ENSIMÄINEN LUKU. (continued 3)

"Puhu sitten!" keskeytti Hosea häntä äänellä, josta hän ymmärsi, kuinka vaikeata hänestä oli olla kärsiväinen.

"Kiitos!" sanoi hän lämpimästi. Sitten nojasi hän vanhan puun runkoa vasten ja sill'aikaa kuin Hosea istahti penkille katsellen milloin maahan, milloin hänen kasvoihinsa, alkoi Mirjam puhumaan:

"Lapsuus on takanani ja pian myöskin nuoruus. Vielä vähäisenä ollessani olin tuskin erillainen muita tyttöjä. Minä leikin niinkuin hekin, ja vaikka äitini oli opettanut minua rukoilemaan isäini Jumalaa, niin mielistyin kuitenkin siihen, mitä muut lapset minulle kertoivat Isis-jumalattaresta. Milloin vain sopi, hiivin minä hänen temppeliinsä, ostelin ryytejä, riistin puutarhan hänen tähtensä, voitelin hänen alttariansa ja vein hänelle kukkia uhriksi. Minä olin muita isompi ja vahvempi ja lisäksi Amramin tytär, ja senvuoksi tottelivat he minua ja tekivät mielellään mitä tahdoin. Ollessani kahdeksan vuotias tulimme tänne Zvanista. Ennenkuin vielä olin saanut leikkisisaren, tulit sinä Gamalielin, sisaresi miehen luo, parantuaksesi erään libyalaisen keihään tekemästä haavasta. Muistatko sinä vielä aikaa, jolloin sinä nuorukaisena korotit pienen tytön kumppaniksesi? Minä toin sinulle, mitä sinä tarvitsit, loruilin sinulle mitä tiesin, mutta sinä kerroit minulle verisistä taisteluista ja voitoista, sotilasten kiiltävistä sotavaruksista sekä heidän hevosistaan ja vaunuistaan. Sinä näytit minulle urhoollisuudellasi voittamasi sormuksen, ja kun haava rinnassasi oli parantunut, harhailimme ympäri laitumilla."

"Isiksellä, jota sinäkin suosit, oli täällä temppeli, ja kuinka usein olenkaan salaisesti hiipinyt esikartanoon rukoillakseni edestäsi ja lahjoittaakseni hänelle juhlakakkuni. Sinulta olin kuullut niin paljon faraosta ja hänen loistostaan, egyptiläisistä, heidän viisaudestaan, heidän taidostaan ja heidän koristellusta elämästään, että pieni sydämeni halusi elää heidän keskellään pääkaupungissa; olinpa myöskin kuullut, että veljeni Moses oli kuninkaan linnassa saanut osakseen suuria suosionosoituksia ja tullut pappein parissa kunnioitetuksi mieheksi. Kansamme ei enään miellyttänyt minua, sillä se oli kaikissa suhteissa takapajulla egyptiläisistä."

"Sitten tuli ero sinusta, ja koska pieni sydämeni oli hurskas ja odotti kaikkea hyvää jumalalliselta voimalta, olipa se sitten minkä nimellinen hyvänsä, rukoilin minä faraon ja hänen sotajoukkonsa edestä, jonka riveissä sinä taistelit."

"Äitini puhui joskus isäimme Jumalasta, niinkuin voimallisesta suojelijasta, joka kuluneina aikoina oli velvoittanut kansansa kiitollisuuteen, ja hän kertoi minulle hänestä monta kaunista kertomusta; mutta monasti uhrasi hän itse Sethin temppelissä tai vei auringon jumalan pyhälle haralle apilaskukkia. Hän muisteli myös ystävällisesti egyptiläisiä, joiden seassa hänen ylpeytensä ja ilonsa, meidän Moseksemme oli noussut niin korkeaan kunniaan."

"Niin tulin viidentoista vanhaksi ja elin iloisena toisten kanssa. Ehtoisin, paimenten kotiinpalattua, istuin minä nuorison kanssa valkean ääressä ja minusta oli mieluista, kun laumain omistajain pojat antoivat minulle etusijan ennen muita sekä kosivat minua; mutta minä lähetin heidät kaikki kotiinsa, jopa egyptiläisen päämiehenkin, joka komensi varastohuoneen linnaa, sillä minä ajattelin sinua, nuoruuden kumppaniani. Kun tanssin juhlallisissa leikeissä ja lauloin tamburinin säestyksellä äänekkäiden suostumushuutojen vastaani kaikuessa, niin ei mikään olisi ollut minulle liian kallista löytääkseni loihtusanat, joiden avulla olisin silloin saanut sinut luoksemme. Niin usein kuin minua vain ihailtiin ajattelin sinua, — livertelin täydestä sydämestä kuin leivonen, sillä lauloin sinulle enkä Herran kunniaksi, jolle lauluni oli pyhitetty."

Tässä valtasi intohimo uudella voimalla miehen, jolle tuo rakastettu oli tehnyt niin suloisen tunnustuksen. Kiivaasti kavahti hän ylös ojentaen käsivartensa hänelle, mutta neito torjui hänet jyrkästi pois, hillitäkseen hänkin intohimoaan, mikä uhkasi vallata hänenkin.

Kuitenkin oli hänen syvä äänensä saanut uuden, oudon soinnun, kun hän nopeasti ja hiljaa, sitten kovemmin ja painavammin pitkitti:

"Ja niin täytin kahdeksantoista vuotta enkä kauvemmin voinut viihtyä Succothissa. Sanomaton kaipio, ei vain sinun perääsi, oli saanut vallan sielussani. Mikä ennen valmisti minulle iloa, tuntui minusta nyt tyhjältä, ja yksitoikkoinen elämä täällä etäisessä rajakaupungissa, paimenien ja karjalaumojen parissa, näytti minusta kurjalta ja surulliselta".

"Eleasar, Aaronin poika, oli opettanut minua lukemaan ja toi mukanaan kirjoja, täynnä kertomuksia, jotka eivät koskaan voineet olla tapahtuneet, mutta kuitenkin panivat sydämen sykkimään. Monet sisälsivät ylistyslauluja jumalillekin ja palavia rakkauslauluja. Nämä menivät syvälle sieluuni ja niin usein kuin minä ehtoisin tahi puolipäivän aikana, jolloin kaikki oli hiljaa ja paimenet sekä laumat olivat kaukana laitumella, olin yksinäni, kerroin minä itsekseni näitä lauluja tai keksin uusiakin, joista useimmat olivat ylistyslauluja jumaluudelle. Milloin ylistivät ne oinaspäistä Amonia, milloin nautapäistä Isistä ja usein myöskin suurta ja kaikkivaltiasta Jumalaa joka oli ilmestynyt Abrahamille ja josta äitini sitä useammin puhui, jota vanhemmaksi hän tuli. Sellaisten ylistyslaulujen miettiminen, näkyjen odottaminen, jotka näyttivät minulle Jumalan suuruuden ja ihanuuden tai kauniita enkeliä ja hirveitä haltijoita, oli minusta mieluisinta työtä. Iloisesta lapsesta, olin tullut haaveilevaksi neidoksi, joka salli kaikki käydä mielen mukaan. Eikä ollut ketään, joka olisi minua varoittanut; sillä äitini seurasi kuollutta isääni, ja nyt elin minä yksinäni vanhan Rahel-tätini kanssa tyytymättömänä itseeni enkä kenellekään iloksi. — Aaron, vanhin meistä, oli muuttanut appensa Amminadabin luo, sillä Amramin huone, hänen perintönsä, oli käynyt hänelle liian pieneksi ja halvaksi, jonka tähden hän jätti sen minulle. Leikkitoverinikin karttivat minua, sillä ilo oli paennut minusta ja kurjassa ylpeydessä halveksin minä heitä syystä että voin tehdä lauluja ja näyissäni sain nähdä enemmän kuin he kaikki."

"Niin täytin yhdeksäntoista vuotta ja syntymäpäiväin ehtoolla, jota ei kukaan muu ajatellut kuin Milca, Eleasarin tytär, lähetti korkein minulle ensikerran sanansaattajan. Hän tuli enkelin muodossa ja käski minun valmistamaan huonettani, sillä eräs vieras oli tulossa, joka oli minulle rakkain kaikista."

"Se tapahtui varhain aamulla tämän puun alla; mutta minä menin kotiin ja valmistin vanhan Rahelin avulla huoneeni sekä laitoin vuoteen ja aterian, viinineen ja kaikkineen, joilla vierasta kunnioitetaan. Puolipäivä tuli ja ehtoopäivä kului; ehtoosta tuli yö ja taaskin aamu ja minä odotin yhä vain vierasta. Mutta kuin tuon päivän aamu oli laskeumaisillaan, rupesivat koirat kovasti haukkumaan ja astuessani ovesta ulos, riensi voimakas mies hajalla hapsin ja parroin, rikkinäisessä valkeassa papin puvussa suoraan luokseni. Vinkuen pakenivat koirat häntä, mutta minä tunsin hänet veljekseni."

"Jälleen näkemisemme niin pitkän ajan kuluttua tuotti minulle alussa enemmän kauhua kuin iloa, sillä Moses oli kostajaa paossa, syystä että hän oli voudin tappanut. — Tiedäthän!

"Vielä loisti harmi hänen leimuavista silmistään. Vihassaan näytti hän minusta Seth-Jumalan kaltaiselta ja kukin hänen pitkällisistä sanoistaan kaivautui sieluuni, ikäänkuin vasaralla ja meiselillä iskien. Kolme kertaa seitsemän päivää ja yötä viipyi hän kattoni alla ja kuin minä hänen ja kuuron Rahel'in kanssa olin yksinäni ja hänen täytyi pysyä salassa, ei astunut kukaan välillemme ja silloin opetti hän minua tuntemaan häntä, joka on isäimme Jumala."

Vavisten ja peljäten seurasin minä hänen valtavaa puhettaan ja minusta tuntui ikäänkuin nuo voimalliset sanat olisivat kallion kaltaisina langenneet rinnalleni, kuin hän laski sydämelleni mitä Herra Jumala minulta vaati elikkä kuin hän kuvaili hänen suuruuttaan ja vihaansa, jota ei mikään ymmärrys voi käsittää eikä nimi nimittää, niinpä kuin hän puhui hänestä ja egyptiläisistä jumalista, oli se ikäänkuin kansani Jumala seisoisi jättiläisenä edessäni, jonka pää kosketti taivasta ja ikäänkuin ryömisivät kaikki muut jumalat tomussa, hänen jalkainsa juuressa, niinkuin vinkuvat koirat.

Niinikään opetti hän minulle, että me ainoastaan olimme se kansa, jonka Herra oli itselleen valinnut, me eikä mikään muu. Silloin täytti ylpeys minut ensikerran, ollessani Abrahamin jälkeinen, ja kukin heprealainen tuli veljekseni, kukin Israelin tytär sisarekseni. Nyt huomasin myöskin kuinka hirveästi niitä vaivattiin ja kiusattiin, jotka olivat omaisiani. Olin ollut sokea kansani kärsimiselle, mutta Moses avasi silmäni ja istutti vihan sydämeeni, tuon suuren vihan kansani sortajia vastaan ja tästä vihasta kasvoi täällä sisällä rakkaus kiusattuihin. Silloin lupasin itselleni seurata veljeni esimerkkiä ja odottaa Jumalan kutsumusta. Ja katso, hän ei antanut odottaa itseänsä ja Jehovan ääni puhui minulle ikäänkuin kielillä.

"Vanha Rahel kuoli silloin. Moseksen kehoituksesta jätin yksinäisen asuntoni ja seurasin Aaronin ja Amminadabin kutsumusta. Niin tulin heidän huoneensa vieraaksi; mutta kaikkien heidän seassansa elin minä erityistä elämätäni. He eivät estäneet minua ja sykomori tässä heidän maallaan tuli ikäänkuin erityiseksi omaisuudekseni Sen varjon alla käski Jumala minua kutsumaan sinua ja nimittämään sinua siksi, jonka apu Jehova on — ja sinä, — et enään Hosea, ei, Josua tottelit Jumalasi ja hänen naisprofeettansa ääntä."

Tässä keskeytti sotilas neidon puheen, jota hän jännityksellä, vaikka kasvavalla pettymyksellä oli kuunnellut. "Niin, sinulle ja korkeimmalle olin kuuliainen! Mutta mitä se minulle on maksanut, sitä et tahdo kysyä. Nykyisyyteen saakka olet sinä tullut kertomuksellasi, mutta niistä päivistä et sinä tiedä mitään kertoa, jolloin sinä äitini kuoleman jälkeen olit vieraanamme Taniksessa. Oletko unohtanut, mitä sinun silmäsi siellä ensiksi minulle ilmoitti ja sitten myöskin sinun suusi? Onko jäähyväispäivä ja ehtoo merellä muistostasi kadonnut, jolloin käskit minua toivomaan ja ajattelemaan sinua? Kuolettiko viha, jonka Moses istutti sydämeesi, samalla rakkauden kuin muutkin tunteet?"

"Rakkaudenko?" kysäsi Mirjam ja nosti murheellisena suuret silmänsä häneen. "Oi, ei! Kuinka saattaisin unohtaa tuon ajan, ihanimman elämässäni! Mutta siitä päivästä, jolloin Moses tuli korvesta kotiin, Herran käskystä murtaakseen kansan orjuuden — se tapahtui kolme kuukautta jäähyväisten jälkeen sinusta — siitä saakka en tiedä enään mitään vuosista ja kuukausista, päivistä ja öistä."

"Niin olet sinä senkin unohtava?" kysyi Hosea jyrkästi.

"Eipä suinkaan", keskeytti Mirjam häntä ja katseli rukoilevasti hänen kasvoihinsa. "Rakkaus, joka kasvoi lapsessa, eikä lakastunut neidon sydämessä, ei anna kuolettaa itseänsä, mutta joka vihkii itsensä Herralle…" Tässä vaikeni hän äkkiä, kohotti innostuneena ja ikäänkuin haltioissaan silmänsä ja kätensä ja huusi rukoillen: "Sinä olet minua läsnä, kaikkivaltijas suuri Jumala ja katsot sydämeeni! Sinä tiedät miksi Mirjam ei kysy päiviä ja vuosia, eikä pyydä muuta kuin ollakseen välikappaleenasi, siksikuin kansasi, joka myöskin on tämän mielien kansa, on siitä tullut osalliseksi, mitä sinä sille olet luvannut."

Tämän rukouksen kestäessä, joka tulvi neidon, sydämen syvyydestä, oli tuo hiljainen tuuli lisääntynyt, mikä käy aamuhämärän edellä ja Mirjamin pään yläpuolella suhisivat lehdet sykomorin taajassa kruunussa, mutta Hosea ahmi silmäyksillään hänen korkeata, häälyvän hämärän puoleksi valaisemaa, puoleksi varjostamaa majesteetillistä olentoa ja mitä hän tässä kuuli ja näki oli hänestä ihmettä. Suurta ihmettä, jota Mirjam odotti kansalleen ja jonka täytyi toteutua ennenkuin hän tahtoi noudattaa sydämensä toivoa, sitä luuli Hosea, Herran sanansaattajana, saattavansa omilleen. Viehättyneenä hänen sielunsa innostuksessa, riensi Hosea hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja huudahti toivosta iloisella liikutuksella: "Niinpä on siis hetki tullut, mikä taaskin sallii sinun eroittaa kuukaudet ja päivät ja kuunnella oman sydämesi toiveita. Sillä, katso, minä Josua, eikä enää Hosea, tulen Herran sanansaattajana ja minun sanomani lupaa kansalle, jota minä tahdon oppia rakastamaan, niinkuin sinäkin sitä rakastat, uutta onnea ja, jos niin on korkeimman tahto, myöskin uuden paremman kodin!"

Silloin säihkyivät Mirjaminkin silmät kirkkaina ja kiitollisesta ilosta innostuneena huusi hän: "Sinä tulet johtamaan meitä maahan, jonka Jehova on luvannut omilleen. Oi, Herra, kuinka ääretön onkaan hyvyytesi! Hän, hän lähestyy sanansaattajanasi!"

"Hän lähestyy, hän on täällä!" lankesi Josua innossaan hänen puheesensa; mutta Mirjam ei kieltäynyt, kun hän veti hänet puoleensa ja antauttuaan tunteen valtaamana, vastasi hän hänen huuliensa suudelmaan.

Kuudestoista Luku.

Peljäten omaa heikkouttaan irtautui Mirjam pian rakastetun syleilystä ja sitten kuunteli hän, onnellisena ja odottaen uutta armoa korkeimmalta, Hosean lyhyttä kertomusta mitä hän kutsumuksestaan saakka oli saanut kokea ja tuntea.

Ensiksi kertoi hän kauheasta epäilyksestä, jonka kanssa hän oli taistellut, kuinka hän sitten oli voittanut täyden uskonsa ja, kuuliaisena kansansa Jumalan ja isänsä kutsumukselle, oli vankilan tai kuoleman uhallakin mennyt linnaan päästäkseen vapaaksi valastaan.

Sitten kuvaili hän, kuinka armollisesti murheellinen kuningasparikunta oli häntä kohdellut ja kuinka hän vihdoin oli ottanut toimekseen esittää kansan johtajille, että he veisivät kansan vähäksi ajaksi korpeen ja sitten johtaisivat sen takaisin kotiin Egyptiin, jossa heille länsipuolella virtaa annettaisiin uusi, ihana maa asuttavaksi. Siellä ei tulevaisuudessa mikään vieras vouti rasittaisi työntekijöitä, heidän omat vanhimpansa tulisivat johtamaan heprealaisten asioita ja heidän oma valitsemansa mies tulisi olemaan heidän päämiehenään.

Vihdoin huomautti hän, että hän itse olisi määrätty johtamaan heprealaisten sotavoimaa ja maaherrana välittämään ja sovittamaan riitaisuuksia heidän ja egyptiläisten välillä, missä niin vaadittaisiin.

Yhdistettynä hänen kanssansa, tulisi hän onnellisena miehenä tuossa uudessa maassa pitämään huolta pienimmästäkin, joka oli hänen vertansa. Tänne ratsastaessaan oli hänen mielensä ollut niinkuin verisen taistelun jälkeen, jolloin torvien toitotus ilmoittaa voittoa. Varmaankin oli hänellä oikeus tuntea itsensä korkeimman lähettilääksi.

Mutta tässä keskeytti hän itseänsä, sillä Mirjam, joka alussa oli kuunnellut häntä avoimin korvin ja loistavin silmin, oli yhä aremmalla ja huolestuneemmalla katsannolla seurannut hänen puhettaan. Mutta kun hän vihdoin puhui toivostaan hänen sivullaan tehdä kansaa onnelliseksi, veti hän kätensä häneltä, katseli häntä tuskallisesti miehuullisiin kasvoihin, jotka hehkuivat iloisesta liikutuksesta ja silmäili sitten ikäänkuin mieltään malttaakseen, maahan.

Aavistamatta, mitä hänessä liikkui, lähestyi Hosea häntä. Hän luuli, että hänen kieltään lamautti neidon häpeä ensimäisestä suosion-osoituksesta, minkä tämä miehelle osoitti. Mutta kun neito, Hosean viimeisissä sanoissa, joilla hän ilmaisi itsensä Jumalan oikeaksi lähettilääksi, pudisti tyytymättömästi ja kieltävästi päätänsä, kavahti hän jälleen ylös ja huusi, tuskin ollen mies hillitsemään itseänsä tuskallisen pettymyksensä johdosta: "Sinä uskot siis että Herra on varjellut minua ihmeen kautta väkevän vihalta ja jättänyt toimekseni hankkia tuon valtijaan kädestä lahjoja kansalleni, jommoisia tuo väkevämpi ei koskaan myönnä heikommalle, tehdäkseen vain pilkkaa sen miehen iloisesta luottamuksesta jonka hän itse kutsui palvelukseensa."

