II

LOCKSTEDTIN LEIRILLÄ.

Valitus ei auta. Joulu on oltava Kemissä. Illalla koristetaan yhteisvoimin kuusi, ja sen ääressä vietimme toistaiseksi ihmeellisimmän jouluaattomme laulellen, lueskellen ja kertoillen elämästämme toisillemme. Onpa ehditty hommata pieniä lahjojakin. Isäntä on mitä parhaimmalla tuulella. Hän osaa rohkaista alakuloisia ja varsinkin hän on mestari suunnittelemaan tulevaisuutta. Todellakin toimeensa sopiva mies. Vielä aikojen kuluttua muistan, miten apeaksi kävi mielemme kuullessamme, että hänet ja älykäs poikansa sittemmin kuitenkin vangittiin. Mutta eivät uhkaukset eikä venäläisten rahasummien kiilto saaneet tuota pientä poikaa mitään ilmoittamaan, isästä puhumattakaan.

Joulupäivänäkään ei lähdöstämme tiedetty mitään. Pohjois-Suomessa kuuluisaksi tullut partioretkeilijä Suvirinne kyllä jo silloin hevosella ajaa hurautti jään yli Haaparantaan.

Illalla hämmästyttää isäntä meitä ilmoituksella, että itse poliisimestari tulee kanssamme syömään illallista. Illallinen on yhtä maukas kuin edellisetkin ateriat. Juuri aloitellessamme astuu ylen pitkä mies rouvineen huoneeseen. Uteliaasti katselevat tulijat meitä, ja varmaankin meidän kasvomme ilmaisevat yhtä avomielistä ihmettelyä. Meille alkaa selvitä monta ennen käsittämätöntä seikkaa tästä salaperäisestä Kemin kaupungista. Osulan aterioita emme unhoita milloinkaan. Mutta niistä huolimatta mieli palaa eteenpäin uusiin seikkailuihin ja matkan päämäärää kohti. Emme aavistaneet miten monta pettymystä meitä jo vaanivin katsein oli odottamassa. Isäntä kuuli sadattelumme, toimitti ne asianomaiseen paikkaan, missä ne tekivät asianomaisen vaikutuksen. Samana iltana näet aukeaa kamarin ovi ja huoneeseen astuu mies, oikea voiman ja terveyden esikuva. Katse tuimana hän tarkastelee joukkoa melkein kuin kenraali nahkapoikia.

— Iltaa, hän lausuu.

— Nyt pojat istutte kauniisti kiikissä, uhkailee isäntä.

Mutta sitten tuo mies, maisteri Hällfors, itse alkaa puhua, ja hänen puheensa soi kuin ihana musiikki hermostuneissa korvissamme:

— Huomeniltana, pojat, lähdetään rajan yli, laittautukaa matkavalmiiksi kello 4:ksi. Tulen silloin teitä noutamaan.

Erinomaista!

Tuntuu perin turvalliselta. Jos tuo mies on hommissa mukana, saattaa uskoa, että asioista tulee hyvää. Pohjolassa näyttää olevan joka paikalla oikea mies.

Samana iltana saapuu uusi tulokas ja matkalle lähtijä, saapuu kuin tuulispää ilman minkäänlaisia tuntomerkkejä, tempaa siinä 8 aikaan oven rivakasti auki, astuu huoneeseen yllään muhkeat turkit, lapikkaat jaloissa ja pitkä sikari hampaissa savuamassa. Ulkoa kuuluu hevosen korskuminen. Tulija on nousuhumalassa, komea, pitkä poika. Hän hypähtää tasajalkaa permannolle ja hihkaisee:

— Iltaa pojat, tekö olette niitä Saksaan menijöitä?

No — — mutta mitäs te töllistelette. Minä — — — minähän tulen mukaan. Sikarit suihin, pojat!

Hän lyö aimo sikarilaatikon pöytään ja me "panemme sikariksi".

Sitten uusi tulokas oikein aito pohjalaisesti rehennellen yhteen hengenvetoon melkein kertoo koko elämäkertansa pääpuitteet.

— Ei minun, pojat, tarvitsisi työtä väännellä. Minun mammallani on kaksi taloa, hän lopettaa.

— Onko maisteri H. käynyt teitä tapaamassa?

— Ei ole, vastaamme varovaisesti.

— Vai ei, sepä merkillistä. Minä lähden heti hänen luokseen, intoilee pohjalainen. Hän lähtee viheltäen ulos. Jäämme odottamaan. Tuollaisia poikia siellä alhaalla tarvitaan.

* * * * *

Tuli Tapaninpäivä ja viimeiset matkavalmistukset tehtiin. Aika tuli pitkäksi hämärää odotellessa siinä 7 miehen voimalla. Kello 3 tienoissa isäntäkin alkoi hoputella. Hän varustaa vielä viimeiseksi hyväksi työkseen miehet sopivilla vaatteilla, sukilla ja villapaidoilla.

Tunnin kuluttua maisteri H. saapuu tavaten kaikki täysissä naparetkeilijän tamineissa, karvalakki korvilla, suuret villavuoriset kintaat käsissä.

— Nyt lähdetään parittain noin 50 metriä välimatkaa pitäen, ettemme herätä huomiota kaupungilla, hän selittää.

Viimeisen kerran puristamme isännän miehekästä kättä jäähyväisiksi.

— Onnea matkalle pojat ja tervetuloa takaisin!

— Hyvästi. Tulemme Kemin kautta ja Osulassa syödään taas juhlapäivälliset.

Parittain hiivimme Kemin autioita katuja meren rantaa kohti. Rinta sykkii rajusti. Levottomuus hiipii mieleen. On ratkaiseva hetki. Tähän asti on aina ollut mahdollisuus palata takaisin, jättää vaikka sikseen koko seikkailu, ellei se miellytä. Mutta nyt pian astumme rajan yli ja paluu on mahdoton.

Kokoonnumme erääseen pimeään rantalatoon. Sieltä miesjono alkaa hiljalleen ponnistella aukean, lumisen jäätikön yli länttä kohti. H. jättää joukkonsa Jumalan haltuun.

— Kulkekaa suoraan merelle. Opas kyllä saavuttaa teidät!

Astumme arasti eteenpäin, kuunnellen ja vilkuillen iltahämärään. Olemme kohta jo kilometrin päässä rannasta, mutta opasta ei kuulu. Levottomuus kasvaa. Pitääkö jo lähteä ilman opasta jäätikköä samoamaan.

Viimeinkin hanki suhahtaa. Illan hämärästä ilmestyy valkea haamu suksilla, asettuu jonon etunenään selittäen lyhyesti:

— Minä olen opas.

Tarkastelemme uteliaasti tulijaa. Mies on puettu valkoisiin liinahousuihin ja lammasnahkaturkkiin. Päässä hänellä on jäniksennahkainen lakki, joten miestä ei lunta vasten hämärässä voi paljonkaan havaita. Nyt hänelle satelee uteliaita kysymyksiä.

— Miten pitkä tämä matka oikein on?

— Mennäänkö sisä- vai ulkoreittiä?

— Mitä saaria nuo ovat?

Opas jättää yksinkertaisesti kysymykset vastaamatta, murahtaa vain jurosti jotain mitä kukaan ei ymmärrä. Äänettömyys tarttuu meihinkin. Alamme aavistaa aseman vakavuutta. Hiljalleen joukko taivaltaa lähisaaria kohti, jotka mustina kuin ukkospilven longat häämöttävät etäällä lumen peittämän aavan keskellä. Pieni valontuike sieltä joskus kuin kiihottaa ponnistelemaan. Vinha tuuli puhaltaa pyryä selkään mennen luihin ja ytimiin. Vauhti kiihtyy.

Oikealta kuuluu kapsetta.

— Seis! opas komentaa virittäen revolverinsa. Seisomme hiljaa kuin hiiret kuunnellen. Heinäkuorma lipuu ohi. Taas eteenpäin.

Mitä kauemmaksi ehditään, sitä rauhallisemmaksi käy opas. Alkaapa jo puhellakin rinnallaan astuville.

— Ei tämä vielä mitään ole, vasta rajan yli meno on vaarallista leikkiä.

— Mitähän siitä tulisi jos tapaisivat?

— Lyijyä!

???

— Ennen kohtaamistamme, opas kertoo, sain kiertää koko Kemin. Santarmi ja sotilas seurasivat kintereilläni. Täytyi mennä aivan vastakkaiselle puolelle kaupunkia ja sieltä pääsin kiertämään tänne seuraajat eksytettyäni. Siksi tulin näin myöhään!

Matka käy Karisaaren sahan ja mantereen välistä. Sahan tulet loistavat lämpöisinä, viimeisinä tervehdyksinä synnyinmaasta. Röytän saaren valot alkavat näkyä. Siellä valvovat tullimiehet ja santarmit. Yhtäkkiä kirkas valovirta kaartuu meitä kohti.

— Muodostakaa rivi, miehet rinnakkain! opas komentaa. Käskyä noudatetaan. Kuljemme yhdessä rivissä käsikynkkää ja Röytän saarella valonheittäjämiehistö voi nähdä vain yhden mustan pilkun liikkuvan ulapalla.

Mitä kauemmas aavalle tulemme, sitä jäätävämmäksi käy tuuli. Opas muuttuu jälleen harvapuheiseksi, levottomaksi, hiihtää usein kymmeniä metrejä edelle. Jalkamiehet ponnistavat voimiaan pysyäkseen kintereillä.

— Älkää käykö niin kiivaasti, opas jälleen ärjäsee, kulutatte voimanne, ettekä jaksakaan perille. On tänne merelle miehiä paleltunutkin.

Kylmästä viimasta huolimatta hikoilemme ja väsymys alkaa tuntua jäsenissä. Mutta mikään ei auta, eteenpäin on pyrittävä.

— Mitä nuo kaukaiset tulet oikealla ovat? yritän kysellä.

— Ovatpahan vain tulia, opas murahtaa.

— Onko tuo rantaviiru vielä Suomea?

— Mitä te sillä tiedolla teette?

Taas kuljetaan ääneti. Mutta kaukana oikealla syttyy valo valon rinnalle. Siellä avautuu laaja laakso täynnä kimaltavia tulia.

— Onko tuolla jo Haaparanta? kysyy eräs tovereistani.

— Ei likikään. Tornio se vasta on.

Lämmin tunne käy sydämessä. Tuolla on siis viimeinen niemeke Suomen rantaa! Vähitellen sekin jää jälelle, häipyy yhä kauemmas — katoaa pimenevään yöhön. Mutta samalla syttyy lännessä uusia kirkkaita valoja.

— Haaparanta! riemuitsemme.

— Nyt nopeaan! opas huutaa. Juoksujalkaa ponnistamme eteenpäin. Opas suksillaan kiitää kaukana edellä. Noin kilometrin juoksemme, hengitys kiihtyy, rinta huokuu raskaasti. Jalat tuntuvat horjuvan.

Kaukana korkean jääröykkiön juurella opas seisoo odotellen, hymyillen.

— Nyt saatte panna maata ja levätä! hän sanoo. Toistamista ei tarvittu. Pian kaikki miehet makaavat jäällä. Rinnat aaltoavat ankaran pitkän juoksun jälkeen. Tuntuu kuin nouseminen olisi mahdotonta. Haluttaa iäksi jäädä tähän jääröykkiön juurelle, unhottaa kaikki!

Kaukana loistaa yhtenä valomerenä Haaparanta. Olemme Ruotsin puolella, vapaassa maassa. Santarmien kiväärinluodit eivät täällä uhkaa. Kasakat pamppuineen ja piikkeineen ovat kaukana. Olemme vapaat!

Siinä lepäävät Suomen nuorukaiset, kodittomina maanpakolaisina vieraan rannan jäällä kauan ja ääneti katsellen korkeuteen tähtitaivasta ja sen alla kiitäviä läpikuultavia pilvenhattaroita — muistelevat kotiaan, menneitä rauhan ja onnen päiviä ja moni kaipauksen huokaus pusertuu rinnoista pakkasyöhön.

— Jokohan taas jaksettaisiin lähteä? kyselee opas hymyillen. Mies, Jokisalo nimeltään, on kuin uudestaan syntynyt, puhelias, vilkas ja hyvänsävyinen ihminen. Nyt hän selittelee rantaseudun nähtävyyksiä.

— Tuolla on huviloita, tuolla tullimiesten majat j.n.e.

Raskasta on nousta liikkeelle, jalat puutuneet, turvonneet kiivaasta kävelystä ja uupumuksesta. Ne liikkuvat kuin jäätyneitä puupölkkyjä pitäisi perässään laahata, mutta ne liikkuvat kuitenkin ja Haaparanta kasvaa edessämme.

Ensimäisten majojen luona kohtaamme ruotsalaisia tullimiehiä.

— Onko kiellettyä tavaraa mukana? he utelevat. Jokisalo selittää tavarain laadun ja pienten matkalaukkujemme sisällön, ja siinä vasta huomataan, että eräs innokas musiikkimes ei ollut raskinut luopua viulustaan, vaan kulettanut senkin mukanaan toivoen saavansa raskaina hetkinä sen sävelistä lohdutusta.

— No olen minä nähnyt jos jotakin tänne tuotavan, mutta en vielä viulua, nauraa oppaamme.

Satamassa on ruotsalainen sotilaspatrulli vastassa.

— Mitä miehiä te olette? kysyy aliupseeri tiukasti.

— Työmiehiä.

— Missä asutte?

— Savinaisen talossa, vastaa opas arvelematta. Sotilaat tarkastelevat kutakin kiireestä kantapäähän, asettuvat joukon ympärille.

— Eteenpäin mars!

Ensi kerran elämässämme olemme vankeja. Joka puolella on kivääriniekka sotilas. Haaparannan kaduilla on vilkas liike. Ihmiset palaavat teatterista, joukossa upseereja, sirot valkeat karvalakit päässään. Pari uteliasta miestä astuu luoksemme.

— Oletteko suomalaisia, mihin te menette? kysyy paksuturkkinen herrasmies. H:n pitäjän nimismies, kuiskaa toverini. Kukaan ei vastaa. Tungetteleva vieras yrittää kysellä uudelleen.

—Pois, vankien kanssa ei saa puhua, ärjäsee sotilas.

Saavumme Savinaisen taloon. Pari sotilasta jää portille. Aliupseeri seuraa porstuaan, missä isäntä jo odottaa.

— Tunnetteko näitä miehiä? kysyy aliupseeri epäillen. Isäntä tarkastaa meitä hymyillen.

— Tottahan toki nämä miehet tunnetaan. Ne ovat meidän työmiehiämme!

Ja sitten marssimme helpotuksesta huokaisten lämpimään huoneeseen. Pari nuorta neitosta hypähtää sisälle katsellen säälien tulijoita.

— Poika parat, tämmöisellä pakkasella! Mutta nyt saattekin lämmintä teetä ja ruokaa, he lohduttelevat.

Yöllinen ateria maistuu mainiolta, huoneen lämpö raukaisee jäseniä. Jokisalo on loistavalla tuulella. Hän kertoo leveästi monista retkistään ja seikkailuistaan Pohjanlahden aavoilla jäätiköillä.

Ensi seikkailu on päättynyt. Tällä kerralla oli matka helppo, mutta monille on rajan yli kulku käynyt paljon raskaammaksi. Myöhemmin miehet saivat hiihtää Merenkurkun yli jäätävässä pakkasessa tai taas keväällä puolisulassa. Jotkut uupuivat matkalle ja paleltuivat. Olipa pari miestä tullut rasituksista mielipuoleksi. Jo alussaan Suomen vapausliike vaati uhreja, mutta uusia miehiä tuli yhä vaaroista välittämättä ja kaikki he hehkuivat intoa ja toimintahalua. Koko pohjolassa oli noina aikoina vilkas liike.

Haaparannalla tapaamme ensi kerran Saksassa olleita nuorukaisia, jotka oli komennettu pitämään huolta uusien tulokasten kuljetuksesta Ruotsin läpi. Siinä kysellään ja kuulustellaan elämää leirillä, Saksan voitonmahdollisuuksista ja tehdään suunnitelmia tulevaisuutta varten.

Matka Ruotsin halki kestää pari vuorokautta. Pohjois-Ruotsin metsät ja vaarat vilahtavat ohi, keski-Ruotsin jokilaaksot ja vihdoin itä-osan laajat pellot ja puistorikkaat kaupungit ja kylät. Malmössä matkue taas saa levätä ja vaihtaa rahansa Saksan markkoihin.

