II OSA — PARANNUS

I luku

Myrskyä merellä

I

Tällä tajuihintulon hetkellä joutui Margaret eroon siihen saakka tuntemastaan maailmasta. Hän oli uuden elämän alussa.

Sitä hän ei vielä tietänyt. Yhä hän tuijotti sekavana ja kuunteli…

»Lois-kis», lauloivat aallot aluksen laidan ulkopuolella tuutilauluaan, joka herättää matkustajassa kauhua tai riemua sen mukaan, onko hän hyvä vaiko huono merimies. (Muistanette, että Margaret oli lapsena alkanut voida pahoin vain ratsastettuaan kamelilla eläintieteellisessä tarhassa.) »Lois-kis! — ROPS.» Hurjistuneena tyttö töllisteli keinuvaa lamppua, heiluvia verhoja ja kajutan kaluston muuttuvia kulmia.

»Voi!» ähkäisi hän ääneen.

Ikäänkuin hytin oveen sulloutuen näyttäytyi tanakka olento, jolla oli tuuhea, harmaa tukka ja ruskettuneet, hyväntahtoisen kysyvät kasvot.

»No, Margaret, nukuitko hyvin?»

»Setä Tom, mitä on tapahtunut? Missä olen?»

»Missäkö? Sweetheart II:ssa, rakas.»

Margaret ponnahti vuoteeltaaan ja laski lattialle valkeiden silkkisukkien verhoamat jalkansa, joista korkeakorkoiset kengät olivat kadonneet.(»Loiskis… Loiskis… Rops.»)

Huomaten, että hytin lattia ensin nousi häneen päin ja sitten äkkiä painui hänen allaan, Margaret alkoi hoippua.

»Mitä ihmettä on tapahtunut? Pursi on liikkeellä.»

»Varmasti se on.» (Samassa aluksen laita vavahti kovasti leiskahtavan aallon tärähdyksestä.) »Sait aimo unet, Margaret. Kuinka etäällä maasta luulet meidän olevan?»

»Maasta?» Uusi jyrkkä keinahdus sinkautti hänet vuoteen laitaa vasten. Hän tarrautui siihen kiinni. »Mitä —»

»Lienee parasta ilmaista sinulle nyt, Margaret, että voit katsoa olevasi kahden kuukauden risteilyllä. Sinullehan määrättiin merimatka, kuten tiedät», muistutti Tom-setä. »Sinä opit kyllä pitämään siitä, kunhan totut merelläoloon.»

Kuvitelkaahan, miltä tytön sekavan, ruskean tukan reunustamat kasvot näyttivät! Hänen muodikas ranskalainen hattunsa ja valkea, turkispäärmeinen kappansa heiluivat sinne tänne hytin vastaisella seinällä olevassa naulassa. Pitkänä, laihana ja tyrmistyneenä huojui nuori Margaret, pidellen kiinni mahonkilavasta.

Risteilyllä? Hän?

Hän, josta laivallaolon ajatteleminenkin muistutti painajaista? Laivan tuoksu, koneiden lakkaamaton tahdikas jyskytys, lattiapalkkien kallistuminen, tumman vihreä vesi, joka vuoroin verhoaa hytin ikkunan, vuoroin alentuu, paljastaen harmaan pyörylän — hirvittävää! Irtonaisena heilumisen tuntu — sanoinkuvaamattoman avuttomuuden tunne, jonka nuokkuminen ja huojuminen herättävät, se tieto, ettei jalkojen tukena ole vankka maaäiti ja että vain ohut, kovin ohut metalli- ja puuseinä on matkustajan ja rauhattomana kuiluna myllertävän, vieraan elementin välissä — kaikki se mikä muutamia meistä riemastuttaa, oli aina tuntunut Margaretista liian pahalta ollakseen totta.

Ja nyt hänet oli tuotu keskelle tätä kauheasti keinuvaa merta!

»Mutta sehän on järjetöntä, naurettavaa! Se on pilaa! Joka tapauksessa —» Rauhoittuakseen hän korotti ääntään. »Joka tapauksessa on nyt jo menty kyllin pitkälle. Totisesti. Viekää minut takaisin! Teidän täytyy viedä minut takaisin. Kääntykää heti takaisin Nizzaan! Etkö kuule, Tom-setä? Sinun on pysäytettävä pursi!»

Sweeetheart II vapisi toisen aallon törmäyksestä.

Margaretia pyörrytti pahasti, ja hän tunsi, että hänen päässään alkoi pienoinen kone jyskyttää. (Se oli seuraus väkevästä, erehdyksessä sekoitetusta cocktailista.) Tarttuen suonenvedontapaisesti lavan laitaan hän vei toisen kätensä otsalleen. Hän oli melkein sanaton raivosta, kun tilanne alkoi hänelle selvitä.

Hänet oli tuotu merelle! Hiiskumatta sanaakaan hänelle itselleen sen oli tehnyt tämä itsevaltainen vanhus, joka piti kaikkea luvallisena! Ja näin oli tehty nuorelle naiselle, joka jo seitsemän vuotta oli ollut oman kohtalonsa määrääjä!

»Mutta — mutta —» Tyttö, jolla jo yhdeksäntoistavuotiaana oli omat tulonsa, taloutensa, palveluskuntansa, maksuosoituslehtiönsä, jonka oma äiti oli hänen orjansa, nöyrästi alistuen hänen suunnitelmiinsa, ei löytänyt sopivia sanoja. »Tällainen teko on mahdoton —»

»Jos se kerran on tehty, niin se tuskin on mahdoton».

»Mutta kuinka uskallatte? Eihän tämä ole edes teidän purtenne —»

»Se puoli on kunnossa; sain aluksen lainaksi nuorelta ystävältäni Mountilta.»

»Herra Mountilta? Siltä inhoittavalta ihmiseltä! Katalan inhoittavalta mieheltä», kirkui Margaret. »Olen aina vihannut häntä. Samoin Cynthia. Kaikki, mitä Cynthia on hänestä sanonut, on ihan totta. Hänessä ei ainoastaan ole lähtemätön keskiluokan tuntu, vaan… Oi, kuinka oikeassa Cynthia olikaan. Hän lainasi sinulle purren? Jotta sinä voisit käyttäytyä tavallisen roiston tapaan? Oi! — Toimitan teidät kaikki vankilaan — »

»Keskellä valtamertako?»

»Langattomalla…» ähkäisi hänen nuori sukulaisensa hurjistuneena. »Langattomalla tai jotenkin muutoin. Etkö luullut minua kaivattavan kuljetettuasi minut merelle? Minua lähetetään etsimään —»

»Kuka lähettää?»

»Kaikki», tiuskasi Margaret, heiluen kuin hento vaatekappale tuulen puistelemalla kuivausnuoralla. Olisiko hän voinut mainita, keitä »kaikki» olivat? Hänen mielessään väikkyivät sekavana kuvana henkivartiosto — Claude… »He kaikki näkevät, että tämä kammottava pursi on lähtenyt satamasta… Lähetystömme…»

Äkkiä hän taukosi myrskyämästä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt pettämätön, vihertävä kalpeus.

»Sinun on paras paneutua uudelleen makuulle», ehdotti setä, seisoen vankkana, jalat hajallaan ja silmäillen häntä ystävällisen, mutta horjumattoman näköisenä.

»Sinä rohkenit… saat sitä katua… katala teko… rikollinen!» kiljui Margaret, tähyillen taaskin hurjasti ympärilleen somasti sisustetussa hytissä, joka oli puhdas kuin uuden vesivärilaatikon sisus. Maalatut seinät, sileät kuin norsunluu, kastanjanruskeat, hohtavat puupinnat, peili, matto, verhot, suljettu pesuteline ja kirkkaat metalliesineet kieppuivat jo ympyröissä kuten nopeasti pyörivän hyrrän punaiset, siniset, vihreät ja valkeat renkaat. Ja tässä huimaavassa, pyörivässä liikkeessä tuntui aallokossa keinuvan aluksen hilpeä nuokkuminen ja kallisteleminen. Kaikesta huokui valtameri-elämän tuntu, tuoksu, koko sen pelätty ilmakehä.

Hän voi äärimmäisen pahoin (vaikka se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän vielä sai kokea) ja vaipui takaisin vuoteelle, jolta hän oli ponnahtanut seisomaan. Hän kuuli kirkuvansa hurjia, hajanaisia sanoja: »Ei ikinä anteeksi… Tästä saat kärsiä… Ehdottomasti lainvastaista! Vaikka en olekaan täyttänyt kahtakymmentäyhtä… Odds esittää asian ylähuoneessa… Saat nähdä —»

Mutta nyt meritauti kouristi häntä todenteolla; hän ei enää kyennyt saamaan suustaan muuta kuin yhden ainoan sanan. Sortuessaan painajaisentapaisen ellotuksen valtaan hän sinkautti setä Tomille syytöksen:

»Naisenryöstö!»

II

Tälle sanalle tuo »vanha, rohkea Henry Morganin kumppani» kohautti aluksi olkapäitään. Myöhemmin hän panisi vastalauseensa.

»Naisenryöstö! Minkälaisia ajatuksia naiset saavatkaan päähänsä! Millä tavoin he tulkitsevatkaan toisten tekoja!»

Helposti huomaa, kuinka todella vastenmielisiä miehistä ovat sellaiset naisten lausumat sanat, joita me pitäisimme heidän vilpittömimpinään. Tässä oli älykäs, hyväntahtoinen, keinokas mies, valmis syrjäyttämään kaikki arkailut palvellessaan hyvää asiaa ja tekemään hyvää tarkoittavan rikoksen. Mutta hän ei millään ehdolla ollut valmis nimittämään sitä naisenryöstöksi. Nimitettäköön sitä tytön oman edun vuoksi tapahtuneeksi sekaantumiseksi tai esiintymiseksi hänen luonnollisena suojelijanaan, koska hänen isänsä oli kuollut ja äiti oli vahaa hänen käsissään eikä hänellä ollut koskaan ollut vanhemman veljen lujaa tukea! Mutta naisenryöstö?

Turma periköön sen sanan!

(Sitä sukupuolta!)

Entä toinen tähän juttuun sekaantunut mies — purren lainaaja — sedän nuori ystävä Mount?

Hän selitti, että joitakuita vuosia takaperin Etelä-Amerikassa sattuneen tapauksen tähden hänen oli mahdoton evätä sitä palvelusta, jota herra Lloyd pyysi häneltä meidän kaikkien saavuttua Etelä-Ranskaan. Hän, Mount, oli niin suuressa kiitollisuudenvelassa herra Lloydille jostakin palveluksesta, jonka vanha herra oli hänelle tehnyt.

Tämän palveluksen laatua hän ei ilmaissut. Se saattoi yhtä hyvin olla murhan salaaminen kuin esitteleminen jollekin henkilölle, johon hän oli kiihkeästi halunnut tutustua. Jostakin syystä minusta tuntuu, että vanhempi mies on auttanut nuorempaa selviytymään jonkunlaisesta pulasta… Mutta mistäpä tietäisi miesten asioita?

»Olin kovin mielissäni voidessani luovuttaa hänelle Sweetheart II:n pariksi kuukaudeksi. En udellut häneltä, mitä erikoista tarkoitusta varten hän sitä tarvitsi.»

»Ette kysellyt, koska tiesitte, herra Mount, koska tiesitte tarkalleen, mitä tapahtuisi!»

»En ihan. Niin, sitä teidän ei sovi väittää.»

»Pääpiirteissään tiesitte sen. Luovutitte purtenne, miehistönne, Wallacenne vanhuksen avuksi toteuttamaan hänen naisenryöstö-suunnitelmaansa —»

»En suinkaan», torjui Mount. »Teillä on perin väärä käsitys. Kuinka kehnosti olenkaan selittänyt asian!»

(Sitä sukupuolta!)

III

Palatkaamme Margaret-poloiseen.

Perästäpäin hän vakuutti, ettei ainoankaan ihmisen olisi voitu odottaa kykenevän laskemaan, kuinka monta päivää he olivat merellä, ollessaan niin kovin epäromanttisesti ja ankarasti merikipeänä alituisesti, milloin ei ollut vaipunut kuumeiseen horrokseen, jota tuontuostakin häiritsi alituisesti kuuluva, tuskastuttava »loiskis, rops!»

Hänen kammottavaan hyttiinsä tunkeutui ajoittain päivänvaloa. Myöskin hän huomasi, että lampuissa oli toisin ajoin tuli.

Sitten oli pilkkopimeitä aikoja. Hänen oli mahdoton pitää muistissaan, kuinka monta vaihdosta oli ollut, kun hänen ympärillään kaikki huojui ja heilahteli milloin minnekin päin. Koko ajan tuntui hytti kohoavan, yhäti kohoavan ilmaan nostaen Margaretin toisen puolen vesivuorelle ja sitten äkkiä räiskähtäen ja upottaen Margaretin toisen puolen pohjattoman kuilun syvyyteen.

Päivät ja yöt vierivät, ja sitä kesti yhäti…

Niin hän ainakin ajatteli pystyessään lainkaan ajattelemaan. Hänen raivonsa talttui. Hänen närkästyksensä asettui. Hänen mielestään katosi kaikki. Hän oli liian pahoinvoipa tunteakseen mitään muuta kuin pahoinvointia.

Hän ei tajunnut, milloin hänelle tarjottiin aterioita, joita hän heikosti kieltäytyi nauttimasta, milloin hänelle tuotiin omituisen makuisia voileipiä ja samppanjaa, jotta hän ei ihan tyyten menehtyisi.

Hän ei ollut selvillä, oliko henkilö, joka koputti hänen koppinsa ovelle ja astui sisään katsomaan häntä ja lausumaan kuuroille korville jonkun lohduttavan sanan, setä Tom vai oliko se altis ja palvelevainen Wallace.

Aika kului… Tuskissaan hän tunsi vanhentuvansa, hänestä tuntui, että hän oli kolmikymmen-, nelikymmen-, viisikymmenvuotias…

Kerran hänen katseensa osui hänen kasvoilleen valahtaneeseen ja siitä matolle riippuvaan ruskeaan tukkaan, ja hän kummasteli, miksi se ei ollut harmaantunut.

Viruessaan avuttomana vuoteessaan, käydessään yhä heikommaksi jokaisesta keikahduksesta ja sysäyksestä ja tuntiessaan itsensä, kuten Claude olisi saattanut sanoa, lämmitetyksi vainajaksi hän ei kyennyt tarkoin ajattelemaan öitä ja päiviä.

Hänestä tuntui, että he olisivat hyvin ennättäneet Tahitille ja sieltä takaisin, kun —

Tuli myrsky-yö.

IV

Margaret heräsi hätkähtäen.

Koneiden tykytys oli äkkiä lakannut. Tätä alituista tärinää oli jatkunut, — kunnes meritautinen tyttö-paha ei enää kuullut sitä, ja nyt se oli tyyten tauonnut. Mutta huojuen entistä rajummin heittelehti pursi vuorenkorkuisilla aalloilla. Ja äkkiä hyttiin tunkeutui käreitä, outoja ääniä, ja huumaantunut, heikontunut matkustaja sai jollakin tavoin tiedon, että hänen oli laittauduttava kannelle.

Erottiko hän sanan »vuoto»? Oliko mielikuvitusta, että hänelle ilmoitettiin Sweetheart II:n nopeasti vajoavan? Hän ajatteli (jos voidaan käyttää sanaa »ajatteleminen» sekavasta miellesarjasta, joka nyt pyöri hänen mielessään): »Jumalan kiitos, viidessä minuutissa olen hukkunut. Se ei kestä kauempaa.»

Hänen ympärilleen kietaistiin karkeita vaippoja… hänen kyynärvarteensa tartuttiin ja häntä kiidätettiin portaita myöten kannelle.

Kannella vallitsi hirveä mylläkkä: vihuri ulvoi, indigonvärinen taivas näytti kiitävän vinhasti, oli sysipimeä rämysää, myrskyn tuntu oli valtava — ja äkkiä hänen olemuksensa kauan unohduksissa olleista kammioista tunkeutui esille ajatus.

»Olen merimiehen tytär!… Käyttäydy hyvin vaarassa!… Tulkoon mitä tahansa, pysy kylmäverisenä!… Olethan merimiehen tytär.»

Myrsky, joka pieksi vaahtoa hänen silmiinsä ja kasvoilleen, tuntui puhaltavan pois kaikki ajatukset. Ikäänkuin hyvin kaukaa hän kuuli komennushuutoja. Sitten lausui sedän ääni hänen korvaansa: »Kierrä kätesi kaulaani!» Totellen hän ojensi kätensä, tunsi, että hänen vartalonsa ympäri tartuttiin, hänet nostettiin kannelta ja häntä kannettiin — minne?

V

Nyt hän virui hieman sekavana jotakin kallionlujaa niskansa tukena ja ympärillään jotakin karheata ja lämmintä. Loppumattomasti hän vuoroin kohosi myllertävien, nyt tavattoman jyrkkien aaltojen harjalle, vuoroin painui niiden pohjalle. Kerran hän vain sai silmänsä auki ja tuijotti suoraan ylöspäin.

Näkyvissä ei ollut mitään muuta kuin mustat, nousevat ja laskevat aallot, jotka piirtyivät indigonsinisiä, vyöryviä pilviä vasten, siellä täällä kaistale hyisen tummaa taivasta ja tuikkivia, tanssivia tähtiä. Margaret sulki silmänsä. Vuoroin kohottuaan ja painuttuaan jonkun aikaa hän taaskin vaipui tiedottomuuden tilaan. Ollen puolittain valveilla hän sitten säpsähti, kun hänen mieleensä tuli ajatus: »Olemme haaksirikkoisia. Veneitä… soutavia miehiä… hukkumaisillaan. Uimaan henki-kullan edestä.»

Vaistomaisesti, koneellisesti hän koetti hapuilla hameensa kiinnitysvehkeitä, mutta ei jaksanut irroittaa käsiään karkeasta peitteestä, joka oli kiedottu hänen ympärilleen niin, että koko hänen ruumiinsa paitsi pieniä, märkiä kasvoja pysyi hyvin lämpimänä.

Hän liikutteli käsiään kuten emäänsä etsivä kissanpoika. Ihan äkkiä pujottautui sitten toinen käsi hänen käteensä ja puristi sitä — ei kovasti, vaan lujasti, lämpimästi, ja se tuotti hänelle tavatonta lohdutusta.

Hän arveli näkevänsä unta; nyt hän luuli tietävänsä, missä oli.

»Omassa arkihuoneessamme Hill-kadun varrella. Sohva — kuinka joutavaa! Influ… tänään ensi kertaa alakerrassa. Liian rasittavaa avata silmiä. Torkun edelleen.»

Hän oli unenpöpperössä ja turta, mutta hänen oli lämmin, ja hänen aivoissaan pyöri uneliaasti ajatus:

»Kuinka toisenlaisilta Clauden kädet tuntuvat — mieleenikään ei ole johtunut, että häntä olisi niin hauska pitää kädestä. Se ei ole hervoton. Niin magneettinen, kuten Cynthia sanoo.»

Hänen sormensa lepäsivät ihan ponnettomina (kuten hän luuli) Claude Oddleyn kädessä…

VI

Karkeasti hänet herätettiin siitä haaveilusta, ja koko hänen herpaantunut ruumiinsa tärähti narskuvasta jysähdyksestä.

Kuten yöjunassa nukkuva matkustaja junan pysähtyessä (ja herättäessä hänet rajusti) tuskin tietää, onko tapahtunut yhteentörmäys vai onko vain saavuttu asemalle, niin ei Margaretkaan veneen joutuessa matalalle tiennyt, uhkasiko heitä kuolema karilla vai olivatko he laskeneet rantaan. Hän tunsi veneen emäpuun hankautuvan pohjaa vasten. Tuulen humun ja aaltojen pauhun seasta hän sitten erotti oman pelästyneen äänensä. »Mitä on tapahtunut?» Sitten kuului ystävällinen vastaus: »Kaikki hyvin, neiti; olemme nyt saaren rannassa.»

Taaskin kohosi taivasta vasten tummia vuoria, mutta nepä eivät enää painuneetkaan. Veneen viereen ilmestyi kookas hahmo.

Nyt… taaskin hän tunsi, että hänet nostettiin ilmaan ja häntä kannettiin, ikäänkuin hän olisi ollut veltto, heiluva nukke. Sitten tuli siunattu levähdys, hänet laskettiin vankalle maaperälle.

Pimeätä… tyyntä… turvallista. Vielä huokui kostea tuuli hänen kasvoihinsa, ja tuuli pudisteli hänen hiuksiaan, mutta hän oli suojassa myrskyn raivolta, turvassa möyryävien hyökyaaltojen ulottuvilta. Nämä äänet muuttuivat rytmilliseksi tuutilauluksi, ja vihdoinkin Margaret vaipui syvään, häiriytymättömään normaaliseen uneen.

