HIRVENHOVISSA

Kertomus

Kirj.

RUNA [Elisabeth Beskow]

Kolmannesta ruotsinkielisestä painoksesta suomentanut

A. K. [Anni Kiikonen]

Sortavalassa, Karjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike Oy, 1905.

Sensuurin hyväksymä. Joensuussa, Heinäkuun 22 p:nä 1905.

Ensimmäinen Luku.

Oli varhainen syysaamu Hirvenhovin tilalla.

Kartanon pitkän päärakennuksen kaikki ikkunat hohtivat nousevan auringon valoa heijastaen.

Nuori nainen, Elisa Spitzenholdt, tuli veräjälle ja alkoi ripotella leivänmurusia varpusille, jotka heti lensivät parvihin hänen ympärilleen. Hänen ryhdissään samoin kuin kasvonpiirteissäänkin ilmeni jotakin voimakasta, joka muistutti muinais-skandinavilaista naista, jotain joka herätti sekä luottamusta että kunnioitusta. Häntä katsellessa ei tullut panneeksi erityistä huomiota hänen ikäänsä. Elisa Spitzenholdt'in olennossa oli jotain nuorekasta mutta samalla kypsynyttä ja sellaisena hän viehätti.

Linnut ahtautuivat yhä tiheämmin hänen ympärilleen, ne melkein rohkenivat syödä hänen käsistään.

Kun tyttönen oli jakanut heille kaikki, katselivat lintuset häntä päät kallellaan helmimäisillä silmillään, ikäänkuin ihmetellen, että kemut jo olivat lopussa. Silloin hän hymyili ja sanoi lempeästi toruen:

"Eikö vieläkään ole kylliksi? Kaikkialla näkyy siis olevan laita samoin: Kuta enemmän saadaan, sitä enemmän halutaan."

Hän hieroskeli vielä käsiään, kenties oli niihin jotakin tarttunut. Aivan oikein: leivänmurunen putosi hänen jalalleen, josta pieni varpunen sen heti ahmien sieppasi.

Elisa seisoi alallaan odottaen, kunnes se itsestään lentäisi tiehensä, hän ei mielellään säikyttänyt. Sitten lähti hän edelleen toiselle puolelle pihaa.

Suurimman alan Hirvenhovin tilasta anastavat korkeat, tiheät metsät, rikkaina riistasta ja runollisuudesta, mutta lähellä jokea, joka uursihe seudun läpi, on metsä saanut väistyä ja tehdä tilaa viljelysmaille. Täällä juoksee joki hiljaa ja huoletonna, se ei ensinkään kiirehdi laskeumaan järveen, niin ylen onnellinen on se siinä taivasta heijastellen, lasten kaarnavenheitä pinnallaan keinutellen ja säyseästi kaislikossa sohisten. Mutta maltappas! Jahka joki joutuu kappaleen matkaa metsään, niin jopa muuttuu se ihan toisellaiseksi. Tuuli, joka humisee metsän puissa, synnyttää kaihoa sen mieleen, puut, sekä suuret että pienet, jotka tungeksivat sen rannoille, opettavat sitä tajuamaan, että maailmassa on mentävä eteenpäin. Ja joessa alkaa käydä virta.

Etäämmällä sen rannat kohoavat, jyrkkenevät ja lähentelevät toisiansa. Joen uoma alkaa käydä ahtaaksi, mutta mikäli vaikeudet lisääntyvät, yltyy eteenpäin pyrkimisen halu, ja pian tapahtuu kummia: entinen tyyni joki pauhaa äänekkäästi. Vähitellen sen kaihoisa laulu kohoaa vesiputouksen pauhinaksi, kilpaillen voimassa metsän kohinan kanssa.

Ja sitä kuuntelevat rannan puut, jotkut kumartuneena veden pintaa kohden. Mutta taivaan kuvaa ne eivät saata selvästi nähdä, ei edes siinäkään, missä joen vesi pettävän tyynenä soljuu eteenpäin vaahtopäistä syöksyä valmistellen. Koski on kaivaunut niin syvälle ja puut itsekin osaltaan varjoavat taivasta näkymästä. Mutta toisinaan pääsee niiden oksien välitse taivas vilahtamaan ja katselemaan syvyyden kuvastimeen. Silloin joki muistelee lapsuutensa aikoja, jolloin se kulki hymyilevien pelto- ja niittyseutujen läpi ja näitä muistellen se entistään syvemmällä sävelellä laulaa kaihonsa julki. Takaisin se ei voi kääntyä, se rientelee vaan yhä yltyvällä vauhdilla eteenpäin päämäärää kohden, aavistuksissa kangastavan järven helmaan, missä se kerran saa kuvastella taivasta, kirkkaammin, laajemmin ja puhtaammin kuin milloinkaan lapsuutensa niittymaiden keskellä.

Elisa kulki porrasta pitkin yli joen. Tämä oli Hirvenhovin puutarhan ohi ennätettyään jo alkanut kiiruhtaa vauhtiansa. Rannan toisella puolella oli metsä. Sen helmaan astui Elisa.

Siellä oli puolihämärä; äsken noussut päivä ei ollut vielä päässyt täyteen valtaansa. Tuuli puhaltaessaan puitten lehvistössä pudotteli kastehelmiä Elisan hiuksille, hän näet, tapansa mukaan kulki avopäin. Milloinkaan ei hän ajatellut ihonsa hoitamista, ei suojellut sitä harsoilla eikä päivänvarjoilla. Se oli päivettynyt, terveyttä hehkuva ja puhdas kuin lähteen vesi, jossa hän peseysi.

Kuljettuaan puolen tuntia metsässä saapui hän pienen töllin luokse. Sen katolla rehoitti ruoho täydessä kasvussaan, ja karkeita seinähirsiä ei ollut milloinkaan maalarin sivellin pyyhkäissyt.

Töllin ainoa huone oli täysin asuttu; siinä näet majaili kaksi porsasta, kolme lammasta, kissa, neljä kanaa ja näiden kaikkien emäntä vanha mummo. Viimeksimainittu makasi vuoteella, joka oli koottu kaikellaisista ryysyistä.

Elisa pujottaihe sekaseuraisen lauman lävitse mummon luokse.

"Kuinka nyt voitte, Inga mummo?" kysyi hän.

"Häh", murahti sairas vastaukseksi ja katsoi tylsästi Elisaan.

Elisa kysyi uudelleen. Hänen matala, mutta selvä äänensä toinnutti vähitellen mummon taas tajuihinsa ja palautti hänet houreitten harhamailta tosielämään takaisin. Hän tunsi Elisan ja alkoi kertoa hänelle tilastaan.

Elisa katseli ympärilleen. Kaikesta päättäen olivat eläimet jo päiväkausia saaneet häiritsemättä hallita tuvan lattiaa, jossa ei luudan eikä pesuharjan jälkiä näkynyt. Ilma oli niin pilautunutta, että todellakin kysyttiin rohkeutta siltä, joka uskalsi tupaan astua. Sepä vasta oli sairashuone!

Ingalla oli jo vuosikausia ollut tapana pitää kotieläimet asuinhuoneessaan. Vanhana ja yksinäisenä elellen hän mielellään halusi seuraa ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten parissa, sillä edelliset olivat uskollisempia eivätkä milloinkaan vastustelleet, jota viimeksi mainittua seikkaa mummo erittäinkin piti suuressa arvossa. Ennen terveenä ollessaan oli hän käyttänyt karjaansa laitumella metsässä, mutta nyt kun hän ei enää jaksanut sitä tehdä, pääsivät eläimet tuskin milloinkaan ulos. Hän tahtoi pitää ne luonaan osaksi sentähden, ettei niitä varastettaisi, mutta pääasiallisesti sentähden, että ne pitivät tuvan lämpimänä; mummo oli tullut niin kylmänaraksi siitä asti kun tuo ilkeä tauti oli päässyt hänen ruumistaan jäytämään.

Vasta edellisenä iltana oli Elisa saanut kuulla Ingan sairaudesta. Hän oli nyt tullut katsomaan, minkä verran kuulemissaan huhuissa oli perää ja huomasi asiat huonommiksi, kuin olisi saattanut aavistaakaan.

Mummon mieltä kysymättä hän heti avasi oven selki seljälleen eläimille, jotka hyvillä mielin alkoivat lähteä avomaalle. Mutta nytpä mummo, joka äsken näytti puolikuolleelta, pääsi kerrassaan eloon. Hän kavahti istualleen ja alkoi vastustella, mutta turhaan. Vasta sitte kun kaikki porsaat ja lampaat tyytyväisenä röhkien ja määkien kirmasivat ulkona, ja viimeinen kana siipiään räpytellen oli lentänyt seuraan, sulki Elisa oven. Sitte hän alkoi lepytellä vimmastunutta mummoa. Se ei ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, mutta Elisalla oli ihmeellinen kyky hillitä sekä ihmisten että eläinten suuttumusta. Kartanon alustalaiset tiesivät kertoa hänen kerran puolikasvuisena tyttönä kenenkään avutta taltulttaneen vihaisen härän, joka laitumelta palatessaan oli niin vimmastunut, ettei tallirengille eikä karjakoillekaan jäänyt muuta neuvoksi, kuin hyökätä ulos ja lukita navetan ovi. Silloin oli Elisa tullut paikalle ja kaikkien kauhuksi mennyt yksin navettaan, sulkenut oven ja kytkenyt härän. Mitään asetta hänellä ei ollut, ainoastaan suolanpala kädessä. Siitä lähtien luuli kansa hänen omistavan erityisen kesyttämiskyvyn. Ja tuli se tässäkin näkyviin. Vanha Inga vaikeni ja rauhoittui, ei suinkaan sentähden, että olisi hyväksynyt yhtäkään Elisan esittämistä syistä, mutta hänen oli vallan mahdoton vastustaa tytön hellää katsetta, joka samalla ilmaisi suurinta tahdon lujuutta; samoin vaikutti häneen Elisan äänen vakuuttava sävy. Mummo ymmärsi, että Elisa-neidin täytyi saada pitää oma päänsä, ainakin niin kauvan, kun hän tuvassa oli. Kärsipä hän vielä vaieten senkin, että Elisa avasi ikkunan, otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Tuli sytytettiin ja kahvipannu pantiin kiehumaan. Kaapista Elisa löysi vähän ruuan puolta. Näin sai mummo aterian, osaksi vastoin tahtoaan, osaksi mielensä mukaan. Kahvi virkisti hänen voimiansa, jotta hän Elisa-neidin lähdettyä ainakin johonkin määrin kykeni tekemään tämän työt tyhjäksi. Hän nousi vuoteelta ja kömpi oven luo, jonka hänen onnistui saada auki. Rauenneella äänellä huuteli hän lemmikkejänsä tupaan takaisin. Ne tottelivat häntä ja alkoivat vähitellen tulla. Mummo sulki sekä oven että ikkunan ja laapusteli takasin vuoteelle. Mutta silloin jo olivatkin voimat lopussa. Hän ei enää jaksanut ääntäkään hiiskahtaa porsaalle, joka sängyn laitaan hankasi selkäänsä, jotta sänky tärisi. Kovin kipeästi koski täräys mummon raihnaiseen ruumiiseen, mutta vähätpä siitä, olivathan rakkaat eläimet taas tuvassa hänen ympärillään. Hän ei enää jaksanut päätänsäkään kohottaa, mutta tunsi, miten siisti tupa nyt oli. Huh, hänen oli vilu!

Toinen Luku.

Kotiin mennessään kulki Elisa kartanon viljelysmaitten ohitse vievää tietä. Hän tapasi niittomiehet työssä. Eivät he kiirettä pitäneet, vaikka olikin kesän kerkein aika. Elisan mennessä ohi sivastiin lakit päästä ja käytiin vähän rivakammin työhön kiinni. Hän kysyi työvoutia ja sai kuulla, ettei tämä vielä ollut saapunut. Väki oli ominpäin jakanut työn keskenänsä.

Elisa kulki ääneti edelleen. Hetken perästä hän tapasi renkivoudin.

"Työkello on jo aikoja sitten soinut", hän huomautti.

"Kyllähän se on totta", myönsi vouti, "mutta asia on niin, että satuin vähän liiaksi nukkumaan. Oikein aika lailla sai akka ravistella minua ennen kuin heräsin."

"Oletteko taas juopotellut, Andersson?"

"Noh, enpä juuri", vastasi vouti vältellen.

Elisan vakavassa katseessa saattoi pikemmin huomata surua ja huolta voudin tilasta, kuin mielipahaa huolimattomuudesta, millä hän työnsä hoiti. Sen vouti huojennuksekseen huomasi, ja hänet valtasi hetkellinen jalomielisyys:

"Lupaan tästä lähtien olla vallan juomatta."

"Sellaisia lupauksia on helppo tehdä, mutta vaikea pitää", vastasi Elisa.

"Kas niin! Elisa-neiti se tuntee ihmissydämen. Päästyäni kerran viinanmakuun olen niinkuin vanha purjealus, joka kuivalla maalla hataraksi ravistuneena taas työnnetään vesille. Katsokaa, niin oli entisen luotsivanhimmankin laita, joka…"

"Kyllä tiedän", vastasi Elisa, jolla ei ollut viipymiseen aikaa, "sen jutun olen kuullut. Mutta, Andersson, olkaa hyvä ja lähettäkää joku mies Hanninkylän metsään vanhan Ingan mökille. Hän makaa sairaana eikä jaksa itse hoitaa sikojaan ja lampaitaan. Ne olisi kuljetettavat kartanolle ja siellä hoidettavat Ingan varalle. Pitäkää huolta siitä, että se tapahtuu mahdollisimman pian."

"Kyllä", vastasi vouti.

"Ja ehkä teidän Riitta voisi käydä pitämässä mummoa vähän silmällä sekä siistimässä hänen tupaansa?"

"Joutaneeko tuo. Sanoi olevan tänään itsellään paljon hommattavaa."

"Noh, lähettäkää sitten joku muu! Minä maksan tietysti."

"En tiedä ketään muuta, mutta — ehk'eivät olekkaan Riitan touhut niin tärkeitä. Saattaa hän mennä."

"Hyvä! Saanko siihen luottaa?"

"Tottahan toki."

"Voisiko hän mennä niin pian kuin suinkin?"

"Tuossa tuokiossa", vastasi vouti ja lähti edelleen kulkemaan niin vitkaan, ett'ei Elisalla ollut toivoakaan lupauksen pikaisesta täyttymisestä.

Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheen jäsenet aamiaiselle.

Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta jo olivat hopealla sirotettuja. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen kasvoihinsa muutaman ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen luonteelleen vallan vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin tilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkäänä originalina.

Aamiaiskellon soitua hän nyt astui saliin, itseensä ja koko maailmaan tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksensa ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.

Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan läsnäollessakaan ymmärtänyt ottaa arvostaan vaarin. Hänen vieressään seisoi näet nuori maisteri Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.

Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksimisesta kääntyi majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla tavalla:

"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän pitää meidät kaikki pelon ja vapistuksen vallassa, olemalla nimittäin itse hyvä kuin enkeli."

Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksianovaisen näköisenä katsahti hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.

"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti majuri silmäillen kahta tyhjää sijaa pöydän ääressä.

"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu työnjohtajaksi".

"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen jo aikoja sitten olen huomannut", vastasi majuri huolettomasti.

Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi nauramaan ja jatkoi:

"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei laskettele kukaan laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tähän tuli; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän maita kyntelisi yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', kuten sattuvasti sanotaan."

"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kait hänen saada ero", arveli maisteri.

"Kai pitäisi", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet erottaa? Minä ainakaan en raatsi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä kuolee. Ja pysyköön, en minä siitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvin hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan. 'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakin on johtajalla se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallista tiheämmin työmailla käymään."

"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.

"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan näköiseksi.

Torvald ei ollut millänsäkään.

"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa nykyistä elämäntapaansa".

"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä vaivasi yleensä kaikellaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.

"Hän on ruvennut aivan juomaan, Isä. Ehkä hänelle olisi apua siitä, että asettaisit raittiuden hänelle virassa pysymisen ehdoksi."

"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma kynnyksesi, ukkoseni'."

"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli juopotellut."

"No, eikö väki siltä tehnyt työtä?"

"Teki kyllä."

"No, mitäs siitä sitte? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa aamusella?"

"Mutta työ ei suju täyttä vauhtiaan silloin, kun on päällysmies poissa."

"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."

"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.

"Niin olin, ihan aamunkoitteella."

"Hui, miten saatoitkaan nousta niin keskellä yötä?" kuului ääni Elisan takana. Puhuja oli Kristian veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa. Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa siellä eikä muualla.

