I OSA — VAIVA

I luku

Hänen alkajaisensa

I

Margaret Verity oli yhdeksäntoistavuotiaana sellainen tyttö, jollaisia (moittivasti) nimitetään nykyaikaisiksi.

Meidän päiviemme tyttöä, joka on pantu sanomalehdistön kaakinpuuhun, käsitellään yhtenään siveellistä loukkaannusta uhkuvissa kirjoituksissa: »Nykyaikaisen tytön viat», »Minkä tähden nykyaikainen tyttö on menettänyt kaiken viehätysvoimansa?» ja »Osaako nykyaikainen tyttö rakastaa?» (vastaus kielteinen).

Ihan liian paljon tämäntapaista. Eikö hänen keski-ikäisillä syyttäjillään ole muistoja omasta nuoruudestaan? Rohkenevatko he väittää sitä mallikelpoiseksi? Eikö ainoakaan virnistävä aave nosta päätään heidän toisen ja kolmannen vuosikymmenensä ajoilta? Eikö? Vai niin? Onnitteluni…

Joskus johtuu mieleen sellainen haave, että tytöt ovat tarkalleen sellaisia, jollaisia he ovat aina olleet ja jollaisina he aina pysyvät. Nimenomaan tytöt.

Toisinaan taas saa sellainen näyte kuin ystäväni rouva Verityn Margaret ihmisen ponnahtamaan punehtuneena pystyyn. Hän olisi saattanut olla »nykyaikaista» tyttöä kuvaavan taulun mallina.

Maltittoman ynseä, kyllästyneen haluton, hermostunut? Juuri sellainen hän oli! Hänen päähänsä ei mahtunut ainoatakaan muuta ajatusta kuin kuumeisen kiihkeä huvien tavoittelu aamusta iltaan saakka (tai oikeammin iltapäivästä aamuun!). Hän oli miesten valloittaja, eikä hän antanut heille lahjaksi nuorta rakkautta, vaan yksinkertaisesti katkeraa mielenhämminkiä! Hän oli kärtyisen oikullinen ja kalpea, punasi poskiaan, nautti cocktailia, poltti tupakkaa, tanssi yökaudet ja tiuski nenäkkäästi äidilleen. Sanalla sanoen, hän oli perin epätyttömäinen olento. Sellainen oli Margaret Verity juuri vähää ennen seikkailua, joka sitten muovasi hänet uudelleen.

Aion kertoa teille siitä seikkailusta kaikki, mitä tiedän. Menkäämme ensin ajassa taaksepäin ja tutustukaamme Margaretin alkuperään.

II

Siinä ei ollut mitään vikaa. Tytön juuret olivat tavallisessa, hyvässä maassa. Hänen perityt taipumuksensa olivat kylläkin terveet.

Hänen äitinsä, ystäväni rouva Verity, oli herttainen ihminen. Lahjakas hän ei ollut; sellainen hän ei milloinkaan teeskennellyt olevansa. Eikä luja luonne; totisesti hän ei koskaan ollut olevinaan sellainen! Mutta hän oli suloinen kuin ne vaatimattomat kukat, joilla hän oli täyttänyt Sussexissa olevan huvilansa puutarhan. Ja soma hän oli myöskin. Sellaiset avosydämiset kasvot, joita taiteilijoiden oli tapana nimittää »englantilaiseksi ruusutyypiksi» ja jollaisia he maalasivat katselemaan kaihoisasti kaukaisuuteen, päässä iso, komea hattu, jonka ympärille oli leuan alitse kierretty tavattoman laaja, vaaleanpunainen, tylli kankainen autoharso — sellainen oli Violet Verity, kun hän oli nuori. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, vartalo suora ja ihonväri raikas. Hän oli hyvä kävelijä, hyvä tennispelaaja (yhdeksännentoista vuosisadan käsitysten mukaan), hyvä taloudenhoitaja (saaden pienet tulot riittämään), hyvä perheenemäntä ja puutarhuri. Kuulostaako se tappavan tympeältä? Mutta saatte uskoa minua, ettei hän ollut tympeä; sellaiseksi tulemasta hänet pelasti avu, jota hyvin monet älykkäämmät ja voimakasluonteisemmat ihmiset eivät yksinkertaisesti ole saaneet.

Hänellä oli rakastamisen lahja.

Hän ei pyytänyt taivaalta mitään sen enempää kuin jotakuta henkilöä, jolle hän olisi voinut omistaa elämänsä. Taivas lähetti hänelle Jack Verityn.

Jack Verityn on täytynyt olla hyvin miellyttävä, vaikka olenkin nähnyt vain hänen valokuviaan. Ne muistuttavat tavattoman paljon hänen pikku tytärtään; Margaret on perinyt hänen lyhyen, päättäväisennäköisen profiilinsa, hänen ylvään niskan joustavasti kannattaman päänsä asennon, hänen silmänsä (suuret, etäällä toisistaan ja himmeänharmaat, mutta reunoiltaan leveälti ruskeat). Miehet kehuivat häntä perinpohjin kelpo kumppaniksi; naiset eivät ainoastaan rakastaneet häntä, vaan pitivätkin hänestä. Hän oli merimies — joista naiset ihastuneesti haaveilevat enemmän kuin mistään muista miehistä.

(Tekee mieli empiä, ennen kuin päättää sen johtuvan siitä, että merimiehet ovat niin paljon poissa kotoa.)

Rouva Verity meni niin pitkälle, että väitti merimiehiä ainoiksi mahdollisiksi ihmisiksi, joiden kanssa saattoi mennä naimisiin. Muut miehet, selitti Violet Verity, olivat aina saapuvilla, pitäen naista luonnostaanlankeavana seikkana, nähden hänet hänen huonoimmilta puoliltaan ja pannen merkille hänen proosallisimmat piirteensä. Muut miehet tekevät avioelämän pitkäksi, yksitoikkoiseksi tieksi, jossa ei ole ainoatakaan käännettä alttarin ja haudan välillä. Mutta jos puolisona on merimies, saa nainen toisaalta elää kuukausimääriä, rakastaen poissa olevaa puolisoa, muistella ja kaihoisasti odottaa, miehen purjehtiessa merellä. Toiselta puolen ovat vastakohtana ne ihanat viikot, jolloin mies on kotosalla, jolloin vaimo elää konserttivireessä kuten morsiusaikanaan, panee parhaansa kodinhoitajana, määrää joka päivä puolisoksi kuumaa liharuokaa — jopa metsänriistaakin! — pukeutuu joka päivä vasta silitettyyn, puhtoiseen puseroon (hän meni naimisiin ennen »jumperin» valtakautta) ja kykenee yleensä säilyttämään kuherruskuukauden tunnun.

Verityn pariskunta säilytti tämän tunnun vuosikausia pienokaisensa, tyttären, syntymän jälkeen. Vieläpä lapsi teki sen entistäkin voimakkaammaksi. Pian hän oli kyllin vanha lepertääkseen järjetöntä lorua, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut.

»Mikä olet, Margaret-kulta?» kysyi äiti. »Sano isälle! (Kuuntele, armas!) Mikä olet nyt?»

»Merimiehen tytär», vastasi lapsukainen tanakkana merimiessinisessä villakankaisessa mekossaan, jossa oli parin sentimetrin levyinen, sininen sarssireunus.

»Niin. Entä miksi tahdot tulla?»

»Merimiehen vaimoksi.»

»Juuri niin! Entä miksi toivoi tulevasi?»

»Merimiehen äidiksi.»

»Mainiota!» kehui Jack Verity, nauraa hohottaen, otti lapsen syliinsä ja keinutti sitä niin, että ruskea tukka hulmahteli, samalla raiuttaen nuoruusaikojensa huvipaikka-laulua:

Mun tyttösein saa laulelen, hän verraton, hän helmi on!»

Tällaisessa ilmakehässä alkoi lapsi varttua. Hänen nuoret vanhempansa jumaloivat toisiansa ja häntä. Heillä kolmisin oli ihanat päivät huvilassa aina puolison loman viimeisiin hetkiin saakka.

Sitten mies aina suuteli heitä molempia vähintäänkin kymmenesti »viimeisen kerran», otti reppunsa sekä paksun, sinisen sadetakkinsa ja lähti jälleen merelle. Ja rouva Verity jäi syömään jäähtyneitä liharuokia, käyttämään kerran yllään olleita puserojaan ja säästämään merimiespuolison seuraavan loman varalle.

Mies hukkui laivansa upotessa myöhään syksyllä 1914.

Ja on helppo kuvitella, että vaimolle antoi elämänhalua vain yksi seikka.

Hänen pieni tyttönsä.

III

Valkoisessa huvilassa Sussexissa, meren rannalla, hiekkasärkkien aukeassa helmassa pieni Margaret Verity vietti sitten muutamia vuosia ankaraa elämää.

Lapsi totutettiin liikkumaan ulkosalla joka päivä, olipa ilma minkälainen hyvänsä. Hän sai rämpiä pitkiä matkoja sateessa (ja hän oli sama tyttö, joka myöhemmin ei koskaan laskenut pientä ranskalaiskorkoista kenkäänsä maahan muutoin kuin laskeutuessaan autosta). Makuuhuone, jossa ei ollut uunia ja jonka ikkunat olivat auki kesät, talvet (hänellä, joka sittemmin nurisi, jos lämmityslaitoksessa oli pieninkin vika). Yksi ainoa sarssileninki, kotikutoiset villaliivit, parit housut, sadetakki, paksut kengät ja pyöreä skottilaishattu — paljoa muuta ei ollutkaan koko hänen pukuvarastossaan (hänen, joka myöhemmin ei koskaan käyttänyt samaa tanssipukua kolmasti peräkkäin ja joka ei tiennyt muiden vaatteustensa lukumäärää). Hän oppi pesemään, kattamaan pöydän ja tekemään kaikenlaisia pikkuaskareita huojentaakseen heidän ainoan palvelijansa taakkaa (hän, josta pian tuli tarjoilijaan kauhu ja kamarineitojen painajainen!). Joka aamu hän pulikoi jääkylmässä ammeessaan (niin, tämä sama Margaret, jonka yhdeksäntoistavuotiaana piti loikoilla tuntikausia voimakkaasti tuoksuvassa vedessä, niin kuumassa, että hän siitä noustessaan oli melkein kypsäksi keitetty, hervoton, sekava ja veltto). Siihen aikaan hän ei tiennyt mitään ylellisyyksistä eikä huveista, makeisista, silkkisistä alusvaatteista eikä kalliista, kestämättömistä kengistä. Ei sinnepäinkään; eikä hänellä ollut aavistustakaan edes niistä mukavuuksista, — joihin hänenikäisensä lapset ovat tähän aikaan tottuneet. Tämä kaikki ei suinkaan johtunut siitä, että ystäväni rouva Verity olisi ollut spartalaisluontoinen, vaan yksinomaan siitä, että äiti ja tytär olivat siihen aikaan, kuten ihmiset sanovat, »surkean köyhiä».

Leskellä oli eläkkeensä, huvilansa ja puutarhansa, siinä kaikki. Hänen ei kannattanut palkata jokapäiväistä opettajatarta. Margaret luki äitinsä johdolla niinä muutamina tunteina, jotka hän vietti sisällä. He kasvattivat itse vihanneksensa; he vaalivat kanoja ja myivät munia; he laittoivat kuntoon kaksi erinomaista tuoksuherneaitaa, joista he katkoivat kukkakimppuja ja sulloivat pitkiin laatikkoihin, myyden nekin ja saaden kahdeksantoista pennyä tai puoli kruunua laatikosta. Nämä rahat piti säästää, jotta saataisiin puutarhaletku, joka maksoi neljä shillingiä jalka ja jota rouva Verityn ei vielä kannattanut ostaa, ja ranskalainen keittokalusto keittiöön. Ruokalistan tärkeimpänä osana olivat aina hakattu lampaanliha, keitetyt vihannekset ja riisimuhennokset.

Ne eivät näyttäneet vaivaavan Margaretia vähääkään.

Hänen ollessaan yhdentoista ja puolen vuoden ikäinen kävin heitä katsomassa ja näin hänen olevan perin terveen ja kukoistavan.

Istuin hänen äitinsä kanssa aallonmurtajalla pakinoimassa ja tarkkailin lasta, kun hän meni uimaan puettuna uimapukuun, joka sopi hänelle ikäänkuin tummansininen maaliverho. Hänen vartalonsa oli vielä lapsimainen, mutta kuinka kaunis se olikaan! Hän oli pitkä, mutta kömpelöstä varsamaisuudesta ei hänessä ollut jälkeäkään; hänen kaikki jäsenensä olivat voimakkaat ja sopusuhtaiset. Lausuin: 'Että meidän poikamme olisivat kuin suureksi kasvatetut taimet nuoruudessansa, ja tyttäremme kuin hovilinnain tavoin veistetyt nurkkapatsaat.' Nämä molemmat rukoukset ovat täyttyneet tyttäressäsi.»

»Hän muistuttaa niin paljon Jackia. Hänen pitäisi olla hyvin viehättävä tultuaan täysikasvuiseksi.»

»Mitä aiot sitten tehdä hänelle?»

»Hän sanoo tahtovansa itse hankkia elatuksensa, tulla rikkaaksi ja ostaa meille molemmille kaikenlaista hyvää ja kaunista. Hän kaipaa kaunista! Mutta täällä hänellä on omat huvinsa. Hän on täysin onnellinen seurassani simpukankuorikokoelmineen, villeine kukkineen ja kirjoineen. Joku ammattiko? Niinpä kaiketi… Se tuntuu niin oudolta», valitti tämä hellä Victorian ajan loppupuolen nainen, »meidän ei ole koskaan tarvinnut ajatella sellaisia asioita… Margaret, rakas, olet ollut vedessä kyllin kauan. Tule sisälle nyt! Tule heti!»

»Vielä viisi minuuttia», kajahti vedestä lapsen kirkas, kimeä ääni. »Älä hätäile, äiti!»

Siitä jo näki, kumpi näistä kahdesta pyrki hallitsemaan.

»Lapsi-kullalla on enemmän tahdonvoimaa kuin minulla on konsanaan ollut», selitti äiti. »Kunpa hänellä olisi paremmat mahdollisuudet! Jackin omaisista ei kukaan kykene auttamaan häntä (he ovat kaikki liian köyhiä). Minun omaisiltani ei voi toivoakaan mitään (he ovat kaikki ihan liian rikkaita). Turvanamme on vain Tom-setäni, rakas vanhus, joka oli naittajani ja joka tuli Etelä-Amerikasta saakka häihini. Hänellä ei ole liian paljon rahaa. Aina silloin tällöin — Jumala häntä siunatkoon — hän saa lähetetyksi meille maksuosoituksen. Jouluna se on joskus tuonut koko juhlatunnelman.» Herttainen, mitään aavistamaton olento! Hän ei osannut kuvitellakaan, millainen vaikutus hänen setänsä seuraavalla maksuosoituksella olisi heidän molempien elämään.

IV

Se saapui vähää ennen Margaretin kahdettatoista syntymäpäivää, ja sitä seurasi kirje, joka sisälsi määräyksen, että rahat oli käytettävä nuoren naisen omien toivomusten mukaisesti sen päivän hauskuudeksi, ja vanhan, rakastavan sedän sydämelliset onnentoivotukset.

Maksuosoitus oli viiden punnan suuruinen.

Kuinka usein Margaret Verity myöhemmin viskasikaan saman rahaerän vetoihin, tanssikenkiin tai ulkomaisiin hajuvesiin!

Kuinka suurelta omaisuudelta viisi puntaa hänestä tuntuikaan Tom-sedän maksuosoituksen saapuessa!

Huvila oli hänelle liian ahdas.

Hatuttomin päin hän kiiti huurteiseen puutarhaan (joulu oli lähellä). Riemuissaan hän juoksi kolmasti polkua pitkin pienelle, valkealle portille…

Viisi puntaa. Viisi puntaa!

Mielikuvituksessaan lapsi kulutti sen moneen kertaan vähemmässä kuin viidessä minuutissa.

»Ennen kaikkea on äidin saatava uusi muodikas hattu. Sinun täytyy saada! Minua inhoittaa tuo vanha, musta samettihökötys, jota olet pitänyt vuosisatoja! Ja sinulle on ostettava sellainen soma, helmikudoksinen käsilaukku, jollaisia näin ilmoituksesta, nahkalaukkusi sijasta, joka on kulunut kiiltäväksi ja kauhean rumaksi siltä kohdalta, mistä pitelet sitä! Eikä sinulla ole koskaan ollut turkiksia kuten muiden ihmisten äideillä Tatlerin kuvissa. Mitä arvelet harmaasta, oravannahkaisesta puuhkasta ja nenään saakka ulottuvasta kauluksesta vai haluatko mieluummin soopelinnahkaisen vaipan? Sinun pitää saada sellainen. Minä jumaloin upeita turkiksia; en ole milloinkaan nähnyt niitä. Tällä rahamäärällä voimme hankkia sinulle jonkun kappaleen, jotta —»

»Margaret! Niitä rahoja ei saa lainkaan kuluttaa äitisi tarpeisiin! Ne on käytettävä sinun iloksesi.»

»Mutta niinhän tehdäänkin, kun hankitaan sinulle jotakin!» vastasi innokas pienokainen. Mielikuvituksessani näen hänen kiertävän kätensä äitinsä kaulaan ja avaavan suuret, kiihtymyksestä kimeltävät silmänsä (ne olivat harmaan siniset kuin Englannin kesäinen taivas ja niitä reunustivat ruskeat, taaksepäin kihartuvat ripset, jotka pehmensivät hänen katseensa kirkkautta). »Älä ole hupakko, äiti! Enkö saa tehdä mitä haluan omille viidelle —»

»Mutta, lemmikkini, sinun on ajateltava Tom-setää. Koska hän ilmoitti, mitä hän haluaa maksuosoituksellaan tehtävän, on sinun käytettävä rahat hänen toivomustensa mukaan.»

»Kiusallinen vanhus! Sitä en tarkoita. Hirvittävän hyväntahtoinen olento! Noudatan hänen tahtoaan.»

»Hän haluaa, että syntymäpäivä on sinusta itsestäsi hauska. Sinun on valittava.»

Kumpikaan heistä ei uneksinutkaan, kuinka paljon Margaretin valinnasta riippui. Entäpä jos hän olisi kutsunut naapuriston muutamat lapset jouluvierailulle, hankkinut pienen joulukuusen, tarjonnut kotona paistettuja leivoksia, pitäen hupaiset kahvikestit, ja ostanut leluja kuuden pennyn myymälästä! Lisäksi vielä brightonilainen taikatemppujen tekijä…

Hän mietti sitä.

Jos hän olisi antanut niiden ajatusten ohjata itseään, niin kuinka moni elämä olisi koitunut toisenlaiseksi?

Mutta pudistaen nopeasti päätään Margaret teki ratkaisunsa: »Ei, en halua vieraspitoja. Silloin olisi minun pysyttävä täällä. Minä haluan käydä Lontoossa, tietystikin oman äitini seurassa. En ole ollut Lontoossa sen kerran jälkeen, silloin, kun olin ihan pieni tyttö, kun isä-kulta vei meidät eläintieteelliseen tarhaan. Muistatko?»

»Kyllä, rakas; kyllä muistan.»

»Nyt menemme sinne jälleen», suunnitteli kaksitoistavuotias, joka ei vielä osannut teeskennellä. »Muistatko, kuinka isä nauroi, kun kamelilla ratsastaminen peloitti minua? Sanoin sitä liian isoksi ja olisin suostunut nousemaan vain laamojen vetämiin pikku vaunuihin. Isä huomautti, että merimiehen tyttären piti olla rohkea, ja siksi menin kamelin selkään, mutta kameli huojui niin, että olin vähällä tulla merikipeäksi. Mutta silloinhan olinkin tietysti vain hyvin pieni tyttö. Muistathan sen, äiti, etkö muistakin?»

»Kyllä.»

Violetin sydäntä vihloi joka kerta, kun lapsi elvytti Jackin muistoja. Mutta hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut tukahduttaa niitä.

»Menemme siis eläintieteelliseen tarhaan aamulla ja iltapäivällä… Niin, olisikohan se liikaa? Rahaa pitäisi olla riittävästi», päätteli Margaret, »enkä minä ole kertaakaan ollut siellä, vaikka monet kaksitoistavuotiaat ja jotkut yksitoistavuotiaatkin ovat olleet —»

»Missä niin?»

»Teatterissa! Matineassa! Mennään, mennäänhän 'Pekka Poikaseen'… Lähdetään varhaisella junalla maanantaina.»

V

Sitä varten heidän oli ajettava kuuden ja puolen kilometrin päässä olevalle haara-asemalle. Aamu oli purevan kylmä; taivas kaartui helmenkirkkaana huurteisten nummien yllä; maantie oli kova kuin rauta, ja maanviljelijän kärrinpyörät olivat uurtaneet siihen jäätyneet vaot.

Maanviljelijän rattaat ennättivät perille hyvissä ajoin. Margaret ei ehtinyt ajoissa.

