I OSA — VAIVA (continued 2)

»Se on parempi», myönsi Margaret. »Jos minun on siirryttävä jonnekin, niin olkoon menneeksi Etelä-Ranskaan. Se on oiva ajatus. Monte huvittaa Cynthiaa. Hän pitää Nizzasta. Cynthia aikoo olla siellä joulukuun lopussa, ennen kuin he jatkavat matkaansa Kairoon. Se sopii, Vi. Etelä-Ranskaan. Myöhemmin menemme Egyptiin Cynthian ja Oddsin seurassa.»

IV

Perästäpäin herra Lloyd tiedusti: »Violet, aikooko tyttäresi ottaa puolisokseen tuon hupsun — tarkoitan nuoren loordin?»

»Lapsi-kulta on antanut hänelle rukkaset viisi kertaa», vastasi rouva Verity lempeillä kasvoillaan kaksi eri ilmettä, jotka kuvastivat kahta ristiriitaista tunnetta. Hän ei saattanut pitää Claude Oddleysta toivottavana vävynä; mutta yhtä mahdotonta hänen oli olla pöyhistelemättä sen johdosta, että loordi kosiskeli hänen lastaan.

»Margaret selittää, ettei hän mene avioliittoon kenenkään kanssa vielä vuosikausiin.»

»Rotannaamainen — tarkoitan: sisar kannattaa sitä liittoa koko sydämestään. Enkä moitikaan häntä siitä hänen kannaltaan katsoen. Hänen olisi kylläkin sopivaa saada rikas, nuori käly talutusnuoraansa. Ilkeä tyttö — tuo neiti Oddley.»

»No, enpä tiedä, setä», virkkoi Violet empien. (Hän kammosi aina suorasukaista arvostelua). »En antaisi Cynthialle sellaista nimitystä.»

»Minä antaisin. Nimittäisin häntä ja kaikkia hänen kaltaisiaan osaksi siitä turmiosta, jonka kynsiin nykyajan nuoret ovat joutumassa. En ole puhunut heistä paljoa koko täälläoloni aikana, mutta —» Silmäillen Violetia vaivihkaa hän lausui minulle: »Suoraan sanoen, he huolestuttavat minua.»

Tartuin puheeseen. »Miten niin, herra Lloyd? Käytöskö?»

»Ei. Se lienee hieman huononlaista nykyisin, mutta siitä en välitä — enkä siitäkään, että julkeasti puhuttelevat isäänsä ja äitiänsä ristimänimeltä. Terveellinen vastapaino niille ajoille, jolloin lapset sanoivat vanhemmilleen »sir» ja »madam» ja vanhemmat pieksivät lapsensa hupeloiksi tai raajarikoiksi! Se ei häiritse untani rahtuakaan. Menköön seurueen nuorin istumaan pehmeimpään tuoliin, sekoittakoon hän wiskyä ja soodaa ja tarttukoon lupaa kysymättä puhelimeen vieraassa paikassa. Se on makuasia. Ei ydinkohta.»

»Ydinkohta», huomautin minä, »on siveellinen puoli —»

»Eikä ole; minä annan palttua nykyajan moraalille. Olen samanlainen kuin kuningas Kaarle toinen, järkimies, joka 'ei koskaan sekaantunut puhumaan naisten sielusta'. Minua ei vaivaa se, että nuoret vesat punastumatta tuomitsevat avioliiton romahtamaisillaan olevaksi laitokseksi, jolla on elinaikaa enää vain kaksi miespolvea. Kenties pienoiset ovat oikeassa. Minä en ole sitä näkemässä. Ehkä on varsin totta, että eilispäiväinen 'hyve' on 'sekava käsite' tänään ja kenties 'rikos' huomenna. Se on puolittain suukopua. Ja vaikka ei niin olisikaan, niin sen puolen asiasta jätän silleen. Mutta kuulkaahan» — herra Lloydin älykkäillä, ruskeilla kasvoilla oli tiukan päättävä ilme — »minua huolestaa heidän ruumiillinen tilansa».

Sopessaan istuva rouva Verity näytti tuskaiselta.

»Ja sielullinen? Niinpä niin. Kukaties he käyttävät aivojaan monenlaisiin tarkoituksiin. En välitä siitä, etteivät he kävele, eivät lue — vaikka ne molemmat olivatkin mielipuuhiani ollessani nuori», jatkoi Tom-setä. »Tämä joukkue ei milloinkaan suuntaa silmiään klassillisiin teoksiin eikä laske jalkojaan maahan. Mitäpä siitä? Minkä tähden heidän pitäisi? Ruumiinharjoitusta he saavat tanssista. Miksi heidän pitäisi kävellä minnekään, kun he muulla tavoin pääsevät perille kymmenennessä osassa siitä ajasta? Minkä tähden lukea, kun heidän ei tarvitse pilata näköään tirkistelemällä painettua sanaa? Ei mikään sellainen, mitä ikinä on kirjoitettu kirjoihin, vastaa sitä, mitä he voivat katsella omin silmin. Mutta käyttävätkö he silmiään? Katselevatko he maisemia — tahi toisiansa — vähääkään nauttien? Tekeekö Margaret niin? (Ei suinkaan.) Nämä nuorukaiset voisivat olla pataljoona neekeripalvelijoita tai espanjalaisia kääpiöitä, joiden on nöyrinä odotettava käskyjä ja toteltava, sikäli kuin hän tietää. En nurise, se on vain ohimenevää. Mutta kuulkaahan» — nyt hän puhui perin tuimasti — »silloin nurisen, jos se merkitsee jatkuvaa hervottoman kyvyttömyyden tilaa. Ruumiit — niistä minä olen huolissani.»

»Itse asiassa, setä —» sanoi Violet epäröiden. Hänen kaltaisensa Victorian ajan loppupuolen naiset käyttivät aina sanaa »vartalo» »ruumis» -sanan sijasta.

Setä jatkoi: »Voima ja kauneus — mistä niiden pitäisi olla löydettävissä? Kasvavan polven nuorissa ruumiissa, joiden pitäisi olla terveen sielun ja puhtaan luonteen asumuksia. Niissä me näemme kansakuntamme toivon. Jotkut näistä vekaroista eivät vastaa luottamustamme. Mitä heille on tehtävä?»

»Ei voida 'tehdä' mitään nykyajan nuorille», sekaannuin minä puheeseen. »Kun te olitte nuori, kykenikö kukaan vanhempi tekemään mitään teille, herra Lloyd? Minulle ei mahdettu mitään, kun koetettiin. En senvuoksi odota sen parempaa, kun nyt on minun vuoroni tarkkailla nuorisoa.»

»Nyt on enemmän tarkkailtavaa, hyvä rouva, kuin teidän tyttöaikananne.»

»No-o?»

»Enemmän liikuntatilaa», väitti hän. »Nuoret voivat nyt helpommin ja nopeammin tuhota itsensä. Yökerhot, näyttelyt, juomat, ylellisyystavarat, kiitäminen uusimallisilla, miljoona-Robot-voimaisilla autoilla… kaikki mainiota — jos he vain oppisivat sitä käyttämään. He käyttävät kaikkea sitä väärin. He eivät jaksa oppia, mihin on pysähdyttävä.»

»Se johtuu siitä, että he ovat kaikki niin nuoria, nämä Margaretin ystävät», vetosi Violet. »Vanhin heistä ei ole neljääkolmatta.»

»Eikä heidän, herra Lloyd, voida odottaa harkitsevan asioita, kuten me kykenemme —»

»Tarkoitatteko, että me olemme vanhoja kolloja? Myönnetään. Mutta» — hän kääntyi minuun puoleeni — »jos pantaisiin toimeen kävely-, uinti- tai kestävyyskilpailu, joissa elämänilo ja elinvoima joutuisivat koetukselle, niin kenen kanssa tuonnottain 'Ritzissä' olleista nuorukaisista ette uskaltaisi käydä kilpasille?»

Mietin. »Kenties olette oikeassa. Tässäkin iässä — olisin valmis! Niin, olisin valmis kilpasille kenen hyvänsä Cynthia Oddleyn seurapiiriin kuuluvan tytön kanssa.»

»No niin; voitteko kuvitella Cynthiaa, Margaretia ja kumppaneita keski-ikäisinä? Voitteko kuvitella heitä» — hän lausui vapaan ivamukaelman —

»Neljissäkymmenissä mitä, ykskään aikaan saa, kun kolmas kymmen alussaan ja heitä painostaa?»