"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa sairaana."

"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.

"Kiitos, se häntä virkistää. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa hän oli tavannut mummon.

Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.

"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitte joko kultaa ja kunniaa tai lokaa ja porsaita."

"Mutta, jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissa eroaminen", sanoi Elisa.

"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee. Älä rupea sinä kuoleman ammatissa hutiloimaan", sanoi majuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat kärkkymässä kummallakin puolella pöytää.

"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että hänen tupansa puhdistan", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää."

"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."

"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kasvatusta tarvitsee kansa. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", lausui Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.

Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.

"Ala sinä, Riise, miettimään sellaista luentoa", lisäsi hän.

"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."

"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"

"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen kaunopuheiset kielet", sanoi Elisa.

"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."

Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.

"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."

"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."

Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tätistäkin.

Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu niin suurella myötätuntoisuudella, kuin hän luuli voivansa vaatia. Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaiket kipunsa, jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoeli kaikista kivuista, jotka hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto se vasta oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.

"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan, että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon kukaan kestä."

Maisteri hymyili:

"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa tähden."

"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".

"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset", vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.

Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu, ulkonevine olkapäineen, erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta ruumiinrakenteestaan.

"Riise!"

Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että hänen naisellisen lempeitä sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.

"Sinä se olet unettoman yön viettänyt, eikä Silla-täti", hän sanoi.

"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen.

"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti Kristian.

"En voi."

"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä sekaantua sinun opetusasioihisi."

"Mutta, minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastani maisteri.

"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne kiireimmiten pois!"

Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita ylös, sillä kello jo löi ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren miehen periaatteisiin.

Kolmas Luku.

Päivän rinnassa tuli Hanninkylän metsästä sanantuoja, joka selitti, että Inga oli ollut ihan mahdoton. Hän ei millään ehdolla eronnut rakkaista eläimistään, eikä kukaan voinut häntä hoitaa, niin häijy hän oli.

Elisa tuumi itsekseen asiaa. Viestin tuoja viipyi odottamassa hänen päätöstään.

"En millään keinolla saanut eläimiä ulos tuvasta", sanoi hän. "Hän houkutteli ne luokseen takaisin niin pian kun huomasi minun yrittävän viedä ne pois. Eläimet viimein aivan hurjistuivat, jopa porsaat olivat purra minua."

"Sitten hän kaiketi saanee pitää eläimensä. Kiitos vaan avusta", vastasi Elisa lyhyeen.

Ottaen mukanaan ruokaa ja viiniä lähti hän hetkeä myöhemmin Inga-mummon mökille. Kappaleen matkan päässä hän tapasi voudin Riitan.

"Joko lähdette pois sairaan luota?" kysyi Elisa.

"Ei ole minulla aikaa enemmän viipyä. Leena-muori sattui käymään ohi ja lupasi istua hetkisen siellä", vastasi Riitta.

"Entä kuka sitten?"

"Minä en ainakaan voi tulla takaisin", vastasi Riitta epäröiden.

Selvä oli, ettei palaaminen Riittaa miellyttänyt, mutta toisaalta oli hänestä vaikeata kieltää Elisa-neidiltä mitään.

"Minä olen pessyt lattian ja siistinyt siellä minkä suinkin olen voinut", sanoi hän.

Elisa muisti luvanneensa vähän vaivan palkkaa ja otti kukkaron taskustaan. Mutta Riitta ei suostunut mitään ottamaan. Elisa loi häneen lempeämmän silmäyksen, sillä nyt hän huomasi, ett'ei Riitta ollut vastahakoinen auttamaan, vaan että hänellä ei todellakaan ollut siihen aikaa. Niin he erosivat ja Elisa meni edelleen.

Heti hänet nähdessään valmistausi Inga-mummo pontevaan vastarintaan. Mutta se oli tarpeetonta, sillä Elisa alkoi heti vakuuttaa, ett'ei eläimiä vietäisi pois.

"Hankin tänne jonkun hoitamaan sekä teitä että niitä", sanoi hän lempeästi.

Nyt vanhus ei ollut enää vihoissaan, vaan sen sijaan hän siunaili ja itki. Ja Elisa mietti, että varmaankin oli mummon äskeinen vihastus hänen syynsä, hänen, joka sekaantumalla mummon asioihin oli sen herättänyt.

"Mutta hyväähän tarkoitin", puolusteli Elisa itseänsä omantunnon syytöksiä vastaan.

Nyt piti saada joku hoitamaan Inga-mummoa ja hänen lemmikkejään. Kun Elisa oli asiaa miettinyt, johtui hyvä tuuma hänen mieleensä. Hyvästijättäessään hän lupasi hetken kuluttua lähettää Mäentuvan Signen mummolle avuksi.

Ja Mäentuvan Signe tuli sädehtien ilosta, kun sai tehdä rakkaalle Elisa-neidillensä palveluksen.

Tässä takavuosina oli Elisa täysin voittanut Signen sydämen erään äkillisen teon kautta, jonka Elisa itse heti senjälkeen unhotti. Kerran olivat jotkut tytöt pilkanneet Signen kehnoja vaatteita ja rumaa muotoa, jota sillä kertaa lisäksi paha rohtuma rumensi. Silloin oli Elisa sattunut kulkemaan ohi ja kuullut tunnottomat pilapuheet. Katsahtamattakaan muihin tyttöihin oli hän silloin tullut suoraan Signen luokse ja suudellut häntä, rohtumasta huolimatta. Siitä hetkestä alkaen oli Signe Elisan uskollisin ystävä.

Tästä seikasta koitui nyt Inga-mummolle hyötyä. Sillä mummoa autellessaan ajatteli Signe-tyttönen aina, että hän sen ohessa myöskin toimi Elisa-neidin mieliksi ja silloinpa työ sujui ja tuli hyvin tehdyksi.

Kauvan ei Signen palvelusta toki tarvittukaan, sillä Inga-mummon tila huononemistaan huononi. Elisa lähetti noutamaan sekä lääkäriä että pappia, mutta kumpainenkaan ei saattanut mitään tehdä. Edellinen kohotti säälien olkapäitään ja selitti, että mummosta pian tulee loppu, jonka jälkeen hän heti lähti pois. Jälkimmäinen, seurakunnan komministeri, koetti parhaansa mukaan puhua kuolevalle hänen synneistään, Vapahtajasta ja iankaikkisuudesta, mutta turhaan! Varsin vieraat olivat nämä asiat vanhukselle, ja kun hänen mielensä lisäksi oli hämärän sekava, niin ei voinut hän puheesta mitään tajuta.

Viimeisenä iltana, kun mummo eli, viipyi Elisa kauvan tuvassa. Signen oli nyt siellä valvottava toinen yö. Elisa tarjousi valvomaan hänen puolestaan, mutta siihen Signe ei suostunut, hän oli sentään viime yönä saanut jotenkuten nukutuksi, eikä ollut ensinkään väsynyt.

"Kun vaan noista porsaista pääsisin", sanoi hän. "Ne löyhkäävät niin pahalta."

"Laske ne ulos. Ei se niille vahingoksi ole, ja ne varmaankaan eivät karkaa", sanoi Elisa.

Mutta Signe ei uskaltanut. Entä jos mummo suuttuisi.

"Mutta onhan mummo jo hengenlähdössä", sanoi Elisa katsellen sääliväisesti kuolevaa. "Mahdotonta on, että hän enää tajuaisi, mitä ympärillään tapahtuu."

Porsaat jo makasivat. Elisa herätti ne ja koetti saada niitä ulos. Mutta ne eivät tahtoneetkaan lähteä ja ilmaisivat vastahakoisuutensa vihaisesti röhkien. Samassa kuului vuoteelta rauennut ääni: "Antakaa elukkain olla!"

Elisa ja Signe katsahtivat toisiinsa. Tuskin he olisivat enempää hämmästyneet, jos olisivat kuulleet kuolleen puhuvan. Sanomattakin on selvä, että elukat tämän jälkeen jäivät rauhaan.

Elisa koetti puhua vanhukselle, mutta tämä ei ottanut kuullakseen hänen ääntänsä.

Eriskummalliselta tuntui Elisan mieli hänen kotia lähtiessään. Näin kiinteästi saattaa siis sydän takertua vähäiseenkin maalliseen hyvään, jotta se ei enää voi eikä tahdo ajatella tulevaisuuttaan haudan tuolla puolen. Mutta toisaalta häntä liikutti vanhuksen hellä huolenpito eläimistä. Ingalla ei ollut ketään muuta olentoa, jolle olisi voinut rakkautta osoittaa. Ja onhan rakkaus aina rakkautta, kohdistukoon se sitte vaikka vaan porsaaseen.

Yön kuluessa Inga-mummo kuoli. "Antakaa elukkain olla!" siinä hänen viimeiset sanansa ja viimeiset itsetietoiset ajatuksensa maan päällä.

Neljäs Luku.

Seuraavana päivänä iltapuhteella palasi Elisa Inga-mummon mökiltä, jossa hän oli ollut yhtä ja toista järjestelemässä.

Metsässä, joen yli vieväin portaitten kohdalla hän tapasi maisteri Riisen. He liittyivät toistensa seuraan ja alkoivat keskustella vainajasta.

Portaille tultua maisteri ehdotti, että mentäisiin joen poikki siltaa myöten, joka sijaitsi vähän etäämpänä, vaan Elisalla ei ollut aikaa tehdä kierrosta.

"Mutta porras on kapea ja joki sekä syvä että vuolas", sanoi Riise.

"Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja, enkä ole jokeen suistumisesta edes ymmärtänyt uneksiakaan", selitti Elisa vähääkään ajattelematta, että toinen omasta puolestaan pelkäisi.

Mutta joen toiselle puolelle päästyänsä hän huomasi, että niin oli asian laita. Takaisin katsoessaan hän näki Riisen seisovan paikallaan, toinen jalka portaalla, kalpean ja empivän näköisenä veden pintaan katsellen.

Pelkäsikö hän? Elisa ei uskonut silmiänsä. Hän oli tottunut reippailun veljiinsä, jotka eivät milloinkaan mitään pelänneet, siksi oli hänestä hyvin kummallista, että maisteri, joka oli mies, saattoi täten pelkuroida.

Hän kääntyi kuitenkin takaisin, ojensi maisterille kätensä ja auttoi hänet niin puron ylitse.

Kalpeus katosi Riisen kasvoilta, sen sijaan hän tuskallisesti punastui. Elisa huomasi hänen olevan näpeillänsä ja etsiskeli sanoja päästääksensä hänet pulmasta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaksi.

"Olen heikko raukka", virkahti viimein maisteri äänellä, josta huomasi hänen jo tointuneen. "Minua vaivaa, että te sen tulitte huomaamaan niin selvään."

Elisan mieli keveni.

"Eipä lienekään helppo olla sen, jolla on taipumusta pyörrytykseen", sanoi hän otaksuen sellaisia syitä maisterin äskeiseen epäröimiseen.

"Silläkään en valitettavasti voi itseäni puolustella, minua ei ole milloinkaan pyörryttänyt."

Elisa oli vähällä suuttua häneen. Tällaiset tunnustukset pakottivat hänet suorastaan halveksimaan maisteria. He kulkivat vaieten puutarhan läpi.

"Väitättekö todella pelänneenne?" kysyi Elisa veräjälle tultua.

"Minulla ei ole paljon ruumiillista rohkeutta", vastasi maisteri.

Elisa ihmetteli. Oliko hän pelkuri vai erinomaisen urhoollinen? Hän ei rohjennut astua porrasta myöten joen yli, mutta rohkeni kyllä näyttäytyä oikeassa valossaan, vaikka sen johdosta joutuisikin halveksimisen alaiseksi.

"En ymmärrä teitä, maisteri Riise", sanoi Elisa päätään pudistaen ja herttainen, hänelle ominainen, hymy kirkasti kokonaan hänen kasvonsa. Siinä hän viehkeänä ilta-auringon rusohohteen valaisemana oli kuin valon ilmiö ylhäältä.

Riisen katse kävi haaveilevan kaihoisaksi. Hän unhotti mitään vastata, mutta Elisan mennessä sisään hän kunnioittaen kohotti hattuansa ja läksi puutarhan poikki kulkemaan toiselle suunnalle.

Sven Riise rakasti yksinäisyyttä ja etsi usein hiljaisia hetkiä. Eikä hän tällöin huoliaan, vastoinkäymisiään ja pettymyksiään paljoa mietiskellyt, vaikka hänellä siihen olisi ollut syytäkin enemmän kuin monella muulla.

Hän oli aikaisin jäänyt orvoksi ja siis ihan nuorena saanut yksin ryhtyä elämän taisteluun. Näennäisesti hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin pieni rahasumma ja heikko terveys, mutta syvemmällä piileksi muille näkymätön ylläpitävä voima. Hänellä oli aikomus tulla lääkäriksi, ja luuli hän pienen perinnöksi jääneen pääoman riittävän koko opinto-ajaksi, kun vaan olisi ahkera ja säästäväinen. Mutta nämä hyvät avut riuduttivat häntä, kunnes hänen terveytensä muutaman vuoden raskaan vaikka hyvällä menestyksellä toimitetun työn painosta lopulta aivan runneltui. Hän sairastui kovaan tautiin. Pitkälliseksi kääntyi sairaus ja vielä kauvemmin kesti toipumusaika. Kun hän sitten vihdoin katsottiin kyllin terveeksi hoitamaan edes vähempää työmäärää, olivat varat jo melkein loppuneet. Hän yritti kyllä lukea, mutta huomasi kohta voimansa riittämättömiksi opintojen harjoittamiseen, varsinkin, kun luvut vaativat suurta kiirettä. Lääkäri arveli, että hänen parantuakseen pitäisi viettää muutamia vuosia jossakin terveellisessä metsäseudussa kohtuullisesti harjoitellen jotakin helpompaa tointa, joka samalla häntä huvittaisi. Se syynä, miksi hän oli pyrkinyt kotiopettajaksi Hirvenhoviin.

Täällä salasi hän niin huolellisesti kaikilta sen tuskan minkä kesken jäänyt elämän ura hänelle tuotti, että hän melkein itsekin tuon unhoitti.

Tilapäisessä toimessaan hän noudatti tarkkaa tunnollisuutta, vaikkakin hän kohta huomasi, ettei kukaan häneltä sitä vaatinut.

Oppilaihinsa hän jo ensi näkemältä kiintyi. Ne olivat alkuperäisiä ja luontevia lapsia, ehkä juuri sentähden, että olivat saaneet melkein kesyttöminä kasvaa. Elisa oli ainoa, joka edes vähääkin voi pitää heitä silmällä, mutta hänelläkin oli niin paljon muuta tehtävää, ja se aika, jonka hän siskoilleen saattoi omistaa, oli niin täpärä, ettei minkäänlainen perusteellinen kasvatus hänen puoleltaan saattanut tulla kysymykseenkään. Silla-tädin kasvatus rajoittui siihen, että hän käski heidät olemaan hiljaa ja pysyttelemään etäällä, hänen hermojensa tähden. Vähän väliä he saivat kuulla, mikä ihmelapsi hän aikoinaan oli ollut ja miten maailma viime aikoina oli mennyt nurin narin.

Majuri kovin hemmoitteli lapsiaan; milloin he vaan eivät häntä häirinneet, salli hän heidän olla ihan omissa valloissaan. Itse hän ei ollut koskaan tottunut tositoimella työtä tekemään, eikä sitä siis muiltakaan vaatinut. Kyllä lapset hänen puolestansa olisivat saaneet päivät päästään laiskotella, jos vaan olisivat halunneet.

Ei hän siis mikään ankara isäntä ollut, jos kohta hän ei juuri rohkaissutkaan. Täyttikö kukin velvollisuudet tai ei, mitäpä hän siitä! Sen huomattuansa olisi moni heittäytynyt huolimattomaksi. Sven Riiselläkin olisi nyt ollut hyvä tilaisuus hoitaa omia lukujaan lasten opetuksen kustannuksella kenenkään sitä huomaamatta tai moittimatta. Mutta hän voitti viettelykset, sillä hän teki työnsä Jumalan silmien edessä.

Viides Luku.

"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion takaa ovat vieraat täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen tullessaan, kun tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon, ahmien hyväkseen päivän viimeisetkin vilahdukset.

"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.

Mutta Elisa, joka huomasi etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni aarteestaan.

"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."

"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Jo kuulen vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota se helakanpunainen pukusi!"

"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena.

Kristian, joka filosofioiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.

"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi vasta viimeisellä sivulla."

"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi Irene.

