VI

JOULU LIBAUSSA JA TALVITAISTELUT AA-JOELLA

Marraskuun 10 päivän seuduissa levisi äkkiä huhu pataljoonan siirtymisestä Libaun kaupunkiin Itämeren rannalle lepäämään. Huhu herätti iloista mieltä miehistössä. Toivo päästä edes hetkeksi taas ihmisten ilmoille, vieläpä vilkasliikkeiseen kaupunkiin, virkisti koko pataljoonan.

15 p:nä suomalainen jääkäripataljoona saapui Libaun asemalle, missä kaupungin garnisoonirykmentin soittokunta oli vastassa. Tuo työn kuluttamiin vaatteihin puettu joukko teki vastikään rintamalta tulleena todella mahtavan ja jykevän vaikutuksen marssiessaan Libaun pääkatuja suuriin punatiilistä rakennettuihin n.s. Baierin kasarmeihin.

Ensi uutisekseen se sai kuulla, että Saksan keisari oli vihollisvalloille tehnyt rauhan tarjouksen. Elettiin jännittyneen odotuksen aikoja. Ehkäpä vihdoinkin oli sota loppuva, päättyvä tuo sairaaloinen, mieletön murhaaminen, jossa maailman jaloimmat kansat vuodattivat nuorisonsa raikkaan veren kuiviin, siten mielettömässä vihassaan turmellen oman tulevaisuutensa. Miten jalona näkyikään tuona hetkenä mielessämme Saksan kansa torjuessaan voitokkaana rajoiltaan luvultaan moninkertaista vihollista, tarjotessaan rauhaa, mutta aina valmiina jatkamaankin taistelua, jos vihollinen pysyi leppymättömänä. Oli rauhantoiveitten joulu v. 1916.

Libau on sievä rantakaupunki, mutkikkaine katuineen, rantapuistoineen ja uljaine näköaloineen Itämeren vaahtoaville ulapoille. Siellä oli kirjastoja, lukusaleja, kahviloita, jotka pian olivat viheriätakkisia jääkäreitä tulvillaan. Libaun asutus on oikeaa sekamelskaa, sillä siellä on Venäjän läntisten rajamaitten kaikkia kansallisuuksia, lättiläisiä, puolalaisia, liettualaisia ja juutalaisia.

Jääkärien tavat ja varsinkin heidän täällä tuntematon sointuva äidinkielensä herättivät kaikkialla ihmettelyä, kunnes levisi tieto, että kaupunkiin tullut uusi pataljoona oli suomalainen vapaajoukko.

17 päivänä marraskuuta Kuurinmaan kenraalikuvernööri von Alten otti vastaan pataljoonan paraatin lausuen suomalaiset tervetulleiksi kaupunkiin. "Ne aatteet, joiden puolesta te taistelette ovat korkeita, jaloja", hän jatkoi. "Te olette tehneet rintamalla kunnollisesti työtä. Me saksalaiset tulemme myöskin uskollisesti taistelemaan teidän kanssanne ja suojelemaan kansaanne ja kotimaatanne. Kun suuri taistelu itärintamalla taas alkaa, on teidän oltava hyvässä kunnossa, sillä silloin kysytään kestävyyttä ja hyvää mieskuria."

Niin kului joulu levossa. Uusi vuosi murskasi rauhan toiveet. Mutta uudet vaarat ja kärsimykset kohtasivat Saksan kansan entistään yksimielisempänä. Koko kansalle oli selvinnyt, että vihollisen päämääränä oli kokonaan kukistaa Saksan kansa, nöyryyttää ja masentaa se vuosisadaksi ja niin ollen ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa taistelua. "Vain entistä lujemmilla iskuilla on meidän todistettava voittamattomuutemme. Ne olkoot ainoa vastaus vihollistemme häikäilemättömiin vaatimuksiin. Deutsches Mickel, werde hart!" kirjoittivat Saksan sanomalehdet.

Mutta uusi vuosi vei odottamatta pataljoonammekin uudelleen taisteluntelmeeseen, niin ankaraan, ettemme sellaista vielä olleet ennen kokeneetkaan.

Valkeni 5 päivä tammikuuta. Hämmästyttävä uutinen kierteli pataljoonassa: majuri Baier on siirretty toiseen joukkoon! Outoja aavistuksia, ristiriitaisia tunnelmia herätti tuo tieto. Olihan monella yhtä ja toista majuria vastaankin, mutta erota hänestä, vanhasta, uskollisesta pataljoonan komentajasta, sitä ei kukaan halunnut. Tieto oli yllätys joukolle.

Marssittiin jälleen paraatikentälle. Monessa sellaisessa tilaisuudessa olemme olleet, mutta aivan erikoinen oli tunnelma tänään. Nyt vasta nähtiin selvästi majurin hyvät puolet: hänen hehkuva intonsa ja harrastuksensa Suomen vapauden asiaa kohtaan. Meidän kanssamme ei ollut helppo kenenkään tulla toimeen. Hänellä, majurillakin oli ollut monta kovaa päivää kestettävänä juuri meidän tähtemme. Monta nuhtelevaa, mutta myöskin monta innostuttavaa, rohkaisevaa puhetta hän oli pitänyt. Nyt hän piti jäähyväispuheensa. Hän oli masentunut, ero oli hänelle katkera, kuten arvata sopi. Olihan hän kiinnittänyt rohkeimmat, suurimmat toiveensa ja suunnitelmansa juuri tähän pieneen joukkoon, jonka tehtävä ja päämäärä oli niin kaukainen, mutta mielenkiintoinen. Nyt, kun pataljoonamme oli tuotu lepäämään, järjestettäväksi uudelleen ja kouluutettavaksi päätehtäväänsä Suomen vapaustaistelua varten, nyt hänen täytyi erota. Mutta hän lupasi: "Sinä hetkenä, jolloin te lähdette kotimaahanne, olen minä jälleen teidän mukananne!"

Tuskin oli pataljoona tämän juhlallisuuden jälkeen ehtinyt hajaantua kaupunkiin, kun jo lähetit saivat käskyn kiertää kaupungin, kadut ja kahvilat. Pataljoona oli hälyytetty, sen oli neljässä tunnissa oltava valmiina lähtemään rintamalle.

Mitä oli tapahtunut? Äsken majuri vakuutti, että pataljoonaa ei viedä taisteluun että se kouluutetaan ja varustetaan vasta Suomen vapaustaistelussa käytettäväksi.

Saattoi arvata, että jotain erikoista oli tekeillä, että Kuurinmaan rintama oli vaarassa ja että sen puolustukseksi koottiin kaikki käytettävinä olevat reservit. Sotilas saattoi vain arvailla tapahtumien kulkua. Hänelle ilmoitettiin sotatilanne vasta oikean hetken tullen.

Kello 4 iltapäivällä komppaniat marssivat täydessä taistelukunnossa asemalle. Pitkät junat siellä jo odottivat vieden suomalaisen joukon kohti tuntemattomia kohtaloita.

Oli tähtiyö, kirkas, hyytävän kylmä. Miehet makasivat vieri vieressä vaunun lattialla saadakseen toisistaan lämpöä ja suojaa jäätävää viimaa vastaan. Kaikki olivat ääneti. Kuurinmaan autiot kylät ja jylhät metsät siintivät salaperäisinä, pimeinä ja uhkaavina talviyössä. Seuraavana päivänä saavuimme Tukkumin kaupunkiin. Täällä oli hämminki yleinen. Nyt saatiin tietää, että venäläiset olivat alkaneet voimakkaan yleishyökkäyksen useissa kohdin noin sadan kilometrin rintamalla ja muutamissa paikoin onnistuneet murtautumaan läpi. Näillä seuduin käytiin paraillaan ankaria taisteluita. Jääkäripataljoona oli määrätty reserviksi toistaiseksi Tukkumiin.

Yöllä kello 1 hälyytys. Taas kimpsut kokoon ja junalla Mitauta kohti. Idässä tulet välähtelevät taivaanrannalla, alkaa kuulua tykkien jyminä. Saavumme pienelle Ersel-nimiselle asemalle, mistä alkaa ankara koko päivän kestävä marssi taistelukenttää, Skangal-kylää kohti. Tykkituli on ankara, taukoamaton laajalla alueella. Vastaan tulee rekiä, ja niissä haavoittuneita, paleltuneita. Levähdyspaikoissa tapaamme ajomiehiä. Nämä tietävät kertoa, että venäläiset olivat yöllä valkeihin paitoihin pukeutuneina äkkiarvaamatta tehneet ankaran hyökkäyksen jäätyneen suon yli seudulla, missä suon sulana ollessa tuskin oli vihollista näkynytkään. Vanhat maanpuolustajat eivät osanneet vaaraa epäilläkään ja tulivat täydelleen yllätetyiksi. Varsin ankarasti kuuluvat lättiläiset joukot taistelleen ja yleensä saattoi sanoa vihollisen yleishyökkäyksen tarkoituksena olevan valloittaa Mitau ja Tukkum sekä ehken karkoittaa saksalaiset koko Kuurinmaalta.

Saavumme Sumarak-nimiseen kylään, jossa ensi kerran koko vuorokauden kuluessa yritetään aterioida. Mutta juuri kun komppania on kokoontunut ruokaa hakemaan, kaikuvat jälleen komennot, - uusi hälyytys! Venäläiset hyökkäävät Piken kylään. Metsien läpi rämpien komppaniat pyrkivät Aa-joen rannalle estämään vihollista joen yli pääsemästä. Miehet ovat aivan uupuneet, nälkäiset, välinpitämättömät. Lähetti saapuu kertoen ryssien ankaran taistelun jälkeen valloittaneen Piken kylän. Ilta pimenee. Pitkinä jonoina komppaniat käyvät leveän Aa-joen yli kiivaassa kuulasateessa, jossa muutamia lievästi haavottuu. Joessa on jään päällä vettä, saappaat kastuvat ja jäätyvät kivikoviksi. On mahdoton saada niitä pois jalasta.

Vihdoin 13 tuntia kestäneen yhtämittaisen marssin jälkeen 3:s komppania majoittuu suureen kylään jokirannalla. Kenttävahdiksi määrätty komppania saa valvoa yönsä 25 asteen pakkasessa hangella.

