HIRVENHOVISSA (continued 2)

"Kukahan toki hukkua tahtoisikaan?" huomautti Elisa.

"Ruumiilliset itsemurhat eivät ole harvinaisia, vieläkin tavallisempia ovat hengelliset", vastasi Kustaa Aadolf.

He kulkivat jokivartta pitkin kotiapäin. Joen rantamat olivat jo jäässä, keskitse vieri vuo vielä avoinna.

Tuli pimeä, ja ohi kulkien näkivät he kodikkaita takkavalkeita taloissa viritettävän.

Pian heloittelivat jo Hirvenhovinkin ikkunat. Salissa oli tulta, valmiina odotti siellä jo päivällinen. Irene nojausi Kustaa Aadolfin käsivarteen. Oli aina ollut niin tavattoman hauskaa, kun hän jouluksi tuli kotiin, mutta missä olivat tänä vuonna entiset iloiset tunnelmat? Hirvenhovissa olivat kaikki nykyisin niin vakavia, eikä Irenekään, niin nuori ja elämänhaluinen kuin muuten olikin, voinut oikein irtautua vakavuuden painosta.

Elisa katseli Sven Riisen ikkunaan alakerrassa. Ei tulta vielä! Ehkä hän tahtoo nähdä tähtien syttyvän, ajatteli Elisa ja katseli taivasta, joka jo sädehti tuhansia tähtiä täynnä.

Hän tuolla pimeän ikkunan takaisessa huoneessa valmistaihe paraillaan pitkälle ihmeelliselle matkalle outoon äärettömyyteen. Elisaa oikein puistatutti. Hänestä tuntui avaruus, säteilevästä tähtitarhastaan huolimatta, kolkolta ja pimeältä; ja salattua oli iankaikkisuuskin huolimatta kaikista Jumalan lupauksista. Luulisi, että siellä avarassa äärettömyydessä yksinäinen henki pian harhaantuisi milloinkaan löytämättä tietä Isän syliin.

Elisalle alkoivat veljen äskeiset sanat uskosta jo vähitellen selvetä. Usko on lahja Jumalalta, eikä mikään luonnollinen taipumus ihmisessä. Ainoastaan taivaallisen voiman kannattamina voimme kulkea pohjattomien syvyyksien yli. Hän tunsi sydämessään jotakin samantapaista, mitä tuntee hukkuva, joka ponnistelee voimiansa tullakseen pelastetuksi.

Neljästoista Luku.

Sven Riise oli luopunut opettajatoimesta, mutta jaksoi sentään vielä olla jalkeilla useita tuntia päivässä. Milloin hän vaan jaksoi seurustella, pyrkivät kaikki kilvan hänen läheisyyteensä. Eikä hän kenellekään vaivaksi ollut, sillä jokainen piti häntä perheeseen kuuluvana. Lyhyen ajan oli hän Hirvenhovissa oleskellut, mutta oli jo voittanut puolellensa kaikki sydämet, mitkä siellä sykähtelivät. Laajemmassakin piirissä häntä rakkaudella kaivattiin; kylässä tiedusteltiin alituiseen sekä Elisalta että hänen siskoiltaan, miten maisterin laita oli. Vasta nyt oikein huomattiin, kuinka paljon Sven Riise kaikessa hiljaisuudessa oli vaikuttanut. Usein oli hän yksinäisillä kävelyretkillään poikennut taloihin levähtämään ja näillä matkoillaan oli hän koonnut itselleen joukon tuttavia, jopa todellisia, ystäviäkin. Sentähden häntä nyt monissa paikoin kaivattiin. Monet olivat käyneet Hirvenhovissakin hänen tilaansa tiedustelemassa, vaikk'ei heille usein suotukaan pääsyä hänen luokseen.

Kerran sai Riise kuulla Elisan kieltäneen sisäänpääsön kahdelta nuorelta mieheltä, jotka olivat pyrkineet maisterin puheille.

"Toiste älä niin tee, Elisa", sanoi hän hellän nuhtelevasti.

"Mutta sinä päivänä olit erityisen heikko", vastasi Elisa puolustuksekseen.

"Olisin sentään jaksanut heitä tervehtiä", vastasi hän kaihonsekaisella äänellä, joka syvästi liikutti Elisan mieltä.

Elisa olisi mielellään lähettänyt kutsumaan nuoria miehiä takaisin, mutta kukaan ei joulukiireiltä ennättänyt heitä noutamaan. Silloin hän lähti itse matkaan, vaikka niukalta oli aikaa hänelläkin. Pitkä oli taival ja lunta tuiskusi, mutta mitäpä hän siitä; iloitsi vaan, kun jollakin tavoin sai tehdä Sven Riiselle mieliksi, niin harvoinhan tämä itselleen niitäkään toivoi.

Molemmat nuorukaiset sattuivat olemaan kotona ja olivat kohta valmiit lähtemään Elisan mukana. Tiellä ilahuttivat he hänen mieltänsä puhumalla maisterista. He johtivat mieleensä kaikki ne kerrat, milloin olivat hänet tavanneet, ja mitä hän kulloinkin oli heille puhunut. Toinen heistä oli kerran halkokuormaa ajaessaan tavannut maisterin metsässä; tämä oli heti lyöttäynyt hänen seuraansa ja ryhtynyt hänen kanssansa keskusteluun, jolloin ajatukset ihan kuin itsestään olivat siirtyneet iäisyysasioihin. Toinen taas oli paraillaan pajassaan takoillut, kun maisteri oli astunut sisään ja istahtanut levähtämään. Eikä voinut nuori seppä oikein itsekään selittää, mikä hänessä muutoksen vaikutti, mutta selvä oli, että hän maisterin kanssa hiukan haasteltuaan alkoi katsoa työtänsä entistään korkeammalta näkökannalta.

Heidän näitä kertoillessaan tuli Elisa ajatelleeksi Sokratesta ja hänen opetustapaansa. Näinhän tämäkin jakeli viisauden aarteita kullekin yksitellen, heidän työssä ollessaan, ottaen juuri tästä työstä ensimäisen keskustelun aiheen.

Arkihuoneeseen tultuansa tapasivat he maisterin puoleksi makaavassa asennossa yötakkiin puettuna.

Ainoastaan lyhyen ajan he saivat häntä puhutella.

Lähtiessään tapasivat he Elisan etehisessä ja kiittivät häntä siitä, että hän oli heidät sairaan luokse toimittanut. He olivat syvästi liikutetut, mutta samalla ilmaisivat heidän kasvonsa hiljaista rauhaa. Niin olivat muutkin palanneet maisterin luota hänen kanssaan hetken keskusteltuaan.

Heidän lähdettyään meni Elisa sisään. Lampun heittäessä himmeätä valoaan sairaan kasvoille, näytti tämä vähän entistään virkeämmältä.

"Kumma oli, että nuo miehet sattuivat niin pian uudelleen tulemaan ja päälliseksi juuri tänään, jolloin heistä puhelimme", sanoi Riise.

Elisa ei vastannut mitään, vaan asettui istumaan taburetille hänen viereensä.

"Kiitos, että tällä kertaa sain tervehtiä heitä", sanoi maisteri hymyillen.

"Anna anteeksi minulle", pyysi Elisa. "Koskaan en enää riistä sinulta tilaisuutta tehdä hyvää."

"En minä paljoa voi", sanoi hän, "ajattelen vaan, että kuoleman ja iankaikkisuuden ajatteleminen tekee hyvää ihmisille, ja minähän makaan tässä elävänä muistutuksena siitä."

Elisa ei voinut hänelle vastata. Riise huomasi kipeään kohtaan koskeneensa. Vähimmästäkin viittauksesta eronhetkeen Elisan mieli aina painui apeaksi. Sen oli Riise jo useasti ennenkin huomannut, ja yhä oli se sittekin hänelle uutta. Elisa oli hänen kalliimpansa maan päällä, sehän oli luonnollista. Mutta olisiko hänkin Elisalle yhtä kallis? Siltä todellakin näytti, vaikka hänen oli vaikea sitä oikein käsittää.

"Oletko ulkona käynyt?" kysyi hän, "hiuksesi ovat ohimoilta ihan kosteat".

"Siellä tuiskuaa lunta", vastasi Elisa hajamielisesti, pyyhkäisten keveästi käsillään hiuksiaan.

"Miksikä lähdit sellaiseen ilmaan?"

"Kävin toimittamassa muutamia asioita", vastasi Elisa vältellen.

Mutta Sven Riisen tarkkanäköisyydeltä ei Elisa saattanut mitään salata. Pian selveni hänelle, ett'eivät nuorukaiset sattumoiltaan tulleetkaan. Hän heltyi. Tämäkin merkitsi, että hän oli Elisalle rakas. Hän vaipui hetkeksi mietteihin, mutta havahtui pian.

"Ei; ei saa taakseen katsoa enää", virkahti hän.

Elisa, joka ei tietänyt, missä hänen ajatuksensa olivat liikkuneet, katsahti kysyvästi häneen.

"Ajattelen, mitenkä nyt mahdollisesti olisi voinut olla, ellen olisi sairastunut", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat paremmin kuin mitkään sanat, että Elisalla oli ollut tärkeä sija hänen kuvailemassaan maailmassa.

Elisa ymmärsi hänet ja tarttui hänen ojennettuun käteensä. Haikea murhe valtasi hänen mielensä.

"Parasta Jumala sittekin aina tahtoo", jatkoi Sven Riise tyynellä mielin. "Ei ole minulla valittamisen syytä. Olen saanut kotikutsun Kuninkaaltani ja joskin minun nyt täytyy erota rakkaimmastani maan päällä, saan kerran tavata hänet jälleen Jumalan luona taivaassa. Ei ole minulla valittamisen syytä", toisti hän vielä kerran.

"Mutta minulla on. Onhan?" kysyi Elisa häneltä hiljaa.

"Sinullako? Eihän, Elisa. Se surun varjo, jonka Jumala nyt on tiellesi heittänyt, se on vaan omiansa kohottamaan mielesi Hänen puoleensa, jotta Hän saisi kasvattaa sinut palvelukseensa. Hän on sinulle varannut vielä paljon tehtävää tässä elämässä."

Hänen näin puhuessaan laskeusi Elisa hänen viereensä polvilleen piilottaen kasvonsa hänen peitteensä poimuihin. Hilliten mieltään ei hän sanaakaan lausunut, mutta koko olennollaan anoi hän jotakin puoleksi Jumalalta, puoleksi Riiseltä. Ja Riise ymmärsi, mitä hän anoi.

Kunnioittaen laski hän kätensä Elisan päälaelle ja rukoili, että Elisa kaiken elinaikansa saisi kokonaan kuulua Jumalalle, ja tulla runsaaksi siunaukseksi muille.

Eikä aavistanutkaan Sven Riise, kuinka paljon hyvää Elisa tämän rukouksen kautta sai osakseen. Elisalla oli aina ollut taipumus vetäytyä Jumalasta loitos, hän oli, näet, liiallisella likenemisellä pelännyt alentavansa Jumalan pyhyyttä. Mutta tämä rukous, jonka hän äsken kuuli, todisti ihan toisellaista suhdetta Jumalaan; se kohosi sydämestä, joka vilpittömästi oli Jumalalle avautunut ja sentähden uskalsikin puhua Hänelle kuin lapsi rakkaalle isälleen. Myös tuli Elisa tämän? rukouksen kautta käsittämään, että ihminen eläen näin sydämellisessä yhteydessä Jumalan kanssa vähitellen oppii tahtomaan, mitä Jumalakin tahtoo. Sven Riise rakasti häntä, Elisaa, enemmän kuin ketään muuta maan päällä, mutta nyt eronhetken lähestyen Elisan puolesta rukoillessaan ei anonut hän hänelle maallista onnea, ei pyytänyt jälleennäkemistä; hänelle oli paljon kalliimmasta arvosta Elisan suhde Kristukseen ja hänen osallisuutensa taistelussa Jumalan valtakunnan puolesta.

Ja Elisa liitti "amen" sanansa hänen rukoukseensa, vaikkakin tunsi, että vielä viipyi aikoja sen toteenkäymiseen.

Viidestoista Luku.

Kun Kustaa Aadolf kevätlukukauden alussa lähti Upsalaan, seurasi häntä sinne Torvald aloittaaksensa koulunkäyntinsä hänkin. Molemmat veljet tulisivat asumaan yhdessä, nuorempi veli kun tarvitsi vanhemman silmälläpitoa ja holhoamista.

Torvaldin lähdettyä sekä säännöllisten oppituntien päätyttyä alkoi olo Irenestä tuntua tyhjältä. Elisa, käsittäen tämän, antoi hänelle korvaukseksi käytännöllistä työtä. Hänelle onnistuikin kiinnittää Irenen mieli talousaskareihin, sillä hän ei käyttänyt häntä ainoastaan apulaisenaan, vaan antoi tuon tuostakin tytön toimia omalla edesvastuullaan. Täten sai Elisa tilaisuutta omistaa enemmän aikaa Sven Riiselle, josta hän oli Irenelle varsin kiitollinen. Tämä seikka taas teki työn Irenelle sitä mieluisemmaksi.

Sairaan ja hänen hoitajansa suhde tuli päivä päivältä yhä läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, jotta vallan luonnollista oli, että he toisilleen ilmaisivat sisimmät ajatuksensa. Mutta siihen tunteeseen, mikä heidät yhdisti, ei kajonnut kumpainenkaan selvin sanoin. Siitä huolimatta se alituiseen ilmeni, sen myönsivät he itse, ja sen huomasivat kyllä muutkin, vaikk'ei kukaan siitä sen enempää puhunut. Eikä kukaan sitä ihmeekseen pannut, että heillä kahdenkesken oli paljon puhuttavaa. Sven Riise katsottiin erikoisesti Elisalle kuuluvaksi, ja milloin hänen tilansa huononi, olivat kyllä kaikki huolissaan, mutta etupäässä Elisan tähden.

Maaliskuun keskivaiheilla ei hän enää noussut vuoteeltaan. Siitä Elisan mieli painui, mutta urhoollisesti taistellen pysyi hän näennäisesti vireänä; lisätty työ tuotti hänelle paljon apua, sillä tästä lähtien antausi hän kokonaan sairaalle, jota nyt piti entistäänkin huolellisemmin vaalia.

"Annas vaan, kunhan kevätaurinko nousee lämmittämään, niin nouset ehkä sinäkin", sanoi Elisa näennäisen toivehikkaasti.

Ja nousikin kevätaurinko lämmittämään, mutta yhä heikommaksi vaipui Sven Riise.

"Miks'en minä milloinkaan saa auttaa sinua häntä hoitamaan? Onhan hän minun opettajani ja pidän hänestä sitäpaitsi niin paljon", sanoi kerran Irene Elisalle.

"Sinä olet niin nuori vielä, voisit itse tulla sairaaksi", vastasi Elisa.

"Kuinka niin?" kysyi Irene.

"Tuberkelit tarttuvat."

"Entä sinuun?"

"Minun iässäni ei enää olla niin herkkiä tartunnalle; sitäpaitsi olen niin terve."

"Terve minäkin olen."

"Mutta sinä kasvat niin joutusasti ja olet varsinkin viimeaikoina käynyt niin hoikaksi ja kalpeaksi", vastasi Elisa ja painalti hyväillen Irenen poskea omaansa vastaan. "Olen niin arka pikku Sirkkuni terveydestä."

Tuskin oli olemassa miellyttävämpää olentoa kuin Elisa hellinä hetkinään? Etenkin viimeisinä aikoina oli hän tullut erittäin lempeäksi, näytti ikäänkuin olisi hän apua etsien tahtonut turvautua muihin, hän, joka aina oli tottunut muita auttamaan.

"Mutta, Elisa, annahan toki minun auttaa itseäsi, jotta jollakin tavalla voisin työtäsi keventää", sanoi Irene. "Sinä olet yövalvonnasta käynyt vallan kalpeaksi."

"En yövalvonnasta."

"Mistä sitte?"

"Sydänsurusta", kuiskasi Elisa tuskin kuuluvasti ja erosi pikku sisarestaan mennäkseen potilaansa luo.

Irene asettui mietteissään etehisen ikkunan luo, joka oli avoinna. Päivä painui jo illemmaksi. Vielä ei uusikuu valaissut, vaikka sen kaari jo näkyi, sillä aurinko ei ollut ennättänyt mailleen mennä. Vieno viileä tuulen hengähdys pyyhkäisi hiukan hänen otsaansa; hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Luonnossa oli kevät kohta puhkeamallaan. Hiljaa itki Irene, viisitoistavuotiaan aiheettomia kaihon kyyneleitä. Hänkin toivoi itselleen sydänsurua. Ihanan ylevää surua, nautintorikasta tunnetta, joka mielen kohottaisi ja paremmaksi tekisi. Siinä hän seisoskeli avoimen ikkunan luona, kunnes puolikuu pilvistä nousi ja vilu viimein pakotti hänet siirtymään siitä pois.

