HIRVENHOVISSA (continued 3)

"Tuntuisihan meille hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori", vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli niin pitkä.

Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vaan neljätoista päivää, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä moneksi kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin. "Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian kuultuaan Elisalta päätöksestä.

Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi, kuin oli pelätty. Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin luuli varmaan kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä tyyneksi ja tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin vauhtia.

Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitte jäi paraneminen sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka vuoksi erityinen hoitajatar hänen varalleen hankittiin.

Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa vanhoihin entisiin tapoihinsa takaisin. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä alkaen.

Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen neuvojaan joutavimmissakin asioissa.

"Miten olen saattanutkaan näin kauvan tulla lääkärittä toimeen?" ihmetteli hän ja lisäsi sitte huolestuneena: "mutta semmoistahan se sitten oli kuin olikin".

Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona, mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi vaan antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa tapauksissa muuta tointa ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.

Työnpuutteesta huolimatta ei mikään mitättömyyden tunne tohtoria painostanut, sillä hänellä oli talossa hyviä toveria, jotka hänen laillaan viettivät päivänsä joutilaana. Sekä majuri että Kristian ottivat elämän kevyeltä kannalta, eivätkä he itseltään paljonkaan vaatineet. Kristian oli kesällä ollut rykmentin kokouksessa ja katsoi sillä täyttäneensä kaiken, minkä häneltä saattoi vaatia. Tavallaan oli hän auttavinaan isäänsä maantilan hoitamisessa, mutta siinä he molemmat alituiseen luottivat toisiinsa, ja seurauksena oli, ett'ei kumpainenkaan tullut mitään tehneeksi. Itse asiassa oli siis Hirvenhovin hoito uskottu pehtorin käsiin.

Eikä pehtori täysin luotettava ollut, sen tiesivät kyllä sekä majuri että Kristian. Se selveni heille kerran kun he sattumalta näkivät pehtorin kuljettavan aittaansa jotakin, mikä ei ollut hänen omaisuuttaan. Ikäänkuin salaisesta sopimuksesta olivat silloin sekä isä että poika kääntyneet takaisin ennenkuin varkaat ehtivät heitä huomatakaan. Muuten olisi täytynyt panna toimeen kuulustelu, ja sellaisiin toimiin ei kumpikaan heistä halunnut ryhtyä, majuri herkän sydämensä, Kristian laiskuutensa vuoksi. He eivät tästä kiusallisesta huomiostaan hiiskuneet mitään toisilleenkaan, saatikka sitte muille; vaistomaisesti he käsittivät, että silloin ehkä pitäisi tarttua kiinni asiaan, jott'ei naurun alaiseksi joutuisi. Toisilleen he eivät nauraneet, sillä sisimmässään he tunsivat olevansa yhtä hyvät kumpikin.

Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan viehätti heitä mieltä häpäisevillä kaskuilla elämänsä seikkailuilta.

"Tämä joutilaitten triumviraati", kuten Elisa leikillisesti nimitti näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävitettiin, se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ett'ei kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti. Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Hieno kunnioitus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa kohtaan.

Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella kolinalla paikaltaan hänkin, mutta istuutui tuokiossa taas harmitellen hullunkurista kohteliaisuuttaan.

"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti…", selitti majuri ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua? Siinä tapauksessa olemme heti alttiit, ymmärrät hän."

Elisa huomasi, minkä sekasotkun hän äkkiarvaamattomalla esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä kalua, jota Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri Elisalle, mitä hän pyysi.

"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta, Hessel? Kyllä hän kohta taas terveeksi tulee. Katso, Elisa, emme tätä tässä enää kauvan jatka. Ulkona on niin ruma ilma… Lopetamme jo tuossa tuokiossa."

"Miksihän niin hartaasti puolustaut, isä?" kysyi Elisa hymyillen. "Enhän ole sanaakaan virkkanut."

"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä selviytyisi. "Luulin vaan — sinun ajattelevan, ett'emme mitään tee."

Kristian heläytti naurun.

"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.

Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.

Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttiaan niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, viskasi hän kortit pöytään ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.

"Tällaiseenko koiran ilmaan", kysyi Kristian. "Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumenhiukkasten neulasina pistellä kasvojasi?" kysyi tohtori.

"Ehkä joskus, häijyllä päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut suututtanut", vastasi Kristian.

"No, entä silloin kun olet itseesi suutuksissa?"

"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.

"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.

"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.

"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."

"Ei minulle."

Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä jotakin. Aina hän teki, kuten itse tahtoi. Hän läksi.

Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä ulkonaisiin olosuhteitansa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan seurapiirissä elellen, kesken ihmisiä, joita hän ystävinään piti, — mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, — nyt alkoi hän kyllästyä omaan itseensä.

Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken varsinkin oli se ilme tullut oikein erityisesti näkyviin. Etsineekö Elisa hänessä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksikä olisikaan muutoin hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.

Tämä liikutti tohtorin mieltä ja herätti hänessä eleille joitakin siitä eteenpäin pyrkivästä, voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee ylöspäin lehahdella.

"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan, "lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne ruokitte".

Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitte Martensen'in siveysopin.

Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä.

"Eikö tämä mahda olla liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.

"Minulla siitä on ollut sekä huvitusta että hyötyä."

"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat vallan vieraita", sanoi tohtori.

"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.

"Sanokaa, saattaako kuolleeksi ammuttua enää uudelleen eloon herättää?" kysyi tohtori.

"Saattaa", vastasi Elisa empimättä ja toivoa herättävällä äänellä. Hän oli huomannut väsähtäneen piirteen tohtorin kasvoissa ja päätti siitä, että tohtori puhui itsestään.

Ei hän sittekään oikein tohtoria ymmärtänyt, mutta hän ajatteli salatun elämän voimia ja kokemuksia, ja niihin vedoten hän antoi vastauksensa.

Tohtorin katse lauhtui erinomaisen lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.

Kahdeskymmeneskuudes Luku.

Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauvan oli tauti vaihdellut milloin parempaan, milloin huonompaan, mutta lopulta kuume vihdoin kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti vaan niin synkältä.

"Miks'en saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.

"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin, ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.

"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kerrassaan mihinkään kelpaa", valitteli Irene.

"Kukaan ihminen ei jäljittä kulje maailman läpi. Sinuakin varmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."

"En näe sitä missään."

"Pyydä Jumalaa näyttämään sen sinulle."

"Ei ole minulla voimia."

"Jumala on oleva väkevyytenäsi."

Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko päivään ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat alttiisti hänen määräyksiinsä.

Irene, jäätyään yksin, uneksui hetken hereillään keväimen valoisassa hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.

Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitte oli Sven Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruovonkorrella kiikkui ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miks'ei ollut hänellä siipiä? Miks'ei voinut linnun lailla lentää hänkin?

Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, — Sven Riise oli niin usein sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, — mutta miks'ei se kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana, jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, siihen silloin enempää huomiota panematta, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumus-aikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet hänen epätoivoisten aatostensa yksitoikkoista kiertokulkua viihdyttää. Hän väsähtyi ja elämä häntä painosti. Miks'ei ollut hänellä siipiä?

Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka muka häntäkin, Ireneä odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi aikaansaanut käänteen aatosten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vaan keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin uudelleen heräjäisi.

Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer Broolle, ettei hän ollutkaan tuommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi Helmer häntä oli luullut!

Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi; mutta siitä huolimatta se kätkeysi hänen mieleensä.

Sitte Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä silloin he epäilemättä olisivat polviaan myöten lumihyhmään vajonneet. Sitä oli jo maantielläkin kylliksi, jos kohta se ei polviin ulottunutkaan. He eivät menneet kirkolle, sillä tie sinne oli molemmin puolin metsän reunustama, ja siis liiaksi varjoisaa. Ylempänä, Hirvenhovin takaisilla mäenrinteillä, oli maa sitävastoin kivikkoista ja aukeata, siellä paistoi aurinko kaiken päivää ja "maa kannatti", kuten tohtori Hessel sanoi. Hän ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi runoilijat lauluissaan niin erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei se mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee kruunun maanteiden puroina solisevan.

Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.

"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."

"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa sivulleen pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nytki ja repäsi häntä vaatteista.

Vaieten he painalsivat eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.

"Ohoh", virkkoi tohtori pitkäveteisesti ja pysähtyi huoahtamaan. "Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.

Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa esiin toisi.

"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä niitäkään kokonaisuutta? Eikö se oikeimmiten ole vaan joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vaan olemisen tapa?"

"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."

"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole kuolemaisillani."

"Ruumiin elämä ei ole elämää. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."

Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan liikkeen osotti hän ympärillä olevaa seutua.

"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittekin vakuutatte, ettei elämä koskaan kuole. Kuinka se sopii yhteen?"

"En tiedä, ajattelevatko muut niin kuin minä", vastasi Elisa viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vaan koterona, missä hänen tosi-elämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy".

"Te ette siis maalliseen elämään paljonkaan arvoa pane", huomautti tohtori.

"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"

"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämä-parasta sen itsensä tähden?"

Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.

"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."

"Hyvä, se minua ilahuttaa", virkkoi tohtori keveämmällä mielin.

Niin he astuivat edelleen, kumpainenkin omaa viertään, sillä keskitie oli niin sohjuinen, ettei siinä saattanut kulkea. Tohtori Hessel jättäysi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen pitää Elisaa silmällä ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään. Elisalla näytti olevan oikein syntyperäinen taipumus tietämättään tehdä kauniisti, minkä teki. Nytkin sadetamineihin puettuna, sohjuisella maantiellä tuulta vastaan taistellessaan, näytti hän miellyttävältä. Tohtori ajatteli Elisan äsken lausumaa vertausta koterosta ja mietti, että monesti oli kotero sittekin paljoa kauniimpi kuin perhos-elämä, joka siinä oli kehittymässä.

Ehdottomasti käänsihe Elisa taaksepäin ja huomasi silloin, että tohtori hymyili. Hän kysyi syytä siihen.

"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen, olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori ilmaisematta Elisalle, mitä äskettäin oli ajatellut.

"Mystillisyyteen! Kuinka niin?"

"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittekin varsin epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."

"Se joka sitä elää", vastasi Elisa. "Entä se poloinen, joka sitä ei elä? Miten hän siihen pääsee?"

"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään, — syntymällä", vastasi Elisa. "Oletteko lukenut Jesuksen sanat Nikodemukselle?"

"Olen: 'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, ja et tiedä kusta hän tulee, taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta tosi sana!"

"Näin on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on", lisäsi Elisa.

"Tietänevätkö ne Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja minne menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."

"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin ne sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat tulleet ja Häneen taas palajavat".

Tohtori Hessel pysähtyi.

"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän. "Miten tiedätte, että Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."

"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jesus Kristus. Joka Häneen uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän."

Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.

"Tulkaa tänne ylös asti, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään keskeneräiseen.

Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen päivän mailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!

Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitte, jolloin hän yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon vertauskuvia.

"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi hän.

"En."

"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."

Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittekään nähnyt, mitä Elisa näki.

"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen mielestään arvoa vaan, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."

Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen. Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi. Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.

He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei ollut Elisa hänelle sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien vastaista viertä, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä, että lumisohju ulottui hänelle milt'ei pohkeihin.

Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaja hämärä kattoi salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin toisiaan lähemmäksi.

Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.

Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan eivät he olleet häntä näin ajattelevana ja vakavana tavanneet. Varmaan tässä piileksi jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.

Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti huomenaskareilleen, tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.

"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen raukan häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."

"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."

"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Usein ennenkin olette saattaneet minut sellaiseen tilaan. Mistähän se oikein tulee?"

"En todellakaan tiedä", sanoi Elisa vilpittömästi, ihmetellen tohtorin käsittämätöntä käytöstapaa. Jotakin hän nyt mahtoi tapailla. Mutta mitä?

"Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella."

"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"

"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa siinä paljon; lausukaa vaan sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.

Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä, sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki nyt oli käsissä.

"Kysymys on", alkoi tohtori, "pitääkö minun, tullakseni joksikin, lähteä Hirvenhovista pois vai jäädä tänne".

Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitti hän.

"Tahtoisitteko siis niin mielellänne minusta päästä?" kysyi tohtori teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli tarkoittanut.

"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla kehoittavasti.

Jokapäiväisen yhdessäolon aikana oli Elisa yhä enemmän kiintynyt tohtoriin, huolimatta siitä; että tämä toiselta puolelta oli hänen silmissään alentunut.

Tämä seikka oli suuresti Elisaa huolestuttanut, sillä se uhkasi seurauksenaan tuottaa paljon ristiriitoja ja kärsimyksiä. Ja nyt, kun hän huomasi tohtorilla itselläänkin olevan halua herätä nykyisestä epämiehekkäästä velttoudestaan, valtasi hänet ilo ja halu ruveta häntä kaikin puolin auttamaan, jott'ei hän enää pääsisi uudelleen alentumaan.

"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin…?" virkkoi tohtori silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan vastauksesta.

Elisa vapisi edesvastauksen tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi.

"Silloin…", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitte pois lausettaan lopettamatta.

Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen. Jalona, ylevänä kuin oman sisimmän tunteensa kirkastamana oli Elisa seisonut hänen edessään. Ainokaisen pienen sanan oli hän vastaukseksi antanut, mutta se sana sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi tällä hetkellä saanut katsahtaa Elisan sielun sisimpään.

Tohtori pyyhkäsi kädellään otsaansa ja silmiään. Jotakin toivotonta ilmeni näissä liikkeissä. Tulleeko hänestä milloinkaan sellaista miestä, jota Elisa voisi rakastaa, sellaista, miksi Elisa toivoi ja uskoi hänen tulevan?

Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan opintojaan täydentämään, jotta voisi tulla kotimaiseksi lääkäriksi. Tämä uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella lukemattomia esteitä, Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan; mutta tohtorin lujan päätöksen tähden raukesivat kaikki vastaväitteet tyhjiin.

"Elisa, sinähän et mitäkään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä onnistut sinä paremmin kuin me", sanoi majuri.

"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.

Kristian katsoi ensin häneen, sitte tohtoriin, kohotteli kulmiaan ja herkesi houkuttelemasta. Sen sijaan rupesi hän viheltämään ja hyräili: "Mä lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."

Kahdeskymmenesseitsemäs Luku.

Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä kelpasi.

Luvut sujuivat reipasta vauhtia. Monesta aineesta oli hän pyytänyt sekä saanut vapautusta. Perinpohjaisuudesta hän ei suurin lukua pitänyt, eikä liioin korkeista arvolauseistakaan. Hän tahtoi vaan tulla oikeutetuksi kotimaiseksi lääkäriksi.