Ja "kulta rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään että olisi kirjan takaisin antanut, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. Mutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea kappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän rauhoitti. Mutta ei Irene sittekään siitä oikein vakuutetuksi tullut, sillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan tilaan, ett'ei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.

Majuri se tänä iltana vasta oli oikeassa olossaan. Hän oli hyvin huvitettu vierailuista.

Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin ylen suuressa arvossa. Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu sujui vapaasti, ruoka oli hyvää ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.

Silla-täti se aina juhlan edellisinä päivinä vakuutteli, ettei hän suinkaan jaksaisi joukossa olla, mutta juhlaillan tultua ilmestyi hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä, mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Vaan jos joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui heti hänen muotonsa, jotta se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas olen, ainoastaan itse sen tunnen".

Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seura-elämässä ja olisi tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa aistikkaassa puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli kaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittekin luoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä muutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri kyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta tuntuihan toisaalta Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta nyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.

Irene kuljeskeli huoneet ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja mairitellessa.

Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus oli toki se, että sai makeisia maiskutella mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estelemään hänen ahmimistaan.

Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto. Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät loistivat ja heleämpi puna oli poskille kohonnut. Tämä oli Elisasta niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin ja korttia lyötiin. Sinne ne herrat tuon tuostakin katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän, mikä vähemmän punakkana ja pörhöisenä.

Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten. Siinä, niin sanoakseni, ilmeni jotakin eteerillistä, sielukasta.

Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät Hirvenhovista pois, ja kynttilät siellä sammutettiin.

Kuudes Luku.

Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia, missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin hän luonnollisesti sinne jäämään. Se tuuma kaikkia miellytti.

Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi ympärilleen, Kristianhan viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän yhä oli. Elisa, joka oli huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet puhella kahdenkesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan arvoon nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei halveksinut. Huomasihan hän hänessä yhä vieläkin yhtä ja toista omituista, mutta yleensä osasi Elisa ottaa ihmiset oikealta kannalta, sellaisina kuin he todellakin olivat, eikä sellaisina, jommoisia heidän pitäisi olla.

Muutamana puoliselkeänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona suuressa valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. Huone on hienosti ja aistikkaasti sisustettu, kaikki kalut siinä mitä huolellisimmin järjestetty.

Elisa katselee ulos odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan oli päivän silmä pian tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin hetikohta kotiin. Kustaa Aadolf oli veljistä se, jota Elisa enin rakasti ja hän oli syntynyt elämän päiväpuolella. Sentähden piti hänen aina asuakin päiväpuolella. Päivyt se hänen silmistäänkin heetti ja nousi aina Hirvenhovissa paistamaan milloin hän palasi kotiin.

Pitkään aikaan ei ollut Kustaa Aadolf kotona käynyt, sillä toverit olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä. Mutta ei hän siellä kauvan viipynyt, iloinen maailma se taas hänet houkutellen kutsui. Hupaisen oli hän viettänyt kesän. Elisalle oli tuon tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä kirjeitä, milloin huokuen raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen nuoren, haaveellisen ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli hän oitis lähtenyt Upsalaan alkamaan ensimmäistä opintokauttansa. Eivät ne opinnot paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi niin paljon uutta ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan mitään salannut, huolestuttivat ensimmältä Elisaa, mutta lopulta hän lohduttausi ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä pitänee olla aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauvan kun hän piti totuudesta kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut aihetta pelkoon.

Kuitenkin tuotti Elisalle huolen aihetta Kustaa Aadolfin viimeinen kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei Elisa ensinkään käsittänyt: — — — "Minulla on uusi kokemus, suuri ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni niin täynnä, ett'en saata enempää kirjoittaa."

"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan. "Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa ja rakkautensa? Suuria Elisa siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä vaatisi. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle veljelleen!"

Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä, hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä jos se ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa luomaa nuorta tyttöä, joka kenties kyllä todellisuudessakin saattoi olla olemassa.

Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinää. Hyvä enne!

Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljeänsä tervetulleeksi. Lumi jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf tervehti häntä vanhastaan tutulla veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat Irene ja Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, kun hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan, kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.

"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan avaimenreiästä.

"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä.

"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi.

"Avainreikä on tukkimatonna", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle. Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.

Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuutta kysyä veljeltään jotakin hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.

"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.

"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä et siltä jää syrjään."

Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut, vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla huomasi.

"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.

"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."

"Eikö?"

Elisa hämmentyi:

"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! — Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"

"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän tunnustuksen.

Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta samalla myös tenhonut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa Aadolfin elämän.

Mutta taas kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan vilpittömän katseen, huomasi hän, että siinä sittekin säteili jotakin uutta, jotakin kieltämättä todellista.

"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä äänellä.

"Kerran sattumalta — ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, vaikk'en sitä silloin oivaltanut — menin kirkkoon ja siellä kuulin saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko sinulla rauha Jumalassa?"

"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan."

"Mutta rakastatko Häntä?"

"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo."

"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."

"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi."

"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.

Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he hänestä tuntuivat, lienevätkö sitte todellakin muita huonompia, vai vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet. Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa. Komministeri oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen, miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa Aadolfistakin tulisi?

"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Pelkään, että tulet joutumaan sairaanloiselle suunnalle sinä, joka näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.

"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa Adolf. "Vasta nyt olen terve." Elisaan ei hänen innostuksensa tarttunut. "Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat edeltä jonkun rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitte osaa lukea laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä ajan että iankaikkisuuden varalle."

"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.

"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen huomannut, ja joutuvat siten itsensäpettämisen vaaralliseen tilaan", sanoi Elisa.

"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli.

"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä suutu minuun, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en paljon luota uskonnolliseen innostukseen."

"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.

Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden, että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen luonne.

"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuleksiva saarnaaja täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta, toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää työnteko, kun lopunaika niin likellä oli. Jotkut taas joutuivat sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa. Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."

"Voi kyllä, jos unhotamme Jesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin ymmärrä toisiamme."

Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyyden osoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kellenkään, mutta he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.

"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta sankari sukeuisi."

"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki halveksivat.

Seitsemäs Luku.

Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan "patienssia" panemassa. Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä, joko heidän kanssaan vhistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia" asetellen.

Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi, joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vaan Kristian. "Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten diplomaattini sujuu!"

"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi Kristian istua lojahtaen mukavasti sohvan nurkkaan, josta ei ainakaan ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.

Majuri kääntyi hyvälle tuulelle.

"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.

Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.

"Luulenpa, isä, että sinulla yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin kauvan kun minulla on ollut ilo tuntea sinut."

Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut niin jännittävään sekasotkuun. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alensihe sitte antamaan muutamia neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi. Saattaisi sitä neuvomattakin harrastaa!

"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.

Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikk'ei ollut lausutuksi saanut. "Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, istun minäkin juuri siitä syystä korttineni täällä."

"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"

"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakkaan. Patienssin panoa hän sanoo ajanmurhaksi. Noh, mikä vika siinäkin nyt olisi, milläpä muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"

"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet patienssiasi kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.

"Niin", puolustihe majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei tarvitse hänen nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata patienssiani sikseen heittää."

"Kas mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen pistäjään esiin muun tavaran seasta pienellä sohvan sivuisella pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäivä-iltana?"

"Niin, ymmärräthän että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli majuri yhä.

Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksimisen asemasta täytti itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.

"Minullekin vähän!" pyysi hän.

Siinä he sitte maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut oikein elpyäkseen.

"Kustaa Aadolf hokee, että pitää sieluansa ajatella", sanoi hän.

"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi Kristian.

"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on sittekin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa Aadolf."

"Kuolinhetkellä kerkiää sitten kyllä sieluansa ajatella", arveli Kristian.

"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut kuloon, mutta pian hän lohduttaihe taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on suureksi tuttu, siinä on armo ylenpalttiseksi tuttu, niin on Kustaa Aadolf itse sanonut."

"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri, siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.

"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä, Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se, minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."

"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.

"Etkä tulekkaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin minäkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän. Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta mikä huvittaa, ja mihinpäs sitä sitten osaa ryhtyä?"

"Niin, sanohan muuta!"

Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen naurettavan surullisesti:

"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta. Muuta ensin sydämemme ennenkuin huvejamme tuomitset!"

Kahdeksas Luku.

Sunnuntaina Kustaa Aadolf halusi ajaa kirkkoon. Elisa, Irene ja maisteri lähtivät mukaan. Viimemainittua tämä matka erittäinkin ilahutti. Ani harvoin Hirvenhovin haltijat kirkossa kävivät, eikä heidän juohtunut mieleen tiedustellakaan, haluaisiko kukaan sinne. Maisteri taas ei tahtonut pyytää hevosta itseään varten ja jalan kuljettavaksi oli matka liian pitkä. Kerran oli hän kyllä tehnyt tämän, mutta ei mielinyt uudelleen yrittää.

Päivä oli kirkas ja keli erinomaisen hyvä. Ajettiin isossa kuomureessä. Irene oli haltijoissaan. Kas vaan, kun sai istua etuistuimella Elisan vieressä, kuten täysi-ikäinen neiti ainakin; tuossa vastapäätä istui Kustaa Aadolf vilkkaasti jutellen ja leikkiä lasketellen, ja hänen vieressään maisteri, jolle voi vähän kiemailla; se vasta jotakin oli!

Ilma oli raitis näin aamusella. Aurinko valaisi kimallellen harmaista metsää. Hevoset juoksivat tasaista ravia ja kulkuset kilahtelivat samassa tahdissa. Hyvissä ajoin oli matkalle lähdetty.

Vilkkaasti keskustellen kului aika hupaisasti reessä. Maisterikin alussa oli virkeällä tuulella, mutta matkan joutuessa hän vähitellen herkesi puhumasta. Elisa huomasi tämän ja katsahti tavan takaa kysyvästi häneen saadakseen selville syyn muutokseen. Silloin yritti maisteri taas tekeytyä iloiseksi, mutta onnistumatta. Mikä hänen oli?

"Maisteri, ette varmaankaan siedä ajella selkä edellä", sanoi Elisa yht'äkkiä nousten seisalleen reessä. "Vaihtakaamme paikkaa!"

"Emme mitenkään, voinhan nousta kuskipenkille", vastasi maisteri hienon punan kohotessa kalpeille kasvoille.

"Ei se käy päinsä, siinä on kylmä istua ja te olette jo ennestään vilustunut, sen päätän eilisestä yskästänne", sanoi Elisa. "Vaihtakaamme nyt vaan! Irenekään ei siedä ajella selkä edellä, mutta minä kyllä. Istun siinä yhtä hyvästi kuin tässä, sen takaan teille."

Näin Elisa yhä pyysi ja koetti saada maisteria taipumaan, nähtävästi oli hän päättänyt saada tahtonsa läpi. Kustaa Aadolf kannatti häntä. Sven Riise olikin siihen määrään sairas, ettei voinut heitä vastustaa, ja tuskin olisi hän jaksanut kuskipenkille siirtyäkään. Mutta kyllä tuntui nöyryyttävältä tuo paikan muutto! Ruumiillinen heikkous oli Riisellä raskaana ristinä, sen tunsi hän tällä hetkellä vielä katkerammin kuin jättäessään opinuransa puolitiehen. Se ei ollut sääliä, jota hän halusi nähdä Elisan katseessa!

Kustaa Aadolf oli iltapäiväksi kuulututtanut hartaushetken Hirvenhovissa vietettäväksi. Alakerran salissa oli sitä varten tehty tilaa, sinne oli kannettu penkkejä ja tuoleja.

"En tiedä, tokko voin kuulemaankaan mennä, poika saattaisi puheissaan sekaantua", arveli majuri ja maistoi viiniä hermojensa rauhoittamiseksi.

Silla-täti oli yhtä levoton, mutta hän nautti bromkaaliumia rauhansa palauttamiseksi.

Kristian oli etupäässä hyvin utelias, mutta tavallaan asiaan innostunutkin. Hän vaan naureskeli muitten hätää.

"Entä mitä, jos sekaantuisikin", sanoi hän. "Kotiväelleenhän hän vain puhuu, joka kyllä suo anteeksi, ja muutamalle talonpojalle. Mitäpä tuosta sitten!"

Mutta kun määräajan lähetessä sali tuli täyteen ihmisiä, joiden kasvoissa kuvastui sekä hartaus että utelias vartomus, alkoi viimein Kristianinkin sydän sykähdellä veljen puolesta. Hyvä vaan, ettei hän, Kristian, ollut koonnut näitä ihmisiä heille puhuakseen. Miksikä ne noin joukolla tulivatkin? Uteliaisuudesta kai. Entäpä nyt, jos Kustaa Aadolf ei suoriutuisikaan! Hän oli vielä nuori, eikä ollut milloinkaan ennen julkisesti puhunut. Ja Kristian nousi lähteäkseen omalla tavallaan veljeänsä rohkaisemaan. Kuvailkoon noita kuuntelijoitaan vaan elottomiksi puunukeiksi!

Mutta tultuaan Kustaa Aadolfin huoneeseen tapasi hän hänet polvillaan. Kristian sulki kiireisesti oven pitäen neuvonsa omana hyvänään. Kustaa Aadolfilla näytti olevan muullaisia rohkaistuskeinoja.

Jos nuoren ylioppilaan omaiset olisivat aavistaneet, millä mielellä hän tässä nyt polvistui Herransa eteen, niin varmaan olisivat he hänen puolestaan vielä enemmän huolehtineet. Kustaa Aadolf sai syvästi kokea, ett'ei Jumalan aseena toimiminen ollut mikään helppo asia, eikä suinkaan tuota pelkkää ilon tunnetta. Jumala tarttuu kovasti kiinni, taivuttaa polvistumaan ja herättää ihmisen huomaamaan oman kykenemättömyytensä, sekä suuren edesvastauksensa.

Kello löi jo kuusi ja Kustaa Aadolf nousi rukoilemasta.

"Nyt, Herra", huoahti hän, "älä hylkää minua".

Senjälkeen astui hän valaistuun saliin. Pöydän ääreen asetuttuaan hän kalpeni, sillä hän tunsi kaikkien silmät itseensä kiinnitettyinä. Syvän avuttomuutensa tunnossa sulki hän silmänsä ja alkoi ääneen rukoilla ilmi, mitä sydämen pohjassa liikkui. Ja apua tuli. Milloinkaan ennen ei hän ollut uskon silmin niin ilmi elävänä nähnyt rakasta Mestariansa kuin tällä hetkellä. Hän ei itse ollut uhkarohkeana tähän toimeen tunkeutunut, vaan tiesi tässä seuranneensa Jumalan Hengen johdatusta, ja se tietoisuus tuotti hänelle paljon voimaa. Ainoastaan yhtä hän puhui, mutta se oli suurinta, mistä ikänänsä saattoi puhua, Jumalan rakkaudesta ilmenneenä Jesuksessa Kristuksessa. Hänen puheensa uhkui nuoruuden intoa sekä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Kaikki kuuntelivat hartaina. Esitelmä oli vapaa vaikutuksen tavoittelemisesta ja tunki sellaisena harvinaisen syvästi ihmisten sydämiin. Puhtaaksi totuudeksi sen tunsi jokainen. Saarna ei ollut pitkä, aamen tuli ihan äkkiarvaamatta. Lopuksi tahtoi jokainen tervehtiä Kustaa Aadolfia. Monet karkeat kädet puristivat hänen kättään, ja kiitollisuuden kyynel kiilsi monen silmissä.

Majurikin oli liikutettu, mutta samalla ylen ylpeä pojastaan.

"Rakas poikani", sanoi hän sulkien Kustaa Aadolfin syliinsä, "sinä olet ensi luokan kaunopuhujia, voit yletä vaikka piispaksi, jos tahdot. Tästä saarnasta koituu minullekin hyvää varmaan koko vuodeksi."

"Kiire sinulla olikin", arveli Kristian, "sanat ihan luiskahtaen huuliltasi liukuivat. Jos vaan olisit hiukan vielä jatkanut, niin olisit kohta minutkin kääntänyt."

"Ja niin kaunis olit, innostus se sinua niin somisti", sanoi Silla-täti päätään pudistaen.

"Sinua sietäisin minäkin kuunnella, sinä osaat lyhyeen saarnata", sanoi Torvald.

"Minä ymmärsin jok'ainoan sanan", sanoi Irene ja läheni hyväilemään veljeänsä.

Kustaa Aadolf kumartui häntä suutelemaan. Irenen arvostelu oli hänestä paras.

