IV
Reading edition
MISSEN ASEMISSA
22/6. Koko iltapäivän on etelästä kuulunut kaukaista kanuunanjyskettä. Iltamyöhään on työ käynnissä varustuksilla. Kuu nousee kalpeana, täyteläisenä. Suolla häilyy sumu väliin tummana, pimeänä pilvenä, väliin taas loistavana, säihkyvänä, valkeana kuin leveät liinakankaat hiljaa lipuisivat kaukaisuuteen. Etelästä yhä harvalleen kuuluu yhtämittainen tykkien jyske.
Ampumaketju makaa suolla, noin 100 metrin päässä omilta varustuksilta viholliseen päin. Sen tehtävänä on varmistaa työntekoa valleilla, ettei vihollinen yön hiljaisuudessa pääse hiipimään likelle ja hyökkäämään yllättämällä varustuksiin. Kaksitellen makaavat miehet kivääri edessä viholliseen päin tuijotellen. Takana kuuluu työn pidätetty kalske. Suolla sumu lainehtii. Mielen jännitettynä ollen mielikuvitus luo ihmeellisiä kuvia. Missä näyttää vihollisen ketju ryömivän eteenpäin, missä taas aivankuin pari miestä seisoisi tähystellen metsänrantaa vasten. — Harhanäkyjä!
Äkkiä punainen välähdys vastapäisen metsän syvyydestä. Jokainen tietää, mitä se merkitsee.
Pa-pam-sssch, shirrr! räjähtää shrapnelli aivan ketjun yllä.
Miehet painavat nenän turpeeseen, niska hiukan kyrmistyy hartiain väliin. Kukaan ei liiku paikaltaan.
Toinen, kolmas, neljäs shrapnelli räjähtää. Pilvissä leimahtaa kirkas, heleä liekki.
Valleilla on työ lakannut. Oikealla oleva vahti antaa merkkejä.
Ketju takaisin!
Kumarassa ääneti hiipii vahtipari toisensa jälkeen varustuksen turviin, ryssä kun on ilkeällä mielellä. Ja kaukana yössä yhä kuuluu tuo outo, juhlallinen tykkien jyminä. Siellä on taistelu käynnissä. Kunpahan edes saksalaiset hyökkäisivät. Olisikohan toivottu yleishyökkäys pohjoisrintamalla alkanut.
* * * * *
Juhannusaatto, kirkas, ihana pouta-aamu. Venäläiset tervehtivät tätä kesän juhlapäivää ampumalla varustuksiamme kohti yli 40 granaattia, joihin saksalaiset vastaavat 80:llä.
Majojen ovet ovat koristetut vihreillä koivuilla. Lehtimajoja rakennetaan. Tämä päivä on muistojen päivä, ajatukset harhailevat kaukaisessa kotimaassa, missä juhannusaaton juhlia parhaillaan valmistetaan. Siellä ihmiset vielä rauhassa saattavat iloita kesän ihanuudesta, nuoruudesta, luonnosta, kauneudesta. Jumala suokoon, että jaksaisivat iloita!
Sanomalehtiä saapuu Mitausta. Tilanne itärintamalla on parantunut. Kenraali Brusilowin hurja yleishyökkäys on ehtynyt, venäläisarmeijat vuodattaneet verensä kuiviin. Saksalaiset hyökkäävät jo vuorostaan. Kenraalien Linsingenin ja Bothmer'in armeijat etenevät hiljalleen. Venäläisten hyökkäyksiä kuvaavat lehdet laajasti. Heidän ketjunsa olivat hyökänneet 14, jopa 17 aallossa peräkkäin. Takana uhkasivat omat konekiväärit peräytyviä. Mitään senkaltaista ei ole koskaan tapahtunut Saksan armeijassa. — Kievin metropoliitta on pitänyt suuren surujumalanpalveluksen rukoillen voittoa Venäjän aseille, mutta lausunut samalla, ettei Venäjä milloinkaan ole kärsinyt sellaista mieshukkaa.
"Koko Bessarabia ja Volhynia ovat yhtenä suurena hautausmaana. Kiev saa jälleen valtavan merkityksen pyhiinvaelluspaikkana, johon kaatuneitten venäläisten nuorukaisten sukulaiset saapuvat muistelemaan omaisiaan," kirjoittaa eräs sanomalehti. Venäläiset itse ilmoittavat tappionsa yhteensä 280000 kaatuneeksi ja haavoittuneeksi; saksalaiset arvostelevat ne vielä suuremmiksi.
Iltayöstä on ankara työnteko. Varustusten eteen on metsä kaadettu, runkojen ylle nidottu piikkilanka-aitaus. Nyt hirret vedetään aidan alta esille ja lyödään varustusten vahvikkeeksi. Kymmenet sahat ovat käynnissä ja kirveet kalkkavat.
Yöilma on aivan tyyni, viileä. Kuu päilyy yli kaukaisen Olain kirkontornin. Suon keskellä kimmeltää Misse hopeisena viiruna. Luonnossa on juhannusyön sulo ja lempeys, mutta meillä on yhäti rinnassamme rajaton ikävä, kotimaan kaipuu!
Tuon tuostakin rätisevät venäläisten konekiväärit suolla harhailevia patrullejamme kohti. Missen tämänpuoleinen ranta on nyt kuitenkin täydelleen meikäläisten liikkuma-alue, eikä venäläisillä ole siellä tekemistä, kuten ennen.
* * * * *
Juhannusaamu sarastaa yli hävitetyn, hiljaisen Kuurinmaan. Rintamavahdit patruunalaukut vyöllä, kivääri kourassa varustuksiin nojaten, hartaina tarkastavat itäisen taivaanrannan valovivahduksia. Pilven hattarat ruskottavat kuin verinen pumpuli herkkinä leijaillen. Pilvistö kertautuu, taivaanranta ja puiden latvat läikkyvät kultaisena valomerenä, ja kohta päilyy nouseva aurinko vapaalla taivaalla yli kylien, kaupunkien, sankkojen ikimetsien ja veristen taistelukenttien. Yli metsän soi riemuitsevien lintujen laulu. Kirkas, viileä aamuilma väreilee ja sumut suolla kiitävät metsän pimentoihin päivän säteitä paeten.
Päiväkäskyssä on ilmoitettu, että eversti Nebel saapuu kello 11 tarkastamaan asemia. Koska hän kuuluu olevan ankara järjestyksen mies, laitetaan pari tuntia aamupäivällä varustuksia kuntoon, haudat puhdistetaan ja toimitetaan sanalla sanoen jonkinlainen yleissiivous, että tuo ylhäinen upseeri saisi hyvän käsityksen komppaniastamme. Ruoka haetaan. Se on tänään harvinaisen hyvää, kerrassaan erinomaista. Ihmetellään ja kummastellaan. Paraneekohan ruoka jo?
Pian päästään ongelman perille: pitihän everstin tulla tarkastusmatkalle. Sotilaselämä on täynnä silmänpalvelusta!
Päivällä synkeä tieto leviää komppaniasta toiseen pitkin suomalaisten rintamaa. Viime yönä karkasi kaksi suomalaista jääkäriä venäläisten puolelle. Tähän asti tahraton maineemme on häväisty, puhdistamattomasti häväisty.
Mitä seurauksia tällä konnantyöllä saattaa olla, ei vielä voi aavistaa. Mitä arvelevat saksalaiset suomalaisten kunnosta? Mitä tekevät venäläiset saadessaan nyt varmasti tietää suomalaispataljoonan olinpaikan?
Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Petturit olivat ostaneet henkensä toveriensa, veljiensä verellä. Pataljoona sai pian kokea, että julmempaa, kohtalorikkaampaa rikosta ei ihminen saata tehdä, kuin sotakentällä toverinsa kavaltamalla.
Kun jääkärit illalla pää kumarassa, ääneti ja toivottomina astelivat vahtipaikoilleen, näkee yliluutnantti von Coler hämmästyen tuon masentuneen mielialan. Hän astuu miesten eteen ja karjasee: "Päät pystyyn, paria karkuria ei meidän kannata kaivata. Meillä on muuta tehtävää!"
Juhannuksen jälkeisen päivän iltana saapuu komppanialle kaksi tynnyriä olutta, ja nyt järjestetään pieni juhlallisuus rintaman taakse noin 50 metrin päähän varustuksista. Laaja lehtimaja rakennetaan. Vain vahdit jäävät paikoilleen. Muu komppania kokoontuu sankkana parvena juhlakentälle. Viulut soivat, tanssitaan ja lauletaan. Tilapäinen mieskuorokin korottaa äänensä ja olut vaahtoaa täysissä haarikoissa.
Yliluutnantti nousee puhumaan. Lauseet ovat lyhyet, — sotilaallisen yksinkertaista, koristelematonta puhetta.
"Teidän joukossanne on ilmennyt viime päivinä paljon tyytymättömyyttä, on varsinkin valitettu ruuan vähyyttä ja huonoutta. Osaksi se johtuu eräistä satunnaisista kuljetusvaikeuksista, jotka pian ovat korjatut. Mutta lisäksi te tiedätte, että leppymätön vihollisemme koettaa uuvuttaa Saksan kansan nälkään, muistakaa se.”
"Surullisempi seikka on kahden entisen toverinne karkaaminen vihollisen puolelle. Jos sellaista jatkuu, ei kukaan voi tähän joukkoon luottaa. Se täytyy hajottaa, ja koko maailma nauraa meille. Ja kuitenkin meidän taistelustamme riippuu Suomen tulevaisuus. Ajatelkaa näitä asioita tarkasti ja usein! Nyt jätämme nämä surulliset tapahtumat muistostamme, taistelemme kunnolla yhteisen suuren päämaalimme hyväksi. Nouskaamme, laulakaamme kansallislaulumme ja iloitkaamme tämä lyhyt iltahetki isänmaata muistellen!"
Maammelaulu kajahtaa voimakkaasti, hartain, vakavin mielin.
Juhla jatkuu.
Jälleen nousee yliluutnantti:
— Lopetamme juhlan. Prikaatin käskyn mukaan on tänä iltana ja ensi yönä komppanian oltava hälyytysvalmiina, sillä lentäjät ovat ilmoittaneet venäläisten rintamalla havaitun erikoista liikettä, minkävuoksi voidaan pelätä hyökkäystä. Hyvää yötä!
Tuskin olivat nuo sanat lausutut ja joukko vähän ehtinyt hajaantua, kun kuuluu jykevä koko patterin laukaus vihollisen puolelta. Granaatit kiitävät vonkuen ilmassa aivan kohti asemiamme.
Miehet syöksyvät maahan.
Hirvittävät tärähdykset vapisuttavat maata. Pari jykevää, korkeaa kuusta kohoaa ilmaan murskautuen, syöksyen mätkähtäen maahan.
Taas pamaus, yhä uusia.
Pilvet tuntuvat jymisevän. On kuin rajuilma, hirmumyrsky olisi yhtäkkiä valloilleen puhjennut.
Miesparvi hajoaa, kauhistuneet katseet välähtävät savun keskeltä. Yli granaattien jyskeen kuuluu yliluutnantin ääni:
— Jetzt keine Angst. Gewehre holen!
— Joka mies paikalleen! komennetaan.
Metsä pimenee, puitten keskellä kaikkialla leimahtaa tulta ja savua.
Rumputuli! Venäläisten hyökkäys on tulossa, alkaa vähitellen selvitä jääkäreille.
Jyske yhä kasvaa, tuisku sakenee. Venäläisten tälle alueelle kokoamat patterit syöksevät kaikki tulta Kaikkialla räjähtävät granaatit yli suomalaisen alueen. Ilmassa räiskyvät shrapnellit. Suuret 21 cm:n granaatit iskevät kammottavia kuoppia maahan. Ilma on sakea kitkerästä, mustasta savusta, mudasta, kuusten ja mäntyjen oksista. Pamaukset huumaavat pään, aivot. Pitkin hautaa makaa miehiä. Ovatko ne eläviä vai kuolleita, ei tiedetä. Vierelläni kuuluu ääntä: "Jumala, armahda meitä!"
180
Tuolla aidan nurkkauksessa istuu eräs katsellen tylsänä eteenpäin.
— Tule suojaan mies!
— Sama tuo, missä sitä kuolee.
Vonkunasta kuulee jo kaukaa suurten granaattien tulon. Kaikki päät silloin painuvat, rinnat nousevat ja laskevat tuskaisesta hengityksestä. Maa jymähtää, koko suojakammio tuntuu heilahtavan ilman, paineesta.