Junassa tarjoutuu usein tilaisuus keskusteluun ruotsalaisen siviiliväestön kanssa. Luonnollisestikin puhutaan maailmansodasta. Yleinen mielipide maassa on selvästi Saksan puolella, jonka voittoja kansa ihailee. Rautateillä, kaduilla, kaikkialla näkyy sotilaita, siellä täällä vanhaa maanpuolustusväkeä leveälierisine sinilakkeineen.

Eräs tapaus Ruotsin matkalta on erikoisesti painunut mieleeni. Yleensä suomalaiset matkustavat eri seurana ja koettavat välttää huomiota, mutta kerran kun vaunuosastossa on vain eräs vakava harmaatukkainen, vanha herra, ei musikanttimme enää jaksa hillitä soittohaluaan, vaan tarttuu viuluunsa ja virittää kauniin suomalaisen kansanlaulun toisensa perästä. Vaunussa olijat kuuntelevat hartaasti. Kun soittaja lopetettuaan laskee viulunsa kädestään, astuu vanha herra hänen luokseen ja puhuu kyynel silmässä:

— Kiitos suomalaisista kansanlauluistanne. Tiedän mihin olette matkalla ja tunnen useita tovereitanne, jotka jo ovat määräpaikassaan. Toivon sydämestäni että Suomi jo ensi kesänä on yhtä vapaa maa kuin Ruotsikin!

* * * * *

Sassnitz. Saksan ranta! Tullimiehet astuvat lautalle ja tuolla sillankorvassa seisoo ihka elävänä saksalainen sotilas, kuuluisa kypärä päässään, kivääri olallaan. Hän on vanha maanvartiomies, mutta reippaan ja tuoreen näköinen.

Pieni suomalaisjoukko astuu silmää räpäyttämättä vihollismaalle — josta pitkiksi ajoiksi oli tuleva meille uskollinen liittolainen, rehellinen ystävä, joka turvasi meidät tovereinemme venäläisten kostolta ja jonka avulla meille kerran oli aukeava tie kotimaahamme takaisin. Kohtalomme oli yhdistetty jalon, mainion Saksan kansan kohtaloihin.

Saattaa heti nähdä merkkejä sodan vakavuudesta. Asematalon seinillä riippuvat julistukset muistuttavat kansalaisille ajan aiheuttamia erikoisia velvollisuuksia.

"Ein gewaltiger Krieg ist über Deutschland gebrochen." Näillä sanoilla alkaa eräs julistus Saksan kansalle. Toisaalla on kehotuksia sotilaille: "Soldaten, vorsicht beim Gespräch! Spionengefahr." j.n.e.

Ensimäinen tapaamamme saksalaisperhe on asuntomme haltijaväki. Eräissä monista Sassnitzin hotelleista vietämme uuden vuoden aattoiltaa. Juhlasali on koristettu suomalaisia varten ja saksalainen isäntäväkemme kestitsee meitä vierainaan. Myöhemmin saimme kokea, että tällainen kohteliaisuus oli harvinaista Saksassa. Illallinen on mainio. Reinin viinejä on yllin kyllin. Vieraina on lisäksi muutamia saksalaisia sotilaita, lomalla olevia. Siellä ensi kerran hehkuvin mielin laulamme: "Deutschland über alles!"

Mieliala on virkeä. Kaikki uskovat uuden vuoden tuovan suuria tapahtumia mukanaan.

TULO LEIRILLE.

Wenn die Soldaten durch die Stadt marschieren — — — — — — — —

Keskellä Holsteinin laajoja nummimaita sijaitsee eräs Saksan suurimpia sotajoukkojen harjoituskenttiä, Lockstedter Lager, joka varmaankin pohjoismaisen ilmanalansa vuoksi on määrätty suomalaisten vapaaehtoistenkin harjoituspaikaksi. Valtavien kasarmirivien läheisyyteen on muodostunut pieni sievä kylä. Joka toisessa talossa siellä on kahvila tai kapakka. Muualla asuu minkä mitäkin ammattilaisia saaden elatuksensa niistä erilaatuisista toimista, mitä suuri kasarmilaitos tarjoaa.

Yli leirin kohoaa kuin majakka merellä kuuluisa "Wasserturm" ja sen ympärillä avautuvat laajat kaikkiin aselajeihin kuuluvien joukkojen harjoituskentät. Aukeita varjostavat kaukaiset siintävät metsät ja ylängöt. Aamusta iltaan täällä vallitsee vilkas elämä. Torvet pauhaavat, merkkiliput liehuvat. Komentoja kaikuu kaikkialta. Täällä rätisevät konekiväärit, tuolla jyrähtää tykki. Joukkoja harjoitetaan kaikkialla. Siellä kasvatetaan saamattomista nahkapojista itsetietoisia, varmoja sotilaita. Siellä heihin istutetaan tuo kuuluisa preussilainen sotakuri, jota ankarampaa, tiukempaa ei ole olemassa. Siellä rakennetaan edellytykset voitokkaille taisteluille, ja Preussin loistavalle sotamaineelle.

Sinä hetkenä, jolloin nuori asevelvollisuuttaan suorittamaan kutsuttu rekryytti astuu kasarmin portista sisään, hän on kokonaan kruunun omaisuutta. Pian hän kuin syntyy uudestaan virkaintoisten aliupseerien toimesta. Kaikki mitä hän yllään kantaa, niin alus- kuin päällysvaatteensa, ruoka, mitä syö, aseet, varustukset, kaikki on komissitavaraa. Pitkänä harjoitusaikana häneen istutetaan uusi henki ja kaikki vanha tyystin kuoletetaan. Hän huomaa kauhukseen, että melkein kaikki hänen tähänastiset tietonsa ja taitonsa, joista hän on ylpeillyt, eivät merkitse paljon mitään. Hän on kankea, typerä, itsepäinen — mahdoton. Luoja yksin tietää, miten hän joten kuten tähän saakka on tullut maailmassa toimeen. Taas kaikki, mitä hänelle nyt opetetaan, on sanomattoman tärkeätä. Nyt vasta hän alkaa saada hämärän käsityksen siitä, mitä häntä ympäröivät esineet, kivet, metsät, kummut, ojat y.m. todella ovat, ja oppii vasta nyt parikymmentä vuotta elettyään tietämättömyyden pimeydessä oikealla tavalla käyttämään sekä järkeään että jäseniään.

Tämän valtavan pyykinpesun alaisiksi joutuvat vapauteen tottuneet Suomen nuorukaisetkin — katkera pala jokaiselle, mutta varmastikin omiaan terästämään tahtoa ja kasvattamaan luonnetta.

Tietenkin moni nuori suomalainen saapui leirille pää täynnä mitä pöyhkeimpiä vaatimuksia ja suunnitteluja. Piti saada kävellä kaduilla kiiltonahkasaappaissa, loistavat poletit olalla, kullatut napit sotisovan sekä etu- että takapuolella, tervehtää sirosti neitoja, istua hotelleissa ratsupiiska saappaanvarressa musiikin soitellessa suomalaisia sekä ratsuettä jalkaväen marsseja ja antaa ihmisten ihailla itseään. Olihan suurta olla "Kriegsfreiwilliger". Mikä loisto ympäröikään sellaista henkilöä!

No, suurin osa varmaankin oli varustautunut vaivoihin ja rasituksiin, mutta varmaankin venyi jokaisen naama pitkäksi Lockstedt’in leirialueen portista sisään astuttaessa. Yllätys oli perinpohjainen.

Tammikuun 2 päivänä v. 1916 astuu seitsemän viheliäistä siviilimiestä kuninkaallisen preussilaisen Jääkäripataljoonan n:o 27 pihamaalle. Eräs paikalle saapunut upseeri tarkastelee miehiä samallaisin silmäyksin kuin markkinamies hevosia ja määrää koko joukon kolmanteen komppaniaan.

Kolmas komppania seisoo parhaillaan pihalla rivissä. Siinä on ilmielävänä suomalaista sotaväkeä vieraalla maalla. Rinta paisuu ylpeydestä sitä nähdessä.

Mutta miksi he ovat niin jäykkiä, liikkumattomia, nuo rivit? Joukkoa tarkastaessa sattuu katse pariin ylioppilastoveriin. Jo ovat kummannäköisiä pyöreät, lipattomat lakit päässään. Kuvaamaton ilo välähtää heidän silmissään — — kumma kyllä, tuntuu kuin siinä olisi jotain vahingonilon sekaista joukossa. Kukaan heistä ei muuten liikahdakaan.

Tämähän näyttää hullunkuriselta. Mikseivät he pane kättään lakin reunaan, kumarra kohteliaasti ja ilmoita: — Anteeksi herra vääpeli, tässä näkyy uusien tulokasten joukossa olevan tuttavia. Pistäydyn vähän kuulemassa kotipuolen kuulumisia.

Katselemme siinä kurjannäköisiä tiilirakennuksia ja poikien harmaita pukuja. Tuntuu kummallisen karhealta kurkussa. Kasvot eivät tahdo kääntyä hymyilyyn, rinnassa omituisesti kouristaa. Alamme ymmärtää noita rivissä seisovia. He ovat sotilaskurin alaisia, seisovat kuin kuvapatsaat liikkumatta. Joskus vain uskaltavat silmillään hiukan vilkuilla ympärilleen.

Mutta joukon edessä seisoo saksalainen upseeri, joka kuin ukkosen jylinä alkaa ankaran nuhde- ja parannussaarnan komppanialle. Sanoja tuosta puheesta ei erota laisinkaan. Mahtavana jyrynä, vuoroin heiketen ja paisuen, joskus matalana, joskus taas huumaavaan äänikorkeuteen kohoten, se iskee syyllisten yli kuin rajuilma raesateineen.

Eräiltä syrjäisiltä saamme kuulla, että jotkut komppaniain heikoista luonteista uudenvuoden aattona ovat tulleet juopuneina kasarmiin, päälliseksi vielä liian myöhään ja tapelleet. Suomalaisenhan täytyy juovuspäissään tapella. Ilman rytäkkää humala ei ole minkään arvoinen.

Kauan ei kuitenkaan ole aikaa katsella tuota syntisten joukkoa, joka nyt juhlapäivänä saa rangaistusäkseerausta. Uudet tulokkaat viedään lääkärin tarkastettaviksi, joka sangen pintapuolisesti vähän miehiä koputeltuaan hyväksyy koko joukon. Sitten on lähdettävä saunaan.

Sattuu näet musikantille pieni onnettomuus. Paksu inhottavan näköinen terveysaliupseeri astuu hänen eteensä sanoen:

— Näyttä paitha!

Aliupseeri, joka muuten kantaa pilkkanimeä "viheriävarpunen", tutkii, tarkasti tämän vaatekappaleen sekä ulko- että sisäpuolelta. Vihdoin hänen kasvonsa kirkastuvat, loistavat pelkästä vahingonilosta: — Ah, was ist das hier, sehen sie bitte — Läuse nicht? (kas, mitä täällä on, katsokaahan — täi, eikö totta!)

Musikantti parka! Hän punastui hiusmartoa myöten tuon murskaavan paljastuksen johdosta.

— Mitä merkillistä — — — minulla kun ei koskaan ole ollut — — — hän änkyttää.

Koetamme lohduttaa häntä selittämällä, että matkan varrelta voi saada mitä tahansa.

Mutta viheriävarpunen puhisee innoissaan: — Mars saunaan koko joukko! ja voitonriemu loistaa hänen inhottavilla kasvoillaan.

Saunasta miehet viedään "kamarille", varastohuoneeseen puettaviksi sotilaiksi. Täällä vallitseva järjestys pistää erikoisesti silmiin ja on kuin pienoiskuva siitä tarkkuudesta ja huolellisuudesta, millä valtion taloutta Saksassa yleensä hoidetaan. Havainnollisesti kuvaa tuollaista pataljoonan kamari järjestystä sodan aikana ilmestyneessä teoksessaan eräs saksalainen garnisooniupseeri, jonka nimi on häipynyt matkan varrella pois muistikirjani lehdeltä. Kuvaus on seuraava:

"Tulemme oikeaan jättiläisvarastohuoneeseen, joka on täynnä mitä erilaatuisinta tavaraa. Siellä tuoksuu kamfertti ja naftaliini, sillä siellä säilytetään satoja kenttäharmaita asetakkeja ja housuja huolellisesti lajiteltuina suuruuden mukaan. Jokaiseen vaatekappaleeseen on kiinnitetty kokoa ja pituutta ilmaiseva numerolappu. Ylinnä ovat kypärät. Hyllyillä tuolla on kenttälakkeja, seinällä riippuu päällystakkeja, kaikki mallikelpoisessa järjestyksessä.

"Kamarialiupseeri, jonka hallussa nämä varastot ovat, on nyrpeäkatseinen henkilö. Hän tarkastaa uutta tulokasta syrjäsilmäyksin, arvostelee hänen kokonsa yhdellä silmän luonnilla ja ottaa suuresta pakasta takin ojentaen sen vastatulleelle.

"Tämä luulee, ettei takki sovi hänelle oikein. Aliupseeri antaa miehen rauhallisesti koetella muita. Useita takkeja koeteltuaan miehen täytyy tunnustaa, että ensiksi saamansa takki kuitenkin sopi paraiten. Tuolla riippuu ratsuhousuja, mustia ja harmaita päällystakkeja, pitkillä pöydillä on sadottain nelikulmaisia ruskeita ja harmaita telttakankaita. Lattialla on kasottain leipälaukkuja ja niiden rinnalla riveihin ladottuina selkälaukkuja, vanhat ruskeat vasikannahkalaukut uusien kenttäharmaiden rinnalla. Hyllyjen väliseinillä riippuu nahkaisia kantohihnoja, toisaalla kenttäpulloja ja juomapikareita harmaissa vilttikoteloissa.

"Eräässä nurkassa on rumpuja, torvia, ruskeita ja mustia saappaita ja nahkakenkiä parittain lattian täydeltä.

"Varuskamarin hoitajan tehtävä on vastuunalainen toimi. Joka esine on merkittävä kirjaan, milloin se on tuotu varastoon ja milloin ja kenelle luovutettu.

"Täällä siviilimiehestä tehdään sotilas, täällä hänet puetaan kiireestä kantapäähän aina alusvaatteita myöten. Täältä hän saa talvipakkasta vastaan suojaavat villavaatteet tai ohuet kesällä käytännössä olevat työpuvut tarpeen mukaan.

"Vielä siellä on arkkuja täynnä kokardeja, mustavalkoisia tai musta-valko-punaisia, kypärän leukahihnoja, kaikenlaatuisia nappeja ja hakoja, patruunalaukkuja, olkalippuja, joissa on valmiina rykmentin merkit, aliupseerien kulta- ja hopeanauhoja, jefreitterien vaakunanappeja ja kaikkea mahdollista pikkutavaraa, mikä kuuluu sotilaan puvustoon.

"Kaikki nämä tavarat ovat erinomaisessa järjestyksessä. Joka hetki täytyy tarkastajan voida helposti saada selville, mitä tavaraa varastossa on, mitä sieltä on annettu ja mitä tarvitaan.

"Ja kamari-aliupseeri, hän katsoo karsain silmin jokaista, joka haluaa saada vähäarvoisimmankin hänen aarteistaan. Jokaisesta työtakista, jokaisesta nahkahihnasta saa riidellä ja vain mitä itsepintaisimman vastustelun jälkeen hän luovuttaa pyydetyn tavaran."

Tällaisessa laitoksessa vastatulleet suomalaisetkin puetaan kruunun pukuun. Haikein mielin miehet eroavat rakkaista siviilipuvuistaan, mitkä nyt näyttävät heistä kultaisen, yksilöllisen vapauden symbooleilta. Hellästi ne kierretään myttyyn ja varustettuna omistajan nimikirjoituksella asetetaan hyllylle. Katselen toverini hommia; musikantin silmästä tipahtaa kuuma kyynel.

"Soitto on suruista tehty!"

Uusi rekryyttijoukko astuu jotensakin alakuloisena kasarmia kohti. Mikä muutos onkaan miehissä tapahtunut! Hienot kaulukset, rintaröyhelykset ovat poissa. Kulunut harmaa harjoitustakki sopii huonosti, lakki tekee miehet miltei vangin näköisiksi. Tunnemme olevamme syvässä alennustilassa, mutta nöyryytykset eivät vielä ole loppuneet.