Elisa oli ääneti. Kustaa Aadolfia kuunnellessaan oli hänestä tuntunut ikäänkuin olisi veli äkkiä noussut kirkastetuille ylängöille, jonne hän ei voinut häntä seurata. Se rakkaus, joka Kustaa Aadolfia elähytti, oli Elisalle vieras. Mutta silti ei tarvinnut heidän loittoutua toisistaan enemmän, kuin minkä välttämättömyys vaati. Sydämen osanotolla hän tästä lähtienkin tulisi seuraamaan veljensä vaiheita.

"Miten ihmeelliseltä tuntuneekaan saada noin julki puhua sydämensä kyllyyden", sanoi hän veljelleen senjälkeen, kun muut olivat hajautuneet kukin taholleen, ja he molemmat sekä maisteri Riise olivat jääneet kolmisin saliin.

"Niin, se on suurta", sanoi Kustaa Aadolf silmät säteillen. "Ja ihaninta kaikista on tuntea itsensä Jumalan aseeksi. Tunnen itseni tämän jälkeen ihan toisellaiseksi kuin ennen, niin kummalta kuin tuo ehkä kuuluneekin. On ikäänkuin olisivat huuleni pyhitetyt sen sulosanoman kautta, jonka ne äsken saivat julistaa. Ja kaksinkertaiseksi kasvaa syntieni kuorma, jos tästä lähtien tahraan pyhitetyt huuleni kovilla sanoilla, panetuksilla ja valheella."

"Ihanata on olla Jumalan mies", sanoi Sven Riise. Kustaa Aadolf kääntyi äkkiä.

"Te olette?" kysähti hän sydämellisesti. "Sen jo ensi näkemältä oivalsin. Olkaamme veljekset!"

Ja lujasti kättä lyöden he veljeytyivät. Kapea ja hieno oli Sven Riisen käsi, Kustaa Aadolfin voimakas ja miehevä. Elisa seisoi vieressä iloiten tästä liitosta.

On olemassa ystävyysliittoja, jotka Jumala on taivaassa suunnitellut jo aikoja ennen kuin ne maan päällä rakennetaan. Sellaiset ovat aina siunaukseksi ja kasvattavat hengellistä voimaa. Niin tämäkin.

Joulu joutui Hirvenhoviin, vietettiin siellä rauhassa ja vieri taas ohitse. Uudet vaikutukset eivät synnyttäneet mitään hajaannusta perheessä. Tosin sekä majuri että Kristian toisinaan tuskautuivat, kun Kustaa Aadolf muka tungeksi liian syvälle heidän sisimpäänsä, mutta he rakastivat häntä niin paljon, etteivät voineet hänelle suuttua. Mutta Kustaa Aadolfin lähtiessä Upsalaan tehtiin jäähyväiset entistään tyynemmin mielin.

Elisa sitävastoin tunsi tyhjyyttä. Enemmän kuin ennen ikävöi hän rakkahinta veljeään, varsinkin painoi häntä se seikka, että tämä lähti matkaan ennenkuin hän, Elisa, ennätti perinpohjaisemmin tutustua tuohon uuteen ainekseen veikon olennossa.

Sven Riise seisoi hänen vieressään pihamaalla katsellen yhä etäämmälle kiitelevää rekeä.

"Teidän veljenne kulkee valoisaa tulevaisuutta kohti", sanoi hän.

"Olen aina mielessäni kuvitellut, että Kustaa Aadolfista tulisi joku suuruus", vastasi Elisa.

"Suuruuden unelmat ovat vaarallisia", sanoi Sven Riise kaiholla ajatellen, miten hänkin ennen oli tuntenut ja vieläkin tunsi sekä halua että voimia hoitamaan jotakin suurempaa kutsumusta kuin missä nyt toimi.

"Mutta suurta on jo nuorella iällään antautua Jumalan valtakunnan palvelukseen", lisäsi hän Kustaa Aadolfia ajatellen.

"Niin, siinä toimessa ei saa kunniasijoja tavoitella", sanoi Elisa.

"Siinä saa tulla kaikkien palvelijaksi. Minun mielestäni on kaikkien suurinta saada tunnustaa uskonsa julki suuren kansanjoukon edessä, ja sen saa hän tehdä."

Sven Riiseä masensi hänen syrjäinen asemansa ja itse tietämättään hän näillä sanoilla ilmaisi salatun kaihonsa. Ja Elisa ymmärsi hänet niin hyvin; käsitti vasta nyt hänen vastoinkäymisensä kaikessa laajuudessaan. Syvimmällä sydämen myötätuntoisuudella oli hän ottanut vaarin, miten maisteri nöyrästi alistuen kantoi murheensa taakkaa, kantoi nurkumatta ja niitä kadehtimatta, joiden elämän uran kohtalo oli johtanut suurempaan menestykseen.

Hän oli ensin otaksunut Sven Riisen jokapäiväiseksi pikkusieluksi, joka varsin hyvin viihtyi vaatimattomissa olosuhteissaan, mutta nyt hän ymmärsi, että tämä tyytyväisyys oli taistelemalla saavutettua ja niin täysin omaksuttua, että sen olisi luullut kuuluvan hänen luonteeseensa. Hiljaisuudessa taistelevana ja voittavana sankarina tuntui hän Elisasta tällä hetkellä vielä suuremmalta kuin Kustaa Aadolf nuoruutensa innossa ja voimassa. Sven Riisen elämäntehtävä ei voinut olla sen vähäpätöisempi kuin Kustaa Aadolfinkaan, se seikka Elisalle varmenemistaan varmeni.

"Toinen puhuu suurelle joukolle, mutta osuu ehkä vaan yhteen tai harvaan sydämeen", sanoi hän, "toinen taas elää hiljaista elämäänsä harvalukuisen joukon kesken, mutta voittaa ehkä puolet heistä".

Hän oli puhunut harvaan ja aatoksiinsa syventyneenä, kuten itsekseen.

Sellaista puhetta ei olisi Riise milloinkaan uskonut Elisan huulilta kuulevansa, sentähden tuntuikin hänestä jok'ainoa sana kuin hengen vaikuttamalta. Lohdutuksena ylhäältä hän ne vastaanotti ja sydämeensä kätki. Niin, totta; olihan vähä työ Jumalan valtakunnan edistämiseksi sen arvoinen kuin suurempikin. Sydämen uskollisuudesta riippuu kaikki.

Sven Riise tyytyi antamaan kynttilänsä palaa sillä paikalla, mihin Jumala oli hänet asettanut, sillä se voisi puhaltua sammuksiin hänen turhaan tavoitellessaan parempia asemia.

Yhdeksäs Luku.

Talvi tuli, talven kuluttua kevät, kevään jälkeen kesä, ja kesän mukana Kustaa Aadolf. Sven Riise oli yhä vieläkin Hirvenhovissa. Torvaldin ja Irenen piti kesälläkin lukea jonkun hetken päivässä. Elisa oli sen niin järjestänyt selittäen, että lapsille olisi vahingollista kulkea jouten pitkin päivää. Varsinaisen syynsä hän salasi, sitä eivät saaneet muutkaan aavistaa, saati maisteri itse. Elisa oli oppinut ymmärtämään häntä yhä paremmin ja tiesi, ett'ei hän suostuisi jäämään Hirvenhoviin koko kesäksi vähemmällä, kuin että saisi olla heille hyödyksi jossakin. Ja miksikä hän lähtisi Hirvenhovin terveellisiltä, puhdasilmaisilta metsämailta, ennenkuin voimistuisi siihen määrään, että jaksaisi täydellä tarmolla ryhtyä puolitiehen heitettyihin lukuihinsa uudelleen.

Elisa ja Sven Riise iloitsivat yhdessä Kustaa Aadolfin kotiintuloa odotellen. Pitkinä talvikuukausina olivat he usein keskenänsä hänestä haastelleet, ja niin tuli Kustaa Aadolf vähitellen solmeamaan vahvan yhdyssiteen heidän välilleen. Elisa kertoi mielellään Sven Riiselle, millainen Kustaa Aadolf ennen oli ollut, ennen tuota perinjuurista muutostaan, joka johonkin määrään oli hänet sisarestaan vieroittanut. Sven Riise kuunteli häntä hartaasti ja kuvaili hänelle vastineeksi Kustaa Aadolfin nykyistä tilaa, johon hän kokemuksesta oli syvemmin perehtynyt. Hämäriltä ja käsittämättömiltä tuntuivat vielä Elisasta hänen sanansa, mutta ne häntä viehättivät, ja hän halusi kuulla yhä enemmän. Tällä tavoin oppisi hän paremmin Kustaa Aadolfiakin ymmärtämään.

Kustaa Aadolf tuli. Ja sinä päivänä nähtiin taas aurinko sekä taivaanlaella että hänen silmiinsä heijastuneena.

Iloinen ja hilpeä hän oli, raitis ja leikkisä kuten ennen. Mutta Elisan terävä silmä huomasi hänessä taas muutoksen tapahtuneen. Toisellaista oli hänen ilonsa nyt kuin viimein: ei enää niin harrasta ja ylevämielistä, vaan enemmän luonteen myötäsyntynyttä hilpeyttä. Ja tämä hilpeys ei ollut luonnollista niinkuin ennen, sen takana näytti piileksivän jotakin outoa, arvaamatonta.

Illemmalla tuli majuri saliin pidellen epäröivän näköisenä korttipakkaa käsissään. Hän oli valmis heti poistumaan alakertaan, jos vaan Kustaa Aadolf mitään virkkaisi. Mutta tämä ei ilmaissut paheksimisen sanaakaan, tarjousipa päinvastoin viidenneksi mieheksi vhist'iin. Majuri lausui ilmi ilonsa tästä.

"Olen tullut vapaamieliseksi uudelleen", sanoi Kustaa Aadolf huolettomasti.

Mutta hänen äänensä sävy oli niin omituinen, että maisteri ja Elisa ehdottomasti katsahtivat toisiinsa. Kumpainenkaan heistä ei ollut majurin patienssissa ja vhist'issä huomannut mitään erityisesti paheksittavaa. Kortit olivat hänelle vaan verrattain viattomana ajanhuvikkeena. Senvuoksi he eivät olleet hyväksyneetkään Kustaa Aadolfin joululomalla osoittamaa ankaruutta, ja he olisivat nyt pitäneet hänen vapaampaa mielialaansa edistysaskeleena, ellei Kustaa Aadolfin koko olennossa olisi ilmennyt jotakin outoa, joka antoi aihetta huoleen.

"Kansa täällä on jo sinua kaivannut; kaikki tahtoisivat mielellään kuulla sinun puhuvan taas", sanoi Silla-täti.

"Onhan heillä kirkkonsa ja rukoushuoneensa, mitä he minusta tahtovat", vastasi Kustaa Aadolf.

Elisassa ja Sven Riisessä jok'ainoa hänen lausuntonsa herätti yhä uusia epäilyksiä. Ihmeellistä, että hän ikäänkuin karttoi heidän silmiänsä muiden kanssa jutellessaan ja leikkiä lasketellessaan.

Hyvää yötä tehtyä ja perheen hajaannuttua ei Kustaa Aadolf enää kuten ennen jäänyt saliin puhelemaan Elisa-siskon kanssa. Elisa, hetken epäröityään, rohkaisihe viimein ja lähti veljensä jälestä tämän huoneeseen.

"Mitä tahdot?" kysyi Kustaa Aadolf hämmästyneenä.

Elisa kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tiedusteli hellästi, miten hänen oli.

"Varsin hyvin", vastasi Kustaa Aadolf lyhyeen, koettaen välttää Elisan katsetta.

Mutta kun se ei onnistunut, hymyili hän ja virkkoi:

"Näet aaveita päiväsydännä. Minua ei mikään vaivaa."

Mutta niin helposti ei antanut Elisa itseään pettää.

"Miks'et enää tahdo saarnata?"

"Ei minulla ole mitään puhuttavaa enää?"

"Eikö?"

"Huolehditko sinä siitä? Ennen et saarnaamistani juuri suopein silmin katsonut ja nyt suret, että siitä herkesin. Siis epäjohdonmukainen niinkuin muutkin naiset. Elisa, omani, luulin ainakin sinun voittaneen sukupuolesi heikkoudet. Uskonnollinen haaveilutilani, joka joulun aikaan sinua niin syvästi huolestutti, on nyt ollutta ja mennyttä. Senhän pitäisi sinua ilahuttaa?"

Mutta, kumma kyllä, Elisa ei iloinnut.

"Miksi siitä irtausit?" kysyi hän.

"Olin uskoton Voitonruhtinaan lipulle, niin irtausin hänestä ja jouduin tappiolle."

Puolet elämästään olisi Elisa nyt antanut, jos vaan sillä olisi voittanut veljelleen takaisin sen uskon, jota hän ennen oli intoiluna halveksinut. Hän oli jo tottunut ajattelemaan veljeänsä uskovaisena, nyt oli Kustaa Aadolf menettänyt uskonsa, ja Elisasta tuntui ikäänkuin olisi hän menettänyt paljon.

"Olenko minä siihen osaltani syypää", kysyi hän levottomasti.

"Sinä?" ihmetteli Kustaa Aadolf.

"Niin, sen johdosta, että ensin epäilin tuota uutta hengen suuntaasi."

Tässä kohden saisi Elisa olla aivan huoleti, vakuutti Kustaa Aadolf. Syy oli yksin hänen omansa.

"Etkö siis enää usko Jumalaan?"

"Uskon, niinkuin pahat hengetkin uskovat ja vapisevat."

Elisa pudisti päätään:

"Niin huono et ole, kuin itsellesi luulottelet."

"Olen, olen", vastasi hän kääntyen poispäin, silmissä outo raukeus, joka vihloi Elisan sydäntä. Sellaisena hän ei ennen ollut Kustaa Aadolfia tavannut.

"Minä sitä en sittenkään usko."

"Et usko, sentähden, että vaan näet sen, minkä silmillä näkee. Jumala näkee sydämen."

Elisa huomasi, että Kustaa Aadolf tahtoi olla yksin, senvuoksi toivotti hän veljelleen lämpimästi hyvää yötä ja lähti huoneesta apealla mielin siitä, ettei hän tässä kyennyt lohduttamaan.

Kustaa Aadolf käveli vielä kauvan aikaa, sisällisten taistelujen valtaamana, edestakaisin huoneessaan.

Sven Riise, joka alakerrassa unetonna virui vuoteellaan, kuuli ihmeekseen askeleita ylhäältä.

"Et varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", sanoi hän aamulla Kustaa Aadolfille.

"Häiritsinkö sinua? En ensinkään muistanut, että asut juuri alla. Ikävää kerrassaan!"

"Siitä älä ole milläsikään; olisin kaikissa tapauksissa valvonut. Minun oli vaan sinua niin sääli."

"Ehkäpä tästä selvitään. Toiste en enää sinua kävelylläni valvota", vastasi Kustaa Aadolf huolettomasti.

Kymmenes Luku.

Eräänä iltana aterian jälkeen, kun kesäinen yö jo hiljalleen alkoi levitellä vaaleata vaippaansa luonnon peitteeksi, lähti Sven Riise kävelemään niitty- ja metsämaille. Mestarinsa esimerkkiä noudattaen hän mielellään kuljeskeli yksinänsä sydänmaahan siellä rukoillakseen. Luonnon suuressa temppeli-salissa Jumalan läheisyys usein on oikein käsiintuntuva.

"Halloo! Minne matka?" Kustaa Aadolfin oli ääni. Sven Riise pysähtyi:

"Kävelemään vaan. Ilta on ihana. Tuletko mukaan?"

Heidän äänensä kajahti niin selvästi illan hiljaisuudessa.

"Voinhan tulla. Tuskin olen sinua vielä kotiintultuani tavannutkaan; on ollut niin paljon muuta tekeillä."

Kustaa Aadolf saavutti ystävänsä. Taas oli hän entisellään, hilpeä ja huoleton. He astelivat puutarhan läpi, tulivat maantielle ja kääntyivät sitte kulkemaan pientä kylänraitia myöten, joka kiertelihe metsänlaidasta esille. Toisella puolella tuoksueli niittyjä, joissa ruoho jo korkeana ja mehevänä rehoitti kohta valmiina viikatteelle. Joki kiemurtelihe välkkyvänä nauhana. Vaalea, varjoton hämärä kattoi seudun. Tien toisella puolella oli metsä vartiona. Sen rikas, moninainen elämä oli nyt uinahduksissa, oli ikäänkuin huokuisivat sen hengähdykset hiljaisuudessa. Ja niin salaperäiseltä se hämärässä näytti!

"Kuljemmeko liian joutusasti", kysyi Kustaa Aadolf ja katsahti, vauhtiaan hilliten, ystäväänsä.