Saniteetti-sotilaita haetaan sitomaan haavottuneita. Nuo uljaat sotilaat juoksevat majasta majaan kysellen:
— Onko haavoittuneita?
Tunti kuluu, tunti kuolemanvalmiudessa. Vähitellen alkaa tajunta palata. Kylmäverisemmin tarkastelevat miehet, minne granaatit lyövät maahan huomaten pian ilokseen, että suurin osa räjähtää noin 40 tai 50 metrin päässä etuvarustuksesta, jossa miehet ovat.
Siellä murtuvat puut, ja ilma on sakea savusta.
Saksalainen tykistö vastaa jo. Syntyy ihmeellisen turvallinen tunne, kun omat tykit yhtyvät pauhinaan ja meikäläiset granaatit vinkuen kiitävät ilman halki vihollisen asemille.
Äkkiä myrsky tyyntyy. Vain saksalaiset jatkavat harvalleen ampumista.
Siellä täällä nousee miestä pystyyn.
— Joko se nyt hellitti?
— Varokaa, voi alkaa uudelleen.
Vihollinen ei kuitenkaan enää häiritse rauhaa.
— Oli siinä rymäkkä!
Kaikki kasvot ovat vakavina. Jääkärit ovat saaneet ennen arvaamattoman kokemuksen. Hermot ovat vielä kauan äärimmilleen jännittyneinä.
Ihmeellinen onni suosi pataljoonaa!
Vain pari kuollutta ja kuusi tai seitsemän haavoittunutta oli tykkitulen saalis.
Erään pommisuojan lähettyville oli iskenyt granaatti toisensa perään yhä lähemmäksi. Ryhmänjohtaja silloin komentaa miehet ulos. Tuskin nämä ovat ehtineet vallin suojaan, kun granaatti iskee pommisuojan sisään murskaten kaikki. Palavien asuntojen hirret savuavat siellä täällä.
Siinä oli tulos karkurien ilmiannoista. Toverien veri painaa heidän omiatuntojaan. Suomalainen petturina — niin on kansassamme moraali alentunut venäläisen sortovallan aikana.
Yö pimenee. Koska hyvällä syyllä voidaan yöllä pelätä vihollisen hyökkäystä, lähetetään patrulleja suolle. Kuljemme ohi piikkilankaesteiden. Ne ovat paikoittain pahasti tykkitulen repimät. Ketju hiipii varovaisesti aukealle. Vesi lotisee aluksi yli polvien, sitten alkaa korkeampi niittymaa. Pensaalta pensaalle patrulli etenee. Yön varjot pimenevät, uhkaavat; mielikuvitus toimii herkästi. Usvat vyöryvät edestakaisin ihmeellisin muodoin. Tuon tuostakin on näkevinään haamuja pimeässä. Kiväärit ovat käsillä, aina valmiina pamahtamaan. Illan viimeinen rusko leimuaa lännessä. Saksalaisten granaatit vielä jylisten harvalleen halkovat ilmaa, ja ne osuvat tarkkaan.
Suolla rääkkä huutaa halki yön. Pikkulinnut joskus piipittävät.
Venäläisten asemilta kuuluu selvä huuto:
— Suomalaiset tulkaa tänne, saatte leipää ja ampuminen lakkaa. Eikä teidän maanne koskaan tule vapaaksi.
Värisyttää. — Petturitko siellä meitä vielä pilkkaavat, vihollisen puolella?
Äkkiä pamahtaa useita kiväärinlaukauksia. Tammen juurelta kuuluu katkera valitus.
Onkohan siellä tosiaankin haavoittunut?
Valitus kaikuu yössä uudelleen. Taas pamahtaa, ja sitten on kaikki hiljaa.
Aamu valkenee. Kuuluu kimeä vihellys. Ryhmänjohtaja kutsuu miehensä kokoon ja patrulli vetäytyy takaisin. Venäläisten asemilta alkaa kuulua työn kalske, sahojen sihinä.
Päivä paljastaa varustuksillamme hävityksen jäljet. Useista tuvista on nurkat murskana, varustuksissa on ammottavia reikiä. Yliluutnantin asunnon ympärillä on koko metsä pirstoutunut. Eilisiltaisella juhlapaikalla on leveitä, syviä granaatin kuoppia puolillaan vettä. Olisipa komppania viipynyt siellä pari minuuttia, olisivat sen tappiot olleet suuret.
Saksalainen tykkimies saapuu hävityksen jälkiä tarkastamaan.
— Noch im Leben! lausuu hän hymyillen tarjoten tupakkaa.
Rumputulen vaikutus on ollut järkyttävä. Koko pataljoona on sisäisesti muuttunut. Kaikkien katse on vakava, mutta samalla tuiman päättävä. Se oli suomalaisten tulikaste, joka teki heidät tosi sotureiksi.
Karkurien kirous painaa joukkoa kauan jälkeenpäinkin. Joka päivä jylisevät tykit ankarasti. Yöllä 30:nettä päivää vastaan karkaa kolmas petturi, Rissanen, venäläisten puolelle.
Tunnelmaa, minkä tämä uusi katala teko synnytti pataljoonassa ei voi kuvata. Rissanen oli täysiverinen vakooja, luultavasti venäläisten lähettämä joukkoomme. Hän painoi mieleensä kaikkien toverien nimet, piirusti asemat, tykkien paikat y.m.
Hän oli viimeinen laatuaan. Jääkäripataljoona oli puhdistunut vakoojista ja pettureista. Näissä henkilöissä ilmenee se moraalinen rappiotila, mihin tsaarivallan sortohallitus oli saattanut muinoin kunnollisen, rehellisen Suomen kansan. Se oli venäläishenkeä ja vaikutusta meidän kansassamme, joka kerran oli miekalla ja verellä kulutettava juurineen Suomesta.
* * * * *
1/7. Mieliala alkaa jälleen kirkastua. On ihmeellistä havaita, miten synkimpinäkin hetkinä ihmisessä elää toivo tulevista paremmista ajoista, miten se pimeiden päivien jälkeen yhä virkoaa ja elää ajasta aikaan. Komppanian päällikkö kehottaa miehiä jälleen luottamaan toisiinsa, esiintymään toverillisesti ja rohkaisemaan heikkoja. Oli luonnollista ja saattoi jo edeltäpäin aavistaa, että venäläiset ovat joukkoomme lähettäneet vakoojia. Niiden vuoksi ei mielen tarvitse masentua. Parasta on, että joukkomme puhdistuu. "Muistakaa, että kaikki, mitä te täällä teette, koituu isänmaanne hyväksi", hän lausuu lopuksi.
Suomalaiseen vaikuttaa suora puhe. Kuultuaan selvitettävän syitä ruuan vähyyteenkin ei kukaan enää murise. Riitaa ei suvaita, ja toverillisesti miehet auttavat toisiaan työssä, mitä tehdään taas entistä tarmokkaammin.
— Der Krieg ist kein Spass! sanoi vääpeli Lockstedtista lähtiessämme. Nyt on asia selvinnyt meillekin.
* * * * *
2/7. Ilmassa on sähköä. Venäläisiä karkureita kuuluu tulleen saksalaisten puolelle ja kertoneen, että venäläiset kovasti pelkäävät saksalaisten rumputulta kostoksi omastaan. Tykit jymisevät yhä aamusta iltaan. Venäläiset ovat tuoneet uusia pattereita, samoin saksalaiset. On valtava tuo tunne, kun molemmat tykistöt ampuvat maaliin ja varmistavat tähtäintään valmistautuen tulevaan otteluun. Lentäjiä liikkuu entistä tiheämmin. Kummallakin puolen kaikesta päättäen varustaudutaan. Mitä on tekeillä, jää sotilaalle arvoitukseksi, kunnes tapahtumat sen selvittävät.
* * * * *
12/7. Suvi-ilta hehkuu lämpöä ja suloa, vaikka sotilas etulinjassa vain harvoin sitä ehtii havaitsemaan. Työ on päättynyt, miehet istuvat pihojen penkeillä katsellen oravien temmellystä mäntyjen rungoilla. Ne ovat tulleet sangen kesyiksi, ihmisistä ne eivät paljon ole tietääkseenkään, peuhaavat ja pelmuavat omia aikojaan. Illan hiljaisuuden katkaisee ankara jyrinä oikealta. Siellä on taivas tummien kiiltäväreunaisten pilvien peitossa.
Ukkonenko siellä käy?
Kuunnellaan, — — — jyrinä jatkuu, paisuu yhä, yhtämittainen… — — —
— Mitähän siellä tapahtuu!
— Kova on vain jymy!
Asia alkaa selvitä, katseet käyvät vakaviksi. Se on valtava rumputuli ja varsin lähellä. Taivaan tummaa pilvitaustaa vastaan näkyy selvästi punainen vavahteleva loimu tykinlaukausten tulesta.
— Siellä alkoi ankara taistelu!
Onko tykkituli saksalaisten vai venäläisten, ei voi sanoa. Valtavana myrskyn pauhuna jatkuu se, kestää tunnin, toisenkin. Vakavina, ääneti kuuntelevat jääkärit tietäen, miltä tuntuu olla tuon myrskyn käsissä.
Lähetit juoksevat ryhmästä ryhmään. On määrätty hälyytysvalmius pataljoonalle.
Pitkälle yöhön jatkuu tykkituli heltymättömällä voimalla. Valot välähtelevät, taivas on veriruskoinen. Venäläisten loistavat valonheittäjät halkovat ilmaa jostain etäältä, saavuttamattomista. Valopistoolien kuulat säteilevät tähtisateena metsien takana. Suurenmoisempaa näkyä ei saata ajatella.
Aamun sarastaessa koko metsä valkenee valopistoolin kuulien säteistä. Kuuluu kiivasta konekiväärin rätinää. Siellä oikealla on parhaillaan ankara taistelu käynnissä. Jos venäläisten onnistuu murtaa saksalaisten linjat, on suomalainen pataljoona suuressa vaarassa. Ehkäpä ryssät hyökkäyksellään tarkoittavatkin juuri meitä?
* * * * *
14/7. Keskiyön aikaan näkyy kaukaa venäläisten rintaman takaa roihu suurista tulipaloista. Viidessä eri kohdassa taivas punoittaa synkästi. Saksalaiset lentäjät ovat siellä pommittaneet tärkeitä rautatieasemia. Öisen synkän metsänrannan takana roviot leimuavat uhkaavina, ennustavina aamuun asti.
* * * * *
16/7. Ankara rumputuli jymisee oikealla koko aamun. Keskipäivällä huhuillaan, että venäläiset ovat Katrinehofin luona murtautuneet saksalaisten asemiin 5 kilometrin leveydeltä. Mitausta reservijoukot kiiruhtavat uhatulle alueelle. Miehet kulkevat hikisinä, uupuneina kumarassa raskaiden selkälaukkujen painon alla. Yö uhkaa tulla erikoiseksi.
Illan hämärtyessä taistelu alkaa oikealla uudelleen. Sen rätinä ja jyminä huumaa, kiihdyttää syrjäisenkin hermoja. Koko pataljoonamme on hälyytysvalmis. Aamupuolella puhelinmiehet tietävät kertoa, että venäläiset on yön kuluessa jälleen heitetty eilen valtaamistaan asemista.
Suuri venäläinen yleishyökkäys on alkanut Ekkau-Kekkaun tien varsilla. Kenraali Kuropatkin heittää säälimättä venäläisiä massoja tuleen. Sotatiedonannot kertovat vihollisen yrittävän toistakymmentä hyökkäysaaltoa peräkkäin. Toistaiseksi rintamanmurto ei ole onnistunut.
Yöllä eräs suomalainen ryhmänjohtaja eksyi patrulliretkellä suolla omista miehistään löytämättä hämärässä takaisin. Useita kertoja hän ui Missen yli, ryömi lähelle venäläisten asemia niitä omikseen luullen, palasi taas ja vihdoin aamun valjetessa aivan uupuneena, puolialastomana pääsi takaisin kolmannen komppanian alueelle.