Olemme ainoat reservit. Venäläiset ovat edenneet useita kilometrejä, lähes joen rannalle asti, vallaten enimmät saksalaisten patterit tällä kohdalla. Koska tahansa voidaan odottaa heidän hyökkäävän Aa-joen yli. Maanpuolustajat ovat aivan kuohuksissaan. "Dicke Luft, dicke Luft!" he murisevat, täällä on kaikki päin mäntyä. Tulitte viime tingassa.

Epäilemättä oli suomalaisen jääkäripataljoonan tulolla merkityksensä. Maanpuolustajat saivat uutta luottamusta ja toivoa. Niin hyvä maine oli vielä suomalaisilla, että erään korkean upseerin kerrotaan sanoneen, että hän luottaa enemmän meidän pataljoonaamme kuin rykmenttiin vanhoja maanvartiomiehiä. Varmastikin venäläiset jo olivat nähneet apujoukkojen tulon.

Samana yönä tapahtui monta hullunkurista kohtausta suomalaisten ja saksalaisten välillä, jotka viimemainitut eivät tietäneet mitään meikäläisistä. Eräs luutnantti putosi pimeässä ojaan, jolloin pari ohikulkevaa jääkäriä tuli häntä auttamaan tielle, samalla laskien tavallisia kompasanojaan. Luutnantti kauhistuksissaan tapaili revolveriaan kysyen: "Ketä te olette?" — "Suomalaisia", selittivät pojat ja kesti kauan ennenkuin luutnantille selvisi, että hän oli uskollisten liittolaisten keskellä.

Eräs aliupseeri taas saapui majoituspaikkaamme aamun sarastaessa yksinään kyselemään joitakin konekiväärejä. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin, kun meikäläiset tylysti vastasivat: "verstehe nicht" (en ymmärrä). Viimein eräs saksantaitoinen selvitti jutun.

Saksalaisten asema Aa-joella oli vaikea. Heitettyinä asemistaan he saivat yötä päivää maata hangella ojissa vihollisen granaatti- ja shrapnellitulen alaisina, melkein suojattomina, kestäen talvipakkasta ja mitä ankarimpia rasituksia.

Venäläiset olivat viivytelleet hyökkäyksessään ja se seikka pelasti aseman. Sen sijaan että olisivat täydellä tarmolla jatkaneet ja laajentaneet menestystään he toimivat päättämättömästi. Seuraavana aamuna jo saapui saksalaista tykistöä ja apujoukkoja paikalle. Aluksi patterit muuttelivat paikasta toiseen salatakseen vähäistä lukumääräänsä, ampuivat milloin mistäkin metsän reunasta, välistä läheltä, väliin kaukaa ja luultavasti onnistuivatkin pettämään vihollisia. Mutta pian niitä tuli enemmän. Koko maantien pituudelta marssi jalkaväkeä ja tykistöä uhatulle alueelle. Näillä suoseuduilla ei ollut tarpeeksi rakennuksia, jonka vuoksi vastatulleet joukot rakensivat sinne tänne metsien keskelle korkeita telttoja asunnoikseen.

Vihollisen puolelta tulleet ylijuoksijat kertoivat yöllä 12 päivää vastaan alkavan venäläisten yleishyökkäyksen Aa-joen yli. Iltahämärässä pataljoonamme kulki aivan joen länsirannalla olevaan Ladshen kylään. Majuri itse oli mukana. Hän ei ollut vaaran tullen tahtonut jättää poikiaan. Koko yön pommitti vihollinen ankarasti kylää hyökkäystä valmistellen. Majurin esikunta oli eräässä kivirakennuksessa kylän keskellä. Vihollisen järeät granaatit räjähtelivät ylt'ympäri iskien valtavia kuoppia maahan, ja jäätyneet soramöhkäleet rapisivat seinissä ja katoilla. Majuri Baier kulki rauhallisena ympäri valvoen ja odotellen sekä rohkaisten lähettejään. Hän oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin muinoin taisteluharjoituksissa Lockstedtin kentillä, ikäänkuin vaaraa ja kuolemaa ei olisi ollutkaan.

— Älkää vain antako ryssän ampua itseänne kuoliaiksi, hän puheli läheteilleen hymyillen. Minä tahdon viedä teidät kaikki Suomeen. Ja hetken kuluttua hän toi laatikon sikareja, tarjosi miehille rauhoittavat savut vakuutellen: "Ich bin doch der Familienvater." (Minähän olen tämän perheen isä.)

Aamun tullen jännitys kasvoi äärimmilleen. Kello 2 hyökkäys alkoi. Taas valaisivat raketit tienoon, kaikkialla konekiväärit rätisivät ja saksalainen tykistö alkoi juhlallisen kaamean sulkutulensa. Komppaniat hälyytettiin. Jos venäläiset pääsisivät saksalaisten varustusten läpi, oli suomalaisten heitettävä heidät takaisin.

Ja majuri, hän seisoi maantiellä esikuntineen ja lähetteineen tehden kysymyksiä kuin olisimme olleet rauhallisella opetustunnilla.

— Mistä tiedätte, että juuri venäläiset nyt hyökkäävät? kysyy hän eräältä lähetiltä.

— Siitä, että saksalaiset patterit ampuvat sulkutulta, vastaa nuori jääkäri.

— Mitä sulkutulella tarkoitetaan? j.n.e. Lopuksi hänen kasvonsa saivat ankaran ilmeen.

— Siellä venäläiset kuolevat, hän lausui viitaten Aa-joen yli, missä konekiväärien ankaraa rätinää parhaillaan käsigranaattien jymähdykset säestivät. Sielläkin taistellaan Suomen hyväksi!

Kello 5 saapuu ilmoitus: "Hyökkäys lyöty takaisin, venäläiset ovat kärsineet kaikkialla suuren tappion." Saksalaisten linjat ovat taas horjumattomat. Tie Mitauhun suljettu.

Seuraavana päivänä komppaniamme puolusti noin puolen kilometrin pituista suoaluetta joen länsirannalla. Päivällä rakennettiin esteitä ja illan tullen ne asetettiin paikoilleen, rakennettiin pitkä suojus yli suon jokirantaan saakka.

* * * * *

18/1 17. Vääpeli Vick marssitti joukkueen kylään, rakentamaan okalanka-aitaa. Ryssäin tähystäjät kuitenkin pian keksivät työssä olevat miehet ja hetken kuluttua alkoi sataa shrapnelleja taloihin. Työ oli keskeytettävä. Ryhmä kerrallaan pyrimme syöksyttäin metsän turviin, mutta erään ryhmän mukana tuli kaksi miestä liikaa ja vääpeli antoi jälellä olevien ryhmien seisoa puoli tuntia kartanolla pahimman pommituksen aikana. Todellakin omituinen sotilaskurin kasvatuskeino.

18 päivänä tammikuuta pataljoona palasi Mitauhun. Siellä oli ensi hyökkäyspäivinä vallinnut kauhu ja sekasorto. Eri virastot olivat jo pakanneet tavaransa peräytymistä varten. Moni piti Mitauta menetettynä, mutta apujoukot tulivat odottamattoman pian, länsirintamalta saakka tuli noita teräskypäräisiä hyökkäysjoukkoja, joita ei ennen täällä rauhallisilla itämailla oltu nähtykään, tuli jääkäreitä, m.m. Kaartin Jääkärirykmentti, siis maan parhaita joukkoja. Ne olivat toista väkeä kuin vanhat maanpuolustajat, nuoria, ryhdikkäitä ja ylpeitä. He kerskailivat olleensa mukana niin ja niin monessa hyökkäyksessä ja kertoivat upseereistaan, etteivät ne hyökkäyksen kestäessä koskaan heittäydy maahan, vaan kulkevat komennellen ja tarkastellen monokkeli silmässään kuin harjoituskentällä. Sellaista liikettä ei Mitaussa ole koskaan ollut.

Alkavan saksalaisen hyökkäyksen aikana aiottiin suomalaisia käyttää hiihtojoukkona ja parin viikon ajan pidettiin ahkeria hiihtoharjoituksia. Ne, jotka syystä tai toisesta eivät kyenneet hiihtämään, yhdistettiin yhdeksi komppaniaksi, jota hiihtäjät ilveillen nimittivät "lentokomppaniaksi", se kun muutamaksi päiväksi joutui Mitaun lentokentälle lunta luomaan.

Tykkien mahtava jyminä kuului Mitauhun aamusta iltaan asti. Tuon tuostakin hälyytettiin saksalaisia joukkoja. Lähetit kulkivat kahviloissa ja elävissä kuvissa huutaen keskellä näytöstä hätyytettyjen joukkojen nimiä. Hevosilla tai autoilla vietiin nuo komeat ryntäyspataljoonat rintamalle ja tuotiin taas takaisin, kun ne olivat suorittaneet tehtävänsä. Rintamalla yhä jatkui ankara kähäkkä.

Tammikuun 24 päivänä oli suomalaisen pataljoonan vuoro lähteä. Siiloinpa muutama kymmen miestä teki tenän. He vetosivat majurin sanoihin ja lausuivat mielipiteenään, että on jo aika ruveta täyttämään moneen kertaan annettuja lupauksia. Tällä kertaa tuo liike ei saavuttanut kannatusta, vaan kieltäytyneiden tekoa paheksuttiin ankarasti. Jos kerran saksalaiset vaaran ja hädän tullen tarvitsevat apuamme, on meidän kunnianasiamme antaa sitä, oli muiden miesten mielipide. Pataljoona lähti. Valkeihin puettu hiihtojoukko lipui pitkänä jonona Aa-joen jäällä Mangalin kylää kohti, missä venäläisten pommitukset olivat kiihkeimmät. Ennen meitä oli lähtenyt Kaartin Jääkäripataljoona ja jo matkalla näkyi tuloksia heidän toiminnastaan. Vastaan tuli vankilauma toisensa perästä sekä upseereja että miehistöä, tuli uupuneina, alla päin, mutta tuntui kuin heidän silmissään olisi nähnyt ilon välähdyksen siitä, että olivat päässeet taistelun hermoja piinaavasta melskeestä ja kärsimyksistä.

Yö levätään Udran kylässä. Taistelun pauhinasta saattaa päättää saksalaisten hyökkäävän. Tykkituli jylyää ankarana aamuun asti. Kylän lähellä on suuria raskaita tykkejä ja moni asiaan innostunut ei voi pidättää haluaan tarkastaa niitä läheltä. Eräs hämäläinen kuvailee, mikä vaikutus suurella mörssärillä oli läheltä katsojaan.