II luku

Kauneuden saari

I

Kun hän oltuaan tuntikausia unen helmassa taaskin liikahti, huomasi hän, että hänen kasvoillaan ja kaulallaan oli kylmä, mutta että hänen jalkojaan aina polviin saakka lämmitti jokin voimakas lämmön lähde. Pienen lapsen tavoin hän puolittain tiedottomasti siirtyi lämpöön päin. Lämmintä! … Hyvää! … Ah, suloista! … Hän vaipui uudelleen horroksiin…

Sitten hän vähitellen alkoi herätä todenteolla, ihmetellen: »Minkälainen lienee vuoteeni? Miltähän ympäristöni näyttänee?»

Ummessa silmin Margaret tunsi lepäävänsä lämpöisellä, vaikka kovalla alustalla. »Missä olen?»

Heti hän oivalsi, missä hän ei ollut. Ei kotona eikä hotellissakaan Nizzassa eikä Pariisista lähteneen junan makuuvaunussa. Eikä, taivaan kiitos, kauheassa purressakaan. Toisella kädellään hän tunnusteli, mitä hänen allaan oli.

Se oli omituisen pehmeätä, karkeajauheista, lämpöistä. Hiekkaa?

Nyt hän aukaisi silmänsä, ja puhtaan riemun värähdyttämänä hän näki sinisen taivaan, kullanvalkean rantahietikon, jota reunustivat punertavat kalliot ja palmupuut, sinisen, hymyilevän, aluksettoman lahdelman… Kummallista, että hänen mieleensä heti välähti ajatus: »Taivaan Luoja, onko tämä, saattaako tämä olla… minun autio saareni?»

Sillä löytämättä on vielä sellainen lapsi, joka ei olisi salassa haaveksinut pääsevänsä arkioloistaan kauniille merensaarelleen.

Kaukana se on, hyvin kaukana, etäällä aterioista, maatapano-ajoista, »kuivista sukista», vielä kuivemmista läksykirjoista ja tuskastuttavista täysikasvuisista sukulaisista, jotka (nähtävästi muistamatta omaa lapsuuttaan) panevat omat kahleensa lasten kannettaviksi.

»Mielellään raastaen toisten haavehen osaansa omaan eivät tyydy —»

Sellaisilta me näytämme näistä haaveilijoista, joiden ikä vaihtelee viidestä viiteentoista vuoteen. Toisilla sitä jatkuu kauemmin, toisilta se loppuu jo aikaisemmin. Kaikilla heillä on kaipaus. Ja koska he eivät voi suunnata todellista laivaa vaarallisille merilleen ja etäisille tarumailleen, keksivät he pian sukkelamman keinon.

Sinisenä, sinisempänä kuin mikään tunnettu ulappa hohtaa heidän paratiisiansa ympäröivä laguuni; se on uskomattoman kaukana Brighton-lahdelta, Llandudnosta, Scarboroughista ja kaikista rantaseuduista, joissa heidän täysi-ikäiset omaisensa ovat heitä käyttäneet. Siellä on metsä sankempi kuin puistossa, johon heidät on raahattu »kävelylle» — helakamman vihreä kuin biljardipöydän verka iso-isän luona — voimakkaammin tuoksuva kuin rohdoskauppa, jossa heidän on käytävä ostoksilla olevan Nannyn seurassa. Kuinka paljoa ihanampaa siellä onkaan kuin tässä havainnollisessa tosielämässä, jonka yksityiskohdista se kuitenkin on sommiteltu! Sellainen on se keskinkertaisen lapsen mielikuvitussaari.

II

Kuten kaikki muut lapset oli myöskin sussexilaisessa huvilassa kasvanut pieni Margaret Verity vaalinut omaa haavettaan, armasta, salaista saartaan. Oi, kuinka ihastuttava se oli hänestä ollut! (Meidän kaikkien saaret ovat ihastuttavia meistä itsestämme; ne on ahdettu täyteen aarteita, niissä on eloisia seikkailuja, salaperäisiä unelmia, ne ovat armaan herttaisia, sillä siellä on kumppaninamme hän, aina sen mukaan, mitä sydämemme halaa.) Margaretin haaveksivien silmien eteen avautui tämä kuva nyt todellisena.

Niin, siellä oli sineä, kultaa ja vihreätä lehvistöä, kuten hän oli nähnyt tuhansissa unelmissaan ja haaveissaan. Huikaistuneena, sekavana ja unohtaen itsensä hän katseli kirkasta maisemaa. Hänestä tuntui samanlaiselta kuin saattaisi kuvitella sieluista tuntuneen Kharonin laskettua heidät maihin Lethe-virran toiselle rannalle. Mutta kun Margaret liikahti, puristi kätensä nyrkkiin ja ojensi raajojaan, huomasi hän olevansa elävä ja virkeä, vaikkakin hiukan jäykkä. Hänen ympärilleen oli kierretty miehen päällystakki, tummansininen, paksu ja varustettu lämpimällä turkisvuorilla. Se oli vedetty hänen kaulaansa saakka. Työnnettyään sen syrjään hän näki, kuinka tavaton hänen pukunsa oli.

Hänen valkeata, nelistävistä apinoista sommitetulla reunuksella varustettua leninkiään peitti merimiesten käyttämä, paksu, sininen, karheakudoksinen villanuttu, joka oli kovin väljä hänelle ja jonka rinnassa oli joitakuita tulipunaisia juovia. Sen alla kilisi hänen helynippunsa. Hän nosti kättään; helmet olivat vielä hänen kaulassaan ja pieni platinakello hänen ranteessaan. Kello oli seisahtunut kahdentoista kohdalle — minä yönä tai minä päivänä, kukapa sen tiesi?

Villanutun lisäksi Margaretin yllä oli lyhyt, karkea, ruskea, tweedkankainen hame. Sitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen. Tweedisen helman ja sen alta pilkottavan valkean trikookudoksen alapuolella oli pari paksuja, villaisia golfsukkia (hänen äitinsäkö?). Ne päättyivät kummallisimpiin jalkineihin, jotka milloinkaan olivat verhonneet tytön kohtalaisen isoja, mutta siromuotoisia jalkoja — kumisiin saappaisiin, jollaisia merimiehet käyttävät.

Katsellen asuaan hämmästyneenä Margaret nousi pystyyn.

Taaskin hän silmäili ympärilleen; veteen saakka ulottuvat kalliot olivat ruusuisen punaisia kuin devoninen maaperä. Niiden seinämät rajoittivat pientä poukamaa. Kävellen vieläkin jäykästi hän katseli vankkaa, viettävää, vaaleata hiekkatannerta, jossa kimalteli auringonpaisteessa välkkyviä, pieniä näkinkengänsirpaleita. Nousuveden raja oli samanlainen kuin kaikilla rannoilla, missä se vain näkyy; siinä oli tavanmukainen reunus simpukankuorista, joiden seassa oli tummaa aaltojen työntämää meriruohoa, ajopuita, merisiilinkappaleita, vaaleita korsia ja tietystikin jonkun merilinnun hento, vaalennut luuranko, jossa eli vielä kiinni joitakuita märkiä höyheniä. Vain puolen askeleen päässä keinui rannalla valkeata vaahtoa. Margaretin takana kohosi toinen ruusunhohteinen kallioseinämä riemuisen kirkasta taivasta kohti, jossa leijaili kirkuvia lokkeja. Hän huomasi nukkuneensa tässä seinämässä olevassa onkalossa, joka oli varjostanut hänen päätään silloinkin, kun aurinko, hiipien lämmittämään hänen kasvojaan, oli luonut puolikuunmuotoisen sinertävän varjon kullankellertävän vaalealle hiekalle.

»Minun saareni! Vai joku muu saariko?» jupisi Margaret ymmällä.

»Hyvä Jumala, millaista täällä on!» kuten Miranda oli lausunut eräälle toiselle saarelle joutuneesta haaksirikkoisesta.

Vasta myöhemmin hän huomasi matkatavarat, jotka olivat pelastuneet samalle rannalle — minun pahvilaatikkoni, jota hän oli potkinut purren kajutassa ja joka sisälsi mitä alkeellisimpia, välttämättömiä tarve-esineitä. Hän liikkui sinne tänne. Kuten tavallisesti matkustajista, jotka ovat äskettäin nousseet maihin merellä olleesta laivasta, tuntui hänestäkin maa hiukan huojuvan ja keinuvan. Mutta se oli maata, siunatun vankkaa. Autuaallisen lämpöisenä tunkeutui päivänpaiste Margaretin villanutun ja leningin lävitse suoraan hänen virkistyneihin ytimiinsä.

Hänessä alkoi nyt herätä kaksi tunnetta — hänen oli hyvin nälkä ja hän oli yksin.

Hän mietti: »Missä ovat — missä ovat kaikki muut? Missä muut ihmiset ovat?

III

Ihmiset!

Ajatelkaa vain hetkinen, kuinka paljon ihmisiä oli ollut Margaretin ympärillä viimeisten kahdeksan tai yhdeksän vuoden aikana! Silloin saatte aavistuksen hämmästyttävästä muutoksesta, joka oli muovaava hänet toisenlaiseksi.

Tytön ympärillä oli aina ja yhtenään hyörinyt joukoittain väkeä. Häärijöitä kaduilla, teatterissa, ravintoloissa, kerhossa. Hänen Hill-kadun varrella olevan asuntonsa palveluskunta; hänen henkivartiostonsa. Nimetön »piiri», joka avaa ovet, etsii nurkka-istuimet rautatievaunuissa, käyttää hissejä, tilaa paikkaliput, ajaa autoja, hoitaa matkatavaroita Margaretin oloissa elävän tytön puolesta. Milloin hyvänsä hän oli luonut ympärilleen ikävystyneen, näkemättömän silmäyksensä, oli aina ollut »ihmisiä» täyttämässä hänen kaikkia toiveitaan, olipa sitten kysymyksessä valojen sytyttäminen tai kylvyn; valmistaminen mademoisellelle. Tuntui siltä kuin olisi intialainen jumalatar ollut monine käsineen aina valmiina häntä auttamaan. Ja aina ihmisten tarkkaavia kasvoja, kaikkialla innokkaiden äänten hyminä:

Onko huolehdittu kaikesta, mitä tarvitsette, Madam? … Autoko? Autoko, neiti? … Käskenkö autonne odottaa vai pitääkö sen tulla uudelleen kymmenen minuutin kuluttua? … Saanko vaivata teitä siirtymään seuraavaan osastoon? … Oletteko antanut määräyksenne? … Hissi on jälleen alhaalla heti paikalla, neiti… Ohjaajanne meni juuri äsken noutamaan autoanne… Teitä palvellaan heti… Onko kysytty, mitä haluatte? …

Lähetän kamaripalvelijattaren…

Onko teillä kaikki, mitä tahdotte? … Vous desirez, mademoiselle?… Varmasti, madame… Toimitan sen heti paikalla, madam. Oi, madam, olen kovin pahoillani siitä, että olette saanut odottaa tällä tavoin… Voisitteko mainita, kuka herrasmies suoritti tilauksenne, madam? … Hänet lähetetään luoksenne heti… Menen tiedustamaan, madam… Tämä nuorukainen palvelee teitä… Jos hyväntahtoisesti suvaitsisitte soittaa, kun olette valmis… Si, mademoiselle…

Alituisesti oli hänen ympärillään tällainen kuoro säestänyt elämänleikkiä.

Silloinkin, kun ei ollut ketään muita, oli aina ollut Cynthia. (Peggy, rakas, mihin nyt?). Tai Claude Oddley (Sanothan, Peggy, mihin aikaan saan tulla sinua noutamaan?). Tahi hänen äitinsä (Margaret, lapsoseni, osaanko tehdä jotakin?).

Nyt, ensimmäisen kerran, ei ollut saapuvilla ketään. Ei ääniä, ei käsiä. Ei ketään, jonka puoleen kääntyä. Ei Violetin. Ei Cynthiaa. Ei henkivartijoita. Ei Oddsia. Sillä hetkellä hän ei edes muistanut niitä nimiä, ne olivat kokonaan unohtuneet. Hän vain oivalsi, että saapuvilla ei ollut ketään.

Ja hyvin pitkään aikaan ei tullutkaan ketään — paitsi yhtä ainoata henkilöä.

IV

Mutta Margaret ei vielä ollut häntä nähnyt. Hän näki ainoastaan oman yksinäisen varjonsa, omien kumipohjaisten kenkiensä yksinäisen jälkijonon.

Kuohuksissaan hän ajatteli: »Mutta minullehan on levitetty peitteeksi turkisvuorinen vaippa — täällä on varmasti ollut joku. Jonkun tai joidenkuiden on täytynyt joutua haaksirikkoisina tänne samalla kuin minäkin. Missä he siis ovat? Ovatko he kaikki poistuneet? Jättäneet minut?»

Ei vastausta. Ei mitään muuta elonmerkkiä kuin ilmassa, korkealla ilmassa, kallioiden yläpuolella leijaileva parvi valkeita lintuja, jotka silloin tällöin syöksähtelivät alaspäin. Aava, alukseton ulappa, asumaton ranta. Kaunis, kimalteleva lahdelma, jonka pinta väreili hiljaa. Mutta ei ainoatakaan purjetta. Ei ainoatakaan ihmistä.

»Ja minun on nälkä. Olen hirveän nälkäinen.»

Oli kulunut vuosia siitä, kun Margaret oli viimeksi sitä tuntenut. Ei niiden aikojen jälkeen, jolloin hän Englannin kurjimpien säiden vallitessa oli tarponut Sussexin nummien poikki johonkin etäiseen maalaistaloon noutamaan äidilleen haudottavia munia ja tuoksahdettuaan sisälle punakkana sateesta ja ponnistuksesta käynyt tee-illallisen kimppuun nälkäisenä kuin susi.

Ritzissä oleilijat eivät tunne tätä alkeellista, pakottavaa tarvetta.

»Armias taivas, olen nääntymäisilläni nälkään. Vatsani on yhtä tyhjä kuin tämä paikka. Olen menehtymäisilläni.»

Hän oli nälkiintynyt eikä löytänyt muuta syötävää kuin meriruohoa, ja hänestä tuntui, että hän oli paastonnut viikkokausia… (Todenperäisesti hän oli vasta viisi minuuttia sitten avannut silmänsä tässä ihanassa paikassa.)

Avuttomin silmin hän katseli merilokkeja, jotka piirtelivät näkymättömiä kiehkuroita sinertävään ilmaan. Lokeilla ei ollut hätää; ne tiesivät, miten, milloin ja missä syöksyä ruokansa kimppuun. Vain hän, valmistumaton, harjaantumaton, aseeton, heikosti kehittynyt, liioitellun sivistyksen pilaama ihmisolento, oli ymmällä ja avuton. Mitä hän saattoi tehdä? Mitä?

V

Kuinka rauhoittavan inhimillinen olikaan se ääni, joka rikkoi poukaman pahaenteisen hiljaisuuden! Henkeään pidättäen Margaret kuunteli, kun — joku vihelsi! Tuntematon vihelsi hiljaa hilpeätä, ranskalaista foxtrotin säveltä:

»Oh Mauricot, Mauricot — pourquoi ta mère t'a-t-elle fait si beau?»

Viheltäminen merkitsi ihmisiä. Ihmiset merkitsivät ravintoa — Margaretin ainoa ajatus, joka sillä hetkellä himmensi hänen kaikki muut huolensa. Hänen täytyi saada jotakin syödäkseen… Hengittämättä hän tähyili kallioita, jotka olivat kuin näyttämön laidoille sijoitettuja kulisseja. Oikealla puolella ne piilottivat häneltä näkymättömän henkilön, joka vihelteli, kuten miehet aina tekevät ruokotessaan hevosta tai itseään, puhdistaessaan autoa, veistellessään puukappaletta, yleensä ollessaan jossakin koneellisessa puuhassa, joka askarruttaa käsiä, mutta jättää ajatukset vapaiksi.

Vihellys taukosi. Margaretin korviin kantautui tulitikun raapaisu. Sitten hiljaisuus. Senjälkeen pääsi Margaretin huulilta huojennuksen äännähdys »Ah!», kun hän havaitsi tien. Hän huomasi kallioiden välitse vievän kapean solan ja lähti astelemaan sen hiekkaista pohjaa pitkin polkien alavalle rantakaistaleille tavallisesti kasaantuvaa peitettä, simpukankuoria, meriruohoa, oksia, korsia ja pieniä äyriäisensirpaleita. Pian hän oli toisen poukaman laidalla.

Tätäkin poukamaa reunustivat punertavat kalliot, mutta — mikä lohtu! — se ei ollut tyhjä.

Mies, joka oli vihellellyt, oli melkein pitkänään hietikolla kasvot alaspäin.

Ensinnä Margaret näki hänestä pitkät jalat ja polviin saakka käärityt housut, sitten hänen valkopaitaisen vartalonsa ja tumman päänsä takaraivon. Hän tähysti innokkaana kiviä, joista hän juuri äsken oli kyhännyt alkeellisen lieden. Siihen hän oli koonnut kourallisen ajopuita ja oksia ristikolle ja sytyttänyt ne palamaan.

Vaikkapa tuli lepatti kuinkakin heikosti, vihjasi se keittämiseen tai paistamiseen. Ruokaa! Nälkiintynyt Margaret alkoi juosta. Hänen kumipohjansa särkivät simpukankuoria, niin että ne rasahtelivat. Mies nousi polvilleen ja kääntyi katsomaan häntä, mutta kului sekunti, ennen kuin Margaret tunsi hänet.

Tytön viimeksi nähdessä hänet hän oli ollut sileäksi ajeltu ja puettu muodikkaaseen tummaan pukuun, jossa oli ollut hyvin ohuita vaaleita viiruja. Lisäksi oli hänen yllään ollut viimeisen muodin mukaiset harmaat housut, liivit, silkkipaita, kaulus, somasti solmittu, musta kaulanauha ja helmineula. Tumman sinipunainen neilikka oli silloin ollut purrella pidettyjen kutsujen isännän napinlävessä.

Nyt hän oli täällä autiolla rannalla haaksirikkoisena kuten Margaretkin, sekavatukkaisena paitahihasillaan, ilman housunkannattimia (vain leveä, kankainen, taskuilla varustettu vyö oli tiukattu hänen selväpiirteisille uumenilleen), ilman kaulusta, ja hänen paitansa avoimesta rinnasta näkyi vaaleanruskea juova, joka erotti hänen kaulansa sen alapuolella olevasta vaaleasta V:n muotoisesta iholäikästä.

Näihin yksityiskohtiin ei nälän vaivaaman tytön huomioi kiintynyt.

Hän näki vain nuotion ja ajatteli ainoastaan ruokaa, jota® tulentekijä hänelle hankkisi.

»Herra Mount —»

»Kas, hyvää huomenta, neiti Verity.»

Tuon nuoren miehen hauskan huoleton tervehdys oli omiaan lisäämään aamun painajaismaista tuntua.

Hän puhui ikäänkuin he olisivat olleet Nizzan väkeä vilisevällä Promenade des Anglaisilla ja kohtaisivat toisensa aamulla vietettyään edellisen illan kasinolla — eivätkä olisikaan olleet haaksirikossa, josta he kaksi olivat selviytyneet hengissä Sen enempää virkkamatta Mount kumartui jälleen virittämään tulta.

»Te olette täällä!» huohotti Margaret. »Missä kaikki muut ovat? … Missä olemme? Mitä on tapahtunut?»

Nuori Mount vastasi herttaisesti kuten äskenkin, mutta ei enää kääntynyt katsomaan häneen päin, vaan tarkkaili lepattavaa tulta, joka parhaillaan tarttui risuihin.

»Pian saamme aamiaista, toivottavasti.»

»Ah!» pääsi nälkäisen Margaretin huulilta. Hän ei paljoakaan välittänyt siitä, kelle puhui, oliko mies herra Mount, joka aina oli ollut hänestä kovin vastenmielinen, vaiko joku merimiehistä. Vielä hän ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin omaa nälkäänsä. »Aamiaista! Mitä —»

»Kalaa», selitti nuori mies kursailematta. Yhä hoidellen tulta oikealla kädellään hän osoitti vasemmalla parin metrin päässä kauempana rannasta olevaa laakeata kiveä. Sillä oli metallihohteinen rivi kaloja. Puoli tuntia sitten ne forellit olivat leikitellen sujahdelleet purossaan.

»Ettekö olisi hyvä ja perkaisi ja huuhtelisi noita, neiti Verity?» »Minäkö?» huudahti Margaret typertyneenä. »Perata nuo kalat?»

»Niinpä niin, minun on viritettävä valkea, kuten näette. Jätin veitseni niiden viereen.»

»Tarkoitatteko, että minun on halkaistava ne?» kysyi Margaret rajusti. »Minun?»

»Kas niin, sepä hyvä!» riemuitsi Mount; hän ei puhellut lainkaan tytölle, vaan syttyville oksille.