* * * * *
17/7. Yö tuli niin valtavaksi, ettemme ennen sellaista ole eläneet. Jo iltayöstä alkoi ankara tykkituli Katrinehofin luona. Jyminä kesti taukoamatta tuntikausia, sen keskeltä saattoi selvästi erottaa taisteluun yhtyvien järeitten laivastotykkien jylähdykset. Koko vastapäinen metsä välähteli tulesta. Konekiväärien ääni kuului ilkeänä, terävänä milloin läheltä, milloin kaukaa. Ilmassa surisivat lentokoneet ja viisi kuusi kirkasta valonheittäjää valaisi saavuttamattomasta etäisyydestä ilmapiirin yllämme ja usein varustuksemmekin päivänkirkkaiksi. Olemme noin 15 kilometrin päässä taistelukentästä tuon valtavan näytelmän äänettöminä katsojina. Se on nyt miltei taukoamatta kestänyt noin 36 tuntia.
Saksalaisille saapuu yhä uusia apujoukkoja. Komppania komppanian perästä marssii Galling'in ohi. Kypärät välkkyvät, edessä astuvat nuo roomalaiskasvoiset hauptmannit ylpeinä ja jäykkinä, voitonvarmoina.
Ankarat ukkoskuurot kulkevat yli asemamme. Ilma tuntuu hehkuvan kuumuutta. Yhä jylisevät tykit. Vasta puolenpäivän aikaan pitkä taistelu taukoaa.
Tuo taistelun syrjästä kuunteleminen ja katseleminen on sekin hermoja kiihottavaa. Alituinen jyske, lentokoneitten surina, valonvälähdykset kaikkialla ja kuitenkin epätietoisuus taistelun kulusta pitää ainaisessa jännityksessä. Vihdoin saapuu saksalainen virallinen tiedonanto. Saksan päämaja ei yleensä ilmoita mitään taisteluista, ennenkuin ne ovat loppuun suoritetut. Nuo päämajan tiedonannot suurista vaihtelurikkaista tapahtumista ovat ihmeteltävän viileät ja asialliset, eikä niissä ole mitään liiotteluja, ei mitään voitonhuumaa, kuten ympärysvaltojen virallisissa ilmoituksissa, milloin he pienenkin voiton ovat saavuttaneet, ja kuitenkin ne kätkevät lyhyisiin lauseisiinsa mahtavia sotaisia näytelmiä, loistavia saavutuksia. Kahden viime taistelupäivän tiedonanto kertoo:
3:s ja 12:s siperialainen tarkka-ampujadivisiona on tehnyt hyökkäyksen asemiamme vastaan Ekkau-Kekkaun valtatien molemmin puolin. Venäläisten onnistui muutamissa kohdin tunkeutua asemiimme, mistä heidät kuitenkin seuraavina päivinä karkoitettiin. Sanomalehtikirjeenvaihtajain eloisista kuvauksista saa käsityksen taistelun kuumuudesta. Niissä kerrotaan venäläisten kaartinjoukkojen kärsineen verisiä tappioita ja venäläisten ampuneen konekivääreillä omaa peräytyvää jalkaväkeään.
* * * * *
19/7. Iltapäivällä puhkeaa komea ukonilma. Mutta siitä huolimatta alkaa kesken rankkasateen kello 6 illalla oikealla jälleen rumputuli, ankarampi kuin kaikki edelliset. Venäläisillä on ilmassa useita tähystyspalloja ja lentäjätoiminta molemmin puolin on entistään vilkkaampi. Suomalaisen pataljoonan tykistö on saanut erikoiset kiitokset kunnostautumisestaan Katrinehofin luona, mihin se taistelun aikana komennettiin.
* * * * *
24/7. Sunnuntai. Koko viikon kestänyt venäläinen yleishyökkäys Katrinehofin luona on vihdoinkin tauonnut. Rintaman murtoyritys on lopullisesti rauennut. Kenraali Kuropatkin on kärsinyt jälleen raskaan tappion monien entisten lisäksi.
On ihmeteltävää nähdä Saksan sanomalehdistön sävyä tämän ankaran sodan aikana. Niissä ei koskaan puhuta kostosta eikä vihasta vastustajia kohtaan. Ympärysvaltain sanomalehdistö taas puhkuu vihaa ja kostonhimoa, murtuvia toiveitaan Saksan täydellisestä masentumisesta. Italian lehdissä näkyy pääkirjoituksia, joissa otsakkeena on: "Wieniin vendettaa toimeenpanemaan" j.n.e.
Samaan aikaan saksalainen sanomalehdistö kertoo valloitetulla alueella suoritetusta kulttuurityöstä. Tuo erilainen sävy eri maitten sanomalehdissä on koko ajan pistänyt niiden silmään, jotka ovat olleet tilaisuudessa seuraamaan kumpiakin.
* * * * *
27/7. Kuulin saksalaisen sotavanhuksen hyräilevän erästä sodan alussa tehtyä laulua:
"Dieser Feldzug ist wie ein Schnellzug!"
Nyt olivat sanat muutetut:
"Dieser Feldzug ist gar kein Schnellzug!"
Pieni muutos, mutta paljon puhuva!
Iltapäivällä saapui ylpeitä uutisia. Kerrotaan pataljoonamme pionierikomppanian hyökänneen saksalaisten joukkojen rinnalla Smardenin luona ja tehneen tehtävänsä niin, että saksalaiset parhaat joukotkin olivat ihmetelleet.
Pionierikomppaniamme olikin tähän saakka asunut rintaman takana, josta sen joukkueita oli lähetetty varustustyöhön milloin minkin komppanian alueelle. Eräänä päivänä komppania lähti, miesten tietämättä mihin heitä kuljetettiin. Toivorikkaimmat jo luulivat Suomeen päästävän. Kului siten viikkokausi. Pioniereistämme ei kuulunut mitään.
Nyt he ovat palanneet. Komppania oli viety Smarden-nimisen hovin seuduille, missä venäläiset olivat muutaman sadan metrin päähän saksalaisten asemista rakentaneet etuvarustuksen, josta saksalaisille oli paljon haittaa. Kun lisäksi vihollisen toiminta täällä vilkastui huomattavasti, kokosivat saksalaiset muutamia hyökkäysjoukkoja maanpuolustajien avuksi ja näiden tehtäväksi oli määrätty vallata mainittu vihollisen etuvarustus, hävittää ja täyttää se. Suomalaisen pionierikomppanian miehet jaettiin hyökkäystä varten sinne tänne I:n saksalaisen jääkäripataljoonan sekaan.
Suomalaiset nähtyään kuuluvat nuo ylpeät saksalaiset jääkärit, jotka jo olivat olleet mukana kymmenissä eri hyökkäyksissä pahotelleen, että heidän keskuuteensa liitettiin mokomia ensikertalaisia ja lisäksi puoliryssiä, joihin ei luultu voitavan luottaa ensinkään. Suomalaisille he taas olivat kerskailleet entisistä hyökkäyksistään ja katselleet miehiämme alta kulmain.
Tämä saksalaisten jääkärien halveksuva käyttäytyminen oli suututtanut meikäläisiä.
Tuli hyökkäys. Tykistöt pauhasivat kummallakin puolella, mutta suomalaiset pysyivät koko matkan hyökkääjien etupäässä, jopa edellä saksalaisia jääkärejäkin. He ryntäsivät ensimäisinä vihollisen varustuksiin, jonka puolustajat joka surmattiin tai pakenivat ja saksalaiseen esikuntaan lähetetyissä puhelinsanomissa kerrotaan yhä uudelleen mainitun suomalaisten etenemisestä.
Pionierit ja jääkärit hävittivät etuvarustuksen, minkä jälkeen he määräyksen saatuaan palasivat takaisin.
Taistelun jälkeen oli saksalaisten käytös kokonaan muuttunut. Nyt nuo vanhat veteraanit onnittelivat meikäläisiä ja lausuivat ihailevansa kansaa, jonka pojat osaavat siten taistella. Sen jälkeen oli Jääkäripataljoona n:o 1 parhaita ystäviämme. Missä ikinä he tapasivat suomalaisia alkoivat he puhua Smardenista ja olivat kuin vanhat tutut. Ne olivat hienopiirteisiä, teräviä miehiä ja uljaita sotureita.
Saksalainen prikaadinpäällikkö hyvästijättöpuheessaan valitti, että hänen täytyi laskea pois suomalainen pionierikomppania. Hän sanoi tästä taistelusta näkevänsä, että suomalaiset kykenevät viemään vapauden asiansa onnelliseen loppuun. "Es giebt nur ein Urteil über euch, und das ist das allerbeste!" (Teistä voi antaa vain yhden arvostelun, kaikkein parhaan) kerrotaan hänen lopettaneen puheensa.
Tämän jälkeen katseli koko pataljoonamme pioniereja erikoisen kunnioittavasti. Nämä taas esiintyivät vaatimattomasti, ja ihmettelivät sitä ylistystä ja kunniaa, mikä heidän osakseen kylläkin ansiosta oli tullut.
* * * * *
Elokuun 17 päivänä odotettiin koko Saksassa rauhaa. Taikauskoiset ja epäuskoiset sotilaat, niin katolilaiset kuin protestantitkin, puhuivat toivoen ja odotellen tästä päivästä. Jokin kuuluisa itävaltalainen professori oli ennustanut, että rauhan toiveet silloin toteutuvat. Muuan suomalainen jääkäri kertoi sittemmin palatessaan Mitausta, että kello 9 illalla alkoivat kaupungin kirkon kellot kumahdella tyynenä iltana.
"Friedensglocken, Friedensglocken!" huusivat sotilaat käsiään taputellen.
Rauha vain ei saapunut. Seuraavana päivänä kuului jälleen tykkien jyminä rintamalta Mitauhun saakka, ja sotilaat saivat varustautua kestämään uusia ponnistuksia. Hurja sotainen soitto kumisi jälleen rauhankellojen asemasta!
Elokuun 23 p:nä saapuu arvaamatta yllättävä tieto. Ensi yönä lähtee jääkäripataljoona rintamalta uuteen paikkaan ja eräs maanpuolustuspataljoona ottaa asemat haltuunsa.
Aamuyöstä lähtö tapahtuu. Minne? Mihin uusiin kohtaloihin?
Sama kysymys oli jälleen kaikkien huulilla. Lähemmäksikö kotimaata? Ja mitä merkitsee se, että tunnussanaksi on määrätty Helsinki?
Ankara marssi, liejuiset tiet. Laukku painaa selässä, pusertaa hartioita, kivääriä täytyy muuttaa kädestä käteen. Kumarassa astuvat miehet raskaasti tuntemattomia kohtaloita kohti. Saavutaan pieneen siroon Malthum-nimiseen kylään, mihin majoitutaan autioihin taloihin. Puutarhoissa ovat puut omenia täynnä. Aamun tullen hedelmät ovat kuin taikaiskulla kadonneet, mutta jääkärit kuiskailevat toisilleen, missä puussa omenat olivat parhaan makuiset.
Aamulla jatkuu matka eräälle kurjalle asemalle, missä pitkä juna on valmiina joukkoja vastaan ottamaan.
Junamatka on mielenkiintoinen. Viehättävät männiköt lipuvat katseiden ohi. Siellä täällä vilahtaa kylä viljelysmaineen, jopa joskus uhkea metsästyslinna torneineen ja parvekkeineen. Aikaapa jo ilmestyä korkeahkoja mäkiäkin, ja vihdoin juna puhkuen vyöryy Tukkum'in asemalle.
Kaupunki kohoaa mäellä puistoineen amfiteaatterin tapaan näyttäen tulijalle aluksi vain parhaat puolensa. Itse kaupunkiin tullessaan kulkija aivan ällistyy. Kadut ovat kapeat, väärät, likaiset, mökit kurjia hökkeleitä ylt'yleensä. Alkuasukkaita ei näy monta. Sotilaat vallitsevat kaikkialla.
Pioneriemme maine on täällä kukassaan, ja suomalaiset otetaan erittäin ystävällisesti vastaan kaikkialla.
Aamun tullen marssi jatkuu. Tie kiemurtelee rehevien laaksojen halki. Maisemat ovat vaihtelevat, laaksot viljellyt. Herraskartanot puutarhoineen, komeat baltilaishovit muistuttavat etelä-Suomen viljaseutuja. Eräälle korkealle mäelle noustessa avautuu eteen valtava näky. Vihreä, rannaton aava, vapaana lainehtiva meri äärettömine ulapoineen.