Spartalaisesta kasvatuksestaan huolimatta hän ei ollut syntynyt nousemaan makuulta varhain. Eikä hän ollut löytänyt parhaita käsineitään eikä tätä tilaisuutta varten äskettäin parsittuja sukkiaan. Viimeisellä hetkellä hän oli pistänyt johonkin villaisen merimieshuivin kutomismallin, jota hän aikoi verrata kaupungissa.

Asia on niin, että tyttö (kuten niin monet meistä) oli syntynyt kadottamaan esineitä käsistään, hukkaamaan, pudottamaan ja unohtamaan niitä. Noina elämänsä varhaisina aikoina hän ponnisteli sitä vastaan…

Joka tapauksessa he olivat myöhästyneet. Asemalla rouva Verity-rukka (joka aina oli tuskaisen hätääntynyt ja levoton heti pienestä, hyvin hoidetusta kodistaan lähdettyänsä) huomasi, että hänellä oli hädintuskin kylliksi aikaa ostaa kaksi kolmannen luokan matkalippua, siepata takaisin saamansa pienet rahat käteensä, syöksyä sillan yli, juosta portaita myöten alas ja rientää neljännelle junasillalle, josta Lontoon pikajuna oli lähdössä. Junailijalla oli vihellyspilli huulillaan ja vihreä lippu kädessään… Ennättäminen oli kovin täpärällä. Entäpä jos Verityt eivät olisikaan ehtineet siihen junaan! Jos ystävällinen kantaja ei olisikaan selittänyt: »Joutukaa vaunuun, rouva! Minne hyvänsä. Menkää tuonne!» Jos hän ei olisikaan työntänyt heitä ensimmäisen luokan tupakkavaunuun junan parhaillaan lähtiessä liikkeelle! Vaunu oli nähtävästi yhden miehen hallussa, ja hänellä oli joukko kalliinnäköistä matkatavaraa ja iso mytty turkisvaippoja.

Junailija pamautti oven kiinni Verityjen jälkeen.

Junan vauhti lisääntyi. Valkoinen höyrypilvi leijaili ikkunan ohitse. Rouva Verity-poloinen nousi (punehtuneena, hiestyneenä, hengästyneenä) pystyyn sen kiveä muistuttavan esineen varasta, jota vastaan hänet oli sysätty. Se oli hänen matkatoverinsa olkapää, tuikean näköisen miehen, jonka olisi pitänyt käyttää khakipukua. (Tämä tapahtui 1916, jolloin kahdeksantoista ja viidenneljättä välillä olevien henkilöiden ei odottanutkaan käyttävän mitään muunlaista asua.)

Tämä mies oli puettu yksinkertaiseen, erittäin hyvin, mutta ei häntä varten valmistettuun vaatteukseen. Kaikki osoitti, että hän oli jonkin herran palvelija; se näkyi hänen hatustaan, päällystakistaan, paidastaan, solmitusta kaulaliinastaan, tummista housuistaan, kengistään — ei, pyydän häneltä anteeksi, kengästään. Hänen vasemmassa kengässään oli paksu pohja; hänet oli vapautettu raajarikkona sotapalveluksesta saatuaan haavan reisiluuhunsa.

Raivostuneen näköisenä hän riuhtaisihe irti rouva Verityn syleilystä ja ilmoitti ankarimmalla äänellä, mitä Violetia puhuteltaessa oli milloinkaan käytetty, että tämä vaunu oli varattu, hyvä rouva.

Rouva Verity laittoi nukkavierun päähineensä suoraan ja vastasi tietävänsä sen; hän oli hirveän pahoillaan siitä, että junailija oli tyrkännyt hänet siihen vaunuun, ja hän poistuisi pienine tyttärineen sieltä seuraavassa pysähdyspaikassa.

»Pysähdyspaikkoja ei ole. Tämä juna», selitti soturi tuimasti (hänestä, kuten rouva Verity nyt havaitsi, näkyi päältäpäin selvästi: entinen vakinaisen armeijan vääpeli), »tämä juna, hyvä rouva, ei pysähdy ennen kuin Victoria-asemalla».

»Voi, hyvä Jumala, niinkö?» änkytti rouva Verity tyrmistyneenä kuten aina vierasta puhutellessaan. »En voi muuta kuin vakuuttaa olevani kauhean pahoillani —»

»Wallace», sekaantui puheeseen vaunuosaston toisesta päästä kuuluva ääni. Ääni oli heikko ja hiljainen ja lähti nurkasta, jossa hätääntynyt rouva Verity oli luullut olevan läjän vihastuneen vääpelin matkapeitteitä ja varavaatteita. »Wallace!»

Entinen vääpeli vastasi nöyrästi kuin nuhdeltu lapsi: »Sir?»

»Hillitkää kieltänne, Wallace», komensi vaippamytty, koettaen puhua äänekkäästi, »ja pyytäkää heti rouvalta anteeksi!»

Tällöin purskahti pikku Margaret Verity nauramaan.

Margaretin nauru oli kuulemistani äänistä miellyttävimpiä. Se oli äärimmäisen välitön ja niin kovin makea! Tuntui siltä kuin sitä jatkuisi loputtomiin; sitten se katkesi nytkähdyksen tapaiseen ääneen. Se loppui, ikäänkuin lapsi olisi (äkkiä kuten oli ilostunutkin) oivaltanut, ettei hänen sopinut osoittaa hyvää tuultaan sillä tavoin. Ja nyt hän punehtui. Vaikka hän olikin kasvanut maalla, ei hän ollut noita omenaposkisia lapsia, jotka vanhempina tulevat luumukasvoisiksi. Margaretin nuoret kasvot eivät olleet oikeastaan kalpeat — se kuulostaa sairaloiselta — vaan pehmeän, tasaisen värittömät. Hänen ihonsa muistutti kermaa, johon on sekoitettu muutamia pisaroita hedelmämehua. Kun hän punehtui, muuttuivat hänen kermamaisen ruusuiset poskensa jyrkästi helakan punaisiksi. Se oli hyvin kiehtovaa, hyvin kaunista.

On mahdotonta tietää, kiintyikö Wallacen isännän huomio ensinnä lapsen tenhoavaan punehtumiseen vaiko hänen rattoisaan, sointuvaan nauruunsa.

Hän oikaisihe istumaan suorana, käänsi tuuhean turkiskaulaksensa alas ja sysäsi kankaisen suippolakkinsa pois otsaltaan. Käännettyään teräväpiirteiset, miellyttävät kasvonsa — ihan nuoren miehen kasvot — lapseen päin hän tiedusti omituisella kurkkuäänellään:

»Mikä sinua nauratti?»

»Olen pahoillani siitä. Minun ei olisi pitänyt nauraa», vastasi pieni Margaret puna yhä poskillaan. »Nauroin teille.»

»Minulle?»

»En mahtanut sille mitään. Se oli niin hullunkurista. Tarkoitan sitä, että sanoitte: 'Hillitkää kieltänne!' ja sitten: 'Pyytäkää rouvalta anteeksi!' Miten hän olisi voinut pyytää, jos olisi hillinnyt kieltään?»

»Margaret, rakas!» äänsi äiti…

Nuori mies kääntyi rouva Verityn puoleen ja nosti lakkiaan.

»Se on totta», hän virkkoi. »Pyydän anteeksi kaikilta. Ettekö pahastu, jos puhelen kanssanne matkalla. Olen ikävystynyt Wallacen ja itseni seuraan. Saanko sanoa olevani hyvilläni siitä, että sain muitakin vaunukumppaneiksini?»

Rouva Verity käsitti heti, että puhujan piti sallia sanoa mitä halusi. Hän oli sellainen nuori mies, joka voi sanoa mitä tahansa loukkaamatta. Hän oli ylimys ja soturi tai oli ollut soturi. Poika-parka, poika-parka (hän oli alle kuusikolmattavuotias)! Hänen kasvonsa kaikki luut kuulsivat pergamenttimaisen ihon lävitse. Hänen riutuneilla poskillaan hehkui puna, hänen siniset silmänsä kiilsivät kuin jalokivet, sitäkin kirkkaammin, koska ne oli upotettu »nokisin sormin». Mustat, kiharaiset ripset tehostivat silmien kuumeista kiiltoa. Rouva Verity ei ollut niin hämmentynyt, ettei olisi tajunnut, mistä kaikki se johtui — silmien ilme, ääni, paksut vaipat, uskollisen sotilas-palvelijan huolestuminen. Hänen edessään oli todella sairas mies, ei haavoista, vaan murhaavimmasta iskusta, mitä sodassa siihen saakka oli opittu iskemään.

Kaasutettu!

»Oi, olkaa hyvä —» sopersi rouva Verity, joka, kuten hän itse tunnusti, ei koskaan osannut sanoa mitään »kellekään muille» nuorille miehille.

Hänen miellyttävät kasvonsa puhuivat hänen puolestaan. Mies hymyili hänelle ja jatkoi Margaretin puoleen kääntyen: »Minä inhoan matkustamista. Entä sinä?»

»Minua se suorastaan hurmaa», ihasteli lapsi, ponnahtaen samassa pystyyn. »En ole matkustellut juuri ensinkään.»

»Minä taas olen liian paljon», virkkoi potilas. Hän sysäsi syrjään turkisvaipan liepeen. »Olen kuluttanut puolet elämääni kiertelemällä —»

»Herra Charles», pisti palvelija vähin, nousten seisomaan, »suvaitkaa pitää vaippa kunnollisesti ympärillänne!»

»Wallace, antakaa olla — herjetkää jo! Älkää komennelko minua! En voi sadatella teitä muutoin kuin kuiskaamalla, jos sen teette. Älkää käyttäkö sitä hyväksenne!» Kierrettyään turkisvaipan tiiviisti sairaan ympärille Wallace vaipui takaisin paikalleen. Kaasutuksen uhriksi joutunut nuori upseeri jatkoi: »No niin, enää ei minun tarvitse paljoa matkustella. Nyt Lontooseen ja sitten Sveitsiin; se on seuraava matkani.»

»Se on viehättävää», jupisi rouva Verity.

Margaret huudahti: »Sveitsiin? Eikö olisi suurenmoista, jos mekin pääsisimme Sveitsiin? Te olette onnellinen! Siellä saa laskea mäkeä kelkalla ja hiihtää ja luistella ja harrastaa kaikkia niitä jumalallisia puuhia, joista puhutaan talviurheilukirjoissa —»

»Mutta minut aiotaan teljetä parantolaan.»

»Niin, ymmärrän. Siellä teistä tulee terve.»

Mutta nuori kaasunuhri vain kohautti olkapäitään… Hän lisäsi: »Entä mihin teillä on matka?»

»Lontooseen», riemuitsi lapsi; hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän hytkähteli nurkka-istuimellaan. »Lontooseen koko päiväksi!» Hänet valtasi innostus, ja hän leperteli hilpeästi eläintieteellisestä tarhasta, »ulkosalla» nautitusta puolisesta, teatterista. »Oletteko te ollut katsomassa Pekka Poikasta?… Oletteko sitten ollut usein matineoissa? — Tiedättekö, etten syntymästäni saakka ole vielä tätä ennen ollut teatterissa? Eikö se ole suurenmoista? Sain syntymäpäivälahjaksi paljon rahaa, jolla saan tehdä mitä itse haluan kahdentenatoista syntymäpäivänäni. Tällä tavoin aiomme käyttää viisi puntaani.»

Virmaisen hyvätuulisena hän pakisi edelleen, niin että rouva Verity ei olisi kyennyt hillitsemään häntä, vaikka olisi koettanutkin —

Hän ei koettanutkaan. Hän ymmärsi. Tämän hilpeän, elämänsä alussa olevan pikkuolennon viaton, itsetiedoton puhelu oli kuin Jumalan lähettämä virkistys tälle surulliselle, itseensä keskittyneelle nuorelle miehelle, joka oli lähdössä viimeiselle, toivottomalle matkalleen. Siinä rautatievaunussa istuvan ryhmän jäsenten vastakohtaisuus oli tosiaankin silmäänpistävä.

Upseeri kuunteli pelkkänä korvana ikäänkuin olisi imenyt parantavaa lohdutusta tytön vauhdikkaista sanoista. Hänen katseensa oli värähtämättä suunnattu hänen vastassaan oleviin eloisiin kasvoihin.

Samoin kuin hän katseli lasta, ei taas Wallacen katse kertaakaan hievahtanut hänestä.

Vähää ennen kuin he saapuivat Lontooseen (se lienee tapahtunut East Croydonissa) nuori mies kääntyi tytöstä äidin puoleen.

»Olen käyttäytynyt kovin karkeasti», pyysi hän anteeksi, kuiskuttaen liikuttavan hiljaiseen tapaansa, »kun en ole esitellyt itseäni. Suonettehan anteeksi sodanuhrin kummalliset oikut? Nimeni on Mount, Charles Mount. Jos sallitte, niin annan teille käyntikorttini. Hyvä Jumala, minut on jo ennen aikaani haudattu tähän turkisröykkiöön. Wallace, onko minulla nimikortteja muassani? Ottakaa ne esille, tehkää hyvin!»Wallace teki niin. »Kuulkaahan, kirjoitan tähän muistiin sen oudon sveitsiläisen paikan nimen. Kynä, Wallace! Suotteko minun pyytää teiltä erästä asiaa?»

»Olkaa hyvä! Jos voin millään tavoin —»

»Kuulkaahan! Minulla ei ole omaisia, muita kuin Archie, nuori veljeni. Hän on torpeedonhävittäjässä jossakin päin. Se ei ole terveellistä hommaa. Paitsi häntä ei minulla ole ketään, joka kirjoittaisi minulle. Meitä on vain kaksi, ja hän saattaa kuolla ennen minua; sitähän on mahdoton tietää!… Kirjeet merkitsevät paljon minulle — minulle. Luulisitteko voivanne lähettää minulle rivin ja kertoa, miten tyttönne nautti matineastaan, ja muusta sellaisesta? Se olisi ystävällisesti tehty. En pyydä, jos siitä on kovin paljon vaivaa, mutta… se olisi hyvin ystävällistä.»

Mitäpä olisi helläsydäminen Violet osannut sanoa? Koko kohtaus liikutti häntä. Kyyneleet pehmensivät hänen silmiensä muutoinkin pehmeätä ilmettä. Voin kuvitella, kuinka hänen (auttamattoman kehnon päähineen reunustamat) kasvonsa vavahtelivat, ja kuinka pelokas soinnahdus oli hänen äänessään, kun hän lupasi: »Tietysti kirjoitan, jos pidätte kirjeistä. Entä kirjoitatteko te, herra Mount? Kerrotteko, miten — miten saavuitte Sveitsiin?… Tässä on osoitteemme. Margaret itse kirjoittaa teille matineasta.»

»Teetkö sen, Margaret?» kysyi nuori mies.

»Oi, niin mielelläni! Minä pidän kirjeiden kirjoittamisesta. Minulla on tuskin ketään, jolle kirjoittaa! Kirjoitan teille», vakuutti lapsi, »kunnes tulette takaisin kotiin».

Victoria-asemalla syntyi luonnollisestikin aikamoinen hyörinä, kun oli koottava herra Mountin tavattomat matkatavarat.

Rouva Verity (joka oli innostunut auttamaan, mutta joka, herttainen poloinen, omista tutuista oloistaan lähdettyänsä oli aina kokonaan ymmällä eikä tiennyt, mitä tehdä) odotti sairaan luona, sillä aikaa kun tuikeakasvoinen, kuulan rampauttama Wallace teroitti Jumalan pelkoa asemasillan kaikille kantajille. Margaret hyppi kahleeseen kytketyn terrierin tavoin pienessä ympyrässä, katsellen jouluostoksille saapunutta yleisöä, orjanruusuilla ja misteleillä täytettyjä kuormarattaita, tavaroineen lähtövalmiina jonottavia sotilaita.

Herra Mount jupisi: »Teille tulee ihana päivä lapsen seurassa.»

»Niin kyllä, niin minäkin luulen. Olen varma siitä, että hän siitä nauttii. (Miksi en osaa lausua mitään lohduttavaa tälle mies-paralle…) Hän nauttii kaikesta.»

»Toivottavasti hän osaa aina niin tehdä. Hänen elämänsä pitäisi aina olla ruusuista. On hirveätä, että aina eksytään käyttämään kuluneita sanontatapoja, eikö olekin?» lisäsi hän, ikäänkuin hän ja rouva Verity olisivat olleet päivälliskutsuilla ja heidän olisi pitänyt keskustella. »Satutteko tuntemaan nämä säkeet:

— Rannalla Manan järven, nojaillen airoon Kharon odottaa?»

»En. Pelkäänpä, etten ole lukenutkaan sitä runoa —»

Samassa palasi Wallace, tunkeutuen touhuisasti ihmisahdingon lävitse. »Nyt, herra Charles —»

Herra Mount nosti lakkiaan. »En sano hyvästi, vaan käytän niitä sanoja, jotka gladiaattorit aina lausuivat Rooman keisarille. Muistatteko?»

Kovaksi onneksi rouva Verity-raukka muisti (aikoja sitten menneiltä historiantunneiltaan).

»Terve, Caesar! Kuoleman omat tervehtivät sinua!»

Violet nielaisi jäähyväisensä. Mutta Charles Mount sai Margaretilta perin riemuisan hymyilyn muistoksi matkalleen.

VI

Kuuden viikon kuluttua he saivat viimeisen sanoman Charles Mountista.

Hän oli kuollut sveitsiläisessä parantolassa ja jättänyt varsin suuren omaisuutensa perinnöksi neiti Margaret Veritylle »kiitollisena ystävyydestä, joka oli suuresti sulostuttanut hänen elämänsä loppuosaa».

Toiminimi Mount & Sons oli hankkinut sota-aikana jättiläismäisesti paisuneen omaisuuden myymällä ravintosäilykkeitä tai kenkänahkaa tai gramofonilevyjä, jotakin sellaista tavaraa, jota sotilaiden oli saatava suuria määriä. Isä ei ollut elänyt nauttiakseen siitä, hänen kaksi poikaansa olivat jakaneet voiton keskenään; ja vanhempi heistä, Charles, jätti nyt oman osuutensa neiti Veritylle määräämättä mitään jälkiä säädöslahjoituksia! Kaiken piti joutua lapselle heti ilmaa hankalaa holhousta tai muita rajoituksia siihen saakka, kunnes hän täyttäisi yksikolmatta vuotta. Torpeedonhävittäjässä palvelevalla nuorella Archie Mountilla oli oma osuutensa. Hän sai perheen valokuvat ja äitinsä jalokivet sekä henkilökohtaisen omaisuuden. Kaikki muu joutui tälle pienelle, vieraalle tytölle, jonka Charles oli tavannut kerran ja jolta hän oli saanut kenties viisi tai kuusi kirjettä.

Kuvitelkaahan sitä… Sain hänen äidiltään pitkänpituisen kirjeen, jossa hän kertoi minulle tästä ihmeellisestä onnesta. Eikö ollut loistavaa, ettei Margaretin tarvinnut kasvaa rahanpuutteen painamana ja vaivaamana! Nythän kullannupulle sittenkin avautuisivat kaikki mahdollisuudet! Hän saisi hyvän kasvatuksen, pääsisi matkustamaan ulkomaille, viehättävään ympäristöön! Hän voisi tutustua lukemattomiin mainioihin ihmisiin, hankkia itselleen viehättävän ystäväpiirin!

Sanalla sanoen, koko tämän kaksitoistavuotiaan elämä sukeutuisi ruusuiseksi.

VII

Kahdeksan vuotta myöhemmin kohtasin hänet jälleen. Minun on tunnustettava, että silloin tyrmistyin.

II luku

Teehetki paljasseinäisessä huoneessa

I

Marraskuulla menin käymään rouva Verityn luona hänen talossaan Lontoossa.

Se oli Hill-kadun varrella. Korkea, yksinäinen, hienonnäköinen pieni talo, ja sen julkisivun ovi oli yhtä juhlallisennäköinen kuin quatrocento rasian homehtunut kansi. Kuinka suuresti se erosikaan Verityjen entisestä pääovesta, huvilan alati avoimesta, kuusamojen reunustamasta pylväseteisestä, josta tuulisten hiekkasärkkien poikki näkyi merelle! Rouva Verityn kirjeestä tiesin, että Margaret oli ostanut tämän Hill-kadun talon sellaisenaan, koska sen sisustus miellytti häntä, ja että hän pian lisäisi siihen omaa »käsialaansa».

Hovimestari, jolla oli ruuansulatushäiriöiden vaivaaman sfinksin kasvot, opasti minut salaperäisen hämäriä, paksumattoisia portaita myöten seurusteluhuoneeseen… Armias taivas, mikä yllätys!

Kuinka toisenlaista kuin Verityillä!

Kuinka toisenlaista kuin heidän huvilansa arkihuoneen kotoisen valkea, sekava sisustus kirkkaine, ruusunvärisine sitsipäällyksineen, avoimine ikkunoineen, joista merituuli puhalsi sisälle, tuoden puutarhasta sokeriherneiden ja neilikkojen tuoksua!

