V

KUURINLAHDEN RANNALLA

UUSIA SOTATAPAHTUMIA.

Edellä kuvattujen ristiriitojen vähitellen tasaantuessa taistelutoiminta alueellamme alkoi jälleen vilkastua. Marraskuun alulla näkyi selvästi vihollisen puolella levottomia eleitä, joitten johdosta saattoi aavistaa erikoisia tapahtumia. Vihollinen kohdistaa uusia tykkipattereja vastaamme ja ahkerasti ampuen ottavat ne tarkan tähtäimen. Samoin jyrisi saksalainenkin tykistö entistä vihaisemmin.

Tuon murrosajan kuluessa ei prikaatin tiedonannoissa oltu kertaakaan mainittu Jääkäripataljoonaa n:o 27. Se oli kuin unhottunut toimettomuuteen. Olipa kuuleman mukaan joku itsekylläinen saksalainen upseeri erääseen tiedonantoon kirjoittanut pataljoonamme nimen ja vetänyt kysymysmerkin sen perään.

Tämä oli kuitenkin jo liikaa upseereistamme. Jotain erikoista oli tehtävä. Oli jälleen annettava elonmerkkejä ja pelastettava maineemme.

Samaan aikaan saapui pataljoonalle käsky panna toimeen voimaperäinen patrulliyritys, ottaa selkoa venäläisten asemista ja jos mahdollista todeta, mitä joukkoja oli vastassamme.

Epäilyttäviä merkkejä venäläisten hyökkäysaikeista oli kyllin olemassa. Tähystäjä tiesi joka aamu kertoa uusista vihollisen yön aikaan suorittamista töistä — hautaverkon kaivamisesta, joka monihaaraisena salaa eteni yhä lähemmäksi asemiamme.

Tätä havaintoa juuri saattoi pitää vahvimpana merkkinä vihollisen hyökkäysaikeista.

Suuri patrulliretki tuli kolmannen komppanian tehtäväksi ja luutnantti Hallström sai tehtäväkseen järjestää yrityksen.

Komppaniasta tiedusteltiin 15 vapaaehtoista. Yli 50 miestä ilmoittautui heti tähän vaaralliseen yritykseen.

Majuri oli jälleen hämmästynyt: — Ihmeellistä, hän arveli, äsken halusivat miehet pois rintamalta ja nyt ilmoittautuu vaikeaan, vaaralliseen yritykseen ensi kyselyllä puoli komppaniaa. Kummallista väkeä nuo suomalaiset. Kukapa heitä ymmärtää?

Tällaisen suuren patrullin toiminta järjestetään aivan yksityiskohtia myöten. Vapaaehtoisista valitaan toistakymmentä parasta miestä, joiden kolmena joukkona tulee edetä hiljaa vihollisen varustuksia kohti. Sivustajoukkojen miehillä on kainaloissaan säkit täynnä käsigranaatteja. Päästyään vihollishaudan lähelle nämä miehet merkin saatuaan alkavat syytää sinne käsigranaattejaan surmatakseen tai lamauttaakseen haudan miehistön ja estääkseen apujoukkojen tulon.

Tärkein tehtävä on keskimäisellä joukolla. Sen miehillä on mukanaan okalankasakset ja kirves. Heidän on raivattava esteitten läpi tie vihollisen taisteluhautaan, minkä jälkeen joukko ryntää hautaan ottaen varusväen vangiksi. Tähän tehtävään määrättiin joukkueenjohtaja Gadolin ja ryhmänjohtaja Hägglund. Heti työnsä tehtyään on patrullin palattava takaisin. Tykistölle on annettu määräys erikoisen merkin saatuaan ampua sulkutulta vihollisen pääasemille.

Koko komppania on taisteluvalmiina. Pari ryhmää toisesta komppaniasta on tuotu reserviksi. Puhelimet siirretään pommisuojiin.

Kello 9 illalla patrulli lähtee hiljaa, varovaisesti ryömimään vihollista kohti. Kenttä on pimeä, ilma kylmä, pilvinen. Pian ovat miehet kadonneet hämärään kanervikkoon.

Kuluu tunti jännittävässä odotuksessa. Mielessä liikkuu levottomia kysymyksiä: — Missä he viipyvät? Mitä tulee tapahtumaan? Venäläisten puolelta ei kuuluu hiiskahdustakaan.