Silla-täti tuli ihan odottamatta avustajaksi sairaan hoidossa. Nuoren miehen ihmeteltävä kärsivällisyys kovimpienkin tuskien keskellä, oli syvästi vaikuttanut häneen, jolle omat vaivat aina olivat antaneet kyllin tekemistä. Silla-täti myönsi todellakin, että tämän potilaan vaivat olivat vaikeammat kuin hänen, eikä yrittänytkään väittämään, — vaikka muuten tavallisesti sen teki, — sairastaneensa juuri samaa tautia, mutta vieläkin vaikeampaa laatua. Sven Riise oli yhä säilynyt hänen suosiossaan ja nähdessään hänen näin vähitellen riutumistaan riutuvan, heräsi Silla-tädissäkin halu auttaa ja palvella häntä, missä suinkin voi.

Kovin hämmästyi Elisa ensin nähdessään Silla-tädin sairaan vuoteen ääressä istumassa. Tätikin puolestaan oli hämillään ja lausui muutamia anteeksipyyntöjä, mutta sekä Sven Riise että Elisa olivat varsin kiitollisia hänen avustaan. Kun kerran jää näin tuli murretuksi, saapui hän usein ja mielellään sairaan huoneeseen.

Majuri koetti yhä vieläkin uskoa, ettei tässä mitään vaaraa ollut, ja väitti, että huononeminen muka oli vain tilapäistä. Ja vaikk'ei kukaan häntä vastustanutkaan, pysyi hän yhä kiihkeämmin väitteessään. Juuri se paraiten todisti, miten horjuvalla kannalla hänen varmuutensa itse asiassa oli. Hirvenhovissa vallitsi vakava, vaan silti ei synkkä mieliala. Sairaan tyyneys tarttui hänen ympäristöönsäkin. Mutta toisinaan hengen ahdistuksen ollessa niin ankaran, että se tahtoi hänen tukahuttaa, ei voinut hän ystäviään rohkaista. Silloin vasta nähtiin, kuka oli vahvin. Kun sairaassa tämmöisen kohtauksen oireita alkoi ilmetä, pakeni Silla-täti huoneesta ja Kristian joutui ihan suunniltaan. Elisa oli ainoa, joka viipyi vuoteen luona auttaen, missä voi, mutta kukaan ei voinut aavistaakkaan, mitä se hänelle maksoi. Jälestäpäin etsi hän hiljaista hetkeä, jolloin taistelemalla koetti saada voimia edelleen elääkseen. Sellaisena haikeana hetkenä hän kerran kirjoitti Kustaa Aadolfille pyytäen häntä tulemaan kotiin.

Hän tuli niin pian kuin kerkesi ja lohtua toi hän mukanaan. Jo hänen paljas läsnä-olonsakin herätti toivoa, vaikka kyllä tiedettiin, ettei hänkään tässä voinut auttaa enempää kuin muut.

Nähdessään Kustaa Aadolfin, kirkastui Sven Riise kasvoiltaan. "Nyt et enää minua jätä", sanoi hän turvallisesti.

"En ennenkuin paranet", vastasi Kustaa Aadolf.

"Pian paranen, — ihan terveeksi", sanoi Riise hymyillen ja Kustaa Aadolf vaikeni hänet ymmärtäen.

Eräänä iltapäivänä sai sairas tavallista vaikeamman tukahtumiskohtauksen. Kustaa Aadolf ja Elisa luulivat jo hengen lähtöä tekevän, mutta aika ei ollut vielä tullut. Sairas kesti kohtauksen ja koetti hiukan hymyilläkin, heti kun sen saattoi tehdä, rohkaistakseen ympärillä olevia, mutta vaipui heti voimatonna horrosuneen.

Elisa hiipi huoneeseensa laskien siellä tuskansa ja epätoivonsa täysin valloilleen. Ainoastaan yksinäisinä hetkinä hän täten antoi valtaa tunteilleen, muitten ihmisten ja varsinkin sairaan läsnäollessa hillitsi hän aina tuskansa.

Ei hän nytkään itkenyt, kulki vaan kahtiapäin lattialla käsiään väännellen, sydän ilmi kapinassa Jumalaa vastaan. Onko Hänelle mieluista näin kiusata ihmislasta? Miksi oli Hän sitten ollut niin julma, että loi ne?

Tietäen tällaiset ajatukset vääräksi hän kaikin voimin koetti taistella niitä vastaan, mutta ei ollut vielä päässyt selvyyteen, kun Kustaa Aadolf astui huoneeseen. Harvoin tämän tulo Elisan mielestä sattui ajattomaan aikaan, mutta tällä kertaa olisi hän mieluummin halunnut olla yksin.

"Kuka on Sven'in luona?" kysyi hän väkinäisellä äänen muutoksella.

"Silla-täti. Hän nukkuu rauhassa."

Kustaa Aadolf katseli häneen silmäyksin niin lämpöisin, että häntä oikein vapisutti ponnistellessaan pysyäkseen tyynenä.

Mutta Kustaa Aadolf oli häntä etsinyt yhtä paljon häneltä lohtua saadakseen kuin hänelle sitä antaakseen. Elisa kärsi yhtä paljon kuin hänkin, ja se osiksi huojensi hänen mieltään.

"Elisa, rukoilkaamme yhdessä Jumalaa lieventämään ystävämme tuskia. Lupaahan Jumala erityisesti kuulla siinä, missä kaksi Hänen opetuslastaan yhtyy Häneltä jotakin anomaan."

Elisan huulilla pyöri jo vastaus, että hän tällä hetkellä oli liiaksi uppiniskainen ruvetakseen rukoilemaan, mutta ei hän ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin Kustaa Aadolf tarttui hänen käteensä vetäisten hänet viereensä polvilleen.

Ja sitte rukoili Kustaa Aadolf Sven Riisen puolesta. Aluksi tuntui ikäänkuin olisi hän tahtonut pakottaa Jumalaa itseään kuulemaan, mutta kun hän lopuksi lausui: "ei kuitenkaan niinkuin me tahdomme, vaan niinkuin Sinä tahdot, Sinun tahtosi on aina paras", kuului jo selvästi, että nämä? sanat nousivat syvimmän sydämen pohjasta.

Rukoiltuaan he nousivat. Kustaa Aadolfin katse taas toivon kirkastamana säteili, mutta Elisan mieli oli kapinan siellä lannistuttua sittekin vielä surun ja vapistuksen vallassa. Hän tiesi Jumalan aina tahtovan parhainpäin, mutta pelkäsi sittekin Jumalan tahdon tapahtumista. Jos nyt Jumala tahtoisi, että Sven Riisen edelleenkin pitäisi tuskia kärsimään, niin miten voi hän, Elisa siihen yhtyä?

Toivottomalta, tummalta tuntui tällä hetkellä kaikki. Elisa katseli ikkunasta pihalle. Ulkona kevätillan tyynessä kalju luonto paraillaan uneksi keväästä, joka jo salaisuudessa vaikutti.

"Mitä merkitsee todellakin ihmiselämä, joka ponnistellen ja työtä tehden pyrkii maailmassa eteenpäin?" kysyi hän. "Kuoloon ja katoamiseen vie viimeinkin sen pyrkimys."

"Ei vaan kuoloon ja muuttumiseen", vastasi Kustaa Aadolf, voiton varmana, "muuttumiseen ja kirkastukseen".

"Kuolon kamppauksissa en näe mitään kirkastusta", vastasi Elisa synkästi.

"Mutta ylösnousemisessa näet", vastasi Kustaa Aadolf, ja pyhän innostuksen valtaamana hän lisäsi: "Mitä on kuolon kamppaus tässä? Maan tomun viimeinen epätoivoinen yritys pidätellä kuolematonta henkeä, joka ikävöiden pyrkii alkulähteilleen takaisin. Ja pian tulee se hetki, jolloin tomu voitettuna maahan hajoaa, ja henki vapautettuna Jumalansa luokse liitää."

"Mistä olet saanut lahjan nähdä valkeutta siinäkin, missä pimeys kolkoin on?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.

"Ken on kaiken hyvän lahjan antaja?" kysyi Kustaa Aadolf takaisin.

"Oi, jos Jumala antaisi minun kärsiä Sven Riisen asemesta", sanoi Elisa, "minua hirvittää hänen tuskiaan nähdessäni".

Kustaa Aadolf vetäsi hänet viereensä. "Luuletko Herran rakastavan häntä vähemmän, kuin minkä sinä häntä rakastat?"

"En."

"Miks'et siis voi luottamuksella heittää häntä Herran käsiin?"

Elisa ei vastannut mitään. Kyyneleitä, tulen polttavia, nousi silmäripsiin, josta poskille vierähtivät. Hänen mielensä suli. Kustaa Aadolfin sanat olivat sille lohtua tuoneet.

Jumala kuuli heidän yhteisen rukouksensa ja sairaalta loppuivat tuskat. Jo pari päivää senjälkeen saapui kuolema hiljaa, kamppauksitta.

Kuolinhetkellä olivat kaikki kokoontuneena vuoteen ääreen, itse majurikin, mutta hän pysyttäytyi oven läheisyydessä, päästäkseen vaikean kohtauksen sattuessa kohta pakosalle. Arastellen seisoi Irene hänen vieressään silmät luotuna kuolevan kasvoihin. Hän uskalsi tuskin hengittääkään, sillä niin pelkäsi hän häiritsevänsä kuolon enkelin tulohetken pyhää hiljaisuutta.

Sven Riise lepäsi vuoteellaan Elisan käsivarren varassa. Kustaa Aadolf, joka huomasi Elisan aseman tukalaksi, tarjousi vuorostaan hänen sijalleen, mutta vastaukseksi Elisa hiljaa pudisti päätään.

Sairasta ei saanut häiritä ja Elisa tahtoi olla häntä lähinnä, eikä olisi mistään hinnasta sijaltaan siirtynyt.

Hiljakseen kuunteli hän kuolevan huohottavia henkäyksiä, jotka yhä heikkenivät ja harvenivat. Sanomaton rauha mielessään näki hän Sven Riisen vähitellen siirtyvän sinne, minne mitkään kärsimykset eivät enää ulotu. Joka sekunti kuljetti hänet iäisyyttä lähemmäksi. Taivaan portit olivat jo avoinna, iäisyyshohde valaisi kalpeata ruumistakin hengen siitä hiljaa vapautuessa.

Yhä heikommaksi haipui henkäys, kunnes viimein kokonaan sammui. Sanoilla selittämätön kuolon hiljaisuus seurasi. Sven Riisen henki oli ruumiista eronnut, autuuden majoille rientänyt.

Kustaa Aadolf veti Elisan viereensä, mutta ei häntä lohduttaakseen, sillä vielä ei ollut Elisa lohdun tarpeessa. Tällä hetkellä hän koko olennollaan vielä vaelsi niissä kirkkauden maailmoissa, minne Sven Riise oli mennyt, eikä vielä huomannut armaan vainajan tyhjää sijaa maan päällä. Sama tunnelma valtasi Kustaa Aadolfinkin sydämen. Molemmat tunsivat he korkeinta onnea, ikäänkuin olisivat kirkastuksen nähneet.

Kuudestoista Luku.

Seuraavina päivinä vallitsi Hirvenhovissa surullisen hiljainen juhlallisuus. Vainajan huone oli koristettu kynttilöillä, kukilla ja lehdillä. Siellä vietti Elisa unhottumattomia hetkiä.

Mutta eräänä päivänä oli Elisan mieli ärtynyt, sillä kaikki oli käynyt vastahakaa. Tavallisesti sai hän aina tahtonsa tapahtumaan, mutta miten olikaan, niin oli hän tällä kertaa joutunut tappiolle, joka seikka oli kova koetus hänen itsenäiselle luonteelleen. Hänen siinä harmitellen kulkiessaan saapui Sven Riiselle seppele viimeiseksi muistoksi muutamilta tovereilta. Elisa otti seppeleen lähteäkseen sitä viemään vainajan huoneeseen.

Mutta oven luo tultuaan ei hän tahtonutkaan mennä sisälle. Astua Sven Riisen huoneeseen sydän pikkumaista harmia täynnä!

Hänen mielensä painui sanomattoman murheelliseksi. Ensi kerran Sven Riisen kuoleman jälkeen tunsi hän itsensä hänestä erotetuksi.

Allapäin oli hän jo palautumaisillaan takaisin, kun samassa Kristian sattui kulkemaan ohi. Luullen, ettei Elisa seppeleen takia saattanut avata ovea, aukasi Kristian sen hänelle ja Elisa ei voinut muuta kuin astua sisään. Sitte sulki Kristian oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin ja meni pois.

Verkkaan, empien likeni Elisa kuollutta ja laski seppeleen hänen jaloilleen.

Kauvan jäi hän arkun ääreen rakkaita, elottomia piirteitä katselemaan. Kauniina, vaaleana kuin marmori lepäsi hän siinä.

Elossa oli lempeys leimannut nämä kasvot, nyt tuli se piirre vähemmän näkyviin. Lempeältä näytti hän kyllä nytkin, mutta samalla niin vakavalta, lahjoamattomalta, jos kohta ei luoksepääsemättömältä. Kylmennyt ruumis, vaikkakin määrätty mullaksi maatumaan, lepäili siinä kuin pyhyyden hohteessa muistuttaen Elisalle niistä suurista ylösnousemuslupauksista, jotka iäti pysyvät, silloinkin kun taivas ja maa hukkuvat.

Kuollut saarnasi voimallisesti Elisalle. Hänen suuttumuksensa suli pois, sekä häpeillen että surren ajatteli hän äskeistä tilaansa, surren varsinkin sydämensä turmiota, jonka oireina vihanpurkaukset olivat ilmenneet. Mitä ovatkaan yksityiset virheemme sellaisenaan, verrattuina siihen sydämen sisälliseen taipumukseen, minkä ne ilmaisevat!

Taas valui kuumia kyyneleitä Elisan poskelle. Hän itki itseänsä. Maallisen murheen verhossa oli toisellainenkin murhe tullut häntä tervehtimään, murhe Jumalan mielen jälkeen.

Elisan yhä kuollutta katsellessa muistuivat tämän viimeiset hetket hänelle mieleen. Ja näiden hetkien muistelmiin liittyi jotakin arvaamattoman suurta ja ylevätä, sellaista, joka varmaan todisti, että Jesus Sven Riisessä oli toteuttanut lupauksensa: "Joka minua palvelee, sitä Isäni kunnioittaa." Sven Riise ei ollut kuollut; hänen Herransa oli vaan tullut häntä noutamaan.

Ja vielä loitomma taaksepäin riensi Elisan ajatus, hän ajatteli Riisen elämää, millaisena se kokonaisuudessaan oli ilmennyt. Itsessään ei ollut hän mikään voimakas henki, koko hänen väkevyytenään oli ilmiselvästi ollut Jesus Kristus.

Ja Kristus tarjoutuu kaikille, ja varsinkin niille, jotka Häntä tarvitsevat. Elisa pani kätensä ristiin ja rukoili: "Herra, tule minun omakseni, niinkuin hänenkin omanansa olit!"

Hän rukoili edelleen, rukoili puhdistusta siinä veressä, joka hänenkin puolestaan oli vuotanut, rukoili kärsivällisyyttä ja kestävyyttä taisteluunsa elämän kruunun saavuttamiseksi. Sven Riise, joka nyt oli päässyt päämääräänsä, oli kerran hänkin ollut vain matkan alulla. Elisa tahtoi nyt vuorostaan hänkin vakavasti aloittaa tätä vaellusretkeä.

Oli kuin olisi rukous uudelleen yhdistänyt hänet armaan vainajan kanssa. Lähempänä häntä oli Elisa nyt kuin äsken, jolloin syntinen tunne hänen sydäntään hallitsi. Ei edes kuolemakaan voi toisistaan erottaa niitä, joilla on hengellinen osallisuus Jesuksessa Kristuksessa, ainoa mikä ne erottaa, on synti. Sen Elisa nyt syvästi tunsi. Hän huomasi ensi kerran, miten suuresta merkityksestä pyhä yhteys taivaallisissa on.

Kustaa Aadolf tuli sisään. Hän kumartui kuolleen ylitse suudellen keveästi hänen valkeata otsaansa.

"Tyhjältä tuntuu, kun emme enää saa häntä luonamme pitää", sanoi hän Elisalle.

"Niin", myönsi Elisa. "Miks'emme saa häntä pitää? Tänne hänen luokseen voisimme toisinaan tulla mieltämme viihdyttämään. Häntä katsoen me puhdistuisimme."

"Se veisi suorastaan epäjumalanpalvelukseen", vastasi Kustaa Aadolf. "Kaikkiviisaudessaan pakottaa Jumala meitä hautaamaan rakkaamme maan poveen, sillä muuten pian hairahtuisimme puhdistusta etsimään heiltä, emmekä Häneltä."

Elisa vaikeni myöntäen sydämessään veljen sanat todeksi.

"Me ihmiset olemme vähällä julistaa rakkaat vainajamme pyhimyksiksi ja korottaa heidät Jumalan ja itsemme välittäjiksi", jatkoi Kustaa Aadolf. "Mutta Sven Riise ei ainakaan tahtoisi sellaiseen asemaan tulla."

Seitsemästoista Luku.

Vasta hautajaisten jälkeen kävi ammottava tyhjyys oikeen tuntuvaksi ja varsinkin Elisalle. Hän lohduttaihe sillä, ett'ei Sven Riisen enää tarvinnut kärsiä. Tämä paraiten todisti, miten levottomasti hän vainajan eläessä oli pelännyt viimeisen hetken mahdollisia tuskia.