Silloin keskeytti neito häntä kolkosti ja vaivaloisesti pidätetyillä kyyneleillä: "Väkevämpi heikommalle! Jos se on tarkoituksesi, niin pakoitat sinä minua kysymään sinulta oman isäsi sanoilla: 'Kuka on sitten väkevämpi, Herra meidän Jumalammeko vai tuo heikko istuimella, jonka esikoinen, korkeimman viittauksesta, kuivui kuni ruoho? Oi, Hosea, Hosea!'"

"Josua!" keskeytti hän häntä raivoisasti. "Kadehditko sinä minulta nimeäkin, minkä sinun Jumalasi on minulle antanut? Minä turvasin hänen apuunsa, astuessani väkevän palatsiin, minä etsin Jumalan johdon alla onnea ja pelastusta kansalle ja minä sainkin, mutta sinä, sinä…"

"Isäsi, Moses, jopa sukujen kaikki uskovaiset päämiehetkään eivät näe mitään onnea tulevan egyptiläisten kädestä", vastasi hän hengästyneenä. "Turmioksi on se heprealaiselle, mitä he hänelle antavat; kansalaistemme kylvämä ruoho kuivuu, missä heidän jalkansa sitä koskettaa! Ja sinä, jonka rehellistä sydäntä he väärinkäyttävät, olet heidän viheltäjänään, jota linnustaja käyttää houkutellakseen lintua verkkoonsa. Vasaran pistävät he käteesi, takoakseen vielä vahvemmaksi ne kahleet, jotka me Jumalan avulla olemme murtaneet. Hengessäni näen minä…"

"Liiaksi!" vastasi sotilas purren hampaitaan vihasta. "Se on viha, joka on sumentanut kirkkaan henkesi. Ja jos linnustaja todella — kuinka sanoitkaan äsken? — jos hän todella on tehnyt minut viheltäjäkseen ja käyttänyt minua väärin ja vienyt minut harhaan, sinulta, niinpä sinulta on hän sen oppinut! Sinun rohkaisemanasi luotin minä rakkauteesi ja uskollisuuteesi. Siltä toivoin minä kaikki — mutta missä on tämä rakkaus? — Niinkuin et sinä säästänyt minua tuskalta, niin tahdon minä säälimättä itseäni, tunnustaa sinulle täyden totuuden! Ei vaan isäini Jumalan kutsumana, vaan syystä, että se oli sinun ja isäni kautta, kun hänen kutsumuksensa minulle saapui, tulin minä. Te pyritte maahan, kaukana, tietämättömässä etäisyydessä, jonka Herra on teille luvannut, mutta minä avasin kansalle uuden, turvallisen kodin portit. Mutta tätä en tehnyt kansan vuoksi — sillä mitä on se tähän asti ollut minulle? — Vaan ennen kaikkia ollakseni siellä sinun, minun rakkaani, ja vanhan isäni kanssa onnellinen. Mutta sinä, jonka kylmä sydän ei tunne rakkautta, suuteloni huulillasi halveksit, mitä tahansa tarjoon, vihasta sitä kättä vastaan, jota minä siitä kiitän. Miesmäiseksi on sinun pyrintösi ja elämäsi tullut! Mikä toisille naisille on korkeinta, sysäät sinä jalallasi pois itseltäsi."

Silloin ei Mirjam kestänyt kauvemmin, vaan nyyhkien löi hän kätensä vavahtelevien kasvojensa eteen.

Aamun sarastaessa oli torkkuva elämä leirissä, alkanut jälleen virkistyä, ja palvelevia miehiä ja naisia oli astunut ulos Amminadabin ja Nahesonin huoneista. Kenenkä vain aamu oli herättänyt, meni kaivoille ja juottopaikoille, mutta Mirjam ei sitä huomannut.

Kuinka olikaan hänen sydämensä sykähdellyt ilosta ja riemusta, kun tuo rakastettu oli hänelle huutanut tulevansa viemään häntä siihen maahan, jonka Herra oli kansalleen luvannut. Silloin oli hän halusta vaipunut hänen rinnalleen, nauttiakseen lyhyen silmänräpäyksen korkeinta onnea; mutta kuinka pian olikaan katkera pettymys karkoittanut tuon sulouden! Sillä aamutuulen lehahtaessa sykomorin latvassa ja Josuan kertoessa, mitä farao lahjoittaisi kansalle, oli hänestä tuntunut, ikäänkuin kohisisi hänelle vihastuneen Jumalan ääni puun latvasta, ikäänkuin kuulisi hän vielä kerran harmajan Nunin harmistunutta puhetta. Niinkuin ukkonen ja salama oli se sattunut Uriin ja missä erosi Josuan vaatimus hänen vaatimuksestaan?

Kansa, Moseksenkin suusta oli hän sen kuullut, oli hukassa, jos se Jumalalleen uskottomana, totteli faraon houkutuksia. Liittoutua miehen kanssa, joka tuli hävittämään kaikki, jonka puolesta hän, hänen veljensä ja hänen oma isänsä olivat eläneet ja työskennelleet oli kurjaa petosta. Ja kuitenkin rakasti hän Josuaa ja jyrkästi poistamatta hänet tyköänsä, olisi hän mielellään jälleen hiipinyt sydämen luo, joka, sen tiesi hän, niin palavasti pyysi häntä!

Mutta puun latvassa lehahteli lehdet yhä aina ja hänestä tuntui, ikäänkuin kehoittaisivat ne häntä Aaronin varoituksella ja hän oli pakoittanut itsensä pysymään lujana.

Kahina tuolla ylhäällä tuli Jumalalta, joka oli valinnut hänet palvelijakseen ja kun Josua intohimoisessa mielenliikutuksessa oli tunnustanut, että erittäinkin toivo hänen omistamisestaan, määräsi hänen tekonsa tämän kansan puolesta, mikä oli yhtä vieras Josualle kun rakas hänelle, silloin oli hänestä äkkiä tuntunut, ikäänkuin hänen sydämensä lakkaisi tykyttämästä ja kuoleman hädässä oli hänen äänekkäästi täytynyt nyyhkiä

Välittämättä Josuasta ja heränneestä leiristä, heittäytyi hän jälleen ylennetyillä käsivarsilla, sykomorin juurelle alas ja tähysteli avonaisilla, kosteilta silmillä ylös korkeutta kohti, ikäänkuin odottaen uutta ilmestystä. Mutta puun latvassa suhisi aamutuuli suhisemistaan ja yht'äkkiä oli hänestä ikäänkuin ei ainoastaan hänen sielunsa, vaan kaikki hänen ympärilläänkin kirkastuisi auringonkirkkaaksi, niinkuin ainakin, jolloin hän, naisprofeetta, näki näkyjä. Ja tässä valossa näki hän olennon, jonka näkeminen häntä kauhistutti, ja sen ohessa kuiskahteli kukin lehväinen oksa hänelle sen miehen nimeä, jonka kuvan hän näki, mutta joka ei ollut Josua, vaan eräs toinen, jota ei hänen sydämensä kaivannut. Mutta kaikessa suuruudessaan seisoi hän, kirkkauden ympäröimänä hänen henkisten silmäinsä edessä ja juhlallisella liikkeellä laski hän kätensä muistokiven päälle, jonka hän oli nostanut.

Tuskalloisesti hengittäen katseli Mirjam tätä näkyä ja kuitenkin olisi hän kernaasti sulkenut silmänsä ja kadottanut kuulonsa, ettei hänen olisi tarvinnut nähdä olentoa eikä kuulla ääntä puusta. Mutta äkkiä katosi näky, äänet vaikenivat ja nyt oli hän kirkkaassa valkean valossa näkevinään hänen, tuon ensimäisen miehen, jolle hän oli tarjonnut neitseelliset huulensa suuteloksi, kuinka hän kohotetulla miekalla, kansansa paimenien etunenässä, hyökkäsi näkymätöntä vihollista vastaan.

Pikaisesti, niinkuin salama välähtää, näkyi ja sammui tämä näky ja kuitenkin tiesi hän, ennenkuin se vielä oli kadonnut, mitä se hänelle merkitsi.

Mies, jonka hän oli "Josuaksi" nimittänyt ja joka oli omansa tulemaan kansansa turvaksi ja johtajaksi häntä ei saanut rakkaus vieroittaa korkeasta velvollisuudesta, johonka korkein oli hänet kutsunut. Sanomaa, minkä hän toi, ei saisi kukaan kansasta tietää ja sen kautta antaa itsensä eksyttää poikkeamaan tuolta vaaralliselta tieltä, jolle hän oli astunut. Mitä hänen oli tehtävänä, oli hänelle niin kirkas ja selvä, kuin kadonnut näkykin. Ja ikäänkuin korkein tahtoisi näyttää hänelle että hän oikein oli ymmärtänyt, mitä näky häneltä vaati, kuului Hurin ääni sykomorin läheisyydestä, ennenkuin hän vielä oli noussut ylös valmistaakseen rakastetulle sitä kärsimystä, johonka hän tuomitsi hänet ja itsensä ja tämä ääni käski kaikkialta esiin virtailevan kansan kokoontumaan lähtöön.

Tie hänen itsensä pelastamiseksi oli hänen edessään; mutta Josua ei ollut vielä uskaltanut häiritä rukoilevaa hänen hartaudessaan.

Neidon vastahakoisen käytöksen vuoksi tunsi hän sielunsa juuria myöten itsensä loukatuksi ja häirityksi. — Mutta katsottuaan alas häneen ja huomattuaan kuinka ankara vilunkohtaus täristeli hänen korkeata olentoansa ja kuinka hänen silmänsä ja kätensä, ikäänkuin lumottuina, olivat taivaasen ojennetut, silloin tunsi hän, että jotakin suurta ja pyhää liikkui hänen rinnassaan, jota olisi rikos häiritä; eikä hän voinut poistaa tunnetta, että olisi uhkarohkeata pyytää vaimoa, joka oli niin läheisessä yhteydessä Herran kanssa. Suloista mahtoi tosin olla omistaa tätä ylevää olentoa, vaan myöskin vaikeata nähdä hänen enemmän suosivan toista, olipa tuo toinen sitten vaikka kaikkivaltijas itse, kuin rakastettua ja puolisoa.

Ihmisiä ja karjalaumoja oli jo kulkenut aivan läheltä sykomorin ohitse ja juuri kun hän oli päättänyt huutaa Mirjamille ja huomauttaa häntä lähestyvistä, nousi tämä ylös, kääntyi hänen puoleensa ja hänen ahdistetusta rinnastaan tunkeutuivat sanat: "Minä olen puhunut Herran kanssa, Josua, ja tunnen nyt hänen tahtonsa. Muistatko sinä niitä sanoja, joiden kautta Jumala sinua kutsui?"

Silloin kumarsi hän myöntävästi päätänsä; mutta neito pitkitti: "Hyvä, niin pitää sinun myös tietää, mitä korkein uskoi isällesi, Mosekselle ja minulle: Pois Egyptin maasta on hän meitä vievä, kauvas, kauvas pois maahan, missä ei kukaan farao tai hänen maaherransa hallitse meitä ja missä hän yksin on kuninkaanamme. Se on hänen tahtonsa ja haluatko palvella häntä, niin täytyy sinun seurata meitä ja, taistelun tultua, johtaa kansasi miehiä."

Silloin löi hän rintoihinsa ja huusi kiivaassa mielenliikutuksessa: "Minua sitoo vala palajamaan Tanikseen kertomaan faraolle, kuinka kansan johtajat ottivat sanoman vastaan, mikä minulle annettiin. Vaikka sydämenikin murtuisi, valapattoiseksi en voi tulla!"

"Ja ennemmin murtukoon minunkin sydämeni", huudahti Mirjam, "kun rikkoisin uskollisuuteni Herralle Jumalalle Olemme kumpikin päätöksemme tehneet ja niin olkoon sitten tämän muistokiven edessä se side katkaistu, mikä meidät yhdisti."

Aivan mielettömänä kiiruhti hän nyt tarttuakseen hänen käteensä; mutta Mirjani viittasi käskevällä liikkeellä hänet poistumaan, kääntyen samalla hänestä pois ja astuen kansaa kohti, mikä nautoineen ja lampaineen ympäröi kaivoa.

Suuret ja pienet väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään, kun hän ylpeällä ryhdillä lähestyi Huria, joka antoi käskyjä paimenille; Mutta tämä astui häntä vastaan ja kuultuaan, mitä hän hiljaisilla sanoilla lupasi hänelle, laski hän kätensä neidon pään päälle ja lausui juhlallisella vakavuudella: "Niin siunatkoon Herra meidän liittomme!"

Käsi kädessä harmahtuneen miehen kanssa, jolle hän oli itsensä antanut, astui Mirjam Josuan luo. Hänen sielunsa syvää liikutusta ei ilmaissut muu mikään kuin nuo lyhyet väliajat, jolloin hänen rintansa kohosi ja laskeusi, sillä hänen poskensa olivat tosin kalpeat, mutta hänen silmänsä kuivat ja hänen ryhtinsä yhtä suora kuin aina ennenkin.

Hurin antoi hän ilmoittaa tuolle rakastetulle, josta hän ainiaaksi oli luopunut, mitä hän Hurille oli lahjoittanut, ja kun Josua sen kuuli, pakeni hän takaperin ikäänkuin pohjattomuus olisi auvennut hänen jalkojensa edessä.

Huulet verettöminä katseli hän tuota epäsuhtaista paria. Pilkallinen nauru näkyi hänestä olevan oikea vastaus sellaiselle hämmästykselle; mutta Mirjamin vakavat kasvot saivat hänen tukahduttamaan sen ja kätkemään kapinallisen mielensä mitättömiin sanoihin.

Mutta hän tunsi, ettei hänelle pitkään aikaan onnistuisi näyttäytyä tyyneltä ja sentähden otti hän jäähyväiset Mirjamilta. Hän tahtoisi, sanoi hän pikaisin sanoin, tervehtää isäänsä ja hänen kauttansa kutsuttaa vanhimmat kokoon.

Mutta ennenkuin hän vielä oli lopettanut, riensi riiteleviä paimenia esiin ja huusivat Huria päättämään, minkä paikan kukin sukukunta saisi kulkueessa. Hän seurasi heitä ja kohta kun neito näki olevansa yksin Josuan kanssa, lausui hän rukoilevin silmin hänelle hiljaa, mutta painavasti:

"Mikä meitä yhdisti, täytyy rivakan toimen rikkoa, mutta korkeampi maali yhdistää meitä. Niinkuin minä annoin alttiiksi, mikä sydämelleni oli rakkainta, säilyttääkseni Jumalalleni ja kansalle uskollisuuteni, niin uhraa sinäkin se, missä sydämesi riippuu. Seuraa korkeinta, joka sinut Josuaksi kutsui! Tämä hetki muutti suloisimman onnen raskaaksi kärsimykseksi; kansamme onni kasvakoon siitä! Pysy sen kansan poikana, joka antoi sinulle isän ja äidin! Tule siksi, miksi Herra sinut kutsui, omiesi johtajaksi. Tahdotko pitää valasi, jonka faraolle vannoit ja esittää vanhimmille lupaukset, joilla sinä tulit, niin olet sinä voittava ne puolellesi, sen tiedän. Ainoastaan harvat tulevat sinua vastustamaan, mutta varmaankin ennen kaikkia oma isäsi. Kuulen hänen äänekkäästi ja vihaisesti korottavan äänensä omaa rakasta poikaansa vastaan. Ja jos sinä suljet korvasi hänen varoituksellensa, niin on kansa seuraava enemmän sinun kuin Jumalansa kutsumusta ja sinä olet voimallisena miehenä hallitseva heprealaisia. Mutta kun aika tulee, jolloin egyptiläiset eivät välitä lupauksistaan, kun saat nähdä, kuinka omiasi sorretaan vielä pahemmin kuin ennen ja kuinka he luopuvat isäinsä Jumalasta, palvellakseen jälleen eläinpäisiä jumalia, silloin on isäsi kirous lankeava päällesi. Korkeimman viha on tapaava soaistuneet ja epätoivo on oleva sen miehen osana, joka kurjuuteen johti häälyvän kansajoukon, jonka turvaksi korkein oli hänen valinnut. Ja sentähden huudan minä, heikko nainen, vaan korkeimman palvelija ja neitsy, jolle sinä olit elämää rakkaampi, varoittaen sinulle: 'Pelkää isäsi kirousta ja Herran rangaistusta! Varo kansaa houkuttelemasta turmioon!'"

Tästä keskeytti häntä orjatar, joka kutsui häntä hänen vierasystäväinsä luo, — ja hiljaa ja pikaisesti pitkitti hän:

"Vielä vain yksi asia! Ellet tahdo olla heikompi kuin se nainen, jonka vastaväitökset herättivät harmiasi, niin kieltäy omista toiveistasi tuhansien hyväksi tuolla, jotka ovat sinun vertasi! Käsi tämän muistokiven päällä sinun pitää vannoa…"

Mutta tässä vaikeni naisprofeetan ääni. Hänen kätensä hapuroivat turhaan jotakin turvaa ja valittaen vaipui hän Hurin muistokiven viereen polvilleen.

Josuan vahvat käsivarret suojelivat häntä lankeamasta ja muutamat vaimot, jotka riensivät esiin hänen huudolleen, saivat tuon voimattoman pian palautetuksi elämään takaisin.

Vironneen silmät liitelivät epävakaisesti toisesta toiseen ja vasta kun hänen silmänsä kohtasivat ystävän murheellisen muodon, käsitti hän jälleen, missä hän oli ja mitä hän oli tehnyt. Sitten joi hän rivakkaissa otteissa erään paimenvaimon hänelle tarjoamaa vettä, kuivasi kyyneleissä uivat silmänsä, huokasi tuskallisesti ja kuiskasi heikosti hymyillen Josualle: "Minä olen kuitenkin vain heikko nainen." Sitten poistui hän huoneesen päin, mutta jo ensimäisten askeleiden perästä kääntyi hän vielä kerran ympäri, viittasi sotilaalle ja sanoi hiljaa: "Sinä näet kuinka he järjestyvät. Pian kulkevat he edemmäksi. Pysytkö vielä päätöksessäsi? Vielä on aika kutsua vanhimmat kokoon!"

Silloin pudisti Josua kieltävästi päätänsä ja kun kostea, kiitollinen silmäys Mirjamin silmistä sattui häneen, vastasi hän hiljaa: "Minä tahdon muistaa tätä hetkeä, Hurin vaimo. Vie isälleni tervehdykseni ja sano hänelle, että minä rakastan häntä. Nimitä hänelle myös se nimi, jolla hänen poikansa, korkeimman käskystä, on tästälähin kutsuttava ja tästä nimestä, joka minulle lupaa Jehovan apua, ammentakoon hän uskallusta, saatuaan tietää mihinkä minä menen, pitääkseni valan, jonka olen vannonut."

Tässä viittasi hän Mirjamille ja kääntyi leiriin päin, missä hänen hevostaan juotettiin ja ruokittiin; mutta Mirjam huusi hänen peräänsä: "Vielä tämä ainoa asia: Moses pani sinua varten sanoman puun onteloon".

Silloin meni sotilas sykomorin luo ja luki Jumalan miehen kirjoituksen, joka oli häntä varten määrätty. "Ole vahva ja luja", kuului sen lyhyt sisällys, ja Josua nosti päänsä ja huudahti iloisesti; "Nämät sanat ovat sielulleni mieluiset. Jos kohtaammekin täällä toisemme viimeisen kerran, Hurin vaimo, menen minä sitten vaikka kuolemaan, niin ole siitä vakuutettu, että minä olen kuoleva vahvana ja lujana, mutta näyttäös sinä vanhalle isälleni, mitä sinä voit!"