Sanon sen teille. He suorittavat Englannin hermolääkärien ja hoitoloiden kulut ja voitot —»

»No, älkäähän sentään!» vastustin. »Ette saa pitää toimetonta, hemmoteltua vähemmistöä koko kansan nuorison edustajana.»

»Totta kyllä. Mutta kun omaa lihaani ja vertani oleva lapsi turmeltuu tuossa pienessä, ylellisyydessä elävässä luokassa, joka määrää tahdin muille… Olen huolissani nuoresta sukulaisestani. Violet!» —Margaretin äiti oli enemmän kuin surkean näköinen — »Violet, sinä olit voimakas ja nätti tyttö, raikas kuin kaunokki; sinä olet antanut perinnöksi, mitä itse sait —»

»Älä, rakas setä —»

»Ja Jackisi oli komein nuorista miehistä, joita ikinä on mennyt merille… Minkälaisia lapsenlapsia luulet saavasi. Pieniä vätyksiä… Oddleyn tapaisia?»

Pehmeässä huoneessa syntyi äänettömyys. Mitä olisi Violet saattanut vastata?

»Violet, rakas, se perhe on aikansa elänyt. Siitä näkyy selvät merkit sen viimeisessä pojassa ja tyttäressä. Aikansa elänyt — kuollut. Miksi pönkittää sitä terveellä verellä — jos suot anteeksi sekavan vertaukseni? Miksi solmia avioliitto sen kanssa? Tuo nuori nais-ilkimys panee parhaansa saadakseen sen toimeen. Miksi pitää häntä täällä?»

»Talo on Margaretin», huokasi äiti heikosti. »Lapsi-kulta on niin uskollinen, niin avokätinen ystävilleen. Hänestä on luonnollista, että hän maksaa Cynthian pukulaskuja. Niin! Ihan tahtomattani näin maksuosoituslehtiön kannat. Hän pani lehtiön taaskin äsken väärään paikkaan, lähetti sen keittiöön muotilehtikasassa. Näin että hän oli osoittanut neiti Cynthia Oddleylle tuhannen sata puntaa —»

»Mitä?»

»Liian paljon, eikö olekin? Taidan… minun täytyy… minä teen sen», päätti rouva Verity vapisten. »Puhun Margaretille siitä.»

V

Se myöhästynyt puhelu hellytti kyyneliin — ei Margaretia, vaan rouva Verityn.

Saaden sen jälkeen kiihkeän rakkauden puuskan, jollaisia hänellä oli harvoin, tyttö sitten kietaisi kätensä kovasti koetellun äitinsä ympärille ja soimasi itseään siitä, että hän kohteli petomaisesti enkelimäistä äitiään.

'Hyvyytes minut pahentaa, sen osan jotkut naiset saa.'

Olen aina ollut kelvoton tytär. Huvilassakin. Muistathan, äiti? Kuten usein sanoin — sinun on rakkaudellasi tehtävä minut jälleen hyväksi.»

»Oi, rakas lapsukaiseni. Minusta olet yhäti sama lapsi, jollei sinua vain riistetä minulta —»

Kiskaisten itsensä irti Margaret taaskin terhistäytyi. »Et kai kuitenkaan vaadi minua hylkäämään parasta kumppaniani. Sinä tuomitset häntä kokonaan väärin. Mitä Tom-setään tulee, ei hän jaksa käsittää vähääkään. Naurettavaa, ettei minun pitäisi auttaa Cynthiaa. Viimeinen erä ei sattumalta mennyt pukulaskuihin, vaan bridgepeliin — ja osa tietenkin mah-jongiin. En voi selittää sinulle, minkä tähden hän ei voinut kääntyä Oddsin puoleen, koska ei saa pettää kumppaneitaan», väitti Margaret kuumeisesti vastaan. »Ei Cynthia sille mitään mahda, että he ovat niin syntisen köyhiä. Niin, syntisen köyhiä minuun verrattuina. Oddsilla on juuri parhaiksi tullakseen toimeen, mutta täysi-ikäiseksi tullessaan hänellä oli velkoja maksettavina, kuten kuulit Cynthialta. Hänen oli vuokrattava heidän vanha maatilansa, heidän devonshireläinen, vanha, kaunis maatilansa tuhatvuotisine kuusineen ja kappeleilleen, johon lady Cynthia teljettiin muuraamalla ovi umpeen ja jossa hänen haamunsa vielä liikkuu, ja vuoteineen, jonka patjan alle kuningatar Elisabeth oli jättänyt nenäliinansa! Eikö ollut jo kyllin paha, että Oddleyden oli luovuttava siitä, ja sullouduttava kurjaan asumukseen Half-Moon-kadun varrelle —»

»Kurjaan asuntoon, Margaret? Heidän Half-Moon-kadun varrella olevan asuntonsa vuokra on suurempi kuin rakkaan isä-vainajasi koko vuosipalkka.»

»Sinä et ymmärrä. Sinun polvesi ihmisten ei voida odottaakaan käsittävän meidän elintasoamme, kuten Cynthia sanoo. Sinun on tiedettävä, Violet», jatkui tyttären määräily, »jollet ole ystävällinen Cynthialle, jollet suostu kutsumaan häntä meille täällä tahi ollessamme yhdessä ulkomailla — no niin, voin tehdä erään teon. Voin —»

»Mitä?» mutisi Margaretin kovaosainen äiti. Ovi avautui.

»Loordi Oddley», ilmoitti Benson synkkänä.

VI

Sinä iltapäivänä loordi Oddley kosi Margaretia kuudennen kerran.

Minä olin silloin saapuvilla. Samoin oli tytön äiti.

En usko, että tyttö olisi välittänyt sen enempää, jos myöskin Cynthia, hovimestari Benson, Tom-setä ja koko henkivartiosto olisivat olleet samassa huoneessa.

Pehmeäseinämäistä lipasta muistuttava huone oli (jos mahdollista) vieläkin sekavamman tuntuinen kuin sinä iltapäivänä, jolloin kävin siellä ensi kerran.

Se oli täpötäynnä nauhoilla koristetuissa koreissa olevia kuihtuvia kukkasia (henkivartioston lahjoja), sinne tänne heiteltyjä kuvalukemistoja, keltaisia ranskalaisia kirjoja, sokerileivos-röykkiöitä, rasioittain varhain kypsytettyjä mansikoita, osittain syötyjä päärynöitä, lautasia, jotka olivat tummina rypäleiden jätteistä ja joita peitti tavanmukainen tupakanporo- ja savukkeenpätkä-kerros, ja lisäksi oli puolilleen juotu lasi bovrilia ja soodaa. Armias taivas, kuinka ummehtunut ilma siellä oli! Lasiverhon takana loimusi takkavalkea savupiipun puoliväliin saakka. Margaretin ollessa yläkerrassa oli paksuverhoisten ikkunoiden sallittu olla auki, mutta nyt ne oli taaskin visusti suljettu. Sohvan hyllyvien pielusten seasta ei Margaretista näkynyt paljoakaan muuta kuin pehmeä, sekava, tummanruskea tukka, pienet, kalpeat kasvot ja toisen käden valkea ranne.

Claude Oddley, joka aina sisään astuessaan suuteli Margaretin kättä, tehden ranskalaiselta opettajaltaan oppimansa liikkeen, piti yhä kädessään tytön hervottomia sormia.

Jos rouva Verityn nuoruusvuosina tyttö olisi sallinut nuoren miehen pitää kättään, olisi se ollut kiehtovan sopimatonta. Mutta antaessaan kätensä ihailijoilleen ei Margaret tehnyt sen kummempaa kuin ojentaessaan jollekulle henkivartijoistaan soopelivaippansa pideltäväksi tai kilisevän, kultaisen helynippunsa katseltavaksi. Sen enempää ei hänestä ollut sekään, että hän äitinsä ja äitinsä ystävättären näkyvissä loikoi sohvalla sormet sellaisen nuoren miehen kädessä, joka oli jo kaksi vuotta vakuuttanut rakastavansa häntä ja joka ilmeisesti aikoi pitkittää kosiskeluaan.