"En jaksa vielä oikeen reippaasti mäkiä ylös astuskella", vastasi toinen koettaen salata hengästymistään.

"Mäkiä!" oli Kustaa Aadolf ihmetellen virkahtamassa, mutta hillitsi itsensä hyvissä ajoin. Tie tosin muutamissa paikoin kohosi, mutta niin loivaan, ettei Kustaa Aadolf sitä kulkiessaan ollut huomannutkaan. Ja Sven Riisestä oli se rasittava mäki! Tämä ei ollut mikään hyvä merkki.

Kustaa Aadolf, itse terveyttä ja voimaa uhkuen, silmäili hetken murtunutta ystäväänsä.

Sven Riise ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin. Ei kuulunut hän niihin, jotka murheistaan hekumoivat. Sentähden ei hän mielellään suonut muidenkaan niitä huomaavan. Päinvastoin koetti hän aina parhaansa mukaan syventyä muiden harrastuksiin, jotta sen kautta pääsisi enemmän itsestään irtautumaan.

"Istukaamme hetkeksi näille kiville", sanoi hän. "Täällä on ihana olla, ja ilma tuntuu niin lauhalta."

Siihen Kustaa Aadolf heti suostui. Hän huomasi, ettei ystävä tahtonut puhua heikkoudestaan ja siksipä ei hänkään ollut sitä huomaavinaan. Hän heittäysi ruohikkoon pitkälleen ja alkoi kädet niskassa taivasta tähystellä, Pohjolan ihanata kesäyön taivasta. Kaikki oli tyyntä, kaukaa metsästä kuului koskien kohina.

Kustaa Aadolf ei ollut haaveiluun taipuvainen, sitäpaitse hän viime aikoina omia ajatuksiaan oikein pelkäsi. Pian käänsi hän siis katseensa avaruudesta Riiseen.

Riise oli istuutunut kivelle. Hän oli asettanut jalkansa päälletyksin, kädet toisiinsa kiedottuna lepäsivät polvella. Istuen siinä tavallisessa kumarassa asennossaan näytti hän tahtovan ottaa mahdollisimmasti pienimmän tilan maailmassa. Sellaisena olisi hän ollut miltei kurjan näköinen, ellei kasvojen kaunis ilme ja varsinkin seutua tähyelevät tummansiniset silmät olisi puhuneet aivan toista.

"Riise", sanoi Kustaa Aadolf, "tahtoisin vaihtaa sinun kanssasi. Antaisin sinulle terveyteni, tarmoni, työkykyni ja koko tulevaisuuteni, ja sinä minulle korvaukseksi sielusi rauhan!"

Riise käänsi kasvonsa häneen. Tuonnäköinen saattoi apostoli Johannes olla, kun hän kohotti päänsä Vapahtajansa rinnoilta, ajatteli Kustaa Aadolf.

"Et sinä voi mitään antaa sielun rauhan saamiseksi", sanoi Riise, "eikä terveytesi ja voimasi ole esteenä sen saavuttamiselle".

"Sen tiedän kyllä. Sitä et tarvitse minulle sanoa", vastasi Kustaa Aadolf katkerasti.

"Mutta näytätpä unhoittaneen että: sinulle on sielun rauha ilmaiseksi tarjona."

"Et tiedä, mitä sanot. Olen Jumalasta luopunut."

"Siis palaja takaisin hänen luokseen!"

"Mahdotonta! Ehdolliset synnit ovat kertyneet korkeaksi muuriksi, joka erottaa minun Jumalasta."

"Se muuri voidaan hajoittaa ja meren syvyyteen upottaa, jos sinulla vaan on uskoa edes sinapin siemenen verran."

"Mutta sitä minulla ei ole. Ja tuo, minkäs sanoit, tarkoittanee toisenlaisia syntejä kuin minun", sanoi Kustaa Aadolf malttamattomasti. "Sinä tiedät, että on olemassa synti kuolemaksi. Siihen olen vikapää."

"Sinua siis tyydyttää oleminen Jumalasta erotettuna?"

"Tyydyttää! Kuinka saatat olettaa sellaista?"

"Jos todellakin olet vikapää kuoleman syntiin, niin halunnet myös pysyä loitolla Jumalasta, haluat kernaasti heittää harteiltasi hänen ikeensä."

"Puhut niin outoja."

"Tahtoisitko siis mielelläsi palautua siihen tilaan, missä olit ennen lankeemustasi?"

"Tietysti haluaisin. Mutta se on kerrassaan mahdotonta."

"Miksikä mahdotonta?"

"Jumala minut hylkäsi."

"Kuinka niin?"

"Kuinka niin! Sydämessänihän sen tunnen."

"Luulet että sielusi rauhattomuus ja masentava syyllisyydentunto sydämessäsi todistavat sinut Jumalasta erotetuksi. Ja asianlaita on kuitenkin ihan toisin. Jumala sen juuri vaikuttaa, ett'et synnissä löydä rauhaa."

Kustaa Aadolf vaikeni.

Olisiko todella niin? Silloin olisi hänelläkin vielä toivoa. Ei, ei! Jumalan armollakin oli rajansa, ja sen rajan yli oli hän astunut. Ja Riiselle hän sitte puheli tästä ja ilmoitti lähemmin syytkin, mitkä olivat saattaneet hänen täten ajattelemaan. "Jos me teemme syntiä ja pyydämme anteeksi uudelleen langetaksemme, niin käytämme kevytmielisesti Jumalan armoa", sanoi hän.

"Ja siis armon väärinkäyttämisen pelosta olet armon hylännyt."

"Mitä hyötyä meillä on rikkaruohon poikki leikkaamisesta, jos sallimme juuren jäädä maahan?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Oikeassa olet, siitä ei ole mitään hyötyä. Juuri on kitkettävä maan syvyydestä, sinun tulee muuttaa mielesi ja kääntyä synnistä pyhyyteen. Mutta sitä et voi omasta voimastasi tehdä."

"En, sen tiedän."

"Mutta Jumala sen voi tehdä", sanoi Sven Riise.

"Miksi Hän ei sitten sitä tee?"

"Siksi, että Häntä pakenet. Olet herennyt etsimästä Häntä uskossa. Älä enää epäile, heittäy Hänen helmaansa juuri sellaisena kuin olet, kaikkine synteinesi. Sanoihan Jesus useasti: 'tapahtukoon sinulle uskosi jälkeen!' Uskon tähden täytyy panna jotakin alttiiksi. Olen kerran kuullut hyvin kuvaavan vertauksen uskosta: Pientä lasta ajettiin takaa, se juoksi, juoksi, kunnes jäi seisomaan tuvan lattiassa olevan avonaisen kellariluukun partaalle. Kellarin pimeästä kutsui isän ääni: 'heittäy vaan alas, minä otan sinut vastaan, älä ollenkaan pelkää!' Lapsi ei nähnyt isäänsä, se näki vaan pelkkää pimeyttä, mutta siitä huolimatta se totteli isän ääntä ja heittäysi kellariin. Ja tätä ei sen tarvinnut katua. Tehkäämme samoin me, vaikk'emme synnin pimeydeltä voi Jumalaa nähdä. Uskoen Hänen armolupauksiinsa, heittäykäämme pimeydestä huolimatta Hänen syliinsä. Siihen paeten ei ole vielä kukaan hairahtunut. Vaan jos epäröimme, jos emme rohkene, — silloin, vasta silloin on vaara tarjona."

Tämä puhe koski Kustaa Aadolfin syvimpään sydämeen. Epäröivänä hän vielä viivyskeli jyrkänteen partaalla. Entä jos hän sentään rohkenisi — — —. Olisiko ikuisesti armorikkaan Jumalan syli vielä avoinna hänellekin?

"Oli aika, jolloin minäkin uskoin", sanoi hän, "ja silloin näin kaikki valoisalta kannalta. Mutta synti sai minussa vallan ja nyt on kaikki pimeätä. Vihaan syntiä. Olisin mieluummin synnin rangaistuksen kuin itse synnin painon alaisena. Vaan en voi irtautua synnistä."

"Mutta tahdot siitä irtautua."

"Tahdon."

"Siis tahdot samaa, minkä Jumalakin tahtoo. Miksi siis Häntä pakenet, Häntä ainoata, joka voi sinulle pelastuksen antaa?"

Kustaa Aadolf kumartui taappäin taas taivasta tähystelemään. Hänen sydämessään riehuivat aatokset ja tunteet kovassa taistelussa.

"Jos kokonaan Jumalalle antauisin, niin pitäisihän minun tulla synnittömäksi. Siihen jo kerran luulin pian pääsevänikin, mutta nyt olen toden totta saanut kokea ihan päinvastaista", sanoi hän.

"Jos Jesuksen ansioon turvaten antaut Jumalalle, olet Hänen edessään yhtä puhdas ja synnitön kuin Jesus itse", sanoi Sven Riise uskon elähyttämänä.

"Mutta miten on sitten selitettävä, että yhä edelleenkin lankean syntiin?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Lammas saattaa tosin langeta liejuun, mutta sika siinä mielikseen rypee. Toista on synnissä viihtyä, toista tuntea se kipeimmäksi kiusakseen."

"Lähteekö minulle siitä mitään apua, että huokailen synnin painon alla?"

"Lähtee, jos annat tuskan taluttaa itsesi Jumalan Pojan luo, joka on synnin voittanut. Jos tahdot päästä syntisi herraksi, tulee sinun jo taistelun alussa olla varmasti vakuutettuna siitä, että synnin valta on voitettu ja sen kuolemantuomio jo langetettu. Ja sen varmuuden saavutat uskossa Jesuksen lunastustyöhön. Senjälkeen alkaa pyhitys, s.o. jokapäiväinen taistelu syntiä vastaan, sillä synti, se yhäti pyytää meihin tarttua. Ja tämä taistelu se kestää alati, koko elämämme umpeen."

"Mutta juuri siinä", virkkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "juuri siinä taistelussa alkaa taantuminen taas".

"Niin alkaa, jos omin käsivarsin koetamme syntiä syrjään työntää. Pakene kokonaan syntiä, ja riennä ristin turviin!"

"Mutta olenhan sen jo kerran tehnyt", vastasi Kustaa Aadolf kärsimättömästi, sillä hänestä alkoi keskustelu käydä kiertokulkua.

"Pakene uudelleen ja yhä uudelleen. Älä koskaan vieraannu rististä! Ainoastaan Jumalan rakkaus Jesuksessa Kristuksessa voi sydämesi uudeksi luoda. Siinä rakkaudessa pysykäämme aina kiinteästi, silloin Jumala antaa siunauksensa virtana valua ylitsemme. Kyllä on olemassa paljon sellaista, joka estää meitä Jumalaa lähestymästä, mutta kaikista vastuksista huolimatta pitää meidän tunkeutua esille, meidän pitää pysyä kiinni Hänessä ja olla uskollisina kuolemaan asti. Taistelu elämän kruunun saavuttamiseksi on alituista Jaakobin kamppailua Jumalan kanssa, se on alituista rukous-elämää."

Voimakkaasti soivat nämä sanat ja kajahtivat Kustaa Aadolfin korvissa vielä senjälkeenkin, kun ne olivat lausutut. Niitä seurasi pitkä, paljon sisältävä vaitiolo.

Viimein nousi Kustaa Aadolf ripeästi maasta.

"Yö meidät yllättää, lähtekäämme kotia", sanoi hän vaan, mutta paljoa enemmän ilmaisi äänen sointu.

"Joko olet rohjennut armosyliin heittäytyä?" kysyi Sven Riise häneltä.

"Olen rohjennut", vastasi Kustaa Aadolf, ja koko hänen olennossaan ilmeni tuhlaajapojan vakaa päätös nousta ja palata Isän luo. "Tästä lähtien alan taistella elämäni Jaakobin-taistelua Jumalan kanssa."

Yhdestoista Luku.

Jo täyttyi kansan harras toivomus, sillä Kustaa Aadolf oli taas päättänyt ruveta saarnaamaan. Itse saavutettuaan uudelleen rauhan Jumalassa heräsi hänessä palava halu puhua muillekin uskollisesta Vapahtajastaan. Eikä hän tätä halua tukahuttanut. Miksi olisikaan sitä tehnyt?

Hänen puheensa ei ollut ylen huolellisesti suunniteltua, siellä täällä ilmeni muotovirheitä, mutta se oli luonnollisen suoraa, uhkui totuutta ja sydämen lämpöä ja sellaisena kiintyi se mieliin. Olihan hänellä kyllä hyvät esittelylahjat, mutta sittenkään ei vetänyt saarnan ulkonainen asu kuulijan mieltä pois itse sisällyksestä.

Hän oli jo päässyt varmuuteen elämänsä kutsumuksesta. Papiksi aikoi hän tulla voidakseen kokonansa antautua Herransa palvelukseen. Paraillaan lueskeli hän filosofian kandidaattitutkintoa, suorittaisi ensin sen, ja siirtyisi sitten teoloogiseen tiedekuntaan.

"Hyvä on!" arveli majuri. "Ajan kanssa sukeut arkkipiispaksi."

Hän kuunteli mielellään, jopa kyyneliin heltyen poikansa saarnoja, mutta liiallista liikutusta välttäen hän aina mielellään siirsihe asian hengelliseltä puolelta maailmallisempiin mietteisiin ja alkoi ennustella pojalleen loistavaa tulevaisuutta.

Elisa iloitsi veljensä mielialan muutoksesta, mutta epäili samalla sen kestävyyttä. Tämä uusi monivaiheinen elämä alituisine taisteluineen oli panemaisillaan hänet aivan ymmälle. Mutta, ajatteli hän, nämät ovat kaiketi tarpeelliset, kun voimakas elävä luonne on kasvatettava iäisyyttä varten! Kustaa Aadolfista kulkivat hänen ajatuksensa Sven Riiseen. Tämä oli tyyni ja hiljainen. Taistelujen ja myrskyjen perästäkö tyyntynyt? Elisa ei voinut ajatella Riiseä myrskyjen keskellä tahi mielikuohujen vallassa, mutta hänen syvän tunteellisuutensa oli Elisa oppinut tuntemaan.

Kustaa Aadolf ei kesälläkään herennyt lueskelemasta. Sven Riisekin luki toverina hänelle, enimmäkseen vaan huvin vuoksi.

"Helposti sinulta luvut luistavat. Tiedot ihan itsestänsä iskevät päähäsi. Ei ole sinun tarvis jauhamalla lueskella, jo kuuntelemalla opit. Näin jos todenteolla jatkaisit, jäisin minä kohta alakynteen", virkkoi Kustaa Aadolf eräänä päivänä hymyillen.

Sven Riisekin hymyili.

"Ja sinun piti pakosta keskeyttää lukusi", jatkoi Kustaa Aadolf. "Säälin sinua."

"Näet, ett'en ole niitä kokonaan keskeyttänyt. Luen itsekseni, minkä jaksan", vastasi Riise.

"Aiot siis jatkaa."

"Aion, mikäli voimistun."

Ääni kuului niin toivehikkaalta.

"Lukisit täälläkin vaan yksin omiasi."

"En uskalla ponnistautua."

"Ei ole tarviskaan ponnistautua; lue ainoastaan sen verran, minkä jaksat. Heitä sikseen opettajahommat ja tule kanssani syksyllä Upsalaan. Asuisimme siellä yhdessä, hauskassa kodissa. Minä sinut liialta työltä suojelisin, ole huoleti vaan!"

Sven Riise pudisti päätänsä, mutta Kustaa Aadolf oli niin ihastunut tuumaansa, että hän siitä puheli yhä edelleen, kuvaillen heidän vastaista toverielämäänsä Upsalassa mitä valoisimmilla väreillä. Ja Riise kuunteli tätä kuin ihanaa säveltä. Oi kuinka mielellään hän olisi halunnut! — — —

"Olisit lääkärinä vallan verraton, sinulla kun on niin tyyni ja luottamusta herättävä käytöstapa. Ja uskovaisia lääkäreitä juuri tarvittaisiin sairas- ja kuolemavuoteitten ääreen. Älä enää epäröi. Vai rahoistako olet huolissasi?"

"Minun täytyy odottaa, kunnes jaksan ryhtyä työhön oikein tarmon takaa. Kun vielä yhden talven täällä oleskelen, toivon olevani terve. Seuraavana syksynä voisin jo ehkä tulla kanssasi."

Jo näitä ajatellessakin elämä tuli Sven Riiselle niin suuren arvoiseksi, elpyi niin valoisaksi.