— Kun minä tarkastin sen piipun putkea, niin tuo saksalainen vietävä laukaisi ja — voi jumalauta! Minä koitin leukojani, oliko yhtään hammasta jälellä. Ja se mua vielä harmitti että lähellä seisova hevonen ei yhtään pelästynyt ja minä jääkäri olin selälleni lentää.

27 päivänä tammikuuta komppaniamme marssi Mangal kylään ja sieltä edelleen noin 800 metrin päähän etulinjasta, sillä jälleen odotetaan venäläisten hyökkäävän. Tie Mangaliin on tykkitulen alaisena. Kummallakin puolen räjähtävät vihollisen granaatit jymisyttäen maata ja sirpaleet vinkuvat ilmassa. On suorastaan ihme, ettei kukaan kaadu tai haavoitu. Tien varrella siellä täällä näkyy hevosen raatoja ja venäläisten jäätyneitä ruumiita, toiset selällään otsa murskana, sormet törröttäen harallaan, toiset käppyrässä eri asennoissa, kalseina kuin vahakuvat. Koko metsä on täynnä ruumiita ja ankaran taistelun jälkiä. Täällä ovat saksalaiset ryntäysjoukot ja jääkärit olleet työssä.

Hiihtojoukot sijoitetaan keskelle tuota kuolleitten täyttämää metsää' erääseen suureen kirkkomaiseen puurakennukseen. Jalkamiehet asuvat eräässä entisessä tallissa, sikolätissä ja mikä missäkin. Pakkanen yhä yltyy.

* * * * *

21/1. Elämme kuin horrostilassa, miehiä kalvaa reumatismi. Maanvartioväki tietää kertoa venäläisten harjoittaneen hyökkäyksen aikana kaameita julmuuksia, yleensä tappaneen saamansa vangit ja haavoittuneetkin.

Taistelulinjan edessä on laaja suo täynnä ruumiita. Venäläisten hyökkäykset ovat täällä olleet erikoisen kiivaat, mutta konekiväärit ovat pysähdyttäneet rynnäkön. Ovatpa kasakat yrittäneet ratsastaen rynnätä, mutta sekin yritys on rauennut. Okalanka-aitojen edessä makaa kasoittain ruumiita. Useimmat ovat haavoittuneet rintaan ja vatsaan, toisilta on pää murskana. Vaatteet, varsinkin paidat, ovat mustassa hyytyneessä veressä. Murskautuneita kiväärintukkeja ja repaleisia laukkuja on yltympäri kenttää kuusien juurilla ja nouseva aamuaurinko luo kirkkaan kellahtavan valon noiden ilmeettömien kasvojen ja poljetun taistelutantereen yli.

* * * * *

Seuraavina päivinä saksalaiset joukot etenevät asemamme molemmin puolin. Taistelun telme ja tykkienjyske laantuu harvoin. Venäjän parhaat joukot ovat tulessa. Kerrotaan, että 2 venäläistä armeijakuntaa taistelee Aa-joella kahta saksalaista divisioonaa vastaan. Näissä hyökkäyksissään venäläiset ensi kerran tällä rintamalla käyttävät myrkyllisiä kaasuja. Eräänä iltapäivänä helmikuun alussa he alottavat kiivaan tykkitulen edessämme olevia asemia vastaan ampuen kaasugranaatteja. Meikäläisten alueelle asti lentelee tuhkatiheään noita epämiellyttäviä pommeja. Kaasunaamarit ovat kuitenkin kunnossa joka miehellä, joten tappiot vältetään.

Helmikuun alkupuolella ovat saksalaiset vallanneet takaisin melkein kaikki entiset asemansa. Taistelu taukoaa venäläisten huomattua yrityksensä epäonnistuneen. Mitau pysyy saksalaisten hallussa. Helmikuun puolivälissä suomalainen pataljoona siirretään Tukkumiin.

Talvitaistelut Aa-joella olivat päättyneet. Saksalaisen ylijohdon tiedonantojen mukaan tämän ankaran vihollishyökkäyksen kehittyminen ja torjuminen oli yleispiirteissään seuraava:

Taistelut alkoivat yöllä tammikuun 5 päivää vastaan. Kaksi kokonaista armeijakuntaa otti hyökkäykseen osaa vihollisen puolelta. Toinen näistä oli lättiläinen, s.o. kokoonpantu miehistä, joiden kotipaikka oli taistelutantereen lähiseutu. Sodassa merkitsee erikoisen paljon taistelualueen tarkka tunteminen ja täällä etenkin siis hyökkääjillä oli suuret edut puolellaan. Soiden pettävät rimmet ja vakavapohjaiset kannaksethan vain seudun asukkaat voivat tarkalleen tuntea. Toinen armeijakunta — siperialainen — taas oli saanut levätä, kuukausimääriä kun saksalaiset vähäiset puolustusjoukot sen sijaan olivat olleet yhtämittaisessa rintamapalveluksessa. Taistelujen päämääränä oli vallata Mitau — mikä kaupunki oli rintamasta vain 15—20 kilometrin päässä. Venäläiset hyökkäsivät Tirul-suon metsäalueilta ja pääsivät kolmessa kohdin saksalaisten linjojen läpi. Mitaun—Riian maantien molemmin puolin kiihtyi tykkituli erittäin ankaraksi; kaasuhyökkäyksillä yritti vihollinen lamauttaa puolustajia, mutta kaikki hyökkäykset heitettiin takaisin. Boubai-kylän luona puolusti asemia vastamuodostettu rykmentti, joka hyökkäyksen pakottamana aluksi peräytyi hiukan, mutta jo 6 p:nä saksalaiset vastahyökkäyksellä karkoittivat vihollisen ja saivat takaisin entiset asemansa. Monet sadat venäläisten ruumiit peittivät taistelutantereen.

Paremmin onnistui venäläisten hyökkäys Skangalin luona, missä he etenivät useita kilometrejä, jolloin asema jo näytti erittäin uhkaavalta. Apujoukkojen saavuttua täälläkin ankarilla vastahyökkäyksillä asema palautettiin ennalleen tammikuun 8 päivän seuduissa.

Kauimmin kestivät taistelut Mangal-kylän luona. Reservit saapuivat tänne myöhemmin ja vähälukuisempina kuin edellisiin rintaman murtokohtiin. Vain askel askeleelta toimeenpanemalla useita yksityishyökkäyksiä saksalaiset jälleen pääsivät entisiin asemiinsa vihollisen tehdessä mitä sitkeintä vastarintaa.

Taistelujen ankaruudesta ja joukkojen osaksi tulleista kärsimyksistä antaa eräs sotakirjeenvaihtaja eloisan kuvauksen:

"Tammikuun 29 oli 20 p. astetta pakkasta. Jo aamun sarastaessa tykistömme miinanheittäjien avustamana alkoi pauhata kiivaasti tehden hävitystyötään venäläisten asemilla. Myöskin venäläinen tykistö, jopa suurikaliiberiset laivatykit yhtyivät leikkiin. Siitä huolimatta kävivät taisteluihin tottuneet itäpreussilaiset rykmentit rynnäkköön, mikä nerokkaasti johdettuna vastustamattomalla voimalla edistyi. Venäläiset heitettiin ulos valtaamistaan asemista, kaksi rykmentinkomentajaa, 14 muuta upseeria ja 908 miestä saatiin vangiksi ja saaliiksi 15 konekivääriä.

"Taistelujen tuimuutta ja joukkojen kärsimyksiä niiden kestäessä tuskin voi sanoin kuvata. Tammikuun viime päivinä ei suo pakkasesta huolimatta ollut kaikkialla kulkukelpoinen. Sotilaat vajosivat rimpiin usein vyötäröitä myöten ja kaiken aikaa kylvi venäläinen tykistö kuolemaa hyökkääjien ylle.

"Kun sitten vihollinen on heitetty asemistaan, saa voittaja haltuunsa tuhoisan tykkitulemme murskaamat varustukset täynnä pirstoutuneita hirsiä, maata, mutaa, lunta ja ruumiita. Tämä barrikaadi on nopeasti laitettava puolustuskuntoon, mikä työ on erittäin vaikeaa kun maa ja kaikki esineet ovat jäätyneet. Sitten yritetään rakentaa jonkinlainen katto ja seinät suojaksi viimaa ja pakkasta vastaan, mikä öisin kohoaa aina 25 jopa 30 asteeseen Celsiusta. Vihollisen ylivoima, epäsuotuisa sää ja vaikea maanlaatu tekevät nämä taistelut sodan ankarimmiksi. Kunnon joukkomme osoittavat tuolla Kuurinmaan Aa-joen rannoilla sellaista hiljaista uljuutta ja urhoollisuutta, että he ansaitsevat koko isänmaan jakamattoman ihailun."

Todisteena siitä, että näissäkin vaikeissa olosuhteissa mieliala saattoi säilyä virkeänä jopa leikillisenä, liitettäköön tähän erään "kenttäharmaan" sotilaslehteen kirjoittama hullunkurinen, jonkinlaista suomalaista arkkiviisua vastaava runoelma.

AN DER AA.

Im Januar 1917.

Ein Gruss aus dem Schützengraben.

An der Aa ist's lustig — Huh! Es friert dort das Wasser zu. An der Aa, da liegt ein Sumpf, Drin sinkt Stiefel, Bein und Strumpf. An der Aa, am Tirulwald Hat's jetzt wieder mal geknallt. An der Aa, mit grosser Zahl Stand ein Russki-General, Schielt mit sehnsuchtsvollem Sinn Von der Aa nach Mitau hin. Sprach zu seinem Henkersknecht: "Aa und Mitau wär' mir recht, Auf du Knechtesseele du Hol' mir Aa und Mitau!" An der Aa, im Tiruwalde — Hui! Wie pfiff der Wind da kalte! Mitternächtlich durch den Draht Zu verüben Moritat Schlichen russische Kohorten Nach der Aa um da zu morden. Dort da klang — und das war fein, Hart und laut die "Wacht am Rein!" Das dem russ'schen Henkersknecht Ward im Herzen bang und schlecht. An der Aa, im Schnee und Eis Manchem wurde da ganz heiss. An der Aa ward mancher kalt, ward im Sumpf begraben bald. Russki! Russki! Lass dir raten, Lass von deinem Moritaten, Lass von Aa und Mita-u, Lass den Tirulwald in Ruh'. Auch hier steht und nicht allein — Fest und treu die Wacht am Rein!