Nälkä repi Margaretia kuin suljettua ovea vasten hyppivä koira.

Oikein ja kohtuullista olisi tietysti ollut, että tuo nuori mies olisi perannut, valmistanut ja paistanut nuo kalat häntä varten niin pian kuin ihminen suinkin saattoi. Mutta, kuten hän oli sanonut, hänen oli huolehdittava nuotiosta, eikä Margaret jaksanut odottaa, että kaikki kävisi sopivaan tapaan. Nuo kalat (niitä oli vain kuusi) oli saatava kypsiksi. Ja jollei mies voinut suorittaa sitä heti —

VI

Millä hetkellä ja minä päivänä hyvänsä neljäkolmatta tuntia ennen sitä myrskyä Margaret olisi vakuuttanut itselleen mieluummin kuolevansa kuin koskevansa noihin kamalilta tuntuviin, kylmiin, sileihin, kuolleihin, raakoihin forelleihin. Ja tarttua miehen linkkuveitseen ja viiltää ne auki läpi —

Paljoa mieluummin kuin olisi kuollut, mieluummin, olisi odottanut enää hetkeäkään hän huomasi (hienoine, pitkine käsineen, joiden kärkevissä kynsissä vielä hohti viimeisen hoidon aikana hangattu vaaleanpunainen kiilto) suorittavansa tuota ilkeätä tehtävää. Hänen mieleensä johtuivat samanlaiset puuhat heidän keittiössään Sussexissa… (kauheata se työ oli aina ollut, oli nyt ja olisi vast'edeskin; mutta hän teki sitä…) »Vettä», ajatteli hän; »nyt ne on huuhdottava».

Ääneen hän lausui määräyksen: »Vettä!»

Tulenvirittäjän ääni vastasi: »Niin; kaikeksi onneksi sitä on tuolla.» Hänellä oli kädessään meriruohoa hillitäkseen sillä liekkejä, ja hän heilautti kättään kalliolle päin. Kristallikäyränä ryöppysi vettä kallion laelta. Viimeisessä hilpeässä putouksessaan pieni vuoristopuro välkkyi auringonpaisteessa kolmisen metrin korkeudella miehen pään yläpuolella, putosi räiskyen kovertamaansa kalliosyvennykseen ja huppelehti sieltä lahdelman rantaan. Tämän putouksen juurella Margaret vimmoissaan huuhtoi forellit. Sitten hän pesi veren ja suomut käsistään. Senjälkeen hän ammensi vettä käsillään ja joi. Kuinka taivaallinen siemaus! Hän, joka oli, maistellut Euroopan kaikkia viinejä, ei ollut löytänyt mitään niin maukasta kuin tämä kirpeän puhdas purovesi oli. Taaskin hän täytti kätensä ja virutti kasvojaan vedellä. Jääkylmää… virkistävää… se teki hänet entistäkin nälkäisemmäksi. Margaret hapuili nenäliinaansa kuivatakseen kasvonsa. Sitä ei löytynyt. Se oli unohtunut hänen vuoteensa patjan alle.

»Nyt onkin jo hiiliä siksi paljon, että nuo kalat voidaan panna paistumaan, neiti Verity.

Pudistaen kasvoiltaan ensimmäiset kylmät vesipisarat, jotka olivat koskettaneet niitä vuosikausiin, neiti Verity hankasi niitä hätäisesti villaisella hihallaan, otti sitten kalat tarttuen niihin pyrstöstä ja kiidätti ne nuotiolle.

Tuli räiski ja loimusi, saaden lieden takaseinänä olevan kivilohkareen ääriviivat häilymään ikäänkuin kyynelten läpi nähtyinä. Jo alkoi savukiehkuroita kantautua koukerrellen merelle. Kauan, hyvin kauan sitten oli Jack Verity kertonut lapselleen, että rannalle ajautuneen haaksirikkoisen kaksi ensimmäistä, tärkeintä tehtävää oli veden ja tulen hankkiminen. Nyt se johtui hänen mieleensä.

Mountin ohjaamana hän pani forellit kyyhkysenharmaiden ja lohenpunaisina hehkuvien hiilien sekaan (eikä se käynytkään kovin kömpelösti).

Margaretiin nähden olisivat kalat hyvinkin saattaneet olla tipahtaneet kuulakalta taivaalta kuten israelilaisten manna tai kävelleet rannalle kuten osterit ballaadissa »Mursu ja kirvesmies»; se ei olisi häntä ällistyttänyt. Hän ei kysellyt herra Mountilta mitään…

Kauan senjälkeen Mount kertoi, miten hän sinä ensimmäisenä aamuna oli pyydystänyt forellit käsineen, salaa onkivan mustalaisen tapaan. »Se on näppärä temppu», kehui hän hilpeästi (perin mielissään tästä taidostaan). »Charles-parka, veljeni, osasi sen myöskin. Poikana ollessamme käytimme sitä usein yhdessä… En usko, että te voisitte sitä oppia. On vaistomaisesti tiedettävä, millaisessa kohdassa virtaa niitä on, millaisten kivien alle ne piiloutuvat. Aluksi liikutetaan kättä laajassa puoliympyrässä, tällä tavoin. Sitten supistetaan kaarta yhtenään, kunnes ne veitikat ovat ihan sormissa, näin… Sitten niitä ahdistetaan ja ahdistetaan, tähän tapaan, kunnes saadaan tartutuksi niiden kiduksiin; noin… Sitten on kala pyytäjän»… Sinä aamuna ei se olisi huvittanut Margaretia; hän ei kyennyt tuntemaan mitään muuta kuin pelkkää nälkää.

Hän kävi käsiksi kaloihin ahnaasti kuin susi.

VII

Ruokahalu oli ollut ainoa ylellisyys, jonka raha oli vienyt pois tämän tytön ulottuvilta. Hyvin nuorena perijättärenä hän oli ahminut tuhlaavasti tilattuja aterioita ja niiden väliajoilla mässännyt, syöden makeisia. Sitten oli seurannut aika, jolloin hän ei ollut syönyt, vaan pureksinut suolaisia manteleja liköörillä täytettyjen suklaakaramellien asemasta ja nauttinut ryyppyjä. Sittemmin oli tullut aika, jolloin puolinen ja päivällinen olivat vain tekosyinä, jotta hän sai esiintyä suurellisesti päätarjoilijoille.

»Kuinka kurjaa, että tällaisellakin paikalla on mainion keittiön maine!» (Näin Margaret Verity istuessaan kahdelle hengelle erinomaisesti katetun pöydän ääressä jossakin sillä hetkellä muodissa olleessa ravintolassa.) »Osataan valmistaa ruokaa? Ja kaikki kerrassaan kelvotonta syötäväksi! Odds, käske viedä kaikki tuo pois! Ja muistuta heitä mainitsemaan johtajalle tuosta kastikkeesta! Otaksuttavasti häntä nimitetään johtajaksi. Toimita hänelle tieto, ettei neiti Verity ole saanut mitään syötäväksi kelpaavaa kolmella viime kerralla täällä käydessään! Mitä muuta on tarjolla? Ruokalistalla ei mitään, mitä voisin maistaa. Eikö truite meunièreä? Tahtoisinpa tietää, minkä tähden sitä ei ole. Ei, ei kannata odottaa, että valmistettaisiin jotakin erikoisesti meitä varten. Varmasti se olisi mautonta. Lähdetään, Odds! Puhumme kaikille lontoolaisille tästä paikasta: varoitamme kaikkia ystäviämme pysymään poissa täältä, jolleivät halua saada myrkkyä. Ja, Odds, lähetä noutamaan pientä laukkuani, jossa on kukkaroni ja ne sisäänpääsyliput! Minulta jäi kaikki pöydälle kiirehtiessäni pääsemään pois moisesta paikasta, jota julkeasti nimitetään 'ravintolaksi' —»

Tämä näytös oli tapahtunut vain muutamia päiviä ennen Sweetheart II:lla pidettyjä teekutsuja. Silloin oli chou à la crèmellään leikkivä neiti Verity esiintynyt suurentelevan vaativasti viimeisen kerran.

Sitten seurasi taikajuoma, hornamainen, tietämättömästi sekoitettu cocktail…

Senjälkeen tuli merimatka…

Tulivat meritaudissa vietetyt yöt ja päivät, jotka olivat (lausuaksemme häikäilemättömän suoraan) perinpohjin puhdistaneet tytön turmellun elimistön. Ne olivat poistaneet siitä rasittavan liikakuorman, sopimattomat ruuat ja juomat, jotka eivät olleet antaneet nuorelle ruumiille ravintoa eivätkä nautintoa. Sitten seurasi pakollinen paasto.

Tässä oli nyt Margaret niin sanoaksemme puhdistettuna ja silattuna.

Omaa aamiaistaan nauttiessaan oli Mount (jolla myöskin oli huikea nälkä) varmastikin silmäillyt neiti Margaret Verityä, hemmoteltua herkkusuuta, joka istua kyyrötti kivellä lähellä nuotiota kädet täynnä forelleja, jotka hän itse oli juuri äsken paistanut hiilloksella.

Ensimmäinen forelli oli niin kuuma, että Margaret pudotti sen kirkaisten. Ahnaan huolekkaasti hän otti sen jälleen hietikolta. Nylettyään pois hiekkaisen, mustuneen nahan hän odotti maltittomana, että maukas kala jäähtyisi. On hyvin mahdollista, ettei hän itse huomannutkaan puhaltavansa siihen kuin raakalainen! Sitten hän söi. Hänen suuret silmänsä loistivat hurmaannuksesta. Viehättyneenä, äänettömänä hän nautti tästä villi-ihmisen ateriasta, jonka hän söi villin tavoin, villin kauniissa ja yksinäisessä ympäristössä. Hän söi malttamatta pyyhkäistä forellia kallion rakoon kertyneeseen suolakerrokseen, kuten hänen kumppaninsa teki. Hän tuskin muisti koko kumppaniaan eikä oivaltanut tämän luovuttaneen pienistä forelleista hänelle neljä, pitäen itse vain kaksi. Virkkamatta sanaakaan Mountille hän ahmi herkkunsa viimeisetkin rippeet.

Sitten hän veti syvälle keuhkoihinsa elähyttävää ilmaa. Siihen oli sekaantunut (kuten kukkakiehkuran kukissa) meren ja palaneen puun hajua sekä sitä läpitunkevan terävää, aromaattista tuoksua, jonka hän myöhemmin oppi tuntemaan tämän salaperäisen saaren erikoistuoksuksi — viehättävän maan erikoinen haju, kuten kaunis nainen aina käyttää mielituoksuaan.

»Taivaallista!» äänsi Margaret.

Sitten hänen älyllinen puolensa vihdoin virkosi. Aluksi oli ollut huumautuneena nälästä, sitten nälän tyydyttämisestä. Nyt hän halusi kysellä kymmeniä asioita.

Kumartuen eteenpäin istuessaan kivijärkäleellään hän alkoi huolestuneena: »Herra Mount —»

»Neiti Verity.»

Mount katsoi häntä suoraan silmiin.

VIII

On olemassa sellainen teoria, etteivät ne, joilla on jotakin salattavaa, voi katsoa kysyjää suoraan silmiin. Tämän teorian kannattajat eivät ole milloinkaan nähneet sitä Archie Mountin sinisten silmien poikamaista, avointa, vilpitöntä katsetta, joka valaisi hänen vaatimattomia, miellyttäviä kasvojaan.

Sillä hetkellä hän aprikoi: »Mitähän nyt? Mitähän minun nyt pitää sano tuolle lemmon tytölle?»

Tytön ajatukset pulppusivat esille huiskin haiskin; monista kysymyksistä ei tärkein aina ensimmäisenä pääse kuuluville.

»Mikä on tämän maan nimi? Kuka puki ylleni nämä kummalliset vaatteet? Kenen ihmeen on tämä vanha, tweedkankainen hame? Entä miten olen saanut jalkaani Violetin sukat? Olemmeko troopillisessa vyöhykkeessä? Miten on käynyt kelvottomalle purrellenne? Vajosiko se meren pohjaan? Entä miten on kaikkien aluksessa olleiden laita? Missä on setä Tom? Varmasti hän oli purressa. Ei kai hän ole hukkunut? Hän puhutteli minua, kun tulimme maihin, eikö totta? Minne hän siis on mennyt? Ja kuinka kauan oikeastaan olimme merellä ennen haaksirikkoa? Onko tämä joku Etelämeren saari kuten Paratiisin lapsissa tai Vinoon menneessä tai Epävirallisessa kuherruskuukaudessa ja Rupert Brookin runoelmissa? Se näyttää ihan sellaiselta, mutta kuinka kauan kesti, ennen kuin saavuimme tänne? Miten Wallacen on käynyt? Kuinka paljon kello on, mikä viikon päivä nyt on, onko nyt vielä joulukuu ja kuka minut viime yönä kantoi luolaan? —» Hänen mielessään pyöri tällaisia kysymyksiä, mutta ääneen hän lausui ensiksi:

»Niin, se miehentakki, joka oli pantu ylleni — jätin sen luolaan —»

»Se kyllä järjestyy», sanoi Mount ikäänkuin olisi puhunut jostakin Rolls-autoon unohtuneesta vaipasta.

Tavatonta —

Niin tavatonta, ettei Margaret avatessaan suutaan oikein tiennyt, mistä aloittaisi. Ja miten saattaa kukaan, ennen kuin häneltä on mitään kysytty, päättää, miten hänen olisi vastattava? Joitakuita sekunteja istuivat mies ja tyttö yksinäisellä rantakaistaleellaan jännittyneen hiljaisuuden vallitessa.

IX

Mount huomasi olevansa kokonaan ymmällä, mutta hänen kasvonsa eivät värähdykselläkään paljastaneet sitä. Mutta jos hänen ajatuksensa olisi voitu painaa hänen perin sekavan tukkansa alta näkyvälle sileälle otsalle, olisivat ne ilmaisseet: »Mitähän on tapahtunut sille vanhalle veijarille? Miksi hän on jättänyt minut pulaan?»

Lisäksi nuoren miehen koko olemus kaipasi piippua aterian jälkeen — eikä hänellä ollut piippua. Hän istui paikallaan piiputtomana ja ilmeettömänä; hänen sisunsa kihisi harmista… mutta ulkoisesti hän odotti kohteliaan tarkkaavana Margaretin seuraavia sanoja.

»Tyttö näyttää kummallisen nuorelta», ajatteli hän. »Johtuneeko se siitä, etten koskaan ennen ole nähnyt häntä puhdaskasvoisena?»

Margaretin poskissa ei ollut ihojauhetta eikä maalia, ei punaa huulissa eikä silmäluomissa sinistä varjostusta; kulmakarvoista oli myrsky tarkoin huuhtonut tahnan ja hänen tukkansa oli sekavana, ruskeana takkuna; nyt hänen kasvonsa varmaankin muistuttivat sitä tyttöä, joka oli sulostuttanut Charles Mount- paran viimeistä matkaa, enemmän kuin milloinkaan muulloin, mikäli Charles Mountin veli oli niitä nähnyt. Hänen muu olemuksensa oli irvikuva, jolle hänen helminauhassaan kimalteleva auringonpaiste nauroi luodessaan hänestä varjon hänen omituisten kenkien verhoamien jalkojensa juureen. Selväpiirteisenä kuin metallilevy oli Mountin varjo kimmeltävällä hietikolla hänen varjonsa vieressä. Niin he istuivat, Mount ja Margaret, kuvaten yhtä maailman kolmesta vanhimmasta tarinasta: tyttö ja mies kahden autiolla saarella. Haaksirikkoisten välissä lepatti ja hehkui heidän alkeellinen nuotionsa. Heidän edessään kohisi ja lainehti sininen meri. Heidän takanaan kohosivat kalliot ja tutkimaton takamaa. Tuulenhenki kantoi heidän sieraimiinsa tuoksahduksen. Lokit kirkuivat hiljaisuudessa. Äänettömyyttä kesti vielä vähän aikaa. Sitten tyttö pyyhkäisi tukan otsaltaan, katsoi suurin silmin miestä ja tiedusti kiihtyneenä:

»Herra Mount, olemmeko me ainoat ihmiset tällä saarella?»

III luku

Elämän suola

I

Vaihtelu on elämän suola; vaihtelun ja vastakohtien oli luotava uutta eloa Margaretille, joka näin oli äkkiä temmattu kasinolta luolaan!

Jättäkäämme hänet sinne toistaiseksi palataksemme ylellisen komeaan makuuhuoneeseen, viimeiseen, jossa tämä sairaloinen sybariitti oli nukkunut — hänen Nizzassa valitsemansa hotellin alakerran tilavimpaan huoneeseen.

Siellä oli ilma ummehtunut, kuuma ja tympeä. Ja kuinka kuolettavan persoonaton kaikkien hotellien makuuhuoneiden kuolettavan persoonaton kaikkien hotellien makuuhuoneiden »tuntu» on! Sen huikaisevan valkea ripoliinimaali ja pöyheät hillonpunertavat pehmikkeet neutralisoivat kaikkien niiden vieraiden vaikutuksen, joiden hatut olivat saattaneet kuvastua sen vinossa olevista peileistä, joiden kaunistuspullot olivat kimallelleet sen lasisilla hyllyillä ja joiden vaipat olivat riippuneet sen vaatekomeron nauloissa.

Sinä aamuna, joka ensiksi näki Margaretin saarellaan perkaamassa kaloja — oi, mikä vastakohta! — olimme me, Margaretin äiti ja minä, sullomassa kokoon Margaretin tavaroita.

Minkälainen sekamelska siellä olikaan! Kaikenlaista kamaa oli hajallaan ja läjissä makuuhuoneen vuoteella, tuoleilla ja matolla sekä sen vieressä olevan kylpyhuoneen hyllyillä, tuoleilla ja kaakelilattialla. Kaikkea peitti paksu kerros ihojauhetta. Siellä oli myöskin kummastuttava määrä kaunistusaineiden ja lääkkeiden jätteitä. Rautatabletti-rasioita, vismuttia ja muita ihmeaineita sisältäviä, jotka olivat olleet tuntemattomia ja aina pysyisivät tuntemattomina Margaretin äidille, ruuan sulatushäiriöitä parantavia valmisteita kieri silloin tällöin näkyviin, kun nostelin vaatekappaleita. Ruumis on enemmän kuin puku; mutta kuinka ihmeellisiä leninkejä lapsi olikaan jättänyt jälkeensä! Uutuusarkuista tuli näkyviin hienouksia, röyhelöitä ja pukeutumisturhuuksia. Sekaisin hänen omaisuutensa syydettiin kasaan. Ilman maun opastusta (sillä perijätär osti ilmeisesti kaikkea, mitä hänelle tarjottiin) hän oli tuhlauspuuskan vallassa täyttänyt huoneensa pukutaiteilijain, hattumuotien keksijäin, hajuvesien valmistajain, lingerie de luxen luojien näytteillä, joissa oli valmistajan nimi. Nimi »Margaret» oli sinipunervalla emaljivärillä riipusteltu norsunluuselkäisiin harjoihin, käsipeileihin, jauherasioihin ja käsienhoitovehkeisiin, joita oli kokonainen varasto. Mutta missään ei näkynyt ainoatakaan yksilöllistä merkkiä Margaretista — lukuunottamatta hopeapuitteista, virkapukuisen Jack Verityn kuvaa, isän viimeistä lahjaa pikku tyttöselleen.

Sen puolittain piilotti paljoa isompi, kirjoituksella »Yevonde» varustettu valokuva, joka esitti kahta velttoa, iltapukuista nuorukaista käsikkäin, oopperahatut päässä, monokkeli silmässä ja keppi kädessä.

»Claude ja Cynthia», huoahti Margaretin äiti vilkaistessaan siihen.

»Cynthia?»

»Hän meni eräisiin tanssiaisiin puettuna Claudeksi nähdäkseen, kuinka moni heidän ystävistään pitäisi häntä veljenä», selitti Violet Verity, lajitellen pareiksi ohuita, jalan värisiä, hämähäkinverkosta kyhättyjä tekeleitä, lapsen sukkia. »He ovat täällä tuossa paikassa.»

»Luulin heidän saapuvan tänne jo monta päivää sitten.»

»Heille sattui joku viivytys, ja minä olin siitä niin kovin hyvilläni; mutta nyt he ovat täällä!… He soittivat tänne hotellistaan tänä aamuna heti saavuttuaan. Ilmoittivat tulevansa heti ehdittyään kylpeä ja pukeutua!»

»Kerroitko heille, että Margaret on —»

»En. Puhelimessa? Kuinka olisin voinut? Mutta nyt minun on selitettävä heille — tai oikeammin oltava selittämättä heille. Oi, rakas, kuinka mutkallista elämä on!… Miksi saliin herttaisen Tom-sedän taivuttaa itseni suostumaan siihen?»