Silmäilin ympärilleni tässä uudessa asunnossa. Himmeillä kultauksilla runsaasti koristetut seinät olivat melkein kokonaan ihanasti ommeltujen koruverhojen, hyvin kallisarvoisten, mustan ja kullankirjaviksi maalattujen kiinalaisten kaappien ja laajan irtoseinän tummanpunaisten, lohikäärmeiden somistamien lautojen peitossa. Korkeita lamppuja seisoi nurkissa oudonväristen pagodiverhojen suojaamina, ja kaiverruksin kaunistetuilla jalustoilla ja pikkupöydillä oli kyyröttävien apinoiden ja sammakkohirviöiden muotoisia lamppuja. Mustalla matolla, johon upposi polvia myöten, oli vuodemaisia sohvia, sohvamaisia tuoleja, pyöreitä jakkaroita, ripsuista lattiapieluksia, kaikki kullanvärillä, mustalla ja kellanpunaisella kirjailtujen päällysten peittämiä. Raskaasti riippuvat samanlaisesta mustan ja kullan kirjavasta koruompeluksesta valmistetut verhot reunustivat ikkunoita, joissa oli myöskin sisäverhot ja puoliväliin ulottuvat kultakudoksiset kaihtimet. Upotuksien koristamilla pöydillä oli läjittäin muotilehtiä, (Eve, Vogue, The Tatter, La Vie Parisienne), kuukausijulkaisuja ja uusia romaaneja; lisäksi oli uunimaton kohdalla tavattoman iso suklaalaatikko, jonka avoimesta kannesta näkyivät sen sisältö ja lumikinoksia muistuttavat valkeat täytehöydyt, lattialle viskattu nukke, uudenaikainen, eriskummainen, kolmivuotisen hapsen kokoinen, puettu nuoren miehen seurustelupukuun ja päässään vaalean kullanvärinen silkkiperuukki. Kokonaisuudessaan huone oli mielestäni jonkun koristetaiteilijan haaveilema hekumallisen ylellisyyden näyte.

Kuhakin on oma makunsa. Minusta huone vaikutti tukahduttavalta, sen seinät vanutäytteisiltä. Sanoin sitä pimeäksi.

Se oli täynnä kukkia! Siellä oli miehenkorkuisia liljamaljakoita, pronssinen jalusta täynnä astioita, joissa oli ennen aikaansa kukkimaan saatuja syreenejä, useita maljakoita kuiduissa kasvavia roomalaisia hyasintteja. Jossakin kyti taikatikku, joita näkee palamassa kaukonäkijäin kammioissa. Runsaskaiverruksisella jalustalla paloi suitsutuslamppu. Ja kaikkien näiden sekavien tuoksujen täyttämänä tuntui sellaisen suljetun huoneen ilma, jossa suitsutettiin paljon ja yhtenään… Tarkoituksena oli kaiketi saada aikaan itämaalainen, velton raukaiseva lämpö…

Kullakin oma makunsa. Minä pidin sitä ummehtuneena.

Sanalla sanoen, sellaisen ilman olisin kaikkein vähimmän odottanut ympäröivän ulko-ilmaan tottunutta englantilaista» naista, rouva Verityä!

Hän astui sisään.

II

»Entä tyttäresi?» tiedustin pian. »Niin mielelläni haluaisin nähdä Margaretin jälleen. Voiko hän hyvin?»

»Oi, kyllä! Hän voi oikein hyvin… todella —»

Heti välähti mieleeni epäilys, ettei lapsen laita ohut ihan oikein. Sana »todella» liitettynä mihin lauseeseen hyvänsä ja lausuttuna sellaiseen tapaan riittää vastaväitteeksi. Myöskin oli rouva Verityn ilmeessä jotakin outoa. Ensi silmäyksellä ei hänessä huomannut muutosta, vaikka hänen yllään olikin (ensi kerran koko tuttavuutemme aikana) »hyvä» leninki ja siihen sopivat kengät. Hänen vartalonsa oli suora, hänen lempeiden kasvojensa väri terve ja vaaleanpunertava kuten aina, hänen silmänsä kirkkaat. Mutta hänen ilmeessään oli jotakin. Tuo murheellinen häivähdys oli siinä aina ohut. Nyt siinä oli myöskin rauhattomuuden merkki. Puheliko hän salatakseen sitä?

»Tietystikin, ymmärräthän, Margaret on kasvanut, hyvin nopeasti. Tytöt tarvitsevat joitakuita vuosia sivuuttaakseen sen… 'Onko hän niin viehättävä kuin hänestä näytti tulevan?' Oi, hän on hyvin sievä. Saat nähdä. En luule niin ainoastaan sen tähden, että olen hänen äitinsä.» Rouva Verity puhui puolustelevan ylpeästi. »Niin monet ihmiset ihailevat häntä tavattomasti. Kaikkialla, missä olemme olleet. Kaikki kyselevät, kuka hän on, kutsuvat häntä vierailuille ja puhuvat hänestä paljon. Lapsi-kullan aika tahdotaan viedä niin kovin tarkoin! Niin paljon ihailijoita!»

»Eikö hän vielä ole kihloissa?»

Samassa kajahti puhelinkellon kilinä, jota vaimensi kahvipannun peitettä muistuttavan, tuoksujen täyttämän huoneen seinän pehmennys.

»Suo anteeksi!» Rouva Verity kääntyi puhelinta rumentavaan Pompadour-pukuiseen nukkeen päin. »Niinkö?… Oi, kuinka voit, Eric? Ei! Valitettavasti Margaret ei ole kotona… Hän meni kilpa-ajoihin Claude Oddleyn ja eräiden muiden seurassa… Niinkö… Luultavasti hän oli unohtanut luvanneensa. Kuinka pahasti tehty! Tänä iltana hän menee erään seurueen mukana kello yhdeksän näytäntöön… Toivottavasti hän saapuu puolen tunnin aikana… No niin, tule teelle ja puhu hänelle! Tuletko? … Tee niin… Näkemiin!»

Hän kääntyi takaisin minun puoleeni vastaamaan kysymykseeni.

»Niin, Margaret ei ole kihloissa. Vain nämä ihailijaparvet… Todellinen kunniavartiosto alituisesti. Hyvin paljon enemmän nuoria miehiä kuin tytöt olisivat ikinä halunneet meidän ollessamme nuoria —»

»Tarkoittanet liian paljon nuoria miehiä kerrallaan?»

»Niin, niinpä niin! Minä puolestani en ikinä kaivannut muuta kuin yhtä miestä. Minä olen aina ollut 'toivottoman vanhanaikainen haaveilija', kuten tyttö-kulta minua nimittää. Mutta Margaretilla täytyy olla henkivartijansa. He vievät häntä tansseihin, teattereihin, kilparatsastuksiin, loordien luokse, soutukilpailuihin, Hurlinghamiin, kaikkeen sellaiseen, mikä nyt on muodissa… Mikäli olen kuullut liehittelevät nuoret miehet nykyisin kauneimpia tyttöjä sillä tavoin, mutta eivätkö he: muka kosi sen kummemmin? Sitä me emme ole huomanneet. He kosivat Margaretia yhtenään.» Äiti hymyili niin liikuttavasti, ettei minulla ollut sydäntä edes ajatellakaan, kuinka epätodennäköistä oli, ettei Mountin omaisuuden perijättärellä olisi kosijoita. »Erikoisesti eräs heistä on lemmikkini ehdoton orja. Tämä meidän kesken sanottuna… mutta näkisithän sen, joka tapauksessa. Juuri hän vei tänään Margaretin esteratsastuskilpailuihin. Hän on silmittömästi kiintynyt tyttöön! Tunnetko hänet? Otaksuttavasti olet kuullut hänestä. Hän on vasta äsken saanut arvonimensä. Hän on nuori loordi Oddley.»

Hänen lempeä äänensä sai hienonhienon tärkeyden värähdyksen. Hän oli tämän maailman vähimmän herrastelevia olentoja, mutta hänen tavallaan kasvaneessa naisessa ei arvonimi (ja lisäksi hyvin vanha, kunnioitettu nimi) voi olla herättämättä jonkun verran ihastusta.

»Pitääkö Margaret hänestä?»

»Sitä on niin vaikea sanoa tytöistä, eikö olekin?»

Omassa mielessäni mietin, että se olisi ollut varsin helppo »sanoa» muutamista tytöistä. Violetin ensi kerran kohdatessa Jack Verityn oli hänen kasvoistaan varmastikin näkynyt selvästi, että hän oli Jackin, ainoastaan Jackin. Siinä oli ohut aitoa romanttisuutta. Tulisikohan se Jack Verityn tyttären ja tämän nuoren loordi Oddleyn osaksi? Minut valtasi lievä kiihtymys ajatellessani, että näkisin sen itse. Myönnän olevani innokkaan utelias. Valmistauduin näkemään romanttisuutta tässäkin ylenmäärin upeakalustoisessa ympäristössä.

»Kerrohan minulle siitä! Kuinka kauan tyttäresi on tuntenut nuorukaisen? Missä hänet kohtasitte?»

»Sveitsissä, talvikisoissa pari vuotta sitten. Hän ja hänen sisarensa Cynthia asuivat samassa hotellissa kuin mekin. Cynthia on Margaretin hyvin läheinen ystävä juuri nyt. Cynthia se löysi tämänkin talon hänelle. Kehoitteli Margaretia ostamaan sen —»

(Ahaa! »Cynthian» syytäkö sen epäveritymäinen sisustus olikin?)

— »Cynthialla on ihmeellisen hyvä maku, väittää Margaret. Hän näyttää aina huvittavan Margaretia. Hän —»

Taaskin soi puhelinkello.

»Niin ikävää; saanko? Ajattelehan, että tällaista kestää aamusta iltaan Margaretin tähden!» Hän tarttui kuulotorveen. »Kyllä. Ei; puhuja on rouva Verity… Ei. Hän ei ole vielä palannut! … Odotan heidän saapuvan millä hetkellä tahansa. Saanko ilmoittaa hänelle jotakin?… Oi, pistäydyttekö täällä? Niin, tehkää se! (Ei niin innokkaasti, kuulosti minusta.) »Tulkaa teelle! Näkemiin! … Soittaja oli Cynthia… Taitaa olla parasta ilmoittaa Bensonille, että tänne saapuu paljon väkeä teelle tuossa paikassa…» Hän soitti kelloa.

Ruuansulatushäiriöiden sfinksin (jota rouva Verity silminnähtävästi kovasti pelkäsi) poistuttua kuunneltuaan emäntänsä lausuman määräyksen, kysyin:

»Pitäisitkö sinä siitä?»

»Mistä?»

»Että Margaret hyväksyisi tämän nuoren miehen kosinnan?» »Niin», äänsi rouva Verity empien.

Odotin hänen lausuvan jonkun hänen tapaisilleen haaveilevan herkkätuntoisille naisille ominaisen kuluneen lauseen (kuten: »Jos lapsi-kulta rakastaa häntä, niin en luonnollisesti olisi unissanikaan kyllin itsekäs estääkseni häntä menemästä avioliittoon niin pian kuin hän haluaa»), mutta rouva Verity huomauttikin äänessään oudon katkera soinnahdus: »Eipä olisi paljoakaan väliä, pitäisinkö siitä vai —»

Samassa sattui taaskin keskeytys; tässä hiljaisessa, eristetyssä talossa syntyi äkkiä kovaääninen hälinä.

Ulkoa kuului auton melua; sitten pamahti pääovi, kajahti haukuntaa, naurua, kimeitä huudahduksia; useita ihmisiä tuntui syöksyvän portaita ylös yhtä aikaa. Ovi avautui. Päätäpahkaa tuoksahti sisälle joukko ihmisiä, joiden lukumäärää hämmentynyt silmä ei aluksi kyennyt laskemaan pitkiä, sileiksi harjattuja nuorukaisia, jotka seurasivat hyvin kookasta, nahkaiseen autovaippaan ja pieneen, punaiseen turkishattuun puettua tyttöä. Nuoret näyttivät sysivän toisiaan, leikkien hilpeätä hevosenleikkiä, harppailevan toistensa kantapäiden ja heidän jalkojensa välissä pujottelevien, villeiksi kiihtyneiden koirien ylitse ja lörpöttävän kaikki samanaikaisesti, niin että kuulosti siltä, kuin olisi pantu soimaan useita gramofoneja yhtä aikaa ja liian nopeasti. Olin erottavinani:

— »Myrkyllinen onni eikö se ollut myrkyllinen onni rakas, ihminen voitko väittää hei tässä on Eric hei Eric! Hei Odds myrkyllinen onni, kun panit vetoa. Nauroin niin panin sata kahdeksaakymmentä vastaan loppuottelussa en halua teetä mutta mielelläni ottaisin ryypyn! No? No? Exasperation ensimmäinen JA kaiken sen jälkeen Bubbly puolisella Paddock-aitaus Exasperation ensimmäinen Tiara toinen This Freedom kahdeksas tai jotakin täydellistä ihmisiä tulvimalla siellä Armstrong Siddeley Tiara toinen. Mitä? Aioin panna viitosen sen puolesta Mixyä VASTAAN! Se muutti minun Kolme kertaa hallo Ericillä oli MAALLINEN Exasperation ensimmäinen myrkyllinen onni oh EI sitä ei ONNISTANUT panitko vetoa? Ahaa! kuinka voitte rouva Verity sujui hyvin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia minua onnisti — minä —»

Rouva Verityn ääni melkein hukkui heidän meluunsa, kun hän sanoi: »Tässä hän on. Tämä on Margaret.»

III

Huomasin pudistavani pitkän tytön kättä, katsoen häntä kasvoihin.

Ne olivat kiehtovan kauniit pienet kasvot, soikeat, suurisilmäiset; suun piirteet olivat vallattomat ja muistuttivat kukkaa. Mutta kasvot olivat liian kalpeat, liian hienopiirteiset, liian paksun ihojauhekerroksen peitossa. Ja nuo suuret silmät, harmaan siniset kuin Englannin kesäinen taivas, näyttivät menettäneen pehmeyttään. Johtuiko se siitä, että ruskeat kulmakarvat olivat tahmeina paksusta, mustasta maalista?

»Kuinka voitte?» tervehti hän minua raukeasti. »Tietysti muistan teidät. Kohtasimme siellä huvilassa… vuosisatoja sitten…» Hän alkoi hypistellä turkiksiaan ja vaatteuksensa moninaisia nahkaisia, kankaisia ja kudottuja kappaleita. Yhden toisensa jälkeen hän riisui ne yltään henkivartijoiden koko ajan hyöriessä hänen ympärillään, tarjoillen saamattomasti apuaan. »Enkö minä saa tehdä sitä? — Salli minun, Margaret!

Annapa, kun autan sen yltäsi! —»

Hän ei vilkaissutkaan kehenkään heistä. Huomauttaen huolettomasti: »Kas tässä, Oddos! Ota kiinni!» hän heitti vaatemytyn kirjaimellisesti vasten kasvoja siloiselle, noin yksikolmatta vuotiselle nuorukaiselle, jonka kullankeltainen tukka oli taaksepäin kammattu ja jolla oli mimosankeltaiset liivit. Nuorukainen horjahti vaatteiden sysäyksestä, otti ne, laski ne jakkaralle ja hääri edelleen Margaretin vierellä. Kun tyttö istahti lähinnä tulisijaa olevalle sohvamaiselle tuolille, huudahtaen: »On purevan kylmää; kunpa saisimme pidetyksi tämän huoneen kodikkaampana!» vaipui nuorukainen hänen jalkojensa juuressa olevalle lattiapielukselle katse hievahtamatta kiintyneenä tytön kasvoihin ja huulet hieman raollaan ikäänkuin valmiina nielaisemaan kaikki tytön sinkauttamat sanat.

Arvasin, että hän oli Margaretin orja, Claude Oddley.

Ehdin parhaiksi nähdä, että hän muistutti paljon keltaperuukkista vaatturinnukkea (jonka joku oli tällä välin ottanut pöydältä ja viskannut rentona virumaan pianon kannelle). Sillä kertaa en ehtinyt silmäilemään nuorta Oddleyta sen tarkemmin.

Minun oli katseltava Margaretia, joka loikoi pitkänään soma pää painettuna pieluksiin, ihonväristen silkkisukkien verhoamat, ohuet sääret ristissä ojennettuina kauas ruskean silkkihameen liepeiden ulkopuolelle. Hame riippui hänen ympärillään samoin kuin lippu tangossaan tyynellä ilmalla. Mitä, mitä oli tapahtunut tuolle sopusuhtaisen voimakkaalle, nuorelle ruumiille, joka minusta oli muistuttanut hovilinnain tavoin veistettyjä nurkkapatsaita? Kuihtunut ja kutistunut tuollaiseksi! Kummallisia sanoja käytettäviksi vasta ikänsä toisen kymmenen lopussa olevasta tytöstä! Mutta minkä tähden hän kuihtui. Juuri sellaisen vaikutuksen hän teki. Umppu, joka kuihtui silloin, kun sen olisi pitänyt aueta upeimpaan kukoistukseensa. Kullakin on oma makunsa. Otaksuttavasti hän ihailevista henkivartijoistaan näytti olevan oivallisessa kunnossa.

Pehmeä huone oli ahdinkoon saakka täynnä nuorukaisia, heidän koiriaan (kaksi karkeakarvaista terrieriä ja yksi buldoggi), pyörteisinä pihvinä tupruavaa tupakansavua, kaukoputkia, hajallaan olevia urheilulehtiä, gramofonimaista puheenhälyä heidän hokiessaan ratsastuskilpailujen ja autoilun tapahtumia sekä ristimä- ja pilanimiä.

Muutamissa minuuteissa olikin huoneessa huolimattomasti siroteltuja savukkeenjätteitä enemmän kuin koskaan olen missään muualla nähnyt. Tuhkaa oli matolla kinoksittain; sitä oli kirjailtujen pieluksien välissä ja teevadeilla; tuhkaa ja savukkeenpätkiä oli teen sekaan sekaantuneena kuppien pohjalla; tuhkaa oli Anna-kuningattaren tyylisellä tarjottimella ja sokeripalojen seassa; poltettuja tulitikkuja oli pistetty hyasinttiruukkujen sammaliin; tuhkaa varisi Margaretin ruskean silkkihameen helmaan; tuhkaa oli torkkuvien koirien turkissa; tuhkaa uunin hiilisuojuksella; tuhkaa — uskotteko minua — huomasin jonkun verran myöskin poroastioissa.

Mutta palatkaamme henkivartijoihin. Kilvan he tarjoilivat Margaretille tulitikkuja ja savukkeita (»— kas tässä, maistahan minun kotelostani —» »Ei! Margaret ei koskekaan muihin kuin noihin voimakastuoksuisiin savukkeihin, joita hän ja Cynthia ostavat aavemaiselta, pieneltä kreikkalaiselta —»). He kiidättivät hänelle teetä ja leivoksia, viimeisen Starin ja hänen autoon unohtuneen kilpailuohjelmansa ja helmillä koristetun laukkunsa.

Kuka näistä nuorukaisista, jotka silminnähtävästi olivat orjamaisesti häneen kiintyneet, oli hänen suosikkinsa?

Sen aprikoiminen ja arvaileminen oli mielenkiintoista. Aikoiko hän rohkaista viimeisen Oddleyn kosiskelua? Hän ei ohut huomaavinaan Claudea sen enempää kuin jättiläiskokoista nukkea. Hänellä tuntuikin olevan enemmän puhuttavaa »Ericille», punatukkaiselle, kaunisääniselle, sieväsukkaiselle ylioppilaalle, jonka huulilla väikkyi »vakaana» hymy. Olikohan Eric saanut hänet haaveilemaan?

»Sinä lupasit minulle», moitti Eric. »Kymmenen päivää sitten lupasit lähteä tanssimaan tänä iltana. 'Embassyssa’—»

»No niin, minulta varmaankin unohtui kirjoittaa se muistiin. En muista muuta kuin sen, että lupasin Oddsille mennä hänen seurassaan pieneen teatteriin. Teidän on parasta taistella siitä keskenänne.»

Kas vain! Hän näytteli kuningatarta. Mutta minusta hän esiintyi kovin epäkuningattarellisesti. Siltä tuntui hänen aloittelijamainen, veltto asentonsa, joka näytti hänen selkänsä kumarana, rintansa onttona ja solisluiden päät niin korkeina, että niihin olisi voinut ripustaa hatun.

Hän oli ripustanut niiden ympärille hyvin kauniin, timanttisolkisen helminauhan. Lisäksi hänellä oli timanteilla koristettu hattuneula, rannekello helmistä jäykässä kapeassa, mustassa nauhassa ja pitkät platinaketjut, joissa riippui kilisevä kokoelma »helyjä», kuten hänen isänsä olisi sanonut. Siinä oli vihreä, neuriittinen epäjumalankuva, kultakehyksinen taskupeili, pieni kultainen Nildé-rasia, savukekotelo, lyijykynä ja neuriitista ja merenvahasta valmistetun putken suojaama huulipuikko.

Hän otti koneellisesti käteensä peilin; nyrpisti hiukan nenäänsä; tarttui huulipuikkoon ja alkoi piirtää kalpeata ylähuultaan helakan punaiseksi. »Mikä on hyvää lääkettä pisamille?» kysyi hän kärtyisesti. »Taaskin on tulossa inhoittava pisama juuri tuohon. En jaksa käsittää, mistä ne johtuvat, ymmärrätkö sinä, Violet?» (Kysymys oli osoitettu äidille.)