Aa-joen talvitaistelut olivat viimeiset sotatapahtumat, joihin suomalainen jääkäripataljoona itärintamalla otti osaa. Kevät toi mukanaan suuria muutoksia. Venäjän vallankumouksen jälkeen ei itärintaman pohjoisosissa enää sattunut mitään huomattavia taisteluja. Suomalainen pataljoona siirrettiin jälleen Libauhun, missä heti alkoivat monen monituiset uudet kurssit pataljoonan sotilaskasvatuksen täydellistyttämiseksi.

LIBAUSSA 1917.

Maaliskuun 15 päivän sanomalehdet ovat saapuneet. Ne kertovat suuria uutisia. Venäjän vallankumous on alkanut. Pietarissa taistellaan, kaupungin garnisooni 30,000 miestä on liittynyt vallankumouksellisiin. Ministerit vangitut. Väliaikainen hallitus muodostettu. Mielenosoituskulkueilla on tunnuslauseenaan: "alas tsaari, alas sota!"

Saksan sanomalehdet kertovat vallankumouksesta jotakuinkin kylmästi, huomaten siinä heti englantilaisten sormet pelissä. Toisella tavalla kuitenkin suomalaiset arvostelevat asiaa. Mehän olemme itse saaneet kokea tsaarivallan painostusta, sitä vastaanhan meidän taistelumme juuri on kohdistunut. Venäjän vallankumouksellisten kanssa me tunnemme olevamme asetovereita. Vuosikymmeniä kytenyt vallankumousliike Venäjällä on usein saanut Suomessa osakseen ihailua ja myötätuntoa. Meillä oli ainakin hämäriä tietoja siitä, miten kauan ja miten vaikeissa oloissa venäläiset vallankumousmiehet ovat saaneet toimia, ennenkuin he ovat nähneet edes aamuruskon ensimäisen pilkahduksen toivomustensa toteutumiselle. Ja suomalaiset olivat jo usein pahimman sorron aikana kiinnittäneet kaukaiset toiveensa kauan odotettuun ja ennustettuun vallankumoukseen. Siltä ainakin odotettiin oikeuksiemme tunnustamista ja vihdoinkin vapautusta tsaarivallan sorrosta.

Suomalaisessa pataljoonassakin tervehdittiin vallankumousta ilolla ja innostuksella. Siinä nähtiin ensi askel maailmanrauhaan ja yleensä luultiin, että vallankumouksen johtomiehet ensi kädessä ottaisivat maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen rauhan palauttamisen. Ne kansanjoukot, jotka heidät olivat valtaan nostaneet, huutelivat parhaillaan Pietarin kaduilla: "alas sota!"

Mutta näissä toiveissa petyttiin. Vallankumouksen johtavat henkilöt Miljukow ja Kerenski pysyivät uskollisina entisille liittolaisilleen ja johtivat Venäjän uusiin onnettomiin taisteluihin. Epäilemättä on se henkilö omannut mahtavan persoonallisen voiman, joka jälleen edes hetkeksi vallankumouksen pyörteissä kokosi Venäjän murtuneen armeijan uuteen suuripiirteiseen yleishyökkäykseen. Mutta vallankumouksen vyöry oli kerran lähtenyt liikkeelle. Yhden miehen vaikutusvalta joukkoihin tai nerokaan eivät kyenneet sitä pysähdyttämään. Venäjästä ei enää ollut taistelun jatkajaksi. Se kulki kohtalorikasta tietään kaikkien vallankumouksen vaihteiden ja myrskyjen kautta lopuksi kaaokseen ja anarkiaan. Jos Venäjän vallankumousta vertaa vastaavaan mullistukseen Ranskassa v. 1789 ja sen jälkeisinä vuosina, havaitsee siinä yleispiirtein niin paljon yhtäläisyyttä, että tuntuu kuin Venäjän olot kehittyisivät suurten vallankumousten yleisen järkkymättömän ohjelman mukaisesti. Marraskuussa 1917 olivat girondistit menettäneet valtansa ja jakobiinit — bolshevikit — astuivat heidän tilalleen.

Miljukow, Kerenski, Trotzky, Ikenin y.m. ovat olleet ainoastaan vallankumouksen synkkien voimien leikkikaluja, pakotetut toimimaan, niinkuin heitä kannattavat syvät rivit ovat tahtoneet. Nuo synkät voimat, joita he nerollaan ovat koettaneet johtaa ja ohjata, ovat jo murskanneet heistä osan ja murskaavat toisetkin, milloin heidän päämääränsä käyvät keskenään ristiriitaisiksi.

Niin innostuneesti kuin suomalainen pataljoona siis aluksi tervehtikin Venäjän vallankumousta, sai se pian havaita toivonsa turhiksi. Yleinen amnestia peruutettiin pian. Meidän miehiämme Suomessa alettiin vainota entistä kiihkeämmin. Kerenski antoi selityksen, että niitä henkilöitä, jotka aseellisesti vihollisen puolella olivat taistelleet Venäjää vastaan, amnestia ei koskenut. Meiltä oli siis jälleen kielletty pääsy kotimaahamme ja kuitenkin jokainen saattoi käsittää, että me olimme taistelleet ainoastaan Suomen oikeuksien sortajia vastaan, tsaarivaltaa ja panslavisteja vastaan, siis samaa vihollista vastaan kuin vallankumoukselliset itsekin.

Mutta näitten tapahtumain johdosta pataljoonallemme paljastui eräs uusi totuus Suomen suhteista Venäjään. Meissä vakautui mielipide, että olipa Venäjällä vallassa mikä puolue, mikä kansanluokka tahansa, se on aina Suomivihollinen. Mitä olivatkaan tämän saman, nyt ohjissa olevan puolueen miehet ennen valtakunnanduumassa puhuneet Suomen oikeuksista? Eräs kadettipuolueen edustajista lausua kerran: "Samaan aikaan kuin Kuropatkin hankki häpeää Venäjän nimelle kaukaisessa idässä, samaan aikaan Bobrikoff Suomessa tahrasi kauneimman lehden Venäjän historiaa!" Yhtä ystävällisiä ja myötätuntoisia kansallemme olivat olleet muinoin Miljukowin ja Kerenskinkin lausunnot. Mutta hallituksen johtoon päästyään heidän mielipiteensä muuttuivat.

Suomalaiseen pataljoonaan oli pitkällisen maanpaon ja taistelun aikana syöpynyt entistä syvempi vastenmielisyys ja epäluulo kaikkea venäläistä kohtaan. Oli jo totuttu siihen, että tsaarivallan aikana Suomelle annetut hallitsijavakuutukset rikottiin, mutta kerrassaan masentava oli huomio, että Venäjän vallankumouksenkin miehet muuttivat hallitukseen päästyään kantansa. Saksassa olevat suomalaiset tekivät silloin sen johtopäätöksen, että Suomi ei voi Venäjältä koskaan odottaa muuta kuin joko tyranniaa taikka anarkiaa. Ei siis tullut meikäläisille kysymykseenkään yrittää tänä "svabodankaan" aikana pyrkiä kotimaahan muuten kuin aseilla ja vaatimuksena Suomen täysi itsenäisyys ja ehdoton ero Venäjästä. Nämä suuret tapahtumat idässä ovat kuin taustana sille raskaalle pitkälle vuodelle, minkä suomalaiset jääkärit viettivät Libaussa aavan Itämeren rannalla odotellen kaihoten sitä hetkeä, jolloin isänmaa heitä tarvitsi.

Saksalaisten silmissä pataljoonamme arvo ja merkitys vuoroin nousi ja laski. Silloin kun Saksan ja Venäjän kesken vallitsi aselepo ja rauhanneuvottelut alkoivat, ei kukaan ehtinyt ajatella jääkärijoukkoamme. Pataljoonalla oli raskaat päivät silloin. Mielenkiinnolla seurattiin neuvotteluja ja odotettiin Suomen kysymyksen ratkaisua ja järjestelyä.

Pataljoonalle pantiin kesän kuluessa toimeen useita uusia harjoituskursseja; jalkaväelle ensin aliupseerikurssit ja lisäksi muodostettiin erikoisosastoja, syöksy-, rautatie-, tiedonanto- y.m. joukkoja, joten koko kesä kului ahkerissa harjoituksissa. Pataljoonamme oli usein koeosastona saksalaisia komppanianjohtajakokelaita edelleen kouluutettaessa. Väliin pantiin toimeen laajoja monipäiväisiä kenttäharjoituksia useiden peninkulmien päässä Libausta.

Eräs huomattava työ tältä aikakaudelta oli suomalaisen sotilaskäsikirjan valmistaminen. Se valmistui monien kuukausien ahkeran työn tuloksena paksuna 7-osaisena nidossarjana ja on tätä nykyä käytännössä nuoren armeijamme harjoituksissa ja kasvatuksessa.

Syksyllä elämä Libaussa alkoi huomattavasti vilkastua. Koulut avattiin. Punaposkiset koulutytöt ja pojat saapuivat maaseuduilta kaupunkiin. Katuja kahvilaelämä oli silloin kokonaan muuttunut. Elämä sujui kuin rauhan aikana. Sotilaita oli Libaussa syksyn alussa verrattain vähän. Sotavankijoukot, joita kuljetettiin kaikenlaatuisiin toimiin aamuin ja illoin, muistuttivat ankaran sodan yhä olevan käynnissä. Näistä venäläiset olivat laihoja, kurjannäköisiä, kun he puukengissään laputtelivat katuja, nälkiintyneinä, masentuneina. Kokonaan toiselta näyttivät muut vangit; erikoisesti englantilaisjoukot marssivat vankeinakin niin uhkaavina ja ylpeinä, että koko katuyleisö jäi heidän jälkeensä ihmetellen katsomaan.

Syksyllä suomalaisten merkitys taas nousi. Venäläiset alkoivat yleishyökkäyksensä Galitziaan, jota seurasi pian voimakas saksalaisten vastahyökkäys. Pohjoisessakin tehtiin suuria hyökkäysvalmisteluja. Oli kuumeinen aika elokuun lopulla. Huhuja kulki hyökkäyssuunnitelmista Riian rintamalla. Kerrottiin, että Mitaun ja Libaun sairaalat tyhjennetään ja itsekin saimme nähdä erikoista liikettä Libaun satamassa ja asemilla. Pitkät tavarajunat kulettivat viikkomääriä muona- ja ampumavaroja sekä kaikenlaatuisia sotatarpeita Libauhun.

