II OSA — PARANNUS (continued 2)

Teidän harras ystävänne

Margaret Verity.»

Sitten alkaneen lyhyen äänettömyyden aikana kirkui lokki. Mount käänsi katseensa kirjeestä. Hänen kuulijansa suurisilmäiset, soikeat kasvot olivat muuttuneet.

»Mutta kuulkaahan! Onko tämä teistä pahaa… ehkä minun ei olisi pitänyt —»

»Olkaa hyvä ja lukekaa toinen», pyysi Margaret, puristaen herkän suunsa tiukemmalle. »Ajattelin vain, kuinka pitkään aikaan — ei, en tarkoita täällä. Aikaisemmin. Pitkään aikaan en ole käynyt teatterissa enkä missään näytännössä kahden kesken äidin kanssa…» (Tämä samoilta huulilta, jotka olivat huudahtaneet: »Hölynpölyä, Violet, et suinkaan aio pakottaa minua luopumaan ystävistäni. Kun sanon jotakin, niin tarkoitan sitä.»)

Nyt hän virkkoi: »Olisin hyvilläni, jos lukisitte.» Mount alkoi lukea toista veljensä saamaa kirjettä.

»Kiitoksia niin hirveän paljon kuvallisista postikorteista, joissa on ihmisiä hiihtämässä. Se on varmaankin taivaallisen hauskaa. On niin hyvä, kun ulkomailla on ystävä, jolle saa kirjoittaa ja joka vastaa kirjeisiin. Mutta olin niin kovin kateellinen Teille, kun saatte olla siellä ja nähdä sitä kaikkea. Ja ajatelkaahan, että siellä on joitakuita ihan pieniä lapsia, monta vuotta minua nuorempia! Kuinka toivonkaan, että pääsisin sinne! Kammon Englannin talvea. Niin en oikeastaan tee, mutta niin kuulin erään meille teekutsuilla tulleen rouvasihmisen sanovan. Hän oli noita kunnianarvoisia papinleskiä, hyvin nuori, eriskummaisin vieras, mitä meillä on ollut. Hänellä oli niin iso, monimutkainen, kultainen rintaneula. En usko, että se oli oikeata kultaa, ja siinä oli kahdeksan isoa rubinia, enkä usko, että ne olivat oikeita rubineja, ja siinä oli paikka vielä yhdelle, mutta siinä ei sitä ollut. Äiti luki juuri tämän kohdan ja sanoo, että on julmaa ja ilkeätä pilkata toisten ihmisten pukua ja ulkonäköä ja olemmeko itse niin täydellisiä. En senvuoksi tahtoisi sitä tehdä, mutta, rakas herra Mount, Te olisitte nauranut niin sydämenne pohjasta, ja niinpä minun oli kuvailtava häntä Teille vain vähän. Sanoitte, että leikkihuone tuntuu jäykältä, jos siellä on sellaista, minkä pitäisi olla äitien kokouksessa, joten ajattelin, kuinka tämä Teitä huvittaisi toivoen Teidän olevan nyt jo melkein terveen, Teidän harras ystävänne

Margaret Verity.»

Vielä yhden kirjeen Mount luki miellyttäväsointuisella, hillitynvakaisella äänellään…

»Rakas Herra Mount, kuinka voitte? Toivottavasti oikein hyvin. Kiitoksia hyvin paljon kirjeestänne, mutta ettekö voisi kirjoittaa musteella, koska lyijykynän jälki oli niin kovin heikkoa, etten saanut selvää kaikista sanoista, ja kysyin äidiltä, eikä hänkään erottanut ihan kaikkia. Hän oli hyvän pahoillaan, kun ei erottanut. Kun minun hyvin pienenä tyttönä piti kirjoittaa lyijykynällä isälle, niin äiti joskus korjaili sanoja musteella, jotta isä ymmärtäisi, mitä olin tarkoittanut. Meidän oli tapana osoittaa kirjeet laivayhtiön konttoriin, koska emme koskaan tienneet, missä isän laiva oli. Viime yön olin melkein kokonaan valveilla, koska oli ukkosilma ja minä pelkään ukkosta hirveästi. Koetan olla pelkäämättä, koska olen merimiehen tytär, mutta yleensä kaikki pelkäävät jotakin. Koetan niin kovasti, mutta joka kerta kun kuulen jyrinän, en mahda mitään, mieluummin soisin tiikerejä olevan samassa huoneessa, ja niinpä menin äidin vuoteeseen. Tämä on hyvin lyhyt, huono kirje, ja antakaa anteeksi tahra, koska parhaillaan valmistamme nekkuja tilimarkkinoita varten. Ne ostaa sama rouva, jolla ei ole kaikkia rubineja rintaneulassaan. Muistattehan, kun kerroin teille, että kun tutustuu häneen, niin hän on oikein mukiinmenevä. Harras ystävänne MARGARET.»

Mount selvitti kurkkuaan. »Lukekaa loput itse, neiti Verity! Teettehän niin?»

»Ääneenkö?»

»Hm — ei, jollette pahastu. Minä taidan lähteä uudelleen uimaan, niin kauan kun on lämmin.»

Hän jätti Margaretin istumaan silmät kirkkaina ja lukemaan nipussa alimpana ollut kirjettä.

»Rakas Charles!

Tuntuu kauhean oudolta ja melkein hävyttömältä puhutella täysikasvuisia ristimänimellä, olet ainoa täysi-ikäinen, jota olen nimittänyt niin, mutta koska viimeisessä kirjeessäsi oli: etkö voi edes kerran nimittää minua muutoin kuin herra Mountiksi, niin teen sen, ja jollet pidä siitä, niin voit heti ilmoittaa sen, ja minä kirjoitan herra Mount kaikkiin muihin kirjeisiin, jotka lähetän. Ole hyvä ja kiitä Wallacea siitä, että hän kirjoitti kirjeen, jonka sanelit, koska olit venähdyttänyt kätesi. Hänen käsialansa on kaunis, niin selvä, paljoa helpompi lukea kuin sinun, jollet pahastu. Pian tulee kevät, ja tuhannet pikkupojat, jotka tulevat Lewesiin palatakseen valmistavaan kouluun kevätlukukaudeksi, täyttivät koko junan eilen, kun äiti ja minä olimme siellä. Muistatko, että viimeksi olimme asemalla sinä päivänä, jona näimme eläintarhan ja sinut ja Pekka Poikasen ja kaikki, niin paljon tapahtuu aina yhdellä kertaa. Tiedättekö, herra Mount» (näiden sanojen päälle oli vedetty viiva) »tiedätkö, Charles, kuulimme, että Victoria-asemalla oli tänään sattunut kovin kamala tapaus. Koululaisjuna lähti liikkeelle kenenkään aavistamatta, pari minuuttia ennen määräaikaansa, ja vaunuissa oli koko joukko äitejä järjestämässä matkatavaroita hyllyille, ja ulkona paljon poikia katsomassa sateenkaarta, uusia tulokkaita ja muuta sellaista, ja ihan rauhallisesti ilman vihellystä ja vihreätä lippua ja mitään muuta juna lähti, ennen kuin poikien äidit ennättivät ulos, tuoden pysähtymättä heidät kaikki Lewesiin. Eikö heille käynyt kauheasti, ja heidän poikiaan jäi paljon ihan avuttomiksi asemasillalle. Heidän oli saavuttava viiden ja viidentoista junassa. Joukossa oli kaksi veljestä, ja toinen heistä pääsi mukaan, toinen jäi jälkeen. Ihan kuin raamatussa, mutta hän sai Rumplemayerin kahvilassa teetä erään tutun pojan äidiltä, joten hän ei ollut millänsäkään. Enää ei taida olla mitään kerrottavaa paitsi sitä, että lumi sulaa ja puut tarhassamme paljastuvat. Panen kuoreen sinua varten kaksi lumipisaraa, jotka voit pistää napinläpeesi. En luule, että tulisi enempää kolmen pennyn postimerkillä, sillä Sveitsiin on pitkä matka, ja toivon, etteivät ne kuihtuisi matkalla, mutta jos niin käy, niin pane ne maljaan, jossa on lämmintä vettä ja vähä suolaa, niin ne virkistyvät jälleen. Hyvää yötä, rakas Charles ja parhaat terveiset MARGARETILTA.»

Tämä oli ollut lapsen viimeinen kirje hänen ulkomailla olevalle ystävälleen.

Postileiman päivämäärä osoitti, että se oli saapunut sveitsiläiseen parantolaan kaksi päivää aikaisemmin, ennen kuin Charles Mount oli siirtynyt sinne, mihin hänelle ei enää voitu kirjeitä lähettää.

Ne olivat tunneherkän, hartaasti kiintyneen, teeskentelemättömän, turmeltumattoman nupun — Margaretin! — kirjeitä.

Kun hän nyt luki niitä, tuntui hänestä ikäänkuin hän olisi taivaltanut äärettömän matkan; hän näki niissä niin erilaisen luonteen! Liikutettuna, tuntien sydämessään pistoksen hän ajatteli: »Kuinka kauheaksi olen tullut; minusta olisi tullut niin kiltti äidille ja kaikille… Kuinka erilaiseksi ihminen muuttuu varttuessaan!»

Mutta juostessaan poukamansa veteen Mount mietti: »Tavattomassa määrin samanlainen sittenkin!… Sydämensä sisimmässä hän on ihan sama lapsi…»

IX luku

Haaveet ja todellisuus

I

Arvaan, mitä ajattelevat kaikki ne, jotka ovat lukeneet tätä kertomusta tähän saakka.

He lausuvat sen lyhyesti yhdellä sanalla:

»Vääjäämätöntä!»

Ajattelette: kaksi nuorta, normaalista, hyvännäköistä ihmistä on joutunut yhteen tällä saaren rannikolla — olkoonpa saari sitten tosiaankin asumaton tai ei, se ei merkitse mitään. Nuori nainen yhä mielellään kuvittelee, että se on, ja nuoren miehen on näyteltävä. Oivallatte, että hänet on melkein pakotettu siihen. Ei sekään merkitse mitään. Hän pitää siitä puuhasta. Auringon laskiessa, keskipäivän helteessä, viileässä, miellyttävässä hämärässä he ovat aina yhdessä. Tyttö alkaa joka päivä kukoistaa yhä raikkaampana. Mitä muuta saattaa odottaa?

Omasta kohdastani uskon nuorta Mountia, kun hän vakuutti, että vaikka hän olikin lakannut vihoittelemasta lemmon tytölle, vaikka häntä huvitti ja ilahdutti Margaretissa tapahtunut nopea, sekä ruumiillinen että sielullinen muutos, vaikka hän piti tyttöä liikuttavan rohkeana, hauskana, hyväluontoisena, mukavana kumppanina — kaikki se oli vielä pitämistä eikä mitään sen enempää.

Mutta se oli tulossa, arvelette.

»Välttämättömästi!» toistatte.

Kohtalo oli määrännyt, että tämän nuoren, ruumiillisesti terveeksi ja elinvoimaiseksi kehkeytyvän tytön piti alkaa kiintyä tähän nuoreen mieheen, joka oli sorea, vaikka olisikin ollut kansimiehen asussa kehnossa höyrylaivassa, vaikka hänen tukkansa olisi ollut kuin jonkun Café Royalin runoilijan ja partansa… kenpä voisi määrätä, kuinka monta päivää vanha?

Mutta miksi huitoa ilmaa tämän vuoksi (ei parran, vaan tilanteen)?

Jos he vietettyään nämä päivät kumppanuksina todella alkuperäisissä oloissa eivät vielä olleetkaan rakastuneet — niin täytyi vähitellen käydä ilmeiseksi, että mies tai tyttö tahi molemmat pian rakastuisivat. Arveletteko tosiaankin, että se on niin perin ilmeistä ja yksinkertaista?

Väitätte yhä: »Välttämätöntä.»

Niin, mutta malttakaahan —

Kuunnelkaahan tätä samaa asiaa koskevaa keskustelua.

II

Tämä oli tapahtunut vähän aikaisemmin, päivää ennen Margaretin ryöstöä — tarkoitan hyväaikeista siirtämistä. Oltiin Nizzassa; olin lähtenyt nuoren Mountin kanssa kävelylle sisämaahan päin lelumaisen kaupungin laidalla kohoaville rinteille.

Ne, jotka luulevat olevan helppoa onkia tietoonsa nykyajan nuoren salaisuuksia häneltä itseltään, eivät ole tavanneet hänen kaltaisiaan. »Onkija» on hän.

Heti kun kokeeksi viittasin tulevaan saariseikkailuun, kääntyi hän minuun päin, huulillaan herttaisin hymynsä, ja vastasi: »Avioliiton järjestelyäkö?»

»Niin itse tiedätte, että se on mielessänne», intti hän, kun väitin vastaan. »Te ajattelette — nuo kaksi joutuvat ihanteelliseen ympäristöön, ja tyttö ainakin luulee, että hänet on ryöstetty lunnaita varten. Arvelette, että nuori mies, kun tyttö kerran on kiskaistu irti sivistyneistä oloista, esiintyy romanttisessa hohteessa. Luulette —»

»Herra Mount, näytte olevan kummallisen varma siitä, mitä ajattelen!»

»Suokaa anteeksi! Jos ikävystytän teitä, niin vaihdetaan puheenaihetta —»

»Ei sinnepäinkään! Haluan kuulla ajatuksenne siitä.»

»No, olkoon vastuu teidän! Luulette minun ehdottoman varmasti rakastuvan silmittömästi tähän nuoreen naiseen, koska — jos herra Lloydin suunnitelma lainkaan onnistuu — minä olen omin silmin tarkkailemassa, kun hän muuttuu pilaantuneesta hylystä takaisin luonnolliseksi ihmisolennoksi. Arvelette, että asiaan sekaantuu itse rakkautta, koska minulla on osuuteni siinä muutoksessa! Lisäksi tulee läheisyys, meri-ilma, kuutamoinen yksinäisyys, rannalle loiskivat aallot. Ette jaksa käsittää, miten voisi käydä muutoin kuin niin, että seikkailun lopussa neiti Verity ja minä olisimme kihloissa —»

Vastustin: »Ettehän välitä edes siitä, että tiedän teidän jo nyt olevan kihloissa.» (Hän oli, se muistettakoon.)

»Avioliittojen rakentajien mielestä ei sellainen haittaa. Mietitte itseksenne: 'No, kihlaus ei ole avioliitto.' Se on vain koetusaika. Nykyajan nuoret mielivät yhtä vähän mennä kihloihin kuin ottaa tytön kumppanikseen sekaviin juonitteluihin. Ja sitäpaitsi te ette ole kertaakaan nähnyt nuoren Mountin morsianta», jatkoi nuori Mount järkkymättömän ystävällisesti. »Kenties se on joku tuollainen pojan ja tytön liitto, joka purkautuu heti jouduttuaan kosketuksiin todellisuuden kanssa —»

»Oliko se sitä lajia?»

»Kas vain, se kiinnittää mieltänne!» huudahti tämä tyrmistyttävä nuori mies, joka osoittautui yhä pidättyvämmäksi, kuta enemmän hän puhui. Jos hän puheli, täytyi sen koskea muita ihmisiä eikä häntä itseään. Ei koskaan häntä itseään! »Te», syytti hän minua, »luette jaksottaisia julkaisuja. Kaikki käy kuten jonkun sellaisen jatkuvassa kertomuksessa. Siitä kehittyy uusi, kiehtova näytelmä —»

»Olette kohtuuton. Te olette sellaisia ihmisiä, joihin ei voi loukkaantua. Tiedätte sen ja käyttäydytte, sen mukaan. Jaksottainen kertomus tosiaankin. Mitä tarkoitatte?»

»Edellisten kappaleiden lyhykäinen selostus on kahdeksannella sivulla», jatkoi Mount hymyillen minulle somasti. »Mutta koska tämä ei ole romanttinen sarjajulkaisun kertomus, niin sanonko teille, miten asiat oikein ovat, miten todennäköisesti käy?»

»Tehkää se kaikin mokomin!»

»Tosielämässä neiti Verity palaa seikkailultaan muuttuneena tyttönä, kuten hänen setänsä tarkoitus on, reippaana, hilpeänä, uhkeana. Hän alkaa jälleen entisen elämänsä — niin, ei, ei entiseen tapaan. Ei enää samanlaista sekaannuttavaa, teennäistä sisäelämää. Hän on oppinut pitämään huolta itsestään, oppinut nauttimaan elämästään. Hän luopuu sellaisesta, eroaa kelvottomista ihmisistä. Siihen saakka pitää kaikki yhtä… Mutta siitä alkaen ohjelma muuttuu.»

»Millä tavoin?»

»No niin, hän ei ole oppinut pitämään minua ainoana hänelle varattuna miehenä maailmassa. Se on vain puhetapa. Mutta niin ei käy. Ei käy. Valitan, että särjen teidän romanttisen —»

»Jatkokertomuksen», jupisin. »Mutta koska tiedätte niin paljon, herra Mount, niin saanko pyytää teitä ilmaisemaan, miten käy. Kestä tulee Margaretin miesihanne?»

»Nuoresta Oddleystä kenties.»

»Claudesta? Tuosta marionetista, jonka sisällä on vesilähteitä? Mutta onhan koko tämä hullu suunnitelma punottu sitä varten, että hänet pelastettaisiin Clauden ja Cynthian seurasta. Kuvitteletteko, että tyttö vielä ihmistyttyäänkin ajattelisi Claudea?»

»Claude ei ole niin kovin huono», pani Mount vastaan. »Eikö todellisen rakkauden ja muun sellaisen otaksuta tekevän ihmisestä miestä?»

»Minä vihaan teitä», virkoin. »Kiitän kohtaloa, ettette elänyt minun tyttöaikanani… Ainakin on vähemmän todennäköistä, että hänen osakseen tulee Claude, kuin se, että te tulette.»

»Sellaisella tytöllä oli yllin kyllin valinnanvaraa. Jos niitä ennen oli tusina, on niitä parannuksen jälkeen kaksikymmentä. Ja, hitto soikoon, olenpa ajatellut, kuka olisi hänelle sopiva mies! Se punatukkainen nuorukainen, joka antoi hänelle pekingiläisen koiran. Viehättävä poika.»

»Eric? Oppiarvoton ylioppilas, joka ei edes osaa puhua englantia, joka ei ole edes kuullut puhuttavan mistään, mitä tapahtui ennen vuotta 1919? Otaksutteko Margaretin ottavan sellaista poikaa vakavalta kannalta?»

»Kiltti poika», vakuutti Mount hämmästyttävän välinpitämättömään, varovaiseen tapaansa. »Joku tyttö voisi saada paljoa huonomman puolison kuin nuoren Ericin. Ja joka tapauksessa voitte pitää paljoa todennäköisempänä, että hänestä tulee sulhanen…»

Käännyimme takaisin aamiaiselle.

III

Mutta palatkaamme saarelle, sitten kun aika oli alkanut siellä kiitää.

Kerran Margaret lausui: »Herra Mount, näyttää siltä, että meidät on jätetty tänne kuukausimääriksi! Mutta toisin puolin tuntuu kuluneen vain tunteja; tuntuu siltä, kuin olisimme vain minuutti sitten katselleet eileniltaista komeata iltaruskoa. Ja katsokaahan, aurinko alkaa taaskin mennä mailleen!»

Niin, nopeasti oli kultainen päivä kulunut…

Heti sanottuaan: »Hyvää yötä!» oli nuori Mount kerran avannut suunsa huomauttaakseen: »Toivotamme aina 'hyvää yötä' tässä onnenmaassa.»

Myöhemmin hän ei jaksanut käsittää, minkä tähden hän ei ollut sitä virkkanut.

Se olisi pannut Margaretin nauramaan. Nyt hän nauroi usein. Hänen koko olemuksensa elämä oli niin paljoa vilkkaampaa, muita samalla niin paljon rauhallisempaa! Alituisesti hän uurasti jotakin, joka piti liikkeessä ennen toimettoman velttoa, sairaloista, nuorta ruumista, niin että hän illalla vaipui tiedottomuuden tummaan, sametinpehmeään tilaan ja nukkui niin kauan kuin tähdet kiersivät taivaalla, kunnes aurinko oli ylhäällä.