Ihmettely, ihaileva hämmästys valtaa marssivan joukon. Ehkä olivat tunteemme samantapaiset kuin muinaisten helleenien nähdessään Vähän-Aasian kolkoilta kalliorannoilta sinisen ulapan, joka huuhteli heidän ihanan kotimaansa rantoja. Tämä edessä oleva ulappa huuhtelee Suomen rantoja kaukaisimmilla laineillaan. Olemme saapuneet Kuurinlahden rannalle viehättävään Kneis-nimiseen kalastajakylään. Mahtavat dyynit muodostavat luonnon luomia rantavalleja. Niiden suojassa, turvassa tuulta ja myrskyä vastaan lepää herttainen kylä puutarhoineen ja siroine rakennuksineen. Kneis kuuluu olleen venäläisen ylhäisön kesänviettopaikka.
Uteliaina silmäilevät jääkärit ulapalle arvaillen matkan pituutta kotimaahan. "Ollappa vene ja purjeet. Tuulen voimalla kiitää hurauttaisin yli vellovan veden oman maan rannoille"! arvelee moni nuorukainen silmät säihkyen.
Täällä selviää pataljoonalle syy muuttoon. Viime päivinä on saksalaisten puolelle saapunut useita venäläisiä karkureita, jotka kaikki ovat yhtäpitävästi kertoneet, että Venäjän sotilasjohto valmistaa suurenmoista yleishyökkäystä pohjoisella rintamalla. Yhdessä maasotajoukkojen kanssa toimii Venäjän laivasto, ja maihinnousuja tullaan tekemään saksalaisten selän taakse Kuurinlahdelta käsin. Onpa ilmoitettu tarkalleen? että rumputulen pitäisi alkaa 27 p:nä elokuuta kello 7 aamulla.
Suomalainen jääkäripataljoona monien muiden lisäksi on tuotu tuota odotettua hyökkäystä vastaanottamaan. Sanottuna aamuna kello 4 seuduilla pataljoona marssii rannalle, kukin komppania asettuu asemiin ja alkaa kaivaa suojakuoppia pommituksen varalta.
Tähystellään ulapalle. Siellä on autiota, ei venettä näkyvissä. Vain valkeat hyrskyt vyöryvät pohjatuulen lennättäminä rantoja kohti. Samoin 6 kilometrin päässä olevalla rintamalla on kaikki rauhallista. Odotetaan. Kello lähenee seitsemää. Hiljaisuus yhä jatkuu, jatkuu yli 7:11 tunnin, jopa kaksikin.
Uteliaat päät pistävät ylös kuopista.
— Eikö tästä mitään syntynytkään? kysellään.
Turha hälyytys. Venäläiset ovat puijanneet meitä.
Miehet alkavat katsella toisin katsein ympärilleen. Kuurinlahti päilyy edessä syyskesäisessä ihanuudessaan. Sen rantadyynein yllä humajavat korkeat hongat meren tuulessa. Kunnaat ovat punaisenaan puolukoita. Nyt ne vasta havaitaan ja koko joukkue lähtee vähitellen odotuksen jännityksen lauettua kuopistaan marjoja poimimaan. Erään männyn juurelta kuuluu jo tyytyväinen hyräily:
— Ja marjaisia kankaitaan en unhoittaa voi milloinkaan!
Kello 10 marssii komppania takaisin Kneisin kylään. Seuraavina päivinä koko komppania työskentelee talojen laittamisessa majoituskuntoisiksi. Kneis'in sievät tuvat rakennetaan täyteen sänkyjä, puutarhoihin ilmestyy sieviä valkoisia pöytiä ja penkkejä ja jääkäriparvi istuu siellä omenapuiden siimeksessä milloin kahviaamiaisellaan, milloin omenia nakerrellen, laverrellen ja leveillen tappelukertomuksillaan.
Sanomalehdetkin saapuvat jälleen vakavine uutisineen. Romania on julistanut sodan Itävalta-Unkarille. Kauan harkittuaan, missä voitonmahdollisuudet olisivat suurimmat ja saalis helpoin anastaa, sen valtiomiehet pitivät sotatilannetta Saksalle niin epäsuotuisana, että heidän arvelujensa mukaan saattoi ilman vaaraa liittyä sen vihollisiin ja päästä viime tingassa osalliseksi voittajan suuresta saaliista. Kunniallisuutta Romanian uudessa askeleessa oli sangen vaikea nähdä nimeksikään, mainetta se ei maalle voisi koskaan tuottaa, mutta ehkä saalista — kauppiaskansa!
Mutta niinkuin kivet putoavat raskaat iskut sille rakennukselle maamme vapaudesta ja onnellisesta tulevaisuudesta, mistä keväällä niin paljon olimme haaveilleet, ja ne näyttävät murskaavan sen. Kotimaasta ei saavu tiedon hiventä, ei toivon pilkahdusta. Ruotsin ja Saksan sanomalehdet joskus surullisin värein kuvailevat Suomen oloja ja asemaa. Dresdener Zeitung kirjoittaa otsakkeella "Finnlands Schicksalstunde" ja Berliner Tageblatt taas sisältää kirjoituksen "Finnlands Leidensweg". Ruotsin lehdet ovat täynnä hälyyttäviä huhuja suomalaisten pakottamisesta ottamaan osaa sotakulunkien maksamiseen ja maamme nuorukaisten kutsumisesta asevelvollisuutta suorittamaan Venäjän riveissä.
Viikon päivät kuluvat levätessä ja äkseeratessa. Ryssät joskus pommittavat kylää saamatta ihmeitä aikaan. Dyyneillä on suloista loikoilla päivänpaisteessa, metsät ovat täynnä marjoja ja puutarhoissa omenat kypsiä.
Kerran kerskaa jo jääkäri: "Niin me kuljemme kuin Egyptin heinäsirkat syöden kaikki puhtaaksi."
Kneis'in kylässä järjestää jääkäri Heikinheimo suomalaista kirjastoa pataljoonalle. Samoin toivoo hän saavansa tänne suomalaisia sanomalehtiä. Ne harvat suomalaiset kirjat, mitä mahdollisesti on mukaan saatu, ovat kuluneet kädestä käteen vaeltaessaan ja ahmimalla luetut jo moneen kertaan. Olen nähnyt, miten nuotion ääressä iltasin jääkäri on lukenut rasvaisia Suomettaren tai Helsingin Sanomain palasia jännittyneelle kuulijakunnalle, joka on ollut onnellinen saadessaan kuulla kotimaastaan mitä vähäpätöisimpiä tietoja.
29 p:nä saapuvat saksalaiset sanomalehdet kertovat, että keisari on antanut eron yleisesikunnan päällikölle kenraali von Falkenhaynille, määräten hänet toiseen toimeen, ja nimittänyt hänen sijalleen kenraalikenttämarsalkka von Hindenburgin. Tämä muutos tuntuu viittaavan siihen, että sodan painopiste alkaa siirtyä itärintamalle, sillä kuten tunnettu, on Hindenburg halunnut saada siellä sodan ensiksi ratkaistuksi. Tulevia tapahtumia odotetaan taas kasvavalla jännityksellä. Lokal-Anzeiger kirjoittaa:
"Vanhan keisarin suuruus esiintyi erikoisesti siinä, että hän kutsui rinnalleen parhaat miehet, mitkä maa oli hänelle lahjoittanut ja antoi heidän nerolleen toimintavapauden liittäen samalla harkitsevan älynsä heidän kanssaan alituiseen yhteistoimintaan. Jos keisari tässä silminnähtävästi maalle mitä merkityksellisimmässä päätöksessään olisi tarvinnut neuvoa, ei kukaan olosuhteista selvillä oleva henkilö olisi voinut kehottaa häntä muuhun päätökseen kuin tähän, minkä hän omasta alotteestaan on tehnyt. Tässäkin ilmenee vanhan keisarin terävänäköisyys ja suuri velvollisuuden tunto kansaansa kohtaan, joka taas on valmis raskaassa taistelussa kantamaan kaikki siltä vaadittavat uhrit."
* * * * *
3/9. Päivä yleensä rauhallinen. Taivaalla taistelee saksalainen ja venäläinen lentokone toisiaan takaa-ajaen ja väistellen kuin kaksi valtavaa haukkaa. Väliin sukeltautuvat ne pilviin, taas syöksähtävät väljälle kimaltaen sinistä taivasta vasten. Molempien konekiväärien rätinä kuuluu maahan. Saksalaisen tykistön alkaessa vainota peräytyvää venäläistä konetta ampuvat venäläiset kymmenkunnan granaattia kyläämme. Ne tupsahtavat hietavalleihin vahinkoa aikaansaamatta. Erään sievän pikku huvilan katon ja päädyn granaatti murskaa kumahtavalla räjähdyksellä ja päreiden sirpaleet miltei pimittävät auringon.
Illan hämärtäessä häämöittää läntisellä taivaalla kummallinen ryhmä mustia pilkkuja tarkassa järjestyksessä, kuin joku ihmeellinen lintuparvi vaeltelisi muuttoretkillään. Ne lähenevät ja uteliaat katselijat havaitsevat niiden olevan saksalaisia lentokoneita, jotka tarkassa taistelujärjestyksessä matkaavat hävitysretkelle luultavasti kohti Dünamünden linnoituksia ja satamaa. Kumeita laukauksia kuuluu kaukaa mereltä. Yrittäneekö Saksan laivasto murtautua Riian lahteen?
Yöllä taivas punertaa ja hehkuu kaukaisista tulipaloista.
* * * * *
8/9. Komppanian kokoonnuttua paraati valmiina ilmoitetaan, että Missen alueella olevan prikaatin komentaja on lausunut parhaimman tunnustuksensa pataljoonan sekä taistelutoiminnasta että suoritetusta varustustyöstä Missen asemissa. Samalla antaa komppanian päällikkö pikku saniteettisotilaallemme rautaristin, minkä tämä täydelleen oli ansainnutkin osoittamallaan rohkeudella sekä tehtäviensä tunnollisella täyttämisellä.
Yhä uusia huhuja saapuu suurista yleishyökkäysvalmistuksista itärintaman pohjoisosilla. On yleinen luulo, että Hindenburgin suunnitelmat Venäjän armeijan murskaamiseksi nyt pannaan täytäntöön. Meikäläiset yhä toivovat Ruotsin yhtyvän taisteluun, mikä seikka ratkaisisi nopealla iskulla Suomenkin kohtalon. Ruotsin aktivistien mielialaa ympärysvaltani käytöksen johdosta heidän isänmaataan kohtaan kuvailee joukoillemme saapuva "Svensk lösen" niminen sanomalehti seuraavasti:
"Idel ständigt nya förödmjukelser! I hela den försumpning vartill den inslagna passivitetens politik uppenbarligen leder oss, se vi ett bevis för vad som försummades 1915 om sommaren. Då hade Sverige sin besökelses stund. När Tyskland nödgades släppa Ryssland efter halfgjort arbete, var aktivismen ej längre aktuell som praktisk politik. Men vi skola icke i dessa allvarsdagar, då jordbävningsrisken ökas även för det svenska urberget, lägga sten på bördan. Ännu är dock timmen icke helt förskjuten. Hindenburg är löftet i skyn. I det tecknet kan Tyskland gå löst mot Petersburg. Med oss eller utan oss — det är Sveriges ödesfråga!"
Myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet, että tämän aktivistilehden poliittiset ennustukset toteutuivat. Saksan mahtavaa armeijaa ja nerokasta sotilasjohtoa on Ruotsin kiittäminen sekä alueittensa koskemattomuudesta että pelastumisestaan joutumasta ympärysvaltani täydelliseksi vasalliksi.
* * * * *
10/9. Rantavarustukset ja okalanka-aidat laajenevat. Kuutamossa komppaniat öisin rakentelevat varustuksia ja esteitä rantahietikolle. Tukit uitetaan joskus suurina lauttoina rantavesiä pitkin rintamaa lähemmäs. Varustuksilta kuuluu junttaamisen jyly ja lautta lautan jälkeen lipuu Kneis-kylän ohitse Kuurinlahden pimeillä aalloilla.
* * * * *
13/9. Yhtäkkiä saapuu määräys pataljoonan etulinjaan lähdöstä. Tieto tuli yllätyksenä ja herätti jonkun verran pettymystä miehistössä. Se oli elänyt suurten tapahtumien toiveissa ja odottanut nyt vihdoinkin hetken tulleen, jolloin Suomen kohtalo ratkaistaisiin. Pienen rintamaosan puolustaminen tuntui sellaisten päämäärien sivulla mitättömältä, sekä voimien että veren tuhlaamiselta, sillä suomalaisessa jääkäripataljoonassa oli yhä se mielipide vallalla, että Suomen täytyi itse taistellen saada vapautensa, minkä otto lahjana, vieraan kansan ponnistusten hedelmänä olisi suorastaan onnettomuus isänmaallemme.
