HIRVENHOVISSA (continued 4)

Vaikk'ei Elisa sanoihinsa mitään vastausta saanutkaan, tunsi hän, että ne olivat langenneet hyvään maahan.

"Mene nyt makuulle ja ole ihan huoleti, minä valvon", sanoi hän senjälkeen.

"En koskaan voi teitä kylliksi kiittää, tohtorinna", sanoi Signe ja laskeusi täysissä vaatteissaan väliaikaisesti kokoon kootulle vuoteelle makaamaan.

Elisa oikein nautti nähdessään hänen nukkuvan ja hääräili hiljaa kuulumattomin askelin sairaan ympärillä.

Samassa kuului tieltä rattaitten jyrinää. Hevosen pysähtyessä veräjän eteen, läksi Elisa ulos, sillä hän pelkäsi Signen unen nyt häiriytyvän, josta hän juuri äsken oli niin iloinnut. Oikein hän säikähti kun näki miehensä tulevan palvelustytön seuraamana, sillä hän ymmärsi hyvin, mitä tämä merkitsi, ja valmistausi vastaan panemaan. Hän läksi kuistin portaille, pani oven verkkaan kiinni ja asetti sormet huulille merkiksi, että oli hiljaa puhuttava ja liikuttava.

"Riitta jää tänne yöksi, jotta sinä pääset kotiin", sanoi tohtori.

Elisa käski Riitan mennä sisään katsomaan, tarvitsiko sairas mitään. Riitta meni.

"Sinä palajat nyt kanssani kotiin", sanoi tohtori. "Kuinka saatat ajatellakaan, että minä antaisin sinun täällä valvoella!"

Elisa koetti vakuutella hänelle, miten välttämättömän tarpeellista oli, että vaimoparka saisi hiukan nukkua ja ett'ei hän suinkaan uskonut sairasta miestään kenen hoitoon tahansa.

"Hän on nyt nukahtanut siinä toivossa, että minä täällä valvon", sanoi hän. "Ymmärräthän, ett'en näin muitta mutkitta voi lupaustani rikkoa ja lähteä pois."

"Herätä hänet ja sano hänelle, että lähdet minun kanssani. Riitta tekee kyllä sen, mitä tarvitaan."

"Mutta Riitta näytti niin tyytymättömältä. Ota hänet mukaasi ja salli minun jäädä."

"En millään ehdolla."

"Mutta en minä ole ensinkään väsynyt."

Elisa puhui oikein rukoilemalla. Jo ennestään tiesi hän, ett'ei Alfredia uhalla voitu mihinkään taivuttaa, silmän rukoilevaa katsetta oli hänellä sitävastoin useinkin vaikea vastustaa. Mutta tänä iltana näytti tohtori Hessel karaisseen itsensä sitäkin kestämään.

"Hyvä, siis ennätin vielä oikeissa ajoin", vastasi hän vaan. "Pistäyn ensin hiukan sairasta katsomassa ja sitte ajamme yhdessä kotiin."

Elisa asettui hänen tielleen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Alfred, ainoastaan tämä kerta anna minun tehdä oman tahtoni mukaan", pyysi hän. "Itsehän paraiten tiedät, kuinka paljon hoitamisesta riippuu, eikä Riitta voi häntä hoitaa niinkuin minä. Emme saa olla itsekkäitä."

Tohtori työnsi hänet hiljaa syrjään ja meni mitään vastaamatta tupaan.

Elisa jäi paikalleen seisomaan. Mieliharmi sai hänen verensä kuohuksiin, sillä ei hänkään ollut vapaa siitä luonteen kiivaudesta, joka oli Spitzenholdt'eille suvunomaista. Pohjaltaan hän myös oli ylpeä ja omavaltainen, tottunut hallitsemaan enemmän kuin tottelemaan. Omantunnon vaatimuksiin voi hän taipua, niinpä ihmistenkin, jos ne olivat järjellisiä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen mielestään Alfredin pitänyt mukautua. Häntä kiusasi Alfredin taipumattomuus sekä se itsepintaisuus, millä hän näinkin päteviä syitä vastusteli. Oikein hävettikin näin tulla lapsen lailla kotiin kuljetetuksi. Signen pettymys häntä kuitenkin enin huolestutti. Eikä rohjennut Elisa enää toivoakaan, että Alfred mitään peruuttaisi. Hänestä tuntuisi tietysti liian nololta palata Riitan kanssa kotiin saamatta mitään toimeen. Ja niin tosinaisellinen oli Elisa, että tuskin olisi sitä enää suonutkaan nyt, kun asia jo näin pitkälle oli joutunut. Mutta miksi ei voinut Alfred häntä rauhaan jättää? Hetken perästä tuli tohtori ulos. "Kaikki on kunnossa nyt", sanoi hän. "Riitta on tehtävistään selvillä ja tulee kyllä hyvin toimeen. Tule nyt vaan!"

"Entä Signe?" kysyi Elisa. "Nukkuu hyvästi."

"Niin, hän on nukahtanut rauhaan luottaen minun lupaukseeni valvoa hänen miehensä vuoteen vieressä. Minä en voi täältä tieheni hiipiä, en edes sinun tähtesi."

Hänen äänessään ilmeni mieliharmia, ja tietämättään ojensihe hän suoraksi. Tahtoiko Elisa todellakin uhmailla? Tohtori päätti kerrassaan näyttää hänelle, ettei sellaisista mitään apua lähtenyt. Hän meni uudelleen tupaan.

Elisa riensi levottomana hänen jälkeensä, mutta ei ennättänyt estää häntä Signeä herättämästä. Unen höpperyksissä kavahti vaimoparka istuvilleen ja kuunteli puoleksi unissaan tohtorin selityksiä, että Riitta tulisi rouvan asemesta valvomaan, mutta Signen ei tarvitsisi mistään huolehtia, saisi vaan rauhassa nukkua.

"Tohtorinna ei ole itse lupaustaan rikkonut, minä sen rikoin", lopetti hän.

Niine jäähyväisineen lähti hän tuvasta. Elisa oli jo ennättänyt ulos ennen häntä. Elisa oli voitettu.

Tohtori tarjosi hänelle käsivartensa. Elisa tarttui siihen vähän vastenmielisesti, mielellään olisi hän jättänyt sen tekemättä, mutta häpesi osoittaa mielipahaansa näin pikkumaisella tavalla. Vaieten he saapuivat rattaille.

Hevonen oli sidottu veräjän pylvääseen ja järsi huvikseen sitä hampaillaan, kun ei ylettynyt puitten lehviin kurkottautua.

Elisa hypähti rattaille ilman apua. Alfred irroitti hevosen, nousi sitte hänen viereensä istumaan ja niin ajettiin kotia kohden.

Kesäinen yö oli viileä ja kuultavan selvä. Metsä tuoksui. Silloin tällöin joku väsähtänyt lintu vielä viserryksillään hiljaisuuden katkasi, ja vieno öinen tuulahdus ikäänkuin leposijaa haeskellen kierteli kuusien latvoissa. Kosken kumea yksitoikkoinen kohina kuului kaukaisuudesta. Luonnon hiljainen rauhallisuus se jonkun verran lauhdutti molempain kiihtyneet mielet.

"Pitäisi sinun toki ymmärtämän, että sinun parastasi katsoen näin menettelin", virkkoi vihdoin tohtori.

Elisa ei vastannut mitään. Hän oli hyvin pahoillaan. Elisa vihastui harvoin eikä silloinkaan koskaan raivoon kuohahtanut, hänen paha mielensä ilmeni vaitiolossa, joka merkitsi paljoa enemmän kuin monet sanat.

Tohtori katsoi häneen, mutta Elisa käänsi pois kasvonsa. Tohtori kummasteli. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Elisaa suuttuneena.

"Asiain toisin ollen ehkä en olisi sinua estellytkään", jatkoi tohtori. "Tiedäthän, että sinun nyt tulee olla erityisen varovainen. Olen niin arka sinun puolestasi."

Nämä sanat vähän hellyttivät Elisan mielen, ja ellei hänellä olisi ollut muuta anteeksi annettavaa kuin oma nöyryytys, niin olisi ehkä kaikki ollut hyvin taas, mutta vaikeinta oli unhottaa, miten säälimättömästi Alfred äsken oli Signe-paran herättänyt.

Tohtoria suututti tuommoinen itsepintainen paheksiva vaikeneminen, joka hänestä oli vastenmielisempi kuin vihaisimmatkin nuhteet. Hän päätti pitää puolensa ja vaikeni myös. Mutta johonkin pitää toki mieliharminsa purkaa, ja hän purki sen viattomaan hevosparkaan, sivaltaen sitä ruoskallaan selkään, vaikka se juuri niin siivona mitään aavistamatta juosta hölkötteli eteenpäin. Hevonen käänsi päätään taaksepäin ja katsoi kuin nuhdellen ajajaansa.

Elisan henkinen voima johtui suureksi osaksi siitä, ettei hän milloinkaan luikerrellut omaatuntoa pakoon, kun se häntä alkoi syytellä. Vaikka hän vääntelihe sen kurituksen alla, niin ei hän paennut. Tavallisesti havahtuikin hänen omatuntonsa pian ja voimakkaana kuului silloin sen nuhteleva ääni.

Mutta luonnostaan oli Elisa pitkävihainen, ja suutuksissaan ollessaan ei voinut hän katsoa muita silmiin eikä suuremmitta vaikeuksitta puhutella sitä, jolle hän nurjaa mieltä kantoi. Koko kotimatkan kestäessä kävi hänessä nyt ankara taistelu, mielen suuttumus koetti voittaa omantunnon ääntä ja pitkitetty vaitiolo oli siitä seurauksena.

"Mene nyt suoraan saliin, olen käskenyt panna illallista sinulle", sanoi Alfred autettuaan hänet rattailta.

Vieläkään ei voinut Elisa mitään vastata. Hän meni ääneti sisään.

Vaivoin oli hän saanut nielastuksi kupin teetä ja syöneeksi voileivän, kun keittäjätär tuli tuoden lämpimän ruokalajin lisää.

"Oi, älähän toki, Mari-kulta, en minä enempää jaksa."

"Mutta tämähän on tohtorinnan mieliruokaa", sanoi Mari rukoilevasti.

Mari oli lihava, ystävällinen keittäjätär, joka hänkin puolestansa vaikutti perheen hauskuuteen ja kodikkuuteen enemmän kuin aavistaakaan saattoi.

Elisa pudisti päätään.

"En voi, Mari", sanoi hän ystävällisesti.

"Koettakaa sentään, hyvä tohtorinna", rohkasi Mari. "Muuten saattaisi tohtori pahastua. Hän oikein erityisesti pyysi minua tätä ruokalajia valmistamaan, sillä rouva pitää siitä niin paljon, sanoi hän. Ja ruoanvalmistuksen tähden en päässyt sairaan luokse valvomaankaan. Mielelläni olisin tahtonut tulla, näettehän, tohtorinna, mutta eihän Riitta osaa ruokaa valmistaa, ja varsinkaan tähän ruokalajiin hän ei ensinkään pysty, ja tohtori tahtoi välttämättömästi, että rouvan piti illalliseksi saaman jotakin oikein hyvää; rouva söi niin vähän päivällistä, sanoi hän."

Elisa oli taas voitettu. Hän asettui uudelleen pöytään. Tällainen rakastava huolenpito hellytti hänen mieltänsä ja tuli avuksi omantunnon taisteluun. Suuttumus oli jo haihtunut.

Syötyään jonkun verran nousi hän pöydästä ja meni miehensä huoneeseen, vaikka Mari olisi mielellään suonut tohtorinnan enemmänkin käyttäneen hyväkseen hänen herkkujaan. "Et tullut saliin", sanoi Elisa.

"En tullut; minä söin jo ennen lähtöäni."

"Olisitko koskaan saattanut uskoa, että ruoassa on sielua?" kysyi Elisa.

Tohtori ei edes hymyillytkään. Hän oli Elisan äskeisestä leppymättömyydestä vieläkin hyvin harmissaan ja arveli, että jonkunlainen sovinto heidän välillään nyt olisi paremmin tarpeen kuin turha pakina materian sielusta.

"Sellaista en todellakaan ole koskaan tullut ajatelleeksi", vastasi hän välinpitämättömästi.

"En minäkään ennenkuin vasta tänä iltana", sanoi Elisa ja puhisti pois karren kynttilästä, jolloin liekki pääsi valaisemaan hänen kasvojaan. "Sen huomasin äskeisessä mieliruoassani, jonka olit antanut minulle valmistaa."

"Panit siis arvoa siihen?" kysyi tohtori Elisan tunnustuksesta leppyneenä.

"Käsitätkö, että se opetti minut häpeämään?"

Hänen äänensä sointui niin hellästi, ja yhä vielä näytti hän kynttilän kanssa puuhaavan.

"Häpeemäänkö! Ja mitä?"

"Äskeistä pahastumistani."

Hän katsahti mieheensä. Taas oli hänen katseensa selvä ja kirkas, kuten ennenkin. Tohtori mietti, mikä ihme siinä mahtoi olla, että Elisa nöyrtyessään ja taipuessaan aina ikäänkuin korkeammaksi kasvoi. Sellainen oli hänelle mieleen.

"Syystähän suutuit", vastasi hän nöyrästi.

"Älä sano niin", vastasi Elisa, "suuttumista ei voi millään puolustaa".

"Nyt olet liian jyrkkä", sanoi tohtori hymyillen. "Yleensä ovat periaatteesi ja idealisi niin ihanteellista laatua, että niitä tässä räikeässä tosielämässä on varsin vaikea seurata. Tehdessäsi laskujasi elämän kanssa, unhotat niin monta tekijää."

"Mutta tärkeimpiä en unhota."

Tohtori pudisti päätään, ja jatkoi:

"Panet liian paljon painoa vähäpätöisyyksiin. Minusta on sinun pikku suuttumuksesi tällä kertaa täysin puolustettavissa."

"Sano edes selitettävissä, niin yhdyn sinuun", vastasi Elisa, "mutta teko, joka on selitettävissä, saattaa siltikin olla väärä."

"No, olkoon niin; oli kovin väärin tehty että suutuit, mutta minä olen sen antanut anteeksi. Oletko tyytyväinen nyt?"

"Olen — puoleksi."

"Mitä sitte vielä puuttuu?"

"Minulla olisi paljon enemmän sinulle sanottavaa, mutta en oikein tiedä, rohkenenko."

"Joutavia! Miks'et minulle rohkenisi puhua. Tule tänne ja ilmaise minulle kaiken sanottavasi. En ole, näet, niinkään musertava vihassani kuin eräs toinen." Hän asettui sohvalle ja istutti Elisan rinnalleen.

Elisa oli kahdenvaiheilla. Ryhtyäkö vakaviin asioihin nyt, toisen ollessa näin leikillisellä mielellä?

"Sinä rakastat minua liiaksi paljon ja sittekin liiaksi vähän", alkoi hän.

"Soo, siinäpä oli kaksi vallan vastakkaista väitettä, mutta ehkä on niillä syvemmältä katsoen jonkunlainen yhteys."

"Rakastat minua liiaksi, silloin kun minun tähteni laiminlyöt ihmisrakkauden ja armeliaisuuden vaatimat velvollisuudet."

"Kuten tänäkin iltana, tarkoitat", sanoi tohtori. "Olinko mielestäsi noille ihmisille niin armoton siinä, että heille toimitin avuksi toisen sinun asemestasi? En käsittänyt, että sinä olit heille niin tuiki korvaamaton. Sinäkö määräät elämästä ja kuolemasta?"

Elisan posket karahtivat kuumiksi. Sanat olivat häneen kovasti koskeneet, vaikkakin tohtori oli koettanut niitä lempeydellään lievennellä.

"Olit julma, kun herätit Signe-paran."

"Kun et lähtenyt sieltä vähemmällä. Sitäpaitsi hän kyllä kohta uudelleen nukahti."

"Sitä en usko. Ei hän luota Riittaan niinkuin minuun."

"No, siitä syyttäköön itseänsä! Riitta on hyvä kyllä, jos kohta hiukan jäykkä käytökseltään."