II

Asia on niin, että Tom-setä oli suorastaan hypnotisoinut hänet suostumaan siihen — ainakin niin paljon kuin setä oli katsonut hyväksi ilmaista hänelle.

Asteittain, harkitusti, järjestelmällisen perinpohjaisesti oli vanha merimies alkanut herättää Margaretin hellässä äidissä pelkoa ainoan lapsensa tähden.

Sekä Hill-kadun varrella että Nizzassa eli useita kertoja pohdittu sitä, mihin suuntaan Margaret oli menossa ja kuinka hänen elämänsä Ranskassa muodostuisi ihan samanlaiseksi kuin Lontoossa, vietettynä vain etelämpänä.

Ihan säälimättä oli setä kosketellut herkkää kieltä, verraten komeata Jackia hänen mahdollisiin lapsenlapsiinsa, pieniin Oddleyhin.

Ei Violetin uuvuttaminen ollutkaan mikään jättiläisurakka.

Vihdoin setä oli esittänyt loppupontensa. Hän oli vakuuttanut: »Jos suostut, niin tuon sinulle tämän heikkohermoisen ihmisraunion sijasta takaisin terveen, hilpeän tytön. Se saattaa viedä viikkoja, kenties kuukausia. Aikaa on vielä mahdoton arvata. Mutta yhden seikan lupaan sinulle, Violet. Sinun ei ikinä tarvitse katua, jos luovutat hänet minun hoiviini. Teetkö sen?»

Hyvin rohkeasti (mutta vapisten) Violet Verity oli luvannut. »Olkoon menneeksi, setä, teen sen.»

Peijattu Violet Verity-raukka! Hänelle ei oltu hiiskuttu mitään meren myrskyistä eikä aution saaren juonesta.

Hän tiesi ainoastaan sen, että Margaret vietäisiin väkisin merimatkalle. Viimeisellä hetkellä hän auttoi minua säälimään kokoon karkeatekoisia, välttämättömiä tarvekappaleita retkeä varten.

Hän tuskin tiedusti, minkä tähden varustauduttiin niin oudosti, kun retkelle lähdettäisiin kahdensadan tonnin kantoisessa huvipurressa Sweetheart II:ssa, jossa oli kaikki nykyaikaiset mukavuudet. Hän oli katsellut, kun minä ja Margaret lähdimme purressa pidetyille kutsuille. Hän oli myöntynyt eroamaan lapsestaan jäähyväisittä ollakseen herättämättä tytössä epäluuloja.

Niin, hän oli niellyt tämän seitsemän kameelin voimaisen järjestelyn.

* * * * *

Nyt, monia päiviä myöhemmin, saapuivat nämä Oddley-sääsket.

Heidän tulostaan käytiin ilmoittamassa.

»Ensimmäisen kerran koko tuttavuutemme aikana ovat he kysyneet madame Verityä. Nyt sinun on tultava mukaani — tulethan — ja autettava minua pitämään puoleni näille kahdelle…»

III

Rouva Verityn yksityisessä arkihuoneessa tapasimme kolmannenkin nuoren vieraan.

Paitsi Cynthia Oddleyta (joka oli aistikas kuin harakka musta- ja valkoviiruisessa puvussaan ja teki kolkon yksisilmäisen vaikutuksen, koska hän käytti leveään mustan ja valkean kirjavaan nauhaan kiinnitettyä mustaa monokkelia!) ja hänen veljeään Claudea (jonka empiriliivinen puku sopi hänelle kuten harmaa suèdekäsine) oli siellä vankempirakenteinen, punatukkainen Eric (jonka sukunimeä en koskaan kuullut) yllään Roudin ja Giddyn liikkeestä tilattu golfasu ja lisäksi nilkkoihin saakka pullottavat housut.

Mahdollisimman lyhyen tervehdyksen jälkeen kääntyivät kaikki kolme rouva Verityn puoleen, tiedustaen: »Mitä oikeastaan tarkoittaa kaikki tämä häly Peggystä?… Nuo alakerran verrattomat tomppelit väittivät puhelimessa hänen lähteneen täältä!»

»Hän on lähtenyt», myönsi Margaretin äiti.

Väitetään, etteivät nykyajan nuoret hämmästy mistään. Mutta ainakin kolme heistä ällistyi sanattomiksi useiden sekuntien ajaksi.

»Lähtenyt? Ilman meitä?» puhkesi Cynthia kummeksimaan. »Minne? Kenen seurassa?»

»Hänen setänsä», vastasi Violet Verity (pystyssä päin ja purren huultaan, joka pyrki vapisemaan), »vaati sitä. Hän — hän — hän vei Margaretin pois luotamme… Lääkärin määräys… Senvuoksi hän luonnollisesti vei hänet —»

»Vei hänet?» Cynthiaa vieläkin epäilytti. »Miten on kukaan saattanut?»

»Vei hänet? Minne? Ja kuinka pitkäksi ajaksi?» sai suu auki töllistelevä Claude sanotuksi.

»En tiedä. Tarkoitan, etten tarkalleen tiedä, kuinka kauas he — heidän seurueensa matkustaa», vastasi Violet Verity levottomana, mutta arvokkaana. Entinen koulutoverini piti puolensa. Sellainen luonteenvastainen esiintyminen vaati varmaankin häneltä väkivaltaista ponnistusta. Hän oli tämän Cynthian edessä menneen ajan herttaisinten ja terveinten piirteiden hentona, hopeankirkkaana näytteenä. »Voin ilmoittaa teille ainoastaan sen, että hän, kuten hän niin hartaasti halusi tehdä, vei Margaretin pitkälle merimatkalle.»

Tyrmistyminen, pitkä äänettömyys.

Ensimmäisen äänen siinä huoneessa päästi henkivartija Eric.

»No niin! Samahan se meistä on, eikö olekin?» Ja hän naurahti.

Pidin punatukkaisesta pojasta niiden sanojen tähden. Oddleyt — en voinut olla ajattelematta niin — suorastaan alensivat aikalaisiaan. Ericit edustivat polvensa keskitasoa arvokkaasti.

Tarttuen pudonneeseen monokkeliinsa Cynthia puhkesi uudelleen huudahtelemaan: »Peggy? Peggy, joka vannoi mieluummin kuolevansa kuin astuvansa jalallaan laivankannelle? Peggy ei olisi ikinä alistunut vietäväksi sillä tavoin matkalle. Hän olisi ehdottomasti kieltäytynyt. Onko tarkoituksenne — onko tarkoituksenne väittää, että Peggy lähti?

(Lähti tosiaankin. Muistelin, millaisena olin viimeksi nähnyt Margaretin; avuttomana ja tajuttomana, nujertuneena kajutan pieluksille! Minun oli käännyttävä ikkunaan päin… Parveke oli Promenadelle päin; siellä oli hilpeä näky: joulukuinen aurinko paistoi herttaisesti, ja matkailijoita liikkui edestakaisin. Katselin autoja, jotka kiitivät ohitse pitkinä ja välkkyvinä kuin kalat, vinhasti sujahtelevia moottoripyöriä, joiden ohjaajien asu muistutti syvän meren sukeltajia. Englantilaiset, amerikkalaiset, mannermaalaiset saattoi erottaa toisistaan, vaikka heidän liikkuvat vartalonsa näyttävätkin vain mehiläisen kokoisilta appelsiinipuiden reunustamilla kaduilla, Euroopan taidokkaimmin järjestetyn rannikon palmujen, kupolien ja lelumaisten rakennusten keskellä. Silmäilin ulos salatakseni nauruani.)

»Hän on joka tapauksessa poissa», jupisi Margaretin äiti.

»Jättikö hän kirjettä?… Eikö? Vai ei? Eikö hän jättänyt riviäkään minulle?… Eikä Claudelle?… Miten se on mahdollista?»

»Luultavasti hän ei ehtinyt, Cynthia, lähtiessään —»

» No niin!… Hän siis todella lähti? Tuon vanhan… herra Lloydin seurassa?»

Katsahdin taakseni. Cynthian terävistä, poikamaisista, harkitsevista kasvoista kuvastui monenlaisia mietteitä sen ällistyksen aallon jälkeen, joka aluksi oli pyyhkäissyt ne ihan ilmeettömiksi. »Miksi», hän kummasteli, »piti Peggyn noudattaa hänen tahtoaan? Peggyllähän on omat varansa.»

Käsitin täydelleen, kuinka paljon neiti Oddley oli rakentanut suunnitelmiaan sen pohjalle.

Veljeä kalvoi vilpitön tuska, eivätkä sen syyt olleet niin arvottomat. Alakuloisena hän sopersi: »Olen laskenut päiviä. Laskenut päiviä, milloin tapaan Peggyn taaskin. Aika tuntui niin kovin pitkältä. Minusta on tuntunut —» Hän räpytteli silmiään, ravistaen kirkkaat pisarat vaaleista silmäripsistään; ne tipahtivat hänen suipolle, nuorekkaalle leualleen ja sitten hänen liiviensä V-muotoiselle, helmenharmaalle aukeamalle korkeavyötäröisen takin käänteiden väliin. Hänen äänensä vavahteli, kun hän lopetti: »Tuntunut kuin olisin kuollut!»

Hänen sisarensa ärähti: »Älä Jumalan tähden, Odds, esiinny noin naurettavan narrimaisesti. Sinä tomppeli, eihän Peggy ole poistunut mennäkseen naimisiin eikä eronnut meistä ikiajoiksi —»

»Milloin hän palaa?» tiedusti loordi Oddley, selvittäen kurkkuaan ja niistäen nenäänsä pieneen, purppuran sinipunervaan batistiliinaan, josta lehahti »le jaden» tuoksu.

»Milloin odotatte hänen palaavan, rouva Verity?»

Helläsydäminen rouva Verity aukaisi suunsa — sulkien sen jälleen. Herra Lloyd oli ehdottanut, että Oddleyn perheen jäsenille ilmaistaisiin Margaretin kuulumisista vain hyvin epätäydellinen hahmoittelu. »Hänen suunnitelmansa ovat niin… niin epävarmat.»

»Minuun nähden on nyt kaikki varmaa… nimittäin mitä tulee Kairon-matkaan», valitti Claude surkeasti. »En halua jatkaa matkaa Egyptiin ilman Peggyä. Entä sinä, Cyn?»

»En minäkään», vastasi neiti Oddley lyhyesti (ja minä luulin arvaavani syyn). »Olin miettinyt valmiiksi kaikenlaista… kenen kaikkien hupaisten ihmisten kanssa seurustelisimme Semiramis-hotellissa; sanoin Margaretille, että menisimme sinne emmekä Shepheardiin.» (Luulin tietäväni, kuka olisi suorittanut laskut Semiramiissa.) »Nyt meidän on kaiketi vain maleksittava tällä ikävällä rannikolla, kunnes saamme tietää, mitä hän haluaa meidän tekevän —»

»Niin», virkkoi Eric, »aika ikävä teko, että Peggy jätti uskolliset kumppaninsa hiiskumatta mitään! No niin, taidanpa vuokrata auton ja pujahtaa Sardiniaan tai Korsikaan tai jonnekin muualle. Mitä sinä siitä arvelet, Claude?»

»Minua ei haluta lähteä minnekään.»

»Claude — enkö saa tilata teille jotakin juotavaa?»

»Suuri kiitos, rouva Verity, minulle ei taida —»

»Mutta kyllä minulle», keskeytti Eric sama hymy huulillaan. »Paljoa terveempi ajatus on juoda malja tytön matkan hauskuudeksi ja muuksi hyväksi. Luultavasti meistä kaikista maistaisi 'sivuvaunun'-cocktail, jos suvaitsette.»

»Soita kelloa, Eric!» komensi neiti Oddley mutkattomasti. Hänen silmänsä, jota nyt ei enää peittänyt musta monokkeli, tähysti edelleenkin Margaretin äitiä. Toistamiseen hän kysyi: »Kuinka pian saamme tietoja Peggyltä?»

»En voi sitäkään sanoa. En tosiaankaan tiedä.»

»Mutta, rouva Verity — no, mihin hänelle sitten kirjoitetaan?»

Nyt alkoi Violet näyttää olevan pulassa. Tähän saakka olin saanut olla pelkkänä kuuntelijana. Nyt vastasin hänen puolestaan.

»Miksi ei kirjoittaa Thomas Cookille? Teidän sijassanne minä lähettäisin kirjeen Thomas Cookin osoitteella.»

Eric esitti varsin luonnollisen kysymyksen: »Thomas Cook — missä?»

»Riossa.» Mainitsin ensimmäisen mieleeni johtuneen ulkomaisen sataman.

»Riossa», valitti Claude, ja hänen leukansa painui juuri äsken pöydälle tuotua cocktailtarjotinta kohti. »Mutta muistaakseni rouva Verity kertoi herra Lloydin vieneen Peggyn retkelle Etelämerelle.»

»Niin kyllä», varmensi Eric (ääntäen sanat yalelais-oxfordilaiseen tapaansa). »Rouva Verity puhui Etelämeren saarista. Mitä hyödyttää kirjoittaa Margaretille Rioon?»

Mitä todellakaan, ajattelin.

»Teidän sijassanne kirjoittaisin Rioon», väitin kuitenkin varmasti. »Jos kirjoitan Margaretille, niin osoitan kirjeen sinne.»

Ja otin kasvoille vakavan tätimäisen ilmeen, joka aina on luotettava naamari.

Harvoin kuitenkaan on minuun luotu epäilevämpää katsetta kuin se, joka tuikki neiti Oddleyn silmistä, kun hän pian senjälkeen sanoi jäähyväiset ja meni hissiin Margaretin molempien toisten ymmällä olevien ystävien seuraamana.

Olisipa kukaan heistä aavistanut, mitä todella oli tapahtunut ja mitä vielä tapahtuisi!

IV

Tuskin oli kolmikko poistunut luotamme, kun arkihuoneen ovelle koputettiin ja sisälle astui liveripukuinen chasseur, tuoden minulle sähkösanoman.

»Saanko?» (En ollut vielä ennättänyt vaihtaa Violetin kanssa sanaakaan äsken päättyneestä välikohtauksesta.)

»Ole hyvä!… Nyt on kaikki kunnossa! Eihän sinun tarvitse lähteä luotani ihan heti, eihän?»

»Ei. Nyt on kaikki hyvin.»

Taitoin sähkösanoman kokoon ja panin sen hyvin varovasti talteen.

Olin siitä lukenut:

»Kaikki hyvin retki sujui suunnitelman mukaan Margaret nukkuu kuin lapsi lähettäkää posti kuten sovittu odottakaa lisätietoja sydämelliset terveiset Lloyd.»

IV luku

Kysymyksiä

I

Poistumme taaskin Rivieran rannikolta ja jätämme sinne siellä tungeksivat kaiken maailman ihmiset etsimään cocktailin tarjoilupaikkoja, ruokahalua kiihoittavia ryyppyjä. Jätämme Oddleyt ikkunapöydän ääreen Ruhlin aurinkoisimpaan soppeen katselemaan ohi meneviä argentiinalaisia seikkailijattaria, viittoilevia juutalaisia miljoonamiehiä, huvikseen vetelehtiviä laiskottelijoita, joiden vispilämäiset vartalot oli verhottu poikamaisiin muotinuken pukuihin ja joiden himmeiden, pälyilevien silmien alla oli tumman sinipunaiset puolikuut — jätämme heidät tarkkailemaan näitä ja pohtimaan Peggyn arvoituksellisen salaperäistä (»sillä jotakin lemmon salaperäistä siinä on») pakoa.

Palaamme sen tytön luokse, jonka ympärille koko tämä vyyhti on kiedottu. Palaamme kaukaiselle ranta-kaistaleelle, jossa paloi nuotio, häiritsemättömälle, päivänpaisteiselle, yksinäiselle poukamalle, jossa hän istui, lausuen haaksirikkokumppanilleen:

»Herra Mount! Sanokaahan! Olemmeko ainoat ihmiset tällä saarella?»

»En vielä ole käynyt tarkastamassa koko saarta», vastasi nuori Mount.

Mitä muuta hän olisi voinut sanoa? Monista syistä alkoi hänestä olo tuntua yhä tukalammalta. Paksukorkoisella kengällään hän tasoitteli kivilohkareensa vieressä olevaa kuoppaiseksi potkittua hiekkaa. Ajan voittaminen, se oli hänen tehtävänsä, arveli hän. Hän virkkoi: »En tiedä, keitä tai mitä täällä saattaa olla. Ymmärrättehän — en ole ennättänyt muuta kuin kävellä vähän matkaa puron vartta ylöspäin ja tutkia tätä poukamaa sekä sitä, josta te tulitte, samoin kuin tuota toista.» Keikauttaen tummaa päätään taaksepäin, hän nosti kättään ärtyisesti, liikauttaen sitä tavallisesti niin ihailtavan hyvin harjattuun, erinomaisesti hoidettuun, nyt joka suuntaan pörröttävään tukkaansa päin. »Tällä rantaosalla näyttää olevan täydellinen sarja näitä pikku lahdelmia —»

»Olemme saarella, emmekö ole?»

»Kyllä.» (Hän oli hyvillään siitä, että se ainakin oli totta.) »Tämä on saari; se on varmaa, neiti Verity.»

»Entä setäni?»

»Neiti Verity, en tiedä — vakuutan juhlallisesti kunniasanallani, etten tiedä. Kunpa Jumala soisi minun tietävän! Hän saattaa olla saarella.» Ja samalla kun nämä lauseet sysäyksittäin lähtivät Mountin huulilta, kiehui raivo hänen sydämessään.

II

Sillä nuori mies ajatteli tähän tapaan:

»Se vanha roisto. Ovela ilkimys. Ottaa minulta kunniasanan ja jättää minut tällaiseen pulaan. Olisi parhaiksi hänelle, jos toitottaisin julki koko hänen salajuonensa, jos puhuisin tytölle: 'Kuulkaahan nyt! Kerron teille koko jutun. Teidät on peijattu tänne valheellisilla tekosyillä. Viime yönä ei ollut sen pahempi myrsky kuin kaikkina öinä kuluneella viikolla. Ette tekään, lapsi-poloinen, olisi uskonut sitä, jollette olisi ollut niin sairaana päiväkausia. »Sweetheart II» ei saanut vuotoa eikä uponnut meren pohjaan, kuten ette tekään ole vajonnut. Ettekä liioin ole autiolla, yksinäisellä saarella. Setänne mielestä teidän pitäisi olla sellaisella. Siihen hän tällä tempullaan tähtäsi. Hän aikoo pitää teitä täällä, mutta en tiedä, kuinka kauan. Joka tapauksessa se on hänen asiansa. Ainakin minä luulin niin. Minulle uskoteltiin, ettei hän lähtisi luotanne heti saatuaan teidät maihin. Otaksuin hänen jäävän tänne pitämään huolta siitä, että pysyisitte tällä rautakappaleella ettekä lähtisi samoamaan muualle, jolloin huomaisitte Ranskan rannikon olevan vajaan vuorokauden pituisen laivamatkan päässä. Hän toi teidät maihin viime yönä, ja kun tänä aamuna menin tapaamaan sitä ovelaa vintiötä, oli hän kadonnut jätettyään minulle kirjeen, joka ei selittänyt mitään ja joka kiven ympärille käärittynä oli laskettu pääni viereen —

— Hän on mennyt tiehensä, rikkonut oman osansa sopimuksesta, ja niinpä minäkin rikon osani —

— En voi tehdä sitä», päätti nuori Mount mielessään. »Tämä on opetus minulle. Älä enää milloinkaan anna kellekään ihmiselle sitoumusta, jonka nojalla hän voi vaatia sinua tekemään jotakin. Ovela Lloyd-veitikka on ottanut liiankin runsaan korvauksen kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväkseni —

— Jättää minut tänne, kenties koko aamuksi tuon lemmon tytön seuraan —

— Mihin hän itse on joutunut? Lähtenyt tiehensä purrella — No niin, otaksuttavasti hän palaa tunnin tai parin kuluttua. Sillä välin —

— Mitä minun on sanottava tytölle? Siinä kysymys.»

III

Alkaessaan uudelleen puhua hän tuijotti toisaalle vilkaisemattakaan tytön sekava-ilmeisiin raitistuneihin kasvoihin.

»Neiti Verity, jos — jos olisin teidän sijassanne, en olisi kovin hädissäni — Niin, ymmärrän kyllä, että sellaiset sanat kuulostavat kummallisilta, kun otetaan huomioon, mitä on tapahtunut — tarkoitan, kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa olette. Mutta minulla on aavistus — olisin valmis lyömään vetoa siitä, että herra Lloyd palaa pian — ja näkee, että olemme syöneet koko aamiaisen.»

»Entä toiset? Merimiehet? Wallace?»