Loordi Oddley istui hänen jalkojensa juuressa lempipaikallaan, mustilla, kullanvärisillä ja kellanpunaisilla kirjailuilla koristetulla lattiapieluksella. Hänen allaan ristissä olevat jalat olivat yhtä veltot kuin Claude-nukella, joka nyt oli viskattu hyljättyyn asemaan sohvan päähän; hänen kultatukkainen päänsä oli painunut heikolle rinnalle. Hän ei ollut epämiellyttävä, tämä nuorukainen, vaikka hänen asentonsa oli niin ryhditön, että minusta hänellä näytti olevan lämmin makaroonipuikko siinä kohdassa, missä useimmat ihmiset pitävät selkärankaa.

»Odds», äänsi hänen sydämensä valtiatar venytellen. »Sinun tullessasi olin alkamaisillani keskustella pyhästä aviosäädystä (en ymmärrä kuitenkaan, miksi se on pyhä) nuorekkaan äitini kanssa —»

Heti alkoi rouva Verity näyttää hermostuneelta. Eikä kummakaan, jos ajatellaan ensiksikin, että hänen kaltaisensa naisten mielestä rakkauden ja avioliiton lumivuoria ympäröi ruusuinen, pyhä utu, jota ei saa häiritä ja jota lähestyttäessä he kuiskaavat: »St — rakas, st!», ja otetaan huomioon nykyajan nuorten tutkiva esiintyminen, kun he (kuvaannollisesti puhuen vuoristosaappaat jalassaan, alppisauva kädessään ja kiirivät luikkaukset huulillaan) tunkeutuvat tuolle pyhälle, koskemattomalle alueelle.

»Vain niin! Älkää salliko minun keskeyttää syvämielistä puheenaihettanne! Jatkakaa toki!» vastasi nuori Oddley. Panin (kuten jo aikaisemminkin olin tehnyt) merkille, että hänen äänensä oli miellyttävä. Hiljainen, mutta selvä. Täysinäinen kuin rykmentinmarssin sävel, joka kertoo entisaikain uljuudesta, mainetöistä ja traditsioneista. Sillä tavoin lienee vuosisatoja sitten puhunut se sir Claude Oddley, joka oli nuoren Henrik-prinssin läheinen ystävä. Samalla tavoin lienevät soinnahtaneet kansalaissodassa kaatuneiden Oddleyden komennussanat. Sellaisen äänen ainesten kokoaminen vaatii enemmän kuin kolme tai neljä miespolvea, ja se rappeutuu viimeisenä kaikista sukupiirteistä. Mutta sellaiset yksityiskohdat jäivät Margaretilta huomaamatta, silloinkin kun hänen ihailijansa (pilailevaan tapaan, joka salasi asian oikean laidan) vetosi hänen äitiinsä: »Rouva Verity, ettekö ole yhtä mieltä kanssani, että Peggy tekisi hyvän siirron, jos menisi avioliittoon nuorena?»

»Rakas», pilaili Margaret sellaiseen tapaan, että se riisti koko sulon ja merkityksen kielemme suloisimmalta ja merkitsevimmältä sanalta. »Rakas, harhaantunut Odds-rukkani, olen jo ilmaissut äidille, etten uneksikaan meneväni lopullisesti avioliittoon, ennen kuin olen kypsynyt, vähintään seitsemänkolmatta ikäinen nainen.»

»Jolloin minä olen yhdeksänkolmattavuotias. Totisesti», valitti Claude Oddley, »se on liian pitkä odotusaika miehelle».

Miehelle? Verenvähyyttä potevalle pojalle. Joka tapauksessa sairaloiselle pojalle. Johtuipa sisaren kiintymys Margaretiin mistä syrjävaikutteista tahansa, Clauden tunne oli vilpitön. Katselin tätä nuorukaista hänen istuessaan selin minuun, joten näin vain hänen sileän, kultatukkaisen päänsä, silkkisen paidankauluksen kapean, sinisen juovan ja indigosinisen, olkapäiden kohdalta täytetyn nutun peittämän hennon selän. Mikä hän oli? Karkeasti sanottuna tuhlari, elämän harrastelija. Hänellä ei ollut kyllin aivoja mitään ammattia varten eikä riittävästi rahaa voidakseen menestyksellisesti näytellä kullasta kilisevää tyhjäntoimittajaa. Mitä hänessä oikeastaan oli? Jonkun verran hyvää sukuperintöä, julkisessa koulussa hiotut tavat ja nykyhetken kielenkäyttö ja muodit. Vieläkö mitään muuta? Kyllä. Rehellinen, poikamainen rakkaus tuota elinvoimiltaan heikkoa tyttöä kohtaan.

Ei tosiaankaan ollut Margaretin vika, jollei hän voinut vastata Clauden tunteisiin. Mutta terveempi tyttö olisi tuntenut sääliä, kunnioittavaa sääliä hänen vilpittömyytensä tähden.

Margaretista, joka ei kyennyt antamaan sitä, mitä ihmiset nimittävät rakkaudeksi, ei toisten rakkaus nähtävästi tarvinnut osakseen lempeätä kohtelua.

»Sinä olet varma, että aion tulla juuri sinun puolisoksesi», sinkautti hän. »Kovin toiveikas, eikö olekin, hyvät rouvat?»

Rouva Verity punehtui hieman harmahtavaa tukkaansa myöten, hymyili nolostuneena ja sopersi koneellisesti jotakin maidosta tai sitruunasta. Korkean, silkkisen teekannunhuupan takana hän kuiskasi minulle kahdenkeskisesti: »Olisin mieluummin kuollut — lapsi-kulta ei rakasta kylliksi ollakseen kaino!»

Entä Claude Oddley? Hän puolestaan rakasti liian paljon ollakseen kaino. Ikäänkuin saapuvilla ei olisi ollut ketään muita, nosti hän tytön sormia melkein kuin olisi aikonut hangata niitä nuorekkaan poskensa kuoppaa vasten. »En voi lakata toivomasta, Peggy!» vakuutti hän. »Todella, Peggy, toivon, että jos jatkan kyllin kauan, niin sinä —»

»Niin minä?»

»Jonakin päivänä sittenkin huomaat tulevasi vaimokseni.»

»Minkälainen jäljittelijä oletkaan! Tuon 'huomaat' -sanan olet lainannut Cynthialta. Siitä olen varma. Cynthia aina sanoo, ettei rakkausasioissa todella tehdä mitään. Ihmiset vain 'huomaavat tekevänsä' sitä ja sitä. Minkä tähden en minä voi? En ole koskaan huomannut.»

»Haluatko sitten?» kysyi Claude innokkaasti. »Tahdotko, Peggy?»

»Luonnollisesti tahdon! Tahdon huomata tekeväni kaikkea juonikasta!»

(Juonikasta! Kohtaloita muovaava intohimo?)

Suurine, liioitellun teennäisine silmineen Margaret katseli Clauden heikon olkapään ylitse.

Hän jupisi: »Onkohan rakastuminen niin huvittavaa kuin väitetään vai onkohan se puolittain lörpöttelyä?»

(»Huvittavaa!» Miesten ja naisten elämänmuuttaja tai tuhoaja?)

»Koeta, Peggy, koeta!» Poika punastui kiihkeästi rukoillessaan. Hän ojensi velttoa makaroonipuikkoansa, niin että se enemmän muistutti selkärankaa, ja sijoittui suorempaan asentoon. Tarttuen Margaretin toiseenkin käteen hän hiljensi ääntään (mahdollisesti kuvitellen, ettei se kuuluisi muille rouva Verityn hiljaa pakistessa toisen vieraansa kanssa). Mutta sittenkin selvästi lausutut tavut kantautuivat korviini: »Anna minulle tilaisuus näyttää sinulle, Peggy, sinä, hyvä ystävä!… Sinä saattaisit..-. Tee se!»

»Otahan kakkua, ennen kuin se jäähtyy!» kehoitti rouva Verity minua epävarmasti. Näin, että tämä romanttinen, palava, sulkeutunut sielu tunsi tuskallisempaa ujoutta kuin koskaan viimeisen koulussa viettämänsä lukukauden jälkeen.

Kokonaan unohtaen meidät jatkoi nuorempi polvi kaksinpuheluaan.

»Niin, kuulehan!… Tätä on jatkunut kokonaisia iäisyyksiä… Kahden vuoden ajan olen sentähden ollut kuin kuolemankielissä», selitti Claude Oddley äänellä, jota vain yhden naisen maailmassa — ainakin vain yhden naisen kerrallaan — olisi pitänyt kuulla. Se ääni oli liian tunteikas, liian rajun kiihkeä löytääkseen sopivia sanoja tai edes minkäänlaisia sanoja.