"Marilla on hellä sydän, hän säälii sairaita. Hän olisi ollut siellä paremmin paikallaan, mutta hänenhän piti jäämän kotiin minulle mieliruokaa valmistamaan", sanoi Elisa hiljaa tietäen sanojensa sattuvan kipeään kohtaan.

"Ja siitäkö minua soimaat!"

"Samalla kun sinua siitä kiitän", vastasi Elisa ja hänen katseensa ikäänkuin anoi ymmärrystä äskeisille sanoilleen.

"Olet täynnä ristiriitaisuuksia tänään", sanoi tohtori.

"Sydämeni heltyi rakkauden osoituksistasi, mutta mieluummin olisin kuitenkin suonut, että potilaasi parasta olisit ajatellut. Se olisi ollut ensimmäinen velvollisuutesi, mutta sinä ajattelit vaan minua. Olin esteenä sinulle. Sinä rakastat minua liiaksi toisinaan."

"Entä milloin rakastan sinua liiaksi vähän?"

"Kun en saa milloinkaan olla sinulle muuta kuin vaimo. Ihmisestä minussa et mitään välitä."

"Mitä sitten ihmiselläsi tarkoitat?" kysyi tohtori, muistellen mitä hän muutamia vuosia sitte oli anatomiasalissa nähnyt, ja mitä silloin miettinyt. "Sitä, joka ei kuolemassa kuole. Tarkoitan Hengen elämää."

Tohtori vaikeni, mutta ei Elisan sanojen vaikutuksesta, hänen mieleensä vaan muistui se aika, jolloin hänkin oli pyrkinyt tuohon Hengen elämään, josta Elisa nyt puhui. Miksi hän ei enää kaivannutkaan sitä senjälkeen kun oli Elisan omakseen saanut. Ehkä oli hän sitä vaan etsinytkin Elisalle kelvatakseen. Outo kaiho täytti hänen mielensä, etsimisen kaiho.

Elisa ei voinut aavistaakaan, mitä Alfred tällä hetkellä mietti, huomasi vaan, että hän oli käynyt hyvin alakuloiseksi. Elisa kysyi, oliko hän liian suoraan puhunut.

"Sinun rakkaudessasi on liiaksi paljo omaatuntoa, Elisa. Sydän yksin ei määrää sinun suhdettasi minuun, niinkuin se määrää minun suhteeni sinuun. Siks'et minua oikein saata ymmärtääkään."

"Omatunto on rakkauden suola", vastasi Elisa.

"Älä vaan pane liiaksi suolaa", pyysi tohtori.

Elisa vaipui ajatuksiinsa. Ehkä olikin Alfred oikeassa. Ehkä asettui hän liiaksi tuomitsevalle kannalle inhimillisiin nähden, peläten, ettei jumalallinen muuten pääsisi oikeuksiinsa. Jos on velttoudella vaaransa, niin on liiallisella ankaruudellakin vastakkaiset vaaransa. Kultainen keskitie on hiuksenhienoinen. Elisa tunsi, ettei hän itse omin voimin voinut sitä löytää. Hän muisti, mitä äsken oli Signelle sanonut: Lähemmäksi Jumalaa! Niin, siinäpä se oli. Kaikki vastoinkäymiset tarkoittavat meidän johtamistamme. Häntä lähemmäksi. Anna Hänen tehdä, mitä Hän tahtoo. Jotenkin näin oli hän Signelle sanonut ja nyt kohdisti hän nämä sanat omaan itseensä. Tämä vaikea asema, mihin hän oli joutunut, pitäisi siis olla omiansa häntä Jumalaan lähentelemään, eikä suinkaan Hänestä vieroittamaan ja erottamaan. Eikä toivonut hän tätä ainoastaan itsensä tähden, vaan myös miehensä tähden, sillä ainoastaan mikäli hän Jumalan läheisyydessä vaelsi, sikäli voi hän puhtaalla vaelluksellaan muitakin Jumalalle voittaa.

"Mitä ajattelet", kysyi Alfred.

"Ajattelen, miten tärkeätä on tulla Jumalaa lähemmäksi", vastasi Elisa alakuloisesti, sillä hän tiesi, ettei hän näillä sanoillaan toisessa minkäänlaista vastakaikua herättänyt. Mutta kenties oli Elisa itse tähän syypää, ehkä hän juuri katseessaan ilmenevällä heikkouskoisuudella ja äänensä toivottomuuteen vivahtavalla sävyllä vastakaiun ehkäsi.

Seuraavana päivänä Elisa taas lähti Hanninkylän metsämökille. Hieman häntä hävetti sinne mennä nyt, senjälkeen kun sieltä eilen oli niin nolosti poistunut, mutta tuollaistahan tunnetta ei saanut valloille päästää.

Nuori mökinvaimo oli siksi hienotunteinen, ett'ei sanallakaan kosketellut eilisiin, kiitti vaan Riitan avusta ja sanoi ensi yönä jo tulevansa yksin toimeen; hänen miehensä oli parempi tänään. Elisa viipyi hetkisen siellä. Lähtiessään oli hänen mielensä vielä entistäänkin alakuloisempi. Hän ei ollut käyntiinsä ensinkään tyytyväinen; ei ollut hän mielestään sillä mitään toimittanut.

"Jumala häntä siunatkoon", sanoi sairas mies hänen lähdettyään. "On kuin kaikki paha hänen tieltään pakenisi."

Kolmaskymmeneskahdeksas Luku.

Äidillisyys oli aina ollut Elisan luonteen huomattavimpia puolia. Muitten hoitaminen ja muista huolehtiminen oli aina ollut hänen ihanimpana ilonaan. Vaikkakin hänellä jo aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli ollut tilaisuutta näitä avuja harjoittaa ja kehittää, katsoi hän kuitenkin vasta silloin päässeensä täysin toiveittensa perille, kun hän omaa pientä lastaan käsivarrellaan keinutteli.

Pienet haparoivat kädet, silmät, jotka eivät vielä olleet oppineet katsettaan kiinnittämään, koko tuo pieni avuton olento, joka ei tiennyt omista tarpeistaankaan vielä, osasi vain tuntea ne ja huutaen jättää ne toisten arvattavaksi ja tyydytettäväksi, mitä saattoi Elisa parempata pyytääkään. Äidillisyys oli hänen sydämessään muita avuja voimakkaampi, hän antausi kokonaan sen johdettaviin ajattelemattakaan, että siinäkin joskus saattaisi mennä yksipuoliseen liiallisuuteen.

Mutta tohtori Hessel ei kilpailijaansa juuri suopein silmin katsellut, niin oma poika kun tuo olikin. Mielessään syytti hän Elisaa, joka täten oli hänet laiminlyönyt ja syrjään sysännyt, mutta tyytymättömyyttään hän ei milloinkaan ilmoille lausunut, hankki vaan itselleen muilta tahoilta vahingonkorvausta.

Kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, läksi hän Bergsjön patruunan kotiin, missä aina olikin turvapaikka hänelle varattuna. Ajanviettona siellä oli kortinlyönti ja totin juonti. Patruuna itse ymmärsi kyllä pysyä kohtuudessa, ellei nimittäin kohtuutta käsitetä aivan ahtaimmassa merkityksessä, mutta seurueessa oli muutamia tehtaanherroja, jotka juomisessa jo olivat menneet arveluttavan pitkälle. Perustettiin peliseuruekin, ja niin pian kun tohtori Hessel saapui Bergsjöhön, kokoonnuttiin kortteineen sivuhuoneeseen. Toisinaan kesti yhdessäolo myöhäiseen yöhön. Silloin maljojakin ahkerasti maisteltiin ja sattuipa toisinaan että tohtori Hessel yöpyikin Bergsjöhön. Tämä vihdoinkin havahdutti Elisan. Hänen silmänsä aukenivat näkemään, miten hänen miehensä vähitellen alkoi luisua hänestä erilleen; tämä ei saisi jatkua, ei millään ehdolla.

Hän seurasi miestään Bergsjöhön, mutta sai siellä pian jäädä rouva Hanssonin kanssa kahdenkesken salonkiin. Tapansa mukaan vetäytyivät herrat sivuhuoneeseen.

"Lähtekäämme mekin sinne", ehdotti Elisa hetken kuluttua.

"Sitä he eivät mielellään suvaitse", vastasi rouva Hansson.

"Miks'eivät suvaitsisi?"

"Ymmärräthän, että he tahtovat olla rauhassa. Sitäpaitsi he eivät meitä kerkeä paljon huomaamaankaan. Kun heillä on korttinsa, niin eivät mistään muusta välitä."

"Koettakaamme sentään mennä", kehoitti Elisa.

Ja rouvat menivät. Huone oli sinisenään tupakansavua. Kortit olivat ketterässä käynnissä, ja totikojeista sekä herrojen kasvoista saattoi päättää, että vuorovaikutus heidän välillään oli ollut varsin vilkas. Naisten astuessa huoneeseen herrat sekä hämmästyivät että nolostuivat. Patruuna Hansson se ensin hämmennyksestään tointui, hän kiitteli heitä heidän ystävällisyydestään, tarjoi heille mukavia nojatuolia istuimiksi, tarjoipa sigarettejakin. Hänessä oli yhä vieläkin jälellä hiukkanen entistä ihailuaan Elisaa kohtaan.

Elisalla oli vieläkin suuri vaikutusvalta miehiin, jos hän vaan tahtoi sitä käyttää. Ja tänä iltana päätti hän käyttää kaiken mahtinsa totia ja kortteja vastaan ja onnistuikin siinä. Hän otti patruunan tarjoman sigaretin ja vetäsi siitä muutamia siemauksia, ei mielihalusta, sillä ei hän tupakanpolttoa suosinut, vaan poistaakseen jäykkyyden seurustelusta. Se onnistuikin hänelle ja ennen pitkää olivat herrat jo varsin tyytyväisiä keskeytykseen. Elisa pani kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, hän saattoi olla vallan vastustamaton, kun niin tahtoi.

"Mikähän sinun päähäsi pisti tänä iltana?" kysyi Alfred kotimatkalla.

"Tahdoin kerran minäkin päästä hengittämään sitä ilmaa, missä sinä tätä nykyä näyt niin erinomaisesti viihtyvän", vastasi Elisa. "Mutta sehän oli kerrassaan tukehduttavaa. Kuinka saatat sellaisessa tulla toimeen?"

"On se sittekin parempaa kuin lastenkammarin ilma."

"Onko mielestäsi?"

Elisan äänessä kuvastuva huolekas sävy ilmaisi äänetöntä nuhdetta.

"Et saa vaatia, että minä olisin sinun kaltaisesi enempää kuin minäkään vaadin sinua olemaan minun kaltaiseni", vastasi hän hieman tylysti. "Ei minulle ole mieluista nähdä sikaria sinun suussasi, eikä sinun paikkasi ole siellä, missä lasit kilahtavat ja korttia lyödään. Minun ruhtinattareni ei vähääkään sopinut tuohon seurueeseen. Eikä moinen kiemailu tehtaan konttooriherrojen edessä ensinkään sovellu sinun arvollesi."

"Heitä en edes ajatellutkaan."

"Ketä sitte? Minuako?"

"Niin, sinua yksin?"

Tohtori nauroi epäillen.

"No, tuohan kuuluu varsin kauniilta", sanoi hän, "mutta parempi olisi sentään, että välittäisit minusta hiukan enemmän täällä kotona, kuin että kylässä näyttelet ystävällisyyttäsi minua kohtaan".

Elisa ei vastannut mitään, mutta tästä hetkestä lähtien muuttui hänen käytöksensä. Hän pani parhaansa vetääkseen puolisoansa taas itseään lähemmäksi, hän tutki häntä, teki huomioita ja asetti aina menettelynsä näitten huomioittensa mukaan. Mutta kuitenkin hänen aikeensa ainoastaan osiksi onnistuivat. Ehkä huomasi Alfred, että nämä hellyydenosoitukset yhtä paljon johtuivat velvollisuuden tunnosta kuin rakkaudesta, ja se häntä pahoitti. Toinen syy oli siinä, että Alfredin vanhat halut entisiltä seikkailuajoilta olivat uudelleen eloon heränneet ja pyrkivät nyt taistelemaan Elisan kanssa, uhaten riistää häneltä hänen puolisonsa.

Taistelu tuli kova, mutta Elisa ei peräytynyt.

Omasta puolestaan ei hänellä kuitenkaan ollut valittamisen syytä, sillä Alfred kohteli häntä varsin hienotunteisesti. Milloin vieraita oli kutsuttu heidän kotiinsa, oli Elisa aina johtavana henkenä, eikä tohtori koskaan häneltä mitään omantunnonvastaista vaatinut. Eikä Elisan koskaan tarvinnut nähdä miestään, jos hän sattui ostamaan lasin liikaa. Sellaisissa tilaisuuksissa pysyi hän aina loitolla, mutta Elisa ymmärsi hyvin kyllä syyn, miksi hän toisinaan Bergsjöhön yöpyi. Hirvenhovin vanhan herkästi taipuvan majurin seurassa ei tohtori milloinkaan juonut eikä rahasta pelannut ja siitä oli Elisa hänelle erittäin kiitollinen. Virkansa tehtävät hän suoritti tarkasti ja tunnollisesti, kohdellen alhaisia samalla lailla kuin ylhäisiäkin. Elisa huomasi hänessä monta rakastettavaa ja kunnioitettavaa puolta, ja Alfredkin sydämen lämmöllä Elisaa rakasti, vaikk'ei Elisalla enää ollutkaan entistä valtaansa hänen ylitseen. Mutta siitä, mikä oli Elisan sydäntä lähinnä ja koko hänen elämänsä keskipisteenä, ei voinut hän miehelleen sanaakaan puhua. Luontainen hienotunteisuus taas esti häntä uskoutumasta muille kuin Alfredille. Jumalalle ainoastaan avasi hän siis sydämensä. Näin hän tottumistaan tottui asettamaan sisimmät tunteensa, pyhimmät aatoksensa ja hartaimmat toiveensa yksin Jumalan eteen. Ja tämä ei suinkaan hänelle tappioksi ollut, vaan päinvastoin suureksi voitoksi: hän yhä kasvoi hengen voimassa ja syvyydessä, sulkeusi enemmän itseensä tulematta silti umpimieliseksi.

Kolmaskymmenesyhdeksäs Luku.

Aika vierii, vuodet seuraavat vuosia. Nuoret kasvavat ja tottuvat elämään, vanhuksetkin siihen yhä enemmän kiintyvät ja vaikka he tietävätkin, että muuton hetki lähestyy, tuntuu se heistä sittenkin olevan etäämpänä kuin lapsuuden aikana, jolloin mielikuvitus yhtä kepeästi liiteli tulevassa maailmassa kuin nykyisessäkin.

Kun Hirvenhovin vanha majuri täytti 80 vuotta, oli hänellä itsellään varsin vaikea käsittää, että todellakin oli näin pitkälle ennättänyt astella elämän alamäkeä. Lapset ja lastenlapset olivat kukin tahoiltaan saapuneet vanhuksen syntymäpäivää viettämään. Vaikea oli heidänkin uskoa, että ukko todellakin jo niin iäkäs oli, sillä vuosikseen oli hän vieläkin varsin suoraryhtinen ja kookas.

Vanhus iloitsi kuin lapsi nähdessään kaikki omaisensa ympärillään. Ja kylläpä hän heistä ylpeilikin.

"Minun ansioni ei ainakaan ole, että lapseni näin hyviksi ovat luontuneet, sen teki heidän rakkaan äitivainajansa siunaus", sanoi hän heltyneenä pyyhkästen kyyneleen poskeltaan, mutta oli jo ensi tuokiossa taas valmis leikkiä laskemaan entiseen suopeaan, iloiseen tapaansa.

Ja iloa hän todellakin lapsistaan sai.