Näin sanottuaan heittäysi hän hevosen selkään ja uskollisena valalleen ratsastaessaan tietä pitkin Tanikseen, oli hänen sielunsa pelosta vapaa, vaikkei hän suinkaan salannut itseltään, että hän ratsasti kohti suuria vaaroja. Hänen ihanimmat toiveensa olivat haihtuneet ja kuitenkin taisteli hänen sielussaan syvä murhe iloisen uskalluksen kanssa. Uusi uhkuva tunne, mikä täytti koko hänen olentonsa, oli hänessä herännyt ja se himmeni vain vähän, vaikka häntä niin katkerasti oli loukattu, että muissa olisi pimittänyt elämän valonkin. Hän oli voittanut lujan elämän tarkoituksen ja sitäpaitsi uskalsi hän sanoa, ettei hän ollut Huria eikä ketään muutakaan miestä huonompi. Ei kukaan voittanut hänen etevyyttään, paitsi tuo korkea pari, jolle hän aikoi pyhittää verensä ja henkensä: hänen Jumalansa ja hänen kansansa. Ihmetyksellä huomasi hän tämän uuden tunteen, mikä hänen miehuullisessa rinnassaan voi syrjäyttää kaiken muun, jopa rakkaudenkin.

Toisinaan kumarsi hän todella murheellisena päätänsä ajatellessaan vanhaa isäänsä, mutta hän oli tehnyt oikein tukahduttaessaan palavan halunsa saadakseen vielä kerran painaa hänet rintaansa vasten. Ukko olisi tuskin käsittänyt hänen perussyitänsä ja parempi oli heille kummallekin erota toisistaan näkemättä, kuin julkisessa taistelussa.

Usein turtui hänestä niinkuin olisi hän vain uneksinut siitä mitä hän oli kokenut ja ollessaan ikäänkuin huumauksissa viimeisten hetkien mielenliikutuksista tunsi hänen vahva ruumiinsa vain vähän niitä rasituksia, joita se oli kärsiä saanut.

Tutussa majapaikassa tien ohella, jossa hän tapasi paljon sotaväkeä ja niiden joukossa muutamia hänelle tuttuja päälliköltäkin, sai hän vihdoin hevoselleen ja itselleen lepoa ja ruokaa, ja kun hän virkistyneenä ratsasti eteenpäin, vaati valvova elämä oikeutensa; sillä aina Ramseskaupungin Taniksen portille saakka kulki hän sotilasjoukkojen ohitse ja sai tietää, että he olivat saaneet käskyn yhdistyä niiden joukkojen kanssa, joita hän itse oli johtanut sinne Libyasta.

Vihdoin ratsasti hän kaupunkiin sisään ja kulkeissaan Amonin temppelin ohitse kuuli hän äänekästä valitusta, vaikka hän tiellä oli kuullut, että rutto oli melkein lakannut. Mitä monet merkit hänelle ilmaisivat, vahvistivat vihdoin ohikulkevat vartijat, sillä Jumalan ensimäinen profeetta ja ylimmäinen pappi, vanha Rui, oli kuollut yhdeksänkymmenen kahdeksan vuoden ijässä ja Baï, toinen profeetta, joka niin lämpimästi oli vakuuttanut häntä ystävyydestään ja kiitollisuudestaan, oli tullut hänen seuraajakseen ja samalla ylimmäiseksi papiksi ja tuomariksi, sinetin vartijaksi ja rahaston ylihoitajaksi, lyhyesti sanottuna, valtakunnan voimallisimmaksi mieheksi.

Seitsemästoista Luku.

"Hän, jonka apu on Jehova!" jupisi viisi päivää, senjälkeen eräs kahleilla raskautettu valtiovanki katkerasti hymyillen itsekseen, kun hän neljänkymmenen kärsimystoverinsa kanssa vietiin voittoportin kautta Taniksesta itään.

Näiden onnettomien päämaali oli vuorikaivokset Sinain niemekkeellä, joissa tarvittiin uusia pakkotyöntekijöitä.

Lyhyen ajan oli rangaistusvangin hymyily kestänyt, mutta sitten ojensi hän voimallisen ruumiinsa suoraksi ja hänen parrakkailta huuliltaan kaikuivat sanat: "Luja ja vahva" ja ikäänkuin tahtoisi hän muuttaa jälleen voittamansa rohkeuden sivullaan käyvään nuorukaiseen, kuiskasi hän tälle: "Rohkeutta, Ephraim, rohkeutta! Ei alas tomuun, vaan ylös katsokaamme, tulkoon mitä tahansa!"

"Vaiti marssiessa!" huusi eräs aseellisista libyalaisista vartijoista, jotka johtivat kulkuetta, vanhemmalle vangille ja kohotti ruoskaa merkitsevällä liikkeellä Se, jota näin uhattiin, oli Josua ja hänen kärsimystoverinsa oli Ephraim, joka oli tuomittu samaan kohtaloon kuin hänkin.

Millainen se oli, tiesi jokainen lapsi Egyptissä, sillä lauselma: "Lähetettäköön minä vuorikaivoksiin!" oli kansan kauheimpia kirouksia eikä minkään vangin kohtalo ollut puoleksikaan niin kova kuin tuomitun valtiovangin.

Kaivoksissa odottivat heitä mitä kauheimmat nöyryytykset ja tuskat. Terveen voima murrettiin siellä sanomattomilla ponnistuksilla, nääntynyt pakotettiin töihin, jotka siinä määrässä rasittivat hänen voimiansa, että hän piankin kaatui ijankaikkiseen lepoon, jota hänen piinattu sielunsa jo kauvan oli ikävöinyt. Joutua vuorikaivoksiin oli sama kuin tulla tuomituksi pitkälliseen, tuskalliseen kuolemaan, ja kuitenkin on elämä ihmiselle niin rakasta, että lähettäminen pakkotyöntekijäksi vuorikaivoksiin, pidetään vähempänä rangaistuksena, kuin pyövelin käsiin joutuminen.

Josuan rohkaisevat sanat vaikuttivat vähän Ephraimissa, mutta kun muutamia minuuttia myöhemmin eräät auringonvarjolla varjostetut vaunut, joissa hevosohjaajan ja erään vanhemman vaimon takana seisoi solakka, ylhäinen nainen, kulkivat vankien ohitse, kääntyi hän nopealla liikkeellä ympäri ja katsahti loistavin silmin ajopelien jälkeen, kunnes tien pöly peitti ne silmistä.

Nuorempi nainen oli ollut tiheällä hunnulla peitetty, mutta Ephraim luuli hänessä tunteneensa sen, jonka tähden hän oli turmioon joutunut ja jonka vähintäkin viittausta hän kuitenkin vielä olisi totellut.

Ja nuorukainen oli oikein katsonut, sillä ylhäinen nainen oli ollut Kasana, joutsiampujain päällikön Hornechtin tytär, ja tuo vanha vaimo hänen imettäjänsä.

Vähäisen temppelin luona tien ohella, missä, eräässä Nili-akasiain lehdossa, ylläpidettiin kaivoa matkustajia varten, käski Kasana vaimon odottamaan, sittenkun vaunut olivat hyvän matkan jättäneet vangit jälellepäin ja juoksi sen jälkeen kevein askelein tielle kulkien allapäin edes takaisin puitten varjossa, kunnes pyörivä pöly ilmaisi hänelle vankien lähestyvän.

Nyt otti hän esiin kultaiset sormukset, mitkä hän tätä tarkoitusta varten piti valmiina ja astui miestä vastaan, joka aasilla ratsastaen johti tätä kurjaa kulkuetta. Kasanan keskustellessa hänen kanssansa ja viitatessaan Josuaan, näki vartija salaisella silmäyksellä sormuksissa, mitkä olivat liukuneet hänen käsiinsä, tervetulleen keltaisen hohteen ja kun hänen myöntyväisyytensä riippui ainoastaan hopeasta, tulivat hänen kasvonsa piirteet oitis ystävällisen näköisiksi.

Tosin synkistyivät hänen kasvonsa vielä kerran Kasanan esittämästä anomuksesta, mutta uusi lupaus nuoren vaimon puolelta kirkasti ne jälleen, ja innokkaasti kääntyi hän nyt alamaisiinsa ja huusi: "Kaivolle myyrien kanssa, miehet! Antakaa heidän juoda! Heidän pitää terveinä maan alle!"

Sitten ratsasti hän vankien luo ja huusi Josualle: "Sinä olet kyllä monia komentanut ja näytät minusta uppiniskaisemmalta kuin meille kumpaisellekaan on hyödyllistä. Vartijat pitäkööt vaaria muista! Tämän kanssa tahdon minä puhua sanan neljän silmän kesken!" Sitten löi hän kätensä yhteen ikäänkuin olisi ollut kysymys kanojen karkoittamisesta puutarhasta ja sill'aikana kuin vangit kantoivat ämpäriä ja tyydyttivät itseään vartijain kanssa virkistävällä vedellä, vei johtaja Josuan ja Efraimin tien oheen, sillä heitä, eroittaminen ei käynyt laatuun, kahleen vuoksi, mikä kytki heidät jaloista yhteen.

Pieni temppeli kätki pian heidät toisten silmiltä ja johtaja istahti portaalle hiukan edemmäksi, osoitettuaan helposti ymmärrettävällä liikkeellä molemmille heprealaisille raskasta nuijaa oikeassa kädessään ja koiriaan, jotka etsivät paikkaa hänen jalkainsa juuressa.

Myöskin piti hän nyt seuraavan keskustelun aikana silmänsä auki. He voivat puhua mitä tahansa; hän tunsi virkansa ja vaikka hän jäähyväisissä hyvästä rahasta ymmärsi sulkea silmänsä, ei ollut kuitenkaan kahdenkymmenen vuoden kuluessa huolimatta monesta pa'on yrityksestä, onnistunut kellenkään hänen myyristään — niin rakasti hän kutsua tulevia kaivostyöntekijöitä — pettää hänen valppauttaan.

Tuo kaunis vaimo tuolla mahtoi olla kihlattu tuolle pulskalle miehelle, joka hänelle oli ilmoitettu entiseksi sotapäälliköksi. Mutta hän oli kutsunut jo paljon jaloimpia miehiä "myyrikseen" ja jos tuo hunnullinen vaimo pistäisi viiloja tai kultaa vangitun käsiin, niin olisi se hänelle vain mieluista; sillä tänä ehtoona ei jäisi mitään noissa kummassakaan tarkastamatta, eipä edes nuoremman mustat hiuksetkaan, mitkä vain sentähden olivat jätetyt keritsemättä, että yleinen sekasorto niin vallitsi vankien lähdössä, sen kun tuli tapahtua ennen faraon sotajoukon marssia.

Mitä vaimo ja entinen sotapäällikkö kuiskuttaen keskenään keskustelivat, jäi vartijalle käsittämättömäksi, mutta vaimon nöyrä katsanto ja käytös johtivat hänen siihen luuloon, että se oli ollut hän, joka oli tuon ylpeän herran saattanut turmioon. Niin, ne vaimot! Ja tuo nuori poika kahleissa! Silmäykset, joilla hän katseli solakkaa vaimoa, olivat niin palavat, että ne olivat polttamaisillaan hänen huntunsakin. Mutta kärsivällisyyttä! Suuri isä Amon! Hänen myyränsä kulkivat koulua kohti, jossa opittaisiin kainoutta!

Nyt oli vaimo riisunut hunnun pois päältään. Kaunis oli hän. Raskaalta mahtoi tuntua ottaa jäähyväiset sellaiselta armaalta ja nyt hän itkikin!

Tuo raaka vartija tuli sydämessään niin helläksi, kuin hänen virkansa vain salli; mutta vanhempaa vankia vastaan olisi hän mieluisasti nostanut ruoskan, sillä eikö ollut häpeä rakastaa sellaista olentoa ja seisoa tuossa niinkuin kivettynyt? Tuo kurja ei ojentanut alussa edes kättänsä vaimolle, joka varmaankin oli hyvä häntä kohtaan, sill'aikaa kuin hän, vartija, olisi sydämestään suonut heidän molempien vaikka suutelevan ja syleilevän toinen toisiaan.

Taikka oliko tämä kaunotar ehkä sotilaan vaimo, joka oli pettänyt hänet? Mutta ei, ei! Kuinka ystävällisesti kumartuikaan hän alas häneen! Niin puhuu isä lapselleen; mutta hänen myyränsä oli liian nuori omistaakseen sellaisen tyttären. Sepä arvoitus! Mutta hän ei pelännyt sen ratkaisua, sillä marssin kestäessä oli hänen vallassaan tehdä suljetuimmankin vangin avonaiseksi kirjaksi.

Mutta ei ainoastaan tuo yksinkertainen vanki, vaan jokainenkin olisi varmaankin kysynyt, mikä tuota ihanaa, ylhäistä naista vei tuon onnettoman, kahleisiin kytketyn miehen luoksi aamuhämärässä ulkona maantiellä.

Eikä mikään olisi voinut saadakkaan Kasanaa tälle matkalle paitsi kiusaava tuska joutua sen miehen halveksittavaksi jota hän rakasti, ja kurjana petturina kirotuksi. Hirvittävä kohtalo odotti Josuaa ja Kasanan vilkas kuvitusvoima oli näyttänyt hänelle Josuan vuorikaivoksissa, nääntyvänä, murtuneena, kuihtuvana, kuolevana ja kirouksella huulillaan häntä vastaan.

Sen päivän ehtoona, jolloin Efraim, kuumeen vallassa ja puoleksi tien-pölyn tukahduttamana oli tuotu hänen huoneesensa, oli Kasanan isä ilmoittanut tyttärelleen, että hänellä tässä nuoressa heprealaisessa oli pantti, mikä pakoittaisi Hosean palajamaan Tanikseen takaisin ja myöntymään Baï-profeetan toiveisiin, jonka kanssa eversti, sen tiesi hän, oli liittynyt salavehkeisin. Sitten oli myös isä uskonut hänelle ettei ainoastaan suuret kunnian-osoitukset ja korkeat arvot, vaan myöskin yhdistys hänen kanssaan, tulisi kiinnittämään Hosean egyptiläisiin ja erääsen asiaan, josta hän, Hornecht, odotti suurinta hyötyä itselleen, huoneelleen ja maalleen.

Tämä oli täyttänyt Kasanan iloisella toivolla kauvan kaivatusta onnesta ja hän tunnusti sen, kumartunein päin ja kyynelsilmin vangille, tuon pienen temppelin vieressä tien ohella, sillä nyt oli Josua häneltä kuitenkin ainiaaksi kadotettu ja vaikkei hän vastannutkaan sitä rakkautta, minkä hän lapsuudesta oli hänelle lahjoittanut, niin ei hänen kuitenkaan pitäisi vihata häntä ja ilman kuulematta, tuomita häntä.

Ja Josua kuunteli häntä kernaasti ja vakuutti hänelle sitten, ettei mikään tulisi hänen sydäntään enemmän helpoittamaan kuin jos hän voisi puhdistaa itsensä syytöksestä jättäneensä hänet ja nuorukaisen hänen sivullaan kauheimmalle kohtalolle. Silloin nyyhki hän äänekkäästi ja saavutti vaikeudella mielen malttinsa jälleen, ennenkuin hänelle onnistui jotenkin levollisesti alkaa kertomuksensa.

Kohta Hosean lähdettyä oli ylimmäinen pappi kuollut ja vielä samana päivänä oli Baï, Amonin toinen profeetta, tullut hänen seuraajakseen. Nyt oli paljon muuttunut ja valtakunnan voimallisin mies oli täyttänyt Faraon vihalla heprealaisia ja heidän johtajaansa Mosesta vastaan, jota hän ja kuningatar tähän saakka olivat suojelleet ja peljänneet. Myöskin oli hän saanut hallitsijan ajamaan paenneita takaa ja pian oli sotajoukko kutsuttu aseisiin pakoittamaan heitä palaukseen. Silloin oli hän kohta peljännyt ettei Hosea myöntyisi sotimaan niitä vastaan, jotka olivat hänen vertansa ja että häntä harmittaisi tulla lähetetyksi tekemään liittoja, joita aljettiin rikkomaan ennenkuin edes tiedettiin josko ne olivat hyväksytytkään.

Kun hän sitten oli kotiinpalannut, oli Farao — tiesihän hän sen aivan hyvin — vartioinut häntä kuin vankia eikä tahtonut päästää häntä silmistään ennenkuin hän oli vannonut johtaa joukkojansa eteenpäin ja pysyä uskollisena palvelijana kuninkaalle. Mutta Baï, tuo uusi ylimmäinen pappi, ei ollut unohtanut, että hän oli pelastanut hänen henkensä ja oli osoittautunut hänelle suosiolliseksi ja kiitolliseksi; myöskin tiesi hän, että Baï oli toivonut saavansa hänet kiedotuksi salaiseen yritykseen, jossa hänen isänsäkin oli osallinen. Se oli niinikään ollut Baï, joka oli saanut faraon, jos Hosea uudistaisi uskollisuusvalansa, vapauttamaan hänet taistelusta omaa kansaansa vastaan, asettamaan hänet vieraitten palkkasoturien päälliköksi ja koroittamaan hänet kuninkaan ystävien joukkoon. Mutta tämä kaikki oli hänelle varmaankin tuttua, sillä olihan tuo uusi ylimmäinen pappi itse asettanut hänen eteensä nuo houkuttelevat ruvat, mitkä hän niin voimakkaalla, miehuullisella uhalla oli luotansa poistanut.

Kasanan isä oli samoin alussa seisonut hänen puolellaan ja ensikerran lakannut soimaamasta häntä hänen syntyperästään.

Mutta kolmantena päivänä Hosean takaisin tulosta oli eversti mennyt ulos puhuttelemaan häntä ja siitäpitäin oli kaikki kääntynyt pahoinpäin. Hän mahtoi paraiten tietää mikä oli saanut hänet, josta Kasana ei uskaltanut ajatella mitään pahaa, hän kun oli hänen tyttärensä, muuttumaan ystävästä hänen kuoleman vihollisekseen.

Tässä oli Kasana kysyväisesti katsahtanut häneen eikä hän jäänyt hänelle vastausta velkaa: eversti oli hänelle ilmoittanut, että hän tulisi olemaan tervetullut vävy.

"Ja sinä?" kysyi Kasana ja katsahti levottomasti hänen kasvoihinsa.

"Minun", lausui vanki, "täytyy vastata, että sinä olet ollut minulle rakas ja kallis aina lapsuudestasi aikain, mutta löytyy monta syytä, jotka estävät sitomasta naisen kohtaloa omaani."

Silloin leimahtivat Kasanan silmät ja hän huudahti: "Sentähden ettäs rakastat toista, erästä sinun kansasi naista, sitä samaa, joka lähetti Efraimin luoksesi!"

Mutta vanki pudisteli päätänsä ja vastasi ystävällisesti: "Sinä erehdyt, Kasana! Jota sinä tarkoitat on jo tänään erään toisen emäntä!"

"Mutta silloin", huusi leski ikäänkuin uudelleen, rohkaistuna ja katsahti sydämellisellä rukouksella ylös häneen: "miksi olet sinä — oi suo anteeksi miksi olet sinä sitten niin jyrkästi kieltäynyt isältä?"

"Se oli kaukana minusta, rakas lapsi", vastasi hän sydämellisesti ja laski kätensä hänen päälaelleen. "Kaikella minulle mahdollisella lämmöllä ajattelin minä sinua. Vaikk'en saattanutkaan täyttää hänen toivoansa, niin tapahtui se syystä, että ankara välttämättömyys kieltää minua oman lieteni ääressä pyytämästä rauhallista onnea, jota toiset halajavat; sillä jos he olisivatkin antaneet minun pitää vapauteni, niin olisi elämäni ollut täynnä levottomuutta ja taistelua."

"Mutta kuinka monet", sanoi Kasana, "kantavatkaan miekkaa ja kilpeä ja iloitsevat kotiintultuaan vaimosta ja mitä rakasta heillä on oman katon alla."

"Niinpä niinkin", vastasi hän vakavasti, "mutta minua kutsuvat erityiset velvollisuudet, joita egyptiläiset eivät tunne. Minä olen kansani poika!"