Pohjoiset sotatapahtumat seurasivat sitten nopeasti toisiaan, 1 p:nä syyskuuta saksalaiset murtivat Dünan rintaman Yxkullin luona, 3 p:nä he valtasivat Riian jatkaen nopeasti etenemistään Pietaria kohti, kunnes tuli mahdottomaksi kulettaa kuormastoja hävitettyjä teitä pitkin sotajoukon perässä. Syntyi uusi rintama muutaman peninkulman päähän Riiasta itään.

Saksassa ja varsinkin Kuurinmaan saksalaisen väestön keskuudessa vallitsi suuri riemu Riian valloituksen johdosta. Libaussa ihmiset miltei syleilivät toisiaan. Kaikki kirkonkellot soivat, liput liehuivat, kaupunkiin tulvi sen entisiä Riiassa paossa olleita asukkaita ryhtyen jälleen hallitsemaan hylkäämiänsä koteja ja hoitamaan entisiä toimiaan. Samoin usea maaseudun hovi sai takaisin entisen omistajansa ja Libaun lehden päätoimittaja Voldemar Seeberg julkaisi päivän kunniaksi tunnelmaa kuvaavan juhlarunon vanhan Riian yhdistämisestä Saksaan.

Runossa kuvastuvat erinomaisesti juuri ne tunnelmat ja toiveet, mitä Riian valloitus herätti kaikissa saksalaisystävissä Kuurinmaalla. Kaikki olivat vakuutettuja siitä, että Riika ikuisiksi ajoiksi oli yhdistetty Saksaan.

Suuret sotatapahtumat pohjoisrintamalla eivät loppuneet vielä. 27 päivänä syyskuuta koko Libau oli yht'äkkiä muuttunut sotilasleiriksi. Koko kaupunki ihmetteli vain yhtä asiaa: "Mistä tuo suuri paljous sotilaita ja kaikkia aselajeja yhtäkkiä ilmestyi?" Olimme suurten sotatapahtumien valmistelukeskuksessa.

Kaikkia teitä pitkin marssi Libauhun joukkoja, jalka- ja ratsuväkeä, tykistöä, yhtämittaa, loppumatta. Tuli teräskypäräisiä hyökkäysjoukkoja. Libaun satamaan ilmestyi mahtavia kuletuslaivoja ja risteilijöitä. Koko Libau kuhisi kuin muurahaispesä. Ihmiset olivat aivan ymmällään, heidän huoneensa majoitettiin täyteen sotilaita, jopa kirkotkin olivat sotaväen hallussa. Lastauspaikoilla tehtiin työtä yötä päivää. Libaulaiset näkivät jälleen, että Saksalla on vielä voimaa ja hyviä joukkoja.

Jos Aa-joella olimme nähneet, minkä masennuksen ja alakuloisuuden sekä sekasotkun vihollisen yleishyökkäys saa aikaan, saimme nyt nähdä tarmokkaasti järjestellyn, uusien suurien sotatapahtumien valmistelun.

Huhuiltiin, että saksalaisten päämaalina oli Ösel-saari, mutta saksalaiset sotilaat arvelivat sen jälkeen lähdettävän Suomeen. Ja todellakin, suomalaista pataljoonaa alettiin taas laittaa lähtökuntoon. Saksalaisille pidettiin luentoja Suomesta ja miten siellä piti käyttäytyä. Sotilaslukusalissa ukot sankoin parvin tarkastelivat Suomen karttaa ja nähtyään siellä järven järven vieressä he huudahtivat: — Hassunkurinen maa!

Jälleen elettiin toivorikkaita aikoja. Ja varustelutyöt yhä jatkuivat. Hamburgista ja Bremenistä saapui aina 11000 tonnin laivoja, joihin lastattiin sunnattomat määrät tavaraa ja aseita. Satamassa vallitsi sellainen liike, ettei milloinkaan rauhan aikanakaan Libau ole sen vertaista nähnyt. Kuitenkin retki yhä viivästyi. Merellä vallitsi ankara syysmyrsky ja nuo tappeluihin tottuneet hyökkäysjoukot murisivat synkkinä: — Kyllähän maalla aina kelpaa taistella — aber das verdammte Wasser!

Tällä välin sai miehistö joka päivä harjoitella laivaanmenoa ja maihin nousua. Yrityshän oli ensimäinen laatuaan Saksan armeijalle ja laivastolle.

Lokakuun 8 ja 9 päivänä joukot marssivat laivoihin ja 11 päivänä tuo komea laivasto lipui aavalle merelle torpeedoveneiden ja risteilijäin saattamana.

Viikon kestäneen kiihkeän odotuksen perästä tulivat tiedot retken täydellisestä onnistumisesta. Taas liput liehuivat. Miten monena päivänä sodan kestäessä onkaan Saksalla ollut syytä liputtaa! Jääkärit iloitsivat kuullessaan Slavan uponneen. Se oli pommitellut meitä Kneis'in rintamalla järeillä tykeillään silloin tällöin. Nyt he vahingoniloisina toistelivat toisilleen: — Slava bohu!

Mutta jääkärit pettyivät jälleen toiveissaan. Saksalaisten sotatoiminta pohjoisrintamalla pysähtyi. Odotetusta Suomen retkestä ei taaskaan tullut mitään. Alkoi jälleen tuollainen katkera välinpitämättömyys kaikesta, pettymyksen aikaansaama alakuloisuus. Pataljoonan mielialaa koetettiin virkistää isänmaallisilla illanvietoilla, joiden merkitys sotilaskasvatuksessa siis vasta nyt näytti selvinneen. Alun niille antoi luutnantti Linder kolmannessa komppaniassa ja vähitellen niitä alettiin toimeenpanna koko pataljoonaa varten. Iltamahuoneet olivat aina täpötäynnä sotilaita ja epäilemättä niiden merkitys tänä raskaana, monien pettymysten ja turhiksi osottautuneiden toiveiden aikana olikin sangen suuri. Muutamat pataljoonan laulajat muodostivat Libaun neitojen ja saksalaisten "sisarten" avulla kirkkokuoron, joka lauloi monessa pataljoonan jumalanpalveluksessa, kävipä esittämässä suomalaisia laulujaan useissa juhlissa saksalaisessa sotilaskodissa ja tervehtimässä haavoittuneita ja sairaita Libaun suurissa sairaaloissa.

Ja jälleen etelästä tulevat sotatiedot täyttivät ylpeydellä kaikki rinnat koko Saksan armeijassa. 24 päivänä lokakuuta alkoi mahtava yleishyökkäys Italian rintamalla.

Ensimäinen päämajan ilmoitus oli jälleen lyhyt ja ytimekäs, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan paljon puhuva. Se kuului:

"Die Gefächtstätigkeit in Tirol, Kärnten und am Isonzo ist merklich aufgelebt. Deutsche Artillerie hat in den Feuerkampf eingegrüfen; deutsche und österreich-ungarische Infanterie hat heute morgen bei Flitsch, Tolmein und im Nordteil der Hochfläche von Bainsizza die vordersten italienischen Stellungen genommen."

Sen jälkeen kasvoivat vanki- ja saalisluvut huimaavasti:

25 p:nä illalla ……. vankeja 10,000 26 " " ………. " 30,000, tykkejä 300 28 " " ………. " 100,000, " 700 j.n.e.

Italialaisten kärsimä musertava tappio herätti armeijassa kaikkialla hilpeätä riemua. Saksassa yleensä italialaiset olivat perin huonossa maineessa sotilaina ja heitä halveksittiin jo sodan alusta asti keskusvaltain liiton pettureina. Voitonsanomia heidän sanomalehdistönsä toistaiseksi ei ollut tilaisuudessa julistelemaan, mutta sitä kiivaampina tavottelivat sen kostonhuudot Itävallan sydänseutuja. Nyt sitä kohtasi uusi ankara koettelemus. Pilalehdet olivat täynnä kuvia sadeilmoista, joissa kenraali Cadorna sateenvarjo murskana turhaan yritteli suojata Lombardiaa vedenpaisumukselta. Lustige Blätter julkaisi ivarunon "Italiens Ca-dornenweg", josta alku kuului:

"Er hatte sich gerade vorgenommen, ein Bischen Triest in Besitz zu bekommen. Und hatte für sich und seine Gesellschaft die Siegesbericht per Draht in Bereitschaft. — Bei dieser Gelegenheit sollt’s ihn begegnen, dass es zu regnen, Feuer zu regnen Begann, das Wetter war ihm nicht hold. Da fühlte Cadorna sich aufgerollt!" — — — — — — — — "Wie dieser Feldzug vertan und verkracht das hat noch kein anderer vorgemacht. Dies nennt man: Die zwölfte Isonzoschlacht!"

Saksalaiset ja itävaltaunkarilaiset tunkeutuivat voitokkaina kuin muinoin gootit ja longobardit Lombardian puutarhaan, ollen tällä kerralla sekä ruumiillisesti että henkisesti sen asujamia etevämmät…

Marraskuun alkupuolella kuului sitten jälleen uutisia Venäjältä. Tuli tieto uudesta vallankumouksesta ja 12 päivän illalla tiesivät sanomalehdet kertoa, että Venäjän uuden hallituksen johtajat Lenin ja Trotsky ovat ehdottaneet aselepoa. Siinä oli tehty todella ensi yritys rauhan aikaansaamiseksi ja tämä tieto herätti koko Saksassa vilpitöntä iloa. Saksa oli ehdottomasti saavuttanut suuren voiton. Koko itärintama lakkasi taistelemasta. Nuo sadattuhannet vanhat maanpuolustajat, jotka vuosikausia olivat sen pitäneet lujana ja järkkymättömänä, saivat lepoa. Itärintamalla oli puolustusväkenä etupäässä vain sotavanhuksia, perheenisiä, jotka olisivat ansainneet jo ikäänsäkin katsoen saada viettää lopun elämäänsä rauhassa. Näitä miehiä vastaan olivat Venäläisten parhaat nuoret voimat taistelleet. Saksalaisten täytyi taistella etulinjassa yhtämittaa kuukaudet, vuodet. Harvoin pääsivät joukot pariksi viikoksi lepäämään. Venäläisillä oli varaa vaikka joka viikko vaihtaa etulinjan puolustajia ja suoda heille lepoa. Ja kuitenkin rintama oli kestänyt. Mitään voitonhuumausta ei Saksassa havainnut. Varsinkin sosialistilehdet jyrkästi kielsivät asettamasta Venäjälle rauhanteossa liian rasittavia ehtoja. Suuria sanoja ei tämän voiton kunniaksi pidetyissä puheissa kuultu. Kaikkialla saattoi havaita vain helpotuksen tunteen ja ilon ensimäisten rauhanneuvottelujen alkamisen johdosta. Ja Venäjän kansa myöskin halusi rauhaa, se oli kukistunut sotakiihkoilijat. "Hallitus antaa ennen surmata itsensä kuin lakkaa puolustamasta valtakunnan kunniaa ja riippumattomuutta", kertoivat Saksan sanomalehdet Kerenskin lausuneen esiparlamentissa ja lisäsivät: "Kerenski on paljon puhunut verestä ja raudasta, mutta Bismarck-ainesta tässä Venäjän Gambetta'ssa ei ollut!"