Riise oli testamentilla määrännyt Elisalle jälkeenjääneet pikku tavaransa. Niitä järjestellessään toivoi Elisa löytävänsä jonkun päiväkirjantapaisen, johon vainaja olisi ajatuksiaan kirjoitellut. Mutta ei hän löytänyt muuta kuin pari paperiliuskaa, joihin oli kirjoitettu runoja. Ne hän pani talteen ja oppi pian runot ulkoa.

Ylinnä yhdelle paperiliuskalle oli kirjoitettu:

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."

Varmaan oli Riise ollut aikeessa kirjoittaa muutamia mietelmiä tämän lauseen johdosta, mutta se oli jäänyt tekemättä.

Elisan silmät kyyneltyivät. Tämä rukous puhtaalle paperiarkille kirjoitettuna, sehän oli kuin ilmeinen kuva Sven Riisestä itsestään.

Elisa otti paperin ja kätki sen pöytänsä laatikkoon, missä oli tilikirjoja ja muuta usein käsillä olevaa tavaraa, jotta hän usein saisi tilaisuutta silmäillä näitä sanoja ja mieli sen kautta arkiaskarten touhusta kohoisi tuohon ainoaan tarpeelliseen. Hän alkoi jo vapautua pelokkaasta kunnioituksestaan Jumalan sanaa kohtaan. Hän ikävöi pelastusta synnistä ja senvuoksi ei ollut hänellä muuta neuvoa, kuin ottaa Jumalan sana oikein omakseen ja pitää sen aarteet hyvänään.

Sven Riisen Raamattukin tuli nyt Elisan omaksi. Se oli ahkerassa viljelyksessä kulunut kirja, merkkejä ja alleviivoituksia täynnä. Elisa luki sitä joka päivä ja lukiessaan tuntui hänestä ikäänkuin olisi vainaja niinä hetkinä ollut häntä hyvin likellä. Muutamat kohdat olivat oikein erityisellä painolla alleviivoitetut. Niitä kohtia hän varsinkin luki, ne tulivat hänelle lempilauseiksi. Oli kuin olisi Sven Riisen ääni kuiskannut hänelle nämä lauseet ja Elisa saanut käsin kosketella niitä käsiä, jotka niin usein olivat tämän rakkaan Raamatun lehtiä käännelleet. Kaikkia muita kalliimmaksi tuli hänelle tämä kirja.

Mutta eräänä päivänä joutui Raamattu alttiiksi tapaturmalle, jonka Irene aikaansai. Hän sattui, näet, kaatamaan palavan lampun. Onneksi oli siinä aivan vähän öljyä, mutta mitä siinä oli, se valui Raamatun lehdille, ja kirja turmeltui aivan ennenkuin loimottava tuli saatiin sammuksiin.

Elisan mieli kuohahti, hän suuttui niin, ett'ei kukaan vielä ollut häntä sellaisena nähnyt. Ei hän virkkanut mitään, vaan muuttui muodoltaan vallan kelmeäksi, eikä sanallakaan vastannut Irenen anteeksipyyntöihin.

"Mene pois, et tiedä, minkä minulle teit!" sanoi hän viimein väräjävin äänin, eikä Irene nähnyt neuvoksi muuta kuin itkien poistua.

Tyttö-parka, joka ei ollut mitään pahaa tarkoittanut, tunsi itsensä ylen onnettomaksi ja pahoin kohdelluksi. Hän lähti ulos myöhäisen kevätillan koleaan ilmaan. Kunpa toki kylmettyisi ja kuolisi, ett'ei Elisan enää tarvitsisi nähdä häntä! Näin ajatellen Irene itki säälistä itseään kohtaan ja oikein nautti ajatellessaan omaa kuolemaansa ja Elisan myöhäistä katumusta.

Mutta illalliskellon kutsuessa täytyi hänen mennä sisälle. Hän ei vielä ennättänyt olla kauvan ulkona, mutta toivoi jo tälläkin ajalla kylliksi kylmettyneensä. Illallispöydässä hän yritti yskiä. Se onnistuikin alussa varsin hyvin, vahinko vaan, ett'ei Elisa sitä huomannut. Jopa yritti Irene olla syömättäkin, mutta ei välittänyt Elisa tästäkään. Isä oli ainoa, joka tästä tuli hieman levottomaksi. "Mikäs lapsella on, kun ei syö?" kysyi hän. "En jaksa", vastasi Irene vilkasten salavihkaa Elisaan, joka nähtävästi oli muihin ajatuksiin vaipunut.

"Lapsi kulta", alkoi Silla-täti leppeän valittavalla äänellä. "Minä kyllä kokemuksesta tiedän, mitä puuttuva ruokahalu on. Mutta, katsos, meidän pitää pakottautua syömään, muuten pian kuolemme."

"Silla-tädillä onkin ihmeellinen kyky pakottaa itsensä", sanoi Kristian, silmäillen sitä melkoisen suurta annosta tädin lautaselle, jota täti, vaikka kärsivän näköisenä, hyvällä halulla kulutti.

"Et läheskään ymmärrä, kuinka paljon vaivaa se minulle maksaa. Viime aikoinakin olen ollut niin heikko, vaikk'ei sitä kukaan ole ottanut huomatakseen. Olen ollut pakotettuna ylläpitämään voimiani jos milläkin keinoin", vastasi Silla-täti Kristianin sanoista loukkaantuneena.

Irenekään ei ollut tästä keskustelusta erittäin hyvillään, sillä sen kautta kääntyi huomio hänestä pois. Vähän väliä yskien koetti hän taas vetää huomiota puoleensa, mutta se ei ottanut onnistuakseen.

Illallisen jälkeen hiipi hän ikkunakomeroon, jossa häiritsemättä sai hautoilla marttyritunnelmiansa maatapanoon asti.

Hän laskeusi makuulle ja oli juuri sammuttaa kynttilän, kun Elisa astui huoneeseen. Irene ihastui ikihyväksi. Kas, nyt tarjousi tilaisuus näyttää, miten syvästi loukkaantunut hän oli. Hän käänsi kasvonsa seinän puoleen Elisan asettuessa sängyn laidalle istumaan.

"Syystäkin käännät kasvosi minusta", alkoi Elisa. "Ymmärsinhän heti, ett'et sille mitään voinut, minkä vahingossa teit. Annatko minulle anteeksi vihastumiseni?"

Irenen pää liikahti jo hiukan Elisan puoleen.

"Sinä olet vieläkin vihainen", huomautti hän.

"En ole vihainen", sanoi Elisa ja hänen kasvoissaan kuvastui niin syvä suru, että Irene tuli tunnonvaivoihin. Miksikä olisikin hän ollut niin itsekäs, itseänsä vaan ajatellut eikä ensinkään sitä vahinkoa, minkä oli varomattomuudellaan Elisalle aikaansaanut?

Irene unhotti jo marttyrina olemisensa.

"Olen niin pahoilla mielin", vakuutti hän. "Sehän oli Sven Riisen Raamattu. En tullut sitä ennen ajatelleeksi, enkä enää ihmettele, että sinä suutuit. Antaisin vaikka elämäni, jos vaan sillä voisin hankkia sen eheänä sinulle takaisin."

Kyyneleet nousivat hänelle silmiin.

Elisa suuteli häntä puhuen lohdullisia sanoja.

"Älä itke", sanoi hän. "Hyvin sinä perältäkin teit. Luin liiaksi paljon hänen Raamattuansa, näetkös, tästä lähin pitää minun lukea Jumalan Raamattua. Älä itke, pikku sisko, vahinko tapahtui tällä kertaa Jumalan suomasta."

Elisa nousi, sammutti kynttilän yöpöydältä ja meni omaan huoneeseensa.

Irene makasi kauvan valveilla yhä äskeisiä ajatellen. Minkätähden oli Jumala riistänyt Elisalta tuon Raamatun? Ja kuinka saattoi Elisa siihen näin tyytyä? Oliko Jumala kova ja Elisa kylmä? Hän, Irene, ei millään muotoa olisi voinut Elisalta niin rakasta muistoaarretta riistää, mutta sen oli Jumala tehnyt. Ja jos hän, Irene, olisi rakastanut ja sitten kadottanut armaansa, miten katkerasti olisikaan hän sydämensä syvyydestä surrut; jos vielä lisäksi olisi täytynyt menettää armaansa rakkaimman muistonkin! Mutta Elisa oli vaan tyyni ja tyytyväinen, jos kohta hieman alakuloinen. Näitä asioita ei saanut Irene itselleen selväksi ja niin hän viimein mietteihinsä nukahti.

Mutta viereisessä huoneessa valvoi Elisa kauvan oman Raamattunsa ääressä etsien uudelleen tietä Jumalan luokse. Hänen mielestään ei ollut Jumala kova, sillä hän ymmärsi nyt hyvin, minkävuoksi Jumala oli valinnut tällaisia keinoja käytettäväkseen. Elisa sai maistaa ja tuntea, miten suloista on olla Jumalan suuren ja ihmeellisen rakkauden esineenä, sen rakkauden, joka saattaa kipeitäkin haavoja iskeä ihmissydämeen temmaisten pois kaiken, joka siellä on asettunut esteeksi Hänen ja Hänen valittunsa välille. Suurta on ajatella, että Herrain Herra ja kuningasten Kuningas ihmistä niin paljon rakastaa. Rakkautta sykähteli Elisankin sydän, kun hän näin taas sai kokea, miten ajallinen tappio usein tuottaa taivaallista lohtua ja rauhaa. Hän oli valmis anomaan itselleen uusia suruja, huomattuaan niiden vaikutuksen näin suureksi ja ylentäväksi.

Kahdeksastoista Luku.

Vähitellen alkoivat Sven Riisen kuolemanvaikutukset himmetä Hirvenhovilaisten mielissä. Milloinkaan eivät he häntä täysin unhottaneet; aarteen tavoin tallennettiin muistot hänestä, silloin tällöin taas kaiholla mieleen palautettaviksi. Mutta toisin oli Elisan laita; hänen sydämessään säilyi Riisen muisto iäti eheänä ja elävänä, ollen samalla hänelle kohottavana voimana. Aina kun hän muisteli Riiseä erkani hänen mielensä maallisista liitäen niille asuinsijoille, missä Riise nyt oli, taivaaseen, joka on ylempänä ihmiselämää.

Mutta miksi on ihmisen niin työläs taivaaseen katsella? Miksi hän kaikkine harrastuksineen mieluummin syventyy maiseen elämään, jott'ei enää muistakkaan kohottaa katsettaan ylös katoamattomia kohden?

Sven Riisen kuoleman jälkeisenä talvena aloitti Irene rippikoulunkäyntinsä. Hänellä oli toverina samanikäinen tyttö, Ester Broo, joka asui Hirvenhovissa. Ester oli kotoisin Upsalasta, erään Kustaa Aadolfin ylioppilastoverin sisar.

Elämä Hirvenhovissa oli vähitellen siirtynyt entistä rataansa kulkemaan. Se meni vanhaa huolettoman hauskaa menoaan, ja kuinkas muuten olisi voinut ollakkaan majurin ollessa isäntänä ja olotapojen ylimpänä määrääjänä. Aina oli hän tyytyväinen ja iloinen; olipa omistanut itselleen puolisen tusinaa uusia tapojakin entisten lisäksi ja niissä hän puuhasi päivät pääksytysten. Kova kiire hänellä aina oli, vaikk'ei hän sillä mitään erinomaisempaa aikaansaanut.

Silla-täti oli muuttunut entistään rauhaisammaksi ja lempeämmäksi. Vaivojaan valitteli hän yhtä mittaa, mutta siihen oli jo niin totuttu, ettei kukaan huomannutkaan hänen todenteolla heikentyvän. Esteriin mieltyi hän jo ensi näkemältä ja varsin hauskaa oli hänestä tyttöjen kanssa kolmisin istua takkavalkean ääressä kertoelemassa tapauksia elämänsä menneisyydestä. Hän oli jo siinä iässä, jolloin kolmekymmentä vuotta sitte tapahtuneet seikat pysyvät tuoreemmin muistossa kuin eiliset. Nuorten tyttöjen kanssa seurustellen väikkyi oma ammoin kadonnut nuoruus elävästi hänen mielessään, eikä siis ihme, että hän tyttöjen kanssa yhdessä halusi muistelmissa uudelleen elellä elämänsä ihanimman ajan.

Kun Elisa kerran tapasi heidät näin kolmisin kokoontuneena, pysähtyi hän näkymättä heitä kuuntelemaan. Täti oli juuri kertoilemassa ensimmäisistä tanssijaisistaan, kuvaillen kaikki ihan tarkalleen, alkaen pukunsa pienimmästä yksityiskohdasta niihin tunteisiin asti, mitkä sillä hetkellä hänen mielessään liikkuivat. Irene ja Ester kuuntelivat tarkkaan, kuin ahmien joka sanan. Mutta Silla-täti, huomattuaan Elisan, seisattui kesken kertomustaan ja näytti joutuvan hämilleen.

"Jatka vaan! Enkö minäkin saa kuulla?" kysyi Elisa astuen lähemmäksi.

"Et, sinä… sinä halveksit sellaisia loruja", arveli Silla-täti.

Elisa kumartui häntä suutelemaan. Miks'ei täti hänenkin seurassaan ollut yhtä herkkäpuheinen ja vilkas kuin äsken Irenen ja Esterin? Vaikuttiko hän, Elisa ympäristössään painostavasti, muitten hilpeyttä lamauttaen. Sitä ei hän ainakaan tahallaan tahtonut tehdä. Sen enempää hän ei sentään siitä puhunut, mutta suutelossa piileksi äänetön anteeksipyyntö, jonka Silla-täti ymmärsi. "Katso, Elisa", sanoi hän, "ainoastaan kuusitoistavuotiaille rohkenee kertoa omia heikkouksiaan kuudenneltatoista ikävuodeltaan".

"Etkö usko, Silla-täti, että minäkin olen ollut kuusitoistavuotias?"

Tädin suu vetäysi hymyyn, ja hän vastasi puoleksi hämillään, puoleksi veitikkamaisesti päätään pudistaen.

"Tuskin; ainakaan et samalla lailla kuin minä."

Ja täti olikin oikeassa. Elisa ajatteli itseänsä kuusitoistavuotiaana. Juuri siinä iässä oli hän äitinsä kadottanut. Siinä iässä, jolloin ensimmäisten tanssiaisten viehättävä tenho monen impyen mielen hurmasi, oli ensimmäinen tosisuru jo hänen sydämensä vallannut. Syvästi suri Elisa ja oli vielä nuorille harteilleen sälyttänyt muidenkin huolet. Isä oli surussaan heittäynyt vallan avuttomaksi, pikku siskot kaipasivat hoivaa, nuoret veljet olivat menettäneet parhaimman maallisen tukensa ja ystävänsä juuri siinä iässä, jolloin vinhat vihurit oli alkaneet elämän pursissa puhallella. Kaikki tämä oli kovasti koskenut Elisaan; suuren edesvastauksen painon alla karaistui hänen jo ennestäänkin ajatteleva luonteensa ja varttui yhä vakavammaksi. Ihme vaan, ettei hän vallan masentunut, päinvastoin näytti hänen sielunsa koetuksen alla kasvavan ja hengen voimat virkistyvän. Moni saattoi senvuoksi otaksua, ettei hän, joka täten oli jo varhain elämän vakavassa koulussa kasvatettu, oikein täysin ymmärtäisi muita nuoria, jotka kevein, huolettomin mielin ottavat elämän leikin kannalta. Ehkä juuri sentähden Silla-tätikin Elisan tultua huoneeseen vaikeni, eikä enää tahtonut jatkaa menneitten aikojensa lapsellisten muistojen kertoilemista. Samoin tytötkin uskoivat pienet toiveensa ja harrastuksensa mieluummin muille kuin Elisalle. Ja kuitenkin rakastivat he häntä enemmän kuin ketään muuta koko talossa, jopa Ester oikein jumaloimiseen asti häntä ihaili. Mutta Elisa ei suinkaan tahtonut olla ylpeä. Mielellään olisi hän kiintynyt siihen, mikä tyttöjäkin huvitti, mutta hän ei paraimmalla tahdollaankaan voinut pitää ihmisten ulkomuotoa, vaatteita, huveja ja kaikellaisia taivaan ilmoille tavoittelevia haaveiluja niin tuiki tärkeinä, että niihin olisi kannattanut syventyä. Siksi oli hän jo liiaksi paljon tosielämää kokenut ja perehtynyt ihmiskunnan syvempiin elämänkysymyksiin. Hän koetti kyllä puhella noille nuorille rippikoulutytöille vakavampiakin asioita, mutta ei voinut sitä tehdä kyllin iloisesti ja yksinkertaisesti. He kuuntelivat häntä sekä heltyen että ihaillen, mutta hän huomasi, etteivät he oikein häntä käsittäneet. Silla-tädin kertomukset heissä paremmin vastakaikua herättivät.

Mutta älkäämme toki tästä päättäkö, että nuoret olisivat olleet aivan vailla vakavampia harrastuksia. Kun ripille pääsön ja ehtoolliskäynnin aika läheni, käsittivät he sen tärkeyden varsin hyvin. Silla-tädin luokse he eivät silloin menneet, vaan juuri Elisan luo.

