä raaimmalla tavalla oli loukannut, lyönyt ja pilkannut, ja hampain ja kynsin purki kukin kauvan pidätettyä raivoansa hänen päälleen.

Näytti siltä kuin vihan tulva olisi murtanut polkunsa ja nyt, vapaana kaikista kahleista, etsisi uhriansa.

Pöyristyttävä oli tuo hyökkäys ja puolustus, temmellys, tuo vihanvimmainen verinen taistelu punertavalla hiekalla, tuo korvia särkevä huuto, uikutus ja kiljuminen; olipa varsin vaikeata eroittaa kutakin yksityistä tuossa kammoittavassa miesten ja naisten sekamelskassa, jossa osaksi villin intohimo ja veren janosta kiihotettu kostonhimo sekä osaksi hädässä olevien kuoleman tuska ja ponnistukset kietoutuivat toisiinsa.

Ainoasti muutamat vangit olivat voineet pidättää itseään, mutta hekin kiihottivat kumppaneitaan, härnäsivät vimmatusti ahdistettuja ja pudistelivat nyrkkiänsä.

Yhtä kuulumattomat kuin ne julmuudet olivat, joiden alla nuo vapautetut olivat kärsineet, oli nyt se vimma, jolla he syöksivät kiusahenkiensä niskaan.

Mutta Josua oli viimeksi mainituilta ottanut aseet ja he olivat siis hänen suojeluksensa alla.

Sentähden käski hän kansalaisensa eroittamaan taistelevat toisistaan, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta; mutta sepä ei ollutkaan helppoa ja niin uudistui jälleen moni kauhistuttava näytelmä. Mutta vihdoin onnistui se kuitenkin, ja nyt näyttäytyi, kuinka valtavasti intohimo oli lisännyt väsyneitten ja epätoivoisten voimia, sillä vaikk'ei aseita käytetty tässä taistelussa ollenkaan, peitti kuitenkin melkoinen luku ruumiita tappelukentän ja turvallisuusvartijain seassa vuotivat useimmat hirvittävistä haavoista.

Rauhan palautettua pyysi Josua vankien listaa haavoitetulta päälliköltä; mutta tämä viittasi vuorikaivoksen kirjuriin, jota ei kukaan vangeista ollut koskenut. Hän oli ollut heidän lääkärinsä ja kohdellut heitä ystävällisesti, hän oli vanhempi mies, jota moni onnettomuus oli kohdannut ja joka itse tietäen, mitä kärsimys oli, mielellään oli valmis sitä helpoittamaan, missä hän vain sitä kohtasi.

Kernaasti luki hän vankien nimet, joiden seassa löytyi monta heprealaista, ja jokaisen yksityisen esiinastuttua ilmoitti moni olevansa valmis seuraamaan ulosvaeltajia.

Kun aseettomat sotilaat ja turvallisuusvartijat, vihdoin läksivät kotimatkalle, erosi vankeinjohtaja, joka oli saattanut Josuan ja hänen kumppaninsa tänne, toisista egyptiläisistä, astui häpeissään ja kumartunein päin vanhan Nunin ja hänen poikansa luo ja pyysi saadakseen seurata heitä; sillä kotona ei hänellä ollut mitään hyvää odotettavana ja niin voimallista Jumalaa kuin heidän ei löytynyt Egyptissä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että Hosea, joka kerran oli ollut sodanpäämiehenä, kaikkein pahimmissa oloissa oli nostanut kätensä tämän Jumalan luo, ja sellaista lujamielisyyttä, mikä hänellä siitä pitäin oli, ei hän koskaan ollut nähnyt. Mutta nyt tiesi hän myöskin, että sama Jumala oli upottanut faraon voimallisen sotajoukon mereen pelastaakseen omiansa. Sellainen Jumala oli hänen sydämelleen mieluinen eikä hän toivonut mitään parempaa kuin tästälähin pysyä niiden luona, jotka olivat hänen palvelijoitaan.