Tulee ruuanhakuaika. Kyökistä annetaan kimpale limppua — päivän annos!

Katsellaan, käännellään.

— Pe-pe-perin on pieni, murahtaa yksi toisensa jälkeen. No, tästä ei auta hämmästyä. Saksassa ei ole ruokaa liiaksi. Onhan tunnettua, että viholliset koettavat kostotoimillaan tappaa Saksan kansan nälkään.

Seuraava lahja komissilta on ruokakuppi. Käsi vavahtelee sitä vastaanottaessa. Ruosteinen, musta, ammoisina aikoina tinattu "pakki", kuten sitä nimitetään, työnnetään ilman valittamismahdollisuuksia jokaiselle käteen.

— Tästäkö sitä syödään?

Tovereita saapuu ympärille. He ovat päässeet rangaistusäkseerauksestaan. Miten ivallisesti he hymyilevät!

— Missä sitä sopisi pestä tätä pakkia?

— Tuolla pihalla on kaivo, ottakaa santaa pihamaalta ja kuuratkaa sillä; ei täällä auta nurkuileminen! selitetään ympärillä. Siinä muutamia viikkoja aikaisemmin olleet ylpeilevät ja jakelevat ilmaiseksi neuvojaan.

— Jo pistivät pojat nenänsä loukkoon.

Käymme kaivolle. Maisterit ja ylioppilaat siellä kykkivät, tahkoavat ravalla ruokakuppejaan ja lähtevät noutamaan soppa-annoksensa. — Muisteleepa siinä moni haikein mielin aikoja, jolloin syötiin puhtaalla liinalla katetulta pöydältä, porsliinilautasilta ja nyrpisteltiin nenää, jos pienikin rikka oli ruuasta löytyvinään. Rahamiehet kyllä saivat läheisistä kylän hotelleista kunnon aterian, mutta Damokleen miekka välkkyy uhkaavana heillekin, sillä mukana tuodut rahat hupenevat arveluttavan nopeasti ja uusien saantia ei voi ajatellakaan. Sotilaan palkka taas on 33 penniä päivässä. Eipä auta muu kuin huolettomilla sanansutkauksilla yrittää pitää mieltä virkeänä nälän iltaisin vatsassa kurniessa.

Ensimäinen ateria onkin koomillisin hetki koko leirielämässä. Musikanttimme on aivan ymmällä. Näen vieläkin hänet elävästi tuona hetkenä. Hän nostaa varovaisesti savustetun silakan hännästä ylös. Niitä on annettu 3 kappaletta leivän mukana. Tietämättä, mitä tehdä, hän ajatuksissaan kastaa sen soppakuppiin ja haukkaa siltä pään niin synkän vakavana kuin istuisi hautajaisissa — vanhempien toverien siinä ympärillä virnistellessä ja silmää iskiessä.

— Lähdetäänpä sitten allekirjoittamaan sitoumus, kehottelee suomalainen jefreitteri, jonka haltuun olemme uskotut.

— Sitoumus, kummastelemme. Vielä tässä sitoumuksia tarvitaan!

Taas rekryyttijoukko marssii suureen lukutupaan, jota öljylamput himmeästi valaisevat. Pari upseeria on todistamassa tätä juhlallista toimitusta. Sitoumuksen sisällys hämmästyttää miehiä. Sen mukaan Saksan sotilasjohto saa käyttää meitä millä rintamalla tahansa, eikä meillä ole oikeutta tehdä mitään vaatimuksia Saksan valtiolle.

On luonnollista, että tällainen omituinen sopimus masentaa miesten mielen. Jotkut kieltäytyvät sellaista allekirjoittamasta. Mutta mikäpä auttaa. Kuka tietää, mihin joutuu kieltäytyessään. Saksalainen upseeri selittää, että sitoumus on vain muodollisuus, ja lupaa, ettei pataljoonaa käytetä muuten kuin suorastaan Suomen hyväksi, mikä lupaus sitten pidettiinkin pyhänä. Vahvistukseksi sitoumukselle puristamme tuon ryhdikkään upseerin kättä.

Tulee ilta tälle tapauksista ja kokemuksista rikkaalle päivälle. Täsmälleen kello 10 sammutetaan valot ja silloin on jokaisen miehen oltava sängyssä. Kaikki tapahtuu komennon mukaan, nouseminen ja nukkuminenkin. Jos sotilas esim. julistetaan sairaaksi, täytyy hänen sairastaa; jos lääkäri taas pitää häntä terveenä, täytyy hänen olla mukana työssä ja harjoituksissa, vaikka olisi menehtymäisillään. Saksan sotaväessä on vain terveitä tai kuolemansairaita, muita ei tunneta, terveysaliupseeri vakuuttaa. Vähitellen alkaa tuo ankara järjestys selvetä rekryytille kaikessa armottomuudessaan. Ja sitten vielä on jollakin otsaa laulaa:

"Soldatenleben, das heisst lustig sein!" — Mikä iva, miettii rekryytti, joka vaistomaisesti tulee ajatelleeksi entisiä harhaluulojaan sotilaselämän komeudesta ja loistosta. Ensimäisenä iltana rekryytti on sitä mieltä, että tuollaisen runonpätkän kirjoittaja olisi kammottavasta tosiasiain ilmeisestä vääristelystä ja käsitteiden hämmentämisestä pantava vähintään jalkapuuhun. — Mutta runoilijoita ei voi ottaa vakavalta kaunalta, hän sitten miettii halveksuen.

Yö on rauhaton. Uni ei tahdo tulla silmiin. Ajatukset liitävät kuin villit ratsut ylt'ympäri. Sydän on tulvillaan kaikkea koettua ja kestettyä. Siellä pimeässä valvoessaan miehet karistelevat kurkkujaan ja kääntelevät vuoteillaan miettien:

— Pohjola, Pohjola! rauhallinen kotipirtti Suomen saloilla. Sinne jäi mielenrauha, vapaus, — siellä kadotettu paratiisi!

Kukapa tietää, miten monet äsken sotilaiksi julistetut nuorukaiset tuona unettomana ensi yönä katseet kiiluvina suunnittelivat, millä ilveellä pääsisi pötkimään matkaansa koko kruunun talosta? Suunnitelmat raukesivat omaan mahdottomuuteensa. Uni tuli vähitellen ja vei nuoren sotasankarin sielun kauas kotimaahan rakkaille, päivänpaisteisille lapsuusajan leikkitantereille.

SEURAAVANA AAMUNA.

— Aufstehen! kajahtaa vahtivuorossa olevan aliupseerin herätyshuuto. Säikähtyneitä kasvoja tirkistelee peiton alta. Tuvan alkuasukkaat hyppäävät reippaasti pystyyn ja alkavat peseytyä, mutta eilen tulleet ovat vähän ymmällä asemasta.

— Mi-missä sitä nyt taas ollaankaan? murahtaa joku kesken uniaan herännyt. Kova todellisuus vasta vähitellen alkaa selvitä. Mies katselee seiniä, vuoderivejä, hämärässä hääriviä puolialastomia ihmisiä. Näyn täydelleen masentamana hän vetää peiton niskaansa ja yrittää nukkua uudelleen. Ehkä tämä juuri onkin unta ja kun vasta uudelleen oikein herää, makaakin onnellisena kotikamarissa omalla vuoteellaan. Tämän täytyy olla unta, jotain painajaista tai muuta — vatsankipua!

— Mitä elämää ne siellä pitävät keskellä yötä, kun herättävät! kiivailee eräs nuori helsinkiläinen herrasmies, joka ennen muinoin pääkaupungissa opintojaan harjoitellessa on tottunut nukkumaan lähelle kello 12.

Mutta rekryytit saavat pian huomata, että "kyllä kruunu" — — —

Aliupseerit ovat yleensä vihatuimpia olentoja, mitä rekryytti tuntee ja on tuntenut. Oli sitten työssä tai levossa, aina ne ovat hänen kintereillään tarkastelemassa, näykkimässä ja komentamassa. Hitaalle suomalaiselle isänmaan ystävälle ne ovat oikeita kiusanhenkiä. Nehän ne katkeroittavat muuten eloisat repäisevät muistot "sotaopin harjoituksista." Yölläkin rekryytti on aliupseerin valvonnan alaisena. Joka tuvassa näet asuu vähintään yksi aliupseeri — korpraalikunnan johtaja. Nyt tälle tarjoutuu tilaisuus näyttää rajatonta valtaansa noihin uppiniskaisiin nähden, jotka peittonsa sisään kääriytyneinä koettavat intohimoisesti unohtaa tylyn todellisuuden. Nyt hänellä on tilaisuus heti alusta alkaen opettaa heille kunnioitusta esimiehiä kohtaan ja samalla kuria ja hyvää järjestystä, lyödä näin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

— Mitäs tämä on? Ettekö te vetelykset aio nousta, kun komennetaan aufstehen? Haloo lurjukset, kyllä minä teille opetan, mitä komento merkitsee!

Hän kiskaisee armotta peitot lattialle silminnähtävästi koko sielustaan nauttien noiden sätkyttelevien paljasjalkaisten eliöiden hätäytyneistä, avuttomista katseista…

— Tekö olette sotilaita! Liukkaasti pystyyn taikka minä näytän teille. Kyllä minä teidät opetan — minä! Ettekö tiedä, mikä rangaistus sotalain mukaan seuraa tottelemattomuudesta esimiestä kohtaan?

Miehet kömpivät pystyyn.

— P—kele! pääsee erään onnettomuustoverin hampaitten välistä.

— Mitä! Onko teillä jotain mukisemista! Mitenkä te puhutte esimiehellenne! Onko teiltä mitään kysytty? Te pidätte suunne kiinni ja puhutte vasta kun teiltä kysytään jotain. Ymmärrättekö? Mars menemään!

Rekryytin mieleen vilahtaa hänelle tuntematon sotalaki kuin jokin kammottava keskiaikainen, puukantinen, paljaspäisten munkkien pöyristyttävillä maalauksilla varustama asetuskokoelma täynnä piikkien, ruuvien, sapelien ja hirsipuiden kuvia. Hän huomaa ehdottomasti olevansa alakynnessä, kruunun kourat niskassaan ja tottelee.

Pöydällä höyryävät kahvikannut, mitkä palvelusvuorossa oleva sotilas on hakenut kyökistä, saavat tulokasten mielet hieman lauhtumaan.

Kello 7:ksi pitää tuvan olla lakaistu ja puhdistettu. Joka mies saa itse laittaa vuoteensa kuntoon. Vääpeli saapuu tarkastamaan tupaa ja auta armias, jos peitossa silloin on yksikään liika ryppy. Vuoteen täytyy olla kuin hyvin tehty laatikko — siisti ja suora. Jos siinä on vikoja, ärjyy vääpeli niistä korpraalikunnan johtajalle, tämä taas hairahtuneelle rekryytille, joka rangaistukseksi saa pariin kolmeen kertaan purkaa ja laittaa tilansa uudelleen.

OPETUSTUNTI.

Joka päivä 7—8 on opetustunti. Korpraalikunnan johtaja selostaa rekryyteille muutamia sotilaalle välttämättömiä tiedon alkeita ja toimittaa sitten kyselyn nähdäkseen, miten hyvään maahan opin siemenet ovat langenneet. Vääpeli tai luutnantti käy joka tunti opetusta tarkastamassa.

Mitkä ovat sitten tuollaisia sotilaan kalleimpia asioita? Ensimäisen kahden viikon aikana luennoidaan vain kahdesta asiasta: tupajärjestyksestä ja upseerien arvomerkeistä sekä käyttäytymisestä esimiehiä kohtaan eri paikoissa ja kaikissa mahdollisissa asennoissa. Vähitellen jää tupajärjestys syrjään, mutta kauan vielä pitää paikkansa tuo ainainen teema:

— Sotilaan esimiehet ovat — mitkä?

— Ne jaetaan — miten?

Nämä kysymykset uudistuvat yhtä pedagogisesti joka päivä. Näillä tunneilla aliupseeri painaa oman arvonsa ja auktoriteettinsa sekä varsinkin upseerien kuvaamattoman korkean aseman ihmettelevän rekryytin aivoihin ja tämä alkaa vähitellen tajuta koko pienuutensa ja mitättömyytensä militäärin moniasteisessa ja arvoluokkaisessa laitoksessa, uskaltamatta enää — puhumattakaan ivallisista vastauksista, jotka paikalla saavat ansaitun nuhdesaarnan ja rangaistuksen — omasta alotteestaan sanoa tuskin muuta kuin joskus opetuksen kuumimmillaan ollessa värähtelevällä äänellä ja huonolla saksallaan:

— Pitte austreten zu tyrfen! (Pyydän lupaa päästä käymään ulkona!) Hänen poistuttuaan jatkuu opetus yhtä arvokkaana.

— Kapteenin tuntee mistä Tolonen?

— Tä-tähdistä!

— Vai tähdistä? Siinä sitä ollaan! Vai tähdistä se Tolonen tuntee kapteenin. Onko jokainen tähdillä varustettu henkilö siis kapteeni? Tai jos Tolonen katsoo yöllä taivaalle ja näkee siellä sen seitsemän otavan ja Väinämöisen miekan yhtenä tähti vilinänä, silloin kait koko taivas on Tolosen mielestä täynnä paljaita kapteeneja — vai miten?

— Kapteenilla on kaksi tähteä, parantaa Tolonen selitystään.

— No niin, ja nämä tähdet ovat missä,— Möttönen?

Vaihteeksi luetaan joskus sotilassäännöksiä. Siinä saa rekryytti kuulla, että sotalaki on ankara ja kova, että hänellä on rajattomasti velvollisuuksia, mutta hänen oikeutensa ovat hyvin niin ja näin. Rekryytille selviää, että kuri ja tottelevaisuus sotaväessä ovat kaikki kaikessa.

— Ainoastaan sellainen armeija, jossa vallitsee rautainen mieskuri, voi taitavan päällikön johdolla saavuttaa voiton.

— Urhoollisuus ja kuuliaisuus esimiehiä kohtaan ovat sotilaan kauneimpia ominaisuuksia. Nämä lauseet on tyhmän rekryytinkin helppo ymmärtää, mutta vaikeampi on sotilaan järjelle käsittää lause:

"Tottelemisen pitää tapahtua ilolla, ei rangaistuksen pelosta."

Se käy jo yli ymmärryksen, on melkein liian korkeaa moraalia ensi päivien nöyryytyksistä vielä katkeruutta puhkuvalle vasta-alkajalle. Monen mielestä tuo lause tuntuisi paljon selvemmältä ajatuksen ollessa päinvastainen. Mutta yritäppä tuoda esille eroavia mielipiteitäsi. Ensiksi selvitetään asia sellaisella tavalla, että rekryytin korvat kuumenevat ja kun aliupseeri tyhjentävän selityksensä jälkeen ukkosäänellä tekee tuon lyhyen ytimekkään kysymyksen: — Verstanden? asettaen nenänsä melkein rekryytin lumivalkeaan nenänorteen kiinni, voi tämä vain vapisten vastata: — Kyllä herra Gruppenführer!

Mutta luojan kiitos, on kuitenkin yksi aihe, jonka käsittely jälleen palauttaa rekryyttiin rohkeuden ja itsetietoisuuden, jopa korottaa hänet valtavasti yläpuolelle laajojen kansankerrosten. Tämä aihe on sotilaan suhde siviiliväestöön. Sotilas puettuna kruunun kultanappiseen takkiin on luonnollisesti jokapäiväisen rahvaan hyörinän ja pyörinän yläpuolella arvossa.

"Pitäen mielessänsä korkean kutsumuksensa valtaistuimen ja isänmaan suojelijana" — sanoo käsikirja.

Nuo säännökset ne soivat kuin ihana musiikki rekryytin korvissa. Hän alkaa syvästi tuntea sotilasarvonsa ja kutsumuksensa korkeuden. Kun tuo ikävä siirtymisaika siviilimiehestä sotilaaksi on ohi, kun aliupseerit ja vääpelit alkavat jo kehua hänen ryhtiään ja liikkeitään, kun hän saavuttaa käytökseensä sotilaallisuutta ja iltasin puhtaassa takissaan kulkien ylpeästi röyhistelee rintaansa neitossilmien sieltä täältä ikkunaverhojen takaa salavihkaa ihaillessa hänen solakkaa vartaloaan ja notkeaa käyntiään, silloin hän hiljaa itsekseen mennessään hyräilee:

"Der Soldate, der Soldate Er ist der schönste Mann im ganzen Staate!"