"Älä odota sinne asti!" sanoi Kustaa Aadolf nuoruuden intoa hehkuen. "Sinun ei tule tyytyä vaan raittiin ilman hengittämiseen täällä. Puhuttele lääkäriä, tutkita itsesi ja pyydä vahvistavia rohtoja, ettäs pääset tuosta yskästäsi. Pane kaiket voimasi terveytesi palauttamiseen; hoida itsesi hyvin tämän ajan, mikä vielä on kesästä jälellä, jotta jo syksyllä voisit tulla mukanani. Jos sinulla ei ole rahoja, niin on minulla. Isältä saan, milloin ikänäni pyydän. Sinähän kuulut meihin nyt. Ja minulle olet enemmän kuin veli."

Vaikk'ei Riise voinutkaan ottaa vastaan jalomielistä tarjoumusta, tekivät Kustaa Aadolfin sanat hänelle hyvää. Majuri oli altis antamaan rahoja, milloin hänellä vaan oli, pojat olivat yhtä alttiit niitä ottamaan ja hyväkseen käyttämään; ainoa, joka sai tutustua asian tukalaan puoleen, oli Elisa. Tosin hän ei milloinkaan valittanut, mutta siitä huolimatta oli Sven Riise huomannut hänen kieltäytyvän omista tarpeistaan, ja että hänellä usein oli työläs saada tulot ja menot sopimaan yhteen. Eikä hän, Riise, ilmo ikänä tahtoisi lisätä Elisan huolia. Ja niin täytyi Kustaa Aadolfin luopua toiveistaan! Eikä saanut hän ystäväänsä lääkärin puheillekaan menemään.

"Ei minun tilani niin vaarallinen ole", sanoi Riise levollisesti, "tarvitsen vaan hiukan lepoa ja maan-ilmaa".

Hän uskoi itse mitä sanoi ja saipa pian ystävänsäkin samaan uskoon.

"Tervetultua ensi syksynä matkaan, Riise", sanoi hän hänelle lähtiessään.

"Jo uunna vuonna kenties", vastasi Riise toivehikkaasti.

"Kuulehan Elisa", kuiskasi Irene, "aikooko maisteri niin pian jättää meidät. Oi, miten ikävää!"

"Emme saa olla itsekkäitä; meidän pitää suoda se hänen itsensä tähden", vastasi Elisa.

"Itsekäs en juuri tahtoisi olla, mutta toivoisin sentään, ettei hän vielä jouluksi aivan parantuisi, jott'ei niin pian lähtisi", arveli Irene.

Elisa ei vastannut mitään. Tuskin itsekään tajusi, että Irenen sanat olivat herättäneet vastakaiun hänen oman sydämensä salaisimmassa sopukassa.

Uudet toiveet elähyttivät Sven Riisen mieltä.

Jospa jo todenteolla voisikin ryhtyä opintoihinsa joulun jälkeen! Lukisi ahkeraan, valmistuisi nopeasti, saisi paikan. Kallista virkaa tulisi hän hoitamaan, rakentaisi ehkä oman pienen kodinkin, jossa — — —

Ei, nyt kehittyi unelma liian rohkeaksi. Olihan jo kylliksi siinä, että sai jälleen ryhtyä omaan työhönsä, ja käydä tositoimintaan käsiksi. Puolen vuotta sitte ei olisi tällaista tohtinut toivoakaan. Mutta ihmissydän, se ei koskaan tyydy. Jos jotakin saa, sitä enemmän vaan haluaisi. Toistaiseksi olisi sentään sillä hyvä, että saisi opintojaan jatkaa. Oikein kirjamiehen innolla ja rakkaudella hän lukuihin ryhtyisi. Miks'ei yhtä hyvä lukea kuin tässä vetelehtiä puolen yötänsä unetonna ja toimetonna? Iltasin sentään paraiten sujuisi, silloin hän muutenkin aina oli niin valpas. Parasta lienee vaan ruveta voimiaan koittelemaan ja karkaisemaan.

Opetustoimi ei enää entisellä tavallaan häntä viehättänyt senjälkeen, kun oma työ oli etusijan anastanut. Mutta harrastuksen puutteen koki hän korvata kahdenkertaisella tunnollisuudella.

Elisalle kertoili hän tuon tuostakin tuumiansa. Se tuotti hänelle virkistystä, sillä Elisa osasi niin erinomaisella tavalla syventyä hänen harrastuksiinsa. Elisa iloitsi hänen toiveistaan ja uskoi hänen tulevaisuuteensa.

Yleensä ei ollut hänen tapaistaan paljon puhella itsestään ja omista asioistaan. Oikeastaan ei hän nytkään puhunut itsestään, haastelihan vain rakkaasta tieteestään ja niistä ehdoista, mitä kunnon lääkärin tulee varteenottaa oikein vaikuttaaksensa kutsumuksessaan sairasten ja kärsivien hyväksi. Milloin puhe siirtyi häntä itseään koskeviin yksityisseikkoihin, oli Elisa sen aina niihin johtanut.

Loppusyksystä alkoi hän Elisan mielestä käydä heikomman näköiseksi. Elisan kehoittaessa häntä ylenmääräisiä rasituksia välttämään, hymyili hän vaan kaikille varoituksille. Ja paljon vilkkaammaksi ja iloisemmaksi entistänsä oli hän tullut. Elpynyt toivo oli sen aikaansaanut.

"Sinäkö, Riise, yöllä niin pahasti yskit?" kysyi majuri eräänä päivänä.

"Häiritsinkö setää? Sepä ikävää! En luullut sen kuuluvan sedän makuuhuoneeseen, kun on niin monta huonetta välissä."

"Minua ei se haitannut, pistin pumpulia korviini. Mutta sinun tulee hoitaa itseäsi."

"Yskä johtui pienestä satunnaisesta kylmettymisestä. Ensi yönä lupaan olla hiljaisemmin."

"Sinun tulee nauttia yskärohtoja ja pysyä huoneessasi", määräsi majuri.

Ja maisteri totteli; nautti yskärohtoja ja pysyi huoneessaan, mutta satunnainen kylmettyminen, se vaan ei ottanut hellittääkseen, se alkoi voimia hivutella. Joka taholta kehoitettiin häntä menemään kaupunkiin, muutaman etevän rintatautisten lääkärin puheille. Kukaan ei uskonut todellista vaaraa olevan käsillä, Riise itse kaikkein vähemmän. Vihdoin taipui hän lähtemään, sillä ei vähäpätöistäkään vammaa saa kehnosti hoitaa, arveli hän. Ja niin lähti hän eräänä aamuna.

Seuraavan päivän puolitienoissa hän palasi. Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen saadakseen kuulla, mitä lääkäri oli sanonut. Riise näytteli saamiansa rohtoja ja luetteli muutamia hoito-ohjeita, joita lääkäri oli määrännyt hänelle.

"Siis se ei ollutkaan vaarallista?" kysyi Elisa keventynein mielin, vaikk'ei hän alusta pitäenkään ollut pahinta pelännyt.

Sven Riise kääntyi samassa majurin puoleen, jott'ei tullut Elisalle vastanneeksi. Siihen ei Elisa sen enempää huomiota pannut, sillä olihan vastaus tavallaan jo saatu, arveli hän. Olihan maisteri niin tyyni, ihan entisellään. Kenties hieman kalpeampi, mutta sen saattoi matkan jälkeinen väsymyskin vaikuttaa.

Päivällisen syötyään meni majuri tapansa mukaan omaan huoneeseensa savuja vetelemään ja senjälkeen hiukan nukahtamaan. Tänään Sven Riise seurasi häntä sinne, pyytäen saada puhella hänen kanssaan. Majuri hermostui:

"Eihän sinulla liene ikäviä kerrottavia?" sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, että siinä tapauksessa olisi parasta olla puhumatta.

"No, eipä juuri — — —", vastasi Riise, koettaen hymyillä. Hänellä oli nähtävästi vaikeata käydä asiaansa suoraan käsiksi.

"Ei se varsin ikävää ole", jatkoi hän viivytellen. "Ja asia koskee yksin minua. — Minun — — pitää lähteä Hirvenhovista pois." —

"Vielä vai", virkkoi majuri, jonka mieli alkoi kuohua. Hän ei suvainnut, että tapausten tasaista kulkua häirittiin. "Ei ole minulla aikaa kanteitten kuulemiseen nyt. Jos tenavat ovat tottelemattomia, niin anna heille selkäsauna, mutta minua älä vaivaa."

"Ei minulla ole mitään kantelemista", sanoi maisteri ja päätti parhaaksi käydä heti asiaansa, koska aikaa muka niin niukalta oli. "En voi täällä enää tointani täyttää, sillä minulla on täysin kehittynyt keuhkotauti."

"Mitä? Keuhkotautiko? Se on mahdotonta."

"Niin sanoi lääkäri minut tarkalleen tutkittuaan. Sitä ei voi epäilläkään", vastasi Riise.

"Ja sellaista ilmoitat minulle noin suoraa päätä. Mies, etkö ymmärrä, että ikäviä kuulumisia pitää lausua varovaisesti?"

Majuri pelkäsi ylen paljon mielenliikutuksia ja ajatteli nytkin ensi sijassa, miten voisi varjella omaa sisuansa yli äyräitten kuohumasta. Mutta nähdessään nuoren miehen vaikeasta taudistaan huolimatta niin tyynenä, heltyi hänen sydämensä. Hän koki lohduttaa sekä itseänsä että sairasta sillä, etteivät ne aina paikkaansa pidä ne tohtorin taudinmääräykset. Kuljeskellen edestakaisin lattialla luetteli hän toisen tapauksen toisensa perästä, missä lääkärit olivat erehtyneet. Ja erehtynyt se tietysti tämäkin oli. Keuhkotautia Hirvenhovissa; sen mielettömämpää ei oltu ilmo ikänä kuultu. Olihan Hirvenhovin ilmanala terveellisyydestänsä maankuulua.

Näin jutellen onnistui majurille ainakin itsensä puolesta päästä siihen vakaumukseen, että hän se perältäkin asian oikean laidan tiesi. Vastaväitteitä hän ei kärsinyt, eikä nytkään suonut maisterille suunvuoroakaan. Hirvenhovista lähteminen ei näin ollen saisi tulla kysymykseenkään. Ja jos asia todella olisi, kuten tohtori kuvitteli, niin pitäisi Riisen sitä suuremmalla syyllä jäädä. Laitettaisiko Hirvenhovista sairas mies matkaansa? Ei ikinä!

"Eihän sinulla sitäpaitsi ole mihin mennäkään. Ei kotia eikä perhettä. Minnekkä sitten täältä lähtisit?" kysyi hän, tosin sydämellisesti, vaikk'ei juuri hienotunteisesti.

"Menisin johonkin sairaalaan."

"Sairaalaan? Olisiko siellä parempi ollaksesi kuin Hirvenhovissa? Ei, tänne jäät, poikani, ja täällä paranet; sen saat vielä varmasti nähdä."

"Lääkäri arveli, ett'en eläisi yli talven", lisäsi Riise.

Majuria kauhistutti ajatus, että hänen talossaan joku kuolisi. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan ja piti erityisenä Jumalan sallimuksena sen, että hänen vaimonsa oli sairastunut hänen poissa ollessaan ja kuollut ennenkuin hän ennätti saapua kotiin. Jos hän silloin olisi ollut kotosalla, niin ei olisi hän varmaankaan vainajasta eloon jäänyt, niin arveli hän; mutta nyt oli Jumala sentään säästänyt hänet elämään lastensa hyväksi, jott'eivät he ihan orvoiksi jääneet.

Sven Riisen kertomus, kuten sanoimme, vaan lisäsi majurin kuoleman kauhua, ja samalla myös hänen haluansa selityksillään haihduttaa kaikki huolenaiheet. Lapsen lailla peitti hän käsillä silmänsä, luullen sillä välttävänsä vaaran.

Sven Riiseä kadutti, että oli kääntynyt majurin puoleen, sillä tämä ei ottanut ymmärtääkseen häntä. Mutta kenelle puhua? Pois täytyi hänen päästä, eikä salaa osannut lähteä. Hän oli päättänyt uskoutua yksin majurille, sillä ilmaisemalla asian suoraa päätä kaikille, olisi hän saattanut koko talon säikäyksiin. Jos vaan majuri olisi ottanut järkisyitä kuullakseen, olisi kaikki hyvin. Silloin olisi eroaminen saattanut tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, vähitellen.

Allapäin palasi Sven Riise vihdoin majurin huoneesta. Majuri oli vielä viimeiseksi sydämellisesti syleillyt häntä vakuuttaen, että hän, Sven Riise, tästä lähtien olisi hänen oma rakas poikansa, jota keuhkotaudista huolimattakaan, ei milloinkaan laskettaisi Hirvenhovista lähtemään. Se teki hyvää ja lämmitti mieltä, mutta vaikutti samalla masentavasti. Sydän siitä heltyi, mutta samalla myös vaikeudet lisääntyivät.

Sekä Kristian että Kustaa Aadolf olivat poissa, siis olisi Elisa ainoa, jolle hän voisi asiansa esittää, kun majuri kerran oli osottaunut mahdottomaksi. Elisa on älykäs, hän ainakin hänet käsittäisi; mutta maisteri aristeli kuitenkin vielä, sillä hän pelkäsi tyyneytensä pettävän. Ainakaan ei ollut välttämätöntä puhua vielä tänään. Hän meni huoneeseensa ja asettui istumaan mukavaan lepotuoliin, jonka joku hänen poissa ollessaan oli sinne kuljettanut.

Tämäkö oli sama huone, missä hän äsken oli niin toivehikkaasti tulevaisuus-suunnitelmiaan rakennellut? Se tulevaisuus ei koskaan koittaisi, sen käsitti hän nyt. Kuolema häntä sen sijaan odotti. Mutta ei lähestynyt kuolema häntä kauhistuksen kuninkaana, joskin hän arastellen pelkäsi sen tuottamia ruumiillisia tuskia.

"Jumalani, Sinä olet minua kutsunut. Minä tulen", kuiskasi hän hiljaa, sulki silmänsä ja painoi päänsä tuolin selkämään.

Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin levollinen sydämessään: Isän käsivarsillahan hän lepäsi. Tällä hetkellä heitti hän jäähyväiset maailmalle kääntäen katseensa kokonaan iäisyyttä kohden. Jo irtausivat kaikki siteet, mitkä olivat hänet elämään kiinnittäneet. Lujat ne milloinkaan eivät olleet, paljoa kiinteimmillä siteillä oli hän kaiken elinaikansa ollut katoamattomiin yhdistyneenä.

Vielä muutamia kuukausia, kenties vaan viikkoja, — ja hän saisi astua Vapahtajansa eteen, kasvoista kasvoihin katselemaan taivaallista Kuningastaan. Autuaallinen riemu valtasi vapisuttaen hänet. Äkkiä avasi hän silmänsä, näytti ikäänkuin jotakin etsivän.

"Jesus Kristus, auta että minä silloin sinussa löydettäisiin!"

Voimakkaana, toivon elähyttämänä nousi hänen sydämestään tämä rukous. Hän tunsi jo ikäänkuin lopullisen voiton esimakua, ja siitä sai sielu voimia viimeisten kovien kamppausten kestämiseen.

Syys-illan hämy heittäysi huoneeseen, sakeni mustaksi ensin loukoissa, josta se sitte vähitellen leveni kietoen helmaansa kaikki huoneen esineet.

Ovelle koputettuaan astui Torvald sisään.

"Tässä on kirje. Onko maisteri täällä?"

"On."

"Miksikä täällä on vallan pilkkopimeä? Nukkuiko maisteri?"

"En nukkunut. Nytkö se kirje tuli?"

"Ihan nyt. Se on varmaan Kustaa Aadolfilta", sanoi poika ojentaen kirjeen sitä loukkoa kohti, mistä maisterin ääni kuului.

"Kiitos, Torvald!"

"Elisa pyysi minua sanomaan, että kahvi kohta valmistuu", jatkoi poika ja lisäsi sitte rukoilevasta "Saanko lainata 'Välskärin kertomuksia'? Osaan jo läksyni."

"Ne ovat kolmannella hyllyllä alhaalta lukien, äärimmäisenä vasemmalla."

"Oi, kiitos!" riemuitsi Torvald ja alkoi etsiä niitä neuvon mukaan.

"Torvald!"

"Mitä?"

"Oletko milloinkaan ajatellut, että sinun kerran täytyy kuolla?"

"No, en erittäin juuri, mutta tiedänhän, että niin käy."

"Etkö pelkäisi, jos kuolema tällä hetkellä tulisi?"

"Enkä pelkäisi."

"Olisiko sinusta vaikeata jättää tämä maailma?"

"Maailmaa en suurin kaipaisi, vaan sitä lystiä mitä täällä on?"