Päivällä hän työskenteli ja juoksenteli: hän kasasi puita, rakenteli luolia kuten lapsi, alkoi koota simpukankuoria. Hän kokeili saaren hyvätuoksuisilla kasveilla. Hän kehitti sukellustaitoaan. Hän kiidätti Mountia, ottoveljeään, hietikolla kiveltä kivelle. Hän valmisti lapsellisen yksinkertaisia koristuksia merilinnunsulista ja omaan katkaistuun ja tasoitettuun hiuskiehkuraansa pujotetuista marjoista. Sentapaiset mitättömät seikat tuottivat hänelle riemua. Koko ajan hän tunsi elämän sykkivän hyvinvoinnin yksitoikkoisen rytmillisessä tahdissa. Ei mitään tapahtuisi… vähätpä siitä.

Sitten, kun hän oli siten alistunut osaansa, tapahtui jotakin.

X luku

Etäinen kutsu

I

Sen tapahtuessa Margaret oli yksin rannalla.

Mount oli mennyt kalliolle muka katkomaan eukalyptuspuiden oksia, mutta todellisesti, se minun on mainittava, tavanmukaisen, pettävän toivonsa ajamana tähyilemään herra Lloydia…

Ajatella, että se vanha vintiö saattoi koko ajan olla melkein kivenheiton päässä nuoresta sukulaisestaan ja tämän vastahakoisesta vartijasta! … Se oli kerrassaan liikaa…

Sillä välin oli Margaret (joka ennen oli pitänyt huoneensa mahdollisimman huonossa järjestyksessä ja siivottomana, mutta joka nyt huolehti omituisen tarkasti luolien ja rannan hyvästä järjestyksestä) lopettanut hyörintänsä »siivottuaan» hietikon. Siellä olivat puukasat nykyisin aina somasti pinotut, kalanruodot aina kuopatut. Siellä ei saanut olla roskia, ei lehviä eikä risuja. Litteistä kivistä hän oli kyhännyt karkeatekoisen, puolipyöreän tulisijan nuotion ympärille. Nyt hän lakaisi sitä omalla tekemällään luudalla. Se oli uusi. Hän oli kerännyt sitä varten samankokoisia oksia, riipinyt niistä lehdet, sitonut ne yhteen ja valikoinnut paksumman, suoran oksan varreksi. Se oli varsin auttava puutarhaluuta. Mount ei ollut sitä nähnyt. Margaret katsahti rinteelle, jota myöten hän saapuisi. Vielä ei näkynyt merkkiäkään kookkaasta, sekava-asuisesta, miellyttävästä miehestä.

Sattumalta ja ohimennen hänen katseensa lipui lahdelle — ja silloin hän näki »sen».

Siellä oli tarinain mukainen »pilkku taivaanrannalla»…

Höyrylaiva kuvastui tummana sinistä taivasta vasten, ja sen perässä tuprusi pieni, harmaa savuviiru. Niin, höyrylaiva, edeten nopeasti pohjoiseen päin! … Nähtynä niin etäältä kuin Margaret sitä katseli se oli kenties tytön etusormin pituinen.

»Iso laiva», äänsi Margaret kuuluvasti. »Laiva, joka on tullut viemään meitä pois saarelta!»

Se oli kaikki asumattomien saarien seikkailuja käsittelevien kirjojen juonen mukaista.

Kiihkosta vapisten haaksirikkoinen huojui edestakaisin.

Hän joutui kokonaan pois suunniltaan. Kirjojen haaksirikkoiset säilyttävät malttinsa niin helposti! Margaret Verity ei säilyttänyt.

Hän huohotti ja huojui ainakin kolme sekuntia. Sitten hän huudahti: »Miksi ei herra Mount ole nyt täällä? Miksi pitää hänen olla kalliolla?» Sitten välähti hänen aivoihinsa ajatus: »Miksi emme ole laittaneet isoa merkkiroihua, jonka aluksessa olijat näkisivät? Aina hän on lykännyt sitä tuonnemmaksi.» … Sitten: »He eivät erota nuotiotamme!» Ja sitten: »Minun on liehutettava jotakin. Minun on liehutettava jotakin.» Hän muisti haaksirikkoisten repineen paitansa heiluttaakseen niitä lippuina…

Hän juoksi luolaansa, juoksi kallionhalkeamalle ja kiskoi sieltä esille ranskalaisen trikooleningin, joka nyt oli auttamattomasti piloilla, kun sitä oli käsitelty putous-pesutuvassa. Siinä oli ylt'yleensä mustia juovia; se oli vaikka minkä muotoinen ja monen pituinen — leninkinä se oli likainen, harmaa ja kelvoton; mutta kelpasihan se ainakin lipuksi.

Hän sitoi sen helmat rautatammenoksaan, jota Mount käytti nuotionsa kohennuskeppinä. Hän kiinnitti sen lipun tapaan. Sitten hän nosti oksan pystyyn, mutta mietti hätäisesti: »Ei, ei! Se ei vetele — se ei varmastikaan vetele — minun on mentävä jonnekin korkealle —»

Lippu kädessään hän riensi umpimähkään ylöspäin. Hän kapusi korkealle, punertavalle kivilohkareelle, kiskoen nopeasti kyhäämänsä lipun mukanaan.

Siellä hän liehutteli sitä hurjasti ja luikkaili: »Laiva hoi!» mutta ääni lähti heikkona hänen kurkustaan. Sitäkin korkeammalla päänsä yläpuolella hän heilutti lippuaan. Suunnaten epätoivoisena silmänsä kiinteästi taivaanrantaan hän »tahtoi», että laivasta annettaisiin vastausmerkki, keitä siellä sitten lieneekään ollut. Hän ei osannut ilmoittaa minulle, kuinka kaukana se laiva oli arviolta ollut; kolmen, neljän kilometrin päässä? Sen matkan päästä olisi minkälaisen tähystäjän hyvänsä pitänyt varmasti erottaa punaista taustaa vasten kuvastuva, vinhasti heiluva, valkoinen täplä!

»Hoi — »

Liian kaukana kuullakseen; heidän täytyi nähdä. He näkisivät heti…

Kuvitelkaa ankarasti kiihtynyttä, yksinäistä tyttö-parkaa huutamassa, liehuttamassa laatimassa laivaa! Se alus merkitsi apua, ihmisiä, äitiä, kotia, sivistysoloja, mukavuuksia, pääsyä tämän saaren asumattomilta, yksinäisiltä kallioilta —

II

Tässä yhteydessä välähti outo ajatus jossakin, ei suinkaan Margaretin mielessä, vaan kauempana kuin tuo savukierukka oli:

»En tahdo päästä pois täältä! Toivoisin, ettei minun tarvitse. Tulen takaisin. Joskus minun on palattava tänne, missä olen ollut niin onnellinen —»

III

Se pieni ajatus häipyi kuin vilahdus.

Uudelleen oli tytön ainoana kiihkeänä pyrkimyksenä: pois täältä — pois täältä! Hän puri huuliaan, hankasi jalkojaan kiveen. Oi, aluksessa olijain täytyi nähdä hänet; heidän täytyi (»Auttakaa!») Jospa hän vain jaksaisi kiljua kovemmin, liehuttaa rajummin —

Hänen omissa korvissaan kaikui hänen äkäinen äänensä, kun hän kysyi: »Missä hän on? Miksi ei hän tule pysähdyttämään tuota laivaa?»

IV

Mount oli sillä hetkellä vajaan neljänsadan metrin päässä pensaisella rinteellä. Hän oli lähtenyt lehdosta ja palasi parhaillaan mielipaikaltaan puron mutkasta. Kiduksien läpi pujottamassaan notkeassa vitsassa hän kantoi neljää forellia, jotka olivat komeimmat hänen siihen mennessä saamistaan (tuon kookkaimman täytyi painaa puolen kilon vaiheilla). Heilutellen saalistaan hän asteli »kotiin» päin.

Kummallista, että hän ajatellessaan poukamaa, käytti siitä nyt jo mielessään sitä sanaa.

Sitten hän mietti: »Nuo ovat kaikki varsin komeita ja isoja, mutta kuinka kauan saattaa tällaista asiaintilaa jatkua? Sen vanhan valehtelijan on täytynyt määrätä joku aikaraja ennenkuulumattomalle järjestelylleen, jonka lempo vieköön. Mitenkähän hänen nuori sukulaisensa menettelee, kun loppu tulee? Siihen ei enää saata olla kuin muutamia päiviä», päätteli Archie Mount itsekseen (kuten hän oli vakuuttanut itselleen alusta alkaen). »Vanhan vehkeilijän on näyttäydyttävä, tunnustettava tytölle kaikki peittelemättä —»

Entä sitten?

Jumaliste, kyllä tyttö sitten suuttuisi! … Hän raivostuisi. Totta kyllä, se pikku olento oli terästäytynyt tässä Jumalan hylkäämässä paikassa ja (oltuaan ennen pelkkä »vätys») osoittautunut todelliseksi urheilijattareksi. Mutta maailman innokkainkin urheilutyttö kiukustui sellaisiin ihmisiin, jotka panevat toimeen — ei ollut tätä suunnitelmaa kuvaavaa, kohteliasta sanaa.

Margaret Verity oli huvipurressa myrskynnyt, kun hänet vastoin tahtoaan vietiin vain meriretkelle. Entä sitten sen jälkinäytös?

Entä mitä tyttö sitten sanoisi hänelle — Mountille? Samassa kantautui hänen korviinsa Margaretin ääni; tyttö huusi korvia vihlovasti jossakin alempana rinteellä, huusi hurjistuneesta »Auttakaa! Auttakaa!»

V

Sillä lahdella liikkuva höyrylaiva loittoni mitään huomaamatta kauemmaksi saaresta.

Yhä kiivaammasti huiskutti haaksirikkoutunut tyttö merkinantolippuaan. Hyödytöntä. Keitä aluksessa lieneekään ollut, heidän mieleensäkään ei nähtävästi johtunut vastata rannalla näyteltyihin vimmaisiin merkkeihin.

(Jos osutte sitä ajattelemaan, miksi ihmeessä he olisivat sen tehneet?)

Hänen ponnistuksensa olivat tuloksettomat. Hän saattoi liehuttaa lippua näännyksiin saakka, luikkailla äänensä käheäksi. Yhä pienempänä näkyi höyryalus sinistä taustaa vasten, yhä pienempänä savukiehkura, joka yhä ohentuen kieri taivaalle.

»Liian kaukana», ajatteli Margaret tuskissaan. »Komentosillalla ei ketään tähystämässä… Se poistuu… Jättää meidät tänne… Mitä minun on tehtävä?» (Vielä viimeinen yritys lipulla.) »Hoi! Auttakaa! AUTTAKAA!»

»Halloo!» kuului hänen yläpuoleltaan hyvin huolestuneella äänellä luikattu vastaus. »Halloo, mikä hätänä? Mitä nyt? Mikä teitä vaivaa, Margaret?»

Margaret kääntyi katsomaan miestä, joka tuli pensaikon lävitse, niin että räiski, ja pudotti kääntyessään liikuttavan tiuhan leninkilippunsa.

»Laiva», huoahti hän arkaillen, ja hänen äänestään oli kaikki rohkeus poissa. »Katsokaa! Tuolla oikealla… Melkein silmänkantamattomissa jo nyt.»

Ensimmäisen kerran nuori Mount oikeastaan ärähti hänelle: »Siinäkö kaikki?»

»Kaikki?» kertasi tyttö, silmäillen rajattomalle sinilakeudelle häipyvää mustaa pilkkua. »Se meni menojaan…»

»Pelkäsin, että teitä oli purrut käärme. Totisesti luulin, että teitä oli vähintäänkin käärme purrut. Älkää taivaan tähden enää toista kertaa säikähdyttäkö minua tällä tavoin!»

»Säikähdyttäkö teitä? Ettekö sano muuta, kun —»

»Te säikäytitte minua oikein riivatusti… Älkää toki tehkö sitä uudelleen, jollette pahastu» (italialaisen kohteliaasti, joka on huolestuttavampaa kuin rajuus). »Kuullessani teidän huutavan sillä tavoin luulin — uskon täällä olevan skorpioneja —»

»Ettekö osaa puhua muusta kuin tuollaisesta? Eikö teillä ole lainkaan mielikuvitusta? Katsokaa! Ajatelkaa! Ainoa mahdollisuutemme! Lipunut käsistämme!… Ettekö jaksa käsittää?»

Mount katsahti häneen. Eikö hän muka käsittänyt? Hän oli hyvin vähällä pamauttaa kuuluville, mitä tyttö ei käsittänyt. Ja kun he sitten laskeutuivat rinnettä (Mountin roikuttaessa forelleja tuskin tietäen, mitä ne olivat), hän oli alkamaisillaan selittää tytölle tarkoin, miksi ei mikään ohimenevä laiva todennäköisesti välittäisi panna vähintäkään huomiota häneen, vaikka hän liehuttaisi lippuaan kuinka vimmatusti tahansa. (Mitäpä väliä olisikaan ollut, vaikka kalliolla olisi ollut huiskuttamassa kokonainen lauma haaksirikosta pelastuneita tyttöjä?)

»Ajattelin, että vihdoinkin oli alus tullut… Luulin, että nyt olimme pelastetut. He eivät lainkaan huomanneet minua, herra Mount.»

»Sille emme mahda mitään», tokaisi Mount synkkänä.

Kiusaus oli ohitse. Hän ei rikkoisi sanaansa, ei paljastaisi tätä petosta. Hän alistui vielä yhden päivän pitkittämään tätä ilveilyä. Ja eihän se henkilö, jolle hän oli kiukuissaan, ollut täällä. Kovin häpeällistä olisi hänen purkaa harmiaan tytölle, johon koko juttu kohdistui vieläkin karkeammin. Lohduttavasti hän lisäsi: »Älkää olko noin alakuloisen näköinen, neiti Verity!» (Hän ei muistanut juuri äsken ja ensimmäisen kerran käyttäneensä Margaretin ristimänimeä.) »Seuraavalla kerralla on onni myötäisempi. Tulee vielä toinenkin laiva, se on varma —»

»Puhutte, ikäänkuin olisimme Lontoossa maanalaisella rautatieasemalla», nurisi Margaret epävarmasti, »Puhutte, ikäänkuin juna olisi juuri äsken 'sivuuttanut tämän aseman' emmekä olisi juuri äsken menettäneet ainoata toivoamme päästä pois asumattomalta saarelta!»

Astellen rinnettä alaspäin hänen vierellään nuori Mount vastasi: »Kuulkaahan, kun puolustaudun! Se ei ole minun vikani. Uskokaa minua! Uskokaa, että olen pahoillani! Kaikesta!»

Hänen äänestään värähti vilpittömyys. Viimeiset sanat (joiden Margaret luuli tarkoittavan vain äskeistä tapausta) tehosivat häneen. Hän katseli Mountiin lapsellisen herttaisin, avomielisin silmin ja virkkoi: »Luonnollisestikaan se ei ole teidän syynne. Miksi sanoitte olevanne pahoillanne? Mitäpä siitä —»

Äkkiä hän ojensi Mountille sen kätensä, joka oli lähempänä häntä. Siirtäen kalat vasempaan käteensä hän tarttui tytön käteen. Käsikkäin he saapuivat rannalle.

Samassa alkoi Margaret ihmetellen ajatella,: milloin ennen oli Mount pitänyt hänen kättään? Äkkiä se muistui hänen mieleensä.

Nostaen kättään, jota Mount yhä puristi (hän oli auttanut tyttöä laskeutumaan viimeiseltä kivijärkäleeltä, mikä teko olikin varsin luonnollinen!) hän katsoi mieheen silmät levällään. »Ah! Silloin se oli; tekö se olitte?»

»Mitä niin?»

»Tekö», sanoi Margaret, »piditte minua kädestä sinä yönä?»

»Mitä te puhelette?»

»Te se olitte… Te piditte minua kädestä sinä yönä, jona kärsimme haaksirikon… Kun olimme veneessä tulossa tänne. Eikö niin, herra Mount?»

Äänettömyys.

Mount: »Minkä tähden kysytte sitä?»

»Tehän piditte kädestäni?»

»Niin… Mutta miksi tosiaan sitä kysytte?»

Taaskin äänettömyys.

VI

Ihan aikomattaan Margaret oli lausunut sen kysymyksen. Useita kertoja hän oli aprikoinut, miten saarelle oli tultu.

Tietenkin oli ollut vene… No niin, missä se vene oli?

Pirstoutunut rantakallioihin, oletti hän. Niin, hän oli otaksunut (puhuessaan siitä erinäisiä kertoja), että vene oli paiskautunut sirpaleiksi, särkynyt tulitikkupuiksi — että siitä (nähtävästi) oli jälellä vain se rannalle ajautunut laudanpätkä, jonka Mount oli katkaissut kahtia ja jonka palasia hän oli käyttänyt lyhentäessään hänen hiuksiaan. (Myöskin koetti Mount näpertää siitä hänelle jonkunlaista kampaa.)

Mutta sitä venettä soutamassa oli täytynyt olla jonkun —

On mahdoton soutaa ja pidellä toisen ihmisen kättä —

Ja jos veneessä olisi ollut ainoastaan herra Mount —

Vai oliko siellä ollut muitakin?

Helppoa olisi teidän mielestänne ollut Margaretin tiedustaa heti kaikkea sitä nuorelta mieheltä…

Ei niinkään helppoa.

Hänen ei ollut helppo kysellä. Hän oli liian hämmentynyt. Hänen aivojaan askarrutti…

Tällä hetkellä Margaret itse tiesi, mikä alkoi askarruttaa hänen aivojaan.

Se venekysymys oli hänestä hyvin tärkeä. Vene, myrsky, haaksirikko — ne olivat syvän veden pintaväreilyä. Sisimmässään hän ajatteli hämmästyttävän paljon tätä toisen ihmisen kädenkosketusta. (Se saattaa olla hyvinkin tärkeä elinkysymys!)

Se on kummallista, kun muistelee, miten hän loikoi koruompeluksin koristetuilla pieluksilla, ojentaen, ei, vaan jättäen hervottomat sormensa nuoren loordi Oddleyn käteen ihan yhtä välinpitämättömästi kuin olisi jättänyt ne lämpöisellä, sitruunatuoksuisella nesteellä täytettyyn maljakkoon, jonka mustaihoinen kynsienhoitaja oli tuonut, kysyen: »Haluatteko, että leikkaan kynnet pyöreiksi vaiko kärkeviksi, madam?» Niin monen monituista kertaa Margaret oli antanut kätensä Claude Oddleylle, mutta kertaakaan ei edes Clauden huulien kosketus hänen käteensä ollut tuntunut hänestä sen kummemmalta kuin kynsienhoitajan liike! Jos hänen henkivartijoistaan kuka hyvänsä olisi puristanut hänen kättään pimeässä, ei hän olisi tuntenut siinä mitään erotusta.

Mutta Mountin kädenpuristus oli ollut toisenlainen. Hänen kätensä oli ollut niin — magneettinen, turvallinen — miksi muuksi hän olisi osannut sitä nimittää. Hän ei löytänyt sopivia sanoja. Tunnettuaan hänen kosketuksensa kerran Margaret tiesi vastaisuudessa tuntevansa sen aina. Kummallinen pikku huomio! Se oli ollut hänestä mieluinen; äkkiä oli hänestä alkanut tuntua, että hän mielellään salli Mountin pidellä kättään.

(Tämä luonnollisesti tapahtui sillä hetkellä, jolloin hän irroitti kätensä ja antoi sen painua sormien kerran avautuessa ja sulkeutuessa hameensa karkeille laskoksille.)

Hän piti siitä!

Kun hän ei osannut selittää sitä itselleen, niin miten olisi hän sitten osannut selittää sen miehelle? Hän ei voinut puhua siitä. Hän ei voinut suoraan vastata toisen tiedustukseen: »Minkätähden sitä kysytte?»

Ujostelematta hän virkkoi: »Olen miettinyt sitä. Olin puolinukuksissa koko ajan veneessä. Mietin vain, olinko nähnyt unta —» Sitten hän ikäänkuin vilkastuen jatkoi: »Kuinka paljon kello on?»

»Kuuden ja seitsemät! välillä — juuri seitsemän.»

VII

Siitä hetkestä muuttui heidän elämänsä sävy. Hyvinvoinnin rytmillinen yksitoikkoisuus särkyi — epäsoinnuiksi.

Jo seuraavana aamuna kuului niitä useita.