Muutakin hän tutkieli lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta Elisa oli puhunut. Toisinaan se jo oli hänelle havaittavissakin, mutta hänen yritellessään sitä tavoittelemaan se joko solahti tiehensä tai usvaksi haihtui.

Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä. Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista sellaisella mielenkiinnolla, ettei rahtuakaan ollut aikaa ajatella, mikä se kerran eläessään oli ollut, jota hän nyt veitsellään viilteli. Tohtori Hessel vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin likitysten ja niin erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta; sielua ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät, ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta kohtelusta, joka tuli hänen osakseen.

Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitte oikeuttaa toisen silpomaan toista kuin mitäkin kappaletta? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa.

Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä hänen vaivannäkönsä hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.

Eräs toinen kandidaatti lähestyi sitä, jonka piirteitä tohtori Hessel paraillaan tutki.

"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako se Påhlman nyt makaa. Sääli miestä! Eläessään möi hän jo itsensä tänne, mutta kun hän sitte viimein kuoli, aikoi ämmä haudata hänet, sillä eihän hän tietänyt, että tämä tänne oli itsensä myönyt ja rahat juonut."

"Ole vaiti raakoine juttuinesi", vastasi toinen, johon asia nähtävästi oli pahasti vaikuttanut. "Mitä se minuun kuuluu, mikä hän on ollut ja mitä tehnyt eläessään."

Ja hän syventyi uudelleen tutkimuksiinsa.

Tämä puheenkatkelma oli kääntänyt tohtori Hesselin ajatukset toiselle suunnalle. Tuon miehen ihminen siis ei ollut tuossa raadellussa ruumiissa, vaan se oli siinä, mitä hän eläessään oli tehnyt ja ollut. Mutta missä nyt olivat hänen tekonsa, missä se sisällinen olemus, jonka ne ilmaisivat? Ainoastaan jälkeenjääneitten muistossako? Vai vieläkö ne iäisyydessä elelivät ja johdonmukaisesti kehittyivät? Mistä saanen vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiini? ajatteli tohtori Hessel.

Aina kun joku ihmiskunnan syvempiä elinkysymyksiä nousi hänelle mieleen, kääntyivät ne hänelle vastenmieliseen suuntaan kohdistuen häneen itseensä, terävinä kirpeinä. Niin nytkin.

"Mitä olet eläessäsi tehnyt, miksi tullut? Millainen on sisin olemuksesi, millaiseksi kehittyisi se, jos se nyt siirrettäisiin iäisyyteen?"

Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel koetti niitä välttää, koetti tukahuttaa sitä sisintä ääntä, joka hänelle vakuutti, että hänen piti itsessään oppia tuntemaan ihmistä ja sen salaisuuksia. Mutta hän etsiskeli sitä aina muissa, ja senvuoksi se aina pakeni hänen huomattavistaan.

Maailman meluava elämä oli hänelle jo kyllin tuttua, hän oli jo siihen määrään tyhjentänyt sen riemumaljoja, että oli saanut niiden katkerata pohjamakuakin maistella. Hyvin tiesi hän, ettei hän etsimäänsä sieltä löytänyt, sillä hän etsi sellaista, joka ei melua eikä huuda ja jonka ääntä ei kuulu kaduilla. Hän muisti joskus kuulleensa lausuman: "sisällisesti teissä". Sentähden hän tahtoi tutkia ihmissydämen sisimmät. Itsessään ei voinut hän ajatellakaan Hengen elämää tapaavansa, hyvin tietäen, ettei hän sitä elänyt. Ja Elisan tutkiminen oli vaan turhaa vaivannäköä, sillä jo tämän paljas läsnäolokin hämmensi hänen terveen järkensä ja käänsi koko hänen arvostelukykynsä ylösalasin. Ei, puolueettomana ja selväjärkisenä täytyi hänen koettaa pysyttäytyä etsiessään, jos mieli millinkään tuloksiin tulla.

Sairaalassa hän potilailtaan kyseli paljon yli sen, mikä oli välttämätöntä, siten eläytyäkseen heidän harrastuksiinsa. Näin voitti hän heidän luottamuksensa, sai kuulla pitkän sarjan heidän taudeistaan, vastoinkäymisistään ja heidän elämästään yleensä. Mutta sitä Hengen elämää, jota hän etsi, ei hän kenessäkään tavannut, ei edes vilahdukseltakaan. Harvoin huomasi hän heissä mitään ylevämpiä harrastuksia. He eivät näyttäneet tietävänkään muusta elämästä kuin maallisesta, eivätkä muita tarpeita tuntevankaan, kuin mitä maalliseen elatukseen kuului.

Kuolinvuoteitten ääreenkin oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista kuoleman kauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista vaivoista.

Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle, tuolle sekuntien olennolle: "Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä ota mitä otettavissa on!

Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen; se mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta olla. Entä Kustaa Aadolf sitte? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut pappisviran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten ja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea mitä olisi voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopsa virheitä keksimään.

"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa Aadolfille.

"Kuinka niin?"

"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta milt'ei kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitte kuunteli hän nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."

Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.

"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän. "Jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia, joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."

Tohtori Hessel piti nuorta pappia tarkkaan silmällä ja pani hänet usein kireälle. Hän tähtäili leikkelyveitsellään tuotakin sydäntä, joka niin lämpimästi ja pelkäämättä sykähteli Jumalalle ja ihmisille. Eikä se vaikeata ollutkaan, sillä Kustaa Aadolfin sisin elämä kuulsi niin selvästi pinnan alta, hänessä ei ollut mitään petosta eikä vilppiä. Itse hänen vikansakin olivat silminnähtävissä, ei hän milloinkaan valearvoa saavuttaakseen pyrkinyt niitä salaamaan. Mutta samalla oli hän valpas ja taisteli vikojansa vastaan, jott'ei tohtori niistäkään saanut aseita, millä hyökätä hänen kristillisyyttänsä vastaan.

Vaikka tohtori Hessel tavallaan ihailikin Kustaa Aadolfin uskoa, piti hän sitä sittekin mahdollisena vain sellaiselle jalolle ja lapsellisen suoralle luonteelle kuin Kustaa Aadolf oli. Toiset ovat luodut heti löytämään ja uskomaan, toiset taas kaiken ikänsä etsimään ilman menestystä.

"Sinä soimaat minua alituiseen ja moitit kaikkia mitä ikänänsä teen", sanoi Kustaa Aadolf kerran surunsekaisella kärsimättömyydellä tohtori Hesselille.

"Älä sitä toki niin syvälle mieleesi pane, en minä mitään pahaa tarkoita."

"Mitä sitte tarkoitat?"

Kustaa Aadolf loi häneen avomieliset siniset silmänsä. Joka kerta, kun tohtori Hessel sattui niihin katsomaan, luuli hän näkevänsä heijastuksen siitä, mitä etsi.

"Mitäkö tarkoitan?" toisti tohtori hajamielisenä. "En kerrassaan mitään. Minussa on, näetkös, liiaksi sappea, minun täytyy saada se purkaa jonkun päälle, ja koska katson sinut kyllin vahvaksi ryöppyä kestämään, niin suuntaan sen sinuun. Siinä kaikki! Saattaa se tehdä sinulle hyvääkin keskellä kaikkia pyhän savun suitsutuksia, joita sinulle sytytetään."

"Kansa ei tule kirkkoon minua ihailemaan, vaan evankeliumin jano sen sinne vetää", vastasi Kustaa Aadolf.

"Näyttää todellakin kuin itse uskoisit, minkä sanoit", huomautti Hessel, "sillä pöyhkeältä et juuri tunnu".

Vaikk'ei Kustaa Aadolf tohtori Hesseliä ymmärtänytkään, toivoi hän hänestä kuitenkin parasta ja huomattuaan saarnastuolista hänet kuulijainsa joukossa puhkesi hän äänettömään rukoukseen tuon miehen puolesta. Eikä hän hävennyt tämmöisenkään arvostelijan kuullen julistaa sitä yksinkertaista evankeliumia, joka on viisaalle hulluutta.

Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitäpä oli hän nyt etsinyt, väsyksiinsä asti etsinyt, mitään löytämättä. Mutta pitäisikö hänen nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästään maan päällä? Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei hänestä kuitenkaan milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka hänet sai tällaiseen voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös voimassa pitää alulle pantua parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa senkin vähän, mitä hänessä itsessään oli hyvää ainoastaan sentähden, että oli niitä, jotka eivät sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli hänen jumalansa, ja Elisaa jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi. Eikö hän siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauvan kun hän ei muuta jumalaa tuntenut.

Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoo.

Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri kuoli ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel lähetti hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan Elisan läheisyydessä ja saisi tuon tuostakin Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta ajan oloon ei se enää onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi rakkauden kaikkivaltaisuuteen.

Kahdeskymmeneskahdeksas Luku.

Samana keväänä, jolloin tohtori Hessel Hirvenhovista lähti, oli Kustaa Aadolf vihitty papiksi. Elisa ja Kristian olivat olleet Upsalassa juhlatilaisuudessa saapuvilla. Senjälkeen seurasi Kustaa Aadolf heitä kotiin viipyäkseen siellä muutamia viikkoja ennenkuin asettui uuteen virkaansa, joka Tukholmassa oli hänelle varattu.

Kustaa Aadolf huomasi heti, että Elisa oli muuttunut. Tuntui kuin olisi hän sisimmässään ollut ylen onnellinen, ja tätä ei voinut hän millään tavoin salata, vaan uhkui se koko hänen olennossaan ilmeten käynnissä, ryhdissä, äänessä ja katseessa. Mutta toisinaan, ilman nähtävää syytä tämä sisäinen loiste himmeni, tai oikeammin vaihtoi väriä.

"Kustaa Aadolf", sanoi hän kerran sellaisena hetkenään, "rukoile, ettei mikään maailmassa tulisi meille niin rakkaaksi, että sen takia unhotamme taivaan."

"Tarkoitatko mitään erityistä tällä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Sitä tuskin itsekään tiedän", vastasi tyttönen ja katseli haaveillen kauvas etäisyyteen. "Ehkä jotakin, joka ei kuulu tähän maiseen elämään. Olen uneksinut voivani olla kynttilä, joka muita valaisisi Herran luo."

"Se unelmasi muuta todeksi!"

"Jumala minua siihen auttakoon", vastasi Elisa sydämensä syvyydestä.

Mutta pian tunkihe huokaus esiin:

"Miksikä aina tomua siipiin tarttuu?"

"Sen voi pestä pois."

"Mutta kohta tarttuu uutta."

"Senkin voi pestä pois."

"Miks'eivät ole mitkään ajatuksemme täysin puhtaat?"

"Ne puhdistuvat kerran täydellisesti, silloin kun Jumala täydelliseksi tekee sen hyvän työn, minkä hän on meissä aloittanut."

"Entä siihen asti?"

"Siihen asti on meidän taisteleminen Jesuksen voittorikkaassa nimessä Hänen sota-aseihinsa puettuna."

"Mitä on tehtävä, jos elämässään kohtaa jotakin, josta ei varmaan tiedä, onko se hyvää vai pahaa?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.

"On rukoiltava, että Jumalan Henki sen meille ilmaisisi. Rukoile Pyhän Hengen valaistusta, Elisa!"

"Varmaan on sinulla nyt joku erityinen asia, josta et ole selvillä", lisäsi Kustaa Aadolf.

"Ehkä onkin."

"Sano se minulle!"

Elisa pudisteli hiljaa päätään.

"Etkö sisimmässäsi milloinkaan ole tuntenut sellaista, joka ei siedä sanain kosketusta?" kysyi Elisa epäröiden.

"En", vastasi Kustaa Aadolf niin varmasti, että Elisan täytyi hymyillä.

"Mutta minä nyt tunnen sellaista."

"Se ei ole hyvä. Jos et tahdo sitä minulle ilmaista, niin ilmaise ainakin Jumalalle!"

"Jumala sen kyllä tietää paremminkin kuin minä ja yksin Hänen tietoonsa sen toistaiseksi uskonkin", vastasi Elisa luottavaisella varmuudella, johon Kustaa Aadolf ymmärsi panna arvoa, vaikk'ei hän muuten Elisan sanoja hyväksynyt eikä oikein käsittänytkään.

Samassa tuli Irene sisään. Hän oli jo niin toipunut, että saattoi jalkeilla oleskella.

"Miten pikku muru tänään jaksaa?" kysyi Kustaa Aadolf ystävällisesti ja istutti hänet viereensä sohvaan.

Tänä vierailunsa aikana oli Kustaa Aadolf oikein erityisesti ottanut nuoremman sisarensa huostaansa. Hänen oli Ireneä sääli; kaikin tavoin koetti hän häntä hauskutella ja rohkaista, koskematta kertaakaan hänen surunsa aiheeseen. Usein sai hän jo Irenen hymyilemään, vieläpä nauramaankin yhtä huolettomasti kuin entisinä aikoina, sillä Kustaa Aadolfilla oli erinomainen kyky lohduttaa ja elvyttää. Hänen pelkkä läsnäolonsa herätti rohkeutta ja toivoa. Oli jotain vastustamatonta hänen reippaassa olennossaan ja valoisassa maailmankatsannossaan. Irene oli yleensä varsin herkkä vaikutuksille, ja seurustelu Kustaa Aadolfin kanssa tehosi häneen kuin parahin lääke. Mutta siitä, mikä oli sydäntä lähinnä, ei saattanut hän veljelleen puhua. Ainoastaan Elisalle oli hän joskus maininnut Helmerin nimen senjälkeen kuin kihlaus oli purkautunut.

Eräänä päivänä iltahämärässä, kun Elisa poimutteli nauhoja, tarjousi Irenelle kauvan kaivattu tilaisuus kysyä häneltä jotakin, joka oli pyörinyt hänen huulillaan jo siitä asti kun Elisa pappisvihkiäisistä palasi, vaikka ei hän ollut uskaltanut sitä esille tuoda.

"Elisa", alkoi hän arkaillen, "tapasitko Upsalassa käydessäsi Helmeriä?"

"Näin hänet kerran kaukaa."

"Seurusteleeko Kustaa Aadolf usein hänen kanssaan?"

Äänestä kävi ilmi, miten kiihkeästi sydän sykki.

"Luullakseni ei niin paljon kuin ennen", vastasi Elisa silmiään nauhoista kohottamatta. Irenen rohkeus kasvoi.

"Minun tähtenikö?" kysyi hän hiljaa, tuskin kuulumatta.

"Ehkä osaksi sinunkin tähtesi", vastasi Elisa lempeästi, "mutta he ovat myös viime aikoina käyneet niin erilaisiksi".

"Kuinka niin?"