Entisestä laiskasta Kristianista oli sukeutunut uuttera maanviljelijä. Ja tämän ihmeen olivat pienet lapset aikaansaaneet. Ne olivat herättäneet hänen mielensä uinailevat voimat vireelle, ne olivat loihtineet isällistä hellyyttä sydämeen, joka ei ennen liioin rakkautta kenellekään tuhlannut. Yleensä oli Kristian suhteessaan ihmisiin vieläkin välinpitämättömällä kannalla; vanhempiaan ja siskojaan oli hän rakastanut n.s. toimettomalla rakkaudella, vaimoonsa oli hän ensi aikoina ollut korviaan myöten rakastunut, nykyään taipui hän vaan häntä tottelemaan tyytyen siihen, mutta lapsiaan hän jumaloi. Lapsilleen hän eli. Tietoisuus siitä, että kerran saisi Hirvenhovin omaksi hallittavakseen ei milloinkaan ollut häntä tosityöhön kannustanut, vasta nyt, kun hän sen hengessä näki vanhimman pikku poikansa perintötilana, pääsi koko hänen tarmonsa ja työkykynsä liikkeelle. Ja työn siunaus huomattiin kaikkialla. Se osoittaikse ulkonaisissa olosuhteissa, mutta sitä enemmän Kristianin luonteessa ja olennossa. Paljon hän oli edukseen muuttunut.

Kustaa Aadolfin elintoiminnalle oli edelleenkin suotu runsasta onnea tai, paremmin sanoen, suurta siunausta. Kaikki menestyi, mitä hän teki. Hänen maineensa, jonka monet kateudesta olivat ennustaneet pian laskeuvaksi, oli nyt jos mahdollista vielä entistäänkin ylemmällä. Se pääkaupungin kirkko, missä hän saarnasi, oli yhä vieläkin joka sunnuntai tungokseensa asti täynnä väkeä. Hänen yksityinen sielunhoitonsakin ulottui laajalle, tuhansiin nousi jo niiden joukko, jotka häneen olivat tottuneet rakkaudella luottamaan. Ylpeydettä kesti hän yhtämittaisen menestyksensä, sillä hän vastaanotti sen lahjana Jumalalta, eikä sitä milloinkaan oman ansionsa tulokseksi kiitellyt. Jumalan kädestä otti hän ristinkin, mikä hänelle oli elämäntiellä annettu. Hän oli onnellisissa naimisissa, mutta sekä hänen vaimonsa että pikku tyttärensä olivat molemmat hyvin kivulloiset. Perherakkaus oli Spitzenholdt'eille suvunomaista, mutta varsinkin Kustaa Aadolfilla esiintyi tämä piirre erittäin selvästi. Suurimmalla hellyydellä hän vaali vaimoansa ja pientä tytärtänsä; heidän heikkoutensa oli omiansa lisäämään ja jalostamaan hänen rakkauttaan heitä kohtaan. Aina oli hän iloinen, kun sai tulla lapsuutensa kotiin, ja nyt sitäkin iloisempi, koska vaimo ja tytärkin olivat siksi reippaita, että he olivat saattaneet häntä seurata.

Entinen haavemielinen Irenekin oli paljon muuttunut. Hänestä oli tullut oikein kelpo jokapäiväinen perheenemäntä. Samalla harrastuksella, millä hän ennen kiintyi lähetysaatteeseen, puhuu hän nyt pikku Kristerin ensimmäisestä koululäksystä, tai siitä merkillisestä hetkestä, jolloin pikku Allan koltusta siirtyi housuihin tahi siitä, kuinka pienelle porolle kolmas hammas puhkesi. Ihmiskunnan elinkysymykset häntä eivät paljoakaan painaneet. Tämä kuitenkaan ei ole niin ymmärrettävä, ettei hänellä olisi harrastusta niihin, sillä sitä hänellä kyllä oli, mutta ei hänen tarvinnut vaivautua muodostamaan omintakeista mielipidettä, vaan esiintyi aina miehensä ajatussuunnan jäljittelijänä. Jokapäiväisissä pikkuasioissa hän sitävastoin valtuutti itsensä ylimmäksi määrääjäksi, pitäen miestänsä avuttomana lapsena niiden ymmärtämisessä. Hän se oli, joka määräsi mitä takkia tahi kaulustinta Helmerin kulloinkin tuli käyttää. Päivällispöydässä hän tarkalleen valvoi ettei Helmer hajamielisyydessään saanut servettirengastaan pyöritellä, veistään ja kahveliaan näpliä, leikkiä lusikallaan tahi lautastaan kierrellä. Ja ihmeen kärsivällisesti piti Helmer hyvänään kaikki pienet nuhteet ja ojennukset. Ehkä hän niitä tarvitsikin; ehkä tuotti hänelle pikkuasioista irtipääseminen samallaista huojennusta kuin Irenelle vapautus suurten asiain ajattelemisesta. Monessa suhteessa oli Helmerkin edistynyt, vaikka hänen mielipiteensä vielä olivatkin epävakaisella kannalla, eikä hänen uskollaan ollut pysyväistä pohjaa. Hän otti tehokkaasti osaa muutamien ihmisystävällisessä tarkoituksessa työskentelevien yhdistyksien toimintaan ja harrasti lämpimästi kaikkia, mikä tarkoitti ihmiskunnan edistystä ja valistusta. Opettajavirkaansa hän yhä edelleenkin hoiti ja piti sen ohella sivistyttäviä esitelmiä eri aineitten aloilta; hänen luennoillaan kävi paljon väkeä, erittäinkin naisia. Sitäpaitsi oli hän jo kirjailijanakin saanut suuren maineen ja hänen teoksillaan oli varsin laaja lukijakunta.

Helmerillä ei suinkaan ollut helppo päästä irti monista toimistaan Hirvenhoviin lähteäksensä, mutta Irene oli viekottelukykynsä koko tarmolla vihdoinkin saanut hänet liikkeelle. Irene, kuten muutkin siskonsa, rakasti hellästi lapsuutensa kotia, eikä hän suinkaan halunnut yksin olla poissa isän syntymäpäiviltä. Ilman Helmeriä ei hänen mieleensäkään olisi juolahtanut matkustaa, ja niin täytyi kuin täytyikin Helmerin tulla mukaan.

Päähenkilönä Hirvenhovin perhejuhlassa oli tietystikin vanha syntymäpäivälapsi heleänhopeisine hapsineen, ja häntä lähinnä Torvald, joka jo kaksi vuotta oli ollut insinöörinä Venäjällä ja nyt oli käymältä kotiin saapunut. Hän oli reipas ja hilpeä nuori mies; viiden minuutin kuluttua olivat lapset jo yksimielisesti valinneet hänet lempisedäkseen ja mielienokseen.

Syntymäpäivänä kokoontui suuri joukko ystäviä ja naapureita Hirvenhovin vanhusta onnittelemaan. Useita puheita pidettiin, ja kuka puhui suorasanaisesti, kuka runoiksi rupesi. Vanhus oli ylen onnellinen; tuon tuostakin kihosi silmään ilon kyynel.

Paljon sai hän tänään rakkauden osoituksia sekä odotettuja että ennen arvaamattomia. Mutta kun hän illalla meni omaan huoneeseensa levolle laskeutuakseen, tapasi hän siellä vielä tervehdyksen muita parhaimman. Korvapielukselle oli pantu pieni kirje.

Majuri pyyhkäisi silmälasinsa kirkkaiksi, istui pöydän ääreen, siirsi kynttilät likemmäksi, ja avasi kirjeen. Se oli suurilla pyöreillä kirjaimilla kirjoitettu:

"Minä, minä tahdon teitä kantaa hamaan vanhuuteen, ja siihen asti, kun te harmaiksi tulette. Minä sen teen, minä nostan, kannan ja pelastan." Es. 46: 4.

Jumala siunatkoon rakasta Isoisää!

toivoo pikku Sven.

Enempää siinä ei ollut, mutta sittekin täytyi majurin vielä kerran pyyhkäistä silmälasejaan ennenkuin sen loppuun luetuksi sai. Hän luki sen moneen kertaan, sittekään kyllikseen saamatta, ja luettuaan kätki hän kirjeen pieluksen alle, kuten koulupoikakin sinne panee kirjansa, jotta luettu paremmin päähän pystyisi. Majuri tiesi tunnossaan, ettei hän aina elämänsä kuluneina päivinä ollut antanut Jumalan kantaa itseään ja ajatteli, että viattoman lapsen siunaus sekä Jumalan pelastuksen lupaus saattaisivat olla hyvänä pieluksena, johon turvallisesti voisi päänsä laskea.

Neljäskymmenes Luku.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja Kustaa Aadolf toimitti puolipäiväjumalanpalveluksen. Hän saarnasi aina mielellään kotipitäjänsä kirkossa, ja mielellään kansakin häntä kuunteli.

Jumalanpalveluksen päätyttyä viipyi hän vielä hetken kirkkomäellä, sillä moni halusi häntä puhutella ja hänen kättään puristaa. Siksi olikin hän kehoittanut omaisiaan ajelemaan kotia, häntä ei tarvitsisi odottaa, hän mieluummin tulisi kävellen.

Vihdoin vapaaksi päästyään alkoi hän astua tavallista vinhaa vauhtiansa "ihan kuin tykistä lau'aistuna", kuten majurilla oli tapana hänestä sanoa.

Mutta kalmiston veräjien takana odotti Elisa häntä toverikseen kotimatkalle.

Kahdenkesken olo oli aina todellinen nautinto näille kahdelle. Mutta harvoin oli heillä enää tilaisuutta tällaiseen seurusteluun. Kustaa Aadolf kävi vaan silloin tällöin Hirvenhovissa, ja silloin oli aina niin monta, jotka häntä halusivat tavata ja puhutella.

"Mitä tietä menemme?" kysyi Elisa.

"Oikotietä Hirvijärven sivu, että edes vilahdukselta näen kotisi", vastasi Kustaa Aadolf.

Heillä oli paljon puhuttavaa. Tutunomainen luottamus heidän välillään oli entisellään, vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat heidät toisistaan erottaneet.

Kustaa Aadolfin avomieliselle luonteelle ei sisällisten asiain käsittely tuntunut ensinkään vaikealta; Elisa sitävastoin oli uusien olosuhteitten vaikutuksesta käynyt entistään umpimielisemmäksi. Paljon lievitystä tuotti hänelle kuitenkin keskustelu veljen kanssa, sillä olihan Kustaa Aadolf ainoa ihminen, jolle hän halusi paljastaa sisällisen tilansa.

He puhuivat rakkaasta Herrastansa ja ihmeellisestä salatusta elämästä Hänessä; elämästä, jota ei kukaan voi käsittää sitä itse elämättä. Molemmilla oli ollut jotenkin samallaisia kokemuksia, molemmat olivat yhä enemmän oppineet kärsimään syntinsä painosta, mutta tämä kärsimys oli heidät yhä lähemmin Kristukseen yhdistänyt ja saattanut heidät kaikessa riippumaan yksinomaan Hänestä. Kustaa Aadolfia tuo kielinkertomaton onni näytti kuitenkin elähyttävän enemmän kuin Elisaa.

"Suurta on tosiaan, että me murtuneinakin, ja kaikesta heikkoudestamme huolimatta, saamme olla varmat siitä, että Jumalan omat olemme", puhui hän samalla raittiilla innostuksella kuin ennen nuorena. "Ajattele, että minun tapaiseni syntinenkin saa huoleti Jumalalle asiansa uskoa. Minun asiani on Hänen ja Hänen asiansa minun. Jumala itse on pelastukseni taannut, jos siis seison tai lankean, pysyn aina Hänessä kiinni, siinä on minulla turva vahva."

Elisakin sydämestään tähän yhtyi, mutta siitä huolimatta hänen äänensä soinnahti surulliselta.

Kustaa Aadolf tarkkaili häntä terävästi. He olivat jo saapuneet Hirvijärvelle ja pysähtyneet sille paikalle, jonne tohtorin virkatalo vastaiselta rannalta näkyi. Sieltä vilahti rakennus esille puitten välitse, joiden kellervät syyslehdet auringon valossa loistivat. Kyyneleet nousivat Elisalle silmiin hänen sitä kohden katsellessaan.

"Mikä sinulla on?" kysyi Kustaa Aadolf lempeästi. Oliko elämä näin hänen lujamielisen sisarensa masentanut? Ei hän muistanut ennen nähneensä Elisaa alakuloisena.

"Omallatunnollani lepää synti, mitä raskain laatuaan."

Kustaa Aadolf kietoi käsivartensa hänen vyötärilleen siten rohkaisten häntä alettua tunnustustaan jatkamaan. Silloin Elisa ei enää voinut itseään hillitä, hän antoi päänsä vaipua Kustaa Aadolfin rinnalle, ja alkoi hiljaa itkeä. Hänen surunsa ei enää ollut nuoruuden rajua, pian haihtuvaa huolta, nämä kyyneleet uursivat tiensä hänen olentonsa sisimmästä syvyydestä.

"Etkö luule", kysyi hän viimein päätään kohottamatta, "että meitä tuomitaan ankarimmin siihen katsoen, miten olemme elämäntehtävämme täällä suorittaneet?"

"Ankarimmin —", toisti Kustaa Aadolf viivytellen. "Sitä en tiedä, mutta elämäntehtävämme suorittamisessa tulisi tietysti uskollisuutemme ilmetä, se on sitä leiviskän hoitamista, josta Vapahtaja vertauksessaan puhuu."

Elisa kohotti päänsä ja katsoi häntä silmiin.

"Olen hoitanut leiviskäni niin huonosti, ettei se mitään ole tuottanut, päinvastoin olen siitä paljon menettänyt", sanoi hän. "En ole vähääkään onnistunut siinä tehtävässä, jonka Jumala minulle on antanut. Tai lieneekö Hän sitä minulle antanutkaan?" Elisa loi katseensa maahan ja jatkoi: "Toisinaan pelkään, että olen sen omavaltaisesti ottanut."

Viimeiset sanat hän lausui tuskin kuuluvasti. Kustaa Aadolf ymmärsi, mitä hän ajatteli. Hän painoi häntä itseään lähemmä.

"Tiedäthän, ken tahtoo huolesi kantaa, mielesi levottomuuden tyynnyttää, sekä sinulle kaikki erehdyksesi ja syntisi anteeksi antaa", kysyi hän.

Elisa katsoi kotiansa kohden.

"Mutta kysymyksessä on tyhjään kulunut elämä…", kuiskasi hän.

"Vaikka olisikin. Onhan Jumalan armo suurempi kuin mikään tyhjään kulunut elämä tahansa. Kaiken sen, minkä itsessäsi tuomitset, antaa Jumala sinulle anteeksi."

"Niin, sen uskon", kuiskasi hän, "uskon, että Jesuksen Kristuksen ansion tähden tulisin autuaaksi, vaikka heti kuolisin. Mutta mitä vastaan Jumalalle, kun Hän minulta kysyy Alfredista?"

"Luulen tuskin, että Hän sinulta Alfredista kysyy. Pikemmin saat sinä kysyä Häneltä Alfredista, sillä pelastus on Jumalan asia, ei se ole sinun vallassasi."

"Mutta eiköhän minun asiani ole voittaa hänet Jumalan puolelle? Niin olen minä sen ymmärtänyt, ja se onkin ollut elämäni ensimmäisenä pyrintönä jo kohta kymmenen vuotisen avioelämämme aikana."

"Rakkautesi kylvö on siunauksensa saapa; se tulee kerran kyllä hedelmänsä kantamaan, kun Herran aika tulee."

"Mutta missään en näe vielä siunauksen merkkiäkään", sanoi Elisa laskien alakuloisen mielensä täysin valloilleen, saadakseen nauttia lohdutuksen suloisuudesta.

"Minusta näyttää päinvastoin, kuin olisi Alfred käynyt entistäänkin välinpitämättömämmäksi Jumalasta", jatkoi hän.

"Siltä voi näyttää, mutta silti ei tarvitse niin olla", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta jos niin olisikin, niin voi Jumala yhdellä ainoalla sanalla temmasta hänet välinpitämättömyyden tilasta ja masentaa hänen vastustamishalunsa."

"Mutta miks'ei Jumala sitten lausu sitä sanaa?"

"Hän näkee, ett'ei aika vielä ole tullut, ehk'ei Hän vielä ole Alfredissa päättänyt valmistavaa työtään. Etkö itsekin monesti ole huomannut, miten moni Jumalan sana, jonka satoja kertoja olet lukenut ilman, että se sinuun olisi syvemmältä vaikuttanut, äkkiä eloon leimahtaa ja uudistavalla voimallaan olentoosi tunkeutuu?"