XI luku

Muutos

I

Ensimmäisen kerran sairaan lapsukaisen tapauksen jälkeen Mount sinä aamuna puhutteli Margaretia melkein muodollisesti. Ei jäykästi; siitä ei tytön olisi sopinut häntä syyttää. Mutta jotakin hänen käytöksestään puuttui. Jotakin, mikä oli ohut hyvin tärkeätä, oli poissa hänen äänestään. Syy ei ollut ainoastaan siinä, mitä hän sanoi…

Hänen sanansa kuuluivat: »Kuulkaahan — mitä arvelette siitä, että söisimme noista forelleista aamiaiseksi vain puolet ja säästäisimme toiset puolet illaksi? Ja sopisiko teille, että söisimme tänään illallisen tavallista myöhemmin? Ja jollette pahastu, on minun pyydettävä teitä pysymään tällä rantakaistaleella, kunnes kohtaamme uudelleen, neiti Verity. Minun on ikäänkuin otettava teiltä kunniasana, ettette karkaa minun ohessani poissa koko päivän.»

Margaret, joka oli perkaamassa kaloja, katsahti ällistyneenä häneen. (Kuinka kauheasti häntä nyt alkoikaan väsyttää, vaikka hän ei tehnyt mitään!)

»Poissako?»

»Niin.»

»Minun pitäisi tosiaankin käydä silmäilemässä tämän — tämän paikan sisäosia. Ajatelkaahan, että kaikkina näinä päivinä olen pistäytynyt tuskin kolmen kilometrin päässä rannasta! Ehkä saisin sieltä — jotakin», virkkoi Mount.

Siinä seisoessaan hän näytti esikuvalliselta, kammottavalta ja partaveitsettömältä haaksirikkoiselta. Heidän ainoat pukeutumisvehkeensä (kunnes hän olisi saanut näperretyksi kamman valmiiksi) olivat eukalyptyspuiset puikot, joiden päät oli hakattu tupsuiksi ja joita he partiolaisten tapaan käyttivät hammasharjoinaan. Nämä kaksi ihmistä olivat puhtaita kuin merituuli (ilman, meren, ruumiinliikkeiden raikastuttamina puhtaampia kuin perin turhantarkka kaupunkilainen, joka usein käy turkkilaisessa kylvyssä ja kuluttaa varoja kristalleihin ja ihovoiteihin.) Mutta he olivat myöskin takkuisia kuin vuoristokanervikko. Mountin viikset ja parta olivat vaaleat ja sopivat hänen sinisiin silmiinsä eivätkä olleet hänen tummien hiustensa, kulmakarvojensa ja silmäripsiensä mukaiset. Näillä »kaksivärisillä» miehillä on kummallisen pakottava vaikutus. Sellaisena väriltään Mount komeine vartaloineen, pörröisine tukkineen ja hiekkaisine, sekavine pukuineen näytti Adonikselta — Augustus Johnin sanojen mukaan. Margaret (joka ei ollut edes niin siisti kuin tämä miellyttävä villi, mutta risaisessa asussaan viehkeämpi kuin oli koskaan ollut ranskalaisissa leningeissään) katsahti häneen. Niin tehdessään hänen muistiinsa välähti vähäinen kohtaus hänen aikaisemmasta elämästään, kun tämä sama nuori mies, ollen täysin samannäköinen kuin Denis Bradleyn miesten seurustelupukujen ilmoituskuva, viimeistellyn kuosin mukainen ja moitteettoman siloinen, oli puhutellut häntä huulillaan tanssisalihymy.

»Valitettavasti, neiti Verity, en ole saanut tilaisuutta tanssia kanssanne; ja nyt meidän on poistuttava.»

Neiti Verity oli vastannut: »No niin, se on teidän vahinkonne, eikö niin?» Varjokuva »Berkeleystä»! Oliko sellaista ikinä sattunut?

Taaskin muuttui häntä ympäröivä saari synkäksi… Taaskin olivat tämän miehen teot kaikki kaikessa. Hän aikoi lähteä pois kokonaiseksi päiväksi.

Loukkaantuneena Margaret tiedusti: »Enkö minä voi tulla mukaanne?»

»Kuka hoitaisi nuotiota?»

»Se ei ole vielä kertaakaan sammunut —»

»Sitä ei ole jätetty valvomatta niin kauaksi.»

»Emmekö voisi peittää sitä? Se kytee peitettynä tuntikausia. Muistan, miten kerrankin kotona lehväkokkomme pysyi sammumatta kaksi kokonaista päivää, vaikka emme lainkaan kohentaneet sitä, herra Mount. Me vain jätimme sen —»

»Silloin te ette otaksuttavasti olleet riippuvaisia siitä saadaksenne lämmintä ja valmistaaksenne ruokanne.»

»No niin! Jos tuli sammuu, niin voimmehan virittää sen uudelleen. Meillä on tulitikkuja. Teillähän on niitä kokonainen rasia.»

»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!… Mistä arvelette meidän saavan toisen rasian?»

»En tiedä», vastasi Margaret kylmästi — tosiaankin hyvin kylmästi. Tänä aamuna hänen ottoveljensä tuntui ilkeältä, ärtyiseltä, pahantuuliselta, jopa riidanhaluiselta. Herttaisuus oli tyyten kadonnut hänen sävystään ja hän katsoikin Margaretiin ikäänkuin olisi sydämensä pohjasta toivonut olevansa ainoa haaksirikkoinen tällä rannalla.

Heidän ympärillään oli hymyilevä maisema, hietikko, lahti, taivas. Tuntui siltä, että he loittonivat yhä kauemmaksi toisistaan. Ja se kävi niin äkkiä sitten; eikä Margaret jaksanut käsittää sen syytä. Oli samanlaista kuin olisi jotakin tapahtunut heidän toivotettuaan toisilleen hyvää yötä —

»Tulen sytyttäminen uudelleen», huomautti Mount kylmäkiskoisesti, »saattaisi käydä aika vaivaloiseksi. Olettakaahan, että sattuisi satamaan, kun nuotiomme on sammuksissa! Kun on näin kauan kestänyt kaunista säätä, ette ole tullut ajatelleeksi — troopillista ukkosmyrskyä, jollainen saattaisi puhjeta.»

Margaretin pienien kasvojen ilme muuttui nopeasti äreästä hurjan pelokkaaksi.

»Ettehän poistu luotani, ettehän, jos ukkonen on tulossa? Mistään muusta en välitä… Merelläkään en pelkää myrskyä, kunhan vain ei samalla jyrise… Mieluummin, paljoa mieluummin näkisin villipetoja — tai villejä ihmisiä —»

»No, luultavasti teidän ei tarvitse pelätä kohtaavanne täällä petoja tai villejä. Tällaisessa paikassa ei juuri ole kettuja isompia otuksia; enkä minä — hm — en ole nähnyt muita jälkiä kuin omiamme, neiti Verity.»

»Tiedän sen. Vakuutinhan teille, etten pelkää. Mutta kun puhuitte — ettehän tosissanne usko, että tänään tulee ukkosilma?»

»Ei siltä näytä», toisti Mount kuivasti, vilkaisten pilvettömälle taivaalle, jossa valkeita lokkeja leijaili mutkikkaissa kaarissa. »Ihana sää. Ei merkkiäkään sateen pikaisesta tulosta. Ettehän todenteolla ole huolissanne siitä, että jäätte yksin?»

»En ole huolissani mistään muusta», selitti Margaret. »Olen mielelläni yksin. Pidän siitä.»

Tätä mielitekoaan hän sai tyydyttää sen siniseltä ja kullalta hohtavan päivän loppupuolella.

II

Mutta hän ei jaksanut pitää ajatuksiaan kaukana tavallisesta seuralaisestaan, joka aina muulloin oli ollut niin kumppanillinen ja jonka kanssa oli ollut niin helppo tulla toimeen. Minkälainen peto hän olikaan ollut tänä aamuna! Kuinka inhoittavasti hän olikaan lausunut: »Hyvästi!», ennen kuin lähti astelemaan kallionrinteelle, noudattaen solisevan puron, heidän ainoan ruoka-aittansa, juoksua.

»Hyvästi», tosiaankin! Niin kohteliaasti…

(Peto!)

Valmistautuessaan uimaan Margaret muisti aikaisemman elämänsä aikana kerran sanoneensa jollekulle, ettei hän sietänyt Tom-sedän »nuorta ystävää Mountia». Hän käyttäytyi niin kauheasti.

»Niin se on», hän mietti kiskoessaan villapaidan lyhyttukkaisen päänsä ylitse ja viskatessaan tweedkankaisen hameensa syrjään. »Hänen käytöksensä on kerrassaan hirvittävää.»

Sitten hän vaipui pohtimaan. Kuinka kiehtova Mount osasi olla! Kuinka hupaisa hän oli ollut! Kuinka herttainen silloin, ensimmäisenä päivänä, jolloin hänen ruumiinsa oli ollut niin jäykkä, hellä ja ylen rasittunut! Kuinka myötätuntoinen! Ja myöskin ystävällinen hänen lapsellisiin kirjeihinsä nähden! Aina niin »kiltti», joskin niin sulkeutunut! …

Sillä sulkeutunut hän oli aina.

Vaikka hän oli haastellut Margaretille tuntikausia — vaikka hän (hääriessään puron partaalla, veistellessään tai kävellessään hänen vierellään pensaikossa) oli selostanut hänelle monien lukemiensa kirjojen sisällön, vaikka hän oli kuvaillut näkemiään näytelmäkappaleita, kertonut hänelle sellaisten maiden elämästä, joissa Margaret ei ollut milloinkaan käynyt — jopa sodan aikana omalla torpeedonhävittäjällään vietettyä elämää — oli Mount, vaikka olikin ollut veljellinen, sittenkin pysynyt erehtymättömän suljettuna. Hän ei ollut kertaakaan maininnut Margaretille ainoatakaan häntä henkilökohtaisesti koskevaa seikkaa. Niin, ei kertaakaan koko aikana, minkä he olivat olleet tällä asumattomalla saarella yhdessä. Puhuisikohan hän milloinkaan? Margaret aprikoi…

Hän muisteli lukemattomia muita asioita, joista Mount oli hänelle haastellut… Hän tunsi Mountin äänen jokaisen soinnahduksen, muisti, miten hän lausui: »Ahaa!», »Tosiaankin, neiti Verity…» tai ystävällisesti huomautti: »Älkää olko hupakko!» Hän muisti Mountin sinisten silmien hymyn, hänen tumman päälakensa välkkeen auringonpaisteessa, hänen kasvojensa sivukuvan, hänen miellyttävän, pienipäisen, leveäharteisen varjokuvansa, joka iltaisin kuvastui tummana liekkejä vasten. Kaikki nämä yksityiskohdat hän oli pannut merkille vain sen tähden, että Mount oli ainoa henkilö täällä. Mount teki ilkeästi jättäessään hänelle vastenmielistä muistettavaa poistuessaan hänen luotaan ensimmäisen kerran. (»Kuvitelkaahan, että tuhlaisimme tulitikun!» Pahatuulinen raakalainen!)

Ilkeätä sekin, ettei Mount ottanut häntä mukaan tälle ensimmäiselle, saaren sisäosiin tekemälleen retkelle. Hän oli kyllästynyt tähän rantakaistaleeseen. Hän olisi niin halusta lähtenyt tutkimaan, mitä oli noiden kaukaisempien kallioiden, lehdon, asumattoman alueen takana.

Mutta esittäen hataroita tekosyitä oli Mount jättänyt hänet tänne… (puhellen »ihanasta säästä» ikäänkuin teatterimaisella puutarhakävelyllä… Pyh!)

Vasta uinnin jälkeen — (Mount oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei hän Mountin ollessa poissa läheisyydestä menisi omaa mittaansa syvemmälle) — vasta uinnin, hieronnan, voimisteluliikkeiden ja luuta kädessä häärinnän jälkeen alkoi Margaretin harmi talttua.

Pian hän oli riemuissaan…

III

Hän riemastui löytäessään, mitä Mount oli jättänyt jälkeensä. Jättänyt, unohtanut, huolimattomuudessa jättänyt! Kivellä lähellä putousta oli — kaksi verratonta aarretta, joista toinen oli tulitikut — tulitikkurasia.

»Kuinka mainiota!» riemuitsi Margaret kuten koulutyttö. »Hän, juuri hän! Aina nuhtelemassa minua, kun en muista, mihin olen pistänyt haarukan! Sättimässä minua, kun olen unohtanut veitsen jonnekin! Enää hän ei saa hiiskua minulle sanaakaan. Nyt on minun vuoroni moittia häntä huolimattomuudesta… Annankohan tulen sammua?» mietti hän pahankurisesti.

»Rajoitan nuotiota vähän ja sitten annan sen sammua. Kun hän sitten luulee kadottaneensa tulitikut —» Samoin kuin pikku pojat tallettavat kalleuksiaan, sujautti hänkin kallisarvoisen rasian povelleen villapaitansa alle, jonka ympärille nyt oli vyöksi kiedottu Mountin autovaipasta leikattu hihna. Nauttien hän antautui ennakolta kuvittelemaan, minkälainen kohtaus siitä sukeutuisi. Mahdollisimman lyhyessä ajassa hän eli sen etukäteen. Sillä heti kun hän taaskin käänsi päätään, osui hänen katseensa toiseen aarteeseen, jonka Mount oli pudottanut, jättänyt, unohtanut.

Mountin kello!

Kuinka liiallista hyvää! Mikä mieheen oli mennyt, kun hän niin kokonaan poikkesi tavallisesta huolellisuudestaan tänä aamuna?

Margaret otti käteensä kellon, vanhanaikaisen, sievän, kultaisen vehkeen, joka (kuten Mount oli kertonut) oli ollut hänen äitinsä. Äidin olivat olleet myöskin ohuet kultaperät, joissa hänkin kantoi kelloa. Kello oli perineen aina ollut kiinnitettynä hänen leveään vyöhönsä. Aina hän piti kelloa vyönsä taskussa, ja perien toinen pää oli kiinni toisessa taskussa, joten se ei jäänyt häneltä koskaan.

Mutta nyt — nyt hän oli jättänyt sen!

Margaret ajatteli häntä tuiki ystävällisesti, unohtaen hänen käytöksensä ja riidanhalunsa, miettien vain, miten hän nuhtelisi häntä ja kuinka hyvin hän oli sen ansainnut… Äkkiä hän huomasi pienen kellon takakuoreen kiinnitetyn esineen. Pieni valokuva tietystikin. Luonnollisestikin pienoiskuva. Hyvin nuoren, tummasilmäisen tytön kuva. Sehän oli selvä. Sitä katsellessaan Margaret heti arvasi, että tuon tytön täytyi olla Mountin morsian.

Kohta senjälkeen hän tunsi tuskaa.

Se kummastutti häntä niin suuresti, ettei hän aluksi osannut määritellä, miltä hänestä tuntui. Sitten hän tunsi sen uudelleen, ja nyt hän ei voinut erehtyä. Tuskaa. Sielullista tuskaa, joka melkein vaivasi ruumiillisesti. Sydämessä pistävä tuntu, kurkkuun kohosi jotakin…

Hän, joka oli ajatellut: »En koskaan voi olla, onneton tällä saarella.» Nyt hän oli tulossa onnettomaksi!

Hetkisen hän seisoi otsa rypyssä. Sitten hän laskeutui istumaan auringon lämmittämälle soralle, veti polvet leukaansa saakka ja mietti. Outo, jäytävä kipu, kurjuuden tunne, valtasi hänet.

Paljoa myöhemmin hän selitti itselleen sen johtuneen säälistä, kun hän ajatteli, että Mount oli erotettu tytöstä, jonka kuva oli kellon kuoressa.

»Tietystikin tyttö kuvittelee, että Mount on hukkunut ja ettei hän enää milloinkaan näe häntä. Se on hirveätä hänestä ja luonnollisesti myös Mountista. Senpätähden hän on niin huonolla tuulella; häntä kalvaa se epävarmuus, kuinka kauan kestää, ennen kuin hän näkee tytön jälleen… jos näkee.»

Vilpittömästi puhuen, Margaret ei aavistanut, mitä hänen sydämessään tuntunut pistos, kurkkuun kohonnut möhkäle, jäytävä, kalvava tuska merkitsivät. Saatuaan ensimmäisen vihjauksen sydämessään piilevästä, alkuaikaisesta väijyjästä hän tuli murheelliseksi, hätkähti…

Tuntia myöhemmin hän asteli rauhattomana edestakaisin (paljain jaloin, sillä kumikengissä alkoi näkyä pahoja kulumisen merkkejä ja hän säästi niitä kiipeilläkseen ne jalassa kallioilla). Hän käveli sinne tänne hietikolla kytevän, tukahdutetun nuotion lähettyvillä. Paikkansapitämättömillä verukkeilla hän koetti tukahduttaa toista liekkiä, joka oli viriämässä hänen rinnassaan.

»Varmasti saapuu vielä toinenkin laiva», järkeili hän.

Mielenhaikeus ja mustasukkaisuus kytivät… tukehtuivat … Pannessaan kelloon varovasti omien helyjensä joukkoon kallionhalkeamaansa hän päätti antaa sen Mountille heti, kun tämä sitä kaipaisi. Mutta hetkisen kuluttua hän otti kellon jälleen esille — veti tulitikkurasian piilostaan ja sijoitti sitten ne molemmat huolekkaasti silmäänpistävälle kohdalle sille kivelle, jolla Mountin oli aina tapana istua. Hän odotti Mountia…

Hän ajatteli: »Minnehän hän lienee mennyt? Mitä hän on saattanut löytää? Missä hän on?»

IV

Sillä aikaa Mount oli odottamassa — vimmoissaan odottamassa pienen kylän postitoimistossa saaren lumirajan yläpuolella. Lumi peitti maantietä ja reunusti puroa, jonka vesi oli läpinäkyvän kristallikirkasta, kirkkaampaa, puhtaampaa kuin rantakallioiden putouksessa. Huikaisevan sinivalkoinen lumi verhosi kaukaisia, huippulatvaisia vuoria; lähempänä se päällysti metsäomenapuista kasvatettua aitaa, saniaisia ja vaaleanvihreitä, villejä orjantappuroita, joita kasvoi niin runsaasti kaikkialla tässä kolkossa kyläpahasessa, niin syrjäisessä niin kylmässä…

Pienen toimiston tukahduttavan ummehtunut ilma pani Mountin yskimään, kun hän odotteli vastausta puhelinsoittoonsa, kiihkeihin sähkösanomiinsa, kaikkiin ponnistuksiinsa, joilla hän oli koettanut saada tietoja kaupungista.

»Kestää kauan!» huomautti ristikon takana istuva, madonnankasvoinen postinhoitajatar, jolla oli musta shaali ja sininen esiliina. »Kestää kovin kauan!»

Kaukana rannikolla, lumirajan alapuolella, lämpöisellä aurinkoisella vyöhykkeellä puuhaili Margaret, myöskin odottaen, ja hänestäkin »kesti kauan», joten se päivä tuntui hänen saarella viettämistään pisimmällä.

Hän jupisi hiljaa: »Mikähän häntä viivyttää?»

XII luku

Kielten helähdys

I

Auringon laskiessa Mount palasi, ja hänen muassaan oli — yllätys. Se oli kuluneella nuoralla köytetty kotelo. Keikutellen, nykien ja vetäen sitä selkänsä takana nuorasta hän toi sen leirille ja huomautti: »Vähän taloustarpeita, neiti Verity» (lausuen sanat tavattoman hilpeästi).

Heti Margaret ajatteli: »Hän on yhä kovin äreissään.»

Niin hän olikin.

Eikä hän ollutkaan syyttä, sillä odotettuaan tuntikausia ja tiedusteltuaan hurjan kiihkeästi, hän oli saanut kovin onton, tyhjänpäiväisen, epätyydyttävän vastauksen, jonka herra Lloyd oli jättänyt sen kaupungin hotelliin. Sieltä hän oli ainakin löytänyt sen vanhan veijarin jäljet. Vastauksessa oli ollut kaksi lausetta: »Jatkakaa toistaiseksi! Lähetän tietoja.»

Mitäpä hän olisi senjälkeen voinut tehdä muuta kuin vedota kylän papin ja postinhoitajattaren, joka samalla oli kylän ainoa kauppias, sääliväisyyteen?

»Olette löytänyt jotakin. Olette todella löytänyt jotakin haaksirikkotavaraa», huudahti Margaret, siten vapauttaen Mountin punomasta lisävalheita. Palatessaan takaisin leiripaikalle hän oli kiukkuisena sommitellut tarun, että hän oli löytänyt kotelon, joka oli ollut ahtautuneena kallionrotkoon heidän oikealla puolellaan olevassa lahdekkeessa. Nyt hänen ei tarvinnut turvautua siihen.