Hämy sakeni jo siihen määrään, ettei Elisa enää nähnyt työtä tehdä. Hän vetäsi Irenen luokseen.

"Mikäli heidän luonteensa ovat kehittyneet, on niiden erilaisuuskin tullut selvemmin näkyviin", vastasi hän.

"Helmer se sitten kaiketi muuttunut on, sillä Kustaa Aadolf on minusta aivan entisensä lainen", virkkoi Irene.

"Mutta onhan Kustaa Aadolfkin paljon kehittynyt, hän on edistynyt luonteen vakavuudessa ja selvyydessä."

"Entä Helmer?"

"Niin, Helmer", virkkoi Elisa epäröiden, sillä ei hän tahtonut kenestäkään puhua alentavasti. "Helmerillä ei ole Kustaa Aadolfin luonteen vakavuutta eikä ole hänen laillaan iäisyysasioihin perehtynyt; hänen harrastuksensa on hajaantunut kaikellaisiin muihin asioihin."

"Mutta onhan tuo niin inhimillistä", sanoi Irene Helmeriä puolustellen.

"Valitettavasti onkin; ihminen tahtoo niin mielellään kiintyä harrastuksilleen tähän maailmaan."

Irene vaikeni ja alkoi sovitella itseensä, mitä Elisa oli Helmeristä puhunut. Hänenkin mielensä paloi tähän maailmaan! Se oli hänelle iäisyyttä rakkaampi. Hän tunsi selvästi, ettei näin ollut hyvä. Ja surullisinta kaikesta oli, että se mikä valtasi hänen mielensä, oli vain tyhjä, toivoton kaiho. "Oi Elisa, kunpa olisi minulla jotakin, jonka hyväksi eläisin!" huokasi hän. "Mistä saisin jonkun toimialan?"

"Vielä olet niin heikko, että et jaksa mihinkään erityiseen työhön ryhtyä."

"No, olkoonpa niin, mutta jos olisi minua joku elämäntehtävä odottamassa, niin paranisin varmaan pikemmin. Ajatukset kääntyisivät toiselle suunnalle; nyt ne sitävastoin alituiseen vierivät taaksepäin, menneihin asioihin, ja se mieltäni painostaa. Toisinaan tuntuu ikäänkuin en saattaisi elää ilman Helmeriä, enkä tiedä kuhun turvautuisin. Oi, kunpa sen sijaan rakastaisin Jumalaa niin kiihkeästi!"

"Pyhä rakkaus on kiihkotonta", vastasi Elisa ja sulki rauhoittavasti Irenen molemmat kädet omiinsa.

Irene alkoi hiljaa itkeä. Kyynelet huojensivat hänen mieltään. Elisan sanat tyynnyttivät hänen mielensä levottomat tunteet, ne rohkaisivat häntä kohottamaan katseensa ylöspäin. Miksi olikaan hän täten asettanut oman surunsa ikäänkuin maailman kaikkeuden keskipisteeksi? Hänen piti pelastuakseen välttämättömästi siitä päästä. Elämässä oli paljon jalompia suruja kuin hänen ja paljon korkeampia iloja kuin mitä hänen sydämensä oli halajanut. Hän tahtoi nousta pienuudestaan, pyrkiä omistamaan suuria tunteita, pyhiä, intohimoista vapaita…

Kahdeskymmenesyhdeksäs Luku.

Kustaa Aadolfin matkustettua olivat hänen kirjeensä kuten ennenkin valonvilahduksina Elisan elämässä. Hän kirjoitteli usein Elisalle ja Elisa välitti hänen ja muitten omaisten kirjevaihtoa. He kaksi olivat toisiaan lähinnä.

Kirjeissään Elisalle hän selitti, kuinka ihanata hänestä oli saada suurille joukoille julistaa, mitä sisimmässä sydämessään itse oli tuntenut ja kokenut. — — — "Kuten Paavali", kirjoitti hän kerran, "pitäisin itseäni kirottuna, ellen voisi saarnata evankeliumin sanomaa. Maailma tarjoo kyllä paljon muutakin, joka itsessään saattaa olla hyvää, mutta anna tieteen tutkimuksen parhain, tulos, anna taideneron kaunein kukka ihmiselle, joka synnin yössä apua huutaa, niin saat nähdä, minkä verran ne iäisyyden valossa merkitsevät. Minä luen kaikki vahingoksi ylenpalttisen Jesuksen Kristuksen tuntemisen tähden.

"Tulen juuri kuolinvuoteelta, jossa muuan mies vast'ikään synnintuntoon heränneenä toivotonna kuolemaa vastaan taisteli. Voithan ajatella, että tällaisessa tapauksessa tuntui ihanalta voida julistaa Kristuksen evankeliumin lohtua ja vieläkin ihanammalta saada omin silmin nähdä evankeliumin voimallista vaikutusta. Mies, josta puhun, ei ollut suinkaan mikään törkeä syntinen, vaan kaikin puolin nuhteeton ihminen. Hänellä oli ollut jonkinlaisia hengellisiä harrastuksiakin, ja ihaillut Kristuksessa ideali-ihmistä. Mutta nyt ei voinut ideali-ihminen häntä auttaa, Jumalan teurastettua Karitsaa hän tarvitsi. Jesus naulittuna ristinpuuhun ihmisten syntien tähden ja Hänen sanansa ryövärille, siinä ainoa, mikä voi kuolevalle sairaalleni lohdun antaa.

"Tämmöisten näkeminen vahvistaa uskoa.

"Oi Elisa, aikana tällaisena, jolloin eivät ainoastaan kehnoimmat ja kurjimmat, vaan ihmiskunnan etevimmät, vieläpä muutamat Jumalan tunnustajatkin käyvät rynnäkköön ainoata pelastustaan Kristusta, Jumalan Poikaa vastaan, joka on uhrattu meidän puolestamme, on ylen tärkeätä kohottaa ristinlippu korkealle. Oi, kuinka rakastan tuota halveksittua ristiä, Jumalan rakkauden merkkiä, johon niin monet ovat loukkaantuneet. Siitä tahdon kaiken elinaikani puhua, siitä enkä mistään muusta. Ainoa pelkoni on, että siitä lankeaisin, sillä maailma pyrkii minua puoleensa viettelemään ja itsessänikin asuu syntiä. Mutta kiitos olkoon Jumalalle, joka meille voiton antanut on Jesuksen Kristuksen kautta! Hän on väkevämpi. Elisa, rukoile puolestani sinäkin, että aina, aina pysyisin Jumalalle uskollisena, kuolemaan asti!…"

Tämän kirjeen luki Elisa ääneen perheen piirissä. Majuri heltyi, niinpä Kristiankin, vaikka hän kaikin voimin koetti tunteitaan salata. Torvaldiin se nähtävästi ei tehnyt mitään vaikutusta; hän oli kauvan asunut Kustaa Aadolfin kanssa ja tottunut hänen katsantotapaansa. Irene vaipui mietteisiin. Tällä hetkellä ei hän sanaakaan sanonut, mutta pari päivää myöhemmin pyysi hän Elisalta kirjettä lainaksi. Sen saatuaan lähti hän metsään ja istuutui kosken partaalle. Siinä hän sen luki tarkkaan ja vitkalleen, kunnes uudelleen vaipui mietteisiinsä.

Illalla Elisan maatapantua tuli hän tämän huoneeseen.

"Häiritsenkö sinua?"

"Et ollenkaan."

Irene polvistui vuoteen ääreen.

"Nyt luulen tietäväni mihin tahdon ryhtyä kun voimistun", sanoi hän.

Hänen silmänsä loistivat kesäyön vienossa puolihämärässä. Ikkunakaihdin oli ylhäällä.

"Olin sitä jo jonkun aikaa mielessäni hautonut", sanoi hän, "vaikk'en vielä ollut varmuuteen päässyt. Mutta nyt on Kustaa Aadolfin kirje saanut minut tekemään päätökseni. Olisiko uhkarohkeata minulta mennä pakanain luokse? He ovat kuin lapsia, ehkä voisin heille Kristuksesta puhua. Täällä kotipuolella tietävät kaikki jo niin paljon, ett'en täällä voi ketään opettaa. Sanohan Elisa, luuletko, että tässä seuraan Jumalan kutsumusta?"

Irene puhui niin yksinkertaisen tyynesti, että hänen sanansa tekivät syvän vaikutuksen.

"Luulen", vastasi Elisa liikutettuna.

Tosin hän hiukan epäili ajatellessaan pientä hentoa sisartaan taistelemassa pakanuuden pimeyttä vastaan, mutta tällaiset sydämen vastaväitteet, arveli hän, todistivat vaan itsekkäisyyttä ja uskon puutetta.

"Siis on se Jumalan tahto", sanoi Irene hartaudella. "Päätin pitää sinun suostumustasi Jumalan tahdon merkkinä."

"Oletko mitään isälle puhunut?"

"En vielä; tahdoin ensin kuulla, mitä sinä arvelet."

"Isän suostumusta voisit mieluummin pitää Jumalan tahdon merkkinä kuin minun."

Pari päivää tämän jälkeen Irene esitti tuumansa isälleen. Ensin käänsi majuri koko asian leikiksi, mutta huomattuaan, että siinä oli tosi takana, hän nosti aika jyryn. Mutta se kiivaus millä hän toi esille kieltonsa, osoitti selvästi ettei hän juuri odottanut sen noudattamista. Hyvin tuntien heikkoutensa tahtoi hän estää kaikki houkuttelemis-yritykset ja purki vimmansa moisia mielenjohteita vastaan. Elisa koetti puhua Irenen puolesta, mutta silloin sai hänkin tuiskahduksen osakseen.

"Olet pilattu lapsi, sinä aina olet saanut tehdä oman tahtosi mukaan, mutta tällä kertaa ei isäsi ainakaan suostu hyppimään sinun pillisi mukaan. Aina te yksissä neuvoin asetutte vanhaa isäänne vastaan, mutta tälläpä kertaa tie nousee pystyyn."

Elisa, joka huomasi, miten tämä sanatulva Ireneä kiusasi, viittasi hänet menemään ulos, vaan jäi itse kestämään myrskyn loppu-puuskauksia.

Irene lähti puutarhaan. Olihan luonnollista, ett'ei isä häntä ymmärtänyt, sillä isältä puuttui kaikki lähestystoimen käsittämisen edellytykset. Mutta ei ollut Irene kuitenkaan ajatellut asian näin tyhjiin raukeavan. Hän oli pikemmin luullut, että Jumala tässä tekisi jonkun ihmetyön.

Ja nyt, ajatellessaan, että hänen näin piti jättää koko aikeensa, tuntui lähetystyö hänestä kerrassaan korvaamattomalta, niin ettei hän millään ehdolla voisi siitä luopua. Siihen kuuluva täydellinen uhrautuminen oli häntä niin miellyttänyt, ja hän piti elinehtonaan päästä kauvas pois, uuteen ympäristöön, suurelle työalalle vaikuttamaan. Ja nyt isän vastustus ajoi kaikki karille.

Saiko hän antaa isän itseään estää?

Jos Elisa tai Kustaa Aadolf olisi asettunut asiata vastaan, niin olisi hän siinä saattanut nähdä jonkunlaisen Jumalan viittauksen. Mutta isä! Kyllä Irene, kuten muutkin siskot, hellästi rakasti isäänsä, mutta piti häntä enemmän kilttinä armaana lapsena kuin isänä. Mitään kunnioitusta ei siinä rakkaudessa ollut, eikä koskaan olisi Irenen mieleenkään juolahtanut turvautua isän neuvoihin elämänsä tärkeimmissä asioissa. Eivät sitä olleet muutkaan siskot tehneet, miksi sitten hän? Mitä ajattelikaan Elisa, joka tässä asetti isän suostumuksen tärkeimmäksi ehdoksi ja Jumalan tahdon merkiksi?

Tavattuaan jälleen Elisan uskoi hän hänelle ajatuksensa.

"Luulin jo niin varmasti löytäneeni jotakin; jonka hyväksi elää. Pitäisikö minun siis nyt palata takaisin tyhjän edestä elämiseeni? Sitä en voi, en voi!" lopetti hän.

"Luulen sittekin, että sinun tulee ottaa huomioon isän arvelut; olisi varmaan väärin tehdä hänen tahtoansa vastaan", sanoi Elisa. "Onhan hän oma isäsi! Kuulehan, Irene", jatkoi hän ystävällisesti vetästen Irenen käsivarren kainaloonsa heidän siinä käytävällä kulkiessaan, "heräsin juuri äsken huomaamaan, ett'emme, jos kohtakin isää sydämellisesti rakastamme, sittenkään anna hänelle kylliksi kunnioitusta ja arvoa. Onko meillä oikeutta näin menetellä?"

"No, eihän isä juuri olekkaan niitä isiä, joihin voisi katsoa ylös", arveli Irene.

"Ja miksikä ei?" sanoi Elisa. "Löydätkö mistään ihmistä, niin rakastettavaa ja lämminsydämistä kuin isä on? Kaikkien parasta hän aina katsoo, useastikin oman onnensa kaupalla. Tiedätkö ketään, joka itsestään ajattelisi niin vähää kuin hän? Luulenpa, että hän pitää kaikkia muita itseään parempana, jopa meitäkin, omia lapsiaan. Onhan kaikki tämä jo kunnioituksen arvoista."

Irenelle puhuessaan Elisa oikeastaan itseään soimasi. Itse sai hän tällä hetkellä korkeamman käskystä astua alemmaksi tehden tilaa toiselle, jota usein oli itseään vähäpätöisempänä pitänyt.

Sanat sattuivat syvästi Ireneen.

"Onko isä vielä hyvin pahoillaan?" kysyi hän.

"Lähtiessäni oli hänen mielensä jo hiukan lauhtunut, ei hän enää ollut niin vihainen", vastasi Elisa.

"Mitä hänelle sanoit?"

"Ett'et tule lähtemään vastoin hänen tahtoansa. Ja siinähän olin oikeassa, vai mitä?"

"Olit."

Tämä sana tuli hiukan epäröivänä, mutta kuitenkin kuuluvasti.

"Tyyntyikö hän sen kuultuaan?"

"Tyyntyi tavallaan, mutta samalla tuli hän uudelleen levottomaksi", vastasi Elisa ja hymyili kuin lapsesta puhuen. "Hyväsydäminen kun on ja tottumaton pitämään meitä vallassaan, vaivaa häntä nyt se, että on täytynyt sinulta jotain kieltää."

"Lähden heti hänen luokseen", päätti Irene vetäisten kätensä Elisan kainalosta.

"Älä vaan houkuttele häntä taipumaan, hän sen kyllä tekee itsestäänkin, se on hänen kohtalonsa. Isä-parka! Emme saa häntä pakoittaa."