* * * * *
14/9. Kello 5 seuraavana aamuna komppania kokoontuu lähtövalmiina. Kneis'istä etulinjaan on matkaa noin 7 kilometriä. Kaunis rantatie kulkee synkän mäntymetsän läpi dyynien takana. Tuon tuostakin vilahtaa hietakumpujen lomasta aava merenselkä ja siellä kaukana aamuruskon puna. Granaatin kuoppia alkaa taas näkyä, puissa siellä täällä on silpoutuneita oksia. Eräässä tienristeyksessä törröttää pystyssä särkyneen lentokoneen puolikas ja siinä kirjoitus: "Hier ruht ein tapferer russischer Flieger." Saksalaiset antavat arvon urhoollisille vastustajilleenkin.
Taisteluhautoihin tultua hämmästyttää meitä huomio, että edeltäjämme olivat jääkäreitä. Jääkäripataljoona I lähtee Kneis'in kylään ja meikäläiset asettuvat ja alkavat kotiutua asemiin.
Saattaa heti huomata, että vastassamme on eri joukkoja kuin Missen rannalla. Kiväärituli on yöt, päivät vilkas, vihaa räiskyvä. Ei ole pistämistä päätään ylös haudasta, muuten korvan juuressa kohta ilkeästi räiskähtää, luodin sähähtäessä santamaahan. Vihollisen taisteluhaudat ja okalanka-aidat näkyvät 350 metrin päässä. Kuten myöhemmin selveni, on vastassamme Venäjän parasta väkeä, itäsiperialaisia. Uusi paikka ja uudet tavat.
* * * * *
15/9. Koko yön ja päivän kiivas kiväärituli. Kun joukkue päivällä yrittää parantaa yhdistyshautoja, alkaa venäläinen tykistö tarkan shrapnelli- ja granaattitulen, mikä heti karkoittaa työntekijät. Ensimmäiset haavoittuneet kuletetaan sitomispaikalle. Kolmannesta komppaniasta kaatui vahtipaikalleen eräs turkulainen ylioppilas.
Yöllä patrullin yrittäessä lähestyä venäläisten asemia, alkaa vihollinen vimmatun kivääritulen. Venäläisten luodit satavat rätisten kuin rakeet asemillemme.
* * * * *
16/9. Kenttähautaus. Ryhmä kaatuneen tovereita saattaa vainajan viimeiseen lepoon. Loivan hietakummun rinteessä rantahonkien alla on suomalaisten hautuumaa. Jääkäri astuu esille, paljastaa päänsä, pitää lyhyen puheen sotilaalle, joka on täyttänyt velvollisuutensa ja kaatunut isänmaansa puolesta. Hän ottaa multaa ja heittää arkulle lausuen sanat: "maasta olet tullut" j.n.e. Lopuksi paljastuvat päät rukoukseen. Hauta luodaan umpeen ja kummulle pystytetään valkea risti, mihin on piirretty vainajan nimi ja muistolause. Työnsä tehtyään tuo pieni saattue jälleen palaa raskaaseen työhönsä etulinjaan.
* * * * *
20/9. Yötyö on vaikeata. Milloin kalke alkaa varustustemme edessä, rätisevät venäläisten konekiväärit heti tuttua lauluaan: ta-ta-ta, ta, ta, ta, ta, ta! Patrullitaistelut ovat yhä tihenneet. Pionierien tehdessä työtä I komppanian alueella, alkoi ankara patrullikahakka, jossa meikäläisiä kaatui 2, venäläisiä 3.
Suomalainen jääkäripataljoona taistelee laajan itärintaman äärimmäisellä pohjoissiivellä. Meidän vahtimme ovat viimeiset vartiot Kuurinlahden rannalla.
Hämärässä metsässä pistävät siellä yli haudan rintamavarustuksen vahtien päät. Vakavina miehet tähystelevät pimeyteen. Miten monet haikeat katseet näinä pitkinä öinä tähtäävätkään lahden kuunvalossa välkkyville aalloille, miten moni huokaus pusertuukaan rinnasta tavoitellen kaukaisen kotimaan näkymättömiä rantamajakoita!
* * * * *
28/9. Venäläiset ovat koko viikon olleet pahalla tuulella. Tänään aamulla ampui vihollistykistö yli 180 granaattia ja shrapnellia. Suomalaisilla on ihmeellinen onni. Joskus syöksähtävät granaatit läpi asumusten seinäin ja räjähtävät tuvassa, mutta kuin sallimuksen johtamina ovat miehet työssä ulkona. Tämä ihmeellinen seikka on tullut jo aivan sananparreksi, niin että saksalainen pappi saarnassaan lausui siinä selvästi näkevänsä Jumalan suojelevan käden, joka edistää Suomen vapauden pyhää asiaa.
Länsirintamalta tulevat tiedot kertovat ankarista taisteluista aina Pohjanmerestä Jura'n asti.
Yleistä asemaa ja siellä vallitsevaa luottamusta tulevaisuuteen kuvaavat keisarin eräässä keskustelussa amerikalaiselle Puolan avustuskomitean puheenjohtajalle lausumat sanat: "Ein Volk, wie das meinige, ist nicht dazu, bestimmt vernichtet zu werden. Es muss siegen!"
Ja todellakin. Romania näyttää laskelmissaan surkeasti pettyneen. Kenraali Mackensenin joukot etenevät Dobrutshassa, itävaltalais-unkarilaiset saksalaisten avustamina Siebenbürgenissä. Koko Romanian I armeija on lyöty hajalle ja suureksi osaksi vangittu. Harvoin historiassa näyttää katala teko nopeammin saaneen palkkansa.
Nuo vanhat sanomalehtiuutiset eivät luonnollisestikaan kiinnitä lukijan mieltä. Ne ovat vain osoitteena siitä, miten maanpakolaiset sotilaat kuumeisesti yrittävät saada selkoa asemasta ja kaikesta, mikä hitusenkin voi vaikuttaa kotimaamme kohtaloihin — yrittävät etsiä lohdutusta tässä ikuisessa pimeydessä.
29/9. Tykkituli jymisee päivät pääksytysten voimakkaasti. Saksalaiset 21 cm mörssärit koettelevat koko iltapäivän harvakseen venäläisten asemia.
Yö on hermostuttava siksi, ettei kuulu laukaustakaan. "Mitä ihmettä ryssät mietiskelevät?" arvellaan. Niiltä sopii odottaa mitä konnankoukkuja tahansa. Kuulovahdit seisovat kuopissaan katse tarkkana, "silmä korvana", kuten he toisiaan kehottavat. Venäläisten asemilta kuuluu kirveen kalsketta. Siellä on työ käynnissä. Luultavasti haluavat rauhassa parannella rikkiammuttuja varustuksiaan.
Yhtäkkiä jyrähtää keskellä pimeää yötä koko saksalainen patteri. Granaatit kiitävät vihloen ja ulvoen halki ilman. Mahtava räjähdys tärisyttää meidänkin asemiamme ja hetken kuuluu kaameita valitushuutoja. Patterille oli ilmoitettu paikka, missä vihollinen öisin työskentelee ja päivällä tarkan tähtäimen otettuaan, se nyt lähetti tuhoa tuottavat granaattinsa keskelle öisiä ahertajia. Sota on säälimätöntä.
* * * * *
10/10. Yöllä patrullit aiheuttivat vilkkaan ampumisen. Oikealla siivellä alkaa vimmattu kiväärituli. Kohta kumahtavat vihollisen tykit alottaen oikean sulkutulen. Punaiset raketit räiskyvät ilmassa. Puhelimet soivat.
— Was ist los, was ist los da?
— Keine Ahnung hier!
Joku soittaa hermostuneesti tykistöön. Sieltä kuuluu varmoja komentoja.
Parin minuutin kuluttua alkaa saksalainen tykistö jylistä.
Puolen tunnin kuluttua on taas kaikki hiljaista.
* * * * *
11/10. Kenttäjumalanpalvelus. Vapaaehtoiset marssivat juhlapuvussa, kypärä päässä, vyötettynä, noin kilometrin päässä rintamalta dyynien välissä olevalle aukeamalle. Meren rannalle on pieni pöytä rakennettu. Sitä kattaa yksinkertainen telttakangas. Pöydälle on pystytetty jykevä, koivusta tehty risti. Taustana tälle luonnon kappelille on aukea, sininen ulappa, seininä Kuurinmaan korkea rantahongisto.
Pappi on suuri, leveäharteinen mies — oikeaa Bismarck-tyyliä.
Hänen tekstinsä on: "Anna meille tänäpäivänä jokapäiväinen leipämme."
Hän kuvailee, kuinka Jumala on siunannut Saksan maata suomalla sille hyvän viljavuoden ja kehottaa sotilaita ajattelemaan Korkeimman johtoa maailmanhistoriallisissa tapahtumissa. Hän muistuttaa sotilaille erään historiallisen henkilön sanoja, jolle kerran selitettiin uskonsotien aikana, että jos Jumala on protestanttien puolella, ei niiden silloin tarvitse taistella, sillä Jumala kyllä huolehtii oikean uskon voitosta. Mainittu henkilö vastasi silloin: "Sotilaat taistelevat ja Jumala antaa voiton." Sama Jumala on myöskin kansojen vapauden Jumala ja hän johtaa suomalaistenkin taistelua. Yhtähyvin kuin maanmiehen täytyy tehdä työtä ansaitaksensa leipänsä, täytyy sotilaan tehdä tehtävänsä rintamalla.
Jumalanpalvelus lopetetaan isänmaan virrellä.
* * * * *
12/10. Yöllä. Edessämme pimeällä kentällä tuiskuu kiväärituli. Koska meikäläiset ovat kaikkialla aivan hiljaa, on siellä silminnähtävästi pari venäläistä patrullia joutunut keskenään kahakkaan. Venäläisten asemiltakin alkaa pian räiskyä. Silloin pamahtaa saksalaisten patterien yhteislaukaus. Venäläisten asemilla syntyy kuolonhiljaisuus. Hetken vielä tykit harvalleen jymähtelevät, kunnes myrsky tyyntyy aamun hämärtäessä.
* * * * *
13/10. Tykistötoiminta on yhä edelleenkin pysynyt vilkkaana. Venäläiset ampuvat aamupäivän niin että asuntomme sykähtelevät. Iltapäivällä taas on saksalaisen tykistön vuoro. Yöt ovat tyynet ja hiljaiset. Mutta itätuuli puhaltaa itsepintaisesti, minkä vuoksi on tullut määräys aina pitää kaasunaamarit vyöllä kaasuhyökkäyksen varalta.
* * * * *
15/10. Koko viikon on nyt venäläinen tykistö ankarasti pommitellut asemiamme. Meikäläiset vastailevat taas iltapuolella aina hämärän tuloon saakka. Nyt on nähtävästi rauhallinen ajanjakso tulossa. Edellisen illan ja yön satoi lunta. Maa on valkeana, talvi tulossa.
Mutta tykinlaukaustakaan ei kuulu. Tuntuu kuin kaikki ihmettelisivät lumisia kenttiä — ensi lunta. Vahtitoimi on ankaraa, sillä komppanian miesluku on suuresti vähentynyt oudon murrosaikailmiön vuoksi pataljoonassamme.
* * * * *
17/10. Venäläiset ovat viime päivinä osoittaneet olevansa hiljaista, rauhanmielistä väkeä. Joskus harvoin yksinäinen kiväärinlaukaus on häirinnyt hiljaisuutta. Eräästä etuvarustuksesta tosin vihollisen patrullit yöllä leikkasivat poikki noin 25 metriä okalanka-aitausta, mutta kukapa nyt pienestä leikistä suuttuisi.
Tänään kuitenkin saattaa huomata heidän yhä vielä kantavan kaunaa meikäläisiä kohtaan. Aivan kohdallemme he näet ovat asettaneet uuden järeän 12 cm:n patterin ja sillä aamupäivän koetelleet varustustemme kestävyyttä.
Edellämainitussa "eteentyönnetyssä asemassa", kuten kehittymättömässä suomalaisessa sotilaskielessämme sanotaan, on otettu omituinen vanki. Miehen kertomus matkoistaan on todella kaamea kuvaus karkulaisen vaivoista ja vaaroista.