"Ja sitä aivot sinä palvella?" kysäsi Kasana "Oi minä käsitän sinut hyvin. Mutta kuitenkin — miksi palasit sinä takaisin Tunikseen? Miksi antauduit faraon valtaan?"

"Sentähden että pyhä vala minua siihen pakoitti, lapsiparka", sanoi hän suopeasti.

"Vala", huusi Kasana, "joka asettaa kuoleman ja vankeuden sinun ja niiden välille joita sinä rakastat, ja joita sinä tahdoit palvella! Oi, ettet koskaan olisi palannut tähän vääryyden, kavaluuden ja kiittämättömyyden paikkaan! Kuinka monille tuottaakaan tämä vala kurjuutta ja kyyneleitä! Mutta mitä kysyttekään, te miehet, kärsimystä, jota te muille saatatte? Minun kurjan elämäni ilon olet sinä turmellut ja sinun kansalaistesi parissa elää sinun arvoisa isäsi, jonka ainoa poika sinä olet. Kuinka usein olen minä nähnyt tuon rakkaan vanhuksen, tuon ihanan ukon loistavine silmineen ja lumivalkeine hiuksineen! Sellaiseksi tulisit sinäkin, jos sinulle annettaisiin korkea ikä, sanoin itsekseni, tavatessani hänet satamassa elikkä korkean portin esikartanossa komentamassa paimenia, jotka ajoivat nautoja ja villaisia lampaita maksuksi veronkantajan pöydän luo. Ja nyt on pojan uhkamielisyys katkeroittava kaikki hänen vanhuutensa päivät!"

"Nyt on hänellä poika", vastasi Josua, "joka kahleitten kytkemänä menee, kurjuuteen, mutta, joka rohkenee kantaa päänsä korkeammalla kuin ne, jotka hänen pettivät. Heidän ja erittäinkin faraon muistosta on kadonnut, että hän monella taistelutantereella vuodatti sydänverensä heidän edestään ja pysyi kuninkaalle uskollisena kaikissa vaaroissa. Menephtah, hänen maaherransa ja ylimmäinen tuomarinsa, jonkas hengen minä pelastin ja useat, jotka ennen kutsuivat minua ystäväkseen, ovat hyljänneet ja sysänneet minut kurjuuteen ja minun kanssani tämän onnettoman pojan; mutta ne, vaimo, jotka sen ovat tehneet, jotka näin ovat rikkoneet, heille kaikille…"

"Älä kiroo heitä!" keskeytti Kasana häntä hehkuvin poskin.

Mutta Josua ei välittänyt hänen pyynnöstään, vaan huusi: "Olisinko minä mies, jos minä unohtaisin kostaa?"

Silloin tarttui tuo nuori vaimo tuskallisena hänen käsivarteensa ja puhui: "Kuinka saattaisitkaan hänelle anteeksi antaa? Kuitenkaan ei sinun pidä kirota häntä, sillä rakkaudesta minuun tuli isäni viholliseksesi. Tunnethan hänet ja hänen kunnon verensä, mikä helposti vie hänet liiallisuuksiin, huolimatta hänen ijästään. Minulle vaikeni hän, mitä hän pitää häpeänä; sillä hän näki monen minua kosivan ja minä olen hänelle kalliin aarre. Ennemmin voi farao anteeksi antaa kapinoitsijalle, kuin hän miehelle, joka halveksi minua, hänen aarrettaan. Niinkuin riivaantunut palasi hän takaisin. Jokainen sana hänen suustaan oli sadatus. Hänellä ei ollut kotonaan lepoa ja ulkonakin riehui hän samoin. Mutta vihdoin olisi hän, kuten usein ennenkin rauhoittunut, ellei joku, jonka mielessä oli vuodattaa öljyä tuleen, olisi kohdannut häntä korkean portin esikartanossa. Ylimmäisen papin puolisolta tiedän kaiken tämän; sillä häntäkin harmitti, mitä he vahingoksesi miettivät; olihan hänen herransa saanut jo kaikki toimeen pelastaakseen sinut. Hän, joka on rohkea kuin mies, oli valmis auttamaan miestään ja avaamaan sinulle vankilan portit; sillä hän ei unohda, että sinä pelastit hänen puolisonsa Libyassa. Samalla kuin sinun, piti Efraiminkin kahleet putoaman, ja kaikki oli valmiina helpoittamaan pakoanne."

"Tiedän sen", keskeytti Josua häntä synkästi, "ja isäini Jumalaa tahdon minä kiittää, jos niillä olisi väärin, joilta minä kuulin, että he sitä vahvemmin sulkisivat vankilan portit meille."

Silloin huusi tuo kaunis, levoton vaimo tulisella innolla: "Olisinko minä sitten täällä, jos niin olisi asian laita? Todella heräsi minussakin viha, niinkuin kussakin naisessa, jota rakastaja halveksii; mutta onnettomuus, johonka sinä jouduit, muutti pian kyllä vihan sääliksi ja sytytti vanhan tulen uudelleen täällä sisällä. Niin totta kuin minä toivon lempeätä tuomiota kuolon tuomio-istuimen edessä, niin totta olen viatonkin enkä ole lakannut toivomasta vapautustasi! Vasta eilen ehtoolla, kuin kaikki oli myöhäistä, kuulin Baïn hankkeet turhaan menneen. Paljon voi ylimmäinen pappi, mutta juuri sen tielle, joka liittyi isäni liittolaiseksi, ei hän mene."

"Sinä tarkoitat Siptah-prinssiä, faraon orpanaa!" huusi Josua liikutettuna. "He ovat minulle ilmoittaneet, mitä he sommittelevat hänen puolestaan. Syrialaisen Aarsun, palkkasoturein päällikön sijaan, tahtoisivat he asettaa minut, kun minä vain suostuisin antamaan heille vapaan vallan kansalaisteni yli ja luopuisin heistä, jotka ovat minun vertani. Uutta ennemmin kuolisin kaksikymmentä kertaa, ennenkuin saastuttaisin itseni sellaisella kavaluudella. Aarsu soveltuu paremmin heidän pimeille hankkeilleen, mutta vihdoin on hän pettävä heidät kaikki. Mitä minuun tulee, on prinssillä hyvä syy vihata minua."

Silloin pani Kasana kätensä suulleen, viittasi levottomasti Efraimiin ja johtajaan ja sanoi hiljaa: "Säästä isääni! Prinssi — mikä herätti hänen vihollisuuttaan sinua vastaan…"

"Tuo irstailija koettaa houkutella sinuakin pauloihinsa ja on saanut tietää, että sinä tahdot minulle hyvää", keskeytti sotilas häntä.

Mutta hän kumarsi myöntävällä liikkeellä päätään, punastuen, ja lisäsi: "Sentähden täytyy Aarsun, jonka hän nyt on voittanut asiansa hyväksi, niin ankarasti valvoa ylitsemme."

"Ja syrialainen pitää kyllä silmänsä auki", huusi toinen. "Mutta salli sen nyt olla kylliksi! Minä uskon sinua ja kiitän sinua sydämellisesti, että sinä seurasit meidän onnettomien jäljissä. Kuinka mielelläni ajattelin ennen taistelutantereella suloista lasta, jonka näin kukoistavan!"

"Ja ajattelehan minua vieläkin ilman vihaa ja vainoa?"

"Mielelläni, aivan mielelläni." Silloin tarttui nuori vaimo intohimoisessa liikutuksessa vangin käteen suudellakseen sitä, mutta Josua veti sen pois häneltä ja nyt katseli Kasana kostein silmin häneen ja sanoi surullisesti: "Sinä kiellät minulta suosion, jota hyväntekijä ei kiellä kerjäläiseltäkään!" Sitten ojensi hän äkkiä itsensä suoraksi ja huusi korkealla äänellä, että johtaja kavahti ja katsahti aurinkoon: "Mutta minä sanon sinulle, aika on tuleva, jolloin sinä olet pyytävä suosiota saada kiitollisesti suudella tätä kättä! Sillä kun sanansaattaja tulee, joka saattaa sinulle ja tälle pojalle vapauden, jota te ikävöitsette, on se Kasana, jota teidän on siitä kiittäminen."

Viehätettynä tämän elähdyttävän toivon innosta hehkuivat hänen kauniit kasvonsa, mutta Josua tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Oi, onnistukoon sinulle, mitä sinun uskollinen sielusi sinulle määrää! Kuinka voisin minä estää sinua helpoittamasta sitä suurta onnettomuutta joka sinun huoneessasi on kohdannut tätä poikaa! Mutta rehellisenä miehenä täytyy minun sanoa sinulle, etten minä koskaan ole palajava egyptiläisten palvelukseen; sillä tapahtukoon mitä tahansa, olen minä tulevaisuudessa kuuluva niiden joukkoon, joita te vainootte ja halveksitte, sillä yhtenä heistä synnytti äitini minut."

Siiloin kumarsi hän ihanaa päätänsä, mutta kohta kohotti hän sen jälleen ja sanoi: "Niin jalo ja rehellinen kuin sinä olet, ei ole ketään toista. Ja kun minä oman kansani seassa en löydä ketään, jota minä kunnioittaisin, niin tahdon minä ajatella sinua, jossa kaikki on jaloa ja totta ja jossa pilkkuakaan ei ole. Mutta jos Kasana-paran onnistuu sinut vapauttaa, niin älä halveksi häntä, jos löydät hänen huonompana kuin jätit hänen, sillä kuinka hän alentaakaan itsensä, kuinka suuri häpeä hänelle tulleekaan…"

"Mitä aiot sinä tehdä?" keskeytti Josua häntä levottomasti; mutta hän ei saanut siihen vastausta annetuksi, sillä johtaja oli noussut ylös ja huusi, lyöden käsiänsä yhteen: "Eteenpäin, te myyrät!" ja "Rivakkaasti tielle!"

Silloin valtasi lämmin surumielisyys sotilaan vanhan sydämen ja pikaisen vietin vaikuttamana suuteli hän tuon ihanan onnettoman otsaa ja päätä, kuiskaten hänelle: "Jätä minut kurjuuteeni, jos vapautemme maksaa sinun häväistyksesi! Emme suinkaan koskaan enään näe toisemme; mutta kuinka olleekaan, niin elämäni ei tästä lähin tule olemaan muuta kuin taistelua ja itsekieltäymystä. Yhä synkempänä tulee yö meitä pimittämään, mutta olkoon se kuinka musta tahansa, on kuitenkin tälle pojalle ja minulle yksi tähti loistava: muisto sinusta, sinä uskollinen, sinä rakastettu lapseni!"

Hän viittasi Efraimille ja nuorukainen painoi huulensa kiihkoissaan tuon kovasti nyyhkyvän vaimon kättä ja käsivartta vasten.

"Eteenpäin!" huusi johtaja vielä kerran ja osaksi hymyillen ja kiitollisena tuolle anteliaalle vaimolle vaunuissa ihmetteli hän tuota onnesta loistavaa silmäystä, jolla hänen kosteat silmänsä seurasivat vankeja.

Hevoset lähtivät liikkeelle uusia huutoja kuului, muutamia ruoskaniskuja lätkähti paljaille hartioille, siellä ja täällä kavahti tuskanhuuto läpi aamun ja vankein matkue hoiperteli eteenpäin itää kohti. Kahle kärsimystoverin jalassa liikutti pölyä ilmaan ja tämä peitti tuon vaeltavan joukon, niinkuin murhe, viha ja tuska, mitkä sumentivat kunkin yksityisen sielua.

Kahdeksastoista Luku.

Vasta runsaan peninkulman päässä tuosta pienestä temppelistä, jonka luona vangit olivat levähtäneet, haaraantui eteläänpäin Succothiin ja ruokomeren länsirannalle vievä tie siitä tiestä, mikä vei kaakkoiseen suuntaan, poikki niemekkeellä olevien linnoituksien, vuorikaivosseudulle.

Vähän ajan kuluttua vankien lähdöstä oli heprealaisten takaa-ajamista varten koottu sotajoukko lähtenyt Ramseskaupungista, ja kun rangaistusvangit hyvän aikaa olivat kaivolla levähtäneet, olivat joukot saavuttaa heidät. He eivät olleet vielä kauvan vaeltaneet, kun muutamia etujuoksijoita tuli eteenpäin rientäen, puhdistamaan katua lähestyvälle sotajoukolle. He käskivät vankeja väijymään syrjään ja lykkäämään vaelluksen pitkittämisen siksi kuin keveämpi kuormasto telttoineen ja faraon tavaran kanssa, jonka vaunujen ratina jo kuului, oli päässyt heidän ohitsensa.

Vankien johtajat iloitsivat tästä pysähdyksestä, sillä heillä ei ollut mitään kiirettä. Päivä oli lämmin ja vaikka he tulivatkin myöhemmällä perille, niin oli se sotajoukon syy.

Josuallekin oli tämä tapaus otollinen, sillä hänen nuorempi kahletoverinsa oli tuijottanut eteensä ikäänkuin mieletön eikä ollut antanut minkäänlaisia tai taas niin sekaisia vastauksia hänen kysymyksiinsä, että se herätti vanhemman miehen huomiota; hän tiesikin, että monet rangaistustyöhön tuomitut tulivat hulluiksi elikä alakuloisiksi. Mutta nyt piti sotajoukon osaston kulkea heidän sivutsensa ja mitä siinä oli nähtävänä, oli nuorukaiselle uutta ja lupasi tehdä lopun hänen kolkosta mietinnästään.

Tien ohella oli tamariskipensaita kasvava hiekkakumpu ja sinne vei johtaja vankijoukon. Hän oli ankara, vaan ei julma ja niinpä salli hän "myyränsä" oikaista itsensä hiekalle, sillä ohikulku uhkasi kestää hyvän aikaa.

Kohta kun vangit olivat laskeuneet levolle, kuului vaunujen ratinaa, tulisten hevosten hirnumista, komentohuutoja ja toisinaan aasin inhottavaa huutoa.

Jo ensimmäisten vaunujen ilmestyessä kysyi Efraim, josko farao nyt lähestyisi, mutta Josua ilmoitti hänelle hymyillen, että kun kuningas seuraa joukkoja sotaan, tulee kuormasto sen etunenässä kohta etujoukon jälkeen, sillä farao ja hänen mahtimiehensä haluavat tavata teltat pystytettyinä ja pöydät katettuina, kun päivän marssi on lopussa ja yönlepo houkuttelee sotilaita ja johtajia.

Vielä ei ollut Josua lopettanut puhettaan, kun joukko tyhjiä vaunuja ja joutilaita aasia ilmestyi. Niiden oli määrä vastaanottaa ne verot leivässä ja jauhoissa, teuras-eläimissä ja linnuissa, viinissä ja oluessa, joita jokaisen kylän, mihinkä hallitsija marssin kestäessä tuli, oli antaminen ja mitkä jo päivää ennen olivat veronkantajille jätetyt.

Pian sen jälkeen ilmeni osasto vaunutaistelijoita. Kaksi hevosta veti pieniä kaksipyöräisiä pronssitettuja vaunuja ja kussakin seisoi sotilas ja ajaja. Vaunujen etuvarukseen oli suuria viinejä kiinnitettyinä ja sotilaat nojautuivat keihästä tai isoa jousta vasten. Vaskisuomuksiset paidat tai pehmeät panssaritakit kirjavakuosisella päällyksellä, kypäri ja vaunujen rintasuojus suojelivat vaunutaistelijoita vihollisen heittoaseilta. Hitaassa ravissa kulki tämä joukko eteenpäin, jota Josua nimitti etujoukoksi, ja sitä seurasi paljon vaunuja ja kärryjä, joiden eteen oli valjastettu hevosia, muuleja tai härkiä sekä kokonaisia laumoja kovasti kuormitettuja aasia.

Nyt näytti eno sisarensa pojalle pitkiä mastoja, tankoja ja raskaita kalliita kangaskääröjä, jotka olivat määrätyt kuninkaallisia telttoja varten ja joita vetivät monet kuormajuhdat, sekä aaseja ja kärryjä keittoneuvoineen ja kenttäpaja. Kuormaston keskellä ratsastivat harmailla elukoilla, joita nopeat ajajat seurasivat, lääkärit, vaatturit, voiteiden valmistajat, keittäjät, seppeleen sitojat, passarit ja orjat, jotka kaikki kuuluivat kuninkaan leiriin. Juuri lähdön jälkeen olivat he vielä iloisia ja seikkailun haluisia, ja joka huomasi vangit, viskasi heille egyptiläisellä tavalla purevan pilkkasanan, jota taas monet koettivat lahjalla sovittaa Toiset, jotka pysyivät hiljaisina, lähettivät niinikään heille aasinajajilla muutamia hedelmiä ja vähän lahjoja; sillä joka tänään vielä oli vapaa, hän voi jo huomenna olla näiden kurjien seurakumppani. Johtaja salli sen tapahtua, ja kun eräs ohikulkeva orja, jonka Josua oli myynyt hänen epärehellisyytensä vuoksi, huusi Hosea-nimeä sekä osoitteli häntä iljettävällä käytöksellä, tarjosi tuo hyväsydäminen, raaka mies loukatulle viiniryypyn omasta pullostaan.

Efraim, joka oli jalkaisin vaeltanut Succothista Tanikseen sauva kädessä ja vähäisellä repulla, mikä sisälsi leipää, kuivaa lampaanlihaa, rettikaa ja taatelia, lausui ihmetyksensä noista lukemattomista ihmisistä ja tavaroista, joita yksi ainoa henkilö tarvitsi mukavuudekseen, sekä vaipui sitten jälleen mietintöihinsä, kunnes hänen enonsa herätti hänet uusilla selityksillä.

Niin pian kuin leirikuormasto oli kulkenut ohitse, tahtoi vankien johtaja antaa vankien lähteä, mutta "teiden avaajat", jotka kulkivat niiden joutsimiesten edellä, jotka nyt seurasivat, kielsivät sen häneltä, koska ei vankien sopinut sekaantua sotilaihin. Sentähden jäivät he kummulleen ja katselivat yhä vielä ohikulkevia.

Joutsimiehiä seurasivat raskasaseiset niin suurilla kilvillä paksusta eläimen nahasta, että ne ulottuivat pitkänkin miehen jaloista rintaan saakka, ja nyt kertoi Hosea nuorukaiselle, että kilvet asetetaan ehtoolla yhteen ja siten ympäröidään kuninkaallinen leiri niinkuin aitauksella. Paitsi tätä puolustusasetta oli raskasaseisella vielä keihäs, lyhyt, väki puukon tapainen miekka tai käyräsapeli, ja kun tätä aseellista joukkoa seurasivat linkoojat, puhui Efraim ensi kerran kysymättä ja vakuutti, että lingot, joita paimenet olivat opettaneet häntä valmistamaan, olivat paljon paremmat kuin sotilasten, ja enon kehoittamana kertoi hän niin elävästi, että nuo hänen sivullaan lepäävät vangitkin kuuntelivat häntä, kuinka hän oli onnistunut linkokivellä tappamaan ei ainoastaan shakaaleja, susia ja pantteria, vaan haukkojakin. Sillä välin kyseli hän lippujen merkitystä ja erityisten joukkojen nimiä.

Monet tuhannet olivat jo kulkeneet heidän ohitsensa, kun uusi joukko vaunutaistelijoita näyttäytyi ja vankien johtaja huusi: "Hyvä Jumala! Molempain maailmain herra! Elämänsä kukoistakoon! Onnea ja terveyttä!" Samalla vaipui hän rukoilevasti polvilleen ja vangit laskeutuivat niinikään alas suudellakseen maata ja olivat valmiit seuraamaan vartijan käskyä ja oikeaan aikaan yhtymään huutoon: "Eläköön, onnea ja terveyttä!"