HARJOITUKSISSA.

Opetustunnin loputtua kajahtaa jälleen aliupseerin ääni läpi kaikkien tupien: — austreten! Ovista lappaa miestä, vyötettyjä sotilaita kiväärit kädessä pihalle järjestyen pitkään ruoturintamaan. Ryhmänjohtajat seisovat korpraalikuntiaan tarkastellen näiden edessä. Sitten esiintyy ensi kerran todellisessa loistossaan komppanian vääpeli, "mamma". Kirjoitustuvastaan hän saapuu punakkana, pyylevänä, täynnä arvonsa tuntoa ja itsetietoisuutta, muistikirja rintapielessään. Hän seisahtuu, katselee hiljaa terävästi pitkin riviä.

— Abzählen! (luku) hän komentaa.

Alkaa tuttu nuotti: — eins, zwei, drei, vier — j.n.e. Miesten lukumäärä todetaan, sairaat, käsityöläiset, lomalla olevat — kaikki merkitään erikseen muistiin. Tämän jälkeen alkaa tärkeä toimitus, pukujen tarkastaminen. Nappien pitää olla paikoillaan, lakin suorassa, pukujen ehjiä, saappaat puhdistettuina mallikelpoisesti, kasvot pestyinä, parta ajettuna.

Sattuupa eräällä miehellä olemaan yksi ainoa onneton nappi auki, juuri leuan alla oleva, jota hän itse ei voi nähdä.

Vääpeli astuu hänen eteensä. Rekryytti lyö kantapäänsä naksauttaen yhteen alkaen tähystää jotain pistettä avaruudessa. Asettukaammepa hetkeksi vain tuon rekryytin kenttäharmaan harjoituspuvun asukkaaksi ja omistajaksi. Olemme koko aamupuolen putsailleet joka vaatepartta erikseen, tarkastuttaneet tovereillamme, että lakki on päässä millimetrilleen suorassa kokardi keskellä otsaa. Luulemme tietenkin pukumme olevan mitä parhaassa kunnossa. Ei niin moittimisen hiventä. Arvelemmepa vielä päälle päätteeksi olevamme pulskannäköinen sotilas, peloton ja nuhteeton, ja tottumattomana sotilastapoihin meissä jo sykähtää toivo, että tuo edessämme seisova punakka tarkastelija varmaankin on erikoisesti kiinnittänyt huomiota meidän ryhtiimme ja sotilaalliseen ulkomuotoomme. Ehkäpä tuo ihravatsa vääpeli alkaa siinä kiittää meitä komppanian läsnä ollessa esim. seuraavaan tapaan:

— Katsokaa nyt, koko kolmas komppania. Tässä on sotilas, oikea sotilas! Puku kunnossa, napit paikoillaan, kaulus puhdas, saappaat kiillotetut. Ottakaa esimerkkiä tästä miehestä. Mikä teidän nimenne on? — — — Hm! Teillä on hyvät toiveet tulla nopeasti korotetuksi!

Turhaa lorua. Luuletteko että tuo hirmu kehuisi jotain alaisistaan. Päinvastoin. Hän kiinnittää heti huomionsa tuohon Akilleen kantapäähän, joka ties mistä on sattumalta lentänyt juuri meidän leukamme alle, jääden siihen törröttämään koko maailman nähtäväksi. Turhaan odotettuamme luultua ylistyspuhetta, välähtävät katseemme edellämainitusta pisteestä herra vääpelin leimuaviin, pahaa ennustaviin silmiin. Mainittu avaruuden piste aitaa tanssia kaikissa mahdollisissa värivivahteissa silmiemme molemmin puolin.

Mutta vääpeli seisoo yhä ääneti edessämme lihavana, röyhkeänä, ilkeä hymy huulillaan. Vihdoin myrsky puhkeaa:

— Gott im Himmel! jyrähtää nenämme edessä. Kuinka te kehtaatte. Ettekö ollenkaan tunne häpyä hyvä herra? — — — — — — Ettekö häpeä tulla riviin puoliaiastomana. Eikö teillä ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, miten sotilaan tulee reklementtien mukaisesti pukeutua — mitäh? Teidän pukunne on aivan mahdoton, osoittaa mitä suurinta huolimattomuutta. Te — — — teillä on toinen nappi ylhäältä — — — auki! Mikä teidän nimenne on?

Rekryytti kalpenee, yrittää parantaa asiaa tuota pikaa panemalla napin kiinni.

— Donnerwetter — — — kuka kirkas ilmestys teidän on käskenyt tehdä jotain? Oletteko ihan hullu! Te seisotte perusasennossa liikkumatta siksi kunnes teille annetaan jokin käsky — — — ymmärrättekö? Teissä ei ole vielä hitustakaan militääriä.

Vääpeli huokaa, luo murhaavan, halveksuvan katseen kynttiläsuorana törröttävään rekryyttiin.

— Mitä te minua töllistelette! ärjäsee hän uudelleen.

Rekryytti ei uskalla häilähtääkään. Hän tuijottaa nyt erääseen naulanpäähän vastapäätä olevassa seinässä. Tuon sisältörikkaan parannussaarnan jälkeen vääpeli vihdoin mitä ivallisimmalla äänellä käskee: — No pankaa nyt se nappi kiinni! Rekryytti tottelee ja kallistaa päänsä nähdäkseen tuon onnettoman napin.

— Seisokaa suorassa, mitä te katselette alas? Pää pystyyn! Kyllä teidän täytyy osata panna nappi kiinni sitä katsomatta. Minähän sanoin teille: — Toi-nen nap-pi yl-hääl-tä.

Rekryytin kädet vavahtelevat hänen kopeloidessaan leukansa alustaa. Hänessä syntyy voimakas halu iskeä nyrkillä tuon edessään seisovan miehen punottavaa nenää.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän saa kiittää luojaansa siitä että jaksoi hillitä itsensä ja lyönti jäi sikseen. Sen seuraukset olisivat olleet ylen tuhoisat lyöjälle itselleen. Niin kaiken sotilaskurin unhottanutta henkilöä olisi pidetty raivohulluna, joka pian olisi toimitettu sopivaan paikkaan, missä hän voi mielin määrin temmeltää olematta silti vaarallinen rauhallisille kansalaisille.

Tarkastus jatkuu. Yksi saa moitteita yhdestä, toinen toisesta asiasta.

— Luutnantti tulee! kuiskataan. Vääpeli ja aliupseerit saavat eloa.

— Richt euch! komentaa vääpeli. Miehistö liikehtii, rivit huojuvat hetken aaltomaisesti, suoristuvat sitten, eikä ihmekään, sillä rivin päässä seisoo vääpeli kiivaana kuin ukkospilvi iskien vihansa salamoita puolelle ja toiselle.

— Toinen ja kolmas mies taaksepäin, vielä, vielä hiukan! Vatsa sisään! Oletteko te mitä sammakoita, joista ei näy muuta kuin vatsaa? Koko keskus taaksepäin — — — kuuletteko, taaksepäin — ettekö ymmärrä mitä taaksepäin merkitsee! Päät pystyyn — — — jaa! Nenät tännepäin — — — jaa jaa! Ja toinen rivi, siinä ei ole milloinkaan mitään ojennuksen tapaistakaan, ei kerrassaan mitään! — — — Suu kiinni siellä, ei puhuta — — — ei tämä ole mikään rippikoulu, vaan sotakoulu! Näin huutaa siellä mies hikoillen, vaahto suupielissä. Vihdoin ojennus tyydyttää.

Augen gerade — aus!

Augen — rechts!

Toista sataa nenää kääntyy herra luutnanttiin päin.

— Nasen hierher! ärjyy luutnantti. Vääpeli ilmoittaa komppanian. Odotetaan hetkinen. Herra hauptmanni tulee. Kaikki miehet katselevat vasemmalle, alokkaat muita uteliaammin. Solakka, hienopiirteinen aatelismies, hauptmanni von Coler, astuu ensiluokan rautaristi rinnassaan komppanian eteen. Samat temput kuin äsken uudistuvat jälleen.

— Guten Morgen dritte Kompanie! Tervehdyksen vastaus vyöryy jyrinänä läpi rivin. Rinnallani seisova toverini kuiskaa, että von Coler on pidetyimpiä komppanianjohtajia pataljoonassamme ja innokkaimpia Suomiystäviä.

— Lähtekää! hän komentaa.

Luutnantti astuu komppanian eteen pullistaen keuhkojaan. Komennon mukaan muodostuu ryhmärivistö ja komppania marssii kentälle. Karjalaisten laulu kajahtaa voimakkaasti kylän läpi marssittaessa.

Laajalla kentällä näkyy kaikkialla suomalaisia poikia harjotuksissa. Todellakin innostuttava näky. Kotona Suomessa on venäläinen sotaväki vallitsemassa ja komentelemassa. Oma sotalaitos on hävitetty ja kansa riisuttu aseista. Mutta täällä kaukana vieraassa maassa suomalaiset joukot harjoittelevat tulevaa vapaustaistelua varten. Näihin aikoihin vallitsee joukossa vielä voimakas henki. Jokainen pitää kunnianasianaan kestää mitä rasituksia tahansa ja todistaa saksalaisille suomalaista kestävyyttä ja kuntoa.

Vasta-alkajat eivät pariin ensi viikkoon saa kivääriä. Heidän harjoituksensa ovat vapaaliikkeitä, sotilasvoimistelua, mikä tosin suomalaiseen voimisteluun verraten on sangen alkuperäistä ja yksipuolista, mutta omiaan kehittämään erikoisia sotilaalle tärkeitä lihaksia.

Lockstedtin laajat harjoituskentät ovat tammikuussa raskaan, ikävän näköiset, — silmän kantamattomia tummia aukeita, siellä täällä metsäkaistaleita kuin saaria meressä. Sateella kentät ovat liejuisia, mutta kuivuvat ihmeen pian. Noilla laajoilla nummilla muodostuu ahkerassa työssä ja harjoituksissa suomalainen jääkäripataljoona.

Rekryytin ruumis ensin norjistetaan ja terästetään. Harjoitus aletaan päästä. Sitä käännellään ja kierrellään joka puolelle, niin että niskasuonet rutisevat — samoin sitten vartaloa ja joka jäsentä erikseen. Aluksi liikkeet tuntuvat verrattain turhanpäiväisiltä, mutta seuraavana päivänä niiden vaikutus tuntuu. Lihakset ovat niin kipeät, että tuskin kävelemään pääsee. Siten sivilistinen kankeus ja saamattomuus karsitaan uudesta tulokkaasta.

Sotilaalla on juhlahetki, kun hän ensi kerran saa kiväärin. Sitä tutkitaan ja silitellään. Mutta sotilaan pitää tuntea aseensa täydellisesti. Erikoisilla oppitunneilla kiväärin eri osat irroitetaan ja selitetään. Lopuksi aliupseeri pitää puheen sotilaille kiväärin hoidosta:

— Te olette nyt saaneet kiväärin. Kivääri on sotilaan morsian. Teidän pitää huolehtia siitä kuin silmäterästänne. Sen täytyy aina olla mallikelpoisessa kunnossa. Ei ruostepilkkuakaan saa näkyä sen teräsosissa, ei tomunhiventä. Hellikää sitä kuin morsiantanne. Se on samalla teidän toverinne, paras turva vaaroissa. Se pelastaa teidät kuolemasta ja surmaa vihollisen! Sitä hellitään ja hoidetaan kyllä. Joka päivä sitä puhdistetaan, rasvataan ja puleerataan.

Kentällä alkaa kuin uusi elämä senjälkeen kuin kiväärit on saatu. Silloin vasta käännökset, maahan syöksyt y.m. temput käyvät täydellisiksi. Ja lisäksi harjoitellaan kivääriotteita, kaartoja, paraatimarssia, kävelyä, juoksua j.n.e.

Kolmantena sarjana uutuuksia tulevat ampumaketjun muodostamiset ja sen liikkeet — hauska ja mielenkiintoinen harjoitussarja.

Kun nämä kaikki on jotakuinkin opittu, alkaa komppania-äkseeraus, kenttäharjoitukset, taisteluharjoitukset ja patrullitehtävien opettaminen. Kun tähän välillä vielä tulevat pionieriharjoitukset, käsigranaattien heitot, yölliset taisteluharjoitukset y.m. eri lajit ampumisopetusta ja koeampumista sekä pitkät harjoitusmarssit, huomaa, että työ on suuremmoinen, monipuolinen ja mielenkiintoinen.

Kun joka päivä saapuu uusia tulokkaita, on eri osastojen kehitystaso sangen erilainen. Siksipä tuollainen harjoituskenttä tarjoaakin mitä vaihtelevimpia näkyjä. Kaikkialla on liikettä, kaikkialla kaikuvat komennukset. Tuolla heiluvat miesten kädet tai jalat kuin tuulimyllyn siivet vapaaliikkeissä. Täällä harjoitellaan sotilaallista ryhtiä tai kunniantekoa. Kaukana pitkä ampumaketju etenee syöksyttäin yli aukean kentän. Pistimet kiiltävät ja hurraahuudot kaikuvat. Metsiköissä soivat torvet ja kaukana jymähtää tykki antaen sotaisan taustan harjoituksille.

Ja rekryytti on tuon metelin keskellä kaikkien käänneltävänä ja kierreltävänä. Tottuneet aliupseerit siinä terävin katsein tarkkaavat hänen ruumiinsa muotoa, tarttuvat kiinni milloin päähän milloin mihinkin jäseneen sitä oikeaan asentoon asetellen, muovaillen kankeaa jäykkäjäsenistä nahkapojan ruumista kuin taiteilijat savimöhkälettä.

Ja miten kammottavan kankealta vasta-alkaja näyttääkään! Pitipä hänen yrittää mitä temppua tahansa, leuka tutisee, kädet vääntyvät soikeiksi ja kiveriksi kuin väärät länget. Siinä aliupseeri peuhaa ja pelmuaa hänen edessään.

— Pää pystyyn, hartiat alas, rinta ulos, vatsa sisään!

Rekryytti hämmästyksekseen käskyjä totellessaan kuin astuu ulos avaraan maailmaan oman ruumiinsa ja pukunsa ihmeellisistä sekasotkuisista kätköistä ja poimuista. Ja taas kaikuu aliupseerin kehottava ääni:

— Vasen korva alemmas, hiukan alemmas, — hiukan vielä, kuuletteko? Alemmas vasen korva! Ei niin paljon! Ylemmäs, hiukan vielä ylemmäs! pauhaa aliupseeri siinä nenän edessä terhennellen.

Rekryytti vihastuu ja sihisee jotain, ettei hän ehtinyt vielä siirtää korvaansa ylös eikä alas.

— Suu kiinni, ärjäsee aliupseeri, perusasennossa ei puhuta. Vain jos minä jotain kysyn, saatte vastata! Ja taas väännellään, käännellään ja väännellään.

Saapuu sitten luutnantti tai komppanian johtaja harjoitusta tarkastamaan. Ryhmänjohtaja virkaintoa osottaakseen yhä korottaa ääntänsä ja nahkapoika on senkin seitsemässä leikissä ja lipetissä.

— Tehkää käännökset niin että maa vinkuu ympärillä ja itse sen tehtyänne seisotte kainaloita myöten kuopassa! opettaja ylpeilee.

Paraatimarssi varsinkin tuntuu aluksi hullunkuriselta ja käy jäykästi. Koko miehen ruumis leukapieliä ja varpaan päitä myöten kangistuu kuin puupölkky. Vähitellen vasta marssi alkaa saada sulavuutta, siroutta.

Opettaja kulkee vieressä laskien hartaasti: Eins — zwei, eins — zwei! Lang — sam! Ru — hig! korostaen joka tavua. Rekryytti hikoilee ja jäykistää jalkojaan. Naaman ilme on liikuttavan harras ja syvämietteinen. Hän tuumii närkästyneenä:

— Vai pitää tässä vanhoilla päivillään vielä opetella kävelemäänkin? Taitaisi olla paras heittää — —

Mutta yli kentän kuuluu aliupseerin jyrkkä ääni: — Ru—hig! Lang—sam!