"Eikö sinulla ole tuolla ylhäällä mitään, jota halajaisit, mitään, joka voisi korvata kaiken sen, mistä sinun täältä erotessasi täytyy luopua?"

"Ei juuri, tietääkseni."

"Hanki sitä itsellesi, Torvald, hanki ikuisia aarteita! Silloin tulet rikkaaksi jo eläessäsi, vielä rikkaammaksi kuoltuasi."

Torvald ei vastannut mitään, ja kun maisteri lampun sytytettyään syventyi kirjeeseensä, katosi poika huoneesta kainalossa "Välskärin kertomukset", jotka tällä hetkellä viehättivät häntä enemmän kuin mitkään ikuiset aarteet.

Kustaa Aadolfin kirje tuli raittiina tuulahduksena siitä maailmasta, jonka kanssa Riise paraillaan oli tilinpäätöstä tekemässä. Mutta paljon sisälsi se sellaistakin, joka ei kuolemassakaan katoa. Heidän ystävyytensä ei ollut vaan ajaksi solmittu, sillä oli iäisyys-merkitys. Kirjeen luettuaan painui hän uudelleen mietteihinsä, mutta muistaen Elisan kutsun, sammutti hän lampun ja läksi arkihuoneeseen.

Miellyttävän kodikas oli näky, joka häntä siellä kohtasi. Hauskasti räiskyi lämmittävä takkavalkea, pöytälamppu punaisella varjostimella verhottuna levitteli lempeätä rusohohdettaan huoneeseen, jossa perhe oli koossa houkuttelevan kahvitarjottimen ympärillä.

Unennäöltä tuntui Sven Riisestä, että hänen niin pian pitäisi jättää tämä herttainen pikkumaailma, jossa ei mikään näyttänyt lähtöön kiiruhtavan. Näitä ajatellen asettui Sven Riise paikalle, joka piirissä oli hänelle varattu.

Majuri maisteli kahvikupistansa ja asetteli "diplomaattia". Erinomaisen hyvällä tuulella hän oli, eikä sanallakaan viitannut äskeiseen keskusteluun. Nyökäytti vaan rohkaisemisen merkiksi maisterille päätään ja lausui hyvillään: "Varsin pirteältäpä nyt näytät, lääke näkyy vallan oivallisesti vaikuttaneen." Siitä saattoi huomata, että hän yhä vieläkin piti lääkärin lausuntoa tyhjänä hälyytyksenä.

Olisi Riise itsekin ollut halukas uskomaan samaa, mutta seuraavana aamuna kuumeentapaisesta horros-unesta herättyään, hänelle selvenemistään selveni lääkärin lausunnon todenperäisyys. Siihen oli uskottava ja sen mukaan toimittava. Hän ei saattanut antaa asiain kauvemmin olla nykyisellä kannallaan.

Opetustointaan hoiti hän kyllä sinäkin päivänä, mutta entistään enemmän se häntä rasitti. Saatuaan äkkiarvaamatta tiedon tautinsa oikeasta laadusta, oli hänen tilansa nähtävästi huonontunut. Menetettyään parantumisen toivon oli hän menettänyt kaikki voimansakin. Tahdon voima, se yksin vielä häntä pystyssä piti.

Puolipäivän jälkeen hämyn rinnassa lähti hän Elisaa tapaamaan ja pyytämään häntä kahdenkeskisille puheille.

Hän saavutti hänet portaissa ja kysyi, saisiko häntä viivytellä muutamaksi minuutiksi.

"Muutamaksi tunniksi vaikka", vastasi Elisa iloisesti. "Minulla ei ole mitään erinomaisempaa tehtävää ennen kahvia."

He menivät arkihuoneeseen. Elisa asettui ikkunan ääreen istumaan. Hänen miellyttävän kaunis olentonsa kuvastui selvin ääripiirtein haipuvan päivän himmeän valon taustalle. Silmät ne loistivat kuin tähdet iltahämärässä.

"Mitä Kustaa Aadolf kirjoittaa?" kysyi hän. Riise kertoi yhtä ja toista kirjeestä. Vaikeata oli mennä omaan asiaansa, mutta nyt sen kumminkin piti tapahtua; parempi siis, kuta pikemmin.

"Kustaa Aadolfista en sentään tällä kertaa ollut aikeessa puhua. Asia koskee itseäni."

"Vai niin", vastasi Elisa.

Nämä lyhyet sanat saattavat sisältää paljon, jopa ilmaista mitä vastakkaisempia ajatuksia ja tunteita, aivan riippuen äänestä, millä ne lausutaan. Ja Elisan ääni ilmaisi epäilemättä harrasta halua kuulla enemmän.

"Pelkään, että minun ennen aikaani on luopuminen toimestani täällä", alkoi hän.

"Rohkaisiko lääkäri teitä todellakin niin hyvillä toiveilla?" kysyi Elisa. "Ette olekkaan vielä tarkemmin kertonut, mitä hän sanoi. Arveliko hän, että jo ennen joulua voisitte aloittaa?"

"Ei", vastasi Riise, ja surunsävyinen hymy levisi hänen huulilleen.

Kuinka iloinen ja osanottavainen Elisa oli! Hänellekin on tämä tuntuva pettymykseltä, ajatteli Riise, ja kertoi sitte, mitä lääkäri sanoi.

Miksi kalpeni niin äkkiä Elisa? Huoneeseen laskeuva hämäräkö sen vaikutti sekä ilon tuikkeen hänen silmästään sammutti?

Sven Riise kertoi edelleen käynnistään lääkärin luona. Elisan äänettömyys tuntui vaativan häntä jatkamaan. Ja niin tyynellä äänellä saattoi hän kertoa, kuin olisi puhellut jostain aivan jokapäiväisestä asiasta.

"Mutta kuinka saattoi lääkäri puhua teille noin pelottavan suoraan?" sai Elisa viimein vaivalla kysytyksi.

"Vaadin totuutta häneltä. Sanoin, että jaksan kuulla."

"Totuutta!" toisti Elisa. "Mistä tiedätte, että se totta oli? Lääkäritkin saattavat erehtyä."

"Luulen tuskin hänen erehtyneen; hän tutki niin tarkalleen. Tekisin väärin, jos hylkäisin hänen neuvomansa varokeinot siinä luulossa, että hän olisi erehtynyt."

"Mitä aiotte siis tehdä?"

Kysymys ilmaisi suurta tuskaa. Ja Riisessä heräsi halu lohduttaa. Hän tahtoi olla luja Elisan tähden ja sen vuoksi pakoitti hän äänensä huolettomaksi, melkein iloiseksi vastatessaan: "Lähteä sairaalaan."

"Älkää toki lähtekö! Vai luuletteko, ett'emme täällä voisi teitä hoitaa?"

Elisan ääni vaipui milt'ei kuulumattomiin, mutta katseellaan hän sitä hartaammin rukoili Riiseä jäämään.

Oudoksi muuttui Riisen mieli. Mitä tämä merkitsi? Paljasta osanottoako?

"En minä täältä lähde parempaa hoitoa saadakseni", sanoi hän lämpimästi. "Enkä suinkaan epäile teidän tahtoanne ja kykyänne, mutta niin suurta uhrausta en saata vastaanottaa."

"Uhrausta? Kuinka saatatte puhuakaan uhrauksesta tässä kohdin?"

"Elisa-neiti, olkaamme järkeviä! Olen jo keskustellut isänne kanssa, ja hän, kuten tekin, tahtoisi tässä seurata vaan sydämensä ääntä, ja kuinka kernaasti soisinkaan, että te saisitte olla määrääjinä. Mutta se ei kelpaa! Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä. En pyydäkään teitä ajattelemaan itseänne, sillä se lienee teille mahdotonta, mutta ajatelkaa nuoria siskojanne. Tautini on tarttuvaa laatua, ja heille voisi oleskelu minun parissani olla vahingollista. Asuinhuoneeni tulee läpeensä saastutetuksi, ellei se sitä jo lienekin. Ymmärrättehän siis, että minun täytyy lähteä?"

Riiseä alkoi jo väsyttää tämä ankara taistelu viimeistä maallista toivettansa vastaan.

"En, sitä en ensinkään ymmärrä", vastasi Elisa hiukan tyynemmin.

Hän oli tehnyt päätöksen, ja ajatus sen toteuttamisesta sai hetkeksi hänessä vaimentaneeksi tuskan, johon hän äsken oli vallan menehtyä.

"Teidän täytyy jäädä!" sanoi hän päättävästi. "Ei enää hiiskaustakaan vastaan! Kaikki täällä ovat tässä asiassa minun mieltäni, alkaen isästä aina pikku juoksutyttöön asti. Te olette jo yksi meistä." Elisan ääni heltyi, mutta koettaen hillitä sen väreilemistä hän lisäsi: "En salli teidän lähteä sairaalaan yhtä vähän kuin ketään veljistäni sinne laskisin. Ja mitä luulette Kustaa Aadolfin sanovan, jos asiain näin ollen lähtisitte hänen kodistaan?"

Elisa ei voinut puhua enempää, sillä ääni petti. Kyyneliin heltyneenä hän himmeän usvan läpi silmäili Sven Riiseä. Niin heikko ja taudin jäytämä oli tämä ruumiinrakennukseltaan. Mutta jalopiirteinen oli pää ja kasvot sairaloisuudesta huolimatta sielukkaat, ilme niissä niin hienon soinnukas.

Elisa itki yleensä harvoin; varsinkin koetti hän salata kyynelensä muilta. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli nytkin juosta tiehensä niin pian, kuin hän huomasi menettäneensä tyyneytensä, mutta miten olikaan, niin jäi hän paikalleen Riisen nähden itkemään. Ensimmäisen ja ehkä viimeisenkin kerran elämässään hän heikkouden avulla koetti pyrkiä tahtonsa perille.

"Elisa!" huudahti Riise istuviltaan kavahtaen, nähdessään Elisan nyyhkytyksiin herahtaneena, kasvot käsien varassa.

"Älkää lähtekö", rukoili Elisa.

Epäröiden vaikeni Riise. Hänen mielessään vaihtelivat tuskalliset ja autuaalliset tunteet.

Pitkä väreilevä huokaus nousi Elisan rinnasta ja hän kohotti katseensa Sven Riiseen, joka siinä mailleen menevän päivän valaisemana seisoi hänen edessään katsellen häntä taivas ja maa silmissä yhtyneenä, — taisteluunko vai sopusointuun, sitä hän ei tällä hetkellä kyennyt selville saamaan.

"Sven Riise, älkää jättäkö meitä ennenkuin Jumala niin tahtoo", kuiskasi hän.

"Mutta Jumalan tahto on kenties juuri, että nyt jätän teidät", vastasi Riise.

Elisa pudisti päätään.

"Ei", sanoi hän. "Me tarvitsemme teitä vielä niin paljon; älkää luopuko meistä!"

Riise tukahutti väkisin mielenliikutuksensa.

"Ei minua kukaan enää tarvitse, tulisin vaan kuormana teitä rasittamaan", vastasi hän ja istuutui pöydän ääreen näköjään rauhoittuneena. "Omasta puolestani olisi minulla kaikkein rakkainta kuolla täällä, jossa olen kuin kotonani, mutta tahdon säästää teitä kaikkia näkemästä viimeistä kamppaustani. Se saattaa tulla ankaraksi."

Viimeiset sanat olivat epähuomiossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, silmänräpäyksessä hän katui ne lausuneensa, sillä hän pelkäsi niillä saattaneensa Elisan levottomaksi.

"Emmekö silloin saisi olla teidän läheisyydessänne teitä auttamassa ja vaalimassa", huudahti Elisa ilmaisten niin syvää ja vilpitöntä surua, että Sven Riise ihan sydänjuuriaan myöten heltyi.

Ylen eriskummaista oli tämä kaikki.

Sydämetön hän todella olisi, jos nyt lähtisi. Hän nojausi kyynäspäillään pöytään varjostaen kädellä silmiään. Jumalan ääretöntä hyvyyttä tuntien hän äänettömässä rukouksessa avasi sydämensä taivaalliselle Isälleen, kiittäen Häntä siitä hellyydestä, joka näin odottamatta oli tullut hänen osakseen, hänen viimeisiä hetkiään ilahuttamaan ja vahvistamaan hänen voimiaan viimeisiä kamppailuja varten.

Hetken kuluttua hän nosti päänsä ja virkkoi kätensä Elisalle ojentaen.

"Jumala sinulle tämän palkitkoon; minä en sitä milloinkaan voi…"

Liikutettuna tarttui Elisa hänen käteensä. Ja nämä molemmat tunsivat tehneensä juhlallisen liiton, tosin ei elämän varalle enää, vaan kuoleman. He liittyivät toisiinsa hellin tuntein, mutta näissä tunteissa oli tuskin hiutalettakaan maan tomua; ne heijastivat iäisyyden selkeätä kirkkautta.

Kahdestoista Luku.

Sven Riise jäi Hirvenhoviin. Lähdöstä ei kukaan enää puhunut, eikä liioin maininnut mitään hänen taudistaankaan. Majuri oli nyt kerran saanut päähänsä, että lääkäri oli erehtynyt, ja muutkin koettivat parhaansa mukaan ummistaa silmänsä sairaan todellista tilaa huomaamasta; mikä siinä sitte onnistui paremmin, mikä huonommin. Mutta kaiken tämän ohessa kulki tauti vaan armotta kulkuaan.

Sven Riise tahtoi vielä olla opettajana ainakin jouluun asti, sillä sitä ennen ei Torvald voinut päästä mihinkään kouluun. Poika käsitti hyvin, ettei opettajan voimia nyt saanut paljon rasittaa, senvuoksi koetti hän hoitaa lukujaan, miten paraiten taisi, ja samoin teki Irene. Kumpainenkin koetti kantaa osansa kuormasta. Elisa oli velvoittanut heidät siihen samalla, kun hän oli heille kertonut opettajan taudista.

Kun lapset täten tekivät parastaan opettajansa voimia säästääkseen, tuli Sven Riisen sairauskin osaltaan välikappaleeksi heidän luontonsa hellempien ja parempien puolien kehittämiseen. Sen Elisa ilolla huomasi.

Nykyisin ei enää säännöllisesti luettu, sillä usein oli maisteri niin heikko, ettei saattanut huoneestaan lähteä, eikä hän milloinkaan sallinut lasten oleskella siellä. Hän keksi milloin syyn milloin toisen estääkseen heitä sinne tulemasta, mutta Elisa ymmärsi, että hän vaan tahtoi heitä tartunnalta varjella. Mutta Elisa ei paljoa pelännyt, varsinkin kun varokeinoja tarkalleen noudatettiin.

Kerran oli Riise ollut pakotettuna pysymään huoneessaan kaksi päivää perätysten. Silloin koputettiin ovelle, ja Elisa astui sisään.

Riise hämmästyi, nousi sohvalta makaamasta ja pyysi anteeksi, että oli yötakkiin puettuna. Mutta Elisa vaan hymyili ja kehoitti viittauksella häntä laskeutumaan takaisin makuulle.

"Muista, että olen emäntänä Hirvenhovissa, eikä emännälle saa sulkea yhtäkään ovea; varsinkin tulee hänellä olla vapaa pääsy sinne, missä joku sairastaa", sanoi hän niin luontevan äidillisesti, että Riisen ujous yht'äkkiä vaihtui rajattomaan tyytyväisyyden tunteeseen.

Elisa tahtoi totuttaa maisteria taipumaan hänen hoidettavakseen ja siinä hän onnistuikin.

Siitä lähtien Elisa otti sairaan hoitamisen jokapäiväiseksi tehtäväkseen. Tämä tuli hänelle verrattomaksi kannatukseksi, sillä sen kautta siirtyi hänen mielessään ajatus edessä olevasta eronhetkestä yhä tuonnemmaksi. Pitäen tarkkaan silmällä taudin vähintäkin vaihtelua milloin parempaan, milloin huonompaan, saattoi hän olla huomaamatta sen kulkua kokonaisuudessaan, jopa unhottaakin, mikä tulisi olemaan välttämätön päätös.

Joulun tienoissa palasi Kristian kotiin. Hän oli huvikseen kyläillyt tuttaviensa luona koko syksyn umpeen. Hän vältti tapaamasta Sven Riiseä, jonka taudista hän kirjeissä oli saanut kuulla. Siksipä hänelle olikin mieluista, kun hän kotiin tullessaan sai kuulla sairaan jo panneen maata. Kristian viivytteli aina mielellään, kun oli kysymyksessä joku vastenmielinen, jos kohtakin lopulta välttämätön tehtävä.

"Kuulehan Elisa, millä mielellä hän on?" kysyi hän.