»En, sitä en ymmärrä, rakas… Minulla ei ollut niitä kukaan ollessani sinun ikäisesi, eikä niitä ole nytkään.»

»Ei tietysti, sinulla ei milloinkaan ole huolia. Sinun laita ei ole samanlainen kuin minun, Vi. Sinä et ollut kasvanut niin nopeasti», selitti Margaret, silmäillen äitiään arvostelevasti. »Sinulla ei ollut mitään tekemistä silloin, kun sinä olit nuori. Sinä et joka aamu herännyt niin perinpohjin herpaantuneena.»

»Herpaantuneena?» kertasi rouva Verity, äkkiä huolestui »Mitä tarkoitat, rakas?»

Autossa saapuneet nuoret ehättivät yhteen ääneen kummastelemaan; »Niinkö? Ettekö tiedä, mitä on herpaannus rouva Verity? Minua vaivaa herpaannuksen tunne joka aamu; eikö sinuakin, Odds?»

»Panen vetoa vaikka kuinka paljon, että olen herpaantuneempi kuin kukaan teistä. Olen herätessäni kuin kuollut», liioitteli nuori Oddley. »Ihan kuin kuollut. Kun kiusanhenkeni astuu sisälle, tuoden varhaisen teeni, kykenen hädin tuskin pidättymään sinkoamasta sitä vasten hänen kasvojaan. Juuri niin.»

»Tee ei haittaa, mutta jos vain mainitaankin jotakin syömisestä», valitti bulldogin isäntä.

»Minä virkoan henkiin», pisti väliin poika, joka teen asemasta joi konjakkia ja soodaa, »vasta kello yksi».

»Oletko hengissä jo kello yksi?» huudahti kalpea Adonis, jolla oli henkivartioston nauha. »Minä virkoan aikaisintaan puolikaksi. Kello kaksi alan kohota istumaan ja virvoitella heikkoa tajuntaani. Neljän aikaan tuntuu jo melkoista paremmalta. Kello kuusi alkaa päivän viettäminen. En jaksa käsittää, miten voidaan pysyä pystyssä ennen puolista. Minä puolestani muutun joka päivä yhä raukeammaksi kaikissa suhteissa.»

Se oli tietysti kerskailua, mutta tuskin kaunista.

Ja jos kamalan »raukea»-sanan merkitys on sama kuin sanojen »ei varsin virkeä», niin se, sen pahempi, ei ollut kokonaan harhaan osunut.

Koko tämä nuorten ihmisten ryhmä… Heitä oli vaikea nähdä silloin. Kun tee oli tuotu sisään, oli paksut verhot vedetty ikkunoiden eteen ja himmeiden, petunianpunaisten ja tummanhelakoiden kaihtimien verhoamat lamput sytytetty. Huoneessa vallitsi ruusuhohteinen hämärä, mutta minä olin tarkastellut henkivartiostoa päivänvalossa.

Ja ottakaa huomioon, että nämä sodanjälkeiset henkivartijat olivat pohjaltaan siivoja poikia (loordi Oddleykin oli »kiltti», vaikka hupakko). Ja kaikki he olivat myöskin hauskannäköisiä.

Kaikkien polvien naiset pitävät oman nuoruusaikansa miehiä miehisen kauneuden kulta-ajan edustajina. »Katsokaahan, kehoittavat iäkkäät tädit, »noita valokuvia! Sellaisia olivat Dick, Tom ja Harry nuorina miehinä, Margaretin henkivartijoiden ikäisinä. Eikö niistä näy — »

Ne ovat ryhmävalokuvia, jotka on otettu Sandhurstissä, Woolwichissa tai laivankannella, jalkapallojoukkueita, yhdeksännentoista vuosisadan kahdeksannen kymmenluvun tuuheaviiksisiä nuorukaisia tennistä pelaamassa, soutumiehistöjä Henleyn pitkissä, ennen sotaa käytetyissä veneissä. Katselemme niitä… ja pudistamme päätämme… Niin raskastekoisia, jykeviä, karvaisia. Ja kuinka kömpelösti, kuinka maalaismaisesti puettuja olivatkaan nuo nykyisin neljättä ja viidettä vuosikymmentään käyvät miehet, joilla silloin oli menossa toinen tai kolmas kymmenensä!

Nykyajan nuorukaiset ovat monessa suhteessa äärettömän paljon hauskemman näköisiä kuin edellisen polven nuoret, joihin Jack Verity kuului.

Osaksi se tietystikin johtunee heidän pukujensa suunnattomasti paremmin vaatettavasta kuosista. Mutta ruumis on muutakin kuin pelkkiä vaatteita. Heidän rakenteensa, ryhtinsä ja liikkeensä ovat miellyttävämmät. He ovat viehättävämpiä, taipuisempia, joustavampia. Heidän ruumiillisia harjoituksiaan on ohjattu paremmin kuin Sandowin oppilaiden kuningas Edwardin hallituskautena. Raskaat voimistelun välineet on hylätty. Nyt ei enää näe jykeviä, liian pullealihaisisia voimavartaloita (kuten isät ja sedät valittavat: »Nykyisin ei enää koskaan tapaa kunnollisen näköistä, hyvin muodostunutta nuorukaista. Naisia! Niiden kaltaisiksi he ovat muuttumassa.») He ovat kehittyneet sulavammiksi kuin yhdeksännentoista vuosisadan nuoret. He ovat vilkaskatseisempia ja (mielestäni) vilkasälyisempiä. Heidän kätensä, hiuksensa ja hampaansa saavat innokkaampaa, huolekkaampaa hoitoa.»

Mutta — eikö heidän terveytensä ole sallittu kärsiä muissa suhteissa?

Omituisen kalpeakasvoisia olivat nämä Violetin tyttären ympärillä hyörivät nuorukaiset! Kaupunkilaistuneita, sisälläolosta näivettyneitä siitä huolimatta, että he olivat juuri äsken saapuneet autolla maaseudulta (ohjaajina noudattaen tunnuslausetta: »Turvallisuudesta vähät!») Kellahtavan kalpeita kaikki tyyni. Ja heidän silmänsä — useimmilla oli turvonneiden luomien ympärillä väsynyt, jäykkä ilme, joka johtuu siitä, ettei nukuta kyllin monta tuntia vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä.

Tämän polven nuoret nukkuvat liian vähän. Kukapa heistä ajattelee makuullemenoa ennen kuin aamuhämärässä? He ovat liian vähän nukkuneet, lyöneet laimin kävelemisen. Kuka heistä menee iltapäivällä kävelylle sateeseen? (»Kävelylle? KÄVELYLLE? Mutta uusi Indian-autoni vie minut sinne kuudessa ja puolessa minuutissa, bzzzzupP!») He ovat kävelleet liian vähän, mutta tanssineet liian paljon. Ajelleet autolla liikaa… Pelanneet tennistä liiaksi. Liian paljon lämmitelleet takan ääressä. Viettäneet liiaksi aikaansa Ritzissä (ainakin tämä ryhmä oli)! Ja varmasti polttaneet liian paljon tupakkaa (yhtenään he sytyttivät savukkeen toisesta). Liian kiihtyneitä. Ahtoivat neljäänkolmatta tuntiin niin paljon puuhaa, että se olisi Jack Veritylle riittänyt kokonaiseksi kuukaudeksi, ja suunnittelivat uusia puuhia viikkomääriä etukäteen…

Joillakuilla näistä henkivartijoista oli epäilemättä ammatti. Muutamat heistä olivat liikealalla. Toiset palvelivat sotaväessä. Toisten taas oli luettava suorittaakseen tutkintonsa, jotka merkitsivät heidän elämänuransa alkua. Muutamilla taas oli varsinaista työtä. Tunnen nämä nykyiset nuoret. He työskentelevät ankarasti. Mutta — rutto periköön sen ajatuksen, että heidän pitäisi huvitella vähemmän kuin niiden, joilla et ole muuta tehtävää koko maailmassa kuin huvitteleminen! Ne, joiden täytyy tehdä työtä, elävät kaksinkertaisen paineen alaisina; siinä kaikki.

Mietin: »Olkoon menneeksi, jos he nauttivat siitä!» Pojat (mainiota ainesta, väärin käytettyä, mutta lujempaa kuin tytöt) nähtävästi nauttivat elämästään. Entä Margaret? Tyttö? Mitä hänestä tulisi moisessa mielettömässä riennossa?

Tuossa hän virui savukekotelo toisessa kädessä, Martini toisessa… Silmäilin viehättäviä, väsyneitä, kalpeita pikku kasvoja.

Ymmärsin, minkä tähden hänen äitinsä näytti niin huolestuneelta.

Sfinksi ilmoitti: »Neiti Oddley.»

IV

Nyt siis saapui vielä yksi Margaretin elämään vaikuttava tekijä, hänen paras ystävättärensä.

Kun hän ilmestyi väliverhon takaa, osui katseeni ensiksi hänen kenkiinsä. Ne olivat valkeaa suèdeä, ja niissä oli korkeat poimuvarret. Sitten tuli näkyviin valkeasta, karkeasta friisikankaasta valmistettu hame. Sitten rohkeakuosinen, korkeakauluksinen takki mehunvihreästä nahasta. Sen yläpuolella näkyi teräväpiirteiset kasvot, jotka suuresti muistuttivat hänen veljeään, monitaipeinen, vihreä savukkeenpidin ja vihreä nahkahattu. Savukkeenpitimen ja hatun välillä välkkyi monokkeli, sekin vivahtaen hieman vihreälle.

Henkilö, jolla oli nämä erikoispiirteet, syöksähti Margaret Verityn luokse, siirsi hetkeksi suustaan imukkeensa (joka oli melkein niin pitkä, että se olisi sopinut jättää sateenvarjotelineeseen), suuteli tyttöä rakkaasti, ennen kuin oli näkevinäänkään rouva Verityä, ja huudahti: »Peggy, miksi et soittanut? Olen ollut pakahtumaisillani kiihkosta halutessani varmaa tietoa kahdennenkymmenenkahdennen päivän näytännöstä.»

»No, se on ihan selvä juttu, Cynthia», pisti lattiapieluksella istuva Claude Oddley väliin. »Se on järjestetty. Minä tulen noutamaan Margaretia; hän syö päivällistä kanssani, ja sitten tuon hänet huveihin.»

»Sepä herttaista! Kerrankin on Claude osoittanut hieman intelligenssia. Se kai johtuu siitä, että hänen armonsa on nyt täysi-ikäinen. Tiedäthän, että hänen syntymäpäivänsä oli keskiviikkona. Taivutin hänet pitämään sen kunniaksi laskujuhlat. Nimittäin maksamaan laskunsa. Eikö se ollut loistava keksintö?» jatkoi neiti Oddley lepertelyään, sysäten veljensä permantopielukselta nyt jo kovin siivottomalle matolle ja sijoittuen hänen paikalleen. Hänen lörpötellessäänkin oli hänen silmissään valppaampi arvosteleva ilme kuin olin koskaan nähnyt ainoankaan nuoren naisen silmissä; veli sai kyllä olla perijä, mutta silminnähtävästi oli sisar hänen hallitsijansa. »Istuimme Half Moon-kadun varrella olevan rakennuksen kirjastossa ympärillämme laipioon saakka ulottuvia kirjeröykkiöitä! Kaikkialla oli laskuja, maksuosoitusniteitä, holhoojia, sukulaisia, ja silloin keksin aika hauskan leikin, jolla Claude sai huvittaa muita. Hän piti aina kädessään suljettua laskua ja sanoi: »Arvatkaa, kuinka suuri tämä lasku on? Se on suutariltani, liinavaatekauppiaaltani, parturiltani (keitä milloinkin sattui) ja se ulottuu hänen viimeisestä Etonissa viettämästäni lukukaudesta (tai jostakin muusta ajasta) tähän saakka. Arvatkaa, kuinka suuri se on, ja saatte yhtä suuren rahaerän, jos arvaatte shillingit ja kaikki tarkalleen. Sitäpaitsi minä suoritan sen.»

»Arvasiko kukaan, Cynthia?» tiedusti Margaret. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt ensimmäinen hymyn häive. Niin, hän oli ilmeisesti huvitettu. Tämän vanhemman, eloisamman tytön vilkas pakinoiminen näkyi elähyttävän häntä. Hän näytti ikävystyneeltä, palkatun leikinlaskijansa hullutteluja kuuntelevalta prinsessalta.

Kyllä; minä arvasin. Arvasin Lobbin lähettämän laskun suuruuden ihan shillingilleen. Mitenkö osasin? Koska olin erehdyksestä avannut sen, kun se viimeksi lähetettiin ja selitettiin, että liikkeen oli vastenmielisesti pakko… Sain siis koko erän, satakolmekymmentäseitsemän puntaa neljätoista shillingiä kahdeksan pennyä. Ei niinkään hullusti. Vahinko vain, että menin panemaan sen vetoon This Freedomin puolesta, joka saapui perille seitsemäntenä. Ja tiedätkö, että olin vähällä panna sen Tiaran puolesta! Eikö se ollut hurjan harmillista! Mutta olihan siellä kuitenkin Woolandin, Debin, Revillen ja toilettikauppiaani laskut; Claude suoritti ne kaikki. Ne olivat? hauskat, pienet, perheenkeskeiset syntymäpäiväkekkerit, Mutta varsinainen juhla tietystikin vietetään kahdentenakolmatta päivänä. Siitä tulee viehättävä, Peggy. Aiotko pukeutua uuteen egyptiläiseen pukuusi?»

Tällöin rouva Verity (jota muuten hänen ilmeisesti kovin kunnioittamansa neiti Oddley ei vielä ollut tervehtinyt) sekaantui puheeseen teekuppinsa takaa. »Cynthia, rakas, en tahtoisi keskeyttää… Margaret kulta, kun puhutte kahdennestakolmatta päivästä, ette kaiketi tarkoittane toista keskiviikkoa?»

»Kyllä; juhla on ensi keskiviikosta viikon päästä. Entä sitten? Oi, Violet, älä ole kiusallinen äläkä väitä, että silloin on jotakin muuta!»

»Mutta, armaani, on todellakin muuta. Oletko unohtanut: Ja minua peloittaa, että se on hyvin tärkeää. Tom-sedän odotetaan saapuvan Etelä-Amerikasta yhdentenäkolmatta oltuaan poissa yli kymmenen vuotta. Ja ymmärräthän, rakas että hän ensimmäisenä iltana Lontooseen saavuttuaan välttämättä haluaa syödä päivällistä meidän seurassamme. Emme luultavasti mitenkään voi —»

»Voi, kuinka kauhea isku! Sitä on suorastaan mahdoton kestää», huudahti monokkelisilmäinen tyttö. »Ei ainoastaan tanssi, vaan myöskin —» Hän vaihtoi veljensä kanssa silmäyksen, joka tuntui puhuvan lukemattomista suunnitelmista »Kaikki on järjestetty, rouva Verity! Jollei Peggy tule mukaan, romahtaa kaikki murskaksi. Voi, sellaista ei voi ajatellakaan, Ei saa turmella koko tilaisuutta jonkun harmaantuneen vanhan herrasmiehen tähden, joka saapuu toisesta maailmanäärestä kuten Rip Van Winkle. Jos hän kerran on odottanut niin monta vuotta, niin hän jaksaa odottaa vielä yhden yön lisää.»

»Cynthia, olen todella pahoillani, mutta pelkään —»

»Setien seurassa voimme olla milloin tahansa», tokaisi Cynthia, »mutta meidän ei käy pilaaminen tätä erikoista pikku juhlaamme. Jotakin on keksittävä; täytyy keksiä. Miksi ei pyydettäisi setä Tomia? Voimme työntää hänet syrjään myöhemmin, ennen kuin illanvietto muuttuu sellaiseksi, ettei se oikein sovi hänelle.»

»Niin, miksi ei?» vahvisti nuori loordi Oddley. »Jos hän on päättänyt syödä päivällistä Margaretin seurassa, niin tehköön niin! Sehän on niin kuin olla pitääkin. Syököön päivällistä Margaretin ja meidän kaikkien muiden seurassa! Mennään 'Ritziin’. Tulettehan kaikki mukaan, ettekö tulekin?» Hän käänsi nukkemaista, kultatukkaista päätään puolelta toiselle, katsoen tukahduttavan suitsutuksen täyttämässä huoneessa olevaa tungosta.

»Niinhän on kaikki hyvin, rouva Verity, eikö olekin?»

Rouva Verity-rukka ilmeisesti arveli, ettei sillä tavoin olisi likimainkaan hyvin.

Hänen Tom-setänsä, vanha, hyväntahtoinen, huvila-aikainen ystävä, saapuisi Englantiin kymmenvuotisen poissaolon jälkeen ja joutuisi vieraaksi, ei pieneen kotoiseen perheseuraan, vaan Ritzissä vietettyyn rymyjuhlaan, jossa olisi ainakin parikymmentä nykyajan nuorta! Hänet vietäisiin juhlatilaisuuteen, jonka isäntää hän ei olisi kertaakaan nähnyt ja jonka emäntä… Mitähän hän ajattelisi neiti Monokkelista?

Ruusuisessa hämärässäkin erotin, että tällaisia mietteitä risteili vanhan ystäväni kasvojen takana. Hän kävi yhä huolestuneemman näköiseksi. Nyt luulen rouva Verityn jo sinä iltana käsittäneen, että hänen määräysvaltansa oli lopussa.

Margaret kiskoutui pystyyn sohvaltaan ja tunkeutui tupakansavun lävitse, joka aaltoili hänen nuoren, laihan vartalonsa takana kiertäen kuin joen pyörre, ja istuutui äitinsä tuolin leveälle käsinojalle.

»Vi, rakas», virkkoi hän valittavasti, »sinun on järjestettävä tämä. Minun on suorastaan mahdoton kestää raskaan perhepäivällisen kotoisen puuduttavaa painoa Tom-sedän seurassa. Joko on sinun pidettävä hänet kokonaan täällä kahden kesken —»

»Mutta, kullannuppu, juuri sinuahan hän haluaa tavata Hän ei omien sanojensa mukaan ole nähnyt sinua sen jälkeen, kun sinä olit pikkuinen merimiessiniseen puseroon puettu tyttö —»

»Oi, Violet, säästä meitä!»

»Kuinka kirkuvaa, Margaret pienenä ja merimiessinisessä asussa! Eikö olisi paras, ettei Margaret uusine, komeine egyptiläispukuineen häiritsisi herttaisen vanhan herran muistoja?»

»Vi, jollet yksin halua olla hänen seurassaan, on sinun taivutettava hänet tulemaan Clauden ja Cynthian kutsuihin 'Ritziin'.»

»Niin, hän Ritzissä käy, ei juuri muualla näy, ja siksipä on hän nököttäjä-Tom!»

lauloi joku toinen nuorukainen. Tätä sukkeluutta tervehti myrskyinen nauru. Yleisen hälinän aikana näin Margaretin kiertävän laihan, nuoren käsivartensa äitinsä kaulaan ja kuiskivan hänelle kiihkeästi oman savukkeensa tupruavien savupilvien lävitse, pyytäen sellaisen henkilön tavalla, jonka olisi tarvinnut vain komentaa. Mitenkähän sen illan vietto järjestettäisiin, aprikoin.

V

Pian siitä järjestelystä annettiin tieto.

Tom-sedän tervetuliaisia juhlittaisiin »Ritzissä». Jokaisen oli tultava mukaan. Myöskin minut kutsuttiin. Koska olemukseni pohjasävel on uteliaisuus, otin kutsun vastaan. Kaikkien piti saapua, mutta kutsuja oli Margaret. Meidän kaikkien, setä Tom mukaanluettuna, piti olla Margaretin vieraita.

»Entä te», lisäsi rouva Verity nuorelle miehelle, joka oli koko ajan istunut lähellä häntä selin lamppuun päin, joten hänen päänsä näkyi minulle vain tummana täplänä himmeän purppuraista valopyörylää vasten. »Tulettehan tekin?»

»Kiitoksia! Tulen mielihyvin.»

»Ja sinä, Eric», komenteli Margaret, »ja Tynkä ja Pisama ja Prinssi! No niin, taivaan kiitos, että minulla on ainakin ystäväni auttamassa minua selviytymään sukulaisistani. Se on sentään jonkunlainen lohdutus, eikö olekin, Cyn?»

Cynthia Oddley ei näyttänyt olevan kovin mielissään tällaisesta järjestelystä. Hän käänsi teräväpiirteiset kasvonsa veljensä puoleen, joka oli älylahjoiltaan heikompi muunnos hänestä, ja kuulin hänen jupisevan jotakin »kauheasta käänteestä… Entä myöhemmin?… On sanottava, että sinä kyyditset hänet kotiin —»

»Ja saatan hänet sinne?» mutisi veli.

»Tietysti saatat hänet sinne.»

»Sittenkin kummastellaan, minkä tähden —»

»No, Claude, älä ole tuollainen hupakko joka asiassa. On kyllä aikaa miettiä kaikki valmiiksi ennen sitä, eikö olekin?… Ole hiljaa! Etkö voi hillitä, kieltäsi?» kuiskasi sisar hampaittensa välitse. Huomasin hänen vihreälle hohtavan monokkelinsa epäluuloisesti välähtävän minuun päin. Monokkelittoman silmän ilme ei miellyttänyt minua sen enempää. Jo nyt se tyttö teki oloni epämukavaksi. Jo nyt arvasin hänen tietävän, että olin erottanut sanan »myöhemmin» ja aprikoin sen merkitystä.