Mutta heidän oli kauvan odottaminen, ennenkuin tuo odotettu ilmestyi, sillä vaunutaistelijain mentyä ohitse tuli henkivartijasto, muukalaisia palkkasoturia, omituisilla kypärätöyhdöillä ja suuremmilla miekoilla, jalkasin, ja niiden takana nähtiin vasta monilukuisia jumalan kuvia sekä sitten suuri joukko pappeja ja viuhkankantajia. Heitä seurasivat taaskin henkivartijat ja sitten vasta tuli farao saattojoukkoineen. Heidän edellään ajoi ylimmäinen pappi Baï kullatuissa sotavaunuissa, joita komeat ruskeat hevoset vetivät. Hän, joka jo ennen oli ollut päällikkönä sodassa, oli ruvennut tämän Jumalien käskemän vainoretken johtajaksi ja kantoi tosin papillista pukua, mutta myöskin sotapäällikön kypärää ja sotatapparaa. Vihdoin, hänen ajopeliensä takana, tuli farao itse; mutta hän ei mennyt kuten hänen sotaiset esi-isänsä sotavaunuissa taisteluun, vaan kannatti ennemmin itseään valta-istuimella. Auringon poltolta suojeli häntä ylhäältäpäin komea katos ja sivuilta nuo pitkissä tangoissa kiinnitetyt suuret ja taajat ympyriäiset strutsisulan viuhkat, joita erityiset palvelijat liehuttelivat.

Sittenkun Menephtah oli jättänyt taaksensa kaupungin ja voittoportin ja joukon riemuitsevat huudot olivat lakanneet pitämästä häntä hereillä, oli hän nukkunut, ja viuhkoista syntyvät varjot olisivat kätkeneet hänen muotonsa ja kasvonsa vangeilta, elleivät heidän huutonsa olisi olleet liian äänekkäät häntä herättämään ja saattamaan hänet kääntämään päänsä huutaville miehille. Mutta hänen kätensä armollinen liikunto osoitti, että hän oli luullut heidät muiksi kuin vangeiksi, ja ennenkuin vielä onnettomien huudot olijat vaijenneet, sulki hän taaskin silmänsä.

Efraimin äänetön miettiminen oli nyt muuttunut vilkkaimmaksi osanottavaisuudeksi, ja kun kuljetettiin ohitse kuninkaan tyhjiä kultaisia taisteluvaunuja, joiden edessä kauniimmat hevoset hyppelivät, kuin hän koskaan oli nähnytkään, purskahti hän äänekkääsen ihmettelyyn.

Ja nämät jalot eläimet, joiden viisaiden päitten päällä taajat sulkatupsut heiluivat ja joiden kalliit silat kimalsivat kullasta ja jalokivistä, olivat todellakin ihanat nähdä. Suuret kultaiset, smaragdeilla ympäröidyt viinet vaunujen sivulla olivat nuolilla täytetyt.

Tuo veltto mies, jonka heikkoihin käsiin suuren kansan johto oli uskottu, vetelys, joka pelkäsi kaikkea ponnistusta, sai jälleen kadotetun jäntevyytensä, niinpian kuin mentiin metsästämään, mutta tätä sotaretkeä piti hän suurena vaino-metsästyksenä, ja kun hänestä oli kuninkaallista huvia suunnittaa nuolensa otuksen asemasta ihmisiin, joita hän vähää ennen oli peljännyt, oli hän mukaantunut ylimmäisen papin kehoitukseen ja seurannut tätä retkeä. Suuren jumalan Amonin käskystä oli ryhdytty tähän sotaretkeen ja sentähden hänen tuskin tarvitsi peljätä Mesun kauheata voimaa. Jos hän vain tapaisi hänen, niin tahtoisi hän rangaista häntä siitä, että hän ja hänen vaimonsa olivat hänen edessään vapisseet ja hänen tähtensä vuodattaneet niin paljon kyyneleitä!

Josuan kertoessa nuorukaiselle, mistä fenisialaisesta kaupungista nuo kultaiset vaunut olivat, tunsi hän äkkiä Efraimin oikean käden puristavan hänen käsirannettaan ja kuuli hänen huutavan: "Hän, hän! Katso tuonne! Hän se on!"

Punastumistaan oli nuorukainen punastunut, eikä hän erehtynyt, sillä samoissa vaunuissa, joissa hän oli käynyt vankia tapaamassa, kulki kaunis Kasana faraon hoviseurueen joukossa ja paitsi häntä otti vielä melkoinen paljous naisia osaa sotaretkeen, jota jalkaväen eversti, eräs vanha urhoollinen sankari suuren Ramseksen ajoilta, oli kutsunut "huvimatkaksi".

Sotaretkillä, jotka ulottuivat läpi erämaan ja syvempään Syriaan, Libyaan tai Ethiopiaan, seurasi hallitsijaa ainoastaan valiojoukko jalkavaimoja suljetuissa vaunuissa, joita eunukit vartioivat; mutta tällä kertaa ei ollut kuningatar, joka jäi kotiin, vaan ylimmäisen papin Baïn puoliso antanut esimerkin toisille eteville naisille liittymään joukkoihin, ja olihan tuo hyvin houkuttelevaa monelle nauttia kerran vaaratta sodan kauhuista.

Kasana oli tuskin tuntiakaan sitten hämmästyttänyt vanhempaa ystäväänsä tulollaan; sillä eilen ei ollut nuori leski vielä taipuvainen seuraamaan joukkoja. Noudattaen erästä vaikutusta, kysymättä isältään, aivan valmistumattomana, niin että häneltä puuttui tarpeelliset matkakalutkin, oli hän yhtynyt sotaretkeen ja näytti niinkuin eräs mies olisi ollut hänelle maneettina, jota hän tähän saakka oli välttänyt, ehk'ei se ollut kukaan vähempi kuin Siptah, kuninkaan lanko.

Hänen kulkiessaan vankien ohitse seisoi prinssi hänen imettäjänsä sijassa tuon kauniin, nuoren naisen vieressä vaunuissa ja selitti hänelle pilaa puhuen, kukkien merkitystä eräässä kukkakimpussa, josta Kasana väitti, ettei se missään tapauksessa ollut hänelle aiottu, kun hän viisi neljännestuntia sitten ei ollut aikonut seurata retkelle. Mutta Siptah vakuutti, että hathorit jo auringon noustessa olivat ilmoittaneet hänelle, mikä onni häntä odotti ja että kunkin eri kukan valinta myönsi hänen totta puhuvan.

Muutamat nuoret hovimiehet, jotka kulkivat heidän vaunujensa edellä, ympäröivät heitä ja sekaantuivat nauruun ja iloiseen keskusteluun, johonka ylimmäisen papin vilkas puolisokin otti osaa, astuttuaan suurista matka-vaunuistaan pois, antaakseen kantaa itseänsä kantotuolissa.

Josualta ei ollut jäänyt mitään huomaamatta ja kun hän nyt näki Kasanan iloisesti lyövän viuhkallaan prinssiä, jota hän vähää ennen vastenmielisesti oli ajatellut, synkistyi hänen otsansa ja hän kysyi itseltänsä, eikö tuo nuori nainen tehnyt rikoksellista pilaa hänen onnettomuudestaan.

Mutta nyt oli vankien johtaja huomannut kiharat Siptah'n ohimoilla, mitkä ilmaisivat, että hän oli kuninkaallisen huoneen prinssi ja hänen äänekästä; "onnea, onnea!" johonka muut vartijat ja vangit yhtyivät, kuulivat Kasana ja hänen seuralaisensa. He katsahtivat tamariskipensastaan, josta huuto kuului, ja nyt huomasi Josua, kuinka tuo nuori vaimo kalpeni ja sitten osoitti nopealla liikkeellä vankeja. Hän lienee Siptah'lle antanut jonkun käskyn, sillä tämä kohautti ensin tyytymättömästi hartioitaan, mutta hyppäsi sitten, hetkisen milloin pilaa laskien, milloin vakavasti hänen kanssaan keskusteltuaan, vaunuista ja viittasi vihdoin vankien vartijalle.

"Ovatko nuo ihmiset", huusi hän tieltä niin äänekkäästi vartijalle, että Kasanakin kuulisi sen, "nähneet hyvän jumalan, molempain maailmojen herran kasvoja?" Ja kun tätä kysymystä seurasi epäävä vastaus, pitkitti hän ylimielisesti: "Yhtäkaikki! Silloin näkevät he kuitenkin minun ja kauniimman naisen kasvot, ja jos he sentähden toivovat armoa, niin on heillä oikeus. Sinä tiedät, kuka minä olen. Nuo yhteenkytketyt ovat kahleistaan päästettävät!"

Sitten viittasi hän johtajalle ja kuiskutti hänelle: "Mutta nyt ovat silmät pidettävät auki! Tuosta pensaan vieressä olevasta, entisestä päälliköstä, Hoseasta, en minä pidä. Kotiin palattuasi ilmoita itsesi minulle ja kerro miehestä. Jota hiljemmäksi hän on käynyt, sitä syvempään kourasee käteni kukkaroon. Ymmärrätkö?"

Johtaja kumarsi ja ajatteli sen ohessa: "Tarkastaa tahdon kyllä, prinssini, mutta siitäkin tahdon vaaria pitää, ettei kukaan koske myyräini henkeä. Jota vihaisemmat nämä herrat ovat, sitä verisemmät ja kummallisemmat ovat heidän toiveensa! Kuinka moni onkaan tullut samallaisilla esityksillä luokseni! Tuo tuolla vapauttaa noiden kurjain veitikkain jalat ja tahtoo samalla sieluani raskauttaa häpeällisellä murhalla! Siptah on kääntynyt väärän henkilön puoleen! — Hoi, Heten, pussi työkapineineen tänne ja myyräin kahleet pois!"

Sill'aikaa kuin viilat kirahtelivat hiekkakummulla tien ohella ja vangit vapautettiin jalkakahleistaan sekä sitten, vakuuden vuoksi, käsivarret sidottiin yhteen, kulkivat faraon sotajoukot eteenpäin.

Kasana oli kehoittanut prinssi Siptah'ta vapauttamaan noita onnettomia, jotka vietiin kurjuuteen, heidän rautaisesta kuormastaan ja samalla julkisesti tunnustanut, että hänestä oli sietämätöntä nähdä päällikön, joka niin usein oli ollut vieraana hänen huoneessaan, noin julmasti alennettuna. Ylimmäisen papin puoliso oli avustanut hänen anomustaan ja prinssin oli täytynyt myöntyä.

Josua tiesi, ketä hänen ja Efraimin oli kiittäminen tästä suosiosta, ja hän tunnusti sen kiitollisella ilolla.

Hänen käyntiään oli helpotettu, mutta levoton murhe raskautti yhä raskaammin hänen mieltään.

Sotajoukko, joka tuolla kulki, olisi riittänyt viimeiseen mieheen saakka hävittämään kymmenen kertaa suuremman joukon kuin hänen kansalaisensa olivat. Hänen kansansa ja sen mukana hänen isänsä ja Mirjam, joka hänelle oli tuskaa tuottanut, mutta jota hän kumminkin kiitti, että hän oli tien löytänyt, jonka hän jo vankeudessa oli tunnustanut ainoaksi oikeaksi, näkyivät hänestä olevan määrätyt veriseen loppuun; sillä kuinka voimallinen se jumala olikaan, jonka suuruutta naisprofeetta niin palavasti oli ylistänyt ja johonka hän itse hurskaalla ihmetyksellä oli oppinut katsomaan, täytyi harjaantumattomien ja varustamattomien paimenlaumojen varmasti ja pelastuksetta joutua allekynteen taistelussa tämän sotajoukon kanssa. Tämä visseys, jota kukin uusi, eteenpäin kulkeva joukko vain vahvisti, vihloi kovin hänen sieluansa. Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin polttavaa tuskaa, ja se tuli sitäkin suuremmaksi, nähdessään noiden tuhansien tuttuine kasvoineen, joita hän itse vähää ennen oli komentanut, toisen johdolla ohikulkevan. Niitä kukistaakseen, jotka olivat hänen vertansa, menivät he tällä kertaa sotaan. Tämä tuskastutti häntä ja Efraimin käytös antoi hänelle uutta murheen aihetta. Sillä aina Kasanan ilmestymisestä saakka ja hänen välityksestään hänen ja kärsimystovereinsa puolesta oli Efraim jälleen käynyt mykäksi ja katseli levottomasti harhailevin silmin sotajoukon perään tai avaruuteen.

Nyt oli nuorukainenkin kahleista vapautettu ja Josua kysyi häneltä hiljaa, eikö häntä haluttaisi palata omiensa luo auttaakseen heitä noin valtavaa sotajoukkoa vastaan, mutta Efraim vastasi vain: "Eihän näiden sotalaumojen edessä ole muuta neuvoa kuin antautuminen. Mitä on meiltä sitten puuttunut ennen poislähtöä? Sinä olit heprealainen niinkuin hekin ja olet kuitenkin egyptiläisten seassa ollut voimallinen sotapäällikkö, ennenkuin seurasit Mirjamin kutsumusta! Sinun sijassasi olisin toisin menetellyt."

"Ja kuinka sitten?" kysyi Josua jyrkästi.

"Kuinka?" vastasi nuorukainen ja hänen nuoressa sielussaan leimahti tuli. "Kuinka? Olisin jäänyt sinne, missä löytyi kunniata ja mainetta ja kaikkea mikä on kaunista. Suurimmaksi suurista, onnellisimmaksi onnellisista olisit sinä voinut tulla — minä olen sen nähnyt, mutta sinä, sinä tahdoit toisin."

"Koska velvollisuus niin vaati", vastasi Josua vakavasti, "koska en tahdo palvella ketään muuta kuin kansaa, jonka seassa olen syntynyt."

"Kansaako?" kysyi nuorukainen halveksivasti. "Minä tunnen sen ja sinä olet tavannut sen jälleen Succothissa. Köyhät ovat menehtyneitä kurjia, jotka matelevat piiskan edessä; varakkaimmille on karja kalliinta ja kuuluvatko he sukukuntain päämiehiin, niin taistelevat he keskenään. Mikä on silmälle ja sydämelle mieluista, ei tiedä kukaan. Minua kutsuvat he yhdeksi rikkaimmista ja kuitenkin kauhistuttaa minua ajatellessani perittyä isän huonetta, mikä on suurimpia ja parhaimpia. Joka on nähnyt kauniimpaa, hän ei halua sellaista."

Silloin paisui suoni Josuan otsalla ja vihaisin sanoin nuhteli hän poikaa, että hän kielsi oman luontonsa ja luopui kavaltajana kansastaan.

Tässä käski johtaja hänet vaikenemaan, sillä Josua oli korottanut varoittavan äänensä kovemmaksi ja tämä käsky näkyi tuolle uhoittelevalle nuorukaiselle mieluiselta Kun eno, marssin kestäessä, nuhtelevasti katseli häntä kasvoihin elikkä kysyi häneltä oliko hän ajatellut hänen sanojaan, kääntyi hän tyytymättömänä pois ja pysyi mykkänä ja karsaana, kunnes ensimäinen tähti oli noussut ja yövyttiin paljaan taivaan alle sekä jaettiin niukkaa ruokaa vangeille.

Tämän jälkeen kaivoi Josua käsillään itselleen leposijan hiekkaan ja auttoi nuorukaista huolellisesti ja taitavasti valmistamaan itselleen samallaisen.

Efraim hyväksyi tämän vaijeten, mutta kun he vierekkäin lepäsivät ja eno alkoi puhumaan sisarensa pojalle kansansa Jumalasta, jonka apua heidän täytyi toivoa, elleivät vuorikaivoksissa tahtoisi langeta epätoivoon, keskeytti hänet nuorukainen ja huusi hiljaa, mutta jyrkästi:

"He eivät tule viemään minua elävänä kaivantoihin! Parempi kuolla paossa kuin hukkua sellaisessa kurjuudessa!"

Silloin kuiskutti Josua hänelle varoittavia sanoja korvaan ja muistutti häntä uudestaan velvollisuuksistaan kansaansa kohtaan. Mutta nuorukainen pyysi jättämään hänet rauhaan; vaan kohta sen jälkeen kosketti hän enoaan ja kysyi häneltä hiljaa:

"Mitä on heillä mielessään prinssi Siptah'sta?"

"En tiedä, mutta varmaankaan ei mitään hyvää."

"Ja missä on Aarsu, syrialainen, joka on johtanut aasialaisia palkkasotureita, sinun vihollisesi, joka meitä vartioi niin julmalla innolla? Minä en nähnyt häntä toisten joukossa."

"Hän jäi joukkoineen Tanikseen."

"Linnaako vartioimaan?"

"Aivan niin."

"Niin komentaa hän siis monta ja farao luottaa häneen?"

"Korkeimmassa määrässä, vaikka hän tuskin sitä ansaitsee."

"Ja hän on syrialainen ja siis meidän vertamme."

"Kuitenkin on hän enemmän meidän kaltaisemme kuin egyptiläiset, mitä kieleen ja ulkonäköön tulee."

"Minä olisin pitänyt häntä meikäläisenä ja kuitenkin on hän, niinkuin sinäkin olit, yksi ensimmäisistä sotajoukossa."

"Muutkin syrialaiset ja libyalaiset komentavat komeita palkkasoturi-laumoja ja julistaja Ben Mazanalla, eräs hovin etevimmistä — egyptiläiset kutsuvat häntä Ramsekseksi Ran pyhästössä — on heprealainen isä."

"Ei häntä eikä muitakaan halveksittu heidän sukuperänsä vuoksi?"

"Väärin olisi väittää sitä. Mutta mitä tarkoittaa tämä kysymys?"

"En voinut nukkua."

"Ja silloin tulivat tuollaiset ajatukset sinulle? Mutta sinulla on varmaankin jotakin mielessäsi ja jos minä sen oikein selittäisin, niin tuottaisi se minulle tuskaa. Sinä tahdot astua faraon palvelukseen!"

Hetkeksi syntyi vaitiolo molempain välillä. Sitten alkoi Efraim uudelleen ja vaikka hän Josuata puhuttelikin, kuului kuitenkin siltä, kuin olisi hän itsekseen puhunut:

"He tulevat kukistamaan meikäläiset ja jälkeenjääneitä odottaa orjuus ja häpeä. Minun huoneeni on jo turmiolle alttiiksi annettu, ei yhtään päätä komeista laumoistani ole minulle jääpä, ja kullan ja hopean, jonka perin ja jota sanottiin olevan paljon, vievät he mukanaan, sillä sinun isäsi säilyttää sitä, ja kohta on se saaliina joutuva egyptiläisten käsiin. Pitääkö minun nyt, vapaana ollessani, palata kansalaisteni luo ja polttaa tiiliä? Pitääkö minun taivuttaa selkäni ja antaa lyödä ja pahoin pidellä itseäni?"

Silloin kuiskutti Josua hänelle innokkaasti:

"Isiesi Jumalaa on sinun avuksi huutaminen, että hän varjelisi ja suojelisi kansaansa. Mutta jos korkein kuitenkin on päättänyt meikäläisten turmion, ole sitten mies ja opi nuoren sielusi koko voimalla vihaamaan niitä, joiden jalka tallasi sinun omiasi. Pakene silloin syrialaisten luo ja tarjoo heille vahva, nuori käsivartesi, äläkä lepää, ennenkuin olet kostanut niille, jotka vuodattivat kansasi veren ja kytkivät sinut viattomana kahleisiin."

Taaskin syntyi hiljaisuus pitkäksi ajaksi ja Efraimin leposijalta ei kuulunut muuta kuin kolkko, hiljainen huokaus ahdistetusta rinnasta, mutta vihdoin tunkeutui se hiljaa Josuan korviin:

"Kahleet eivät enään rasita meitä, ja kuinka voisin vihata häntä, joka meidät vapautti niistä?"

"Ole Kasanalle kiitollinen", kuiskutettiin hiljaa takaisin, "mutta vihaa hänen kansaansa."

Silloin kuuli Josua, kuinka nuorukainen kierteli itseään kuopassaan ympäri ja kuinka hän syvästi hengitti ja ähki.