* * * * *

Näinä aikoina saattoi pataljoona jo sanomalehdistä seurata tarkalleen Suomen oloja. Suomen itsenäisyysjulistus joulukuun 6 päivänä tuotti Libaussa jääkäreille yhtä suuren ilon kuin kansalaisille kotimaassakin. Vaikeampi oli kaukaa nähdä niitä syviä ristiriitoja, mitkä raivosivat näinä historiallisina hetkinä kotimaassamme. Tunsimme kyllä punakaartin toiminnan, suurlakot, mellakat y.m., mutta arveltiin, että venäläisten poistuttua maasta Suomen olot järjestyvät itsestään. Vasta edustaja Yrjö Sirolan sanat eduskunnassa selvittivät meille tilanteen. Edustaja Sirola tunnusti silloin suoraan, että venäläinen sotaväki aiottiin pitää maassa punakaartin tukena. Päämääränä siis oli saattaa Suomi bolshevsmin pyörteisiin ja avata tälle meidän kotimaamme yli tie länsi-Europaan. Jääkärien joukossa oli paljon kunnon sosialisteja, mutta heihin oli jo imeytynyt tuo saksalainen järjestysvaisto ja he olivat mielenkiinnolla seuranneet Saksan sosialismin rauhallista oikeustaistelua. Jätättää Suomi venäläisten sotilaslaumojen tallattavaksi, antaa näiden mielin määrin sekautua isänmaamme oloihin — jättää Europan kansanvaltaisin maa, jonka olot ja laitokset olivat kehittyneet länsimaisen järjestyksen pohjalla, bolshevismin kokeilukentäksi — se tuntui mahdottomalta.

Kuin salama kirkkaalta taivaalta iski suomalaiseen pataljoonaan tieto vallankaappauksesta Suomessa ja kansalaissodan puhkeamisesta. Kulkiessaan hävitetyllä, autiolla Kuurinmaalla ja koko rintamalla olonsa aikana olivat miehemme jo tarpeeksi saaneet kokea, omin silmin nähdä sodan ankaruuden, sen kauhut ja kärsimykset. Jyrkästi ja katkerasti he tuomitsivat ne henkilöt, jotka mielettömyydessään olivat vetäneet sen kirouksen yli synnyinmaamme.

Saapuvat tiedot punaisten ennenkuulumattomista julmuuksista etelä-Suomessa, murhista, kidutuksista, kirkkojen häpäisemisistä j.n.e. Olivatko nuo työt mahdollisia Suomen kansalle, jonka sivistystä on vuosikymmeniä saarnattu joka juhlapuheessa, joka isänmaallisessa runoelmassa laulettu?

Ei! Se oli venäläistä henkeä! Idästä tarttunut ruttotauti raivosi punaisessa Suomessa!

Saapuvat tiedot Pohjanmaan noususta vapaustaisteluun. Valkoiset ovat valloittaneet Vaasan. Etelä-Pohjalaiset ovat riisuneet venäläisen sotaväen aseista, Oulu ja Tornio ovat vallatut, ensimäiset jääkärit ovat kaatuneet Torniossa.

Nyt on jääkäripataljoonan aika lähteä. Vihdoinkin isänmaa kutsuu poikansa takaisin!

Koko pataljoona oli kuohumistilassa. Nyt se oli täydelleen yksimielinen, kaikki entiset ristiriidat, kaikki katkeruus unohtui yhdellä iskulla. Pataljoonan lähetystö lähti sen komentajan hauptmanni Ausfeldin luo selvittämään tilannetta ja pyytämään häntä toimittamaan pataljoonalle luvan lähteä kotimaahan.

Samana päivänä hauptmanni Ausfeld matkusti Berliniin, mistä hän heti lähetti sähkösanoman vakuuttaen pataljoonan asiain olevan hyvällä kannalla. Alkoivat kuumeiset, kiireelliset valmistelut. On mahdoton sanoin kuvata tunnelmia pataljoonassa noina hetkinä. Miehet kulkivat kuin unissaan Libaun katuja, kuulematta, näkemättä mitään muuta kuin mielikuvituksen luomat kaukaiset taistelukuvat Pohjanmaalta, Savosta, Karjalasta, kukin kotiseuduiltaan. Vapautuksen hetki oli tullut vihdoinkin! "Nähdä kerran vielä kotimaa, kotiseutu ja sitten tulkoon mitä tahansa!" oli kaikkien huulilla.

LÄHTÖVALMISTUKSIA

Pataljoonan kuntoonpanemiseen kului ainakin viikonpäivät. Jälleen pidettiin tarkastuksia. Kaikki huono ja kulunut hyljättiin ja joka mies sai uudet vihreät puvut ja kunnon varustukset. Saksalaiset eivät tahtoneet lähettää ryysyistä joukkoa Suomeen. Tällä välin saapui Suomesta maan laillisen hallituksen kuriiri ja kaksi höyrylaivaa pataljoonaa hakemaan. Eräänä aamuna astui komppanian huoneistoon pari vakavaa suomalaista merikarhua puhelemaan kotimaan kuulumisia ja he lienevät harvoin läpäisseet sellaista tutkintoa, mihin he nyt antautuivat. Toinen heistä, eräs etelä-Suomen talonomistaja oli ennen sotaa pari viikkoa kitunut Turussa punaisten vankina, saanut selkäänsä ja potkuja, niin että sai niitä potea useita viikkoja. Vallankaappauksesta kuultuaan hän heti alkoi hommata pataljoonaa kotiin. Punaisista hän lausui mielipiteenään, että entiset rauhalliset ihmiset ja tuttavatkin oli vallannut sellainen kiihko, että he tuntuivat yht'äkkiä muuttuneen mielipuoliksi. Mitä he oikein vaativat ja tahtoivat, siitä harva oli selvillä. Venäläiset sotilaat kulkivat konekivääreillä varustetuissa autoissa pitkin maaseutua pannen toimeen kotitarkastuksia, eikä koko Suomessa ollut minkäänlaista hengen eikä omaisuuden turvaa.

Muutaman päivän kuluttua suomalaiset höyrylaivat Arcturus ja jokin pikku rähjä Castor, tai mikä lienee nimeltään ollut, saapuivat Libaun satamaan ja jääkärit tuumailivat, että jo viimeinkin taisi tulla lähtö. Sitä oli toivottu, jopa valmisteltu niin monet monituiset kerrat, että lopulta koko asia tuntui mahdottomalta. Jos kuka jääkäreille kuukausi sitten olisi puhunut Suomeen lähdöstä, olisi hän saanut vastaukseksi:

— Ä-ä-älä nyt viitsi ruveta visertelemään.

Mutta nyt ukot omin silmin näkivät Suomesta tulleet laivat ja niiden miehistö puhui "selevee Suomea". Ei ollut enää epäilemistäkään. Jääkärit tunkeilivat laivamiesten ympärille kysellen ja udellen.

— No mitäs sieltä Suomesta oikein kuuluu?

— Minkälaisia ne punaiset ovat tappelemaan?

— Ei suinkaan niillä järjestyksestä ja komennosta ole paljon tietoa?

Laivamiehet vakuuttelivat, ettei punaisilla ole ei johtoa ei järjestystä, mutta yhtä hyvin valkoiset tarvitsevat kokeneita johtajia ja nyt he ovat lähetetyt juuri sitä varten jääkäreitä hakemaan.

Ja meidän pojat ne röyhistelivät rintaansa, hymyillen itsetietoisina muka suuristakin johtajantaidoistaan ja salaisuuksistaan.

— Niin, onhan sitä meitä täällä opetettu — — — on kouluutettu ja komenneltu ja — — — rihm! — rintamalla sitä kans' käytiin.

— No minkälainen se ryssä oli siellä Saksan rintamalla? kyselevät laivamiehet vuorostaan.

— Hjaa ryssä! Niitä oli monenlaisia. Oli lalluja ja oli sisukkaita. Kneis'in rontilla ne ampu romvoieria että kehkesirrit hyppeli unterstantissa ja törkymyysi valu ritsiltä pitkin permantoa. Muistatko Viki?

— Ka, miksen muista! vakuutteli Viki ja laivamiehet ihmettelivät jääkärikielen uusia kulttuurisanoja ajatellen, että kyllä noilla on sotaoppi päässä.

— Saa ne pojat nyt Suomessa lyödä rihviä, jahka päästään Pohjanmaalle.

—-Ja tisipliini tehdään luja heti alussa.

— Kas se on semmonen paikka, he selittelivät laivamiehille, että ilman tisipliiniä ei sotajoukolla tee kerrassaan mitään, on se nähty jo monta kertaa.

— Mikäs se tisipliini oikein on? yritti jokin lämmittäjä kysellä.

— Jaa tisipliinikö? Se on — niin, sitä ei oikein osaa näin oppimattomille selittää, se täytyy kasvatuksen ja harjoituksen kautta saada sotamiehiin.

— Kai sitä jo lähtee mielellään Suomeen, kun on näin kauan ollut poissa? kysytään.

— Raskiipa tämän jättää tämän Libaun.

— Jo veikkonen sitä päivää on odotettu, odotettu niin kauan, ettei tahdo jaksaa enää todeksi uskoa.