"Tahdon vaan osoittaa hänelle rakkautta, ja samalla arvon-antoa. Äskeiset sanasi sattuivat minuun", sanoi Irene ja lähti kiiruhtamaan asuinrakennusta kohti.

Majuri mitteli lattiata huoneessaan. Hän oli kuin irtireväisty tapojensa vanhoista liitoksista, sen oli tuo Irenen mullistava ehdotus aikaansaanut. Minkä päähänpiston oli se Elisakin nyt saanut, kun tässä kohden piti häntä, isää, kuin jonakin korkeampana auktoriteettina, jolta oli neuvoa kysyttävä? Eipä olisi hän millään ehdolla tahtonut Irenen toiveita tyhjäksi tehdä, olihan lapsiraukalla jo ollut kylliksi vastoinkäymisiä muutenkin. Mutta vieläkin vähemmän halusi hän häntä alastomien villien keskelle lähettää.

Irenen tullessa huoneeseen loi isä häneen katseen, joka juuri ei ollut rohkaisevaa laatua. Varmaankin tuli tyttö nyt oikein rukoilemalla rukoilemaan ja kyyneleitä vuodattamaan, mutta tälläpä kertaa tahtoo isäkin olla mies puolestansa.

Irene kietasi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

"Rakas isäni!"

"No niin, niin, hyvä, hyvä", sanoi majuri hermostuneesti, sillä hän tunsi jo, että Irenen hellä hyväily vähitellen alkoi lamata koko hänen vastustelemiskykynsä. "Olenhan kieltänyt sinua siitä asiasta enää mitään puhumasta."

"En aiokaan siitä puhua", vastasi Irene ystävällisesti. "Tulen vaan sinulle selittämään, ett'en koskaan ota tätä askeletta ilman sinun suostumustasi."

"Miten saatoit edes ajatellakaan, että sellaiseen suostuisin", vastasi majuri puoleksi hellästi, puoleksi harmissaan.

"Ajattelin, että Jumala kyllä olisi voinut sinut siihen taivuttaa, jos se olisi hänen tahtonsa ollut", vastasi Irene. "Pyysin Hänen vastaamaan sinun kauttasi."

"Teitkö niin? Mutta, lapsi-kulta, kuinka saatoit niin tehdä?" huudahti majuri peljästyneenä. "En suinkaan olisi halunnut estää sinua Jumalan tahdon mukaan toimimasta, mutta en vaan saata suostua eroamiseen sinusta. Ymmärräthän, että se tapahtui pelkästä rakkaudesta."

"Ymmärrän toki", vastasi Irene ja painoi hyväillen poskensa isän poskea vasten.

Hänen taipuvaisuutensa saattoi majurin mielen apeaksi.

"Eihän sinun sentään kovin mielesi tehnyt ruveta lähetyssaarnaajaksi?" kysyi hän rukoilevin äänin.

Irene hymähti:

"Onhan se tuuma minua hyvin miellyttänyt, mutta minun täytyy osata siitä luopuakin, jos Jumala ja isäni niin tahtovat."

Jumala ja isäni! Sen sanoi Irene niin tyynesti ja luonnollisesti kuin olisi yhteensovitus tuntunut perin luonnolliselta, mutta majuria se oikein, pelotti. Kiihkeästi hän pyrki purkaamaan tämän kumppanuuden jumaluuden kanssa, haluten asettautua inhimilliselle, alaikäisyyden kannalle.

"Rakas lapsi", virkkoi hän vihdoin hermostuneesti, vaikka tavallaan juhlallisesti: "Jos Jumala tahtoo sinut villien keskelle lähettää, niin lähde sitte Herran nimessä, mutta minulta älä enää mitään kysy."

"En lähde ilman sinun suostumustasi", vakuutti Irene rauhoittavasti.

"Lähde vaan, lähdehän toki", vastasi majuri kiihkeästi. "Enhän minä kiellä. Tee kuten itse tahdot, tai kuten Jumala tahtoo, miten tuo nyt sitte selitettäneen. Jos Jumala minun laillani soisi sinut kotiin jäämään, niin toimittakoon Hän sitte jonkun muun esteen matkallesi, minä en uskalla siksi ruveta."

Irene ei oikein ymmärtänyt, miltä kannalta hänen piti katsoa isän äkkiarvaamatonta suostumusta. Olisiko hän sittekin isää siihen jollakin tavoin pakoittanut?

Majuri katsoi kelloa. Puolen tuntia oli jo kulunut hänen tavallisesta maatapanoajastaan ja tämmöisen liikuttavan kohtauksen perästä saisi hän kaiketikin kauvan taas vuoteellaan unetonna virua. Ja jos nyt Irene lähtee ihmissyöjien pariin, niin tuskinpa hän, isä, sitte enää milloinkaan saa unenhiukkaa silmiinsä. Majuri sääli itseään niin, että Irenekin sen huomasi.

"Nyt lähden, isä, jotta saat makuulle mennä", sanoi hän rakastettavasta "Ja vaikka lähetyssaarnaajaksi rupeaisinkin, niin ei se ainakaan vielä huomispäivänä tapahdu. Viipyy siihen varmaankin joitakuita vuosia, joiden kuluessa paljon saattaa tapahtua."

"Paljon sellaista, joka estää tuuman toteen käymästä", jatkoi majuri kiitollisena ja lohdutetulla mielellä. "Jumala sinua siunatkoon, lapsukaiseni! Kaikki kyllä vielä hyväksi kääntyy."

Tyyntyneenä ja tyytyväisenä alkoi majuri järjestellä kuntoon kaikkia pieluksia, saaleja ja huopapeitteitä, mitä hän makeasti nukkuakseen välttämättömästi tarvitsi. Hän oli hukannut aikaa ja kiiruhti nyt toimiaan sellaisella vauhdilla kuin olisi kysymyksessä ollut ennättää ensimmäiseen junaan.

Irene ajatteli, miten ikävältä isästä eroaminen kerran tulisikaan tuntumaan. Ei hän oikein itsekään tietänyt, oliko syytä olla iloinen isän suostumuksesta.

Kolmaskymmenes Luku.

Eräänä päivänä majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen näköisenä asettui aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi aivan vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti arvaamalla sen perille päästä.

"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" tokaisi Torvald.

"Ei vielä", vastasi majuri.

"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene.

"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri.

"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald.

"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua! Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitte, kenestä siinä puhutaan!"

"Keneltä se on sitte?" kysyi Elisa.

"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri.

"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald.

"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti.

"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene.

"Miksikä se häneltä olisi?"

"Siinäkö nyt oli 'on tahi ei'"? nauroi Torvald.

"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti.

"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten veitikkamaisesti Elisaan.

Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta useammin arvaaja kirveensä kivehen iski.

"Kristianiltako?" kysyi Elisa.

"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri.

"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?"

"Molemmista."

"Kenestä?"

"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'".

"Siltäpä kuuluu", pisti Torvald väliin.

"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka."

"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald.

"Miten siitä olet niin varma?"

"Siksi että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa."

"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.

"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö, isä?" kysyi Elisa.

Majuri hymyili salamyhkäisesti.

Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli ylen onnellinen.

"Kuka, kuka on se muu, se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.

"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti kirjeen taskustaan.

Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään, siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti ja suurella äänenpainolla. Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.

"Lue sinä", sanoi majuri ja jätti luku-yrityksensä viskaten kirjeen Elisalle.

Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, ylen suloisen ja varakkaan tytön kanssa, joka jo oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden luutnantin pään pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui. Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vaan tosiasiaksi todistettiin.

Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää. Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi viikolla kihlajaisten viettoon.

Alettiin tuumia, ken tulisi kutsua noudattamaan. Torvald vakuutti heti, että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut kotiin jäisivät. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään, vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen edukseen, kuin vahingokseen.

Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai ei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta sittekin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.

"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli Irene.

"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"

"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin jos vaan itse haluat", vastasi Elisa.

"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa Aadolfin pappisvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä, tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen lisäksi olin keväällä niin raihnainenkin, ihan lääkärin hoidon alaisena; nyt olen paljoa pirteämpi."

"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.

Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.

"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vaan, että tulisi vähän semmoiselta näyttämään."

"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald. "Ehk'ei tarvitse kenenkään jäädä?"

"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.

"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.

"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä kerran pistäytyä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", sanoi Torvald, joka sisarensa tulevaisuuden tuumia ei ensinkään hyväksynyt. Hän oikein sääli Ireneä.

Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättömästi jäädä kotiin. Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin kuin juhlassa voi valmistautua tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä lähetysalalla saattoi sairaanhoidon aikeitten tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.

267

Siis päätettiin että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.

Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet saattaneet ihan haltijoihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa sitävastoin oli jokseenkin tyyni.

Hääräillessään sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut. Milloin ikänänsä ikkunastakin ulos vilkasi, niin pelkkiä tuttuja esineitä silmään sattui. Jopa silmät kiinnikin olisi saattanut ne edessään nähdä; ulkomuistista olisi voinut piirtää metsän ja taivaanrannan ääriviivan ihan jokaista sen taivetta myöten. Kotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas hellä ääni. Ja tupasissa asuskeli kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.

Tosin Elisa jo kauvan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran tulisi erota, mutta vasta nyt kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan hallitsijattaren, alkoi tuo tieto tuntua oikein todenperäiseltä. Eronhetki ei enää etäisyyden usvaisissa helmoissa häämöittänyt, se oli jo lähellä. Miltä mahtoi se tuntua aivan käsissä ollen?…

Kolmaskymmenesensimmäinen Luku.

Uunna vuonna vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla rakastunut.

Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.

Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin valoisaksi, kuin sitä oli kuvaeltu; se sattui, näet, yhteen aikaan Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.

Eedit ei itsekkäästi vetäynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ett'ei Eedit oikeastaan tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä hallitakseen ja määrätäkseen.

Pikku Eedit, niin rakastettava ja kissanpoikamaisen ovela kuin muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin omavaltainen luonne. Hän kuului niihin, joiden pitää saada hallita voidakseen olla hyviä. Ja yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta sopi koko Hirvenhovin perhe erinomaisesti hänen luonteelleen. Kristianin kietoi hän helposti sormiensa ympäri, majuri oli häneen niin hurmaantunut, että saattoi unhottaa vanhat totutut tapansakin hänen tähtensä. Irene, joka paraillaan oli sairashoitokurssillaan ja silloin tällöin vaan lyhyesti käväsi kotonaan, oli hänkin kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald. Kustaa Aadolfin puolelta ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin ystävällisen ritarillista kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut aivan helppo taivuttaa, sen oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut, vaikkei mitään epäsopua heidän välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa ei helposti kenenkään kanssa riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja sallia muitten tehdä mielensä mukaan, mutta pysyi siitä huolimattakin aina itsenäisenä, peräytyen vaan vapaaehtoisesti ja sellaisella arvokkuudella, että se pikemmin tuntui suosionosoitukselta kuin pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta samalla täytyi hänen sitä ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta enemmän kuin kenestäkään muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan loitommalla eikä heidän molempain työalansa olisi näin yhteen sattunut.

Elisankin sydämessä liikkui samallaisia vaistomaisia tunteita kälyä kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä. Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä kaiken pikkumaisuuden.

Vitkaan, ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Mietinnättä, harkinnatta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samallaisena hän nyt kohtasi kuolemansakin. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka muista näyttikin kovalle.

Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin vanha neiti viimeiset raskaat kuolonkorahduksensa oli hengittänyt.

Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon noita kammottavia äännähdyksiä kuulemasta. Häntä puistatutti kuin vilutaudissa. Alati piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus, että kuoleva tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes viimein Elisa tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.

"Jumalan kiitos!" nyyhkytteli majuri.

Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauvan kitunut, että kuolemaa pidettiin pelastuksena, joka mielellään hänelle suotiin. Välttämättömän tarpeellinen ei hän myöskään ollut eläessään kenellekään, ei edes niille, jotka häntä enin olivat rakastaneet.

Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka, ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko välttämättömästi siitä herätettämän ja jälleen vireeseen elvytettämän. Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.

Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut lukea jonkun värssyn Raamatusta ennenkuin kukin yöksi erkani omaan huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että yhdessä laulettaisiin joku virsi.

"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon ääreen.

Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään, vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta ei ottanut onnistuakseen se keino. Eedit herkesi soittamasta kesken tahtia ja katsoi häneen, kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut saamaan kaikki mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi soittaa, yhtyi Kristiankin lauluun.

Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin rukoushetkeä viettämään.

"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle, "niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta."

Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua iltarukouksen toimittamiseen kuin kauvemmin kinailla vaimoansa vastaan.

Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ett'ei Kristian uuteen tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu. Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri vaikutusvalta hänellä oli Kristianin yli.

Kolmaskymmenestoinen Luku.

Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua mitä suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne vaan mieltä ärsyttävät ja alituinen peräytyminen saattaa ajan oloon käydä varsin tuskauttavaksi. Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin voinut vapautua kaikellaisesta naisekkaasta pikkumaisuudesta, huomasi hän nyt, että ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon auttaneet. Hän koetti olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla joutui varjoon, ja että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että sen ulkopuolella vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä näkemästä eikä tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä välittämättä, mutta siinäkään ei hän kauvan onnistunut.

Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä uurre muodostui otsalle.

"Ei mitään, jota maksaisi muistoon kirjoittaa", virkkoi Elisa itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi kasvoille.

Hän veti pöytälaatikon auki ja viskasi almanakan sinne. Silloin sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauvan oli laatikossa maannut. Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitte kylmennyt käsi oli ne sinne piirtänyt:

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa yksinkertaisuudessaan saarnasivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja tukahuttivat hetkessä katkeruuden hänen mielestään.

Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli! Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista pikkumaisuuksistakin.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän syyn.

Kyyneleitä kiertyi silmiin, sieltä valuivat ne, kuumia, polttavia vakoja uurtaen, poskia myöten alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä oli hän oppinut tällaisia kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan uusi ihminen, itki sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin voimallisena tahtoi elää. Pese minut! Omasta voimastani en voi puhdistua. Pese minut veressäsi! Puhtaaksi kuin sinä itse!

Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään. Kristus ei jakele vanhurskauttaan vaan ositellen, kokonaan hän sen tahtoo meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa tällä hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jesuksen nimeen anomaan, mitä ikänänsä halusi.

Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä kohtasi, olkoon se sitte suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi häntä Jesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.

Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän vaan sittekin ollut liiaksi paljon anonut? Yhdeksi Jumalan Pojan kanssa, itse Jumalan kanssa yhdeksi! Miten voi synnillä saastutettu ihminen olla niin likeltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä yhdistys koskenutkaan Elisan synnillistä luontoa, se koski hänen uutta ihmistänsä, joka on Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja mielitekoja Jumala hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli Jumalan kanssa yhdeksi yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä vahvistuva ja varttuva syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luoma hänessä yhä kehittyisi, vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se kerran kuolemassa kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. Silloin saisi hän täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, "Ihmisen Pojan" kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."

Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?

Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi, mutta vinhalla vauhdilla luikui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia, joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin kiitää.

Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen virttä ja Karitsan virttä, sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala kaikkivaltias; oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas." Hän koetti kuvaella mielessään tuota autuaitten laulua. Millainen lienee se ollut rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja milloin, milloin saisi hänkin siihen yhtyä?

Vähät siitä, oliko taival enemmän tai vähemmän koleinen ja hankala. Päämäärään se kuitenkin johti ja oli Herran tie.

"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta minua sinun johtoosi tyytymään!"

Kolmaskymmeneskolmas Luku.

Kun Irene oli päättänyt sairaanhoito-kurssinsa, palasi hän vähäksi aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut hänen luontoonsa tyyntä varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. Oman tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut ajattelevan nuoren naisen. Ratkaistava oli nyt, toteuttaisiko hän lähetyssaarnaaja-tuumansa, vai antaisiko sen raueta. Varsin epäröivältä näytti Irene itse, mutta Elisa, joka luuli epäröimisen johtuvan oman voiman vähäksi arvioimisesta, koetti vaan kehoittaa häntä päätöksessään pysymään; kaikki muut kehoittivat häntä siitä luopumaan. Irenen epävarmuus yhä kasvoi. Viimein hän päätti matkustaa Tukholmaan. Siellä, lähetys-ystävien parissa ehkä asia hänelle selvenisi. Ja niin hän läksi.

Samana päivänä, kun Irene oli matkustanut, kävi Elisa asioilla kirkonkylässä. Sieltä palatessaan hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He kääntyivät hänen kanssaan kotiinpäin kulkemaan.

"Puhuimme tässä vast'ikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä miten hän viime aikoina on edukseen muuttunut."

"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa.

"No, enpä juuri tiedä olisiko se sielun ansio, että tyttö on uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta somaksi on hän versonut."

"Uskokaa, mitä sanon, lähetyssaarnaajaa ei hänestä milloinkaan tule", sanoi Eedit toivehikkaasti.

"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen muuttunut?" kysyi Elisa.

"Joku tulee kyllä pidättämään hänet kotimaahan. Isän ei suotta tarvitse estettä toivoa."

"Näyt unhottaneen Helmer Broon."

"Päinvastoin häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö tiedä, että hän on Tukholmassa?"

"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?"

"Kuuluu toki, varsinkin kun Irenekin nyt on siellä."

"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan."

"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."

"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen, joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."

"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian verkkaiseen tapaansa.

Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta.

"Mutta kuka hän oikeastaan on tuo Helmer Broo ja mitä hän tekee?" kysyi Eedit.

"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja kirjailee", vastasi Elisa.

"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian.

"Luulen että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.

"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä", nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä saat lankomiehen."

Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan lähetystyöstä. Hän oli päässyt kotiin saapuneitten lähetyssaarnaajien pariin ja saanut, alttiina vaikutuksille kuin oli, heiltä uutta innostusta asiaan. Mutta sitte saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei enää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin kauvas, oikein kauvas, missä hän ahkerassa työssä voisi unhoittaa mitä unohdettava oli. Lähetystyö oli oleva hänelle pelastuksen kallio.

Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan aiotut peittämään sitä mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei voinut hän kotiin kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä siellä istumasta. Helmerin äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitäpä se auttoi, että hän salin äärimmäiseen soppeen kätkeysi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja kun he sitte uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä vastaan — — — Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäynyt ilosta saada häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin kirjoittanutkaan. Halu lähetystyöhön riutumistaan riutui hänessä. Hän tunsi itsensä siihen vallan mahdottomaksi ja alkoi vähitellen käsittää, että lähetystoimi oli liiaksi pyhä, käytettäväksi vaan maallisen rakkauden haavojen parannuskeinona. Muulla tavoin piti hänen pelastua tahi sitten sortua!

Helmer Broo ei lähetystyötä suosinut. Hänen mielestään siinä vaan tarpeettomasti tuhlattiin sekä elämää, aikaa että rahaa, eikä siitä sittekään pakanoille mitään hyvää lähtenyt. Miksi saarnata heille evankeliumia ja siten istuttaa heihin edesvastauksia, joista he nyt tietämättömyydessään ovat vapaat? Irene vastusti häntä vetoamalla Jesuksen jäähyväispuheeseen, jossa hän kehoittaa opetuslapsiaan menemään kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia kaikille kansoille. Lähetystoimi, sanoi Irene, oli kristityn pyhiä velvollisuuksia, vaikkakin hän nyt omasta puolestaan aikoi siitä vetäytyä pois. Helmer ihmetteli, miksi hän niin teki.

"Sellaiseen toimeen ei saa ryhtyä puolinaisin sydämin", vastasi Irene.

Hän pelkäsi jo liian paljon ilmaisseensa ja rohkeni tuskin ojentaa kättään Helmerille jäähyväisiksi. Hänen katseensa hiipasi vaan ohimennen Helmeriin, mutta sittekin huomasi Helmer selvästi, miten asian laita oli. Hän heltyi sydämen pohjaan asti ja lähti syvissä mietteissä kotiin kulkemaan.

Kahteen seuraavaan luentoon Irene ei enää saapunutkaan. Helmer huomasi häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miks'ei Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin, ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.

Hirvenhovissa riemu nousi lattiasta lakeen.

"Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut. Irenen saamme pitää. Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"

"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.

Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään. Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin. Eräänä iltana istui hän penkillä likellä joen rantaa ompelemassa. Kevät oli jo kerinnyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja asettui sisarensa viereen.

"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole minua kohtaan kuin ennen."

Irene ei vastannut mitään, pujotteli vaan lankaa neulan silmään täysin vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut toimitetuksi; mutta kun ei sittekään vastausta kuulunut, jatkoi hän:

"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että lähetyshankkeesi kesken heitit, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ett'ei se sinun kutsumuksesi ollut."

"En minä siitä…", vastasi Irene uutterasti ommellen.

"Vai luuletko, ett'en kihlaustasi hyväksyisi?" kysyi Elisa.

"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran…" Enempää ei hän saanut puhutuksi.

"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua sentähden, että hänelle anteeksi annoit!"

"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi Irene.

Elisa ei tietänyt mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.

"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua ensinkään moiti, enkä menettelyäsi ihmettele", vastasi Elisa.

"Miksi sitten olet levoton?"

Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.

"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota tarvitset."

"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun hänen kanssaan kihloihin menin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla nyt on vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä jälellä on."

"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa.

"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa puolesta loukkaantuneena.

"Enkö tahtoisi myöntää?" puolustihe Elisa.

"Niin, tiedän kyllä, ett'et sinä eikä Kustaa Aadolf hänen mielipiteitään hyväksy."

"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse."

Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:

"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkamaan kihlaukseni sentähden, ettei Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"

"En toki."

"Miksi sitte teet minut levottomaksi?"

"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran, jott'et sekaantuisi hänen kummallisiin tuumiinsa."

"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja sitäpaitsi hän suuremmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."

"Irene, et saa uskoa, ett'en Helmeristä pitäisi, ja että sinua, menettelysi tähden, halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi itseään.

Irene lähestyi vähän vastahakoisesti.

"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit, ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se, joka sinut oikein tunsi."

"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa, "mutta nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla ylpeä. Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit lähetysalalle antautunut huolimatta siitä, että halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että liittoasi ensin hiukan halveksien ajattelin?"

Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kääri käsivartensa sisaren kaulaan.

Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä. He tunsivat että kaikkivieroittavat esteet heidän väliltään olivat kadonneet.

Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan ja virkkoi puheen muutteeksi:

"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa vanhan Borgsten'in jälkeen?"

"En, sitä en ole kuullut."

"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin. Silloinhan tullaan naapureiksi."

"Tapasitko häntä Tukholmassa?"

"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti paljon reippaammalta ja miehevämmältä kuin silloin kun hän täällä oleili. Kustaa Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer."

Hetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä.

"Joko tulet sisään, Elisa?"

"En vielä."

Elisa nojausi puunrunkoon. Kädet lepäsivät vastoin tavallisuutta joutilaana helmassa. Aurinko heitti säteitään lehvien lomitse, ne valaisivat hänen peittämätöntä päätään, ja lankesivat varjostavien silmäripsien kautta silmiinkin, tehden ne loistavan kirkkaiksi kuin syvän meren tyyni kalvo. Suljettujen huulten ilmehikkäät piirteet esiintyivät selvästi ja tuntuipa kuin olisi lausumattomia ajatuksia väikkynyt jokaisessa sen kaarelmassa. Hienon kaareva nenä myös osaltaan kaunisti näitä kasvoja, joissa samalla niin paljon jaloutta ja mielen lujuutta ilmeni.

Irene tuli sivumennen heittäneeksi silmäilyn Elisaan, joka yhä vielä siinä ajatuksiinsa vaipuneena istui, itsestään ja ympäristöstään irtautuneena. Hän pysähtyi ja lankesi polvilleen Elisan ääreen tietämättä itsekään, minkä mielijohteen vaikutuksesta.

"Tahtoisin niin paljon sinulta oppia", sanoi hän.

Elisan sielu erkani vähitellen unelmien maailmasta tosielämään takaisin.

"Niin minäkin sinusta", vastasi hän.

Sellaista vastausta ei ollut Irene odottanut.

Usein me muissa ihmisissä ihailemme niitä ominaisuuksia, joita itsessämme ei ole. Elisakin pani paljon arvoa nuoren sisarensa luonteen nöyryyteen, hänen itsensä kun usein oli vaikea olla luulematta jotain olevansa.

Kolmaskymmenesneljäs Luku.

Oli tuiman kylmä päivä adventinaikaan. Aurinko välkkyi hehkuvana kiekkona aamuisen autereen takaa. Sen ruskottava hohde levisi yli Hirvenhovin härmäisten metsien ja lumenpeittämien maitten.

Metsän rinnassa oli pieni tupanen, jonka ikkunat punasinervänä kimmelsivät auringon heikossa hohteessa. Tuvassa makasi vanha Kotka-Antti läähättäen vuoteellaan, kuolemata odotellen. Tohtori Hessel, joka edellisenä päivänä oli virkaansa astunut, kumartui sairaan vuoteen yli koetellakseen hänen valtasuontaan. Tohtori oli nyt ensimmäisellä virkatoimituksellaan, mutta ei näyttänyt siinä voivan mitään tehdä. "Rukoilkaa", kuiskasi Antti heikolla äänellä ja yhdisti viimeisen kerran sormensa ristiin.

Tohtori viittasi naapurivaimolle, joka oli ukkoa hoitamassa, mutta tämä ei merkkiä ymmärtänyt.

Tohtori oli edellisenä päivänä nähnyt Elisan ja hänen katseessaan taas tavannut jotakin, mikä sai hänet heltymään ja hänen mielensä jalommaksi kohotti. Sitä ajatellen alkoi hän nyt hartaasti lukea Isämeidän rukousta. Jos kohta ei hänen rukouksessaan uskoa ollut, niin oli siinä ainakin tunnetta. Kukapa hennoisi jättää täyttämättä kuolevan viimeistä pyyntöä, ja joka rakastaa, hän tekee kernaasti sitä minkä tietää olevan armaansa mielen mukaista.

Rukoiltuaan kohotti tohtori Hessel katseensa ja näki Elisan sivullaan. Niin kuulumatta oli hän kulkenut, ettei tohtori ollut huomannut hänen tuloaan. Elisan katseesta heti huomasi, että tohtorin rukous oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Elisa oli siihen pannut enemmän arvoa kuin rukoilija itse. Ääneti he puristelivat toistensa käsiä ja kääntyivät sitte sairaan puoleen.

Hän oli kuollut.

Aurinko oli jo hajoittanut aamuautereen ja loisti nyt kirkkaasti. Se heitti leveän valovirran lattialle ja sen säteet hyväilivät vanhuksen harvenneita hapsia ja valkeata partaa. Auringon valossa esiintyi kasvojen kelmeys räikeästi, mutta suljetut luomet ja kasvoilla kuvastuva rauhallinen sävy kertoi, että vanhus vihdoinkin oli raskaan päivätyönsä jälkeen lepoon päässyt.

"Rakas Antti-vanhus", sanoi Elisa hiljaa, "yksinkertaisuudessasi käsitit sinä Jumalan valtakunnan salaisuuden".

Tohtori ei mitään vastannut, piteli vaan lujasti Elisan kättä omassaan. Hän oli iloinen huomatessaan, ettei Elisa muistanutkaan vetää sitä pois.

Elisa katseli liikutettuna ympärilleen huoneessa.

"Usein täällä kävin, enkä milloinkaan tyhjänä takaisin palannut", jatkoi hän. "Kotka-Antti oli rikas köyhyydessäänkin."

"Tyhjänä ette varmaan usein tänne tullutkaan", sanoi tohtori Hessel katsoen Elisan käsivarrella riippuvaa pientä vasua, jonka sisällystä täällä ei enää tarvittu.

"No niin, tällaistahan usein toin. Mutta mitä merkitsi se sen rinnalla, jota häneltä sijaan sain? Ei hänellä ollut oppia, mutta kokemusta sen enemmän, ja siitä jakoi minullekin."

Hän irroitti kätensä tohtorin kädestä ja astui lähemmäksi kuollutta. Hellävaraa hyväili hän sen uurteista otsaa. Mielellään olisi hän tahtonut pyytää Anttia viemään terveisiä kotiin, ehk'ei ollut se myöhäistä vieläkään.

Äänettömän hyvästijätön jälkeen lähti hän tuvasta pois. Tohtori Hessel seurasi häntä.

Vierekkäin kulkivat he kuin valoisata unta nähden. Äskeinen kuolemantapaus ei ollut heistä tuntunut ensinkään kammottavalta, se oli vaan kääntänyt heidän mielensä vakavammaksi ja liittänyt heidät lähemmäksi toisiansa.

Jo paistoi aurinkokin täydeltä terältä heidän polkuansa valaisten. Ilma oli tyyni ja puhtaan raitis. Adventtijuhlaa näytti luontokin viettävän. Tohtori Hessel ei voinut puhua muusta kuin siitä, mikä oli hänen sydämelleen tärkeintä. Hän pysähtyi ja kysyi Elisalta, tahtoisiko hän tulla hänen omakseen. Elisan rinnalla hän voisi näin läpi elämänsä valkeudessa vaeltaa; ilman Elisaa saattaisi hän joutua hukkaan.