Keväällä helluntain aikaan uudistivat tytöt kasteensa liiton. Irenen ikäväksi matkusti Ester Broo kohta senjälkeen kotiinsa. Mutta sensijaan tulivat veljet Hirvenhoviin kesälomaa viettämään, ja aika kului hauskasti kylläkin.

Veljien lähdettyä tuntui Irenestä syksy entistään synkemmältä. Raskaana painoi häntä seitsentoistavuotiaan selittämätön ilon ja tuskan sekainen kaiho. Irene ei voinut Elisan tavoin tyytyä kotiaskareissa ahertamaan ja tekemään työtä talon alustalaisten hyväksi, hän halusi jotain muuta. Muille hän ei osannut elää ja itselleen elämiseenkään ei ollut tilaisuutta. Kuvastimeen kurkistellessaan huomasi hän tumman tukkansa kauniin kiiltäväksi, ruskeat silmänsä, kaihoisine katseineen ihastuttaviksi sekä poskien nuorten pyöreyden varsin viehättäväksi. Mutta eihän täällä ollut ketään näitä näkemässä ja ihailemassa! Paikkakunnan kesteissä hän tapasi ainoastaan sellaisia, jotka olivat tunteneet hänet lapsuudesta asti ja tuskin olivat huomanneetkaan hänen jo nuoreksi neidoksi versoneen. Maailmalle paloi Irenen mieli, jotain uutta kokemaan.

Tällainen kaipuu ei ollut Elisallekaan outoa, aikoinaan oli se hänenkin povessaan kytenyt. Mutta hän oli keksinyt keinoja, millä sen tyydytti, ja siitä lähtien se häntä ei enää vaivannutkaan. Runouden, historian ja aatteen maailmaan hänen mielensä paloi, ja sinne pääsi hän milloin tahansa Hirvenhovia silti jättämättä. Kirjoja hänellä oli yltäkyllin kaikkea lajia ja niitä sai hän hankkia lisää niin paljon kuin ikänänsä itse halusi. Hän lueskeli ja ajatteli paljon. Kustaa Aadolfin ja Sven Riisen kehoituksesta oli hän tutustunut vakavampaankin kirjallisuuteen ja sattunut siinä ihmiskunnan jalompien kirjailijain parihin. Näin laajeni näköpiiri ja entistään rikkaammaksi muuttui elämä lukiessa suuria ja hyviä ajatuksia, joita sekä voisi että pitäisi elämässä toteuttaa.

Mutta toista Irenen! Maailma, kirjava monimuotoinen maailma viittoili hänelle. Hän tahtoi elää elämäänsä eikä vaan ajatella sitä. Jos hän joskus ryhtyikin sitä mietiskelemään, muuttuivat mietteet pian unelmiksi, joista elämän halu yhä yltyi ja sen kanssa tyytymättömyys olevien olojen yksitoikkoisuuteen.

Elisa käsitti hänkin, että pikku sisaren piti vähän päästä siipiään räpyttelemään ja koetti puhua asian puolesta sekä isälle että Silla-tädille, mutta kumpainenkaan ei tahtonut siihen myöntyä. Vanhan kansan ihmisinä arvelivat he, että tytön pitäisi koreasti pysyä isänsä kodissa, kunnes oman kodin saisi. Ja ylen vaivaloista oli heistä kaikellainen matkusteleminen, kukapa semmoiseen huvikseen ryhtyisi! Minkäänlainen työskenteleminen kodin ulkopuolella taas ei saisi Irenen asemassa tulla kysymykseenkään.

Näin olivat asiat, kun kirje saapui Ester Broolta, joka kutsui Ireneä muutamiksi kuukausiksi luokseen Upsalaan. Sekös tuuma ei Ireneä miellyttäisi! Hän riemuitsi. Vieläkin isä ja Silla-täti tekivät vastaväitteitä. Hirvenhovi jäisi niin tyhjäksi, arvelivat he. Ja kuinka ihmeessä saattaisi Irene yksin matkustaa! Joulun jälkeen olisi hänellä tosin tilaisuutta matkustaa veljien seurassa Upsalaan, mutta kukapa ohjaisi hänet sieltä takaisin! Näistä estelyistä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, ja lienevätkö ne niin varsin vakaviksi aiotutkaan? Vanhukset taipuivat tuumaan ja Irene lähti. Jäähyväishetkellä oli Irene hiukan apealla mielin ja vuodatti runsaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian kuivuivat. Ja Upsalaan päästyä tuntui hänestä elämä jo niin hauskalta, ettei koti-ikävä päässyt vähääkään tuntumaan.

Irenen kirjeissä kotiin esiintyi usein muudan nimi, joka vähitellen yhä tiheämmin mainittuna alkoi muodostaa kirjeitten koko pääsisällyksen. Se oli Helmerin, Esterin sorean veljen nimi. Elisa huomasi sen ja oli levoton. Irene oli vielä vallan lapsi. Mutta pian hän rauhoittui. Olihan Irenen mielitietty Kustaa Aadolfin ystävä. Hän ei varmaankaan tahtonut lapsen tunteita leikkinään pitää. Ja olihan sitäpaitsi Kustaa Aadolf läsnä, haavemielisestä pikku sisarestaan huolta pitämässä.

Eräänä päivänä keväämmällä tuli Elisa isänsä huoneeseen, tärkeän sanottavan ilme kasvoillaan.

"Sain vast'ikään kirjeen Ireneltä, ja varmaan se tulee sinua ilahuttamaan", sanoi hän.

"Mitä hän kirjoittaa?"

"Saat kuulla, jahka luen."

"Äläpäs vielä, sano uutinen ensin", pyysi majuri, joka alkoi huomata, että asia oli erityisempää laatua.

"Irene on kihloissa."

"Mitä, kihloissa? Sekö tytön typykkä. Ja kenen kanssa? Anna tänne, jotta itse luen. Voi armaiseni, sellainen pikku morsio!"

Majuri otti kirjeen ja alkoi lueskella sitä puoliääneen vähä väliä katkasten lukunsa omilla mietteillään. — — — "Helmer Broo. Hän on jaloin, ylevin, kauniin ja paras mies maan päällä" — — — ("Häpeä toki, tytön tynkä. Entäs isäsi sitten?")

— — — "Olen häntä rakastanut siitä hetkestä asti, jolloin hänet ensiksi näin." ("Tämäpä on oikeata hehkua tämä. Kaikesta näkyy, että hän on minun tyttäriäni. Noin ihastuin minäkin äitiisi hänet ensikerran nähdessäni laamanni Skalmin iltakutsuissa. Se tapahtui satoja vuosia sitte se.")

Majuri alkoi pyyhkiellä silmiänsä. Näin hän aina kyyneltyi vaimo-vainajataan muistellessaan.

— — — "Vasta nyt tunnen, että elän", luki hän edelleen. — — — "Elisa, et voi aavistaakaan, mitä kihlautuminen merkitsee, säälin sinua; sydämestäni soisin sinullekin sen onnen. Kohtaa ehkä se joskus sinuakin kukaties, mutta Helmerin laista sulhoa et ilmoisna ikänä saa, sillä toista sentapaista miestä maailmassa ei ole." — — — ("Hoh, hoh, Elisa, kuule toki, miten tyttö on tiukka, ottaa sinutkin suojeluksensa alle. Mitä siitä arvelet?") — — —

— — — "Me haluamme molemmat julkasta mahdollisimman pian. Olen kutsunut Helmerin keväällä Hirvenhoviin, siellä voisimme sitte julkasta; morsiamen kodissahan se on tapahtuva. Ole vaan ystävällinen ja kiltti hänelle, Elisa! Anna hänen asua paraimmassa vierashuoneessamme. Noh niin, tulenhan minä itsekin kotiin sinua valmistuksissa auttamaan." — — —

"Minä itse", tokaisi majuri. "Elisa, mitä tästä nyt oikein arvelet? Sukeusipa tuo pienosemme pian itsenäiseksi! No, ollaanko kilttejä Helmerille, vai kuinka?"

"Ollaan kaiketi, kuinkas muuten. Onhan hän sekä Irenen sulho että Kustaa Aadolfin ystävä", vastasi Elisa hymyillen.

"Olet oikeassa, kuten ainakin. Mutta eräs seikka selitä minulle armaiseni. Eikö kuuluisi asiaan, että tytönhuitukka hiukan kysyisi isänsäkin mieltä ja suostumusta?"

Tämä ajatus pani majurin arvelemaan. Tuntuihan tosiaankin hiukan loukkaavalta isästä, ettei tässä ensinkään häntä muisteta. Elisa ymmärsi hänet. Hyväillen kietasi hän kätensä isän kaulaan ja käänsi kirjeen viimeisen sivun hänen silmäiltäväkseen.

"Et lukenut vielä loppuun, isä", sanoi hän. Majuri luki jälkilisäyksen:

— — — "Tietysti annat tämän isälle tiedoksi. En ennätä tällä kertaa hänelle kirjoittaa, mutta ajatuksissani häntä syleilen." — — —

Majurin mieli heltyi. Paljon hän ei itselleen vaatinutkaan. Pieninkin hellyyden ilmaisu lasten puolelta riitti jo hänelle. Ehkä hän myös luonnossaan tunsi niin vähän välittäneensä isällisestä arvostaan, ettei siitä sen parempia tuloksia saattanut odottaakaan.

"Tulkoon vaan oikein onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta miehen tahtoisin sentään nähdä ennenkuin kihlaus julkaistaan."

Tämä nöyrä toivomus liikutti Elisan mieltä ja aikaansai hänen kirjeeseensä Irenelle pienen ylimääräisen lisäyksen, josta pikku neiti perinpohjin pahastui.

"Ajatteles toki Elisaa, mitä kirjoittaa", sanoi hän närkästyneenä sulholleen, joka istui hänen vieressänsä. "Hän sanoo, ett'en voi pitää kihlaustani vielä vallan varmana ennenkuin isä siihen on suostumuksensa antanut. Vai rakkausko sellaisia suostumuksia kysyisi ja vartoisi! Kylläpä huomaa, ett'ei Elisa milloinkaan ole rakastanut."

Helmer Broo naurahti ja alkoi viihdytellä Irenen mieltä. Tosin ei Elisan sanat oikein Helmeriäkään miellyttäneet, mutta siitä huolimatta arveli hän, että Elisa ehkä sittekin oli oikeassa.

"Oikeassa!" huudahti Irene suurinta ihmettelyä ilmaisten.

"Niin kyllä. Et ole vielä laillisessa iässä, etkä siis saa mennä naimisiin ilman isäsi suostumusta."

Irene mietti hetkisen, ja hänen alahuulensa alkoi omituisesti värähdellä.

"Mutta, minkä kumman tähden ei isä suostuisi?" virkkoi hän.

"Ett'eikö suostuisi?" kysyi Helmer epäilevästi.

"Niin, luehan itse! En minä sitä oikein ymmärrä. Elisa varmaan kadehtii minua".

Hän antoi Elisan kirjeen Helmerin lukea.

"Mutta eihän tässä sanallakaan viitata siihen, ett'ei isä muka suostuisi", sanoi Helmer luettuaan. "Enkä ymmärrä, miten näiltä ystävällisiltä riveiltä olet saattanut kateutta lukea. Tuskin milloinkaan ennen olen näin miellyttävää ja hienotunteisesti kirjoitettua kirjettä lukenut. Se on saattanut minut oikein mieltymään Elisa-sisareesi."

Näistä sanoista Irene rauhoittui.

"Onhan Elisa hyvin kiltti", myönsi hän. "Ja niin hienoaistinen sitäpaitsi. Väliin vaan liiaksi vakava ja ankara."

"Enkä voi uskoa ett'ei hän, kuten äsken arvelit, milloinkaan olisi rakastanut", jatkoi Helmer. "Miten voisi hän sitten sinua niin täysin ymmärtää, kun nyt näkyy tekevän."

"No, tavallaan on hän rakastanut maisteri Riiseä, joka meillä kuoli. Mutta Riise oli niin sairas, ett'eivät he naimisiin menoa voineet ajatellakaan. Eivätkä he edes olleet kihloissa."

"Kihloissa"-sanalle pani Irene oikein erikoispainon. Se huvitti Helmeriä, sillä hän huomasi, että Irene kihlauksensa kautta oli omissa silmissään melkoisesti kohonnut entisestään.

Yhdeksästoista Luku.

Juhannuksen aikaan tuli Helmer Broo Hirvenhoviin. Irene oli jo jonkun viikkoa ollut kotona auttamassa Elisaa hänen vastaanottajaisiansa valmistamaan, tai oikeimmiten: Elisa oli saanut Ireneä auttaa.

Juhannusaattona julkastiin kihlaus. Irene oli itse mielestänsä oikein runonomainen ilmiö. Ajatelkaapa vaan, valkeaan pukuun puettua nuorta seitsentoistavuotiasta, jonka vasemman käden nimettömässä sileä kultasormus kimmelteli!

Illan tullen halusi hän välttämättömästi mennä niitylle, jossa kylän nuoriso kukkas-salvon ympärillä karkeloi. Sulhanen ja Torvald seurasivat estelemättä Irenen kehoitusta, eikä tarvinnut muitakaan kauvan houkutella.

Vähän myöhemmin tuli Elisakin sinne. Hän pysähtyi hetkeksi niityntakaiselle kukkulalle katselemaan, miten nuoret piirissä nauraen ja laulaen pyörielivät. Vasta oli juhannusjuhla alullaan, vielä olivat siinä lapsetkin mukana valaen viattomuuttaan leikkiin. Valppaana vielä aurinkokin taivaanlaella loisteli, eikä mailleen menoaan näyttänyt ajattelevankaan; ehkä se aprikoi pysyäksensä paikallaan yön umpeen.

"Elisa, miksi siellä seisot? Tule tänne joutuen", huusi Irene.

Ei ollut Elisa karkeloon aikonut osaa ottaa, hän oli siihen mielestänsä jo liiaksi vanha ja vakava. Mutta tänä iltana itse ilmakin hilpeyttä ja iloa uhkui, ja juhannusriun ympäriltä raikui riemu sellainen, että se ehdottomasti tempasi hänetkin mukaan. Isä, Silla-täti, Kustaa Aadolf ja useat muut muodostivat katselijaryhmän, johon luultiin Elisankin liittyvän. Mutta hymyillen pudisti hän heille päätänsä ja juoksi piiriin. Tämä oli leikkijöille oikea odottamaton riemuvoitto, ja ne molemmat nuoret, joille Elisa kätensä ojensi, oikein säteilivät iloa ja ylpeyttä. Ketään ei niin paljon rakastettu kuin Hirvenhovin Elisa-neitiä.

Karkelossa karahti veri poskille ja entistään kirkkaammin sädehti silmä, mutta siitä huolimatta nauroi Elisa omalle itselleen ihmetellen, että hänkin vielä tuokioksi saattoi heittäytyä nuoruuden riemun valtaan. Lapsen lailla kisaillenkin näytti hän ruhtinattarelta.

Pitkin polkua, joka metsänlaidan sivutse juoksi niityn poikki, tuli ratsastaen kaksi herrasmiestä. He pidättivät hevosensa ja jäivät mielenkiinnolla leikkiä katselemaan.

"Kuka tuo tyttö on?" kysyi äkkiä toinen heistä toiselta.

"Se on Elisa Spitzenholdt, Hirvenhovin ruhtinatar", vastasi toinen, "arvaan, että häntä tarkoitat, sillä kenestäkään muusta ei kannata täällä erityisesti kysellä".

"Mutta sanoithan, että majuri on leskimies."

"No niin, tytär kai hänellä silti saattaa olla", vastasi toinen nauraen.

"Ja tytär on naimatonna. Miten se on mahdollista?"

"Sepä se! Sitä en ymmärrä minäkään muulla tavoin selittää, kuin että hän on jääkylmä, sillä jok'ainoa mies näillä seuduin on aikansa ollut ihastuneena häneen, mutta turhaan."

"Sinäkin?"

"Tietysti, minäkin. Ja voit uskoa, että olin pahemmassa kuin pulassa, kunnes vihdoin pikku Tereeseni minun armahti ja sydänhaavani paransi. Lähdetään tuonne pokkuroimaan mekin. Täällä Hirvenhovissa saa esiintyä aivan temputtomasti."

"Tohditko Tereeseltä?"

"Miks'en tohtisi. Entä sinä. Sinun laitasi on hullumpi. Tohditko sinä?"

"Minäkö? Minullahan ei ole mitään menetettävää." Puhuja kohotti olkapäitään.

He sitoivat hevosensa puun runkoon ja menivät alas niitylle.

Majuri tervehti heitä tunnetulla sydämellisellä herttaisuudellaan. Hän tunsi ainoastaan toisen heistä, ruukinpatruuna Hansson'in, joka omisti Hanninkylän metsän takana sijaitsevan Bergsjön ruukin.

Ruukinpatruuna esitteli ystävänsä tohtori Hesselin, joka oli saapunut vierailemaan hänen luokseen Bergsjön ruukille.

Kun Elisa näki, että vieraita oli saapunut, heitti hän karkelon sikseen ja tuli heitä tervehtimään. Irene seurasi häntä riemumieliä, ylpeillen sulhostaan ja sormuksestaan. Hän oli vielä niin lapsekas, että luuli herrojen ihan ihmettelyyn joutuvan, ja ruukinpatruuna, perheen monivuotinen ystävä ja naapuri, täyttikin siinä suhteessa hänen, toiveensa; sillä tähän asti ei ollut tämän mieleenkään vielä juolahtanut, että Irene jo olisi täysi-ikäiseksi neitoseksi ylennyt. Tohtori Hessel sitävastoin tervehti Ireneä vieraan henkilön tavallisella välinpitämättömyydellä.