"Kyllä, sen kokemuksen olen tehnyt", vastasi Elisa, ja salatun elämän pyhät muistot, joita veli täten oli hänen mieleensä herättänyt, hälvensivät hetkeksi murhepilvet hänen otsaltaan.

"Ja mikä oli syynä siihen, että sana näin äkkiä elon sai? Syynä oli se, että mielessäsi oli noussut tarve, jano, joka juuri sitä sanaa tavoitteli."

"Mutta Alfredilla ei ole mitään hengellisiä tarpeita", vastasi Elisa, ja taas sumenivat hänen silmänsä, kun ajatus Alfrediin palasi. "Hän on itseensä tyytyväinen, eikä pyydäkään mitään sellaista, mitä Jumalan sana voisi antaa."

"Mutta Jumala voi hänessä sellaisia tarpeita herättää."

"Millä tavoin? Minusta tuntuu se vallan mahdottomalta."

"Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Siitä pidä kiinni!"

"Kustaa Aadolf, yksin sinulle saatan tällä tavoin miehestäni puhua, senhän ymmärrät", sanoi Elisa ja lisäsi sitte matalalla äänellä: "Hän on kova kuin kivi Jumalaa vastaan. Sellainen hän ei ennen avioliittoamme milloinkaan ollut, eikä vielä sen ensivuosinakaan, vaan on vähitellen siihen tullut. Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni jollakin tavoin siihen vaikuttanut?" Kustaa Aadolf pysyi hetken ääneti. "Sitä en usko", vastasi hän viimein. "Tietysti on sinullakin vikasi, mutta vaellat kuitenkin rehellisesti Jumalan kasvojen edessä ja olet hänen omansa; eikö niin?"

"Niin olen", vastasi Elisa tuntien mielessään jotakin samantapaista, jota Pietari tunsi, kun hän Jesukselle sanoi: "Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan".

"Katso, Elisa", jatkoi Kustaa Aadolf, "en usko, että sinussa syytä on, vaan Alfredin käy, kuten välttämättömästi kaikkien, jotka ikänsä elävät todellisen Jumalan lapsen rinnalla, mutta tahallaan vastustavat hänen vaikutuksiaan: he tylsyvät sekä paatuvat. Mutta", lisäsi hän lohduttaen, "voihan Jumala kallioitakin musertaa".

"Oi, mutta kovasti täytyy Hänen iskeä ennenkuin ne musertuvat", sanoi Elisa ja vilunväristys puistatti häntä. Kustaa Aadolf, joka luuli, ettei hän tarjennut paikallaan seistä, lähti kulkemaan edelleen, yhä pitäen hänen kättään kainalossaan.

Hirvenhovissa oli tänäänkin päivälliset, mutta ainoastaan sukulaisille ja pappilanväelle.

Perille päästyään lähti Elisa heti lapsiaan tapaamaan. Pikku Sven syöksähti heti häntä vastaan silmät riemusta välkähtäen. Eihän Sven ollutkaan äitiä koko aamupuoleen nähnyt; hänellä oli äidille niin paljon kerrottavaa.

Neljäskymmenesensimmäinen Luku.

Tohtori Hessel, Kustaa Aadolf, Helmer Broo ja kirkkoherra polttelivat iltapuolis-sikariaan ulkona pengerryksellä istuen.

Uusi kirkkoherra, joka hiljaittain oli astunut virkaan rovastivanhuksen jälkeen, oli varsin miellyttävä mies. Hän ja Kustaa Aadolf sopivat varsin hyvin yhteen. Molemmat olivat he vilpittömiä ja suoria luonteita, mutta erosivat toisistaan siinä, että kirkkoherra, joka oli mietiskelyyn taipuvainen, mielellään pohti uskontoa tieteen avulla, jotavastoin Kustaa Aadolf halveksi oppisuutta ja katsoi järkeä huonoksi ja varsin riittämättömäksi oppaaksi Jumalan valtakunnan salaisuuksissa. Mielipiteitten erilaisuus aikaansai usein heidän välillään innokkaita väittelyjä, joista kuitenkin oli seurauksena, että väittelijät kiistan lopussa olivat yhtä hyvät, jopa paremmatkin ystävät kuin sen alkaessa. Tänä iltapäivänä kääntyi puhe uudemman ajan raamatun kritikaan. Helmer Broo puolusti sitä, kirkkoherrakin oli siinä löytänyt yhtä ja toista hyvää, mutta Kustaa Aadolf tuomitsi sitä vääräksi. Tohtori Hessel seurasi katseillaan hienoa sinervää savukiemuraa, joka hänen sikaristaan nousi kohti suoraan ylös tyveneesen syysilmaan. Hän seurasi keskustelua ylenkatseellisen välinpitämättömästi ja alentui vaan silloin tällöin tekemään jonkun huomautuksen.

"Mutta rakas Spitzenholdt", alkoi kirkkoherra, "täytyyhän sinun sentään tunnustaa, ettei raamattu kaikinpuolin ole jumalallinen. Se on ainakin ihmisten välityksellä syntynyt."

"On kyllä, mutta pyhät miehet ovat puhuneet Pyhän Hengen vaikutuksesta."

"Tietysti, mutta siitäkin huolimatta on raamatussa paljon puhtaasti inhimillistä, ja sen erottaminen puhtaasti jumalallisesta onkin juuri arvostelun tehtävä."

"Ja sinä uskot, että arvostelu pystyy sellaisen tehtävän suorittamaan. Ei ikipäivinä! Nyhtää irti, sitä se osaa, mutta se nyhtää ohdakkeen mukana nisujakin."

"Myönnät siis itsekin, että raamatussa on ohdakkeita", huomautti Helmer Broo.

"Minä puolestani en ole niitä siinä löytänyt", vastasi Kustaa Aadolf. "Se, että Jumala sanansa ikuistuttamisessa käytti ihmisiä apunaan, ei minusta suinkaan kumoo raamatun jumalallisuutta, ja vaikkakin kukin kirjoittaja on kirjaansa painanut oman leimansa, niin on näitten kirjain välillä kuitenkin olemassa erinomainen sopusointu, joka todistaa niitten lähteneeksi saman Hengen vaikutuksesta. Sanottakoon raamatusta mitä ikänänsä sanottaneen, mitään muuta keinoa meillä ei ole, jonka avulla löydämme tien Jumalan luokse ja opimme Hänet tuntemaan. Raamattu on Jumalan suuri kirje ihmisille. Maassa madellen pitäisi meidän sitä lähestyä eikä arvostelun hengessä. Pyhä Henki on ainoa oikea raamatunselittäjä, järki siihen ei riitä."

"Siis ei ole järjellä mitään tekemistä uskonnon kanssa, sillä Jumalan sana sotii kaikkea järjellisyyttä vastaan. Niinkö arvelet?" kysyi tohtori Hessel.

"Ei niin, vaan Jumalan sana käy kaiken järjen yli", vastasi Kustaa Aadolf painolla.

Tohtori Hessel kohotti olkapäitään ja vaikeni.

"Kyllä uskonnon täytyy taipua järjelliseksi, jos se mielii valtansa alle saada muita kuin haaveilijoita ja typeriä ihmisiä", sanoi Helmer Broo.

"Jumalan valtakunnan salaisuudet ovat viisailta kätketyt ja yksinkertaisille ilmoitetut", vastasi Kustaa Aadolf.

"Silloinpa ei viisasparoilla ole muuta neuvoa kuin keksiä itselleen oma uskonto. Peskööt sitte syyttöminä kätensä", virkkoi tohtori Hessel.

"Heillä on toinenkin neuvo käytettävänä", sanoi Kustaa Aadolf. "He voivat kääntyä ja tulla kuin lapset."

"Minä puolestani uskon kuitenkin, että ymmärrykselläkin on oikeus kajota uskontoon ja uskonnon tulee myös sen tarvetta täyttää", sanoi Helmer Broo.

"Meidän tulee, olla lapset pahuudessa, mutta taidossa täydelliset", virkkoi kirkkoherra.

"No, millä nyt kumoot nuo molemmat henkiheimolaisesi, K. A.", kysyi tohtori, joka toisinaan lyhyyden vuoksi puhutteli Kustaa Aadolfia hänen nimensä alkukirjaimilla.

"Tietysti on järjelläkin oikeus olla mukana uskonnossa, mutta samoinkuin ihmisen muittenkin hengenlahjojen tulee sen alistua uskon ja rakkauden kuuliaisuudelle", vastasi Kustaa Aadolf. "Sinun pitää rakastaman Jumalaa kaikesta sielustasi, kaikesta mielestäsi, kaikesta ymmärryksestäsi [ruotsalaisen Raamatunkäännöksen mukaan] ja kaikesta voimastasi. Mutta huomatkaa, että tässä sanotaan: sinun pitää rakastaman; ei sanota: sinun pitää arvosteleman."

Kustaa Aadolf puhui elävästi, hehkuvin mielin. Mutta hänen lämpönsä ei enää niin helposti tuleksi tukahtanut kuin ennen. Ehkä oli ikä osaltaan hänen kiihkeän mielensä lauhduttanut, luultavampaa on sentään, että monivuotinen läheinen seurustelu Hänen kanssaan, joka sydämestään oli nöyrä ja lempeä, oli valanut lempeyttä Kustaa Aadolfinkin hilpeään mieleen, niin että hänen intoaan nyt elähytti rakkauden, eikä, kuten ennen, mieliharmin tuli.

"Mutta ken voikaan sen käskyn täyttää?" sanoi kirkkoherra miettivän näköisenä.

"Se, joka vilpittömästä sydämestä voi antaa oikean vastauksen siihen kysymykseen, jonka Jesus heti tämän, lain tärkeimmän käskyn, jälkeen teki ihmisille."

Kustaa Aadolfin viimeinen lausunto saattoi tohtori Hesselin havahtamaan ylpeästä välinpitämättömyydestään. Tuo evankeelismielinen, joka alituiseen saarnasi, ett'ei ihminen itsestään voinut muuta tehdä kuin syntiä, hän tahtoi nyt väittää, että joku kuitenkin saattoi täyttää Jumalan lain. Tämä oli hämmästyttävää! Tohtori Hessel vainusi tässä räikeätä epäjohdonmukaisuutta ja alkoi jo innostua asiaan hänkin.

"Mikä kysymys se oli? En muista sitä.", sanoi hän.

"Se kuului: mitä teille näkyy Kristuksesta?"

"No, oletko sinä antanut oikean vastauksen?"

"Vastaus selveni minulle kerran, kun olin joutunut kadotuksen partaalle ja Kristus ilmestyi eteeni, ojensi kätensä minulle pelastukseksi ja asetti minulle tuon kysymyksen. Vapahtajani! vastasi sydämeni Hänelle. Ja kun Hän sitte minut synnin tuomiosta ja vallasta vapahti ja korotti minut Jumalan lasten ihanaan vapauteen, niin silloin sain kokea, että vastaukseni oli ollut oikea."

"Ja nyt siis rakastat Jumalaa kaikesta sielustasi ja mielestäsi, kaikesta ymmärryksestäsi ja voimastasi!" virkkoi tohtori Hessel yhä enemmän ihmetellen.

Hetki kului ennenkuin Kustaa Aadolf mitään vastasi, sillä hän pelkäsi sanomasta joko liiaksi vähän tai liiaksi paljon.

"Rakkauteni Jumalaan", alkoi hän, "on lajiaan täydellinen, sillä sen on Kristuksen rakkaus sydämessäni sytyttänyt. Vielä se ei sentään hallitse koko olentoani, mutta kehittyy siihen kerran. Siis en voi rakastaa Jumalaa niinkuin tahtoisin, mutta Jesuksen Kristuksen rakkaus täyttää vajavuudet minun rakkaudessani. Jesus on minun edusmieheni. Mitä Hän minun puolestani teki, se luetaan uskon kautta minulle ansioksi, kunnes Hän on täydellisesti tehnyt tehtävänsä minussa."

"Mukava tapa tosiaankin", huomautti tohtori Hessel.

"Siis toisen työ luettaisiin minulle ansioksi! Sotiihan se oikeutta ja kohtuutta vastaan", virkkoi Helmer Broo.

Hän pelkäsi jo myrskyä Kustaa Aadolfin puolelta, mutta onneksi sai kirkkoherra ensin sananvuoron.

"Historia osoittaa, että sellaista usein on tapahtunut", sanoi hän. "Kuulkaapas seuraavaa esimerkkiä! Juutalaiset tahtoivat tuomita Jesuksen kuolemaan, mutta he eivät voineet, sillä heillä ei ollut oikeutta laatia kuolemantuomiota. Silloin he pakottivat Pilatuksen tekemään sen. Hän sen tekikin, mutta pesi kätensä ja kielsi syyllisyytensä tuon vanhurskaan miehen vereen. Silloin juutalaiset huusivat: Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle! He siis vapaaehtoisesti ottivat Pilatuksen rikoksen omakseen, ja Pilatus siirsi rikoksensa heidän harteilleen. Ja tämän siirtämisen on Jumala sekä hyväksynyt että vahvistanut, sen todistaa meille sekä Jerusalemin hävitys että juutalaisten hajaantuminen kaikkiin maihin. Ja asia on aivan sama silloin kun ihminen, nähdessään Kristuksen puhtaan elämän ja Hänen sovintokuolemansa synnin tähden, ajattelee sydämessään: Noin mielisin minäkin kuolemalla sovittaa syntini; noin mielisin minäkin elää. Ja Jesus vastaa: ota kuolemani, ota elämäni, omista ne omiksesi! Ja Jumala vahvistaa tämän siirtämisen ja kohtelee ihmistä ikäänkuin olisi hän elänyt Jesuksen elämän ja kuollut Jesuksen kuoleman."

"Siinähän oli mainio ja selvä esimerkki, kiitos siitä!" huudahti Kustaa Aadolf ihastuneena.

"En ole sitä itse keksinyt", sanoi kirkkoherra, joka ei tahtonut muitten hyvällä herrastella. "Sen kertoi minulle muuan ystäväni, filosoofi-teoloogi, jonka kanssa varmaan monissa asioissa olisit yhtä mieltä, Spitzenholdt. Hän on paljon lukenut ja paljon ajatellut, hän antaa järjelle oikean arvonsa, mutta on sinun laillasi tullut siihen johtopäätökseen, että se on uskosta paljon jälellä ja on uskolle alistettava."

"Niinpä niin!"

"Mutta tuskin olisi hän milloinkaan siihen johtopäätökseen tullut, jos hänen järkensä olisi lannistettu heti, kun se alkoi tehdä ensimmäiset lentoyrityksensä aatosten maailmassa. Silloin olisi hän varmaan jäänyt niskoittelemisen tilaan, nyt hän sitävastoin väsyksiinsä asti haeskeltuaan kaikki viisasten opetusjärjestelmät läpitsensä, on vihdoin palannut lapsuutensa uskoon levähtämään. Ei ketään voi pakottaa uskomaan."

"Ei suinkaan vastoin hänen omaa tahtoansa", myönsi Kustaa Aadolf. "Mutta jos ihminen vaan oikeen tahtoo, niin saattaa hän päästä uskoon suoremminkin ilman pitkiä kiertoteitä."

"Siitä älä ole niin varma", sanoi kirkkoherra, "kaikki eivät sinun laillasi ole jo syntyessään saaneet uskon armolahjaa omakseen. Monet saavat taistella vuosikausia kestävän pimeyden kanssa pyrkiessään valoon."

"Usko ei suinkaan ole minullekaan synnynnäistä", vastasi Kustaa Aadolf. "Minä taistelin ilman uskoa ja olin jo aivan menehtymäisilläni, kun se äkkiarvaamatta Jumalan lahjana minulle annettiin."

"Mutta ainakaan eivät sinun taistelusi liene järkiepäilyksistä johtuneet. Sitä en minä ainakaan saata luulla", huomautti tohtori Hessel hymyillen.

"Johtuivat tavallaan, sillä mielestäni oli vallan järjenvastaista, että minun laiselleni onnettomalle kurjalle vielä armo tarjona olisi. Jos vaan silloin olisin järkeni kehoitusta seurannut, niin varmaankaan en olisi koskaan Jumalan luokse tullut."