»En ole nähnyt pienintäkään jälkeä myöskään heistä. En merkkiäkään. Mutta älkää olko liiaksi tuskissanne heidän tähtensä, neiti Verity —»

»En ole tuskissani, mutta minun täytyy saada kysyä teiltä, mitä tiedätte. Se ei ole niin tuskastuttavaa kuin se, että kohtelisitte minua, ikäänkuin olisin pikku lapsi», huomautti Margaret varsin järkevästi — järkevämmin kuin Mount oli koskaan kuullut tuon lemmon tytön sitä ennen puhuvan. »Pääsivätkö merimiehet purresta muihin veneisiin? Silloinhan olisi toiveita heidän pelastumisestaan.»

»Kyllä, niin kyllä. On hyvät toiveet. Sweetheart II:n veneet olivat — ovat — mainiot.»

»Arveletteko, että heidän on varsin mahdollista pelastua jonnekin — tai että heidät otetaan johonkin laivaan —»

»Niin, se on varsin mahdollista», vakuutti Mount. »Ikävä, että lainkaan jouduimme eroon heistä.» Eikä Margaret aavistanut, että hän kiristeli hampaitaan vastatessaan niin.

»Kuinkahan kauan meidän on oltava täällä? Mitä arvelette?» »Oltava? Täällä?»

»Niin.» Margaretin heikossa äänessä oli järjetön, epäloogillinen, odottamaton, todellista riemua uhkuva soinnahdus (oliko se mahdollista), kun hän lausui sanat: »Täällä, täällä autiolla saarella.»

Salaisesti nuori Mount oli vimmoissaan. »Hän on niellyt sen. Hän on kaivannut sitä. Siksipä hän on sen saanut. Kymmenentuhatta kirousta, että minut on raahattu tänne yksin kestämään alkuvaivat!»

Tytölle hän virkkoi: »Jospa Jumala soisi minun arvata, kuinka kauaksi meidän on — meidän on jäätävä tänne! Mutta mistäpä sen tietäisin?»

»Niin, ette kaiketikaan. Ette tietysti tiedä, missä olemme. Eikö purrestakaan näkynyt mitään merkkiä?»

»Ei vähääkään, neiti Verity» (kolkosti).

»No niin. Sellaista sattuu», sanoi äkkiarvaamatta merimiehen tytär.

»Otaksuttavasti», lisäsi hän pian, tähyillen merelle, »otaksuttavasti on nyt ainoana toivonamme, että meidät huomataan jostakin laivasta ja meidät noudetaan sinne. Melkein ainahan niin käy, eikö totta? Verrattain pian. Laivoja kai kulkee tämän saaren ohitse, jos se kerran on siksi lähellä laivaväylää, että sen rannalla on kärsitty haaksirikko? Muita laivoja menee ohitsemme, vai mitä?»

»Hyvä Jumala, niin! Ja —» Parahiksi hän malttoi mielensä eikä sanonut erään tunnetun lentoaseman nimeä. »Varmastikin saapuu läheisyyteemme piakkoin joku vene tai — tai joku sellainen», koetti hän lohduttaa tyttöä. Margaret oli niin tyyni, ettei hän olisi uskonut sitä mahdollisesti tuonnottain »Berkeleyssä» vietetyn illan jälkeen.

»Siihen saakka», virkkoi tyttö, »siihen saakka olemme täällä».

»Nähtävästi», myönsi Mount hienosti.

»Entä mitä meidän on teidän mielestänne paras tehdä?»

»Tehdä?»

Mount kumartui ottamaan raskaan puukappaleen, joka oli vierähtänyt hänen nuotiostaan. Hän teki sen saadakseen miettimisaikaa ja piilottaakseen kasvonsa, mutta se antoikin hänelle ajatuksen.

»Voisin alkaa vuoleksia paria haarukkaa, joilla syömme kalojamme ensi kerralla», lausui hän — hyvillään siitä, että oli keksinyt jotakin askartelua käsilleen. Toinen niistä sujahti ensin hänen housuntaskuunsa, sitten hänen vyönsä lokeroihin.

»Veitseni —»

»Oi! Minulta», selitti Margaret, joka oli sen unohtanut, »se jäi putouksen partaalle —»

Mount ponnahti pystyyn kävellen kalliolle hyvin ison koiran liikkumista muistuttavaan, säyseän sievään tapaansa.

Harmissaan Margaret ajatteli, että mies olisi voinut kuunnella häntä loppuun saakka ja vasta sitten mennä noutamaan kallisarvoista veistään. Mutta samalla hän toivoi, ettei se olisi häneltä unohtunut.

Mount toi veitsen, otti puupalasen ja istuutui jälleen kävelleen veistelemään. Hänen katseensa oli kiintynyt työhön, mutta hänen äänessään oli Margaretista hieman luonnottomalta tuntuva soinnahdus, kun hän sanoi: »Olipa onni, ettei veitsi jäänyt minulta purteen ja että muistin ottaa tulitikkuja ja muutamia muita esineitä. Teidän hytissänne oli joku tavaralipas tai jotakin sellaista, ja se sysättiin veneeseenne. Vein sen pieneen luolaanne. Oliko teillä auttavan mukavaa viime yönä?»

»Mukavaa? oli kaiketi. Nukuin nimittäin liian sikeästi tietääkseni siitä mitään. Minulla on täytynyt olla mukavaa, eikö olekin? Saanko jäädä sinne?»

»Jäädä sinne, neiti Verity?»

»Tarkoitin kysyä, saanko pitää sitä luolaa omanani, makuuhuoneenani?»

Hän oli niellyt sen. Hän oli niellyt koko ilveilyn, ihan kuten vanha Lloyd-vekkuli oli arvellut. Ja hän, Mount, joka oli vanhukselle väittänyt, ettei hän uskonut kykenevänsä suoriutumaan siitä, oli nyt mukana siinä auttamassa ilveilyn jatkuvaa kehittämistä.

»Tietysti. Olkaa te suojaisimmassa paikassa, neiti Verity — kunnes tapahtuu jotakin.»

»Niin.»

Haaksirikkoisen tytön valtasi tuskallinen tunne. »Suojaisessa» paikassa oli nyt vain kallioholvi hänen päänsä päällä, hiekkaa hänen allaan ja ympärillä tutkimatonta seutua!

IV

Hän ajatteli Hill-katua.

Omaa asuntoaan — sen kimmoisia vuoteita! Sen pehmeitä, nauhareunaisia peitehuopia, paksuja, haahkanuntuvilla täytettyjä patjoja! Sen kaksinkertaisia ikkunoita ja niiden paksuja verhoja, jotka estivät Lontoon talven henkäykset tuntumasta.

Kaukana Lontoossa vallitsi kaduilla kostea ja sumuinen kylmyys, muuttaen ihmiset väriseviksi, märiksi vaatemytyiksi. Tälläkin hetkellä tarjoili kadunkulmassa värjöttävä, mustahattuinen kukkienmyyjätär kaupaksi orjantappuroita ja misteleitä sekä Etelä-Ranskasta karkoitettuja kukkia — neilikoita ja ensimmäisiä mimosia. Raskaasti liikkuvien moottoriomnibussien seinät olivat täynnä myymälöiden komeita joulumyynti-ilmoituksia.

Kaikki se oli hirveän kaukana! Tuntui samanlaiselta kuin jonkun toisen taivaankappaleen ajatteleminen… täällä, tässä lämpöisessä päivänpaisteessa, näissä virkistävissä, mutta leudoissa tuulahduksissa.

V

Mutta Lontoon ajatteleminen johti jälleen hänen mieleensä, kuka hän oli.

Hän rypisti hieman otsaansa totuttuun ylimielisen tyytymättömään tapaansa ja loi ikävystyneen, raukean katseen haaksirikkotoveriinsa. Vastahakoisesti hän myönsi: »No niin, jos se on mukavin paikka, niin minun kaiketi lienee paras olla siellä —»

»Hyvä», virkkoi Mount, pakottaen kasvonsa pysymään vakavina. Sillä vaikka hän olikin vimmaisen harmistunut herra Lloydiin, tunkeutui tilanteen julma leikillisyys kuitenkin hänen huumorintajuntaansa. Koska hänen ilmeisesti oli oltava leikin ohjaajana tunti tai pari, saattoi hän yhtä hyvin näytellä osaansa kunnollisesti.

»Juuri niin, neiti Verity, sen luolan on niin sanoaksemme oltava teidän huoneenne. Tämän poukaman, jossa on nuotio ja vettä, tulee olla yhteinen arkihuoneemme. Minun lienee hoidettava tulta niin, että se pysyy vireillä yölläkin. Se on nykyhetken tärkein tehtävä; tuli on säilytettävä kytemässä.»

»Tietysti. Sen minäkin tiesin. Ja kohdakkoin te tietenkin laitatte ison keon sytyttääksemme loimuavan merkkivalkean —»

»Mitä —»

»Loimuavan merkkivalkean, luonnollisesti. Kiinnittääksemme itseemme ohi menevien alusten huomion.»

»Niin — tietysti», vastasi Mount veisteltyään sekunnin ajan uutterasti puupalastaan. Mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi pakko pohtia asioita — ennen kuin vanhus saapuisi ja selittäisi, mitä alettaisiin pohtia.

»Oikeastaan voisimme nyt jo alkaa yhdessä koota lisää polttopuita.»

Margaret nousi pystyyn, silmäili ympärilleen ja näytti tosiaankin olevan valmis keräämään risuja.

Mount huomautti: »Tässä poukamassa on vain hyvin vähän poltettavaa. Pienillä oksilla ja sirpaleilla ei voida pitää vireillä kovinkaan komeata roihua. Täällä oli ainoastaan kaksi isoa kapulaa, ja ne paloivat aamiaisen aikana. Nyt arvelen, että minun olisi paras lähteä luotanne.»

»Lähteä luotani.»

»Ei pitkäksi aikaa, enkä loittone etäälle, sen lupaan. En voi mennä kauas», sanoi nuori mies, taaskin salaa kiristellen hampaitaan. »Minun olisi parasta kavuta tuonne kalliolle — hm — tarkastamaan, onko siellä polttopuita, ja yleensä silmäilemään ympärillemme.»

Mielessään hän päätti mennä Lloydia vastaan, kun tämä vanha vintiö saapuisi, ja puhua hänelle suunsa puhtaaksi, ennen kuin ukko menisi lemmon kiusallisen, mutta harhaanjohdetun tyttösukulaisensa luokse.

»Minä tulen mukaanne, herra Mount.»

»Ette saa tulla. Emme saa molemmat lähteä —»

»Miksi emme?»'

»Koska» (kirkas ajatus) »jonkun on jäätävä nuotiota valvomaan. Jollette pahastu, neiti Verity, on teidän pysyttävä täällä. Ja», lisäsi hän hyvin huolissaan, »älkää poistuko tästä poukamasta muualle kuin tuonne oikeanpuoliseen!» Sillä vanha ilkimys oli joku aika sitten määrännyt tytölle tämän liikkuma-alan. »Luvatkaa, ettette poistu näiltä rantakaistaleilta, ennen kuin tulen takaisin! Lupaattehan sen?»

»Lupaan», vakuutti Margaret, ja hänen äänensä oli samanlainen kuin lapsen, joka kunniasanallaan sitoutuu pysymään puutarhaportin sisäpuolella.

»Hän on ihan lapsi», mietti nuori mies vimmoissaan astellessaan kaihon juurella olevien kivilohkareiden sekaan rinteen loivimmalle kohdalle. »Mutta hitto soikoon, jos minut on tehty lapsenhoitajaksi…»

Katseleva Margaret näki paitaan ja housuihin puetun kookkaan miehen keveästi kiipeävän kivi järkäleiden ja matalien pensaiden välitse ja kallion laella tummana kuvastuvan sinistä taivasta vasten.

Sitten mies katosi näkyvistä.

»Hän ei edes heiluttanut kättään», ajatteli Margaret. »Vähätpä siitä! On varsin mukavaa olla taaskin yksin… Mitäs nyt teen?»

V luku

Edenin toinen puoli

I

Margaretin päässä pyöri muistoja kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut tai lukenut »autioille saarille joutuneista ihmisistä».

Nämä ihmiset tuntuivat yhtä mittaa puuhaavan jotakin. He rakensivat. Muokkasivat viljelyksiä. Valmistivat jousia ja nuolia. Kalastivat. Kokosivat syötäviä hedelmiä. Pyydystivät lintuja ja pieniä kauriita. Muokkasivat taljoja auringon paisteessa. Heti he alkoivat. Heti he alkoivat kehittää omaa kulttuuriaan villissä ympäristössään.

Liikakulttuurin turmelema, ultrauudenaikainen Margaret alkoi vasta nyt tajuta, kuinka ihailtavan työteliäitä, keinokkaita, kuinka eteviä ne haaksirikkoiset olivat olleet.

»Minunkin pitäisi tehdä jotakin —»

Lapsuusaikanaan hänet oli varsin usein jätetty yksin rannalle. Nyt hän kävi jälleen käsiksi senaikaisiin lapsenhommiinsa.

Ensin oli etsittävä litteä kivi — sitten kaivettava hiekkaan kuoppa aamiaisen ainoiden tähteiden, vähäisten kalanruotojen hautaamista varten. Sekin oli kauan sitten menneiltä ajoilta jäänyt muisto; hänen äitinsä oli opettanut hänelle, kuinka tavattoman ajattelematonta oli viskellä voileipien käärepapereita maahan rumentamaan kaunista ympäristöä.

Nyt hän hautasi jätteet yhtä huolellisesti kuin olisi ollut kahdentoista ikäinen; hän taputti hiekan tasaiseksi kuopan kohdalle… perin vähäpätöinen yksityiskohta — mutta sekin tuntui kuuluvan siihen vakavaan tilanteeseen, johon hän nyt (kuten hän luuli) oli joutunut. Otettu laivaan kuin vastoin tahtoaan pestattu merimies! Haaksirikkoutunut! Jätetty autiolle rannalle! Ilman muita vaatteita kuin nämä oudot tamineet hänen yllään olleen hataran leningin verhona! Yksin, seuranaan vain yksi ainoa henkilö! Ilman pienintäkään vihiä, miten muiden oli käynyt! Tietämättä, mistä saisi seuraavan aterian! Melkein ilman suojaa, johon päänsä kallistaisi! — Mutta eniten kummastutti häntä se tavaton seikka, että vaikka hänen olisi pitänyt olla huumautunut surkean tilansa aiheuttamasta sielunhädästä — vaikka hänen olisi pitänyt tuntea kuolemantuskaa, hän — mikä ihme! — ei sitä tuntenut.

Aurinko paahtoi yhä lämpimämmin. Hänen hiuksiaan liehuttava tuuli valoi häneen uutta elämänhalua.

Se oli uskomatonta, mutta hänet valtasi voimakkaana tunne: »En koskaan ole onneton tällä saarella!»

II

Mutta jos kohta hänen ei tarvinnut tulla onnettomaksi, sai hän pian tuntea olonsa koko laiha epämukavaksi.

Vain aamun alkuhetkinä innostutti häntä uutuuden viehätys, ja hän hyöri yksinäisellä rantakaistaleella, uurastaen kuin mehiläiset ensimmäisenä aurinkoisena päivänä. Hän oli aina liikkeessä, kyyristeli, keräsi risuja, aaltojen ajamia oksia, kaikenlaisia puupalasia. Hän kasasi ne sen punertavan kivilohkareen viereen, jolle nuori Mount oli laskenut keskeneräisen haarukantekeleensä, kooten niitä kokonaisen läjän.

Ylpeänä tämä tyttö, joka yhdeksään vuoteen ei ohut pannut rikkaa ristiin, katseli nyt kättensä työtä! Kohdakkoin hän keräisi myöskin kasan meriruohoa liekkien vaimentamista varten. Välillä hän lisäsi puita litteiden, savuttaneiden liesikivien välissä palavaan tuleen ja kyykötteli, lämmitellen käsiään sen hivelevässä hehkussa. Hyvillä mielin ja huvitettuna hän ajatteli, kuinka nuori mies palatessaan hämmästyisi!

Vihdoin Mount palasi; siitä oli merkkinä se, että kallion rinnettä alaspäin liukui nykäyksittäin kaksi oksaa, jotka näyttivät liikkuvan »itsestään». Niitä raahaava mies oli melkein kokonaan lehvien peitossa. Kahisevan, huojuvan taakkansa alla hän ponnisteli eteenpäin kivien välitse kuumassa auringonpaisteessa. Päästyään tasaiselle maalle hän kiskoi oksia pitkin hietikkoa.

Puolenkymmenen askeleen päässä nuotiosta hän pudotti taakkansa maahan, oikaisihe, murahti ja pyyhkäisi kyynärvarrellaan hiestä kimaltelevaa otsaansa.

Margaret, josta ruumiillinen työ oli niin kovin outoa, ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin omia saavutuksiaan. Ylpeänä hän kutsui toista katsomaan ja osoitti vähäisiä risukasojaan. Häntä kummastutti, että hiestynyt ja hengästynyt Mount loi niihin vain nopean vilkaisun. »Sepä hyvä! Olettepa koonnut aikamoisen läjän!»

(Tuo nuori mies esiintyisi kohteliaasti ankaran maanjäristyksenkin aikana.)

»Mutta pelkäänpä, ymmärrättehän, ettei noilla päästäisi kovin pitkälle yöllä —»

»Eikö?»

(Vaikka Margaret oli raatanut tuntikausia!). »Niin luulen… Minun on noudettava lisää tällaisia oksia», sanoi Mount. »Kiskoin niitä irti niin paljon kuin jaksoin.»

»Mistä?»

»Tuolla on jonkunlainen lehto noin parinsadan metrin päässä kallion laella.»

»Sitten minä tietysti tulen avuksenne», ehdotti tyttö aloittelijain innokkaaseen tapaan, »kiskomaan niitä tänne alas».

Se olisi tietenkin hyvä, tuumi Mount; siihen kuluisi aika, eikä hänen tarvitsisi lörpötellä tytölle… Pyyhkäisten uudelleen otsaansa hän silmäili epäillen tytön hentoa, liian nopeasti kasvanutta vartaloa. »En tiedä, jaksatteko te, neiti Verity.»

»Jaksanko? Miksi ihmeessä en jaksaisi?»

Miksi tosiaan piti tämän miehen pitää häntä houkkiona — heikkona, velttona, taakkana? Kuvitteliko Mount, ettei hän pystynyt mihinkään autiolla saarella? Margaretin sydämen sisimmässä kuiski kauan uinunut vaisto: »Sinun on noustava tilanteen tasalle… käyttäydyttävä hyvin sekä vaikeuksissa että vaaroissa. Olet merimiehen tytär.»

Hän katsahti nuoren miehen kasvoihin. Ne olivat hieman punehtuneet, ja pisamat näkyivät nyt selvästi.

Nyt Margaret pani merkille, että hän oli huolestuneempi kuin ennen.

Hän kysyi nopeasti: »Onko tapahtunut jotakin? Jotakin pahempaa?»

»Ei, ei mitään… Sehän juuri — ei kerrassaan mitään, neiti Verity.»

»Minusta tuntuu, että olette hyvin kiusaantunut.»

»Se on varsin luonnollista, eikö olekin?»

»Kyllä, tietysti. Mutta siinä ei ole kaikki. Luullakseni —»

»Mitä?»

»Luullakseni te toivoisitte hartaasti, että haaksirikossa olisi joutunut kanssanne rannalle setäni tai Wallace tahi joku merimies, kuka hyvänsä muu, mutta en minä. Niin, ettekö toivoisi?»

»No —»

»Niin juuri. Niin toivotte. Vain sentähden, että olen tyttö», jatkoi Margaret, silmäillen häntä vihaisesti, mutta ei kärtyisesti kuten aikaisemmin. »Arvelette, etten kelpaa kerrassaan mihinkään täällä autiolla saarella. Luulette, etten pysty tekemään mitään? Otaksutteko, etten milloinkaan auttanut isääni virittämään nuotiota? Mutta minäpä tiedän aika paljon näistä seikoista. Meidän on koottava valtavan iso kasa polttopuita.

Lähdetään!»

III

Edenistä häädetty Eva oli otaksuttavasti ensimmäinen nainen, joka totteli naisia kannustavaa kiihoitinta — vaihtelunhalua. Aatami, ensimmäinen vanhoillinen, lienee pahoilla mielin silmäillyt taakseen, viehättävään laiskojen puutarhaan, jossa työt tekivät itse itsensä — siihen paikkaan, jonka hän oli aina tuntenut. Mutta saattaa kuvitella, minkälaisin silmin Eva kiihkeän uteliaana katseli Edenin ulkopuolelle!

Samoin Margaret ollessaan ensimmäistä iltapäiväänsä saarella.