Oli yli puoliyön, kasvava kuu seisoi korkealla taivaalla ja uneton vanhempi mies ei lakannut kuuntelemasta nuorukaista, mutta tämä lepäsi hiljaa, vaikka uni häneltä pakeni ja hänen sijaltaan kuului ääni ikäänkuin kiristeleisi hän hampaitaan. Taikka olivatko hiiret eksyneet näille kuiville, kovaa ruskeata ruohoa kasvaville paikoille, suolakorppujen ja autioiden mättäiden välille, nakertaen vankien kovaa leipää?

Sellainen kiristeleminen ja nakertaminen häiritsee unen siltäkin, joka sitä halajaa, mutta Josua tahtoi pysyä hereillä aukaistakseen tuon sovaistuneen silmät; mutta turhaan hän odotti elonmerkkiä sisarensa pojassa.

Vihdoin yritti hän laskea kätensä nuorukaisen olkapäälle, mutta ei tehnyt kumminkaan sitä, huomattuaan kuunvalossa, kuinka Efraim nosti toista käsivarttaan, vaikka ennen, hänen levolle laskettuaan, molemmat kädet olivat lujemmin sidotut yhteen kuin ennen.

Josua tiesi nyt, että nuorukaisen terävät hampaat, jotka olivat nakertaneet siteet poikki, olivat aikaansaaneet tuon äänen, mikä äsken oli häntä hämmästyttänyt, ja oitis ojensi hän itsensä suoraksi ja katsahti ensin ylös ja sitten ympärilleen.

Henkeään pidättäen seurasi tuo vanhempi mies nuorukaisen yritystä ja hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomasti. Efraim mietti pakoa ja ensimäinen askel pakoon oli jo onnistunut! Onnistukoon hänelle seuraavatkin! Mutta hän pelkäsi, että tuo vapautettu tulisi valitsemaan huonon tien. — Tämä nuorukainen oli hänen rakkaan sisarvainajansa ainoa poika, orpopoika, ja sentähden ei hän ollut koskaan saanut nauttia niitä opetuksia, jotka vain äiti voi antaa ja joita uppiniskainen, nuori mieli ainoastaan häneltä ottaa vastaan. Vieraat kädet olivat sitoneet tuon nuoren puun sauvaan ja se oli suoraan kasvanut, mutta äidinrakkaus olisi jalostuttanut sen huolellisesti valituilla keinoilla. Hän oli kasvanut toisen lieden äärellä kuin vanhempien, ja kuitenkin on tämä ainoa oikea koti nuorisolle. Ihmekös sitten, että hän tunsi itsensä vieraaksi omiensa luona?

Sellaisissa ajatuksissa valtasi Josuan syvä sääli ja lisäksi tieto, että hän oli suuressa velassa tälle nuorukaiselle, joka hänen tähtensä, tuodessaan hänelle sanoman, oli joutunut niin suureen onnettomuuteen. Mutta vaikka hän halusikin varoittaa häntä vielä kerran kavalluksesta ja uskollisuuden rikoksesta, ei hän kuitenkaan sitä tehnyt pelosta täten ilmaisevansa hänen aikeitansa. Kukin ääni voi herättää vartijan huomion ja hän otti niin elävästi osaa vapautusyritykseen, ikäänkuin olisi Efraim alkanut sen hänen kehoituksestaan.

Sentähden valvoi hän häntä, vaivaamatta häntä varoituksillaan; olihan elämä opettanut häntä, että hyvää neuvoa useammin ylönkatsotaan kuin noudatetaan ja että ainoastaan oma kokemus on parhain opettaja.

Pian huomasi sotapäällikön harjaantunut silmä tien, jota myöten Efraim, jos onni olisi hänelle myötäinen, pääsisi pakenemaan.

Hiljaa huusi Josua hänelle ja oitis kuiskutti sisarenpoika enolleen: "Minä irroitan siteesi, jos vain kätesi ojennat minulle. Minun käteni ovat vapaat!"

Silloin kirkastuivat Josuan jännitetyt kasvot.

Tämä uppiniskainen poika oli kuitenkin jaloluontoinen ja pani omat aikeensa vaaraan sen hyväksi, joka, jos hän pääsisi pakoon hänen kanssaan, uhkasi estää häntä tieltä, jolla hän nuoruuden haaveilussaan luuli onnen löytävänsä.

Yhdeksäntoista Luku

Josua katseli tarkasti ympärilleen. Vielä oli taivas kirkas, mutta jos pohjatuuli kesti, täytyi pilvien, mitkä näkyivät merestä nousevan, pian sitä peittää.

Ilma oli muuttunut helteiseksi, mutta vartijat pitivät silmänsä auki ja vuorottelivat säännöllisesti toistensa kanssa. Vaikeata oli pettää heidän tarkastavaisuuttaan, mutta aivan Efraimin sijan vieressä, jonka hänen enonsa, tehdäkseen sen mukavammaksi, oli valmistanut loivasti kaltevaa kallioseinää vasten, oli kapea, alas laaksoon ulottuva maanhalkeama ja sen paljailla seinillä loisti valkeita kipsi- ja välkkyviä marianlasi-suonia kuutamossa. Onnistuiko tuon norjan pojan huomaamatta saavuttaa tämä aukko ja ryömiä sitä myöten aina tuolle pitkällä ruohikolla ja erämaan vesakolla reunustetulle suolalammikolle, johonka se päättyi, niin saattaisi hänen yrityksensä, pilven avulla, onnistua.

Tultuaan tähän vakuutukseen mietiskeli Josua yhtä tyyneesti, kuin olisi kysymys matkan suunnittelemisesta joukoilleen, onnistuisikohan hänelle itselleen, saatuaan kätensä vapaaksi, seurata Efraimia, ilmaisematta hänen aikeitaan. Mutta tätä täytyi hänen kieltää; sillä vartija, joka muutaman askeleen päässä heistä milloin istui, milloin astuskeli edes takaisin kallion partaalla, voi kuutamossa helposti huomata nuorukaisen yrityksiä irroittaa hänen lujia siteitään. Sitäpaitsi lähestyi pilvi kuuta ja pimitti sen ehkä ennenkuin tämä työ oli tehty. Niin saattoi Efraim joutua hänen tähtensä vaaraan, estyä käyttämästä ainoata onnellista silmänräpäystä pelastuakseen. Ja eikö olisi ollut iljettävin kaikista rikoksista, tuossa epätietoisessa toivossa päästä itse pakoon sulkea vapauden tie siltä, jonka luonnollinen suojelija hän oli? Niinpä kuiskasi hän Efraimille: "Minä en saata sinua seurata. Laskeudu oikealla kädelläsi olevan halkeaman kautta alas suolalammikolle. Minä pidän vartijoita silmällä. Kohta kun pilvi peittää kuun ja minä hiljaa yskäsen, niin lähde silloin. Jos onnistut, niin liity kansaan. Tervehdä vanhaa isääsi, vakuuta häntä rakkaudestani ja uskollisuudestani ja sano hänelle, mihinkä minä viedään. Noudata hänen ja Mirjamin neuvoa, se on paras. Pilvi lähestyy kuuta, eikä nyt sanaakaan enään!"

Kun Efraim kuitenkin hiljaa pyysi häntä ojentamaan hänelle kahlehditut käsivartensa, käski hän häntä vaikenemaan ja niin pian kuin kuu pimeni ja vartija, joka astui edes takaisin heidän yläpuolellaan, alkoi puhua erään toisen kanssa, joka oli tullut vaihtamaan häntä, yskähti Josua ja kuunteli tykyttävällä sydämellä ja pidätetyllä hengähdyksellä ulos yöhön ja alas rotkoon.

Ensin kuuli hän hiljaista rapinaa, ja valkean valossa, jota vartijat ylläpitivät mäen kukkulalla turvaksi petoeläimiä vastaan, huomasi hän Efraimin sijan tyhjäksi.

Nyt henkäsi hän syvään, sillä rotko oli varmaankin ottanut pojan suojaansa Mutta vaikka hän sitten teroittikin kuulonsa seuratakseen pojan ryömimistä eli liukuamista, ei hän kuitenkaan kuullut muuta kuin vartijain askeleita ja puhetta.

Mutta hän käsitti vain heidän puheensa kaikua eikä sisältöä, niin tarkasti oli hänen kuulonsa kiinnitetty pakolaisen retkeen. Kuinka notkeasti ja millä varovaisuudella mahtoikaan tuo norja veitikka liikkua!: Vielä oli hän rotkossa ja nyt näytti kuin kuu voitollisesti taistelisi pilvien kanssa, ja kun sen hopeainen puolisko kerran jakoi nuo raskaat mustat esiriput, mitkä peittivät sen ihmissilmiltä ja sen valo kuvasteli niinkuin solakka loistava patsas tuossa liikkumattomassa suolalammikossa, tuli väijyvälle Josualle mahdolliseksi nähdä mitä alhaalla tapahtui; mutta ei hän huomannut mitään, mikä olisi ollut ihmisellisen olennon kaltaista.

Olikohan pakolaiselle sattunut jotakin estettä, rotkossa? Pidättiköhän häntä joku kallionlohkare tai pohjattomuus pimeässä syvyydessään? Olikohan — ja tätä ajatellessaan luuli hän sydämensä lakanneen tykyttämästä — olikohan tuon pohjattomuuden syvyys niellyt pimeässä haparoivan?

Kuinka kaipasikaan hän nyt hiljaisintakin ääntä tuolta rotkosta. Tämä hiljaisuus oli kauhea. Mutta nyt! Oi, että nyt olisi ollut hiljaa! Nyt kuului rotkosta putoavien kivien kolina ja vieriävän maan rohina hiljaisessa yössä. Taaskin pilkisti kuunvalo pilvien raosta esiin ja Josua huomasi lammikon äärellä elävän olennon, joka enemmän oli eläimen kuin ihmisen kaltainen; sillä se näkyi ryömivän neljällä jalalla. Ja nyt purskahti vesi vilahtaen ylös. Olento tuolla alhaalla oli juossut lammikkoon. Sitten nieli pilvi jälleen yön lampun ja kaikki oli ylt'ympäri pimeätä.

Syvästi hengittäen sanoi hän itsekseen, että hän oli nähnyt pakenevan Efraimin ja että hän, tulkoon mitä tahansa, oli päässyt hyvän matkan vainoojiensa edelle.

Mutta nämät eivät levänneet eivätkä antaneet pettää itseänsä, sillä vaikka Josua, viedäkseen heitä harhaan, oli huutanut kovalla äänellä: "Schakaali!", päästivät he kumminkin kimeän vihellyksen, joka herätti heidän nukkuvat kumppaninsa. Vähän myöhempään seisoi johtaja palavalla kekäleellä hänen edessään, valaisi häntä kasvoihin ja hengitti helpommin huomattuaan hänet. Turhaan ei ollut hän sitonut häntä kahdesti; sillä kotona olisi hän saanut kärsiä, jos tämä mies olisi pakoon päässyt.

Mutta johtajan koetellessa vangin käsivarsissa olevia siteitä lankesi palavan kekäleen loimu, mikä häntä tässä valaisi, pakolaisen jättämälle sijalle. Siellä olivat vielä ikäänkuin pilkaksi nuo rikkinakerretut siteet; mutta johtaja otti ne ylös, heitti ne jälkeenjääneen jalkoihin, vihelsi alinomaa pilliinsä ja huusi sitten: "Paennut! Heprealainen! Tuo nuori kiharatukkainen!"

Välittämättä sen enempää Josuasta alkoi hän sitten ajamaan takaa. Harmista hengästyneenä antoi hän käskyn toisen perään, mitkä kaikki käsitettiin ja toteltiin.

Sill'aikaa kuin muutamat vartijat kokosivat vangit yhteen, lukivat ja sitoivat ne nuorilla kiinni toisiinsa, haki heidän päällikkönsä toisten ja koirien kanssa pakolaisen jälkiä.

Josua näki, kuinka hän antoi noiden viisaitten eläinten haistella Efraimin rikkinakerrettuja siteitä ja hänen sijaansa, ja kuinka he sitten syöksivät rotkoon. Kiivaasti hengittäen huomasi hän sittemmin, kuinka he melkoiseksi ajaksi jäivät sinne, ja vihdoin, sill'aikaa kuin kuu hajoitti enemmän ja enemmän pilviä, hyökkäsivät he rotkosta esiin ja riensivät suolalammikolle. Hän piti onnena, että Efraim oli kahlannut sen lävitse, käymättä sen ympäri; sillä koirat kadottivat sen rannalla jäljet, ja minuutti kului minuutin perästä, jolloin johtaja noiden innokasten eläinten kanssa, jotka painoivat kuononsa pakolaisen jälkiin, seurasi rantaa viedäkseen heidät jälleen oikeille jäljille. Nyt ilmaisi heidän äänekäs, iloinen haukuntansa, että he taaskin olivat jäljillä. Mutta vaikka he pakolaista vainoisivat ja saavuttaisivatkin hänet, niin ei tarvinnut tuon vangitun sotilaan enää pahinta peljätä, sillä Efraim oli päässyt hyvän matkan vainoojainsa edelle. Kuitenkin tykytti hänen sydämensä hyvin kiivaasti ja aika tuntui hänestä pysähtyneen, kunnes johtaja palasi uupuneena ja toimittamattomin asioin.

Tosin ei olisi tuo vanhempi mies koskaan voinut saavuttaa keveäjalkaista nuorukaista, mutta molemmat nuorimmat ja nopeimmat vartijat lähetettiin pakolaisen perään. Johtaja kertoi itse siitä iljettävällä pilkalla.

Tuo ystävällinen mies oli ikäänkuin muuttunut; sillä hän piti tapausta korjaamattomana häpeänä, jopa onnettomuutenakin.

Se, joka schakaali-huudollaan oli yrittänyt häntä eksyttää, oli varmaankin ollut pakolaisen apurina! Prinssi Siptah'iakin, joka oli sekoittanut itsensä hänen virkansa velvollisuuksiin, sadatteli hän kovaäänisesti. Mutta sellaista ei tulisi enää tapahtumaan ja hän tahtoi antaa koko joukkonsa tuntea, mitä Efraim'in kautta oli hänelle tapahtunut. Sentähden panetti hän vangit uudelleen kahleisiin, entisen sotapäällikön antoi hän kytkeä yskivän ukon kanssa yhteen ja vankien seisoa rivissä valkean edessä, kunnes aamu koitti.

Josua ei löytänyt mitään vastausta kysymyksiin, joita tuo uusi kahlekumppani teki hänelle; sillä ahdistetulla sydämellä odotti hän takaa-ajajain palausta. Sillävälin koetti hän koota ajatuksensa rukoukseen ja laski oman ja paenneen pojan kohtalon Jumalan käsiin, joka oli hänelle vakuuttanut apuaan. Hyvin usein häiritsi häntä johtaja raa'alla tavallaan purkaen vihaansa hänelle.

Mutta mies, joka ennen oli komentanut tuhansia, antoi tyynesti kaiken tämän tapahtua ja pakotti itseänsä sitä vastaanottamaan niinkuin poistamatonta kärsimystä rakeista tai sateesta; niinpä hän tuskin voi salata iloansakaan, kun monet takaa-ajamiseen lähetetyt vartijat, auringon laskun jälkeen, palasivat hengästyneinä ja hajalla hapsin, tuomatta muuta mukanaan kuin toisen koiran murskaantuneella päällä.

Nyt ei ollut johtajalla muuta neuvoa kuin ilmoittaa tapauksesta Etham-linnoituslinjan ensimäiseen linnaan, minkä ohitse vangit jo olivat kulkeneet, ja tähän suuntaan ajettiin nyt vangitkin.

Efraimin pa'osta alkain olivat vartijat käyneet kovemmiksi. Kun he päivää ennen olivat sallineet noiden onnettomien kulkea hitaasti eteenpäin, pakottivat he tänään heidät mitä suurimpaan kiireesen. Sen ohessa oli ilmakin helteinen ja paahtava aurinko taisteli ukkospilvien kanssa, mitkä pohjassa kokoontuivat suuriksi kasoiksi.

Josuan kaikenlaisiin ponnistuksiin tottunut ruumis kesti tämän nopean marssin vaivoja, mutta hänen heikko kahletoverinsa, joka oli harmahtunut kirjoitustuvassa, vaipui usein kokoon ja jäi vihdoin hänen viereensä makaamaan.

Silloin oli johtaja pakotettu asettamaan tuon onnettoman aasin selkään ja kytkemään erään toisen Josuan kanssa yhteen. Hän oli edellisen veli, kuninkaan tallin tarkastaja, roteva egyptiläinen, joka vietiin vuorikaivoksiin siitä onnettomasta syystä, että hän oli valtiorikkojan lähin sukulainen.

Tämän voimakkaan kahlekumppanin kanssa oli helpompi vaeltaa ja Josua kuunteli häntä osaa-ottavaisesti ja koetti häntä lohduttaa, kun hän hiljaisella äänellä uskoi Josualle ikäväänsä ja valitti hänelle, kuinka raskaalla mielellä hän jätti vaimon ja lapsen hätään ja kurjuuteen. Kaksi poikaa oli häneltä kuollut ruttoon ja häntä suretti, että hän oli estetty pitämästä huolta heidän hautaamisestaan, sillä nyt olivat hänen lemmikkinsä häneltä kadotetut sekä tässä maailmassa että ijankaikkisuudessa.

Toisessa lepopaikassa tuli tuo murheellinen isä avomielisemmäksi. Kostonhimo täytti hänen sielunsa ja samat tunteet otaksui hän tuolla ankaran näköisellä toverilla olevan, sillä hän huomasi hänen korkeammalta asemalta joutuneen onnettomuuteen. Entisellä tallien tarkastajalla oli käly, joka kuului faraon jalkavaimojen joukkoon, ja hänen ja oman vaimonsa kautta oli hän saanut kuulla, että suljettujen huoneessa suunniteltiin salaliittoa kuningasta vastaan. Hän luuli myöskin tietävänsä, kenenkä naiset aikoivat asettaa Menepteh'n sijaan.

Kun Josua katseli häntä kysyvästi ja epäilevästi, kuiskutti hän hänelle: "Siptah, kuninkaan orpana, ja hänen korkea äitinsä ovat salaliittolaisten johtajina. Päästyäni vapaaksi olen sinuakin muistava, sillä kälyni ei suinkaan minua armahda."

Sitten pyysi hän tietää, miksi Josuaa vietiin vuorikaivoksiin, ja hän tunnusti suoraan, kuka hän oli. Mutta kun egyptiläinen sai tietää, että hän oli heprealaisen kanssa kytketty yhteen, repi hän raivossaan kahleita ja kirosi kohtaloaan. Hänen vihansa lannistui kuitenkin pian tuon ihmeteltävän tyyneyden edessä, jolla hänen onnettomuus-toverinsa kärsi raskaintakin, ja Josualle oli mieluista, että tuo toinen enään harvemmin kiusasi häntä valituksilla ja kysymyksillä.

Monta tuntia sai hän nyt tästälähin häiritsemättä kulkea eteenpäin ja mielensä mukaan järjestää ajatuksiaan sekä selvittää itselleen noita suuria uusia tunteita, mitkä viimeksi kuluneina päivinä olivat valloittaneet hänen sieluansa, ja viihdyttää itseänsä uudessa kauheassa tilassaan.

Tämä hiljainen ajatteleminen ja vaipuminen itseensä teki hänelle hyvää ja ensi yön aikana vahvisti häntä syvä, virvoittava uni.

Kun hän heräsi, seisoivat laskevat tähdet vielä taivaalla ja muistuttivat häntä sykomorista Succothissa ja tuosta seurauksista rikkaasta aamusta, jolloin Mirjam oli voittanut hänet Jumalalleen ja kansalleen. Hänen päällään kaareili loistava taivaslaki ja niin selvästi ei hän ollut koskaan tuntenut korkeimman läsnäoloa. Hän uskoi hänen ääretöntä voimaansa ja ensikerran nousi hänessä toivo, että voimallinen, joka oli luonut taivaan ja maan, voisi löytää keinoja pelastaaksensa kansan, jonka hän oli omakseen tehnyt, egyptiläisen sotajoukon legiooneista.