Äkkiä ja aiheettomasti välähti sitten mieleeni vaikutelma tästä Margaretin ystävättärestä. Niin nuori kuin Cynthia Oddley olikin, tuntui hänen ilmeensä muistuttavan erästä toista tuntemaani henkilöä. Tämä viimemainittu oli luisunut innoittavan tottumuksen valtaan. Hän oli alkanut leikitellä lääkkeillä, kokeillen erilaisilla huumaus- ja kiihoitusaineilla. Ja lopuksi hän oli sortunut, kärsien tappion erittäin hirvittävässä kamppailussa.

Sen kamppailun yksityiskohdat alkoivat tunkeutua muistiini.

Mutta ne yksityiskohdat olin tahtonut haihduttaa mielestäni.

Karkoitin ne luotani nytkin. Se oli liian mieletön ajatus, varmastikin vain oman mielikuvitukseni kepponen!

Sanoin jäähyväiset ja laskeuduin portaita alas saman nuoren miehen seuraamana, joka oli istunut selkä valoon päin.

VI

Ulkona oli hieman marraskuun sumua.

Mutta kuinka taivaallisen virkistävältä se tuntuikaan äskeiseen verrattuna! Kuinka huojentavaa oli päästä ulos tukahduttavasta pesästä, josta juuri olin lähtenyt ja joka oli täynnä suitsutusta ja tupakansavua, teetä, cocktailia, brilliantinea, itämaisia verhoja, ihojauhetta, bullterrierejä, hyasintteja ja ihmisiä!

Ja kuinka keveätä sellaisen babelimaisen, yhtenäisyyttä vailla olevan lörpöttelyn jälkeen oli myöskin vastailla kokonaan toisenlaisen nuoren miehen miellyttävä-äänisiin kysymyksiin!

En ollut kuullut hänen nimeään. Oliko hän Margaretin henkivartijoita? Hän näytti vanhemmalta. Ja hän tuntui, kuten jo mainitsin, toisenlaiselta.

Mutta hän oli ihan muodinmukainen! Hänellä oli samanlaiset vaatteet, samanlainen hoikka vartalo kuin toisilla, ja hänen tukkansa oli leikattu samalla tavoin kuin toistenkin. Hän ei kuitenkaan ollut ottanut osaa »raukeus»-kilpailuun eikä väittelyyn siitä, kuka heistä viimeisten kahdeksantoista kuukauden aikana oli ollut vuoteessa vähimmän määrän tunteja. Yleensä hän oli puhunut vain vähän ja silloinkin kuin sattumalta, kilparatsastuksesta. En silti saanut selville, oliko hän ollut toisten mukana kilpailuja katsomassa. En nähnyt hänen kasvojaan, ennen kuin ehdimme kadulle. Hänellä oli päällystakki, mutta panin merkille, ettei hän vetänyt sitä ylleen, vaikka ilma olikin kolea.

Koko hänen olentonsa teki ulko-ilmassa oleskelleen miehen vaikutuksen… Häntä katsellessa tulivat mieleen avoimet lakeudet, tuuli, ripeästi vierivät aallot ja (jollei se ollut katsojan mielikuvitusta) peloton avomielisyys.

Hän oli kookas nuori mies, mutta liikkui kevyesti ja sirosti samoin kuin niin moni muu sopusuhtaisesti kehittynyt raskassarjalainen.

»Onko meillä sama matka?» kysyi hän.

Hänen käytöksensä oli ystävällinen ja miellyttävä. »Sepä hyvä. Saanko kävellä seurassanne? Mihin aikaan olette perillä? Vai niin! Sitten ennätän parhaiksi jalokivikauppiaani liikkeeseen, ennen kuin se suljetaan.» Astellessamme eteenpäin hän uskoi minulle, että hänen oli mentävä katsomaan sormusta. Hiukan hymyillen hän lisäsi rattoisasti: »Kyllä se on kihlasormus, jos aioitte tiedustaa sitä. Mutta ei, minun ei tarvitse valita. Asia on niin, että morsiameni on pudottanut sormuksestaan kiven, ja nyt menen katsomaan, saataisiinko sen tilalle samanlainen.»

Hän oli siis kihloissa.

Ihmisten tavalliseen turhanpäiväiseen tapaan aprikoin, minkähänlainen hänen morsiamensa oli; olikohan hän kaunis? Onnellinen hän varmaankin oli, ajattelin. Tämä nuori mies oli perin miellyttävä. Arvioin hänen olevan suunnilleen yhdeksänkolmattavuotiaan. Sivuuttamiemme katulamppujen valossa hän näytti olevan soreakasvoinen ja ihonväriltään, kuten olen kuullut sanottavan, »valetumma». Sillä vaikka hänen hiuksensa olivat melkein yhtä mustat kuin hänen kravattinsa ja vaikka hänen kulmakarvansa olivat tuuheat, ei hänen ihonsa ollut kyllin tumma ollakseen pikimustan tukan mukainen, vaan vaalea ja hieman pisamainen. Ja kun hän katsoi suoraan silmiin, oli myöskin keinotekoisessa valaistuksessa ilmeistä, että hänen silmänsä olivat tavallisissa oloissa mitä puhtaimman siniset. Arvelette kenties, ettei sellaisia yksityiskohtia ehdi huomata seitsemän minuuttia kestävällä kävelymatkalla Lontoon kadulla kellon ollessa kaksikymmentä minuuttia yli viisi marraskuun iltana. Vai niin! Siis miespuolinen lukija? Naisena panin luonnollisesti merkille kaikki mainitsemani pikkuseikat, samoin kuin paljon muutakin, kuten esimerkiksi sen, ettei hän tehnyt suurta numeroa sormuksen kiven katoamisesta. (Monet ihmiset olisivat taikauskoisina pitäneet sitä vahinkoa pahaenteisenä.) Panin myöskin merkille, että koko hänen käytöksensä toi epämääräisesti mieleen meren.

Olikohan hän tuntenut kapteeni, Verityn? Pian kysyin sitä häneltä. Hän vastasi: »En; en tavannut häntä kertaakaan. Tätä ennen en ole kohdannut ainoatakaan sen perheen jäsentä. Mutta veljeni, soturi, tunsi heidät. Nimeni on Mount.»

»Ahaa!» äänsin, äkkiä oivaltaen, että hän varmaankin oi sen nuoren miehen veli, joka oli matkustanut Verityjen seurassa Lewesin ja Lontoon välisellä suurimerkityksellisellä matkalla.

Hän kertoi: »Olen ollut ulkomailla. En nähnyt heistä ketään paitsi vanhusta, nimittäin heidän Tom-setäänsä, jonka me kaikki otaksumme tulevan mukaan päivällisille kahdentenakolmatta päivänä. Osuin hänen seuraansa kerran Argentinassa. Niin, rouva Verity ja minä olemme tietysti ahkerasti kirjoitelleet toisillemme. Hän on viehättävä nainen.»

Lausuin jotakin sovinnaista siitä, että hän oli vanha ystävättäreni ja etten ollut tavannut häntä muutamiin vuosiin.

Nuori Mount huomautti: »Ette siis ole tätä ennen nähnyt tyttöä hänen tultuaan täysikasvuiseksi?»

»Margaretiako? Niin; en ole ennen nähnyt häntä täysikasvuisena.»

Hän loi minuun syrjäsilmäyksen ikäänkuin olisi halunnut sinisillä silmillään tutkia, mitä ajattelin tytöstä, hänen kodistaan, käytöksestään ja seurakumppaneistaan, kahdennenkolmatta päivän viettoa koskevasta suunnitelmasta ja tilanteesta yleensä.

Nähtävästi hän luki ajatukseni.

Hän keikautti leukaansa hieman ylöspäin. Luultavasti hänen huulillaan häivähti hymyntapainen, mutta juuri silloin emme olleet katulampun kohdalla, joten en ole siitä varma.

Hän virkkoi vain: »Siinä siis oli Margaret Verity. Mikä sekasotku!»

III luku

Päivällinen »Ritzissä»

I

Päivällinen »Ritzissä» toi sarjan yllätyksiä, mutta ei sellaisia kuin olin valmistautunut näkemään.

Olin otaksunut, että Margaret ja Kumppanit tekisivät tyrmistyttävän vaikutuksen herra Lloyd-Rip-Van-Winkleen. En aavistanutkaan, että Rip Van Winkle itse antaisi läksytyksen.

Hän ei puhunut sinnepäinkään kuin oli odotettu, ei pahoitellut olevansa kokonaan ymmällä tässä nykyaikaisessa Babylonissa, joka hänen kaltaisestaan vanhasta jäärästä tuntui uudelta maailmalta.

Hänen ensimmäinen rauhallisesti lausuttu huomautuksensa oli: »’Ritziin’, vai niin? Luulin, ettei ’Ritz’ ole kovinkaan huvittava paikka juuri nykyisin. Minulle on kerrottu täkäläisen hotellielämän muuttuvan joka kuukausi. Jollakin viikolla voi käydä vain Claridgen ravintolassa. Sitten ei siellä kohtaa ainoatakaan ihmistä. Kaikki ovat Berkeleyssä. Varmastikin haluavat jotkut näistä nuorista tanssia. Minkä tähden emme siis ole 'Lähetystötalolla’? Epäilemättä on heistä joku siellä jäsenenä. No niin, koska kerran olet kaikki järjestänyt, rakas Violet, niin miksi emme söisi päivällistä ’Ritzissä’ ja lähtisi sitten tanssimaan johonkin hilpeämpään paikkaan?»

Eipä niinkään hullusti niin sanotulta aarniometsän kontiolta, vai mitä? Hänen kasvonsa olivat rattoisan teräväpiirteiset, paahtuneet heleän kastanjanruskeiksi ja sileiksi ajellut. Ei ainoatakaan karvaa koko kasvoissa, mutta runsaasti päässä — jykevässä, kaunismuotoisessa päässä, jota peitti sekava tukka, tuuhea, tiheä ja kiharainen kuin naava. Hänen melkein yhteen kasvaneet kulmakarvansa olivat samanlaista naavaa. Niiden alta tuikkivat silmät kirkkaina kuin pojalla, joka on pitämässä vesillä ensimmäistä leikkipurttaan. Hän oli toimelias ja reipas kolmenseitsemättä ikäinen mies, ja Etelä-Amerikassa olivat häntä niin kauan pidättäneet jotkin laivauspuuhat. Olin erottavinani sanat »rannikkojen välinen».

(Tässä yhteydessä pyydän anteeksi, että olen naismaisen epätäsmällinen. Miesten »liike»-puolta osaan kuvata vain sellaisilla sanoilla, joita olen kuullut heidän käyttävän. Tavallisesti olen nekin unohtanut, joten saatan käyttää vääriä nimityksiä. Kohtapuoleen ehkä kaikki naiset perehtyvät tarkoin miesten toimialoihin ja ammatteihin, samoin kuin, esimerkiksi, miehet itse ovat tutustuneet naisten pukunimistöön. Enää ei mies sano: »En nähnyt, mitä sillä naisella oli yllään. Jotakin untuvanpehmoista tai läpikuultavaa se näytti olevan. Shiffoniksi te taidatte sitä nimittää.» Nykyisin nuori miespuolinen tarkkailija tietää heti, oliko »se» georgettea vaiko harsokangasta, miten se oli valmistettu ja mistä Molyneuxin mallista se oli jäljennetty.)

Mutta lopetan tämän lörpöttelyn palatakseni mustaan lampaaseen, Tom-setään. Hän oli noin sataseitsemänkymmentäkaksi tai -kolme, sentimeriä pitkä ja teki sellaisen vaikutuksen, että hänen rintansa ympärysmitta oli yhtä suuri kuin pituutensakin. (Sellaista luullakseni nimitetään vankaksi ruumiinrakenteeksi tahi, kuten miehet sanovat, sellainen on miehellä hyvä!) Minä en huomannut, että hänen kauluksensa (kuten Cynthia Oddley myöhemmin moitti) oli yhtä laaja kuin vyö, joka olisi ylettänyt toisen Tom-sedän uumenille. Hänen musta, välkkyvä kravattinauhansa ja kielonippunsa miellyttivät minua. Pidin myöskin siitä, että tämä valkohapsinen merikarhu istui vakavana paikallaan, nojaten tuolinsa selkämykseen, ja puhui vähän, samalla kun hänen silmänsä, yhtä vilkkaat ja valppaan väijyvät kuin sisiliskon kieli, ottivat huomioon… kaikki.

»Ritzissä» emme olleet yksityisessä huoneessa.

Cynthia oli selittänyt, että pitkä pöytä ruokasalissa, jossa saattoi nähdä kaikki muutkin päivällisvieraat, olisi paljoa hupaisempi.

Seurueessamme olivat: ensinnä tietysti Verityt, sitten sota-ajan jälkeiset nuorukaiset, jotka kymmentä päivää aikaisemmin olin kohdannut Verityjen vanutäytteisessä huoneessa, minä, setä Tom ja kookas, miellyttävä, lempeä-ääninen nuori mies, joka oli kävellyt kanssani Hill-kadulla, nykyajan lapsi, joka oli tuntunut jonkun verran eroavan toisista — nuori herra Mount. Hän istui vastapäätä minua. Toisella puolellani istui setä Tom ja toisella muuan Margaretin henkivartija, jolla oli sellainen kunnia, että häntä (hänen liikkuessaan kerhoissa ja ravintoloissa ja kävellessään Piccadillyssa) alituisesti erehdyttiin luulemaan Walesin prinssiksi.

Aluksi oli pöytäkeskustelu vähemmän vuoropuhelua kuin samaa epäselvää sorinaa, joka oli täyttänyt vanutäytteisen huoneen… Aluksi kuului vain seuraavanlaisia katkelmia:

… »Juokse hornaan, hylkiö! Missä sinä istumassa täällä ensimmäisenä iltana Luulin hänen olevan Ihmeteltävän kurja Nelson Avaimet oi katsohan tuota puolista urheilijakerholla Cochranin uusi esitys IH-meellinen Dempsey-nainen tuolla ihan kuin Tulen keskiviikko-iltana Margaretin leninki Phyllis Titmuss ei viereisessä pöydässä ei siellä; tuolla! kamalannäköistä väkeä täällä tänä iltana Eric, eikö niin? Minä MITÄ?»

Sillä välin Tom-setä haasteli minulle hiljaisella bassoäänellä valtamerimatkastaan Riosta Englantiin.

»Ei mikään vedä vertoja merimatkalle», erotin tarkkaillessani hänen merirosvonsilmäänsä, joka harhaili ympäri 'Ritzin’ salia. Se tähyili ylettömin kultakirjailuin koristettua huonetta ja lähetti tukikohtaansa, aivoihin, paljon huvittavia tietoja. Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, mitä Tom-setä piti kaikesta, koristeiden muutoksista, uudesta valaistuksesta, uusista muodeista, uusista hiuslaitteista, Englannin naisten kasvoista, joita oli alettu maalata paljon enemmän kuin hänen viimeksi käydessään kotimaassa. Mutta silmissään hänelle ominainen tuike ja äänessään entinen sointu hän edelleen kuvaili, kuinka kauniina »ilma pysyi koko matkan… hohtavan sininen… lintuja seurasi… myöskin delfiinejä, leikkien aallokossa, ymmärrättehän, uiden kilpaa laivan ympäri; niitä oli parvittain. Kokonaisia laumoja —» Taaskin vilkaisu ympäri salia.

Otaksuttavasti hän oli mielessään arvioinut, minkälaisia kaikki näköpiirissä olevien pöytien ääressä istuvat ihmiset ja Margaretin henkivartijat olivat luonteeltaan ja mitä he puuhasivat. Noiden hivutautisia muistuttavien, kalpeiden nuorukaisten kanssa hän tuli toimeen hyvin, pakisten heille moottoriveneistä ja merikelpoisista pursista. Saatoin miltei kuulla hänen koko ajan ajattelevan: »Mitä nämä oikeastaan ovat? Nuori Oddley? Läpikotainen tomppeli, mutta herrasmiehen näköinen, sille ei mahda mitään. Onko hän sukunsa ainoa elossaoleva jäsen? Mitenkähän tiluksille käy hänen hallussaan?… Tuo Margaretin kanssa keskusteleva nuorukainen näyttää varsin vilpittömältä; mutta hänen kerrotaan aikovan suorittaa lainopillisia tutkintoja. Entä tuo toinen, punatukkainen miekkonen? Hänen isänsä lienee ansainnut rahaa. Tuo insinööri. Toivottavasti hän menestyy, mutta sillä alalla on kaikkialla kiihkeä kilpailu.» Hän ja pöydän toisella puolen istuva nuori Mount nyökkäsivät toisilleen hyvin ystävällisesti.

Sitten hän virkkoi minulle: »Tuossa on tämän joukkion miehevin mies.»

Arvelin hänen alkavan pohtia sitä asiaa, mutta hän siirtyi kuvailemaan erästä matkaansa Tyynen meren poikki, jolloin hän seitsentoistavuotisena nuorukaisena, oli ansainnut kyydin työskentelemällä merimiehenä.

Hänen silmänsä tähyilivät Margaretia. Mitä hän päätteli tytöstä? Hän ei sanonut mitään eikä edes paljastanut mitään ilmeillään. Mutta istuessani hänen vieressään tunsin hänen aivojensa sinkauttelevan hiostavan ilman läpi huomautuksia riutunutta ja väsyneen näköistä nuorta tyttöä kohti.

Margaretin pienet, maalilla ja jauheella runsaasti koristetut kasvot näyttivät vielä viime näkemästäkin kutistuneen, kun taas hänen silmänsä olivat laajentuneet. Minusta hän näytti vanhentuneen. Vai aiheuttiko sen puku?

II

Toiset ajat, toisenlaiset puvut!

Yhteen aikaan oli Margaretin ikäisen tytön esiintyessään ensimmäisiä kertoja seuraelämässä muistutettava hämähäkinverkkomaisessa, valkopitsisessä kehyksessä kelluvaa persikkaa. Sillä oli viehätysvoimansa. Sitä seuranneilla muodeilla on ollut omansa. Neljä vuotta takaperin olisi seurustelupuku jättänyt koko Margaretin selän vyötäisiä myöten paljaaksi, ja se muoti oli ainakin omiaan pakottamaan tytöt hoitamaan ihoaan huolellisemmin kuin he tekivät »siveämpinä» aikoina.

Mutta nykyinen muoti salli, että kaula-aukosta lähti vain hyvin kapea, suora, avonainen juova noiden huolestuttavasti ulkonevien solisluiden alapuolelle. Koetusjuova! Vain mitä täyteläisin, helmenvalkoinen kaula kykeni selviytymään siitä voitonriemuisesti, vanhanaikaisten katsantokantojen mukaan arvosteltaessa. Samalla tavoin arvostellen oli ihan nuoren tytön ylle puetussa Margaretin »egyptiläisessä» jotakin liian omituista.

On muistettava, että oltiin marraskuussa, ennen kuin Egyptissä suoritetut kaivaukset saattoivat Luxorin muodit kaikkiin hissikoreihin ja Lyonin kahviloihin. Myöhemmin ei Cynthia olisi missään nimessä sallinut Margaretin käyttää niin halpahintaista pukua. Siihen aikaan hänen »uusi egyptiläisensä» oli siis tosiaankin omituisen omaperäinen.

Ei yksikään muu »Ritzin» naisvieras ollut sinä iltana verhonnut päätään sfinksimäiseen, muinoisen Nil-virran käärmeen kruunaankaan hiuslaitteeseen. Ei kukaan muu ollut ripustanut himmeästi välkkyviä kiekkoja rintaansa. Ei kellään ollut samanlaista Kleopatran vaatteusta, joka oli kierretty lanteiden ympärille, sidottu kokoon, valuen sitten nilkkojen välillä olevaan, laajaan kultaröyhelöön. Minä puolestani arvelin, että se puku olisi sopinut Cynthialle. Kun ihmiset vaatettavat ystäviään, huomaa usein, että ystävien puku paremmin korostaisi valitsijan kuin käyttäjänsä edullisia puolia.

Neiti Oddleylla itsellään oli yllään sama vaatteus kuin istuessaan mallina herra Johnin maalatessa hänen muotokuvaansa, suora, petunianvärinen leninki, jonka kuosi suuresti muistutti turkkilaisissa kylpylöissä käytettyjä vaippoja. Se oli säären puolivälistä alkaen läpinäkyvä ja ulottui etupuolella hänen petunianväristen, platinakoristuksilla somistettujen, monihihnaisten kenkiensä ylitse. Takana riippui lähes kahden metrin pituinen, viidentoista sentimetrin levyinen laahustin. Toinen hoikka, valkea käsivarsi oli paljas, toista peitti heliotroopin värin en georgettehiha sormenpäihin saakka. Tänä iltana hänen välttämätön monokkelinsa välkkyi sopusointuisesti purppuraisena.