Pojille teki hyvää heille osoitettu luottamus ja aivan kuin yhdellä iskulla miehet muuttuivat. Heihin tuli hehkuva into ja reippaus, jonka kaltaista pataljoonassa ei ennen oltu nähty. Heidän katseensa olivat tuimat kuin ukkospilvi ja heissä saattoi havaita sellaisen päättäväisyyden ja tarmon, että todella uskoi heidän taas kykenevän mihin tahansa. Hermostuneina he kävelivät edestakaisin odotellen lähtöä ja pitkästyen sen valmistuksia.

Vielä kerran suomalainen jääkäripataljoona kokoontui paraatiin. Pataljoonan päällikkö hauptmanni Ausfeld julisti 27:nnen Preussilaisen Jääkäripataljoonan hajoitetuksi ja luovutti sen Suomen lailliselle hallitukselle. Hallitus oli pataljoonan komentajaksi määrännyt eversti Thesleff’in, joka oli saapunut tilaisuuteen ottamaan vastaan suomalaisen jääkärijoukon.

LIPPUVALA

Libaun kadut ovat himmeästi valaistut. Talvi-illan tuulet puhaltavat mereltä kylminä viimoina kaikista kadunkulmauksista. Harvat kulkijat pysähtyvät katsomaan marssivia komppanioja. Aseettomina, juhlapuvuissaan, kypärät päässä suomalaiset jääkärit marssivat hiljaa, rauhallisesti Libaun korkeaa luteerilaista kirkkoa kohti Grosse Strassen varrella.

Kirkko on valaistu kirkkaasti kuin jouluaamuna. Äänettöminä miehet istuvat penkeillä, koko pataljoona viimeistä miestä myöten kokoontuneena. Pataljoona on vannomassa lippuvalaa ennen Suomeen lähtöä. Urut hymisevät, vienot hymnin säveleet kiirivät pitkin kirkon korkeita holveja. Saarnatuoliin astuu jääkäripataljoonan pappi puhuen lippuvalan merkityksestä.

Lippuvala on juhlallinen lupaus, minkä sotilaat kutsuen Jumalan todistajakseen tekevät ennen lähtöään taisteluun. He lupaavat pysyä uskollisina maansa lailliselle hallitukselle ja puolustaa isänmaataan henkeen ja vereen asti. Kun tämä uskollisuuden vala muinoin tehtiin maan herralle, oli tapana, että sotilaat lupauksensa vahvistukseksi puristivat maan herran kättä. Nyt asettavat sotilaat kätensä lipun ympärille merkiksi lupauksestaan olla tälle isänmaansa symboolille uskollisia, puolustaa sitä hädässä ja taisteluissa. Jos he kaatuvat lippunsa juurelle, silloin he ovat kuolleet kunniansa ja isänmaansa, oman kansansa onnen ja tulevaisuuden puolesta.

Lippuvalaa tekemään kutsutaan valitut henkilöt sotilasjoukosta. He tekevät sen komppanian tai pataljoonan puolesta, joka ympärillä seisten toistaa valan, luvaten siten yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta taistella ja kestää vaarat ja voitot yhdessä tovereina.

Jääkärit vannoivat valan jääkäripataljoonamme valkean, kauniin lipun juurella. Varmastikin on tämä hetki kautta elämän pysyvä läsnäolijain mielessä. Kaukana synnyinmaastaan, merien, maiden takana, seisoi suomalainen jääkäri joukko puhtaan lippunsa juurella valmistautuen lähtemään valloittamaan suurta maata, — vapauttamaan isänmaataan vieraan satavuotisesta ikeestä. Kaikuvalla äänellä, rinnat hehkuen uutta, ennen aavistamatonta intoa, nuo nuoret jääkärit lausuivat uskollisuudenvalansa Suomen lailliselle hallitukselle. Monen silmässä kiilsi kyynel, ja ennen kuulumattomalla voimalla kajahti lippuvalan jälkeen isänmaan virsi:

"Oi Herra siunaa Suomen kansa!"

Valot välkkyivät Libaun korkeassa, avarassa temppelissä. Kaukana Itämeren tuolla puolen, Pohjan talvisen tähtitaivaan alla vuoti vertaan kärsinyt kotimaa. Mutta jääkärien mielet paloivat kaipuusta ja halusta päästä pian sen taisteluihin antamaan uhrinsa oman maansa vapaudelle.

Tuo vihreä jääkäripataljoona ei ollutkaan enää maanpakolaisparvi. Kotimaa oli kutsunut sen avukseen, lähettänyt sanansaattajansa hakemaan poikiaan vapaustaisteluunsa ja Libaun luteerilaisen kirkon holvit kaikuivat vielä jääkärien lippuvalasta taistella henkeen ja vereen Suomen vapauden puolesta.

LÄHTÖ LIBAUSTA.

Joukko puettiin matkaa varten siviilipukuihin. Siinä ei mittailtu, ei soviteltu. Oli takki suuri tai pieni. — Se sopii! tuumaili aliupseeri ja jos kuka yritti valitella puvun huonoutta tai sopimattomuutta, lohdutti hän meitä:

— Ei teitä ole tarkoitus pukea espiskeikareiksi, te lähdette taisteluun.

Yöllä helmikuun 16 päivää vasten kokoontui komppania viimeisen kerran asuntoaulaansa. Siinä oli taas pitkä rivi sivilistejä mitä erikuosisimmissa puvuissa. Joka miehellä oli matkalaukku tai nyytti kädessä. Saksalaiset aliupseerit jättivät kaihomielisinä jäähyväiset. Katseltiin tuttua Baierin kasarmia. Siinä se seisoi jykevänä, autiona, kätkien suojiinsa monta huokausta, kaikki ne kaipuun tunteet, jotka nyt olivat täyttymässä. Ja miehissä vallitsi niin rajaton riemu, että se tuskin voi hillitä sitä ilmoille puhkeamasta. Ulkona talvituulet kohisivat ja vinkuivat, helisivät ja soittelivat huimia, vallattomia taistelulaulujaan.

— Valmiit! Ryhmäkaarto oikeaan, tahdissa — — — mars! Eteen-päin!

"Hurraa nyt komppania kotiamme kohti Suomemme suloisille saloille! — — — — — — — — Ei löydy maata sen armaampaa!"

Lähtöaamu valkeni kylmänä ja tuulisena. Miehet värisivät laivankannella odotellessaan ohuissa siviilipuvuissaan. Libau heräsi tavalliseen työhönsä ja askareisiinsa ikäänkuin mitään erikoista ei olisikaan tapahtunut. Mitäpä sen asukkaat välittivät jonkin jääkäripataljoonan lähdöstä. He olivat nähneet sellaisia monia sekä tulevan että menevän. Satamassa alkoi päivän työ. Juna tuli puhkuen laivarantaan, nosto- ja lastauskojeet alkoivat rämistä. Venäläisiä vankeja marssi tavaramakasiineihin työhön.

Kello 11 seuduilla pataljoonamme saksalaiset upseerit saapuivat laivalle jättääkseen jäähyväiset. Ennen lähtöä oli pataljoonassa joka mies korotettu, oli leivottu upseereja jos minkin arvoisia, että koskaan ei saattanut tietää, miten suuren herran kanssa oli kunnia keskustella.

Useita puheita pidettiin sekä saksalaisten että suomalaisten taholta. Kaikille oli yhteistä mielikarvaus siitä, etteivät vanhat tutut upseerimme saaneet lähteä mukaan. Saksa ja Venäjä näet taas hieroivat rauhaa ja aselevon aikana saksalaiset eivät saaneet edes lupaa Suomeen lähtöön. Ero tuntui sangen katkeralta. Olivathan meikäläiset vielä tottumattomia suuripiirteiseen sotatoimintaan. Suomessa olisi nyt juuri tarvittu noiden kokeneiden ammattisotilasten kykyä ja taitoa. Puhuttiin Suomen tulevaisuudesta, Saksan ja Suomen soturiliitosta ja yhteisistä kestetyistä vaaroista ja taisteluista.

Laulut kajahtivat puheiden lomassa, "Die Wacht am Rein", "Maamme" ja monet muut vuoroin kummallakin kielellä. Nyt eron hetkellä jääkärit huomasivat, miten syvät siteet yhdistivät heitä jaloon Saksan kansaan, joka jo oli tehnyt ja vielä tuli tekemään maallemme niin monta todellista ystävän palvelusta. Saksan voittoisa armeija oli kukistanut tsaarivallan Venäjällä, sen iskut olivat tehneet vallankumouksen mahdolliseksi. Puhukoot ympärysvallat pienten kansojen oikeuksista miten kauniita sanoja tahansa, missä maailman kolkassa he voivat toistaiseksi näyttää edes yhden sorron ikeestä vapauttamansa kansan? Saksa taas oli jo ennen meitä vapauttanut koko itä-Europan tsaarivallan ikeestä, luonut itsenäisen Puolan ja Ukrainan. Olkoon, että se on tarkoittanut nuo valtiot itselleen suojamuuriksi Venäjää vastaan, joka tapauksessa ne maailmansodassa Saksan aseitten avulla ovat saaneet vapautensa ja itsenäisyytensä. Kaukana siitä, että silmittömästi, sokeasti olisimme ihannoineet kaikkea saksalaista. Näihin suurtekoihin me suomalaiset kiinnitimme toiveemme, ja niin kauan kuin ne teot himmentymättöminä säilyvät historiassa, niin kauan me pienen poljetun kansan pojat emme voi olla ihailematta sitä kansaa, joka rehellisesti täytti lupauksensa ei ainoastaan meitä, vaan monta muuta yhtä raskaan ikeen alla huokaavaa kansakuntaa kohtaan!

Laiva irtautuu satamasta. Rannalla seisoo parvi, 27:nnen Jääkäripataljoonan upseerit kunniaa tehden. Kajahtaa voimakas hurraa jälkeen jäävien ja koko Saksan voitokkaan armeijan kunniaksi.

Arcturus lipuu aallolta aallolle kohti aukeaa Itämerta. Libau jää kauas. Silloin pieni nopea alus kiitää rinnallemme. Jälelle jääneet upseerit olivat rynnäköllä vallanneet pienen rannikkolaivan ja seurasivat matkuettamme ulos aavalle asti. Vihdoin tuo pikku alus ei kyennyt enää kilpailemaan uhkean Itämeren laivamme rinnalla. Se kääntyi takaisin viime jäähyväiset jätettyään. Suomalainen pataljoona kiiti eteenpäin pohjoista kohti. Aavalla merellä nostettiin Suomen lippu laivan perään. Se hulmusi ja lepatti ylpeänä, vapaana, satojen riemusta loistavien katseitten ihailemana.