Sitten äkkiä välähtää. Käsigranaatti räjähtää venäläisten etuvarustuksella. Taas välähtää — — — koko vihollishauta näyttää olevan tulessa. Taivas punertaa, räjähdykset kaikuvat yössä kumeasti. Näky on huumaava. Katselijat tuskin pysyvät alallaan. On kuin villi viini kuohuisi suonissa ja siellä takana olevat ajattelevat ylpeinä: — Nuo ovat meidän poikiamme, nuo tuolla kaukana!

Mutta pian on nopea venäläinen tykistö toimessa. Ilman mitään suunnittelua se syytää granaatteja asemillemme niin että korvat ovat mennä lukkoon.

Miksi ei saksalainen tykistö toimi? Tempaan puhelimen käteeni. Luutnantti H:n ääni siellä pauhaa kuin ukkonen vihasta vapisten. Jokin komppanian vääpeli on housutilauksineen vallannut linjan ja vasta pitkän ärjymisen jälkeen saadaan sana tykistölle. Vihdoin sen voimakkaat laukaukset kumahtavat yössä ja koko komppania huokaisee helpotuksesta. Puhelin surisee. Sieltä ilmoitetaan, että patrulli on palannut ja tuonut vangin mukanaan. Vain jääkäri Järvinen on haavoittunut. Tykkitulikin taukoaa ja synkkä, uhkaava hiljaisuus ja odotus vallitsee rintamalla.

Patrulli oli huomaamatta päässyt aivan vihollishaudan läheisyyteen. Sen vartiat olivat huolimattomina keskustelleet ja lörpötelleet kaiken maailman asioita ja tulleet täydelleen yllätetyiksi. Gadolin ja Hägglund hyppäsivät esteitten yli suoraan vihollishautaan ampuen pistooleilla kaikki vastaantulijat ja tuoden käskyn mukaan yhden vankina mukanaan. Vanki läähätti matkalla juostessaan ja yritti jäädä hetkeksi huohottamaan, mutta pojat ärjäsivät: — mars, mars! ja silloin oli taas lähdettävä. Heiluttelipa eräs pohjalainen uhkaavasti kirvestään vangin nenän edessä karjaisten:

— Etpä olekaan enää Suomen likkoja raiskaamassa!

Patrulli kokoontui komppanian johtajan kämppään, viettäen pienet juhlat yrityksen onnistumisen johdosta. Vanki sai tupakkaa ja rauhoittui vähitellen sekä ihmetteli omituisia tapoja saksalaisten rintamalla, siellä kun upseerit ja sotilaat istuivat yhdessä tupakoiden ja keskustellen kuin toverit ikään.

Pataljoonan maine oli jälleen pelastettu. Eniten kunnostautuneet saivat sittemmin teostaan rautaristin.

Seuraava aika oli rauhaton. Venäläiset näyttivät selvästi olevan sangen hermostuneita. Yön pimeässä he usein umpimähkään heittelivät käsigranaatteja ja kiväärien luodit pihisivät yhtämittaa — puiden oksissa. Tykistö jylisi usein myöhäiseen iltaan, pimeän tuloon asti. Työ oli ankaraa, varsinkin vahtivuorot olivat kuolettavia, miesten vähyyden vuoksi, kieltäytyneet, sairaat ja haavoittuneet kun poistuivat riveistä, jotavastoin lisäväkeä meille tuli ani harvoin. Aika oli sanomattoman raskas, mutta se täytyi kestää — muuta neuvoa ei ollut.

Valonpuute teki illat synkiksi, pitkiksi. Takkatulen äärellä kämpissä miehet istuskelivat yökaudet. Joka 2 tunnin kuluttua tuli ryhmänjohtaja huutamaan vahdinmuuttoa ja lähdettävä oli, tuuli tai satoi.

Oikealla, toisen komppanian alueella, kiivastuivat patrullikahakat. Joutuipa eräällä retkellä jääkäri Oden haavoittuneena vihollisen vangiksi.

Eräänä aamuna ryssät anivarhain koko pattereillaan pommittivat konekivääriasemaamme. Siellä hirsien pirstaleet lentelevät ilmassa ja paksu kitkerä savu peittää haudan. Savun seasta näkyy pikku saniteettisotilaamme kantavan haavoittunutta. Mieheltä on rinta repeytynyt, hän vaikeroi hetken ja kuolee. Näky on kaamea.