Olisipa perin hupaista todistaa tälle tuskaisen huolestuneelle miehelle, että hän kykenisi auttamaan työssä, että hänkin kykenisi osaltaan suoriutumaan pulmista. Hän nautti kavutessaan ensi kerran kalliolle, punaisten kivijärkäleiden ohitse, harmaiden möhkäleiden ja pensaiden sekaan ja taaskin pois sieltä. Yhä ylemmäksi — kunnes he näkivät lehdon ja sen takana olevat kivet ja harmaat kalliot, jotka auringonpaisteessa hohtivat melkein helmenvalkoisilta niin kauaksi kuin Margaret erotti saartaan… Ponnistellen eteenpäin kiskomalla pensaita hän haisteli tuoksua, joka oli jäänyt hänen kämmeneensä, kun hän oli tarttunut erääseen kasviin (joka oli yhtä iso kuin huvilan portilla kasvava marunapensas).

»Mikä kasvi tämä on?… Täällä tuoksuaa niin suloiselta kaikki, mitä poljetaan jalkojen alle! Parempaa — paljoa parempaa kuin Après la Pluie… Mutta tässä on niin tuttu tuoksu. Muistuttaa, jostakin, mitä olen maistanut. Mikä se on… miksi sitä nimitetään, herra Mount?»

Nuori Mount valitti, ettei hän juuri tuntenut kasvien nimiä. Hän oli ollut lausumaisillaan sanan »vermouth», mutta eihän »vermouth» ole troopillinen kasvi, eikä hän saanut antaa tuolle lemmon tytölle aihetta esittää lisää kiusallisia kysymyksiä. Niinpä hän joudutti askeliaan — ja läähättäen, hengittäen keuhkojensa sellaisilla osilla, joiden ei ollut tarvinnut toimia pitkiin aikoihin, Margaret kiipesi jälessä, vetäen sieraimiinsa auringon lämmittämän, aromaattisen, hänen polviinsa takertuvan tiheikön tuoksun.

»Tästä varmaankin johtuu, että saaren sisäosista puhaltava tuuli tuoksuaa — niin suloiselta.»

»Niin kai», myönsi Mount.

Tuskastunut nuori mies välitti vähät siitä, mille mikin lemusi. Hän oli vimmaisen harmissaan ja kärsimätön, ja hänen oli pidettävä se salassa.

Kuinka pitkäksi ajaksi aikoi se vanha veitikka jättää hänet tänne tuon lemmon tytön seuraksi, joka uskoi, että he kaksi olivat viimeinen Robinson Crusoe-pari — ja joka oli pidettävä siinä uskossa?

Hän oli antanut sanansa… Empimättä hän oli antanut sanansa vanhalle Lloydille… Ja tämänaamuisessa kirjeessä Lloyd-vanhus oli lausunut:

»Uskon M:n Teidän huostaanne siihen saakka, kunnes palaan. Aika on epävarma. Pitäkää kaikki salassa, kuten on sovittu!»

»Kuten on sovittu»… Vanhan vintiön mielilauseita. Mountin oli sopeuduttava siihen — sallittava vierellään rinnettä myöten kipuavan tyttösen kuvitella — niin, kaikkea, mitä kuvitteli. Hän ei voisi jättää tyttöä tunniksikaan — vaikkapa he kahdessa tunnissa ennättäisivätkin perin mieluisten ihmisten pariin.

Täällä he nyt olivat, hyljättyinä omin voimin ponnistelemaan saadakseen ravintoa ja lämpöä, yhtä varmasti kuin olisivat maailman toisella äärellä.

»Niinpä niin», mietti Margaret, hilliten toistaiseksi raivoaan. »Antaa mennä vain!»… Ja kun Mount ja hän saapuivat kallion laella olevalle, rosoiselle, luonnon luomalla pengermälle ja siellä kasvavaan eukalyptus-, rautatammi- ja öljypuulehtoon, syventyi edellinen osaansa ja huudahti vakuuttavasti pahoittelevansa, ettei hänen veitsensä ollut hieman vankempi ja että sen terän katkeaminen olisi tuhoisa onnettomuus.

»Luonnollisesti», jupisi Margaret tosissaan. »Ainoa vehje, jolla voimme perata kalojamme ja vuoleksia mitään!»

»Aion kiivetä tuonne», ilmoitti Mount, mitaten katseellaan, kuinka korkealla oli seuraava oksa, jonka hän mieli katkaista. »Nakerran sitä puoliväliin saakka ja käyn sitten riippumaan siihen, joten painoni murtaa sen. Jos suvaitsette vain siirtyä syrjään, neiti Verity —»

Neiti Verity astui nopeasti sivulle pensaikkoon ja jäi katsomaan miehen puuhia.

IV

Niin, ihastuneena hän katseli, kun nuori mies kiipesi lähimpään eukalyptuspuuhun, saavutti oksan, heilautti pitkän jalkansa sille, siirtyi mukavampaan asentoon ja alkoi vuolla veitsellään. Mies huojui ja ponnisteli. Räsähdys! … Lisää kahinaa ja räiskettä, ja lehväinen oksa katkesi. Pudotessaan se kiskaisi rungosta pitkän kaistaleen kuorta, jättäen valkean jäljen. Mount tipahti selälleen pensaikkoon. Noustuaan pystyyn hän ravisti itseään ja nyökäytti hieman päätään. Huomaamattaan murahtaen hän kiersi oksan lopullisesti irti rungosta, vetäisi sen erilleen ja viskasi sen syrjään.

»Hän on hyvin vahva», mietti tarkkaileva Margaret.

Koska hän ei ollut vuosikausiin luonut kehenkään mieheen muuta kuin pikaisen, raukean, näkemättömän silmäyksen, ansainnee kenties mainita, minkälaisen vaikutuksen häneen teki tämä olento, joka (myöhemmin niin loisteliaana vierassaleissa) nyt liikkui niin päättävänä, hiestyneenä, hengittäen syvään, ponnistellen puun kimpussa, mutta selviytyen siitä yhtä hyvin kuin Margaret voimiaan jännittäen selviytyi syvälle juurtuneesta voikukasta…

* * * * *

Kun Eva ensi kerran näki Aatamin otsa hiessä kamppailevan luonnonvoimia vastaan, näytti mies hänestä silloin mahdollisesti paremmin katsomisen arvoiselta kuin vetelehtiessään paratiisin puutarhassa hänen vierellään.

Komeiden nuorten miesten näkeminen ei kyllä ollut Margaretille mikään uutuus. Eikö hän ollut elänyt sellaisten olentojen ympäröimänä? Mutta kuinka paljon hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, millaisilta oikeastaan näyttivät nuo henkivartijat, jotka panivat autoja käyntiin, kantoivat päällystakkeja, aukoivat ovia, tarjoilivat hänelle ohjelmia? Hänen päähänsä ei ollut kertaakaan pälkähtänyt arvostelevasti katsella näiden huomaavan kohteliaiden nuorukaisten pituutta, liikkeitä ja eleitä. »En ole koskaan pannut merkille, miltä miehet näyttävät», oli hän tunnustanut Cynthia Oddleyn huudahdettua: »Miehet ovat niin kamalannäköisiä!»

* * * * *

Onko se katsantotapa leviämässä? Tytöt sanovat: »Ei ole väliä, miltä sulhanen näyttää, vai onko?» (Olen itse kuullut tyttöjen lausuvan tällaisen enteellisen huomautuksen.) »Kunhan vain »morsian on kaunis». Hyvin nuoret tytöt mieltyvät hauskannäköisiin koulutovereihinsa. Kouluaikoina se on varsin luonnollista — mutta onko se hyvä merkki, että he toisen vuosikymmenensä lopulla ja kolmannen alussa eivät pidä miehiä katsomisen arvoisina (kuten Margaret ei pitänyt)? Kaikkien kauneusihanteiden kiinnittäminen ainoastaan naiskauneuteen on yksipuolista. Jotkut tytöt kannattavat sitä. Heistä miehet muuttuvat yhä vähäarvoisemmiksi. Jo nyt miehet ovat heistä äärettömän paljon mitättömämpiä kuin näyte-ikkunat, joihin on levitetty houkuttelema kankaita ja viehkeän pehmeitä turkiksia. Pian miehet ovat muutamien tyttöjen silmissä pelkkiä kiinteitä, pitkulaisia ainemöhkäleitä, jotka vaativat niin ja niin suuren tilan ja pimittävät niin ja niin paljon auringonpaistetta. Miehet, jotka eivät jaksa käsittää tyttöjen näennäisen mielenkiinnon somien, alituisten väreiden takana piilevää, tympeän syvää välinpitämättömyyttä! Se ei ole hyvä merkki! Kenen on vika?

Osaksi ovat kenties syynä miesten jokapäiväiset puvut, jotka tekevät heidät niin epäselvän himmeiksi: tasoittavat muodot, mullanvärit, painostava harmaa, ukkospilvensininen, joita he mielellään käyttävät… Se on myöskin kostoa muuttumattomasta mustasta ja valkeasta asusta, joka kärsii tappion naisten uljastelevien, moniväristen iltapukujen rinnalla (sillä rakkausasioissakin tahtovat naiset loistaa)… Osaksi lienee vikana se, etteivät naiset näe miehiä edullisimmalta puolelta, silloin kun nämä ovat reippaassa liikkeessä, kyllin usein muualla kuin leikki- ja urheilukentillä. Ne ovat miesten tenhovoiman ja arvon viimeiset suojapaikat. Siitä naisten »joukkueille» osoittama ihailu. Siitä »lukuisat hyvin puetut naiset katsojien joukossa», kuten kilpailuselostuksissa mainitaan.

Margaretin koko ajan tarkkaillessa nuorta Mountia hänessä heräsi kokonaan uusi kunnioituksentunne miehen voimaa kohtaan. Mutta vain alitajuisesti hän silloin näki, kuinka miellyttävä Mount oli karkeassa asussaan ja kuinka paljoa nuoremman näköinen hän nyt oli, koska hänen tukkansa oli pörröllään, hänen vaaleaihoiset poskensa olivat punehtuneet ja hänen kasvoillaan oli sekä aivoja että ruumista askarruttavassa työssä olevan miehen ilme. Tietoisesti hän vain ajatteli, että Mount oli väkevä, nopea, kätevä ja osasi hyvin suoriutua näistä ulkoilmapuuhista. Odottaessaan hän vain ihmetteli, mitä hän olisi tehnyt, jos hän olisi joutunut tänne ihan yksin ilman tätä miestä.

Kammottava ajatus… Vaistomaisesti hän sen pakotuksesta astui askeleen työskentelevään mieheen päin.

V

Pian Mount kääntyi, luoden silmäyksen aurinkoiseen, hyvätuoksuiseen maisemaan. »Se riittää. Meidän ei ole viisasta olla kovin kauan poissa nuotioltamme. Nyt kuljetamme nämä sinne alas. Jos nyt haluatte tarttua kiinni tähän —»

Tottelevaisesti Margaret kävi käsiksi oksaan. He ponnistelivat rinnettä alaspäin, kiskoen ratisevia oksia, jotka silloin tällöin takertuivat kivien teräviin särmiin. Tuontuostakin heidän jalkansa luiskahtelivat, kun sattui vähäisiä maanvieremiä. Rinnettä myöten he raahasivat raskaat taakkansa nuotiopoukamalle — Mount ja lemmon tyttö.

Rantakaistaleelle saavuttuaan he heittivät kantamuksensa maahan, kohensivat tulta ja palasivat kalliolle. Kaksi, kolme kertaa he tekivät saman retken, ja joka kerralla he kävivät yhä harvasanaisemmiksi. Mountilla oli yllin kyllin ajateltavaa. Margaret taas sai pinnistää voimiaan estääkseen nuoren miehen huomaamasta, että vaikka hän olikin aloittanut iltapäiväisen uurastuksen järkähtämättömän päättävänä, hänen sisunsa alkoi pettää…

VI

Ennen kuin tuomitsette tyttöä ankarasti, ajatelkaa, millaista hänen elämänsä viime vuosina oli ollut, kuinka heikot ja veltot hänen liian nopeasti kasvaneen, liian vähän harjoitellun, joutilaan ruumiinsa lihakset olivat. Ainoa hänen tuntemansa ruumiillinen puuha oli ollut tanssi, eikä tämä puuha kysynyt tanssilihaksia. Hänen jalkansa heltyivät, ja hän väsyi; hänen selkänsä tuntui katkeavan. Hän kapusi kalliolle ja raahasi sieltä oksia, jotka kävivät yhä painavammiksi, ja viimeisen hakumatkan jälkeen tuntuivat hänen raajansakin liian raskailta nosteltaviksi ja liian epävarmoilta hänen hallittavikseen.

Hänen sydämensä jyskytti. Hänen kasvoillaan virtasi hiki. Hän puri hammasta jaksaakseen olla ähkymättä…

Ei ollut kovin kauan siitä, kun oli tilattu auto viemään neiti Verityä hotellista saman bulevardin varrella, vain kivenheiton päässä olevaan muotiliikkeeseen, odottamaan kaksi tuntia ja sitten viemään hänet takaisin. Mutta hervoton neiti Verity, jonka oma se Rolls-auto oli ja joka valitsi hattuja tukuttain puhumattakaan hinnasta, oli myöhäisempi kehitysmuoto kuin tanakka pieni Margaret, joka oli kaivanut sokeriherne-penkkien ojia sussexilaisessa puutarhassa. Me kasvamme juuristamme. Palaudumme alkuumme. Hämmästyttävän nopeasti alkoi Margaret Verity saada takaisin perityn, terveen, reippaan rohkeutensa ja sitkeytensä.

Niinpä hän hammasta purren kiskoi oksaansa rinnettä myöten. Hän raahasi sen kasalle saakka ja vasta sitten sen pudotti. Mutta hän pudotti sen niin äkkiä, että nuori Mount, joka parhaillaan nosti omaa oksaansa läjälle, pyörähti kiivaasti ympäri.

Tyrmistyneenä hän huudahti: »Hyvä Jumala! Tehän olette ihan nääntynyt… Voi! —»

VI luku

Tekoveli

I

Tyttö piti päänsä uljaasti pystyssä vastatessaan, ettei häntä mikään vaivannut ja että hän hieman levähdettyään jaksaisi alkaa uudelleen.

Mutta sitten hänen päänsä nuokahti. Koko hänen nuorekas vartalonsa vaipui hietikkoon kuin Mountin äsken katkaisemat oksat. Hän tuskin tiesi, mitä tapahtui, vain tuntien vankan, lämpöisen, paidanhihan peittämän käsivarren kiertyvän ympärilleen. Oli niin viihtyisän turvallista, kun hän tunsi ihmisruumiin lämpimän kosketuksen matalasointuisen äänen rauhallisesti lausuessa: »Ei mitään hätää. Teidän työnne on lopussa, neiti Verity. Nyt vien teidät luolaanne. Lähdetään —»

Hän vei tytön kalliosolan läpi poukamalle, jossa hän oli avannut silmänsä ikuisuudelta tuntuvaa kokemusjaksoa aikaisemmin. Taaskin oli Margaret menettänyt koko ajantajuntansa. Hän olisi heti paikalla voinut vaipua uneen kävellessään niitä muutamia askelia. Hänen silmänsä painuivat umpeen; hänen oli väkisin aukaistava ne jälleen, suunnattava ne Mountih kasvoihin…

Hän oli juuri parhaiksi hereillä nähdäkseen miehen hymyilevän (rohkaisevasti, hellästi) heidän saapuessaan luolaan.

»Istukaa hetkinen!» Mount polvistui ja kaivoi hiekkaan pienen kuopan. Margaret ei vielä silloin käsittänyt, että se oli leirielämään tottuneiden käyttämä lonkansija. Silmäluomiensa pyrkiessä ummistumaan hän tarkkaili Mountia. Persikan- ja ambrankirjava auringonlasku loi hiekkaan loistavan hohteen ja muutti nuoren miehen hartioita ja selkää peittävän paidan tavallisesti valkean värin mitä pehmeimmän ruusunkarvaiseksi.

»Teillä sietäisi olla takki yllänne», mutisi Margaret. »Teidän pitäisi vetää yllenne se autovaippa —»

Se kuulosti tavalliselta huomautukselta. Mahdollisesti se tuntui sellaiselta Mountistakin. Mutta se oli käänteen merkki, koska tyttö nyt ensi kerran Sussexista lähdettyään ajatteli ensiksi jonkun toisen mukavuutta.

»Minulla ei ole hätääkään. Minulla on lämmin takki. Niin, ihan totta. Minulla on. Nukun se ylläni. Eikä täällä ole missään nimessä kylmä, ei yölläkään. On ikäänkuin kaitselmuksen huolenpitoa, eikö olekin, tällainen sää? Ja nyt käärin teidät kuin pikku lapsen —»

Hän puhui kuten mies haastellessaan sairaalle pienokaiselle. Jotkut miehet ovat yhtä helliä pienoisille lapsille ja kivuloisille naisille kuin toiset mielieläimilleen.

»— Kuin pikku lapsen tähän. Muuten, neiti Verity, ettekö sattumalta viime yönä tunnustellut vaippani taskuja?»

»Oliko se siis teidän vaippanne?»

»Ettekö tunnustellut sen taskuja? Vai ette? No niin, katsokaa tätä!»

Kädessään (joka oli viheriänä puiden homeesta ja mustana savusta) hän ojensi siniseen paperiin kiedottua kääröä.

»Suklaata?» Oli luonnollista, että lapsi-poloinen (Mountin ajatuksista oli sillä hetkellä häipynyt »lemmon tyttö») oli taaskin nälissään. »Suklaata!»

»Ja joitakuita vesikorppuja.»

»Armias taivas, niinkö?» huudahti Margaret ahneen kiihkeästi. »Minä luulin — luulin meidän, kuten monien ihmisten, saavan tyytyä säännöstelyyn, syömään vain yhden aterian päivässä.»

»Sitä ajattelemme myöhemmin. Mutta tänä iltana saamme pienen illallisen.»

Nauttien yhdessä illallisekseen kumpikin sata grammaa makeata suklaata, vesikorppuja ja lähdevettä, jota Mount toi Margaretille osterinkuoressa, nämä uurastajat saivat huutavan nälkänsä ainakin osittain tyydytetyksi. Sitten Mount kiersi tytön ympäri turkisvuorisen autovaipan, joka oli paksumpi kuin peitehuopa.

»Älkää nousko liikkeelle ennen kuin huomenaamulla! Niin, pelkäänpä, ettette kykenekään. Minä valmistan forellit aamiaiseksi. (Ensin tietenkin pyydystän ne.) Te nukutte. Pysytte pitkänänne, kunnes jäykät jäsenenne vertyvät. Pelkään lihastenne tulevan pahasti helliksi», varoitti mies äänessään äskeinen, uusi, hellä sointu.

Mutta mielessään hän oli kiukkuinen. »Jos tämä säälittävä lapsi olisi poika, niin voisin hoitaa häntä — hangata ja hieroa häntä aika tavalla… Kirotun ilkeätä!… Hornamaista. Tämän enempää en otaksuttavasti voi hänen hyväkseen tehdä… mutta, laupias Luoja!»

»En taida enää voida auttaa teitä millään tavoin?»

»Kiitoksia hyvin paljon, herra Mount —»

»Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!»

Ennen kuin simpukankuoria murskaavien askelten ääni oli häipynyt, oli Margaret taaskin unohtanut väsymyksen.

Mitäpä siitä, että hän viimeöisen haaksirikon jälkeen oli nukkunut niin monta tuntia sikeästi kuin tukki. Taaskin hän nukkui samalla tavoin. Hänen nukkuessaan häipyi auringonlaskun viimeinen rusko, saaren verhosi pimeys, ja sametinpehmeä, tähtikirkas yö teki tarumaan entistäkin taikamaisemmaksi. Tunnin toisensa jälkeen Margaret uinui tähtien alla vaipuneena tiedottomuuden tilaan, jota vain kerran häiritsi epäselvä uni. Hämärästi kohosivat jostakin syvyydestä hänen näkyviinsä nuoren Oddleyn suipot, murheelliset kasvot. Margaret pani merkille, että hänellä oli tumma tukka albinohiustensa asemasta, ja että hän yritti suudella Margaretia, jolloin hän oli sanovinaan: »Ei, älä tee sitä, Odds. Pidä sensijaan minua kädestä! Kuten venheessä… En pahastu, jos pitelet kättäni…» Taas laskeutui tiedottomuuden musta vaippa hänen ympärilleen… Hän nukkui.

II

Herättyään hän ei luonnollisestikaan kyennyt liikkumaan. Hänen jäsenensä ja kaikki lihaksensa olivat jäykät ja hellät, ja niitä pakotti ankarasti eilisten, äkillisten, vaativien ponnistusten jälkeen.

Ajatelkaahan, miltä teistä tuntuu juostuanne ensimmäisen päivän metsässä ajokoirien jälessä, oltuanne mukana ensimmäisessä hockeyottelussanne maattuanne sitä ennen influensassa, uituanne ensimmäisen kerran kesällä, kun ette ole olleet vedessä koko talvena, kokeiltuanne ensimmäisen kerran outoja, erikoisen pontevia liikkeitä! Kun ajattelette kaikkea sitä kymmenkertaisena, saatte perin hämärän aavistuksen siitä, miltä tuntui Margaretista — lapsi-poloisesta.