KOTIMATKA.

Arcturus kyntää Itämeren aaltoja. Vesi solisee, läiskyy suurina suolaisina pisaroina laivan kannelle. Pohjatuuli peuhaa ja pelmuaa touveissa, myllertää meressä, räiskii ja pärskii kuin mikäkin ilakoiva merielävä.

Laivan keula ja kannet vilisevät miehiä. Etukannella katselija vasta oikein nauttii nähdessään, miten keula puskee tumman, vellovan aallokon pintaan ja syöksyy sähisten ja kohisten eteenpäin. Vesi yrittää vastustella, aallot lyövät koko kyljellään voimakkaasti vastaan, käännähtävät siinä selkäpuolelleen, paremmin oikein hartiain-voimalla laivan runkoa puskaistakseen, mutta niiden voimanponnistukset ovat turhat. Minkäpä sille tekee väkevämmälleen ja terävämmälleen muuta kuin katkeaa ja murskautuu, ja Arcturus ihan kuin leikillään siinä kikkaa katkaisee aallon toisensa jälkeen ja lipuu paksua savua piipuistaan pursuttaen yhä avarammille ulapoille Suomen lippu mastossaan hulmuamassa.

Taivas on pilvessä, Itämeri pauhaa synkkänä, mustana, väliin vaahdosta valkeana. Sen katselijoilla posket ja otsa polttavat kuin kuumeessa. Suonen lyönti tuntuu ohimoissa. Tuo kylmä talvinen tuuli tekee sanomattoman hyvää. On nautinto antaa sen viilentää koko kasvoja sulkea silmänsä ja tuntea kiitävänsä hyvää vauhtia pohjoista kohti.

Kaukana aallokko pärskyy ja roiskuu suurina, valkeina vaahdon peittäminä vuorina. Vasemmalla näkyvät Saksan rannikon kalliot ja laaksomaat. Koko valoisan ajan päivästä kuljemme rannikon suojassa. Sitten yöllä yht'äkkiä kaikki valot sammutetaan ja pimeä laiva syöksyy suurimmalla vauhdillaan puhkuen ja sähisten synkän Itämeren yli suoraan Ruotsin rannikkoa kohti.

Aamun sarastaessa on uusia saaria ja rannikko taas näkyvissä, Ruotsin ranta. Arcturus on ankkurissa peilityynessä lahden poukamassa. Olemme onnellisesti päässeet Itämeren yli. Saksalaiset lentäjät olivat kertoneet venäläisten torpeedoveneitten ja parin risteilijän lähteneen merelle ajamaan takaa meikäläisiä. Nyt olimme jo saavuttamattomissa.

— Mutta miksi tässä odotellaan? kyselevät jääkärit kärsimättöminä. — Eikö sitä paineta taas eteenpäin: Pohjalaiset ne ottavat kohta Tampereen ilman meitä.

— Helsingin ottavat ja kuka sinne sitte enää kehtaa mennä.

Päivämies koettaa rauhoitella: — Älkää hätiköikö, jaksetaan kai sitä toistakin laivaa odotella!

— Ka mitä toista laivaa?

— Castoria, tykistön laivaa!

Nyt muistavat miehet, että eskaaderiimme tosiaankin kuului toinenkin, mitätön, pieni alus, johon tykistö oli sijoitettu. Sitäkös alettiin nyt naljailla.

— Mokomakin kanuunavene! Olisi heitetty sille köydenpätkä ennen merelle lähtöä, niin olisimme jo molemmat täällä.

— Vielä sitä sammakkoa ruvetaan tässä perässä laahaamaan.

— Onko siinä ropelliakaan. Taitaa liikkua tuulen voimalla.

— Ja mihinkä se silloin pääsee tällä vastatuulella. Takaisin se on seilannut Libauhun.

— Vai että "Castori" piti panna tuolle nimeksi.

— Mokomallekin rääppänälle!

Puolen päivän aikaan vasta Castorin savu alkaa näkyä taivaanrannalla. Merenkäynti on ankara. Tuo pieni laivanpahanen keikkuu ja tanssii aallokossa, väliin katoaa syvyyteen niin että piipuista tupruava savu vain sen paikan ilmaisee, väliin taas heilahtaa maan ja taivaan välillä, että päätä huimaa sitä katsellessa. Viimeiset voimansa ponnistettuaan se pihisten ja ähkyen saapuu Arcturuksen rinnalle huohotellen matkan vaivoista. Suurin osa miehistöä on merikipeänä.

Päivät jatkavat taas matkaa yhdessä. Ruotsin rannikon päivänpaisteiset viirut lännessä näyttävät lipuvan ohi pitkänä, loppumattomana aallonharjana.

Tukholman leveysasteen pohjoispuolella alkaa ilmestyä jääsohjoa. Pohjoisempana se yhä laajenee velloviksi kentiksi ja niiden takana läikkyvät jäälautat säihkyvän kirkkaina. Arcturuksen työ alkaa käydä yhä raskaammaksi. Kohta on edessä luja, hellittämätön, silmänkantamattomiin ulottuva jääkenttä. Arcturus puskee uljaasti sen sisään halkoen leveän vanan. Castor pysyttelee nyt hartaasti perässä, laivan kylki jytisee, jääkenttä halkeilee kumahdellen. Rouskuen ja sähisten jää keulassa murtuu. Mutta tuo kiinteä kenttä käy yhä lujemmaksi ja taipumattomammaksi, laiva tutisee, saa yhä ankarampia tölmäyksiä. Sakeana pursuaa savupatsas taivaalle piipuista ja koneet jyskyttävät raskaasti, epätoivoisesti. Vihdoin Arcturus pysähtyy. Sen voimat ovat uupuneet. Kärsimättöminä kulkevat jääkärit jäätiköllä.

Sampoa odotetaan päivä jopa toinenkin. Sen seikkailut ovat kaikkien huulilla. Missä kummassa se nyt viipyy?

Sitten vihdoin illan hämärtäessä näkyy kaukana savua.

Sampo näkyy! Kaikki miehet kapuavat kannelle. Ankara on työ murtajallekin. Sen laaja runko hiljalleen kuitenkin kasvaa jäätiköstä. Uljaasti se painaa röykkiöt allensa, sen laidoissa pursuu ja vaahtoo sininen aallokko.

Eläköön-huudoilla Arcturuksen miehistö tervehtii saapunutta pelastajaa.

Laivue alkaa taas pyrkiä pohjoista kohti. Castor on jätetty lepäämään. Sen miehistö muutettiin Sampoon. Pakkanen kiihtyy. Sammon äsken avaama uoma on jäätynyt uudelleen. Yötä päivää koneet ryskävät, laivan kyljet vinkuvat ja voihkivat, mutta eteenpäin on päästävä hinnalla millä tahansa.

Vihdoin monen päivän matkan perästä itäiseltä taivaanrannalta kohoaa pieni nyppylä yli jäätikön. Kannet ja laivan keula ovat mustanaan miestä. Kiikarit kulkevat kädestä käteen. Ensimäinen majakka Suomen rannalla on näkyvissä. Yht'äkkiä alkaa sydän sykkiä niin rajusti kuin se tahtoisi repäistä rinnan. Kasvot sävähtävät tulipunaisiksi. Sanomaton, kuvaamaton lämpö, huumaava riemun ja onnen tunne täyttää koko olemuksen. Kyyneleet, joiden lähteittenkin jo luultiin iäksi kuivuneen, ovat väkisin kihota silmäkulmaan.

Tuolla vasemmalla kirkastuu pilvien keskeltä ensimäinen saari, oikealta toinen. Suomen ranta on näkyvissä. Lähemmäs tultaessa näkyvät nuo tutut ruskeat kalliot ja harvat havumetsät. Itämyrsky pauhaa, vinkuu ja puhaltaa, jääkentät kimaltavat päivän säteissä. Kaikkialla touveissa, mastoissa, merellä ja saarilla, soi ja heläjää kuin ennenkuulumaton musiikki. Suomen metsien humina kuuluu kaukaisena valtavana tervehdyshymninä ja hivelee rintaa. Kylmä tuuli viilentää kuumeisia hehkuvia poskia ja otsaa.

Kaikki miehet ovat kannella. Päiväkauden he seisovat siinä sanattomina, liikkumattomina, katsellen ahmien kauan kaivattuja Suomen rantoja, hengittäen sen tuulia, havumetsien tuoksua. "Yö on iäks' mennyt pois!" Vihdoin saapuvat ensimäiset ihmiset, suomalaiset pojat ja tytöt mikä suksilla mikä jalan. Tulee miehiä valkeat nauhat käsivarressa — suojeluskuntalaisia. Laivan ympärille kertyy parvi väkeä. Eläköön-huudoilla he tervehtivät jääkäreitä. Parvi kasvaa. Saattajat juoksevat laivan perässä kilometrejä. Toiset jäävät uupuneina jälkeen, mutta saarilta ja mantereelta saapuu yhä uusia joukkoja liput mukanaan. Arcturuskin liputtaa, mastosta mastoon liput liehuvat, vimppelit välkkyvät ja ilakoivat. Tämähän on riemusaattoa.

Eräs äiti huomaa laivan kannella poikansa, ojentaa kätensä ja painaa sitten huivin silmilleen. Poika tempaa valokuvansa, taskukirjansa, ja heittää kaikki jäälle äitinsä jalkojen juureen.

Vaasan satama kohoaa uljaana, kevättalven laskevan auringon valaisemana. Sankat väkijoukot täyttävät laivasillan. Laulu kajahtaa, liinat liehuvat. Pataljoona marssii illan hämärtäessä kaupunkiin sankkojen tervehtivien väkijoukkojen ohi.

Pohjanmaalla ovat talonpojat alkaneet vapaustaistelun. Niin voimakasta valveutuneen kansan nousua ei Suomi ole milloinkaan ennen nähnyt. Rintama on keski-Suomessa. Valkoisen armeijan tykit jylisevät Tampereella.

Ja Suomen jääkärit ovat kotimaan kamaralla.