Vakavana hän siinä seisoi Elisan edessä jaloin tuntein, puhtain aikomuksin. Mitään ei hän aikonut Elisalta salata; hän oli valmis vilpittömästi vastaamaan kaikkeen, mitä ikänänsä Elisa näkisi hyväksi häneltä kysyä.

Mutta empimättä ojensi Elisa hänelle kätensä. Olihan Elisa vast'ikään kuullut tohtorin rukoilevan, ja hän luuli varmasti tohtorin nyt kehittyneen siihen mielen tilaan, johon hän oli toivonut hänen kerran tulevan. Ilman epäilyksen rahtuakaan luotti hän häneen.

"Et kysele minulta mitään", virkkoi tohtori.

"En tarvitse mitään kysellä, ymmärrämmehän me toisemme."

Tohtori jäi epäröimään. Ymmärsiköhän Elisa hänet sittenkään oikein? Ja oliko väärin näin käyttää hänen luottavaisuuttaan hyväkseen.

Mutta jos nyt ei Elisa mitään epäillyt, niin oliko syytä hänessä pelkoa herättää? Hullu se mies, joka ei ymmärrä onneensa tarttua, ajatteli tohtori ja tarttui onneensa. Kyllä hän siitä tulisi huolehtimaan, ettei Elisa suoran luottamuksensa kautta mitään tulisi menettämään.

Illalla omaan huoneeseensa tultuaan kaipasi Elisa hiljaista hetkeä aatostensa kokoilemiseksi. Tuokio kului ennenkuin asettui tunteitten kuohu. Hän veti pöytälaatikon auki, etsi sieltä Sven Riisen paperin ja luki: "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Kuin kaukainen kajahdus sattuivat nämä sanat hänen korviinsa, mutta hän tahtoi säilyttää ne sydämessään niin ilon kuin huoltenkin hetkinä. Mikään mieliteko elämässä ei saisi riistää voittoa siltä pyhältä halulta, joka näissä sanoissa ilmeni. Hän tunsi, että maallisella onnella on suuret vaaransa, ymmärsi myös, että se liitto, johon hän tänään oli yhtynyt, ei tuottaisi hänelle elämässä yksin iloa ja tyydytystä, vaan tuskaakin sekä huolta. Mutta se ajatus ei ensinkään pelottanut, päinvastoin se hänen mieltään viihdytti. Mikään maailmassa ei saisi estää häntä päämäärään pyrkimästä; kukaan ei saisi tulla hänelle taivaallista ylkää rakkaammaksi.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin", rukoili hän hartaasti. "Pese meidät!"

Kolmaskymmenesviides Luku.

Elisa istui ompelemassa ja tohtori Hessel katseli hänen työtään. Majuri käveli edestakaisin lattialla vanhoja kaskujaan kertoellen. Kuulijakunta ne jo osasi täysin yhtä hyvästi ulkoa, kuin majuri itsekin, mutta yks'kaikki! Elisa osasi ne milt'ei sanasta sanaan, samoin tohtori Hesselkin, mutta siitä huolimatta istuivat he ääneti kuuntelemassa. Silloin majuri äkkiä heitti yksinpuhelunsa kesken ja kysyi kelloa.

"Vähän yli kahden", vastasi tohtori Hessel.

"Miks'ei ole kukaan minua huomauttanut?" sanoi majuri kärsimättömästi. "Jo neljännestuntia sitte olisi minun pitänyt mennä levolle. Sepä nyt vasta harmillista oli, mutta hauskaan puheeseen päästyä unohtaa kokonaan ajan kulun."

Ja kiireisesti katosi majuri huoneeseensa voittaaksensa takaisin edes jonkun verran hukkaan kuluneesta ajasta. Majurilla oli ennen ollut tapana nukkua päivällisen jälkeen, mutta nyt oli hän tohtori Hesselin neuvosta siirtänyt nukkumis-aikansa edelle päivällistä, määräten siihen ajan kello kahden ja kolmen välillä. Siitä huolimatta hän kuitenkin päivällisen syötyään uudelleen katosi huoneeseensa ja palasi vasta kahvinjuonniksi takaisin. Kun tohtori Hessel selitti, että aamupuolis-unen tarkoitus oli tehdä päivällis-unen tarpeettomaksi, selitti majuri vastineeksi, ettei hän päivällisen jälkeen suinkaan nukkunut, korkeintaan vaan hiukan uinahti. Mutta kuorsailut, jotka majurin huoneesta kuuluivat, ilmaisivat selvästi, miten vankkaa laatua majurin uinailu oli.

Majurin lähdettyä jäivät kihlatut kahden kesken huoneeseen. Elisa pani työnsä syrjään ja katsoi epäröiden tohtoriin.

"Mitä tahdot?" kysyi tämä hymähtäen. "Sinä olet löytänyt perustuksen elämällesi, Alfred. Olenko liian tunkeilevainen, jos kysyn, kuinka sen löysit?"

Alfred asettui istumaan morsiamensa jalkain juureen, jott'ei Elisa voinut hänen kasvojaan nähdä, muuten kuin silloin kun hän ne erityisesti häntä kohden käänsi.

"Tunkeilevainen", toisti Alfred hellästi. "Älä puhukaan tunkeilevaisuudesta meidän välillämme!" Ja hetken perästä hän jatkoi matalan tuntehikkaalla äänellä:

"Kysyt, kuinka löysin perustuksen. Kysy pimeässä harhailevalta, kuinka hän löysi tähden, joka äkkiä hänen tielleen tuikkailemaan nousi! Kysy hukkuvalta, joka aallokossa taistelee, kusta hän viimein jalansijan löysi! Sano, Elisa, tekeekö vaeltaja vääryyttä tähdelle, jos hän sen valossa vaeltaa; menetteleekö hukkuva väärin, jos hän jalansijansa pitää, eikä uudelleen aallokon ajeltavaksi heittäy?"

"Miten saatat edes sellaista kysyäkään", sanoi Elisa, joka selitti hänen puheensa oman sydämensä mukaan.

Ei osannut Elisa aavistaa, että Alfredin tähti ei ollutkaan taivaan tähtiä, ja ett'ei se perustus, josta Alfred puhui, Jumalaa tarkoittanutkaan.

"Tarvitsiko sinun kauvan etsiä ennenkuin löysit?"

"Oikeastaan on koko elämäni ollut etsimistä, enkä vieläkään ole kaikkia löytänyt."

Hän puhui totta, mutta ei hän sittekään Elisalle tositilaansa paljastanut. Mutta tarvitsiko hänen sitten sen selvemmin puhua? Voiko hän sille mitään, että Elisa hänen puheensa maallisesta rakkaudesta selitti taivaallisella tavalla ja pani hänen sanoihinsa syvemmän sisällyksen, kuin minkä hän niille itse antoi? Ei hän ollut Elisalle mitään itsestään valhetellut, eikä tahallaan tahtonut hänen silmiänsä peittää. Elisa itse pettyä tahtoi, ja koska hän tässä pettymystilassaan oli onnellinen, niin miksikä sitte riistää häntä siitä? Ja tosi onnea tuottaisikin hänelle tämä pettymys, sillä puolison rakkaus kyllä hänelle opettaisi, että muullainenkin kuin hengen elämä on elämisen arvoista.

"Oikeassa olet; täydellisyyttä emme vielä ole löytäneet; miltä tuntuneekaan, kun sen kerran olemme saavuttaneet ja päämäärään ikuiseen päässeet"! vastasi Elisa lempeästi.

Tohtori ei mitään vastannut. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, mutta Elisa, vaikk'ei niitä voinut nähdäkään, luuli olevansa varma siitä, mitä ne tällä hetkellä ilmaisivat. Ei ihmetellyt hän ensinkään, ett'ei Alfred halunnut tuoda ilmoille sydämensä salatuimpia ja pyhimpiä tunteita, ja Alfredin äskeinen kaunis, tavallisista lausetavoista poikkeava kuvakielisyys häntä viehätti. Sulhonsa kainoutta kunnioittaen päätti Elisa olla mitään enempää vaatimatta ja odottaa, kunnes Alfred itse vapaaehtoisesti puhuisi.

Gonggongin kumiseva ääni kutsui päivälliselle. Tohtori Hessel tarjosi käsivartensa morsiolleen.

Ylivuotavan onnentunteen valtaamana tarttui Elisa siihen. Alfredin rinnalla tuntui niin turvalliselta tulevaisuutta kohden vaeltaa, niin lupaavalta ja valoisalta näytti kaikki.

Ennenkuin he ennättivät ruokasalin ovelle, pysähtyi tohtori. Elisa katsahti kysyvästi häneen.

"Elisa", sanoi hän äkkiä, "onko rakkautesi sammuva, jos minussa mustia vikoja huomaat?"

Elisa hymyili.

"En pelkää mitään mustia huomioita. Tunnenhan sinut."

"Olet niin varma sielutieteellisestä syvänäköisyydestäsi", sanoi tohtori hieman säälivästi; "parasta olisi että et siihen niin sokeasti luottaisi".

"Luotan sinuun", vastasi Elisa vilpittömästi.

Säälin ilme tohtorin kasvoilta katosi ja vaihtui vakavuuteen. Omatunto otti kovalle.

"Sinä teet minusta ihanteen", alkoi hän, mutta keskeytti lauseensa, kun sattui katsahtamaan Elisan kasvoihin.

Milloinkaan ennen ei ollut hän Elisaa noin kauniina nähnyt. Hymy välähti hänen kasvoillaan, leikkivä, veitikkamainen, mutta hento ja tuntehikas.

"Teenpä kyllä ihanteen", sanoi hän, "milloinka rakkaus sitä ei tekisi?"

Tämmöinen viehättävä iloisuus oli jotain niin uutta ja outoa Elisassa, että se ihan hurmasi tohtorin ja oli hänet suunniltaan saattaa. Lujasti painoi hän Elisan käsivartta rintaansa vasten ja päätti olla mitään enempää puhumatta, mitään alttiiksi panematta. Elisa saattaisi hänet hylätä. Pelkkä ajatus tämmöisestä mahdollisuudesta oli hänelle sietämätön. Hänen omakseen piti Elisan tulla, tapahtukoon se sitten vaikka totuuden kustannuksella. Avomielinen tunnustus, joka jo oli hänen huulilleen pyrkinyt, jäi sittenkin lausumatta. Vakavampia puheluita kokonaan välttääkseen, ei tohtori kihlausaikana usein Elisan kanssa kahdenkeskisille pakinoille pyrkinytkään; päinvastoin hän tällaisia tilaisuuksia kartteli. Tämä näyttikin aivan luonnolliselta, sillä tohtorilla oli paljon työtä, eikä hänellä juuri ollut aikaa Hirvenhovissa viipyä muuta kuin jonkun lyhyen hetken. Ei Elisakaan puolestaan näyttänyt haluavan mitään häiritsemättömiä puhelun hetkiä sulhonsa kanssa. Elisa tahtoi nyt omistaa enimmän aikansa isälleen ja vasta senjälkeen tuli Alfredin vuoro. Hän luki Alfredille hienotunteisuudeksi sen, ettei tämä Hirvenhovissa käydessään tahtonut pitää häntä yksinomaan itseänsä varten.

Jo maaliskuussa alettiin häitä valmistella. Hirvenhovissa pestiin, leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Majuri ja Kristian tunsivat olevansa joka paikassa tiellä, mutta Eedit-rouva oli nyt oikeassa olossaan, ja Elisalla oli niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut edes aikaa tulevia ajatella. Useat vieraista tulisivat asumaan Hirvenhovissa; ne saapuivat jo häitten edellisinä päivinä, jotta seurustelu jo alkoi ennenkuin puuhista oli täysin päästy. Eipä tuntunut majurikaan enää tiellä olevan. Niin hauskaa oli hänellä, että aivan oli unhottaa, mikä mullistus jo lähipäivinä tulisi tapahtumaan hänen olevissa oloissaan. Tosin ei tarvitsisi Elisasta erota niin täydellisesti kuin Irenestä. Tohtorin virkatalo, jonne Elisa tulisi muuttamaan, sijaitsi ainoastaan puolen peninkulman päässä Hirvenhovista korkealla kukkulalla Hanninkylän metsässä Hirvenselän rannalla. Usein saisi siis majuri tytärtään tavata, ja sekä Kristian että Eedit olivat vakuuttaneet häntä niin hellästi vaalivansa, ettei hänen liiaksi paljon tarvitsisi Elisan huolenpitoa kaivata.

Hääpäivän aamulla Elisa heräsi varhain. Nyt oli hänellä vihdoin aikaa ajattelemiseen, ja oikein pakottavalta tuntuikin ajatusten kokoilemisen tarve. Ei hän halunnut uudelleen nukkua ja tuskin olisi silmiin enää unta tullutkaan. Hän nousi siis ja pukeusi. Kaikki nukkuivat. Ulkona alkoivat tähdet himmetä. Elisa meni ansarille, taittoi sieltä kauniimmat kukat ja läksi kulkemaan Hanninkylän metsän kautta kalmistolle vievää oikopolkua. Sven Riisen haudalle hän kukkalahjansa laski. Ei ihmettäkään, että ajatukset tänään häneen kohdistuivat, sillä jos Sven Riise olisi elänyt, olisi Elisa nyt hänen omanansa. Rakkaus Sven Riiseen ei ollut Elisassa kuollut; mutta ei ollut se hänen toisen rakkautensa tielläkään, siihen oli se liiaksi maantomun sukuista. Niin, ehk'ei olisi tuo ensimmäinen rakkaus koskaan tullutkaan semmoiseksi kuin se oli tullut, ellei kuolema sitä jo alussa olisi puhtaalla iäisyyshohteellaan valaissut; ehkä olisi se asiainhaarain toisin ollessa osoittanut olevansa liiaksi vähän maallista tälle maailmalle. Tämä kysymys juolahti Elisalle mieleen, mutta ei hän siihen mitään vastannut; eikä se vastausta kaivannutkaan. Yksi asia oli hänelle varma: Sven Riisen muisto eli hänen sydämessään ja tulisi siellä aina edelleenkin jalostavana voimana elämään.

Hän näki hääpäivänsä vähitellen valkenevan, sen ensimmäiset säteet lankesivat Sven Riisen ristille. Ensin sattui valo nimimerkille: Sven Riise, ja sitten sitä mukaan kun aurinko kohosi ja sen säteet ulottuivat alemmaksi, valaistui kuolinpäivänkin numerot ja lopulta loistelivat kullassa kuninkaalliset sanat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka minuun uskoo, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."