"Tyyni, ikäänkuin ei sitä miksikään panisi."

"Hän ei varmaankaan vielä ole oikein ehtinyt käsittää omaa tilaansa", arveli Kristian.

"Selvästi hän sen käsittää."

"Hm! Mutta eikö hän ollut onneton ensin huomatessaan, miten asian laita oli?"

"En tiedä, en nähnyt häntä silloin. Palatessaan lääkärin luota tänne kotiin hän jo ainakin oli tilastaan täysin selvillä."

"Merkillisesti kohtaloonsa alistuvainen mies", arveli Kristian.

"Kuoleman odottaminen on Sven Riisessä enemmän kuin kohtaloonsa alistumista", vastasi Elisa.

"Ethän vaan väittäne, että hän kuolemasta iloitsee. Semmoinen on luonnotonta."

"Mutta ei mahdotonta", sanoi Elisa. "Toisinaan kun hän istuu ajatuksiinsa vaipuneena huomaamatta ketään läheisyydessään, olen nähnyt yliluonnollisen onnen säteilevän hänen silmistään. Kuolema ei ole hänelle muuta kuin kotimatka; näkymätön maailma on häntä lähempänä, kuin maailma, missä me elämme."

"Mutta se matka saattaa tulla vaikeaksi se", arveli Kristian.

Elisan sydäntä vihlasi; nämä sanat sattuivat arkaan paikkaan.

"Mutta kotiin se kuitenkin vie", vastasi hän ikäänkuin oman surunsa lohdutukseksi. Kristian katsoi pitkästi häneen:

"Luulen, että Riise on sinuun vaikuttanut. Ajattelet ja puhut kuten hän."

Elisan kasvot kirkastuivat.

"Hartain haluni olisikin olla hänen kaltaisensa kaikessa", sanoi hän.

"Siis olla keuhkotaudissakin kuten hän?"

"Vaikka keuhkotaudissakin, ellen siihen muuten voisi päästä."

Kristian vaikeni tehden itsekseen omat johtopäätöksensä. Ja oikeaan hän osasikin, vaikk'ei ulottunutkaan täyden todellisuuden perille.

Usein rukoili Sven Riise Jumalan siunausta niille, jotka niin herttaisella tavalla olivat avanneet kotinsa hänelle, muukalaiselle, erityisesti muistaen rukouksissaan Elisaa. Hän ei aavistanut itse saavansa tässä olla välikappaleena rukoustensa toteuttamiseksi. Häntä, sairasta ja työhön kykenemätöntä miestä, jonka loppuelämää jo laskettiin kuukausissa, hoitaa nyt Elisa, tuo terve, raitis ja nuori tyttö, jolla on elämä edessään ja joka kelpaa kaikkeen. Ei aavistanut siis Riise, että hän kaikesta tästä huolimatta oli antajan ja Elisa vastaanottajan asemassa. Eikä hän saattanut uneksiakkaan, että juuri hän sanoillaan ja uskonsa voimalla niin syvästi vaikuttaisi Elisaan; päinvastoin ajatteli hän, että Elisa häntä tukisi, auttaisi ja lohduttaisi, jos hän sattuisi pimeyteen horjahtamaan. Mutta vielä vallitsi hänen mielessään valkeus. Ollen entistään lähemmin yhdistettynä Kristukseen ei pelännyt hän kuoleman otaa. Ja tuo Kristuksen läheisyys, se säteili koko hänen olennostaan, se ilmeni kaikissa hänen sanoissaan ja teoissaan. Itse tietämättänsä hän valkeudellaan valaisi muitakin, kuten kynttilä, joka sytytettynä valaisee koko huoneen. Ja tästä valosta tuli Elisakin osalliseksi. Betlehemin tähtenä se hänelle kirkasti tien Kristuksen luokse.

Kustaa Aadolfin mielenmuutoksen ja sen innon, millä hän pyrki Kristuksen omistamiseen, hyväksyi Elisa kaikin puolin, mutta se herätti hänessä samalla epäilystä. Ja Kustaa Aadolfin langettua ja jälleen noustua sai tämä epäily hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän oli taipuvainen katsomaan Kustaa Aadolfin tilaa vaan hetkelliseksi tunteitten kuohuksi. Kustaa Aadolf oli niin kokematon vielä. Sven Riisessä näki Elisa saman uskon Kristukseen, mutta vahvana, koeteltuna, kestävänä. Elisa ymmärsi, että se oli kärsimysten helteessä puhdistunut, ja siinä selväksi kullaksi kirkastunut. Itsekin halusi hän tulla osalliseksi sellaisesta uskosta, joka kaikki voittaa, ja kuta enemmän aikaa hän vietti Sven Riisen vuoteen ääressä, sitä suuremmaksi kasvoi hänessä tämä halu.

Ja tämmöinen halu ihmissydämessä, mitä on se muuta kuin iankaikkisen elämän ensi aamun sarastusta!

Kolmastoista Luku.

Kustaa Aadolf tuli tavallista aikaisemmin kotiin joululomaa viettämään, sillä hänen mielensä paloi sairaan ystävän luokse.

Vilkasmielinen hän oli, mutta ei suinkaan siinä määrässä kuin majuri. Erotus heidän välillään oli siinä, että majuri koetti selittää tosiasiat olemattomiksi, milloin ne eivät häntä miellyttäneet, Kustaa Aadolf taas näki ne aina valoisalta puolelta.

"Sinä onnellinen, joka jo olet saanut kotikutsun Kuninkaasi luokse! Kunpa olisin sinun sijallasi!"

Tällainen oli hänen tervehdyksensä. Mutta Sven Riise, joka vastoin tavallisuuttaan sattui olemaan synkeällä mielellä, alkoi kertoa hänelle, miten levoton hän usein oli ollut, peläten tuskien lopulta lisääntyvän niin, ettei jaksaisi niitä kärsivällisesti kestää. Hän pelkäsi lopulta joutuvansa kuoleman kauhun valtaan ja siten häpäisevänsä rakkaan Vapahtajansa opin.

"Muista kuinka uskollisesti Jumala sinua on tähän asti käsillään kantanut. Heittäisikö Hän sinut nyt, kun olet niin lähellä päämaalia ja tarvitset Häntä enemmän kuin koskaan ennen? Oletko milloinkaan kuullut laupiaan Jumalan niin menettelevän?"

Sven Riisen huulet vetäysivät hymyyn. Nämä sanat haihduttivat sairaalloisen levottomuuden hänen mielestään, niinkuin päivän kirkas silmä haihduttaa yöllisen pimeyden. Kustaa Aadolfin kättä puristaen kiitti hän häntä sydämellisesti, mutta kohotti sitten kiitoksensa ylemmäksi maallisesta ystävästä itse Jumalan luo, jolta kaikkinainen lohdutus tulee.

"Sinua ajatellessa, Kustaa Aadolf, valkenee aina mieleni", sanoi hän hetken kuluttua. "Sinä voit vielä tulla suureksi siunaukseksi Jumalan valtakunnalle."

"Luuletko niin?" kysyi Kustaa Aadolf lapsellisen iloisena. "Se onkin hartain toivomukseni ja jokapäiväisen rukouksen aihe", lisäsi hän miehevän vakavasti.

"Mutta pysy kiinteästi nöyryydessä, ja ennen kaikkia ole vilpitön Jumalan edessä, ainoastaan silloin saatat olla soveliaana Hänen käyttämänänsä aseena. Pysy aina alaikäisenä lapsena Herran jalkain juuressa, jotta kerran saatat nousta pylvääksi Hänen seurakunnassaan", sanoi Sven Riise.

"Kunpa aina muistaisin, että olen ainoastaan ase, en sen enempää", sanoi Kustaa Aadolf.

"Niin juuri", liitti Sven Riise. Hänen katseensa muuttui niin miettiväksi, varmaan hän vaipui menneitten ajattelemiseen.

"Mitä nyt ajattelet?" kysyi Kustaa Aadolf, haluten tietää, mikä ystävän kasvot niin äkkiä kirkasti.

"Ajattelen Jumalan teitä. Nyt ymmärrän, miks'en työlläni saanut Häntä täällä palvella. Sieluni on Jumalalle äärettömän paljon kalliimpi kuin työni. Hän huomasi, että työ alkoi tulla minulle ansaksi, ja jotta palajaisin ensimmäiseen rakkauteeni takaisin, särki Hän ansan. Ja ensimmäinen rakkauteni on Hän itse, Herrani ja Vapahtajani. Kauvan kesti ennenkuin tulin tämän ymmärtämään, mutta nyt käsitän hyvin Hänen tiensä."

Kustaa Aadolf kuunteli häntä liikutettuna.

"Kiitos sanoistasi!" sanoi hän. "Ne johtivat mieleeni sen kristinopin perustotuuden, että ainoastaan ensimmäiselle rakkaudellemme uskollisina voimme olla todelliseksi siunaukseksi."

Toisellakin tavalla oli Kustaa Aadolf koettanut selittää, miksi Jumala näin oli keskeyttänyt Sven Riisen toiminnan. Aamupäivällä Elisan ja Irenen kanssa kävelyllä ollessaan kertoi hän heille Riisen sanat.

"Ihmetellä täytyy todellakin", sanoi Elisa, "että Jumala ottaa hänet pois. Hänen laisiaan tarvittaisiin maailmassa niin välttämättömästi. Minkätähden saa kuolo tuhota hänen rikkaat luonnonlaillansa ja ehkäistä niitä palvelemasta sitä tarkoitusta, johon ne olivat aivotut?"

Kustaa Aadolf pysähtyi äkkiä katselemaan lumipeitteistä peltoa. Varmaan se johdatti hänelle jotakin mieleen.

"Muistatko millainen tämä pelto oli syksyllä?" kysyi hän. "Se oli kylvössä; mehevän vehreänä versoi sen hento oras. Tuli halla, oras surkastui. Turhaanko siis kylvettiin siemen; miksikä sai halla sen kesken kasvuaan tuhota? Odota keväimeen, Elisa, silloin saat vastauksen. Silloin vihannoi uudelleen pelto, ja kesällä heiluvat tässä tähkät täysin tuleentuneina. Sellaiseen kypsyyteen ei olisi syysoras koskaan kehittynyt, vaikkakaan ei olisi halla sen kasvua ehkäissyt. Näin, ymmärtääkseni, on Sven Riisen lahjojenkin laita. Kuolema ne murtaa, jotta ne kerran entistään ihanampana ja täydellisempänä voisivat nousta kukkaansa iankaikkisen elämän keväimessä?"

"Niin lienee, veikko. Se ajatus tuottaa lohtua", sanoi Elisa silmäillen näennäisesti kuollutta ja hedelmätöntä peltoa.

Siellä maan poven kätkössä oli elämä itämässä.

"Usein luontoa silmäillessäni on minusta tuntunut, kuin olisi se ongelmoita täynnä", sanoi hän. "Se viehättää minua salaperäisyydellään, ja hartaasti olen toivonut itselleni viisautta sen arvoituksien selittämiseen. Tällä hetkellä tuntuu, kuin selitys minulle häämöittäisi. Etkö usko sinäkin, että luonnon elämä vertauskuvissa ilmoittaa iankaikkisen henkielämän salaisuuksia? Siinäpä juuri piileksiikin sen suuri viehätysvoima. Sellainen vertauskuva oli esimerkiksi sinun äskeisesi syyskylvöstä, ja paljon, paljon on niitä muitakin."

"Niin kyllä. Jesus osasi luonnon kuvakieltä paremmin kuin kukaan muu, ja usein Hän sitä vertauksissaan käyttikin", sanoi Kustaa Aadolf.

Irene, joka käveli Elisan käsivarteen nojautuneena, alkoi tähystellä ympärilleen keksiäkseen luonnossa jotain sellaista, josta veli ja sisar olivat puhuneet. Talvea tapasi hän joka taholla, syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Aurinkokin oli jo kallistunut länteenpäin, vielä se tuolla metsässä hetken hohteli havupuitten harteilla. Taivas tummeni; ennen pitkää alkavat jo tähdet tuikehtia. "Mitä sanoi taivas nyt?" kysyi hän. Vakava tunnelma oli vallannut hänenkin, viisitoistavuotiaan, ennen niin ajattelemattoman nuoren tytön mielen. Elisa katsahti ylös.

"Niin, mitä sanoo taivas nyt, kun alkaa pimetä ja tähtöset syttyvät?" virkkoi hän miettivänä. "Niitä ei vielä näkynyt päivällä, jolloin kaikki oli valoisan iloista, nyt vasta ne pimeän tullen loistavat."

"Aivan sama on Jumalan lupaustenkin laita", lisäsi Kustaa Aadolf. "Vasta silloin kun niitä tarvitsemme, käsitämme niiden suuren arvon, samoin kuin tähtien valonkin huomaamme vasta ympäristömme pimetessä."

Elisa katsoi ääneti taivasta kohti. Vasta nyt, murheen varjon langetessa hänen tielleen, oli hänkin tullut ajatelleeksi Jumalan lupauksia. Tosin hän vieläkin syvimmän sydämensä pohjasta kauheksi kuolemaa ja maatumista. Mutta samalla alkoivat lupauksien taivaan tähdet hänelle tuikkailla. Ja niistä kirkkain oli: "Minä olen ylösnousemus ja elämä, jokainen, joka uskoo minuun, hän elää, vaikka hän olisi kuollut." Se tähti se oli, joka toivon ikuisella sädevalolla Sven Riisen kalpeat kasvotkin kirkasti. Sattui siitä muutamia säteitä Elisankin sydämeen, himmeinä ne siellä tosin vielä loistivat, mutta ikuista valoa ne sittekin olivat. Ne kuiskasivat hänelle, ett'ei Jumala sammuta suitsuvaa kynttilänsydäntä.

"Lähtekäämme tuonne männikköön iltaruskoa kohden", ehdotti Irene.

"Et sitä kuitenkaan käsiisi saa", vastasi Kustaa Aadolf leikkisään tapaansa, vaikkakin mielen rattoisuus tällä hetkellä oli hänestä kaukana.

"Sanokaa, mihin iltaruskoa voi verrata!" virkkoi Irene, senjälkeen kun oli käännytty kulkemaan hänen ehdottelemaansa tietä.

Ihana oli iltaruskon hohde. Sen säteet välkähtelivät puiden lehtien lomitse.

"Mihin iltaruskoa voi verrata?" toisti Kustaa Aadolf ikäänkuin leikkiä laskien. "Turhiin toiveihin, jotka loisteellaan viehättelevät, mutta joiden perille emme pääse, vaikka maailman ääriin juoksisimme."

"Älä nyt!" pyysi Irene. "Ei auringonlaskua saa mihinkään pahaan verrata."

"Minä sitä vertaisin vanhurskaan miehen kuolemaan", sanoi Elisa. "Se on valoisa, mutta silti herättää se surun tunteita. Meidän silmissämme on se laskeumista, mutta toisessa maailmassa sitä ylösnousemisena tervehditään."

"Siitä vertauksesta enemmän pidän", sanoi Irene.

"Niin minäkin", myönsi Kustaa Aadolf. Hiljakseen katselivat siskokset auringon laskua. Taivas hehkui ja liekitsi täydessä loimossa, mutta vähitellen heikkeni rusko ja sammui hiljaa pois.

"Mitä tarkoitat vanhurskaalla miehellä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Sellaista kuin Sven Riise", vastasi Elisa empimättä.

"Mikä tekee hänet vanhurskaaksi?"

"Hänen uskonsa."

Kustaa Aadolf pudisti päätään.

"Kysy häneltä itseltään! Hän ei ole vastaava 'minun uskoni', vaan 'Jesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri'."

"Mutta sehän veri on vuotanut kaikkein puolesta, ja silti eivät ole kaikki vanhurskaita."

"En mitenkään tarkoita, että usko olisi tarpeetonta", sanoi Kustaa Aadolf. "Se on kuin käsi, jonka avulla vanhurskauteen tartumme."

"Siis on se välttämätön, sillä ilman sitä emme voi pelastusta itsellemme omistaa."

"Mutta uskokaan ei ole itsestämme. Se on lahja Jumalalta."

"Miks'ei Jumala siis anna kaikille ihmisille uskon lahjaa?" kysyi Elisa.

"Siks' etteivät kaikki tahdo sitä ottaa vastaan."

"Siis on kaikissa tapauksissa jo ansio sekin, että tahdomme uskoa", sanoi Elisa.

"On tavallaan, samoin kuin hukkuvalle luemme ansioksi sen, että hän tahtoo tulla pelastetuksi ja sentähden tarttuu hänelle ojennettuun käteen."