Tämä venäläinen sotavanki oli karannut Mitausta jo kevätkesällä ja yrittänyt hiipiä yöllä linjojemme läpi omalle puolelleen. Koko kesän ja syksyn hän oli piileskellyt metsissä saaden harvoin ruokaa joltakin pakolaisia suosivalta talonpojalta, syöden marjoja, ruohoa ja mitä yleensä purtavaa löysi. Milloin ikänä hän lähestyi asemia, oli siellä aina valpas vahti tähystelemässä ja jälleen oli käännyttävä takaisin metsään. Nyt syyspimeällä hän vihdoin oli päättänyt tehdä epätoivoisen yrityksen. Riisuttuaan kengät jaloistaan hän pääsi pimeässä hiljaa hiipimään vallin yli, jopa okalanka-aitojen läpi, ja jatkoi iloisena matkaa yli tuon tuntemattoman "ei kenenkään maan", kuten hän arveli.
Mutta tällä yrityksellään hän joutui suoraan viimeiseen meikäläisten varustukseen. Kun aamu jo sarasti, täytyi hänen kätkeytyä erään risukasan alle, mistä taas ehkä yöllä onnen suosiessa olisi voinut jatkaa rohkeaa yritystään. Päivän tullen hänet sieltä kuitenkin keksittiin ja vangittiin uudelleen.
Niin lähellä omia tovereitaan! Niin lähellä onnistumistaan. Kohtalo on joskus sangen kova. Mies oli kokonaan murtunut, hirvittävän laiha ja kalpea. Hän kulki ääneti, välinpitämättömänä saattajiensa keskellä. Viimeksi hän ei kolmeen päivään ollut saanut mitään syötävää. Nyt hänet ravittiin.
Vanki lähetettiin Tukkumiin.
Uljas mies.
* * * * *
26/10. Ilma on pilvinen, ilta jo hämärtää. Tuuli yhä vaarallinen, itäinen, kylmä ja sumuinen.
Kahvinhakijat yrittävät rauhallisuuden pettäminä oikaista kyökin yli nummelle viitsimättä kiertää yhdyshautoja pitkin maan alla. Silloin alkaa paukkina. Ryssät ovat huomanneet nuo uskalikot ja alkavat kivääritulen, jolloin molemmat miehet haavoittuvat lievästi. Kaiken päällisiksi joukkueen johtaja haukkuu miehet pahanpäiväisiksi, ennenkuin heidät lähetetään sairaalaan.
KUN SOTILAAT POLITIKOIVAT.
Synkkinä, sateisina syys- ja lokakuun iltoina alkoi suomalaisessa jääkäripataljoonassa vakava mieltenkuohu, joka oli tehdä tyhjäksi kaikki entiset ponnistukset ja uhkasi hajoittaa koko vapaajoukkomme. Huomautettakoon tässä, että vapaajoukon asema kaukana kotimaastaan, jonka kanssa kaikki yhteys on katkennut, vieraan sotajoukon keskuudessa, vieraan ankaran sotilaskurin alaisena, ei ole helppo. Tällaisia joukkoja on entistenkin sotien aikana muodostettu ja tuntuu siltä, että maailmansodankin kestäessä on niin puolella kuin toisellakin ollut useita samantapaisia vapaajoukkoja kuin meikäläinenkin, vaikka niistä julkisuudessa ei ole puhuttu. Mutta sodan pitkittyessä vapaajoukot yleensä eivät ole kauan kestäneet asemastaan johtuvia henkisiä rasituksia ja jännitystä, vaan ovat hajonneet saamatta suunnitelmiaan milloinkaan toteutumaan. Puolalainen legioona taisteli jo miltei sodan alussa omassa maassaan tai sen rajoilla ja näki pian päämääränsä toteutuvan. Toinen tämän sodan kuluessa päämääräänsä päässyt vapaajoukko — suomalainen pataljoona, sai vuosikausia odottaa isänmaansa vapaustaistelun hetkeä. Ei siis ollut ihme, että se joutui elämään raskaitakin murrosaikoja, jolloin sen koko tulevaisuus oli vaaranalainen.
Sotilaat alkoivat rintamalla politikoida.
Puheen ja väittelyn sorina täytti maanalaiset kämpät, vahtipaikalla, kuulovartiossa, työssä, kaikkialla keskusteltiin, lausuttiin katkeria syytöksiä milloin suomalaista, milloin saksalaista johtoa vastaan.
Kaikki kärsityt loukkaukset, kovat sanat, vaivat ja rasitukset, jotka pitkien katkerien kuukausien aikana olivat patoutuneet sydänjuuriin, purkautuivat nyt vihdoin kiihkeinä syytöksinä ja valituksina sekä johtoa että omaa kovaa kohtaloa vastaan. Tehdyt syytökset olivat seuraavanlaatuiset, mikäli niistä voi saada selville ydinajatuksen:
1) Suomalainen jääkäripataljoona, tämä pieni joukko, joka yksin teoin ja toimin ajoi isänmaamme vapauden asiaa, pidettiin taistelemassa itärintamalla, missä yksi ainoa hyvin kohdistettu rumputuli tai kohdallemme sattuva venäläinen yleishyökkäys saattoi tuhota sen kokonaan. Se oli silloin vuodattanut verensä turhaan. Suomen asia ei ollut edistynyt askeltakaan.
2) Suomen vapauskysymyksen ratkaisee vasta Suomen kansa itse omalla taistelullaan. Suomen kansan täytyy kokonaisuudessaan nousta asein karkoittamaan venäläisiä maasta. Tämä taistelu käy taas mahdolliseksi vain pataljoonamme avulla, josta Suomen nouseva sotajoukko saa johtajansa, ja saksalaisten aseiden avulla. Pataljoonan tuhoutuminen tekee Suomen vapaustaistelun mahdottomaksi.
3) Suomen vapaus saattaa toteutua myöskin siten, että Saksa voitettuaan Venäjän rauhanehdoissa vaatii Suomen julistamista itsenäiseksi. Mutta kuka takaa että Saksa saavuttaa niin täydellisen voiton? Jos se joutuu ahdinkotilaan, on se kenties pakotettu jättämään Suomea koskevat vaatimuksensa sikseen, ellei vapausliike itse Suomessa ole jo kehittynyt niin pitkälle, ettei oloja enää voi jättää entiselleen.
Sen vuoksi täytyy jääkärien koko toiminnan tästä hetkestä saakka tarkoittaa yksinomaan vapausliikkeen synnyttämistä ja järjestämistä itse Suomessa ja näiden päämäärien rinnalla on pienen rintamaosan suojaaminen itärintamalla mitätön asia. Suomessa on toimittava, otettava selville kaikkien eri puolueitten kanta tässä tärkeässä kysymyksessä, kuljetettava maahan aseita, tehtävä kaikille suomalaisille selväksi vapaussodan mahdollisuus ja välttämättömyys; pataljoona on täydelleen kouluutettava tätä tehtävää silmällä pitäen, kasvatettava taitaviksi johtajiksi ja sopivan hetken tullen kokonaisuudessaan siirrettävä Suomeen.
Valitettavaa oli, että pataljoonan yhteydestä kotimaahan ei laisinkaan oltu pidetty huolta. Harvat pataljoonan jäsenistä saivat tietoja kotimaastaan. Siinä suhteessa elettiin toistaiseksi aivan kuin säkissä. Niissä harvoissa kirjeissä, joita salateitä pataljoonan miehistölle kotimaasta tuli, kuvailtiin kiihtynyttä mielialaa maassa ja yhä kasvavaa vastenmielisyyttä venäläisiä kohtaan. Niissä kehoitettiin:
— Tulkaa ja tuokaa meille aseita, vai eikö teissä miestä olekaan?
Nämä olivat pääajatukset, joita miehet koettivat saada selvitetyiksi usein sekavilla mielenpurkauksillaan. He eivät tietenkään osanneet lausua ajatuksiaan järjestelmällisesti ja loogillisesti, varsinkaan keskusteluissaan esimiestensä kanssa ja asiaa tutkittaessa, sillä preussilainen kuri ja räyskivän, huutavan esimiehen kysely saivat heidät kokonaan pois suunniltaan. He koettivat puhua, tehdä selväksi mielipiteitään, mutta he eivät löytäneet oikeita sanoja kun oli tarvis, ja mielenahdistuksessaan he ponnistelivat hiki otsalla saadakseen kiinni oikeasta langasta.
Nuoret aliupseerit tai joukkueenjohtajat taas — useat osaten huonosti sekä saksaa että suomea eivät kyenneet saksalaisille upseereille kääntämään eivätkä selittämään ydinajatusta heidän sanoistaan.
— Te olette kapinoitsijoita, teidät ammutaan!, ärjäistiin usein noille vakaville Pohjanmaan tai Karjalan ahavoittuneille miehille. Tulevat tapahtumat osoittivat, että näiden miesten vaatimukset olivat osaksi oikeutettuja.
Tunnustettakoon, että vaikka nämä aatteet olivat noiden politikoitsevien sotilasten parhaimmiston sydämellä, paljon huonojakin vaikutteita ilmeni tuona murrosaikana. Jotkut halusivat vain päästä taistelusta, olivat kyllästyneet, väsyneet kaikkeen. Jopa lausuttiin täälläkin nuo eräiden piirien kesken esiintyvät vaaralliset ajatukset: "Minulla ei oikeastaan ole isänmaata. Minä en välitä Suomesta sen enempää kuin muistakaan maista!"
Näihin lauseisiin tuli kuitenkin aina jyrkkä, tuikea vastaus, joka pakotti asianomaisen miettimään asiaa vielä kerran.
"Joka mies oli valmis vakuuttamaan, että hän Suomessa taistelee ryssien karkoittamiseksi koska tahansa. Onhan tällaisella erikoislaatuisella joukolla oikeus saada edes jonkun verran omakin mielipiteensä kuuluville. Olemmehan me toisessa asemassa kuin muut sotilaat — saksalaiset. Vapaajoukkona meidän velvollisuutemme on ajaa yksinomaan isänmaamme asiaa ja milloin saksalainen johto ei sitä tajua, on se heille selitettävä ja vaadittava siltä arvonantoa meidänkin mielipiteellemme." Nämä ajatukset ne risteilivät jääkärien aivoissa kuumeisena sekamelskana, purkautuivat vihaisina mielenilmauksina, katkerina syytöksinä ja tyytymättömyytenä.
Saksalaiset upseerit olivat aivan ymmällä, ällistyksissään. Majurin kerrotaan ihmetelleen: Hyvä Jumala! Minun kunnon poikani murisevat ja ovat tyytymättömiä. Miksi? Mitä syytä heillä on valitella?
Sitten tapahtui ajattelematon, arveluttava teko, joka pilasi asian lopullisesti ja johon epäilemättä väärinkäsitys oli syynä. Joukko tyytymättömiä meni komppanianjohtajan luo ilmoittamaan, että he eivät enää halua olla rintamalla, vaan vaativat eroa, ja uhkasivat kieltäytyä työstä. Tämä kaikin puolin paheksuttava, huono teko johtui kiihkon kuumuudesta, ajattelemattomuudesta, mikä seikka asian myöhäisempinä vaiheina selvisi suurimmalle osalle lakkolaisiakin.
Saattaa ymmärtää, että tapahtumat kokonaan yllättivät pataljoonan saksalaisen upseeriston. Mikään tämäntapainenkaan ei olisi voinut tulla kysymykseen saksalaisessa joukossa. Tällaista ilmiötä olisi siellä pidetty ilmi kapinana, joka lyhyesti ja tarpeen vaatiessa mitä ankarimmilla keinoilla olisi kukistettu alkuunsa. Yliluutnantilla oli yksi ainoa jyrkkä kanta: — sotamiehet eivät saa politikoida, he tekevät tinkimättä velvollisuutensa, ja sama mielipide oli kaikilla heillä muillakin. Että he olivat innostuneita Suomen kysymykseen, että he koko sydämensä lämmöllä olivat antautuneet mielenkiintoiseen tehtäväänsä ja kaikkine voimineen pyrkivät yhteiseen, suureen päämääräämme — sitä ei kukaan epäillyt. Mutta sotilaina he täyttivät heille annetut tehtävät ja jättivät hallituksen huoleksi politiikan.