Vilkaisin Tom-setään, kun hänet esiteltiin — hän ei ollut luonut silmäystäkään monokkeliin eikä koko nuoren naisen asuun. Omasta kohdastani pidin Cynthiasta vieläkin vähemmän nähdessäni hänet nyt toistamiseen.

Hän oli »seurueen elävöittävä sielu» (kuten sanottiin silloin, kun olin nuori ja järjetön).

Purppuranvärisen savuke-imukkeen heiluessa tulipunaisten huulien välissä hän jutteli juttelemistaan Margaretin tarkkaavasti kuunnellessa hänen sanojaan. Margaretin henkivartiosto ihaili Cynthiaa eniten Margaretin jälkeen. Cynthia oli persoonallisuus ja mahti. Hänen sanansa olivat painavia. Cynthia oli vaikuttava tekijä heidän kaikkien elämässä suu auki töllistelevästä veljestään alkaen aina hillittyyn rouva Verityyn saakka. Mutta minun mielestäni siinä tytössä ei ollut lainkaan tyttömäistä. Hänen puheensa näytännöistä ja äsken ilmestyneestä »Garconnesta», hänen pukunsa, monokkelinsa, asentonsa, harrastuksensa, koko häntä ympäröivä ilmakehä ei viitannut luontaiseen hilpeyteen, ei edes luontaiseen kevytmielisyyteen, vaan johonkin harkittuun, johonkin, mikä oli hankittu kaunotarten kammioissa, taiteilijaseuroissa ja — niin, ooppiumipesissä. Hän oli ruumiillistuneen teennäisyyden esikuva.

Cynthia Oddleyn hilpeys ei ollut nuoruuden pursuavaa eloisuutta, joka on kuin naurua helkkyvä, kohiseva vuoristopuro, vaan se tuntui harkitulta, ikäänkuin kemikalioiden nostattamalta vilkkaudelta.

Se näytti elähyttävän seuruetta. Muut seurasivat hänen jälessään, ja minusta tuntui, että tuolla tytöllä, jonka vasen käsi oli muodikkaassa hihassa, oli vielä jotakin mielessään.

Tämänkin äärimmäisen nykyaikaisen Cynthian seurassa oli tuike silmäinen Tom-setä kuin kotonaan, pakisten hänen kanssaan tanssimisesta eri kulkuväylien laivoilla. Mutta koko ajan tunsin, että vanha merimies pystyi ihan yhtä hyvin arvostelemaan Cynthian kuin aterian ruokalajien laatua.

III

»Ei mikään anna ihmiselle susimaista ruokahalua niin hyvin kuin meri-ilma», lausui Tom-setä minulle kohta. »Näytän olevan koko seuran suurin syömäri tai oikeammin ainoa. Margaret oli ennen herkkusuu. Nyt hän ei maista paljoakaan koko ateriasta, vai mitä? Hänelle ei ruoka maistu.»

Sen olin pannut merkille.

Tänä iltana ei Margaret Verity ollut ainakaan herkkusuu! Istuen sohvallaan hän oli juonut Martini-viininsä (kaksi pikaria) ja tyhjentänyt samppanjalasinsa. Ruokalajien välillä hän pureskeli suolattuja manteleita ja poltti jokaisen ruokalajin jälkeen (pitkän, norsunluisen imukkeensa nenään kiinnitettyjä) voimakastuoksuisia savukkeita. Keittoon hän ei koskenutkaan; söi suikaleen kalaa, pannen siihen runsaasti kastiketta, ja murusen lintupaistia. Jäätelöä hän ei huolinut lainkaan ja jätti jälkiruuasta puolet tähteeksi. Sikäli kuin huomasin kelpasi hänelle vain voileipäpöytä, futuristisen maalarin palettia muistuttavalla tarjottimella olevat, kirjavat ruuat, tulipunaiset, harmaanvihreät, punaisen ja rikinkeltaisen kirjavat, helmiäisen- ja teräksenhohteiset, veripunaisen ja kerman väriset hakkaukset. Ne kaikki olivat väkevästi maustettuja suolalla, hapoilla, etikalla ja pippurilla. Niitä olisi tehnyt mieli pitämään kiihoitusaineina vanhahkojen, ruuansulatushäiriöiden vaivaamien henkilöiden käytettäviksi. Mutta juuri niitä tuo yhdeksäntoistavuotinen tyttö nautti ateriakseen.

Aika on muuttunut, ja ruokahalu on muuttunut!

Istuessani muka silmäillen ruokalistaa muistelin mielessäni niitä ruokia, jotka olivat olleet maukkaita tässä päivällispöydässä istuvien nuorten tennistä pelanneista, metsästystä ja murtomaajuoksua harrastaneista vanhemmista, sanokaamme, viisikolmatta vuotta sitten.

Ajattelin sunnuntaisin tarjottua, punertavan ruskeata paistia ja pihisevän kuumaa yorkshireläistä vanukasta; kuinka murea olikaan sen kuori ja kuinka pehmeä sisus!

Vihreitä herneitä: ne ensin! Isoja, meheviä palleroita, vihreämpiä kuin mikään kasvi. Niihin oli keitettäessä sekoitettu hieman sokeria ja niitä ympäröi tummanvihreä, äärimmäisen pehmeä kiehkura, valmistettu mintuista, jotka olivat luovuttaneet kaiken tuoksunsa tehdäkseen täydellisen vieläkin täydellisemmäksi!

Porkkanoita! Tuoreita porkkanoita hakattuina hyvin pieniksi kuutioiksi ja pantuina teekuppiin, niin että laitos näytti hiekkapasteijalta! Ilman kastiketta, ilman mitään sekoitusta! Ne olivat suloisia…

Hillovanukasta! Ah, höyhenenkevyttä munuaisrasvaa, joka pihisi herkullisesti granaattipunaisen luumuhyytelön seassa! Ja kaiken päällä vispikermaa! Jotkut tiputtivat vielä sokeria ylelliseen, kermakastikkeiseen hillovanukkaaseen, jota heille kotona tarjottiin.

Koulussa oli tämä jumaltenruoka tietystikin tehty yksinkertaisemmaksi ja vaatimattomammaksi…

Unohtaen hetkiseksi, millä vuosisadalla elämme, kallistuin taaksepäin ja sanoin nauraen Violet Veritylle:

»Muistatko 'Keitettyä pienokaista’?»

»Enpä taida koskaan lyödä vetoa kilparatsastuksessa», kuului Margaretin äidin hajamielinen vastaus eläintarhaa muistuttavassa hälinässä. Vain taivas tietää, mistä hän luuli minun puhuneen.

Pian johtui mieleeni karkeista jauhoista leivottu leipä; pehmeät, kovakuoriset, maukkaat palaset, joiden päällä oli kinoksittain maatiaisvoita!

Muistelin aamiaispuuroa, hyvin kypsytettyä kaurapuuroa, johon lapsi saattoi sarveislusikallaan kaivaa käytäviä, kanavia ja säiliöitä tiputtaakseen niihin loppumattoman hitaasti kullankeltaista, sulavaa siirappia… Kuinka ahnaita olimmekaan ruualle! Kun sanon »me», ajattelen myöskin tuntemaani, pientä Margaret Verityä. Sillä kaikkia näitä ruokia oli pantu hänenkin eteensä. Niitä syöden hän oli viihtynyt hyvin, niitä syöden hän oli tuntenut kasvavan lapsen tervettä riemua.

Ajattelin…

Älkää toki kuvitelko, että istuin ’Ritzissä’ äänettömänä ja kuurona, tietämättä mitään ympärilläni vallitsevasta hilpeydestä ja edessäni olevista ruu’ista loitsiessani esille viisikolmatta vuotta sitten nautittujen kouluaterioiden näkyjä; en suinkaan. Kovin heikko täytyy sellaisen henkilön henkisen työkyvyn tosiaankin olla, joka ei pysty ajattelemaan omia mietteitään ja samalla kuulemaan katkelmia yleisestä puheensorinasta —

(— HIRVITTÄVÄSTI liikarasittunut kuten tavallisesti ha HA menee filmiin kirkas kuin kuolema istuu lähinnä rouva tuoksu sujunut Cynthia? suurottelu oi! Babanilla on kerrassaan mainiota et tule eläviin? no niin näitkö hänet kappaleessa Le Moment Apres ei ole ollut aikaa Lowersin rohdosliikkeessä. Mutta, rakas ihminen! Venäläinen baletti yliopistossa vaivaa kroonillinen liikarasitus ha ha aina niin mainiosti valmistettua. Ei! ei ainoatakaan ihmistä täällä tänä iltana mitä Peter Quennelin runoja lukenut käännöksenä Oi hyvä Jumala! kun olen niin liikarasittunut että Kuulin toisen ha, ha, ha! Sano Margaretille: liika RASITtunut? Sano Margaretille MARgaretille —»)

— Ja keskustelemaan vieruskumppaninsa kanssa!

IV

Toiset ajat, toiset puheenaiheet!

Mistä olisikaan Margaretin ystävän, prinssin kaksoisolennon, vasemmanpuolisen pöytäkumppanini, ikäinen nuorukainen keskustellut kanssani menneinä aikoina? Otaksuttavasti reumatismistani ja niistä keinoista, joihin hänen äiti-parkansa turvautui lievittääkseen tuskiaan. Nimittäin siinä tapauksessa, jos hän oli hyväsydäminen poika. Jos hän ei olisi ollut, ei hän olisi puhunut mitään, kunnes olisi saanut jonkun tytön lepertelemään kanssansa. Mutta koska elämme tällä vuosisadalla, jolloin niin harvat äidit tietävät, mitä reumatismi on, ja jolloin maailma on keksinyt niin paljon uusia, heliseviä keskustelunaiheita, näytti tätä vaaleatukkaista, somakasvoista poikaa huvittavan, että edes joku nainen kuunteli hänen huomautuksiaan.

»Tiedättekö», uskoi hän minulle, »että minä en tule toimeen tyttöjen seurassa?»

»Onko minun uskottava sitä?»

»Se on totta, sen vakuutan. Tuntuu siltä kuin en tietäisi, mihin nykyajan tytöt kelpaavat.»

»Surullista heille!»

»Älkää laskeko pilaa! Olen tosissani. Toivoisin, ettei niin olisi», valitti prinssin jäljennös tai oikeammin tämä yksi hänen kuninkaallisen korkeutensa lukemattomista jäljennöksistä. On kansamme ansiota, että tällaisia urheilevia, poikamaisen vaaleaverisiä nuorukaisia vilisee näillä saarilla. »Minusta on kurjaa, että on mahdoton löytää kaunista tyttöä, joka olisi iloinen ja puoleensavetävä ja jolla myöskin olisi jotakin päässään. Ei kukaan kohtaamistani tytöistä harrasta mitään; he kyselevät Vain: 'Oletko ollut joissakin näytännöissä äskettäin?’ Ja: ’Mitä arvelet leningistäni?’He eivät koskaan lue muuta paitsi muotilehtiä. He eivät milloinkaan heilauta kättäänkään kenenkään hyväksi. — En tarkoita Margaretia; hän on tietysti ihastuttava tyttö», ehätti hän lisäämään, punastuen äkkiä. Otaksuin Margaretin tai Cynthian äskettäin nolanneen häntä ja hänen nykyaikaiseen tyttöön kohdistamansa arvostelun aiheutuneen siitä.

Nykyaikainen poika jatkoi: »He ovat niin lopullisen itsekkäitä. He eivät koskaan kuuntele, mitä mies sanoo —»

»Ahaa, sekö on vikana?»

»Ei, ei.» Hän naurahti ja punastui uudelleen. Hän oli aika vireä ja koko lailla huvittava. »Ajattelette syyksi vain sen, että miehet tahtovat aina puhua itsestään, että heillä pitää olla kuulijoita ja etteivät naiset suostu siihen; siinä muka kaikki. Vikana ei ole yksistään se. Tytöt arvelevat voivansa olla niin karkeita kuin haluavat. Siten on asia. Kerron esimerkin. Joku aika sitten olimme äitini ja minä järjestäneet päivällis- ja tanssikutsut kuudelle hengelle. Pöytä oli tilattu. Kutsuja oli äitini. Hän oli itse pyytänyt tyttöä; niin, hän tiesi minun erikoisesti toivovan sinne erästä tyttöä. Tyttö lupasi tulla Hän liikkuu paljon, hänen ympärillään on aina joukottain miehiä —»

(»Margaret», mietin, »siitä huolimatta, mitä hän sanoo».)

— Ja minusta olisi saattanut varsin hyvin käydä niin, että hän olisi ilmoittanut päivää tai paria aikaisemmin, jos hänelle olisi sattunut tarjoutumaan joku hauskempi tilaisuus. Hän ei ilmoittanut. Mutta samana päivänä, juuri kun olimme lähdössä — auto oli oven edustalla ja äitini veti vaippaa yllensä — kilisi puhelinkello. Miesääni kysyi: 'Onko rouva se ja se tavattavissa?' 'Kyllä.' 'Minun on ilmoitettava, ettei neiti'— kysymyksessäoleva tyttö — 'voi tulla seuraanne päivälliselle tänä iltana. Hyvästi!' — Niin jäi seinämme yhden tytön puutteeseen.»

(»Margaret», ajattelin)

»Kun soitin hänelle seuraavana päivänä, ei hän suinkaan pahoitellut tapausta, ei sinnepäinkään. Hän virkkoi yksinkertaisesti: ’Niin, herra se ja se tahtoi minut välttämättä mukaansa Dalyn uuteen näytäntöön. Minkäs sille voin?’Ei kirjelippua äidilleni; ei mitään. Kovasti teki mieleni menetellä tänä iltana samalla tavoin hänen kutsuunsa nähden», selitti prinssin jäljennös, siten täydelleen paljastaen olevansa loukkaantunut, mutta silti yhä edelleen orjamaisen kiintynyt tyttöön, joka oli kohdellut häntä sillä tavoin. »Eikö se teistäkin ole lopullisen karkeata?»

V

Tällä tavein arvosteltu tyttö istui pöydän toisella puolella punatukkaisen Ericin ja loordi Oddleyn välissä.

Nukkemainen nuorukainen osoitti sormellaan Margaretin kaulassa olevaa helminauhaa. En tiedä, mitä hän siitä sanoi. Kuulin Margaretin tympeäsointuisen vastauksen (niin: hän oli ollut sama lapsi, joka oli nauranut niin paljon, nauranut niin, että riemuisa, värähtelevä ääni oli kiirinyt ympäri huvilan ja pannut sen kajahtelemaan!)

… »Eikö se ole hävyttömän harmillista», virkkoi hän venytellen. »En jaksa käsittää mistä se johtuu. Jotkut niistä menettävät kiiltonsa tyyten. Ja katsokaahan tuota pientä, joka on nauhan päässä, soljen vieressä! Se on tulemaisillaan nokimustaksi.»

»Niinpä niin, jollet tahdo pestä kaulaasi —» naljaili Eric-poika. »Jollei nuori Margaret suvaitse pestä kaulaansa, niin mitä voi odottaa?»

Toiset ajat, toisenlaiset kohteliaisuudet.

Violet Verityn (tai sanokaamme Violetin äidin) aikaiset Ericit olisivat lausuneet jotakin rakastettavaa, jotakin siihen suuntaan, että kaikki helmet näyttävät himmeiltä sellaisella kaulalla. (»Mihin, armaani, vertaisin silmiäsi? Kristalli on sameata», valitti Elisabethin aikainen rakastaja.) Nämä uusyrjöläisen ajan kavaljeerit laskivat vähäsen liian kauan pilaa siitä, ettei Margaret taipunut pesemään kaulaansa.

»Eipä silti, että pesemätön kaula olisi pahaksi helmille. Päinvastoin: kerron teille siitä.» Nyt otti Cynthia Oddley puheenvuoron, ja kaikki kumartuivat eteenpäin kuuntelemaan, kun hän pakinoi: »Eräs näyttelijätär-ystävättäreni oli saanut ihmeen kauniita helmiä, mutta kuinka murheellista: hän on sellaisia ihmisiä, joille helmet eivät sovi. En tarkoita, ettei hän näytä hyvin hauskalta, kun hänellä on niitä kaulassaan; hän on tosiaankin haaveellisen kaunis. Teidän täytyy tutustua häneen. Hän näyttää Domerquelta, ja hänen ilmeensä on viehättävä, häijy. Vikana ei ole se, vaan se, että hänessä on jotakin, mikä pilaa helmet. Näin hänet tuonnottain; hänellä oli helmet kaulassaan, ja ne olivat ihanat… Huomautin: 'Kas vain! Sinähän väitit helmien muuttuvan kauheannäköisiksi pidettyäsi niitä jonkun aikaa, mutta nämä ovat suorastaan jumalalliset juuri nyt!' Hän vastasi: 'Niinpä kyllä, Cynthia; ne ovat juuri äsken olleet muokattavina.' 'Muokattavina'? kummastelin. 'Mitä tarkoitat?’ Ja hän kertoi, mitä hän niille teki. Hän tuntee perin kammottavan vanhan naisen, erään Hoxtonissa asuvan juutalaisakan, ja vie aina helmet hänelle. Tämä vanha, lihava, tuikea, likainen akka panee helminauhan lihavaan, rasvaiseen kaulaansa (joka otaksuttavasti on kokonaan hautautunut hänen leukojensa ja helyjensä sekaan) ja pitää niitä yhtä mittaa kolme päivää ja kolme yötä. Ja sitten ne saavat takaisin välkkeensä, joka kestää himmentymättömänä jonkun ajan. Ja kun ne taaskin tummenevat, vie tuttavani ne taaskin uudistettaviksi ja niin edelleen. Minähän voin ottaa selkoa velhosta, Peggy, ja sinä voit antaa hänen kiilloittaa omat helmesi.»

»Voi, Cynthia, onko minun se tehtävä? Minua inhoittaa helminauhani kastaminen hoxtonilaisessa nesteessä! Se on kammottavaa», valitti Margaret veltosti. »Mutta jotakin pontevaa on tehtävä. Se ei ole luulottelua, että nämä käyvät himmeiksi. Helmetkin ovat sairaita. Eikö totta, setä Tom?»

Tom-setä vastasi, nyökäten lyhyesti: »Varmasti. Helmissäkin on tauteja, Margaret.»

Oliko vanhuksen äänessä kaksimielinen soinnahdus? Nurinkuriseen tapaansa Margaret piti Tom-sedästään. Arvasin, että hänestä oli tärkeätä, mitä setä ajatteli. Hän halusi sedän olevan yhtä mieltä kanssaan, mutta tivaisi, ettei hän ollut.

Minua vastapäätä istuva nuori herra Mount puuttui sitten puheeseen: »Olen kuullut väitettävän, että helmisairauksien lääke on merivesi. Eikö Italian kuningatar aikoinaan uskonut muutamia arvokkaita helmiä Englannin laivaston huostaan, sillä aikaa kun ne olivat upotettuina —»

»Minä koetan lämmintä maitoa.» Margaretin pitkäveteiset sanat katkaisivat käskevästi hänen miellyttävä-äänisen lauseensa. »Monet ihmiset kehoittavat pesemään ne lämpimässä maidossa ja jättämään ne auringonpaisteeseen kuivumaan. Mutta nykyisinhän ei ole auringonpaistetta.»

»Eipä silti, että Margaret näkisi sitä, jos sitä olisikin! Ha, ha! Kuinka hän voisikaan, kun hän ei nouse makuulta, ennenkuin aurinko on mennyt mailleen?»

»Ole vaiti, Eric, aasi!» ärähti tyttö jyrkästi. »Koska eiliseen saakka olin vuoteessa ja —»

»Sinäkö vuoteessa?»

»Niin, juuri minä. Minussa oli kuumetta neljäkymmentä astetta» (eipä ihmekään, että hän oli minusta näyttänyt riutuneelta ja vanhentuneelta) »ja mielestäni suoritin ihailtavan rohkean näytteen, kun lainkaan nousin tänään makuulta enkä hajoittanut seuraamme. En usko, että kukaan teistä olisi sitä tehnyt; vai olisivatko he, Violet?»

»Eikä sinunkaan olisi pitänyt sitä tehdä», valitti rouva Verity surkeasti. »Sinun olisi oikeastaan pitänyt pysyä vuoteessa vielä —»

»Oi vuoteessa!» tuskitteli Margaret. »Vuode on kammottava muulloin paitsi aamuisin! Kaikkina muina aikoina se ikävystyttää minua niin, että nyyhkytän tuskissani kyynelettömin silmin. Mutta totisesti, hyvät ihmiset! Aiommeko jäädä iäksi tähän kummitusravintolaan?… Miksi ei tarjoilija tuo kahvia? Odds, miksi et komenna häntä?… Sinä olet auttamattoman leväperäinen palvelusväkeä kohtaan, Odds… Niin, tietysti tahdon likööriä. Tarvitsen sitä tuiki kipeästi. Ja tahdonkin hyvän ryypyn päästäkseni reippaammaksi…»

»Miksi heidän kaikkien pitää juoda kuin pesusieni?» kysyi setä Tom minulta sotto voce. »Eikö heillä muutoin ole kylliksi elinvoimia pysyäkseen vireessä? Minun aikoinani oli nuorten seuroissa aina hauskaa pakinaa ja naurua, hupaista pilailua ja pursuavaa hilpeyttä. Ja vain mietoja juomia, ainakin tyttöjä varten! He olivat perin iloisia, vaikka nauttivatkin vain limonaadia, teetä ja kahvia, pikarillisen punaviiniä. Nykyisin… nuorten seuroissa… Mutta nyt ovat cocktail ja liköörit muodissa. Näyttää siltä, etteivät he pysty nielemään mitään, jolleivät saa myöskin ryyppyä. Eivät nuorimmatkaan koko tästä joukosta! Minkähän tähden?»