»Katsotaanhan, mitä siellä on», pyysi Margaret, käyden kotelon kimppuun ja kiskoen sormineen tiukkaa, monimutkaista solmua…

Margaret ja Mount aukaisivat tiiviisti sullotut kääreet innokkaampina kuin olisivat entisaikaan olleet, vaikka tarkastettavina olisivat olleet Fortnumin ja Masonin koko varastot. Kotelossa oli monenlaista tavaraa, kuten iso laatikko Petit Beurre-keksejä, kymmenkunta omenaa, lasipurkki kielisäilykettä, kuivattua makkaraa, ranskalaisia tulitikkurasioita, savukkeita, pullo punakeltaista curaçoa-likööriä, suklaata, saippuakappale (jonka Margaret kiihkeästi sieppasi), iso veitsi ja lopuksi jotakin vanhassa nahkakotelossa.

»Herra Mount, mikä on tämä kummallinen vehje?»

»Sitä teidän sopii kysyä», vastasi Mount typerän näköisenä. Hän ei käsittänyt, miten hän oli saattanut olla sellainen tomppeli. Hän oli jaksanut torjua vanhan, hyväntahtoisen papin esitykset, kun tämä oli tarjonnut hänelle todella tarpeellisia esineitä, kuten saksia ja partaveistä. Tavattomasti ponnistaen tahtoaan hän oli hylännyt nämä elämäntarpeet, sillä hänenhän täytyi viimeiseen saakka näytellä tytölle asumattoman saaren kujetta ja käyttää avukseen kaikkia senmukaisia yksityiskohtia. Mutta sittenkään — sittenkään hän ei ollut jaksanut vastustaa, kun hänelle tarjottiin hyödytöntäkin turhempaa…

Mielessään moittien itseään hän lausui ääneen: »Minkätähden tämän kotelon sulloja, ken hän sitten lieneekin, on pannut siihen lisäpainoksi tämän mitättömän kapineen —»

»Mutta mikä se sitten on?»

»Niin, ajatelkaahan. Se on ukulele.»

»Oi, kuinka hauskaa! Osaatteko soittaa sillä, herra Mount?» »Kyllä jonkun verran. Mutta arvokkaan tilan täyttäminen hyödyttömällä soittokoneella jonkun käytännöllisen esineen asemesta —»

Hän näytti niin suunnattoman harmistuneelta, ettei Margaret edes ottanut puheeksikaan unohtuneita tulitikkuja ja kelloa.

Hän salli nuoren miehen itsensä löytää ne. Mount pisti ne paikoilleen hiiskumatta mitään. Mahdollisesti hän kuvitteli, ettei Margaret ollut niitä huomannutkaan.

II

Ensimmäisen kerran haaksirikon jälkeen oli heidän illallisenaan muutakin kuin kalaa, simpukoita, kasviksia ja putouksen vettä. Mikä odottamaton onni!… Nuori pari syödä mutusti keksejä, joiden väliin oli pantu kielileikkeleitä; he pureksivat makeita, meheviä omenia. Syvimmistä osterinkuoristaan he joivat kuumaa, elähyttävää, punakeltaista curaçoaa. Sen olisi pitänyt olla hilpeä ateria!

Se oli äänettömin, painostavin, minkä he olivat nauttineet ensimmäisen saarella syömänsä kala-aamiaisen jälkeen. Mountia kiukutti entistä pahemmin heidän tilansa, josta hän ei saanut keskustella. Hän vannoskeli mielessään, ettei hän päästyään kerran eroon Lloydista enää ikinä puhuttelisi moista vintiötä koko elämänsä aikana. Hän ei ikinä menisi häntä kohtaamaan. (Hänen Lloydia kohtaan tuntemansa, yltynyttä raivoa olivat itsesyytökset vain omiaan pahentamaan. Sillä hän, Mount, oli saanut puoliseksi sipulikastiketta, vasikanlihavatkulia, oikeata leipää ja oikeata kahvia, kun taas tämä lapsipoloinen ei ollut maistanutkaan ruokaa hänen lähdettyään)… Hän ei enää ikinä tapaisi Lloyd-vanhusta eikä ketään hänen seurapiiriinsä kuuluvaa henkilöä.

Sellaisia olivat Mountin mietteet juhla-aterian aikana.

Margaret taas —

Häntä vaivasi se omituinen turtumus, jota ihmiset nimittävät »ei minkään ajattelemiseksi».

Hyvin hajamielisenä Margaret kyyrötti hämärässä nuotion äärellä, äänettömänä äänettömän nuoren miehen vastapäätä. Taaskin häntä kalvoi sama kummallinen, epämukava tunne — nyt se ei ollut tuskaa, ei vihlovaa kipua! Tuskin se edes koski. Tuntui vain siltä kuin jokin olisi melkein tuntumattomasti näppäillyt jotakin hänen sydämensä kieltä — kehoittaen häntä, kutsuen häntä — mihin?

III

Hänen aikaisemmin kuvittelemallaan troopillisella saarella oli pimeys aina verhonnut maanpinnan yhtä nopeasti kuin näyttämön esirippu piilottaa auringon valaisemat ryhmät kolmannen näytöksen päätyttyä. Mutta niin ei täällä. Täällä oli aina ollut hämärä aika. Hämärä tuli nytkin.

Se oli tuoksuva, viileä, leppeä, ruusuinen sinipunerva. Iltataivaalla välkkyi Venus valkeana. Muut tähdet lähettivät sille tuikkivia tervehdyksiään. Pian kiipesi kuin laaja, pyöreä, punertavan kermanvärinen kehrä verkkaisesti näkyviin oikealla kädellä kohoavan kallion takaa. Joka hetki muuttui öinen väritys rikkaammaksi, värähteleväksi. Nuotio hohti punertavana, miehen ja tytön hahmojen taustana; sen valo heijastui oikullisesti heidän hampaistaan ja silmänvalkuaisistaan; se pani helmet kimaltelemaan Margaretin kaulalla, kultaiset kellonperät Mountin vyöllä. Kauempana oli kaikki kiedottu pimeyteen, salaperäiseen, äärettömään…

Jotkut ihmiset olisivat saattaneet sanoa: »Se näytti näyttämömaisemalta.»… Tuho periköön niin ontuvan vertauksen! Sillä tällaista näkyä koetetaan näyttämöllä alituisesti saada aikaan (mutta ei koskaan saada).

Kun puhutaan suu puhtaaksi, milloin ovat tasaiset palkit voineet harhauttavasti kuvata maaäidin aaltoilevaa rintaa?

Miten voitaisiin näyttämölle saada eloisaa, hymyilevää valoa, kasteenkosteata hämärää? Miten voisi merituulahdus puhaltaa näyttämöohjaajan pöydältä? Millaisilla näyttämövälineillä voitaisiin kuvata luonnon kohinaa ja rytmillistä huolintaa niille, jotka tuntevat luontoa? Kun taide on pannut parhaansa, antanut osuvimpansa, jää näyttämöstä aina samanlainen vaikutelma kuin valaistuista laatikoista, joissa lasten pahvinuket pannaan sätkyttelemään vetämällä niitä kömpelösti sovitetuilla langoilla.

Mutta täällä oli Omarin villi luonto — Omarin ja hänen kaikkien miljoonien veljiensä, jotka ovat koskaan tunteneet kaihoa —

»Ja sinä —»

IV

»Aiotteko laulaa?» tiedusti Margaret.

Sillä Mount oli ottanut kotelosta harmillisen soittokoneen, villien ja maailmallisesti viisaiden silmätikun.

»Haluan vain koettaa, onko tämä vietävän vehje vireessä», vastasi Mount — lyhyemmin kuin itse huomasikaan.

(Paljoa myöhemmin hän kysyi Margaretilta: »Mitä tarkoititte saneessanne, että olin 'petomainen’? Olin olevinani teille niin kovin kiltti.»)

Hän näppäili ukulelen kieliä. Niiden puolittain inhimillinen värinä levisi taivaalliselta tuoksuavaan ilmaan.

»Se tuntuu olevan kunnossa», virkkoi Mount, soitellen.

Margaret selvitti kurkkuaan. »Laulakaa! Laulattehan?»

»Niinpä niin. En ole oikeastaan perehtynyt tähän vehkeeseen… Juurihan sen löysin… Tahdotteko polttaa noita kaitselmuksen lahjoittamia savukkeita?»

Omaksi ja Mountin kummastukseksi Margaret ei tahtonut polttaa.

Tänä iltana hänestä tuntui kuin hän olisi taaskin ollut »pelkkiä hermoja», mutta polttamisen hän ei uskonut nyt rauhoittavan niitä. Hill-kadun varrella hän oli ollut pinttynyt ja kiihkeä tuoksusavukkeiden polttaja — mihin hän oli tottunut huoneensa ummehtuneessa ilmassa. Täällä se tapa oli jäänyt pois, samoin kuin monet muutkin tottumukset — venyttelevä puhetapa, cocktailin himo, suupielien laskeminen alaspäin, vaistomainen huulipuikon käyttö, kaikki sellainen, mikä ei ollut synnynnäistä terveessä tytössä. Miehen poltellessa tupakkaa ja soitellessa hän istui matalalla kivellään ja lisäili nuotioon oksankappaleita.

Eikö Mount aikonut puhua hänelle koko iltana?

Vihdoin kuului kielien pehmeän helkynnän seasta miehen ääni: »Ettekö te osaa laulaa jotakin, neiti Verity?»

Margaret pudisti lyhyttukkaista päätään. »Mutta mielelläni kuuntelen —»

Huvilassa oli Jack Verity usein laulanut, ja hänen pieni tyttärensä (joka polvenkorkuisena oli seurannut häntä pukeutumishuoneen parranajopeilin luota höyläpenkin luokse tai aittaan) oli kuunnellut heltyneenä tai ihastuneena.

»— Isäni lauloi niin kauniisti. Ne olivat kaikki vanhanaikaisia lauluja, joita en usko kenenkään kuulleen paitsi äitiäni ja minua! Mielilauluni oli — niin, tietysti pois muodista… 'Vanha kentyckilainen koti' —»

»Mutta kyllähän minä sen osaan.»

Hän näppäili kieliä hiljaa. Hänellä oli herkkätuntoiset sormet, jotka osasivat houkutella kala-paran otteeseensa ja puristua naisenkäden hermoihin niin, ettei nainen ikinä unohtanut niiden kosketusta! Niillä sormillaan hän houkutteli alkusoiton sielun kuuluville. Sitten hän alkoi laulaa miellyttävän, himmeän soiton säestämänä. Hänen äänensä oli sametinpehmeä baryton, kouluttamaton, erehtymätön; se tapasi täsmälleen jokaisen nuotin, osui jokaisen sellaisen kuulijan heltyneisiin hermoihin, jolla on kuuleva korva.

»Nyt nuoret ne palkeilla leikkiä lyö, ilo hilpeä ilmoille raikuu. Kova aika saapuu, ja edessä on työ, ja kaihoten laulumme kaikuu.»

Hänen obligatonaan olivat pienet laineet, joiden ääni oli kuin silkin kahinaa, nuotiotulen hiljainen lepatus…

Ei millään sanoilla voi kuvata äänen kauneutta; sitä on mahdoton selostaa. Se välähtää ohitse nopeasti kuin valo, jota ei millään valokuvvauskoneella, ei millään väreillä voida jäljentää. Se on samanlainen kuin hetken kauneus, jolle emme lakkaa huutamasta: »Oi, viivy! Olet niin ihana.» Eikä siihen huutoon saada muuta vastausta kuin ihanuuden katoaminen.

Hyvin hiljaa nuori Mount lauloi:

»Älä itke, neitonen, anna murheen mennä, kaikuessa hontelon aatoksissa lennä kotirattoon rauhaisaan Kentuckyssä asumaan.»

Äänien ja soittimenkielien tenhovoima saaren yössä!… Yhä kuului laineiden kohinaa, liekkien lepatusta, nukkuvan maan kohdalla henkivän tuulen huokailua.

V

Mountin reipas puheääni särki lumouksen. »Vuosia sitten kuulin tämän vanhan sävelen ja ehdottomasti oikein. (Esitin sen kai kokonaan väärin.) Se on varmasti yhtä hyvä kuin nykyiset, uudet ja 'hienot’, eikö teistäkin?»

Margaret (joka näkyi tummana hahmona nuotion hehkua vasten, vain helmissä vaaleanpunerva välke) ei voinut vastata heti.

Mount oli näppäillyt soittimen kieliä aavistamatta, mikä muu kieli oli värähdellyt.

XIII luku

Yöllistä vapautta

I

Ennen kuin Margaret toivotti hyvää yötä, virkkoi hän nuorelle Mountille: »Te otitte ensimmäisen tutkimusvuoron! Huomenna tahdon minä lähteä vaellukselle.»

»Vaellukselle — minkä tähden?»

»Olen kyllästynyt pysyttelemään yhdessä ainoassa pienessä, ahtaassa paikassa.» Margaretia vaivasi tunne, ettei hän nyt voinut puhua tälle miehelle avoimesti ja vapaasti, kuten hän olisi voinut tehdä edellisenä iltana. Ihan ilman aihetta oli heidän suhteissaan tapahtunut jokin muutos… »Kaipaan pois täältä, herra Mount. Sallikaa minun liikkua vähän, teettehän niin?»

(Heti häntä harmitti, että oli käyttänyt sanaa »sallikaa».)

Mount puhui hänelle kohteliaan vieraan tapaan.

»Neiti Verity, ette ole vielä varsin kauan harjoitellut tätä ponnistuksia kysyvää elämää varten.»

»En haluakaan ponnistella. Tunnen oikein hyvin jaksavan! kävellä vähän — puolitoista penikulmaa —»

»Ei vielä. Te väsyisitte perinpohjaisesti hoivailtavakseni—»

»Lupaan, etten väsy.»

»Sellaista ei voida luvata», huomautti nuori Mount, pistäen ukulelen koteloonsa. Hänen itsehillintänsä salasi eräänlaista pelkoa…

Sillä tämän kiusallisen jutun hoitaminen alkoi käydä täpäräksi. Jollei hän sitoisi tuota kotelon kiinnitysnuoraa tytön nilkkoihin, niin miten hän saisi Margaretin pysymään määrätyllä alueella? Hän oli nyt ilmeisesti päättänyt lähteä tarkastelemaan seutua. Entä jos hän sen tekisi?

Se olisi pulman yksi ratkaisutapa. Mahdollisesti paras.

Entäpä jos tyttö lähtisi, pujahtaisi hänen luotaan puolentoista penikulman taipaleelleen? Jollei hän kiertäisi ympyrässä, joutuisi hän puolitoista penikulmaa samottuaan tielle ja vieläpä mainion hyvin tehdylle tielle. Se veisi hänet johonkin noista kivisistä kylistä, jotka muistuttivat Grimmin kotisatuja, jollekin noista kirkoista, jotka olivat niin korkealla, että näyttivät olevan taivaanmatkan puolivälissä. Hän tapaisi ihmisiä, muuleilla ratsastavia talonpoikia, vuohipaimenia…

Se särkisi kaikki.

Äkkiä Mountin mieleen välähti, että olisi sääli, jos Margaret yhdennellätöista hetkellä saisi kaikki selville. Hän teki omituisen päätöksen… Niin kiukuissaan kuin hän olikin Lloyd-vanhukselle, tukisi hän häntä loppuun saakka. Hän ei päästäisi tyttöä näkyvistään. Hän keksisi verukkeita… Sellainen oli hänen suunnitelmansa.

»No niin, neiti Verity, nähdäänpähän, missä kunnossa olette huomenaamulla. Hyvää yötä!»

II

Margaret virui luolassaan myöhään yöhön saakka valveilla, silmät levällään.

Ylen määrin kiihtyneenä ja huolestuneena hän heittelehti kyljeltä toiselle ison päällystakin alla. Hän kyseli itseltään: »Mikä häntä vaivaa? Jokin hänen on. Jokin, mitä ei ollut eilen.»

Sitten hän ajatteli: »Minkä tähden olin niin surkean onneton tänä iltana? Miksi olin vähällä purskahtaa itkuun hänen laulaessaan? Minua kalvaa koti-ikävä. Olen täällä… kaukana kaikista, joista pidän…»

Äkkiä hänelle selvisi: »Yhdestä seikasta olen varma. Hän salaa minulta jotakin. Hän on salannut minulta jotakin koko ajan täällä ollessamme.»

Sitten vaisto (kuten vaisto silloin tällöin tekee) osui naulankantaan: »Tässä saaressa on jotakin kummallista, ja hän tietää, mitä se on. Entäpä jos emme olekaan haaksirikkoisia. Entäpä jos minua onkin pidätetty täällä jossakin määrätyssä tarkoituksessa?»

Kuten tavallisesti sai vaiston neronleimahdus nytkin huonon vastaanoton sitä kuuntelevalta järjeltä. Melkein heti Margaret päätteli: »Se on järjetöntä! Mistä sellainen mielipuolinen ajatus lienee lehahtanut päähäni?»

Taaskin hän pohti: »Mutta herra Mount koettaa aina minua estää epäilemästä — mitä? Tietääköhän hän varmasti, että kaikki muut hukkuivat? Näkikö hän heidän uppoavan? Saattaakohan se olla sitä?»

Sitten hän aprikoi: »Jokohan hän nukkuu? Kerran hän kertoi ehtineensä vain kahdesti kääntyä ja sijoittua kasvot merelle päin, ennenkuin vaipui uneen eikä tiennyt enää mistään.»

Vielä hän ajatteli: »Hyvä! Täysi kuu! On tuntikausia valoisaa kuin päivällä… Kun uskon sen miehen olevan sikeässä unessa, nousen vuoteesta… En odota huomisaamua lähteäkseni puolentoista penikulman kävelylle. Menen tänä yönä… Jaksan kyllä taivaltaa. Jollen saakaan saaresta mitään selville, väsyn ainakin niin, että palattuani nukun kuin tukki —»

Se oli hänen suunnitelmansa.

III

Pian oli kuu, joka hämärässä oli näyttänyt kultaiselta kilveltä, samannäköinen kuin hopeakolikko korkealla kallioiden yläpuolella.

»Nyt», tuumi Margaret.

Työnnettyään vaipan syrjään hän nousi pystyyn ja veti kumisaappaat jalkaansa. Sitten hän muisti, että hänen oli tunkeuduttava pensaikon lävitse, ja riisui saappaat jälleen pois pannakseen ensin jalkaansa paksut golfsukat. Myöskin hän otti käteensä karsitun oksan, jonka piti olla hänen alppisauvanaan. Niin varustautuneena hän lähti kiipeämään, noudattaen puron vartta. Aluksi hän kapusi hitaasti, varovasti, hiljaa (ettei herättäisi toisessa luolassa nukkuvaa miestä), mutta sitten hän joudutti vauhtiaan. Jokaisen askeleen jälkeen lisääntyi seikkailun tuottama nautinto, ja siihen punoutui öisen vapauden tunnetta.

IV

Öinen vapaus… kummallisia sanoja, joita on käytetty määrätystä sieluntilasta. Jotkut ihmiset uskovat varmasti sielun unessa voivan irtautua maahan sidotusta ruumiista. Ihan tosissaan nämä ihmiset luulevat voivansa erottaa sellaiset yöt, joina heidän sielunsa on siten liikkeellä, niistä öistä, joina heidän sielunsa (lihan vankina) ei jaksa vapautua, joina heidän sielunsa ei »ole poistunut». Ne yöt ovat väsyttäviä. Olkoonpa uni ollut vaikka kuinka sikeätä, se ei ole virkistänyt.

Uni on yhäti tutkimaton alue. Tiede tunnustaa, että öinen tilamme on elämämme suurimpia ongelmia…

Ehkä Margaretia hänen entisen elämänsä aikana, jolloin hän tanssi aamusarastukseen saakka ja nukkui päivänvalossa, vaivasi yöllisen vapauden puute. Saarella oli sikeä nukkuminen edistänyt hänen parantumistaan…

Mutta tänä iltana oli Margaretin sisäinen minä hänen valvoessaankin täydellisesti »vapautunut» ikäänkuin hän olisi nukkunut — niin, silloinkin kun hän liikkui oudon hopeiselle hohtavassa maailmassa, jollaisia hopeiset unelmamaisemat ovat.