"Synnintunto ei estä löytämästä tietä Jumalan sydämeen", sanoi kirkkoherra miettiväisesti. "Päinvastoin se pikemmin siihen auttaa."

"Siis on hyvä syntiä tehdä", huomautti tohtori Hessel, puhaltaen imukkeen puhtaaksi viskattuaan siitä sikaripätkän pois.

"Ei suinkaan, vaan tuntea syntisiä", vastasi kirkkoherra.

"Mutta eihän sitä voi tuntea, ellei se meissä ole", sanoi tohtori.

"Mutta se voi olla meissä, emmekä sittekään sitä tunne", virkkoi Kustaa Aadolf keskeyttäen puheen, sillä hän huomasi, ettei langolla ollut muuta tarkoitusta kuin sotkea ja ärsyttää.

"Synnintunnossa on se vaara, että se voi nousta voimallisemmaksi kuin usko Jumalan armoon, silloin voi meille pian käydä, kuten kävi Juudakselle", sanoi kirkkoherra.

"Siinäpä juuri oli minunkin vaarani", sanoi Kustaa Aadolf.

"Sen jo saatoin arvatakin. Kuinka siitä pääsit?" kysyi kirkkoherra mielenkiinnolla.

"Minulla oli ystävä, paras, mikä minulla milloinkaan on ollut. Hänen kehoituksestaan minä pimeydestä huolimatta heittäysin uskossa Jumalan helmoihin. Ja Jumalan käsivarret eivät pettäneet. Hän otti minut vastaan. Sen hetken ja sen kokemuksen perästä ei ole synti eikä mikään oppisuunta saanut minua epäilemään lapsioikeuttani Jumalan luona. Jumalan uskollisuus on minua varjellut."

"Mikä oli ystäväsi nimeltään?"

"Sven Riise."

Hetken hiljaisuus seurasi. Kustaa Aadolfin ajatukset alkoivat liidellä menneihin aikoihin, nuorena kuolleen ystävän luokse. Hän oli unhottamaisillaan koko ympäristönsä, kunnes viimein tohtori Hesselin ääni hänet taas todellisuuteen palautti.

"Minusta te vanhoilliset teoloogit vallan suotta mutkittelette siinä pelastusasiassa", sanoi hän. "Ei meidän valistuneella aikakaudellamme enää tarvita viattomasti vuodatettua verta eikä perinpohjaisia mielenmullistuksia; tarvitaan vaan jokin pieni sananmuutos, joka onneksi on jo suureksi osaksi aikaansaatukin. Helvetti esimerkiksi on huvennut tyhjäksi kiroussanaksi, samoin perkelekin. Sivistyneen kansan kielessä näitä sanoja ei enää tapaa, sitä vähemmän niiden käsitteitä. Kohta ei kelpo synti vanhuksestakaan enää siedetä mitään kuulla. Ryöväriä ja murhaajiakaan ei ole enää olemassa, ne ovat vaan sairasparkoja, jotka potevat varkaudenhimoa tai murhankiihkoa. Kiukkuisuutta, kyllästystä ja oikkuja nimitetään hermotaudiksi. Ja eteenpäin riennetään myrskyn vinhalla vauhdilla. Mitään vapahtajaa ei enää tarvita. Ihmiskunta vapahtaa itsensä."

Mahdotonta oli tohtori Hesselin äänestä päättää oliko tämä moitetta tahi kiitosta.

"Onneksi ei enää monta olekkaan, jotka helvettiin ja perkeleeseen uskovat", virkkoi Helmer Broo.

"Niin, onneksi toki", myönsi tohtori. "Ja enin riemuitsee siitä perkele itse, se on varma asia. Kuta vähemmän ihmiskunta häneen uskoo, sitä enemmän voi hän sen hyväksi työtä tehdä. Mutta päinvastoin on Jumalan laita. Vastustajansa esimerkkiä noudatettaen pitäisi Jumalan asettua uskosta riippumattomaksi; muuten joutuu ehkä hänkin viraltaan pois."

"Älä tuollatavoin puhu Jumalastasi!" sanoi Kustaa Aadolf ja alkoi kuljeskella edestakaisin penkereellä.

Tohtori Hessel katsahti häneen nähtävästi mielissään siitä, että taas oli saanut hänet tasapainostaan syöstyksi.

"Kuvailet aikaamme huonommaksi kuin se todella on, Hessel", sanoi Helmer Broo. "Jos kohtakaan ei uskota perkeleihin ja helvettiin, eikä niin paljon synnistä puhuta, niin on sitävastoin usko Jumalaan ja hyvän voittoon vielä voimassaan."

"Voimassaan! Ei suinkaan, ystäväni! Tuskin sekään enää kauvan kestää. Pahan kolminaisuuden kukistuttua on ruvettu hyvään kolminaisuuteen kajoamaan. Tuo Pyhä Henkikin, jota Kustaa Aadolfin puheen mukaan tarvitaan jok'ainoan raamatun sanan käsittämiseen, on uudemman ajan teoloogien mielipiteen mukaan vaan pelkkää ilmaa ja tuulta, ja myös Jumalan Pojan ovat he tavalliseksi ihmiseksi muuttaneet. Toistaiseksi vielä sallitaan Jumalan istuvan valtaistuimellaan, mutta voidakseen siinä pysyä saa hän ennen pitkää allekirjoittaa kaikki, mitä ikänänsä kaikkivaltias ihmiskunta säätää."

Kustaa Aadolf seisahtui samassa tohtorin eteen katsoen häneen hämmästyneesti ja tutkivin silmin. "Sanasi hyväksyn, mutta en tapaa, millä puhut", sanoi hän. "Mitä oikein tarkoitat?"

Tohtori Hessel oli juuri antamaisillaan ivallisen vastauksen, mutta malttoi äkkiä mielensä. Elisa lähestyi, hänen askeleensa olivat jo kuultavissa, eikä hän tahtonut Elisan korvia loukata. Hän nousi ylös ja meni Elisalle vastaan.

"Olen oikein jähmettynyt tässä istuessani", sanoi hän.

"Tahdotko tuokion aikaa kanssani kävellä, jotta taas lämpeäisin?" kysyi hän vetäen Elisan käden kainaloonsa.

Neljäskymmenestoinen Luku.

Oli ennätetty seuraavaan päivään. Elisa istui paraillaan lapsikamarissa pienintä lastaan vaalimassa, kuin tohtori Hessel astui sisään ja kertoi aikovansa puolipäiväjunassa matkustaa läheiseen satamakaupunkiin. Muuan merikapteeni, tohtorin entinen ystävä maankiertäjä-ajoilta, oli nimittäin äsken puhunut telefoonitse hänelle. Kapteeni, jonka piti satamassa viipyä muutamia päiviä, oli sattumoilta saanut kuulla entisen kumppaninsa asuvan lähitteillä ja toivoi nyt saavansa tavata häntä.

"Kohta puolipäiväjunassa matkustan", sanoi tohtori Elisalle. "Ja pariin päivään älä minua takaisin odota!"

"Miks'et häntä tänne kutsunut?" kysyi Elisa. "Sepä ei juolahtanut mieleenikään. Sinä et sovellu hänen seuraansa, jos hän, näet, on se, mikä ennen oli."

Elisa nosti pojan polvelleen seisomaan. Lapsi jokelsi ja hypähteli ihastuksesta. Se koetti naureskellen tavoitella kelloa, jota isä kädessään heilutti sinne tänne lapsen mieliksi.

"Oi, Alfred, kunpa et sentään lähtisi!" rukoili Elisa.

"Miks'en lähtisi?"

"Ei sinun pitäisi etsiä ystäviä, jotka sinuun vaikuttavat huonosti."

"Puhut kuin kokemattomalle pojalle. Ja mistä niin varmaan päätät, että tuo kapteeni tulee minuun huonosti vaikuttamaan?"

"Sinähän et halunnut häntä kotiisi kutsua."

"En halunnutkaan, sillä te molemmat ette sovi yhteen. Mutta onko sillä sanottu, että hän on heittiö?"

"Millä te siellä aiotte itseänne huvitella?" kysyi Elisa hiukan kylmästi.

"Vanhoja muistoja elähytämme", vastasi tohtori lyhyeen.

"Maljojen ääressä?"

"Tietystikin."

Alfredin ääni kuului kärsimättömältä. Elisa oli ärsyttänyt hänet uhkaan. Mutta Elisan mielen kylmyys lauhtui ja tuska nousi ylivaltaan. Hän koetti vielä kerran saada Alfredia taipumaan.

"Alfred, älä lähde, — älä, minun tähteni!"

Miksi pelotti ja tuskautti Elisaa niin tämä matka? Hän ei itsekään sitä voinut ymmärtää. Tulisiko Alfredille tapahtumaan jotakin. Koko sielunsa voimalla rukoili hän häntä kotiin jäämään. Eikö hän siis enää millään voinut Alfrediin vaikuttaa? Eikö Alfred häntä enää niin paljon rakastanutkaan, että olisi hänen tähtensä saattanut jotakin uhrata?

Alfred epäröi ensin jonkun hetken, mutta sitten nousi hänessä ylpeys ja miehekäs itsetunto. Hän sekä voi että tahtoi rakastaa, kunnioittaa ja suojella Elisaa, mutta Elisalla ei ollut oikeutta näin hänen vapauttaan sitoa.

"Olen luvannut lähteä ja siis lähden", vastasi hän päättäväisesti.

Toivottoman näköisenä loi Elisa silmänsä maahan. Alfred kävi malttamattomaksi.

"Sinä panet liiaksi painoa pikkuasioihin, Elisa", sanoi hän. "Mitäs pahaa siinä on, että tahdon vanhaa ystävää tavata? Ja vaikkapa nyt hiukan siellä hurjisteleisimmekin, no, entäs sitte? Lupaan kotiinpalatessani olla aivan selvänä. Kuule, Elisa, mitä sinulle sanon: Vaatimalla liikaa et mitään voita." Tämän sanottuaan läksi hän matkalleen valmistaumaan.

Hetken perästä tuli Elisa häntä auttamaan ja jäi hänen huoneeseensa, kunnes vaunut saapuivat oven eteen. Monta sanaa he eivät keskenään vaihtaneet, mutta koko käytöksellään tuntui Elisa sovintoa anovan. Tohtori ei ollut sitä huomaavinaankaan. "Käyn ensin muutamien sairaitten luona, sitte ajan oitis asemalle", virkkoi hän kiireisesti. "Ylihuomenna olen jo kotona."

Ja niin hän läksi. Elisa seisoi pihalla katsellen hänen jälkeensä.

Siinä kohden, missä tie poikkesi metsään, kääntyi tohtori vielä kerran kotiapäin katsomaan. Hän näki Elisan seisovan koivujen kellervän lehtikatoksen alla auringon valaisemana. Koko hänen olennossaan kuvastui kaihoisa, alakuloinen tunnelma, joka tarttui tohtoriinkin. Silmänräpäyksen ajan oli Elisa vielä puolisonsa näkyvissä, sitten peitti hänet metsä.

"Ystävällisen sanan olisin toki saattanut hänelle lausua", mietti tohtori itsekseen. "Mutta voinhan takaisin palatessani niitä sitä enemmän tuhlailla."

"Äiti itkee!"

Se oli Sven. Hän pisti kätösensä äidin käteen.

Vasta nyt Elisa itsekin huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

"Pian se menee ohi", vastasi hän Sven'ille hymyillen. Mutta äidin hymy oli niin suruista, että Svenin oli vaikea uskoa hänen sanojaan.

"Miksi olet niin murheellinen, äiti?"

Sven oli itse aina iloinen ja tahtoi senvuoksi nähdä muutkin iloisina.

"Isä on matkustanut pois", vastasi Elisa.

"Mutta tuleehan isä takaisin", lohdutteli poika.

"Niin, tuleehan isä takaisin", toisti Elisa kuin uneksien ja seurasi Sveniä, joka veti häntä käsipuolesta rantaan päin.

Äidin piti välttämättömästi nähdä, kuinka hänen ja Rigmorin kaarnaveneet teloiltaan lähtevät. Äiti istuutui läheiselle kivelle.

Lapsenhoitaja käveli hiekkakäytävällä pikkuruinen sylissään. Aslög astua tyllerteli hänen sivullaan, mutta äidin nähtyään hän alkoi naureskellen juosta sinne. Elisa otti lapsen syliinsä ja painoi poskensa sen kiharaiseen päähän.

Aslög veti hiljaa päänsä pois, kääntyi äitiin päin ja katseli häntä kirkkailla sinisillä silmillään. Sitte hän taputteli äitiä poskelle. Aslög oli aivan Sven'in kaltainen. Hänkin heti huomasi, milloin joku oli murheellinen, eikä rauhoittunut, ennenkuin oli murheellisen jälleen iloiseksi saanut. Elisa suuteli pehmoisia rusoposkia ja hymyili hellästi. "Äiti", sanoi Rigmor, "emmekö nyt saakkaan lähteä ajelemaan, kun isä on poissa?"

"Ehkäpä huomenna. Tänään on hevonen ollut niin paljon liikkeessä."

"Ai, ai, kuinka hauskaa! Mutta äiti, älä sano ehkä! Lupaa oikein varmasti!"

"Noh, jos ilma on kaunis, niin ajellaanpa aamupäivällä Hirvenhoviin."

Lapset riemuitsivat. Elisakin nautti heidän riemustaan, mutta siitä huolimatta olivat hänen aatoksensa heistä kaukana.

Tänäpäivänä hän ei saanut ajatuksiaan mihinkään pystymään, ryhtyipä hän mihin toimeen tahansa. Ne vaan itsepintaisesti kiertelivät hänen miehensä viimeisissä sanoissa: "Vaatimalla liikaa et voita mitään!"

Illalla, lasten maatapantua, istui Elisa yksin huoneessaan. Riitaiset tunteet ja ajatukset tunkeutuivat väkisinkin hänen mieleensä. Sekasortoiselta tuntui hänestä kaikki; mutta vähitellen pääsi hän kuitenkin taas selvyyteen ja sai mielensä tyynnytetyksi. Hän katsahti ulos. Vedestä nousi kevyt usva. Se leijaili Hirvijärven pinnalla, kattoi niityt ja kääri harsoonsa puitten alavimmat oksatkin. Mutta latvat olivat vapaina, ne kurottautuivat taivasta kohden, jossa tähdet jo täydessä loisteessaan tuikkailivat.

Niin pian kun Elisa käänsi katseensa maan sumuista, suurta valoisaa avaruutta kohden, tyyntyi hänen mielensä ja selveni sekasorrostaan. Hänet valtasi vastustamaton halu panna paperille se mikä hänelle itselleen nyt oli selvinnyt. Seuraten tätä sisällistä ääntä hän asettui kirjoittamaan. Sanat omisti hän poissaolevalle miehelleen, se oli hänestä ihan luonnollista. Hän teki sen aivan vaistomaisesti, ja ajattelemattakaan että nämä rivit milloinkaan Alfredin käsiin joutuisivat.

"Rakkaani, sanot, että vaadin liikaa, enkä senvuoksi mitään voita. Mutta miten voisinkaan sinulta vähempää vaatia tällaisessa tapauksessa, kun on kysymyksessä sinun kaikkesi. Horjuvainen, perustusta vailla oleva usko saattaa suvaitsevainen olla, mutta kun usko riippuu kiinni Hänessä, joka on sanonut: 'Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kenkään tule Isän tykö, vaan minun kauttani', silloin ei mitään myönnytyksiä voi tehdä.

"Anna sentähden itsesi, anna elämäsi, anna sielusi Jesuksen Kristuksen käsiin, siihen sinua vannotan pelastuksesi tähden!

"En sinua tuomitse; kukaan ihminen ei sinua tuomitse. Mutta tarkastele itseäsi näitten maailmanlunastajan ja tuomarin sanojen valossa: 'Joka uskoo Pojan päälle, hänellä on iankaikkinen elämä, mutta, joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.'

"Ja tämä sana se pysyy iankaikkisesti, vielä senkin jälkeen kun taivas ja maa katoavat. Oi, anna tämän sanan itseäsi tuomita nyt, niin kauvan kun armoa vielä on sinullekin tarjona!