Juuri kun hän oivalsi, kuinka tuskallisen vaikea hänen tilansa oli, kuuli hän ääniä viereiseltä lahdekkeelta, askelten narskahtelua simpukankuoria vasten, hiljaista vihellystä ja Mountin äänen, kun hän hyräili kappaletta vanhasta »Botany Bay» -laulusta:

»Ja kapteeni ja laivaväki ja luokkamatkustajat näki, kuinka me vangit kärsittiin.»

»Raiskis!» Oksa lennähti läjään. Sitten kuului;

»Oletteko valveilla, neiti Verity?»

»Kyllä», huusi tyttö vastaan.

»Saanko tuoda teille aamiaista?»

»Olkaa hyvä!» Sen sanottuaan Margaret säpsähti kivusta.

»Sepä hyvä. Tulen nyt.»

Hän tuli; hän tuntui taivaan lähettämältä.

Sanoinkuvaamattoman lohduttavana ja ystävällisenä hän auttoi Margaretia — tuota hyvin helläjäsenistä, sairasta lapsosta, kun hän reutoutui kallioisesta suojastaan täyteen auringonpaisteeseen.

Sillä sen enempiä lääkkeitä ei lapsi-poloiselle ollut tarjolla tällä asumattomalla rannalla. Täällä ei ollut voiteita ei haude- eikä puhdistusnesteitä, ei Pondin ekstraktia eikä parantavaa noitapähkinää. Vain uudistavaa unta, rauhaa, päivänpaistetta ja ilmaa, jotka virkistävät ja elähyttävät ja ovat ravintoa — parempaakin kuin ravinto.

Ruokaa Mount hänelle kuitenkin toi. Tarjottimen tapaisella, litteällä kivellä, jolla oli lisäksi puisia vehkeitä, vieläkin pikemmin polttopuun kuin haarukan näköisiä, hän tarjosi tytölle aamiaista esihistoriallisten tapaan. Ja ojensipa hän vielä pari appelsiiniakin.

»Appelsiinejä!» huudahti Margaret ylen riemastuneena nähdessään kullankellertäviä antimia, joiden arvon sivistysolot ovat tehneet mitättömäksi. »Kasvaako appelsiinejä tällä saarella?»

»Hm — nähtävästi vähän. Löysin nämä kaksi. Älkää liikkuko. Pysykää hiljaa!» (Sillä taaskin tyttö oli vavahtanut yrittäessään nousta istumaan.) »Minä kuorin ne teille.»

Hän palveli Margaretia ikäänkuin tämä olisi tosiaankin ollut pikku lapsi ja hän synnynnäinen eikä koulutettu, äidillinen hoitaja. Hänen huolenpitonsa, liikkeensä, ison koiran tapainen lempeytensä ja huomaavaisuutensa vaikuttivat tähän tyttöön ikäänkuin hän ei olisi sitä ennen aavistanutkaan, miltä tuntuu palveltuna oleminen.

Vilpittömästi Margaret ajatteli: »Jos minulla olisi ollut veli niin juuri tällainen hän olisi ollut.»

III

Hän olisi saattanut olla sellainen. Mutta hän olisi voinut olla myöskin toisenlainen. Veli saattaa merkitä mitä hyvänsä, kaikkea tai ei mitään. Jos veli on myöskin ystävä, syntyy läheisin, puhdas suhde, minkä tytön kanssa saattaa solmita (kun syrjäytetään pettävät intohimoiset suhteet). Sellainen veli, joka ei ole ystävä, saattaa olla kaikkien sukupuoli-vastakohtien alkuna. Kaiken sen pahan parantaminen, jonka »oma» veli on kotona aiheuttanut, saattaa vaatia vuosikausia kestävää viihdytystä muiden ihmisten veljiltä!

Näiden kahden äärimmäisyyden välille sijoittaa keskitason tyttö keskinkertaisen veljensä erilleen muista miehistä. (»Oi, sinä et osaa arvostella meidän poikia»…) Hän ei ole millään tavoin tytön tulevaisuuden yhteydessä. Mutta hän oppii sisarestaan tuntemaan naisia. (»Sisareni muistaakseni sanoi aina niin — ja niin.»)

Suurin piirtein katsoen ei sellaista tyttöä, jolla on veljiä, voida erottaa sellaisesta, jolla niitä ei ole.

Mutta sisareton poika on koko elämänsä ajan alakynnessä sisarsukupuolen kanssa solmittuihin suhteisiin nähden.

Margaretista, ainoasta lapsesta, tuntui tosiaankin, että kookas nuori mies, joka paitahihasillaan oli polvistuneena hietikolle ja silminnähtävästi tarvitsi parranajoa, oli hänen kaipaamansa hellän veljen täydellinen esikuva…

Hän kääntyi Mountin puoleen. Kuinka lapsellinen olikaan hänen huudahduksensa: »Olette niin kauhean hyvä minulle —»

Ja kuinka rohkaisevan herttainen olikaan toisen vastaus: »NO, no, älkää olko hupakko!»

IV

Eikä Margaretilla kuitenkaan ollut aavistustakaan Mountin lempeän ystävällisyyden takana piilevästä rajusta harmista ja kiihkeästä jännityksestä.

Hän ajatteli (ja tavallaan hän oli oikeassa): »Hän on varovasanainen, hyvin pidättyväinen nuori mies. Milloinkahan hän alkaa, kuten kaikki saarille joutuneet tekevät, haastella minulle todellisista ajatuksistaan?»

Ärtyneenä Mount mietti: »Tämä on vihoviimeistä! Yö ja päivä, ja nyt vielä yö, täällä…

— Tätäköhän se vanha heittiö tarkoitti? Tällaista hän suunnitteli lapsi-paralle, sen tiedän. Kaikki on tähän saakka käynyt ohjelman mukaan häneen nähden. 'Teetä hänellä työtä kuin neekerillä, huolehdi siitä, että hän saa ruokaa, mutta ei liian paljoa, hengittää raitista ilmaa ja pysyy tällä rannalla!' Se merkitsee sitä, etten minä saan luopua tehtävistäni…

— Niin, onpa tämä hupaista puuhaa… Mitä häneen tulee, niin kuittaa tämä kaikki, kunhan hän taas näyttäytyy. Missä hän on? Mielisairaalaan teljettynä hänen tietystikin pitäisi olla; mutta mitäpä toiveita siitä on! Olisin valmis lyömään vetoa, että hän on etsinyt mahdollisimman mukavan hotellin ja rehentelee siellä, komennellen parhaillaan sen hoitajia…

— Ja minun on pysyttävä täällä… Meidän on pysyttävä.

— Hyvä Jumala, kuinka nauttisin, jos saisin polttaa hänet tuossa nuotiossa kuin minkäkin Guy Fawkesin!

— Hän saa nauraa koko jutulle, ja hän on tehnyt minusta jonkunlaisen lapsenhoitajattaren, suojelusenkelin ja vanginvartijan sekamuodon! Ja kuinka pitkäksi ajaksi? Sen haluaisin tietää.

VII luku

Venuksen peili

I

Kaiken aamua Margaret loikoi auringon paahteessa. Mountin nenäliina, joka oli kastettu putouksen vilpoiseen veteen, suojasi hänen otsaansa. Hämmästyttävän nopeasti hänestä alkoi tuntua, että hän oli ennallaan, että pahin kipu oli lakannut ja että hän jaksaisi taaskin olla apuna kasaamassa polttopuita!

»Ei. Huomenna kenties. Tänään on teidän pysyttävä alallanne. Nyt minä lähden taaskin kalliolle, ja te lupaatte loikoa keskipäivään saakka. Lupaattehan? Hyvä. No niin, asettakaa kellonne osoittajat minun kelloni mukaan! Teidän pitäisi osata auringosta määrätä ajan kulku.»

Uskomatonta, mutta Margaret nukkui taaskin Mountin paluuseen saakka.

Hän palasi yhtä tyytymättömänä kuin oli lähtenytkin.

Ei ollut näkynyt merkkiäkään häikäilemättömästä, vanhasta vintiöstä.

Se ei johtunut mistään vahingosta. Jos olisi sattunut joku vahinko tai tapaturma, olisi hänelle (sen hän tiesi) jollakin tavoin lähetetty siitä sanoma. Tahallisen, ajattelemattoman suunnitelman mukaan annettiin jonkun toisen kärsiä harmi ja vastus tuosta lemmon tytöstä.

Siinä se, niin, juuri niin!! Hän, Mount, panisi pian parhaansa selvittääkseen ukolle, mitä kunnon ihmiset hänestä ajattelivat.

Mutta samalla hän myönsi, ettei syy ollut tytön; hän kärsi, lapsi-paha!

Margaret alkoi reipastua. Mount puheli vienosti kuten sairaalle pienokaiselle… Ikäänkuin sattumalta, mutta ystävällisesti hän ehdotti, että kenties neiti Verity nyt valitsisi itselleen uimapaikan. Hän itse oli varhain aamulla mennyt veteen nuotiopoukaman rannasta. Ehkä neiti Veritystä olisi parempi se lahdeke, jonka lähellä hänen luolansa oli.

II

Heti yksin jäätyään Margaret alkoi valmistautua uimaan. Ensimmäistä kertaa meri nyt näytti hänestä välkkyvän houkuttelevasti. Oi, kuinka siunatun huojentavaa oli riisua yltään niin kauan käytetyt vaatteet!

Pois tämä laina-asu — villatakki ja tweedkankainen hame. Pois likainen, ryppyinen trikoo. Pois silkkiset, joustavat liivit. Pois ohuet, ranskalaiset liinavaatteet — vaalean kellertävät ja aikoinaan somat kuin äsken auenneen Islannin unikon terälehdet. Niin, mutta ne olivat pahasti kärsineet haaksirikosta, ummehtuneesta hajusta, höyrypurren ilmasta ja iltapäiväisestä raadannasta! Riemuissaan Margaret riisui vaatekappaleet yltään, laski ne hietikolle, pannen kiviä niiden päälle, ettei tuuli päässyt niitä lennättämään, pisti niiden sekaan rannekellonsa ja kalisevat helynsä ja kääntyi sitten hymyilevälle merelle päin.

Johtuiko hänen mieleensä Deauvillen uima-asu? Veripunainen kumipäähine, tulipunainen satiinireunuksinen tunikka ja housut, joissa oli delfiinikuvioita ja jotka päättyivät pitkiin, tulipunaisiin silkkisukkiin. Siihen asuun puettuna hän oli käyttänyt valkeasta vohlannahasta valmistettuja rantakenkiä, joiden nauhat oli palmikoitu ristikkäin pohkeiden ympärille. Lisäksi oli hänellä ollut valkeasta, vankasta satiinista tehty vaippa, johon oli painettu jättiläiskokoisia, punakeltaisia meritähtiä. Se oli näyttänyt ihastuttavalta Tatlerin valokuvassa, hulmuten ja lepattaen tuulessa, taustana rantakaistale, uljas kasino, viiruisia kylpytelttoja, liehuvia lippuja, kukkaryöppyisiä pengermiä — kaikkea, mitä merikylpylässä konsanaan on.

Mitään sellaista ei ollut täällä. Vain helminauha kaulassaan Margaret juoksi neitseellisen lahdekkeen veteen.

III

Aaltojen kosketus tuntui hänestä aika purevalta; tyyni vesi ei ollut läheskään niin lämmintä kuin hän oli odottanut tuoksuavan ilman ja auringonpaisteen nojalla. Hän ui ulospäin vain vähän matkaa, peläten tuntemattomia merivirtoja ja myöskin sellaista, mikä aina esiintyy kaikissa saarikirjoissa — sinisen veden pinnalle ilmestyvää, pahaenteistä, mustaa kolmiota.

Mutta eihän Mount ollut puhunut mitään haikaloista. Hän oli huomauttanut ainoastaan: »Jos alatte hukkua, niin huutakaa!» Sitten hän oli poistunut, veistellen keskentekoisia puuhaarukoitaan selkä lahdelle päin.

Noustessaan ripeästi vedestä Margaret tunsi itsensä reippaammaksi kuin muisti milloinkaan tunteneensa. Hän ei kaivannut kylpijän jaloille varattua, kuumalla vedellä täytettyä puista allasta, jota Deauville ja Dinard pitävät elinehtona. Taaskin hän noudatti lapsuusaikaista tapaansa, jonka hän oli oppinut uidessaan valmistautumattomana yksinäisillä paikoilla. Hän otti kourallisen kuivaa, hienoa hiekkaa ja hankasi sillä itsensä kuivaksi.

Rannikon ja lammikon pitäisi sopia kauniille tytölle vieläkin paremmin kuin hänen sievimmätkään leninkinsä sopivat. Sellaisen nuoren Venuksen olisi pitänyt nousta sen viehättävän, yksinäisen poukaman vaahdosta! Sellainen olento kuin Margaret silloin oli näyttää hauskalta Hemjicin mustekynäpiirroksena jossakin vastaisessa muotilehdessä. Mutta kuoropoika- ja ruumiskirstuvaikutelmia ei pitäisi tuoda tälle keltaiselle hietikolle. »Olenpa totisesti hirveän laiha», mietti Margaret, silmäillen vartaloaan. »Jalkani ovat pelkkää luuta. Entä kylkiluuni! Eivät suinkaan sievät…»

Hänen ensimmäinen itsearvostelunsa! Ensimmäisen kerran hän ajatteli vartaloaan muutoin kuin telineenä vaatteiden näyttelemistä varten. Vaatteet ja kasvot — vain niitä hän oli ulkonäöstään palvonut. Vaatteet! Milloinkaan ne eivät ole askarruttaneet ihmisiä niin paljon kuin nyt. Niiden viivoilla, liikkeillä, hienoilla kudoksilla, troopillisia lintuja muistuttavilla värivivahduksilla ja merkityksellä on oma kirjallisuutensa ja taiteensa. Hyvä kyllä, kunhan vain asiantuntijat eivät unohda, mikä on enemmän kuin puku.

Margaret katsahti ketjussaan riippuvaan peiliin, josta kuvastuivat hänen kasvonsa — viehkeät, vaikkakin niiden norsunluuta muistuttava jalusta oli saanut näivettyä muodikkaiden verhojen puristamana.

»Mutta miksi minun oikeastaan pitäisi olla huolissani? Olenhan täällä asumattomassa saaressa, kunnes joku laiva tulee —» Oikaisten selkäänsä hän keikautti päänsä pystyyn. Huomaamattaan hän teki muutamia kauan laiminlyötyjä harjoitusliikkeitä. »Miksi välittäisin rahtuakaan siitä, miltä näytän täällä?»

Kallion takaa hän kuuli Mountin puuhaillessaan hiljaa hyräilevän:

»Oh, Mauricot, Mauricot —»

(»Miksi maammoltasi sait niin sorjan muodon, ellei sulojasi armas nähdä saisi?»)

»Kun hän jälleen menee kalliolle, pesen vaatteeni vesiputouksessa. Ne kuivavat nopeasti auringonpaisteessa. Tuntui niin raikkaalta — en voi pukea niitä uudelleen ylleni sellaisinaan.» Niinpä hän veti kumiset saappaat sukattomiin jalkoihinsa — sujautti ylleen tweedhameen ja sinisen villatakin —, ja ne vaatteet tulivat olemaan hänen saariasunaan monia päiviä — viikkoja! Likaisemmat vaatekappaleet hän kääri mytyksi ja työnsi sen kallion rakoon.

Sitten hän lähti — pyytämään ensimmäistä palvelusta siltä mieheltä.

IV

»Halloo, neiti Verity! Oliko hauska uida?»

»Oikein hauska!»

Tytön ääni oli muuttunut. Lontoossa hänen väsynyt, iloton ääntämistapansa (tavut olivat laahautuneet hänen jälessään kuin riippuvat rönsyt) oli ollut omiaan osaltaan loitontamaan Mountia kauemmaksi tuosta lemmon tytöstä. Haaksirikon jälkeen oli lapsi-poloinen luopunut venyttelevästä puhetavastaan — hänen sävystään uhkui todella reipasta intoa, kun hän nyt vakuutti nauttineensa uinnista.

»Sepä hyvä! Ja katsokaahan!» Mount ojensi karkeatekoista, kolmipiikkistä haarukkaa, jonka pään hän oli vuollut suunnilleen pyöreäksi, hangaten sen sileäksi hiekalla. Mount katseli sitä kiihkoisen kunnioittavasti, kuten jokainen amatööripuuseppä silmäilee omin käsin valmistamaansa, vaikkapa kuinka alkeellista tekelettä.

»Kuinka komea!» ihasteli Margaret vilpittömästi. »Herra Mount, haluaisin pyytää teiltä erästä seikkaa — Luulisitteko osaavanne tehdä minulle erään kappaleen? Puisen kamman.»

Mies rypisti otsaansa epäilevänä.

»Osaisitteko? Tukkani on kauhea. Kaikki hiusneulani ovat pudonneet paitsi kahta. Ja se on ihan takkuinen. Se tuntuu tosiaan hirveältä. Mitä voisin sille tehdä?»

»Hm —»

»Kaikissa asumattomia saaria kuvaavissa kirjoissa kerrotaan ihmisten aina kampaavan hiuksiaan juuri syömänsä kalan selkäruodolla. Joko ovat heidän tukkansa olleet tyyten erilaisia kuin minun tai sitten eivät heidän kalojensa selkäruodot ole olleet samanlaisia kuin noiden forellien. Osaisittekohan te senvuoksi vuolla minulle kamman? Tai — ei kai teillä satu olemaan taskukampaa?»

»Olisinko tällaisen naurettavan pelättimen näköinen», kysyi Mount happamesti, pyyhkäisten päätään, »jos minulla olisi? Mutta koetanpa miettiä, miten saisin näperretyksi teille kamman. Perin karkeatekoinen koenäyte siitä tulee, pelkään. Muuten löysin juuri äsken tämän laudanpätkän —»

»Sen kai aallot ovat ajaneet maihin Sweetheart II:n hylystä?»

»Hm — tämän.»

Hän otti jalkojensa juuresta hietikolta lähes metrin pituisen laudankappaleen. »Siitä saattaisin tehdä jotakin. Mutta pelkään, että kampa pikemminkin muistuttaa haravaa.»

»Mutta minähän näytän heinäniityltä!» Margaret pudisteli hartioilleen riippuvaa ruskeata takkua. »Mikä tahansa on parempi kuin tämä. Tahdotteko ensin lainata minulle veistänne muutamiksi minuuteiksi?»

»Mitä varten?»

»Leikkaisin hiuksiani.»

»Te ette voi sitä tehdä, neiti Verity. Sitä ei sovi tehdä?»

»Kyllä minä voin —»

»Mutta ette saa.»

»Minun on se tehtävä. Tukkani on nyt jo otsalta lyhyt. Minun on leikattava pois kaikki nuo takana olevat, haitalliset tupsut. Ajatelkaahan vain! Niitä ei ole kammattu viikkokausiin — ei koko sinä aikana, jonka olin purressa. Kuinka kauan sitä kesti?»

Tämän kysymyksen mies vältti. »Teidän ei sovi typistää tukkaanne, ymmärrättehän. Ajatelkaa, minkälaisen hälyn se nostaisi —»

»Kuka hälyttäisi?»

»Nähkääs —»

»Täällä ei ole ketään muita kuin te ja nuo lokit näkemässä, miten tukkani on laitettu.»

»Miksi ette anna sen olla ennallaan?»

»Se tuntuu niin ilkeältä.»

»Mutta kuulkaahan! Kun pääsemme pois tästä kir— tarkoitan, jos meidät joskus pelastetaan johonkin laivaan —»

»Se olisi joka tapauksessa heti leikattava lyhyeksi, ennen kuin voisin tehdä sille mitään», väitti tyttö, hypistellen tahmean makuisia hiuksiaan, jotka jo nyt näyttivät samanlaisilta kuin kissanpojan sotkema silkkinen lankavyyhti. »Jo ammoin sitten olisin lyhentänyt sitä, jollei se Cynthian mielestä olisi pitkänä ollut omintakeisemman ja vanhanaikaisemman näköinen. Nyt se on kamalan epämukava. En saa edes sidotuksi sitä taakse. Minusta te todella voisitte lainata —»

»Miten aiotte menetellä, jos lainaan teille veitseni? Otatte kai kiehkuran kerrallaan ja kihnutatte sen poikki? Niin arvelinkin. No niin, jos se kerran on tehtävä, voinette sallia minun tehdä sen kunnollisesti.»

»Sepä hyvä! Tahdotteko tehdä sen?» Tämä Margaretin vastaus ei ollut erikoisen nöyrä, mutta hän lausui sen säyseämmin kuin oli koskaan ennen puhunut ainoallekaan nuorelle miehelle.