Rajattomana ja värittömänä seutu kohosi, leviten hänen ympärilleen. Kuun vuorilta näyttävät kalliot reunustivat toistensa takana olevia kumpujonoja, jotka olivat kuin norsunluuta hopeisella pohjalla.

Läheiset kivet näyttävät norsunluulta, niiden välissä kasvavat sekavat pensaat hopeakudokselta. Hänen oma kätensä oli kuin marmorista veistetty… Ruskeasta hameesta ja sinisestä villapaidasta oli väri kadonnut, ja kaikessa oli kuutamon sinertävän kalpea leima, joka olisi ollut kammottava, jollei se olisi ollut niin kaunis. Oi, hopeavivahteiden sinfoniaa! Hennoista koivunrungoista välkkyvä, haavanlehtien alapinnoista värähtelevä hohde levisi ikäänkuin timanttien tähdittämänä hämähäkin kudoksille — kyyhkysenhöyhenten, kissankäpälien, terälehtien tuppien harmaata väriä oli luomassa vivahduksia avaraan, outoon maisemaan… Harmaata, joka välähteli kuin kalansuomukset, harmaata, pehmeätä kuin ohdakkeessa, samanlaista kuin naisen vaaleneva tukka, kesäkuun taivaan harmaata, helmiäisen hohtavaa harmaata, kirkkaiden lapsensilmien harmaata, järvenpinnan väreiden harmaata — kaikkia niitä vivahduksia näkyi, vaihtuen, sekaantuen toisiinsa, värittömässä, mutta kuitenkin värikylläisessä maisemassa, jota yöllistä vapautta nauttiva Margaret katseli astellessaan eteenpäin.

V

Pian lakkasi maaperä kohoamasta, eivätkä hänen pehmeäpohjaiset jalkineensa lainkaan kapsahdelleet sametinpehmoisella ylätasangolla. Oksat hipoilivat hänen hamettaan. Se kahina ja hänen oma hiljainen hengityksensä olivat ainoat kuuluvat äänet. Hän oli huomannut mukavammaksi luopua kantamasta kilisevää helyketjua, ja nyt se oli tallessa hänen kallionsa syvennyksessä. Hänellä oli muassaan vain helmet, jotka kuutamossa välkkyivät hänen kaulallaan.

Hän asteli tietään, unohtaen kaiken muun paitsi yksinäisyyden riemua… Kuten pienet tähdet häipyvät valtavaan valoon, samoin hukkuivat kaikki Margaretin omat ajatukset… Ei ollut ainoatakaan kuvaa sekoittamassa viehättävää, tenhoista näkyä. Hänen sydämensä kieli, jonka heräävä tunne oli näpäyttänyt liikkeeseen, oli tauonnut värähtelemästä. Hän ei ajatellut sitä miestä, jonka käsi oli kieltä koskettanut. Enää ei hänen korvissaan kuulunut Mountin silkinpehmeän, sydäntähellyttävän barytonin kaiku. Hän, jonka rinnassa joitakuita tunteja sitten oli intohimo alkanut kuohua, ei tällä hetkellä edes huokaissut… Hän ei tuntenut, kuinka hän nautti yksinäisyydestään. Äänettömänä hän asteli tahdikkaasti eteenpäin. Häntä ei häirinnyt ainoakaan nimi, ei ainoakaan kuva. Hän oli niin kaukana maasta, niin kaukana ruumiin tasosta, sen riemuista, sen tuskista! Hän oli saanut takaisin sekä ruumiin että sielun terveyden, mutta ei ollut tietoinen kummastakaan.

Hän liikkui henkenä henkimaailmassa, kuun viehättävässä, jäisessä, persoonattomassa välkkeessä.

VI

Kirkas hohde himmeni. Hopeista järveä muistuttavan maiseman yli näytti kiitävän tummia väreitä, öinen taivas alkoi vetäytyä pilveen…

Margaret ei huomannut sitä, ennenkuin hänen tietoisuuteensa oli tunkeutunut silmäänpistävämpi seikka. Hän oli nähnyt aaveen.

Se oli kadonnut, ennenkuin hän ehti »tointua».

Mutta… Varmastihan hän oli sen nähnyt? Se oli liikkunut täydessä kuutamossa — tanakka miehen hahmo, ja tuuhea tukka oli loistanut hyvin kirkkaasti monivivahteisessa hopeahohteessa. Niin, se oli ollut vain kivenheiton päässä hänestä, kylpien yliluonnollisen kirkkaassa valossa! Ja silloin oli kuu äkkiä peittynyt pilveen. Kun se jälleen alkoi paistaa, oli hahmo kadonnut. Margaret oli nähnyt sen selvästi niin kauan, että olisi ennättänyt laskea kuuteen — ajatelkaa — yhtä selvästi kuin te näette sormenne tämän kirjan sivulla. Sitten vilahdus, ja se oli poissa!…

»Haamu?» äänsi Margaret epävarmasti. Vieläkin tuntui siltä kuin hänen oma henkensä olisi vasta juuri äsken palannut.

»Tietysti! Arvaan, kenen haamu se oli…»

Hän ei ollut säikähtänyt. Aina hän oli kuvitellut, että jos jonkun tutun ja rakkaan (esimerkiksi hänen nuorekkaan isänsä) henki näyttäytyisi hänelle, hän kyllä säpsähtäisi, mutta ei pelkäisi. Kun hän nyt ollessaan yksin tässä lumotussa maisemassa oli nähnyt, kuten hän itse luuli, aaveen, ei hänessä ollut rahtuakaan sellaisesta kauhusta, joka olisi nostanut jokaisen aaveita pelkäävän ihmisen sydämen kurkkuun…

Margaretia ei vaivannut se pelko.

VII

Sillä samoinkuin kaikkein kaunis ei ole yhtäläinen ja se, mikä tuottaa toiselle riemuista nautintoa, ikävystyttää toista, samoin on meillä kullakin omat hirmumme.

Jotkut pelkäävät pimeässä. Toisissa taas pienet, suljetut paikat herättävät kauhua ikäänkuin he olisivat elävänä haudatut. Käärmeiden pelko, joka muutamissa on niin elävä, on hyvin tunnettu Edenin taruna. Monet miehet, jotka pelkäävät naisten hiirikammoa, säikkyvät itse pelkkiä yöperhosia. Margaretia oli aina peloittanut se, mikä nytkin oli tulossa. Silläkin hetkellä, jolloin hopeisesta loitsumaailmasta palasi tosielämään ja ajatteli: »No, niin, minua väsyttää», kääntyen samaa tietä takaisin, lähestyi se häntä…

VIII

Se lähestyi lounaasta, peitti kuun ja vähitellen täytti raikkaan, merituoksuisen yöilman kaivosonkaloita muistuttavalla raskaalla tunnulla.

»Kuinka painostavaksi ja helteiseksi ilma muuttuu», mietti Margaret, »melkein kuin…»

Vaistomaisesti hän joudutti askeliaan.

Sitten hän tunsi koko jännittyneessä olemuksessaan, mitä oli tulossa.

Se valtasi hänet äkkiä samoin kuin maanjäristyksen aavistus, joka (monien kilometrien päässä) aiheuttaa Uuden Seelannin naisille äkillisiä pyörtymyskohtauksia. Hän pudotti alppisauvansa maahan.

»Se se on!» varoitti häntä jokainen värisevä hermo.

Tunnettuaan sen hän myöskin näki sen. Ensimmäinen koukerteleva salama välähti pilvissä.

Ja sitten hän sen kuuli, äänen, joka hyydytti hänen vertaan, pani hänen jäsenensä vapisemaan, hänen suunsa meni ammolleen ja silmät laajentuivat kauhusta, leikattu tukka nousi pystyyn. Hänen takanaan kiiri raivostuneen pedon karjuntaa muistuttava, kaukainen, epäselvä jyminä.

Hänen ainoa hirmunsa…

Ukkosilma…

XIV luku

Kaksi kauhua

I

Sen hetken jälkeen hän ei enää selvästi tajunnut mitään, ei aikaa, ei etäisyyksiä, ei juoksemansa matkan pituutta; hän ei tiennyt, kompastuiko hän kahdesti vai kolmasti, kellahtaen pitkin pituuttaan pensaikkoon, joka repi hänen ihonsa naarmuille…

Hänen takaansa kuuluva uhkaava kumina antoi hänelle siivet.

Voi, kuinka kauhuissaan hän oli! … Ei koskaan ole ajokoirien ahdistama jänis, läheisimpään loukkoon vinhasti syöksyvä kaniini, julman kissan väijymä haavoittunut lintu ollut paetessaan pahemmin hädissään kuin tämä nuori tyttö, jonka rajuilma oli yllättänyt kallioiden laella yöllä.

Pelko raastoi hänen olemuksensa jokaista kuitua, sillä niiden kuitujen kehittyessä oli myöskin pelko muodostunut.

On vanhojen vaimojen juttuna, että sellainen, mikä on pahasti säikäyttänyt äitiä, painaa jälkensä sellaisen lapsen itämässä olevaan luonteeseen, jota äiti ei vielä ole nähnyt. Se saattaa tietysti olla turhaa lorua. Mutta muutamia kuukausia ennen Margaretin syntymistä oli ukkonen yllättänyt ystäväni Violet Verityn; hän oli kiiruhtanut heidän asuntonsa puutarhaportille, ja hänen nuori puolisonsa oli rientänyt häntä vastaan; hän oli nähnyt salaman välähtävän luokseen juoksevan miehensä lähellä, kuullut ukkosen tärähdyksen, jota heti seurasi toinen rysäys, kun pirstoiksi murtunut tammi oli sortunut maahan ihan lähellä hänen armastaan, joka juoksi sulkemaan hänet syliinsä…

Mahdollisesti ei tämä tapaus ole missään yhteydessä sen ainoan seikan kanssa, joka kykeni viemään itsehillinnän Violetin rohkealta lapselta. Mutta ukkosen kaukainen jymy pani pikku tytön aina syöksymään turvaan äitinsä helmaan, läähättäen: »Meneekö se pian ohitse? Pidä minusta kiinni, äiti! Pidä tiukasti, kunnes se on ohitse!»

Mutta mihin hän voi nyt paeta suojaan?

Sokeasti hän noudatti puron juoksua; vaisto lienee häntä ohjannut siihen kallion notkelmaan, josta hänen oli helpoin laskeutua omalle poukamalleen.

Yhä uhkaavampana nousi myrsky hänen takaansa lounaasta möyryten kuin turpa maassa hyökkäävä härkä.

Voin mielessäni nähdä pensaiden ja kivilohkareiden täyttämän, sinisen, manalamaisen kalliorinteen ja öiset pilvet, jotka näyttivät purppuraisilta, synkiltä lohkareilta… ja näen pelolta siivet saaneen hennon tytön kiitävän rinnettä alaspäin samalla tavoin kuin tuulen ajama lehti hipoo maata, pysähtyy sekunniksi, hypähtää ja lentää edelleen. Se ainoa ajatus mielessään, että hänen oli päästävä piiloutumaan luolaansa, hän riensi umpimähkään vierulla ja painautui sitten hiekalle kuten kananpoika, jonka kohdalla tummasiipinen haukka leijailee, ja kiersi päänsä ympärille vaipan, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla. Hänen takanaan kiiti myrsky yhä vinhemmin, entistä uhkaavampana lähestyen merelle luoteista kohti. Purppuraisen mustat ukkospilvet olivat painostavan, rusentavan, uskomattoman alhaalla. Ne riippuivat hänen kohdallaan kuin verhot, pullistuivat alaspäin kuin veden painama teltan katto, tukahduttavina, peloittavina ne kasaantuivat synkiksi, vyöryviksi röykkiöiksi ja tuntuivat yhä raskaampina painuvan hänen päälleen. Läähättäen ja nyyhkyttäen hän oli ehtinyt vierun puoliväliin, kun hänen poskeensa osui jokin kuulantapainen. Se oli ukkossateen ensimmäinen pisara. Pian napsahti toinen raskaasti hänen kumaraisen päänsä takaraivoon. Sitten välähti fosforinvihertävä salama rinteen ylitse mereen, niin että hän näki jalkansa ja kaikkien kasvien oksat ja lehdet. Tämä silmänräpäyskuva tuntui syöpyneen hänen silmiinsä useiksi sekunneiksi sen jälkeen, kun se oli kadonnut helteiseen indigovivahteiseen pimeyteen… Ja sitten räjähti ensimmäinen, läheinen ukkosenjyrähdys ihan hänen kohdallaan, kuten hänestä tuntui; se ryski, kiiri, ryski, kiiri… Sen melskeen jälkeisenä väliaikana erotti Margaret, nyt pelosta mielettömänä, loppuosan omasta parkaisustaan.

Sitten hän kuuli Mountin vastausluikkauksen.

II

Huumautuneena, mielettömänä, vapisevana hän ei tuntenut Mountin ääntä tämän huutaessa hänelle rohkaisevasti pimeästä:

»Tännepäin —!»

Taaskin kalsiuminvihreä välähdys taivaalla! Vilahdukselta se näytti hänelle meren, hietikon, kallion ja pienipäisen, leveäharteisen, hoikan olennon, joka tummana kuvastui sinertäviä, kuparinhohtoisia pilviä vasten.

Heti kävi sitten taaskin kaikki pimeäksi. Mutta pimeässäkin se hahmo hyppi hetkisen painuneena hänen näköhermoihinsa…

Margaret ei tuntenut häntä vielä sittenkään. Vielä sittenkin hahmo oli hänestä vain aineellistunut apu, vain häntä auttamaan rientävä ihmisolento.

»Tänne!» nyyhkytti hän kimeästi. »Olen täällä —»

Hänen äänensä hukkui ukkosen jyrisevään pauhuun; mutta sittenkin hän taaskin erotti melkein viereltään saman rohkaisevan luikkauksen. Taivaallisen jymyn vaimentuessa hän kuuli: »Halloo —»

»Halloo! Olen täällä!» kirkui hän. »Täällä — »

»Kaikki hyvin. Olen lähellä. Näen teidät.»

Hänen hartioittensa ympäri kiertyi käsi, ja toinen tarttui hänen käsivarteensa.

Sitten hän tunsi tulijan Mountiksi. Huohottaen hän kääntyi auttajansa puoleen, hapuili ja kaatui häntä vasten.

Kuuma, synkkä, saartava pimeys piilotti hänet. Vain tunnustelemalla Margaret löysi kallionvankan turvan, jota vastaan hän heittäytyi. Lapsi-rukka, kuinka lujasti hän takertuikaan sammalenkarkean villapaidan verhoamiin, voimakkaihin olkapäihin ja käsivarsiin! Kuten hukkuva lintunen tarrautuu oksaan, kuten tuulen kiidättämä ruoho painautuu turvaista aitaa vasten, samoin Margaret takertui tuskaisena käsivarsiin, jotka nyt olivat kiertyneet hänen ympärilleen. Hän oli painanut kasvonsa Mountin rintaa vasten, mutta sittenkin salamien välähdykset tunkeutuivat hänen näköhermoihinsa. Myöskin mies taivutti aina silloin päätään, kallistaen silmänsä tytön hiuksiin. Heidän ympärillään raivosi taaskin turmiokas pauhu, räiskyen, repien taivasta. Se järkytti lujimpiakin hermoja! Margaretista, joka oli kärsinyt siitä jo ennen syntymäänsä, se oli rusentavaa. Mutta läheltä korvaansa hän (vapisevana kuin pudistettu elohopea) kuuli Mountin syväsointuisen äänen:

»Hieman myrskyä. Se on pian ohitse. Älkää pelätkö! Se se on vain —» Seuraava jyrinä tuntui loputtomalta… Sillä kukapa voi sellaisessa myrskyssä erottaa välähtävän salaman, joka paljastaa pienimmätkin kivenmukulat, sen huikaistuneeseen silmään jättämästä kirvelevästä kuvasta? Kuka voi erottaa itse ukkosen kumean, mahtavan jymyn voimakkaasta kaiusta, joka jyrinän tauottua kajahtelee kuulijan korvissa?

Viimeisen ryskeen jälkeen alkoi kuulua napsahtelevia ääniä. Sadepisaroita tipahteli läheisille kiville kuin litistyviä kuulia. Margaretin ranteelle osui pisara rajusti, naksahtaen kimeämmin. Toinen putosi Mountin kengälle, antaen toisenlaisen äänen.

Mount virkkoi reippaasti: »Sade alkaa piiskata meitä pian! Kuulkaahan, meidän on paras laittautua hyvissä ajoin suojaan. Tänne! Oikealle!… Siellä on sellainen —» Naps! Iso sadepisara osui suoraan hänen huulilleen hänen puhuessaan.

»Tuolla on jonkunlainen suojapaikka kallionkielekkeen alla. Näemme sen seuraavan salaman valossa. Kannan teidät sinne, jollette —»

Samassa välähti salama, ja hän sieppasi Margaretin syliinsä.

III

Samoin kuin vaunuihin autettava pikku lapsi salli Margaret Mountin nostaa itseään. Avuttomana, melkein mielettömänä pelosta lapsi-raukka tunsi, että häntä kannettiin muutamia askelia rinnettä alaspäin ja sitten hänet työnnettiin johonkin onkaloon. Se tuntui melkein samanlaiselta kuin huvipurren kojuvuode. Hänet laskettiin hellävaroen maahan, kuten lapsi laskee nukkensa puolittain istuvaan asentoon.

»Olkaa varovainen! Kallio on ihan päänne yläpuolella», lausui Mountin ääni.

Kalliota tuntui olevan sekä hänen takanaan että hänen yläpuolellaan; permanto oli hiekkaa — tai tomua. Vasta paljoa myöhemmin Margaret oivalsi, mikä paikka se oli. Se oli holvintapainen, jonka muodosti kaksi ulkonevaa kallionkielekettä reunustavaa kivilohkaretta — tilava, luonnon valmistama katos, jonka takaseinänä oli kallio. Sen edustalla vietti rinne epäsäännöllisesti alaspäin. Vesipisaroita tipahteli nyt tiheämmin sen ulkopuolella, mutta Margaret oli hyvässä suojassa.

Mutta — aiottiinko nuo lämpöiset lohdullisen turvaiset ihmiskädet irroittaa hänestä? Seuraavan salaman valossa hän oli näkevinään Mountin vetäytyvän kauemmaksi, ja melkein samanaikaisesti alkoi heidän suojapaikkansa kohdalla uudelleen huumaava ryske… kuului jyrähdys toisensa jälkeen, ja tuntui siltä kuin niiden täytyisi särkeä koko kallio pirstaleiksi, sortaa jokainen lohkare sijoiltaan, hajoittaen ne kuten lapsen leikkirakennuksen. Aikoiko Mount jättää hänet yksin nyt? Hän tarrautui kiinni mieheen niin lujasti, että karkea villapaita painui alaspäin ja sen kaulus oli ikäänkuin kuristava nauha Mountin kaulan ympärillä.

Mount pikemminkin tunsi huulien liikkeistä kuin erotti sanat, jotka tyttö koetti lausua.

»Ettehän lähde luotani — ettehän —»

»En tietysti, en lähde, lapsi! Tulen istumaan viereenne tänne katoksen alle, jos saan… (Taitaa tulla kamala ryöppy)… En poistu luotanne.» Samassa kajahti uusi pamahdus kirkkaan välähdyksen jälkeen.

Lempeästi Mount irroitti Margaretin kädet kiskomasta hänen villapaitansa kaulusta. Pauhun kovetessa tyttö takertui häneen uudelleen, painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten ja kiristi hänen vyötäistään tiukemmin kuin vyö oli niitä konsanaan puristanut. Juuri silloin (arvelee hän) räsähti jotakin hänen vyössään, mutta vasta useita tunteja myöhemmin hän huomasi vyötaskussa olleeseen kelloonsa kiinnitetyn pienoiskuvan lasin särkyneen säröille. Vasta myöhemmin hän sen huomasi. Sillä nyt hänen oli hoivattava sylissään olevaa hurjistunutta lasta, jottei hän tulisi hulluksi pelosta.