Rukoiltuaan hartaasti Jumalaa levittämään suojelevan kätensä noiden voimattomien joukkojen yli, jotka kuuliaisina hänen käskylleen olivat jättäneet niin paljon taaksensa ja niin luottavasti olivat lähteneet epätietoista tulevaisuutta kohti, ja suljettuaan vanhan isänsä, jota ei hän itse voinut puolustaa, hänen erityiseen suojelukseensa, valtasi ihmeellinen rauha hänen sielunsa.

Vartijain huuto, kahleitten kalina, hänen kurjat onnettomuustoverinsa, jopa kaikki, mikä häntä ympäröi, muistutti häntä kohtalosta, mikä häntä odotti. Tukahduttavassa, kuumassa, rintaa ahdistavassa kaivosluolassa, puuttuen iloa hengittää vapaata ilmaa ja nähdä auringon valoa, kahleitten rasittamana, lyötynä ja häväistynä, nälkääntyneenä ja janoisena, henkeä ja ruumista näännyttävässä yksitoikkoisuudessa ollen päivät ja yöt, tulisi hän harmahtumaan orjatyössä ja kuitenkaan ei jättänyt häntä silmänräpäykseksikään tuo luottava usko, että tämä kauhea kohtalo olisi ennemmin määrätty jokaiselle muulle kuin hänelle ja että jotakin täytyi tapahtua hänen pelastuakseen siitä.

Marssin kestäessä itää kohti, mikä alkoi aamuhämärässä, kutsui hän tätä kallionlujaa uskallusta hulluudeksi, ja kuitenkin koetti hän pitää siitä kiinni, ja se onnistuikin hänelle.

Erämaan lävitse kulki tie ja muutaman tunnin nopean marssin jälkeen saapuivat he ensimäiseen, niinkutsuttuun "Setin linnaan." He olivat kirkkaassa erämaan ilmassa jo kauvan nähneet sen niin lähellä edessään, niinkuin se olisi ollut ampumamatkan päässä.

Ilman palmua, ilman pensasta läheisyydessään kohosi se autiosta, kivisestä hiekkaperästä puupylvästöineen, vallineen, loivine muurineen, leveine laakeine kattoineen, mitkä vilisivät varustetuista sotilaista. Nämät olivat saaneet tietoja Pithomista, että heprealaiset aikoivat murtautua linnoitusrivin lävitse niemekkeellä, ja niin oli lähestyviä vankeja alussa pidetty poisvaeltavien etujoukkona.

Vahvojen etuvarustuksien huipuista, jotka ryntäystelineitten estämiseksi kohosivat loivista muureista kaikilla puolin, katselivat sotilaat lähestyviä vankeja. Joutsiampujat olivat pistäneet nuolen viineen, sillä tornista oli huomattu, kuinka vähälukuinen tuo lähestyvä joukko oli, ja eräs lähettiläs oli jo jättänyt asehuone-everstin kirjoituksen, joka valtuutti linnan päällikköä jättämään vapaan kulun vangituille.

Nyt avattiin vangeille pylvästöportti ja päällikkö salli heidän laskeutua hehkuvalle kivipermannolle tässä huoneessa.

Täältä ei voinut kukaan päästä pakoon, vaikka vartijatkin poistuivat, sillä korkean aitauksen yli oli vaikea päästä, ja linnoituksen katolta ja muurivaruksien ristikkojen läpi saavuttaisivat heittoaseet pakolaisen.

Entiseltä sotapäälliköltä ei jäänyt huomaamatta, että kaikki oli täällä valmistettu vihollisen torjumiseksi, niinkuin sodassa ainakin. Kukin mies oli paikallaan ja suuren vaskisen pyörölevyn vieressä tornissa seisoivat vartijat, raskaat palikat käsissään, kumauttaakseen niillä levyyn odotettujen vastustajien lähestyessä, sillä vaikk'ei puuta eikä huonetta silmänkantaman päässä ollut näkyvissä, kuului kuitenkin metallilevyn kaiku Etham-linjan lähimpään linnoitukseen ja varoitti sen väkeä tai kutsui sitä esiin.

Tulla lähetetyksi tähän yksinäiseen erämaahan ei ollut mikään rangaistus, vaan onnettomuus, ja sotajoukon johtajat pitivät siitä huolta, etteivät samat joukot koskaan pitkäksi aikaa jääneet erämaahan.

Josuakin oli aikaisempina aikoina ollut päällikkönä etelän etäisimmässä linnoituksessa, jota kutsuttiin etelän Migdoliksi; sillä kukin erityinen linnoitus kantoi Migdolin nimeä, mikä semiläisten kielessä merkitsee linnatornia.

Täällä odotettiin yhä vielä hänen kansalaisiaan, ja että Moses olisi vienyt kansan Egyptiin takaisin, ei ollut luultavaa. Sen täytyi siis olla jäänyt Succothiin tai kääntynyt etelään. Mutta siellä lainehtivat "karvaat järvet" ja "ruokomeri", ja kuinka voivat heprealaisten joukot läväistä noita syviä vesiä?

Josuan sydän sykki arasti tätä ajatellessaan ja hänen pelkonsa saikin nopean vahvistuksen; sillä hän kuuli, kuinka linnan päällikkö ilmoitti vankien kuljettajalle, että heprealaiset olivat useampia päiviä sitten lähestyneet linnoituslinjaa, mutta pian, ja ennenkuin he vielä olivat joutuneet linnaväen kanssa tekemisiin, kääntyneet etelää kohti. Siitä aikain näytti siltä kuin harhailisivat he Pithomin ja ruokomeren välillä olevassa erämaassa ympäri. Kaikkea tätä oli kerrottu Tanikseen, mutta kuninkaan oli täytynyt lykätä sotajoukon lähtö siksi kuin seitsemän suurta surupäivää perintöruhtinaan kuoleman johdosta oli ohitse. Tämä olisi voinut ulosvaeltajille olla hyödyksi; mutta nyt oli kirjekyyhkysellä saatu tietää, että nuo sovaistuneet leiriytyivät Pihahiroth'in luona, ei kaukana ruokomerestä. Niinpä olisi sotajoukolle helppo asia ajaa heitä, niinkuin karjaa, veteen, sillä muihin suuntiin ei ollut mahdollista päästä pakoon.

Tyytyväisyydellä oli vankien kuljettaja seurannut tätä kertomusta; sitten kuiskasi hän muutaman sanan linnan päällikölle ja osoitti sormella Josuaa, joka jo kauvan sitten oli hänet tuntenut sotatoverikseen, joka hänen joukoissaan oli komentanut yli sataa miestä ja jolle Josua oli osoittanut monta hyvää työtä. Kurjassa tilassaan tunsi hän vastenmielisyyttä muistuttaa tuota entistä käskyläistään, joka oli hänen velallisensa persoonastaan; mutta linnanpäällikkö punastui hänet nähdessään, kohautti olkapäitään tavalla, mikä ilmaisi hänen surkutteluaan Josuan onnettomuudesta ja että hänen oli mahdotonta tehdä mitään hänen hyväkseen, ja sitten huusi hän niin kovasti, että Josuan täytyi sitä kuulla: "Sääntö on kieltää puhumasta valtiovankien kanssa, mutta minä olen tuntenut tämän miehen parempina aikoina ja minä lähetän sinulle viiniä, jota minä pyydän sinua jakamaan hänen kanssaan".

Kun hän vihdoin vankien kuljettajan kanssa lähestyi porttia ja tämä huomautti, että Josua vähemmin ansaitsi sellaista suosiota kuin heikommat vangeista, koska hän pakolaista, josta hän oli puhunut, oli pakoon auttanut, tarttui linnanpäällikkö hiuksiinsa ja lausui:

"Minä olisin mielelläni osoittanut hänelle jonkinlaista ystävyyttä, vaikka hän vielä on minulle monenmoista velkaa; mutta jos seikka on sellainen hänen kanssaan, niin jätämme mieluummin viinin sikseen; te olette jo muutoinkin kyllin kauvan levähtäneet!"

Harmissaan kehoitti nyt vankien kuljettaja lähtöön ja vei tuon onnettoman joukon syvempään erämaahan kohti vuorikaivoksia.

Tällä kertaa kulki Josua kumarruksissa. Koko hänen olentonsa kohosi onnettomuutta vastaan tulla tänä ratkaisevana aikana kuljetuksi läpi erämaan, kaukana kansastaan ja isästään, joiden tiesi olevan suuressa vaarassa. Hänen johtonsa alla olisivat vaeltajat ehkä löytäneet jonkun neuvon. Hän puristi nyrkkiään ajatellessaan kytkettyä ruumistaan, mikä esti häntä kansalaistensa hyväksi käyttämästä mitä hän hengessään mietti, mutta kuitenkaan ei hän kadottanut rohkeuttaan, ja niin usein kuin hän itsekseen sanoi kansan olevan hukassa ja täytyvän tässä taistelussa joutua allekynteen, kuuli hän sisällisellä korvalla tuon uuden nimen, minkä Jumala oli hänelle antanut, ja tässä leimahti viha ja ylenkatse kaikkia vastaan, mikä oli egyptiläistä, täyteen liekkiin, jolle päällikön käytös antoi uutta virikettä. Koko hänen olentonsa oli kauheimmassa häiriössä, ja kun vankien kuljettaja huomasi hänen hehkuvat poskensa ja hänen silmäinsä kolkon näön, luuli hän tämän vahvan miehen kuumeen kouristamaksi, jonka uhriksi niin monet vangit marssin kestäessä olivat joutuneet.

Kun tuo onneton joukko pimeän tullessa etsi yölepoa keskellä erämaata, riehui ja raivosi Josuan sydän, ja mitä hänen ympärillään tapahtui, soveltui hyvin yhteen hänen sielunsa levottomuuteen, sillä mustat pilvet olivat taas nousseet pohjoisesta ja mereltä päin, ja ennenkuin salamia ja ukkonen murtausivat esiin ja sade syöksi tulvillaan alas, vierittivät ja ajoivat ulvovat ja vinkuvat tuulenpuuskat suuria joukkoja kuumaa hiekkaa levähtävien vankien ylitse.

Sittenkuin paksut pölykerrokset olivat olleet heidän peittonaan, tulivat lammikot ja lätäköt heidän vuoteikseen. Vartijat olivat sitoneet heidät käsivarsista ja jaloista yhteen ja pitelivät, sateesta märkinä ja vapisevina, nuorain päitä käsissään; sillä musta niinkuin heidän valkeansa hiilet, jonka rankkasade oli sammuttanut, oli tämä yö, ja kuka olisi voinut seurata pakenevaa sellaisessa pimeydessä ja Jumalan ilmassa.

Mutta Josua ei ajatellut salaista pakoa. Sill'aikaa kuin egyptiläiset vapisivat ja vaikeroivat, luullen kuulevansa Sethin jyrisevää ääntä, ja sokaisevat tulisoihdut leimahtelivat pilvistä, tunsi hän vain vihastuneen Jumalan läheisyyden, jonka kiivaus ja viha oli hänenkin. — Hän tunsi itsensä hänen kaikkia murtavan kaikkivaltiaisuutensa todistajaksi ja ylpeämpänä kohosi hänen rintansa, kun hän itsekseen kertoi olevansa kutsuttu kantamaan valtavista valtavimman miekkaa.

Kahdeskymmenes Luku.

Myrsky, mikä nousi pimeän tullessa, kohosi niemekkeenkin ylitse. Järvet kävivät korkeissa laineissa ja ruokomeri, joka lykkäsi siihen etelästäpäin poukaman, niinkuin iilin tuntosarvet, oli aivan raivoissaan.

Tuonnempana pohjoisessa, missä faraon sotajoukko etelän Migdolin, Etham-linjan vahvimman linnoituksen, suojaan oli leiriytynyt, tuiskusi myrskyn pyörittämä hiekka ilmassa ja kuninkaan ja etevämpien korttelissa olivat vasarat alituisessa liikkeessä, joilla telttapylväitä lyötiin syvempään maahan; sillä tuulen tempomat peitot, villa- ja pellavakankaat, mitkä muodostivat faraon ja hänen seurueensa liikkuvat asunnot, uhkasivat nykäistä tukevia pylväitä irti.

Pohjassa riippui mustia pilviä, mutta kuu ja tähdet olivat usein näkyvissä ja toisinaan välähti kaukainen salama pimeydessä. Taivaan vesi näkyi tänään välttävän tätä sateetonta maankaistaletta ja kaikkialla loimusi nuotioita, joita sotilaat taajoissa, kaksinkertaisissa piireissä ympäröivät, ikäänkuin elävänä suojana, estääkseen myrskyn hajoittamasta heitä toisistaan.

Vartijoilla oli raskas palvelus; sillä vaikka ilma oli tukahduttava, huolimatta pohjatuulesta, puhalsi se kuitenkin täysillä palkeilla ja tuprutti aina uutta hiekkaa kasvoihin.

Leirin pohjoisimmalla portilla astui ainoastaan kaksi vartijaa, väijyen edes ja takaisin, mutta ne olivat kylläksi, sillä pahan ilman tähden ei ollut ketään näkynyt, joka olisi pyytänyt päästä ulos tai sisään. Vasta kolme tuntia auringonlaskun jälkeen ilmestyi eräs solakka, nuori mies, puoleksi poika, puoleksi nuorukainen, joka vakavin askelin lähestyi vartijoita näyttääkseen heille lähettilään merkkiä ja kysyäkseen heiltä prinssi Siptah'n telttiä.

Hänellä näkyi olleen vaivalloinen matka, sillä hänen paksut, mustat hiuksensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen jalkansakin olivat pölyllä ja kovettuneella savella peitetyt. Kuitenkaan ei hän herättänyt mitään epäluuloa; sillä hänellä oli itsetietoisen, vapaan ryhti, hänen lähettiläsmerkkinsä parhaimmassa järjestyksessä ja näyttämänsä kirje oli todellakin osoitettu prinssille. Eräs jyvävarastojen kirjuri, joka toisten virkamiesten ja alapäällikköjen kanssa istui lähimmän nuotion ääressä, oli sen vahvistanut.

Kun nuorukaisen ulkonäkö miellytti useimpia ja hän tuli Taniksesta ja toi ehkä uutisia, tarjottiin hänelle paikka ja osa ateriasta nuotion ääressä; mutta hänellä oli kiire.

Kiittäen epäsi hän tarjouksen, vastasi kysyville lyhyesti ja nopeasti ja pyysi lepääviltä liehtaria. Sellainen annettiinkin hänelle viipymättä. Mutta pian sai hän nähdä, ettei ollutkaan aivan helppo päästä, kuningasperheesen kuuluvan henkilön luo; sillä faraon, hänen sukulaisensa ja arvomiesten teltat olivat erityisessä, raskasaseisten kilvillä aidatussa paikassa, leirin keskustassa, ja kun hänen piti astua tälle paikalle, neuvottiin hän toisesta toiseen ja hänen lähettiläsmerkkinsä ja prinssin kirje tarkastettiin moneen kertaan. Hänen liehtarinsakin lähetettiin takaisin ja hänen sijaansa astui eräs korkea herra, jota kutsuttiin kuninkaan silmäksi ja korvaksi, ja joka rupesi työskentelemään kirjeen sinetin kanssa. Lähettiläs pyysi kuitenkin jyrkästi sitä takaisin saadakseen ja niinpian kuin hänellä taaskin oli se kädessään ja hänelle osoitettiin kahta toisensa vieressä seisovaa, myrskyssä heiluvaa telttaa, joista toisessa majaili prinssi Siptah, toisessa Kasana, Hornecht'in tytär, jota hän oli kysynyt, kääntyi hän sen hovimiehen puoleen, joka astui ensimäisestä teltasta ulos, näytti hänelle kirjoituksen ja pyysi häntä viemään hänet prinssin luo. Mutta hovimies tarjoutui hänen sijassaan viemään kirjeen herralle, jonka hovimestari hän oli ja Efraim — sillä hän oli lähettiläs — oli valmis siihen suostumaan, jos hän oitis toimittaisi hänelle pääsyn nuoren lesken luo. Hovimestari näkyi suuresti huolehtivan saadakseen kirjoituksen käsiinsä ja tarkasteltuaan Efraimia kiireestä kantapäähän saakka kysyi hän, tunsiko hän Kasanan, ja kun toinen tämän myönsi ja lisäsi itsellään olevan suullisen sanoman, sanoi egyptiläinen hymyillen: "Hyvä sitten, mutta sellaisilta jaloilta täytyy meidän suojella mattojamme ja sinä näyt minusta muutoinkin väsyneeltä ja tarvitsevasi jotakin vahvistavaa. Seuraa minua!"

Sitten vei hän hänet pienen teltan luo, jonka edustalla eräs vanha orja ja eräs toinen, joka tuskin oli päässyt lapsuuden vuosistaan, istuivat valkean ääressä ja lopettivat ehtooateriansa valkosipuli-kimpulla. Nähtyään herransa kavahtivat he pystyyn, mutta hän käski vanhuksen pesemään lähettilään jalat, nuoremman taas pyytämään hänen nimessään lihaa, leipää ja viiniä prinssin keittäjiltä. Sitten vei hän Efraimin telttaansa, jota lyhty valaisi, ja kysyi häneltä kuinka hän, joka ei näkynyt olevan orja eikä halpa-arvoinen poika, oli saanut niin kurjan näön. Siihen vastasi lähettiläs, että hän tiellä oli sitonut erään pahasti loukkaantuneen haavoja helmansa yläliepeellä ja nyt kopeloi hovimies oitis säiliötään ja ojensi hänelle hienon liinasen.

Efraimin vastaus, joka todellakin oli lähes totta, oli antanut hänelle niin vähän ajatuksen aihetta ja kuulunut niin suoralta, että hovimestari uskoi sen ja tämän hyvyys näkyi Efraimista ansaitsevan kaikkea kiitosta, jonka vuoksi ei hän myöskään sanonut vastaan, kun hovimestari, sinettiä rikkomatta, harjaantuneella kädellä, käsitteli kokoonkäärittyä papyruskääröä, eroitti toisistaan yksityisiä lehtiä ja kurkisteli aukkoihin nähdäkseen kirjeen sisältöä. Samalla leimahtivat hovimiehen ympyriäiset silmät kirkkaasti ja nuorukaisesta näytti, niinkuin olisivat tämän miehen kasvot, mitkä ensin täyteläisyydessään ja siloudessaan näkyivät kuvastavan suurta sydämen hyvyyttä, kissan kasvojen näköiset.

Kohta kun hovimestari oli päättänyt tehtävänsä, kehoitti hän nuorukaista vahvistamaan itseänsä kaikessa levossa ja esiintyi vasta sittenkun Efraim hyvin puhdistettuna, uudella liinaisella siteellä nilkkainsa ympäri ja voidelluilla, lemuavilla hiuksilla, oli kurkistanut peiliin ja juuri oli panemaisillaan leveän kultaisen rannerenkaan käsivartensa ympäri.

Tässä oli hän viipynyt hyvän aikaa; sillä hän tiesi menevänsä suuria vaaroja kohti; mutta tämä rengas oli hänen ainoa kallis omaisuutensa ja vankeudessa ollessaan oli hänellä ollut vaivaa salata se liepeensä alla. Hänellä voi vielä olla siitä hyötyäkin; mutta; pannessaan sen päälleen enensi hän vaaraa tulla tunnetuksi.

Mutta oma kuva, minkä hän peilissä näki, turhamaisuus ja toivo olla Kasanalle mieliksi voittivat varovaisuuden ja järkevän harkinnan, ja pian kimalteli hänen käsivarrellaan tuo leveä, kallis koristus.