Hirvenhovi oli vieraanvarainen talo, jossa ei kursailuja liioin käytetty. Senvuoksi pyydettiin muitta mutkitta herroja jäämään sinne koko illaksi, Irenen kihlajaisia viettämään.

Pian jätettiin leikki sikseen ja lähdettiin ryhmissä kotia kohden kulkemaan. Irene ja Helmer kävelivät käsikkäin tietysti joukon viimeisinä. He, saapuivat terassille toisten luokse silloin kuin ilmoitettiin illallisen olevan valmiin.

"Olet niin vakava tänä iltana, ethän vaan katune?" kysyi Kustaa Aadolf ja löi leikillisesti Helmeriä olalle, heidän astuessaan illallisen syötyä ulos ruokasalista.

"En toki", vastasi Broo, "mutta edesvastaus minua painostaa".

"Edesvastaus."

"Niin, Irene on lapsi ja luottaa kaikessa minuun aivan liiaksikin. Miten voin minä häntä oikein ohjata?"

"Hän rakastaa sinua ja on hyvin herkkäluontoinen, häntä on helppo ohjata", vastasi Kustaa Aadolf rauhoittavasti.

Mutta sehän herkkäluontoisuus juuri Helmeriä huolestutti. Ja kun Irene hänen saliin saavuttuaan riemuiten riensi häntä vastaan, ei Helmer enää oikein käsittänyt omia tunteitaan. Irenen silmät oikein ilosta säteilivät, tuntui aivan kuin olisi hän jo kauan etsinyt ja odottanut sulhoaan ja kuitenkin oli tämä tuskin kahtakaan minuuttia ollut poissa hänen luotaan.

Miksi Irene juuri tänään oli erityisemmän iloinen? Olivathan he jo kauvan sitte toisilleen kuuluneet? Mutta Irene näytti panevan erittäin suuren arvon siihen, että he nyt saivat omistaa toisensa julkisesti muittenkin nähden. Se seikka Helmeriä painosti, vaikk'ei hän siitä itsekään ollut oikein selvillä.

Elisa ohikulkiessaan hymähti heille ja lausui jonkun ystävällisen sanan. Hän oli iloinen siitä, että Irenen sulho oli tehnyt häneen miellyttävän vaikutuksen ja peittelemättä hän ilmaisikin mielisuosionsa, varsinkin, kun hän huomasi, että sekä Helmer että Irene siitä olivat hyvillään.

Elisan silmäys ja ystävälliset sanat aikaansaivat Helmerin mielessä terveellisen käänteen. Hellästi katsoen Ireneen lupasi hän sydämessään tehdä hänet oikein onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin Elisa näytti häneltä odottavan.

"Ei maar, Hessel", sanoi patruuna, "nyt on jo aika miettiä kotimatkaa; aurinkoon ei näet tänään ole ensinkään luottamista, sillä on ilmeinen halu peijata meitä".

Jäähyväiset heitettyään lähtivät herrat kotiapäin ratsastamaan oikotietä Hanninkylän metsän kautta.

Ihana oli metsä, kuin tarun taikahohteessa ikään. Loitolla laulurastas liversi, lähempää vastasi toinen, ne olivat tänä ihmeellisenä yönä varsin unhottaneet uinahtaakseen painaa päänsä siiven suojaan. Tiheiköissä vallitsi hämärä ja esineitten luomat varjonmuodostukset näyttivät eriskummaisen oudoilta ja salaperäisiltä. Mutta aukeilla aloilla oli niin valoisa, että olisi nähnyt vaikka lukeakin. Itse ilmakehä näytti hohtavan, sillä valo ei luonut varjoja minnekään.

Tohtori Hessel pidätti hevosensa.

"Kuunnellaan hiukan", sanoi hän.

Patruunakin pysähtyi, mutta hän kun ei oikein kyennyt luonnonkauneutta tajuamaan, vilkasi sensijaan salaa ystäväänsä.

"Luulenpa, että sittekin menetit jotakin siellä Hirvenhovissa äsken", sanoi hän.

"Minulla ei sinne lähtiessä ollut mitään menetettävää, mutta tuntuu tosiaankin kuin olisin siellä jotakin sentapaista saanut", vastasi tohtori hoputtaen hevostaan käymään.

"Hessel", sanoi patruuna vähäisen vaitiolon jälkeen, "jää sinä pitemmäksi aikaa meille. Se on meidän kumpaisenkin toivo, sekä vaimoni että minun. Sinun kanssasi viihtyy hyvin näin arkioloissakin."

"Kiitos! Hyvin viihdyn luonanne, mutta kuinka kauvan, siinä toinen asia! Olen levoton sielu."

"Sitä suuremmalla syyllä tarvitset sekä pohjalastia että ankkurin."

"Huh, varjelkoon siitä!"

Patruuna nauroi:

"No, mitäs pidit Hirvenhovin haltijoista. Eivätkös olleet ystävällistä väkeä?"

"Erinomaisen. Sanoit, että toinen pojista oli poissa. Se pietistikö?"

"Hoh, ho", nauroi patruuna. "Ei ole syytä Kristian Spitzenholdt'ia sillä nimellä mairitella. Pietisti on juuri se, joka oli kotona, ja sinäpä näytit varsin hyvin tulevan toimeen hänen kanssaan."

"Ethän tarkoittane sitä reipasta nuorta miestä?" — — —

"Häntä tarkoitan."

"Ja minä kun olen pitänyt itseäni ihmistuntijana", sanoi tohtori Hessel nolostuneena. "Pannen vaikka oman pääni pantiksi, olisin uskaltanut väittää tuota Kustaa Aadolfia itse rehellisyydeksi."

"Rehelliseksi minäkin voin hänet varmasti vakuuttaa", sanoi patruuna.

"Olisi todellakin hauska tutustua häneen lähemmin. Rehellinen pietisti. Olisipa se harvinainen löytö!"

"Ja kuitenkin löytyy Hirvenhovissa kaksikin tällaista harvinaisuutta, joihin voit tuntemiskykyäsi koetella. Elisa kuuluu olevan samaa maata kuin velikin."

"Vai hänkin?" Ja ajatuksiinsa vaipuneena tohtori Hessel kosketti ruoskallaan ratsunsa korvia, jotta se säpsähtäen heilautti päätänsä ja sen tamineitten ratiseva ääni rikkoi yön uinailevan hiljaisuuden. "Häneenkin haluaisin lähemmin tutustua."

"Varo vaan, ett'et noissa tutkimuksissasi menetä mielesi rauhaa."

"Mieleni rauha jos menikin, niin ei ollut sitä viljalta alkuaankaan", vastasi tohtori lyhyesti nauraen, mutta jatkoi pian taas samalla vakavalla äänellä kuin äsken: "Jos hän on se, miltä näyttää, niin eipä ole se vahingoksi, jos hänelle jotakin menettäisikin."

"Puhu selvemmin, jos mielit saada minut itseäsi ymmärtämään; minä, näetkös olen niin jokapäiväinen", sanoi patruuna.

"Ymmärrät tahi et, yks' kaikki", vastasi tohtori Hessel ja katseli hiilakkaa taivasta vihellellen vihloavaa säveltä, joka oli kokonaan ristiriidassa luonnon ihanuuden herättämän tunnelman kanssa ja vieläkin huonommin soveltui siihen mielentilaan, joka äsken hänen sisimpänsä valtasi.

Tällaiset riitasoinnut koskivat häneen pahasti, mutta siitä huolimatta hän ikäänkuin uhitellen uusia viritti ja näytti siitä nauttivan. Vihdoin havahtui hän aatoksistaan ja helähti nauruun.

"Mitä nyt?" kysyi patruuna nauruun yhtyen, tietämättä oikeastaan, mille naurettiin.

Hän ei ollut niitä tunnelmaihmisiä, joiden hermoja soraäänet häiritsevät, mutta iloiseen nauruun hän aina oli valmis yhtymään.

"Muistin vaan, mitä sanotaan eräässä joskus lukemassani runokappaleessa. Sepä oli oivallinen ajatus: 'Jos kohtalosi vaan oikeaan aikaan kuljettaa sinut jonkun naisen tielle, suo hän empimättä sinulle rakkautensa, olkoonpa hän vaikka kuinkakin ylevä ja sinä itse vaikka — — —'"

Patruuna nauroi tyytyväisesti. Hän alkoi jo ymmärtää.

"Niin, suokoon vaan kohtalo, että Elisakin nyt oikean aikansa ymmärtäisi", sanoi hän rapsauttaen tohtoria ystävällisesti ratsuruoskallaan selkään.

"Kohtalo", toisti tohtori Hessel vakavasti painuen mietteihinsä. Kumman levoton ja vaihteleva olikin tänä yönä hänen mielensä. "Korkeammat voimat kuin kohtalon näyttävät tuota tyttöä ohjaavan", sanoi hän.

"Jumalan ohjaamaksi hän itse sanoo itseänsä", huomautti patruuna.

"Hänet nähdessään voisi sen kyllä uskoakin. Mutta niin ollen on paras, että pysyttelen loitolla. Sokea sattuma minua mahdollisesti auttaisi, mutta Jumala…"

"Toivo sinä vaan rakkaudelta kaikkia. 'Les femmes aiment toujours les mauvais' sujets' ['Naiset rakastavat aina ala-arvoisia olentoja'], siis on sinullakin hyvät toiveet päästä kaunokaisesi suosioon."

"Kiitos kohteliaisuudesta", sanoi tohtori Hessel hymyillen. "Aivan mielelläni tahtoisin antautua esineeksi hänen parannusyrityksilleen, edellyttäen vaan, ettei hän niissä onnistuisi."

Kahdeskymmenes Luku.

Seuraavina viikkoina vietettiin lähitienoon naapuriperheissä paljon juhlia vasta kihlattujen kunniaksi.

Irene oli nyt joutunut kaikkien erityisen huomion esineeksi ja oli siitä äärimmilleen ihastunut. Tähän asti oli häntä vielä pidetty lapsena; Elisan rinnalla oli hän aina jäänyt huomaamatta, ihmekös siis, että hän tästä aina ensimmäisenä olemisesta oli joutua vallan pyörälle päin. Mutta hän tunsi hyvin uuden arvonsa ja piti kiinni siitä. Erittäinkin käytöksessään Elisaa kohtaan oli hän muuttunut oikeen mahtavaksi, jopa suojelevaksi, ja tämä teki varsin hullunkurisen vaikutuksen.

Oltiin lähdössä päivällisille pappilaan. Irene seisoi valmiiksi puettuna Hirvenhovin alaetehisessä, ja Helmer auttoi häntä pukemaan päällystakkia ylleen. Elisa tuli majurin kanssa portaita alas ja pysähtyi harjaamaan muutamia tomunhiukkasia isän takinkauluksesta.

"Tuo siniharmaja puku sopii mainiosti Elisan varrelle, hän on siinä kuin mikähän muinais-skandinavilainen nainen", huomautti Irene.

Sulho ei vastannut mitään, mutta unhotti tällä kertaa hyväillen painaa kätensä Irenen olalle, kuten hänellä oli tapana tehdä päällystakkia hänen ylleen auttaessaan. Irenen kummeksivasta katseesta päätti hän, ettei kaikki ollut oikein kunnossa, ja koetti vieläkin tasoitella takkia, jotta se paremmin keveltuisi varrelle.

"Kiitos vaan, se on hyvä kyllä", sanoi Irene hieman tylysti.

Vasta sitte huomasi Helmer, ettei hän Irenen sanoihin ollut mitään vastannut ja riensi hetipikaa huolimattomuuttaan korjaamaan.

"Elisa on aina kaunis, mihinkä ikänänsä pukeutuu", sanoi hän.

"No sitä en tahdo väittää", vastasi Irene. "Oikeastaan Elisa ei ensinkään ymmärrä pukeutua. Hyvä on, että hän edes kerrankin pukeusi kunnon lailla, sillä luultavasti saapuu tohtori Hesselkin päivälliskutsuihin."

"Tohtori Hessel", kertasi Helmer.

"Niin, etkö huomaa, että hän on rakastunut Elisaan. Soisin niin mielelläni Elisan kihlautuvan ja tohtori Hessel olisi erittäin sopiva hänelle sulhoksi."

"Ei ensinkään sopiva", väitti Helmer painolla.

"Mistä on puhe", kysyi Elisa, joka samassa saapui paikalle ja lyöttäysi seuraan.

Helmer tahtoi auttaa päällystakkia hänen ylleen, mutta siihen toimeen kerkesi Kustaa Aadolf jo ennen häntä.

"Tohtori Hesselistä me tässä puhuimme", selitti Irene.

"Niin, hän on hauska veitikka", sanoi majuri, "hän saisi mielellään käydä talossa niin usein kuin vaan haluaa".

"Ja hän kyllä puolestaan haluaa käydä vaikka joka päivä", virkkoi Irene nauraen.

"Ainakaan en minä vastaan pane", sanoi majuri. "Hän on sitäpaitsi lääkäri, ja minä olen viime aikoina ollut hiukan heikonlainen. Pitäisi hankkia henkilääkäri. Mahtaisiko hän suostua rupeamaan siihen toimeen?"

"Ehk'ei sitä juuri kävisi ehdottaminen", arveli Kustaa Aadolf.

"Miks'ei?" kysyi Irene vallattomasti.

"Vai olisiko se sinusta sopimatonta? Mitä vielä, kyllä minä valvon Elisan puolesta."

"Vai sinä, pikku hempukka", sanoi Kustaa Aadolf leikillä näpäyttäen häntä sormellaan sekä nenälle että suulle.

"Mitä siihen asiaan tulee, niin minähän saattaisin tässä valvojasta käydä", sanoi Silla-täti, jota tuuma varsin miellytti, sillä senkautta saisi hänkin tilaisuutta joka päivä luetella kaikkeja kipujaan lääkärille.

"Et toki, Silla-täti, sinä et ole naimisissa ja tarvitset sentähden itse valvojaa, minä rupean siksi, minä, joka ainakin olen kihloissa", lasketteli Irene vallattomasti teetellen arvokkaan näköiseksi.

"Totta puhuen eiköhän se sentään kävisi laatuun?" sanoi majuri, joka näytti oikein ottavan kiinni äskeiseen äkkipikaiseen tuumaansa. "Tietäneekö kukaan, mistä hän on kotoisin ja missä ammattiaan harjoitellut?"

"Kaikkialla eikä missään", vastasi Kustaa Aadolf. "Äskettäin teki hän minulle selkoa elämänsä kirjavista vaiheista. Jo poikana lähetettiin hän merelle, mutta jonkun vuoden kuluttua hän eräässä amerikkalaisessa satamassa karkasi laivastaan. Raatoi sitte aikansa tavallisena työmiehenä, kunnes sai lukemisen halun. Silloin kääntyi hän isänsä puoleen, jolle ei vuosikausiin ollut mitään kirjoittanut, anoi anteeksi tekonsa ja pyysi rahaa aloittaaksensa elämänsä uudelleen. Isä häntä auttoi, hän rupesi lukemaan oikein todenteolla ja valmistausi mahdottoman pian ylioppilastutkintoon. Senjälkeen luki hän lääketiedettä, toimi aikansa lääkärinä, kyllästyi taas siihenkin ja matkusti viimein kotimaahan takaisin. Isä on hiljattain kuollut ja ainoana perillisenä on tohtori Hesselillä nyt yltäkyllin sekä rahoja että aikaa levähtääkseen."

"Eipä tuo juuri mikään suosituslause ollut", huomautti Helmer Broo.

"Amerikkalainen lääkäri!" huudahti Silla-täti päätään pudistaen. Nähtävästi ei hänelläkään enää ollut liioin halua uskoa kalliita kipujaan moisen lääkärin huostaan. Mutta majuri rupesi vaan sitä suuremmalla innolla mielituumaansa kannattamaan, sillä äskeiset tiedonannot tekivät hänen mielestään sen toteuttamisen vallankin mahdolliseksi.

"Oivallinen asia kerrassaan! Koska hän on koditon ja viraton, niin asettukoon sitä paremmalla syyllä tänne perhelääkäriksi."

"Mitä Elisa siihen sanoo?" kysyi Irene.

"Hevoset ovat jo aikoja sitte olleet valjaissa, emmekö kohta lähde?" kysyi Elisa, joka koko ajan oli seisonut ikkunan luona katsellen pihalle.

"Kuule Irene", sanoi hän, "suostuisitko tällä kertaa Helmerin kanssa ajelemaan isoissa vaunuissa, jossa isä ja Silla-tätikin ajelevat, jotta Kustaa Aadolf ja minä saisimme pitää kiessit?"

Hän katsoi Ireneen niin kauniin rukoilevasti, että tämä ensin vähän epäröityään kuitenkin suostui.

"Toivon, että pian saat ajella jonkun muunkin kuin veljesi rinnalla", lisäsi hän.