»Ei se ole vaarallista, ei ensinkään. Se ei voi osua teihin… Painakaa päänne piiloon! Niin. Älkää kuunnelko! Se ei voi osua meihin, kun olemme täällä. Tämä on mainio onkalo. Olipa onni, että olimme lähellä sitä —»

Hän siirtyi syvemmälle kallioloukkoon, joten tytön käsivarsien jännitys helpottui. Sitten hän istui kumartuneena Margaretin puoleen, oikea käsivarsi kierrettynä hänen hartioittensa ympärille vasemman käden lujasti puristaessa hänen olkavarttaan. Jalkansa hän oli ojentanut suoriksi, niin että ne parhaiksi olivat kielekkeen suojassa ja muodostivat heidän sopukkansa kynnyksen. »Sitä ei voi jatkua ikuisesti. Kaikkihan loppuu kerran. Kas niin, nyt alkaa sataa oikein todenteolla. Hitto soikoon —»

IV

Vettä tuli kuin saavista kaataen. Sihisten kiitivät kuurot lahden pinnalla ja paiskautuivat litisten kallioihin ja kiviin. Kohisten putosivat pisarat pensaikkoon, ja kun sade osui heidän suojapaikkansa lähellä kasvaviin, isoihin, punertavalehtisiin kasveihin — ne olivat ehkä kaktuksia — kuului kuin rummunpärrytystä… Kaikki ne äänet yhtyivät meluiseksi, äkäiseksi sateen sinfoniaksi. Seuraavan salaman valossa näytti siltä kuin olisi luolan suulla ollut paksu, hopeisista helminauhoista kudottu verho. Poukama näytti todella muuttuneen valkean usvan täyttämäksi, tasapohjaiseksi amfiteatteriksi, jossa tyyntä vedenpintaa pieksävät pisarat räiskivät lukemattomina miljoonina pienen pieninä suihkuna. Ja pian sekaantui näiden sadeäänien kuoroon paisuneen puron kohina.

Koska en ollut siellä, on minun sommiteltava näystä oma mielikuvani, joka saattaa olla oikea, mutta voi olla olemattakin. Minun on koottava sen yön näkemykset, äänet ja tunnelmat yhdeksi kokonaisuudeksi… Se, mitä olen näkevinäni … no niin, se ei ole paljoa. Välähdyksien väliajoilla lienee näkynyt vain sysimustan purppuraisia ainejoukkoja — paikallaan olevia, indigolle vivahtavia möhkäleitä (kallioita), hitaasti, raskaasti vyöryviä, riippuvia, viinirypäleenpurppuraisia röykkiöitä (ukkospilviä). Vain silloin tällöin paljasti taivaalla välähtävä sinertävä, smaragdinvärinen salama usvaisen meren ja rosoiset niemet, valaisten myöskin hyvin selvästi sen kalliononkalon kaikki pimennot ja sopukat, jossa he olivat, muistuttaen komeroon sijoitettua, elävää veistosryhmää, säikähtynyt, vapiseva tyttö ja häntä käsivarsillaan turvaava nuori mies (mitäpä hän tiesi tai välitti siitä, oliko mies nuori vai vanha, vai oliko hän ehkä nainen — hänen äitinsä, minä tai kuka tahansa).

Entä äänet?… Tykkien jyskeen tapainen myrskyn pauhu — »yhteen läjään samalla kertaa tyhjennettyjen tuhansien hiilivaunujen ryminä» olisi jokapäiväisempi vertaus — puron ja putouksen paisuva kohina, ukkossateen jatkuva, moniääninen räiske. Silloin tällöin tuntui ukkonen vaimenevan… Silloin aina Mountin vyötäisiä kiristävä ote hölleni hiukan. Mutta myrskyn sinfonia alkoi uudelleen, ja taaskin puristus tiukkeni. Pienet kasvot painautuivat epätoivoisemmin hänen olkaansa, kaulaansa, hänen likintä jäsentänsä vasten… Hän tunsi tytön sydämen taaskin sykkivän rajummin hänen rintaansa vasten. Ja sitä kesti tunnin, toista tuntia…

V

Vihdoin hän taaskin tunsi tytön huulien liikkuvan korvaansa vasten ja kuuli aran soperruksen:

»Olen hirveän pahoillani… hirveän häpeissäni. Mutta en — en mahda sille mitään.»

»Niin, Margaret, tiedän, ettette mahda!» keskeytti Mount lohduttavasti, samalla rohkaisevasti tiukentaen tytön tutisevaa käsivartta puristavien sormiensa otetta. »Tiedän, ettette mahda, mutta mitäpä siitä? Monet ihmiset ovat samanlaisia hyvin monet! He ovat aina silmittömästi kauhuissaan ukkosilmalla. Ei vain —»

»Ajatelkaahan!» jupisi tyttö väristen. »Vähää ennen kuin te tulitte… luulin kuolevani… En olisi ollut siitä kovin pahoillani, koska silloin en olisi kuullut… Voi!» Hänen hento ruumiinsa vapisi päästä jalkoihin saakka, niin että Mountkin tutisi. »Nyt se alkaa taaskin. Luulin sen olevan ohitse… Älkää jättäkö minua yksin… Olen pahoillani, mutta ettehän jätä?»

»En jätä, kunniasanallani… Kunpa minulla olisi tilkka konjakkia teille!»

»Se ei auttaisi vähääkään. Kunhan vain… lupaatte pitää minusta lujasti kiinni, kunnes se on ohi.»

»Hyvä, hyvä, rakas! (En voi pitää teitä tiukemmin kuin te pidätte minua.) Tuo hornamainen melu se vain… Hyvä Jumala! Se kuulosti samanlaiselta kuin miinan räjähdys. Mutta ei se ole vaarallista, tiedättehän sen… Se tuntuu niin kamalalta luonnollisesti sen tähden, että koko ajan täällä ollessamme on ollut niin kaunis sää, maidonlauha… Ja sitten tällainen myrsky! Vastakohta on niin järkyttävä… Samoin kuin jos joku tavallisesti herttainen ihminen äkkiä saa raivoisan puuskan… Eikö se olekin paljoa masentavampaa kuin se, että joku sellainen, joka usein vimmastuu, alkaa riehua?… Älkää välittäkö siitä! Tätä ei voi jatkua… Älkää katselko salamia!… Ehkä se on pilven viimeinen lieve.»

Mutta se ei ollut viimeinen lieve. Yhäti kesti myrskyä. Yhä aika vieri.

Aika vieri, ja he, jotka tunsivat ja kuulivat toistensa jokaisen liikahduksen, näkivät toisistaan ainoastaan salamien välähtäessä tumman hahmon, vaalean käden, sinertävät kasvot, silmien ja helmien välkkeen. Tytön sopertava ääni kuului Mountin rinnalta.

»Pidättekö minua pahimpana tapaamananne pelkurina?»

»Oi, älkää olko hupakko! Pelkäätte ainoastaan tätä. Pidän teitä rohkeana. Te olette ollut rohkea kaikessa muussa. Niin olette! Olen nähnyt sen, Margaret.»

»Kuka muu hyvänsä luulisi minua mitä kurjimmaksi raukaksi… Olen koettanut muistaa olevani merimiehen tytär … Mutta kuka tahansa arvelisi —»

»Heidän ei pitäisi, se on varma», keskeytti Mount. »Maailmassa ei liene ainoatakaan ihmistä, joka ei pelkäisi jotakin.»

»Luuletteko niin?… Luuletteko tosiaankin niin, herra Mount?»

»Varmasti.»

»Mutta sittenkin», intti Margaret arkana, »eikö sellaisiakaan, joiden otaksuttavasti pitäisi olla rohkeita? Eikö edes merimiesten tyttäriä?»

»Minkä tähden? Sen enempää kuin merimiehiäkään», tokaisi rohkaisevasti tumman hahmon ääni pimeydestä. »Usein kehutaan jotakin sankaria ja vakuutetaan, ettei 'hän milloinkaan pelännyt'. Se on hölynpölyä. Hän lienee aina hillinnyt pelkonsa, mutta jos hän on ollut kuolevainen, on hänkin joskus pelännyt, se on varma.»

* * * * *

Se keskustelu tuntuu kummalliselta, kun muistamme, että puhelijat olivat nykyajan nuoria, jotka koko ajan istuivat sylikkäin, muodostaen ryhmän, joka olisi saattanut esittää luolaihmisten armastelua.

* * * * *

Olosuhteet olivat heittäneet heidät sellaiseksi ryhmäksi, jollaisia rakkaus on ammoisista ajoista sommitellut. Mutta siitä he eivät olleet tietoisia. He olivat sykertyneet yhteen saadakseen lohtua — tytön painautuessa miehen rintaa vasten ja miehen puristaessa häntä itseään vasten — mutta sittenkään he eivät tietoisesti tunteneet rakkautta, eivät intohimoa eivätkä sukupuolivoimia, yhtä väkeviä kuin ne, jotka halkoivat öisiä pilviä ja pieksivät merta sen kaiho-onkalon ulkopuolella, jossa Mount ja Margaret syleilivät toisiaan ja puhelivat. Hyvin omituisen vastakohtaisia olivat varmaankin heidän nuorekkaiden ääniensä persoonaton sävy ja heidän nuorten vartaloittensa keskinäinen asento! Kylmän selkeästi he vastailivat toisilleen, puhellen keskenään kietoutuneina syleilyyn, joka tuskin olisi saattanut olla tiukempi, jos he olisivat olleet tulisesti rakastuneet toisiinsa.

Voidakseen lainkaan puhua, oli Margaretin irroitettava suunsa Mountin kaulasta, jota vastaan se oli painettu ikäänkuin mitä lämpimimmin hyväillen.

Mutta hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin: »Arveletteko oikein tosissanne jokaisen ihmisen pelänneen jotakin?… Puhelkaa, oi, puhelkaa vielä, etten niin hyvin kuulisi muuta! Kertokaa minulle itsestänne!»

Viimeksi tänään hän oli oivaltanut, ettei tämä varovasanainen nuori mies ollut kertaakaan ollut kyllin avomielinen puhuakseen hänelle mitään itsestään. Hän oli aprikoinut, tekisikö hän sitä milloinkaan…

Nyt oli se aika käsillä.

Kun hän sopersi: »En usko teidän koskaan pelänneen mitään», vastasi Mount hänelle hämmästyttävän avoimesti:

»Minunko? Enkö ole pelännyt mitään? Se on erehdys, neiti Verity», virkkoi mies, jonka leuka lepäsi hänen hiuksiaan vasten, jonka sormia Margaretin pyöreä olkapää lämmitti, jonka rinnalle oli huomaamatta valahtanut tytön omassa kaulassa riippuva, sileän keveästi hivelevä helminauha. »Se on erehdys, neiti Verity. Tosiasia on, että olen aina hirveästi pelännyt erästä seikkaa.»

»Tekö? Mutta teillähän on urhoollisuusmerkki, olette palvellut torpeedonhävittäjässä, ollut mukana kolmessa räjähdyksessä, ja kaikki tuntuivat ajatelleen, että olitte ollut ihailtava sodassa ja kaikkea muuta semmoista. Olen kuullut siitä —»

»Sellaistahan kuulee. Sitä en tarkoita, ymmärrättehän», katkaisi nuori Mount hänen lauseensa. Hänen hiljaa liikahtaessaan Margaret sekä tunsi että kuuli hänen hieman naurahtavan. »Sellaistahan se kyllä oli. Aina tiesi, että sellaista saattoi sattua millä hetkellä tahansa. Mutta se oli ulkoista, saattoi saada surmansa, tuhoutua räjähdyksessä, hukkua — mutta eräs seikka pelotti minua paljoa enemmän kuin se.»

»Mikä se oli?»

»Ettekö naura, jos ilmoitan sen?»

»Miten voisinkaan?»

»Niin, tiedän, ettette naura. No niin sitten, puhuakseni totta», virkkoi Mount hyvin koruttomasti, »olen aina pelännyt rakkautta».

VI

»Pelännyt rakkautta?»

Viehättyneenä hänen sylissään oleva tyttö unohti tuskaisen jännittyneesti odottavansa myrskyn taukoamista.

»Mutta minkä tähden pelkäätte rakkautta? En ole tiennyt kenenkään —»

»En tiedä, pelkääkö kukaan muu, mutta itse tiedän pelkääväni.»

»Mutta kuinka — pelkäätte sitä?»

»Hyvin kovasti.»

»Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte? Minkä tähden pitäisi pelätä rakkautta?»

»Yhdestä syystä — se tekee niin kipeätä», sanoi Mount — tavalliseen tyrmistyttävään, täysin hillittyyn tapaansa. Hänen äänensä aleni; Margaret tunsi sen. »Se koskee kirotusti. Kun ihminen on sellainen, että hän pitää — pitää niin mielipuolisesti toisista. Niin, se on kirous, häntä painava kirous. Ymmärrättekö sen?»

Syntyi hiljaisuus, jota rikkoi vain sateen jatkuva, monisävelinen loiske (heidän turvapaikkansa kristallihohteinen oviverho) ja lähellä olevasta punertavasta kasvista kajahteleva rytmillinen rummutus.

Sitten vastasi Margaret huvitettuna, ääni vakavampana kuin ennen:

»En luule ymmärtäväni. Kertokaa minulle siitä!»

»Tiedättekö, etten ole koskaan puhunut siitä kellekään? En ole milloinkaan hiiskunut siitä sanaakaan ainoallekaan elävälle sielulle.»

»Oi! Minun ei olisi pitänyt pyytää —»

»No no, älkää olko hupakko! Aion kertoa teille. En taitaisi voida sitä tehdä, jos näkisin teidät, ymmärrättehän? Mutta … näin on toista. No niin, aluksi mainitsin, että pidin kauhean paljon äidistäni. Hän kuoli, tiedättehän» — (hän äänsi ne sanat hyvin nopeasti ja epäselvästi). »Se oli kovin surkeata. Olin silloin pieni, piskuinen vekara. Myöhemmin — käydessäni koulua — Koulussa, tiedättehän, saa joskus erinomaisia ystäviä. Erinomaisia ystäviä; heillä saattaa olla helkkarinmoinen merkitys, kun on kaikki yhteistä heidän kanssaan, kun ajattelee heitä loppumattomasti… On joitakuita kumppaneita — niinpä niin, ymmärrättekö, vain se, että tuntee heidät, tietää, kuinka ihailtavia he ovat, tuntuu muuttavan koko elämämme juoksun. Sankaripalvontaa!… En tiedä, onko tyttöjen laita samoin. En usko, että niin on, neiti Verity.»

»En ole koskaan ollut koulussa», vastasi neiti Verity, siirtäen Mountin kaulaan nojaavaa poskeaan nostaessaan kätensä helmiinsä. Silloin hän huomasi kaulassaan riippuvan helminauhan (hänen takertuessaan kiinni Mountiin) sujahtaneen miehen villapaidan povelle ja tarttuneen irtonaiseen villasilmukkaan. Nyt heidät yhdisti toisiinsa mutkitteleva, sileä, maidonlämmin helmiketju. Vetäen sen irti hän sysäsi sen syrjään samoin kuin tanssiva tyttö heilauttaa sivulle häntä vaivaavan kaulanauhan. Hän työnsi sen syrjään melkein huomaamattaan, sillä hän oli kokonaan viehättynyt heidän keskusteluaiheeseensa. »Äitini opetti minua, kunnes tulin kaksitoistavuotiaaksi, tiedättehän. Sitten minulla oli kaikenlaisia ohjaajia, ranskalaisia opettajattaria ja monenlaisia muita neuvojia, jotka kävivät hotelleissamme antamassa minulle haluamaani opetusta, minulle yksin. Se ei luonnollisestikaan ole kouluelämää. Minulla ei siis koskaan ole ollut kouluystäviä eikä muitakaan läheisiä ystäviä.»

On ehkä merkillepantava seikka, ettei hän maininnut eikä ajatellut Cynthia Oddleyta — jolla aikoinaan oli niin suuri vaikutus hänen elämäänsä. Äänettömänä hän sitten odotti, mitä sanoja nyt lähtisi miehen suusta, joka oli vajaan kymmenen sentimetrin päässä hänen huulistaan.

»Tyttöjen», virkkoi Mount miettivästi, »oletetaan olevan romanttisempia kuin me olemme. Minä en sitä usko. Minun luullakseni tytöt ovat paljoa käytännöllisempiä: he eivät haaveile, eivät kuvittele niin paljoa eivätkä ole niin myötätuntoisia muita ihmisiä kohtaan. He ovat tavallaan proosallisempia. Enhän kylläkään ole oikein kunnolla tuntenut ainoatakaan tyttöä», lisäsi hän vilpittömästi. »Mutta mistä olinkaan puhumassa?»

»Kouluaikaisista ystävistänne, joista piditte —»

»Ahaa, niin! No niin, pian he tietysti menivät menojaan, katosivat tyyten elämästäni. En enää nähnyt heistä vilahdus takaan. Kaikki he hajaantuivat, kukin suunnalleen. Se tuotti kiusallista kärsimystä… Toivoakseni en ikävystytä teitä», keskeytti hän esityksensä, omituisesti luiskahtaen noudattamaan aikaisempia, lontoolaisia tapojaan.

»Jatkakaa, jatkakaa! Silloin en pelkää kuunnellessani sitä toista.»

»Sitten on kaikki hyvin. No niin, ymmärrättekö, mitä tunsin. Ette… Mutta, rehellisesti puhuen, rakas ystävä, se oli helvetillistä… Ihmiset nauraisivat sille — milloin hyvänsä pidin jostakin, merkitsi se minulle liian paljon… Niin, on hulluutta antautua sillä tavoin! Sitten he menivät. Ja sitten viimeinen tapaus» — hän selvitti kurkkuaan — »rakas Charles-poloinen!»

»Veljenne», mutisi Margaret.

»Se olikin huippukohta», jatkoi Mount. »Senjälkeen keräsin voimani. Päätin: 'Surma minut periköön, jos enää ikinä antaudun minkään sellaisen voimakkaan tunteen valtaan, joka… runtelee' Ymmärrättekö, se peloittaa minua. Se herättää minussa samanlaisen tunteen kuin teissä myrsky. Raukkamaista, tiedän sen. Minun pelkoni nimittäin.»

Hänen äänessään oli sellainen sointu, jota Margaret ei ollut ennen kuullut, ja hän puhui asioista, joihin tyttö ei olisi odottanut kumpaisenkaan tuntemansa Archie Mountin kajoavan. Tämä mies ei ollut sovinnaisen miellyttävä, lontoolaisvaatturien pukema päivällisvieras eikä myöskään toimelias haaksirikkoinen, joka viritti nuotioita, kalasti, katkoi rautatammenoksia ja raahasi tavaralaatikoita kallioiden poikki. Tämä oli sellainen herra Mount, jota hän ei ollut sitä ennen kohdannut. Ja epävarmaa oli sekin, oliko kukaan ennen tavannut sitä Mountia. Löysikö hän nyt itsensä? Pimeyden, myrskyn ja koko tilanteen äärimmäisen outouden vapauttamana olennainen Archie (jonkinlaisessa yöllisessä vapaudessa!) kerrankin pohti sylissään lepäävän tytön kanssa sellaista asiaa, josta hän muutoin ei olisi suostunut puhumaan kellekään muulle, kuin itselleen ja silloinkin vain sielunsa sisimmässä sopukassa.

»Pelkkää arkuutta. Rakkaus, siinä minua ohjaava pelko.»

»Kyllä ymmärrän», vakuutti tyttö, jonka hirmu oli myrsky. Ja hän puhui hiukan arkana, sillä myöhästynyt salama oli valaissut heidän kuivan ja suojaisan komeronsa sisustaa. Hän oli nähnyt sen kallioseinien kaikki pintamuodostukset, erottanut hämähäkin nurkkaan kudotussa verkossaan, ison, monijalkaisen hämähäkin.

Hänen mieleensä välähti: »Hämähäkki yöllä tuo onnea.»

Sitten kuului sateen loiskeesta ukkosen jäähyväiskuminaa. Vaistomaisesti tiukkaantui jyrinää pelkäävän tytön hänen vyötäisilleen kierrettyjen käsien ote.

»En mahda sille mitään sen enempää kuin tekään», tunnusti rakkautta pelkäävä nuori mies. »Käsitin: 'Jos olen sellainen, että tunteeni sukulaisia ja kumppaneita kohtaan ovat tällaiset, niin kuinka minun käy, jos sallin itseni kiintyä naiseen?' Saatoin kuvitella sitä mielessäni. Saatoin kuvitella itseäni silloin. Se olisi samaa kuin panna kaikki yhden sattuman varaan, luovuttaa itsensä toiselle eikä enää olla oma herransa, olla kykenemätön irroittamaan mieltänsä siitä. Sielu ei — kirjaimellisesti — olisi enää omassa hallussa, vaan jonkun toisen ihmisen —»

»Väitetään sen olevan niin ihanaa.»