»Lorua, Vi. Sinä olet raittiuskiihkoilija», torui Margaret äitiään. »Niin, sinä olet. Raittiuskiihkoilija ja ruoka-intoilija. Jätä silleen… tahdon oikein hyvän. Käske hänen tuoda, Odds! Kaksi vihreätä chartreusea, yksi benedictineä, seitsemän Grand Mamieria, yksi cointreauxia; sinulle kai tavallinen annoksesi, Cynthia?»

»Eikö sinulle mitään, Vi? Eikä sinulle? No niin; siinä se. Ja iso, oikein hyvä neidille…»

VI

»Ja nyt reipastautukaa taivaan tähden ja joutukaa liikkeelle», komensi Margaret vieraitaan, »jos meidän on lainkaan mieli tanssia».

Myöskin »Ritzissä» oli tanssia, ihanaa soittoa, hyvä lattia. Mutta muoti on tyranni! Marssiessamme peräkkäin ulos ravintolasta oli pitkän käytävän vasemmalla puolella oleva tanssisali melkein tyhjä. Margaret oli vaatinut, että lähdettäisiin »Berkeleyhin». Siellä olisi väkeä ahdinkoon saakka, mutta mitäpä siitä. »Kaikki» olisivat tänä iltana Piccadillyn toisella puolen ison, valkean »Berkeleyn» ruusuisen tulipunaisten verhojen takana.

Senvuoksi kannatti hyvin maksaa ne viisitoista shillingiä hengestä, jotka neiti Verity suorittaisi vieraistaan.

Tunkeutuessamme kermanväriseksi maalattuun eteishalliin, jota valaisivat lukuisat kristallikruunut, loi Cynthia Oddley veljeensä käskevän silmäyksen ja virkkoi nopeasti: »Claude.»

Nuori mies meni nöyrästi hänen luokseen. He keskustelivat jupisten keskenään.

Taaskaan en erottanut heidän puheistaan muuta kuin sanan »myöhemmin», ja taaskin heräsi minussa ikäviä aavistuksia heidän suunnitelmaansa nähden.

IV luku

Tanssit »Berkleyssä»

I

Toiset ajat, toiset tanssit.

Mutta niitä on kuvailtu niin kovin usein. Kerrankin teitä säästetään kuulemasta valitusvirttä. »Samalla kun kaikki muu on kiihtynyt ja vilkastunut, on tanssin vauhti hidastunut … Eivät ainoatkaan tuollaisen hälyisen neekeritanssin sävelet vedä lähimainkaan vertoja armaiden entisaikojen kaihoisalle kolmitahtiselle valssille» (niiden aikojen, jolloin valittajat itse olivat nykyaikaisia nuoria). Mainittakoon vain lyhyesti, että »nykyajan tytöt eivät kykene uneksimaankaan, minkälainen nautinto oli tanssia neljätoista tai viisitoista sellaista valssia käsittävä ohjelma alusta loppuun saakka tai miltä tuntui, kun sellaisen tanssittajan voimakas käsivarsi, jollaisia nykypäivinä on suorastaan mahdoton nähdä, kohotti tytön lansieerikatrillissa lattialta ilmaan, pyöritti häntä ympäri kuten lelua ja sitten jälleen salli hänen laskeutua, niin että hän tuli lattialle keveästi kuin virran välkkyvälle kalvolle pudonnut kukkanen… Näissä vastenmielisissä tungoksissa ei ole tilaa millekään sellaiselle… Nykyajan tanssisalissa ei ole liikunnon runoutta… Voi, tanssiminen ei ole nykypäivinä tanssimista. Nyt tanssittaessa vain ratkaistaan jaloilla mittaus- ja laskuopillisia tehtäviä.» Niin menneiden päivien päämurehtijat…

No niin, on helpompi pitää nykyaikaista nuorta huonompana kuin myöntää, ettei arvostelija itse enää ole nykyaikainen eikä nuori. Kun ilmaantuu uusia huvittelu-, leikki-, musiikki-, taide- ja haaveilusuuntia, ollaan aina helposti taipuvaisia väittämään, että »vanha on parempi», mutta ajan virtausten tasalla pysyminen on vaikeampaa kuin arvosteleminen.

Joka tapauksessa oli seniltainen tanssiminen piloilla liikatungoksen tähden. Vain mahdollisimman pienin, varovaisin askelin saattoivat tanssijat lainkaan kiertää salia. Poljettiin toisten kengille. Olkapäitä kahnattiin vastakkain. Silkkiharsoiset vyöt rutistuivat. Erään toisen tytön hiuskoristus sotkeutui Margaretin kultavanteeseen, sfinksimäiseen päähineeseen, ja kului minuutteja, ennen kuin ne saatiin selvitetyksi erilleen.

Setä Tom istui takakenossa ja tähysti jonkun verran huolestuneen näköisten ihmisten hitaasti aaltoilevaa tungosta. Ääneen hän virkkoi: »Teidän sietäisi nähdä argentinalaisia tangontanssi joita. Ihailtavia.» Hän katsoi taaskin edessään liikkuvia englantilaisia poikia ja tyttöjä, ja tuikkivista silmistä lähti melkein kuuluvana sana: »Aloittelijoita.»

(Kaikkien noiden näköpiirissä olevien englantilaisten poikien ja tyttöjen maineen osittainen luhistuminen.)

II

Vielä toinen hyinen tuulahdus: tyttöjä oli ainoastaan kaksi, kun taas nuoria miehiä oli kokonainen joukkue.

Toiset ajat, toiset suhteet.

Niihin aikoihin, jolloin Violet Verity joutui seuraelämään, oli Lontoossa kutsujen järjestäjättärien unelmana saada »tanssiaisiin enemmän miehiä kuin naisia». Aina liian paljon tyttöjä! (Muuan sukkela amerikkalainen leikinlaskija on esittänyt lyhyen puhelun, jonka tarkoituksena on kuvata englantilaista seuraelämää: Kuinka voit, Molly? Kuinka voit, Diana? Kuinka voit, Grace? Kuinka voit, Lily? Kuinka voit, Pam? Kuinka voit, Enid? MISSÄ ON VELJESI?) Tavallisesti oli rivittäin tanssittamattomia »seinäkukkasia». Mutta niin ei täällä. Ei nyt. Minkä tähden? Liiallista huolenpitoa. Tytöt eivät suostu lähtemään tanssiaisiin, jollei heillä ole tanssitoveria tai jolleivät he tiedä, että tanssittajia varataan. Toisaalta nuoret miehet häärivät soiton alkaessa samoin kuin mehiläiset taotun kattilan kilistessä. Otaksuttavasti he esivanhemmilta perityn vaiston nojalla päättelevät, että tyttöjä täytyy olla saatavissa yllin kyllin. Olkoonpa sen laita miten tahansa, nämä henkivartiostoon kuuluvat, perin edustavat nuoret tanssijat tyytyivät vuorotellen istumaan Margaretin ja Cynthian tanssiessa.

Margaretin äiti (joka ei ollut tanssinut pyörähdeltyään viimeisen valssin Jackin kanssa) huomautti hänen vieressään istuvalle ja vuoroaan odottelevalle herra Mountille: »Kovin ikävää, ettei morsiamenne voinut saapua! Hän olisi ollut yksi tyttö lisää!»

»Se on tuskin kohtelias tapa mainita naista seurueen jäsenenä, Violet!» pisti Tom-setä väliin vilkuttaen ilkamoivasti silmiään.

Tällöin kutsujemme emännän äiti punehtui niin, että se muistutti Margaretin äkillistä, eloisaa, lapsellista punehtumista, ja herra Mount jupisi jotakin kohteliasta siitä, että hänen morsiamensa toivoi kohtaavansa rouva Verityn myöhemmin.

Nyt olin oivaltanut, minkä tähden herra Mount oli »erilainen».

Hänen nykyajan-kumppaninsa olisivat mahdollisesti olleet ymmällä, jollei heillä olisi ollut totuttua jazzisivistyksen taustaa. Mutta herra Mountin ei saattanut ajatella joutuvan ymmälle missään. Hänen soman tumman päänsä ja vaaleaveriset, älykkäät kasvonsa saattoi perin hyvin kuvitella mitä upeimman sotilaallisen juhlapuvun yhteydessä. Työssä kulunut ja tahrainen lämmittäjän asu olisi näyttänyt yhtä sopivalta hänen kookkaan, miellyttävän vartalonsa verhona. Kaikissa erilaisissa ammateissa ja oloissa, jotka kuvastuvat erilaisista pukimista, olisi Mount aina ollut »kotonaan».

Tarkkailin, kun hän tanssi (erikoisen hyvin) neiti Oddleyn kanssa. Hän muistutti niitä taiteellisia mustepiirroksia, joilla Denis Bradley koristaa ilmoituksiaan. Päivällispöydässä hän oli kyllin puhelias, vaikka hänen puheensa tekivätkin samanlaisen vaikutuksen kuin japanilaisen päivänvarjon kirjailut, joiden tarkoituksena on salata varjon kantajan silmien väriä. Naisten on usein tapana puhella sillä tavoin seuraelämässä. Miesten virallinen puhetapa, kun he eivät tahdo ilmaista ajatuksiaan, ei muistuta niin paljon somaa päivänvarjoa kuin tummaa, märkää sateenvarjoa, jonka kaaret pyrkivät pistämään toisten ihmisten silmiin. Mount ei ollut hajamielinen sillä tavoin, että olisi jättänyt sanojen tavuja lausumatta tai tuijottanut lasimaisin silmin eteensä, mikä osoittaa, että ihmisen koko olemus ruumista lukuunottamatta on kaukana, hyvin kaukana. Mutta, niin — hän pysytteli takalistolla.

III

Pian huomasin olevani tanssimassa prinssin kaksoisolennon, murheen jäytämän nuorukaisen, kanssa.

Nyt hän syytti nykyajan tyttöä vieläkin katkerammin.

»Kaikki heitä ikävystyttää», valitti hän. »Ikävystyneitä kotona. Ikävystyneitä ulkosalla. Alan vähitellen käsittää, minkätähden niin monet nuorukaiset pyrkivät» — tässä hän silminnähtävästi suoritti mielessään nopean laskelman ja lausui julki vastauksen — »itseään vanhempien naisten seuraan. Tytöt ihmettelevät sen syytä. Niinpä niin, sehän se on. Miehet tahtovat vieläkin, että nainen on nainen eikä pelkkä nukke, joka hieroo punaista vahaa huuliinsa ja jota kammottaa ajatus —»

»Mikä ajatus?»

»Että se taaskin hangataan pois, otaksuttavasti. Tiedättekö, ihan avoimesti puhuen, nämä tytöt ovat ruumiillisesti kylmiä. He ovat kylmiä kuin lampaanliha.»

»No, no, älkäähän toki!»

»Niin he ovat. He eivät ikimaailmassa kaipaa miestä muutoin kuin seurakseen. Tiedättekö, he kammoavat kihlautumista. Takertuvat johonkin mieheen saadakseen etuja. Se on ihan toivotonta», jatkui moittiminen. »Kaikessa on kysymys rahasta. Kaikessa. Jos he sattumoisin saavat käsiinsä jonkun siksi varakkaan, että heidän kannattaa mennä avioliittoon hänen kanssaan, niin he suorastaan jäätyvät häneen kiinni ikäänkuin vääjäämätön kuolema, vaikkapa hän olisikin surkea kuin syyhyinen rotta tai kyllin vanha ollakseen heidän isänsä. Mutta tulimmainen, miten he sittenkin kiemurtelevat — jollette loukkaannu siitä, että käytän asioista niiden oikeita nimityksiä — kuinka tyystin he torjuvat kaikki ajatukset lapsista! Ja niitähän äitini nuorena ollessaan kovin hartaasti toivoi, kuten luulen», lisäsi hän, ja hänen nuori äänensä laskeutui sanatulvan sävelestä kaihoisan hiljaiseksi. »Nämä tytöt — tiedättekö, mitä he sanovat lapsista? He sanovat: 'Jumala niistä varjelkoon!' Eikä siinä kyllin, vaan he tarkoittavat sitä. Eikö teidänkin mielestänne jotakin ole perinjuurisesti vinossa?»

Vastasin: »Sallikaahan minun kertoa teille eräästä tuntemastani tytöstä — sodanaikaisesta tytöstä. Hän ei ollut tätä viimeistä satoa, mutta silti koko lailla uudenaikainen. Hänkään ei tahtonut ajatellakaan lapsia. Hän sanoi minulle: 'Kuvittelehan, että pitäisi kestää sellaista! Sellaiset kammottavat kuukaudet! Luopua kaikesta — tanssista, ratsastuksesta, seurustelusta; menettää vartalonsa muoto, ei koskaan kyetä pukemaan yllensä säädyllistä leninkiä, näyttää liian — liian sanoinkuvaamattomalta! Ja kaiken sen jälkeen, kaiken sen kruunuksi saada — mitä? — ei helminauhaa (kuten se ansaitsisi), ei timanttikorua, ei edes kilpikonnankuorista valmistettua pukeutumisrasiaa! Ei! Vaan saada siivoton, parkuva, märkä, inhoittava lapsi! Vain se.’»

(Toiset ajat, toiset puheenaiheet, totisesti.)

»Juuri niin», ehätti väärä Walesin prinssi vakuuttamaan, »juuri sitä minäkin tarkoitin. Kaikki samanlaisia nämä nykyajan tytöt. Vailla kaikkia naisille sopivia vaistoja. Mihin he päätyvät?»

»Se tyttö, josta puhuin», kerroin hänelle tanssin juuri päättyessä, »vietti hilpeät häät ja sai kaksi lasta. Ne olivat komeita pikku poikia. Hän on sieluineen kiintynyt niihin. Teidän sijassanne en olisi niin kovin huolissani nykyajan tyttöjen vaistoista!» Yhtäkaikki en ollut erikoisen varma siitä, että tämän tyttöystäväni tarina toistuisi Margaret Verityyn nähden.

Tuolla hän tanssi foxtrottia yllään nykyaikainen muunnos tuon egyptiläisen keimailijattaren hepenistä, jonka kauneuteen aika ei pystynyt ja jota tavat eivät jaksaneet tehdä vanhanaikaiseksi… Mikä asu olisi voinut näyttää vähemmän sopivalta tälle lakastuvalle lapselle?

Silmäilin hänen sfinksiä jäljittelevää päätään muiden päitten välitse tanssijoiden kiertäessä ohitseni hehkuvien lamppujen himmennetyssä valossa. Silmäilin hänen kasvojaan. Ne olivat ilmeettömät kuin naamari ja ikäänkuin maalatut! Mutta niiden teennäisyys ei ollut pahin seikka. Tahmea huulipuna, paksu ihojauhe-kerros, kulmakarvojen mustat maalikokkareet ja hyasintinsininen voide silmäluomissa olisivat niin nuorella tytöllä saattaneet näyttää sukkelalta naamiolta, jos ne olisivat koristaneet pyöreäposkisia, silkkihipiäisiä ja iloisia kasvoja. Mutta maalauksesta ja kaunistavasta valaistuksesta huolimatta näkyi, että Margaretin piirteet olivat vääntyneet, kellertävät ja jännittyneet. Ja, mikä pahempi, hän oli ikävystynyt. Huvitusten tavoitteluako? Se tavoittelu oli kylläkin paikallaan, mutta mikä huvitus tekisi hänet hilpeäksi? Missä hänelle sopiva pursuava iloisuus? Kun hän kerran tanssi ohitseni, kuului hänen naurunsa soiton seasta. Se kimeä hilpeyden tuulahdus ei kuvastunut hänen silmistään. Ärtyneinä hänen pienet, soikeat kasvonsa vilahtivat milloin minkin ihailijan olkapään takaa, milloin Clauden, milloin Ericin, Pisaraan, Tyngän, Prinssin… ihailijoiden, joista yhden tai useamman tai kaikkien seurassa tämä tyttö vietti aikansa päivät pääksytysten ilman vanhemman valvontaa!

Toiset ajat, toisenlainen valvonta.

IV

Kuinka lohikäärmemäisen ankaraa nuorten tyttöjen valvonta aikoinaan olikaan! Tunnettu huimapäinen seikkailija sir Richard Burton piirsi vapisevin käsin liidulla seinään sellaisen tytön luettavaksi, jolle hän ei vielä ollut esitelty, mutta josta oli tuleva hänen elämänsä määräävä tekijä, kysymyksen: »Saanko puhutella Teitä?» Hänen Isabelinsa (joka jo oli valmis seuraamaan häntä kautta koko Aasian) ei tohtinut vielä rikkoa perinnäistapoja vastaan. Vuorostaan hän tarttui liituun. »Ette; äiti ei pitäisi siitä.» Myöhemmin heidän yhteinen elämänsä oli maailman romanttisimpia.

Isabelin äiti pelkäsi sukupuolen pakanallista vaikutusta kuten tulta, sähköä, tulvia — voimia, jotka tuhoavat mantereita, joskin ne palvelevat koteja. Rajoitukset eivät olleet turhan vuoksi. Nykyisin ne rajoitukset muistuttavat roomalaisten patorakennusta, joka on lähes kilometrin päässä rannasta, kaukana nousuveden ulottuvilta. Jotakuinkin jokainen nuorukainen voi (jos tahtoo) järjestää niin, että voi tutustua melkein kehen hyvänsä oman yhteiskuntaluokkansa tyttöön. Melkein kaikki tytöt seurustelevat oman mielensä mukaan miesystävien kanssa miltei mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Nuoret tahtovat olla nuoria, sanovat he; nuoret ovat aina olleet samanlaisia — mutta heitä ympäröivät olosuhteet eivät enää ole samanlaiset. Victoriankin hallitusaikana sykki kapinallisia sydämiä, mutta silloin ei ollut sivuvaunuja. Sivuvaunut, yökerhot ja huvit ovat vaikuttaneet nuorten alituista kiistaa nostattaneeseen elämään. Nykyisin he lukevat mitä haluavat, pöyristyttäviä romaaneja ja vertahyydyttäviä tosikertomuksia (jotka kummatkin lastemme lapsenlapsista jo tuntunevat uskomattoman värittömiltä). Nykypäivinä he keskustelevat keskenään pahamaineisesta Freudista ja mistä sukupuolikysymyksistä hyvänsä. Vieretysten he istuvat katselemassa restauratioajalta kaivettuja tai Keski-Euroopan imeliä näytelmäkappaleita. He tanssivat lakkaamatta, ja jollei heillä silloin olekaan posket vastakkain, niin se johtuu yksinomaan siitä, ettei se enää ole nopeasti vaihtuvan muodin mukaista. Leikkiä ja työntekoa he tuskin erottavat toisistaan. Kukaan ei näe vaaraa… Eihän tosin vanha vaara (nimittäin se, että jos poika ja tyttö joutuvat olemaan yhdessä, heissä helposti äkkiä leimahtaa kaikki esteet särkevä intohimo) uhkaakaan Margaretin oloissa elävää tyttöä.

Toiset ajat, toiset vaarat.

* * * * *

Tähän kohtaan sopii kertomus, jonka paljoa myöhemmin kuulin setä Tomilta.

Hän kertoi: »Kahdesta Pohjois-Englannin kylästä, joiden lävitse kerran kuljin, on aika merkillinen tarina. Ne olivat toistensa kohdalla kahden puolen vaarallisen vuolasta virtaa. Toinen niistä oli kuuluisa kauniista tytöistään. Kun vastaisella rannalla olevan kylän nuoret miehet aikoivat lähteä heitä mielistelemään, oli heidän kierrettävänä noin seitsemän tai kahdeksan kilometriä. Kesäisin he joskus uivat joen poikki. Joka tapauksessa solmittiin kylien kesken aina lukuisasti avioliittoja. Nuorukainen tai parikin oli hukkunut tulva-aikana. Joku hyväntekijä oli jälkisäädöksessään määrännyt rahaerän, jolla olisi rakennettava hyvä, vankka kivisiltä virran poikki. Tämä määräys toteutettiin. Nyt on siellä silta. Mutta sitten tulee jutun merkillinen osa. Naapurikylien nuorten kesken ei enää solmittu avioliittoja. Kylät olivat liian lähellä toisiaan: nuorukaiset menivät etsimään armaita muualta.»

Palatkaamme Margaretiin ja hänen nuorukaisiinsa. Jonkun tytön sydämessä olisi joku viimemainituista viikkojen vieriessä varmastikin herättänyt jonkinlaisia hellempiä lähemmyyden tunteita. Eräät tytöt olisivat pitäneet miellyttävinä Ericin punaista tukkaa ja hauskan hyväntahtoista »haukuskelua». Toiset olisivat »pihkaantuneet» perintöprinssin kaksoisolentoon. Muutamiin olisi tehonnut myöskin Clauden jalosukuinen nukkemaisuus.