"Mitä juttelet sinä vallaton?" sanoi majuri leikkisästi nipistäen Ireneä korvaksesta. "Ole sinä vähemmän tuikea sisarellesi, pikku tytön hempukka! Tiedä, että Hirvenhovin ruhtinatar saisi vaikka joka sormenpäälleen niitä, jotka parhaimpana onnenaan pitävät saada hänen kanssaan kaksin ajella."

"Anna muiden ajaa edellä, jott'et tarvitse ohjaksista huolehtia", sanoi Elisa veljelleen, heidän noustessaan kiesseihin.

"Tahdot siis käyttää hyväksesi kaiken tarkkaavaisuuteni, vai kuinka?" sanoi Kustaa Aadolf ja teki niinkuin Elisa oli ehdottanut.

"Tänä kesänä tuskin milloinkaan tapaamme toisiamme; alituiseen sattuu jotakin tielle. Tuskin on meillä vielä kertaakaan ollut tilaisuutta jutella kahdenkesken."

"Samaa olen minäkin ajatellut. Mutta miksi olet niin vakava nyt? Painaako mieltäsi mikään?"

"Eipä juuri. Elleivät ajatukset."

"Mitä siis ajattelet?"

"Oi, niin paljon. Puhukaamme Sven Riisestä."

"Siis ajattelet häntä."

"En niin usein kuin tahtoisin häntä ajatella."

"Minäpä luulin, että Irenen onni usein palauttaisi ajatuksesi Sven Riiseen, ja mielesi olisi sen vuoksi niin painoksissa."

"Sven Riiseä ajatellessani ei mieleni koskaan murheelliseksi painu, ja senvuoksi juuri en tahtoisi häntä koskaan ajatuksistani laskea."

"Suuresta arvosta on sellaisen ystävän muisto", sanoi Kustaa Aadolf.

"Varsinkin soisin, että hänen kuolinhetkensä vaikutukset himmenemättä mielessäni kangastaisivat. Eikö sinustakin tuntunut ikäänkuin olisimme nähneet taivaan portit avoimina edessämme? Ja siinä taivaan porttien edustalla olisin mielelläni kaiken jälellä olevan aikani elellyt, milloinkaan enää palaamatta matoiseen maailmaan takaisin."

"Siinä on jo kylliksi, että kerran elämässämme, jonakin suurena hetkenä olemme saaneet nousta kirkastusvuorelle Jumalan tutkimattomia aarteita katselemaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta sinne älä pyydä jäädä, se olisi uhkarohkeata, sillä vielä emme ole katoamattomaan kirkkauteen kypsyneet. Mutta se pyhä tuulahdus, joka meitä siellä kosketteli, se meitä matoiseen maailmaankin seuratkoon ylläpitävänä ja elähyttävänä voimana."

"Mutta se voima vaipuu, mikäli pyhät muistot himmenevät. Ja täällä maailmassa on niin paljon sellaista, joka ne himmentää."

"Me emme saa perustaa elämäämme ihastuksen muistoihin, vaan yksin Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa", sanoi Kustaa Aadolf ja lisäsi luoden Elisaan kysyväisen katseen: "Painaako sinua mikään asia erityisemmin?"

Elisa katseli ympärilleen seutua, joka heinäkuun paahteisen päivän helteessä näytti niin kuivalta ja tomuiselta.

"Kerran Sven Riisen avoimen ruumiin arkun luona seisoessani oli kuin olisi sisällinen ääni minulle kuiskannut: Samoin kuin hänen ruumiinsa tässä makaa kuolleena, pitää sinun jo eläessäsi kuolla maailmalle, sen haluille ja huolille; samoin kuin hänen henkensä riemuitsee taivaallisia haluja ja iloja täynnä, niin pääset sinäkin siitä ilosta osalliseksi, jos Kristuksen kanssa kuolet ja Hänen kanssansa nouset ylös. Sen tunsin silloin selvään itsekin ja pitkän aikaa Sven Riisen kuoleman jälkeen olivat hengelliset pyyteeni maallisia paljon voimakkaammat. Ja onnellinen olin silloin, sillä jo iäisten aarteiden ikävöiminenkin antaa meille jonkun verran tyydytystä. Mutta viime aikoina on maailma taas alkanut vetää minua puoleensa ja semmoiset halut tuottavat levottomuutta ja tyytymättömyyttä.

"Paljon odotat itseltäsi, Elisa, jos todellakin luulet voivasi elää maan päällä täysin kuolleena maailmalle. Monet ovat siihen kiihkoisasti pyrkineet, mutta kenellekään se ei ole onnistunut. Jumala ei meiltä mitään luonnotonta, ylimaailmallista vaadikkaan, Hän muistaa meidät tomuksi."

"Mutta sanoohan Raamattu, että meidän pitää kuoleman maailmalle ja ainoastaan Jumalalle elämän."

"Niin, siihen päämäärään tulee meidän tietysti lakkaamatta pyrkiä. Mutta kypsyminen tapahtuu hitaasti. Toista on ihanteen oivaltaminen, toista sen saavuttaminen."

"Mutta minä sen tahtoisin saavuttaa; miks'en siihen pääse?"

"Siks' että olet tomua ja synnillä saastutettu. Ole vaan iloinen siitä, että niin selvästi tunnet synnin itseäsi painavan, muuten ehkä ylpeillen luulottelisit olevasi vapaa, mutta joutuisit juuri silloin vieläkin vaarallisimpiin siteisiin. Mikä erityinen halu sinut nyt levottomaksi tekee? Sitä et ole vielä sanonut."

"Ei oikeastaan mikään, jota voisin nimellä mainita", vastasi Elisa viivytellen. "Epämääräisenä, muodottomana tunnelmana se sisimmässäni vallitsee, mutta kuitenkin siksi voimallisena, että se taivaalliset vaikutukset heikentää. Sanalla sanoen, olen niin maallistunut. Alan liiaksi kiinnittää mieleni tämän maailman katoaviin kappaleihin."

Kustaa Aadolf ei päässyt asiasta sen selvemmälle. Elisan vastaus tuntui hänestä välttelevältä.

"Jos vaan se, joka sinua puoleensa vetää, ei ole mitään väärää, niin ei ole sinulla aihetta levottomuuteen", sanoi hän. "Varo epäraitista hengellisyyttä, Elisa!"

Elisa vaikeni. Joko ei ollut Kustaa Aadolf häntä oikein ymmärtänyt tai oli hän aikonut nämä sanansa nuhteeksi hänelle.

Kustaa Aadolf itse oli harvinaisen välittömässä suhteessa Jumalan kanssa. Hänelle osoittausi kaikki niin selvänä, eikä koskaan tarvinnut hänen vaipua mietiskelemään, mikä olisi oikein, mikä väärin. Suurenmoinen ja suora luonne kun oli, ei hän milloinkaan joutunut hämäriin tunnelmiin eikä sekaviin mietelmiin. Mutta toisin oli Elisan laita. Hänellä oli usein vaikea määrätä, mikä olisi synniksi, mikä ei.

"Mitä sanot isän perhelääkärituumista?" kysyi Kustaa Aadolf hetken kuluttua.

"Toivon, ettei niistä mitään tule."

"Eikö sinua miellytä tuo tohtori Hessel?"

"Miellyttää kyllä; olen tavallani huvitettukin hänestä, mutta jokapäiväiseen seuraan en häntä haluaisi."

"Miks'et siitä äsken isälle mitään sanonut, ei hän pane tuumaansa toimeen, jos vaan sinulla on jotakin vastaan."

"Juuri siksi en mitään sanonutkaan. En tahdo panna esteitä isän huville muulloin kuin välttämättömän tarpeen vaatiessa."

"Tässä kohden olisi se minusta välttämättömän tarpeellista kylläkin", vastasi Kustaa Aadolf ritarillisesta "Puhun isälle ennenkun hän ennättää tohtori Hesselille mitään ehdotella."

"Luulen, että hän on aiottu joksikin suuremmaksi ja jalommaksi kuin miksi on tullut?"

"Kuka?"

"Tohtori Hessel."

"Vai niin, sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta suureksi ja jaloksi onkin hän tietysti aiottu, hän kuten muutkin. Olemmehan kaikki ihmiset Jumalan lapsiksi aiotut, ja sen jalommaksi ei voi kukaan tulla", sanoi Kustaa Aadolf.

Elisan suu meni hymyyn. "Näin sinä alati vaan pääasian huomaat", sanoi hän. "Näet koko ihmiskunnan ainoastaan kaksivärisenä, huomaamatta moninaisia välivivahduksia."

"Kylläpä toki nekin huomaan", vastasi Kustaa Aadolf hiukan puolustautuen tuommoista väitettä vastaan, joka hänen mielestään sisälsi syytöksen.

"Et huomaa", vastasi Elisa päätään pudistaen. "Voisinpa melkein kääntää sinuun itseesi takaisin tuon minulle äsken antamasi varoituksen. Eikö ole hiukan yksipuolista sinunkin hengellisyytesi? Sinä ajattelet vaan ihmisen suhdetta Jumalaan, mutta et ensinkään välitä syventyä ihmiseen itseensä ja hänen puhtaasti inhimillisiin puoliinsa. Onhan olemassa niin paljon sellaista, mikä itsessään ei ole hyvää eikä pahaa, kuten esimerkiksi nero, kaunoaisti, luonnonlahjat, ulkomuoto y.m. Nämä avut rikastuttavat ihmiskuntaa ja tekevät sen sisällökkääksi."

"Ja nämätkö pyrkivät vieroittamaan ajatuksesi Jumalasta ja taivaallisista?"

"Eivät toki. Olen aina ollut mieltynyt ihmisolentoon sellaisenaan, ja luulen sen ominaisuuden saavan seurata minua vielä iankaikkisuuteenkin, vai mitä ajattelet sinä?"

"Kyllä, mikäli se koskee ihmisen kuolematonta osaa."

"Mutta voitko tarkoin määrätä rajan kuolevaisen ja kuolemattoman välillä meidän olennossamme? Onhan itse kuollut tomukin kirkastettuna ruumiina kerran haudasta nouseva."

"Oikein sanoit. Suurta on olla ihminen", myönsi Kustaa Aadolf hartaasti ja vakavasti.

"Kun ottaa tutkiakseen koko ihmisolennon kaikessa laajuudessaan, niin on vaikea määrätä, mikä hänessä todellakin on suurta, mikä pientä. Vaarinottamattomalla hetkellä saattaa ihminen pienen pienessä teossa selvemmin ilmaista todellisen luonteensa kuin suuressa työssä, mikä on monelle nähtävänä ja mikä hänet maailman edessä leimaa. Hauska on tutkia ihmiskuntaa sen yksityiskohtia myöten."

Elisa oli oikein haltioissaan. Kustaa Aadolf hymyili veitikkamaisesti.

"Kokeiletko jonkun erityisen yksilön kanssa nyt?" kysyi hän.

"Koetan päästä selville kaikista niistä, jotka tielleni sattuvat", vastasi Elisa mitään sen enempää aavistamatta.

"Varo vaan, etteivät tunteesi sekaannu kokeiluihin, ne vievät helposti harhaan."

"Mutta ne myös auttavat. Tunteitta tutkittuna on koko ihmiskunta kuin mikähän puunukkekokoelma."

Kustaa Aadolf sen nauraen myönsi. Heillä oli ollut kahdenkesken niin hupaista, ja aika oli lentänyt kuin siivillä. Ihmeekseen tapasivat he pappilan jo ihan edessään.

Elisa sai nyt, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin pöytä-naapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut. Kuten itse äsken oli sanonut, koetti hän aina tutkia, mitä maata kukin ihminen oli, joka hänen tielleen sattui, mutta tuosta tohtori Hesselistä ei hän hevin selville päässyt. Hän oli erilainen kuin muut ja miellytti senvuoksi Elisaa.

Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muudan Bergsjön tehtaan konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.

"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi tohtori Hessel Elisalta.

"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa.

"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miks'ei tempaa hän kuulijoita mukanaan?" virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu ääni, hän laulaa hyvin, mutta…"

"Niin — hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa merkitseväisesti hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt tätä juuri minään ansiona.

"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?"

"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukanaan", vastasi Elisa viimeistä kysymystä huomioon ottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."

"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin. Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.

Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi saattanut kuulla nuppineulan kilahtavan lattialle. Tohtori loi vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämätönnä. Tästä innostuneena lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitte pianon äärestä kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär asettui hänen sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun säestämisen epäkiitollisen tehtävän.

"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.

"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti.

"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?"

"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta.

Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi vaikuttaneen Elisaan.

Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo! Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulussaan, jotakin siitä oli tunkeunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen, herättänet ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden helkettä säikähtänyt.

Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi itsensä ylpeeksi siitä.

Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin hänen päälaellaan lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.

"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel.

"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.

"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.

"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa; — syntiin", vastasi Elisa yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.

Mutta näistä tohtori tietysti ei niitäkään tietänyt, ja senvuoksi olivat hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän tosin ei myöntänyt, mutta liikaa oli sittekin, että Elisa häntä sellaisesta soimasi.

"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.

Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa. Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omiksi iloikseen, pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos verannalle ja piilousi huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen. Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.

"Tohtori Hessel!"

Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan. Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin mitkään sanat.

"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan, että tarkoitin teitä."

"Ketäs muuten?"

"Itseäni tietysti."

"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"

"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."

Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut sellaista otaksua.

"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa sitte minulle miten katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne minulle vieraaksi!"

Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi kasvonsa pois. Mutta kohta hän käänsihe tohtorin puoleen takaisin.

"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän hymyillen omalla herttaisella tavallaan.

Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi vetäytymystä hänen puoleensa. Pikkumaisten juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen hän kokemuksesta uskoi, miks'ei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin? Vilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki, julki tunnustettu ystävyys häätäisi tiehensä kaikellaiset salaiset hienostelut.

Ja tohtori Hessel tunsi tällä hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi.

Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.

Kalmiston ohi ajettaessa Elisa kallistihe hiukan vaunuista, katseellaan hakien kiviristiä, joka oli Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut.

Kahdeskymmenesensimmäinen Luku.

"Miten kauvan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroksi. Huomenna, näet, oli sunnuntai.

"Lähde vastaan", sanoi Elisa.

"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olenpa jo astellut joen viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle, mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.

Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".

Mutta varmaankaan ei ollut kukkasen vastaus hänelle mieluinen, sillä hän viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin petti hänen toiveensa.

"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.

"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"

"En minäkään juuri, — — — mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne vastaavat kieltävästi."

"No, älä sitte niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne myöntävät."

Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän. Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnaltaan. Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhoansa, joka niin kauvan oli poissa viipynyt. Jos hän sen olisi alussa aavistanut, niin mukaan olisi varmaankin lähtenyt.

Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei jäänyt häneltä huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäysi ihmettelevä ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta jatkavan kulkuansa asunnolle päin.

"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän.

Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:

"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä kolmisin juttelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja niin jouduimme kiistaan."

"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?"

"Kiivastui, ikävä kyllä."

"Entä tohtori Hessel?"

"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä, mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."

"Miks'et sinä vastannut hänelle?"

"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin, sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."

"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen panna", virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen mielensä tuhahtaa nopeasti tuleen, mutta yhtä pian se taas entiselleen tasoittuu."

"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen kristillisyydestään."

"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa.

"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen."

"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä vastaan", sanoi Elisa.

"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei saa se tulistua, joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on koettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle joitakuita myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."

"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horjaannu vakaumuksestamme?"

"Totuutta ennen kaikkia!"

"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"

"En toki; mutta kiihkossaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. Ja sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä sellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta varovaisuutta."

"Kuten esimerkiksi missä?"

"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa myös paikkoja missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta, miks'ei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"

"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."

"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?" virkkoi Helmer.

Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että näytti varsin unhottaneen morsionsa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan ollut liioin tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista olemassaoloansa; mutta turhaan.

Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.

"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".

"Sepä rohkea väite."

"Ehk'ei liian rohkea sentään."

"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että Elisa nyt oli takertunut ansaan.

"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."

"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat Raamattuun ja syystä kyllä", vakuutti Helmer.

"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu. Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfkaan kadotukseen uskoisi, ellei hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."

Helmer jäi mietteihin.

"Kokemukset ovat monellaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka kyllä tiedän, ettei kaikki minussa oikealla kannalla ole. Kenties tuo kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."

"Ja siinä hän tehnee oikein", arveli Elisa. "Sillä jos asia todellakin on, kuten hän uskoo, niin olisi rakkaudetonta, jopa julmaa saarnata, että kaikki tulevat autuaaksi; jos hän taas olisi erehtynyt ja suotta kehoittaisi ihmisiä ikuiseksi parhaakseen etsimään pelastusta niin pian kuin mahdollista, mieluummin tänään kuin huomenna, niin ei ole siitäkään vahinkoa kenellekään."

"Mutta tuo oppi iankaikkisesta rangaistuksesta voi monet uskonnosta vieroittaa."

"No, mitäpä haittaa siitä on, jos kaikki kumminkin lopulta hyväksi kääntyy? Mutta jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädettynä, niin olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauvan kun vielä on aikaa tuomiota välttää."

Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä miellyttävällä tavalla.

"Kovaa puhetta tuo", sanoi hän.

"Eiköhän vaan suolanmakua?" vastasi Elisa.

Helmer pudisti päätään.

"Niille täytyy löytyä joku toinen selitys, noille lauseille, jossa puhutaan iankaikkisesta tuomiosta", arveli hän.