»Saattaa olla. Tant pis. Silloin eläisi, ajatellen saattavansa menettää hänet; menettäisi hänet. Tai se saattaisi olla kaikkea muuta kuin ihanaa… Saattaisi sattua sellainen, joka musertaisi rakastuneen, sellainen, jolle se ei ehkä merkitsisi mitään. Siinä ihminen silloin olisi, Margaret. Kohtalon armoilla. Hänellä olisi avonainen, arka haava, kuten olen nähnyt miehillä olevan. Kykenemätön enää mihinkään — tyyten armoilla — sysittynä — »

»Olisitteko te?»

»Varmasti olisin. Oksin toivoton. Saatan kuvitella, millainen olisin. Olisi samanlaista kuin seisoa pienellä, kehnolla vuoristosillalla ja tuijottaa alhaalla kohisevaan ja riehuvaan tulvapuroon —»

Kuvitelkaahan! Tämä nuoren miehen tunnustus sellaisena yönä, jolloin oli vuoroin sysipimeätä, vuoroin huikaisevia salamoita ja jolloin huumaava jyrinä pauhasi tytön korvissa. Mountin hengitys sihisi hampaiden välissä, ennenkuin hän jatkoi. Margaret erotti hänen äänestään hyytävän pelon soinnun.

»Antaisinko itseni vaipua siihen — Sallisinko itseni hurmautua rakastumaan? Voisinko antautua tuuliajolle? En. Olen aina ollut selvillä siitä, etten saa sallia sen tapahtuvan.»

»Noin kai ajattelitte, ennenkuin menitte kihloihin?»

»Vuosikausia sitä ennen. Monta vuotta.»

»Mutta senjälkeen menitte kihloihin.»

»Niin kyllä», vastasi Mount kokonaan toisenlaisella äänellä.

»Juuri sentähden, suureksi osaksi.»

»Mitä tarkoitatte sanoilla 'juuri sentähden’?»

»Tietysti sitä, että kihlautuminen — sehän on niin toisenlaista, eikö olekin?»

»Onko se? Niinkö arvelette?»

»Luonnollisesti on! Se on kokonaan toista, ettekö käsitä? Kokonaan toinen asia. Onhan miehen joka tapauksessa joskus mentävä naimisiin. Sitäpaitsi se tekee elämän niin rauhalliseksi, vakiintuneeksi ja varmaksi.»

»Ohoo!» äänsi Margaret.

Sillä hetkellä hän ei tiennyt, oliko hän samaa vaiko eri mieltä, oliko hänestä outoa vaiko aivan luonnollista, että mies pelkäsi rakkautta, meni sentähden kihloihin tytön kanssa ja ajatteli avioliittoa elämän tyyneyden säilyttäjänä.

Silloin se otaksuttavasti tuntui hänestä varsin luonnolliselta tai ei ainakaan paljoa luonnottomammalta kuin mikä muu luonnonilmiö tahansa.

VII

Margaret lisäsi: »Entä tyttö?»

Tässä teidän on otettava huomioon eräs seikka, joka tuntunee hieman uskomattomalta.

Sillä hetkellä ei Margaret lainkaan muistanut tuskaa, joka oli kalvanut häntä hänen nähdessään Mountin kelloon kiinnitetyn tytönkuvan. Hän oli unohtanut tuskaiset mietteensä, joita hän oli hautonut, kunnes näki Mountin uudelleen… oi niin, se oli kuin olikin ollut mustasukkaisuutta! Mutta siitä heräävän intohimon oiretta ei tuntunut. Niin vaihtelevia ovat neidon mielialat mieheen nähden. Niin tyyten erilaisella tuulella hän oli nyt kuin hurmaantuneena kuunnellessaan Mountin laulua nuotion valaisemassa hämärässä. Hänet vallannut myrskynpelko oli pyyhkäissyt syrjään hänen kumppaniaan kohtaan tuntemansa fyysillisen mieltymyksen… Mountista oli tullut suojelija, luotettava seuralainen. Unohtunut oli alkava huoli, unohtunut sen aiheuttama, vaivaava, kömpelö ujostelu. Uhkuen luottamusta ja lapsellista kiitollisuutta Margaret tunsi syvää mielenkiintoa kaikkeen siihen, mitä hänen ystävänsä oli sinä yönä kertonut.

Nyt hän lausui luonnollisen mieleenjohtuman:

»Entä tyttö?»

»Enidkö?»

»Sekö hänen nimensä on? Onko kelloonne kiinnitetty pienoiskuva morsiamenne?»

»Kyllä; se on Enidin kuva. Hän teetätti sen eräällä taiteilijaystävällään minua varten — se on hyvin hänen näköisensä.»

»No, miltä sellaiset seikat tuntuvat morsiamestanne, herra Mount? Mitä hän niistä sanoo?»

»Sanoo? Hän ei sano mitään erikoista.» (Hän puhui melkein sillä tavoin kuin olisi morsian ohut heidän parissaan saarella!)

»Täytyyhän hänen puhella kanssanne?»

»Kuinka niin?» Mount naurahti. Margaret tunsi sen värinän. Mies jatkoi: »Mutta älkää kuvitelko, ettemme tule toimeen keskenämme! Me sovimme oikein hyvän, Enid ja minä; hän tanssii ihanasti. Ensiksi kohtasin hänet tanssiaisissa. Niinpä niin, me vain tanssimme ja — mitäs muuta ihminen tekee? Pelaamme tennistä (hän pelaa huomattavan hyvin). Meitä pyydetään vierailuille maaseudulle yhdessä. Pelaamme yhdessä golfia. Ratsastamme. Ei kukaan halua puhella aina.»

»Kyllä ymmärrän. Tarkoitan voivani kuvitella, etteivät ihmiset puhele alinomaa, vaikka ovatkin kihloissa. Mutta minusta — hänen täytyy aprikoida — täytyy ajatella, oletteko te — mitä hän ajattelee, herra Mount?»

Omituisen välinpitämättömästi mies vastasi: »Mitä tytöt ajattelevat? Nykyajan tytöt, joilla on yllin kyllin harrastuksia, yllin kyllin sellaista, mikä vie heidän aikansa hupaisesti. Mitä useimmat naiset todennäköisesti ajattelevat avioliitosta ja muusta semmoisesta? Jauhavat kuluneita ajatuksia?… Kun heidän ei tarvitse koettaa vaikuttaa mieheensä, ei heidän ystäviinsä eikä kehenkään?… Sydämensä sisimmässä?… Kun he ovat ehdottoman vilpittömiä? Minä puolestani luulen, etteivät he lainkaan ajattele rakkautta.»

»Eivät ajattele?» kertasi Margaret kuvaamattoman huvitettuna.

»Eivät tytöt.»

»Mitä?» huudahti Margaret.

Koruttomasti ja suoraan kuin veli, viehättyneempänä kuin keskinkertainen veli Mount sanoi: »No niin, te olette tyttö; entä te itse? Oletteko te ajatellut sitä niin kovin paljon?»

»Mutta minä en olekaan ollut koskaan kihloissa?»

»Vai niin!» äännähti Mount hiljaa, puolittain halveksivasti.

»Sekö on koetuskivi?»

»Ei kaiketikaan. Mutta minä en ole milloinkaan pitänyt kestään», väitti sama tyttö, joka oli näytellyt henkivartiostonsa kuningatarta. »Olen vain —»

»Vain mitä?»

Margaret oli vaiti.

Syvällä sydämessään, Hill-kadun elämän kerrostumien ja lietteen alla, hän oli palvonut salaista vakaumusta, että rakkauden täytyi tulla ja sen oli tultava ihmeellisenä… Miten selittää se tälle nuorelle miehelle?

Mount jatkoi:

»Teidän mielestänne rakkaus ja muu semmoinen on ollut olemassaolon pääponsi — naisille?»

»Ei —»

»Kyllä; tunnustakaa suoraan! Kyllä, niin luulen. Olen varma, että äitinne ajattelee niin. No niin, sitenhän se on, tavallaan. Mutta siitä en ole puhunut. Useimmat naiset eivät nykyaikana kaipaa miestä — eivät rakkautta ollenkaan.»

»No, mitä sitten?»

»Sitä, mitä he voivat saada elämästä miesten avulla. Taitava, kunnianhimoinen tyttö — tilaisuuksia. Tilaisuutta esiintyäkseen ihailtavana emäntänä, kohdata mielenkiintoisia henkilöitä, kenties matkustaa… olla 'jotakin’. Keskinkertainen tyttö… niin, yleistä puuhaa ja kiihkoa, mikä kihlausta seuraa, sormuksen valintaa, onnittelukirjeisiin vastaamista, valokuvien ottamista Bystanderia varten, häiden valmistelua. 'Oi, minun on pyydettävä sinua käymään niiden ja niiden ystävieni luona, kirjoittamaan loppumattomia luetteloja vieraista ja haastattelijoista ja lähtemään katsomaan kaupunkiasuntoa’… Pääasia on heistä luonnostaan lankeava, kihlautuneista tytöistä. He otaksuvat sen olevan sitä kaikkea, mitä he puuhaavat, ja että muu on — niin, kirjojen jaaritusta», lopetti nuori Mount.

Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä sitä Enidiä, joka oli lupautunut hänen vaimokseen, kuin hän nyt oli tätä toista tyttöä, jonka taipuisaa vartaloa hän nyt puristi käsivarsillaan ja jonka kasvoja hän ei nähnyt, koska ne olivat kaksinkertaisessa piilossa, yön pimeyden salaamina ja painettuina hänen olkaansa vasten. Yhdeksänkolmatta vuotta kestäneen elämänsä aikana hän ei ollut kertaakaan puhunut niin avoimesti, niin luontevasti ja tutunomaisesti ainoallekaan tytölle. Ja ajatella, että tämä tyttö olisi hänelle vieras, jollei olisi sattunut viime viikkojen aavistamattomia tapauksia! Mutta vain muutamat tunnit — nämä keskiöisen myrskyn raivotessa suojassa eletyt tunnithan ne olivat saattaneet heidät (sekä sielullisesti että sananmukaisesti) lähelle toisiaan.

Vaikka he olisivat viettäneet sivistysoloissa Lontoossa Hill-kadun varrella vuosikausia, olisi Mount sittenkin lausuillut Margaretille jokapäiväisiä, kuluneita huomautuksia lattiasta, uusista näytännöistä, kilpasoudusta, ja tyttö olisi kuunnellut häntä puolella korvalla osoittamatta kovinkaan suurta kohteliaisuutta.

Mutta nyt hänen rinnallaan lepäävä uskottu ystävätär virkkoi miettivästi: »Muistan jollekulle maininneeni, että olen aprikoinut, onkohan rakkaus niin hupaista kuin sen on väitetty olevan.»

Kerkeästi Mount kysyi: »Mitä hän sanoi?»

»… Olen taitanut sen unohtaa.»

Hän ei tosiaankaan muistanut, oliko hän puhunut siitä Claude Oddleylle vaiko punatukkaiselle Ericille. Siitä oli ihan liian pitkä aika… Ja olivathan ne pojat olleet sellaisia lapsia! Kuinka hän voisi muistaa heidän vertauksiaan?

Mountin syvä ääni kuului pimeästä.

»Olette siis aprikoinnut, onko rakkaus hupaista, niinkö? Oi! Älkää koettako ottaa siitä selkoa!» neuvoi hän. »Pysykää loitolla koko hommasta!… 'Romanttisuutta?' Elämässä on paljon hauskempaa kuin se! Koko rakkauden ihannoiva ylistely on varmasti suureksi osaksi suunpieksämistä.»

»Kas niin! Onko teillä nyt se kanta?»

»Se on silminnähtävästi järkevin.»

»Eikö siinä siis ole mitään muuta? 'Maya: haaveilua'? Mutta», huomautti tyttö, takertuen asiaan, »jollei siinä olisi mitään muuta, niin ette sitä pelkäisi».

»Hyvä Jumala, enhän ole väittänytkään, ettei siinä olisi mitään muuta, rakas lapsi. Olen vain, kuten jo mainitsin, päättänyt pysytellä kaukana siitä», selitti Archie Mount käsivarret edelleenkin koko ajan kierrettyinä tytön ympärille. »Minä puolestani en antaudu siihen vaaraan! Enkä tekisi sitä teidänkään sijassanne», varoitti hän. »Älkää tehkö sitä, jos olette viisas —»

Sitten hän äkkiä vaikeni.

Nyt syntyneen äänettömyyden aikana Margaretin olisi pitänyt tuntea jotakin, jotakin sähköistä, joka ei johtunut ulkosalla riehuneesta myrskystä; luolassa, jossa he istuivat sylikkäin, muuttui ilmakehä äkkiä jännittyneeksi kokonaan riippumatta helteestä. Mutta hän oli sellaisessa mielentilassa, ettei tämä sanoma tehonnut häneen. Se jäi häneltä huomaamatta.

Hän muisti vain (nyt, kun he olivat pysähtyneet pohtimaan rakkautta), että hänellä oli tuhansia kysymyksiä esitettävinä kumppanilleen kokonaan toisesta asiasta. Hän oli aikonut, niin pian kuin sattuisi sopivaa aikaa, tiedustaa ensiksi: »Herra Mount. Mitä te oikeastaan salaatte minulta tästä saaresta, jolla nyt olemme?» Mutta nyt he olivatkin puhelleet ikäänkuin ei sellaista saarta olisi olemassakaan. Tavatonta. Ikäänkuin he olisivat olleet väliajan päättymistä odottava tanssipari… tahi lukiokumppanuksia istumassa ja keskustelemassa myöhään yöllä asuinpaikassaan…

Nyt hän kuitenkin kysyisi Mountilta.

Mutta heti pyyhkäisi uusi ajatus ensimmäisen kysymyksen hänen mielestään.

Hän huudahti hätääntyneenä. »Minkä tähden sydämenne jyskyttää tuolla tavoin? Voitteko pahoin?»

»Voinko pahoin?» toisti mies hyvin äreästi. »En. Pahoin? En tietystikään. Eikä jyskytys kuulukaan sydämestäni», jupisi hän liikahtaen.

Mutta kyllä se takoi rajusti, hänen sydämensä, Margaretin sydäntä vasten, tytön levätessä hänen käsivarsillaan, jotka olivat tiukasti ja rajusti kiertymäisillään hänen ympärilleen, muuttamaisillaan veljellisen, suojelevan, intohimottoman otteen täydelliseksi syleilyksi. Hän oli menettämäisillään kylmän harkintakykynsä. Niin äkkiä, niin aavistamatta. Hänet oli vallannut tunnepuuska.

Muistettakoon, että tämä nuori nykyajan ihminen oli vuosikausia pitänyt itseään miehenä, jonka oli onnistunut pitää inhimilliset intohimot loitolla elämästään (vaikka tunnustikin niiden voiman; se on suunnilleen yhtä helppo tehtävä kuin seljapensaiden tuhoaminen puutarhojen pientarilta, joihin ne ovat kerran päässeet juurtumaan). Siispä hän oli kääntänyt selkänsä koko asialle.

Ja nyt se lennähti hänen eteensä!

Eikä ilman varoituksia. Ensimmäisen hän oli saanut kuullessaan Margaretin äänen alhaalla kallionrinteellä huutavan apua. Häntä silloin ahdistaneen tuskaisen levottomuuden olisi saattanut herättää kenen naisen vetoomus tahansa eikä ainoastaan tämän kumppanin, jonka hän oli nähnyt hylkäävän liikasivistyksen virheet toisen toisensa jälkeen, tämän tytön, jonka hän sananmukaisesti oli nähnyt alkavan kukoistaa ja pyöristyä karkean asunsa alla ikivanhojen ihmelääkkeiden, auringonpaisteen, raittiin ilman, yksinkertaisen elämän, ruumiinharjoitusten ja unen taikavoimaisesta vaikutuksesta. Vähitellen oli Margaretin luontaista terveyttä, kauneutta ja viehkeyttä sumentanut pilvi haihtunut. Joka päivä oli oikean helmen maidonpuhdas kiehtova säteily alkanut yhä kirkkaammin välkkyä. Sen hän oli nähnyt; mutta sittenkään hän ei ollut tuntenut sydämellään. Ei tietoisesti…

Mutta toinen varoitus, hurmaava värinä, joka kuumasti oli kiitänyt hänen olemuksensa läpi tytön lämpöisen, nuorekkaan käden koskettaessa häntä. Margaret oli kysynyt: »Pidittekö te minua kädestä veneessä?» Se oli riittänyt järkyttämään hänen tasapainoaan, pitämään häntä rauhattomana ja valppaana, ajamaan hänet pois tytön luota kokonaiseksi loputtomaksi päiväksi.

Ja sitten myrsky. Hänet heti vallannut vaistomainen pakko lähteä etsimään Margaretia, kauhea hetki, kun hän tapasi tytön luolan tyhjänä, hänen tuntemansa taivaallinen huojennus, kun hän ukkoshauteisessa pimeydessä kuuli taaskin tytön äänen. Sitten ne tunnit, jotka he olivat viettäneet tässä luolassa kietoutuneina toisiinsa kuten pari Les Noyadesissa.

Siinä ei ollut vaaraa — aluksi.

Sillä tämä viehkeä, kukoistukseensa puhkeava tyttö, odottamaton häiritsijä, jonka ääni saattoi koskea ja jonka kosketus saattoi millä hetkellä hyvänsä hurmaavasti värähdyttää, oli jälleen viety häneltä piiloon. Margaret oli muuttunut taas avuttomaksi lapseksi, kadonneeksi kissanpojaksi, hänestä riippuvaiseksi orvoksi. Tyttö oli ollut kuolemanpelon vahassa, häntä oli painanut kauhu, jota Mountin oli ollut suorastaan pakko tyynnytellä painamalla hänet rintaansa vasten ja jonka hän oli saanut vaimennetuksi vasta vertaamalla siihen omaa salaista pelkoaan.

Hyvä Jumala, kuinka hän oli lörpöttänyt…

Mutta se ei ollut pahaksi. Hän oli puhellut Margaretille kuten inhimilliselle olennolle lainkaan ajattelematta, että hän oli nainen tai mies, pitänyt häntä vain hädässä olevana ihmisenä. Sukupuoli oli jäänyt kokonaan syrjään, kokonaan.

Kunnes —

Niin! Kunnes hetkenä, pian häipyvänä ja valoisana kuin salaman huikaiseva välähdys, intohimo…! Se oli äkkiä lehahtanut hänen rinnassaan rajuun liekkiin. Kaikkien hänen varmojen suojuksiensa, päätöksen, järjen, tottumuksen, lävitse oli se pakanallinen tunne yhdessä silmänräpäyksessä murtautunut. Sinä kiihkon hetkenä se oli tarttunut Archie Mountin hillityn ja harkitsevan nykyaikaisen miehen kurkkuun ja pudistanut häntä niin, että se tuntui hänen ytimissäänkin. Tyttökin, joka ei aavistanut mitään, oli äkkiä viattoman hämmästyneenä huudahtanut: »Minkä tähden teidän sydämenne jyskyttää tuolla tavoin?»

VIII

»Ei jyskytys kuulukaan sydämestäni. Jäseneni alkavat puutua, siinä syy. Vasemmassa jalassani on hieman suonenvetoa.»

»Sepä ikävää.»

Margaret vetäytyi vähän syrjemmälle heidän suojapaikkana kallioseinämään päin tehdäkseen hänelle niin paljon tilaa kuin saattoi ahtaassa komerossa. Mutta kuinka mieletöntä olikaan ollut väittää, ettei hänen sydämensä ollut jyskyttänyt! Sehän oli äkkiä alkanut sykkiä yhtä nopeasti kuin tytön sydän ukkosen pahimmin jyristessä… Se oli tykyttänyt yhtä voimakkaasti kuin huvipurren koneet. Ja miksi teeskennellä, ettei se muka sykkinyt kiivaasti? Kun he istuutuivat kietoutuneina toisiinsa, niin että Mountin karkean villapaidan kudos oli painettuna Margaretin poskeen ja kangasvyön juovat tuntuivat hänen kämmenissään, niin miten olisi tyttö voinut olla myöskin tuntematta sitä, että miehen sydän oli hetkisen sykkinyt tavallista vinhemmin hänen rintaansa vasten.

»Se kai johtui myrskystä», virkkoi Margaret huolestuneena. »Sähköisyydestä… Se aina kiihdyttää minun sydämeni lyöntiä —»

»Se menee ohitse. Tarkoitan, että myrsky on menossa ohi», ehätti Mount vastaamaan. »Kuunnelkaahan, neiti Verity!»