"Alfred, Alfred, luovu jo ajoissa siitä kaupungista, josta Kristus lausui: 'Kuinka usein minä tahdoin — — — ja ette tahtoneet'!"

Elisa pani kynän pois ja katsahti ylös kohti yön tähtikirkasta taivasta. Noin kirkkaana ja säteilevänä kaareutuu taivas maisen ihmiselämän yli. Mutta miksi, miksi ovat ihmis-silmät niin hitaita sinne ylös katsahtamaan?

Sanomaton haikeudentunne valtasi hänet. Hän tunsi ikäänkuin heijastuksia Ihmisen Pojan suuresta sydänsurusta, kun Hän murehtii sokean ihmiskunnan tähden, joka ei etsikkonsa aikaa ymmärrä.

Oi, koko maailman kuuluville olisi hän tahtonut huutaa nuo kehoituksen sanat, joita äsken oli miehelleen kirjoittanut. Totuuden hätäkelloa hän olisi halunnut soittaa ja sillä kaikki uinailevat herättää. Mutta maailmassa on monta toimekasta kättä, jotka huolellisesti sitovat hätäkellon lerkun pumpuleilla, ett'ei se liian kovasti kumahtaisi ja ihmiskunnan kipeitä korvia vihloisi.

"Oi, Herra! Tee tyhjäksi turmelijain työt ja pelasta heidät itsensä, vaikka tulen kautta! Herätä uskolliset todistajasi, pueta heidät väkevyydelläsi ja suo heidän voitollisesti taistella pimeyden henkiä vastaan. Lähestyköön Sinun valtakuntasi!"

Elisa ei enää kirjoittanut, hän rukoili hartaasta sydämestä. Milloinkaan ennen ei ollut hän tuntenut tällaista suurta, sydäntä laajentavaa rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin, rakkautta, johon kaikki omat pyyteet ja toiveet hukkuivat kuin kipunat suureen tuleen. Ihmeelliseltä tosin tuntui rukoilla Jumalaa Hänen oman asiansa puolesta, mutta autuas on ihminen, kun hänen sielunsa voimallisimmat pyyteet ovat sulaneet yhdeksi Jumalan tahdon kanssa; silloin sisältää jo rukous rukouksen kuulemisen ja taistelu voiton.

Neljäskymmeneskolmas Luku.

Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, jonka vuoksi lapset, äidin lupauksen mukaan, pääsivät ajelemaan. Pikku Aslögkin otettiin mukaan ja riemuitsi siitä suuresti. Äiti itse hoiti ohjaksia; usein ennenkin oli äiti ajanut, äidillä oli niin varma käsi ja Polle totteli häntä niin kiltisti. Svenkin sai vähän väliä ajaa ja oli siitä varsin ylpeä.

He olivat hyvin tervetulleita Hirvenhoviin, sinne piti heidän jäädä vielä päivällisillekin. Kustaa Aadolf ja Irene olivat jo aamupäivällä perheineen lähteneet pois, ja majurilla oli kovin ikävä. Sopivampaa hetkeä ei Elisa lapsineen olisi voinut käynnilleen varatakkaan.

"Mieluimmiten pitäisin kaikki lapseni alati läheisyydessäni", selitti vanha majuri.

Päivällisen syötyä kutsui hän Elisan huoneeseensa. Se tapahtui ani harvoin. Mutta hän tahtoi Elisalle näyttää pikku Sven'in kirjettä ja selittää, miten valtavan vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Yleensä majuri helposti heltyi, mutta tällä kertaa oli hänen liikutuksensa syvempää ja vakavampaa laatua kuin muulloin.

"Luuletko, että Jesus voi vapahtaa tällaisenkin vanhan mitättömän raukan? Luuletko, että hän minusta välittää?" kysyi hän luoden Elisaan herttaiset siniset silmänsä, jotka jo alkoivat hiukan himmetä.

Luuliko Elisa sitä? Mistään ei hän varmempi ollut.

Ainoastaan neljännestunnin ajan malttoi isä Elisan kanssa keskustella, mutta sekin jo riitti Elisan sydäntä ilahuttamaan. Muuta hän ei kotimatkallaan ajatellutkaan, kuin mitä isä oli puhunut. Sisällinen ilo heijastui Elisan kasvoillekin ja vaikuttipa vielä lapsiinkin. Näin hilpeästi ja vilkkaasti ei puhuttu äsken Hirvenhoviin ajeltaessa, kuin nyt sieltä palatessa.

Vähän aikaa viivähdettiin Signen mökin luona, sitte ajettiin eteenpäin oikein reipasta vauhtia, sillä Pollen teki mieli kotiin; levottoman kiireisesti riensi se eteenpäin. Elisa kummasteli, mikä ihme Polleen oli mennyt. Silloin huomasi hän äkkiä, että taivas oli käynyt punasen keltaiseksi ja näytti rajuilmaa ennustavan. Ilmakin tuntui raskaan painostavalta.

Mitähän tämä saattoi merkitä?

Tie oli kummaltakin puolelta Hanninkylän metsän siimestämä, senvuoksi Elisa ei saattanut huomata taivaalle kohoavia mustia pilviä ennenkuin ne jo olivat purkautumaisillaan hänen ylitseen. Miten kävisikään, jos ukkosilma nyt puhkeaisi; Polle kun sitä niin pahasti pelkäsi. Mitään mökkiäkään ei lähitteillä ollut, siis parasta oli kiirehtiä kotiin, niin pian kuin suinkin pääsi.

Jo harveni metsä ja Hirvijärvi siinsi esiin, pian oltaisiin perillä. Mutta silloin puhkesi rajuilma äkkiarvaamatta valloilleen. Räikeä salama välähti halki metsän, ja tuokiossa seurasi kova ukkosen räjähdys.

Säikähtyen hypähti hevonen tiepuoleen, niin että rattaat kaatuivat, ja sitten riensi se täyttä laukkaa eteenpäin. Elisa lensi kovalla vauhdilla puun runkoa vastaan ja jäi liikkumatonna makaamaan; lapset putosivat pehmeille sammaleille ja pääsivät vaarasta paljaalla säikähdyksellä. Peloissaan he ryömivät äitinsä turviin, mutta tämä ei liikahtanutkaan heitä auttamaan ja lohduttamaan.

"Äiti, sano toki jotakin, äiti", rukoili Rigmor epätoivossaan, mutta pikku Aslög painautui lähemmäksi äitiä saadakseen häneltä suojaa rajuilmaa vastaan.

Sven tunsi edesvastauksensa suureksi. Hän huomasi, että äidin oli käynyt vallan huonosti, mutta mitäpä hän nyt voisi tehdä? Jättäisikö tänne äidin ja pikku siskot ihan oman onnensa varaan ja lähtisi kylästä apua hakemaan. Ei, se ei käynyt laatuun. Mutta eihän tännekkään saattanut jäädä!

"Äiti, rakas äiti, heräähän toki", huudahti hän Rigmorin rukouksiin yhtyen. Hellävaraa hän silitteli äidin otsaa ja henkäsi hänen kasvoilleen. Äiti oli niin kalpea ja vallan kylmä.

Mutta silloin tuli apua. Kun äärimmilleen säikähtynyt hevonen saapui kylään, laahaten perässään kaatuneet rattaat, sai väki siellä jalat allensa ja kohta kertyi sankka joukko tohtorin virkatalon ympärille. Pahinta aavistaen lähti muutamia heistä heti metsään. Näky, mikä siellä kohtasi, oli kerrassaan liikuttava. Kukaan ei sitä voinut kuivin silmin katsella.

Lapset otettiin hoitoon; paarit hankittiin ja Elisa kannettiin kotiin.

Hirvenhoviin lähetettiin sana. Telefoonia ei voitu käyttää, sen oli myrsky tuhonnut.

Mari toimitti lapsille ruokaa ja riisui heidät vuoteeseen. Mutta pikku Sven ei halunnut syödä eikä maata. Hän ei askeltakaan äidin vierestä väistynyt, istui vaan vuoteen luona, johon äiti oli laskettu makaamaan.

Kaikin keinoin koetettiin sairasta virvoittaa tajuihinsa. Ensin tuntuivat kaikki yritykset turhilta, mutta lopulta näyttivät kuitenkin onnistuvan.

Elisa avasi silmänsä. Katse oli kuin kaihen peitossa, ei hän kiinnittänyt sitä mihinkään ympäristössään. Kalpeat huulet aukenivat hiljaiseen valitukseen.

"Äiti", huudahti pikku Sven kuin rukoilemalla.

Silloin äiti käänsi silmänsä häneen. Katse oli kankea, mutta muuttui lapsen päällä levätessään vähitellen eloisammaksi.

Tajunnan palatessa valitus vaikeni, mutta tuskat eivät silti lientyneet, sen todisti kärsivä ilme suun ympärillä. Mutta lapsen tähden koetti Elisa malttaa mieltänsä.

"Äiti rakas, et saa kuolla pois; johan oletkin terve", sanoi Sven sekä rukoillen että lohdutellen.

Elisa olisi mielellään hymyillyt lasta rauhoittaakseen, mutta ei hän uskaltanut, sillä hän pelkäsi hymyn tuskien alla irvistykseksi vääntyvän. Vähitellen alkoi hän muistaa kaikki ja katse alkoi levottoman kysyväisesti harhailla ympäri huonetta. Mari ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja selitti, että muut lapset jo olivat vuoteessa. He voivat hyvin ja olivat vallan vahingoittumatta.

Elisa ummisti silmänsä. Kun hän tunsi kovan kivun ruumiissaan sekä huomasi itsessään yhä yltyvää heikkoutta, alkoi kuolemanajatus tunkeutua hänen mieleensä.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

"Vähän yli kymmenen", vastasi Mari, joka oli ottanut sairaan hoitamisen tehtäväkseen.

"Aamuko on?"

"Ei, vaan ilta."

Elisa huoahti. Halusiko hän vaan muitten sairaitten ja kiusattujen tavoin kuulla ajan ohi vierivän, vai pelkäsikö hän elämänsä liian pian sammuvan.

Mari näki hänen makaavan ummessa silmin ja toivoi hänen nukahtaneen. Mutta Elisa ei nukkunut. Hänen tajuntansa ei ollut sumussa. Hän koetti paraikaa tehdä tilinpäätöstä maailman kanssa. Oliko hän nyt valmiina lähtemään?

Muuan ajatus pyrki muita valtavammaksi hänen mielessään. Alfred oli hänestä eronnut vihaisella mielellä. Täytyisikö hänen nyt kuolla ennenkuin heidän välillänsä oli kaikki sovitettu?

"Paljonko on kello?" kysyi hän uudelleen. "Tottahan aamu jo kohta joutuu."

"Kohta puoli yksitoista."

Ainoastaan neljännestunti oli siis kulunut. Hänestä olivat minuutit olleet tunnin pituisia.

Hän tunsi kuolon kiireisesti lähestyvän. Kuoloa oli Elisa aina suloiseksi kotiin noutajaksi kuvaellut; sellaisena oli se Sven Riisen viimeisenä hetkenä esiintynyt, mutta nyt, kun se häntä itseään läheni, ei ollutkaan hän vielä päässyt illan tyyneen lepoon, ei ollut vielä päivänsä työtä päättänyt.

Oi, kunpa vaan Alfred saapuisi, jotta saataisiin vaihtaa edes sovituksen sana!

Mutta Elisan voimat uupumistaan uupuivat; kuolon varjot laskeutuivat jo hänen ylitsensä. Silloin avasi hän taas silmänsä ja tähysteli ympärilleen.

Pikku Sven istui äidin vuoteen ääressä. Mari koetti juuri puoleksi väkisin, puoleksi houkuttelemalla saada häntä pois, mutta Sven ei tahtonut lähteä.

"Sven!"

Äiti kutsui! Mari laski pojan irroilleen ja kääntyi ikkunan puoleen kyyneleitään salatakseen. Pikku Sven kapusi jakkaralle ja kumartui lähemmä äitiä, hän ymmärsi, että äiti varmaan mieli hänelle sanoa jotakin. Kuolevan ääni oli niin heikko, että poika oikein henkeään pidättäen ponnistaikse sitä kuulemaan. Niin lapsi kun Sven olikin, käsitti hän hyvästi hetken tärkeyden ja että äidin sanat olivat tarkalleen muistiinpainettavat.

Nyt oli Elisan mieli rauhoitettu. Sovinnon viesti oli saapuva Alfredille sittekin, vaikk'ei hän Elisan eläessä ennättäisi kotiin palatakaan.

Voimat vähenemistään vähenivät, mutta vielä toimi ajatuskyky vireästi. Yhä lähemmäksi joutui suuri hetki.

Tärkeissä elämänkäänteissä on meillä tapana katsoa sekä menneihin että tulevaisiin; edellisille jätämme hyvästi, jälkimmäiset lausumme tervetulleiksi. Tällä hetkellä näki Elisa kuluneen elämänsä päättyneenä kokonaisuutena. Pääsisältönä siinä oli ollut Jesuksen uskollinen rakkaus; se se nytkin kaikkein selvemmin loisti hänen sielunsa silmään. Jesus ei häntä nytkään hylkäisi. "Jesus Kristus se eilen ja tänäpänä ja myös iankaikkisesti." Elisa katsoi tulevaisia kohti. Kuinka tervehti hän tulevia tapahtumia? Hyvillä päätöksilläkö? Oi, ei suinkaan, hänellä oli moninverroin parempaa: hänellä oli Herransa ihanat lupaukset. Ei ollut kuolinvuoteen ääressä ketään, joka olisi hänelle niistä muistuttanut, mutta ne olivat hänen syvimpään sydämeensä kätkettynä. Varsinkin säteili yksi niistä muita kirkkaampana hänelle hänen kuolon alhoon astuessa. Se kuului: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänäpäivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa."

"Äiti!"

Svenin ääni ilmaisi mitä suurinta kummastusta. Hän seisoi yhä vieläkin äitiä kohden kumartuneena odottaen, että äiti jotakin enempääkin puhuisi. Mutta äkkiä oli hän nähnyt ihmeellisen loisteen laskeuvan äidin kasvoille, ja senjälkeen oli kaikki niin hiljaista. Sven vaan odotti, että äiti heräisi, avaisi silmänsä ja hymyillen kertoisi, että kaikki kivut ja tuskat jo olivat loppuneet. Ihan terveeltä äiti siinä maatessaan jo näytti.

Ovi avattiin. Kristian ja Eedit astuivat sisään ihan kalpeina levottomuudesta. Heti saatuaan sanoman onnettomuudesta olivat he antaneet valjastaa hevosen ja täyttä laukkaa ajaneet Hanninkylän metsän halki, mutta jo ensi vilahdukselta Elisan kalpeihin, valkeutta säteileviin kasvoihin huomasivat he myöhästyneensä.

Ääneensä itkien Kristian polvistui vuoteen ääreen. Sven katseli häntä kummastuksissaan. Miksikä eno noin itki? Paha aavistus valtasi lapsen mielen. Sven katsoi vieläkin äitiin. Äiti makasi niin hiljaa, aivan kuin äsken.

Eedit tuli poikasen luo ja sulki hänet syliinsä. Vaistomaisesti Sven ymmärsi, että Eedit-täti häntä äärettömästi sääli. Miksi lienee tädin käynyt häntä niin sääli?

Täti tahtoi nostaa hänet alas jakkaralta, mutta Sven ponnistihe vastaan.

"Älä toki, Eedit-täti; ehkäpä äiti vieläkin tahtoo jotakin sanoa", virkkoi hän.

Mutta Eedit-täti katsoi häneen niin kummallisesti, että Sven alkoi sekä epäröidä että kummastella.

"Ei äitisi enää voi sinulle mitään sanoa", kuiskasi täti nyyhkytellen.

Sven katsoi häneen suurin kyselevin silmin. Hän näytti jo hiukan aavistavan.

"Äitisi on mennyt Jumalan luo." Millään muulla tavoin ei tässä tilaisuudessa olisikaan voinut kuolemaa Svenille määritellä.