Ei auta muu kuin astua juntata. Muuten saa kuulla tuon harmillisimman kaikista komennuksista:

— Zurück — marsch! maaarsch! Mitä, ettekö halua juosta? Tahdotteko ehkä jäädä muiden mentyä puoleksi tunniksi yksinänne äkseeraamaan!

Lepohetken tultua mies huokaa helpotuksesta, uskaltaa taas katsahtaa ympärilleen ja siellä kaukana hän näkee, miten tottuneet tyhmät kivääri olalla ylpeinä ja ryhdikkäinä marssivat tehden kaartoja kuin taideteoksia ikään, näkee ketjujen etenevän, pistinten paljastuvan ja aamuilmassa kajahtaa siellä täällä raikuva hurraahuuto, jonka kaiku yltympäri toistaa metsillä ja ylängöillä.

Kun komppania puolen päivän aikaan lämpöisenä ja raikkaana saapuu takaisin kasarmiin, kajahtaa laulu entistä voimakkaampana. Tuntuu kuin kaikki, mitä nyt tekee ja suorittaa, vihdoinkin olisi todella hyödyllistä työtä — työtä isänmaan yhteiseksi hyväksi!

KYLÄLLÄ.

Vasta n.s. A-luokkaan päästyään meikäläinen sotilas saa mennä kylälle. Useat rekryytit ovat näet joskus unohtaneet korkean kutsumuksensa "valtaistuimen ja isänmaan suojelijoina", esiintyneet juovuksissa, tapelleet, kulkeneet upseerien ohi kunniaa tekemättä ja majuri on antanut kylälle-menokiellon — että rekryytit saisivat aluksi jonkun aikaa sulattaa saamiaan opetuksia, Lisäksi majuri Baier raittiusmiehenä on kieltänyt kaikkinaisten väkevien juomien nauttimisen. Kun kylän hotellit ovat auki ja siellä tarjoillaan yhtä hyvin suomalaisille kuin saksalaisillekin, ei kielto paljoakaan merkitse. Ja sotilasmoraali on yleensä sellainen, että kieltoja vastaan voi kyllä tehdä, kun vain ei joudu teoistaan kiinni. Jos sotilaalle sellainen onnettomuus sattuu, on hän tyhmyytensä vuoksi jo ansainnut rangaistuksen — siis oikeastaan jo muinaisten spartalaisten aikainen oikeusmoraali!

Ne onnelliset, jotka vapaasti saavat liikkua kylällä, käyttävät tietenkin tilaisuutta ahkerasti, sillä on kerrassaan kuolettavaa istua kököttää koleassa kasarmissa kaiketi illat kuin mikäkin pelätys.

Kylässä meikäläiset jo tunnetaan kaikkialla. Pienet pojat juoksevat luo ja kyselevät: — Onko teillä suomalaista rahaa?

Lockstedtin pikkupojat ovat vilkkaita, siististi puettuja, ja hehkuvan isänmaallisia. Sodasta heillä on omat käsitteensä. Kysyppä heiltä, koska sota loppuu. He vastaavat arvelematta: — Ensi kesänä!

— Luuletko että Saksa voittaa, tiedätkö sinä, miten suuri maa Venäjä on?

— Ah Quatsch, — Russland kaputt!

— Aber England?

— Jaa. England werden wir bald kaputt machen und Frankreich ist schon lange kaputt!

Siinä on nousevaa nuorisoa! Hieman toisen laatuinen käsitys asiasta on upseeriaspiranteilla, jotka jo vähintään kuusi kuukautta ovat olleet rintamalla. He ovat kaikki miellyttäviä, sivistyneitä miehiä, tohtoreita, ylioppilaita j.n.e. Mutta yleensä on kaikilla saksalaisilla luja luottamus lopulliseen voittoon. Heidän illatsuissaan kajahtaa vielä innokkaasti: "Die Wacht am Rein" ja "Deutschland hoch in Ehren!" Suomesta he kuulevat mielellään puhuttavan, mutta useilla on kovin hämärät tai suorastaan väärät käsitykset maamme oloista. Varsinaiset kyläläiset eivät tiedä kotimaastamme paljon mitään, arvailevat vain sen olevan jossain napapiirissä ja ihmettelevät kovasti, kun kerromme esim. Suomen kaupungeissa kuljettavan m.m. raitioteillä.

Saksan kansa on vielä sisäisesti voimakas, yksimielinen kansa. Ranskalaisvihaa ei enää ole juuri nimeksikään, mutta uusi kansallisviha on syttynyt Englantia kohtaan. "Gott strafe England!" näkyy runoissa ja proosassa usein. Ehdottomasti tulee ajatelleeksi Saksan kansan keskuudessa liikkuessa muinaista Rooman kansaa sen kukoistusaikana ja tehneeksi vertauksia näiden kahden eri historiallisen aikakauden mahtavimman kansan välillä.

Sodan rasitukset tietenkin jo tuntuvat maassa syvästi. Saksalainen nero lujan järjestyksen tukemana käy ankaraa taistelua kansan sekä ruumiillisten että henkisten voimien ylläpitämiseksi. Kaikkialta vihollisten ympäröimänä ja eristämänä keskusvaltojen on vaikea hankkia sodan ja rauhallisenkin elämän tarpeita. Jokainen tuntee, että asema on vakava, mutta luottamus hallituksen ja sotilasjohdon kykyihin on horjumaton.

Saksan siviiliväestön ja hallituksen vaikeuksia elatuskysymyksen ratkaisemisessa ja järjestämisessä kuvaa seuraava valtiosihteeri t:ri Helfferichin selostus Saksan valtiopäivillä:

"Noch nie in der Weltgeschichte hat in einem Kriege ein Volk solche Entbehrungen durchgemacht, wie unser Volk, und noch niemals waren diese Entbehrungen in dieser Weise auch auf die Wohlhabenden verteilt wie bei uns! — — — — — — Der Aushungerungsplan Englands ist jedoch endgültig gescheitert."

Puhuessaan vaikeuksista elatuksen järjestämisessä hän lausuu, että nyt kun pahin aika on voitettu, voidaan tästälähin asiasta puhua vapaasti.

Oli niin ollen luonnollista, että Saksan kansa kärsi puutetta, mutta se oli tasaisesti jaettu kaikkien kansalaisten kesken ja kaikki tulivat toimeen. Mutta suomalaisille, pohjoismaalaisille, jotka ovat tottuneet syömään hyvin — heille eivät saksalaisten annokset tahtoneet riittää. Senpä vuoksi heidän täytyi tavalla tai toisella yrittää hankkia lisää varsinkin leipää. Kaikennäköisiä marmelaadeja ja vihanneksia eivät meikäläiset ymmärtäneet. Kielitaito tosin usealla teki suurta haittaa, mutta hätä opettaa.

Erään saksalaisen upseerin kotiin sattuu kerran tulemaan pörrötukkainen suomalainen jääkäri. Tämä lyö kantapäänsä yhteen ja lausuu vain-sanan: — Brot! Hauptmanni on vähän hämmästynyt, yrittää lähemmin kysellä asiaa, mutta jääkäri ei osaa selvittää muuta kuin — Brot! Mitäpä siinä pitkistä puheista. Johan tuo yksi sisältörikas sana ilmaisee paljon kestettyä, nähtyä ja tunnettua. Hauptmanni yrittää päästä eroon tungettelijasta, mutta kohteliaimpaankin kehotukseen tällä on vain yksi vastaus: — Brot!

Vihdoin hauptmanni, joka älyää olevansa tekemisissä kieltä taitamattoman suomalaisen kanssa, keksii keinon. Komentosanathan varmasti tehoavat jokaiseen sotilaaseen. Hän huutaa jyrisevällä äänellä:

— Stillgestanden!

Miehen kantapäistä kuuluu jälleen terävä naksahdus. Hän seisoo kuin valettuna paikallaan perusasennossa.

84

— Ganze Abteilung — kehrt! komentaa hauptmanni edelleen.

— Im Gleichschritt — marsch!

Sotilaan jalka nousee muhkeasti. Hän saapastaa ovesta ulos ja — katoaa.

Hauptmanni hymyilee. Illalla hän kertoo tapahtuman kaikille tovereilleen klubilla, missä se herätti yleistä iloisuutta.

"Kaiserhofissa" taas kerran eräs pohjalainen istui pöytään tilaten uljaasti — Swai roos laas piir! ja sai mitä halusi. Vieläpä hän maksaessaan vaati: "Vantsik wennik tillpaka, Mensch!"

Kun rekryytti ensi kertoja pääsee kylälle käymään maleksittuaan pari edellistä viikkoa kasarmissa kaiket illat ja kuultuaan vain toverien kertomuksia ulkomaailman ihmeistä, tuntuu hänestä kuin vankilan portit olisivat auenneet ja mies laskettu vapauteen. Oikein jalka tahtoo nousta hyppyyn. Mutta kruunun käsi täälläkin pitää huolta pojistaan. Ennenkuin arvaakaan, mies näkee synkän varjon ilmestyvän takaapäin, tanakka käsi tarttuu häntä olkapäähän ja jykevä ääni kysyy tiukasti:

— Warum grüssen Sie mich nicht? (Miksi ette tervehdi minua?)

Hän on pasteeraillut iloisessa huolettomuudessaan, koko maailmalle leppyneenä ja mennyt tervehtimättä vääpelin ohi. Siinä hän nyt koettaa änkytellä anteeksi-pyyntöjään, mutta mikään ei auta. Nimi kirjoitetaan muistikirjaan ja seuraavana päivänä on ankara tutkinto ja taas tulee rangaistus. — Siinä ne olivat kylän ja muka vapauden ilot. Mennyttä kalua kaikki.

Mutta jonkun ajan kuluttua rekryytitkin osaavat olla varuillaan. Mielellään he kuitenkin kulkevat lepohetkiään viettämään jonkin metsän reunaan, mihin kevätaurinko jo lämpimästi paistaa — saadakseen olla rauhassa kaikilta ilkeiltä ihmisiltä.

Tai sattuupa jokin kylän tytöistä luomaan silmänsä alakuloiseen nuorukaiseen, ryhtyy ehkä keskustelemaankin.

— Oletteko suomalainen? kysyy tyttö lempeällä äänellä.

Nuorukaisen posket lentävät hehkuvan punaisiksi. Neidon ääni soi kuin kevätlinnun liverrys hänen korvissaan. Hän kuulee ensimäiset ystävälliset sanat koko leirissä olon aikana. Hän änkyttää vastaukseksi jotain siansaksaansa, mutta tällaisissa tapauksissahan onkin toinen yleismaailmallinen kieli olemassa jota jokainen ymmärtää.

Seuraavana lauantaina voi sattua, että tuo sama nuorukainen vaatteet välkkyen puhtautta, parta ajettuna ja tukka sirosti kammattuna astuu reippaana vääpelin tupaan.

— Pyytäisin kuuliaisimmin sunnuntailomaa Itsehoe'en.

— Mitä varten? vääpeli kysyy.

— Kaupunkia katselemaan, herra vääpeli. Sattuu ehkä vääpelikin sunnuntaina matkustamaan Itsehoe'n kaupunkiin ja siellä hän ihmeekseen näkee poikansa sirona ja kohteliaana kävelemässä saksalaisen neitosen rinnalla.

— Wie gehts? (Mitä kuuluu?) hän kysäsee.

— Ausgezeichnet, Herr Feldwebel (erinomaisesti, herra vääpeli) kuuluu vastaus. — Wie das Leben doch ist schön!

RUNEBERGIN PÄIVÄ.

Runebergin päivää vietettiin leirillä suomalaisten kansallisjuhlana. Todellakin se oli sovelias juhlapäivä Suomen ensimäiselle sotilasjoukolle. Valitettavaa vain oli, että Kalevalan ja Snellmannin y.m. päivät saivat aivan huomaamatta mennä ohi, mikä seikka osoittaa leirillä vallitsevaa henkeä. Yleensä oli suhde jääkärien eri piirien kesken omituinen, vapaa joukolle sopimaton. Nuoret ryhmänjohtajat ja jefreitterit olivat ylen tietoisia arvostaan pitäen itseään jo jonkinlaisina upseereina. Harva heistä tunsi entiset, nyt sotilaana olevat toverinsa. Harva uskalsi tulla toverillisesti keskustelemaan sotilasten kanssa, jotka useat ensi kerran poissa kotoaan ollen vielä lisäksi vieraalla maalla olisivat tarvinneet rohkaisua ja innostuttamista. Tai jos nämä parempiosaiset pelkäämättä sotilaskurin huonontumista uskalsivat antautua puheisiin sotilaan kanssa, tapahtui se aina niin alentuvalla tavalla, että se loukkasi asianomaisia. Henkisen kasvatustyön puutteessa joukon mieliala usein oli masentunut. Ja vapaajoukolle juuri virkistävät esitelmätilaisuudet ja isänmaalliset illanvietot olisivat olleet aivan välttämättömät.

Katkeruutta herätti myöskin etupäässä ruotsia puhuvan päällystön suhde suomalaiseen miehistöön. Päällystö erottautui aivan liiaksi eri leiriksi olematta minkäänlaatuisessa henkisessä vuorovaikutuksessa miehistön kanssa muuten kuin harjoituksissa. Kuuluipa yhä syytöksiä siitäkin, että suomea puhuvat joka paikassa syrjäytettiin ja ruotsia puhuvat pikemmin ja nopeammin pääsivät kohoamaan.

Olipa asianlaita miten tahansa. Perussyy oli suomalaisissa itsessään. Mikseivät suomalaiset ylioppilaat saapuneet valtavana joukkona vapausliikkeen alkuaikoina Saksaan, niin valtavana, että olisivat määränneet joukon hengen. Suomalaiset ylioppilaat pysyivät kotona, arvelivat, kääntelivät päätään ja epäröivät. Toiset puuhailivat tarmokkaastikin kotimaassaan, mutta ratkaisevan askeleen ottamiseen he eivät kyenneet. Ja siksi kantakoot seuraukset ja kärsikööt epäkohtia, kunnes ehkä kerran johonkin kykenevät. Mitään muuta ei siitä kannata sanoa, sillä ruikutuksilla ei asia parane.

Runebergin päivänä jo varhain aamulla sotilassoittokuntamme kajahutti suomalaisia marsseja komppaniamme pihalla.

Kello 10 komppaniat marssivat paraatikentälle. Vihreäpukuinen jääkäripataljoona oli komea, mieltäylentävä näky.

"Maamme" kajahtaessa torvista majuri Baier tarkasti komppaniat pitäen sen jälkeen hehkuvan puheen suomalaisen sotilasjoukon tehtävistä ja merkityksestä. Tänä päivänä juhlan kunniaksi tapahtui suuri joukko ylennyksiä. Sitten joukkueet harvatahtisessa paraatimarssissa kulkivat pataljoonan johtajan ohi palaten kasarmeihin takaisin paraadin päätyttyä.

Kotona olivat saksalaiset kyökkimestarit aikoneet ilahuttaa komppaniaa oikealla juhlasopalla. Se oli eräänlaisista vihanneksista laadittu, mutta meidän pojat eivät ollenkaan tajunneet tämän juhlaruokalajin arvoa. Kokit olivatkin illalla kovasti nyrpeissään, kun heidän paras soppansa sai sangen huonon menekin.

Iltapäivällä oli kilpailut useissa urheilulajeissa. Varsinkin ankaraksi kiistaksi tuli köydenvetokilpailu, missä pojat oman komppaniansa kunnian puolesta pinnistivät viimeiset voimansa.

Että tämä juhlapäivä ei kaikkien suomalaisten mielessä oikein herättänyt juhlatunnelmaa, ei riippunut siitä, etteivät he olisi ymmärtäneet Johan Ludvig Runebergin merkitystä Suomen etevimpänä runoilijana ja suomalaisen kansallishengen herättäjänä, vaan siitä, että he tänä päivänä ehkä enemmän kuin ennen tunsivat tämänkin pienen Suomen joukon jakautuvan eri leireihin syvien vastakohtien perusteella ja miettivät, onko milloinkaan toivoa saada Suomen kansan eri kieliryhmät ja puolueet yhdistetyksi yhtenäiseksi rintamaksi edes kansamme kohtalon hetkellä. Onko Suomessa ketään henkilöä, jonka sanoilla meidän maassamme olisi sama voimakas ja myöskin todellisuuteen perustuva sisältö kuin Saksan keisarin sanoilla:

"Ich kenne keine Parteien mehr, ich kenne nur Deutsche!"