Elisa sai sen rauhan, jota hän oli halunnut. Hänen maantomuun kytketty henkensä pääsi taas irtautumaan ja aatosten levoton kuohunta asettui. Hiljaa hän itsekseen toisti sen rukouksen, jonka Sven Riise kerran oli hänen puolestaan rukoillut: että hän kokonaan saisi tulla Kristuksen omaksi ja vaikuttaa siunaukseksi muille. Elisa muisti, kuinka mielellään hän olisi halunnut seurata Sven Riiseä kuolemaan. Hän oli ilmaissut halunsa Svenille, mutta tämä oli selittänyt, että Elisalle vielä olisi paljon tehtävää elämässä. Ehkä oli hän ollut oikeassa; ehkä kohdistui tämä elämäntehtävä juuri Alfred Hesseliin, jolle hän tänään vihittiin. Aatoksiinsa vaipuneena palasi hän kalmistosta ja kulki metsän kautta kotiinsa.

Jos ei Elisa olisi itselleen hankkinut tätä varhaista hetkeä mielensä tyynnyttämiseksi ja ajatustensa kokoilemiseksi, niin olisi hänelle tuskin koko päivänä sellaista suotukaan. Toimi seurasi toista, ja kaikessa oli totuttu hänen puoleensa kääntymään; joka paikassa hänen piti oleman mukana.

Kello kahden aikana tapahtui vihkiminen. Kustaa Aadolf toimitti sen, ja hän oli ensi alussa niin liikutetulla mielellä, että ääni värähteli. Mutta pian sai hän itsensä hillityksi ja ääni helähteli taas puhdassointuisena, miehekkäänä. Hän piti lyhyen puheen, jonka tekstinä oli: "minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa".

Syvimmästä sydämestään yhtyi Elisa näihin sanoihin. Kustaa Aadolfin puhe lämmitti hänen sydäntänsä. Jonkun kerran koetti hän tapailla miehensä katsetta, mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavan.

Vihkimisen jälkeen ruvettiin päivällisille ja mieliala kävi hilpeäksi. Eikä päättynyt juhlallisuus vielä pöydästä noustuakaan, vaan seurustelua jatkettiin iltamyöhään.

Tuskin missään tapasi miellyttävämpää miestä kuin tohtori Hessel, kun hän vaan tahtoi miellyttävä olla. Ja tänään hän tahtoi. Hän ei tyytynyt sulhon tavalliseen noloon tehtävään, kulkea ylinmäärin rakastuneen näköisenä morsiamensa rinnalla; hän liikkui vapaasti vierasten parissa heitä huvitellen. Mutta kumminkin hän koko ajan piti Elisaa tarkkaan silmällä, ja katsahti usein puolisoonsa omistusoikeudestaan ylpeänä.

Käsi laskeusi hänen olalleen.

"Yksi sana, Hessel!"

Se oli Kustaa Aadolf. Tohtori Hesselin ensi ajatus oli paeta tuota sanaa, sillä hän aavisti, että se tulisi olemaan jotain vakavata. Hän malttoi kuitenkin mielensä. Mitäpä hän nyt enää pelkäisikään, olihan Elisa nyt kokonaan hänen omansa. He astuivat siis vähän syrjemmäksi muista.

"Oliko vihkiäispuheessani mitään, joka ei sinua miellyttänyt?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Kuinka niin?"

"Näytti siltä."

"Mistä sen olit näkevinäsi?"

"Kasvojesi ilmeestä."

"Erehdyit."

"Tuskinpa erehdyin. Sano, Alfred, tahdotko huoneinesi palvella Herraa?"

"Osoita Hänet minulle, niin palvelen Häntä."

Kustaa Aadolf katsahti lankoonsa. Kuuliko hän väärin?

"Luulin jo varmasti sinut uskovaiseksi."

"Miten olit sellaiseen luuloon tullut?"

"Olit aina viime vuosina niin innostunut uskon asioista keskustelemaan, ja kuinkas muuten olisit Elisan kaltaista vaimoksesi valinnut?"

"En ole vaimokseni valinnut Elisan kaltaista, vaan itse Elisan."

"Mutta Elisa, miten hän saattoi minulle kirjoittaa niinkuin kirjoitti; että te jo ainoan tarpeellisen suhteen olitte yksimieliset ja että sinäkin jo olit löytänyt perustuksen? Miten onnistuikaan sinulle niin täydellisesti viedä hänet harhaan?"

"Sitä en tahallani tehnyt; minä lankesin kiusaukseen, johon hän jalossa herkkäuskoisuudessaan minut johdatti. Vai olisiko minun pitänyt antautua alttiiksi siihen vaaraan, että hän haaveenomaisten epäilysten tähden olisi tuhonnut sekä omansa että minun onneni. Minusta tuntuu ikäänkuin olisi hän itse tahtonut tulla hiukan petetyksi."

"Eihän toki, sellainen ei ole Elisa", vastasi Kustaa Aadolf kiivaasti, mutta muisti samassa Elisan kerran sanoneen, että hänellä syvimmässä sydämessään oli jotakin, mitä ei tahtonut edes Jumalallekaan uskoa. "Selvyyden puutteessa horjahdamme helposti harhatielle", lisäsi hän. "Suoruus ja vilpittömyys, sekä Jumalan että ihmisten edessä, on tärkeimpiä elinehtojamme."

"Aiotko huomauttaa Elisaa hänen erehdyksestään?" kysyi tohtori Hessel.

"En; miksi niin tekisin? Se jääköön sinun asiaksesi. Elisa-parka!"

"Lupaan, ett'ei sinun tarvitse häntä sääliä", vastasi tohtori Hessel. "Mutta sinä et ensinkään minua ajattele, vaan yksin häntä. Onko se kristillistä? Ajattele vaan, mihinkä minä, ilman häntä, olisin joutunut!"

"Ei kukaan ihminen voi toista pelastaa."

"Eikä kaiketi sitten toista turmellakaan; niinmuodoin en minä voi sisartasi millään vahingoittaa. Mielestäni olisi sinun arvollesi paremmin sopinut antaa minulle siunaus elämäni matkaa varten tästä päivästä lähtien."

Tämän sanottuaan läksi tohtori Hessel taas häävieraitten pariin, odottamatta enää sanaakaan Kustaa Aadolfin puolelta.

Kustaa Aadolf meni huoneeseensa saadakseen olla yksin. Tämä keskustelu oli hänen mielensä kiihdyttänyt. Olihan luonnollista, että hän etupäässä huolehti armaimman sisarensa onnesta. Mitä merkitsi Alfred Hessel hänelle Elisaan verraten! Niin, luonnollista kyllä oli, että hän näin ajatteli, mutta oliko se myös oikein? Saiko hän sallia luonnollisten siteitten kutistaa sydämensä niin ahtaaksi, ettei se enää voinut avautua asunnoksi sille suurelle rakkaudelle, joka itseensä käsittää kaikki? Olihan Alfred Hessel hänen lähimmäisiään, kuten Elisakin, ja eikö ollut hänen velvollisuutensa, Kristuksen opetuslapsena, huolehtia yhtä hellästi, jopa hellemminkin tuon miehen onnesta kuin oman sisarensa tunteista. Omatuntokin sen vaati. Mutta olivatko tässä ainoastaan Elisan tunteet kysymyksessä? Eikö paljoa enemmän? Kumpiko yhteiselämässä tulisi vahvemmaksi osottautumaan, Elisako vai Alfred? Kumpi tulisi voittamaan toisen puolelleen?

Ovelle koputettiin keveästi. Kustaa Aadolf tiesi hyvin, kuka tällä tavoin koputti. Ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui Elisa kynnykselle. Morsiushuntu aaltoili kuni keveä kesäinen hattara hänen ympärillään ja myrttikruunun varjosta silmät tähtinä säteilivät; kevätillan vaalea hohde sekä mielen liikutus tekivät hänet kuultavan kalpeaksi.

"En tahtonut lähteä kotoani sinulle hyvästiä sanomatta", sanoi hän.

Hellävaraa sulki Kustaa Aadolf hänet syleilyynsä, hän varosi rypistämästä harsoa ja siirtämästä kruunua paikaltaan. Mutta voimaa oli sittekin hänen syleilyssään. Se oli sanattomana vakuutuksena hänen voimallisen suojelevasta veljellisestä rakkaudestaan; häneen saisi Elisa aina luottaa.

"Jumala olkoon kanssasi!" sanoi hän. "Älä anna kenenkään tai minkään itseäsi Hänen kädestään irti temmaista."

"Hänen kätensä on väkevä, ja voimallisesti pitää Hän kiinni, sen tiedät", vastasi Elisa luottavaisesti.

Tietämättänsä vastasi hän juuri siihen kysymykseen, jonka Kustaa Aadolf äsken huolestuneena oli itselleen asettanut. Ken oli väkevin? Ei Elisa, vaan Hän, jonka suojassa Elisa lepäsi.

Kolmaskymmeneskuudes Luku.

Oli kevät. Taivas kuvastihe vaaleansinisenä Hirvijärven kirkkaaseen pintaan, ja ritvakoivut tohtorin virkatalon ympärillä olivat kuin juhlaan pukeutuneet. Niiden rungot hohtelivat valkeina oksien lomitse, ja lehdet olivat juuri kerinneet siihen tenhoisaan, mutta pian ohimenevään, kehityskauteen, jolloin kevät neitseellisessä vihannuudessaan on viehkeimmillään. Havumetsäkin Hirvijärven ylävillä rannoilla oli vaaleanvehreään verhoutunut. Kaikkialla oli raitista ja puhdasta. Rattoisasti pauhasi vaahtoharjainen putous, josta Hirvenhovin joki heittäytyi kaivatun järvensä tyveneen helmaan. Metsä helähteli ääniä täynnänsä; siivekkäät parvet olivat palanneet etelästä, ja riemuitsevassa kuorossa ne laulelivat ihastuksensa ilmi.

Elisa Hessel kulki koivukujaa pitkin rannalle asti. Hän oli istunut sisällä työnsä ääressä ja kummia ajatuksia oli siellä hänelle sydämeen noussut. Ne painoivat hänen mielensä alakuloiseksi, hän tahtoi niistä päästä ja pakeni sen vuoksi luonnon helmaan.

Rannalla oli laituri, johon oli venonen kiinnitetty. Elisa irroitti sen ja souteli ulapalle. Ensin hän sousi rivakasti, mutta antoi sitte airojen hetkiseksi levätä ja kuunteli keväistä riemua ympärillään voimatta kuitenkaan sulautua luonnon tunnelmaan, niinkuin olisi tahtonut.

Silloin kuuli hän nimeänsä rannalta huudettavan. Muutamalla aironvetämällä souteli hän sinne takaisin ja tohtori Hessel hyppäsi veneeseen. Hän otti airot ja Elisa asettui perätuhdolle.

"Kas vaan, virkistät itseäsi soutelemalla yksinäisyydessäsi. Nythän oli sinulla hyvä onni, kun minut tapasit."

Elisa hymyili. Mutta tohtori Hessel huomasi, että hänen hymyssään kuvastui alakuloinen sävy.

"Rakkaani, mikä sinua vaivaa? Miks'et ole oikein iloinen tänään?" kysyi hän.

"Ei minua mikään vaivaa", vastasi Elisa vältellen.

"Vaivaa toki, senhän näen. Sano suoraan!" Elisa epäröi.

"Taitaa olla vaan typeryyttä minun puoleltani", alkoi hän ikäänkuin itseään puolustellen. "Hyvinhän tiedän, etteivät kaikki saata olla samallaisia."

Elisan vaiettua ei tohtorikaan hänen puheeseensa mitään vastannut, jäi vaan odottamaan, että hän jatkaisi. Mutta Elisa oli vaiti. Kuinka olisikaan hän voinut Alfredille ilmaista, ettei heidän avioliittonsa oikein vastannut niitä toiveita, joita hän oli siihen pannut! Hän oli kuvaillut sisällistä tutunomaista luottamusta ihan luonnolliseksi seuraukseksi ulkonaisesta yhtymisestä. Olivathan he yksimieliset elämän tärkeimmässä kysymyksessä, miksi siis ei voitu siihen milloinkaan vapaasti kosketella? Alussa oli Elisa kyllä yrittänyt. Hänestä oli ollut ihan luonnollista Alfredille uskoa kaikki Hengen elämästä johtuneet ilonsa ja huolensa. Mutta silloin oli Alfred joko vallan vaiennut tai vastannut kauniin ja miellyttävin, mutta hämärin sanoin. Ja alussa oli Elisa siihen tyytynytkin, mutta lopulta hän jo alkoi kaivata jotakin enempää.

"Sitäkö suret, että meissä on jotain erilaisuutta?" sai tohtori viimein kysytyksi.

He lähenivät kotirantaa. Tohtori Hessel herkesi soutamasta ja yhä vähenevällä vauhdilla kiisi vene vedenkalvoa pitkin.

Äkkiä kohotti Elisa päänsä ja katseli häntä silmiin. Ihmeekseen huomasi hän Alfredin katseessa jotakin säälin tapaista. Alfred katseli häntä kuin potilasta, jolle tahtomattaan täytyisi tuskia tuottaa. Nähtävästi ymmärsi Alfred, mikä häntä painosti, ehkäpä paremminkin kuin hän itse. Voisiko hän ehkä myös hänet parantaa?

"Tunnetko sen sinäkin?" kysyi Elisa.

"En, vaan minä sen tiedän, sinä sitävastoin näyt sen tuntevan, kuten huomaan."

Elisa katsoi kysyvästi häneen. Mielen levottomuus yltyi. Mutta sääli Alfredin silmissä vaihtui hellyydeksi, kun hän lausui:

"Minusta on tuo erilaisuus vallan vähäpätöinen, ja sellaiseksi sen huomaat sinäkin, kun vaan sen olemassaoloon totut."

Hän puheli rauhoittavasti; pian olisi koko operatiooni suoritettu, eikä se läheskään niin vaikea tulisi olemaan, kuin Elisa nyt kuvitteli.

"Viimeiseen asti olen koettanut sinua säästää, sillä suotta en ole tahtonut mieltäsi pahoittaa, mutta nyt on vihdoinkin aika vapauttaa sinut harhaluulostasi minun suhteeni. Sinä epäilet jo minua, ja epäilys hivuttaa enemmän kuin mikään varmuus."

"Ettäkö sinua epäilisin!" huudahti Elisa paheksimista ilmaisevalla äänellä.

"Niin, sinä epäilet, ett'en olekaan samaa maata kuin sinä ja Kustaa Aadolf, tai toisin sanoen, ett'en ole lammas oikeasta lammashuoneesta."