»Et ikinä kohtaa ketään —»

»Oi, enkö?»

»Et ikinä tapaa ketään, joka on kauheammin vakavissaan kuin minä olen. Aina siitä saakka, kun näin sinut Sveitsissä silloin… Olet tanssittanut minulla kammottavaa tanssia… Kahden kuoleman tuskaisen vuoden ajan ovat tunteeni sinua kohtaan olleet tällaiset… Kestään muusta en ole välittänyt hitustakaan. Etkö suostu antamaan minulle tilaisuutta?… Minua polttaa niin… Tekisin sinut… jos sinä vain, vain —»

Istuessani koettaen tarinoida Violetin kanssa entisistä yhteisistä koulukumppaneistamme, jotka senjälkeen olivat muuttuneet vainajiksi tai leskiksi, tuntui tämä jupisten lausuttu rakkaudentunnustus minusta hirvittävän liikuttavalta. Tämä poika oli tosissaan. Sen tarmon, jota taistelevat esi-isät olivat kuluttaneet otteluissa, sen älyn, joka oli pannut heidät syventymään valtionhoitoon — kaiken sen, mitä niistä oli perintönä jäänyt tälle heidän sukunsa viimeiselle jälkeläiselle, Claude Oddley keskitti ensimmäiseen rakkauteensa. Sen selvästi havaittava sähköisyys värähdytteli huoneen ilmaa, se leimahteli hänestä.

»Peggy! Peggy… Olen mielipuolisesti kiintynyt sinuun… Auttamattomasti. Koko olemukseni vavahtaa, kun vain kuulen sinusta puhuttavan. Etkö voi sallia minun näyttää sinulle —»

Välinpitämättömän huvitettuna tyttö tiedusti: »Minkä piirteen minussa otaksut vaikuttavan sinuun sillä tavoin? Kaksi vuotta… Kuten Cynthia sanoo, ei ole luonnollista, että intohimo kestää niin kauan. Se muuttuu sekavaksi; ei, se hyytyy. Eihän syynä ole se, ettet sinä muka näe tyttöjä, kuten niihin aikoihin, jolloin niitä oli kussakin seurakunnassa ainoastaan yksi tai pari ja jolloin jokainen oli uskollinen AINOALLEEN ja muuta semmoista. Sinä näet laumoittain ihastuttavia tyttöjä —»

»He eivät ole ihastuttavia. Yksikään heistä ei ole sinä. En rahtuakaan välitä kestään muusta kuin sinusta. Oi, Peggy, sinä olet sinä!… erilainen… Ei kukaan muu ole niin sinunlaisesi —»

Tällä kertaa hän painoi Margaretin kättä poskeansa vasten, huulilleen.

Jos hänen sijassaan olisi ollut nuori Jack Verity, ei mikään voima maailmassa olisi jaksanut taivuttaa häntä sellaiseen mielenilmaisuun kuin tämän nuoren loordi Oddleyn!

Jos Margaretin sijassa olisi ollut Violet Verity —

Tietysti oli mahdotonta kuvitella häntä siihen asemaan yhtä vähän kuin hän itse saattoi ymmärtää senlaatuisia rakastajia, jotka pitivät luvallisina sellaisia intohimoisia suudelmia, että niihin sopi säe:

»Ja jos se nähdään, siitä viis!»

Sellaisia hän olisi pitänyt epäiltävinä. Hän ei edes tiennyt sen merkitsevän, ettei hän itse ollut läheskään kylmä. Hänestä hyväilyt olivat ihan liian hämmentäviä. Hän ei olisi voinut sietää kolmannen henkilön läsnäollessa vähäisintäkään hyväilyä, ei edes hyväilevää äänenvärinää.

Mutta hänen tyttärensä Margaret — tuossa hän loikoi! Hiukan huvitettuna. Hieman imarreltuna! Häntä ei häirinnyt silminnähtävästi kiihtyneen nuoren rakkauden läheisyys.

Miesten on vaikea uskoa, kuinka äärimmäisen turtina tytön tunteet voivat nukkua. Usein tietämättömyys pukeutuu keimailuun, tahallisen kevytmielisyyden, jopa viehättävän julmuudenkin muotoon.

Margaretin tunteiden heräämistä olivat huono terveys, liikarasitus ja epätyttömäiset »hermot» viivästyttäneet siinä määrin, että hän saattoi kiusata palvojaansa ihan samalla tavoin kuin kaksivuotinen poika repii kappaleiksi ilkeän hyönteisen. Mietin…

Äkkiä hätkähdin, niin että pudotin teelusikkani.

»Oi, sinä rakas!» oli Margaret huudahtanut vihdoinkin perin vilkkaana. »Oi, sinä herttainen olento!»

Vain hetkinen sallittiin meidän kuvitella, että hän puhui nuorelle miehelle. »Katsohan 'lemmikkiä’!» ilakoitsi Margaret. »Se on hauskin lahja, mitä Eric on minulle ikinä antanut.»

Tällöin »lemmikki» pisti henkevöityneen päivänkukan tavoin päänsä esiin kahden pieluksen välistä. Sitten »lemmikki», Margaretin uusi pekingiläinen koira, kiskoi peitteiden verhosta pientä vaakunaleijonaa muistuttavan ruumiinsa, pudisti renkailla varustettuja korviaan, mulkoili ympärilleen pullottavilla, kiiltävän mustilla silmillään ja päästi sarjan sointuvia pärskähdyksiä.

»Aarteeni», leperteli Margaret, ja hänen sävynsä muistutti Violet Verityn ääntä, kun tämä kuhersi pienokaisensa teekannunverhon muotoisen päänalusen ääressä. »Aarteeni! Arvasitko, sinä että puhuttiin Ju-Julle?»

Tuhahdettuaan toistamiseen Ju-Ju koetti lipaista kurjenpolven terälehden kaltaisella kielellään nuoren emäntänsä kasvoja.

»No, Peggy! Ei, ei; pois sellainen! Älä!» huusi Claude Oddley kiivaasti. »Työnnä se lattialle! Työnnä se elukka-paha lattialle! Pikku peto!»

»Elukka?» kertasi Margaret moittivasti, kallistuen hyväilemään lempikoiransa päätä ja lerppakorvia. »Käy kiinni häneen, Ju-Ju! Sanoiko hän sinua pedoksi!? Pure häntä! Pure häntä kovasti!»

»Vou!» kajahti Ju-Jun vähäinen ääni.

Emäntä laski sen hellästi syrjään pielukselle ja tunnusteli ketjujaan ja kiliseviä helyjään. Otettuaan kultapuitteisen pikku peilin ja nefriitistä ja helmiäisestä valmistetun huulipuikon hän alkoi hieroa oikullisen, kukkamaisen suunsa ympärille »punaista vahaa», kuten hänen ystävänsä, prinssin kaksoisolento, sitä nimitti.

Hänen vielä käsitellessään työkalujaan hapuili Claude Oddley uudelleen hänen käsiään.

»Peggy!»

Nuorukainen polvistui sohvan viereen ja jatkoi hiljaa:

»Täytyykö sinun antaa minun kärsiä tällä tavoin? Täytyykö sinun? Etkö voisi 'huomata' olevasi herttainen minua kohtaan, meneväsi kanssani kihloihin, ennen kuin täytät seitsemänkolmatta? Kuulehan, etkö voi koettaa käsittää… Entä, jos tänään? Nyt on onnekas päivä… Entäpä, jos tänään?»

»Minun on noudettava nenäliina», huudahti rouva Verity, nousten kiihtyneenä pystyyn. »Oletko nähnyt sitä — sitä — sitä makuukamarini uutta, mustaa lasilaitetta?»

»Vi, minne olette menossa?» kysyi tytär, heilauttaen päänsä taaksepäin sohvan reunaa vasten ja katsellen sitten kasvot ylösalaisin meitä meidän poistuessamme. »Aiotteko lähteä? Kuinka verraton Victorian aikalainen! Juoksee pakoon meidän tähtemme! Taivaan tähden, juokaa vain teetänne! Niin, ja eikö minulle voida sekoittaa pientä ryyppyä? Älkää syöksykö ujoina huoneesta pelkästään sen vuoksi, että Claude sattuu kosimaan! Hänellä on sellainen tapa; hän ei, ihan rehellisesti, tiedä, milloin hän tekee niin.»