(Minä en tunne enää mitään puolueita, tunnen vain saksalaisia.)

PITKÄ MARSSI.

Pitkä marssi on harjoitusta tulevia rasituksia varten taistelukentillä. Sotajoukon marssikelpoisuudesta on erikoista huolta pidettävä, sillä sodassa joukoilta tässä suhteessa vaaditaan usein uskomattomia. Kun vihollinen on voitettu ja peräytyy, on tilaisuutta käytettävä tuottaakseen sille yhä uusia tappioita ja tuhotakseen sen, ennenkuin se uudelleen järjestäytyy, sillä järjestys on aina pelottava ja uhkaava.

Harjoitusohjesäännöissä sanotaankin, että sodassa on paljon enemmän marssi- kuin taistelupäiviä. Kun päiväkäskyssä ilmoitetaan joukon seuraavana päivänä lähtevän pitkälle marssille, vallitsee silloin vakava mieliala. Jokainen tietää, että seuraava päivä on raskas ja vaatii miehen kaiken sisun ja kestävyyden. Jälkeen jääminen on häpeä sotilaalle.

Edellisenä iltana jalat pestään ja tarkastetaan, ovatko jalkarievut ja saappaat kunnossa. Nukkumaan on mentävä varhain illalla, että aamun tullen on virkeä ja hyvässä kunnossa.

Ani varhain, aamun hämärtäessä, komppania herätetään ja marssi alkaa. Tavallisesti Lockstedt-kylän läpi kulkiessaan joukot kajahuttavat reippaita marssilauluja. Kaikki saksalaiset upseerit osaavat jo ainakin komentaa suomeksi: — laulakaa! ja silloin on laulettava. Tavallisista harjoituksista palattua joskus tapahtuu, etteivät pojat ole laulutuulella, eivätkä kuulevinaan tuota komentoa. Silloin saattaa sattua, että käännytään takaisin, äkseerataan vielä puoli tuntia ja yritetään uudelleen laulellen pyrkiä kotia kohti.

Pojat huomaavat parhaaksi antaa äänensä kaikua, vaikkapa laulu silloin joskus kuuluukin tavallista jyleämmältä.

Mutta pitkällä marssilla, kun komppania täysissä tamineissa, kypärät päässä, matkalaukut selässä, taivaltaa tietä, on tunnelma alussa hiljainen ja juhlallinen. Lockstedt-kylässä siviiliväestö vielä nukkuu.

Yrittääpä nyt joku ratsastava luutnantti komentaa: — laulakaa! Ei pääse joukko nuotin alkuun. Kurkuissa vain karkeasti korahtaa, jos ajatteleekin jotain säveltä. Joku pilkkakirves joukon keskellä lausuu puolikovalla äänellä:

— Laulakaa, taikka käännytään takaisin! Luutnantti kuitenkin ymmärtää tunnelman, eikä uudista käskyä. Hikipäässä miesjoukko astuu leukaluut tiukkaan puristettuina mikä mitäkin tuumiskellen. Takaapäin kuuluu silloin tällöin terävä muistutus: — Vordermann! (etumies!)

— Vieköön sumu sinun Vordermannisi, pyörii kielellä, mutta koska senkin lausuminen vaatii erikoisia ponnistuksia, niellään kiukku alas.

Ja taas kuuluu takaa tiukka, ärsyttävä ääni: — Aufbleiben da! (Älkää jääkö perään!) Jo herää luutnanttikin, ratsastaa pitkin rivistöä selitellen ratsunsa selästä:

— Jaa, man muss irnmer Vordermann halten, immer aufbleiben, immer — (Niin, täytyy aina pitää rivi suorana, aina j.n.e.)

— Lopulta tässä kaikkea pitää tehdä immer, miettii äkäinen kulkija hymähtäen ilkeydelleen.

Kuljetaan suoraa kivitettyä valtamaantietä, jonka molemmin puolin puut jo alkavat lehtiä pusertaa. Kevättuoksu tuntuu ilmassa. Maalaistalot korkeine olkikattoineen ja puutarhoineen välkkyvät nousevan auringon valossa. Siellä väki jo on hereillä. Navetan ovet ovat levällään. Talon tyttäret ja palvelijattaret häärivät toimeliaina maitokannuja täytellen. Pistääpä miehenkin pää jostakin läävän ovesta ulos sotaväkeä ihmettelemään. Useissa taloissa on venäläisiä sotavankeja töissä. He voivat hyvin, ovat lihavia ja tyytyväisiä ja hyviä tekemään työtä.

— Katsokaa Iivanaa! Miehet hymähtävät. Ihan on siinä tunkiolla Iivana talikko kourassa.

— On se nyt päässyt maanviljelyskouluun! arvellaan.

— Taitaa olla jo toisella vuosikurssilla! selittää joku rikkiviisas.

Matkan kuluessa mieliala paranee. Kylien läpi kuljettaessa jo kajahutetaan lauluja. Kylissä ja kaupungeissa täytyy aina pitää hyvä ryhti, oli kuinka väsynyt tahansa. Sotilasjoukon pitää aina siviiliväestöön tehdä reipas ja hyvä vaikutus.

Vihdoin koittaa lepohetki. Miehet painautuvat tien vierelle pitkälleen. Tupakat alkavat savuta ja jokainen hengähtää helpotuksesta saadessaan vapauttaa hartiansa matkalaukun hihnojen kiristyksestä.

Kymmenen minuutin kuluttua kuuluu ankara komento: — Kivääreille!

Joka mies nousee ja kiiruhtaa kiväärien luo. Siinäpä juuri näkyy sotilaskasvatuksen ja kurin saavutukset. Olipa mies vaikka omasta mielestään niin kuolemanväsynyt, ettei luule askeltakaan pääsevänsä eteenpäin, hän nousee kun komento kajahtaa, nousee vaistomaisesti arvelematta, tottumuksesta ja — jaksaa marssia. Sen saa sotakuri aikaan. Ja taistelussa, kun komennus kuuluu, oli mies pelkuri tai urhoollinen, yhtä nopeasti nousevat molemmat syöksyyn tai rynnäkköön, siksi että sotilaskomennon totteleminen tosiasiallisesti on mennyt heille veriin. Armeijassa, jossa kuri on ankara, ei ole pelkureita. Jokaisen velvollisuudentunto voittaa yksilölliset heikkoudet.

Tullaan sitten sievään pikkukaupunkiin, laulaen marssii joukko ryhdikkäänä sievien puhtaitten katujen kautta torille ja pikkuporvarit saavat ihmeekseen kuulla suomenkielen heleän kaiun marssilaulussa. Torille asetetaan kiväärit ja reput, ja miehet saavat hajaantua puoleksi tunniksi kahviloihin tai ostoksilleen.

Seuraavassa lepopaikassa, kun jo on käännytty kotiin päin, selitetään joukolle taistelutilanne. Alkaa taisteluharjoitus. Sadekuurot huuhtovat maata kastaen joukon läpimäräksi. Vihmasateessa osastot marssivat kukin määrättyä tehtäväänsä suorittamaan.

Vihollinen on tulossa, patrullit etäällä jo antavat merkkilaukauksia. Sanoja lentää.

Metsänreunassa on liikettä. Sinne on kätkeytynyt vihollisketju. Suletut osastot hajaantuvat ampumaketjuun. Päivä paistaa taas kirkkaasti, maa kuivaa höyryten. Kiväärit pamahtelevat. Alkaa ankara syöksyttäin eteneminen ja lopuksi viimeiset voimat ponnistaen rynnäkkö hurraata huutaen vihollisen kimppuun pistimillä.

Taistelu loppuu, kiväärit pannaan yhteen. Jo onkin joukko saanut aivan tarpeekseen ponnistella. Ryhmänjohtajat kutsutaan majurin luo, joka arvostelee taistelun kulkua. Miehet lepäävät kootakseen kotiinmarssia varten uusia voimia.

Lockstedtin lähellä on torvisoittokunta vastassa. Koko kylä kajahtelee "Porin marssia" ja miesten jalat nousevat uljaassa paraatimarssissa.

Kasarmiin tultua alkaa yleinen pesu ja jalkojen tarkastus. Siellä täällä on valkeita suuria rakkoja. Lääkäri käy tuvissa jalkatarkastuksella ja hoitaa pahimmat vammat.

Ja mitä raskaampi päivä on ollut, sitä tyytyväisempi on mieli. Iltapäivä on vapaa. Miehet makailevat vuoteillaan keskustellen marssin rasituksista ja ylistellen suomalaista sitkeyttä ja sisua.

KEVÄÄN TULLEN.

Kevättalvi kului leirillä ahkerissa harjoituksissa. Miehet tutustuivat toisiinsa ja yhteishenki parani. Useat saksalaiset vääpelit ja aliupseerit, jotka aluksi näyttivät hirvittäviltä ihmisiltä, muuttuivat vähitellen joukkoonsa tutustuttuaan. Silminnähtävästi he alkoivat olla ylpeitä oppilaistaan ja lausuivat jo suoraan kiittävän arvostelunsa. — Suomalaiset ovat hyvää sotilasainesta! Kolmannessa komppaniassa oli vääpeli Peper erikoisessa suosiossa ja komppania uhkasi viemällä viedä hänet Suomeen ja korottaa ties miten korkealle. Hän olikin todella ihannevääpeli, erinomainen järjestyksen mies, joka huolehti komppaniastaan tosiaan kuin omista pojistaan. Haukkuipa hän miten paljon tahansa, ei kenenkään päähän pälkähtänytkään suuttua tai loukkaantua. Silloin tiesi olevansa syypää, tiesi että jos "mamma" mukisee, niin hän mukisee asiasta.

Lomilla käydessään pohjois-Saksan kaupungeissa jääkärit saivat laajalti tutustua maahan ja kansaan. Oli erikoinen ilo huomata, että sotilasta Saksassa kaikkialla kunnioitettiin. Saksalainen sotilas oli kaikkialla siisti, reipas, hyvin puettu eikä likainen kuten venäläinen. Kuka tahansa voi rauhassa kulkea kadulla ja kahviloissa sotilaan seurassa pelkäämättä menettävänsä mainettansa. Sotilas saa Saksassa mennä miten hienoihin ravintoloihin tahansa, mutta kurjimmat luolat ovat häneltä kielletyt. Joka paikassa hänelle osoitetaan kohteliaisuutta, sillä hän on isänmaan puolustaja. Ja Saksassa ei sivistynytkään mies häpeä olla sotilas. Rintamalla taistelee yliopiston professori tavallisena sotilaana maalaispojan rinnalla. Kun Venäjällä lukemattomat sivistyneet henkilöt sodan synnyttyä ponnistivat kaikki neronsa hankkiakseen sopivan paikan rintaman takana, lähtivät Saksan ylioppilaat, tohtorit ja yleensä sivistyneet nuorukaiset velvollisuudentuntonsa pakottamina rintamalle ja näyttivät, mitä vapaan miehen on isänmaan puolesta uhrattava.

Kevään tullen sitten alkoi pataljoonassamme liikkua huhuja meidänkin rintamalle lähdöstämme, aluksi varovaisessa muodossa, sitten yhä varmempina. Majuri Baier vähitellen kasvatti pojat siihen ajatukseen, että Suomeen lähtö lykkäytyy joksikin aikaa, ja sillä välin on pataljoonalle edullista olla tulessa ja itärintamalla saavuttaa sotakokemusta.

Tuli paraateja ja tarkastuksia. Harjoituksia kiirehdittiin.

Lockstedtissa puut puhkesivat lehteen, nummi alkoi vihannoida ja kaipaus kasvoi miesten rinnoissa. He alkoivat itsekin ymmärtää, että täytyi päästä toimintaan. Ainaiset jo yksitoikkoisilta tuntuvat harjoitukset raukaisivat, väsyttivät. Jopa pari miestä kyllästyneenä yritti livahtaa muille maille.

Tosin arvosteltiin ankarastikin majurin puuhia viedä pataljoona rintamalle. Jokainen halusi kärsimättömästi Suomeen, mutta länsirintaman ankarat taistelut eivät antaneet Saksan sotilasjohdolle aikaa ajatellakaan meidän kaukaisen kansamme kohtaloita. Ja niin nuo jo monta kylmää ja nälkää kestäneet Suomen pojat alkoivat itsekin tuumailla, että kai on paras yrittää itärintamalla. Ehkä sieltä tie aukeaa Suomen niemelle asti yhteisin ponnistuksin.

Virallisesti tehtiin rintamalle lähtö pataljoonalle tiettäväksi toukokuun 23 päivänä seuraavan julistuksen kautta.

JÄÄKÄRIT.

Pian lähtee joukkomme itärintamalle taistelemaan. Yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa teidän on raivattava tie Suomeen. Teitä vastaan taistelevat venäläiset, jotka jo ovat sata vuotta maatanne sortaneet.

Teidän taistelunne päämääränä on Suomen vapaus. Ensi hetkestä on toimintanne ollut työtä tämän päämäärän saavuttamiseksi, sillä jokainen venäläinen, joka taistelussa käy teitä vastaan, on yksi sortaja vähemmän Suomessa.

Ette suinkaan tahdo että saksalaiset joukot yksin raivaavat teille tien. Teidän tulee nyt ottaa osa vaaroista ja vaivoista omille harteillenne. Suomalainen joukko on vain pieni osa siitä armeijasta, joka itärintamalla taistelee. Mutta pienikin joukko voi saada paljon aikaan, jos se rakastaa isänmaataan ja on urhoollinen.

Suomen historia todistaa, että suomalainen on hyvä ja urhoollinen soturi. Se asia tiedetään omassa maassamme ja se tiedetään myöskin Saksassa. Sentähden kaikki katsovat teihin jännittyneinä nähdäkseen, oletteko te vanhan suomalaisen sotilasmaineen arvoisia, onko suomalainen satavuotisena rauhan aikana säilynyt veltostumatta, voiko hän taistella niinkuin hänen esi-isänsä.

Teidän kaunis suomalainen kotimaanne odottaa teiltä vapautustaan venäläisten sorrosta. Teidän kansanne odottaa, että te nostatte Suomen vanhan maineen uuteen kunniaan. Kukaan ei voi nähdä tulevaisuuteen eikä kukaan kykene ilmaisemaan asioita, jotka Jumala yksin tietää, mutta ihminen voi suunnitella ja muodostaa itselleen päämäärän, mitä hän koettaa saavuttaa. Teidän päämääränne on nyt Suomen lahti, sitten Suomen ranta. Venäläiset, jotka teiltä nyt tämän tien sulkevat, ovat karkoitettavat. Sitten on teidän taistellen karkoitettava venäläiset omasta maastanne. Kansalaisenne, jotka sortajat ovat vanginneet, on teidän vapautettava. Ne ovat suuria ja samalla vaikeita tehtäviä. Te voitte ne täyttää, jos te ponnistatte voimanne, ettekä haikaile vaaroja eikä vaivoja.

Kun kerran vapaa Suomen valtio on rakennettu, kerrotaan teidän teoistanne, että ne olivat Suomen pelastuksen alkutyö. Ehkäpä teistä lukunne tuntuu pieneltä niin suuriin tehtäviin! Maailman historia todistaa kuitenkin, että kohtalo sallii usein vähillä voimilla saavuttaa suuria. Mutta vain sellaisten ihmisten onnistuu saavuttaa suuria, jotka Jumalaan luottaen uskaltavat henkensäkin, jos vaaditaan, eivätkä pelkää vaaroja ja vastuksia.

Teidän rinnallanne taistelee Saksan suuri voittoisa armeija, joka jo on tunkeutunut tuhansia kilometrejä Venäjän alueelle, joka jo niin monessa taistelussa on lyönyt venäläiset ja heiltä valloittanut monia suuria linnoituksia. Teidänkin joukkonne tulee mahtavasti kasvamaan, kun te kerran saavutte Suomeen. Silloin teihin liittyy vapaaehtoisia joukottain ja teidän esikuvanne mukaan ja teidän saavuttamanne harjoituksen perusteella rakennetaan silloin uusi suomalainen armeija, joka ei enää siedä muukalaista maassa.