Hovimestari seisoi hämmästyneenä tuon kauniin, ylevän ja ylpeästi katselevan nuorukaisen edessä, joksi tuo halpa lähettiläs niin pian oli muuttunut, ja hänen huulilleen tunkeutui kysymys, kuuluisiko hän Kasanan sukulaisiin, ja kun se kiellettiin, mitä sukua hän oli.

Silloin katsahti Efraim hetkisen maahan epäröiden ja pyysi sitten egyptiläisiä säästämään häneltä vastauksen, kunnes hän oli puhunut Hornechtin tyttären kanssa.

Toinen katseli häntä, päätään pudistellen vielä kerran, mutta enempää ei hän tiedustellut, sillä mitä hän kirjeestä oli urkkinut, oli salaisuus, mikä sen tiettävälle saattaisi tuottaa kuoleman, ja tuo ylevä, nuori lähettiläs oli varmaankin jonkun mahtavan miehen poika, joka kuului hänen herransa, prinssi Siptah'n salaliittolaisiin.

Vahvassa, rehevässä ruumiissaan tunsi hovimies väristyksen ja myötätuntoisuudella ja kunnioituksella katseli hän nyt tuota kukoistavaa ihmistaimea, joka niin nuorena antautui vaarallisiin yrityksiin.

Hänen herransa oli tähän saakka ainoasti viittailemalla vetänyt hänet salaisuuteen ja vielä olisi ollut mahdollista hänelle erottaa oman kohtalonsa hänen kohtalostaan. Jos hän tämän teki, niin odotti häntä murheeton vanhuus, mutta jos hän seurasi prinssiä ja tämän aikeet onnistuivat, kuinka korkealle voisi hän kohotakaan! Peljättävä ja seurauksista rikas oli valinta, minkä eteen hän, monen lapsen isä, näki itsensä asetetuksi. Otsa hikisenä ja kykenemätönnä selvästi ajattelemaan vei hän Efraimin Kasanan teltan eteen ja riensi sitten herransa luo.

Keveässä paalurakennuksessa, verhottuna raskailla kirjavilla kankailla, missä nuori leski asui, oli hiljaisuus vallalla.

Kovasti tykyttävällä sydämellä lähestyi Efraim sisäänkäytävää, ja kun hän vihdoin rohkaisi itsensä ja nosti maahan kiinnitetyn esiripun, jota tuuli puhalsi niinkuin purjetta, katsoi hän pimeään huoneesen, johonka oikealta ja vasemmalta puolelta liittyi samallainen. Toisessa oli yhtä pimeä kuin keskimmäisessäkin; mutta oikeanpuoleisesta loisti monen ra'on läpitse liehuva valo. Teltta oli kolmijakoinen tasaisella katolla, joita hän jo usein oli nähnyt, ja tuossa valaistussa huoneessa oli varmaankin se, johonka hän tunsi itsensä vedetyksi.

Ettei joutuisi uuden epäilyksen alaiseksi, täytyi hänen voittaa arkamaisuutensa, ja jo oli hän kumartunut ja vetänyt takaisin silmukan, millä esirippu oli kiinnitetty hakoihin maassa, kun valaistun huoneen ovi aukeni ja eräs naisolento astui pimeään keskihuoneesen.

Oliko se Kasana? Uskaltaisiko hän puhutella häntä? Se täytyi tapahtua!

Kokoon puristetuin käsin ja syvästi hengittäen rohkaisi hän itsensä, niinkuin olisi kysymys hiipiä kutsumattomille sulettuun kaikkein pyhimpään osaan temppelistä. Sitten lykkäsi hän esiripun syrjään ja hiljaisella huudahduksella otti hänet tuo ennen huomaamansa nainen vastaan. Mutta Efraim sai äkkiä malttinsa takaisin; sillä valonsäde oli langennut vaimon kasvoille ja se, joka hänen edessään seisoi, ei ollut Kasana, vaan hänen imettäjänsä, joka oli seurannut häntä vankien luo ja sitten leiriin. Hänkin tunsi Efraimin ja tuijotti häneen ikäänkuin olisi hän haudasta noussut.

He olivat hyvin tutut toisilleen; sillä kun hän ensikerran oli tullut joutsiampujain huoneesen, oli tuo vaimo valmistanut hänelle kylvyn ja balsamilla sivellyt hänen haavojaan, ja ollessaan toistamiseen saman katon alla, oli hän emäntänsä kanssa ollut hänen hoitajansa. Monta hetkeä olivat he silloin puhuneet keskenään ja hän tiesi, että hän oli hänelle hyvä, sillä kädellään oli hän, äidillisellä hellyydellä, häntä sivellyt, sill'aikaa kun hän puoleksi hereillään, puoleksi uneksien oli kuumeessa maannut, ja myöhemmin oli hän tiedustellut hänen kansastaan ja hän oli vihdoin tunnustanut Efraimille, että hän johtui syrialaisista, jotka olivat sukuja heprealaisille. Niinpä ei Efraimin puhekaan ollut hänelle aivan outoa; sillä vasta kaksikymmen-vuotisena naisena oli hän suuren Ramseksen muiden vankien kanssa tuotu Egyptiin. — Efraim, sanoi hän myös mielellään, muistutti häntä hänen pojastaan, tämän vielä nuorena ollessa.

Tältä vaimolta ei ollut nuorukaisella mitään pahaa peljättävänä ja sentähden tarttui hän nyt hänen käteensä ja kuiskasi hänelle, että hän oli vartijoita paennut ja tuli hänen emäntänsä luo saamaan hänen neuvojaan.

Sana "paennut" riitti vanhusta rauhoittamaan;. sillä mitä hän ymmärsi hengillä, se karkoitti toiset pakoon, mutta itse ei hän paennut. Rauhoitettuna, siveli hän nuorukaisen kiharoita ja käänsi, ennenkuin Efraim oli lopettanut kuiskutuksensa, hänelle selkänsä, rientääkseen valaistuun huoneesen ja antaakseen emäntänsä arvata, kenenkä hän tuolla ulkona oli tavannut.

Vähän myöhempään seisoi Efraim sen naisen edessä, joka oli tullut hänen elämänsä johtavaksi tähdeksi. Posket hehkuvina katseli Efraim hänen kauneihin, mutta kyyneleistä punaisiin kasvoihinsa, ja vaikka hän saikin piston sydämeensä, kun Kasana, ennen tervehtämistään, kysyi häneltä, seurasiko Hosea hänen mukanaan, unohti hän kumminkin tämän turhamaisen tuskan, huomattuaan, että hän ystävällisillä silmillä katseli häntä. Mutta Kasanan kysyttyä imettäjältä, eikö Efraim näyttänyt hänestä terveeltä ja reippaalta ja lisäksi vielä miehuullisemmalta kuin ennen, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi hän todella kasvanut ja hänen sydämensä tykytti nopeammin.

Aina yksityiskohtiin saakka tahtoi Kasana tietää, kuinka Hosealle oli käynyt, mutta Efraimin noudatettua hänen tahtoansa ja vihdoin annettuaan halulleen perään puhua omasta kohtalostaan keskeytti Kasana, hänet neuvotellakseen imettäjän kanssa, kuinka hänet kätkettäisiin kutsumattomilta silmiltä ja uusilta vaaroilta — ja pian oli neuvo keksitty.

Ensiksi sulki vanhus Efraimin avulla teltan pääoven niin tarkasti kuin mahdollista, mutta sitten osoitti hän hänelle pimeän huoneen, mihinkä hänen oli nopeasti ja hiljaa vetäytyminen, niin pian kuin hän vain hänelle viittasi.

Kasana oli sill'aikaa kaatanut pikarillisen viiniä Efraimille ja kun hän imettäjän kanssa palasi, vaati hän hänen laskeutumaan alas giraffitaljalle hänen jalkainsa juureen ja kysyi häneltä sitten itse, kuinka hänen oli onnistunut paeta vartijoilta ja mitä hän tulevaisuudelta odottaisi. Ennakolta tahtoi hän ilmoittaa hänelle, että hänen isänsä oli jäänyt Tanikseen ja ettei hänen senvuoksi tarvinnut huolehtia, että hänen isänsä tulisi tuntemaan ja pettämään hänet.

Hänestä voitiin nähdä ja kuulla, kuinka paljon tämä jälleen näkeminen ilahdutti häntä, niinpä, kun Efraim alkoi kertomuksensa sillä, että prinssi Siptah'n käsky riisua vangeilta kahleet, josta heidän kuitenkin oli ainoastaan Kasanaa kiittäminen, oli hänelle tehnyt pakenemisen mahdolliseksi, löi hän kuin lapsi kätensä yhteen. Sitten synkistyi hänen kasvonsa ja syvästi huo'aten pitkitti hän, että ennen Efraimin tuloa oli hänen sydämensä ollut melkein murtumaisillaan valituksista ja kyyneleistä, mutta Hosea saisi tietää, mitä nainen voi uhrata hartaimman halunsa vuoksi.

Efraimin vakuutuksen, että hän ennen pakoaan oli tarjoutunut irroittamaan hänenkin siteensä, palkitsi hän kiitollisin sanoin ja kuultuaan, että Josua oli kieltäytynyt vastaanottamasta sisarenpojan apua, ettei hän tekisi turhaksi sen aikeen menestymisen, minkä hän niin viisaasti oli hänelle miettinyt, huusi Kasana kostein silmin imettäjälleen, että niin saattoi ainoastaan tämä mies menetellä.

Jännityksissä ollen seurasi hän pakolaisen kertomusta ja keskeytti hänet usein osaa-ottavilla kysymyksillä.

Että nuo tuskalliset päivät ja yöt, mitkä olivat hänen takanaan, olivat niin onnellisesti päättyneet, tuntui hänestä autuaalta unelta, niinkuin hämärältä tarinalta, eikä pikaria, minkä Kasana ahkerasti täytti, olisi tarvittukaan tehdäkseen hänestä vilkkaan kertojan.

Puheliaampana kuin koskaan ennen kuvaili hän; kuinka hän rotkossa oli sattunut irtonaisille kiville ja niiden mukana päistikkaa suistunut syvyyteen. Tuolla alhaalla oli hän luullut kaikki kadotetuksi; sillä kohta kun hän oli sorasta vapautunut, mikä häntä peitti, rientääkseen suolalammikolle, oli hän kuullut vartijain vihellyksen.

Mutta lapsuudesta aikain oli hän ollut hyvä juoksemaan, ilmansuunnan tuntemisen tähtein valossakin oli hän oppinut kotikentillä ja niin oli hän katsomatta oikeaan tai vasempaan rientänyt eteenpäin, niin paljon kuin jalat vain kannattivat, etelää kohti ja yhä vain etelään. Usein oli hän pimeässä kompastunut kiviin ja erämaan kuoppiin, mutta vain nopeasti noustakseen ja edemmäksi kiiruhtaakseen, syöstäkseen etelään, missä hän tiesi Kasanan olevan, hänen, jonka vuoksi ei hän välittänyt mitä viisaammat olivat hänelle neuvoneet, hänen, jonka vuoksi hän oli valmis uhraamaan hengen ja elämän.

Mistä hän sai rohkeutta tätä tunnustamaan, ei hän tietänyt, ei Kasanan lyönti viuhkalla eikä imettäjän uhkaava huuto "katsoppas vain poikaa!" hillinneet häntä, ei; hänen säteilevät silmänsä etsivät ennemmin tästälähin, kuten ennenkin, hänen silmiänsä, kertoessaan eteenpäin.

Toisen koiran, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt, oli hän heittänyt kalliota vasten, toisen karkoittanut kiven heitoilla, kunnes se ulvoen oli paennut pensaikkoon. Toisia vainoojia ei hän ollut nähnyt yöllä eikä koko seuraavana päivänä. Vihdoin oli hän jälleen löytänyt kuljetun tien ja maakansaa, jotka osoittivat hänelle tien, jota faraon sotajoukko oli kulkenut. Puolipäivän aikana oli hän väsymyksen valtaamana nukahtanut erään sykomorin varjoisaan siimekseen ja herättyään oli aurinko jo mailleen menemäisillään. Kovin oli hän nälissään ollut ja sentähden oli hän ottanut muutamia nauriita läheisestä kedosta. Mutta sen omistaja oli äkkiä juossut uhaten eräästä vesihaudasta hänen kimppuunsa ja tuskalla oli hän päässyt häntä pakoon.

Osan yöstä oli hän tietä pitkin vaeltanut, mutta sitten oli levähtänyt erään kaivon ääreen; sillä hän tiesi, että petoeläimet kammoksuvat paljon käytyjä paikkoja.

Auringonlaskun jälkeen oli hän pitkittänyt marssiaan ja oli seurannut tietä, jota sotajoukkokin oli kulkenut. Kaikkialla oli hän löytänyt sen jälkiä, ja kun hän vähää ennen puoltapäivää uupuneena ja nälissään oli tullut erääsen kylään, joka sijaitsi Setikanavan kastelemalla viljellyllä maakaistaleella, mietti hän itsekseen, josko hänen pitäisi myydä kultaisen rannerenkaansa saadakseen voimallisempaa ravintoa sekä hankkiakseen itselleen vähän hopeata ja kuparia. Mutta häntä huoletti, että häntä pidettäisiin ehkä varkaana ja että hän uudelleen joutuisi vankeuteen, sillä hänen hameensa oli orjantappuroissa revennyt ja anturat olivat jo kauvan aikaa sitten pudonneet jaloista. Hän oli luullut, että kovasydämisetkin surkutteleisivat hänen kurjuuttansa, ja sentähden oli hän kolkuttanut erään talonpojan ovea ja kerjännyt, niin katkeralta kuin se hänestä tuntuikin. Mutta maanmieheltä ei hän ollut saanut muuta kuin sen pilkallisen kehoituksen, että niin nuori, voimakas poika voisi kyllä liikuttaa käsivarsiaankin ja saattaisi jättää armolahjat heikoille ja vanhoille. Eräs toinen talonpoika oli uhannut häntä lyödäkin; mutta kun hän jo allapäin vaelsi eteenpäin, oli eräs nuori vaimo, jonka hän oli huomannut tuon raivoisan talonpojan huoneen edustalla, seurannut häntä ja pistänyt leivän sekä muutaman taatelin hänen käteensä ja nopeasti kuiskannut hänelle, että kylää oli faraon läpikulkiessa liiaksi verotettu, muutoin olisi hän parempaakin antanut hänelle.

Niin hyvältä kuin tämä odottamaton lahja, minkä hän oli nauttinut lähimmällä kaivolla, ei ollut vielä mikään juhla-ateria hänelle maistunut; mutta hän ei maininnut Kasanalle, että se oli tullut hänelle karvaaksi epäilyksen vuoksi josko hänen pitäisi täyttää Josuan kehoitus palata kansalaistensa luo vai noudattaa ikäväänsä, mikä veti hänet Kasanan luo.

Epätietoisena oli hän vaeltanut eteenpäin, mutta sallimus näkyi ottaneen huolekseen tien osoittamisen hänelle; sillä sittenkuin hän oli vaeltanut noin puolen tuntia ja vihdoin aution maan lävitse, oli hän tien ohella tavannut erään nuoren, ikäisensä miehen, joka valittaen piteli jalkaansa käsillään. Hän oli säälien lähestynyt häntä ja oli ihmeekseen tuntenut hänet Kasanan isän edelläjuoksijaksi ja lähettilääksi, jonka kanssa hän usein oli puhunut.

"Apu, meidän nopea nubialainen juoksija?" keskeytti nuori vaimo hänet ja Efraim myönsi sen sekä kertoi sitten vielä, että lähettiläs oli tullut lähetetyksi viemään niin pian kuin mahdollista kirjeen prinssi Siptah'lle, ja nopeajalkainen poika, joka oli tottunut juoksemaan herransa jalojen hevosten edellä, oli kulkenut tietä niinkuin nuoli ja olisikin kaksi tuntia myöhemmin ennättänyt päämaaliin, ellei hän olisi jalkaansa tallannut vaunun pyörän rikkoman pullon teräviin säröihin, — ja hänen haavansa oli tullut syväksi ja hirveäksi.

"Ja sinä autoit häntä?" kysyi Kasana.

"Mitä taisin minä muuta?" kuului vastaus. "Olihan hän jo puoleksi uupunut veren vuodosta ja kalpea kuin kuolema. Niin kannoin minä hänet lähimpään vesihautaan ja pesin hänen haavansa puhtaaksi ja voitelin ne hänen balsamillaan."

"Vuosi sitten panin minä itse tuon pienen rasian hänen taskuunsa", vakuutti tuo helposti liikutettu imettäjä ja kuivasi silmiään; mutta Efraim vahvisti sen, sillä Apu oli kiitollisesti kertonut sen hänelle. Sitten pitkitti hän taas:

"Hameeni liepeen repäsin täydellisesti palasiksi ja sidoin hänet niinhyvin kuin osasin. Sitten kehoitti hän minua ehtimiseen kiiruhtamaan ja otti esiin lähettiläsmerkin ja kääryn, mitkä hänen herransa oli hänelle antanut, ja tietämättömänä onnettomuudestani pyysi hän minua, hänen sijassaan, viemään kirjeen prinssille. Oi kuinka kernaasti otinkaan sen huolekseni ja toinen tunti ei ollut vielä kulunut, kun minä saavutin leirin. Kirje on prinssin käsissä ja täällä olen minä ja huomaan sinusta, että se ilahduttaa sinua. Mutta niin onnellinen kuin minä olen istuessani täällä jalkaisi juuressa ja katsellessani sinua, niin kiitollinen kuin minä olen, ettäs olet minua kuullut, ei ole varmaan kukaan ollut, ja kytkekööt minut vaikka jälleen kahleisiin, tyynesti tahdon sen kärsiä, kun sinä minulla vain hyvänä pysyt! Oi, olihan onnettomuuteni niin suuri! Ei ole minulla isää eikä äitiä eikä ketään, joka minua rakastaa. Mutta sinä, sinä ainoasti olet minulle kallis ja ethän todellakaan sysää minua luotasi?"

Aivan haltioissaan oli hän huudahtanut viimeiset sanat ja innostuksen vallassa sekä viimeisten päiväin ja hetkien kauhistavien ponnistusten perästä voimattomana hillitsemään eteenpäin riehuvia tunteita, nyyhki nuorukainen, joka vielä oli niin lähellä lapsuutensa vuosia ja huomasi itsensä kokonaan asetetuksi oman onnensa varaan ja kaikesta erotetuksi, mikä ennen oli ollut hänen turvansa ja suojansa, ja arkana niinkuin hätäinen nuori lintu, joka etsii turvaansa äidin siipein suojassa, kätki hän tulvivissa kyyneleissä päänsä Kasanan helmaan.

Silloin valtasi lämmin sääli tuon helläsydämisen nuoren naisen ja hänen silmänsä tulivat kosteiksi. Ystävällisesti laski hän kätensä hänen päälaelleen ja tuntiessaan tuon itkevän ruumiin värisevän nosti hän hänen päätänsä molemmin käsin, suuteli hänen otsaansa ja poskiansa, katseli kostein silmin hymyillen hänen silmiinsä ja huusi: "Sinä kurja, narrimainen nuorukainen! Miksi en sitten olisi sinulle hyvä tai ajaisin sinut tyköäni pois? Sinun enosi on minulle ihmisistä rakkain ja olethan sinä ikäänkuin hänen poikansa. Teidän hyväksenne olen ottanut omakseni jo paljon huolta, minkä minä muutoin olisin poistanut tyköäni kauvaksi, kauvaksi!… Mutta nyt se pitkittyköön ja mitä muut minusta ajattelevat ja sanovat, siitä en huoli, kunhan vaan tuo ainoa onnistuu, minkä vuoksi uhraan ruumiini ja henkeni ja kaikki, mitä minä muutoin pidän arvossa! Odota vain, sinä kurja hillimätön poika". — ja tässä suuteli hän häntä toistamiseen poskille — "Onnistuu kai minulle tasoittaa tie sinulle! Mutta nyt on kylliksi!"