Von Coler kutsui joukon komppaniansa sotilaita luokseen, selittäen heille miehekkäästi, mihin tämä kieltäytyminen johtaa. Hän käski komppanian sivistyneitten henkilöitten tehdä muille selväksi aseman kaikkine mahdollisine seurauksineen ja lopetti puheensa:
— Jos te ette ymmärrä, mitä nyt teette, olette te idiootteja; jos te taas ymmärrätte tämän kieltäytymisen seuraukset ja kuitenkin teette sen, olette isänmaanpettureita ja ansaitsette tulla hirtetyiksi. Tehkää tämä selväksi tovereillenne!
Eräs henkilö, jonka voimakas, jalo persoonallisuus on ainaiseksi painunut kolmannen komppanian miesten muistoon, on ansiokkain tämän ikävän kuohunnan vastustamisessa ainakin meidän komppaniassamme. Tämä mies oli Saksan sotaväessä vapaaehtoisena palveleva ruotsalainen luutnantti Erik Hallström, kotoisin Uumajasta, siis pohjoismaalainen koko sydämeltään ja sielultaan. Hän oli pitkä, solakka, korkeaotsainen, sankarivartaloinen mies, ja hänen luonteessaan oli ihailtava annos muinaisten viikinkien jaloimpia ominaisuuksia, ylpeyttä, kunniantuntoa sekä rohkeutta ja seikkailuhalua.
Jo Missen asemissa ollessamme tuli tämä mies omituisesta kohtalon oikusta komennetuksi pataljoonaamme. Länsirintamalta tultuaan hän piti Missellä taistelemista tyynenä lepona, joka melkein vastasi lomalla-oloa. Suomen olot hän tunsi hämmästyttävän hyvin ja antautui koko sielustaan meidän asiallemme. Saksaan tulostaan hän mainitsi, ettei hän voinut tyynenä nähdä, miten ympärysvallat kymmenkertaisella ylivoimallaan kukistivat jaloimman germaanisista kansoista.
Hän oli kuin syntynyt vapaustaistelijaksi.
Nyt hän kutsui miehen toisensa perään luokseen tutkien ja kysellen, mikä oikein oli ydinsyynä tuohon omituiseen liikkeeseen.
— Minä en koskaan voi uskoa, että noilla miehillä olisi pelkät huonot tarkoitukset teoissaan! hän valitteli. Mutta missä on todellinen syy, sanokaa se minulle?
Miehet selittelevät ja selittelevät. Hän ei pääse asian perille. Hänen luokseen tulee kerran komea, pitkä sotilas, jonka kasvonpiirteet todistavat synnynnäistä intelligenssia — latoja ammatiltaan.
— Sanokaa minulle, miksi ette halua jatkaa taistelua, miksi olette tyytymättömiä? hän kyselee.
Mies selittää. He väittelevät, luutnantti alkaa syyttää miehiä pelkuruudesta, vihan puna hehkuu hänen poskillaan.
Hätäytyneenä silloin mies vastaa:
— Taistellaanpa Suomessa, niin saamme nähdä, kuka ennen pelkää, mutta täällä me taistelemme pimeydessä. Emme saa mitään tietoa kotimaastamme, kannattavatko he meitä, tunnustavatko edes meitä koskaan.
Luutnantti katsoo, hänen silmänsä aukenevat:
— Todellakin, niinkö te olette eläneet täällä pimeydessä. Tietysti te haluatte saada tietoja kotimaastanne. Teille täytyy toimittaa selvyys asemastanne. Nyt ymmärrän teidän epätoivonne ja tiedän, missä vika on ollut. Voin käsittää koko tuon ahdistuksen, missä olette eläneet. Minä tahtoisin syleillä teitä näistä pelastavista sanoistanne. Enhän ole voinut enkä tahtonut uskoa, että suomalaiset olisivat kykenemättömiä kestämään rasituksia ja taistelemaan. Suomiystävänä sellainen kokemus olisi minut masentanut. Mutta nyt luulen päässeeni asian perille.
Seuraavana iltana luutnantti Hallström kutsui luokseen noin kymmenkunnan miestä kolmannesta komppaniasta pitäen heille verrattoman, puheen, jonka yksityiskohtia en voi muistaa, vaikka sen herättämä tunnelma on usein palannut mieleeni. Tuossa matalassa maanalaisessa majassa ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kynttilä valaisi himmeästi huonetta ja hämärästä näkyivät vain nuo ilmeikkäät kasvot, joilla kaikilla kuvastui hetken suuri edesvastuu ja vakavuus.
Rohkaisevalta, uudelta ja erikoiselta tuntui jo yksinään sana "asetoverit", jolla luutnantti H. alkoi puheensa, verraten entisiin meistä käytettyihin "Leute" ja parhaassa tapauksessa "Jäger" sanoihin. Jälkimäisissä ei koskaan tuntunut sitä lämpöä, sitä likeistä suhdetta puhujan ja kuulijan välillä, kuin mikä tenhoavana kajahti vastaan sanasta "asetoverit". H. sanoi nyt vasta päässeensä selville meidän asemastamme ja lupasi tehdä voitavansa sen parantamiseksi. "Saksalaiset", hän jatkoi, "eivät koskaan voi käsittää teidän nykyistä käyttäytymistänne muuksi kuin rikolliseksi. Heille on sotilaskuri kaikki kaikessa. Jos te rettelöitte ja kieltäydytte taistelemasta, jättävät he teidät kokonaan, jättävät oman onnenne nojaan. He eivät milloinkaan voi, eivätkä halua kuulua joukkoon, joka tahtoo lähteä pois rintamalta. Jos Saksa hylkää teidät ja koko Suomen vapauden asian, silloin se on mennyttä ikuisesti. Muistakaa, että silta Suomen ja Saksan välillä on ollut vaikeasti ja suurin ponnistuksin rakennettavissa; teidän on mahdoton päästää sitä hajalle, antaa sen katketa. Huomatkaa, että yksin teistä riippuu tällä hetkellä Suomen tulevaisuus — tuleeko se vapaaksi, itsenäiseksi valtioksi, vai annetaanko sen ainaiseksi jäädä Venäjän ikeeseen. Teidän käytöstänne pidetään täällä silmällä kaikkialla. Teitä tarkastavat ei vain joukkoonne kuuluvat upseerit, vaan Saksan sotilasjohto ja valtiomiehet. Teissä he näkevät kuvastimen Suomen kansasta. Jos te käyttäydytte kehnosti, epämiehekkäästi, jättävät he teidät. Se kansa ei kykene elämään itsenäisenä, he ajattelevat, on kehittymätön roskakansa. Me emme tahdo olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa."
Hänen tuimissa, rehellisissä silmissään kiilsi liikutus. Hän sanoi olevansa Suomelle vieras, mutta vapauden taistelemalla hankkiminen poljetulle kansalle oli korkeimpia maallisia päämääriä, aate, jonka puolesta kannatti vaikkapa kuoliakin.
"Nyt riippuu kansanne koko tulevaisuus teistä. Pojat, minä sanon teille puolueettomana henkilönä: Teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin taistella, vieläpä taistella niin tuimasti, että se huomataan ja tunnustetaan, ja jos te sen päätätte tehdä, voitte olla vakuutettuja, että minä puolestani panen kaikki alttiiksi isänmaanne vapausliikkeen hyväksi ja samalla lupaan koettaa saada aikaan kaikkia mahdollisia parannuksia asemaanne!"
Se puhe oli todella jotain muuta kuin mitä poikamme tähän asti olivat tottuneet kuulemaan. Ei kukaan ollut heille puhunut rohkaisten toverin tavoin.
Vain kuria, yksinomaan kuria oli tiukattu aamusta iltaan tälle vapaajoukolle. Hyvää kuria ja järjestystä vastaan tietenkään ei kenelläkään ajattelevalla ihmisellä ole mitään sanomista. Mutta suomalaisen vapaajoukon kasvatuksessa olisi tarvittu jotain muutakin — isänmaallisen hengen ja mielialan vireillä pitoa, henkistä kasvatusta, ja se puoli oli laiminlyöty. Saksalaiset upseerit epäilemättä tajusivat puheena olevan puolen sotilaskasvatuksessa. Onhan heillä jo miltei sodan alusta alkaen ollut käynnissä laaja isänmaallinen opetustoiminta. He pitivät kyllä esitelmiä meikäläisille ryhmän ja joukkueen johtajille. Miten paljon jaloja neuvoja ja kokemuksia he antoivatkaan noissa selväpiirteisissä esityksissään! Mutta miehistöä varten ei mitään sellaisia tilaisuuksia valmistettu. Nuo siemenet lankesivat, muutamia ilahuttavia poikkeuksia lukuunottamatta, maaperään, joka silloin vielä oli liian kehittymätön niitä omaksumaan ja tekemään muillekin hedelmää kantaviksi. Kaiken lisäksi oli olemassa liian suuri juopa miehistön ja päällystön välillä pataljoonassamme. Aluksi nämä eivät ymmärtäneet toisiaan nimeksikään ja kauan kului ennenkuin he vihdoin oppivat yhteisten vaarojen, vaivojen ja kärsimysten aikoina, monta syvää syytöstä ja katkeraa soimausta sekä tehtyään että kärsittyään, käsittämään olevansa samaa kansaa, jonka esi-isät yli 700 vuotta ovat eläneet rinnakkain samojen kohtalojen alaisina, kansaa, jonka kummallakin kieliryhmällä on sama kohtalo, sama tulevaisuus — yhtä Suomen kansaa. Olen vakuutettu että valistunein, järkevin osa sen on ymmärtänyt. Seuraavat ajat ja tapahtumat ovat mielestäni sitä todistaneet. Tämän joukon kokemukset ovat olleet siksi kovat, että ne ovat olleet enemmän kuin ennen kokonainen ihmiselämä omiaan avartamaan käsitteitä, sovittamaan vastakohtia ja laajentamaan näköpiiriä. Ehkä on joukossa niitäkin, jotka eivät ole tässä suhteessa mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, kuten historia lausuu Stuart-suvun jäsenistä vanhassa Englannissa.
Leirillä olo-aika oli yleensä hengetön, raskas aika. Vain pienessä tuttujen piirissä oli harvoilla suomalaisilla ylioppilailla mahdollisuus edes henkevämpään keskusteluun. Saatetaan syyttää näitä siitä, etteivät he yrittäneet saada leirielämää henkevämmäksi, panna toimeen yhteisiä isänmaallisia iltoja, esitelmätilaisuuksia y.m. On luonnollista, että he sen olisivat tehneet, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Mutta tavallisina sotilaina heillä ei ollut mitään sanomista, ei lupaa eikä tilaisuutta esiintyä. Sotalaitoksessahan yleensä kaiken tulee alkaa ylhäältäpäin, eikä meidän joukossamme sotilaan suvaittu esiintyä esitelmänpitäjänä, ennenkuin vasta Libaussa olot tässä suhteessa muuttuivat. Näin ollen jokainen hiljaa kokosi katkeruuden sydämeensä arvellen, että tottapahan olot kerran Suomessa muuttuvat.
Majuri Baier, jolle suomalainen pataljoona oli lempilapsi, hänen tulevaisuutensa, kunniansa ja ylpeytensä, ryhtyi tarmokkaasti vastustamaan pataljoonan keskuudessa syntyneitä hajoittavia virtauksia. Aluksi hän antoi miehistölle pitkän julistuksen, joka innokkaasti luettuna ja pohdittuna kiersi kämpästä toiseen. Koko julistuksen sävy kuitenkin todisti, ettei kunnon majurimme ollenkaan tajunnut tilannetta eikä ymmärtänyt suomalaista luonnetta.
Mitä oli majuri Baierilla sanottavana tyytymättömille suomalaisilleen? Hänen julistustaan odotettiin jännittyneinä. Toivottiin saatavan jotain selvityksiä tulevaisuudestamme, asiamme mahdollisuuksista, valaistusta meitä ympäröivään pimeyteen.
Majuri Baier muistutti miehille, mitä kaikkea hyvää Saksan hallitus ja ennen kaikkea hän itse oli meille tehnyt. Saksa oli antanut meille ruuan, aseet, vaatteet, oli kustantanut matkamme Suomesta asti, oli antanut meille ilmaiseksi kunnollisen sotilasopetuksen, ja nyt pataljoonassa vielä mukistaan eikä ymmärretä olla kaikesta tästä kiitollisia. Julistuksen loppuosassa hän kyllä lausui suoria, miehekkäitä sanoja velvollisuuksistamme omaa isänmaatamme kohtaan.