Nyt Sven ymmärsi. Vastaanpanematta antoi hän viedä itsensä vuoteeseen. Vaikka olikin jo iltamyöhä, niin ei häntä ensinkään väsyttänyt. Kauvan makasi hän vielä valveilla kertoillen monesti itsekseen, mitä äiti oli sanonut. Hän pelkäsi ainoatakaan sanaa unhottavansa, hän oli ihan tarkalleen kuullut jok'ainoan sanan ja ymmärsi arvata ne ylen tärkeiksi. Ne juurtuivat lapsen muistiin, ne tunkeutuivat sydämeen, ja kun hän viimein nukkui, niin hän niistä uneksi.

Neljäskymmenesneljäs Luku.

Kristian oli heti onnettomuustapauksesta sanoman saatuaan koettanut tavoitella lankoansa, mutta se ei ollut niinkään helppoa, kun kukaan ei tietänyt, missä tohtori Hessel oli itselleen asunnon hankkinut. Arviolta lähetettiin liikkeelle sähkösanoma, joka kuitenkaan ei tohtorille saapunut.

Tohtori oli jo varhain aamujunassa lähtenyt kotimatkalle. Hän pahoitteli mielessään ja katui, että oli Elisasta epäystävällisesti eronnut. Nyt tahtoi hän sen korvata saapumalla kotiin varemmin kuin Elisa odottaakaan saattoi.

Viisi tuntia kesti paluumatka. Tohtori, joka oli viettänyt koko edellisen yön toverinsa seurassa, nukkui makeasti matkan kestäessä, jotta hän junan asemalle saavuttua tuntui täysin levähtäneeltä ja pirteältä.

Mutta miksi asemapäällikkö häntä noin kummasti katsellen tervehti? Ja mikäpä miehen oli noin alakuloiseksi pannut? Varmaan oli hänellä ikävyyksiä, ehkä joku kotona sairasti. Tohtorilla ei ollut aikaa kyselyihin, eikä halunnut hän päästä mahdolliselle sairaskäynnille. Hän kiirehti siis tahallaan pois jättäen asemapäällikön hyörimään virkaansa kuuluvissa askareissa.

Kävely raittiissa ilmassa virkisti häntä ja sai elinvoimat uudelleen vireelle. Kohta hän löysi itsensä oikein juoksumarssia astelemasta. Mikäpä eriskummainen kiire häntä nyt kotiin jouduttikaan! Naurettavan kummaa!

Kaksi naista tuli häntä vastaan. He katselivat häntä ja unhottivat tervehtiä. Siitä hyvästä hän singahutti heille pienen sävyisän pistosanan. Sattumoilta hän vielä kääntyi takaisinkin heitä katselemaan. Eukot seisoivat paikallaan vilkkaaseen keskusteluun vaipuneina ja kaikesta päättäen puhelivat he hänestä.

"Mikähän lienee eukkoihin mennyt?" ajatteli hän ja astuskeli harmistuneena eteenpäin.

Käsittämättömän kumma alakuloisuus oli hänenkin mielensä vallannut. Etäältä näki hän talonsa vuokraajan vastaan tulevan. Mutta mies, huomattuaan hänet, kääntyi äkkiä metsän tiheikköön, missä ei ollut tietä eikä polkua. Karttoiko tuo häntä ja mistähän syystä? Tohtori joudutti askeleitaan. Mitä merkitsi tämä?

Kodin siintäessä näkyviin, valtasi hänet äkkiä outo autiuuden tunnelma. Ihmistä siellä ei näkynyt, ääntä ei kuulunut. Koivujen lehdet putoilivat maahan aivan kuin satamalla, syksyn ensimmäinen yöhalla oli ne irroilleen riistänyt. Paljaana olivat jo nekin puut, joiden kellervästä katveesta Elisa oli katsonut hänen jälkeensä, kun hän matkalle läksi.

Pikku Aslög tuli talonnurkan takaa näkyviin ja alkoi astua tallustella rantaa kohden. Kuinka ihmeessä sai lapsi näin yksinään kuljeskella, kenenkään silmälläpitämättä! Isä huusi häntä nimeltä. Aslög pysähtyi ja katsoi taakseen. Huomattuaan isän kääntyi hän ja rupesi kulkemaan isää kohden. Pian keikkui Aslög isän vankalla käsivarrella.

"Pikku veitikka, miten lienet päässyt näin omin päin ulos livahtamaan?" puhutteli häntä isä. "Mitä nyt luulet äidin sanovan?"

"Äiti nukkuu", vastasi pienokainen turvallisesti.

"Nukkuu? Tähän aikaan päivästä! Eipä se olisi sinun äitisi tapaista", sanoi tohtori vilkasten makuuhuoneen ikkunoihin.

Ne olivat selki seljällään.

"Äiti nukkuu", toisti pienokainen varmasti. "Äiti on mennyt Jumalan tykö."

Tohtori läksi nopein askelin sisälle, Aslög käsivarrellaan. Hän oli näkevinään Kristianin kiireisesti rientävän sisään salin ovesta, mutta saliin astuttuaan ei tullutkaan Kristian, vaan Eedit häntä vastaan. Ja outo ilme Eeditin kasvoilla todisti todeksi sen mitä tohtori jo oli aavistanutkin, että jotakin ikävää oli tapahtunut.

"Mitä nyt?" kysähti hän asettaen Aslögin lattialle niin rajulla vauhdilla, että tyttö rupesi itkemään.

Mutta kenelläpä nyt olisi ollut aikaa huomata lapsen kyyneleitä.

"Sait kaiketi sähkösanoman?" kysyi Eedit.

"Minkä sähkösanoman? En ole mitään saanut."

"Oi, etkö?"

Tohtorin sisimmässä vuoroin poltti, vuoroin paleli.

"Missä Elisa on?"

Ja tohtori tarttui kälynsä käsivarteen niin kovasti, että Eeditiä oikein pelotti. Mutta huomattuaan, miten liikutettuna Eedit oli, koetti tohtori hillitä itsensä.

"Sano kaikki minulle; minä olen karaissut mieleni. Nyt olen tyyni."

Hän oli enemmänkin kuin tyyni, hän oli milt'ei jäykistynyt.

"Koeta urhoollisesti kestää — — —", änkytti Eedit. "Elisa — on kipeä."

Eedit ei uskaltanut tuoda koko totuutta näin yhtäpäätä ilmi. Hän pelkäsi Alfredin menettävän järkensä.

"Miks'et samassa sano kaikkia? Sano vaan, että hän on kuollut!"

Tohtori ei oikein itsekään uskonut, mitä väitti, hän sanoi sen vaan saadakseen kuulla toisen vastalausetta.

Mutta Eeditin vaikeneminen todisti, että hän sittenkin oli oikein arvannut.

Kotvan ajan seisoi tohtori kuin huumautuneena ja kysyi sitte, missä Elisa oli. Sen saatuaan tietää läksi hän heti sinne. Ketään muuta ei huoneessa ollut kuin vainaja.

Tunti tunnin perästä kului, mutta tohtori ei huoneesta palannut. Levottomina tästä, raotettiin ovea. Tohtori seisoi yhä vieläkin vuoteen ääressä. Mitä hän siinä mahtoi ajatella? Sen tiesi ainoastaan Hän, joka sydänten salaisimmat tutkii.

"Eedit, mikähän meille nyt neuvoksi tulee. Oi, kumpa edes olisi Kustaa Aadolf täällä", virkkoi Kristian.

Eeditkin oli jo monasti tänään kaiholla kaivannut Kustaa Aadolfia, sillä hänen laillaan ei voinut kukaan murheellisia lohduttaa. Sähkösanoma oli hänelle lähetetty, mutta sittekään ei ennättäisi hän tänään paikalle saapua. Ja johonkin keinoon piti heti ryhdyttämän.

Äkkiä välähti hyvä tuuma Eeditille mieleen.

"Laskekaamme lapset isänsä luokse!" virkkoi hän.

"Hyvä, hyvä, sinä se aina keinoja keksit", sanoi Kristian, jonka mieli nähtävästi huojentui.

Sven'iä ei löydetty, mutta Rigmor ja Aslög laskettiin sisälle isän ja äidin luokse.

Kuten Eedit oli aavistanut, aikaansaivatkin lapset jonkinlaisen käänteen isän mielentilassa. Jo nähdessään heidät suli routa hänen sydämestään. Hetken perästä tulivat he kaikki kamarista ulos.

Tohtori pyysi saada tietää, miten kaikki oli tapahtunut. Mutta nämä ulkonaiset seikat näyttivät hänestä vallan vähäpätöisiltä verrattuna siihen tosiasiaan, että Elisa oli poissa. Ihmetellen huomasi Eedit, ettei tohtori onnettomuustapauksesta ylen paljon nurkunut eikä valittanut. Olipa kuin olisi hän katsonut kaiken tämän aivan välttämättömäksi, jo edeltäpäin määrätyksi. Korkeampi voima oli tapauksen kulkua johtanut ja tässä tahtonsa täyttänyt. Siihen päätökseen oli hän tullut tuolla kamarissa Elisan luona.

Mutta miksi oli hän näin äkisti temmattu pois? Ja miksikä ei ollut tohtorille suotu tilaisuutta lausua vaimolleen ne ystävälliset sanat, joita hän nähtävästi oli ikävöinyt.

Ja miksi hän, Alfred, ei jäänyt kotiin, vaikka Elisa sitä oli niin hartaasti halunnut? Mikä mahti oli häntä matkalle kuljettanut? Samako, joka Elisan oli kutsunut pois? Niin, sen voiman hän kyllä tiesi, joka Elisan oli pois kutsunut, mutta ei oikein tietänyt, minkä voimien johdettaviin hän itse oli antaunut. Sen verran oli hänelle selvennyt, ettei hän ainakaan itse ollut kohtalonsa luoja.

Ulkomuodoltaan pysyi tohtori tyynenä ja jäykkänä, yksin silmän palosta saattoi aavistaa, että hänen sisimmässään kaikki oli kuohuksissa. Milloin hän hurjana uhmailleen kavahti pystyyn, milloin taas murtuneena lyyhistyi istumaan. Oi kuin olisivat julmat voimat ilkkuillen häntä leikkiaseenaan heitelleet, mutta temmellysten keskeltäkin oli hän kuulevinaan armaan äänen kuiskaavan, että kaikki tapahtui rakkaudesta.

Hänelle oli kerrottu, että Elisa kuolinhetkellään oli ollut selvästi tajuissaan. Lieneekö hän häntä kertaakaan kaivannut, vai lieneekö vaan iloinnut päästäksensä sellaisesta elämänkumppanista, joka niin huonosti oli hänen ihanteellisiin toiveihinsa vastannut? Tiesikö hän kuolevansa ja mitä lienee hän kuolemasta ajatellut? Kukaan ei voinut näihin mitään vastata. Sanottiin, että ainoastaan palvelijat ja lapset olisivat olleet hänen kuolinvuoteensa ääressä. Kenellekään siis ei ole Elisa voinut kuiskata jäähyväistervehdystä puolisolleen, ei ainoatakaan rakkauden ja anteeksiannon sanaa. Tohtorista tuntui, että tervehdys, vaikka kuinkakin lyhyt ja harvasanainen, olisi voinut jonkun verran keventää raskasta painoa hänen rinnaltaan; nyt oli hän vallan suruunsa tukehtumaisillaan.

Hän sulkeusi huoneeseensa, selitti haluavansa olla rauhassa, ja siellä yksinäisyydessä taisteli hän epätoivoisaa taisteluaan.

Päivä kului, sen perästä yökin. Seuraavan aamun koittaessa Alfred Hessel vieläkin taisteli itseänsä väkevämmän kanssa. Mutta jo alkoi hän horjua, kova isku oli kallion särkenyt.

Aamuaurinko paistoi täydeltä terältä huoneeseen. Tohtori Hessel laski kaihtimen alas. Ei saanut päivä häneen paistaa. Hän kuljeskeli edestakaisin tuskissaan, käsiään väännellen.

"Elisa, Elisa", vaikeroi hän itsekseen. "Mitä antaisinkaan ainokaisesta sanasta huuliltasi! Mutta sinä olet ääneti, ja minä olen sen ansainnut."

Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, hiljaisuus koko talossa. Oli kuin olisi aika herennyt rataansa kiertämästä.

Jumala! Ihmeellistä, ett'ei hän saattanut ajatella Elisaa muistamatta myös aina hänen Jumalaansa, tuota ankaraa, leppymätöntä valtiasta, joka oli riistänyt Elisan pois. Mutta Elisa oli rakastanut Jumalaansa ja puhunut Hänen laupeudestaan. Mieluisasti, ehkä riemuitenkin oli hän varmaan Jumalaansa seurannut, ikävöimällä, muistamatta ketäkään niistä, joita jälkeensä jätti.

"Jumala, jos olet laupias, niin osoita minullekin laupeutta!"

Milt'ei vastoin hänen tahtoaan tunkeutui tämä huuto hänen sydämestään. Siinä oli uhkaa, oli rukousta, mutta uskoa varsin vähän.

Ovi avattiin hiljaa. Tohtori rypisteli kulmiaan. Kuka tuli häntä häiritsemään? Ken uskalsi?

Se oli pikku Sven. Koko eilisenä päivänä oli häntä estetty isän huoneeseen menemästä, mutta nyt oli hän varhain noussut vuoteeltaan ja kenenkään huomaamatta sinne hiiviskellyt. Hiukan hän hämmästyi nähdessään isän jo näin varhain liikkeellä, mutta samalla se häntä ilahutti, sillä nyt ei ennättäisi kukaan kuljettaa häntä pois ennenkuin hän oli saanut isälle asiansa puhua. "Mitä sinä tahdot?"

Sven oli itsellensä uskotun tärkeän asian vaikutuksesta omissa silmissään kohonnut hyvinkin arvokkaaksi henkilöksi, mutta isän häntä näin ankarasti puhutellessa katosi kaikki arvokkuus.

"Äiti, — — —, äiti pyysi", alkoi Sven, mutta puhe takertui kurkkuun: Sven hämmentyi ja typertyi vallan neuvottomaksi.

Ei ollut Sven odottanut vastaanottoa tällaiseksi. Huulet alkoivat värähdellä, hän loi silmät maahan kyyneleitään salatakseen. Eihän isä pitänyt itkevistä pojista.

"Mitä äiti pyysi sinua tekemään?" Tuoko oli isän ääni? Kuinka se oli kummalliseksi muuttunut! Sven katsahti hämmästyneenä ylös ja unhoitti kyyneleensä.

Mutta isä istutti hänet polvelleen ja kysyi uudelleen, mitä äiti oli sanonut. Svenin kadonnut arvokkuus palasi jälleen takaisin.

"Näin se äiti sanoi: Sano isälle, että hän antaa minulle kaikki anteeksi, niinkuin hän itsekin tahtoo saada kaikki anteeksi, kun hän kerran kuolee."

Katsoen isää suoraan silmiin luki poika viestinsä päästä päähän, juuri kuin olisi se ollut joku merkillinen ulkoläksy, josta jok'ainoa sana oli säntilleen osattava.

"Milloin äiti niin sanoi?"

"Silloin, kun hän Jesuksen luo lähti, — ei, hiukan ennen se oli."

"Sinulleko?"

"Niin."

"Kuuliko sitä kukaan muu?"

"En luule, että sitä kukaan kuuli. Mari seisoi itkien ikkunan luona, ja Kristian-eno ja Eedit-täti eivät silloin vielä olleet täällä. Mutta näin se äiti varmasti sanoi; jok'ainoan sanan kuulin ihan tarkalleen, enkä ole mitään unhottanut", vakuutteli poika.

"Sanoiko äiti mitään muuta?"

Hessel katseli poikaa, kiihkeästi odottaen jokaista sanaa.

"Kohta sen perästä äiti taas avasi silmänsä ja sanoi: Syleile isää minun puolestani."

Sven katsoi isään kysyvä ilme silmissä. Pitäisikö hänen nyt syleillä isää, kuten äiti oli pyytänyt? Isä oli tullut niin hyväksi ja lempeäksi. Varmaan hän uskaltaisi… Ja Sven syleili isää.

Tohtori Hessel painoi pojan lujasti rintaansa vastaan. Tuo voimakas mies vapisi liikutuksesta. Jumala oli laupias ja oli laupeuttaan hänellekin osoittanut.