Kaatuneen veli saapuu paikalle. Hän suorastaan lysähtää kokoon vanhemman veljensä kohtalon nähdessään. Niin suurta tuskaa kuvastavat hänen kasvonsa, että rintaa vihloo sitä katsellessa. Vielä tunnin kuluttua ohi kulkiessani näen hänen yksinään nyyhkivän kumartuneena veljensä ruumiin yli. Vastustamattomalla voimalla herää ajatus: eikö tämä murhaaminen ole mielettömyyttä? Mitkä syyt pakottavat ihmisiä noin raatelemaan toisiaan? Eikö ole mitään voimaa, mikä tekisi mahdottomaksi nämä kolkot näyt, lopettaisi sodan mittaamattomat tuskat?

Saniteettisotilaamme tulee luokseni. Hän on nuori, sielukas, aaterikas poika. — Tämä oli raskain päivä elämässäni! hän sanoi. Ei tee mieli olla saniteettisotilaana. Helpompi olisi itse taistella!

VENÄLÄISTEN HYÖKKÄYS.

Rauhattomuus ja vihollisen hyökkäyksen enteet yhä lisääntyivät. Marraskuun 23 päivää vasten yöllä ryssät lähettivät voimakkaan patrullin komppaniamme aluetta tarkastamaan. Patrulli heitteli käsigranaatteja okalanka-aitauksemme yli kolmannen joukkueen kuulovartion ympärille. Mutta joukkue oli pian hälyytetty ja kiivas kiväärituli ajoi ryssät takaisin.

Seuraava iltapäivä oli aivan rauhallinen, jännittävä tyyneys ennen myrskyä. Hiljaisuutta jatkui yöllä, ei laukaustakaan kajahtanut puoliyöhön asti. Mutta täsmälleen kello 1.40 jymähtää vihollispatterin laukaus. Kämpät tärähtivät, miehet kapusivat vuoteiltaan unisina, pää pyörällä.

— Mikä meteli siellä nyt on noussut? huutaa luutnantti.

— Tykkitulta, herra luutnantti.

— Menkää katsomaan, mitä siellä on tekeillä!

Lähetti kurkistaa nurkan takaa. Venäläisten asemain takana oleva metsä välkkyy ja leimuaa, mutta meidän omat varustuksemme savuavat ja pöllyävät, sirpaleet rapisevat nummella, puita pirstoutuu. Lähetti juoksee takaisin ilmoittaen:

— Herra luutnantti. Venäläiset ampuvat rumputulta asemillemme!

— De va fan!

On toimittava nopeasti. Aseet ja puhelin temmataan mukaan ja sitten juoksujalkaa yksitellen pommisuojaan pitkin yhdyshautaa. Tuskin puhelin on saatu paikoilleen, kun se alkaa surista: — tyyt-tytytyyt!

— Halloo, täällä ensi joukkue.

— Halloo, komppanianpäällikön käsky: "joukkueet ovat taisteluvalmiit, ryssät nähtävästi hyökkäävät. Kuuluuko mitään erikoista?"

— Ei mitään erikoista!

— Hyvästi.

Puhelinlinjoilla käy vilkas käskyjen vaihto. Selviää että venäläiset pommittavat erikoisesti oikealla olevaa Laus'in kylää ja kukkulaa, joka on saksalaisten linjojen edessä hieman asemistamme oikealla. Silminnähtävästi heidän päähyökkäyksensä kohdistuu sinne. Kello 3:een tykit jymisevät. Sitten on taas haudan hiljaisuus. Vahdit tähystävät pimeyteen, mutta mitään ei kuulu, ei hiiskahdustakaan. Kello 5,30 alkaa tykistö uudelleen ampua — harvaa n.s. vaikutustulta.

Aamun hämärtäessä näkyy selvästi liikettä vihollisen asemilla. Nyt ne tulevat. Oikealta konekiväärit rätisevät, raketit valaisevat alueen laajalti. Kuuluu hyökkäävien venäläisten komppaniain hurraa-huuto. Mutta samalla saksalainen tykistö myrskyn voimalla alkaa tuhoavan sulkutulensa valaen rautaa ja kuolemaa Lausln kukkulalle ja yli venäläisten linjojen. Sitä tulta on mahdoton kestää. Laumamaisessa epäjärjestyksessä viholliset peräytyvät kukkulalta saaden vielä paetessaan osakseen suomalaisten hyvin tähdättyä sivustatulta.