"Jos mielin määrin kierrämme ja vääntelemme Jumalan sanaa saadaksemme sen sopimaan mielipiteitämme ja tunteisiimme, kadottaa se uudistavan voimansa meihin nähden", vastasi Elisa. "Parasta on antaa sen vaan kohdata meitä, silloinkin kun se kaksiteräisenä miekkana tunkee olentomme lävitse."

"Mutta ei silloin kun se vääristelee Jumalan ja tekee Hänestä julman tyrannin."

"Julman tyrannin!" huudahti Elisa. "Hänkö olisi julma tyranni, joka rakkaudesta kuoli koko maailman puolesta kirouksen ristinpuulla? Ja Hänen hallussaan on maailman tuomitseminen. Kyllä Hän tuomitsee paremmin kuin me."

Helmer vaikeni. Hänellä ei ollut mitään vastattavaa tähän todistuskeinoon. Elisalle oli siinä kylliksi, ja vaikk'ei se riittänytkään vastaukseksi kaikkiin Helmerin sisällisiin kysymyksiin, niin ei voinut hänkään millään väitteellä sitä kumota, sillä se oli sydämen kieltä.

"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene. "Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauvan poissa, ja kun viimein palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."

Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella parastaan voidaksensa käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.

Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää, mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.

Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisellainen jumalanpalvelus toimitettavana.

"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen.

"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf. "Ei hänen tarvinnut mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn hengellisistä asioista, niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen veljeni siinä väittelyssä suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa mitä sydämellisintä hellyyttä.

He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.

"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa hartaasti.

Kustaa Aadolf katsahti häneen ja huomasi hänen silmänsä kosteina säteilevän.

"Elisa, mikähän meille neuvoksi tulisikaan, jos Herra meihin nähden menettäisi kärsivällisyytensä yhtä helposti, kuin me sen menetämme muihin nähden? En tosiaankaan ymmärrä, miten Herra saattaa heikkouksiani kärsiä. Mutta tunnen, että Hän sen sittekin tekee. Rakas Herrani!"

Vaikka syvintä nöyryytystä tuntien oli hän kuitenkin ylen onnellinen, niin onnellinen kuin ainoastaan se saattaa olla, joka tietää ansiotta saaneensa Jumalan suuren armon ja rakkauden osakseen.

Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"

Kävelemisestä nauttien asteli hän reippain, pontevin askelin eteenpäin hengittäen täysin siemauksin havumetsän raitista tuoksua keuhkoihinsa. Sen ohella hän sydämessään peittelemättä haasteli kaikki Hänelle, joka on sekä ihmisen että luonnon Herra.

Bergsjön tehtaalle tultuaan hän heti kysyi tohtori Hesseliä, ja hänelle neuvottiin missä tämän huone oli. Tohtori ei ollut vielä pukeunut. Toisinaan juolahti hänen päähänsä nukkua puolille päiville asti, mutta vaadittaessa voi hän nousta keskiyölläkin, ilman että kukaan saattoi mitään erotusta hänessä huomata.

"Sisään!" huudahti hän kuultuaan lyhyen rohkean koputuksen ovelleen. Näin ei kukaan talonväestä koputtanut.

Tohtori ei senvuoksi suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui sisään.

"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta nyt, auringon paahteessa…"

Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsihe suin silmin pesuvatiinsa polskuttaen kuin virtahepo. Kustaa Aadolf hymyili ja odotti, kunnes peseminen oli suoritettu ja tohtori puhdistanut korvansa saippuavaahdosta.

"En tullut helvetistä pulmakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi pyytämään".

"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut helvettiin."

"Sitä en tehnyt."

"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan siihen tyyliin."

"Anna anteeksi pikaisuuteni!"

"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään."

"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani opin."

Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui tohtorin huulilta.

"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin…", sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä. "Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen hymyilen."

"Ei usko ole haaveilua", sanoi Kustaa Aadolf.

"Todistakoon sen minulle, ken voi! Minä en sitä usko ennenkuin olen saanut tilaisuutta tutkia kristityn elämää hamaan hänen kuolinhetkeensä asti."

"Toivon, että kerran näkisit minun kuolevan, ja että kuolemani olisi sellainen, jotta sinä sen kautta voitetuksi tulisit", virkkoi Kustaa Aadolf äänellä, joka selvään todisti, miten vilpitön tuo toivomus oli.

Tohtori Hessel nauroi suopeasti: "Ja jos minä nyt kerran tulisinkin 'voitetuksi', käyttääkseni sinun lausetapaasi, niin toivon, että se tapahtuu vähemmällä."

"Vähemmällä!" toisti Kustaa Aadolf. "Ei tapahdu se edes silläkään. Äskeinen toivomukseni oli typerä; ketään ei voiteta vähemmällä kuin Jumalan Pojan kuolemalla."

Tohtori huomasi, kuinka syvä rakkaus Jumalaan sekä ihmisiin loisti Kustaa Aadolfin silmistä. Ehdottomasti tuli hän ajatelleeksi "valkeuden lapsia", joista Raamattu puhuu.

Jalo vastenmielisyys valtasi hänet: hän ei tahtonut omalla epäuskollaan ja ivallaan solvata tuon nuoren miehen hyvää uskoa.

"Älä päärlyjäsi sikain eteen heitä!" sanoi hän äkkiä.

"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.

"En enää. Entisaikoina luin."

"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä suoruudellaan.

Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä valoon pääsemästä.

"Raamattu on minulle mennyttä kalua", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä koetan lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."

"Kenen äänen?"

"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan haihtuivat kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi sivuttu hauta, liukasteleva konna."

"Älä tuomitse kaikkia kristityitä niin surkean poikkeuksen mukaan."

"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin älä salaisuudessa anna lihan vallita."

Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton, äärettömän edesvastauksen tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena toimiminen ei suinkaan leikintekoa ole. Mutta vaatimukset, ne Hän itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa peljätä paljastaa saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiinkin soppiin paistamaan. Ole valpas, sinä Jesuksen Kristuksen sotasankari, kuuntele, jotta huomaisit pienimmän ja salatuimmankin rikoksesi hiipivät askeleet, jott'ei se sinua veisi lankeemukseen! Mutta valvo, rukoile ja taistele Herrasi yhteydessä, sillä "jos ei Herra kaupunkia varjele, niin vartijat hukkaan valvovat".

Kahdeskymmenestoinen Luku.

Oli heloittavan kirkas lokakuun päivä. Puut olivat jo kerinneet muuttua kellervän punaisiksi, ne katselivat kuvaansa joen pinnasta, ja joki kokoili niiden varisevat lehvät virtojensa viedä.

Elisa asteli pitkin porrasta Hanninkylän metsään päin. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan ohivierivän veden kulkua. Väsymättä, herkeämättä se siinä oli soljunut monen ihmispolven iän, ajan virran selvänä vertauskuvana.

Mistä lähti se ja minne vieri?

Elisa kulki edelleen ja joutui yhä syvemmälle ihmeelliseen metsään, jota hän niin sydämellisesti rakasti. Puitten alla syksyn kirjailema monivärinen maa välkkyi auringon hohteessa. Etäämmällä oli enimmäkseen havumetsää. Mutta sielläkin oli auringon valta suuri. Se kultasi mäntyjen ruskeakuoriset haarat punerviksi, ja tummat kuuset se niin viehättäviksi valaisi, että ne muistuttivat vakaita ihmiskasvoja, joita herttainen, harvoin nähty hymyily kirkastaa.

Joki luikertelihe niin moneen mutkaan, että se vähän matkan päässä taas sattui Elisan eteen. Siinä paikassa kulki polku ihan joen viertä. Elisa katseli veden valkeita vaahtopäitä ja kuunteli niiden kaihonsekaista juhlallista laulua. Sen laulun sävelen hän hyvin ymmärsi, olihan se hänen oman sydämensä laulua, jossa ilmeni syvä, voimallinen kaiho kerran päästä toivotuille perille.

Pian kulki taas polku joen äärestä loitommaksi. Mutta etäämmällekin vielä kuului kosken kohina, tosin heikenneenä, mutta sittekin kuin mahtavana taikasävelenä ikään. Ainoa muuttumaton sävel luonnon tuhansien vaihtelevien satunnaisten äänten maailmassa.

Äkkiä Elisa seisahtui. Hän oli saapunut eräälle kukkulalle. Tästä johti tie alas laaksoon, ja siellä kasvoi puita harvemmalta. Laaksossa näki hän tohtori Hesselin kulkevan metsästystamineissa, koira mukanaan.

Elisan aikomus oli pyörähtää takaisin ennenkuin tohtori hänet huomaisi, mutta jäi paikalleen pienen näytelmän tähden, jota siinä, ihan hänen silmiensä edessä esitettiin.

Tohtori Hessel, joka päivänpaisteesta huolimatta näytti olevan huonolla tuulella, potkasi äkäisesti tieltään kiven, johon oli ollut kompastua. Hän vinhautti sen lentämään sellaisella voimalla, että se vierähti pitkän matkan päähän ja sattui koiraan, joka surkeasti ulvahti. Sen asemesta, että hän olisi eläinparkaa lohduttanut, rupesi tohtori Hessel sille ärjymään. Herkkähermoisesti tunteellisena, kuten lintukoirat ainakin, ryömi eläin vingasten häntä lerpallaan isäntäänsä kohden. Siitä äärimmilleen ärsytettynä sivalsi tohtori sitä selkään.

Elisa, joka oli suuri eläinten-ystävä, ei voinut tyynenä katsella tällaista väärää menettelyä. Hän kiirehti nopeasti alas kukkulalta. Hänet nähtyään joutui tohtori niin hämilleen, ettei muistanut hyvää päivääkään sanoa. Mutta siihen ei Elisa näyttänyt huomiota panevan, hänen silmissään paloi outo, ennen huomaamaton tuli.

"Kuinka saatatte te, — — —?" kysyi hän mielipahasta väräjävällä äänellä.

Tohtori ei vastannut mitään. Hän vaan katseli Elisaa. Miten suurenmoisen kaunis hän noin vihastuneena oli! Ehkä ilmaisivat tohtorin silmät, mitä hän sisimmässään ajatteli, sillä kohta loi Elisa ikäänkuin häpeillen katseensa maahan. Ei halunnut hän ulkonäöllään ihmisiin vaikuttaa, muilla keinoin hän siihen pyrki.

Hänen silmänsä sattuivat koiraan, joka oli laskeunut kyyryksiin isäntänsä eteen. Säälin pakoittamana koetti hän sitä luokseen houkutella. Mutta se ei välittänyt hänen hyväilyistään, ponnistihe vaan päästäkseen isäntänsä luokse. Silloin huomasi Elisa, että muulla tavoin täytyi koiraa lepyttää. Ehkä oli se hänen vallassaan. Hän katsoi tohtoriin:

"Olkaa ystävällinen koirallenne! Ettekö näe, että se kerjää teiltä hellyyttä?" sanoi hän sekä rukoileva että vaativa ilme silmissään.

Tohtori loi halveksivan silmäyksen koiraan, mutta tästä katseesta eläin jo rohkastui. Se vinkasi ja ryömi värvähtelevin liikkein isäntänsä jalkain juureen.

"Mitä minulle annatte, jos sen otan armoihini?" kysyi tohtori.

"Mitä pyydätte", vastasi Elisa lyhyesti.

Niin, mitä hän pyytäisi? Siitä ei ollut hän itsekään selvillä. Suuteloa! Ei toki; Elisa ei ollut niitä, jolta moisia tohtisi pyytää. Vyöhikköönsä oli hän kiinnittänyt kimpun syyskukkasia, mutta typerältä olisi tuntunut niitäkään pyytää. Enempää hän halusi, jotakin sellaista, mitä ei voinut pyytääkään, vaan muulla tavoin voittaa; se oli selvennyt hänelle, kun hän äsken Elisaan katsoessaan luuli keksineensä halveksimisen ilmeen hänen silmissään.

Ja niin ei hän mitään pyytänytkään, houkutteli vaan koiran luokseen, ja ylen iloisena eläin hypähti takajaloilleen nuollakseen isäntänsä kättä.

"Sinä, sinä toki annat isännällesi anteeksi hänen tylyytensä, vaikka juuri vast'ikään saitkin siitä kärsiä. Sinä et ole niin ankaran vaativainen, sinä", puheli hän hiljalleen.

Sanat olivat koiralle, mutta äänen samalla sekä hellyyttä että nuhtelua ilmaiseva sävy, se oli Elisalle aiottu.

Elisa seisoi ääneti hänen vieressään. Taas katsoi tohtori häneen ja huomasi äskeisen ilmeen hänen silmistään jo lauhtuneen.

Elisa alkoi taas hyväillä koiraa. Nyt vasta näkyi se hänestä välittävän, kun oli ensin osakseen voittanut sen, minkä oli niin tuiki tärkeänä pitänyt.

"Koirain uskollisuus on tosiaankin oikein liikuttavaa", sanoi Elisa katkastakseen vaitiolon, joka hänestä alkoi käydä liian sisällysrikkaaksi.

"Mutta siinä on jonkinlaista luikertelua, joka tympäisee", vastasi tohtori.

"Eihän ole. Ei se koirassa tympäise", sanoi Elisa mielihyvällä silitellen koiran silkinhienoista päätä.

"Tuntuuhan äitelältä, kun nuoleksii käsiä se, jota vast'ikään on ruoskinut", intti tohtori.

"Minusta se, jos mikään, saattaisi ruoskijan häpeään, varsinkin silloin kuin iskut ovat niin epäoikeutettuja kuin teidän äsken. Ja varmaan häpeättekin, tohtori, eikö niin?"

"No, jos häpeänkin, niin se ei ainakaan ole koiran ansio."

"Kenen sitte?" kysyi Elisa, mutta katui heti kysymystään, sillä tiesihän hän hyvin minkä vastauksen saisi. Tämähän saattoi näyttää siltä kuin keräileisi hän itselleen kiitosta. Ja estääksensä tohtoria mitään vastaamasta, jatkoi hän heti leikillisesti:

"Varmaan ette olisi rumaa käytöstänne hävennytkään, ellei olisi ollut ketään sitä huomaamassa ja paheksimassa. Siis olen saanut edes jotakin aikaan tällä metsäkävelylläni, johon luulin vaan huvin vuoksi lähteneeni. Nyt, tehtäväni suoritettua, on aika kääntyä kotiinpäin."

Hän ojensi tohtorille kätensä jäähyväisiksi. Mielellään olisi tohtori vieläkin jäänyt hänen seuraansa, mutta Elisa ei ollut niitä, joita noin muitta mutkitta kävisi saatteleminen. Tohtori kumartui hänen kättään suutelemaan. Elisa ei ollut hänen menettelyään huomaavinaankaan, mutta vieno puna nousi hänen poskilleen.

"Hyvää metsästys-onnea!"

"Sellaista ei saa toivotella", varoitti tohtori.

"Sen tiedän ja siksi juuri sitä toivotan."

"Ette siis suo minulle onnea."

"En sellaiseen yritykseen, jonka tarkoituksena on tappaa vaan huvin vuoksi", selitti Elisa naurussa suin, taputteli vieläkin kerran koiraa ja lähti.

Niin kohtelias ja ystävällinen kuin hänen jäähyväistervehdyksensä olikin, oli koko hänen käytöksessään sittekin jotakin ehdottoman ruhtinaallista, varsinkin siinä tavassa, millä hän tervehdittyään jälleen päätään kohotti. Mitään Elisan ulkomuodossakaan ei tohtori niin ihaillut kuin tuota hänen tapaansa tervehtiä, siinä ilmeni niin paljon luonnetta ja arvokkuutta.

Tohtori jäi katselemaan hänen jälkeensä, olematta itsestään ensinkään selvillä. Miks'ei hän saattanut Elisaa kotiin, kun niin halutti? Näin kainostelevan hienotunteinen ei ollut hän vielä kenellekään naiselle ollut. Eikä ollut hän kenellekään niin nöyrästi taipuvainen ollut kuin Elisalle. Mutta tästä ei tuntunut hänen luontainen miehuullisuutensa ollenkaan kärsivän; se päinvastoin varttui ja karaistui.

Kahdeskymmeneskolmas Luku.

Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.

Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.

"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.

Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta, varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä. Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä ajatukset enää olleetkaan niin iloisia kuin entisaikoina. Koko syksyn oli Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, mutta varsinkin nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa käynyt oikein anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan kirjoittaa kolme, jopa neljäkin kirjettä ennenkuin vastaus saapui. Ja sen vihdoinkin saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, jott'ei kukaan huomaisi, miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin itselleenkään tunnusti, miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli ollut.

Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten malttamattomuutta.

"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan kättään ojentaen.

Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa tavallista paksummalta.

"Annas olla, kunnes sovitan lasit nenälleni, jotta oikein näen, onko se sinulle, ehkäpä se lopulta onkin minulle", sanoi majuri, koettaen leikkisästi estää kirjettä hänelle joutumasta. Mutta Irene oli häntä vikkelämpi, sieppasi kirjeen käteensä ja riensi naurahtaen pois.

"Näytät niin huolestuneelta, Elisa; sitäkö suret, ett'et sinä milloinkaan rakkauden kirjettä saa?" kysyi majuri lystikäs ilme silmissä.