»Sinähän et tiedä, mitä teet. Kuulehan… voisithan ainakin vastata minulle. Voisithan ainakin ilmaista miehelle, luuletko koskaan voivasi… voitko?»

Tähän liikuttavan käheään vetoomukseen tuli vain velton venyttelevä vastaus: »Miten voisi kukaan innostua asiaan, ennen kuin on saanut ainoatakaan cocktailia, kun on juuri äsken ollut kuolemaisillaan ja kuumeessa? Miten voisin tietää, mitä todella tahdon?»

»Milloin sen tiedät? Milloin ilmoitat sen minulle?»

»Kuinka kiusallinen olet, Odds! Myöhemmin.»

»Mietitkö asiaa tämän yön seudussa, niin että voit antaa vastauksen huomenna?»

»Rakas olento, jokainen 'huomiseksi siirretty sana' on aina 'ei'. Enkä sitäpaitsi jaksa nykyisin ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä minun on sullottava mukaani ulkomaille —»

»Vastaatko minulle Nizzassa?»

»Niin, milloinkas siellä ollaankaan? Kahden viikon kuluttua. Jos muistutat minua, niin kenties sanon sen Nizzassa.» Hän taivutti päänsä jälleen taaksepäin. »Todella, Violet, ei teidän tarvitse arkailla istuessanne kuuntelemassa tämän liikuttavan jutun loppua. En aio suostua Clauden kosintaan tällä hetkellä!»

Arvasin niiden sanojen ilmaisevan hänen äidilleen juuri sen, mitä niihin oli tahdottukin sisällyttää, nimittäin: »Jos yrität häätää pois Cynthiaa, saatan 'huomata' joutuvani naimisiin Clauden kanssa. Sitten Cynthia, joka on sinusta vastenmielinen, voi olla seurassani niin paljon kuin minä tahdon. Hän olisi kälyni. Meidän olisi huolehdittava siitä, ettei hänellä olisi rahavaikeuksia. Ei kukaan kykenisi sitä estämään.»

Ja omasta puolestani tunsin äkkiä samaa hyydyttävää pelkoa kuin hänen äitinsäkin, nimittäin että Margaret piakkoin (monista syistä, mutta ei ainoasta oikeasta) »huomaisi» ajautuvansa avioliittoon tämän häneen orjamaisesti hullaantuneen pojan kanssa.

Ääneen hän lisäsi Claudelle: »No niin, siinä se, eikö niin? Et enää vaivaa minua tällä asialla kahteen viikkoon. Ja sitten, Ranskassa, (ehkä) ilmoitan sinulle mitä olen päättänyt tehdä.»

VII

Suunnitelmassa oli vielä, että parin viikon kuluttua Oddleyt saapuisivat Verityjen luokse Nizzaan.

Sitten myöhemmin Verityt saattaisivat lähteä Cynthian ja Clauden seurassa Kairon.

»Ahaa!» äänsi Tom-setä, ja hänen sävystään voi aavistaa, että hänen mielessään oli paljon sellaista, mitä hän ei voinut lausua julki. Hänen kaapparinsilmänsä tuikkivat, ikäänkuin häntä olisivat huvittaneet parhaillaan kypsyvät suunnitelmat. »Sellainen siis on heidän ohjelmansa, vai niin?»

VI luku

Cocktaileja huvipurressa

I

Entä neiti Verity? Saanko sekoittaa teille cocktailin?»

»Saatte», kehoitti Margaret. »Pitäisin siitä. Älkää välittäkö, jos se onkin vastoin määräyksiä!»

Oltiin Mountin huvipurressa sen keinuessa Nizzan satamassa kaksi viikkoa myöhemmin. Parhaillaan oli hänellä kutsut joulukuun loppupuolen aurinkoisena iltapäivänä, joka oli määrätty Margaretin elämän mullistavaksi käännekohdaksi.

II

Kuinka erilaisessa ympäristössä nyt olimmekaan! Pimeä, synkkä Lontoo oli maailman toisessa ääressä. Oli vaikea ajatella, että siellä Hill-kadulla oli sateista ja sumuista ja että ihmiset kävellä lotistelivat sateenvarjot ylhäällä, yllään märät turkit, jaloissaan lokaiset kengät, nenät punaisina ja valitellen: »Huh! Kuinka kurja joulu-ilma!»

Tullessamme Ranskan eteläiselle rannikolle olimme nähneet sen matkan tavallisen ilmiön, kun kolkko sää muuttui kirkkaaksi.

Kaikki oli säteilevän kirkasta. Safiirinvärinen taivas, jota vastaan piirtyivät kaukaisten vallattoman sahalaitaisten alppien lumipeittoiset huiput. Viheriän harmaina väreileviä öljypuulehtoja. Appelsiinipuita, joiden oksilla nuokkui kullanvärisiä hedelmiä kuten värillisiä palloja joulukuusessa. Hilpeän teennäisenä lisänä valkeita kaupunkeja pitkin Välimeren rantaa! Vuorenkorkuisia hotelleja, jotka muistuttivat sireenien kallioita ja joista kantautui tanssimusiikkia! Puolikuunmuotoisia, puoleensa viekoittelevia näyte-ikkunoita! Eloisasti vaihtuvia puistoja ja aukioita, joita reunustivat tupsulatvaiset palmut! Kukkatarhoja, joihin tulipunaiset salviat, kaunokit, kurjenpolvet, päivänkukat ja tuoksuneilikat jo loivat värihohdetta! Vesitulvaa muistuttavat bougainvilleat näyttivät lapsellisten huvimajojen kupukatoille ja oville kaadetulta viiniltä. Täällä, jyrkällä, lehväisellä ylängöllä piirtyi Comiche-kadun huikaiseva Z, yläpuolellaan Rivieran sininen taivas, jossa leijaili ja syöksähteli lokkeja, ja alapuolellaan siniselle ja vihreälle vivahteleva lahdelma, jonka pinnalla keinui lukemattomia ranskalaisia kalastajalaivoja. Siellä välkkyi valkeana ja viehkeänä kuin nukkuva joutsen myöskin Mountin höyrypursi.

Taaskin pyydän anteeksi (samoin kuin pyysin anteeksi puhuessani herra Lloydin ammatista) sanontatapani epätäsmällisyyttä. Miehiä ja miesten asioita koskevissa tiedoissani on niin kovin ammottavia aukkoja. Ei milloinkaan ole nainen tuntenut olevansa avuttomampana aavalla ulapalla kuin minä ollessani — no niin, merellä. Ei koskaan ole kukaan niin huonosti tuntenut merisanastoa, laivoja, veneitä, kompassia, vuoroveden vaihtelua… Ja se on vahinko kertomukseni tähän osaan nähden. Älkää luulko, etten osannut pitää arvossa sitä kaikkea: merituulen raikkautta, kuvaamatonta vapaudentunnetta ihmisen tuntiessa olevansa kuin lokki, joka leijailee sirojen mastojen yläpuolella, meren vilpoista tuoksua, viittoilevaa taivaanrantaa, aluksen kupeella kimaltelevaa kirkasta, nefriitinväristä syvyyttä, sataman tyynen pinnan heijastamia koukeroisia kuvia, mutkallisia solmuja, taklausta ja sinipuseroisten, päivänpaahtamien, tervekasvoisten merimiesten kaikkia puuhia. Niistä minä nautin kykenemättä niitä ymmärtämään, saatikka niistä kertomaan…

Ystäväni, rouva Verity — merimiehen leski! — ei olisi ollut läheskään niin pystymätön kuvaamaan — sillä tavoin kuin se ansaitsi — tuota kaunista purtta, joka kuningattarena keinui muiden alusten joukossa viehättävässä satamassa. Rouva Verity ei ollut saapuvilla tänä tärkeänä iltapäivänä. Häntä oli luonnollisesti pyydetty näille poikamiehen teekesteille. Mutta hän oli valittanut olevansa väsynyt oltuaan edellisenä yönä kasinolla kovin myöhäiseen saakka jalkeilla.