Lähimmät kuukaudet tulevat varmastikin olemaan teille vaikeimmat, mutta ne tulevat myöskin olemaan asiallenne ratkaisevat. Ryhtykää vakavasti tehtäväänne. Ilman uhrauksia ei mitään voittoa saavuteta. Uhraukset tulevat viemään monen hengenkin. Myöskin haavat, ehkäpä nälkä ja janokin teitä odottavat. Sillä voihan käydä, etteivät elintarvevaunut saavuta joukkoa, eikä vettä aina ole saatavissa. Vielä teidän täytyy tietää, mikä kohtalo teitä odottaa, jos joudutte säälimättömän vihollisen vangiksi.

Kaiken tämän on täytynyt teillä olla selvillä silloin, kun päätätte jättää maanne, toimenne, omaisuutenne ja koko tulevaisuutenne kokoontuaksenne Saksan suojan alla vapausjoukoksenne. Ja tämä päätös oli urhoollinen teko. Nyt te lähdette rintamalle siten ottaen toisen askeleen päämääräänne kohti. Sitä ennen on minun velvollisuuteni puhua teille suoraa kieltä niistä vaaroista ja vaivoista, jotka teitä odottavat. Mutta minä tiedän, että te käsitätte velvollisuutenne olevan kestää ne, niinkuin teidän saksalaiset toverinnekin kestävät. Teidän saksalaiset toverinne taistelevat samaa vihollista vastaan kuin tekin maansa, vapautensa ja oikeuden puolesta, niinkuin tekin taistelette vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Saksan armeijassa on monta miljoonaa miestä ja teidän joukkonne lukumäärä on noin 1500. Sitä suurempi on teidän jokaisen edesvastuu. Teidän täytyy kunnostautua, taistella urhoollisesti jopa ilolla antaa henkenne isänmaan puolesta.

Sitä suuremmaksi tulee edesvastuunne sen kautta, että tämä ehkä on Suomen viimeinen tilaisuus vapautua sortajistaan ennenkuin ryssä on kaikki vienyt, mitä isänne ovat rakentaneet ja mikä teille on kallista.

Jos edesvastuunne onkin suuri, ei teidän myöskään pidä unohtaa, että se etu, se onni, mikä teille on suotu, panna isänmaanne vapaustaistelu alkuun, on suuri ja kaunis. Täyttäköön tämä ajatus teidät kiitollisuudella Jumalaa kohtaan, ilomielisellä urhoollisuudella ja uhrautuvaisuudella.

Kaikkia näitä seikkoja tulee teidän ajatella nyt rintamalle lähtiessänne. Kun te kerran olette saapuneet vihollisen eteen, ei enää voi peräytyä, ei epäröidä. Te olette silloin sotalakien alaisia. Luonnollisesti ei tule kysymykseenkään, että saksalaisten joukossa käytettäisiin sellaisia raakalaistapoja, kuin venäläisten kesken, jotka ampuvat omia sotamiehiä, jos he peräytyvät. Mutta Saksassa asetetaan sotaoikeuden eteen ja rangaistaan ankarasti se, joka ei sodassa tottele, joka nukkuu vahdissa ollessaan ja saattaa lepäävät toverinsa vaaraan tai joka osottaa pelkuruutta taistelussa. Toiseksi nämä lait tuomitsevat sen, joka rikkoo inhimillisyyden lait turvattomia kohtaan ja joka ei noudata sotilaskunnian sääntöjä. Urhoollista sotilasta sitävastoin odottavat ylennykset, kunniamerkit ja toverien arvonanto ja hänen nimensä tulee säilymään jälkimaailmalle ja Suomen historiassa. Varmaankin oli tällainen teidän päätöksenne, kun te vaikeuksista ja tulevaisuutenne epävarmuudesta huolimatta lähditte pitkälle matkallenne Suomesta tänne asti liittyäksenne vapaaehtoisesti joukkoomme.

Pitäkää päämääränne vakaasti silmienne edessä. Pysykää päätöksessänne, täyttäkää isänmaallinen velvollisuutenne, käyttäytykää urhoollisesti ja toverillisesti saksalaisia joukkoja kohtaan, jotka teidän rinnallanne taistelevat venäläistä vastaan. Muistakaa kiitollisuudella Hänen Majesteettiansa Saksan keisaria, joka on sallinut saksalaisten upseerien ja aliupseerien valmistaa teidät kelpo sotilaiksi. Älkää koskaan unohtako, mikä on taistelunne päämaali: Suomen vapaus!

Baier

Majuri ja pataljoonan komentaja.

MATKA RINTAMALLE.

Ennenkuin saksalainen pataljoona lähtee rintamalle, varustetaan se niin hyvin että siitä todella ei puutu nappiakaan. Viikon varrella ennen lähtöä on joka päivä tarkastuksia. Kaikki, mikä on huonoa, kulunutta, hyljätään ja uudet, lujat vaatteet, aseet ja varustukset annetaan kelvottomien sijaan. Pidetään takkitarkastus, lakki-, housu-, saapas-, kivääri-, pistintarkastus, miltei joka vaate- ja varuskappale tarkastetaan erikseen. Lopuksi on yleinen pukutarkastus sekä vihdoin viimeinen tarkastus siitä, sopivatko kaikki hihnat, laukut, napit y.m. paikoilleen. Kun nappiakaan ei puutu, on komppania valmis lähtemään.

Toukokuun 20 päivän vaiheella suomalainen jääkäripataljoona valmistui rintamakuntoon. Oli vuoden ihanin aika käsillä. Leiri oli kauneimmillaan lehtipuitten peitossa. Kaikki kentät viheriöitsivät. Tuntuipa miltei raskaalta erota tuosta sirosta kylästä, noista tutuiksi tulleista harjoituskentistä, joilla monta vilua ja päivänpaahdettakin oli kestetty ja ankarasti harjoiteltu.

Kuitenkin sieltä lähti mielellään. Olihan tuleva retki kuin ensi askel synnyinmaata kohti. Nyt alkoi tosi toiminta, taistelu Suomesta. Kukaan ei aavistanut, että se oli tuleva niin pitkäksi ja raskaaksi. Olimme vakuutetut kevään suuren yleishyökkäyksen alkamisesta idässä heti kun onneton Verdun-jakso oli loppuun suoritettu, ja edellisen syksyn loistava eteneminen Puolassa ja Kuurinmaalla sekä Hindenburg-nimi tuntuivat takaavan nopean ratkaisun sotanäyttämöllä.

Jokainen aavisti kuitenkin, että tuleva aika oli raskas taistelujen aika, mutta se ajatus kasvatti rintoihin tarmon ja vakavan mielen. Tämä mieliala tuli kauniisti esille illallisilla Kaiserhofissa, johon etupäässä joukon akateemiset kansalaiset ottivat osaa. Laulut ja puheet vaihtelivat molemmilla kielillä ja tuntui tosiaankin kerran kuin henki olisi ollut yksi. Leirille saapunut vanha vapaaherra v. Bonsdorff lausui puheessaan m.m.: — Koko Suomen tulevaisuus riippuu nyt tästä pienestä joukosta. Ennen oli Suomella vähän ystäviä, nyt sillä on ystävänä mahtavin kaikista kansoista, — Saksan kansa!

Harjoitusten yhä jatkuessa kului vielä viikon päivät lähtökäskyä odotellessa. Kun joka pieninkin asia selitettiin oppitunnilla, oli luonnollista, että pari, kolme kertaa esitelmöitiin rautatiematkasta ja käyttäytymisestä sen kuluessa. Juuri ennen lähtöä saapui kolmanteen komppaniaan uusi luutnantti, Lindner nimeltään ja siviiliammatiltaan opettaja. Hänen puheensa olivat aito saksalaismallisia, helppotajuisia, järjestelmällisiä ja perusteellisia. Puhuipa hän mistä tahansa, aihe oli aina jaettu kolmeen osaan.

— Also — — erstens, zweitens und drittens! Mutta näiden kolmen kohdan jälkeen seurasi aina vankka "aber" ja tämän otsakkeen alla kaikki mahdolliset poikkeustapaukset. Hänen esitelmänsä rautatiematkasta oli luonnollisesti myöskin jaettu kolmeen osaan: i) junaan nousu, 2) käyttäytyminen vaunuissa matkalla ja 3) junasta poistuminen. Kaikki muu, mikä ei mahtunut näiden otsakkeiden puitteisiin, selvitettiin aber-sanan jälkeen. Kaikessa tapauksessa noita esityksiä mieli virkeänä kuunteli niiden selvyyden vuoksi.

Toukokuun viimeisen päivän aamuna komppaniat kokoontuivat viimeisen kerran kasarmien pihalle kaikki tamineet mukana. Nuo pitkät, vihreät rivit olivat sotaisen näköiset ja ryhti hyvä. Upseerit asettuivat paikoilleen. Kajahti komennus. Rivistö lähti liikkeelle. Porin marssi raikuu torvista. Kasvot ovat vakavat kaikilla. Niissä kuvastuu pidätetty tarmo ja koura puristaa lujasti kiväärin tukkia. Eräs Lappajärven poika kuiskaa: "Ihan haluttaa itkeä!" — Suomalaiset jääkärit astuivat ensi askeleensa kotimaata kohti. Marssi kävi kylän läpi. Koko väestö oli liikkeellä, ovet, ikkunat auki, nenäliinat liehuivat.

Juna oli valtavan pitkä, onneksi kolmannen luokan vaunuja. Jokaiseen osastoon pakattiin ryhmä kimpsuineen kampsuineen. Torvi törähti, kaikki astuivat vaunuihin. Pitkä, kimeä vihellys. Juna liikkui, maisemat häipyivät taakse, jäi punakattoinen Lockstedtin leiri. Sen kuuluisa Wasserturm painui metsän peittoon.

Liikkeelle lähtiessämme kajahti raikas eläköönhuuto pitkin junaa. Oli kaunis nähdä tuo laaksojen läpi kiemurteleva juna, jonka akkunoiden kohdalla helotti häikäisevä rivi vihreitä pukuja, iloisia, nauravia kasvoja. Eri ikkunoiden välillä kävi hilpeä leikinlasku, vaunusta vaunuun kun lähetettiin sanoja ja komennuksia.

Hiljaa, tavarajunan vauhdilla, porhalsimme eteenpäin. Sotilasjunat kulkevat yleensä hiljaa, milloin ei ole erikoista hätää. Usein ne tekevät pitkiä kierroksiakin, että vakoojain olisi vaikea saada selville, mihin kukin rykmentti kuljetetaan.

Pohjois-Saksan kaupungit kaartuvat ohitse. Lübeck'in asemalta kajahti junan ohi kulkiessa Maamme-laulu. Kaupungin suomalaiset olivat kokoontuneet asemalle lausuakseen viimeiset onnentoivotuksensa Suomen jääkäreille.

Hammersteinissa pistivät erikoisesti silmiin laajat, miltei silmän kantomatkan päähän ulottuvat vankileirit. Leiri lienee Saksan suurimpia. Rautatien molemmin puolin avautuva tasanko on ympäröity korkealla rautalanka-aituuksella. Asunnot ovat kaivetut hietamaahan, vain katot ja ilmareijät kohoavat yli kentän. Ulkona liikkuvien tuhansien vankien enemmistö oli venäläisiä. Näimme taas nuo tutut harmaat sinellit ja nenässä tuntui ryssän haju. Musikat olivat välinpitämättömän näköisiä. Jotkut heilauttivat kättään itäänpäin viitaten kuin sanoakseen: "Menkää vain sinne miesten syöjille sijoille, menkää menehtymään, me jäämme mieluummin tänne."

Yhä eteenpäin yötäpäivää. Ainainen jyrinä ja katseleminen alkoi väsyttää. Miehet makailivat telttakankaissaan, joita olivat ripustelleet vaunun kattoon, toiset nukkuivat penkeillään. Virkeimmät soittelivat huuliharppujaan tai savikukkojaan.

Königsberg — linnoitus, laaja kaupunki jylhine tiilikasarmeineen. Ensimäinen näkemämme juna haavoittuneita saapui vastaan. Se oli pitkä juna, mistä näkyi siteitä, verta ja tuntui formaliinin haju.

— Voi käydä niin että jonkun viikon kuluttua palaamme takaisin tuolla junalla, kuului vakava ääni.

Muut vaikenivat: — Olkoon niinkin. Isänmaa on vaatinut!

Itä-Preussi, venäläiskauhun ja kasakkain hävityksen kärsinyt maa, Hindenburgin ja Saksan armeijan loistavimpien voittojen maa, Saksan vapautettu vilja-aitta! Sodan jälkiä alkaa näkyä. Siltojen ympärillä on piikkilanka-aitaukset, aukeiden laidoissa näkyy ampumahautalinjoja. Siellä täällä törröttää autio, puoleksi murtunut tehtaan piippu korkeuteen kertoen sodan tihutöistä.

— Ja tuolla, tuolla, katsokaa!

Pienen metsäsaarekkeen reunassa on hautakummulla kaksi ristiä ja niiden juurella kukkaseppeleen ympäröimänä saksalainen sotilaskypärä. Täällä on taisteltu.

Miten tarkkaan ensi kertaa rintamalle matkaaja katseleekaan sodan jälkiä, sen puolustus- ja hävitystöitä, taistelujen merkkejä! Sanoin kuvaamattomia tunteita hänessä herättävät sotilashaudat. Kaukanahan häntä itseään vartovat sotakentät, taistelut ja monet kovat, raudankovat ihmiskohtalot.

Itä-Preussi, ihmeiden maa! Se on ollut oikea Saksan vilja-aitta, nisun ja rukiin maa. Sanomalehdistä on kyllin tunnettu tuo ankara onnettomuus, mikä sodan alussa kohtasi tätä kaunista rikasta aluetta. Venäläisten kasakkaparvet kiitivät poltellen, ryöstellen ja ennenkuulumattomia julmuuksia harjoitellen laajalti ympäri maata ja peräytyessään vihollinen vei kaiken, mitä arvokasta ehti saada, mukanaan Venäjälle.

Toisaalla seudut, aivan taistelupaikatkin, ovat kärsineet sangen vähän, toisaalla taas hävitys on ollut ankara. Mutta mieli riemastuu katsellessa sitä työtä ja virkeää toimintaa, mikä jälleen vallitsee hävitystä kärsineillä alueilla. Siinä on jälleen todella esimerkillinen kuva saksalaisesta "Bienenfleiss" uutteruudesta, kuten he itse sanovat. Eräs aikakauslehti kertoo mieltäkiinnittäviä asioita tämän alueen kuntoon panosta, saksalaisen työn ja tarmon tuloksista seuraavaan tapaan:

"Heikoin on rakennus- ja parantelutoiminta pohjoisosissa Tilsitin ja Memelin välillä, mutta seuduissa, missä rakennusainetta on kylliksi, talot ovat pian nousseet tuhastaan. Asukkaille on uudelleen hankittu eläimiä, karjaa kaikenlaista. Ensin on pystytetty tallit ja navetat ja niihin laitettu ihmisille jonkinlaiseksi hätäasunnoksi huone tai pari. Kun eläimet on saatu kunnon katon alle, rakennetaan ihmisasunnot uudestaan hallintavirastojen tarkkojen määräysten mukaan. Itä-Preussi on merkillisen nopeasti parantanut haavansa. 35 kaupunkia ja 1900 maapitäjää joutui kärsimään sodan kauhuja ja hävitystä. Muun muassa venäläiset veivät 872,000 nautaa, maasta joitten avulla kenraali Rennenkampf aikoi uudistaa ja parantaa karjarodun Itämeren maakunnissa. Joulukuun 1 p:nä v. 1914 oli tilastotietojen mukaan Itä-Preussissa jälellä 903,137 nautaa, 183,955 lammasta ja 28,462 vuohta, jotavastoin 15 p:nä maaliskuuta v. 1916 vastaavat luvut olivat 1,69,645, lehmää, 351,700 lammasta ja 43,791 vuohta. Samaan tapaan on edistys käynyt maatalouden aloilla. V. 1914 ei koko satoa voitu korjata, kaikkialla kun puuttui työvoimaa, vaunuja ja hevosia, vaikkakin sotaväkeä tuotiin avuksi. Vuonna 1915 maanomistajat jo yleensä itse korjasivat sadon. Vuoden 1916 laajat, viheriät viljaulapat ovat mitä kaunein todistus kansan työkunnosta!"