Mutta — näistä nuorista miehistä ei yksikään itse asiassa »merkinnyt» heidän nuorelle kuningattarelleen sen enempää kuin tarjoilija tai saksofoninsoittaja. Hänellä »täytyi olla» tämä liehakoiva henkivartiosto aivan samoin kuin hänellä »täytyi olla» Rolls-autonsa, eloisa Cynthia, Hill-kadun asuntonsa, tuhansien värikylläisten, vaihtuvien elämysten suoma kiihoitus. Kaikki nämä keinotekoiset apuneuvot tarvittiin antamaan Margaret Veritylle heikko kajastus siitä hurmaavasta värähdyksestä, joka kiitää terveemmän tytön olemuksen lävitse, kun nuori rakastaja, johon hän alkeellisella tavallaan on kiintynyt, tarttuu hänen käteensä viedäkseen hänet tanssiin.

Nyt oli poikien puheenaiheena The Kitten on the Keys.

»— Opettajani sanoi mies sellainen tyttö kuin se, jota tanssittelin Sandhurt Etonissa taaskin alkoi tuntua kuolemanraukeus. Tuntui samanlaiselta kuin »jos» kappaleessa »Jos talvi tulee», kun olin viimeksi pänttäämässä minä hyvä Jumala toivon minä kun pänttäsin päähäni takaisin Oxfordiin huomenna riippuu kumppanista sinä —»

Saattoiko kaikki johtua siitä, että he olivat niin nuoria? Jäikö mies varjoon leikkitoverin rinnalla? Mitenkähän kävisi, jos Margaret joutuisi tekemisiin itseään vanhemman, mutta vielä nuoren miehen kanssa, jolla olisi miellyttävä luonne ja samalla koko sukupuolen viehätysvoima?

V

Häntä lähestyi Mount. Silloin välähti mieleeni ajatus, että Margaretille tekisi hyvää, jos hän rakastuisi tähän nuoreen mieheen, joka oli kihloissa, saavuttamattomissa. Mitäpä siitä? Jos Mount voisi saada hänet tuntemaan jotakin — vaikkapa onnettomuuttakin — niin siitä koituisi hyvää… Epäilenpä, paniko Margaret sinä iltana merkille, oliko hän tumma vaiko vaalea.

Mount kääntyi hänen puoleensa, hymyillen perin hauskaan tapaansa.

»Aiomme poistua», virkkoi mies pahoittelevasti. Niin kookkaaksi mieheksi hänellä oli erittäin vieno ja lempeä ääni. »Olisin niin kovin mielelläni halunnut tanssia kanssanne, neiti Verity, mutta olette joka kerta ehtinyt lupautua tanssimaan jonkun toisen kanssa, ja nyt lähdemme, enkä minä saa enää tilaisuutta!»

Margaret käänsi kaunista, pientä, sfinksiasuista päätään, vilkaisten kulmikkaan olkansa ylitse, ennen kuin asteli edelleen käsivarsi Cynthian kainalossa. Margaretin vastaus ei näyttänyt saavan nuorta miestä hämille. Minusta se tuntui samanlaiselta kuin olisi kylmää vettä viskattu vasten kasvoja.

Hän vastasi venytellen: »Niinkö? Se on teidän vahinkonne, eikö olekin?» Sitten hän käveli edelleen. Yhtä karkea kuin sairaloinenkin; mitä voi Margaretista toivoa, mitä?

VI

Katseeni osui Tom-sedän kirkkaaseen merirosvon silmään.

Hän kohotti toisen silmänsä sammalmaisia kulmakarvoja. Sitten oli hänellä ja minulla vähäinen, muistettava välikeskustelu. Ovella oli kuhiseva tungos, ja meidän oli odotettava. Siinä seisoessamme hän huomautti matalalla, hiljaisella äänellä, niin että vain minä kuulin: »Nuori ystäväni oli täysin oikeassa puhuessaan sairaiden helmien parantamisesta. Suolainen vesi! Se parantaa tummuvan helmen. Merimatka», lisäsi Tom-setä, kun ahdinko vihdoin harveni niin paljon, että voimme edetä etsimään päällysvaatteitamme. »Merimatka ja sitten —»

»Sitten?»

»Sitten vuosi autiolla saarella.»

Minusta näytti olevan kovin vähä toiveita, että hänen lääkemääräyksensä voitaisiin toteuttaa. Autio saari? Tuo tyttö?

Kuuden viikon kuluttua se tyttö oli saarellaan.

Kuvitelkaahan vain hetkinenkin mielessänne sellaista vastakkaisuutta! Täyteen sullottujen, meluisten huoneiden asemasta — laaja, rauhallinen ulappa, aalloilla välkkyvä päivänpaiste, keskivälissä kellanruskea hietikko, etualalla kallioita, vihreä, villi kasvullisuus, punaisina tähtinä loistavat kaktuksenkukat!

Ihmisille, ruualle, liikalämmölle ja hajuvesillä tuoksutetuille vaatteille lemuavan ilman asemasta — raikas, mutta leuto merituuli. Hermostuneen, maalatun, nukkemaisen, nuorten miesten ympäröimän tytön sijasta — avopäinen, paljasjalkainen, karkeaan, repalaiseen hameeseen ja miesten siniseen vihanuttuun puettu tyttö juoksemassa vedenrajassa syli täynnä ajopuita ja kasvot säteillen elämänintoa.

Tämä seikkailu tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi, kiinalaisen kellon hiljaa naksuttaessa Verityjen Lontoon-asunnon seurusteluhuoneessa ja laineiden hilpeästi vieriessä tuon saaren hiekkarannalle…

Mutta palatkaamme siihen iltaan, jolloin syötiin päivällistä »Ritzissä», tanssittiin »Berkeleyssä» ja Oddleyt suunnittelivat »myöhempää».

VII

Perästäpäin minulle selostettiin heidän suunnitelmansa.

Sen mukaan Margaret oli vietävä erään Cynthian ystävättären Chelseassa sijaitsevaan atelieriin. Olin kuullut tästä ystävättärestä ja nähnyt hänen valokuviaan Bystanderissa. Sinä talvena hän antautui vahamuovailun alalle, samalla veistäen puusta ja maalaten päitä (joissa oli valkea iho, vihreät huulet, isot, siniset silmät ja vihreät ripset), eriskummaisia tekeleitä, jotka myöhemmin myytiin hattutelineiksi näyttämään uusimpia keksintöjä jonkun ulkomaalaisen muotiliikkeen boutique fantasquessa. Tämä eriskummaisuuden harrastelija oli sukkela olento, ja häntä suosivat monet seurapiirien ryhmät. Mutta hänellä oli sellaisia helmapuuhia, jotka jättävät jälkiä. Hänen silmissään oli omituinen ilme, hänen ihonsa oli lyijynvärinen, hänen kyntensä olivat joskus mahdottomat, ja hän nytkähteli hermostuneesti, mitkä kaikki ovat paljastavia merkkejä lääkärin silmissä. Hän oli senlaatuisia naisia, joiden naiskammioissa sanotaan olevan hirvittävän vaikeita hierottaviksi likimainkaan otaksutun raikkaan näköisiksi. Niin, hänellä oli helmapuuhia! Hän kokeilla tuherteli monenlaisilla kiihoitusaineilla. Hän oli hankkinut ooppiumipiipun. Hän liuotti aspiriinia johonkin omaan keittämäänsä sekoitukseen. Hän joi »Coca liqueuria», huumausainetta, jota tiedemiehet eivät vielä olleet tuominneet vaaralliseksi… Hän nuuhki eetteriä… Futuristisesti koristellussa atelierissaan hänellä oli pieniä kätköpaikkoja selvemmin epäilyttäviä aineita varten — pieniä rasioita sitä jauhetta, joka näyttää samanlaiselta kuin karkea sokerijauho. Lienette nähnyt sitä hammaslääkärinne luona.

Tähän atelieriin oli veistotaiteilijatar pyytänyt Cynthia Oddleytä tuomaan »sen hyvin sievän tytön, joka niin innokkaasti halusi koetella kokaiinia vain yhden kerran» nähdäkseen, »oliko se tosiaankin niin hauskaa kuin jotkut ihmiset väittivät».

Se tyttö oli Margaret Verity.

Häntä aiottiin neuvoa etsimään huvitusta, joka oli kadonnut hänen jokapäiväisestä elämästään, keinotekoisten haavekuvien maailmasta (kuten monet muut sitä etsivät).

En tiedä, kuinka tarkoin Claude Oddley oli selvillä siitä, mitä »myöhemmin» atelierissa suoritettavaan seurusteluun sisältyi. En usko hänen tienneen siitä paljoa. Hän oli pojaksi hempeäsydäminen hupakko, kokonaan valppaan, tietoisen eloisan sisarensa talutusnuorassa. Cynthia oli järjestänyt kaikki… Hän oli järjestänyt kaikki yksityiskohdat viedäkseen Margaretin mukaansa tanssiaisten loputtua.

VIII

»Mihin Margaret nyt aikoo tuon jalon loordin ja hänen sisarensa seurassa?» huomautti Tom-setä matalasti kuiskaten. »Miksi hän lähtee ajamaan heidän saattamanaan eikä tule kotiin autossa?»

»Missä ne tytöt ovat?» virkkoi Margaretin äiti, silmäillen huolestuneena ympärilleen. »Kello on lähes kolme. Emmekö kaikki ole valmiit poistumaan? Missä on Margaret? Hän oli täällä vaippa yllään minuutti sitten. Menikö hän takaisin? Missä on Cynthia?»

Samassa riensi Cynthia Oddley hyvin pelästyneen näköisenä yksin ulos pukuhuoneesta.

V luku

Muodinmukaista armastelua

I

Cynthian suunnitelma oli mennyt myttyyn.

Juuri kun Margaret turkisvaippa egyptiläisen pukunsa verhona oli pujahtanut pukeutumishuoneeseen liittyäkseen ystävättärensä seuraan ja astunut lähelle peiliä, oli huulipuikko kirvonnut hänen sormistaan ja pudonnut kalisten tuolin reunaan ulottuvalle kullatulle koristukselle. Margaretin ja hänen kuvansa välissä leijaili sumua. Hän ehti vain huudahtaa: »Cynthia! Minä — minä voin surkean huonosti —»

Noustuaan liian aikaisin liikkeelle influensakohtauksen jälkeen oli hän nyt uudistuneen taudin kourissa.

Niin siis oli asia, eikä se ollutkaan paha, jos ajatellaan toista mahdollisuutta…

Näin ollen oli Margaret vietävä kotiin, heti hankittava sairaanhoitajatar ja kutsuttava Harley-kadulta lääkäri, joka määräsi hänet vuoteeseen seuraavaksi viikoksi.

II

Mikä koettelemusten viikko rouva Veritylle!

Kärtyisenä kuin vuoteeseen pakotettu täysikasvuinen mies Margaret valitti, että harjaantunut hoitajatar häntä vaivasi. Senvuoksi hoiti äiti häntä. Kolmen päivän aikana, jolloin potilaan ruumiinlämpö oli korkea, eivät kellot lakanneet hetkeksikään kilisemästä talossa eivätkä nuoret miehet polkemasta pehmeään huoneeseen vieviä portaita.

Sitten Hill-kadun korkeapalkkainen palveluskunta napisi äänekkäämmin kuin Israelin lapset erämaassa. Rouva Verity-parka ei ollut milloinkaan kyennyt pitämään puoliaan palvelusväelle. Ja palvelijat tiesivät sen yhtä erehtymättömästi kuin lapset tietävät, kelle he saavat olla nenäkkäitä. Keittäjätär lähetti hänelle valitteluja: hän ei muka tiennyt, että hänet oli palkattu valmistamaan niin monta ylimääräistä ateriaa päivässä; hän pyysi tietoa kuinka monta henkilöä tulisi päivällisille, koska hänen itsensä oli mahdoton sitä tietää ja keittiöpalvelijattarella oli vapaa-ilta kaiken lisäksi. Benson, sfinksi, sanoutui juhlallisesti irti toimestaan. Hänen esimerkkiään noudattivat sisäkkö ja tämän apulainen. Siivoojatar liikkui käytävissä ja itki harmistuneena sellaisissa paikoissa, joissa siivoojattaren ei pitäisi oleksia. Heidän kaikkien keskellä rouva Verity oli avuttomana, kunnes setä Tom saapui ja palautti kurin — jossakin määrin.

»Olen synnynnäinen välittäjä», kehui hän minulle. »Palveluskunnan olen taltuttanut. Oddleyn perheeseen nähden olen voimaton toistaiseksi.»

Nuori loordi Oddley poistui Verityjen ovelta vain kiiruhtaakseen juoksujalkaa kerhoonsa ja uudelleen kyselläkseen puhelimitse tietoja. Hänen sisarensa liittäytyi Verityjen talouteen tiukemmin kuin hän liitti päiväsaikaan käyttämänsä värillisen monokkelin silmäänsä.

Cynthia vaati, että hän saisi tavata Margaretia. Jos Margaret nukkui, niin Cynthia saattoi odottaa. Hänen täytyi ehdottomasti saada puhua Margaretille. Hänellä oli tärkeätä asiaa; niin, asiaa. Margaret tiesi siitä. Jospa Cynthia voisi saada hieman puolista! Vain wiskyä ja soodaa ja kaviaarivoileivän tai mitä hyvänsä. Pian Margaret oli kyllin voimissaan kohottaakseen laihaa, nuorta, oranssinvärisellä satiinivuorilla varustettuun, mustaan silkkipyjamaan puettua vartaloaan, virnistelläkseen lääkkeille ja vaatiakseen täytekynää, jotakin, mihin voisi kirjoittaa, ja maksuosoituslehtiötään…

Niin, missä oli Margaretin maksuosoituslehtiö? Niin, oli välttämätöntä kirjoittaa maksuosoitus juuri nyt. Se oli kiireellinen. Ei toki pitänyt väitellä, vaan etsiä hänen lehtiönsä. Missäkö? Niinpä niin, se oli etsittävä. Se oli ehkä sitruunavihreän vaatekasan alla tuolla toisessa lippaassa. Eikö? Voi kirottua. Tai kenties se oli Cynthian ranskalaisen kirjan, A l'Ombre des jeunes filles en fleursin, välissä. Eikö? Sitten tuon turkiskasan ja hattukotelon alla vaatekaapin päällä. Eikö sielläkään? Järjetöntä! Sen täytyi olla jossakin! Miksi sitä ei voitu löytää? Margaret nousisi itse jalkeille tuossa paikassa… No niin, sitten piti ETSIÄ. Ohkohan joku vienyt sen seurusteluhuoneeseen?

Seurusteluhuoneessa setä Tom tiedusti lempeästi, mitä hittoa varten tyttö tarvitsi maksuosoituslehtiötään juuri silloin.

»Sitä hän ei ilmaissut», vastasi äiti, etsien hätäisesti. »Kas tässä se on! Sujautettuna kaikkien noiden uusien grammofonilevyjen sekaan. Juoksen viemään sen —»

»Maltahan, Violet! Lainaako Margaret rahaa neiti Monokkelille?»

»Setä! En koskaan kysele, mitä lapsi-kulta tekee omilla rahoillaan.»

»Enpä ällistyisi, jos lapsi-kullan olisi suoritettava kaikki ne ystävättärensä laskut, joita ei viedä rakkaan veljen maksettaviksi. Sinun sijassasi, rakas Violet, antaisin tuon maksuosoituslehtiön uudelleen kadota.»

Mutta Violet Verity oli syöksynyt takaisin yläkertaan lapsensa huoneeseen.

* * * * *

Seisoen hajasäärin uuninmatolla setä Tom alkoi laajemmin selittää minulle »Berkeleyssä» lausumaansa vihjausta.

»Ikävä, ettemme voi viedä joitakuita näistä nuorukaisista elämään villien tavoin jollekin koralliriutalle! Se olisi parempi kuin mikään koulu. Ulkoilmaelämää… kaikki yksinkertaista… lihasten käyttöä… terveellinen ravinto… hedelmiä, kaloja, mitä he itse pystyvät hankkimaan…

— Ihmiset nostavat nenäänsä terveyspyrinnöille. Bernard MacFadden; ruumiinhoito; sanottakoon sitä mädäksi. Mutta se tuntuu miellyttävämmältä mädältä kuin tämä… Annettakoon heille tilaisuus kasvaa suoraryhtisiksi, puhdasmielisiksi, tervehipiäisiksi, pitää itseään oikealla tolalla, punnita, millaista elämä on, tutustua asioihin juuria myöten. Ikävä, ettemme voi lähettää heitä väkisin», jupisi tämä kiihkoilija. »Jos saisin menetellä oman mieleni mukaan — mutta Margaretin on siirryttävä toisenlaiseen ilmastoon — onkohan portaita laskeutuva henkilö tohtori?»

III

Tarkkasilmäinen tohtori oli määrännyt, että potilaan oli lähdettävä terveellisempään ilmanalaan, niin pian kuin kykenisi. Hän hyväksyi herra Lloydin päähänpiston, että paras mahdollinen valinta olisi merimatka.

»En suostu siihen», ärähti toipuva seurusteluhuoneen sohvan pieluksilta (tämä tapahtui hänen ollessaan ensimmäistä päivää alakerrassa). »Kanaalin matkakin melkein menehdyttää minut joka kerta. Lentokoneessakin saavun perille miltei ruumiina. Eikö se ole totta, Vi?»

»Niin tosiaankin, setä, lapsi-kulta on aina hirveän merikipeä.»

»Niin oli Nelsonkin. Muutamien päivien meritauti ei vahingoita ketään. Se tekee hyvää, Margaret.»

Hervottomana, kalpeakasvoisena, shetlantilaisiin villashaaleihin ja keltaiseen silkkikimonoon verhottuna, pyntättynä kuin Michelinin autorenkaiden ilmoitus muljautti Margaret synkät silmänsä mustaan laipioon päin. »Olen ihan kuolemaisillani heti, kun tunnen noiden inhoittavien, likaisten, pikku alusten koneiden ensimmäisen kajahduksen.»

»Miksi valita likaista alusta? Matkusta en luxe, rakas! Oikeastaan on minulla suunnitelma siihen nähden», esitti Tom-setä, sijoittaen vankan ruhonsa tanakammin uuninmatolle. »Tiedän, mikä alus sinun pitäisi ottaa. Siinä voisit saada perin nautinnollisen matkan Madeiralle. Se on juuri sopiva alus.»

Margaret antoi silmäluomiensa painua ikäänkuin olisi jo tuntenut laivan liikkeet.

»Niin, se on ihastuttava», kehui Tom-setä edelleen poikamaisten silmiensä tuikkiessa vaalenneiden hiusten alta. »Sen nimi on Sweetheart II. Mukava kuin ensi luokan hotelli. Kaikki ihan uusinta mallia. Ja kaunis kuin taulu. Olen varma, että hän lainaisi minulle purren retkeä varten — niin, muuten se on nuoren ystäväni Mountin höyrypursi.»

Viitsimättä avata silmiään Margaret suvaitsi vastata: »En pidä herra Mountistanne.»

»Oi, rakas! Ja kun hän on ollut niin herttainen meitä kohtaan. Eivät kaikki nuoret miehet olisi olleet samanlaisia! Tarkoitan siihen nähden, että ventovieraat saivat käsiinsä hänen veljensä omaisuuden. Se olisi joutunut hänelle, muistahan toki!»

»Hänellä on varoja, vaikka kieriskelisi niissä.»

»Se ei aina muuta asiaa. Ne ihmiset, joilla on enemmän, näyttävät aina haluavan saada lisää, Margaret. Siinä suhteessa hän on kokonaan toisenlainen. Ja hän on niin hauskannäköinen.»

»Kuka välittää siitä, miltä miehet näyttävät», sanoi Margaret venytellen. »Hänen käytöksensä on minun mielestäni kauheata.»

»Sinun ei tarvitse olla siitä huolissasi», virkkoi Tom-setä, silmää iskien. »Archie Mountin ei välttämättä tarvitse lähteä vesille kanssamme.»

»En lähde vesille kenenkään seurassa. Doverista Calaisiin on pisin merimatka, johon ikinä aion suostua», ärähti Jack Verityn tytär. »Sen ymmärtäköön jokainen!»

Rouva Verity loi huolestuneen silmäyksen setä Tomiin.

Hämmentymättä setä jatkoi: »Etkö pitemmälle matkalle? Mutta sinunhan on saatava ilmastonmuutosta. Siitä ei voi olla paljoa puhetta vanhassa sumuisessa Lontoossamme!»

»No, sitten Pariisiin», julisti Margaret, veltosti viskaten leopardintaljaiselle matolle vielä yhden savukkeenpätkän »Sähköttäkää 'Meuriceen' ja tilatkaa sieltä mieleiseni huoneet!»

»Yhtä hyvä olisi sähköttää tänne 'Carltoniin’. Ei ole paljoakaan eroa täkäläisellä ja Pariisin ilmastolla tähän vuodenaikaan», huomautti Tom-setä. »Jollet halua lähteä merelle, Margaret, niin mene sen läheisyyteen! Mitä arvelet Côte d'Azurista?»