Margaret oli ulkosalla vieläkin enemmän kuin Lontoossa ja vietti elämänsä sähkövalaistuksessa. Hänelle ei Riviera tarjonnut aurinkoista ulko-ilmaansa, korkealla sijaitseviin, lumisiin kyliin tehtyjä vuoristoretkiään, ei näyttänyt hänelle villin riemuisia maisemiaan ja purppuraisia auringonlaskujaan tummine, päivänvarjontapaisine mäntyineen, eikä hän tiennyt, että sen vuoksettomien ja luoteettomien lahdelmien maidonlämmin vesi houkutteli uijia läpi koko talven. Margaret ei ollut uinut vuosikausiin muutoin kuin pulikoinut Deauvillessa kuumimpina päivinä. Merikylvyt »veivät hänen kaikki voimansa». Urheiluun hänellä »ei ollut kylliksi tarmoa». Täällä vilisi leikkikentällä innokkaita pelaajia golfmailoineen, ja ruokailuaikana he iloisina istuivat puolisonsa ääressä heitettyään turkisvaippansa tennisvehkeiden päälle, mutta Margaret ei yrittänytkään pelata golfia ainoatakaan kertaa. Harvoin hän vaivautui edes katselemaan tennistä.

Rolls-auto, jonka hän oli tuonut mukanaan Englannista, oli aina suljettu. Hän hengitti raitista ilmaa vain astellessaan sen ja hotellinsa, kasinon heilahtelevan lasioven tai jonkun mielimyymälänsä oven väliä — sen enempää hän ei katsonut tarpeelliseksi, ennen kuin astuimme pieneen veneeseen, jossa meidät soudettiin nuoren herra Mountin purteen.

Isäntämme näytteli meille alustaan, näytti meille —

Niin, niinpä niin —

Tähän minun on pakko jättää tyhjiä paikkoja niiden täytettäviksi, jotka ovat, kuten lapset sanovat, »hyviä» tällä alalla. Omasta kohdastani minä olen niin »huono» siinä, että jos minun olisi kuvattava teille Sweetheart II:n kauneutta, en saisi havainnolliseksi mitään muuta kuin maan alastomuuden, nimittäin oman tietämättömyyteni. Se voisi kuitenkin selvittää, kuinka viimeistellyn hienot aluksen muodot olivat ja kuinka erinomainen sen puhtaus oli. Eniten hämmästyttivät minua pronssiosien huikaiseva kirkkaus, kaiken perinpohjainen järjestys, mustapuisen kannen sileys ja kukan terälehtiä muistuttavan maalauksen tuoreus.

»Mitä tulee kodin kauneuteen», sanoin nuorelle Mountille, »en jaksa käsittää, kenen aivoissa on syntynyt se ajatus, että koti on naisen paikka. Ei yksikään perheenemäntä pidä kotiaan sellaisessa kunnossa kuin te tätä laivaa. Ei ainoakaan naisista koottu palveluskunta pitäisi esineitä niin hohtavina kuin teidän miehenne pitävät. Voin helposti kuvitella pursissa ja veneissä elävien miesten pian unohtavan, että naisia on maailmassa. He voivat pian oppia tulemaan toimeen ilman heitäkin.»

»Arveletteko niin?» virkkoi Mount.

Hänen miellyttävällä, vilpitöntuntuisella äänellään oli se hyvä ominaisuus, että se salasi sen, mitä hän itse todella ajatteli, eikä paljastanut sitä.

Muistaessani, että tämä nuori mies aikoi naimisiin, pelkäsin olleeni tahditon unohtaessani hänen voineen ajatella, ettei maailmassa ole naisia. Hänen morsiamensa, niin oli rouva Verity kertonut, oli Roomassa omien sukulaisten parissa ennen vihkimistä. Siitä johtui herra Mountin viimeinen poikamiesretki Sweetheart II:ssa.

III

Margaret virkkoi välinpitämättömästi:

»Enpä välitä, vaikka olenkin aluksessa, kunhan se vain ei ole liikkeessä.»

»Se ei lähde liikkeelle vielä ihan heti, neiti Verity», vakuutti isäntämme.

Margaret olisi saattanut olla innostuneempi, jos pursi olisi ollut jonkun muun. Alusta alkaen hänellä oli sellainen vakaumus, että nuori Mount oli nolaamisen tarpeessa. Kenenkään sitä ilmoittamatta hän tunsi, että Mount oli pysynyt häneen nähden täysin kylmänä ja ettei hänen olisi voitu laskea missään olosuhteissa, olipa hän sitten kihloissa tai ei, liittyvän Margaretin henkivartiostoon. Siihen aikaan neiti Verityllä oli sellaisen tytön turhamainen valloitushalu, joka käsittelee miehiä kuten päänahkoja tai orjia. Siispä hän oli haluton. Hän piti armonosoituksena sitä, että hän laski korkeakantaisen kenkänsä (jonka päällisenä oli vain valkea hihnaristikko) tämän purren kannelle, alentui velttona istumaan pehmeässä tuolissa aluksen kajutassa, jätti punaisen puolikuunmuotoisen huulivoide-merkin Mountin kahvikupin reunaan ja painoi Mountin pienen hopeahaarukan kermaleivokseen, samannäköiseen kuin ovat laipiokoristusten pilvet, joiden reunalla Amorit leikkivät pää alaspäin.

»Wallace juoksi Nizzan kaikissa sokerileipomoissa löytääkseen leivoksia, joista hän luuli nuoren naisvieraan pitävän», sanoi Mount Margaretille, hymyillen hauskaan tapaansa.

Margaret tiedusti raukeasti: »Kuka on Wallace?»

»Nyt hän on minun muonamestarini. Ennen hän oli Charles-veljeni palvelija, hoitaja, hänen oikea kätensä.»

»Ahaa! Hän oli junassa sinä aamuna. Taidan muistaa hänet», virkkoi Margaret veltosti. Hän laski haarukan kädestään, jättäen kolme neljäsosaa Choux à la crème-pilvestä lautaselleen. Ikävystyneenä teehen ja seuraan hän nojautui pielusta vasten, hylkäsi Mountin tarjoaman ja otti omasta kotelostaan ruusuisen, tuoksuavan savukkeen.

Paljastamatta tarkastavan häntä painoin mieleeni, millaiselta hän näytti sinä iltapäivänä, hyvin tietäen (minkä nyt tunnustan), etten näkisi Margaret Verityä uudelleen pitkään, hyvin pitkään aikaan ja etten enää hyvin mahdollisesti milloinkaan näkisi häntä ihan samanlaisena.

Tuossa hän venyi lähinnä Tom-setäänsä, tanakkaa, päivettynyttä, sammaltukkaista, valpasta merirosvoa. Hänen vastassaan istuvan Mountin älykkäillä, miellyttävillä kasvoilla oli tavallinen, perin kiihkoton ilme ikäänkuin hän olisi katsellut lasikaappiin sijoitettuja, löydettyjä ja nimilipuilla varustettuja troopillisia lintuja.

Margaretin yhä oli kokonaan valkea, perin mannermaan kuosin mukainen puku. Hänellä oli vyöllä varustettu, valkea, silkkikudoksinen puku ja siinä sidoin muodissa ohut taskuläppä sillä kohdalla, jossa hänen vasen rintansa otaksuttavasti oli. Siihen oli kirjailtu koukeroiset nimikirjaimet (M. V). Hameen liepeessä oli myöskin käsin ommelluista, juoksevista marakateista sommiteltu reunus. Tämän yllä oli paksumpi, väljä, valkeasta jersey kankaasta valmistettu vaippa, jossa oli ultradekoratiivinen Poiret-vuori, tavattoman laaja kaulus ja röyhelöt valkeasta apinannahasta. Valkeana kukkaskruununa reunusti hattu hänen pieniä, sairaloisia kasvojaan, joiden kalpeutta ja — mainitkaamme ne viimeisen kerran — pisamia verhosi ihomaali. Siro hattu oli vedetty suurille, harmaille, etäällä toisistaan oleville silmille, joista paksulti maalatut kulmakarvat riistivät kaiken pehmeyden ja paljon nuoruudentuntua. Mutta kaikesta siitä huolimatta hän näytti hyvin nuorelta, hyvin somalta, hyvin kaihoiselta ja riutuneelta, kuihtuvalta, valkoiselta ruusulta, himmenevältä helmeltä. Tämän kuvan yksityiskohdista ei pidä unohtaa tytön helminauhaa, timanttineulaa, platinaista rannekelloa ja välttämätöntä kultaketjua, jossa heiluivat hänen helynsä, savuke-imuke, nefriittinen epäjumalankuva, onnenpossu, hevosenkenkä, peili, huulipuikko, jauherasia, kulmakarvasivellin ja pienoinen hajuvesipullonen.