Tilsit. Tässä on siis tuo historiallinen paikka, missä vuonna 1807 Ranskan mahtava keisari Napoleon I ja Venäjän hallitsija Aleksanteri I ratkaisivat Suomenkin kohtalon. Voimakkaalla persoonallisuudellaan Napoleon hurmasi Venäjän nuoren ihanteellisen tsaarin, antoi tälle tehtäväksi niskottelevan Ruotsin kurittamisen ja siitä toimesta palkaksi Suomen. Tuossa kylmässä sopimuksessa ei kansan mieltä eikä tahtoa kuultu.

— Mennään tekemään uudet ja paremmat sopimukset, kuuluu jääkärijoukosta.

Kokonaisvaikutus Itä-Preussista on erittäin eloisa ja vilkas, aivan toinen, minkä kouluissa tavallisesti saa maantieteen tunneilla.

Seuraavana aamuna heräämme — Kuurinmaalla. On pilvinen päivä. Kummastellen katselemme ikkunasta uusia maisemia ja huokaus tunkeutuu rinnasta: — Venäjän vallan raukat rajamaat! On kuljettu rajan yli, kaikki on muuttunut. Laajat, silmänkantamattomat metsät peittävät maan. Pellot ovat viljelemättä, talot mustat, ränsistyneet. Kurjia autioita hökkeleitä siellä täällä.

Jokilaakso. Silta räjäytetty. Mustat palaneet jäännökset törröttävät rannalla puoleksi vedessä. Piikkilangat repaleina, risuesteet murskana. Rantatöyräällä on juoksuhautoja. Jokilaaksossa on käyty laaja taistelu. Saksan sotavoimat ovat voittajina tunkeutuneet eteenpäin pyhään Venäjään.

Asema livahtaa ohi. Sen rakennukset ovat raunioina, mustana poro- ja soraläjänä. Radan varrella näkyy räjähtäneitten granaattien kuoria ja sirpaleita. Kaidoilla kärryteillä harvoin näkyy laiha hevonen ja venäläiset nelipyöräiset vankkurit, valjaissa tuo tuttu, korkea vemmel. Rattaitten sisään kyyristyneenä istuu vanha vaimo. Hänen kasvonsa ovat ryppyiset, pelokkaat. Kavalat silmät pälyvät kulkijan harmaan villasaalin laskosten alta. Paljon kärsineen ihmisen kasvot, ensimäinen Kuurinmaalla näkemämme asukas, — alkuasukas, haluttaisi sanoa, häipyy näkyvistä. Nuo kasvot, tuo kurjuuden kuva painuu kauaksi mieleen.

Nyt vasta meille selviää sodan koko traagillisuus — selviää laajan luonnonrikkaan Kuurinmaan kohtalo. Iso-viha on käynyt Kuurinmaalla. Kaikki hävitetty, tyhjennetty, asukkaat karkotetut kylistä ja kaupungeista, kuljetetut Venäjän erämaihin kurjuuteen ja kuolemaan. Pelloilla tuolla on vielä mustia pilkkuja — kasakkain polttamien heinäsuovien jälkiä. Teiden varsilla on vieläkin rattaiden jäännöksiä, rikkinäisiä pöytiä, saaveja — pakolaisjoukon jälkeensä jättämää omaisuutta.

Kaameat kuvat täyttävät mielen. Tuossako on kuva isänmaamme kohtalosta. Käykö senkin noin, ennenkuin vainolainen on kotiseudultamme karkoitettu? Siinä on silmäimme edessä synkät jäljet kuuluisasta venäläisten sodankäyntitavasta — Suvorovin metoodista, jota venäläiset upseerit vieläkin rajamaissa käyttävät. Venäläiset! He ovat hyviä hävittämään, vahinko vain, että he ovat niin huonoja rakentamaan!

Mutta uusi polvi ja uudet ihmiset astuvat täälläkin entiskansan hylkäämille pelloille ja rakennuksille. Tuolla saksalaiset sotilaat niittävät heinää, perkaavat penkkejä. Hävitettyjen siltojen viereen tehdään uusi, puinen. Asemarakennukset kuin kasvavat maasta. Sähkölennätin, ja puhelinlankoja vedetään rautatielinjoja pitkin. Kuurinmaa on mainio viljelysmaa, oikea tulevaisuuden leipämaa. Saksan hallussa se pian antaa kaksinkertaisen sadon ja kerran kymmenkertaisen.

Metsiä, hökkeleitä, mustia, valtavia metsiä ja olkikattoisia taloja. Ratakiskot uppoavat yhtyen kaukaisuuteen. Puhelinlinjat ulisevat tuulessa. Yhä vieraammilta kaikuvat paikkojen nimet. Kymmeniä, satoja kilometrejä olemme kiitäneet ventovierasta maata. Tuntuu siltä kuin matkaisimme kotimaasta ääretönten etäisyyksien taa.

Asematalon seinällä riippuu suuri valkea taulu: - Ope-ra-ti-ons-ge-biet.

Mi-mitä? Sotatoiminta-alue!

Varhainen aamu. Aurinko heloittaa kirkkaasti itäiseltä taivaanrannalta. Junan ikkunoista näkyy aamuvalossa välkkyvä aukea kenttä. Talot ovat valoisat, entistä paremmin rakennetut, tehtaita, korkeita savupiippuja, taloja — katuja — — — suuri komea kaupunki, Kuurinmaan pääkaupunki Mitau leveän Aa-joen varrella.

Juna pysähtyy suuren, tiilisen asemarakennuksen eteen. — Kaikki ulos vaunuista, ruokakupit mukaan! kajahtaa komento. Komppaniat kokoontuvat avaraan ruokasaliin, missä koko pataljoona yht'aikaa mahtuu aterioimaan. Asemalla on suunnaton liike. Kuorma-autot jyrisevät, siellä on tykistöä suurta ja pientä ja tavaraa jos minkä laatuista. Sotavangit ahkeroivat niitä lastattaessa. Tuossa eräs innokas maanpuolustaja auttaa venäläistä suuren laatikon vääntämisessä ja lopulta lykkää kiväärinsä vangin käteen tarttuen itse työhön koko hartian väellä.

Olemme Riian rintaman suurimmassa etappikeskuksessa, noin puolentoista penikulman päässä taistelulinjasta. Huolimatta siitä, että venäläiset ovat tyhjentäneet kaupungin, siellä vallitsee nyt kuohuva elämä. Junia saapuu ja lähtee. Sotilaita, vankeja, tavaroita, hevosia on kaikkialla. Aa-joen sillat ovat korjatut, uusia varastohuoneita rakennetaan. Kaupungin laidassa kohoaa korkea tähystystorni, missä sotilastähystäjä tarkkaa ympäristöä.

Jääkäripataljoonan jälleen marssivalmiiksi järjestyessä sattuu välikohtaus, joka huvittaa poikia. Eräs Iivana saapuu rivistön vierelle, katsella töllistelee sitä hetken suu auki, pudistaa sitten päätään ja huokaa: "Riga kaputt!"

Torvet törähtävät. Pataljoona marssii noin 6 kilometrin päässä olevaan huvilakylään asettuen sen autioihin rakennuksiin toistaiseksi lepäämään matkan rasituksista.

RINTAMANTAKAISIA LAITOKSIA.

Eteemme avautuvat laajat näköalat täynnä työtä ja toimintaa rintamalinjan takana. Ei olekaan helppo työ varustaa armeija kaikilla välttämättömillä tarpeilla, aseilla, ruualla y.m. Mitaun lähistöllä liikkuva saa havainnollisen käsityksen siitä, miten paljon työtä vaaditaan, jotta voitaisiin pitää armeija taistelukuntoisena. Erikoisia ponnistuksia on vaatinut Kuurinmaan soisten maa-alueitten liiketeiden kunnossapito. Kuurinmaan kylä- ja maantiet ovat sateilla pohjattomat, pettävät. Ne on täytynyt kattaa rautalangalla toisiinsa kytketyillä rungoilla kilometrejä pitkälti. Näiden päälle on jälleen luotu maata ja siten saatu tie edes hevoskuormia kannattavaksi. Teiden molemmin puolin on kaivettu valtaojia, toisaalla tienvieriä pönkitetty ja paranneltu. Paljon työtä on vaatinut siltojen rakentaminen aina pienistä ylikäytävistä valtaviin rautatiesiltoihin saakka. Parhaat tiet ovat muutamat maan halki kulkevat valtatiet, esim. kivillälaskettu Mitaun — Riian tie. Teiden rinnalla risteilevät monet sodan aikana rakennetut pikkuradat. Ne johtavat rautatieasemilta usein peninkulmien päässä oleville rintamalinjoille ja suuresti helpottavat kaikkien tarpeitten kuljetusta armeijalle.

Rintaman takana vallitsee jättiläisliikenne. Siellä työskentelevät kokonaiset armeijat sotilaita harmaissa työpuvuissaan.

Siellä on sementtitehtaita, tiiliruukkeja uunintekoa varten, sahalaitoksia, missä välttämätön rakennusaines valmistetaan. Lähinnä rintamaa on saniteettiasemia ja kenttäsairaaloita, missä haavoittuneille annetaan ensi apu. Kylpylät ja täidentapposaunat ovat erittäin tärkeitä ja välttämättömiä laitoksia sotaväen terveydenhoidon edistäjinä ja taistelussa likaisuutta ja kaikenlaatuisia siitä johtuvia pikkuvihollisia vastaan.

Suuret kenttäleipomot varustavat armeijakunnat leivällä ja kenttämyymälöistä sotilaat saavat ostaa välttämättömiä pikku tarvekalujaan.

Vihreitten niittyjen ja peltojen välillä kaikki talot ovat käytetyt sotatarpeitten säilytykseen, mainittujen laitosten ja sotilasvirastojen palvelukseen tai sotilasten majoitukseen.

Valtateillä vallitsee mahtava liike. Autokuormastot ja kaikenlaatuiset ajopelit vyöryvät siellä edestakaisin silmänkantomatkan pituisina jonoina. Joukko-osastot marssivat töihinsä tai rintamaosilleen. Teiden päätepaikoissa on ladottuna kokonaisia tavaravuoria säilykelaatikoita, okalankarullia, rautalankaa, maataloustarpeita, pahvia, puutavaraa, rautatiekiskoja, säkkejä tonnittain, minkä kaiken arvo on ääretön. Kuitenkin kaikki on mitä parhaassa järjestyksessä ja tarveaineitten jaossa noudatetaan mitä suurinta säästäväisyyttä.

Tulemme sitten kaupunkiin, etappikeskukseen. Jokaisen talon seinää koristaa suuri kilpi siinä olevan viraston nimeä ilmoittaen. Siellä on upseerikasinot ja sotilaskodit, ylijohdon, paikalliskomendantuurin, sotaoikeuden, intendentuurin ja muonituslaitoksen monet virastot ja varastot, sotasairaalat kutakin erikoisalaa varten (silmiä, korvia, hampaita, eri tauteja, haavoittuneita j.n.e.), toipumiskodit y.m. Vihdoin laajat vankileirit sijaitsevat kaupungin laidassa. Vangitkin ovat ahkerassa työssä. He purkavat rautatievaunuja, lastaavat kuormat, parantavat katuja, teitä, rakentavat siltoja. Kaikki mahdolliset voimat on, käytetty yhteisen päämäärän palvelukseen.

Ja valtavinta kaikessa on näennäisestä melusta, häärinästä ja sekasotkusta huolimatta järjestys, minkä tuntee vasta tuon moniosaisen koneiston toimiva jäsen, valtavaa on se rauhallisuus ja varmuus, millä kaikki tämä jättiläistyö suoritetaan. Se vasta tekee rintaman lujaksi, murtumattomaksi.

Kun ihmetellen huomauttaa vanhalle maanpuolustajalle tästä rautaisesta järjestyksestä ja työn nopeudesta, tarmokkuudesta, hymyilee hän leveästi, itsetietoisesti myhähtäen: — S'ist Krieg, ist Krieg Kamerad!

HYLJÄTYSSÄ KYLÄSSÄ.

Asumme pienessä keltaiseksi maalatussa huvilassa; sen akkunat ovat rikotut, ovet kiskotut paikoiltaan. Asukkaat on venäläisten peräytyessä pakotettu seuraamaan mukana Venäjän sydänmaita kohti.

Uteliaina pojat kulkevat ympäri tarkastellen kaikkea, mitä talon asukkaat ovat jättäneet jälkeensä. Yksi tuo mukanaan vanhan padan, toinen viikatteen. Löydetään vasara ja nauloja, millä paikataan ikkunoita ja rakennetaan vuoteita. Taloista kuuluu kalske ympäri kylän.

Sievissä pikku puutarhoissa omenapuut vielä kukkivat, sireenit lemuavat. Keskeltä puutarhaa on maasta kaivettu vahva raudoitettu arkku, asukasten kätkemät kalleudet paljastettu ja viety. Erään talon puutarhassa on hävitetty satoja mehiläispesiä, raa'asti kaadettu maahan suureen monisarkaiseen mansikkamaahan, joka nyt villiytyy hoidon puutteessa.

Eräs joukkue kaivoa kaivaessaan joutui joukkohautaan.

Hävityksen jäljet irvistävät huoneissa joka puolelta. Oven pielessä viruu lehdet hajallaan lätinkielinen raamattu. Lattia on täynnä papereita, kirjoja, kortteja ja valokuvia. Katselen ajatuksissani lätinkielistä lukukirjaa. Siinä on nuoren kirjakielen runoa ja proosaa, kirjallisuutta, minkä säilymisestä ei enää ole paljonkaan takeita tämän Kuurinmaan ison-vihan jälkeen.

Kammoen ajattelee vuosi sitten täällä tapahtunutta murhenäytelmää. On näkevinään nuo kasakkain piiskoillaan kodeistaan karkoittamat vaikeroivat pakolaislaumat matkalla tietymättömään maanpakolaisuuteen. Kuormat ovat täynnä asukasten kalleinta omaisuutta. Siellä astuvat uupuneina vanhukset ja lapset, miehet ja naiset. Kaikkien kasvoilla kuvastuu kurjuus ja epätoivo. Mitä sitten, kun hevoset uupuvat, kun ruoka loppuu? Tavarat, kaikki vanhat isiltä perityt kalleudet täytyy työntää tiensyrjään vihollisen saaliiksi. Matkaa jatkaa epätoivoinen kerjäläinen, koditon maankulkuri.

Siten on suurin osa lätin kansaa ajettu kodistaan, konnuiltaan häviämään Venäjän loppumattomaan lumimereen. Kuurinmaan rajoilla vielä viimeiset sytyttelevät tuliansa katsoen kaihoten menetettyyn paratiisiinsa, kunnes taas pelko panee peräytymään hyökkäävän vihollisen tieltä saksalaisen tykistön säestäessä tätä valtavaa murhenäytelmää.

On ääretön, sovittamaton rikos tuo suuren kansan murha, rikos, joka huutaa kostoa pimeälle Venäjälle. On rikos 20:nnellä vuosisadalla ajaa kokonainen kansa maanpakoon, varsinkaan kun käskyn antajalla ei ole kykyä ruokkia eikä majoittaa onnettomia ja vielä enemmän, kun tuo työ on turha. Saksalaisten etenemistä se kaikki ei ole minuuttiakaan myöhästyttänyt.

Aina inhottavammalta tuntuu tuo raakalaistyö, tuo assyyrialaisten ja babyloonialaisten sodankäyntitapa, kun tietää, että venäläiset ovat toimittaneet sen vain rajamaillaan, vierasheimoisten kansain keskuudessa. Venäjän sydän on sorrettujen, vierasten kansojen ympäröimä. Vain se alue on taistelukenttänä, suojamuurina. Niiden kansojen nuoret miehet ovat pakotetut taistelemaan venäläisten riveissä. Säälimättä Venäjä uhraa nuo maat ja kansat oman kurjan nahkansa pelastamiseksi — mutta uhraa turhaan. Kerran iskee Saksan kostava miekka suoraan Venäjän sydämeen. Hindenburgin luona ollut suomalaisen pataljoonan valiojoukko palaa ja he tuovat mukanaan tämän suuren sotapäällikön toivomuksen: — Jumalan avulla on teidän asianne onnistuva.