"Enhän epäile, miten sellaista saatat kuvitellakaan", vastasi Elisa. "En epäile. Soisin vaan, että joskus sydämesi minulle avaisit. Tiedän kyllä, että luonteet ovat moninaiset; älä luule, että sinua siitä soimaan, ett'et ole niin avomielinen kuin toivoisin sinun olevan."

Mikä nyt auttoi tällaista umpimähkäistä luottamusta vastaan? Olikohan hän liian aikaisin käynyt sitä järkyttämään? Mutta näkyihän se jo horjuvan, vaikk'ei Elisa sitä itselleenkään tahtonut tunnustaa. Varsinkin viimeisinä aikoina oli tohtoria jo kovasti painostanut se seikka, että Elisa edelleenkin sai säilyä väärässä luulossaan.

"Elisa, mitähän sanot, jos sinulle tunnustan, — — — ett'en ole sinun uskoasi, ett'en sinun laillasi elä Hengen elämää."

Elisa kalpeni. Alfredin koko käytös osoitti, että hän oli puhunut täyttä totta. Mutta Elisa koetti hymyillä. Eiväthän asiat sittekään saattaneet näin olla. Silloinhan olisi Alfred hänelle teeskennellyt.

Alfred ei sallinut hänelle enää sananvuoroa, ja kerrassaan säälimätöntä olisi ollutkin häntä enää säästää. Hän avasi sydämensä Elisalle, kuten tämä oli toivonutkin, mutta sieltä ei tullut ilmi mitään siitä, jota Elisa oli toivonut siellä piilevän. Lopetettuaan selvityksensä sousi hän rantaan.

Elisa ei virkkanut sanaakaan, istui vaan silmät luotuina maahan; kukaan ei saattanut aavistaa, mitä hänen mielessään liikkui. Vene törmäsi rantaan, tohtori hyppäsi maalle ja jäi odottamaan vaimoansa, mutta tämä ei paikaltaan liikahtanut. "Elisa, etkö tule jo?"

Silloin kohosi hän seisaalleen ja katsoi puolisoonsa surullisen anova katse silmissä. Tuntui kuin olisi hän rukoillut: "Oi, herätä minut häijystä unestani!"

Miksikä tuo asia noin hänen sydämelleen kävi? Oliko se nyt niin mahdottoman tärkeänarvoista, mitä mieltä kukin sattui noista käsittämättömistä asioista olemaan? ajatteli tohtori itsekseen.

Vaieten ojensi hän kätensä Elisalle auttaen häntä laiturille nousemaan. Sitte läksivät he edelleen kulkemaan auringon kultaamain koivujen kevätvehreyden varjossa.

"Enkö ole sanan arvoinen, kosk'et mitään minulle puhu?" pysähtyi tohtori viimein kysymään.

Elisa katsoi häneen, mutta ei voinut enää tehdä sitä samalla tavalla kuin ennen. Tohtori huomasi sen ja olisi jo suuttunut, ellei hän samalla olisi käsittänyt, että Elisa sydämen syvyydestä kärsi.

"Jos sinua vastaan rikoin, Elisa, niin muista, että rakkaus minut siihen saattoi. Eikös sekään asiata lievennä?" kysyi hän.

"En ajattele, mitä mahdollisesti minua vastaan rikoit."

"Mutta sitäpä juuri pitää sinun ajatella. Toru, herjaa, syytä minua ulkokullatuksi, katalaksi tai miks'ikänänsä tahdot; mikä tahansa on paremmin kuin että näin uhrikaritsana kuljet ja marttyrina kärsit."

Elisan teki mieli vastata, ett'ei hän ensinkään itsensä tähden kärsinyt, mutta tohtori jatkoi, hänelle sananvuoroa suomatta:

"Jos tahdot voittaa minut uskosi puoleen, niin teet sen paraiten rakkaudella. Anteeksiantokaan ei siihen yksin riitä, ainoastaan rakkaus."

Elisa antoi hänelle kätensä, mitään enempää ei hän tällä hetkellä voinut tehdä. Tohtori talutti hänet kahden koivun väliselle penkille ja koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta se ei onnistunut. Hiljaisuus peitti heidät kuin varjo. Tohtori sen ensiksi lopetti. Elisaa lohduttaakseen alkoi hän viitata Raamattuun, puhuen, miten vaimon puhdas ja laittamaton vaellus voi miehenkin voittaa hyvän puoleen.

"Miten voisin minä elämälläni voittaa sinut, kun olet tilaisuudessa sen niin likeltä näkemään?" kysyi Elisa alakuloisesti ajatellen vaikeata ja edesvastuullista elämäntehtäväänsä.

Vapaaehtoisesti ei olisi hän milloinkaan uskaltanut semmoiseen elämäntehtävään ryhtyä. Miten olikaan hän tällaiseen asemaan joutunut, itsekö oli siihen pyrkinyt, vai oliko Jumala häntä todellakin johdattanut? Tämä kysymys oli tuiki tärkeä hänelle, sillä ainoastaan viimeksimainitussa tapauksessa voisi hän toivoa siunausta Jumalalta. Kaiketi ei Jumala omavaltaisille teoille siunaustaan suo.

"Minun mielestäni olet jo ihmeitä saanut toimeen, Elisa", jatkoi tohtori lohdutellen. "Sinutta en nyt työskentelisi toimeliaana miehenä vakavalla pohjalla. Jos olisit minut hyljännyt, olisin palannut takaisin entiseen seikkailija-elämääni, ollen pohjaa ja perustusta vailla. Olethan siis jotakin voittanut."

Sanomattoman säälin tunne valtasi Elisan. Hänen silmänsä kyyneltyivät.

"Ehkäpä niillä autioilla teillä olisit paremmin pelastuksen tarpeellisuuden tuntoon tullut kuin nyt, jolloin luulet ainakin jotakin olevasi", sanoi Elisa, vaikka oli varma siitä, ettei toinen hänen sanojaan käsittäisi.

Tohtorin mielestä oli tuo lause niin eriskummainen, ett'ei se vastausta ansainnutkaan. Silmän kyyneliin hän sitävastoin kiinnitti huomionsa.

"Miksi itket? Sentähdenkö että minä menen helvettiin? Lohduta itseäsi edes sillä, että nyt menen sinne vähän siistimmällä tavalla, enkä ihan suinpäin sinne suistu, kuten asiain toisin ollessa olisin tehnyt."

"Oi, älä puhu noin", pyysi Elisa.

Tohtori hymyili koettaen hellyydellä häntä lohduttaa. Oi, kuinka Elisa häntä sääli, tuota miestä, jolla ei elämässä ollut muuta turvaa kuin heikko nainen, joka rakkautensa tähden mieheensä oli käynyt vielä kaksinverroin heikommaksi.

"Minun tähtenikö nyt noin itket, Elisa?"

"Suren sentähden, että olet maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa", vastasi Elisa tuskan ja itkun värisyttämällä äänellä.

"Suotta huolehdit minun puolestani, armaani; minä en sure mitään niin kauvan kun sinut omistan."

Elisasta nämä sanat, enemmän kuin mitkään Alfredin entiset lausumat, paljastivat hänen sisällisen tyhjyytensä. Häntä oikein pöyristytti ajatellessaan itseänsä Jumalan sijalla puolisonsa sydämessä. Tosin oli hän aina toivonut saada olla jotakin omaisilleen, mutta tämmöinen meni jo liian pitkälle. Mitähän keinoja täytyisi Herran käyttää tämän epäjumalan kukistamiseksi?

Tuntui kuin olisi aurinko kadottanut valonsa ja kevät kaiken riemunsa. Elisa ikävöi yksinäisyyttä. Hän kaipasi rukouksen hetkeä jälleen tasapainoon tointuakseen.

Kolmaskymmenesseitsemäs Luku.

Inka-mummon töllissä asusteli tätä nykyä nuorta väkeä. Signe, tuo entinen pikku tyttö, jonka Elisa kerran suutelolla oli elinaikaiseksi ystäväkseen voittanut, ja joka sitten oli Inka-mummoa hoitanut hänen viimeisen sairautensa aikana, oli nyt naimisissa ja asui miehensä ja kolmen lapsensa kanssa tässä mökissä, jossa hän ensi kerran elämässään oli nähnyt jonkun kuolevan. Taaskin oli kuolo heittänyt varjonsa matalaan majaan; Signen mies makasi heikkona sairaana.

Oli ihana ilta keskellä kesäsydäntä. Kaksi vanhinta lasta leikki pihalla, he tiesivät, että nyt piti olla hyvin kilttinä, isä kun oli niin sairas, eikä äidillä ollut aikaa heistä huolia. Pienin makasi kätkyessä kuistilla. Aurinko, joka aikansa oli lämmöllään ja valollaan lasta hellinyt, oli painunut mailleen. Kolakka iltatuuli sen herätti ja se alkoi kovasti itkeä. Vanhin sisar, viisivuotias Anni tuli kehtoa soutamaan ja veikkoa viihdyttämään. Kun ei sekään auttanut, käänsi hän lapsen toiselle kupeelle. Varsin tottuneesti ja taitavasti hän siinä menetteli nuoresta iästään huolimatta. Köyhässä mökissä ei ollut varoja hankkia lapsille nukkia. Pikku tytöllä ei ollut aikaa kehittää äidillisiä taipumuksiaan leikissä, tosielämä ne jo heti vaati palvelukseensa; niin pieni kuin Anni olikin sai hän jo autella äitiä nuorempien siskojen vaalimisessa. Mutta tällä kertaa ei näyttänyt Annin apu riittävän. Hän alkoi juuri juosta äitiä hakemaan, mutta pysähtyi samassa avosuin ja silmät suurina. Kaunis rouva, jonka Anni hyvin tunsi, astuskeli tietä pitkin ja kääntyi sisään veräjästä.

"Miten nyt on pikku veikon laita?" kysyi äskentullut kumartuen kehdon ylitse.

Pienoinen huusi vallan armottomasti. Elisa, sillä hän se oli, nosti lapsen kätkyestä ja alkoi sille puhella. Lapsi vaikeni ja rupesi käsillään haparoimaan hänen kultavitjojaan. Samassa ovi aukeni ja Signe tuli ulos.

"Kas, Elisa-neitiä!" virkkoi hän iloisesti. Vanhan tavan mukaan kutsuttiin tohtorinna Hesseliä usein vielä Elisa-neidiksi. Kansa oli oppinut häntä sen nimisenä rakastamaan, vaikea oli vaihtaa sitä uuteen.

"Puolipäivän aikaan kuulin mieheltäni, että täällä ovat asiat huonosti, ja sentähden tulin tänne teitä tervehtimään", sanoi Elisa osaa ottaen.

"Niin, Karlsson on kovin kipeä", sanoi Signe niin tyynesti, että outo sen helposti olisi voinut otaksua välinpitämättömyydeksi, mutta Elisa huomasi heti, että hän pohjalta oli tuskallisen levoton.

"Saanko mennä häntä katsomaan?"

"Tietysti saatte", vastasi nuori vaimo kiitollisesti.

Elisa aikoi panna lapsen kätkyeeseen takaisin, mutta Signe otti sen häneltä ja asetti sen Annin syliin. Elisa ihmetteli, mutta Signestä oli se aivan luonnollista.

"Mutta ei suinkaan Anni jaksa lasta pitää!"

"Jaksaa kyllä. Hänen täytyy siihen tottua."

Elisa taputteli tyttösen pehmeäsuortuvaista pellavapäätä ja heltyi nähdessään lapsen silmissä niin älykkään ilmeen.

Signe oli avannut oven ja seisoi häntä odottamassa. Elisa meni tupaan. Hän tapasi sairaan hyvin arveluttavassa tilassa, ja kovan kuumeen vallassa. Lääkärin määräykset kysyivät vaalijalta paljon voimaa.

"Kuinka sinä tässä enää jaksatkaan, Signe?" kysyi Elisa katsellen hänen kalpeita poskipäitään ja yövalvonnasta vertyneitä silmiään.

"Jaksan niin kauvan kun jaksan", vastasi Signe kansan naiselle ominaisella sitkeällä väsymättömyydellä.

"Eikö ole ketään, joka sinua auttaisi?"

"Kyllä Pekka Eerikäisen Hanna ja Haanpään torpan Emma täällä joskus ovat minua auttaneet, kun heillä vaan on aikaa ollut. Mutta nyt on sairas niin huono — — —"

— "ett'et tahdo uskoa häntä muiden hoitoon, kyllä ymmärrän", sanoi Elisa myötätuntoisesti. "Mutta sinä et jaksa, ell'et saa nukkua, ja tämä potilaan tila voi kestää vielä kauvankin."

Signe ei siihen mitään vastannut ja Elisa vaipui mietteihinsä.

"Tohtisitko nukkua, jos minä ensi yönä valvoisin sairaan luona?" kysyi hän.

"Tottahan silloin, — — — mutta se ei saa tulla kysymykseenkään."

"Miks'ei saa? Kun vaan saisin sanan lähetetyksi miehelleni, niin jäisin heti tänne."

Siihen Signe kyllä neuvon tiesi. Suutari Pitkäsen Antti tulisi kohta maitoa tuomaan, hän asui tohtorissa päin ja veisi nopeasti sanan perille. Mutta mitähän tohtori sanoisi? Niin, sitä ei tosin Elisa itsekään voinut arvata, mutta hän ajatteli, että tohtori, joka itse paraiten tiesi potilaansa tilan, kyllä myöntyisi. Hän kirjoitti Antin mukaan muutaman rivisen kotiinsa. Huomatessaan, minkä huojennuksen hänen tarjomuksensa Signelle tuotti, oli hän oikein iloinen päätöksestään.

Signe riisui lapset makuulle; mutta ennenkuin hän itse meni levolle, seisoi hän vielä hetken aikaa tajuttoman miehensä vuoteen ääressä.

Elisa osasi eläytyä muitten tunteisiin. Syvä sääli valtasi hänen sydämensä. Hän koetti Signeä lohduttaa:

"Jumala on elämän ja kuoleman Herra, ja hän rakastaa meitä enemmän kuin äiti lapsiaan", kuiskasi hän.

Nuori vaimo vaikeni. Kasvot sävähtivät, mutta hän sai mielensä liikutuksen hillityksi.

"Jumala tahtoo tämän kautta jotakin aikaansaada, Signe. Anna Hänen tehdä, mitä Hän tahtoo!"

"Mitä tahtoo Hän sitten?"

"Hän tahtoo vetää sinua itseään lähemmäksi. Omituista on, että useinkin paremmin löydämme Hänet hädän hetkellä kuin silloin kun kaikki on hyvin ja elämämme näyttää valoisalta. Sen Jumala kyllä tietää. Ei Hän ole tyly meille koettelemuksia lähettäessään, vaan sulasta armosta ja rakkaudesta Hän niin tekee."