Luonnollinen piirre Margaretissa oli se, että hänen hajuvetensä vaihtuivat niin usein. Täydellinen maailmannainen (jollainen hän kuvitteli olevansa) etsii oman seoksensa ja on uskollinen sen ominaiselle tuoksulle. Mutta Margaret saattoi yhdellä viikolla vieroa kaikkea muuta paitsi Royal Ferniä, toisella taas olla ihastunut Cynthian hajuveteen »Le moment aprèsiin», seuraavalla kostuttaa itseään »Toute la Forêtilla» ja sitten käyttää niitä kaikkia yhdessä ja lisäksi »Nuit de Chinétä». Aina hän pani tuoksua liian paljon, liian harkitsemattomasti. Se muuttui tukahduttavaksi. Nytkin se täytti suljetun kajutan, jossa istuimme.

»Eikö teistä ole täällä hieman liian ahdasta?» huomautti Mount vihdoin kärsivällisesti. »Haluaisitteko, että avaan —»

»Oi, älkää avatko mitään!» pani Margaret vastaan, nostaen pystyyn turkiskauluksensa. »Mistä johtunee, että kun ihminen vain alkaa tuntea olonsa kodikkaaksi ja lämpöiseksi, niin joku ehdottomasti tahtoo esiintyä ankaran sparttalaisena, kiskoa ikkunat auki ja päästää sisälle vanhaa kylmää viimaa? Ja juuri auringon laskiessa, kun täällä alkaa tuntuu niin hyytävän kolealta. Tavallisesti alkaa siitä puhua äitini. Nyt teette sen te.»

Hän lausui sanan »te» sillä tavoin, että se korosti hänen nuorta Mountia kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä.

Mount vastasi hyväntuulisen alistuvasti: »Olkoon toki menneeksi, neiti Verity! Kuten haluatte; emme ota raitista ilmaa. Saanko kaataa teille lisää teetä?»

»Ette, kiitos!» Kymmenen sentimetrin korkuisella korollaan Margaret potki jalkojeni juuressa matolla viruvaa laajaa, neliskulmaista, oranssinvärisestä, mustilla perhoskuvilla koristetusta pahvista valmistettua pukulipasta.

»Lisää vaatteita neiti Margaretillemme», lausui Tom-setä, silmäillen laatikkoa, jolla muuten oli merkityksensä. »Niinpä niin, sellaisiahan te naiset olette. Tuotte muassanne kuusi tavattoman isoa vaatearkkua, jotka on sullottu niin täyteen hepeniä, että niitä siirtämään tarvitaan kokonainen lauma kantajia. Sitten teillä ei ole mitään, mitä voisitte pukea yllenne, ja teidän on ostettava kaikki uudet.»

»Nuo eivät ole minun, setä Tom», selitti Margaret. »Ne ovat hänen.» (Nyökkäys minuun päin. Olin ollut ostoksilla hänen kanssaan.) »Luonnollisestikin on hankittava kasoittain uusia pukuja Kairoon lähdettäessä», lisäsi hän, »mutta odotan Cynthiaa, ennen kuin ryhdyn siihen vakavasti. Lupasin Cynthialle, etten valitse riepuakaan ilman häntä.»

»Milloin odotat kumppaniasi?»

»Huomenna.»

»Niinkö?»

»Niin; hän saapuu huomenna sinisessä junassa. Hotellissamme ei ollutkaan tilaa hänelle ja Oddsille, mutta tilasin heille huoneet 'Negrescosta'. On hupaisaa, kun he saapuvat», puheli Margaret äänessään vilkkauden häive. »Eric sanoi ehkä pääsevänsä heidän mukaansa, ja yhdessä voimme tehdä mitä hyvänsä, ja silloin on paljon hauskempaa —»

»No niin, mitä arvelette, naiset? Emmekö lähde pian liikkeelle?» pisti setä Tom väliin, luoden minuun vaivihkaa nopean silmäyksen. »Aiotko mennä tänä iltana kasinolle kuten tavallisesti, Margaret?»

»En. Käskin pitää auton valmiina ja aiomme ajaa Monteen päivällisen jälkeen. (Tahdon taaskin koetella Cynthian uutta pelimenetelmää nähdäkseni vain, mihin se kelpaa, ennen kuin kohtaan hänet. Nyt olen häviöllä ainoastaan seitsemäntuhatta frangia.) Ennen kuin pukeudun päivälliselle, haluan sitäpaitsi pistäytyä pienen hattumyyjättäreni luona; hänen on säilytettävä paria hattua, jotka tahdon Cynthian näkevän —»

»Herra Lloyd, te sallinette minun tarjota teille pikku ryypyn, ennen kuin poistutte?» pyysi nuori Mount, nousten keveästi pystyyni. Kajutan suppeassa tilassa pisti hänen kookkaan vartalonsa ja hänen liikkeittensä hienon sulavuuden välinen vastakohta vieläkin paremmin silmään kuin muulloin. Hän ohjasi rotevaa ruumistaan tavattoman hyvin. Myöskin oli hänessä piirre, josta naisia niin paljon ylistetään ja jota he ylistävät; hänellä oli huomattavan siromuotoiset ja hoikat nilkat. Des attachés fines, sanovat ranskalaiset. Kun hän ojensi kättään soittaakseen kelloa, panin merkille, että hänen ranteensa oli hauskannäköinen samoin kuin hänen kaulansa.

Sisälle astui Wallace puettuna valkoiseen tarjoilunuttuun, jalassaan paksut saappaat ja koko olennossaan lähtemätön sotilaallinen tuntu, kantaen laajaa hopeatarjotinta, jolle oli lastattu kaikki cocktailin — se oli yhä Margaretin heikko kohta — sekoittamiseen tarvittavat ainekset.

IV

Toiset ajat, toiset juomat.

Margaretin äiti, aina janoinen tyttö, oli, kuten sanottiin, hekumoiden nauttinut »suloisesta» teekupista. Teelehtien päälle kaadettu kiehuva vesi oli liuottanut niistä hyvätuoksuisen kultajuoman; leveäpohjaiseen aamiaiskuppiin oli pudotettu ensin kaksi isoa sokeripalaa, sitten kaadettu parin tai kolmen sentimetrin korkeudelta kuohuvaa, kermaista maitoa, senjälkeen teetä ja lopuksi päälle oikeata kermaa. Ihmiset ovat hiipineet kiinalaisten kaupunginosan ooppiumipesiin ja turmelleet terveytensä heroiinilla tai kokaiinilla tuntematta sellaista nautintoa kuin Violet sai teekupistaan.

Ja myöskin maidosta. Kun sen joi vaahtoisena, höyryävänä, lämpimänä, mutta miellyttävänä kallistetun lypsykiulun reunalta niityllä, jätti se ylähuuleen valkoisen, puolikuunmuotoisen jäljen, joka oli pyyhkäistävä pois. Ja jäisestä limonaadista, joka oli vihreänkeltaista kuin vuorikristalli. Minkälaista nektaria ankaran puuhan jälkeen, heinää korjattaessa! Kuinka mauttomilta kaikki nämä juomat olisivatkaan tuntuneet Violetin tyttärestä, joka nyt virkkoi niin veltosti, että sanat tuntuivat vain vaivoin lähtevän hänen punatuilta huuliltaan:

»Olen kuullut, että Adenissa sekoitetaan perin ihastuttavaa Martinia…»

V

Järjestellen muserrettua jäätä, sitruunia, salaperäisen värisiä pulloja ja pudistusastiaa isäntämme lausui lempeällä äänellään: »Entä neiti Verity? Sekoitanko cocktailin teille?»

»Tehkää se! Pidän siitä», vastasi Margaret, luoden setäänsä uhmaavan silmäyksen. Hän tiesi, että setä oli kuullut lääkärin kieltäneen hänen tiheät virkistysryyppynsä. »En välitä siitä, että se onkin vastoin määräyksiä.»

»Yksi lasi», ehdotti Tom-setä. »Ei enempää, rakas. Nuori Mount, joka kuvastui kookkaana ja tummana valkoisia seiniä, purppuraisen sinipunervaa iltataivasta ja lahdella keinuvien laivojen mastoja vasten, ojensi hänelle lasin.