Julistus ei paljonkaan miesten mieliin tehonnut, mutta kuohunta pataljoonassa alkoi vähitellen tyyntyä itsestään, kun vastakkaiset mielipiteet aikansa olivat taistelleet. Ajatteleva aines huomasi, että jos Suomen asiaa todella tahdottiin ajaa, oli taistelua jatkettava, oli tyydyttävä, luotettava Saksan voimiin, kykyyn ja haluun toteuttaa Suomen itsenäisyyspyrkimykset.
Jonkun päivän kuluttua majuri kutsui muutamia miehiä kustakin komppaniasta puheilleen selvittäen heille tilannetta ja tehtäviämme omaltamme ja Saksan kannalta katsoen.
Pataljoonan esikuntakämpän edustalla olevalle kentälle muodostettiin tuo sotalaitoksessa tuttu nelikulmio, jonka yksi sivu jää avoimeksi. Majuri astui piirin keskelle ja puhui — aluksi pisteliäästi, mutta sitten vakavasti taistelumme välttämättömyydestä.
"Minulle on kerrottu", hän lausui, "että pataljoonassa vallitsee tyytymättömyys, että pataljoona ei halua taistella. Minulle on kerrottu, että te haluaisitte lähteä johonkin rintaman taakse. Mitä te siellä tekisitte, en tiedä! Sitten hän ilmoitti, ettei hän, eivätkä muutkaan saksalaiset upseerit voi kuulua joukkoon, joka ei taistele rintamalla. Jo yksistään sillä tosiseikalla, että pataljoona taistelee saksalaisten rinnalla yhteistä vihollista vastaan, on suuri merkitys. Tulevissa rauhanneuvotteluissa voidaan silloin vedota tähän tosiasiaan ja Saksassa se herättää myötätuntoa kaikissa piireissä Suomen toiveita ja pyrkimyksiä kohtaan.
"Älkää luulko", hän jatkoi, "että isänmaanne vapaudelle on välttämätöntä että taistelut käydään itse Suomen maassa. Isänmaallenne päinvastoin on parempi, että se säästyy sodan kauhuilta. Ei Irlannin kohtaloa ratkaista Irlannissa, eikä Suomenkaan kohtaloa Suomessa käydyillä taisteluilla, vaan Europan suurilla sotatantereilla yhteensä. Kun siellä voitto saavutetaan, silloin vasta on teidänkin isänmaanne vapaus turvattu. Minulle on kerrottu, että te tahdotte lähteä Suomeen taistelemaan, mutta me tiedämme, että Suomessa tätä nykyä on noin 100000 venäläistä sotilasta. Mitä tämä pieni joukko voisi sellaiselle ylivoimalle? Se tuhottaisiin heti, saamatta aikaan mitään hyötyä isänmaalleen. Kaiken lisäksi Ruotsi ei laske meitä maansa lävitse, Suomenlahti taas on täynnä miinoja. On olemassa vain yksi tie Suomeen, se on taistellen avattava. Tuolla on se tie, (hän näytti kädellään itää kohti) tuolla on tie!
"Katsokaa, tässä me seisomme jo sillä tiellä (hän näytti tannerta edessämme). Tämä maankamara, millä me seisomme, on ennen kuulunut Venäjään, ollut vihollistemme aluetta. Saksalaiset sotilaat ovat sen valloittaneet."
Tähän tapaan majuri puhui. Hänen kylläkin terävä älynsä ei nähnyt että Suomen kansan itse täytyi taistella, omalla verellään saavuttaa vapautensa, ja kukapa varsinkaan saksalainen osasi aavistaa meidän kansallista sotaamme tuona aikana, jolloin tsaarivallan sotajoukko vielä mahtavana voimana suojeli pyhää Venäjää vihollisen iskuja vastaan.
Puheensa lopussa majuri lupasi vielä tuoda n.s. suomalaisen komitean jäseniä Berlinistä ja Tukholmasta rintamalle asioista kanssamme keskustelemaan. Heille oli silloin jokaisella tilaisuus ilmituoda luottavasti toiveensa ja valituksensa.
Kuohunta pataljoonassa lakkasi, mutta suuri joukko kieltäytyneitä lähetettiin rintaman taakse Zerksten-nimiseen hoviin, missä heistä muodostettiin erikoinen n.s. rangaistusjoukkue, jota ankaralla säälimättömällä kurilla oli totutettava ja kouluutettava kunnollisiksi sotilaiksi uudelleen.
Epäilemättä ei tuon joukon henkinen kehitystaso ollut korkea. Sen jäsenet, joukossa aniharva koulusivistystä saanut henkilö, olivat lamautuneet, väsyneet, mikä seikka onkin omiaan osottamaan, miten henkisesti kehittyneempi aines ruumiiltaan heikompanakin on kykenevä kestämään enemmän yhdistyneitä henkisiä ja ruumiillisia rasituksia. Mieluummin olisi tämän joukon halunnut selittää syyntakeettomaksi, sillä sen jäsenten hermosto oli kokonaan epäkunnossa ja useissa ruumiin heikkous ja rasitukset olivat lamauttaneet harrastuksen.
Miehet äkseerailivat Zerkstenin kentillä, murisivat ja tekivät temppujaan. Mutta harvasta tuli enää sotilas. Saksalaiset taas oppivat näissä miehissä huomaamaan erään uuden piirteen suomalaisessa luonteessa — sen valtavan, järkkymättömän jäykkyyden, ja tuo taipumattomuus hämmästytti heitä. Tuskin saattaakaan tavata missään kansassa niin jyrkkää taipumattomuutta kuin esim. hämäläisessä ja yleensäkin suomalaisessa, milloin nämä saavat päähänsä vastustaa jotakin asiaa.
Osa näitä suomalaisen pataljoonan surun lapsia lähetettiin sittemmin Bahrenfeldin vankileirille, mistä heidät kuukausien kuluttua kuitenkin laskettiin siviilitoimiin ympäri Saksaa, monen miehen elämän oli tämä kova koettelemus murskannut.
Marraskuun 3 p:nä sitten suomalaisen komitean jäsenet saapuivat rintamalle. Siltäkin taholta oli tajuttu pataljoonan tarve päästä henkiseen yhteyteen kotimaan kanssa ja saada virkistystä yksitoikkoisessa asemasodassa.
Jälleen kokoontuivat komppaniain edustajat pataljoonan esikuntamajan edustalle. On kirkas, aurinkoinen päivä. Saattaa aivan kuin ilmassa tuntea sen jännityksen, millä tulijoita odotetaan, ja tuolla dyynien rinteellä kiemurtelevalla ajotiellä vierivät jo vaunut.
Siviilimiehiä rintamalla! Harvinainen näky, mikä ehdottomasti samalla on todistus Saksan sotilasjohdon harrastuksesta pataljoonaamme kohtaan. Vaunuista astuu 4 miestä kentälle, vapaaherra Bonsdorff, johtaja Sario, maisterit Donner ja Fabricius. Majuri on loistavalla tuulella. Hän esittää tulijat jääkäreille lausuen: — Minä olen aina pitänyt teille antamani lupaukset — niinpä nytkin. Minä lupasin hankkia suomalaiselle komitealle luvan saapua rintamalle teidän luoksenne. Tässä he ovat. Minä olen täyttänyt tämänkin lupaukseni. Ja nyt minä jätän teidät aivan omiin oloihinne. Voitte puhua rauhassa kaikki asiat selviksi.
Majuri katseli meihin ällistyksissämme tuijottavaan sotilasjoukkoon hymyillen pilkallisesti, mutta kuitenkin samalla hyväntahtoisesti. Sitten hän tehden todellisen maailmanmiehen kumarruksen viittasi herroille sivilisteille:
— Alkakaa hyvät herrat, minä menen, jätän teidät suomalaiset aivan yksiksenne!
Suomalaisen komitean tehtävä oli sangen vaikea. Mitä heidän oli sanottava tuolle tuimalle, kovia kokeneelle, nyt kuohumistilassa olevalle joukolle? Ei ollut hyvä siviilimiehen, joka ei ollut rintamalla heidän rinnallaan taistellut, raatanut tai seisonut vahdissa öitä ja päiviä tuulessa ja sateissa, kestänyt sodan kuormaa ja hellettä, lähestyä noita jyrkiksi kasvaneita luonteita ja — kehoittaa heitä kestämään, kärsimään yhä edelleen, jatkamaan taistelua. Se tehtävä totta tosiaan ei ollut helppo. Varmaankin tämä esiintyminen oli harvinaisimpia noiden esiintymiseen tottuneiden miesten elämässä. Varmaankin he olivat viettäneet unettomia öitä miettiessään, mitä heidän sopi ja täytyi puhua jääkäreille.
Vapaaherra von Bonsdorff alotti puheiden sarjan:
— Hyvät pojat! Hänen jyrisevä miehen äänensä värisee liikutuksesta. Hän kertoo, mitä uutisia komitean miehet ovat saaneet kuulla pataljoonasta ja mitkä syyt ovat pakottaneet heidät lähtemään harvinaiselle matkalleen, jättäen sitten puheenvuoron johtaja Sariolle.
Sarion puhe on suorasukainen selostus samasta, Suomen suhteesta jääkäripataljoonaan. Hän selvittää loogillisesti ja kansantajuisesti, että nykyhetkellä taistelun lopettaminen merkitsisi kaikkien niiden siteiden katkeamista, mitkä monen vaivan ja työn kautta on saatu solmituksi Suomen ja keskusvaltojen välillä.
Lopuksi puhuu maisteri Donner tilanteesta Suomessa ja siellä vallitsevasta mielialasta pataljoonaamme kohtaan.
Hiiskumatta joukko kuuntelee synkkänä, sanattomana, punniten joka lausetta, harkiten jokaista ajatusta. Tuntuu kuin ilma tuon joukon yllä värisisi jännityksestä.
Epäilemättä on tunnustettava, että puhujat selvillä, eittämättömillä todistuksillaan ja järkisyillä olivat vaikuttaneet kuulijoihin. Sanoissa ilmenevä osanotto ja luottamus, jopa tunnustus joukon tähänastiselle toiminnalle — joskin sen nykyiset puuhat ansaitsivat ankaraakin arvostelua — oli koskenut läsnäolijain mieleen joko sitten heidän itsensä sitä tahtoen tai tahtomatta.
Kuitenkin keskustelu tuli sangen kiivaaksi. Komiteakin sai kuulla monta syytöstä. Valitettiin päällystöä vastaan, ruuan huonoutta, pataljoonan perustamistoimet saivat ankaran arvostelun osakseen. Kymmenen kysyi, yksi sai vastata, minkä ehti. Ja tämän kaiken kestäessä jylhät granaatinräjähdykset tärisyttivät tannerta aivan dyynien takana herättäen joskus huolestuneita ilmeitä sekä puhujissa että kuulijoissa. Myöhemmin kerrottiin, että luutnantti Hase tahallaan oli vienyt n.s. syöksyjoukon harjoituksiin aivan keskustelupaikan lähelle ja antanut miestensä heittää kymmeniä käsigranaatteja vain pelotellakseen siviilimiehiä.
Komitean jäsenten käynti oli huippukohta tässä vastakkaisten aatevirtausten kuluttavassa, hermoja jännityksessä pitäneessä taistelussa. Tämän tapahtuman jälkeen alkoi tilanne jälleen selvitä ja kirkastua.
Mutta raskain mielin kävivät monet vakavat Suomen miehet jälleen paikalleen rintamalle. Loppujen lopuksi oli selvinnyt sekin seikka, että toiminnan siirtäminen Suomeen oli lykkäytynyt kaukaiseen tulevaisuuteen — jos se ollenkaan oli mahdollinen. Vasta rauha saattoi tuoda varmuuden isänmaamme asiassa. Miehet kävivät kuitenkin paikoilleen. He olivat tehneet päätöksen, jolle tuskin kukaan muu kuin mukana ollut osaa antaa oikean arvon, — päätöksen kaikesta epämääräisyydestä huolimatta kestää, kärsiä ja taistella edelleen. Siinä päätöksessä oli yksi ainoa toivon kipinä, sama mikä kuvastuu Aarne Sihvon runossa:
— — "lass doch die Reste irgend wann in Finnland stehn!"
— Vaikka minä ja monet muut jo olemme unohtuneita, kunpa edes pieni jäännös joukostamme kerran seisoisi Suomen maakamaralla.
Mutta pataljoona oli pelastettu hajoamasta. Se taisteli yhä. Se oli yhä matkalla viemässä vapauden viestiä sorretulle synnyinmaalleen.