Samaan aikaan venäläiset nousevat haudoistaan, meren rannalla kolmannen komppanian alueella. Täällä yritys on vain valehyökkäys ja loppuu lyhyeen. Jotkut kymmenet venäläiset etenevät aina okalanka-aitojemme eteen. Täälläkin konekiväärit alkavat ilkeän rätinänsä ja nyt kohdistuu tykkituli suoraan edessämme oleville vihollisasemille. Venäläiset peräytyvät. Saattaa selvästi nähdä, miten yksi ja toinen levittää kätensä kaatuen nummelle kuulan lävistämänä. Kello 8 aamulla hyökkäys on torjuttu, mutta yhä vielä käy tuima vihainen jyske pitkin päivää. Vihollinen on uhrannut väkensä turhaan.

Suomalaisten mielialaan tapahtumilla oli virkistävä vaikutus. Olihan vihollinen heitetty takaisin ja osoitettu saksalaisille että suomalaisiin saattoi luottaa. Koko taistelu vaati uhreina vain muutaman lievästi haavoittuneen. Yön tullen venäläiset patrullit korjasivat omiensa ruumiit kentältä. Vain yhden kaatuneen toi meikäläinen patrulli mukanaan haudattavaksi rintaman taa. Venäläisten koko yritys oli silminnähtävästi vain laimeasti suoritettu valehyökkäys. Tahdottiin uhata pohjoisrintamaa, jolta paljon väkeä oli viety etelän suurille taistelukentille.

Kaatunutta tarkastellessa todettiin hänen olevan Jakob Saharoff Kononjenko, sotilas 53:nnessa siperialaisessa tarkka-ampujapataljoonassa, siviilitoimeltaan räätäli. Kummallinen ihmiskohtalo hänelläkin. Kaukaisesta Poltavan kuvernementista hänet on temmattu rauhallisesta työstään perheensä keskuudesta kylmille, kaukaisille Kuurinmaan sotatantereille. Hyökkäyskäsky saapuu. Hän tietää astuvansa varmaa kuolemaa kohti, mutta hän täyttää velvollisuutensa ja kaatuu pyhän Venäjän puolesta viholliskuulan lävistämänä.

Oliko hänellä halua taisteluihin? Tuskin. Vaimoltaan saamansa kirjeet todistavat mitä läheisintä suhdetta isän ja perheen välillä. Vaimo lähettää hänelle parhaat terveisensä ja lupaa joka päivä rukoilla Jumalaa suojaamaan hänen miestään ja tuomaan hänet terveenä takaisin rakkaittensa luo. Hän ei palannut koskaan.

Jakob Kononjenkon sydämen lävistettyään sama luoti haavoitti vielä monta rintaa ja tuotti sanomattoman surun köyhän räätälin perheeseen kaukaisessa Poltavan kuvernementissa.

Marraskuun 5 päivänä saapui sähkösanoma Argesul'in suuresta voitosta Romanian rintamalla. Sen johdosta koko 8:s armeija laajalla rintamaosallaan täsmälleen kello 7 illalla kajahutti ylpeän hurraahuudon. 3 tykinlaukausta oli merkkinä. Oli valtavaa kuulla hurraa-huudon alkaen meren rannalta vyöryvän pitkin rintamaa kaukaisuuteen.

Ryssät alottivat kiivaan kivääritulen hyökkäystä peläten.

Seuraavan päivän iltana lähetti tuo sanan: -Bukarestin linnoitus on antautunut. Jälleen kajahtavat tuvissa hurraa-huudot. Vanha Aahkonen kiskoo kiivaita savuja piipunnysästään ja puhkeaa puhumaan:

— Kukas se käski niiden mennä syyhymättä saunaan, niidenkin romanialaisten! Silminnähtävästi oli viime venäläisten hyökkäyksen tarkoituksena ollut vain häiritä saksalaisten rintamaa pohjoisessa pakottaakseen heitä siirtämään sinne voimia ja siten helpottaakseen kiristystä Romaniassa. Samaan aikaan kun meillä taisteltiin, olivat venäläiset hyökänneet Karpateilla, Smorgonin ja Olain luona.

* * * * *

8/11. Venäläiset ampuivat 40 jyleää 12,5 cm:a granaattia asemillemme

Päivällissopassa oli — kirppu!

Kämppiin on saatu hiukan valoa. Luutnantti Hallström jakoi Ruotsista lahjaksi saamansa kynttilät joukkueensa tupiin.

Sanomalehdet kertovat muhkeita uutisia Suomen rajoilta — Kilpisjärven ja Arkangelin suunnattomien sotavarastojen räjäyttämisestä!

Poikien rinnoissa kasvaa koti-ikävä. Kunpahan vielä kerran saisi nähdä Karjalan salot syysauringon valossa, huokaa moni itä-Suomen poika kotiseutuaan muistellen.