»Jos pidätte limonaadista», sanoi setä Tom, jolle olin maininnut pyhäkoulu-maustani, »pitäisi teidän koettaa ilkeätä juomaa, jota sekoitetaan vanhasta paloviinasta ja appelsiinista. Sitä maistaessanne ette aavistaisikaan, ettei se ole maailman viattomin mieto juoma. Mutta sen vaikutuksesta en mene hiiskumaan mitään.»

»Antakaa minun koettaa sitä!» sekaantui Margaret puheeseen. »Valelimonaadia? Kuinka houkuttelevaa! Minun on saatava lasi sitä. Ei; sanonpa teille, mitä haluaisin.» Hän oli lopettanut cocktailinsa. »Haluaisin 'sateenkaaren’. En ole koskaan sitä maistanut. Se on kiehtovaa katsella. Cynthia osaa sekoittaa sellaisen. Hän käyttää seitsemää eri juomaa. Ne muistuttavat seitsemää kuolemansyntiä, ymmärrättehän. Ihan kuin Basil Dean. Erivärisiä kerroksia. Seitsemän kappaletta. Korkeassa lasissa. Sallikaa minun koettaa sekoittaa sellainen, herra Mount!»

Kerrankin sattui Margaretin nuoren elämän aikana, ettei se mies, jota hän oli sattunut puhuttelemaan, kiinnittänyt häneen vähääkään huomiota.

Mount oli kääntynyt toisen miehen puoleen, puheli hänen kanssaan kokonaan kiintyneenä keskusteluun.

He haastelivat purresta ja koneista; se oli minusta hepreaa. Minä olin omissa mietteissäni.

Olin kovin huolissani, niin, jännittynyt ja lopen ymmällä. Sillä nyt oli tullut sitä iltapäivää koskevan suunnitelmamme vaikein kohta.

Minun oli lähdettävä purresta. —

VI

Lähdettävä.

Huomiota herättämättä, käärittävä arabialaisten tapaan telttani kokoon ja hiivittävä hiljaa tieheni — sellaiset määräykset olin saanut.

Miten tehdä se?

Olin kolmen muun henkilön seurassa Nizzan satamassa viruvan, kahdensadan tonnin kantoisen huvipurren ahtaassa kajuutassa. Iltapäivä oli vaipunut purppuraisen sinipunervaan hämyyn, jossa lamput tuikkivat kuin jalokivet. Ja eikö tyttö joka tapauksessa huomaisi? Hänellä oli silmät. Ja hän oli varsin valpas.

Kuinka perin miestentapaista valmistaa tällainen suunnitelma, yleispiirteiltään niin rohkean uskallettu, ja jättää naisen asiaksi huolehtiminen sen yksityiskohdista! Kaikki yksityiskohdat tuntuivat välttämättömiltä kompastuskiviltä.

Minulle oli jupistu jotakin sellaista, että minun oli erottava nuoresta Margaretista teepöydässä, kun minut vietiin katsomaan jotakin — mitä salaperäistä aluksessa saattoi olla. Tuiki hyvä ehdotus. Mutta miten järjestää se? Juuri tällaisina hetkinä tuntuu ihmisestä se henkilö, jonka luota aikoo lähteä, ihan kuin takiaiselta. Miten pääsisin eroon tytöstä? Kului useita jännittäviä minuutteja.

Kuumeisena odotin vähäisintäkin tilaisuutta päästäkseni pujahtamaan Margaretin luota.

Sitten Margaret itse auttoi minua.

Miesten keskustellessa ja minun vilkuillessani vuoroin heitä, vuoroin kajutanovea oli Margaretin päähän pälkähtänyt ajatus. Kun vihdoin epätoivoissani esitin jonkunlaisen tekosyyn, jota en enää muista, päästäkseni puhuttelemaan Wallacea ja puikahdin tämän salaliittolaiskumppanimme luokse, kääntyi Margaret värilliseen pulloriviin päin.

Oliko Mount tahtonut nolata häntä? Mies ei ollut kuulevinaankaan, kun hän oli lausunut haluavansa sateenkaaricocktailia.

Olkoon menneeksi! Niin, olkoon menneeksi! Nytpä hän koettaisi sekoittaa sen itse.

Nopeasti, kiukkuisesti hän tempasi lasin ja tarttui lähimpään pulloon. Hän valutti jalokivihohteista nestettä pitkin lasin kuvetta varovasti, kuten Cynthia oli selittänyt. Sitten hän otti seuraavan pullon. Samalla tavoin kuin kokematon nuorukainen hapuilee eriväristen kukkien keskellä hääräili Margaret juomien kimpussa.

Kuinka huikean suhteettomia määriä hän lieneekään erehtynyt sekoittamaan niitä toisiinsa! Jumala sen tietää. Vain Jumala tietää, minkälaisen taikajuoman hän tietämättömyydessään valmisti. Siitä sateenkaaricocktailista ei tahtonut tulla kunnollisen viirukasta. Hänen lasissaan oleva helmenvalkea neste ei ollut kirkas, vaan opaalille hohtavan pilven värinen, muistuttaen Kanaalin taivaanrantaa sumentavaa aamu-utua. Se tuoksusi samanlaiselta kuin paras ranskalainen kahvi, johon on sekoitettu valkean orvokin haju. Kahvilta se maistuikin, kahvilta, jossa tuntui omituinen imelän sherryn maku.

»Perin hyvää», mietti Margaret ryypätessään sitä ja aikoi tyhjentää lasin, ennen kuin me palasimme.

Hän tyhjensi sen.

Pian hiipi hänen olentoonsa omituinen tunne. Vain kerran ennen hänestä oli tuntunut samanlaiselta… avuttomalta… ikäänkuin hän olisi leijaillut ilmassa… ulkopuolella oman ruumiinsa, jota hänen tahtonsa ei enää pystynyt ohjaamaan. Se kerta oli ollut silloin, kun hänelle oli hammaslääkärin luona annettu jotakin huumausainetta. Hän oli nostanut kättään osoittaakseen vielä olevansa tajuissaan. Se on, hän oli koettanut nostaa sitä. Hervoton käsi oli retkahtanut hänen syliinsä, ja sitten hän ei ollut tiennyt enää mitään.

Nyt purressa kävi taaskin samoin. Äkkiä hän tunsi, ettei hän kyennyt tekemään muuta kuin sallimaan herpaantuneen kätensä pudottaa tyhjän lasin ja kaiken muun silkkisen hameensa helmaan — sallimaan sirohattuisen päänsä kallistua taaksepäin pieluksia vasten.

Mitä senjälkeen tapahtui, siitä ei Margaretilla ollut aavistustakaan.

Hän ei aavistanut, että minä kiireisesti laskeuduin rantaveneeseen (jolloin minusta tuntui samanlaiselta kuin tekoaan pakenevasta rikollisesta). Margaret ei tuntenut tärinää eikä surinaa Sweetheart II:n koneiden alkaessa pyöriä. Aluksen syöksähtäminen eteenpäin, myllertyneen veden äkillinen kohoaminen sen keulalaidoille, rannikon ja sen loppumattomain, välkkyvien valorivien jääminen kauas taaksepäin tummalle Rivieralle, etäisen rannan vaihtelut, maamerkit, jotka ikäänkuin näyttämöllä kasaantuivat toistensa eteen, häipyivät ja vihdoin katosivat taivaanrannan alapuolelle — kaikki se jäi Margaretilta huomaamatta. Hän ei nähnyt viimeisiä, kirkkaita juovaa, joita majakkavalot lähettivät tuulen voimistuessa yhä jyrkemmin aaltoilevalle ulapalle. Hän ei nähnyt purren taakse jäävää sinertävän harmaata vanavettä eikä tasaisista laineista kuvastuvia tuikkivia tähtiä.

VII

Vihdoin hän heräsi ja jäi kauhistuneena tuijottamaan varjostettuun lamppuun, joka nousi, painui jälleen pois näkyvistä, sitten kohosi uudelleen ja sukelsi taaskin piiloon.

Missä? Missä hän oli?

Peitehuopien välissä hyttivuoteella. Yhäti aluksessa?

Vieläkin pahemmin hänen olentonsa jokaisessa säikeessä oli tietoisuus heiluvasta, sykähtelevästä rytmistä, joka merkitsee sitä, että laiva on aavalla merellä.