Elisa nauroi hajamielisesti koettaen karkoittaa kauvas ahdistuksen tunnetta, mikä hänet oli vallannut äsken nähdessään Irenen niin ihastuneena. Mikä ihme häntä saattoi Ireneä säälimään? Sitä hän itsekään ei ymmärtänyt. Vai olisiko tuo joku paha enne?

Elisa alkoi lueskella sanomalehteä, mutta huomasi pian, ettei hänelle siitä niitäkään hyötyä ollut, sillä ajatukset ne vaan harhailivat muualla, jotta ei hän ensinkään käsittänyt, mitä luki. Hän pani lehden pois ja haki itselleen toisellaista työtä, enemmän koneenomaista, joka sitoi ajatukset vaatimatta niiden myötävaikutusta.

Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt. Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan, eikä tahtonut mitään ruokaa.

Syötyään hommasi Elisa kupillisen teetä ja lähti sitä Irenelle viemään.

Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle taivaalle. Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toiselta puolelta toivoi, toiselta puolelta pelkäsi saavansa osaa siitä surusta, mikä täällä vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan palamaan, ripusti tumman varjostimen sen eteen, jotta sohvan-kohta jäi ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitte houkutteli hän Irenen teetä juomaan.

"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja asetettua kupin tarjottimelle.

"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka kuitenkaan ei hänelle onnistunut.

Elisa silitteli hellävaraa itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.

"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.

"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä.

Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirsihe lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämät muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän tämän kaiken kestää?

Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi. Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ett'ei jo ennen ollut vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.

Elisan ajatukset palasivat kuluneeseen kesään. Silloin oli hänkin puolestaan täysin Helmeriin luottanut ja mielellään uskonut lapsellisen tuntehikkaan sisarensa tulevaisuuden hänen huostaansa. Ja näin oli Helmer tätä luottamusta väärinkäyttänyt!

Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Ireneä levolle laskeutumaan. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.

Hän lohdutteli Ireneä kuin lasta, uneen tuudittelevia sanoja hän hänelle kuiskaili. Irene ei enää tänä iltana saisi mitään ajatella, ei mistään huolehtia, hänen pitäisi vaan rauhassa nukkua. Pimeä, se niin suloisesti suojellen hänet syliinsä kietoo. Täällä oli niin hiljaisen rauhaisaa, mikään ei täällä häiritse, ja vuoteen ääressä enkelit valvovat. Näin olisi Elisa tahtonut itselleenkin puhua, kun haikea, nöyryyttävä suru häntä olisi kohdannut; näin olisi hän itseään lohduttanut voidakseen taas nousta, elää ja hengittää.

Väsyneenä mielenliikutuksestaan Irene sisarensa hellän huolen alla viimein nukahti pois suruistaan. Elisa istui vielä hetkisen vuoteen laidalla, nähdäkseen jäisikö Irene todellakin nukkumaan, sitte meni hän omaan huoneeseensa.

Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan, sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla koko asiaan kajoomatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut, oli vaan tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon tuostakin silmiänsä pyyhkieli, ei haluttanut häntäkään nyt haastella terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.

Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vaan kalpeana ja hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäysi vaan syrjään ja näytti vaivautuvan ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että ne vaan johtuivat säälistä häntä kohtaan. Hänen rakkauttaan oli niin syvästi loukattu, että koko hänen arvokkuus-hiukkasensa kerrassaan oli kadonnut; ja mieli oli muuttunut sairaalloiseksi.

Oli kulunut pari päivää sitte tuon kovan onnen kirjeen saapumisen. Alkoi jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan sytyttämässä tulta takkaan, jotta huone, ennättäisi lämmitä hyväksi ennenkuin isä ja Silla-täti kahville tulisivat. He olivat vilunarkoja kumpainenkin, varsinkin nyt, vast'ikään vahvasta iltapäiväunestaan heränneinä.

Pian valkea jo iloisena liedellä loimotti, ja Elisa oli juuri aikeessa viedä puunkantimen pois, kun äkkiarvaamatta huomasi Irenen, joka oli tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä jotakin sydämellä.

Elisa siirsi puunkantimen loukkoon, vetäsi Silla-tädin lepotuolin likemmäksi uunia ja pakotti Ireneä siihen istumaan. Itse istui hän tuolin laidalle.

"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän. Irene koetti kaikin voimin terästää mieltänsä, jott'ei itseään säälien itkuun herahtaisi.

"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa, enkö pitäisi? Mutta en osaa, en tiedä, mitä hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.

Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.

"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta, siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.

Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan, ettei mikään muu voisi kysymykseenkään tulla. Olisiko Helmerkin sitä tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, jott'ei voinut ajatuksiaan koossa pitää; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen piti menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. Vaivoin riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.

"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.

Ja Elisa kirjoitti.

Kahdeskymmenesneljäs Luku.

Helmer Broo istui huoneessaan Upsalassa ja piteli kädessään sormusta, jonka kerran oli Irenelle lahjoittanut.

Ei ollut hän lupaustaan rikkonut, Irene oli hänet siitä vapaaehtoisesti päästänyt. Ja minkä hän nyt voi sille, että tunteet jäähtyivät? Näin puolustihe Helmer sisällisiä syytöksiä vastaan.

Tuon sormuksen paljas näkeminenkin jo kiusasi häntä, hän pani sen pois. Mutta sitä tarkemmin silmäsi hän käärepaperia, joka oli ollut kotelon ympärillä, missä sormus oli takaisin lähetetty. Hän luki siinä nimensä ja osotteensa, mutta kirjoitus ei ollut Irenen käsialaa.

Oliko Elisa lukenut hänen kirjeensä? Mahtoiko hän nyt hyvinkin ankarasti tuomita Helmeriä? Mutta eihän Helmer voinut asialle mitään, ei kerrassaan mitään!

Miks'ei kumpainenkaan sisaruksista hänelle ollut sanaakaan kirjoittanut? Ehk'ei hän heistä ollut sitä ansainnut. Jos Irene todellakin olisi häntä rakastanut, niin tuskin olisi hän hänestä tällaisella vaiteliaalla vihamielisyydellä tahtonut erota. Ja Elisan, jolla oli suuri sielu, olisi pitänyt ymmärtää häntä, ymmärtää, että Helmerin ennen kaikkia piti olla suora sekä itselleen että muille. Mutta Elisa kohtelee häntä, kuin olisi hän tehnyt suuren vääryyden.

Hän tunsi vastustamattoman halun todistaa syyttömyytensä varsinkin Elisalle ja istahti heti kirjoittamaan hänelle pitkää kirjettä. Se uhkui lämpöä, joka ei kuitenkaan Ireneen ulottunut, vaikka kirjoittaja tarjousikin pitämään Irenelle kerran tehdyn lupauksensa, jos vaan Elisa niin tahtoi. Hän jätti kohtalonsa Elisan käsiin; Elisa saisi määrätä, mitä hänen tuli tehdä.

Kirjoitettuaan kirjeen läksi Helmer ulos ja pisti sen lähimpään postilaatikkoon.

Hänen tätä tehdessään sattui Kustaa Aadolf paikalle… Ja juuri häntä ei Helmer olisi tahtonut tällä hetkellä tavata.

"Kirje Irenelle, kas niin", virkkoi Kustaa Aadolf, mutta kävi äkkiä vakavaksi tarkemmin silmäiltyään ystäväänsä.

"Mitä? Onko jotain ikävää tapahtunut?"

"Onhan, sellaista, joka ehkä riistää minulta sinun ystävyytesikin."

Kustaa Aadolf loi häneen tutkivan katseen.

"Kenelle oli kirje?" kysyi hän äkkiä.

"Elisalle."

"Minkätähden hänelle kirjoitat? Onko Irene sairas?"

"Ei", vastasi Helmer ja lisäsi, ett'ei hän halunnut asioitaan näin keskellä katua selvitellä.

"Mennään sitte minun luokseni", sanoi Kustaa Aadolf.

Ääneti he astuivat eteenpäin, kunnes saapuivat Kustaa Aadolfin ylioppilasasunnolle. Hänellä oli kaksi huonetta, joista toinen oli Torvaldin hallussa. Torvald sattui olemaan ulkona.

"Onko mitään ikävyyksiä Irenen ja sinun välillä tapahtunut?" kysyi Kustaa Aadolf lamppua sytyttäessään.

Helmer vastasi pitkällä esipuheella, mutta ei näyttänyt ollenkaan pääsevän pääasiaan käsiksi.

"Puhu suoraan, mitä on tapahtunut", sanoi Kustaa Aadolf, joka ei kärsinyt viivykkeitä eikä mutkia.

Helmeriä suututti, mutta hän totteli kehoitusta.

Kustaa Aadolf kuunteli hetken äänettömänä.

"Konna!" oli ainoa sana, minkä hän sitten sai sanotuksi, mutta sen hän sanoi voimalla.

Helmer ei koskaan sietänyt, että muut häntä tuomitsivat, ei edes silloinkaan, kun hän itse sydämessään tekojaan soimasi. Vaikka hän sisimmässään olisi ollut miten masentunut tahansa, niin eivät sitä muut milloinkaan saaneet nähdä. Eikä hän mielestään tässä tapauksessa suinkaan ollut konnamaisesti menetellyt, vaan pikemmin vallan oikein. Sentähden pitikin hän nyt itseänsä marttyrina, joka sai syyttömästi kärsiä. Ei hän kuitenkaan suuttunut, vaan antoi Kustaa Aadolfille anteeksi hänen pikaisuutensa. Mutta puolustautua hän sittekin tahtoi ja sentähden alkoi hän matalalla äänellä esiintuoda selityksiään. Vaan Kustaa Aadolf ei niitä ottanut kuullakseenkaan.

"Menettelytapasi on puolustamaton", väitti hän.

"Kunhan tyynnyt, niin tuomitset minua oikeammin", sanoi Helmer tuntien arvonsa loukatuksi. "Itsehän Irene kihlauksen purki, en minä sitä tehnyt. Ja kirjeessäni Elisalle lupasin vielä uudistaa liiton, jos hän sen parhaaksi näkee."

"Kuka?"

"Elisa."

"Mitä tämä asia Elisalle kuuluu? Irenen kanssa yksin sinun kaiketi tulee tästä sopia."

Helmer punastui.

"Irene ei vastannut minulle sanaakaan, vaan antoi Elisan lähettää sormuksen takaisin", puolustihe Helmer.

Kustaa Aadolfia aavistutti, että syynä pikku sisaren vaitioloon mahtoi olla ylen valtava suru. Tämä ajatus pani hänen mielensä uudestaan kuohuksiin.

"Oletko myös ajatellut edesvastaustasi tässä?" kysyi hän. "Irene ei kestä tätä. Hän sairastuu, hän, joka on niin tunteellinen!"

Helmerin mieltä kouristeli, mutta näköjään pysyi hän tyynenä.

"Mitä tahdot, että minun pitää tekemän? Enhän voi valheessa elää."

"Älä joutavia!" sanoi Kustaa Aadolf keksimättä mitään parempaa vastausta toisen intomielisiin sanoihin.

"Et tiedä, mitä vaadit minulta", jatkoi Helmer. "Avioliitto ilman rakkautta heikentäisi minussa siveellisen tarmon ja lamauttaisi minun omaa kehittymistäni…"

"Vai niin, omaa kehittymistäsi siis ensi sijassa ajattelet välittämättä montako särjettyä ihmissydäntä se maksaa", vastasi Kustaa Aadolf paheksuen.

Helmer ojensihe suoraksi. Tuntui ikäänkuin olisi jotakin hänen sisässään murtunut.

"Et saata arvatakaan, miten kovasti jokainen sanasi minuun koskee", sanoi hän. "Kärsin jo kylliksi niitä paitsikin. Mahdoton oli minun menetellä toisin. Ja onko se niin ankarasti tuomittava, että uskalsin Irenelle totuuden ilmaista?"

Hänen äänensä surullinen sävy lievensi Kustaa Aadolfin suuttumusta, joka ei koskaan muutenkaan kauvan kestänyt.

"Asian tuomittava puoli on siinä, että sinulla piti oleman sellainen totuus Irenelle ilmaistavana", sanoi hän hetken jälkeen.

"Voinko sille mitään, että tunteeni jäähtyivät?"

"Ehk'et voi. Mutta sen sijasta, että tässä nyt totuudenmukaisuudestasi kerskailet, saattaisit ainakin suoraan tunnustaa, että olet epävakainen ja katala mieheksesi", virkkoi Kustaa Aadolf taas harmistuneena. "Heittiön tavoin ei voi menetellä muu kuin heittiö."

Helmer ei mitään vastannut, ja Kustaa Aadolfista tuntui kuin olisivat hänen omat sanansa äänettömyydestä kimmahtaneet takaisin häneen itseensä. Mielen kiihko vaimenemistaan vaimeni, ja hän alkoi katua suuttumustaan. Se joka Kustaa Aadolfin kanssa kiistellessä vaan osasi pysyä tyynenä, se pääsi aina voitolle, sillä taitavasti menetellen sai hän Kustaa Aadolfin tuittupäisyydestä parhaimman liittolaisensa. Heti huomattuaan yli rajain menneensä oli Kustaa Aadolf valmis tekemään myönnytyksiä, sitä suurempia, kuta kiivaammin oli väitellyt. Tämä tapahtui kuitenkin vaan silloin kun mieskohtaiset syyt olivat riidan aiheuttaneet; uskon asioissa sitävastoin pysyi Kustaa Aadolf lujana loppuun asti.

"Vähemmän ankarasti ehkä sinua tuomitsisin, ellei asia koskisi omaa pientä sisartani", sanoi hän hetken jälkeen sovintoon taipuvaisena. "Puolueellisuudessani ja pikaisuudessani en ole rahtuakaan parempi kuin sinä epävakaisuudessasi. Anna anteeksi minulle!"

Liikutettuna tarttui Helmer sovinnoksi ojennettuun käteen. Vasta nyt oli Kustaa Aadolfille onnistunut saada hänet tajuamaan, miten tyhjänpäiväiset ja heikot hänen puolustuksensa olivat olleet.

"Voitko tämän jälkeen olla ystäväni kuten ennenkin?" kysyi Helmer alakuloisesti ja nöyrästi.

"Ehk'en aivan kuten ennen, en ainakaan ensi aluksi", vastasi Kustaa Aadolf vilpittömästi, "mutta ystäviä voimme aina olla. Ehkä Irenekin tämän voittaa. Kenties ovat hänenkin tunteensa jäähtyneet; sellainen lieneekin aina molemminpuolista, ja niinmuodoin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Itsellenne ja muille olette vaan opettaneet, ett'ei pidä hätäillä."

Vilkasmielisyydessään luuli Kustaa Aadolf varmaan todellisuuden vastaavan hänen toiveitaan, ja siinä uskossa oli anteeksi-antaminen helppoa.

Jonkun päivän perästä tuli Elisalta vastaus Helmerin kirjeeseen. Se vaan lyhyesti ilmoitti, ett'ei Irene halunnut kihlausta uudistaa.

Helmerin mieli kiihtyi, ja hän tunsi moninpuoleista pettymystä. Hän olisi toki odottanut enemmän ymmärtämistä Elisan puolelta. Ja nyt oli Elisa selvästi osoittanut paheksivansa hänen menettelyään, ja se häntä sekä suretti että harmitti. Oliko hän Elisan suhteen vallan erehtynyt? Elisa siis ei ollutkaan niin suurenmoisen jalo ja lämminsydäminen kuin hän oli luullut.

Entä Irene sitte! Tuo hento, alttiisti taipuvainen pikku olento oli ihan varmaan alistunut toisen vaikutuksille, sillä itsellään hänellä ei olisi ollut voimaa pysytellä tällaisessa ylpeässä vaiteliaisuudessa. Ireneä ajatellessaan hän tunsi omantunnonvaivoja ja, ihme kyllä, jotakin kaipauksen tapaistakin. Nyt olisi ollut syytä iloita vapaudestaan, mutta vapaus alkoi maistua hiukan tyhjältä. Irenen ihailua hän oli halveksinut ja pitänyt hänen rakkauttaan tunkeilevaisuutena, mutta nyt hän ihmeeksensä huomasi, että nämä avut sittekin olivat häntä miellyttäneet, jopa enemmän kuin hän olisi saattanut aavistaakaan. Hän tuskin enää itsekään tiesi, mitä halusi. Oliko Kustaa Aadolf oikeassa nimittäessään häntä epävakaiseksi raukaksi? Ei; ei hän sellainen tahtonut olla. Parasta oli siis nyt koko tarmollaan pysyttäytyä siinä asemassa, johon kerran oli itse pyrkinyt.

Kahdeskymmenesviides Luku.

Hirvenhovissa alkoivat huolettavat ajat. Surun painosta oli Irene käynyt vallan umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tätä tekoa eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene kääntyi sairaaksi. Itse iloitsi hän taudistansa, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen mielensä.

Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi halvauskohtaus Silla-tätiä.

Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymältä Hirvenhovissa. Hän oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna toimiellen tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron keskellä.

Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa niin paljon tautia sattui. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes lyhemmäksi aikaa. "Se on aina ollut hartain toiveeni ja monasti ennenkin olen ajatellut sitä teille esitellä, vaikk'en sitä tähän asti ole tullut tehneeksi", puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.

Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän koetti vaan päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli, ennenkuin hän vastaisi majurille.