Neljäskymmenesviides Luku.

Kirkkotie oli täynnä väkeä kuin sunnuntaisin. Ääneti riensivät ihmiset juhlapukeissaan kirkkoon, joka vähitellen ääriään myöten täyttyi. Siellä oli niin hiljaista, kukaan tuskin kuiskailikaan, moni sitävastoin hiljalleen itki.

Jo alkoivat torninkellot kumahdella ja seurakunta nousi seisomaan surusaaton lähetessä pääalttaria. Siinä seisoi Kustaa Aadolf odottamassa sisartaan. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina kyynelissä, ja sydämessä vallitsi murhe, murhe sellainen, joka mielen ylentää ja puhdistaa. Ja sydämen ylevä rauha heijastui hänen puheestaankin, siinä säteili pelkkää taivasta, maailmalle siinä ei ollut paljonkaan sijaa. Kiinnitä katseesi aina päämäärään, kevyeltä sinusta silloin tuntuu maallisen vaelluksen vaiva. Ihmishenki se niin mielellään katseleisi tulevaisuuden verhon taakse, mutta kumminkin tahtovat useimmat kääntää katseensa pois siitä ainoasta, mikä tulevaisuudessa varmaa on: kuolemasta. Elä autuaan kuoleman saavuttamiseksi! Elä Jesukselle Kristukselle.

Kustaa Aadolfin puhe ei ollut mitään kukkaskieltä, se ei Elisan elämäntyötä ylistellyt, mutta sitävastoin se usein viittasi elämänkruunuun, joka nyt varmaan Elisan päätä koristi. Kaikkia kutsui se iankaikkisen elämän osallisuuteen, kaikkia kehoitti se kääntymään Kristuksen luo, joka ei ketään hylkää. Ja kun hän lopulta käänsi puheensa Elisan persoonaan, tapahtui se vaan muutamin, mutta kaikissa yksinkertaisuudessaan ylevin sanoin. "Tiedän", sanoi hän, "että hänen ainoana kerskauksenaan oli Jesuksen Kristuksen risti ja että hän ainoan toivonsa perusti Jesuksen Kristuksen vereen. Ja nyt, tällä hetkellä Jumalan edessä seisoessaan Jesuksessa täydelliseksi tehtynä, huutaa hän meille kaikille: tulkaa Jesuksen luo!"

Paremmin kuin Kustaa Aadolf ei olisi kukaan saattanut Elisan ruumisarkun ääressä puhua, sillä hän ymmärsi, että Elisa itsekin olisi puhunut juuri näin. Ja monesta Elisan ystävästä tuntui kuin olisi vainaja itse heille tänään viimeisen kerran puhunut.

Kustaa Aadolf palasi kirkosta samaa tietä, jota hän aivan äskettäin oli yhdessä Elisan kanssa astellut. Nyt hän kulki yksinään. Hän pysähtyi Hirvijärven rannalle, jäi katselemaan sisarensa kotia kohden ja hänen mieleensä muistui samassa, mistä he viimeiseksi olivat juuri tässä paikassa keskustelleet. Ja Alfredia ajatellen pani hän kätensä ristiin ja huokasi: "Herra, saavuta hänessä tarkoituksesi!"

Muutamia miehiä sattui kulkemaan ohitse. He pysähtyivät siihen ilmaisemaan hänelle suruaan ja kaipaustaan.

"Kummallista oli, että hän näin ennen aikojaan temmattiin pois", sanoi toinen heistä.

"Älä sano niin, Matti!" huomautti Kustaa Aadolf. "Herran omat eivät milloinkaan kuole liian varhain, eivätkä liian myöhään; he kuolevat Herran määräämänä otollisena hetkenä."

Nämä sanat tulivat sellaisella vakaumuksen voimalla, ett'ei Matti enää mielinyt niitä epäillä. Kustaa Aadolf asui tällä kertaa tohtorin perheessä voidakseen olla lähempänä surun murtamaa perheenisäntää. Ei hän koettanut minkäänlaisia lohdutuksia ladella, vaan suri surevaisten kanssa. Sen taidon oli hän erinomaisesti oppinut. Hän kärsi omalla tavallaan, mutta hänen kärsimyksessään piili toivo parempaan, joka ylensi mieltä ja tuotti siunausta.

Tämä ei voinut olla vaikuttamatta tohtori Hesseliinkin. Aurinko lämmittää silloinkin, kun me tuskin huomaamme sen olemassaoloa.

Hautajaispäivänä istui tohtori Hessel yksin Elisan huoneessa. Hän oli syönyt päivällistä Hirvenhovissa; lapset olivat jääneet sinne ja hänen oli määrä lähteä niitä noutamaan. Hänet oli perhepiirin keskuudesta äkkiarvaamatta kutsuttu sairaan luo ja paluumatkalla oli hänet vallannut voittamaton halu käydä autiossa kodissaan. Hän tahtoi hetkisen viivähtää siinä huoneessa missä hänen rakkaansa viimeiset aatoksensa oli ajatellut ja viimeiset taistonsa taistellut. Oi, miks'ei ollut hän Elisan luokse jäänyt? Tuskaa lievitti kuitenkin jonkun verran tuo hellyyttä ja anteeksiantoa uhkuva tervehdys, jonka hän äsken oli vainajalta saanut. Oikeastaan hän itsensä tähden etupäässä olisikin halunnut olla Elisan luona, eihän Elisa häntä tarvinnut. Ilman häntäkin sai Elisa lohtua, sen tiesi tohtori varmasti, vaikk'ei hän voinutkaan itselleen oikein selvittää mistä se vakuutus oli häneen tullut.

Kun hän Elisan kuoleman valossa katseli vainajan elettyä elämää, esiintyi tämäkin kuin kirkastettuna. Hänen täytyi sittekin luottaa Elisan uskon voimaan. Tosin oli silläkin Hengen elämällä ollut puutteensa ja vajanaisuutensa, mutta todellista se joka tapauksessa oli ollut. Elisan eläessä oli Alfred aina huomannut puutteet ja vaillinaisuudet siinä, nyt sitävastoin näki hän ainoastaan sen eheät puolet, siinä vallitsevan totuuden. Vasta nyt alkoi hän oikein Elisaa ymmärtää. Oi, miksi, miksi oli Elisa poissa?

Hän katseli ympärilleen huoneessa. Tuntui kuin olisi Elisan henki yhä vieläkin liidellyt näitten esineitten keskellä, joita hänen armaat kätensä vielä äskettäin olivat kosketelleet. Tuossa oli Elisan Raamattu. Ahkerasta käyttämisestä oli se aivan kulunut. Hän otti sen käteensä hellävaraa kuin olisi se ollut pyhäinjäännös. Hänen käännellessään sen lehtiä, putosi niiden välistä paperiliuskanen. Hän otti sen käteensä ja luki, mitä Elisa hänelle oli kirjoittanut samana päivänä, jolloin he olivat eronneet — jonkun päivän ajaksi, kuten itse luulivat, — mutta nyt olikin ero tullut ainaiseksi. Iankaikkiseksiko myös? Näin kysyi tohtori itseltään luettuaan lyhyen kirjeen loppuun.

Elisa ei ollut mitään myönnytyksiä tehnyt. Hän oli vaatinut kaikki, vaatinut sen Herransa nimessä.

Tohtoria tämä kirjeessä lausuttu vaatimus ei nyt ärsyttänyt, kuten se ennen olisi tehnyt; hän tunsi vaan itsensä auttamattomasti Elisasta jälkeen jääneeksi. Elisan uskon ja rakkauden eheys, se juuri oli heidät ajassa toisistaan erottanut; saisiko se heidät iankaikkisuudessakin erottaa?

"Ei kenkään tule Isän tykö vaan minun kauttani."

"Joka ei usko Pojan päälle, ei hänen pidä elämätä näkemän, mutta Jumalan viha pysyy hänen päällänsä."

Ne olivat lahjomattomia sanoja nuo, joista ei päässyt yli eikä ympäri.

Ja tohtori Hessel antoi niiden vaikuttaa täydellä voimallaan. Pimeätä, pimeätä oli kaikkialla, päivän sädettä ei mistään näkynyt. Entiset puolustukset, joilla hän aina ennen oli siirtänyt syyn itsestään Jumalalle, eivät tässä auttaneet, eivätkä voineet pimeyttä hänen ympäriltään hajoittaa. Hän oli auttamattomasti tuomittu, armotta sysätty pois Jumalan kasvojen edestä. Ei auttanut Jumalaa syyttää sanoen: Miksi minut loit? Miksi minulle vapaan tahdon annoit, kun kumminkin näit, että tulisin sitä väärin käyttämään. Miksi enempää vaadit, kuin minkä maksaa voin?

Ratasten jyrinä pihalla, sekä lasten heleät äänet herättivät viimein epäilijän mietiskelyistään. Hän oli kokonaan unhoittanut ajan kulun, oli unhoittanut luvanneensa käydä lapsia Hirvenhovista noutamaan.

"Ethän tullutkaan", sanoi Kustaa Aadolf, "saimme hankkiutua kotimatkalle ilman sinua".

"Niin, en tullut", vastasi Alfred Hessel. Varmaan piileksi näissä sanoissa enemmänkin, kuin mitä ne ilmaisivat. Kustaa Aadolf katsahti häneen haluten kuulla enemmän, mutta tohtori kumartui suutelemaan lapsia ja sanoi heille hyvää yötä.

Lasten mentyä jäivät langot kahden huoneeseen. Nyt ei saattanut toinen enää sydämensä tuskia salata, ja toinen taas oli heti valmis lohduttamaan.

"Tule katsomaan", sanoi tohtori, "mitä äsken löysin!"

Hän ojensi langolleen Elisan kirjeen. Sen luettuaan Kustaa Aadolf kasvoiltaan kirkastui, mutta tohtori painui vieläkin synkemmäksi.

"Hänen viimeinen tervehdyksensä langettaa tuomion minulle, se sulkee minut auttamattomasti ulos", sanoi hän katkerasti.

"Älä sano niin", lohdutti Kustaa Aadolf. "Se päinvastoin kehoittaa ja kutsuu sinua sisään tulemaan."

Nyt kertoi tohtori Kustaa Aadolfille mitä äsken oli ajatellut.

"Sinä olet Jumalan omaksi luotu", alkoi Kustaa Aadolf vilkkaasti, "sait vapaan tahdon valitaksesi hänet, joka ensin oli sinut valinnut; Hän on itse täyttänyt sen, minkä hän sinulta vaatii, ja syntivelkasi Hän antaa anteeksi. Ei kukaan voi tulla Isän luo muuten kuin Jesuksen Kristuksen kautta; mene siis hänen kauttansa Isän luo! Jos tunnet Jumalan vihan ylitsesi lepäävän sentähden, ettet Poikaan usko, niin palaja entisiltä teiltäsi ja usko Poikaan!"

"Tuo on helpommin lausuttu kuin tehty", arveli tohtori Hessel synkästi.

"Tiedän kyllä sen", vastasi Kustaa Aadolf myötätunteisesti, "mutta myöskin tiedän, että yksin sinusta riippuu sekin, kuinka kauvan tahdot viipyä niitten joukossa, joille Vapahtaja on sanonut: 'Minä tahdon, mutta te ette tahtoneet'."

Vaieten jäi tohtori tuijottamaan yön pimeyteen. Niin yksinkertaiselta, niin selvältä tuntui hänestä tuo äskensanottu, että sen pieninkin lapsi saattaisi käsittää ja sen ohjeen mukaan kääntyä pelastuksen tietä kulkemaan. Mutta hän, tohtori Hessel! Ennenkuin hän sille tielle saattaisi kääntyä, pitäisi hänen sisässään tapahtuman suuri, perinpohjainen mullistus, joka muuttaisi hänet ihan alkujuuriaan myöten uudeksi ihmiseksi. Oliko hänellä rohkeutta antautua tällaisen mullistuksen alaiseksi? Oliko tahtoa?

Vai parempiko oli avutonna ajelehtia vihan huimien pyörteitten heiteltävänä?

Neljäskymmeneskuudes Luku.

Murheen juhlapäivien päätyttyä matkusti Kustaa Aadolf kotiinsa. Silloin vasta tyhjyys tuli oikein tuntuvaksi. Tohtori Hessel kärsi sanomattomasti; koko olennollaan hän Elisaa ikävöi.

Lohdutuksena hänelle oli puhella lasten kanssa heidän äidistään. Erittäin mielellään haasteli hän Svenin kanssa, joka oli äitiään ymmärtänyt. Hän oli ajatteleva lapsi, tuo Sven. Taivaallisissa oli hän kuin kotonaan; nyt hän entistäänkin mieluummin taivasta ajatteli, kun tiesi oman äitinsä sinne äsken lähteneen.

Usein kyselivät sekä Sven että hänen siskonsa isältään jotakin Jumalasta; he tiedustelivat yksinkertaisella, mutta lapsellisen syvällisellä tavalla Jumalan valtakunnan asioita. Eihän heillä enää ollut äitiä, jonka puoleen kääntyä, siksi he kaikissa asioissa turvausivat isän neuvoon. Ja isä selitti heille, minkä osasi, tuntien edesvastauksensa varsin suureksi. Isäkin vuorostaan toisinaan kyseli lapsilta, muistavatko he mitä äiti siitä tai siitä asiasta oli puhunut. Ja lapset tulivat niin iloisiksi, kun joskus sattuivat muistamaan, mitä äiti oli opettanut.

Entinen epäilijä oli käynyt varsin araksi lapsistaan ja heidän uskostaan. Mieluummin olisi hän myllynkivi kaulassa syössyt meren syvyyteen kuin epäilyksen kipinääkään heissä herättänyt. Ja senvuoksi olikin hänen vastauksensa aina sopusoinnussa lapsen uskon kanssa.

Tiesihän hän yhtä ja toista noista pyhistä asioista, ja varsin tarpeeseen tulivatkin nyt nämä tiedot. Ne olivat ennen olleet kuolleita luita, sellaisia, joita profeetta näyssä näki. Mutta seurustellessaan lasten, noitten taivaan valtakunnan valittujen parissa, jotka välittömässä uskossaan lepäävät lähinnä Jesuksen sydäntä, tuli hän itsekin lähemmäksi sitä voimallista Henkeä, josta elämä lähtee. Kuolleet luut, nuo tiedon hajanaiset osat, alkoivat yhdistyä toisiinsa, muodostivat kokonaisuuden, saivat elämän. Suuri totuus alkoi hänelle selvetä: Jokainen kun ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle. Murtuneena ja maahan masentuneena ei hän enää arvostellut Jumalan pyhää sanaa, joka ainoastaan voi antaa hänelle toivoa, vaan otti hän sen vastaan kuin lapsi.

Tällä tavoin hän huomaamattansa muuttumistansa muuttui, niin että hänestä lopulla tuli se mies, jonka Elisa eläessään aina oli uskonut hänestä tulevankin ja jemmoista Elisa rakasti.

Vielä kasvaneinakin näkivät lapset vakavassa, surunvoittoisessa isässään ikäänkuin kaiken hyvän ja jalon perikuvan. He kääntyivät aina hänen puoleensa, kaikissa asioissa heidän luottamuksensa häneen oli rajaton. Heistä oli ihan luonnollista, että isä aina toimi jalojen ja puhtaitten vaikuttimien mukaan; he eivät olisi saattaneet uneksiakaan, että isä joskus olisi ollut toisellainen ihminen.

Aika kului. Sanotaan, että se kaikki haavat parantaa, mutta tohtori Hessel ei mielellään sitä myönnä. Jos hänen täytyisi antaa surustaan lääketieteellinen kuvaus, vertaisi hän sitä syvältä johtuvaan fistelitiehyeesen. Se ei milloinkaan tahdo mennä umpeen ja saakin mieluimmin olla avoinna. Kaipauksestaan ei hän tahdo luopua, sillä hän tuntee, kuten Elisakin kerran oli tuntenut, ettei kaipaus Herrassa eläneen ja kuolleen armaan jälkeen koskaan tunnu painostavalta, vaan se päinvastoin auttaa meitä kohottamaan sekä sydämemme että silmämme ylös suureen valoisaan päämaalin puoleen.