Josua salli kernaasti hänen yhtyä kansaan. Sitten havaittiin, että viisitoista heprealaista löytyi vapautettujen vankein joukossa ja Efraimin suureksi iloksi Ruben'kin, tuon kurjan raskasmielisen Milcan puoliso, joka niin lujasti oli liittynyt Mirjamiin. Hänen itseensä sulkeutunut, harvasanainen olentonsa oli ollut hänelle hyödyksi ja raskas pakkotyö näkyi aivan vähän vahingoittaneen hänen voimallista ruumistaan.

Voiton riemu, menestyksen ilo oli vallannut Efraimin ja hänen monen joukkonsa, mutta kun aurinko meni mailleen eikä näkynyt Huria ja hänen joukkoansa, tulivat Nun ja hänen kansalaisensa levottomiksi.

Efraim oli jo ottanut huolekseen lähteä muutamien kumppanien kanssa tiedusteluille, kun eräs lähettiläs ilmoitti Hurin sotilasten kadottaneen rohkeutensa nähdessään hyvin varustetun egyptiläisen linnan. Heidän johtajansa oli kyllä kehoittanut heitä ryntäykseen, mutta hänen joukkonsa oli pelännyt sellaista uhkarohkeutta, ja ellei Nun väkineen tulisi heidän avukseen, niin lähtisivät he toimittamattomin asioin sieltä pois.

Silloin päätettiin auttaa noita arkamielisiä. Iloisella luottamuksella mentiin heidän luokseen ja vaeltaessaan viileässä yössä kuvailivat Efraim ja Nun Josualle, kuinka he olivat Kasanan löytäneet ja kuinka hän oli kuollut. Mitä Kasana oli tahtonut ilmoittaa rakastetulle, tuli hänelle nyt tiedoksi ja sotilas kuunteli tätä syvästi liikutettuna ja kulki sitten miettien ja vaiti, kunnes he olivat saapuneet Dophkaan, turkoskaivoksien laaksoon, jonka keskellä se linna kohosi, johonka vankien huoneet päättyivät.

Hur oli väkineen pysynyt salassa eräässä rotkossa, ja sittenkuin Josua oli jakanut heprealaisten koko voiman useampiin osastoihin ja määrännyt kullekin tehtävänsä, antoi hän aamuhämärässä merkin rynnäkköön.

Lyhyen taistelun perästä voitettiin tuo pieni vartioväki ja linna valloitettiin. Aseettomat egyptiläiset lähetettiin kotiin niinkuin heidän kumppaninsakin vaskikaivoksista. Vangit vapautettiin ja spitaalisten, joiden kortteeri oli eräässä sivulaaksossa tuollapuolen kaivoksien ja joiden seassa myöskin löytyi sellaisia, jotka Josuan käskystä olivat tänne tuodut, sallittiin määrämatkan päässä seurata voittajia.

Mitä Hur, Mirjamin puoliso, ei voinut, onnistui Josualle, ja ennenkuin nuoret sotilaat Efraimin kanssa olivat lähteneet, kokosi Nun heidät kokoon ja kiitti yhdessä heidän kanssansa Herraa. Nekin, jotka seisoivat Hurin johdon alla, yhtyivät tähän rukoukseen ja missä Josua näyttäytyi, kunnioittivat Efraimin nuoret ystävät häntä riemuiten.

"Onnea päämiehellemme!" kaikui usein heidän vaeltaessaan eteenpäin. "Onnea hänelle, jonka korkein valitsi miekakseen. Häntä seuraamme kernaasti; hänen kauttaan vie Jumala meidät voittoon!"

Tähän huutoon ottivat Hurin sotilaatkin osaa eikä hän estänyt heitä siitä; olipahan hän linnan rynnäkön johdosta kiittänytkin Josuaa ja ilmoittanut hänelle iloaan hänen vapautuksestaan.