Hän istui lähinnä lepattavaa tulta olevalla, matalalla punertavalla kivellä. Paitahihasillaan ja tukka kampaamattomana Mount seisoi kumarassa hänen vierellään kasvoillaan tuikean huolekas ilme. Katkaistuaan laudanpalan polveaan vasten hän sovitti Margaretin pitkät, ruskeat hiustupsut sievästi kappaleiden tasaisten reunojen väliin.

Margaretin mieleen muistui, miten hän oli tottunut »laitattamaan» tukkansa. Hienosti kalustettu makuuhuone, jonka ilman pihkalle lemuava hieromisaine, ihomaali, kuumat käherryspihdit ja jasmiinille tuoksuva hiusvesi olivat tehneet tukahduttavan raskaaksi. Kähertäjän nöyristeleviä kysymyksiä: »Onko teidän täysin mukava olla näin, madam? … Saanko pyytää teitä kallistumaan hiukkasen eteenpäin? … Pidättekö erikoisesta shamponeerausaineesta? … Onko liian kuuma, madam? … Viileä suihku lopuksi? … Tuntuuko jo aivan kuivalta nyt?… Tällä kohdallako tavallisesti pidätte jakauksen? … Suvaitsetteko kiilloittaa kynsiä, sillä aikaa kun minä järjestän hiukset? … Vain hyvin lievä aalto.»

Hän olisi totisesti voinut nauraa tälle vastakohdalle.

Aine alla työaseellaan, jota oli käytetty kaloja perattaessa ja puuta näperreltäessä, leikkasi mies tytön paksun, sekavan tukan poikki pitkin laudan reunaa. Kerran hän nykäisi hiuksia pahasti. »Suokaa anteeksi, neiti Verity; olen siitä hyvin pahoillani.» Vihdoin hän siirsi syrjään sekä laudankappaleet että hiustakun. »Kas niin!»

»Kiitos!» Margaret pudisti päätään kuten vuoristopony. Hänen niskassaan heiluivat lyhyeksi leikatut hiukset hujan hajan. »Somaa!»

»Nyt hän näyttää kaksitoistavuotiaalta», mietti Mount. »Kuinka kirotun hävytöntä! Ja kaikki sen vanhan vintiön syytä. Uhrata tukka! Onko nyt mukavampi, neiti Verity?»

»Paljoa mukavampi», vastasi Margaret, nauraen ja ottaen esille erottamattoman peilinsä. »Sitä ei olisi osattu tehdä paremmin Hillin liikkeessä», kehui hän lapsellisesti, kooten katkaistut kiharat, jotka nyt muistuttivat meriruohoa. »Mieleeni juolahti, Mount —»

»Mikä niin?»

»Kuinkahan usein minun vielä on pyydettävä teitä järjestämään hiuksiani, ennen kuin meidät pelastetaan.»

»Niin, kuinkahan usein?»

»Minusta pitäisi tosiaan tapahtua jotakin. Kirjoissa sattuu aina jotakin. Tavaralaatikoita hylystä — toivoihinpa, että rannalle ajautuisi joku sellainen, jossa olisi harja ja kampa; toivotteko te?»

»Kyllä, ja partaveitsi ja saippuapala —» Nuori mies-rukka! Se oli hänen suurin koettelemuksensa sitä seuraavina päivinä.

Ulko-ilmassa nukkuminen oli hänestä nautintoa. Rantatyöläisen lailla raataminen tuotti vaihtelua. Se, että hänet oli tuomittu syömään ruokaa, joka oli yhtä yksitoikkoista kuin häkkiin teljetyn tiikerin ravinto, ei merkinnyt hänestä niin paljoa kuin se olisi merkinnyt monista muista. Ikävystyminen suppeaan liikunta-alaan, mutta eikö Mount ollut saanut kasvatustaan englantilaisessa koulussa, jossa cricket-peli oli pakollinen? Ja jollei tämän kuivan pelin tarkoitus ole totuttaa kansamme nuorisoa nurkumatta kestämään minkälaista pitkällistä ikävää tahansa, niin mikä (kysyy nainen) se saattaa olla? Englannin leikkikentillä harjoitetaan brittiläisistä maailman uudisraivaajia. Mitkä valtakunnan rajaseudut saattavat niihin verrattuina tuntua tympäiseviltä? Kuukausia jatkuvan yksitoikkoisuuden olisi Mount saattanut sietää — mutta ilman partaveistä…!

Ja siihen hän oli tuomittu.

* * * * *

Päivien vieriessä hämäsi hänen lujan, hauskanmuotoisen, pyöreän leukansa ulkopiirteitä yhä pahemmin Newgaten vankilan kaularöyhelö, kuten isämme olisivat sanoneet. Kuinka se vaivasi häntä — ainoa puute, joka häntä kalvoi — sitä ei tyttö tajunnut. Mutta hän oppi perin hyvin tuntemaan Mountin käden liikkeen, kun hän nosti sen nuorelle parralleen.

Eräänä päivänä Margaret ajatteli: »Huomautanko siitä jotakin? Kysynkö häneltä, huvittaisiko häntä katsoa sitä peilistäni?»

Hän ei kysynyt.

Tämä sattui monta päivää myöhemmin.

Sillä päivät vierivät, ja vapaaehtoisen vartijan oli yhäti huolehdittava haaksirikkoiseksi luulotellusta tytöstä, eikä vieläkään, ei vieläkään näkynyt merkkiäkään ihmisistä saaren siinä osassa.

»Varmastikin», huoahti tyttö, »täytyy tapahtua jotakin. 'Oivallisessa Crichtonissa' ajautui maihin tykkivene. Varmaankin on tulossa jotakin sentapaista.»

»Niin, varmasti, neiti Verity», vahvisti ankarasti koeteltu Mount.

He odottivat…

Päivät kuluivat heidän odottaessaan, että laiva tulisi näkyviin.

VIII luku

Entisyyden ääni

I

Ensimmäiset neljäkymmentäkahdeksan tuntia (niin sanotun) haaksirikon jälkeen tuntuivat kahdelta viikolta. Oudoissa paikoissa ovat ensimmäiset päivät aina pitkiä. Niinpä tuntuu lukukauden samoin kuin loman ensimmäinen viikko loppumattomalta; myöhemmin viikot ihan vilahtavat ohitse.

Täällä, saarella (joka Margaretin mielestä yhä oli asumaton saari Tyynessä meressä — sillä sanansa sitoma nuori Mount ei särkenyt hänen harhaluuloaan) — täällä päivät karttuivat viikoiksi, ja aika kului nopeasti. Purppuran sinipunervan ja hopeisen hohtavat illat seurasivat siniselle ja kullalle välkkyviä päiviä nopeasti ikäänkuin taikuri olisi siirrellyt niitä loitsusauvallaan.

Heti kun aamiainen oli pyydystetty (turhaan oli Margaret koettanut oppia sitä temppua synnynnäiseltä salakalastajalta, joka osasi narrata forellin käteensä; kyyröttäen Mountin selän takana puron partaalla hän sai vain katsella toisen taitonäytteitä), simpukat koottu, villien tapainen, ihastuttava ateria, valmistettu ja syöty, oli alettava huolehtia tulesta. Ja kas sitten oli aurinko korkealla sinitaivaalla, ja hänen oli aika uida (hän ui keskipäivällä; Mount varhain aamulla). Senjälkeen otti Margaret aurinkokylpyä omassa poukamassaan ja voimisteli, kuten hän nyt teki joka päivä, niinkuin hänen oli ollut tehtävä pikku tyttönä ollessaan.

Vielä hän ei oivaltanut nauttivansa olemassaolosta, josta oli riistetty kaikki muu paitsi kipeimmin välttämättömiä tarpeita — tulta, vettä, ravintoa, surkeata suojaa ja ihmisen seuraa. Samoin kuin hänen ruokahalunsa (joka oli kauan ollut riidanalaisena) nyt oli valtava uutuus, samoin hän nautti muistakin yksinkertaisista huveista. Ilo ulko-ilmasta ja seikkailunhalu alkoivat herätä tässä tytössä, jossa oli… kaksi Margaretia. Toinen oli Hill-kadun, Ritzin, Berkeleyn, Rolls Roycen, Revillen, Embassyn, Bond-kadun ja Oddleyn Margaret… mutta toinen Margaret, sussexilaisen huvilan ja puutarhan tanakka tyttönen, josta nuori Verity oli ollut niin ylpeä, joustava kaksitoistavuotias, josta eläintieteellinen tarha oli ollut huvituspaikka ja joka käytti ensimmäiset rahansa ostaakseen lahjoja äidilleen — se lapsi ei sittenkään ollut kuollut.

Hän kohosi haaksirikosta.

Jos kourantäyteisen, neuroottisen, väsähtäneen tytön muuttuminen terveeksi, nuoreksi olennoksi, joka taaskin tunsi jokaisen jäsenensä pursuavan elämää, tuntuu liian nopealta, niin muistettakoon eräs seikka —

Meidän ruumiinrakenteemme, mielenlaatumme ja taipumuksemme muodostuvat kymmenen ensimmäisen elinvuotemme aikana.

Ne tärkeät vuodet olivat kehittäneet Margaretista huiman rasavillin, joka uhkui riehakkaa elinvoimaa. Seuraavien yhdeksän vuoden aikana oli terveiden juurien päälle kasaantunut kerrostuma, mutta ne eivät olleet tukehtuneet eivätkä turmeltuneet. Versovia vesoja tunkeutui niistä raikkaaseen ilmaan ja auringonpaisteeseen, jota Margaret piti niin troopillisena.

Onneksi pysyi sää kauniina koko sen ajan, jota Margaret, kumma kyllä, alkoi nimittää »loma-ajaksi».

Muistelkaahan alkeellisimmissa oloissa, saarimaamme romanttisimmassa, jylhimmässä, kauimpana sivistyskeskuksista olevassa piilonurkassa viettämäänne loma-aikaa! Aina on sivistys jättänyt jälkensä (ja kuorensa) kaikkeen. Joihinkin paikkoihin sivistys on painanut vaakunamerkkinsä: tyhjän säilykerasian. Mitä viehättävimmän pensasaidan alta olette löytänyt vanhan saapasrisan. Syrjäisimmässäkin majassa olette tavannut kahvikupin, jonka pohjassa on Irlannin kultainen valkoapila; siellä on ollut pesua, lamppu (johon on aina pitänyt kaataa öljyä), on ollut huolehdittava puhtaista pyyhkeistä, on kyselty, milloin posti saapuu, onko tuo keskiviikkoinen Daily Mail ja muuta sensuuntaista.

Mutta niin ei täällä. Ei Margaretin saarella!

Ei kirjeitä, ei vuoteiden tekoa, ei astiain pesua, ei emäntää, jonka puolisoa aina vaivaavat niin kauheat ruuansulatushäiriöt, ei ostoksia, ei unohtuvia ajomiehiä, ei tilattujen, uusien uimapukujen odottamista, ei mitään sellaista, mistä tavallisesti on mahdoton irtautua vietettäessä lomaa »pienellä tärveltymättömällä rannikkopaikalla».

Lisäksi, ei minkäänlaista lomakiusaa. Sillä muistelkaahan hilpeintä, yksimielisintä seuruetta, jossa milloinkaan olette ollut mukana! Aina — tai ainakin melkein aina — ovat toiset olleet sotkemassa. He ovat tahtoneet pelata golfia tai lähteä kiipeilemään tahi jäädä kotiin pelaamaan bridgeä tai lähteneet jonnekin yhdessä tai yksin; he eivät ole sopeutuneet, ovat noudattaneet omaa päätään… He ovat olleet harvasanaisia tai puhelleet liian paljon, olleet aina saapuvilla tai eivät ole milloinkaan näyttäytyneet — tehneet kaikki sopimattomaan aikaan tai sopimattomalla tavalla… Aina toiset, vaivaloiset, kiusalliset toiset.

Parhaassa, moitteettomassa lomaseurueessa on kaksi henkilöä — te itse ja se mies (tai tyttö), jonka kanssa silloin satutte sopusointuisesti viihtymään.

Onko sellaisen järjestäminen helppoa sivistyksemme nykyisessä vaiheessa? Onko?

Mutta hyvin siihen suuntaan oli Margaretille järjestetty. Muut ihmiset, aina vaikeasti ohjattavat, olivat jääneet loitolle hänen havaintopiiristään, lakanneet olemasta olemassa. Täällä hän oli alituisesti yhden ainoan, pettämättömän hyvän kumppanin seurassa.

(Vielä hänelle ei ollut lainkaan selvinnyt, että hän piti Mountia sellaisena.)

Hän ei ajatellut sitä; hän ei ajatellut mitään, ei edes omaa äitiään. Hänen ystävänsä taas, ne kuuluivat jonkun toisen ihmisen elämään.

Joskus ollessaan yksin aurinkoisella rannalla lokkien kirkuessa hän lausuili ääneen nimiä: »Claude, Claude Oddley… Cynthia.»

Ne olivat merkityksettömiä, tuntuivat jonkun aikoja sitten luetun, melkein unohtuneen kirjan henkilöiden nimiltä.

II

»Toivoisinpa, että meillä olisi jotakin lukemista», sanoi Margaret eräänä päivänä, kun he istuivat kallionrinteen puolivälissä olevalla kielekkeellä. Se oli luonnon muovaama, druidipappien alttarin tapainen, holvinmuotoinen komero, aurinkoinen, lämmin, suojassa tuulelta — eipä silti, että tuuli olisi ollut vinha. He istuivat siellä paistattaen päivää ja katsellen alati liikkuvalle, välkkyvälle merelle. »Muistatteko, herra Mount, suosittua puheenaihetta: 'Jos joutuisitte asumattomalle saarelle ja saisitte ottaa mukaanne' —»

»— 'kaksi kirjaa, niin mitkä kaksi valitsisitte?'» jatkoi nuori Mount hymyillen. »Kyllä; tunnen sen hyvin. Ja jotkut ihmiset vastaavat heti: 'Shakespearen ja raamatun.' Ja kieli-intoilija väittää: 'Raamattu ei ole mikään kirja, vaan kirjakokoelma.' Jotkut valitsevat 'Wisdenin ja Oxfordilaisen runokokoelman'. Toiset taas tahtoisivat rouva Beetonin keittokirjan ja Paul Morandin viime teoksen suurkaupunki-humusta —»

»Mutta meillä ei ole mitään», lisäsi Margaret suruttomasti. »Ei edes ainoatakaan ravintolalaskua, ei ainoatakaan taskuun unohtunutta konserttiohjelmaa, ei edes kirjettä, joka muistuttaisi, miltä kirjoitus näyttää —»

»Ahaa! Siitä johtuu mieleeni», huudahti Mount naurahtaen.

»Olin tyyten unohtanut. Minulla on, neiti Verity.»

»Oi, mitä?»

»Kirjeitä. Koko joukko kirjeitä.»

»Täälläkö?» Hämmästyneenä loi tyttö suurista silmistään katseen nuoreen mieheen, joka paitahihasillaan nojasi selkäänsä kallioseinämään, ja kääntyi sitten silmäilemään autiota lahdelmaa ja herttaisen kaunista maisemaa.

»Miten olisitte voinut saada kirjeitä —»

»Oh!» Harmissaan Mount tunsi tehneensä virheen… olleensa tomppeli. Koska hän kerran oli päättänyt horjumatta näytellä valheellista osaansa siihen saakka, kunnes vahtia vaihdettaisiin, pitäisi hänen menetellä niin, ettei hänen tarvitsisi nolostua joka kerta, kun tämä lapsi-parka tuskailisi luuloteltua asemaansa. Hän selitti lyhyesti: »Tarkoitan vain sellaisia kirjeitä, jotka olivat taskussani.»

»Silloinko, kun kärsimme haaksirikon?»

»Hm — niin. Olin pannut ne erilleen aikaisemmin. Pistin ne tänne taskuuni.» Taaskin hän vei kätensä verrattomaan kangasvyöhönsä, jonka hän, kuten hän oli tytölle kertonut, oli ostanut eräältä merimieheltä Monte Videossa. »Nippu kirjeitä, 'menneisyyden ääni', ymmärrättehän?»

»Morsiameltanneko?» tiedusti Margaret.

»Hyvä Jumala, eihän toki.» Mount naurahti. »Mutta nuorelta naiselta ne ovat. Eivät kuitenkaan minulle. Ne oli kirjoitettu Charles-poloiselle, veljelleni, ja ne luovutettiin minulle äitimme tavaroiden seassa. Haluaisitteko silmäillä niitä?»

»Näyttäkää ne minulle, olkaa hyvä!»

Maidonlämpöisenä iltapäivänä, auringon valaessa ruusuista kultahohdetta kallion laella kasvavaan öljypuulehtoon, nämä saarelaiskumppanukset tarkastivat yhdessä ohutta nippua värillisiä kirjeitä, jotka Archie Mount otti vyönsä taskusta. Paperiin oli painettu kultainen soikio, jonka sisässä oli kirjain »M». Käsiala oli lapsellisen pyöreätä, sillä ne olivat samat kuusi kirjettä, jotka »olivat suuresti sulostuttaneet» nuoren soturin elämän viimeisiä viikkoja. Viisi niistä alkoi: »Rakas Herra Mount.» Lopussa oli: »Teidän harras ystävänne Margaret Verity.»

III

Archie Mount luki ensimmäisen kirjeen ääneen. »Lupasin kertoa teille eläintieteellisestä tarhasta ja matineasta, joka oli kerrassaan viehättävä. Oi, kuinka siitä nautin, sitä ette osaa kuvitellakaan!!! Pidättekö tästä kirjepaperista? Eikö se ole kaunista? Ostin sitä Harrodin myymälästä, koska maksuosoituksestani jäi koko joukko rahaa tähteeksi ja voin niin ollen vielä ostella ja otin äidille joitakuita sievää nenäliinoja, joissa on V, ja arvelin, että olisi hauskaa saada juuri tätä paperia kirjoittaakseni Teille, koska sanoitte, että Teistä on hupaista saada kirjeitä. Jotkut arkit ovat vaaleanpunaisia, toiset sinertäviä kuin muna, ja jokunen on purppuran sinipunerva, mutta siitä väristä en pidä varsin paljon. Mikä on Teidän mielivärinne? Pienessä kissojen huoneessa oli kauhein haju, mitä ikinä olen tuntenut; se oli vähällä tehdä minut merikipeäksi — ja se tuntuu kamalalta. Rakas herra Mount, Teidän olisi pitänyt olla papukaijojen huoneessa, josta pidin niin kovin paljon. Oletteko koskaan kuullut niiden puhuvan? Kun nojasimme kaiteeseen katsellessamme antilooppeja, putosi lakkini niiden pesään, eikö se ollut kauheaa, mutta kiltti hoitaja kävi noutamassa sen sieltä. Miesparka, hän oli haavoittunut sodassa ihan raajarikoksi, mutta hän hyppeli kuin kuka tahansa. Pekka Poikasen esityksessä pidän eniten merenneitojen kalliosta, joka oli loistava!!! He kaikki sukelsivat veteen. Emme luonnollisestikaan jääneet katsomaan merileijonien ruokkimista, koska kello oli kolme. Joimme teetä teatterissa Minä pidän teestä teatterissa, pidättekö Te? Tahtoisin aina juoda sitä siellä. Te kai olette ollut monissa teattereissa, ja luultavasti on naurettavaa innostua niin, ettei saa unta, mutta ymmärrättehän, että olin ensikertalainen ja olin niin ihastunut. Vierellämme istui vanhempiensa seurassa kaksi pikku poikaa, toinen heistä nautti melkein yhtä paljon kuin minäkin, mutta toinen oli liian nuori eikä sanonut sanaakaan. Vasta nähdessään ikkunan, josta Pekka Poikanen lentää sisälle, ja sen takaa näkyvän öisen taivaan hän kysyi: 'Onko nyt pimeä? Onko kadulla nyt jo pimeä, vaikka äsken tänne tullessamme oli kirkas päivä? Minusta oli kauhean surullista, kun rouva Darling luuli, että vain hänen lastensa aaveet tulevat takaisin; se pani minut ajattelemaan, kuinka kamalaa olisi omasta äidistäni, jos minä kuolisin tai sattuisi jotakin, ja minua ihan tukehdutti. Wendyn pieni koti puissa oli hajoamaisillaan. En muistanut kertoa teille eläintarhan apinoista, joilla on niin surumieliset silmät, mutta uskallan väittää, että ne ovat todella ihan tyytyväisiä. Onkohan Teistä hauskaa Sveitsissä? Olkaa hyvä ja kirjoittakaa minulle talviurheilusta ja kertokaa herttaiset terveiseni Wallacelle! Nyt minun taitaa pitää lopettaa, koska on maatapanon aika, joten sydämellinen tervehdys ja toivon teidän pian parantuvan ihan terveeksi.