Lyhyt äänettömyys.

Ulkona, nelikulmaisen kallioaukon takana pieksi sade maata, mutta ei enää niin rankasti. Vähään aikaan ei ollut enää näkynyt salamanvälähdyksiä eikä kuulunut kiirivää jyrinää. Myrsky oli puskenut voimansa lauhduksiin. Pingoitus kävi joka minuutti lievemmäksi, painostava jännitys pimeässä oli laukeamassa. Ilma muuttui raikkaaksi. Myrsky oli ohitse.

Mount huomasi sen siitä, että edelleenkin hänen syleilyssään, mutta löyhemmin olevan joustavan vartalon kaikkien lihaksien ote vaistomaisesti alkoi hellitä. Hän toisti: »Ohitse!» Ja vetäisi syvän henkäyksen. »Huomenna on taaskin loistavan kirkas päivä. Se on ihan samanlainen kuin eilinen.»

»— Kuin eilinen», vahvisti tyttö venyttäen.

IX

Margaret torkkui jo, oivalsi Mount.

Lapsi-parka! … Pelkkä lapsihan hän sittenkin oli… Lopen uupunut!

Hän oli ensin väsynyt samotessaan yksin kallioilla — olipa onni, että hän, Mount, oli ukkosen uhatessa arvannut tytön pelkäävän, mennyt hänen luolalleen heti, ja kun ei ollut löytänyt häntä sieltä, kiivennyt heti häntä etsimään!

Hän oli nääntynyt: ensin väsymyksestä, sitten viimeksi kuluneiden tuntien pelosta ja jännityksestä.

Lapsi-rukka, lapsi-rukka!

Miehen valtasi suunnaton sääli, joka himmensi kaikki muut tunteet. Tyttö herpautui parhaillaan. Hänen käsiensä ote heltisi Mountin vyötäisiltä. Toinen niistä putosi velttona hänen polvelleen.

Hän ei hievahtanut.

Tytön hengitys muuttui säännöllisemmäksi. Hänen sydämensä sykki tasaisemmin, rauhallisemmin karkean villapaidan peittämässä viehkeästi pyöristyneessä rinnassa.

Mount ei liikahtanut eikä ehdottanut, että he lähtisivät takaisin rannalle. Mitäpä hyödyttäisi, jos Margaret kastuisi läpimäräksi kävellessään luolaansa? Hän oli kuiva, ja hänen oli lämpimämpi ja parempi olla täällä.

Mies tunsi hänen vetävän syvään henkeään. Sitten hän sanoi unisesti, hajamielisesti: »En tiedä, mikä sen toi mieleeni — arvaatteko, mitä ajattelen?»

»Mitä niin?»

»Sitä helmeä.»

»Helmeä?»

»Niin», huoahti tyttö. »Sitä helmeä, jonka Kleopatra —»

Syntyi pitkä äänettömyys.

Varovasti kuiskaten Mount muistutti: »Mitä Kleopatran helmestä?»

Vastausta ei kuulunut. Tyttö vain hengitti hiljaa — hänen rintansa nousi ja laski Mountin rintaan nojautuneena.

Margaret nukkui sikeästi.

X

Kohta senjälkeen Mount tirkisti Margaretin pään ylitse kalliokatoksen ulkopuolelle. Sade oli lakannut. Tyynen meren yläpuolella kaartuva taivas teki omituisen painostavan, vaalean kangasmaisen vaikutuksen, joka esiintyy juuri ennen aamunkoittoa. Se tuntuu uhkaavan, että sarastuksen täytyy aina olla toivoton.

Häntä epäilemättä kalvoi miehen tupakan- ja ryypynkaipaus.

Hänellä oli tulitikkuja, hänellä oli savukkeita jossakin…

Hän ei hievahtanut. Kerran hänen huulensa liikkuivat.

Mount, perin hillitty, nuori nykyajan ihminen, kiitti kaikkia jumaliaan siitä, että hänen oli juuri onnistunut taltuttaa itsensä.

Sopivaisuusvaistot — sääli — Se tunne, että »hänen, lempo soikoon, oli näyteltävä osansa loppuun» — kaikki se ei olisi semmoisenaan jaksanut pitää aisoissa alkeellisia intohimoja. Se oli vaatinut väkevästi, yllättänyt hänet äkkiä, huutanut rajusti: »Minä tahdon tämän tytön omakseni. Minun on saatava hänet. Nyt!»

Tätä intohimoa vaientamaan oli tullut jotakin samanluontoista kuin se itsekin oli ja myöskin jotakin säälin ja ritarillisuuden tapaista — ja myöskin koko sen heimon pää — rakkaus!

Hän rakasti Margaretia. Hänet, joka niin kovasti pelkäsi rakkautta, oli hänen vihollisensa löytänyt, samoin kuin myrskyä pelkäävän tytön hirmu oli löytänyt hänet. Ja nyt hän tiesi rakastavansa…

Hänen oli saatava tuo tyttö omakseen, mutta ainoastaan, jos hän tahtoisi, ainoastaan miten ja milloin hän tahtoisi…

Hänen käsivarsillaan lepäävä Margaret liikahti, ja häntä peloitti, että tyttö heräisi.

Mutta ei. Yhäti sikeässä unessa hän teki luonnollisen, liikuttavan eleen kuten nukkuva lapsi. Hänen sormensa olivat puolittain nyrkissä, ja hän oli huitaissut kädellään työntääkseen Mountia vähän kauemmaksi. Nukuksissa hän sijoittui mukavammin selkä kallioseinää vasten ja käänsi sekavatukkaista päätään. Hänen kasvonsa, hänen pienet, unesta punehtuneet viattomat kasvonsa olivat vielä Mountin käsivarren ja rinnan varassa.

Hän nukkui huolettoman turvallisesti.

Mies ei liikahtanut.

Pian hänkin vaipui uneen.

Hitaasti sarasti aamu saarella ruusuisena, hymyilevänä.

XV luku

Seuraavana päivänä

I

»Ihan samanlainen kuin eilinen», oli nuori Mount ennustanut myrskyn jälkeisestä päivästä. Eikä hän tarkoittanut ainoastaan säätä.

Nämä sukkelat nuoret miehet ovat pohjaltaan kummastuttavan yksinkertaisia.

Sillä miten saattaisi odottaa sellaisen yön jälkeisen päivän muistuttavan mitään aikaisempaa päivää näiden kahden elämässä?

Oli tapahtunut liian paljon. Liian paljon, mutta ei sittenkään kylliksi.

II

Margaret oli nukkunut kuin lapsi hänen käsivarsillaan eikä ollut liikahtanutkaan, kun hän nousi ylös (varovasti ja meluttomasti). Kahden tunnin kuluttua tyttökin heräsi ja huomasi olevansa yksin. Silmät levällään hän tähysti kallioista turvapaikkaansa; se oli kuiva kuin Gideonin villat keskellä vesihelmistä kimaltelevaa maisemaa. Miksi hän ei ollut omassa luolassaan?

Sitten hän muisti kaikki ja lehahti punaiseksi rusentavan ajatuksen vallassa.

Kun hän lähti ulos työnnettyään syrjään aukolla kasvavat märät pensaat ja oikaisihe suoraksi kirkkaaseen päivänpaisteeseen, kohtasi hänen katsettaan niin hohtavan sininen taivas, niin korallinpunaisina sineä vastaan kuvastuvat kalliot, että hänen oli pakko räpytellä silmiään. Rankkasade oli huuhtonut puhtaaksi kaikki lehvät, oksat ja kivet, ja koko maailma loisti kiiltävän siloisena — mutta Margaret ei nähnyt tätä kauneutta. Nyt tulvi vastavaikutus hänen mieleensä. Viime yönä; viime yönä…

Oli uskomatonta, että hän oli heittäytynyt Mountin syliin. Hän oli lapsen lailla itkien rukoillut häntä pitelemään itseään… Hän oli ollut siellä koko yön! Nojautuneena Mountin sydäntä vasten ja puhellen arvottomasti…

Seisoessaan nyt auringonpaisteessa Margaret mietti (kuten niin usein on mietitty avomielisen luottamuksellisen illan jälkeen): »Mikä sai minut puhumaan niin paljon?»

Mies oli puhunut vieläkin enemmän; sen olisi pitänyt lohduttaa häntä. (Se ei koskaan tee sitä.) Tuijotellessaan pensaisiin, joissa vesipisarat toisaalta katsottuina näyttivät raudanharmaalta pölyltä ja toisaalta katsottuina kimmelsivät kuin timantit, Margaret muisti kaikki nuoren Mountin huulilta pimeässä tulvineet sanat.

»Pelännyt rakkautta!…» Painostavassa pimeydessä, jonka manala oli päästänyt raivoamaan ulkona, Margaret oli ymmärtänyt, tuntenut niin voimakasta myötätuntoa.

Nyt oli kaikki piloilla. Kiihkeästi hän toivoi, ettei hänen enää milloinkaan tarvitsisi nähdä sitä miestä. Turha toive. Oi, jospa se vain olisi ollut kuka muu hyvänsä eikä herra Mount!… Kuinka lohdullista olisikaan, jos hänen ei enää koskaan tarvitsisi puhutella Mountia, ei enää koskaan katsoa häntä silmiin.

III

Ymmärrättekö hänen mielentilaansa? Minä ymmärrän; kuka nainen tahansa pystyisi sen ymmärtämään, ja monet miehet käsittävät sen. Mutta Margaret Verity ei ymmärtänyt. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli tunteisiin nähden ihan lapsi.

Voi noita varhainkypsyneitä maailmannaisia, jotka luulevat olevansa kaikkeen kyllästyneitä, vaikka heillä tosiasiassa ei ole kokemuksia muusta kuin elämän lieveröyhelöistä!… Itse elämäntuntemukseen nähden saattaa mikä rusoposkinen heinäntekijä tahansa heidät häpeään. Mitä Margaretiin tulee, oli ylellisyys pintasorallaan kauan pitänyt hänen tunnelähteensä tukahdutettuina. Tällä saarella vietettyyn aikaan saakka hän oli ollut nukkuva ja kuuro.

Nyt kuului vaiston ääni. Myöhemmin hän arveli varmasti kuulleensa sen jo aikoja ennen. Mutta tänä aamuna, jolloin aurinko jälleen paistoi kirkkaana, hän seisoi hämmentyneenä, painostuneena, synkkänä, taistellen sitä tietoa vastaan, että rakkaus kutsui häntä ja veti häntä puoleensa.

Hän pakotti itsensä ajattelemaan: »Inhoan miestä, joka pelkää mitään! Ja sellainen mies taas, joka puhuu naiselle kihlauksestaan, on sietämätön. Ja joka tapauksessa vihaan —» Alhaalta kantautui heikosti Mountin kaukainen luikkaus. »En lähde alas», lausui Margaret, ikäänkuin Mount voisi sen kuuli…

IV

Mitä varten hänen olisi pitänyt mennä alas? Aamiaiselleko? Hänen ei ollut nälkä. Armias taivas, kuinka ikävystynyt hän oli. Häntä tympäisi sinisen meren autio välke, iänikuinen poukama, jonka muodon hän tunsi yhtä hyvin kuin herra Mountin hartiat.

Se paikka kävi hänen hermoilleen. Hän oli vanki. Hän tiesi tarkalleen, miltä vangista tuntui kopissaan, jääkarhusta Mappin-pengermällään, peipposesta häkissään.

Niin hän ainakin vakuutti itselleen, koettaen kerätä järkisyitä tuekseen, kun hänestä oli niin kovin vastenmielistä lähteä rannalle sen miehen luokse.

Hän saattoi nähdä itsensä, kopean nuoren naisen, jäykästi pyytämässä anteeksi viime yönä aiheuttamaansa vaivaa.

Myöskin hän osasi kuvitella, kuinka muuttunut herra Mount, viimeöinen suojeleva kumppani, nyt olisi.

Hän olisi kankea ja hämillään. »Oi, ei mitään. Vaivaako, neiti Verity? Siitä ei kannata puhua.» Joskus sydämellinen ääni voi saada sävyn, joka rakentaa viiden metrin korkuisen käyrillä rautapiikeillä päällystetyn kivimuurin ystävyksien välille.

Mieluummin kuin jäisi sen muurin juurelle hän pysyisi täällä ylhäällä koko päivän.

Taaskin kajahti raikkaassa, tuoksuavassa ilmassa Mountin etäinen huuto: »Ho-hoi!»

»Huutakaa vain», murahti Margaret pikku tyttöjen tapaan.

»Minä en tule.»

Mount tulisi otaksuttavasti tänne ylös katsomaan, nukkuiko hän vielä.

Antaa tulla.

Luolan hiekkapermannolta hän otti liuskakivisen levyn ja teräväkärkisen kiven. Levyyn hän kömpelösti raapi ensimmäisen kirjoitetun sanomansa Mountille.

»Menen kävelemään. Palaan myöhemmin.

M.V.»

»Margaretiksi» oli Mount nimittänyt häntä viime yönä… Omituisen sekavasti hän oli sanonut milloin »neiti Verity», milloin »Margaret», milloin »lapsi», milloin »rakas ystävä». Useita kertoja »rakas ystävä» (nykyajan nuorten huolimaton, läheinen puhuttelusana sekä tyttö- että mieskumppaneilleen). Olipa hän kerran sanonut myöskin »rakas». Senjälkeen taaskin »neiti Verity», ja sillä hetkellä, suvaitkaa huomata, olivat neiti Verityn kasvot olleet painettuina hänen kaulaansa vasten, ja hänen villapaitansa karkea kudos oli pahasti (joskin rauhoittavasti) raapinut neiti Verityn huulia.

Ilveellisen kummallista!

Silloin ei Margaret ollut tuntenut mitään.

Nyt, muistellessaan sitä jälkeenpäin, hän tunsi miehen kosketuksen selvästi, ikäänkuin se olisi jättänyt lämpöisen orjanrenkaan hänen olkavarteensa!

Oi, jospa hän voisi tarttua johonkin jättiläiskokoiseen, loitsuvoimaiseen pesusieneen ja pyyhkiä kaikki viimeöiset tapaukset elämästään kuten taululta! …

Kiivaasti hän viskasi levyn kivelle. Entä jos hän jättäisi helmensä sen päälle, jotta hänen katseensa osuisi niiden välkkeeseen?

Ei; Mount vain ajattelisi hänen aina unohtavan tavaroitaan.

Ikäänkuin hurjistuneena hän kiiti auringonpaisteessa upeana ja vakavana rahoittavaa, tummaa rautatammiryhmää kohti, sivuutti sen ja riensi edelleen sellaiseen suuntaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt.

V

Edellisestä yöstä huolimatta hän liikkui joustavasti ja hilpeästi — hän vakuutti itselleen, että oli hauska, kun sai kääntää selkänsä kammotulle poukamalle. Hän mietti: »Jos vielä kerran pääsemme pois tältä inhottavalta saarelta, unohdan sen, hänet ja kaikki, mitä siihen kuuluu…»

Samalla tulvi hänen mieleensä riemuisa »kaikki», hänen uusi näläntunteensa, hänen taivaalliset uintinsa ja aurinkokylpynsä! Hänen äsken saadut kokemuksensa, ruumiin terveys, nautinto, jota ruumiin voimistuminen hänelle tuotti — sillä nyt hänen ei enää tarvinnut häpeillä mitään jokapäiväisten kylpyjensä aikana; nyt olisi voitu sanoa, että yksinäinen ranta sopi hänelle ja puki häntä paremmin kuin etevimmän pariisilaisen muotitaiteilijan sommittelema puku. Kun hän nyt nosti kättään hypistelläkseen helmiään, ei hän enää tuntenut jyrkkiä kuoppia eikä ulkonevia luita, vaan ainoastaan terveen, silkinhienon ihokudoksen.

Samoin kuin hän ei ollut vuosikausiin ollut näin terve, ei hän ollut myöskään ollut niin kaunis, niin onnellinen…

»Hölynpölyä!» huudahti hän, sysäten silmilleen valahtaneen hiuskiehkuran syrjään ja sitten taaskin punastuen.

Mount oli leikannut hänen tukkansa —

»En ikinä enää anna hänen koskea siihen —» Yhä edelleen hän taivalsi tweedkankaisen hameensa käydessä yhä raskaammaksi sadepisaroista, joita siihen tarttui cystus-, vermutti-, lavendeli- ja villeistä rosmariinipensaista, joiden välitse hän tunkeutui tarkkaamatta ympäristöään. Kerran hän oli kuulevinaan tuulen kantamaa kellojen kilinää.

Mutta sen täytyi olla harhakuvittelua…

Samotessaan yhä nopeammin eteenpäin hän tunsi nälkänsä joka askeleella yltyvän…

Se ei ollut Mountin syy, hän oli huutanut Margaretia alas valmistamalleen aamiaiselle!

Kovin hän ylpeili kalastuksestaan ja yleensä toimeliaisuudestaan. Hän otaksuttavasti ajatteli olevansa perin sopiva henkilö joutumaan haaksirikkoisena asumattomalle saarelle.

Ehkäpä kaikki nuoret miehet ajattelivat samalla tavoin.

VI

Kerran olivat henkivartijat pohtineet asumattomien saarien ikuista kysymystä.

(Olisi luonnollisesti kummallista, jos he eivät olisi sitä tehneet.)

Claude Oddley oli selittänyt, että hän, joka tunsi olevansa ikäänkuin ruumis, vajoaisi mieluummin laivan mukana pohjaan… Eric oli toivonut jäävänsä yksin henkiin pikemmin kuin ajautuvansa maihin yhden ainoan kumppanin kanssa. Kun hän olisi kaksi päivää ollut ilman vaihtelua yhden ainoan ihmisen seurassa, ei hän ainoastaan alkaisi itse tuntua kuolleelta, vaan alkaisi myöskin tuntea haluavansa toisen kuolemaa. Prinssin kaksoisolion mielestä olisi ollut ihanaa ottaa puolisokseen joku Etelämeren saarien tyttö, joka tiesi, missä kasvit kasvoivat, osasi punoa koppia, piti punaista ruusua korvansa takana — »Sinä aasi, miehethän käyttävät punaista ruusua niillä saarilla», oli joku toinen poika huomauttanut. »Se merkitsee: 'Etsin sydänkäpyä' —»

He olivat puhuneet lapsellista lepertelyä! Kuvitella, että olisi joutunut tänne seuranaan joku niistä pojista! »No niin, kunpa taivas olisi niin suonut! Mieluummin olisin ottanut kenet tahansa heistä —» Mutta kehen heistä hän olisi voinut luottaa? Kuka heistä olisi osannut hankkia tulta, suojaa, ravintoa? Ja kuka heistä erittäinkin olisi hoitanut häntä sillä tavoin sinä aamuna, jolloin hänen lihaksensa olivat niin kovin hellät? Kuka kaikista hänen tuntemistaan miehistä olisi pystynyt selviytymään vaikeista pulmista samalla tavoin kuin Archie Mount?

VII

»Mutta olisin kyennyt katsomaan silmiin ketä niistä muista hyvänsä tänä aamuna. Ainakin niin luulen.» Mutta —

»Ei kukaan heistä ymmärtäisi viime yötä. Ei edes Cynthia.»

(Monen päivän perästä tuli Margaretin aikoinaan alituinen neuvonantaja ja läheinen ystävä hänen mieleensä.)

Ajatella, että hän kertoisi Cynthia Oddleylle: »Pelkäsin myrskyä niin kovasti, että vietin koko yön — luullakseni noin kello kahdestatoista aina puoleenkuuteen saakka aamuun — nuoren miehen sylissä. Painauduin niin kiinni häneen, että tunsin hänen sydämensä sykkivän moottorin lailla, niin likellä häntä, että helminauhani valahti hänen villapaitansa povelle ja että hänen hengityksensä kostutti hiuksiani. Puristin häntä niin tiukasti, että kuulin hänen vyönsä taskussa olevan kellon lasin risahtavan… Pilkkopimeässä olin siellä kauhuissani käsivarteni hänen ympärillään hänen puhellessaan minulle estääkseen minua kuuntelemasta myrskyn pauhua. Hän kertoi minulle salaisuuden, jota hän ei ole koskaan ilmaissut kenellekään muulle. Hän kertoi, mitä hän oli pelännyt kouluajoistaan alkaen ja minkä tähden. Hän puhui minulle äidistään ja tytöstä, jonka kanssa hän oli mennyt kihloihin, koska hän luulee tytön järjestävän elämän tyyneksi.»